Avainsana: sarastus

Komentajan silmät aukenivat.
Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.

Puhtaammat kuin kellään muulla.

Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.

Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
Ja hän hallitsi tätä kaikkea.

Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.

Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”

Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään

”HUOMIO!”
Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.

274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”

”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”

274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”

Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
”Toimikaa!” 273 sihahti.
274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.

Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.

Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.

Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:

Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.

Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.

273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?

Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.

Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?

273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”

Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.

Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…

Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.

Korvia riipivä jyrähdys.

Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.

Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.

273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.

Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.

273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:

Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.

”Ahhah hah.. ha ha…”
273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.

Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle.
”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”

273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?”
Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”

273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…

Se oli täynnä viiltoja.

---

Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.

”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
”Manu. Pää kiinni…”

Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa?
”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”

Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.

Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti.
”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…”
”Kelvin. Ylös!”

Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.

Kelvin juuttui katsomaan itseään.

Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
Siniset silmät.

Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.

Manu oli hetken hiljaa.
”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”

Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”

”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”

”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”

”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…

Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”

”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”

”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”

”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?”
”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.”
”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”

Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”

Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi.
”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?”
”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?”
”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.

Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.