Juuri sinä.
Oletko ikinä kuullut…
… kissoista?
Onneksi asian korjaaminen on helppoa. Tule mukaani, niin opimme yhdessä kaiken, mitä kukaan voi haluta tietää kissoista.
Käytännöllisistä kissoista. Dramaattisista kissoista. Metafiktiivisistä kissoista. Puheviestinnällisistä kissoista. Orientalistisista kissoista. Romanttisista kissoista. Kriittisistä kissoista. Essentialistisista kissoista. Allegorisista kissoista. Semanttisista kissoista. Metaforisista kissoista. Mytologisista kissoista. Meronymisista kissoista. Poliittisista kissoista. Ehkä myös… parasiittisista kissoista.
Tiesitkö, että jokaisella kissalla on lukuisia nimiä – joillakin vain kolme, toisilla jopa yhdeksän – mutta että sillä ei ole mitään merkitystä, sillä olio itse ei tiedä niistä ainuttakaan? Kuin mullassa möyrivä mato sen on tutkittava nimistön pohjamutien syvimpiä onkaloita etsien epätoivoisesti edes yhtä ainutta sanaa, jolla kutsua itseään häpeämättä. Yhtä ainutta sanaa, joka pelastaa kissaparan anonymiteetin kauhuilta ja tekee siitä nimetyn, kutsutun ja kaivatun olennon.
Nyt tiedät. Onko parempi olo?
Seuraavaksi uransa alkuaskelilla haparoivaa kissintutkijaa huvittanee tietää, mistä kissat ovat kotoisin. Luikertelivatko ne keskuuteemme rakosesta Karzahnin karussa maaperässä? Syntyvätkö ja kuolevatko ne Japa Nuilla syvällä Mangaia-luolastoissa? Loiko mielipuoli makutanpahanen ne Steltillä?
Paljastaisin totuuden, mutta sitä eivät tiedä itse kissatkaan, ja vaikka tietäisivätkin, ne eivät kertoisi. Sellaisia kissat ovat. Ne kätkevät jokaisen vastauksen mihin tahansa kysymykseen häkellyttävien hämäysten, moninaisten mysteerien ja viekkaiden valheiden taakse – jopa itseltään.
Mutta entäpä kissojen erikoiset uudestisyntymärituaalit? Niistä osaan kertoa kaiken, esimerkiksi sen, että jokaisella kisuliinillä on tismalleen kolme elämää. Jos olet kuullut puhuttavan jostakin muusta luvusta, vaikka kuusi tai yhdeksän, suosittelen etsimään kyseisen epätotuuden sinulle kuiskuttaneen henkilön ja kuristamaan tämän kuoliaaksi. Kissoista liikkuu jo aivan tarpeeksi valheellisia huhuja! Tismalleen kolme, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Miten uudestisyntyminen sitten tapahtuu? Ehkä Punainen tähti liittyy siihen jotenkin. En minä oikeasti tiedä.
Entä sitten kissojen lukuisat viholliset? Kuinkahan monta Bio-Klaanin säännöistä salaperäinen ja viekas Matavitu on rikkonut? Kaikkiako? Onko se kaikkia? Se kuulostaa hyvältä arvaukselta, mutta toisaalta Bio-Klaanilla on niin paljon sääntöjä. On tuplapostausta, triplapostausta ja vielä paljon lisääkin. Erilaisten postausrikkeiden lista on niin pitkä ja epäselvän kanihirviön elämä niin lyhyt, että ehkä meidän on oltava häntä kohtaan suopeita.
Voi ei, kerroinko vahingossa valheen? Epäselvän kanihirviön elämä ei itse asiassa olekaan kovin lyhyt. Joidenkin mielestä hän on ollut olemassa kauemmin kuin yksikään toa tai makuta. Toisten mielestä ei, koska se olisi tyhmää.
Tiedä joka tapauksessa tämä: luisteleva kani on kissojen luontainen vihollinen ja vieläpä äärimmäisen vaarallinen sellainen.
Kissoja on niin paljon, emmekä vielä ole päässeet edes itse elukoihin, vain pyöritelleet kissan käsitettä ympäriinsä kuin vähän huonoa lankakerää. Mikä harmi; en tiedä sinusta, mutta minä ainakin lukisin mielelläni vaikka kuusisataa eri kissoista ja niiden harrastuksista kertovaa profiilia. Ehkäpä kisuuden syvimmät salaisuudet ratkeavat helpommin siten, että suuntaamme valvovat silmämme joihinkin näistä hurmaavista olennoista.
Haluatko tehdä niin?
Haluatko tietää kaiken kissoista ja niiden elintavoista, kulttuurista, lauluista, alkuperästä, tarkoituksesta ja kohtalosta?
Haluatko?
Haluatko?
Haluathan?
Siinä tapauksessa harmi, että kissoja ei ole olemassa.
Bio-Klaani
Poliisiasema
Takalek kurtisti kulmiaan. ”Mitä sinulla on pöydälläsi?”
”Ai nuo? Sen oudon kissan piirroksia”, vastasi Taguna ikkunan ääreltä.
Krickitin mielestä se oli melko huono vastaus. Tuli kyllä kirjaimellisessa mielessä selväksi, mitä olivat epäsiistiksi kasaksi kootut kuvat lankakerien kanssa telmivistä kissanpennuista ja klaanilaisista suutelemassa toisiaan, mutta oleellisempaa olisi ollut tieto siitä, mitä ne tekivät plasman toan työpöydällä.
Taguna luki huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden siten, että keskustelukumppani ei aivan ymmärtänyt, ja kääntyi tämän puoleen. ”Taisin mainita, että ajattelin vähän selvittää Kissabion taustoja. Tämä pino tuntui luontevalta alulta.”
”Mistä sinä nämä löysit?”
”Kävin haastattelemassa Klaanilehden toimitusta ja tyhjensin Kissabion lokeron. Kisulla oli siellä aika paljon keskeneräisiä sarjakuvia, mutta myös… no, kaikki tämä. Antoivat ymmärtää, että tämä säilytti suurinta osaa tuotannostaan kämpillään. Sinne suuntaan seuraavaksi seppäsen kanssa.”
Takalek poimi yhden piirroksen pöydältä. Se esitti tuolilla istuvaa kissaa, jonka edessä pöydällä oli jonkinlainen leivos. Otuksen parilla kynänvedolla ikuistetussa ilmeessä oli outo yhdistelmä maireutta ja omahyväisyyttä. Hän ei ollut varma, kutsuiko eläin häntä mukaan kakkukesteihin vai ylpeilikö sillä, että saisi pian syödä koko leipomuksen aivan yksin. ”Nämä vaikuttavat minusta vain… taiteelta. Onko sinulla mitään oikeita johtolankoja?”
”Katsopa tätä.” Taguna työnsi pöydälle krickitin eteen yksinkertaisen puuvärituherruksen, joka esitti jonkinlaista kissaa. Kuva oli väritetty sellaisella tarmolla, ettei kattia mustempaa taatusti ollut alla auringon. Ainoana väriläiskänä pimeyden keskellä loistivat sen punaiset silmät, joita oli paljon enemmän kuin olisi voinut olettaa. ”Tuo poitsu on – uskoakseni – loinen.”
Takalek katsoi takaisin epäuskoisena. ”Näyttää, ööh, kissalta?”
”Ah, tarkoitin niitä eläinjuttuja, joita on mielissä.”
Takalek näytti vieläkin hämmentyneemmältä.
”Tawa mainitsi niistä silloin kerran. Olithan sinäkin siellä?”
”Kyllä minä sen muistan”, totesi krickit muistellessaan päivää, jona admin oli saapunut poliisilaitokselle kertomaan virkavallalle petturitutkinnan etenemisestä, ”mutta… mutta… miksi Kissabiolla olisi ollut loinen? Eikö niiden tarkoitus ollut estää Visokkia tutkimasta petturiehdokkaiden mieliä?”
Taguna kohautti olkiaan. ”Mistä minä tiedän, minähän olen vain poliisi. Mutta eikö tuo näytäkin ihan niiltä?”
”Mistä sinä tiedät, miltä loinen näyttää?”
”S-se oli vain valistunut arvaus”, sanoi plasman toa nopeasti. ”Tai siis ’musta juttu täynnä silmiä’ sopii hyvin Punaisen miehen tyyliin. Ainakin postikonttorin tuhoa koskevien silminnäkijähavaintojen mukaan.”
Takalek lävisti työkumppaninsa katseella, joka oli niin epäluuloinen, että se kävi melkein mielenvoimasta.
”Hyvä on, hyvä on”, Taguna sanoi elehtien käsillään. ”Minä… minullakin on loinen. Luulen, että se tarttui minuun siitä vemmelsäärestä. On ollut tarkoitus käydä juttelemassa Visulle, mutta en ole ehtinyt vielä.”
Takalekin kulmat kohosivat tummien aurinkolasien takana. ”‘Ehtinyt’? Kertoa mahdollisesti tärkeää tietoa Klaanin vihollisten liikkeistä? Sen pitäisi olla meidän ykkösprioriteettimme!”
Kului hetki. Krickit alensi ääntään. ”… vai pelkäätkö, että adminit saattaisivat epäillä sinua jostain?”
Taguna vilkaisi kelloa hätäisesti. ”Ööh, puhutaan tästä myöhemmin. Täytyypä lähteä, niin ehdin vielä hakea kahvin ennen tapaamista. Näkyillään!”
Krickit hyvästeli työkumppaninsa käsieleellä ja tajusi vasta tämän kaikottua, ettei ollut ehtinyt mainita sanaakaan siitä, mistä oli itse asiassa tullut puhumaan – kolmen vangin edellisyönä sattuneesta paosta. Samapa tuo, sillä lek ei ollut aivan varma, mitä olisi kehottanut Tagunaa tekemään. Pitämään silmänsä auki?
Hän nosti käteensä mustaa kissaa esittävän tuherruksen. Bio-Klaanissa oli meneillään jotakin omituista; ehkäpä niin omituista, että astetta skeptisemmänkin olisi kannattanut harkita toan hypoteesia. Liittyikö kauhujen yön aikana menehtynyt kissaolento heitä kourassaan pusertavaan salaliittojen verkostoon jotenkin?
Mitä sinä tiesit, Kissabio?
Kuka edes olit?
Kahvio
Joo, kahvio oli täynnä.
Taguna seisoi jonossa panssarissaan yhä luistimenreikä mittelöstä, joka oli hiljattain käyty hänen, parin muun klaanilaisen ja erään luistelevan kanin välillä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut ihan varma, missä välissä se oli ehtinyt häntä luistimellaan pistää; eipä sillä toisaalta hirveästi väliä ollut.
Tärkeintä oli, että vaikka se taistelu oli jo käyty, sota oli yhä kesken – väline, jolla sitä käytiin, oli vain vaihtunut lain kouraksi. Sen nimenomaisen kouran seuraava siirto oli ollut hankkia kotietsintälupa pinkin, menehtyneen kisumirrin kämpille, josta löytyisi varmasti arvokkaita tietoja.
Löytyisihän?
Pinkki kani, pinkki kissa. Pitihän siinä jokin yhteys olla? Taguna ei epäillyt vaistoaan – hänet oli erikseen koulutettu etsimään tuollaisia kallisarvoisia yhtäläisyyksiä, jotka voisivat merkitä eroa rikoksen ratkeamisen ja ikuisen epätiedon välillä.
Ei tarvinnut olla mikään rikostutkinnan virtuoosi tajutakseen, että käsitteet ”pinkki kani” ja ”pinkki kissa” liittyivät läheisesti toisiinsa. Niissä oli jopa sama ensimmäinen sana.
Jonossa yhä seistiin. Olikohan kahvi loppunut? Ei Tagunalla toisaalta mikään kiire ollut; vielä oli aikaa hänen tapaamiseensa Kapuran kanssa. Se palautti ajatukset luistimenreikään – olisi ihan hieno juttu, jos joku asiantuntija vilkaisisi panssarin alle. Työsuhde-etuihin kuului ilmainen käynti sepällä, mutta tämän punaiset kädet olivat juuri nyt valitettavan sidottuja. Sidottuja erään skakdiadminin toimesta.
Ja hän oli lupautunut aukaisemaan siteet.
Mihinköhän lämpötilaan Guartsun kallo kuumenisi? Voisikohan sillä paistaa makkaraa?
Auttaisiko yhtään selitys siitä, että hänellä oli itselläänkin ollut tarvetta tulen takojan palveluille? Ei, se seikka kyllä asettaisi hänet vielä huonompaan valoon. Parempi jättää mainitsematta.
Parempi muutenkin karkottaa mielestään ikävät mietteet ja ajatella jotain hauskempaa – vaikka läpimurtoa, jonka hän oli juuri tekemässä jutussa ”miksi ylipäätään on olemassa vaaleanpunainen vemmelsääri ja miksi se tekee rikoksia”. Kissbion salattu tietous toisi Bio-Klaanille voiton, siitä Taguna oli varma.
Viikon hän oli ollut uupuneena, kooman lankoihin langenneena, ja jänöjussi oli epäilemättä saanut aimo etumatkan. Ainakin se luisteli aika lujaa, kun otti huomioon, että kaikkien fysiikan lakien perusteella vauhdin olisi pitänyt olla suunnilleen nolla. Mutta nyt tilit tasautuisivat.
Joo, jono oli pitkä; se tosiseikka ei mihinkään ajattelemalla muuttunut, kuten tosiseikoilla oli valitettavan usein tapana tehdä. Taguna näki, kun onu-matoran hänen edellään kiilasi. Hunakasvo huomasi lainvalvojan läsnäolon ja näytti siltä, että uskoi tapahtuneen haittaavan plasman toaa. Häntä ei juuri nyt kuitenkaan haitannut mikään, ei edes aamukahvin myöhästyminen tavalla, jota olisi voinut ivaillen verrata Metru Nuin suuriin rakennushankkeisiin.
Kylläpä siinä kesti, mutta omapahan oli mokansa. Asemalta olisi saanut välittömästi ja ilmaiseksi, mutta toisinaan sitä vain oli pakko suoda itselleen aamukahvin kanssa yksi Mokelin syötävistä taideteoksista, joita jotkut nimittelivät vähätellen ”sämpylöiksi”.
Ilmassa leijui edesmenneen katin kutsu tulla vilkaisemaan hänen kaikista villeimpiä salaisuuksiaan. Tule meille ja katso niitä kanssani, se kuiski Tagunan korvaan haudan takaa.
Kapuran huone
Kolme asiallista koputusta, jotka kaikuivat puiseen pintaan vuosien kokemuksen avulla suunnilleen yhtä kovaa; hänen nyrkkinsä oli hyvin öljytty koneisto, jonka ainut tarkoitus oli rangaista viattomia ovia. Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Taguna ehti jo jännittää, saisiko käyttää valtaoikeuksista parhaimpiaan ja murtaa oven, mutta sitten se avautui ja paljasti takaataan kärttyisän kanohi Shanin ja siihen kiinnitetyn tulen toan.
Kapura näytti väsyneeltä, mikä ei ollut mikään yllätys, jos tämän harrastuksiin kuului juosta ympäri Bio-Klaania oudoilla yöllisillä asioilla. Toan silmät kaventuivat epäluuloiseen ilmeeseen, joka ehkä muistutti sitä, jolla merirosvot virkavaltaa yleensäkin tervehtivät. Ei sillä, että Taguna olisi tietänyt. Hän oli poliisi, ei piratologi.
Se muuten sattui ammatin yleisyyden vuoksi olemaan yksi Metru Nuin yliopiston biotieteiden laitoksen suosituimmista koulutusohjelmista.
”No huomenia”, päätti hän tervehtiä. ”Tulepa meille, niin katsotaan niitä kissatavaroita.”
Kapuran Shanille levisi toiveikas hymy. ”Eli olet jo…”
”Millä siis tarkoitan”, sanoi plasman toa nopeasti, ”että kaivetaan ne esiin sieltä ensin.”
Sinne katosi.
”Mihin sinä nyt minua jonkun asunnon tutkimiseen tarvitset?” ärähti seppä. ”Sen vielä ymmärrän, että luulet minun tunnistavan kaniin liittyviä johtolankoja – on sekin oletus toki aika hataralla pohjalla – mutta pitääkö minun myös etsiä ne omin käsin? Eikö poliisilaitokselta liiennyt apulaisia omasta takaa? Missä se työparisikin on?”
”Takalekilla on aika kiire”, sanoi Taguna. ”Täällä on tapahtunut vähän… kaikenlaista viime aikoina. Petturitutkinta rullaa eteenpäin, kuten ehkä olet huomannut, heh heh. Colmion katoamisesta on saatu uusi vihje. Se hotellitapauskin kai etenee jotenkuten? Ja… no, jos totta puhutaan, hirveän moni laitoksella ei innostunut hypoteesistäni. En saanut tutkintaan lisäresursseja.”
Ilmassa oli vaikea havaita rahtuakaan myötätuntoa. Taguna tutkaili Kapuran nyrpeään asentoon vääntynyttä kehoa yrittäen löytää sellaista vaikka jostain tämän takaa, mutta nopea vilkaisu ei tuottanut tulosta. Olipa myötätunnon käsite hyvä piiloutumaan.
”Ja hei, yksi meitä työllistävä juttu on sen ko-matoranin murha!” tokaisi Taguna. Hän toivoi sen olevan tarpeeksi syyllistävä huomio – Matoro ja Kapura olivat sentään raahanneet Cevaniksi kutsutun tyypin mukaansa Metru Nuilta ilman hirveän hyviä perusteluja. ”Metru Nuin viranomaisten kanssa on vaikea kommunikoida, ja ilmeisesti tyypin papereissa oli vähän outoja juttuja sielläkin puolella. Se alkoi ’miksi Cevan murhattiin’-tutkintana ja kehittyi vähän ’kuka skarrar Cevan edes oli’-tutkinnaksi. Onhan tapaus myös vähän, ööh, pienimuotoinen diplomaattinen kriisi…”
”Musta käsi voisi varmaan vedellä vähän naruista”, mutisi Kapura. ”Olisi Killjoyltä hyvä korvaus siitä, että hänen nimensä oli sillä listalla. Tai sitten voisitte mankua vaikka Matoroa apuun, kunhan tämä vapautuu sairasosastolta. Hän on nykyisin väleissä Käden–”
”Sairasostastolta?”
Kapura katsoi plasman toaa pohdiskelevasti parin sekunnin ajan. ”Puukotin häntä kaulaan lasinsirpaleella.”
”… ai.”
”Kuten hyvä ystäväni Matoro Mustalumi joskus sanoi”, jatkoi Kapura, ”kyseessä ei ole kunnon seikkailu, jos edes joku ei saa teräaseesta ratkaisevaan paikkaan. Tai no, se on enemmänkin sellainen elämänohje, jota ei milloinkaan lausuta ääneen.”
”Ööh, mitä edellisyönä tarkalleen ottaen tapahtui?” kysyi Taguna. ”Kuulin kyllä pyörähtäessäni laitoksella huhuja, mutten–”
”En tiedä”, vastasi siihen Kapura. ”Olin unessa.”
”… mutta, ööh–”
”Silti sen tein minä. Niin ne väittivät, mutta saattoi se toisaalta Snowiekin olla”, pohti tulen takoja. ”Pitäkää häntä silmällä. Entistä kovempaa, siis.”
Taguna mietti, oliko kahviin livahtanut jotakin ylimääräistä. ”Okei, kuulostaa siltä, että meno oli aika villiä, mutta ehkä se ei ole minun asiani. Toisinaan yhden yön aikana tapahtuu neljän vuoden verran, sanotaan jossain. Ehkä.”
Plasman toa ei ollut ihan varma, oliko poliisitutkinta mennyt tähän asti hyvin vai huonosti. Kapura nojasi ovenkarmiin oikealla kädellään vaikuttaen samaan aikaan sekä tylsistyneeltä että loukkaantuneelta. ”Mutta siis”, hän sanoi lopulta. ”Eiköhän aleta painua. Mysteerit eivät ratko itseään, eivät edes Mysterys Nuilla.”
”Hyvä on”, huokaisi tulen toa. ”Käydäänpä sitten katsomassa päivänsä päättäneen kissan asumusta. Mikä täysin normaali aktiviteetti, josta on varmasti mittavasti hyötyä kaiken maailman arvoitusten ratkomisessa ja rutkasti henkilökohtaista iloa meille kummallekin.”
”Muuten käypä asenne, mutta lakaisepa liika sarkasmi pois äänensävystäsi. Se on vastoin Klaanin sääntöjä.”
”Onko?”
”Ööh, ei.”
Ulkona
Bio-Klaanin kaupungin kaduilla oli Kapurasta joka päivä vähemmän huolettomille päiväkävelyille lähteneitä hiippareita. Matoranien, skakdien ja lukuisten muiden lajien rivistöt olivat harventuneet; vilkas kaupunki koki elinvoimansa heikkenevän hitaasti mutta varmasti. Ehkä se johtui kylmenevästä säästä, ehkä toivottomasta sodasta ylivoimaisesti aseistettua imperiumia vastaan.
He olivat matkalla Yläsatamakadulle, jossa kissa oli kuulemma asustellut. Joitakin minuutteja elossa kitunut keskustelu oli päättänyt päivänsä sen vuoksi, ettei Kapura ollut keksinyt enää mitään sanottavaa, joka vapauttaisi hänet tutkinnasta yhtään nopeammin.
Alkoi valjeta, että Taguna oli tosissaan ja raahaisi häntä mukanaan poliisin auktoriteetilla niin kauan kuin haluaisi. Olisiko hänen pakko ottaa järjetön operaatio vakavasti, jotta he löytäisivät jotain vihjeitä ja voisivat julistaa onnistuneensa? Pitäisikö hänen siirtää mielessään sanan Kissabio alla sijaitsevat ajatukset, tunteet ja teoriat roskakorista astetta vakavampaan lokeroon?
Kai se oli jollain tasolla vääjäämätöntä.
”Okei, anna kun yritän tiivistää”, Kapura sanoi. Tagunan kanohille kohosi piristyneen yllättynyt ilme, ja se sai tulen toan toivomaan, että hän olisi sittenkin ollut vaiti. ”Ensinnäkin olet vakuuttunut siitä, että vemmelsäärellä ja Kissabiolla on jokin salainen yhteys, koska ne ovat kummatkin pinkkejä. Tämän lisäksi epäilet, että Kissabiolla on loinen, mikä ei liity millään tavalla tuohon edelliseen juttuun vaan on pelkkä marginaalisen jännittävä yksityiskohta. Tähänkö… tähänkö kaikki perustuu?”
”Jep!”
”Olen nähnyt elämäni aikana melko huonoja teorioita.” Kapura muisteli roolipelikerholaisten noloimpia arveluita Valaistusnaatin tulevista osista. ”Olen myös tehnyt niitä itsekin, varsinkin… ööh, vähemmän henkisesti vakaina hetkinäni, myönnettäköön. Toista Guartsua tuskin on olemassa.”
”Mitä toista Gu–”
”Tämä on silti minunkin standardeillani täysi pohjanoteeraus. Ensinnäkään pelkkä väri ei takaa, että Kissabio ja kani liittyvät jotenkin toisiinsa. Pelkkä väri ei…”
”Hei, tuo ei nyt ole täysin reilu tulkinta”, puolustautui Taguna. ”Muista, että jänöjussi vihasi jostain syystä Kissabioa. On aivan mahdollista, että se teki pahoinpitelyn ilman mitään sen syvällisempää perustetta, mutta on myös mahdollista, että sellainen on.”
”Kuulostaa aika kaukaa haetulta, sanon minä. Jatkaakseni: se loisvihje on, ööh, lähinnä huono. On syitä uskoa, että loisverkosto on levittäytynyt aika kauas; Matorollakin oli loinen, eikä se tullut suoraan Punaiselta mieheltä. Kissabio on voinut saada tartunnan vaikka mistä. On epätodennäköistä, että vastaus on mitään kiinnostavaa, ja on vielä epätodennäköisempää, että edes saamme sellaista kolutessamme tämän asuntoa. Ja arvaa, mikä on kaikista epätodennäköisintä?”
”No?”
”Se, että tieto siitä, miten Kissabio on saanut loisen, liittyisi mitenkään mihinkään muuhun. Todennäköisyys sille, että kaikki maailman tieto kisun tartunnan lähteestä hyödyttäisi meitä mitenkään, on nollan luokkaa.”
Poliisitoa ei vastannut, myhäili vain itsekseen heidän ylittäessään siltaa. Kapuran sielu paloi halusta todistaa omin silmin sitä hetkeä, jona tutkinnan luonne turhana farssina paljastuisi ja hymy katoaisi Tagunan omahyväisiltä huulilta. Hän voisi vaikka pyyhkiä sen pois niiltä aivan itse, mitä tämä kyseenalainen ajatuksenkulku sitten tarkoittikaan.
Seppä jatkoi: ”Kohteliaasti sanottuna tämä on ehkä huonoin poliisitutkinta ikinä jo nyt, ja syön pilalle menneen kanohin, jos seuraavien tuntien aikana selviää yhtään mitään mielenkiintoista.” Heidän tekemänsä sopimus muistui Kapuran mieleen. ”Ja hei, jos pääsen pian jälleen Pajaani, sellaisen hankkiminen ei edes ole hankalaa.”
”Skeptisyytesi on ihailtavan rationaalista”, myönsi Taguna, ”mutta et huomioinut erästä seikkaa. Kokeneena rikostutkijana minulla on lyömätön intuitio, ja se sanoo, että tästä langasta kannattaa vetää.”
Kapura oli jo avannut suunsa valmiina tuomitsemaan plasman toan uusimman vasta-argumentin Manalan syvimpään kerrokseen aseinaan tosiseikat ja järki, mutta joutuikin pitämään pettyneen tauon. ”Intuitio? Noinko hataralla pohjalla tämä kaikki on?”
”Myönnän, etten tiedä tästä juuri mitään varmaa, mutta älä aliarvioi sattuman voimaa. Olen pelannut tarpeeksi Mätäkkää–”
”Turha edes lausua tuota ajatusta loppuun”, Kapura keskeytti. Olikohan trauma siitä, että oli puukottanut tiedottomana parasta ystäväänsä, tarpeeksi perustelemaan töykeyden? Varmaan oli, ja jos ei ollut, hänellä oli tekosyynä myös se, että hänet oli pakotettu tutkimaan jonkun epäselvän edesmenneen kissan kämppää.
Taguna vilkuili häntä pohdiskelevasti. Vilkuilisi jonnekin muualle; hän ei edellisyön jälkeen kaivannut itseensä yhtään lisää aivoporia, ei edes täysin vertauskuvallisia sellaisia. ”Tiedätkö, henkilöksi, jonka pajasta Bio-Klaanin johto löysi juuri aikamoisen kasan kryptistä todistusaineistoa, suhtaudut tähän yllättävän pessimistisesti.”
”Niin, mutta minä tiedänkin juttuja”, murahti Kapura. ”Ei mitenkään hienostellakseni, mutta olen kuitenkin sangen tärkeä henkilö.”
”Vau.”
”Mutta Kissabio ei ole.”
”Sen uhalla, että tämä kiista alkaa toistaa itseään, noin on vielä ennenaikaista sanoa.” Taguna pysähtyi melko tavalliselta vaikuttavan vuokra-asunnon eteen. ”Olemme muuten perillä.”
Kissabion asunto
Noin kuusi sekuntia ovesta astumisen jälkeen mädäntyneen kalan aromi teki yllätyshyökkäyksen Kapuran nenään. Kyky sietää juuri sitä hajua kuului varmaan niihin merirosvomuistoihin, jotka häneltä yhä puuttuivat. Taguna selitti jotakin siitä, miten kämppä oli siivottu pari päivää sitten naapurien valitettua hajusta, ja tulen toa keskeytti tämän puheenvuoron varatakseen tutkittavakseen yläkerran.
Eteisen päässä seinällä lepäsi valtava peili, joka heijasti heitä vasten Kapuran ärtyneen ja Tagunan ilahtuneen ilmeen. Kai tämä oli tulkinnut sepän reaktion virheellisesti oma-aloitteisuudeksi.
Oikealta avautui näkymä keittiöön, joka vaikutti yllättävän tavalliselta – vain jääkaappi puuttui, mikä vaikutti vakavalta puutteelta, jos tilan entisen omistajan lempiruokiin lukeutui raaka-kala. Hieman liian myöhään Kapura tajusi, että kaikki relevantti tutkittava sijaitsi todennäköisesti yläkerrassa, johon kierreportaat veivät.
”Pidä hauskaa siellä!” Taguna huikkasi keittiöstä Kapuran noustessa portaita. ”Kissabio kuulemma säilytti tuolla suurta osaa teoksistaan.”
Siellä keittiössä haisi ihan uskomattoman kuvottavalle, seppä toisti itselleen. Siellä haisi ihan karzahnisti. En minä olisi kuitenkaan halunnut tutkia sitä. Paljon parempi diili tämä on.
Portaat natkuivat sen verran ikävästi, että kaikkien lajien mukavan yhteiselon varmistavista rakennusstandardeista oli varmaan luistettu. Eivät ne sentään sortuneet matorania – tai kissaa – painavamman olennon kohotessa yläkerrokseen.
Ylhäällä oli kaaos. Näkymää hallitsivat seinille kolmen sarjoihin ripustetut taulut.
KISUUDEN YTIMESSÄ
Nousevan kuvataiteilija Kissabion tuore näyttely koettelee esittävyyden rajoja. Kissamotiivia toistetaan, muunnellaan ja vääristellään sarjan edetessä, ja jää katsojan päätettäväksi, katoaako se jonkin maalauksen kohdalla kokonaan. Onko kissa löydettävissä joka taulusta? Jos on, johtuuko se teosten olemuksesta vai ympäristöstä, johon ne on asetettu? Mikä on kisuuden ydin?
Ne olivat oikeastaan jollakin perustavanlaatuisella tavalla hirvittäviä. Kapura päätti yrittää olla tutkimatta niitä kovinkaan tarkasti senkin uhalla, että hän näyttäisi hölmöltä, jos jonkin alakulmaan olikin kätketty Punaisen miehen työnantajan nimi.
Minimalistiset väriasetelmat jakavat maalaukset kolmen sarjoihin. Luku kolme yhdistyy athistisiin mytologioihin ja erityisesti Japa Nuin kansanperinteeseen.
Mihin sitä ikinä katsoikin, Kissabion makuuhuoneessa näki todennäköisesti kissoja. Sänkyä ei ollut; sen tehtävää toteutti todennäköisesti rähjäinen pahvilaatikko. Kaikki seinätila oli varattu teoksille, ja loput huonekalut – työpöytä ja lajitelma kapeita, korkeita kaappeja – oli aseteltu huoneen keskelle.
On katsojan pääteltävissä, millä tavalla yhtenäisesti värjätyt teokset liittyvät toisiinsa – jos liittyvät. Onko niiden mahdollinen yhdistävä tekijä minkään muun kuin värin tuotosta?
Vailla mitään muutakaan järkevää lähestymistapaa tulen toa lähti kiertämään huonetta yrittäen epätoivoisesti päättää, mistä tutkimuksensa aloittaisi. Tehtävä oli samaan aikaan naurettavan yksinkertainen ja äärettömän monimutkainen. Hänellä oli vahva aavistus siitä, että jokainen säilytystila pursusi piirroksia kissoista, mutta voisiko hän mitenkään erottaa hyödylliset hyödyttömistä?
Minimalistinen väriskaala hankaloittaa taulujen ympäristöjen hahmottamista. On monessa kohtaa kyseenalaista, mistä teoksiin upotettu kissa alkaa ja mihin se loppuu. Kissan käsite, jonka ympärillä näyttely pyörii, hämärtyy sen edetessä.
Työpöydällä oli keskenäinen lyijykynäpiirros, joka ei sentään – Mata Nuin kiitos – esittänyt kissoja. Se vaikutti Admin-aukiota esittävältä maisemakuvalta. Tawan keltainen siluetti kurottui ulos ikkunasta.
Kirkkaat värisävyt ja idylliset yksityiskohdat kirjavista klaanilaisista suorittamassa päivittäisiä askareita muodostivat kuvan paljon paremmista ajoista. Oli selvää, ettei kukaan piirroksen henkilöhahmoista miettinyt, milloin seuraavaksi vihollinen vyöryisi linnakkeen ylle pommeineen.
Mitä ovat kissat? Muistuttavatko maalaukset kissoja – vai kissan käsitettä?
Työpöydän laatikossa oli iso kasa piirroksia. Kapura pohti lyhyen hetken elämänvalintojaan ja päätyi siihen, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta koluamaan. Hänen juridisessa tilanteessaan poliisin käskyjen vastustaminen ilman muuta syytä kuin se, ettei erityisesti huvittanut, oli huono peliliike. Tämä oli selvää, mutta sen tiedostaminen ei tehnyt urakan aloittamisesta yhtään helpompaa.
Tässä menisi tunteja. Jossakin vaiheessa Taguna tulisi perässä ja hän voisi kertoa, että oli käynyt läpi kaiken löytämättä mitään hyödyllistä tai kiinnostavaa.
Vain kissoja. Ison kasan kissoja.
Kapura oli jo nyt alkanut kyllästyä kissoihin.
Höpsöä spekuloida mistään sellaisesta. Luulen sinun tietävän aivan hyvin, miksi mikään ei voi olla kissa.
Mitä kissat edes olivat? Oliko sana vain biologien keksimä kattotermi tietyille rahilajeille? Vai olivatko kissat mytologisia olentoja, joita ei oikeasti ollut olemassa? Oliko Kissabio ollut ”kissa”?
Kissoja ei ole olemassa.
Olivat kissat mitä hyvänsä, niitä Kissabion töherryksissä ainakin riitti.
Käytännöllisiä kissoja.
Dramaattisia kissoja.
Metafiktiivisiä kissoja.
Puheviestinnällisiä kissoja.
Orientalistisia kissoja.
Romanttisia kissoja.
Kriittisiä kissoja.
Essentialistisia kissoja.
Allegorisista kissoista.
Semanttisia kissoja.
Metaforisia kissoja.
Mytologisia kissoja.
Meronymisia kissoja.
Poliittisia kissoja.
Ja… ja… hetkinen?
Parasiittisia kissoja?
Kapuraa tuijotti paperista hämmästyttävän onnistuneesti ikuistettu kisuliini, jonka pikimusta keho kasvoi punaisena töllöttäviä silmiä. Punaisen miehen estetiikan Kapura olisi tunnistanut unissaankin – niissähän hän siihen useimmiten törmäsi.
Hyvä on, Kissabiolla oli luultavasti loinen. Taguna oli ollut oikeassa joissain jutuissa. Sen verran seppä oli valmis myöntämään itselleen. Mutta saisikohan hän piirroksista irti mitään oikeita vinkkejä?
Kapuran asettaessa yhä uusia ja uusia mustaa kissaa esittäviä teoksia samaan pinoon hänen mieleensä palasivat lukuisat Arkistoissa viime aikoina vietetyt päivät, illat ja yöt. Taripin jättämän viestin mysteeri ei ollut yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hän ei aikonut luovuttaa, ennen kuin kirjat loppuisivat hyllyistä. Siinä oli paljon enemmän työtä, mutta mieluummin hän olisi silt olluti ratkomassa sitä mysteeriä – sentään sillä oli varmasti jokin merkitys.
Suttuisten shippauskuvien vilahdellessa ohi Kapuralle kävi nopeasti selväksi, että oletettu loinen oli kuulunut Kissabion mieliaiheisiin. Jokaisen teoksen alakulmaan oli merkittu tunnollisesti piirtopaikka ja päivämäärä, joten järkevin veto oli todennäköisesti kaikista aikaisimman loispiirroksen etsiminen. Kaikki tähän asti olivat olleet Bio-Klaanista, mutta sitten tulen toa sai käsiinsä yhden, joka oli piirretty Japa Nuilla. Sen päiväys oli muita varhaisempi. Piirtojälki oli epätasaista, aivan kuin taiteilija ei olisi ollut itsekään täysin varma siitä, mitä oli työstämässä.
Kapura tarkisti varmuuden vuoksi vielä kaikki kaapeista löytämänsä pinot Kissabion vanhoja töitä, mutta ainuttakaan aiempaa loista esittävää kuvaa ei löytynyt. Paikka Japa Nui, aika kaikesta päätellen hieman ennen Kissabion saapumista Bio-Klaaniin.
Se olisi muuten ollut ihan kelpo vihje, mutta elossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolta kysyä lisätietoja siitä, oliko Kissabio todella saanut tartunnan Japa Nuilla – ja jos oli, mikä oli asian yhteys siihen, että tämä oli päättänyt lähteä Klaania kohti.
”Miten menee?” huikkasi Taguna portaikosta. Omituista piirrosta, joka kuvasi jonkinlaista pystysuoraa kappaletta, josta työntyi ulos käsi, katsomaan jäänyt Kapura hätkähti. ”Ööh, hyvin.”
”Mahtavaa, löytyikö siis jotain?”
Kapura ojensi plasman toalle prinkan loispiirrustuksia ja selitti hypoteesinsä. Poliisi nyökkäsi pari kertaa hyväksyvästi. ”Entä mitä muuta Kissabio piirteli Japa Nuilla? Olisikohan tiedosta siitä jotain apua?”
”Ööh”, mutisi vastaukseksi Kapura, joka tajusi juuri tehneensä suuren virheen, ”en oikeastaan ottanut talteen Japa Nui -piirroksia, koska löysin tuon aika myöhään.”
”Ei se mitään. Käydäänpä ne läpi uudelleen.”
Kapura kaiketi näytti siltä, että olisi voinut sanoa jotakin vastaan, sillä Taguna työnsä hänen syliinsä pari luonnoslehtiötä. ”Oikeastaan minä voin tehdä sen. Nämä löytyivät keittiöstä; katso sinä vaikka, että olisiko niissä jotain Japa Nuihin viittaavaa.”
Kävi ilmi melko nopeasti, millainen lehtiö se oli ollut.
Voi karzahni, oliko Taguna katsonut tätä? Kuinka monessa piirroksessa hän itse oli? Nopealla selauksella Matoro oli yllättävän monessa, mutta tulen toa itse onneksi esiintyi vain satunnaisesti – ja vain Matoron kanssa. Ei saatana. Se, mitä Heporintissä oli tapahtunut, ei ollut tarkoittanut mitään. Miten Kissabio oli edes saanut tietää siitä?
Taguna selasi kisun töitä kanohillaan niin neutraali ilme, että Kapura ei voinut päätellä siitä mitään. Se ei helpottanut hänen oloaan missään määrin.
Ainakaan tämä lehtiö ei saisi päätyä kenellekään muulle. Kapura päätti omistavansa sen hämärien rikostutkinnallisten syiden nojalla; jos Taguna kyseenalaistaisi sitä, että hän ottaisi sen mukaansa, hän voisi sanoa juuri niin. Hämärät rikostutkinnalliset syyt. Ehkä parhaat syyt mihinkään.
”Hei muuten”, sanoi Taguna ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Kapura oli selannut sivuja kauhun vallassa valmistautuen jokaisen kuvan kohdalla henkisesti siihen, että näkisi itsensä ja Matoron – tai vielä pahempaa, itsensä ja jonkun muun klaanilaisen, jota oli lähinnä vilkaissut joskus elämänsä aikana. ”Katsopa tätä, Kapura.” Poliisilla oli käsissään lyijykynätyö, joka ei vaikuttanut missään määrin eriskummalliselta.
”Sehän on Matoro”, sanoi Kapura. ”Ei mikään harvinainen aihe Kissabion tuotannossa.” Kuvan taustalla oli arkkitehtuuria, jota hän ei oikein osannut yhdistää mihinkään maailmankolkkaan, ja se saattoi kuvata jonkinlaista taistelua. Matoron uhmakas asento oli kuin mangaiasankarin; toaa ympäröivät vihollisiksi tulkittavissa olevat epämääräiset varjot, hänen käsissään oli liioitellun pitkä miekka.
”Mutta katso paikkatietoa. Tämäkin on piirretty Japa Nuilla.”
”Entä sitten?”
”Päivämäärän mukaan ennen Kissabion saapumista Klaaniin.”
Kapura mietti hetken. Olikohan Matoro joskus maininnut tutustuneensa Kissabioon tehtävällä johonkin? Siitä oli tosi kauan, kun he olivat viimeksi keskustelleet mistään sellaisesta, ja itse tehtäväkin oli tapahtunut joskus ennen hänen saapumistaan.
”Matoro on siis sairasosastolla, eikö totta?” kysäisi Taguna. ”Lienee parasta käydä jututtamassa häntä.”
Se kuulosti hyvältä monesta syystä – ensinnäkin oli kyse jostakin, joka saattoi olla jopa oikea johtolanka, ja sen lisäksi heidän ei tarvitsisi viettää kissoja pursuavalla kämpällä enää minuuttiakaan. Kapura nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui Tagunan jäljessä piilotellen kirottua lehtiötä selkänsä takana.
Sairasosasto
Kapura ei tiennyt, kumpi teki tilanteesta kiusallisemman: se, että hän vieraili Matoron luona noin tunti hieman outoon suuntaan lähteneen keskustelun jälkeen, vai se, että hänellä oli selkänsä takana piilossa lehtiö, jossa oli kuvia heistä suutelemassa. Tagunan reippaasta poliisimielalasta ei välittynyt, että tämä olisi ollut tietoinen kummastakaan ongelmasta.
”Niin, toivottavasti kaikki on hyvin viime yön jälkeen, kun, ööh… eikö…” plasman toa takelteli katsomatta suoraan Matoroa kohti. Kapura oli retroaktiivisesti tyytyväinen siihen, että oli mennyt selittämään tilanteen tälle äärimmäisen huonosti. Eikö kaupungissa juoruiltukaan enää siitä, kuka oli taas mennyt puukottamaan jotain muuta klaanilaista?
Kumpikaan välikohtaukseen osallistuneista ei vaivautunut selittämään tapahtumia Tagunalle. ”No, menikö tapaamisesi hyvin?” Matoro virnisti Kapuraa kohti puolikiinnostuneena. Ääni oli yhtä telepaattinen kuin aiemminkin aamulla.
”Se taitaa olla yhä käynnissä”, murahti Kapura. ”Mutta kaikki kääntyy hyväksi, jos osaat kertoa meille jotakin hyödyllistä Kissabiosta ja Japa Nuista.” Taguna ojensi tälle avuliaasti erään Kissabion aihetta käsittelevistä töistä. Hämmennys jään toan kasvoilla suli hitaasti muistamiseksi.
”Öh, mitä? Siitä… siitä omalaatuisesta kissahenkilöstä joka kuoli jokin aika sitten? Mitä minä hänestä tietäisin?”
”Minulla on äärimmäisen hatara mielikuva siitä, että mainitsit tästä joskus”, sanoi Kapura. ”Ettekö te tutustuneet silloin? Sillä reissulla, jolla… ööh, se liittyi jotenkin johonkin äärimmäisen voimakkaaseen taikanaamioon?”
Jään toa mietti hetken. Tuntomerkit eivät olleet mitenkään erityisen ainutlaatuiset. ”Sanoitko Japa Nui? Se turistihelvetti? Oh, nyt muistan. Joo, tapasin Kissabion silloin ensimmäistä kertaa. Mitä siitä? Tekikö hän rikoksia?”
”Ei tietoa, mutta se ei ole tärkeintä nyt.” Taguna kaiveli hetken mukaansa ottamia kuvatöitä. ”Kissabio on piirrellyt melkoisesti tuherruksia, jotka esittävät olentoa, jonka kuvittelisin olevan tämän, ööh, loinen. Päiväysten mukaan aihe alkoi kiinnostaa häntä Japa Nuilla.” Poliisi ojensi yhden piirroksista Matorolle.
”Minä en ole niin varma siitä, että tämä on mitenkään huomionarvoinen juttu”, sanoi Kapura. ”Enemmän kiinnostaa koko jutusta se detalji, että loiset ovat olleet olemassa näin kauan. Mutta kerropa kuitenkin, kun poliisi kyselee.”
”Mehän olemmekin niin lainkuuliaisia”, jään toa sanoi vilkaisten entistä merirosvoa. ”Tämä kieltämättä kuulostaa oudolta. Sinun loisesi antoi kuvan, että, uh, petturiehdokkaat olisivat olleet ensimmäiset tartutetut… ja Japa Nui oli kauan ennen sitä. Enkä kyllä muista mitään loisiin liittyvää sieltä.”
”Kaikesta voi silti olla hyötyä”, totesi Taguna pirteästi. ”Rikosetsivän täytyy joskus kyetä tekemään yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin ajatellut.”
”Hyvä on”, Matoro sanoi. ”Ikään kuin minulla olisi jotakin parempaa tekemistä. Halusitte kuulla Kissabiosta ja Japa Nuista? Minä kerron teille Kissabiosta ja Japa Nuista.”
Kahvio
Jaakaappi tuijotteli kahvikuppinsa pohjia ja mietti elämäänsä. Evakkojen saapuminen kaupunkiin oli tuonut kielikursseille lisää osallistujia ja hänen tutkimuksensa Bio-Klaanin saaren paikannimistöstä etenivät hyvää vauhtia, mutta silti jotakin tuntui puuttuvan. Sotako hänen mieltään painoi vai olisiko hän vain toivonut pääsevänsä takaisin Metru Nuin yliopistoon? Se väitöskirja oli ollut virhe, suunnattoman paha virhe, mutta tutkijan rehellisyys ei…
Ko-matoran huokaisi ja nousi ylös. Hän palautti mukinsa telineeseen kuten todellisen herrasmiehen kuuluikin ja poistui. Ulkona oli kirpeä syyspäivä, jonka voisi ihan hyvin viettää päämäärättömästi kaupungin katujen halki maleksien.
Kyllä Jaakaappi oikeasti tiesi, mikä hänen elämässään oli pielessä: hän oli yksinäinen. Se omituinen vaaleanpunainen kissakin – olikohan ollut Kissabio nimeltään – oli mennyt kuolemaan heidän ensikohtaamisensa jälkeen. Kuinka Mata Nui omiaan koetteli! Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa, Jaakaappi oli useamman kerran pohtinut. Vai sopisiko hänenlaiselleen rationaaliselle skeptikolle jokin vieläkin jännittävämpi vaihtoehto, esimerkiksi uskonnottomuus?
Mutta vähät siitä. Olipa Kissabiossa ollut salaisuuksia ja mysteerejä pursuava nainen! Tämä oli jakanut hänen kiinnostuksensa semanttisiin päihteisiin (tai ainakin suostunut kokeilemaan sellaista hänen kehotuksestaan) ja ollut niin kiinnostunut niiden salaperäisestä luonteesta. Jaakaappi oli varmasti mennyt puhumaan iät ja ajat ihmeaineiden jännittävistä ominaisuuksista; siitä, miten ne eivät tehonneet parhaiten käsitteensä piiriin kuuluviin olentoihin vaan niihin, jotka olivat lähimpänä itse käsitettä.
Hän oli viettänyt niin monia öitä miettien sitä, miksi kissanminttu oli vaikuttanut Kissabioon niin voimakkaasti, mutta vastausta ei ollut ilmaantunut, ja enää ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Oliko kukaan muu edes tuntenut Kissabioa niin läheisesti kuin hän?
Oli miten oli, nyt tuo hurmaava ja salaperäinen nainen oli poissa, ja jäljelle oli jäänyt silkka kaipuu.
Mitähän hänen olisi tehtävä sieluaan polttavan kivun korjaamiseksi? Pitäisikö hänen vannoa korjaavansa kaikki maailman vääryydet, ryhtyä vaikka poliisiksi tai toaksi? Voisiko hän saada jostain Toa-kiven? Hän voisi lyödä pahuutta naamaan, kävellä poispäin ja mutista itselleen: ”Teen tämän kissabion vuoksi.”
Mutta ei hän toisaalta ollut tuntenut tuota omituista olentoa kovinkaan hyvin. Ehkä se olisi ollut vähän liioittelua. Radikaalit elämänmuutokset voisi perustella jollain vähän tärkeämmällä asialla.
