Avainsana: Krikcit

  • Mustan kissan tango II

    Japa Nui
    Vuosia sitten

    Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.

    Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.

    Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.

    Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!

    Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?

    Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!

    No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.

    Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.

    Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.

    ”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
    ”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.

    Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.

    ”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.

    ”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.

    Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.

    ”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
    ”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
    ”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
    ”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
    ”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
    ”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
    ”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
    Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
    ”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
    ”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.

    Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.

    Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
    ”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
    ”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
    Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
    ”Voisitko viedä minut sinne?”
    Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”

    Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.

    Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.


    Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.

    Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.

    Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.

    Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.

    Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.

    ”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.

    ”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?

    ”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
    ”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
    ”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
    ”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
    ”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
    Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
    ”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.

    … mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
    ”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
    ”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
    Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
    ”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
    ”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
    ”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
    ”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
    ”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
    Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.

    ”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
    ”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
    ”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
    ”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.

    ”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
    ”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
    ”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.

    Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.

    ”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
    ”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
    ”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”

    Saipa se peikon hiljaiseksi.

    ”Mikä?” se kysyi.

    ”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
    ”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
    ”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
    ”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
    Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
    ”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
    ”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
    ”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.

    Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
    … hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…

    Voi ei.

    Ei häntä.

    Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.

    Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.

    ”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.

    ”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.

    ”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
    ”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
    ”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
    Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
    ”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”

    Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.

    ”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”

    ”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”

    Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.

    Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.

    Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
    Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.

    Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.

    Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.

    Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.

    Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.


    ”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”

    Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
    ”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”

    Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.


    Akbsklsdflsfldax
    Satama

    ”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
    ”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
    Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.

    Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.

    Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
    ”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
    ”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
    Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.

    ”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
    ”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
    ”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
    ”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.

    Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.

    ”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.

    ”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”

    Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”

    ”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”

    BRAKASH

    ”Törmäsimme jäävuoreen!” kaikui huuto Akbsklsdflsfldaxin tähystyskorista.

    ”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
    ”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
    ”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.

    ”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
    ”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
    ”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
    ”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
    Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
    ”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
    ”Alhaalla… se on–”

    Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…

    ”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
    Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
    ”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
    ”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.

    ”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.

    ”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
    ”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
    ”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
    ”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
    ”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
    ”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
    ”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
    ”Miau!” Kissabio huusi.
    Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
    Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.

    ”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.


    ”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”

    Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”

    Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.


    Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.

    He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.

    ”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
    ”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
    ”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
    ”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
    ”Mitä toivot oppivasi häneltä?”

    Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
    ”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”

    Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”

    ”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
    ”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
    ”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
    ”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
    ”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
    ”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
    ”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
    ”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
    ”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
    ”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.

    ”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”

    Japa Nuin gurun luona

    Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.

    ”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
    Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
    Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.

    Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.

    ”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
    ”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
    ”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.

    ”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
    ”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
    ”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.

    Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
    ”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”

    Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
    ”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
    Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
    ”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
    Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
    ”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
    Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.

    ”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”

    Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.

    ”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”

    Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.


    ”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.

    Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.

    ”Ah, niin…”

    Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.

    ”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.

    ”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”

    Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”

    ”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”

    ”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”

    Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.

    Adminkatu

    Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.

    Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.

    Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?

    Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.

    Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.

    Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.

    Mutta tuskin ketään niin täydellistä.

    Laiva matkalla kohti Bio-Klaania

    Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…

    Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?

    Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.

    Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.

    Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.

    Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?

    Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!

    Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?

    Ota kynäsi, Kissabio.

    Piirrä minut…

    … ja tanssi tangoni askelin.

  • ”Työläiset” – Lyhyt reportaasi

    Kun usein puhumme sivilisaatioista, harvat ovat olleet yhtä varakkaita ja melkein yhdenmukaisesti tärkeitä maailmamme pelilaudassa kuin ”työläiset”. Tämä sitkeä rakentajakansa ovat selviytyneet läpi useita sotia ja mullistuksia, ja toisin kuin skakdit tai selakhialaiset, näennäisesti ilman minkäänlaista yhteiskunnallista ja/tai kulttuurillista rappeutumista.

    Kaikilla kansoilla on oma nimitys työläisille. Karkeasti käännettyinä, selakhialaiset kutsuvat heitä ”pien-rakentajiksi”. Titaani-kansat vaihtelevat ”lyhyenkokoiset” tai ”nopeiden-takojien” välillä, kromidit taas kutsuvat heitä ”hampaattomiksi” tai ”He-jotka-eivät-osaa-saalistaa” (Lonkeronomadien kielissä loukkaavimpia solvauksia mitä voi olla).

    Tosiaan, työläiset ovat merkittäviä rauhanomaisuudestaan ja sotataidottomuudesta heidän esimerkillisestä kestävyydestä huolimatta.

    Kuten lukijakunta tietää, työläisetkin elämänkaari on jaettu vaiheisiin kuten meillä krikciteillä, mutta nämä vaiheet ovat niin sanotusti ”valinnaisia” eikä niinkään edusta luonnollista kaarta syntymästä vanhuuteen.

    Näitä jaksoja jaetaan vaiheisiin ”Matoran” → ”Toa” → ”Turaga”.

    Matoran” edustavat suurintaosaa väestöstä, ja käyttävät sitä kansansa universaalisena nimityksenä.

    Matoran elävät syntymästä loppuun sellaisina kuin ovat eivätkä saata koskaan saavuttaa Toa ja Turaga-vaihetta. Miten kehittymisprosessi eri vaiheiden välillä tapahtuu on yhä salaperäinen.

    Toa” ovat varmasti useille hyvin tuttu mutta silti hieman abstrakti käsite. Toisin kuin monet uskovat, nämä selakialaisia muistuttavat soturit eivät edusta itsessään toista lajihaaraa, joka on erillään Matoran-työläisistä. Toia voidaan mieltään ennemminkin eräänlaiseksi soturiluokaksi, jotka teoriassa kuuluu puolustaa työläisten kotimaita kaikelta ulkopuoliselta vaaralta. Toat ovat siksipä tunnettu yksi maailmamme kaikkein väkevimpinä ja tuhovoimaisimpina taistelijoina (tämä radikaali voimakkuuden kontrasti aiheuttaen yllä mainitun väärinkäsityksen yleisyyden).

    Turaga” voi rinnastaa muiden kansojen vanhuuden ikäisiä jäseniä, mutta myös edustavat heidän tietäjä/shamaani/päälikkö-rooleja, urbaanisissa alueissa myös politiikkoina ja taloudellisina toimitusjohtajina. Heitä on huomattavasti paljon vähemmän kuin edellisiä kahta muotoa.

    ”Meidän kansa, me elämme pitkään, mutta me unohdamme. Vuorokaudet, vuodenajat… jopa oma nimemme ja omat identiteettimme. Ja kun me unohdamme, on meidän kirjurien, arkistonpitäjien, laulajien ja meidän Turagojen muistettava muiden tilalla”

    Rauhanarkkitehti-diplomaatti Turaga Tumuakin sitaatti.


    Kun sanat ”urbaani” ja ”työläiset” mainitaan samassa lauseessa, monille tulee varmasti mielikuva pohjoisen suuri kaupunkivaltio, ”Metru Nui”. Tämä saaren kokoinen metropolis on ollut merkittävä osa maailmanhistoriaa, mutta on Metsästäjien sotien jälkeen joistain kauppasuhteista lukuun ottamatta pysynyt suurin piirtein suljettuna muiden valtioiden vaikutuksista.

    Monille tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat olleet ehkä mysteeri. Kiitoksia veli Redoxin, kaupungin Mata Nui-uskon luostarien Krikcitiläinen edustajan, sain mahdollisuuden haastatella Metru Nuin korkeinta vallanpitäjää, Turaga Dumea.

    Toivon, että tämän avulla voisimme ehkä avata tätä kaupunkia ja ymmärtää hieman minkälainen tämä työläisten valtio on, ja ehkäpä jopa muitakin työläisiä kaikkialla.


    Saavuin keskipäivällä paikallisten ”Kouru”-liikenteen avulla kaupungin keskuksen amfiteatterille, Colisseum, jossa sijaitsi Turaga Dumen toimisto teatterin korkeimmassa tornissa (vapaa-aika ja viihde omaa erikoisen uskonnollisen pyhä käsitteen Työläisten kulttuurissa).

    Turaga Dume ja Toa Lhikan vastanottivat minua lyhyesti ja saattoivat minut tornin huipulle. Turaga pukeutui hienoihin sinihopeisiin kaapuihin, joka oli somiteltu Metru Nuin tyypillisillä mutta eleganteilla kuvioilla. Lhikan oli jättänyt koristelut väliin.

    Vastoin odotuksiani, toimisto oli hyvin vaatimaton, huonekalut ainoastaan käytännöllisiä. Verrattuna kaupungissa usein törmäämiini maalauksiin, patsaihin ja reliefeihin sankaritarinoista ja ihailevia kuvauksia Työläisten ahkerasta työelämästä, toimisto olisi voinut luulla vastarakennetuksi ellei olisi huomannut työpöydän runsasta mutta hyvin organisoitua paperitöitä.

    Ainoiksi väreiksi jäi yksi vanha maalaus, jossa kuvattiin Dume hänen nuoruudestaan kun oli Toa hänen soturiystäviensä kanssa.

    Lhikan joutui poistumaan velvollisuuksiensa vuoksi ja jätti Turagan turvallisuuden paikallisen tehokkaiden Vahki-robottipoliisien käsiin.

    Vahkit toivat meille teetä, ja otimme paikkamme.

    – Kuinka hankala oli eristäytyminen?

    Dume: Ymmärtääkseen kaupunkimme eristäytymistä, täytyy ensiksi ymmärtää historiaa, mitä kansamme on kokenut. Matoralaiset ovat aina olleet uhreja muiden valtapeleissä joissa meillä ei ole ollut sananvaltaa tai itsensä puolustamisen keinoja. Olimme osallistuneet useaan sotaan ja nähneet siitä seuraavia yhteiskuntakriisejä, jonka olisimme voineet helposti välttää. Sisällissota oli tämän syytä. Myös Metsästäjien invaasio on vain osa tätä kaavaa, minkä meidän löysät ja epävakaat verkkoutumiset muiden voimien ovat tuoneet.

    Oppositiota tietenkin oli joiltain neuvoston jäseniltä ja kiltailta kun tein uudistuksiani, mutta sanoisin, että aika on näyttänyt heille toisin. Sodasta huolimatta Metru Nui on rauhallisempi kuin koskaan. ”

    Uljas-Uusi-Suunta” on Turaga Dumen aloittama valtakunnallinen ideologinen liike, joka toi uudistuksia Metru Nuin poliittisille, taloudellisille sekä uskonnollisille sfääreille (uskonto ollen hyvin kiinteästi kietoutuneita talouden kanssa, kuten työläisiltä voi odottaa).

    Liike on ollut hyvin kiistanalainen aihe, ja monet työläiset, usein nykyään kaupungin ulkopuolelta, ovat kritisoineet hierarkkista ja reduktionistista järjestelmää ja syyttäneet hallintoa yksilöllisyyksien laiminlyömisestä ja arvostelujen tukahduttamisesta.

    Kuuluisimpia olivat Turaga Dlakii, Eteläisen Mantereen Uina-Koron tietäjä, joka on kuvaillut asiasta täten:

    ”Nuo Metrulaiset, he erkanevat päivä päivältä Suuresta Hengestä jahtaamaan ideaalia, joka ei kuullu meille. Jos en tietäisi parempaa, olisin luullut, että Kaupunki olisi Vortixxien pyörittämä.”


    – Miten kuvailisitte olevan tärkeimpiä ydinasioita uudistuksissasi?

    Dume: Uudistuksillani halusin vahvistaa yhtä tärkeää hyvettä, eli tehokkuutta. Olen aina uskonut, että Velvollisuutemme johtaa Kohtaloon ja siitä Yhtenäisyyteen. Ylipäätänsä olemme tulleet liian lähelle rappiota ja etääntyneet siitä mitä me olemme, eli ”mitä me teemme”. Meidän pitää vahvistaa kaikkia osia pyhässä työssämme, että pysymme vahvoina, sitenpä myös turvassa ja siten elämämme parempana. Erityisesti Metsästäjien hyökkäyksien jälkeen.

    Kun työmme on hyvä, on myös kansa hyvä, ja Suuri Henki palkitsee meitä hyvällä elämällä ja tuomalla uusia Matoralais-sukupolvia rannallemme jatkamaan hyvää.”

    Metsästäjien Sota on sota Odinan ja Metru Nuin välillä, jota useat ovat kutsuneet aikakautensa suurimmiksi ja verisimmiksi taisteluiksi. Sota aiheutti muunmoassa Toa-soturien palvomisen heikentymistä kun työläisten taistelijat menettivät entisen loistonsa voittamattomina pyhyyden ja oikeuden symboleina. Ainoastaan Metru Nuin sanktioima Toa Lhikan ja Työläismytologian pyhä ”Toa Mata”, kuuden elementin ruumiillistumat jumalsankarit, ovat yhä palvottuja valtaosa työläisten keskellä.

    Sota on ollut hankalaa aikaa, mutta Turaga Dume on onnistunut pitämään paikkansa ja johtamaan kaupunkia eteenpäin.


    – Miten kansa on toipunut Metsästäjien Sodasta?

    Dume: ”Varjotun koloniallisten invaasion arvet eivät katoa hetkessä, mutta olemme tehneet hyvää työtä sen eteen, että kansa toipuisi. Olemme korjauttaneet Suuren Temppelimme, ja palauttaneet kaupungin entiseen loistoonsa. Suuri Toamme Lhikan auttaa meitä ulkopuolisilta uhkilta, ja kehittynyt Vahki-teknologiamme pitävät varman siitä, että järjestys pysyy. Talous kukoistaa ja hyvinvointi kaikilla. Me emme tarvitse enää ulkopuolista tukea.

    – Onko Mustan Käden menetys ollut kova isku Vahki-teknologialle?

    Dume: ”Mustan Käden menetys on hyvin valitettava. Hyviä ihmisiä kuoli kenraali Killjoyn petturuuden takia, mutta teemme aina edistyksiä ja Musta Käsi on vain yksi vaihe historiassamme.”

    – Onko Lhikan tarpeeksi kaupungin suojelemiseksi? Tuleeko kaupunkiin enää lisää Toa-sotureita tai muita apujoukkoja?

    Dume: Kuten sanoin, luotan täysin Suuri Toamme Lhikanin ja Vahkien kykyihin pitämään suurimmat ongelmat poissa. Sitä paitsi, valitettava totuus on, että Matoralaiset ovat väsyneet Toiin. Olemme nähneet liian monta, jotka kuolivat turhaan tai pettivät meidät. Karakua, Dradde, Niz, Svarle. Tuyet, Halawe, Azglar, Nidhiki. Voin nimetä heidät kaikki.

    Jopa Valon Toa Lheko. Ennen häntä, emme edes voineet kuvitella, että Valon Toa voisi kaatua noin merkityksettömästi, noin raakamaisesti.

    Vaikka olenkin ollut ennen Toa, ja olen ylpeä Toa-veljistä ja siskoista jonka kanssa taistelin, olen myös nähnyt kuinka matoralaiset veljeni ja siskoni kaatuivat silmieni edessä.

    Mitä muihin apujoukkoihin tulee, meillä ei ole ketään joihin voimme luottaa. Skakdi-palkkasoturit ovat väkivaltaisia ja hallisemattomia barbaareja. Selakhilaaneihin me emme lämpene ja Vortixxit mieluiten sabotoisivat meitä kuin auttaisivat.

    Ja Makutat? Kerron sinulle Makutoista.

    Turagana minä kykenen muistamaan enemmän kuin kukaan muu Matoralainen, ja jopa tuomaan kadonneita muisteja meditoinneilla. En muista enää yksityiskohtia sisällissodasta, mutta muistan yhä sen päivän nuorempana Matoralaisena, kun Makuta, meidän kaupungin Makuta, keräsi kokoon kaikki sodan päälliköt, heidän perheet ja kuka tahansa jotka olivat tekemisissä heidän kanssa teurastettavaksi.

    Se tapa, miten hän sai heidät kitumaan yksitellen, hitaasti, ja murhaamaan toisiaan kunnes loput voidaan nylkeä Arkiston kamalimmilla Raheilla. Ennen kaikkea, muistan vieläkin sen silmät. Nuo pimeimmät, tyhjimmät silmät. Kuin katsoisin omaa kuolemaani ja kuinka kaikki tietämäni olisi vain yksi iso vitsi.

    En, minä en voi antaa Makutoille sellaista valtaa.”

    Metsästäjien Sota on synnyttänyt useita pakolaisia ympäri maailmaa, joihin kuuluu myös useita Toa-sotureita ja muita työläiskansoja. Yksi lähiaikojen merkittävimmistä vaikka vähän puhutuista ovat ”Bio-Klaani”, pakolaisryhmä jotka omistavat oman pienen saaren Pohjoisen- ja Etelän- Mantereiden välissä. Klaaniin kuuluu useita Sodan veteraaneja ja huhuja on, että jäseniin on jopa rikollisia, visorakeja ja makuta. Klaania johtaa Toa-soturien ja Skakdin muodostama ryhmä.


    – Onko teillä ajatuksia Metru Nuin sodasta paenneista ja heidän tulevaisuudesta?

    Dume: ”Metru Nui elää tarpeeksi hyvin ilman heitä. Minulla ei ole aikomusta palauttaa heidät takaisin, erityisesti näin kauan sodan jälkeen. He tekivät päätöksensä lähtemällä kaupungista. Jos he vielä kunnioittavat meitä, he tietävät pysyvän loitolla. Meidän kaupunkiin ei riitä enää tilaa heille ja jos huhut joita olen kuullut näistä ”pakolaiskunnista”, kuten tuosta Toa Tawan ”Klaanista”, on totta, voit olla aivan varma etten tule sallimaan terroristien ja konnien sisäänpääsyä kaupunkiimme ilman käsirautoja.

    – Yrität kaikkesi pitää kaupungin turvassa?

    Dume: ”Yritän ennen kaikkea pitää matoralaiset turvassa. Rakastan kansaani, ja rakastan tätä kaupunkia. Kansani suojaaminen on tärkein velvollisuuteni ja teen mitä vain jotta he voivat elää ilman pelkoa tulevasta. Olen nähnyt kuinka veri on vuodatettu protodermiksen päällä, enkä koskaan tule sallimaan sitä tapahtumaan uudelleen.

    On ihmisiä, jotka tulevat väittelemään teoistani. Minulla ei ole mitään harhaluuloja. Väitelkööt niin paljon kuin haluavat mutta painotan, että kaikki mitä teen ja tulen tekemään on vain ja ainoastaan kansani vuoksi.”


    Haastattelun päättyessä, Turaga Dume siirtyi välittömästi töihinsä. Vahki-vartija oli tuonut tärkeitä lainsäädäntöjä allekirjoitettavaksi ja minut saatettiin ulos. Töiden jälkeen Dume pitää jaksollista puhettaan kaupungin kansalle (yksi uudistuksista kuului Turagan aktiivinen esiintyminen kansansa hurrattavaksi).

    Kun kysytään, kuinka Dume kestää kiireistä ja työntäytteistä aikatauluaan, hän nauraa.

    ”Kiireinen matoralainen on iloinen matoralainen.”

  • Veljiemme haudoilla

    Oli kuuma. Ilma suorastaan väreili kuumuudesta. Kaupungista katsottuna sinisen olennon ruumis
    vääristyi ja muuttui sumeaksi puuroksi. Mutta saarella ei ollut enää kaupunkia, eikä sen koommin
    ketään katsomassakaan.
    Ei enää.

    Paitsi haaskarahit ilmassa ja metsikössä.

    Ruosteisen lapion kärki pureutui pehmeään multaan. Sininen hujoppi nosti lapion työläästi ohuilla
    käsillään ja heitti mullan kaivetun kuopan reunalle kertyneeseen kasaan. Olennon otsalta valui
    hikipisaroita.
    Kaivaja päätti, että kuoppa olisi nyt tarpeeksi syvä. Hän nousi pitkillä koivillaan ylös ja käveli
    vähän matkan päässä maassa makaaville kangasmytyille. Niitä oli kaksi. Toinen oli isompi, toinen
    pienempi. Olento ei enää epäröinyt tarttua pienempään myttyyn , vaan otti kiinni sen reunoista ja
    retuutti sen kaivamansa kuopan reunalle. Hän laski kankaaseen käärityn, velton asian varovasti
    kuoppaan ensin toisesta päästä, sitten toisesta.

    Kukkakeppi hengitty väsyneesti. Hänen laihat sormensa hamuilivat valkeaa kangasta ja tarttuivat
    mytyn yläpäähän.
    Kuolleen matoranin kasvot heijastuivat olennon pyöreistä aurinkolaseista.

    Paradox katsoi riutuneita kasvoja ja huokaisi. Kärpäset ja pienrahit olivat kerenneet jo turmella
    päiviä sitten suuren osan ruumiista, ennen kuin krikcitiläinen oli laskenut kankaan sen suojaksi. Hän
    nousi ylös matalasta kuopasta ja kohensi suunsa eteen hengityssuojaksi sitomaansa rättiä. Sirkkamies oli riisunut paksun, tumman kaapunsa hyvän matkan päähän, ettei se sotkeentuisi. Hän lepäsi hetken, jonka jälkeen tarttui taas lapioon.

    ”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi.
    Mutta vain ruumiillisen elämän,
    sillä Ath ei hylkää sinua.

    Kävelet Mielen tiellä, jolla ruumis on vain hetkellinen kuori.
    Se tuntee, se nauttii, se kärsii, kunnes kuihtuu pois.

    Mutta Mieli ei kuole koskaan. Se jatkaa Mielen tietä.
    Se oppii, se ajattelee, se tietää.

    Ja kuten maallisessa maailmassa, saavut risteyksiin. Teet päätöksiä vapaan tahtosi mukaan.
    Ja valintasi vaikuttakoon matkaasi.

    Ole siunattu, Hatar Athin nimeen.”

    Viimeinen kasa multaa lennähti kuopan. Paradox pisti lapion maahan pystyyn ja hieraisi otsaansa. Sitten hän piirsi Athin silmän ilmaan.

    Kului puolisen tuntia, ennen kuin munkkikokelas sai viimeisen haudan kaivettua ta-matoralaisen
    lepopaikan viereen. Paradox käveli viimeisen, edellistä hieman suuremman ruumiskääreen viereen.
    Hän raahasi sen haudan reunalle ja laski sinne, kuten edellisenkin. Käärettä hän ei tosin raottanut.
    Löytäessään kuolleen metsiköstä, vainajan kasvat olivat jo niin pahoin vaurioituneet
    hajoittajaeliöiden tehdessä työtään luonnon kiertokulussa. Vainaja oli kuitenkin (ilmeisesti joskus)
    ollut suurikokoinen ja hänen ulkoinen panssaristonsa oli punavalkea. Krikcit uskoi tunnistaneensa
    matoranin tietyksi plasman matoraniksi.
    Isä Bothana…

    Paradox alkoi haudata kirkonmiestä.
    ”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi…” hän aloitti lausumaan päivän aikana jo hyvin tutuksi
    tullutta hautavärssyä. Multa rapisi, kun nuori athisti lapioi sitä takaisin monttuun.

    Paradox ei pitänyt puheiden pitämisestä. Toisaalta hän oli todella hyvä siinä. Nuorukainen mietti,
    että hänestä saattaisi joskus saarnamies.

    Lopulta hauta oli täyttynyt tarpeeksi.
    ”… Hatar Athin nimeen”, Paradox lopetti ja teki viimeisen, väsyneen silmän ilmaan. Krikcit pisti
    lapion terän uupuneena maahan ja nojasi siihen, katsellen työnsä tulosta. Rivissä Paradoxin edessä
    oli monia kymmeniä vasta kaivettuja hautoja.
    Oraakkelin oppipoika oli saapunut Bothanan seurakunnan tuhoutuneeseen kaupunkiin aurinkoinnousun aikaan. Paradox ei pystynyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun hän oli astunut rauniokaupunkiin. Kymmenittäin athistien ruumiita oltiin vain jätetty virumaan kaupungin kaduille ja rakennuksiin.
    Krikcit oli kokenut, että johtolankojen etsiminen saisi jäädä myöhemmäksi. Aamu oli vaihtunut jo illaksi, ennen kuin luiseva jäljittäjä oli saanut hautausurakkansa valmiiksi. Hautapaikka sijaitsi kaupungin ja ympäröivän trooppisen metsän välissä, pienellä paljaalla tilalla.

    Vieno, lämmin merituuli vilvoitti aurinkolasipäisen nuorukaisen hikistä kehoa. Paradox päästi irti
    lapiosta ja jätti sen pystyyn maahan.
    No niin. Voinen kai jo jatkaa tutkimuksia.

    Hän käveli leippoamansa kaapunsa luokse ja nosti sen maasta. Hän kaivoi sen taskusta pienen
    vesileilin, ja riisuttuaan hengityssuojansa ja lasinsa hän kaatoi kirkasta vettä kasvoilleen.
    No, ainakin lämmin ilma on vaihtelua sille Ath-koron keikalle. Eipähän tule kylmä.
    Pyyhittyään otsansa athisti tähyili katseellaan viidakon reunaan. Hänen nui-kopeninsa odotti
    edelleen metsän reunalla varjossa.

    Magentanväristen silmien katse kääntyi hänen takanaan kohoavaan kaupunkiin. Hänen kasvoilleen
    nousi jännittynyt ilme, kun hän nosti kakkulansa takaisin mandariinien kokoisten silmiensä eteen.
    Kaapu lehahti takaisin maahan ja siniset jalat aloittivat matkansa kohti kuollutta kaupunkia.


    Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia. Osa savesta rakennetuista, korkeista taloista oli rapistunut ja
    romahtanut sytytettyjen tulipalojen seurauksena. Oranssin sävyiseen katuun lankesi krikcitin pitkät
    varjot kaksoisaurinkojen laskiessa. Paradox tarkkaili rakennuksia ja sivukatuja kuperien lasiensa kautta. Kyläläisten omaisuus oli nähtävästi joko ryöstetti, rikottu tai poltettu talojen mukana
    perusteellisesti.

    Hän saapui savitalojen ympäröimälle, pyöreälle torille, jonka keskellä sijaitsi kaivo. Tai oikeastaan
    sen jäänteet. Torilta oli aiemmin löytynyt monta ruumista. Kaivostakin yksi. Paradox ei ollut
    koskenut saastuneeseen veteen.

    Paradox katseli ympärillään olevaa hävitystä. Torilla olleet puiset katokset ja myymälät oltiin tuhottu ja myyntitavarat ryöstetty. Maassa mätäni rikkoontuneita vesimeloneita. Krikcit yritti miettiä, mitkä petturipapin seurakunnan jäljistä voisivat indigoida Bartaxin seuraavaa määränpäätä.

    Paradox katsahti hänen näkökulmastaan ympyrän muotoiden torin vasemmalle reunalle. Sieltä nousi portaat korkeammalle kadusta rakennetulle kapungin pääkirkolle. Hiekan värisestä kivestä rakennetussa Athin talossa ei näkynyt muita vahingoittumisen merkkejä kuin että sen vasen julkisivua olivat nuolleet villiintyneen tulipalon liekit. Muuten kivinen, kupolinmuotoinen kirkko oli vahingoittumaton.
    Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella oli jokaiselle athistille tuttu patsas. Paradox katseli hetken hintelän toan näköisen olennon patsasta ja sen kasvoja. Athin ainoan silmän virkaa ajoi patsaaseen upotettu suuri, aurinkoinvalossa kiiltävä helmi. Munkkikokelas uskoi tietävänsä, mistä helmi oli peräisin. Tren Krom –suiston krikcitit tapasivat sukeltaa joestaan simpukoita ja kerätä niiden sisällään piileviä helmiä. Bothanan saaren sijainnin vuoksi ei ollut mahdotonta, että athistit olisivat käyneet kauppaa jokilaakson luostarien kanssa.

    Paradox katseli Athin silmää hetken. Se sai pienen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen.
    Hmh, toisiksi suurin helmi jonka olen nähnyt.

    Kaksoisauringot alkoivat painua jo mailleen ja athisti päätti tutkimustyönsä. Tämä paikka oli tuottanut vesiperän, eikä krikciti nähnyt mieltä jatkaa etsintöjä pimeässä. Saaresta hän tiesi lähinnä sen, että saarella oli vulkaanista toimintaa ja että viidakossa sijaitsi vanhoja kaupungin raunioita. Paradox oli kuitenkin oppinut viimekerran jälkeen, ettei hetkeen astuisi vanhoihin pyhättöihin.

    Kaksoiskuiden ja kirkkaiden tähtien noustessa tropiikin rasvatyynelle taivaalle, suuri mehiläinen nousi ilmaan. Paradox määritti seuraavan määränpään suunnan.
    Täältä ei löytynyt mitään, mutta onneksi lähellä saattaa olla väkeä, joka tietää jotain Bartaxista.
    Hän nosti katseensa kohti etelää.
    Ath-Nui, täältä tullaan.

  • Itsensä kumoava väite

    Keskisuuren kasteen aukio

    Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.

    Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.

    Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.

    Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.

    Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
    Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
    ”Hei.”
    ”Tervehdys sinulle.”

    Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
    ”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
    ”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä.
    Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä.
    Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
    ”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?

    ”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.

    Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”

    Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.”
    Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
    Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?

    Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.

    Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
    ”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.

    Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?

    Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
    ”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä.
    Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?

    ”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.”
    Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.

    Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
    Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
    ”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.”
    Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
    ”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.”
    Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?

    Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.

    Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.

    Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?

    Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.

    Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
    Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.”
    Oppilaan kanssa.

    ”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
    Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
    Mutta niin oli Mestarikin.

    Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.


    Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
    Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.

    Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
    Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.

    Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.

    Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
    Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.

    Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
    Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
    Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
    Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.



    “Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
    ”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
    “Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
    ”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
    Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
    “Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
    Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.

    Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
    Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
    “SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
    Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
    “Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.

    ”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
    Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.

    ”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
    Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
    “Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”

    Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
    Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
    ”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”

    Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
    “H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
    “Vaiko juuri todella tarkka?”
    “…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
    Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
    Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
    ”…”
    ”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
    “Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
    Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”

    Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”


    Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
    Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.

    Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
    Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.

    Ananakseen.

    Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
    …Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.

    Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
    Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.

    Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.

    Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.

    Kauas.
    Kauas pois…


    “Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
    Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
    “Huppuineen vai ilman?”
    ”Ylipäätään.”
    “Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
    ”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
    “… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.

    Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
    ”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
    ”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
    ”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
    Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”

    Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
    Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.

    ”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
    “Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
    ”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”

    Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
    Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
    ”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”

    Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
    ”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
    “Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”

    Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
    “Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
    ”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
    “… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
    ”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
    Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
    Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…

    Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
    “Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
    ”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
    Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti:
    3.
    ”- saat kyllä tietää.”

    Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
    Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
    Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
    ”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.

    Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.

    Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.


    Vuosia sitten, Eteläinen Manner

    Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
    “Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
    Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.

    Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
    Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
    “Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”

    Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
    Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.

    Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä.
    Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
    Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.






    Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.

    ”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
    Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
    “Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”

    Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
    Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
    ”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
    Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”

    Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
    ”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
    “Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.

    Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
    ”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
    Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
    Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
    “Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!

    https://www.youtube.com/watch?v=1kYBGVKTARs

    Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
    Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.

    Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
    Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.

    Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
    Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.

    Huusi roisto kauhuissansa.
    Jaloillansa taistoon kävi.

    Oli taisto turhanlainen, ote tiukka turveansan.
    Upottavan surmanloukun, Karzahnin katalain kahleiden.

    Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
    “Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”

    Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi.
    “Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”

    Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”

    ”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”

    Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
    “Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”

    Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
    Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.

    ”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”

    Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
    Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.

    Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
    Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.






    Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
    “Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
    Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
    Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
    ”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”

    Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
    ”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”

    Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.

    Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
    “Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
    “Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
    Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
    Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
    “V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
    Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
    Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
    “En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”

    Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
    ”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”

    Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
    Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
    “Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”

    Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”

    Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
    ”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”

    Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
    Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.

    Ja tottahan se olikin.

    Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.

    Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.



    ”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
    Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
    ”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”

    Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
    ”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.

    Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
    ”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”

    Aah! Myrrysmiehen manauxet owat hirmuiset ja mercilliset!

    Krikcitin pappismies hymyili vienosti.
    “Totta karzahnissa.”


    Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.

    Paradoxista näytti, että athistien pääkaupungin, viidakon ympäröimän Ath-Nuin, suuri pyhäkkö olisi kohonnut kasvillisuuden lomasta aina, universumin alkuajoista asti. Rakennuksessa oli tosin aukkoja ja kulumia, jotka aika oli sen pintaan muovannut vuosien saatossa.

    Mutta Isä Ath ei vuosia laskenut.

    Paradox hämmästeli temppelin portailla olevaa kuhinaa. Soturimunkit, papit, nunnat ja oppipojat kävelivät katedraalin oviaukoista sisään ja ulos. Krikcit näki joidenkin matoralaisten kanoheissa samanlaisia rukousmerkkejä, kuin ikivanhalla tietäjällä.
    Krikcitiläinen havahtui muistaessaan Oraakkelin. Hän käänsi katseensa portaiden yläpäähän. Pakari-kasvoinen Oraakkeli, punasilmä, ennustaja iänikuinen katsoi häntä odottavasti. Paradox kiipesi hänen rinnalleen.

    Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.


    Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
    Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.

    Lyönti. Potku. Kuuden keisarin liikesarja. Kiipeävä kiviapina.
    Hikipisarat virtasivat Paradoxin kuultavan sinistä ihoa pitkin. Nuorukaisen jalat horjuivat vielä, mutta ne olivat päättäväiset.

    Krikcit kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui kivuliaasti kyynärpäänsä päälle. Hän puri hampaitaan. Välillä hän olisi halunnut luovuttaa…
    Mutta sitten hän huomasi katsoa huoneen ovensuuhun. Oraakkeli tarkkaili sivusta hänen kehittymistään.

    Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
    Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.


    Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
    Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.

    Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.

    Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.

    Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.

    Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.


    “Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”