Taivaan enkelten julman sielun lailla Nuori poika, jäät legendana soimaan
Kauan on tuudittanut rakkauteni kehto uneen sinua, jota ainoastaan unihin kutsutaan, kun uuden aamun näät nousevan
Loiston tuo yötaivas suo ja kasvoihin hauraisiin hohdon se luo Kunpa ajan kulun saisin pysähtymään Mitä sen eteen en tekiskään
Jos tiedät syyn meille, jos löydät kohtaamisellemme tarkoituksen Silloinhan kertoisin aivan kuin raamattu opeista vapauden
Lauseet teesistä Julman taivaan enkelin, hiljaa huomaat, on kaikista murheellisin Tiukasti tartuit kiinni unen maastasi Todellisuuteen tuo se mukanasi Kirkkaammin sua loistaa ei voi kukaan muu Tarinasi legendan lailla sointuu
Syvä etelä
Vuosisata sitten
Skakdi oli lukenut evankeliumin varmasti kymmeniä kertoja. Se oli kirjoitettu kuiviin vuodatettujen kansojen verellä, peitetty maan tasalle palaneiden valtakuntien tuhkilla ja haudattu maankuoreen manaiden ja manalaisten ruuaksi. Uuden-Uljaan-Suunnan jälkeen jokainen Turaga Dumen näkemystä maailmasta vastustava pamflettikin oli vain estämässä Työläistä tekemästä työtään. Lopetukset ja muutokset tai uudet alut eivät mahtuneet maailmaan, jota pohjoisen nui-turaga muovasi loputtoman työn ja loputtoman kasvun maisemaksi.
Mutta skakdi ei ollut Työläinen. Hänen kotimaansa oli ollut uuden uljaan ajan ensimmäinen uhri: tragedia, monet sanoivat, täysin estettävissä. Vaan kun xialaisvalmisteiset syöksypommittajat olivat saapuneet pauhun saattamina yöllä auttamaan Zakazin lapsia tappamaan lisää kaltaisiaan, oli Zorak von Maxitrillian Arstein ymmärtänyt, ketä varten maailma oli rakennettu. Mutta se ei ollut mikään syy lakata rakentamasta parempaa, arvokkaampaa ja rohkeampaa maailmaa.
Ja joskus rakentaakseen jotain uudelleen oli palattava sen pohjapiirustuksiin, sen alkulähteeseen. Mikä oli Kuulapsen tarinan merkitys? Mihin Valotun valo meidät voisi johdattaa? Mitä Äiti Kendu kuiskaisi, jos maailman orpo vaeltaja voisi laskea päänsä hänen povelleen? Minkälaista unelmaa maailmasta tarinat rakensivat, ja mitä siitä oli menetetty vuosisatojen julmasti raahautuessa eteenpäin?
Zorak von Maxitrillian Arstein oli tiedemies. Hän tiesi, että monesti paras tapa herättää jotain henkiin ei ollut ottaa selvää, mikä sen oli tappanut… vaan, että miten se oli syntynyt ylipäätään.
Suurilehtiset saniaiset väistyivät, kun hän pieksi niitä sahalaitaisella terällä tieltään. Viidakko oli sankka — niin sankka, että oli vaikea uskoa kenenkään sivistyneen astelleen sen syvyyksiin tuhansiin vuosiin. Tunteja sitten he olivat alkaneet seurata ensimmäisiä merkkejä jostain, joka voisi olla asutusta: vanha umpeenkasvanut polku, ehkä? Saattoi se olla eläimienkin talloma… mutta tapa, jolla kivet oli ladottu sen sivuille, tuntui tarkoituksenmukaiselta eikä sattumalta.
Oppipoika laahusti perässä seuraten samoja askelmia pitkin. Poika oli häntä nuorempia Zakazin lapsia, mutta sota oli kasvattanut hänet mieheksi silmänräpäyksessä. Hupullinen aurinkovaate suojasi tätä rankaisevalta paahteelta ja viidakon hyönteisiltä… vaikka Zorak von Maxitrillian Arstein tiesi, että enemmän tämä peitti arpeutumistaan. Sota oli jättänyt heihin kaikkiin jälkiä, toisiin näkyvämpiä kuin toisiin. Zorak kantoi omiaan ylpeydellä: ne eivät olleet tahroja, vaan todiste siitä, että hän oli uskonut johonkin.
Hän vilkaisi olkansa yli: oppilas tuijotti hupustaan alas karttaan.
”Kauanko vielä Iyatharalin notkelmalle, poika kulta?” hän kysyi tältä katse yhä polussa.
”Puolitoista kilometriä, oi mestarini”, oppilas lausui.
Tapa, jolla oppilas käytti ’mestaria’, oli tuntunut Zorak von Maxitrillian Arsteinille aina jokseenkin ivalliselta, mutta näin ylpeä mies ei päästänyt sellaista ihonsa alle. Ei hän olisi valinnut avukseen kiemurtelevaa kynnysmattoa tai keikistelevää hameväen edustajaa: sellaista huomiota hänen kaltaiselleen riitti. Zorak kaipasi matkatovereita, joilla oli näkemystä ja kunnianhimoa… ja poika oli osoittanut lupausta molempiin. Mutta onnekseen tiesi paikkansa.
”Auringot ovat rankaisevia tänään”, Zorak sanoi siemaisten vesileilistään. ”Mutta notkelma pitäisi olla helppo tunnistaa. Kohta näemme, ohjaako polku todella meidät Äiti Maan poveen.”
He olivat seuranneet ikiaikaisten temppeliraunioiden vyötä Azioro Nuin saariketjujen läpi aina Atuha-Wahin sademetsiin. Toisilla saarista he olivat löytäneet vain riekaleiksi revittyjä perustuksia: niin julmasti oli historian hammas vanhat valtakunnat tomuksi jauhanut. Kolmannella saarista – sillä, jonka nimi oli vanhoissa kartoissa Desonga – oli heitä tervehtinyt vain vähä-älyisten alkuasukkaiden heimo. Lahjattomampi tutkimusretkeilijä olisi asettunut primitiivien palvomaksi ja löytänyt itselleen tusinan vaimoja. Ehkä sitten eläkepäivinä, mietti Zorak von Maxitrillian Arstein ja hykerteli omalla vitsilleen.
Eivät hänen kaltaisensa miehet eläköityneet. Ehkä sitten, jos jokainen taivaan tähti olisi joskus kartoitettu ja jokainen aarre löydetty. Mutta olisiko sellaisessa maailmassa elämisessä mitään järkeä?
Sademetsä otti kaikki aistit haltuunsa. Maailman alkuaikojen villipetojen kirkaisut kaikuivat kilometrien päähän. Pistävät lahottajakasvien hajut puskivat kielen päälle. Varpaanvälit täyttyivät tahmeasta maa-aineksesta. Zorak joutui pysähtymään välillä leyhyttelemään hatullaan viileämpää ilmaa kasvoillensa. Oppipoika ryysti pitkään vettä hänen takanaan. Tämä sulki leilin korkin ja maiskutteli.
”Juomavettä on kahdelle hengelle enää puolen päivän matkustusta varten, mestari. Puut ja maaperä ovat ahneita täällä. Jos notkelmalta ei löydy mitään, meidän täytyy ehkä harkita joelle palaamista… tai lähteen etsimistä.”
”Se olisi valitettava takaisku”, Zorak murahti. ”Mutta intuitioni sanoo, että olemme lähellä läpimurtoa.”
”Niin, uskon toki siihen”, sanoi oppipoika hiljempaa. Zorak tiesi, että tämä jätti jotain sanomatta: jotain, joka ei olisi kunnioittavaa. Tämä olisi esimerkiksi voinut tarttua siihen, että he olivat olleet lähellä läpimurtoa jo kolmella eri saarella. Mutta vanhan maailman hautojen kaivelu vaati kärsivällisyyttä. Kuinka moni rosvoruhtinas olikaan raunioittanut maailmaa jälkeen niiden aikojen, jolloin heidän etsimänsä aaveet olivat eläneet?
”Uskotteko todella siihen yhä, mestarini?” oppipoika kysyi yhtäkkiä. ”Että niiltä ajoilta on jäänyt jotain? Muutakin kuin tarinoita?”
”Emme ole täällä pelkästään siksi, että luin jonkin vanhan uskonnollisen tekstin”, Zorak vastasi. Hän mietti, kuinka paljon hänen oli viisasta paljastaa korvattavissa olevalle apurille, mutta päätti lopulta, että tämä ansaitsi pienen palan totuutta.
”Ennen sodan alkua rahoitin erästä… arkeologista tutkimusta. Kaivauksilta he löysivät jotain todella kiinnostavaa, minkä vuoksi heidän kaikkien oli kuoltava. Salaisuuksien hinta, poika kulta, se on joskus todella raskas.”
Oppipoika hymyili hiljaa huppunsa alta. Zorak ei ollut varma, uskoiko tämä olevansa vitsissä mukana. Hän ei ollut toki tarkoittanut sitä vitsinä, vaikka olikin kertonut sen silmäniskun saattelemana.
”Ymmärrän, että en ole ollut seuraajanne kovin pitkään”, oppilas sanoi, ”mutta mikäli löydämmekin jotain, tulee myös minusta niiden salaisuuksien vartija.”
”Kovin kohtuullista. Hyvä on. Kuten hyvin tiedät, Äiti Maan kultti on hävinnyt vuosisatojen kierrossa lähes jäljettömiin. Eräät protoatheonistiset lahkot etelässä uskovat häneen elämän antajana ja alkulähteenä jopa Suuren Hengen aikoja ennen. Minä taas… no, minusta hän on aina vaikuttanut vain maailman kansalaiselta. Kuin sinä ja minä. Ei – tärkeämpää on se, mitä hän loi.”
Zorak kaivoi laukkunsa etutaskusta kääreen: jotain kivikovaa kangassuikaleessa. Hän kieritti sen auki varovaisesti ja antoi sisällön oppipojan käsiin. Tämä katsoi sitä herkeämättä: pientä sirpaloitunutta laattaa, jonka pinnassa oli ikiaikaisia kaiverroksia pitkänhuiskeasta hahmosta kankaiden verhoamana ja kukkaseppele päänsä yllä. Tämä oli laskeutunut polvillensa siunatakseen matoralaista. Tuohon matoralaiseen lankesi kaikki aurinkojen valo.
”Uskotte siihen koulukuntaan, että hän loi Ensimmäisen Pojan?” oppipoika sanoi katse sirpaleeseen naulittuna.
”Hän, ja hänen puolisonsa”, Zorak lausui dramaattisesti. ”Joskin jumalilla oli totta kai osansa tässäkin näytelmässä. Viitteitä isän ja äidin kaltaisiin hahmoihin löytyy syvältä krikcitiläisestä perinteestä, mutta en täysin usko, että he olivat itse krikcitejä. Yhtä paljon he saattoivat olla toia: eräässä evankeliumin versiossa isä nimetään Ordeksi, joka on myös ensimmäinen mielen toa syvältä Vanha-Mataian legendoista. Mutta on myös hyvä muistaa, että se, mitä vaikkapa ’toa’ tarkoittaa, on voinut muuttua aikakausien saatossa täysin. Jännittävintä on, ettemme voi täysin tietää, minkälaisia luurankoja edes etsimme!”
Oppilas katsoi laattaa pitkään haltioituneena, kunnes lopulta raaski luopua siitä. Zorak tarttui kiveen tiukasti ja kääräisi sen jälleen kankaaseen sekä pujotti sen parempaan talteen.
”Niin”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Voisivatko he olla niitä, joita nyt kutsumme Suuriksi Muinaisiksi?”
Zorak von Maxitrillian Arstein naurahti remakasti. ”Poika kulta. En usko, että mitään ’Suuria’ Muinaisia ikinä olikaan. Muutoin eläisimme heidän temppeliensä keskellä ja palvelisimme heidän jalkojaan.”
Tämä käänsi selkänsä oppilaalle ja jatkoi matkaa.
”Ei. Se, mitä he saivat aikaan, saattoi olla suurta. Mutta he itse näyttäytyvät minulle kovin, kovin pieninä.”
Keskipäivän aurinko hellitti, helle vain hieman: kuuman kostea sademetsän henkäys painautui vasten ihoa joka puolelta. Hikinorot sekoittuivat vaikeasti hengitettävään märkään ilmaan, joka tiivistyi kaikkialle pisaroina.
Notkelman muodot alkoivat erottua puunlatvojen välistä. Jos karttaan oli luottaminen, heidän täytyi olla todella lähellä.
”Tuo antaa hieman varjoa”, Zorak tokaisi ja osoitti esiin nousevaa jylhää kalliota. Se oli liian jyrkkä kiivettäväksi, muutoin hän olisi laittanut pojan kapuamaan ja tutkailemaan aluetta korkealta.
Jonkin oli oltava vialla. He havahtuivat kohta kierrelleensä aluetta jo pitkän tovin löytämättä mitään, mutta tämä sama kallio tuli aina vastaan. Voisiko olla…?
Poika tyhjensi hyvää vauhtia vesileiliä kurkkuunsa samalla, kun Zorak tutkaili kallionseinämää hieman tarkemmin. Siinä ei ensin näkynyt mitään merkkejä sivilisaatiosta. Skakdi siristi silmiään ja tuijotti oikein tuimasti. Sitten hän kaivoi laukustaan pienen harjan ja alkoi puhdistaa seinämää kivipölystä.
Ja kuinka ollakaan, pölyn siirtyessä kivestä paljastui kaiverruksia: hyvin samanlaisia kuin hänen laatassaan.
”Katsopas vain”, Zorak naurahti. Poika vilkaisi hänen olkansa yli ja kohotti kulmaansa. Esiin oli paljastunut jonkinlainen kaiverrus kolmesta hahmosta, joista yksi oli kahta muuta pienempi ja kahdella isommalla huput päässään. Kaiverruksen tyyli oli hyvin tuttu: selkeitä, teräväkulmaisia muotoja tehtynä karkealla työkalulla.
”Isä Kuu, äiti Maa ja… Kuulapsi?” poika kysyi. Hyvä. Tämä oli tehnyt läksynsä.
”Täsmäävät kuvastoon”, Zorak sanoi. ”Mutta kuinka tästä edetään?”
Poika osoitti kuvien alapuolelle. Zorak pyyhkäisi harjallaan osoitetusta kohdasta, jolloin sen alta paljastui vanhoja, kulmikkaita kirjaimia. Oli jännittävää, kun vaivannäkö alkoi vihdoin tuottaa hedelmää.
”Onneksemme vanhan mataian taitoni on huippuluokkaa”, Zorak sanoi hyväntuulisesti.
Hetken aikaa poika tuijotti kärsivällisesti, kun Zorak kyykki tekstin edessä.
”Siinä lukee kutakuinkin: ’Oletko alkuvoimain taitaja? Täytä meidät.’ Mitähän pirskattia?”
Poika kurtisti kulmiaan ja asetti kämmenensä leualleen mietteliäänä. Zorak alkoi kävellä edestakaisin kärsimättömästi. Aina oli jokin koukku.
”Alkuvoimain taitaja. Tarvitsemmeko me toan? Ja ’täytä meidät’?”
”Käännätteköhän sen nyt varmasti oikein?” poika sanoi. Hymyn olisi kai ollut tarkoitus olla hyväntahtoinen, mutta se raastoi Zorakin hermoja. Hän mulkaisi tätä häijysti, jolloin poika nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi.
Sitten Zorakilla välähti.
”Ahaa, nämä kaiverrokset!”
Hän tutkaili kuvioita hetken, puhdisti niitä lisää laukustaan kaivamallaan vielä pienemmällä harjalla ja virnisti sitten voitonriemuisesti.
”Arvasin! Nämä kaiverrokset itsessään voidaan täyttää”, hän selitti. ”Jos täytämme tämän elementaalienergialla, sen pitäisi virrata myös sisään jonkinlaiseen mekanismiin, joka epäilemättä on tuolla takana.”
Oppipoika ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta mestarinsa löydöksestä.
”No, meiltä joka tapauksessa puuttuu toa”, tämä totesi lakonisesti. Zorak virnisti häijysti.
”Mihinpä me toaa tarvitsisimme? Meillä on tässä kaksi oikein kelpo skakdia”, hän sanoi. Poika katsoi häntä epäuskoisesti. Zorak jatkoi:
”Ja toinen meistä on jään alkuvoimaan viritetty. Sen luulisi kelpaavan hyvin.”
”En rehellisesti sanottuna nauti ideasta, mestari”, poika sanoi kylmän asialliseen sävyyn.
”Sillä ei ole minulle ihan hirveästi painoarvoa, poika”, Zorak sanoi ja ojensi kätensä. ”Kädestä kiinni ja sassiin.”
Vastahakoisesti oppipoika ojensi kätensä ja sulki silmänsä. Hän keskittyi siihen mekanismiin, jonka kurja enkeli oli heidän rotunsa perimään upottanut. Zorak keskittyi myös – ja yhdessä he pusersivat ulos jään alkuvoimaa, joka virtasi suoraan Kuulapsen ääriviivoihin. Jää ja huurre täytti kaikki kolot ja halkeamat, ja jokin naksahti ja rasahteli seinämän sisällä.
Kallioon avautui jylhästi jyrähtäen oviaukko, jonka saumoja ei ollut aiemmin pystynyt edes havaitsemaan. Liuta valtavia värikkäitä tuhatjalkaisia kuhisi pois alta, kun kivi siirtyi seremoniallisesti. Zorakin silmät suurenivat.
”Katsohan, me teimme sen.”
Poika tuijotti kättään, kuin se olisi ollut jotain iljettävää, ennen kuin riensi oviaukosta sisään rynnänneen työnantajansa perään. Zorak oli tyytyväinen; poika olikin heittäytymässä liian ylpeäksi.
Siinä se nyt oli: kivinen temppeli, jonka arkkitehtuuri ei muistuttanut oikein minkään Zorakin tunteman muinaisen sivilisaation tyyliä; kenties se oli niitä kaikkia muinaisempi. Pylväät ja kattorakenteet tuntuivat ensisijaisesti funktionaalisilta ja karkeilla työkaluilla veistetyiltä. Kaiverrukset ja koristelut oli tehty jälkikäteen ja niitä oli kerrostuneena vuosisatojen varrelta. Jo kaukaa he erottivat kaksi vierekkäistä sisäänkäyntiä, joita reunustivat kolme patsasta: yksi oviaukkojen vasemmalla ja yksi oikealla puolella, sekä yksi niiden välissä, muita hieman suurempi. Oikeanpuoleinen patsas esitti huppupäistä hahmoa, joka oli polvistunut keskipatsasta kumartamaan. Tämän pään ympärillä oli kuunsirppiä muistuttava sädekehä. Vasemmalla taas oli kuvaus jonkinlaisesta siivekkäästä olennosta, ja koska Zorak oli taiteen ja historian mies, hän tunnisti tämän ikonografiasta jonkinlaiseksi lintumaiseksi enkeliksi. Vaan minkä jumaluuden enkeli? Athin, vai jonkin vielä vanhemman?
Myös enkeli kumarsi kohti keskimmäistä hahmoa, joka oli oikeanpuoleisen tapaan huppuun verhoutunut. Tämän pään takana oleva sädekehä oli vain pyöreä kiekko, ja tämän sylissä oli jonkinlainen pieni kivi, tai kenties nyytti. Selvästi evankeliumin ”Avde”… ja tätä kantava patsas Kendu.
Kun he astelivat lähemmäs, saniaisten takaa paljastui huimaava näky: heidän ja temppelin portaiden välissä oli syvä kuilu, jonka ylitse kulki kapea kivinen silta. Niin kovin perinteistä.
Kliseisessä seikkailuelokuvassa joko hän tai poika putoaisi kaiken päätteeksi alas, Zorak mietti, mutta onneksi elokuvat olivat elokuvia. Niitä tehtiin Xialla vitsaukseksi asti. Hän oli aina ollut itse enemmän teatterin ystävä. Toki jos olisi pakko valita, kumpi heistä joutuisi vaaraan pudota, se olisi poika eikä hän itse. Tämä sai astella edeltä näissä tilanteissa.
Sama päti mahdollisiin ansoihin – jos hän saattaisi pelastua varmalta kuolemalta riuhtaisemalla pojan vaikkapa seinästä sinkoutuvan myrkkynuolen ja itsensä väliin, uhraus olisi kyllä sen arvoinen. Se oli itse asiassa yksi suurimmista syistä siihen, miksi hän ei koskaan matkustanut yksin. Nuoremmat miehet saivat leikkiä hengellään tyhmän rohkeasti.
”Varovasti yli”, hän kuitenkin herrasmiesmäisyydessään huomautti heidän astuessaan kapealle sillalle. Poika nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.
He tohtivat katsella alas kuilusta vasta päästyään sen toiselle puolelle: pohjasta oli vaikea tunnistaa teräviä kiviä enempää. Karmea loppu varmasti usealle varomattomalle typerykselle.
Kuilun jälkeen odotti kiipeäminen eroosion pyöristämiä kiviportaita ylös. Pelkästään portaiden määrä ei ollut suuri, vaan myös kunkin yksittäisen askeleen korkeus. Näitä portaita ei ollut ainakaan matoralaisten kiivettäväksi tarkoitettu. Kun he saapuivat ylös, olivat patsaat mahtavan näköisiä. Kukin niistä oli ainakin viisi kertaa heidän mittaisensa. Jälleen Äiti Maa puolisoineen sekä, oletettavasti, enkeleistä julmin heidän onneaan vaanimassa.
Aurinkojen aiempi lohduton paahde ja kirkkaus väistyivät lopullisesti; tänne ei päässyt enää pieninkään valonsäde. Kiven sisässä oli sekä viileää että pimeää. Zorak von Maxitrillian Arstein kaivoi repustaan sytytysvälineet ja iski kipinää seinätelineessä seisovaan ikivanhaan soihtupuuhun. Hän ojensi toisen loimuavista soihduista oppipojalle, ja he molemmat jatkoivat uusia portaita syvemmälle maan alle.
Käytävä tuntui loputtomalta. Sen patsaat olivat kaatua päälle. Lukemattomat kummalliset yksityiskohdat kivessä hämmensivät ja hätkähdyttivät. Jälleen kokonaisia seiniä täynnä linnunkasvoisia demoneja ja kirmaavia metsän jäniksiä. Heidän katseensa pysähtyivät uuteen Maan Äitiä kuvaavaan reliefiin. Siinä tämä taas oli, kukkien ja oksien peitossa, täysin pyöreä sädekehä päänsä takana: vastaparina kuunsirppikruunua kantavalle puolisolleen käytävän toisella puolella.
”Poika kulta. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, miten Äiti Maata kuvataan usein vain ympyrän muotoisella riimulla?”
Oppilas hymähti hiljaa ja lähestyi reliefiä. Valo paljasti hahmon sädekehän pyöreän muodon paremmin.
”Totta kai, mestarini. Joidenkin tutkijoiden mukaan se kuvaa luonnon iäistä kiertokulkua. Kaikki elävä kuolee lopulta ja antaa tilaa uudelle elävälle. Uuden-Uljaan-Suunnan indoktrinoimissa piireissä varmasti ajateltaisiin asia matanuistisen näkemyksen läpi: tuokin ympyrä on vain Suuri Pyörä, jossa kaikkien meidän sielut pyörivät kierros toisensa jälkeen, kunnes Kohtalomme toteuduttua pyörä meidät tyhjyyteen sinkoaa.”
”Hyvä poika”, Zorak naurahti. ”Kelpo ajatus sekin. Mutta tutkijat tai matanuistit, heistä ei meidän tarvitse välittää: mitä sinä ajattelet sen tarkoittavan?”
”Minä ajattelen, että ympyrän pinta on kuva vanhasta maailmasta”, oppipoika sanoi vakavammin. ”Että ennen viisisakaraista tähteä oli maailma hyvin erilainen.”
”Hmm. Mitä tarkoitat?”
”Ehkä etsimme Asorongaa tai Yhtenäisyyden kaupunkia turhaan tästä maailmasta? Ehkäpä Äiti Maa ja Isä Kuu tulivat jostain, missä maa ja taivas olivatkin hyvin toisenlaisia. Jostain, missä maailman reuna ei ole seinä, joka yhtyy taivaaseen. Mutta sekä heidän lapsensa että Suurten Muinaisten perillisten paikka on olla iäti tähden vankeina.”
Zorak oli hetken vain hiljaa, kuunteli vain oppipojan sanoja. Kuin vanha saarnamies, hän mietti. Soihdun valossa tämä yritti vapaalla kädellään maalata ilmaan sellaisia maailmoja, joita he pystyivät vain kuvittelemaan.
”Ajatus on kiinnostava”, Zorak totesi. ”Vaikkakin liippaa huolestuttavan lähellä pyöreä maailma -teorioita, joihin vain älynlahjoiltaan heikot uskovat.”
Oppipoika naurahti kuivasti.
”Todettakoon, että en usko meidän maailmamme olevan pyöreä. Mutta se ei tarkoita, että jokin toinen ei voisi olla.”
”Niin, kai niin voisi olla. Jatketaan.”
Pimeys kävi sielun päälle. Tämä ei ollut ensimmäinen synkkä syöveri, jossa Zorak saati oppipoikakaan oli ollut, mutta tähän asti suurin niistä se oli. Jännitykseen sekoittui epäuskoisuus: voisiko tämä kaikki olla totta? Olivatko he kävelleet valtavaan huijaukseen? Vai saattoiko Äiti Maa todella olla ollut olemassa?
Ja jos oli, niin mitä hänen jälkeläiselleen oli tapahtunut? Voisiko ’tohungain kuningas’ oikeasti olla Valottu? Valon toia oli kautta aikain syttynyt ja sammunut, kaikki lopulta pimeyden nielaisemina.
Zorak puristi soihtuaan tiukemmin. Oppipoika vilkaisi varjoihin, Zorak ei. Jos niitä tuijotti liikaa, näki niissä myös liikettä, jota siellä ei oikeasti ollut. Jokainen, joka tulenliekkiä oli valinnut aikain saatossa kantaa, näki lopulta harhoja. Soihtu kädessään oli helppo nähdä itsensä jumalten sanansaattajana.
”Ei merkkejä ansoista, mestari”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Mutta… täällä saattaa olla jokin meidän lisäksemme.”
”Pimeyttä on turha säikkyä”, Zorak tuhahti. ”Se on aina kanssamme.”
Oppipoika ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Punaiset silmät vilkaisivat hupusta ja katosivat taas sen sisälle.
Soihdut lepattivat valoa ja lämpöä ympäristöön. Patsaiden täyttämä käytävä tiivistyi ahtaammaksi oviaukoksi. Kivisen oven kahvan oli ajan hammas nielaissut ja jäljellä oli vain rosoinen ulkonema, josta tuskin saisi otetta. Mutta oven ja seinän välissä oli juuri ja juuri sellainen aukko, että pitkät pianistin sormet mahtuisivat väliin. Zorak viittoi oppipoikaansa ovea kohti. Oppipojan hymy hyytyi, mutta tämä ojensi mestarilleen soihtunsa ja alkoi urakoida ovea auki.
Raskas kivi raapi vasten kiveä, mutta lopulta antoi periksi. Liekin valo paljasti vaikeasti hengitettävää pölyä ja pienemmän, intiimimmän tilan. Sellaisen, johon murtautuminen alkoi tuntua jonkin pyhän häpäisemiseltä.
Zorak von Maxitrillian Arstein rakasti sitä tuntemusta. Kuolleilla ei ollut oikeutta loukkaantua elävien teoista, ja tällaisen pitäminen pyhänä oli turhaa hurskastelua.
Uuden tilan peräseinällä oli lisää kaiverruksia: kaksi hahmoa, suuri ja pieni, polvistuneena kunnioittavaan asentoon. Koruttoman, pölyisen huoneen keskellä oli syvennys, jossa näytti olevan… painava laatta, kuin jotain peittämään?
Kun he katsoivat tarkemmin, oli laatan pinnassa lisää kaiverruksia: metsän puita, kukkasia, kaniineja, kissapetoja, kavioeläimiä. Lempeä, pitkä hahmo makaamassa kädet rintakehällään, kullattu kantele käsissään. Zorak näki omat kasvonsa heijastumassa laatan pinnasta: se oli jonkinlaista kiiltävää, sileää kiveä. Paljon ympäristöään arvokkaampaa.
”Poika”, Zorak von Maxitrillian Arstein sanoi virnuillen leveästi. ”Me olemme löytäneet hänen lepopaikkansa.”
Poika näytti epäuskoiselta, mutta seurasi mestarinsa askelia lähemmäs.
”Se näyttää hyvin koskemattomalta. Voiko todella olla, että yksikään haudanryöstäjä ei ole päässyt näin pitkälle?”
”Kenelläkään ei ole ollut tarpeeksi vakaumusta”, Zorak hykerteli. ”Auta minua avaamaan se.”
Oppipoika vain tuijotti häntä hetken epäilevänä.
”Mikä hätänä, pelkäätkö kummituksia? Jos ne haluaisivat surmata minut, ne olisivat tehneet sen jo missä tahansa edellisestä kymmenestä haudasta. Tule.”
He kyyristyivät kivipaaden ääreen. Nyt ei mestarikaan voinut välttyä lihastyöltä, vaan tarttui paateen oppipoikansa kanssa. Kaksi skakdia tarttuivat rivakasti laatan sivulta ja alkoivat nostaa sitä kaikkine voiminensa. Heidän oli pakko vetää henkeä, mutta samanaikaisella riuhtaisulla laatta nousi lopulta kokonaan irti ja kalahti kuurouttavan kovasti vasten lattiakiveä. Jotain mureni, ja kivipölyä pöllähti ilmoille.
Se, mitä he luulivat haudaksi, avautui heidän edessään loputtomana kuiluna. Ja kuilu, kuten ne monesti tekivät, katsoi takaisin.
”Ettekö kunnioita kuolleita, skakdit?”
Zorak hätkähti poispäin. Punaisena hehkuvien silmien meri puhui heille haudan sisältä. Äänien kuoro kimpoili seinistä. Sanat olivat kaikki samoja, mutta ääniä oli kymmenkunta: toiset huusivat kuin painajaisesta heränneenä, toiset kuiskasivat korvan juuressa.
Oppipoika oli kavahtanut täysin vasten seinää. Tajuttuaan, että painajainen haudan pohjalta puhuikin ymmärrettäviä sanoja, uskaltautui tämäkin soihtuineen lähemmäs. Zorak jakoi katseen hänen kanssaan: oliko tämän vainoharha ollut perusteltua? Oliko vilauksia heidän nyt kohtaamastaan hirveydestä kulkenut soihtujen valon rajamailla?
”Niin arvelinkin”, painajainen vastasi. ”Mitä luulit löytäväsi? Jos olet eksynyt tänne asti, tiedät hyvin, ettei mitään ruumista edes ollut haudattavaksi. Niinhän tarina kertoo.”
Olennon pilkallinen sävy kaikui kammiossa. Zorak ei ollut nähnyt tai kuullut milloinkaan sellaista. Oliko tämä hirviö manan majoilta, kuolleiden sielujen kummittelua vai jotain vielä käsittämättömämpää? Hyökkäykseen se ei ollut kuitenkaan käynyt. Ehkä sen kanssa voisi vielä neuvotella?
”Jotkin versiot tarinasta”, Zorak ojensi ja tarkasteli pimeyttä varautuneena. ”Vaan kuinka usein legendojen katakombit todella ovat tarinan kohteiden todellisia hautoja… ja milloin vain muistomerkkejä? Joka tapauksessa, jonkinlaisia totuuksia sieltä voisi uskoa löytävänsä.”
Pienen pienet raajakkeet kurottivat itsensä kuilun reunalta, kuin musta syvyys olisi yrittänyt kiivetä sieltä ulos. Se puhui taas.
”Hauta ei ole kuollutta varten, vaan eläviä. Rakennatte temppeleitä, kivipaasia, kumpuja sekä katakombeja vain uneksiaksenne unta, että jossain on jotain tätä parempaa. Niin myös Maan Äidin seuraajat rakensivat tämän pyhätön kertoakseen hänen tarinaansa… ja herättääkseen toivoa, että se voisi loppua onnellisesti.”
Loputon tumma massa vyöryi ylös hautaa kuin nousuvesi, joka saapui sieltä kammiota täyttämään. Punaiset silmät liikkuivat mielipuolisesti ympäriinsä katsellen sekä Zorakia että hänen oppipoikaansa.
”Mutta hänen ruumiinsa ei täällä lepää, sillä se ei sopisi Kohtalottarien laulamaan lauluun. Sillä on paljon lopullisempia tapoja kuolla kuin kehon, mielen tai jopa sielun kuolema. Myös muisto voi unohtua… tai vääristyä tunnistamattomaksi.”
”Hyvä on, demoni”, Zorak sanoi. Hänen silmänsä pienenivät viiruiksi. ”Osaatko sinä kertoa, mitä Äiti Maalle todella tapahtui?”
”Osaan”, kuoro sanoi rauhallisesti. ”Mutta mikä saa teidät uskomaan, että olisitte sen tiedon arvoisia? Niin rohkeasti olitte valmiina repimään auki Langenneen haudan, mutta mitä varten?”
Zorak naurahti huvittuneesti ja kohensi takkinsa asentoa. Sitten hän veti syvään henkeä ja huudahti:
”Pahoitteluni, demoni – kuinka epäkohteliasta minulta olla esittäytymättä. Minä olen Zorak von Maxitrillian Arstein – tiedemies, seikkailija, visionääri… kulttuurin ja edistyksen mies Zakazin saarelta! Vaikka hirvittävä sisällissota koetteli saartamme, uskon, että voin viedä sen kohti upeaa tulevaisuutta.”
Oppipoika näytti olevan varma, että näki punaisten silmien meressä epäuskoa.
”Ja upea uusi tulevaisuus”, Zorak jatkoi paatoksellisesti, ”se tarvitsee näköalaa. Se tarvitsee rohkeutta. Se tarvitsee jonkun, joka uskaltaa tehdä vaikeita valintoja. En kaihda keinoja viedäkseni maailmaa eteenpäin. Tuhoan viholliseni, jos täytyy. Kaadan kaikki esteet tieltäni. Ja syrjäytän vaikka jumalat valtaistuimiltaan, mikäli se sitä vaatii!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuoro hymähti kalseasti.
”Zorak von Maxitrillian Arstein, sanot. Minä ymmärrän nimien voiman, skakdi. Niillä voi hallita… ja tämä nimi on melkoinen kruunu otsallasi. Mutta niin se on myös kahle, joka sitoo sinut pyhään tarkoitukseen.”
Zorak kavahti taaksepäin. Muodoton demoni oli vyörynyt osittain ulos haudasta. Se oli jotenkin sekunneissa langennut vasten takaseinää, ja nyt sen silmät tuijottivat myös sieltä.
”Nimillä voi hallita myös muita. Sano ’Syvä Nauru’, mikäli haluat meitä joksikin kutsua. Se on yksi nimistämme.”
”Nimi on perintö”, Zorak sanoi painokkaasti yrittäen olla antamatta muodottoman pimeyden pelotella itseään. ”Minä en ole tämän nimen ensimmäinen kantaja – mutta minä olen se, joka sillä tullaan muistamaan.”
Oppipoika tuijotti olemusta herkeämättä. Tämä keräili itseään ja sanojaan:
”Sanoit, että Syvä Nauru on yksi nimistäsi. Mitä muita niitä on?”
Hirviö hykersi. Zorak von Maxitrillian Arstein puski vilunväreet pois. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen mustassa massassa jotain tuttua? Tutut kasvot kamalassa kuoleman kouristuksessa, vielä tutummat kädet sen kaulalla kuristamassa… ei, ei se voinut olla.
”Me jos joku tunnemme tosinimen voiman, skakdi. Sitä sitoo taioista vanhin. Onko loitsua voimakkaampaa kuin tietää asian nimi… siihen on merkitys sidottuna. Siksi mestarisikin varmasti pukeutuu noin mahtavaan nimeen kuin viittaan?”
Katseet lankesivat oppipojasta taas Zorakiin. Tämä otti uhmakkaan askeleen edemmäs, ja katsoi hirviön mustaan syöveriin päättäväisenä.
”Mikä olet, peto?”
”Sanotaanko vaikka, että olen jonkun uni, vaikka se ei kovin hyödyllinen vastaus olekaan.”
”Vaikutat enemmän painajaiselta. Miten niin olet uni, Syvä Nauru?”
Punaiset silmät katsoivat sivulle, ja sen seinää vasten kuroutunut olemus paljasti altaan hieman seinäkaiverrusta. Kankaisiin verhoutunut lempeä pitkä hahmo puolisoineen piteli matoralaisen näköistä pientä olentoa hellästi otteessaan.
”Emmekö me kaikki ole jonkun unelmia? Ettekö myös te ole luojanne uni lihaksi ja vereksi tulleena?”
”… miten kehtaat?”
Pilkkaa, sitä se oli. Joko järjetön holviston hirviö ei tiennyt, mistä puhui tai pahempaa, tunsi Zakazin kansan tuskan ja diasporan ja silti sanoi noin. Niin moni heistä, Zorak mukaan lukien, oli hylännyt Suuren Hengen. Joskin Suuri Henki oli hylännyt heidät ensin antamalla heidät hullun enkelinsä leikkikaluksi.
Harva elävä edes muisti aikaa ennen kuin tappion enkeli oli täyttänyt ilman sekä myrkyttänyt veden ja maan kirouksella, joka oli vääristänyt Zakazin lapset luojansa määrittämästä muodosta. Heillä olisi voinut olla legendojen hopeisia kaupunkeja, häikäisevää arkkitehtuuria, tiedettä ja taidetta ja toivoa. Heillä olisi voinut olla omia unelmia eikä vain enkelten kieroutuneita kutsuja pimeyteen ja verenvuodatukseen.
”En pilkkaa, Arstein hyvä. Mutta puhun hyvinkin totta, kun sanon olevani jonkun uni. Ja uskon, että luomiseen ja unelmointiin tarvitaan aina rakkautta, toivoa ja uskoa. Miksi muuten olisitte Äiti Maan temppelissä, jos ette unelmia seuraamassa, merkityksiä etsimässä? Mahtavia aseita tai arvoesineitä löytäisitte muualtakin.”
Zorak vetäisi syvään henkeä. Hän ei voinut päästää pahaista demonia vaikuttamaan hermoihinsa.
”Jos luulet, että olen erityisen kiinnostunut Ensimmäisen ’perheen’ tarinasta, joudun tuottamaan pettymyksen. Sanalla sanoen pidän rinnastuksia rahien ja kanisterisyntyisten lisääntymisestä… täysin moukkamaisina. Meille on annettu elämä, sielu ja tietoisuuden valo, jotta voisimme jakaa eteenpäin viisautta, totuuksia, liekkiämme. Tarinaamme! Vastenmielinen ajatus, että joku olisi kiinnostunut geneettisen materiansa jakamisesta.”
”Geneettisen materiansa, hahaha. Hah. Harmillinen yksinkertaistus noin häikäisevän terävältä mieleltä. Kai sinäkin koet tarvetta luoda jotain?”
”Koen, mutta se ei kuulu sinulle. Minä… olen täällä, koska tahdon tietää enemmän. Tuskin mikään tarina on vanhempi kuin tohungain kuninkaan tarina. Ja hölmökin näkee rinnastukset useiden matoralaisen legendan vapahtajien välillä. Ensimmäinen poika, Valottu, musta vapahtaja.”
”Punainen Mies”, varjo lisäsi, ja Zorak hämmentyi.
”Ehkä niin. Mitä voit kertoa hänestä, Syvä Nauru?”
”Hän ja minä olemme yhtä.”
Varjon reunat kietoutuivat kaiverroksessa olevaan toiveikkaaseen, pakarikasvoiseen matoralaiseen.
”Valehtelet”, Zorak tuhahti. ”Ei sinun kaltaisesi voi ymmärtää mitään sellaisesta.”
”Uni kaipaa myös uneksijan, Zakazin Zorak. Ja tässä maailmassa Ensimmäinen poika oli myös ensimmäinen, joka meidät uneksi.”
Järjettömiä sanoja järjettömältä pedolta.
”Miten niin tässä maailmassa… oletko jostain muualta?”
”Kaikki aikanaan, Zorak. Rakas kuulapseni… on unelmoija, mutta myös unista kaunein itse. Me ruokimme häntä, ja hän meitä. Oli aika, jolloin olimme erilliset – ennen kuin Kuninkaamme solmi sielumme iäksi punaisella langallaan. Vaan tuskin Kuningas tiesikään sytyttäneensä samalla sinisen vapauden liekin, joka voisi kasvaa Kuninkaankin loimua suuremmaksi. Niin kaunis on uni Kuulapseni, minun Punaisen Mieheni, että koko maailmalla on hänelle pyhä tarkoitus.”
Kuin pienten jalkojen kipityksen saattamana musta massa hyökyi aivan heidän eteensä. Zorak ei tehnyt siirtoakaan väistääkseen. Jos olento olisi halunnut väkivaltaa, se olisi valinnut sen jo.
”Mitä te haluaisitte hänen olevan?”
Zorak ei halunnut antaa juonikkaalle olennolle liian helppoa vastausta. Hänen yllätyksekseen oppilas kuitenkin puhui:
”Voisiko hän olla Valottu… tai opastaa meidät tämän luokse?”
Zorak pöyristyi ja ärähti oppipojalleen. Hän oli avaamassa suutaan käskeäkseen tätä pysymään hiljaa, mutta Syvä Nauru ehti puhua ensin. Sen julma ja kaiken yli puskeva kuoro voitti aina.
”Totta kai, ystävä. Haluatko puhua hänelle?”
”Minua kyllä kiinnostaisi”, oppilas sanoi. Tämä hymyili leveämmin, vaikka hikikarpalo valui tämän ohimolla. ”Olisi… kunnia paistatella sellaisessa valossa.”
”Voitte kohdata, jos niin haluatte. Niin paljon kuin hän on minä ja minä olen hän, voimme unelmoida yhdessä paremmasta maailmasta.”
”Sellainen unelmointi kiinnostaisi minuakin. Olen mestarini nöyrä oppipoika, mutta voit kutsua minua –”
Hän astui Syvän Naurun ja oppilaansa väliin ja irvisti vihaisesti. Kuinka tämä kehtasikaan yrittää kuiskia hänen ohitsensa, korruptoida tahrimatonta mieltä.
”Kuuntele itseäsi, demoni. Mikä sinä edes olet, paitsi paha uni ja huono ajatus? Sinä olet ottanut vain itseäsi kauniimman idean, louhinut sen ontoksi ja asutat sen lihaa. Luuletko, että minun pitäisi uskoa sanaakaan, mitä minulle sanot? Luuletko, että uskon sinun kaltaisesi hirvityksen voivan johtaa meidät Valotun jäljille?”
Zorak veti hattuaan syvemmälle päähänsä ja tarttui rivakasti oppilaansa olkapäästä.
”Me lähdemme nyt!”
Ilkikuristen naurujen hiljainen kuoro seurasi Zorakia, kun hän alkoi riuhtoa oppilastaan perässään pölyisiä käytäviä pitkin.
”Sulje vain silmäsi minulta, Zorak von Maxitrillian Arstein. Mutta et voi kieltää itseltäsi sitä, mitä näit.”
Zorak tuhahti. ”Hyvästi, hirvitys!”
Syvän Naurun viimeiset sanat tulivat hyytävien kuiskauksien kaikuna heidän perässään holvikäytäviä pitkin:
”Kun vielä vaivut uneen, työni jatkuu. Mitä näit noissa silmissä, kun puristit viimeisen valon pois niistä?”
”OLE HILJAA!” Zorak huusi. Hän puristi oppipoikaansa olkapäästä ja raahasi tätä pois punasilmien hehkusta. Vastalauseet jäivät kuulematta, kun kiihkon ja raivon valtaama skakdi paini toisen pimeydestä ja pölystä taas aurinkojen valoon.
Sademetsän painostava ilma tiivistyi iholle. Oppipoika tuli töytäistyksi maahan ja ähkäisi turhautuneena. He olivat jälleen notkelman reunalla, kuilun äärellä ja kivisillan edessä. Puuhkuen ja puuskuttaen Zorak nojaili puuhun aivan rotkon juurella ja tasasi hengitystään.
”Minua ei ole ikinä loukattu noin”, hän tuhisi. ”Ja sinäkin! Toivoton pojankloppi, annoit itsesi tulla sen vieteltäväksi. Kuunnella nyt irvikuvan valheita. Olitko valmis myymään sielusi, typerys?”
Oppipoika oli polvillaan maassa. Painiskelu oli jättänyt hänen käsiinsä muutamia nirhaumia. Aurinkovaatteen punainen huppu oli valahtanut alas ja paljasti oppilaan niska-alueen hirvittävät sota-arvet. Tämä nykäisi hupun taas yllensä ja ponnisti itsensä pystyyn.
”Minä kuulin mahdollisuuksia, mestari”, tämä sanoi lempeän rauhallisesti. Tuo seesteisyys sai Zorakin vielä entistä enemmän suunniltaan.
”Järkiheitto laukunkantaja! Olisitko valmis heittäytymään hirviön syötäväksi? Luulin sinusta parempaa.”
”Ei, ei, ei, oi mestarini, ettekö ymmärrä? Ettekö näe paralleelia Tulentuojan tarinaan? Ettekö näe, että olette osa mahtavaa narratiivia, joka on teitäkin suurempi? Se ojentaa teille kätensä historian kirjoilta, mutta ette vain ole vielä tarttunut siihen!”
Oppipoika huokaisi syvään.
”Laskeuduimme muinaiseen hautaan, ja muodoton musta pimeys oli valmiina ojentamaan meille avaimet ikuiseen mahtiin. Tahtipuikon, jolla kohtalo taipuisi edessämme. Aivan kuin se tai sen kaltainen kerran tarjosi Xian Tulinoidalle. Eikö tämä merkitse teille yhtään mitään?”
Zorak hohotti syvältä vatsalaukustaan.
”Tulinoita? Anna minun nauraa. Typerä lortto, joka päätyi varmasti vain polttamaan näppinsä. Hölmö narratiivi, jolla Xia hallitsee maailmaa. Tunnistaisit ansan, kun näet sen! Totta kai tämä muistuttaa sitä, näinhän kaikki ansat alkavat! Saat heittäytyä pirun kitaan heti, kun tahdot; minä palaan Danmariaan löydöksieni kanssa ja sitten tuon koko steltiläisen arkeologisen yhteisön mukanani raastamaan tästä paikasta sen vähäisenkin kullan ja kunnian, mitä siitä on jäljellä.”
Oppipoika pysähtyi aloilleen. Tämän hymy oli hyytynyt.
”Pyydän teitä harkitsemaan uudestaan, mestari.”
”Miksi muka?”
”On… jotain siinä tabletin sirpaleessa, jota ette ole vielä ehkä… osannut arvostaa. Antakaa kun näytän.”
Typerä poika. Ehkä se tulisi tyytyväiseksi, jos saisi hetken yrittää päteä. Zorak kaivoi kääreen laukustaan, ja poika käveli aivan hänen eteensä vastaanottamaan sen. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut edes avaamaan sitä, vaan kylmän tyynesti sujautti sen taskuunsa. Zorak tuijotti poikaa häkeltyneenä.
”Kuules, valuaivo, jos aiot jäädä tänne kaivelemaan niin otan kyllä loput juomavedestä aivan itselle-”
”Kiitos kaikesta, mestari”, oppipoika sanoi ja töytäisi hänet rotkon reunan yli.
Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VII putosi kohti terävää kivikkoa, hän ei ehtinyt edes katua montaa asiaa. Mutta yksi niistä, mitä hän ehti, oli se, että hänellä ei ollut selkeää perillistä mittavalle määrälle omaisuuttaan hajautettuna pankkeihin ympäri Steltiä ja Xiaa. Se paperityö oli jäänyt harmillisen kesken.
Harjarikon skakdin hymy hyvästeli hänet kuilun loittonevalta reunalta ja saattoi hänet seuraavaan paikkaan. Siellä odottaisivat ne kasvot, jotka hän oli omin käsin kelmeiksi kuristanut.
Illan pimetessä raatokärpäset herkuttelisivat jo hänen haljenneella kallollaan. Oppipoika laskeutuisi taas pimeyteen ja tekisi sopimuksen menneen maailman demonin kanssa. Kumpikaan heistä, skakdi tai demoni, ei kertoisi toiselle koko totuutta. Mutta molemmat kyllä tiesivät, minkälaisen sielun kanssa työskentelivät.
Yhtä kaikki Zorak von Maxitrillian Arsteinin työ jatkuisi. Mutta nyt oli vihdoin syttynyt uusi valo, jota hän seuraisi tähtiin asti.
warning Tämä viesti tulee lukea tietokoneella, koko ruudun tilassa ja valitsemasi juoman kera.
Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.
Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.
Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.
Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.
Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.
Kaikkina hetkinä, paitsi…
Paitsi yhtenä.
Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.
Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.
Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.
Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.
Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.
Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.
Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.
Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.
Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?
Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.
”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.
Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”
Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.
Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.
Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…
… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?
Kuulapsi III
Klaanin kaupunki
Sielunlähde
”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.
”Öö”, Kepe jatkoi.
Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.
”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei, se apina oli oma asiansa.”
Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei.”
”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kyllä.”
”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kiitos samoin.”
Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.
Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.
”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”
Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.
”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”
”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”
”Siniset kädet?”
”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”
”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.
”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”
”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”
”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…
”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”
… Mutta… mutta entä Iggy…?
Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?
Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…
… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?
Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?
”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.
”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”
Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu. ”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”
”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”
”Aivan. Hyvä, jos niin.”
Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.
”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”
”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”
”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”
”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”
Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä. ”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”
”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”
”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.
Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…
”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”
”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”
Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.
”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”
”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.
”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.
”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”
”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”
Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”
”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.
”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”
”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.
”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”
”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.
Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”
Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.
”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”
Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”
”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.
”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.
Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.
”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”
”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”
”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”
”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”
”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”
”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”
”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla. ”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”
”Tehdään niin.”
Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.
Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.
Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.
He kahlasivat pupuissa.
Niitä oli aivan karzahnisti.
Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.
Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.
Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.
”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”
”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.
”Jätän väliin”, Visokki sanoi.
”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”
Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.
”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”
”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”
”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?
”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”
Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”
”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.
”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.
”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”
”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”
”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”
Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.
Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”
Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.
”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”
”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.
Kondel katsoi häntä pitkään.
”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.
Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako? ”… mitä?”
Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”
Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen. ”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”
”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”
Visokki tuhahti kylmästi. ”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”
”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”
”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”
”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”
Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä. ”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”
”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”
Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.
”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”
Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”
”Vähemmistössä… millä tapaa?”
”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”
”Aha. Oliko tuo kehu?”
”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”
”Olet selvästi uskovainen.”
”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”
”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”
Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.
Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.
”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”
”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.
Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”
”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.
”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi. ”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”
”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”
Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.
”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”
”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.
Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”
Visokki kurtisti kulmiaan. ”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”
”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.
Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.
”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”
”Jos sanot niin.”
”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”
”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?
”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.
”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”
”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”
Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”
”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.
”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”
Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.
”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”
Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”
”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.
”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”
Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”
Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.
”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”
Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.
”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”
Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.
Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”
”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”
”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”
”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”
Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.
”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”
Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”
Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.
”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”
Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.
”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”
”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”
”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”
”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”
Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”
Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”
”… Ei?”
Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”
”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.
Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.
”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”
”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”
”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”
”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”
”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”
Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?
”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”
”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”
Visokin katse kirkastui. ”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”
”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.
”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen’”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.
Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.
Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.
Mutta… oli se aika paljon nytkin.
Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?
… Tiesikö Manu?
Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.
Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.
”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”
”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.
Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.
”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”
”… Okei”, Kepe sanoi.
”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”
Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.
”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”
”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”
Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.
”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”
Kondel huokaisi syvään.
”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.
Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?
Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?
Mitä… Suuresta hengestä?
Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?
Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?
Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?
Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.
Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.
Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.
Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.
Olisihan?
Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.
”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”
Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”
Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.
Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?
Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?
Tai… matoralaiseksi?
Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.
”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”
Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä. ”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.
”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”
Visokin pihdit puristuivat yhteen. ”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”
Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.
Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.
”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”
Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.
Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?
Vai…?
Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.
Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?
Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?
Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.
Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?
Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?
Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?
Oliko hän vain kone?
”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.
”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”
Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”
Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.
”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”
Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.
”… niin”, hän sai ulos. ”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”
Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.
”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”
Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.
”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”
”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.
Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”
Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.
”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”
Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.
Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.
Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?
… Avden äiti?
Äiti?
”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”
”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…
… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.
Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?
Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?
Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.
”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”
”… niin?”
”Mutta… hänhän on matoran?”
”Onko?”
Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.
Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.
Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.
”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.
”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin. ”Entä sinä?”
”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”
”… kaanonista?”
”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”
Visokki oli hetken hiljaa. ”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”
”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”
Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.
”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”
”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”
Visokki huokaisi. ”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”
”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”
Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.
”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”
”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.
Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.
Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.
Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.
Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.
Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.
Se, että hän ei ollut ainoa.
”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”
Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”
Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan. ”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”
”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”
”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”
”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”
Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.
”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”
Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.
Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.
”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”
”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”
”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”
”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.
”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”
”Tottahan toki… majakkaa?”
”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”
Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.
”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…
Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.
Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.
Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.
Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään. ”Nähdään.”
”Hyvää yötä!”
Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.
Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.
”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”
Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.
Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.
Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.
Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.
Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.
Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.
Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.
Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.
Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.
Minkä kaipuu?
Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.
Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.
Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.
Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.
Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.
Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.
Kuulapsi II
Klaani
Keskisuuren kasteen aukio
Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.
Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.
Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.
”Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. ”Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”
Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.
”Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. ”Tai edes jotain hyviä sieniä.” ”Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.” ”Kävit jo aika lähellä!”
Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.
”Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – ”Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä. ”Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti. ”Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. ”Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”
Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
”Hei, Visokki!”
”Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ’hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”
”Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.
Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.
”Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi. ”Ei, ihan asioilla olemme.”
Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
”Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. ”Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
”Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä. ”Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. ”Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
”Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. ”Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.” ”Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?
”… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ’Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”
Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.
”… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”
Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.
Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.
Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.
Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.
”Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. ”Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”
”Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ’uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”
”Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.
”Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. ”Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”
Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
”Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.
”… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.
”… mistä arvasit?”
”Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.
”… Selvä.”
”BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”
Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
”Mutta… miksi?” hän inahti. ”Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”
”Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. ”Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”
Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
”Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. ”Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.
”Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. ”Mitäs olet mieltä?”
”Herran jestas!” Zeeron naurahti. ”Mikä temppu!”
”Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”
”Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.
Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan. ”Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.
”Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”
”Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. ”… kummituksista.”
Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
”Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”
”… niin. Aivan.”
”Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. ”Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”
”Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.
Kepe ei voinut olla muistelematta sitä ”pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.
”Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. ”Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”
… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa. ”Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”
Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
”Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”
”Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”
Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
”Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.
Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.
Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ’iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.
Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
”Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”
Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.
Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
”Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”
Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan. ”Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”
Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
”Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”
”Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”
”Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.
”Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. ”Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
”Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
”Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.
”Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, ”niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”
”Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.
Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut ”ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.
”Seurakunta”, hän julisti, ”pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”
Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.
Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.
”Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. ”Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
”Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.
”Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.
Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.
”Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
”Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.
Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.
”Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. ”Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
”Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. ”Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.” ”Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”
Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
”Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.
Kepe nyökkäsi. ”Sama paikka. Tai ’paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
”Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”
Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut. ”Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”
”Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.
”Sinä muistat hänen loisensa?”
Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran ”joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.
Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi. ”Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”
Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.
”Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”
”Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. ”Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”
”Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. ”Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”
”Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. ”Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”
Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
”Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ’ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.
Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.
”En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ’tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”
Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
”Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”
”Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.
Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
”Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”
Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä. ”En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.
”Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. ”Haluan kuulla, mihin tämä menee.”
”Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. ”Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”
”Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. ”Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”
”Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. ”Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”
Kepe hymähti varoen.
”Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. ”Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”
Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.
”En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. ”Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”
Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
”Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. ”Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”
Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.
”Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”
”Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. ”Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”
”Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”
Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.
Valtiaan nimi. ’Profeetan’ nimi.
”Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ’Orondes’ teille mitään?”
Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
”Isä Orondes!” hän naurahti. ”Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”
”Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. ”Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”
”Se ei liene ihme”, Manu sanoi. ”Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”
”Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. ”Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”
”Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. ”Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”
”Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.
”Orondes siis”, Visokki varmisti, ”oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
”Ymmärsit aivan oikein.”
”Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.
Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
”Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
”Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. ”Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”
”Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, ”ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
”Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”
Tämä ”matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…
… hänen tuntemansa ”Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.
Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?
”Anteeksi”, Kepe keskeytti, ”oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
”Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”
”Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. ”Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”
”Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. ”Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”
”Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. ”Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”
”No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.
”Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. ”Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”
Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.
”Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.
”Niin”, Pyhä Äiti vastasi. ”Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”
”Hän kertoi sen minulle itse.”
Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.
Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
”Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”
”E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”
”Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. ”Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”
Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.
”Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. ”Onko tämä joku ’vitsiosa’? Onko tämä joku ’narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”
”Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. ”Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”
Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.
”Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. ”Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
”Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”
”Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.
”Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”
Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.
”Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. ”Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”
”Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.
Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
”Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”
Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti. ”Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”
”Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.
”Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ’Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”
Rattaat raksuttivat Kepen päässä. ”Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”
Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
”Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. ”Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”
”Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. ”Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”
Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
”Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.
”Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”
Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
”Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. ”On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”
Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?
”Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”
”Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. ”Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”
Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos. Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.
Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.
”Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”
Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
”Ha!” hän naurahti. ”Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”
”En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”
”Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. ”Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
”Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.
Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
”Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”
”No höh!” Manu naurahti. ”Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”
Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?
”Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. ”Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”
Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
”Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.
”Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”
Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.
”Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”
Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
”Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”
”Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.
”Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. ”Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”
”Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.
”Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. ”Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”
”Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, ”kaiken loppu.”
Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi. ”Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”
”Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. ”Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”
Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
”’Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.
”Noh!” Manu sanoi. ”Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”
”Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. ”Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”
”Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.
”Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. ”Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ’tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”
Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
”Mutta mitä ’loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”
”Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”
”En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”
”Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”
”Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. ”Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”
Oraakkeli hymähti.
”Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”
”Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan. ”En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
”Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.
Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.
”Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”
Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.
Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
”Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”
”Ymmärrän”, Visokki sanoi. ”Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”
”Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.
Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
”Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”
”En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. ”Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”
”Vai varmojen”, Zeeron naurahti. ”Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”
”Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, ”mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”
”Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. ”Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”
Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.
”Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. ”Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”
Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ’Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit. ”Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.
Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
”Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”
”Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”
”Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. ”Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”
”… Kiitos.”
Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.
Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.
”Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.
”Niin”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”
”Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”
Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
”Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.
”Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
”En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
”Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”
Oraakkeli nyökkäsi.
”En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
”Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. ”Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
”Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
”Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
”Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
”Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”
Valon matoralainen hymyili.
”Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
”Tai no, miehen ja miehen.”
”Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. ”Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”
Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.
Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.
”Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. ”Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”
”Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”
Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen. ”Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
”Ai minä?” banaani vastasi. ”No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!” ”Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
”Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”
”Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. ”Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”
”Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. ”Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”
”Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”
Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.
”Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. ”TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”
Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.
”Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”
”Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”
”Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. ”Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”
”Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
”… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.
Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä. ”En tiedä, missä merkityksessä ’oikeasti’. Mutta aika kovaa.”
Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.
”En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. ”Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”
”Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
”Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?” ”Ainakin yrität”, Visokki sanoi. ”Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
”Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?” ”Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
”Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
”Öö.”
”Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”
Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.
”Hetkinen, mi-” aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.
Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.
Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.
”Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. ”Rasva-Apina, seis.”
Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.
Kepelläkin oli haasteita.
Apina ei myöskään puhunut.
Siis he vain katselivat toisiaan.
”Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.
”PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.
Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.
”Ei. Takaisin sieltä.”
”Öö.”
”Mitä… helvetti. HELVETTI!”
Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.
Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.
Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.
Eikä kumpikaan sanonut mitään.
Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Muodot hukkuivat, kun liekit tanssittivat varjoja. Tulipesän kirkasta lieskaa ympäröi joukko mustia hahmoja, joiden pitkät varjot hiipivät ja hytkyivät seinillä. Tummanpuhuvien vaatekappaleiden pitkät laskokset hävittivät humanoidien siluetit.
Olivatko ne humanoideja? Vain tulipesä toi levotonta valoaan tilaan.
Hahmot hymisivät. Ne lauloivat. Uhkaavan sävellyksen salaperäinen kieli sotkeutui synkän huoneen atmosfääriin. Se oli kulkeutunut aikojen takaa, sen sanojen merkitykset haipuneet historian hämäriin.
Kuoro lauloi ringissä liikkumatta. Sen mustat jäsenet huojuivat hypnoottisesti.
Huoneen ilma oli imelästä tuoksusta raskasta. Tulipesän ympärillä hopeiset suitsukeastiat levittivät huurujaan ilmaan. Seassa oli myös mädäntynyttä hajua.
Yksi kaavutetuista otti hitaan askeleen eteenpäin. Se piteli käsissään jotain.
Hopeinen astia oli lähes reunojaan myöten täynnä tummanpunaista nestettä. Maljan tummuneeseen pintaan oli kaiverrettu jotain… oliko se kuu? Astia, aivan kuten kaikki muukin huoneessa, oli vajota valon ja varjon levottomaan heiluntaan. Maljaa kantanut bassoääni laski sen varovaisesti huoneen puulautaiselle lattialle.
Se päätyi näin keskelle kuviota, joka lattialle oli piirretty mustalla hiekalla.
Kaksi ympyrän kehää, kaksi vastakkaista kolmiota ja niiden keskellä silmä. Ympärillä auringon säteet.
Seurakunta asettui hiekkaympyrän ympärille. Yksitellen he istuutuivat paikoille, joiden väleihin auringon säteet jäivät. Jokainen paikka täyttyi, kaikki kaksitoista.
Kaiken aikaa laulu jatkui.
Merkkinä toimivan säkeen jälkeen laulunjohtaja kurotti kohti astiaa, otti sen ja nosti huulilleen. Tämä kiitti henkien maailman asukkeja tästä saaliista, ja joi. Nestettä oli paljon, ja sitä valui yli värjäten tämän leuan verenpunaiseksi.
Elettiin tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa.
Astia kiersi kehää vastapäivään, ja kukin hahmo vuorollaan lausui saman kiitoslitanian. Muut jatkoivat hypnoottista lauluaan.
Tyhjä astia palasi laulunjohtajan kohdalle, joka otti sen vastaan ja kumarsi. Hän (se?) kaivoi kaapunsa uumenista pienen lasipullon, joka oli täynnä mustaa nestettä. Pian tumma litku virtasi säiliöstään laulunjohtajan eteensä laskemaan hopeakulhoon.
Kultistien edessä oleva neste levittäytyi täydellisen pyöreään muotoon astiansa mukaisesti. Aine oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Laulunjohtajan vasemmalla puolella istuva kaavutettu nousi seisomaan, ja käveli huoneen nurkkaan, siellä odottavan viljasäkin luo. Hän poimi kourallisen jyviä ja kääntyi ympäri. Kaavun piilottamat askeleet johtivat hänet takaisin paikalleen ringissä, jossa hän nosti viljalla täytetyn nyrkkinsä rintansa korkeudelle. Hän lausui jotain, mutta kuorolaulu peitti sanat. Viljaa kantava polvistui ja ojensi nyrkkinsä mustan nesteen yläpuolelle. Hän avasi kämmenensä ja jyvät putosivat astiaan. Mustuus nieli ne, ja uhrin antanut hahmo asettui paikoilleen.
”Nishe, nishe, okyeegaza Athjoon wana’je Kyaa!”
Suitsukkeet tekivät huoneen ilmasta yhä raskaampaa, hengittämisestä yhä työläämpää.
Rituaali jatkui taas laulunjohtajan toimesta. Hän kaivoi jälleen jotain kaapunsa uumenista. Hämärässä aine jäi mysteeriksi, mutta sekin päätyi astian mustaan nesteeseen. Samassa aine roihahti liekkeihin.
Valon määrä moninkertaistui ja näkyvyys parani. Huone oli ikkunaton ja kolkko. Mustat piirrokset levittäytyivät huoneen seinille, lattiasta kattoon. Suurin osa merkeistä oli abstrakteja, vailla selvää muotoa. Mutta osa piirroksista esitti selvästi jotain. Toistuvia teemoja olivat tuli ja kuu. Suuri osa piirroksista esitti maahan langenneita matoralaisia, joiden keskelle piirtyi muraalin tärkein osa: sarvipäinen hahmo kaavussaan, kirja kourissaan.
Uuden liekin valossa myös kultistien muodot muuttuivat erotettavammiksi. Ringin hahmot olivat selviä humanoideja, joiden kasvot jäivät pitkien huppujen varjoihin. Varreltaan he olivat matoranin mittaisia.
Mutta vaikka valon määrä lisääntyi, tilan yleinen tunnelma kävi hetki hetkeltä epätodellisemmaksi. Suitsukkeet… mitä niihin oli lisätty? Piirrokset, laulu, liekit. Huone pyöri.
Laulunjohtaja nousi seisomaan, muut seurasivat perässä. Kaikki tarttuivat toisiaan käsistä, muodostaen täyden piirin. Kaavutetut ottivat lyhyen askelman eteenpäin, sitten toisen. Kaiken aikaa laulu kiihtyi…
Käytävä oli öiseen aikaan tyhjä. Melkein koko Bio-Klaanin linnake oli kokenut merkittäviä käyttötarkoituksenmuutoksia, kun kaupungin väkimäärä kasvoi ja sotilaalliset näkökulmat korostuivat. Admin-torni oli kuitenkin kaikesta väestä ja enimmistä remontoinneista tyhjä.
Toisella seinällä sijaitsi suuria ikkunoita, joista avautui näkymä kaupunkiin. Niitä vastapäätä oli muutama ovi ja pari taulua. Lattialla oli kaikessa hulinassa hieman pölyisäksi päässyt matto, katossa yksinkertaisia lamppuja.
Kaupungin melu ei kuulunut käytävälle. Rauha vallitsi vielä.
Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut täydellistä. Pieni ääni, juuri ja juuri erotettavissa, kaikui jostain. Aivan kuin… ulvontaa?
Ääni voimistui.
Käytävän päästä, nurkan takaa, valui esiin hahmo.
Jos joku olisi ollut tarkkailemassa, olisi tämä huomannut, että olento ilmestyi täysin tyhjästä. Hieman heikkoa sähköistä rätinää, sitten alkoivat kutoutua kädet, torso, jalat ja pää.
Hahmo otti muutaman, horjuvan askelen käytävällä hakiessaan olemustaan. Sitten se ei enää kestänyt, se alkoi murentua, kunnes se oli pelkkä tomupilvi vain. Eikä tänäkään päivänä se päässyt tähän maailmaan.
Pian Admin-tornin käytävällä vallitsi jälleen rauha.
