Avainsana: Baari

Japa Nui
Vuosia sitten

Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.

Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.

Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.

Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!

Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?

Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!

No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.

Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.

Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.

”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.

Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.

”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.

”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.

Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.

”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.

Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.

Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”

Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.

Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.

---

Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.

Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.

Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.

Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.

Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.

”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.

”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?

”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.

… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.

”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.

”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.

Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.

”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”

Saipa se peikon hiljaiseksi.

”Mikä?” se kysyi.

”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.

Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…

Voi ei.

Ei häntä.

Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.

Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.

”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.

”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.

”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”

Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.

”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”

”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”

Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.

Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.

Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.

Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.

Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.

Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.

---

”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”

Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”

Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.

---

Akbsklsdflsfldax
Satama

”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.

Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.

Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.

”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.

Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.

”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.

”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”

Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”

”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”

BRAKASH

”Törmäsimme jäävuoreen!” kaikui huuto Akbsklsdflsfldaxin tähystyskorista.

”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.

”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”

Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…

”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.

”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.

”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.

”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.

---

”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”

Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”

Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.

---

Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.

He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.

”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”

Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”

Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”

”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.

”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”

Japa Nuin gurun luona

Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.

”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.

Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.

”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.

”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.

Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”

Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.

”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”

Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.

”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”

Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.

---

”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.

”Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.”

”Ah, niin…”

Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.

”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.

”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”

Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”

”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”

”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”

Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.

Adminkatu

Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.

Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.

Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?

Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.

Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.

Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.

Mutta tuskin ketään niin täydellistä.

Laiva matkalla kohti Bio-Klaania

Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…

Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?

Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.

Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.

Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.

Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?

Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!

Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?