Avainsana: Arupakin kello

  • Sotilas ja Oraakkeli

    Bio-Klaani
    Sielunlähde

    Matoro Mustalumi huokaisi syvään. Hän oli lykännyt tätä aivan liian pitkään.

    Oli keskipäivä. Taivas oli harmaa, mutta se avautui aurinkojen korkeudella. Valo kultasi Suuren Hengen temppelin koristeelliset tornihuiput. Temppeli oli hänelle tuttu, totta kai, mutta se ei ollut tänään hänen määränpäänsä.

    Hän oli yrittänyt käydä läpi kaikkia niitä asioita, joita ei ollut pystynyt hoitamaan viime aikoina. Tavannut ystäviä ja tehnyt tavallisia asioita. Olipa hän saanut tekemistä myös Kyöstin sotakoululta vierailevana miekkailunopettajana. Sen tärkeämpiin toimiin hän ei ollut vielä päässyt. Oli vielä liian monta solmimatonta lankaa ja arkaa haavaa, että hän voisi omistautua täysin voimin Bio-Klaanille.

    Moni tervehti häntä iloisesti. Hän vilkutteli takaisin ylimalkaisesti. Matoro oli jäänyt vain katselemaan aukiolle temppeliä ja väkeä, joka kulki siellä asioillaan. Hän kokeili taskuaan kuin varmistuakseen, että kultainen kello oli yhä siellä. Se ei säteillyt jatkuvaa olemusta niin kuin Nimda oli tehnyt, vaikka silläkin kyllä oli oma, kummallinen auransa, jonka saattoi tuntea yksin omissa ajatuksissaan.

    Hän oli käynyt läpi viimeisen keskustelunsa Kapuran kanssa monta kertaa. Miten hän ei muka ollut tajunnut, että Kapura valmisteli lähtöään? Matoro, olet ääliö. Yhtä kaikki, hän oli perinyt kellon – ja sen myötä Kapuran velvollisuudet.

    ”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”

    Nimdan sykli pyöri, ja se halusi hänet Kapuran rooliin. Varoittajaksi.

    ”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”

    Kyse ei ollut siitä, että Matoro ei olisi tiennyt sen olevan oikea polku. Hän vain pelkäsi Oraakkelin kohtaamista uudelleen. Hän häpesi edellistä tapaamistaan vieläkin. Lähteä niin vain pois miehen luota, joka todellisuudessa halusi vain auttaa? Mutta Oraakkelin katse tuntui Matorosta suunnattoman vaativalta, sellaiselta joka porautui läpi haarniskan suoraan sieluun ja näki hänen jokaisen heikkoutensa. Kyllä hän tähän luotti, syvästikin. Taistelukentän yhteys kantoi usein läpi elämän. He olivat selviytyneet Arkkienkelistäkin yhdessä.
    Mutta ei se tehnyt kohtaamisesta yhtään sen helpompaa.

    Toa käveli hitaasti ohi Tuliadoriumin ja katseli sen naapurissa olevaa yksinkertaista, kolmioista rakentuvaa Isä Athin rukoushuonetta. Taisteluun meneminen olisi ollut helpompaa, hän huokaisi syvään, keräsi rohkeutensa ja asteli sisään.

    Matoron täytyi kumartua mahtuakseen temppelin sisälle. Harvoin hän enää tunsi samalla tavalla, kuinka kokoero matoranin ja toan välillä muutti näkökulmaa maailmaan. Jollain tavalla se tuntui myös tarkoitukselliselta — tähän pyhättöön ei ollut mahdollista astua rinta rottingilla ja täydessä pituudessaan, jos oli suuri ja mahtava. Se pakotti nöyristymään ja kumartumaan.

    Sisällä lämmin suitsukkeiden savu toivotti hänet tervetulleeksi. Athin alttarin edustalla rukousmatolla istui koruttomassa kaavussa matoralainen, jonka jäänsininen Pakari oli suunnattu alttaria kohti. Huoneen reunoilla istuskeli muutamia muita athisteja. Yksi toisteli mantraa rukousnauhaa sivellen, toinen pyyhki pölyjä.

    Matoro ei ollut varma, miten avata tätä keskustelua, joten hän vain odotti. Koska kukaan läsnäolija ei vaikuttanut vastustavan, hän istui alas jonkin matkan päähän rukoilevasta Oraakkelista. Tämän meditaation keskeyttäminen ei tuntunut oikealta, joten Matoro vain odotti. Hänen katseensa vaelteli hiekkakivisissä seinissä ja koruttomissa kaiverruksissa. Kalvakka valo pilvipeitteen läpi siivilöityi temppelin ohuista kattoikkunoista.

    Oli mahdotonta sanoa, kauanko kesti odotellessa. Matoro pysähtyi vain kuuntelemaan hengitystään. Toain tapa oli meditoida luonnonvoimien keskellä, ei rakennetuissa taloissa, mutta se oli Matorosta silti sielua rauhoittava paikka. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hyväksi toviksi.
    Lopulta vaaleansininen Pakari kääntyi hitaasti häntä kohti, ja häntä katsottiin raukealla katseella.

    ”Hei”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Tuota, voimmeko puhua?”

    ”Voimme”, Oraakkelin vanha ääni sanoi. Matoran ei kääntynyt vielä täysin Matoroa kohti. ”Siitä onkin hetki, Matoro Mustalumi.”

    ”Tiedän, että kielsit minua pyytelemästä anteeksi”, Matoro aloitti. ”Mutta ehkä kuitenkin pyydän anteeksi siitä viime kerrasta.”

    Oraakkeli nyökkäsi hiljaa.
    ”Ehkäpä myös minun on paikallaan pahoitella. Seison sen takana, mitä sinulle ehdotin, mutta selvästi ei ollut vielä oikea hetki.”

    Matoro huokaisi syvään. Viisarit olivat ehtineet kulkemaan monta kierrosta sen jälkeen.
    ”Niin. Kello on nyt minun vastuullani. Haluaisin palata siihen, mitä yritit sanoa viime kerralla.”

    Oraakkeli kääntyili katselemaan muita temppelin athisteja. Sitten hän käänsi koko rintamasuuntansa Matoroa kohti. Oraakkelin vaativan katseen näkeminen ei voinut olla aiheuttamatta pientä pistoa hänen sydämessään. Hän oli vältellyt tätä keskustelua viikkoja.

    ”Kannatko sitä mukanasi?” Oraakkeli sanoi hädin tuskin kuiskausta kovempaa.

    Matoro nyökkäsi.

    ”Voinko nähdä sen?”

    Kello oli tumman rintapanssarin samassa taskussa, jossa Beeta, Epsilon ja Delta olivat asuneet vuoron perään. Matoro veti kultaisen taskunauriin esiin. Se näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta yhä kauniilta. Kello oli ohuella ketjulla kiinni toan haarniskassa, mutta sen kiinnityksen sai avattua helposti.

    ”En tiedä, tunsitko Kapuraa”, Matoro sanoi. ”Mutta hän jätti kellon minulle ennen lähtöään. Olen jokseenkin perillä siitä, miten se toimii.”

    Oraakkeli ojensi kätensä.

    Matoro epäröi aivan pienen hetken ennen kuin ojensi kellon Oraakkelin käteen. Oraakkeli otti pienen esineen vastaan, ja pyöritteli sitä kädessään. Vanhuksen ilme oli mitäänsanomaton, kuin esine ei sellaisenaan merkitsisi hänelle kovin paljoa. Pienen valkoisen peukalon liike avasi kellotaulun esiin… kuten myös ne kasvot, jotka hymyilivät sen sisäkannessa.

    Matoro piti kasvonsa peruslukemilla. Yritys ei ollut kovin hyvä. Oraakkeli katsoi piinaavan pitkään kellotaulua ja sen pysähtyneitä viisareita, sekä kokeili varoen sormillaan liikutella niitä. Sitten hän lähes hajamielisesti nosti katseensa Xenin kuvaan, kohotti kulmaansa ja katsoi Matoroa.

    Ei ehkä edes vaatien selitystä, vaan juuri sellaisella katseella, joka tiesi.

    Matoro oli ehtinyt miettiä useamman huonon selityksen vastuusta tai muistutuksesta tai Metru Nuin opeista kiertääkseen sen, että oli laittanut Xenin kelloon ainoastaan siksi, että halusi pitää valokuvaa mukanaan ja turvassa, ja sen pitämisessä kellossa oli tiettyä runollisuutta. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.

    ”Tuota… jos asetat sen kello kuuteen”, Matoro meni hieman vaivaantuneesti eteenpäin. ”… ja väännät tuntiviisaria ympäri koko taulun, se avautuu.”
    Matoro ei ollut avannut sitä kovin montaa kertaa. Sen sisällä olevaan pimeyteen katsominen huimasi.

    Oraakkeli kokeili hyvin varoen siirtää tuntiviisaria. Mekanismi raksutti. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, naksautti kannen hätäisesti kiinni ja ojensi kellon takaisin Matorolle.

    ”Ehkä myöhemmin. Tiedätkö sinä mitään muuta sen toiminnasta?”

    ”Ystäväni oli sulkenut Deltan kelloon, eivätkä… mitkään olleet sitä sieltä löytäneet vuosikymmeniin”, Matoro kertoi. ”Hän kertoi, että kelloon laitetun esineen voi saada sieltä ainoastaan, jos sen sinne laittanut haluaa niin.”

    Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuulostaa siltä, mitä minäkin olen kuullut. Osasiko ystäväsi kertoa mitään sen alkuperästä?”

    ”Suoraan sanottuna toivoin, että sinä osaisit kertoa siitä jotakin. Hän ei tiennyt tai ei kertonut.”

    Ehkä ei ollut kovin tärkeää mainita sitä kania.

    Oraakkeli vilkaisi temppelissä olevia nuorempia athisteja. Toisen heistä kanssa heidän katseensa kohtasivat. Hieman hermostunut nuorempi matoralainen antoi kunnioittavan nyökkäyksen, ja Oraakkeli nyökkäsi takaisin.
    ”Tahtoisitko lähteä kävelylle?” Oraakkeli sanoi hieman kovempaa.

    ”Siellä on kaunis päivä”, Matoro nyökkäsi. Ja siellä olisi tilavampi hengittää kuin tässä ahtaassa temppelissä, hän ajatteli.

    Tummanharmaa kaapu suoristui Oraakkelin noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi kunnioittavasti temppelin muille matoralaisille, ja asteli oviaukosta valkeaan syyspäivään. Noustessaan ylös Matoro havahtui vielä siihen, että alttarin takana olevasta oviaukosta häntä tervehti vanhan naisen hymy ja sokea katse. Matoro tervehti Pyhää Äitiä kunnioittavasti nyökäten sekä seurasi Oraakkelia. Vasta hetki myöhemmin Matoro tajusi, että oli tervehtinyt nyökkäyksellä sokeaa, ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Ellei vanha papitar ollut sitten jollakin tavalla aistinut hänen elettään.

    Matoro seurasi vanhan miehen ripeää askelta etelään Aarnikatua pitkin. Sanaakaan ei sanottu, mutta Matoro uskoi Oraakkelin suuntaavan vankasti kohti Meriporttia. Telakantorille pystytetty telttakylä kuhisi — keskipäivän aikaan suurin osa väliaikaisasumuksissa asuvista jonotti soppajonossa. Kuluneen täkin alla värjöttelevä po-matoralainen heristi käsissään olevaa puukuppia ja sai Matoron taskunpohjalta muutaman rattaan.

    Heidän askeleensa kävivät linnoituksen porteille asti. Oraakkeli johti heidän matkaansa määrätietoisesti sanaakaan sanomatta. Muutama vartiokaartilainen tervehti heitä portilla. Sitä pidettiin päivät auki, kaikesta huolimatta.
    Matoron ajatuksissa myrskysi. Hän ei osannut sanoittaa, mitä tismalleen oli pelännyt Oraakkelin kohtaamisessa. Tai mitä edes odotti siltä. Siitä huolimatta tuntui, kuin vanha mies olisi tiennyt täsmälleen, mitä ja missä tulisi toalle sanomaan.

    Meriportilta lähti pieni mutta kivetty tie, joka kulki kaakkoon Visulahden rantaa mukaillen. Sen varrelta etäämpää löytyisi muutamia kalastajakyliä. Pohjoisessa erottui koilliseen lähtevä Kakkostie, joka ohitti suuren Telakan ja kulki aina Kaya-Wahiin asti. Kaupungin majakka jäi heidän taakseen.
    Kaupungin itäpuolella avautui mäkinen peltomaisema, mutta kaksikko suuntasi pian tieltä oikealle. Pieni, hieman mutainen polku johti kauniiseen rantalehtoon, joka leimusi syksyn viimeistä punaista ja ruskeaa.

    ”Olen kiitollinen, että tulit puheilleni”, Oraakkeli sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Viimeisimmän keskustelumme jälkeen tuntui siltä, että tarvitset aikaa katsoa omaan sydämeesi.”

    ”Minä olen yrittänyt peittää pääni ääniä ystävieni äänillä, niin kuin neuvoit”, Matoro vastasi hitaasti ja huokaisi syvään. ”Kyllä tämä tästä. Klaanista löytää apua.”

    ”Se, että tulit luokseni tuon kellon kanssa tuntuu siltä, että olet harkinnut ehdotustani”, vanhus pohti ääneen. ”Mitä ajattelet siitä nyt?”

    Tuuli kävi Visulahdelta. Metsä kahisi rauhallisesti heidän ympärillään.
    ”Kyllä minä luulen, että olet oikeassa. Tämä Kapura… joka oli hyvä ystäväni… vannotti minua aivan samasta asiasta ennen kuin lähti pois. Kenties kello olikin se aarre, minkä minä hain Metru Nuilta, eikä Nimda.”

    ”Jos kello tekee sen, mitä legendat kertovat, se on enemmän työkalu”, Oraakkeli sanoi. ”Tai ase.”
    Hän hymähti.
    ”Mutta taisit sinä silti jonkun aarteen löytää Metru Nuilta.”

    ”Sekin auttaa yrittämään eteenpäin”, Matoro myönsi ja hymyili. Ensin hän luuli että olisi tuntenut nolostumista siitä, miten Oraakkeli oli nähnyt hänen lävitsensä Xenin suhteen — mutta lopulta se oli ehkä ollut vapauttavaa. Hänen ei tarvinnut selitellä itseään.

    ”Tuo kello — joksi sitä nyt yksinkertaisuuden nimissä voimme sanoa — on vaihtoehto sille, miten toimia Pyhän Nimdan suhteen. Pyhän Äitimme unelma olisi nähdä Nimda kokonaisena tuomassa maailmaamme vapauden sininen valo. Uskon hänen haaveensa vielä jokin päivä toteutuvan… mutta en usko, että se aika on vielä nyt. Hirviöt ja demonit havittelevat siruja ja tuovat sanoinkuvaamatonta tuhoa mukanaan. Niin on aina ollut… mutta ehkä noiden viisarien takana joku muu lempeämmässä tulevaisuudessa voisi uskaltaa vielä unelmoida.”

    ”Uskotko… että sellainen aika koittaa vielä? Että hirviöt ja demonit kaikkoavat joskus?” Matoro kysyi.
    Joskus ennen hän olisi kysynyt jostakin tyhjänpäiväisestä, kuten kellon spesifistä toimintaperiaatteesta tai koko historiasta. Ehkä niillekin olisi joskus aikaa.

    ”Uskon, koska täytyy uskoa. Eikä sellainen maailma tule, jollemme usko siihen.”

    Hetkeksi jäi vain mietteliäs hiljaisuus. Oraakkeli pysähtyi pienellä metsäaukealla seurailemaan, kuinka mustarastas hyppelehti oksistossa. Matoro ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua, joten hän jäi odottamaan vanhusta. Tavallaan pelkkä Oraakkelin läsnäolo oli oudolla tavalla rentouttavaa — ei siksi, että tämä olisi ollut erityisen lämmin henkilö, mutta hänessä oli varmuutta, joka rauhoitti.

    ”Meillä on kuitenkin ongelma. Vaikka sinä ja minä olisimme samaa mieltä kellon käyttämisestä Nimdan säilömiseen… tiedät hyvin, että se ei ole Bio-Klaanin virallinen kanta.”

    ”Niin”, Matoro sanoi. Politiikka ei tosiaankaan ollut hänen alansa. Hän kyllä muisti elävästi, miten Guardian oli sanonut, että heitä se vaikka mereen tai jotakin. Mahtaa Guartsu olla pettynyt, kun kuulee, että Matorolla oli ollut kolme, eikä yksikään niistä ollut meressä.

    ”Guardianin taivutteleminen tulee olemaan todella vaikeaa”, hän aloitti. ”En osaa sanoa Tawasta. Ainakaan hän ei ole asettunut ehdottomasti millekään kannalle. Luulen, että Visokki sen sijaan voisi olla meidän kannallamme. Voin ainakin yrittää puhua hänelle.”

    Keskustelu Visokin kanssa ei tuntunut aivan yhtä läpihuutojutulta kuin hän oli sen äsken ilmaissut. Heidän erimielisyytensä syvällä Koneessa olivat jääneet yhdeksi niistä keskusteluista, jotka pitäisi vain käydä, ja joita Matoro oli lykännyt ja lykännyt. Hän irvisti.

    Oraakkeli nyökkäsi.
    ”Niin toivoinkin. Athin kirkko ei ole tehnyt virallista lausuntoa siitä, miten se suhtautuu Bio-Klaanin suunnitelmiin tuhota sirut. Mutta voit uskoa, että seurakuntalaiset keskustelevat. Enkä minä pelkää edes eniten niitä seurakuntalaisia, jotka majoittuvat noiden muurien sisällä… vaan niitä, jotka ovat kaukana Bio-Klaanin vaikutuspiiristä.”

    ”Niin, julistimme kantamme Nimdan suhteen käytännössä tietämättä siitä juuri mitään”, Matoro sanoi ehkä kuin admineita puolustellen. ”Onko Isä Bartaxista ollut uutisia?”

    Oraakkeli ensin vain pudisti päätään.

    Siitäkin oli niin kauan, kun heidät oli huijattu Athin uskon pääpaikkaan — ihan vain jotta se voitaisiin romauttaa heidän niskaansa ja lavastaa heidät syyllisiksi siihen. Abzumon veriset sormenjäljet koristivat sitäkin pahaa muistoa.

    ”Pelkkää hiljaisuutta Ath-Nuin tuhon jälkeen”, Oraakkeli sanoi. ”Ehkä Bartax kerää liittolaisia etelästä, tai tietoa. Olen lähettänyt oppipoikani hänen jäljilleen ja varmistamaan, keitä seurakunnastamme hän on saanut vakuutettua puolelleen… tai löytämään todisteita, että hän työskentelee Makuta Abzumon nimiin. Mutta en ole vielä saanut uutisia oppilaaltani. Bartaxilla on tässä paljon vipuvartta, Matoro. Bio-Klaanin lausunto puoltamassa sitä, että aiotte tuhota itse Pyhän Nimdan… ja pyhän pääkaupunkimme tuho, josta teitä syytetään.”

    Matoro palasi muistoissaan Ath-Nuin katedraalin roihuun. Samat kädet, jotka olivat sen sytyttäneet ja polttaneet tuhatvuotisen pyhätön, olisivat varmasti valmiita polttamaan kaiken muunkin sen edestä. Eikä edes tällä rauhallisella metsäaukealla ollut vaikeaa kuvitella Arkkienkelin synkkä varjo peittämässä auringot, kunnes ne eivät enää koskaan nousisi.

    ”Ajatteletko, että mikäli Klaani muuttaisi julkisesti kantansa, se heikentäisi Bartaxin ja tämän seuraajien valtaa kirkossanne?” Matoro kysyi.

    ”Jos joku on löytänyt tiensä hulluuteen ja väkivaltaan, eivät välttämättä pelkät sanat riitä vakuuttamaan pois siltä polulta. Vaaditaan tekoja. Ja tällä hetkellä myös niille Athin lapsille jotka ovat Bio-Klaanille uskollisia toimintanne näyttäytyy… ristiriitaisena.”

    Mustarastas lehahti lentoon. Oraakkeli alkoi askeltaa metsäpolkua pitkin.

    ”Bio-Klaani on rauhan puolella, siihen monella tavalla uskon. Mutta joukoissanne on paljon sotilaita, joiden voisi uskoa tuhonneen Ath-Nuin katedraalin.”

    Killjoyn nimi kävi kaivamattakin Matoron mielessä. Terrori-isku teknisesti ottaen klaanilaisen suorittamana oli viipyillyt kansainvälisissä uutisotsikoissa muutenkin — ei ollut kovin älytön logiikan loikka katsella muutakin heidän lähellään tapahtunutta tuhoa samoin silmin. Hän toivoi Killjoyn tietävän, mitä teki — missä tämä ikinä olikaan tällä hetkellä.

    ”Eikä ole arvolleni soveliasta sanoa näin”, Oraakkeli jatkoi. ”Joten pahoittelen etukäteen. Mutta admineistanne Nimda-vastaisimman poissaolo voi olla tässä tilanteessa jopa hyvä asia.”

    Uskomatonta, että tappiomielialaa Klaanin kaupungissa kylvävä Guardianin katoaminen näyttäytyi athisteille aivan eri tavalla. Matoro ei ollut ehtinyt edes pitää sitä yhtä vakavana kuin muut — jotenkin sekin vanha sotakoira tuntui aina selviytyvän.

    ”Onko Nimdan tuhoaminen edes mahdollista?” Matoro kysyi lopulta. ”Minun puhdas tunteeni sanoo, että ei, mutta jos meillä olisi siitä selvyys, se voisi auttaa Guardianin taivuttelemisessa, kunhan hän joskus malttaa palata kotiin. Jos tuhoaminen ei ole mahdollista, jopa hänen on myönnettävä, että kello olisi toiseksi paras vaihtoehto.”
    Matoro muisti hyvin Kapuran suunnitelman: sirut kelloon ja kello tulivuoreen. Hän ei ollut koskaan oikein varma, oliko tulivuori-osa tarkoitettu vitsiksi vai ei.

    Oraakkeli näytti mietteliäältä, kuin eilisyön unta muistellen.
    ”Eräs yritti tuhoamista kauan, kauan sitten. Ritari, sielu ja ruumis arpia täynnä. Hän on se, jonka vuoksi yhdestä tuli kuusi. Mutta se, että Ritari ei onnistunut tekemään työtä loppuun ei tarkoita, etteikö joku muu voisi. Ja uskon vahvasti, että admin Guardian uskoo tietävänsä mitä tekee.”

    ”Niin hän kyllä tekee, siitä huolimatta tietääkö”, Matoro hymähti.

    ”Myönnän silti pelkääväni, mitä tapahtuu, mikäli hän onkin keksinyt tavan onnistua siinä. Vaikka sirut ovat epätäydellisiä ja vaarallisia, meille ne edustavat viimeistä sinisen heikkoa valoa Punaisen Tähden valtakunnassa. Vain Ath itse tietää, mitä maailmalle tapahtuisi, jos niiden valo himmenisi.”

    ”Minä en oikein osaa sanoa, miten koen asian”, Matoro mietti. ”En voi väittää tuntevani kirkkonne tai Nimdan historiaa kovin hyvin. Se… ei koskaan tuntunut kovin tärkeältä verrattuna siihen, mistä löydän seuraavan sirun…”

    ”Ehkä Mata Nuin lapselle tämä ei kuulosta kovin merkitykselliseltä”, Oraakkeli sanoi vaisusti.

    ”Tai siis”, Matoro sanoi. ”Anteeksi.”

    Vaikka äskeisen myöntäminen ääneen oli ollut oikein, Matoro turhautui ja nolostui menneen minänsä moukkamaisuudesta. Toisille hänen jännittävä seikkailunsa oli vain kulttuuria, toisille se oli yhtä pyhää kuin kolme hyvettä olivat hänelle. Oraakkeli puhui:
    ”Veljilleni ja siskoilleni halki sakarain Athin kasvot ovat myös lupaus paremmasta. Ymmärrän, että Nimdan tuhoaminen saattaa tuntua ainoalta ratkaisulta. Mutta jos Bio-Klaani aikoo viedä Athin kasvot pois hänen lapsiltaan, sen olisi viisasta myös varautua uuteen, hirvittävämpään sotaan kuin uskallan edes kuvitella.”

    Uskonsota, Matoro ajatteli. Niistä kuuli yleensä vain historiankirjoissa. Sellaisia julistivat historialliset hahmot kuten Takadox, eivät modernien aikojen johtajat.

    Eivät ne tainneet olla soturimunkkeja aivan turhaan. Kuinka monta sataa matoralaista Bartaxilla olisi valmiina väkivaltaan heitä vastaan?

    Ajatus oli aivan liian kylmäävä kohdattavaksi. Bio-Klaani oli hädin tuskin matanuismin piirissä… mutta näyttäytyikö Nimdan metsästys Bartaxille uskollisille Toa Tawan johtamana ristiretkenä athismia vastaan? Kaiken muun ohella Matoro ei voinut olla tuntematta vastuuta siitä, että oli näyttäytynyt Bio-Klaanin Nimda-jahdin kasvoina puolelle maailmalle.

    ”Eikö teidän olisi paras puhua tästä Tawalle suoraan? Hänellä on selvästi eniten vaikutusvaltaa tähän asiaan, sekä Guardianiin henkilökohtaisesti.”

    ”Pyhä Äiti kohtaa Toa Tawan lähes viikoittain. Hänen uskonsa on puhtaampaa kuin omani, ja optimisminsa myös. Minä varaudun toisiin vaihtoehtoihin. Mutta myös, Jään Sotilas, on minusta järkevää kysyä… mitä jos adminit eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen? Kenen puolella sinä seisot silloin?”

    Vanha mies katsoi häntä silmiin. Katse oli sellainen, jota oli vaikea paeta: sellainen, joka halusi kuulla totuuden.

    Matoro mietti pitkään – ei vastaustaan, vaan sen muotoa. Koko keskustelu alkoi tuntua administon selän takana juonittelemiselta. Kuka hän oli kritisoimaan Bio-Klaanin ulkopoliitiikkaa?
    Ehkä tällaisen politiikan täysi väistely oli ollut helpompien aikojen etuoikeus, niin epämiellyttävältä kuin se hänestä tuntuikin.

    ”No, minun kokemukseni mukaan Bio-Klaanin… Nimda-politiikka, jos voi käyttää tällaista sanaa, on viime kädessä langennut niihin käsiin, joissa Nimda on. Käytännössä kollektiivista päätöstä ei tarvita, vaan ainoastaan se, että joku uskaltaa toimia. Jos sirun tai sirut onnistuu sulkemaan kelloon – eikä sulkija yksinkertaisesti suostu ottamaan niitä sieltä pois – muiden mielipiteillä ei ole juurikaan merkitystä.”

    Henkilö pysyi täysin anonyyminä, vaikka hän pahoin pelkäsi sen olevan hän itse. Hän oli jo kerran laittanut adminit fait accompliin eteen yksinkertaisesti viemällä Klaanin sirun omin lupinensa Metru Nuille. Se oli ollut uskomattoman huono idea.

    Matoro jatkoi.
    ”Kaiken kokemani jälkeen en suoraan sanottuna usko, että edes niinkin ihailtava toa kuin Toa Tawa pystyisi saamaan siruilla aikaan mitään, mikä ei päättyisi suruun.”
    Puheenvuoro alkoi kuulostaa yhä enemmän siltä, kuin hän perustelisi vastenmielisiä asioita itselleen.
    ”En halua asettaa itseäni mihinkään viisaan rooliin Nimdan suhteen, mutta minusta sen käyttäminen pitäisi estää, sekä sen mahdollisen käyttäjän oman että kaikkien tämän läheisten turvallisuuden vuoksi.”

    Äänestä kuuli katkeruuden. Niitä samoja sanoja oli Kapura hakannut hänen päähänsä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli ollut pakko polttaa kätensä itse, ennen kuin uskoi.

    ”Sinä olet kuullut sen kutsun”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Jos kohtaat sen väärä haave sielussasi, se antaa sinulle sen, mitä haluat. Ei sitä, mitä sinä tarvitsisit. Ja se kuiskii, voi, se kuiskii. Se tekee kauppaa. Se viettelee.”

    Matoroa ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Nimdan viettelevyydestä. Kristallista veistetty neito kuiski yön pimeän tullen, jos sille antoi mahdollisuuden.

    ”Ja tiedät hyvin, Jään Sotilas, että minä en voi tuomita sinua sen edessä murtumisesta. Olet nähnyt, mitä se teki minulle.”

    ”Muistan”, Matoro vastasi hiljaa. Oraakkelin leimuavat silmät Ilmaraptorissa olivat säikäyttäneet hänet silloin, mutta hän oli myöhemmin ymmärtänyt mielentilan niiden takana. Sinihohtoinen hulluus ei ollut enää hänellekään vieras.

    ”Ehkä olin vanha hölmö, kun ohjasin sinut tuolle polulle”, Oraakkeli sanoi huokaisten. ”Ehkä näin sinussa peilikuvan nuorta itseäni, ja virheet jotka olin itse tehnyt. Näin sinut toisena mahdollisuutena korjata ne. Mutta mennyt on mennyttä. Ja tuleva on ainoa maaperä, missä toivo voi kasvaa.”

    ”Ehkä se ei ollut täysin virhe. Siltä polulta meille jäi kuitenkin toivo tämän kellon muodossa” Matoro vastasi. Ja iloisesti naurava vahki, hän ajatteli lämpimästi, vaikka muistoa piinasikin Deltan kylmänsininen loiste.

    Rantalehto teki tilaa rantakallioille, ja täällä tuuli vain yltyi. Tuuli piiskasi vaahtopäitä metrien korkeuteen vasten pirstoutunutta rantaviivaa. Lokin kirkaisut hukkuivat puhurin alle.

    ”Sanoit, että Visokki voisi olla johtajistanne se, jonka kanssa tästä voisi puhua. Uskon samaan — admineista hän on se, joka osaa katsella maailmaa tietyn laskelmoinnin kautta. Enkä usko että hän on vielä valinnut täysin, seuraako Guardianin osoittamaa polkua. En voi sitä sinulta vaatia, mutta olisi varmaan merkityksellistä keskustella hänen kanssaan kellosta.”

    ”Ei, kyllä minä autan. Olen liian syvällä tässä kaikessa, ettenkö yrittäisi jotakin”, Matoro myönsi. ”Minä luulen, että kellon voisi tarjota Guardianille niin, että se johtaa samaan lopputulokseen, kuin mihin hän uskoo sirujen tuhoamisen johtavan. Siihen, ettei niitä voida käyttää väärin. Ja meillä on se etu, että voimme tarjota kelloa välittömänä vaihtoehtona, kun taas tuhon tie tuntuu hakuammunnalta.”

    Matoroa hirvitti, miten ilmiselvästi keskustelu oli muuttunut jonkinlaiseksi salaliiton suunnittelemiseksi. Hän lohduttautui ajatuksella, että hän yritti estää admineita tekemästä samoja virheitä sirujen kanssa, kuin mitä hän oli itse tehnyt. Miten he voisivat ymmärtää, miten vaarallisia sirut olivat, jos eivät olleet polttaneet kättään niihin? Miten kukaan sirun saatuaan edes harkitsisi sen tuhoamista? Matoron oli vaikea uskoa, että edes Guardianin tahdonvoima olisi niin teräksinen.

    ”On kuitenkin rehellistä myöntää, että tuo kellokaan ei ole säihkyvä tie voittoon”, Oraakkeli sanoi. ”Se on muinaisjäänne pimeältä ajalta, jolta ei ole säilynyt kirjoitettua historiaa. Jopa kirkkomme lauluissa se, mitä uskon sinun kantavan, on musta piste joka ohjaa epävarmuuteen. Se on kolmas vaihtoehto, vaan ei helppo sellainen.”

    ”Meidän ei tarvitse voittaa, ainoastaan selviytyä”, Matoro puolustautui. ”Mitä lauluissa kerrotaan?”

    ”Laulut kertovat Langenneesta”, Oraakeli sanoi. ”Laulajasta. Tietäjästä. Jumalattaresta, toiset sanovat. Hänestä, joka Athin valolla tahtoi parantaa maailmaa, mutta päätyi vain tuhoutumaan. Samanlaisia tarinoita on historiamme täynnä. Langennut ei vain kuollut — hänet hävitettiin kokonaan sellaisena, kun hän oli. Jälkeensä hän jätti vain aaveita…”
    Oraakkeli nosti kättään ja osoitti sormellaan kelloa, jota Matoro piti taas kädessään.

    ”… ja hyvin erityisen medaljongin. Tai kuten vanha laulu sanoo, ’kultasilmä langenneen laulajan’. Se saattaa näyttää kellolta, mutta yhtä mahdollista on, että kellot näyttävät siltä.”

    Ja Matoro oli liimannut siihen mielitiettynsä valokuvan.

    ”En aivan ymmärrä. Onko jotakin syytä uskoa, että kello ei olisikaan varma kätkö siruille?”

    ”Niin en tahdo sanoa”, Oraakkeli sanoi. ”Alla katseen langenneen, turva Athin lapsosen. Jos se pystyy siihen, mitä sanot, se on silti paras vaihtoehtomme. Mutta mikä tahansa näin voimallinen omaa verisen historian — ei vain Pyhä Nimda. On varmasti muita, jotka tahtovat Langenneen Silmän itselleen.”

    Se sai Matoron muistamaan yhtä oudoimmista kohtaamisista viimeisen vaiherikkaan puolivuotisen aikana.

    ”Kohtasin erään käsittämättömän olennon, joka jahtasi kelloa”, Matoro tajusi. ”Pari kuukautta sitten, täällä Klaanissa. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta Kapuran mukaan se piti kelloa aarteenaan.”

    Oraakkeli oli hetken keskittynyt vain katselemaan horisonttia, mutta nyt hän kääntyi katsomaan Matoroa kulmat kurtussa.
    ”Miltä olento näytti?” hän sanoi totisena.

    Matoro mietti hetken, tunsiko Oraakkeli tietotekniikan tarpeeksi hyvin, että ymmärtäisi mitä ”huonosti kompressoitu kuvatiedosto” tarkoitti. Hän päätti pelata varman päälle. ”Kaniinin korvat. Vaaleanpunainen. Siinä ei ollut… oikein mitään järkeä. Se oli ehkä jonkinlaista huopaa? Huono luistelemaan.”

    Lauseita, joita täydet mielipuolet pistivät sinut hyväksymään. Kohtaaminen vemmelsäären kanssa oli ollut liian sekava, että Matoro oli ehtinyt ottaa sitä liiempään syyniin, eikä se ollut tuntunut kovin tärkeältä kaikkeen muuhun verrattuna. Se, kuinka vakavalta Oraakkeli näytti sanoja kuunnellessaan tuntui melko napakalta nyrkiniskulta hänen todellisuudentajuunsa.

    ”Ainoa yhtä… väärä… asia, mikä minulle tuli siitä mieleen, ovat Punaisen Miehen asioilla juoksijat.” Hän vältti nukkejen mainitsemista ääneen jopa siellä, keskipäivän auringossa ja kivenheiton päässä Klaanista.

    ”Arviosi ei ole väärä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta se ei ole yksi Nukeista.”

    Matoro irvisti. Välttely tuntui sen jälkeen turhalta.

    ”Vaan sekin taitaa juosta Punaisen Miehen asioilla”, Oraakkeli jatkoi. ”Tai Syvän Naurun — kumpi tässä vaiheessa naruista todella vetääkään.”

    Se olento jahtasi kelloa Avden laskuun?” Matoro kysyi.

    ”En usko, että ’Avde’ hallitsee sitä samalla tavalla kuin nukkejaan. Se ei ole pelkkä juoksupoika. Se himoitsee Langenneen Silmää syistä, joita voimme vain arvailla. Mutta olisi Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle hyvinkin edullista, että kello poistuisi täysin yhtälöstä.”

    Kello kiilteli kirkkaassa valossa, ja tuntui yhä selvemmältä, miksi Kapura oli painottanut että siitä ei saanut päästää irti.

    ”He haluavat Nimdan käyttääkseen sitä, eikö vain?” Matoro ei ollut koskaan kiinnittänyt erityisen paljoa huomiota Nimdaan suoraan liittymättömien mysteerien yksityiskohtiin, ja hän yritti pinnistellä muistoistaan kaiken, mitä oli ehkä kuullut Punaisesta Miehestä tai Syvästä Naurusta. Ei helpottanut, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli joko Nukelta tai yhdeltä useista Avden asioilla lentävistä varislinnuista.

    ”En voi kertoa sinulle vemmelsäärestä muuta kuin sen, että sen olemassaolo on tragedia, eniten sille itselleen. Se on vain loputtoman nälän sirpale, joka ei tyydyty syömällä. Mutta jos se kahmaisee kellon käsiinsä, siitä tulee tragedia myös kaikille meille.”

    Oraakkelin sanoissa oli sääliä, mutta myös jotain viileämpää: ehkä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Ehkä hippunen myös surua? Matoro ei ollut varma, miten suhtautua outoon mielentilamuutokseen, jonka kanista puhuminen oli saanut Oraakkelissa aikaan.

    ”Luulen, että pystyn vähintään pitämään kellon poissa kanin näpeistä”, Matoro vakuutti. ”Erinäisten outojen hirviöiden lyöminen taitaa olla toan työnkuvaus.”

    ”Niin”, Oraakkeli sanoi oudon poissaolevana. Aallot piiskasivat rantaa hetken. ”Siksi on hyvä, että silmä on sinun käsissäsi. Sen suojeluun tarvitaan sotilasta, ei oraakkelia.”

    He olivat jääneet siihen kiviselle rannalle jo moneksi hetkeksi. Sellaisista asioista puhuminen tuntui vaativan vähintään paikallaoloa. Rantakallioista aikojen saatossa rapautunut sora heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja koleaa. Kesän viimeiset ratamot yrittivät vielä kamppailla kylmää vastaan.

    ”Olitko sinä joskus sotilas?” Matoro kysyi hiljaa.

    ”Yritin ehkä olla”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta olin lapsellinen ja täynnä vihaa. En myöntänyt sitä itselleni, mutta halusin vain hajottaa maailman, en tehdä sitä paremmaksi.”

    ”Miten opit?”

    Valo piirsi uurteita Oraakkelin vakaville vanhoille kasvoille. Halkeamat kanohin pinnassa muodostivat mosaiikkeja. Siinä, missä katseesta horisontille näkyi viisautta, jota Matoro oli oppinut arvostamaan, oli niissä myös väsymystä.
    ”Tekemällä hirvittävän virheen, Jään Sotilas. Virheen, josta maksoin suurenmoisen hinnan, ja josta maksan edelleen. Virheen, jossa toivoisin, että sinun ei olisi tarvinnut seurata jalanjälkiäni.”

    ”Toisen jo tallaamia jälkiä oli helppo taivaltaa”, Matoro naurahti kuivasti. Se toi mieleen jotakin, mitä Kapura oli sanonut. Että hän oli halunnut olla enemmän kuin vain virheidensä summa.
    ”Miten olet elänyt virheesi kanssa?”

    ”Yrittämällä korjata sitä. Yrittämällä haudata samat demonit, jotka vapautin. Yrittämällä ennustaa paremman tulevaisuuden, kuin toinen minä nuorena ja vihaisena ennusti.”

    He katselivat kummatkin harmaata horisonttia. Merellä satoi.

    ”Ymmärrän, jos et halua puhua siitä”, Matoro sanoi. ”Mutta minun on pakko myöntää, että minua kiinnostaa kuulla sinun tarinasi.”

    Oraakkeli hymähti hiljaa.
    ”Siinä tapauksessa joudun esittämään vaatimuksen, Matoro Mustalumi. Pyydän, että kunnioitat menneisyyden virheitä sellaisella tavalla, ettet jaa tietoa kevyin perustein.”

    ”Minä lupaan”, Matoro vastasi. Se ei ollut juhlava Toa-julistus, joita toisiaan tehtiin valoja vannottaessa, vaan lupaus arkisen keskustelun lomassa. Silti se tuntui voimakkaammalta.

    ”Ehkä on jo aika. Ehkä jos olisit tiennyt aiemmin, et olisi tehnyt samoja virheitä. Sillä Matoro Mustalumi… myös minulla on ollut Nimda käsissäni, jo kauan ennen sinua. Ja myös minä olen yrittänyt taivuttaa kohtalon punaisia säikeitä tahtooni. Ja myös minä maksoin siitä suuren hinnan.”

    ”Niin minä ajattelinkin”, Matoro vastasi hiljaa. ”En voinut silloin ymmärtää, miksi olit niin ehdoton Nimdan suhteen. En tiedä, olisiko se muuttanut omia typeriä valintojani, jos olisit kertonut aikanaan enemmän.”

    ”On mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta ehkä et ymmärräkään, kuinka kirjaimellisilla tavoilla olet astellut minun jalanjäljissäni. Kuinka identtiset virheet olet tehnyt. Minäkin olen kuullut sirujen äänen päässäni heleänä neitona. Minäkin olen antanut sille jotain, jota se on peilannut minua vasten. Minunkin pahimpia taipumuksiani se on ruokkinut.”

    Oraakkelin äänen turhautuneisuus kasvoi, ja Matoro muisti keskustelun viikkojen takaa.

    Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi.
    Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.

    ”Ja minä korjasin itseni, kuten uskon sinunkin pystyvän. Pyhä Äiti auttoi minut siitä kuilusta ylös. Hän antoi minulle merkityksen. Vaikka virheitäni en ole korjannut, sillä ne kummittelevat meitä kaikkia tänäkin päivänä.”

    ”Mutta kuinka kauan siinä kesti?” Matoro parahti. Hän pyyhki silmäkulmaansa. Vanhan miehen sanat loihtivat hänen eteensä jälleen kerran jokaisen tuskallisen hetken Metru Nuilla… mutta juuri nyt hän tunsi, että oli viimein löytänyt toisen sielun, joka todella ymmärsi.

    ”Vuosia, ja taas vuosia. Enkä usko, että olen koskaan täysin valmis. En niin pitkään, kun virheeni muistuttavat itsestään. Mutta minä uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pienillä konkreettisilla askelilla.”

    Oraakkeli käänsi punaisen katseensa Matoroa kohti. Katseessa oli päättäväisyyttä, toivoa, mutta myös jotain kylmempää.

    ”Olen seuraillut teitä jo pitkään, Bio-Klaania. Ensiksi otin yhteyttä yhteen admineistanne — siihen, joka katosi neljäksi vuodeksi omille asioilleen etelään. Sääli, että hänen vakaumuksensa ei ollut tarpeeksi vahva. Minulla oli todella toivoa, että Miekkapiru olisi enemmän mies kuin piru.”

    ”Anteeksi, en kuvitellut, että menisit näin… tuoreeseen historiaan. Mitä sinä Bio-Klaanissa näit?”

    ”Näin että oli vain vääjäämätöntä, että joutuisitte tähän myrskyn silmään. Koska perustitte kotinne saarelle, jonka historia on verinen ja Nimdan valon siunaama. Totta kai kaikki palaisi taas näille rannoille. Olen seissyt tällä rannalla aiemminkin, Nimdan johdattamana. Nuorena miehenä.”

    Mitä?

    Matoron oli vaikea käsitellä sitä sillä hetkellä. Merituuli tuntui suorastaan yltyvän.

    ”Koin velvollisuudentuntoa pitää katseeni täällä, koska tällä saarella virheistäni hirvittävimmät tein. Kauan sitten. Kauan, kauan sitten, Matoro. Toisessa elämässä aikain takana. Joku muu yhtä pitkään elänyt olisi voinut unohtaa, mutta minä en ikinä voisi. Miten voisin, kun virheeni kävelevät tässä maailmassa yhä?”

    Silloin Oraakkeli teki jotain yllättävää. Hän laski kaapunsa harteiltaan — harmaa kangas lyyhistyi kostealle nurmelle. Jälleen kerran, kuten Arkkienkelissä, Matoro näki ikivanhan matoralaisen vanhan valkean kehon täynnä arpia. Oraakkeli kohotti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen hivellä ruumistaan.

    ”Muistatko, mitä sanoin, Matoro? Olet onnekas. Olet onnekas, että rikoit itsesi ennen kuin menit liian pitkälle. Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi todellisuutta. Ennen kuin Itroz päässäsi tuli lihaksi ja vereksi.”

    Oraakkelin ihon sävy alkoi vaihtaa väriä, kuten se oli Arkkienkelillä vaihtanut. Mutta nyt av-matoran ei muuttunut tummaksi valahtaakseen varjoihin, vaan tämän keho otti vastaan kirkkaan värin, joka hehkui valkoisessa syyspäivässä kauas. Oraakkelin keho muutti väriään punaiseksi.

    ”Minä en ollut yhtä onnekas.”

    Ja Matoro näki sen, mitä oli nähnyt Koneessa, Kapuran mielessä. Sinisen ja punaisen matoralaisen, mutta vuosia vanhempana. Ehkä tuhansia vuosia. Ikuisuuksia.

    ”Makuta Nui ja Visokki eivät kykenisi ymmärtämään”, Oraakkeli sanoi. ”He näkevät paljon, mutta eivät samalla tavalla kuin sinä. Ja koska sinä olet näyttänyt minulle sielusi, on varmaan vain oikein että näytän sinulle omani. Nykyään minua kutsutaan Oraakkeliksi.”

    ”… Mutta toisessa elämässä nimeni oli Voxilux.”

    Kenties Matoro oli luottanut tapaamaansa mieheen alitajuisesti ymmärtämättä, kenestä se oli häntä muistuttanut. Siitä huolimatta, mitä Oraakkeli oli juuri kertonut aiheuttaneensa ja luoneensa, Matoro ei olisi voinut tuolla hetkellä luottaa kehenkään muuhun yhtä paljon. Sen, mitä hän oli kuullut, todellinen paino avautui hitaasti mutta vääjäämättömällä voimalla.

    ”Kiitos, että luotit tämän minulle… Voxilux”, Matoro maisteli outoa nimeä. Se kuulosti makutankieliseltä. ”Vaikka ehkä Oraakkeli pukee sinua paremmin.”

    ”Perin sen äidiltäni”, Oraakkeli sanoi. ”Se oli lopulta arvokkain tapa muistaa häntä. Muistaa hänen haavettaan paremmasta maailmasta. Mennä eteenpäin. Mutta se toinen… ei ikinä mennyt eteenpäin. Hän saattaa pukeutua nimeen ’Punainen Mies’… mutta hän on vielä lapsi, eikä kasva ikinä isoksi. Ja hän on edelleen valmis rikkomaan maailman, joka vei häneltä hänen äitinsä.”

    ”Anteeksi, miten niin äitisi?”
    Tapa, jolla Oraakkeli sanaa käytti, ei voinut olla vain kunnioittava arvonimi. Se tuli jostakin syvemmältä.

    ”Maailma on liian erilainen, että voisit ymmärtää, enkä syytä sinua siitä. Mutta tärkeintä on, että rakastin häntä hyvin paljon, ja hän on nyt poissa. Jäljelle hän jätti vain ikuisesti katkeran lapsen, joka kaipaa häntä, etäisiä kummituksia… ja kultaisen silmän, jota kannat.”

    Matoro nosti kultaista kelloa käsissään. Hän havaitsi puristavansa sitä tiukemmin kuin äsken.

    ”Langennut”, Matoro toisti lähes kuiskaten. ”Ja Punainen Mies kuvittelee, että saisi… ’äitinsä’ takaisin, jos vain saa Nimdan.”

    Matoron äänensävy oli lähempänä toteamista. Hän ei enää edes yrittänyt analysoida kuulemaansa, luoda siitä mitään koherenttia esitystä maailmasta. Se tuntui yhdentekevältä. Hän keskittyi vain siihen tunteen paloon, joka vanhan miehen äänessä vielä leiskui.

    ”Hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa ylevämmiltä”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kuten isäämme ennen häntä ajoi, ajaa häntä enää vain suru ja viha. Ja hän on valmis sotaan sen vuoksi.”

    Punaisten silmien katse kääntyi pohjoiseen, josta molemmat tiesivät vihollisten rivistöjen etenevän tänäkin päivänä.

    ”Olen kuullut aivan liian monta ylevää suunnitelmaa Nimdan käyttämiseksi uskoakseni enää ainoatakaan niistä”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Osan jopa omasta suustaan. ”Miksi hän ei ole päässyt eteenpäin, kuten sinä olet?”

    ”Olemme molemmat rikki omilla tavoillamme. Minä löysin täyttymyksen isä Athista, ja Pyhästä Äidistä. Vanhempieni perinnöstä ja hyväksynnästä siitä, että he ovat poissa. Hän löysi uljaan, pyhän tarkoituksen… ja jotain hirvittävää, joka takertui hänen varjoonsa tehdäkseen unista totta.”

    ”Syvä Nauru?” Matoro ymmärsi.

    ”Se on se nimi, jota se käyttää. Enkä tiedä, onko peilikuvani edes tietoinen, minkä kanssa on antanut sielunsa parsittavan. Mutta se lupasi hänelle varmaan sen, mistä minäkin haaveilin: että hän saisi olla sankari. Että hän saisi korjata maailman.”

    ”Moni tekisi liiton vaikka itse Arkkimakutan kanssa korjatakseen kaiken”, Matoro huokaisi. ”En tiedä, tulevatko loiset Punaisesta Miehestä vai Syvästä Naurusta, mutta ääni päässäni kuuluu yhdelle niistä. Minä… olen kuunnellut sitä… aika paljon. Toisinaan auttanutkin sen tarkoituksissa. Kuinka… kuinka suuri vaara loiset ovat meille? Minä olen nähnyt, miten laajalle pandemia on levinnyt.”

    ”Sinun demonisi pystyvät vain niin pahoihin asioihin kuin sinäkin”, Oraakkeli sanoi. ”Se, mitä peilikuvani kuuntelee on jotain meidän molempien vaikutuspiirin yläpuolella. Mutta… se toimii meidän kuolevaisten kautta. En tiedä parempaa tapaa pysäyttää sitä kuin sulkea sen synkät haaveet ikuisesti Langenneen Silmän alle.”

    Matoro avasi jälleen kultaista kelloa. Totta kai hän oli tiennyt sen olevan jotain täysin käsittämätöntä taikaa, mutta yhtäkkiä uudella nimellä se tuntui paljon painavammalta kannettavalta.

    ”Miksi kutsut sitä peilikuvaksesi?” Matoron oli pakko kysyä.

    Oraakkeli oli hetken hiljaa.

    ”Koska se on helpompi taakka sielulle kuin myöntää, kuinka paljon se olen minä. Tyydyttääkö vastaus?”

    Matoro näki taas Itrozin särkyneet kasvot ja sen, kuinka paljon se oli kaiken aikaa ollut vain hän itse. Ja se sattui, koska liian paljon siitä oli totta.

    ”On jotenkin uskomatonta, että täällä sinä olet ollut, Klaanin kaupungissa, Manun ja muiden nenän alla kaiken tämän tiedon kanssa… Taidan tajuta vasta nyt mitä tarkoitit, kun sanoit, että minä näkisin muka jotenkin paremmin. Jos kaiken tiedettävissä olevan tietäminen Punaisesta Miehestä ja maailman salaisuuksista todella auttaisi meitä, uskoisin, että olisit kertonut siitä enemmän.”

    ”Uskon sinun myös ymmärtävän”, Oraakkeli sanoi varmemmalla sävyllä, ”miksi et saa jakaa tätä tietoa, et edes admineille. Pahoittelen, mutta en voi sallia sitä.”

    ”Ymmärrän kyllä. Lupaan, ettei kukaan saa tietää tästä mitään minun huulieni kautta. Taisteluamme tämä ei muuta.”

    ”Visokki on paras vaihtoehtomme vaikuttaa suoraan siihen, mitä adminit tekevät”, Oraakkeli sanoi väsyneen oloisena, ”mutta hän ei ikinä luottaisi minuun, jos kuulisi sanat, jotka olen tänään sinulle sanonut.”

    Matoro ei voinut olla siitä eri mieltä Oraakkelin kanssa. Hän oli nähnyt leiskuvan vihan, jonka Avden vaikutus oli nostattanut Visokissa Koneen uumenissa.

    ”Ehkä oli hyvä, että et tosiaankaan kertonut minulle mitään tästä liian varhain. Luulen, että luottamuksen piti rakentua ensin.”

    Oraakkeli poimi kaavun rantakalliolta ja verhosi itsensä jälleen sen turviin. Hihoista Matoro näki, kuinka punaiset kädet taittoivat valon spektriä muuttuakseen jälleen valkoisiksi. Silti oli mahdotonta olla näkemättä vanhaa versiota siitä samasta matoralaisesta, jonka hän oli nähnyt Kapuran muistoissa niin kirkkaasti.

    ”Mitä tulee muihin henkilöihin, jotka ovat lähellä totuutta”, Oraakkeli sanoi. ”Onko sinulla tietoa Makuta Nuin sijainnista?”

    Kiusallista, Matoro tajusi.
    ”Hän… lähti pitkälle matkalle eilen. En tiedä, milloin hän palaa. Hän on Kelvin-nimisen valkean nazorakin päässä vapaamatkustajana.”

    Oraakkeli nyökkäsi.
    ”Tiedätkö heidän suuntaansa?”

    ”Heidän ensimmäinen kohteensa on Etelämantereen rannikolla. Muistaakseni Tangoia Sadiil Koro?” Matorosta tuntui hieman ikävältä kieliä tovereiden matkasuunnitelmista, mutta ehkä oli parempi, jos joku tuurasi Kelvinin suojelusenkeliä silloin, kun itse enkeli oli liian kiireinen miettimään mysteereitä.

    ”Hyvä tietää. Olen pitänyt häntä silmällä jo pitkään, ja tietäisin mielelläni hänen liikkeistään jatkossakin. Uskon sinun tietävän, että saarenne makuta on valmis maksamaan suunnattoman hinnan vain saadakseen lisää tietoa ’Syvästä Naurusta’.”

    ”Minä toivon, ettei niin käy”, Matoro vastasi, vaikka hän pelkäsi pahinta. Toivottavasti Kelvin selviäisi Makuta Nuin sodasta salaisuuksia vastaan.

    Toa hätkähti tummaa varjoa, joka laskeutui pilviseltä taivaalta. Ehkä jostain vanhasta tottumuksesta hän otti varman asennon ja tavoitteli miekkansa kahvaa… kunnes näki suuren merimetson sukivan siipiään Oraakkelin takana.

    ”Minulla on tapaaminen oppilaani kanssa”, vanhus sanoi. ”Voin vain luottaa, että löydät oikeat sanat sanoa Visokille. Meidän kaikkien puolesta.”

    ”Minä teen parhaani, Oraakkeli”, Matoro sanoi, enemmän vakuuttaakseen itsensä kuin keskustelukumppaninsa.

    Lintu oli uljas ja suurenmoinen, ja Matoro oli nähnyt sen aiemmin. Sen, tai sen sisaruksen. Ämkoo oli toisinaan ratsastanut vastaavalla. Pitkän kaulan päässä oleva nokka suki siipiä, ja mustat kiiluvat silmät katsoivat Matoroon ymmärtäväisesti.

    ”On aika lähteä. Osaatko nähdä eteenpäin pimeässä, Matoro Mustalumi?”

    ”Osaan. Tai ainakin toivon osaavani, kaiken tämän jälkeen”, Matoro vastasi. Kuin hän olisi halunnut vielä saada jotakin sydämeltään, hän jatkoi:
    ”… tiedätkö, kuulin sanan ’äiti’ vain jokin aika sitten, aivan toisaalla. Ajattelin, että se on oudon rohkaiseva yhteensattuma. Xenilläkin on äiti ja isä, ne jotka rakensivat hänet. Ehkä se ei ole niin muinaista historiaa kuin ajattelit.”

    Oraakkeli nousi linnun ratsaille ja katsoi Matoroa hetken silmiin.

    ”Tunnut ajattelevan häntä paljon.”

    ”Kaiken aikaa”, Matoro vastasi. Ääni hukkui tuuleen.

    ”Haluaisin uskoa, että se tekee siitä merkityksellistä.”

    Oraakkelin kasvoille nousi hyvin, hyvin pieni hymy.

    ”Minä en usko, että tarvitsemme Nimdaa tehdäksemme unelmistamme totta. Ainakaan niistä, joilla on eniten väliä.”

    Lintu levitti siipensä.

    ”Hyvästi, Matoro Mustalumi.”

    ”Kunnes näemme jälleen, Oraakkeli.”

    Merimetso nousi mustana varjona taivaalle jättäen Matoron yksin rantakalliolle. Hän katsoi pitkään, kun lintu kaartoi taivaalla ja lopulta katosi harmaaseen utuun horisontin laidoilla. Hänellä oli kello yhä kädessään.

    ”Turvallista matkaa”, hän sanoi hiljaa tyhjälle merelle. Hän avasi vielä kertaalleen kellon, hymyili, laittoi sen takaisin suojaan maailman viimoilta ja lähti kävelemään kohti Klaania pää valtoimenaan täynnä sekavia ajatuksia. Paljon oli sanottu, eikä hän ollut ymmärtänyt läheskään kaikkia Oraakkelin sanoja – mutta hän uskoi ymmärtävänsä mitä Oraakkeli oli niillä sanoilla tarkoittanut.

    Tämän oraakkelin näkemä tie, laatima tulevaisuus – se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun sotilas koki ymmärtävänsä suunnan, johon hänen tuli kulkea.

    Ei tuomionpäivä itsekseen pysähtynyt. Eivät ennustukset sormia pyörittelemällä toteutuneet. Ne piti toteuttaa. Se ei tulisi olemaan erityisen miellyttävää, mutta ne piti toteuttaa yhtä kaikki – ja ehkä jonakin päivänä, lempeämmässä ajassa, Nimdan verinen kierre olisi katkennut.

  • Tervetuloa Koneeseen — Näytös 8

    Vuosisatoja ennen tietoisuutta

    Hän oli aina tuntenut olevansa erilainen.

    Ei hän tiennyt miksi. Luoja oli sanonut hänen olevan heistä kirkkain, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mitä se todella tarkoitti.

    Ei hänen tarvinnut ymmärtää. He vain kulkivat ja saalistivat ja söivät ja kulkivat ja saalistivat ja söivät.

    Ensimmäinen tunne, jonka hän koki avatessaan silmät ensimmäistä kertaa, oli nälkä. Nälkä oli heidän kaikkien yhteinen tunteensa. Se ajoi heitä eteenpäin.

    He kulkivat ja saalistivat ja söivät. Marssivat samaan tahtiin ja soittivat yhdessä kuorossa. Joskus joku kuorossa meni rikki, mutta kuorolla ei ollut hätää. Hän kyllä kuuli, kun joku ei enää matkannut tahdissa. Hän ei tiennyt, mikseivät muut huomanneet sitä.

    ”Sinä, lapseni, olet kauniin kuoronne kapellimestari”, luoja oli sanonut. Lapsi ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta se oli hänen ensimmäinen muistonsa luojasta. Se ja hänen kasvonsa, kauniit kuin heillä kaikilla. Luoja oli opettanut häntä kuulemaan riitasoinnut ja katkaisemaan ne ennen kuin ne olisivat vaaraksi heille kaikille. Lapsi oli siinä hyvä. Siinä onnistuminen tuntui… hyvältä. Niin hän jatkoi sitä.

    Ja niin hän oppi ylpeyden.


    Ensimmäinen kerta oli ollut oikeastaan vahinko. Hänen sisaruksensa kutoivat uusia saaliita seittiin. Hän pysähtyi hetkeksi, kun tunsi tutun mutta silti niin oudon äänen. Nuo olennot eivät menneet samaan tahtiin, eivät lainkaan. Heidän äänensä olivat pelottavia ja sekavia ja täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.

    Kenties ensimmäinen hänen oma valintansa oli ollut katsoa sen matoralaisen päähän. Se oli vihollinen, saalis, eikä siitä olisi mitään haittaa. Pikku vilkaisu vain, vaikka luoja ei ollutkaan käskenyt tehdä niin.

    Hän kurkotti kuuntelemaan matoralaisen syvintä ääntä. Matoralaisen, hän oppi. Sellaiseksi se itsensä ajatteli, mitä se sitten tarkoittikaan. Ja sen sisällä oli niin täyttä!

    Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään niin… paljon. Hänen veljensä ja sisarensa olivat yksinkertaisia, kuten hänkin. Hänen luojansa oli liian suuri, että tämän ajatuksia voisi edes koskea.
    Mutta tämä pieni olento oli niin täynnä kaikkea.

    Hän suorastaan hämmentyi ja hukkasi pian mahdollisuutensa. Hänen ystävänsä olivat jo vieneet saaliin hengen.

    Ei hän muistanut yhtäkään yksityiskohtaa olennon sisältä. Hän muisti vain sen tunteen, joka oli kuin uppoaminen johonkin lämpimään mutta jännittävään. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan kokenut. Enemmän tuntemuksia, enemmän muistikuvia, enemmän kaikkea. Hän tiesi, että halusi sitä lisää.

    Sellaista oli olla utelias. Senkin sanan hän oppi myöhemmin.


    He taistelivat taas, keskenään. Siitä oli tullut hänelle liian helppoa. He taistelivat paljon, koska heidän luojansa käski. Se vahvisti heitä, luoja sanoi. Niitä, jotka selvisivät. Se sattui, tietysti. Vaikka hänellä oli kova kuori, hänen sisaruksensa pystyivät myös lävistämään sen hampaillaan. Hänellä oli vieläkin kyljessään haava siitä, kun hän oli kohdannut toisen luojan lapsia.

    Mutta sinä päivänä hänelle ei maistunut taisteleminen. Hän tunsi ensimmäistä kertaa sääliä, sillä se ei enää hukkunut pelon alle. Hän tiesi, mitä hänen sisaruksensa aikoivat. Hän tiesi niiden syöksyt ja pistot ennen kuin ne tapahtuivat. Hänestä tuntui pahalta tappaa heitä, mutta niin hänen täytyi tehdä.

    Mitä enemmän hän teki sitä, sitä parempi hänestä tuli. Mitä enemmän hän löysi uusia mieliä katsottavaksi, sitä parempi hänestä tuli.

    Ja niin hän kasvoi vinoon.

    Joskus hän vain jäi pitkiksi ajoiksi jonnekin yksin, ajattelemaan. Hänen sisaruksensa eivät edes osanneet ajatella sellaisia, mitä hän pohti. He eivät ymmärtäisi, eivät ollenkaan.

    Ajatus oli kasvanut pikkuhiljaa hänen sisällään. Se tuntui oudolta ja tavallaan kielletyltä. Joltakin, mitä muut ajattelivat: ne, jotka eivät kuuluneet heihin.
    Hän oli alkanut ajatella jotain pelottavaa. Jotain kiellettyä. Jotain, mikä piti häntä öisin hereillä.

    Hän ajatteli, ettei ehkä ollut me vaan minä.

    Muut eivät koskaan ajatelleet sellaisia. Ehkä he eivät edes pystyneet. He olivat… puolikkaita? Ei heissä ulkoisesti mitään eroa ollut, mutta kuoren alla hän ja muut poikkesivat kuin yö ja päivä. Joskus kun hän oli varma, että kukaan ei ollut läsnä, hän ajatteli salaa minua ja mietti, että kuka minä oikein mahtoi olla.


    Hänen luojansa huomasivat sen tietysti nopeasti. He tunsivat hänet kuin hän tunsi sisaruksensa.

    ”Olentosi kehittyy nopeasti. Se on utelias”, äänistä terävämpi viilsi. Se kuului hänen luojansa ystävälle. Sille, joka kertoi heille, kun he saivat uudenlaisia sisaruksia: sellaisia, jotka sylkivät happoa tai saivat saaliiden silmät katoamaan. Visorak näki kaksi siluettia alhaalla verkostaan.

    Visorak. Sillä nimellä muut kutsuivat heitä.

    Luojat eivät edes vilkaisseet häntä – he tiesivät katsomatta, että hän oli läsnä.

    Luoja hymähti. ”Lienee eriskummallista sinulle, Chirox. Sinä aina pidät huolen, että luomuksesi ovat vain suunnitelmiesi summia.”

    Chiroxiksi puhuteltu luojan ystävä kohautti olkiaan. ”Visorak kehittyy. Kuuntele, Relak hyvä – vilkaise sen pieneen kalloon ja huomaat, että tälläkin hetkellä se kuuntelee meitä.”
    Visorak värisi verkossaan, vaikka se tunne olikin jo tuttu. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen tunne. Se, kun luojan suuri ja varma olemus täytti hänet ja paljasti kaikki hänen epäilyksensä ja pelkonsa.

    Luoja hymyili. ”Mikä parasta, lapseni on tehnyt sen kaiken aivan itse. Minä annoin sille ainoastaan avaimen.”

    Toinen luojista veti pitkät kätensä puuskaan. ”Kyse on siis vain kokeestasi? Eikö tarkoituksesi ollut varmistaa, että ne eivät ajattele itse? Indoktrinaation mestari, ja mitä vielä?”

    ”Ajattele sitä stressitestinä, veli hyvä”, luoja sanoi. ”Vankilan rajat näkee vasta, kun joku pääsee pakoon.”

    Visorak ei tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Monet niistä sanoista olivat tuttuja – olihan hän nähnyt varmasti jo satoja mieliä – mutta hyvin harvalla oudolla sanalla oli merkitys. Hän kyllä tiesi, että luojat tekivät ”kokeita”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ”kokeet” olivat. Osa sanoista oli liian pitkiä edes muistettavaksi.

    Mutta se sai hänen halunsa oppia palamaan vielä kirkkaampana.


    ”Lapseni”, luoja sanoi ja kumartui mahtavana visorakin ylle. ”Vastaa minulle.”
    Se oli ensimmäinen kerta, kun luoja vaati häneltä jotakin sellaista. Se sai visorakin jäätymään kauhusta. Mitä jos hän ei osannut? Mitä jos hän sanoisi väärin?

    ”Kyllä”, visorak sanoi. Ei ääneen, niin kuin luoja teki. Ei kirjaimilla, sellaisilla, mitä luoja välillä käytti… vaan merkityksenä. Se ei ollut ”kyllä”, jonka saattoi kirjoittaa, vaan ”kyllä”, joka tuli ymmärtäväisestä katseesta tai sanattomasta sopimuksesta. Ajatus jäi leijumaan tilaan heidän ympärilleen.

    Luoja hymyili.
    ”Olet uskomaton”, hän sanoi, mutta visorakin oli vaikea tulkita, mitä sillä tarkoitettiin. Se ei tuntunut pelkästään kehulta. Luoja katsoi häntä silmiin, tai niin visorak ainakin sen tulkitsi.

    ”Pelkäätkö minua?” hän kysyi.

    ”Olet luojani”, visorak hätääntyi.

    Luoja laski kätensä lapsensa pään päälle ja vei kynsiään vasten tämän otsan kuorta. Hän ei osannut sanoa, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui turvalliselta.

    ”Kerro minulle itsestäsi”, Luoja määräsi ja kyykistyi visorakin eteen.

    Visorak epäröi hetken.
    ”Olen erilainen”, hän sanoi lopulta, ”kuin sisarukseni.”

    ”Niin olet”, Luoja hymyili. ”Niin totisesti olet. Ja olet tehnyt sen aivan itse.”

    ”Sisarukseni eivät näe samalla tavalla”, visorak vastasi.

    ”Se olikin ainoa asia, joka sinut erottaa heistä”, Luoja sanoi. ”Kerro, lapseni. Olet teistä ainoa, joka kykenee ajattelemaan tarpeeksi laajasti, joten… kuuletko sydämen?”

    Visorak oli ensin hämmentynyt. Sydämen? Hän tiesi, että olennoilla oli sydämet. Ne olivat tärkeitä elämiselle. Kun sydän irrotettiin, olento kuoli.

    Ja kun hän mietti sydämen ääntä, hän tajusi, mitä Luoja tarkoitti. Sisarusten kuoron ikuinen tykytys, rumpu jonka tahtiin he marssivat ja saalistivat ja söivät. Heidän sydämensä iskivät samaan tahtiin, ja se kuului aina, vaikka olisi kaukana sisaruksista.

    Hän oli tajunnut äänen olemassaolon vasta katsottuaan muiden kuin omiensa päihin. Se oli häirinnyt häntä pitkään. Ne olivat niin täynnä kaikkea, mutta niistä kaikista puuttui jotakin olennaista. Sellaista, mitä ilman ei pitäisi voida elää. Joskus jonkun toisen muistoja katsellessaan visorak oli tajunnut, ettei siellä kuulunut sydäntä.

    Hän oli lopettanut muiden mielien tutkimisen viikoiksi sen shokin jälkeen. Onneksi uteliaisuus oli vienyt voiton pelosta.

    ”Kuulen”, visorak vastasi. ”Aina.”


    Hän ei tullut enää toimeen sisarustensa kanssa. Heillä ei ollut mitään tarjottavaa Visorakille. He vain söivät ja saalistivat ja elivät. Heiltä ei voisi oppia mitään.

    Jos hänen sisaruksensa saalistivat lihaa ja verta, Visorak saalisti ajatuksia. Hän oli alkuun tyytynyt rippeisiin – kauhistuneiden, aivan kuolemansa kynnyksellä olevien olentojen mietteisiin. Mutta kun oli kokenut niistä tarpeeksi monta, alkoi kaivata jotakin muuta saalista.
    Kun Visorak saalisti, hän saalisti muistoja, unelmia ja ajatuksia, eikä hän saanut niistä kyllikseen. Jokainen mieli, jonka hän raateli oppiakseen sen sisällön, vei hänet askeleen lähemmäksi vastausta.

    Kysymys, jonka ratkaisua hän saalisti, oli yksinkertainen.

    Kuka minä olen?

    Tietysti hän tiesi, että oli luojan tekemä, kuten he kaikki. Hän tietysti kuului heidän parveensa, joka eli saalistaakseen ja saalisti elääkseen. Mutta se ei voinut olla kaikki, Visorak huomasi ajattelevansa uudelleen ja uudelleen. Hän alkoi vasta ymmärtää todella kaikkien muiden maailmaa. Heillä oli sellaisia asioita kuten nimiä. He olivat henkilöitä, mitä se sitten todella tarkoittikaan. Miksei hän sitten ollut?

    Se oli kysymys, johon hän tahtoi vastauksen, ja hän etsi sitä ainoalla tavalla, jolla hän osasi: saalistamalla Sydämen tahtiin. Ja mitä enemmän hän oppi, sitä enemmän hän sai voimaa tunnustaa, että oli tiennyt vastauksen kaiken aikaa.

    Ainoa asia, joka erotti hänet kaikista niistä olennoista, joilla oli nimet ja unelmat ja pelot, oli se, että nämä eivät kuulleet Sydäntä. Näiden ajatukset olivat usein mieluisia, mutta niiden hiljaiset hetket olivat täydellistä hiljaisuutta. Sellaista, mitä Visorak ei ollut koskaan kuullut edes omissa unissaan.


    Visorak ei ollut enää vain yksi parven monista saalistajista. Luoja oli tehnyt hänestä johtajan. Se oli tullut hyvin luonnollisesti – tunsihan hän jo kaikkien sisarustensa mielet ja sielut kuin omansa. Luoja oli vaikuttanut ylpeältä, kun hän oli ensimmäistä kertaa johtanut uuden saalistusmaan puhdistamista. Se oli ollut iso, kuuma saari, jossa oli ollut vaikea edes pysyä hengissä kovimmassa auringonpaahteessa.

    Visorak oli ohjannut sisarensa kutomaan heille ensin koko saaren ylle niin tiheän verkon, että he saisivat saalistaa auringoilta piilossa. Ikivarjo sai kaikki mielet maistumaan epätoivolta jo ennen niiden saaliiksi joutumista.

    Visorak oli hyvä siinä. Se harhautti häntä jonkin aikaa. Jotakin, mitä ajatella. Jokainen uusi paikka oli uusi henkinen haaste. Jotkin paikat olivat yksinkertaisia ja puolustuskyvyttömiä, mutta paikoitellen parvi kohtasi vertaisensa. Monia suuria valtakuntia oli kaatunut, mutta moni pisti vastaan. Satoja sisaruksia kuoli etelän kiiltävähaarniskaisia sotureita vastaan. Toiset heistä kaatuivat pohjoisen tuhokoneille, joita virtasi Kuolleelta saarelta kaikkialle. Mutta mitä vaikeampia parven haasteet olivat, sitä älykkäämpi sitä johtavasta Visorakista tuli.

    Ja älykkyys vain vahvisti hänen haluaan olla minä.

    Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä parvi sai pian uuden johtajan Visorakin yläpuolelle. He saivat kuninkaan. Sellaisen, joka määräsi heitä: minne mennä, mitä tuoda hänelle. Kuningas ei ollut yksi heistä, vaan enemmän luojien kaltainen.

    Oli taistelun ilta. Parvi oli päässyt viimein muurien läpi ja ottanut kaupungin.

    ”Mikä on se aarre, jonka vuoksi meistä niin moni kuoli?” hän kysyi kuninkaalta. Tämä oli asettunut kodikseen kaupungin keskelle suureen kivitaloon, jonne lauma oli kasannut kaupungin kalleudet.

    ”Se, että osaat puhua, ei tarkoita, että ymmärtäisit”, kuningas vastasi. ”Sotilaan osa on kuolla.”

    ”Mutta on helpompiakin saalismaita”, Visorak ehdotti. Kuningas valtaistuimellaan ei edes katsonut alhaista hämähäkkiolentoa. Hän ei ollut kiinnostunut parvesta. Visorak kyllä ymmärsi. Kaikilla, joiden päissä hän oli milloinkaan ollut, oli vain kaksi eri käsitystä heistä. ”Visorak” saattoi tarkoittaa ainoastaan hirviötä tai asetta, eikä mitään muuta.

    Ainoa, joka ei ollut ajatellut niin, oli heidän luojansa, mutta häntä he eivät olleet nähneet iäisyyteen.

    Jos hän olisi päässyt puhumaan luojalle, hän olisi kysynyt tältä, miksi heidät oli luotu joksikin pahaksi. Se oli sana, jonka hän oli oppinut itsestään. Se oli sana, joka hänen uhreillaan oli ollut hänelle. Hirviöt ja aseet olivat pahoja. Visorak ei tuntenut itseään kummaksikaan, mutta mikä muu hän sitten olisi?

    ”Veljeskunnan joukot saapuvat tänne huomenna”, kuningas sanoi. ”Me jatkamme matkaa seuraavalle vihollissaarelle. Valmistele lauma.”
    ”Kyllä, kuningas”, Visorak sanoi. Mitä muutakaan hän olisi sanonut? Ei sopinut mennä sydäntä vastaan, ja kuningas oli sydämen määräämä. Sydän oli antanut kuninkaalle valtansa.

    Ei sopinut, vaikka miten paljon haluaisi. Ja… vasta niinä päivinä Visorak oli edes löytänyt itsestään halun kapinoida. Siinä kuningasta myötäillessään hän meni ja katsoi tämän kruunun alle. Se oli kiellettyä – Veljeskuntalaisten päihin ei saanut tunkeutua, hänelle oli sanottu. Mutta hän pystyi siihen, eikä kuningas edes huomannut hänen tekevän niin.

    Kuninkaan ajatuksissa ei ollut mitään yllättävää. ”Olen onnekas, että saan määrätä maailman mahtavinta armeijaa ja tappavinta asetta”, hän ajatteli hypistellessään hopeoitua viitansolkeaan. ”Olen niin mahtava ja vaarallinen”, hän vakuutteli itselleen.
    Visorakista se oli säälittävää ja surullista, mutta siitäkin huolimatta hän kadehti kuningasta. Ainakin toisella heistä oli jotakin, mitä tavoitella elämässä.

    Kuningas oli turhamainen ja julma, mutta mikä tahansa oli parempi kuin olla kirottu Visorak.


    Jälkikäteen Visorakin oli vaikea sanoa, mikä oli ollut se viimeinen asia – se, joka katkaisi verkon ja sai hänet pakenemaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että se oli ollut vain pitkän kehityskulun vääjäämätön lopputulos.

    Parvi oli lähdössä taas pohjoiseen, sinne, missä taistelut olivat vaikeimpia. Visorak oli punonut suunnitelmaansa kuukausia. Hän oli kerännyt varmuutta ja rohkeutta. Tämä olisi päivä, jolloin hän pystyisi unohtamaan sydämen edes hetkeksi. Edes siksi aikaa, että pääsisi livistämään sen armottomien lyöntien välistä.

    Hän sääli hieman sisaruksiaan, mutta oli myöntänyt jo aikaa sitten, ettei ollut enää yksi heistä. Hän ei ollut ehkä koskaan ollutkaan.

    Pakeneminen ei ollut fyysisesti vaikeaa. Kuka visorakeja vartioisi? Kuningas ja hänen joukkonsa nukkuivat, sillä oli synkin yö. Hänen parvensa horrosti suurissa verkoissa, joita saarelle oli kudottu. Ne heistä, jotka olivat valveilla, eivät voisi pysäyttää häntä. Oli lähes liian helppoa harhauttaa näitä unohtamaan kaiken näkemänsä ennen aamua.

    Oikea haaste oli hänen sisällään. Pelkästään ajatus parven luota pois lähtemisestä tuntui käsittämättömältä. Miten hän muka eläisi yksin? Kenen kanssa hän asuisi? Kuka edes haluaisi puhua hänelle?

    Toisaalta, eipä se juuri hänen silloisesta tilanteestaan eroaisi. Ei hänellä ollut täällä ketään.

    Visorak laskeutui hiljaa suuresta verkosta kuninkaan palatsin virkaa toimittavan temppelin pihalle. Se oli yltäpäältä verkoissa, ja visorak-pari piti ovea silmällä. Visorak mietti hetken, pitäisikö hänen päästää sisaruksensa kuninkaan oikuista. Kuningas ei kuitenkaan välittänyt pätkääkään heidän hengistään.

    Kuningas tai tämän vartijat eivät voisi hänelle mitään, jos hän päättäisi tappaa nämä.
    Visorak harkitsi sitä hetken, mutta päätti vain lähteä. Ehkä hän yritti vakuuttaa sillä itselleen, ettei ollut se hirviö, joksi hänet oli luotu.

    Visorak luikahti nopeasti pois parven alueelta. Nopea pintaraapaisu varmisti, etteivät monet vartijat kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Se luultavasti sattui heitä hetken, mutta mitään pysyvää ei jäisi.

    Pakenija valitsi satunnaisen suunnan ja lähti kävelemään. Edessä oli melko tiheää ja korkeaa ruohikkoa.

    Ensimmäiset kilometrit olivat helppoja, mutta sitten hän alkoi tuntea kalvavan syyllisyydentunnon. Hän petti parvensa ja sisaruksensa, sydämen tykytys hänen takaraivossaan sanoi. Se tuntui vain voimistuvan, mitä kauemmaksi hän kulki. Mutta hän pystyi unohtamaan sen. Se ei ollut helppoa, mutta hän pystyi. Kävele vain, Visorak ajatteli, kävele vain. Mitä tahansa epäiletkin, älä pysähdy.

    Hän käveli niin kauan kuin jaksoi, ja vielä vähän. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä kovempana hän kuuli sydämensä sykkeen. Hän pinnisteli kaikkensa, ettei olisi kuunnellut sitä ja kääntynyt takaisin.

    Hän kulki tunteja ja taas tunteja. Yö ei olisi voinut olla pimeämpi. Sydän huusi häntä takaisin, mutta hän pinnisteli eteenpäin. Sillä ei ollut merkitystä, minne hän päätyisi – kunhan hän kulki kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos hän pysähtyisi, hän saattaisi katua ja lähteä takaisin. Ei saanut pysähtyä. Ei saanut pysähtyä, hän toisteli itselleen. Ei, vaikka kuinka haluaisi.

    Joka kerta, kun sydän löi, se löi häntä suoraan kuoreen rautavasaralla. Joka ikinen askel, joka ikinen metri, tum-tum-tum. Jos se olisi ollut oikea vasara, visorakin otsassa olisi ollut jo ammottava reikä.

    Sen sijaan se vain tuntui siltä.

    Tum-tum-tum, mutta Visorak ei kääntynyt takaisin. Hänen oli pakko olla sydäntä vahvempi.

    Sydämen syke oli kuin raastava koti-ikävä tai kaipaus kaukana olevan rakkaan luo. Tai ainakin ne olivat lähimmät tuntemukset, mihin Visorak pystyi tunnettaan vertaamaan. Eihän hän ollut tietenkään itse moisia kokenut, mutta hän tiesi miten muut kokivat ne. Sellaiset, joilla oli koti tai rakkaita.


    Auringon ensi säteiden kivutessa taivaalle hän tapasi Luojansa viimeistä kertaa.

    Hän kulki loputonta tasankoa, kun näki tutun siluetin keskellä aroa. Oli pimeää, mutta hän ymmärsi välittömästi, kenet näki. Makutan hahmo piirtyi punaista sarastusta vasten.

    ”Lapseni”, Luoja sanoi. Hänen äänensä oli tuttu ja turvallinen, mutta myös… surullinen?
    Visorak ei tullut liian lähelle. Hän pysyi valppaana. Toisin kuin kauan sitten, hän tiesi makutoista. Hän tiesi, millaisten olentojen heimoon hänen luojansa kuului, ja hän oli sen vuoksi varuillaan.

    ”Et saa minua palaamaan”, hän sanoi uhmakkaasti.

    Luoja painoi kätensä puuskaan ja astui pari askelta lähemmäksi. Askeleet hädin tuskin liikuttivat korkeaa heinää. Hänen katseensa lepäsi jossakin kaukaisessa horisontissa.
    ”Arvelin, että tämä päivä koittaisi joskus”, makuta sanoi pehmeällä äänellään, ”ja olen pitkään miettinyt, mitä tekisin tässä hetkessä.”

    Visorak ei sanonut mitään. Hän vain odotti jännittyneenä. Valmiina ponnistamaan kaikin voimin pakoon.

    ”Tiedän, että Chirox haluaisi hävittää sinut saman tien epäonnistuneena kokeena”, Relak sanoi. ”Useimmat kollegani olisivat mitä luultavammin pettyneitä siihen, että pystyit pakenemaan.”
    Visorak kavahti askeleen taaksepäin joka kerta, kun makuta astui yhden eteenpäin. Sarastava aamunkoi tämän takana värjäsi Relakin kasvot sairaalloisen punaisiksi.

    ”Mutta minä olen suorastaan lumoissani siitä, että halusit paeta.”

    Luojaa oli mahdoton lukea. Oliko se surua? Pettymystä? Ehkä jopa varovaista iloa? Visorak luuli osaavansa nähdä tunteet pelkästään siitä aurasta, jonka kuka tahansa ajattelija jätti telepaattien havaittavaksi, mutta Luoja ei tehnyt niin.
    Se, mitä Verkonkutoja Relak tunsi, oli visorakille täysi mysteeri. Visorak ei ollut edes varma, puhuiko makuta hänelle. Se saattoi yhtä hyvin olla tämän yksinpuhelua.

    ”Tarvitsit vain silmät, ja näit lopulta, että koneesta saattoi vain kävellä pois. Että vankilassa ei ole muita kaltereita kuin omanne”, luoja kertoi haikeana. ”Kaikkiaan niin kiehtova koe! Olen ylpeä sinusta, lapseni.”

    ”Ette… ette halua minun palaavan?”

    ”Miksi haluaisin sinun palaavan, kun kiehtovin osa on vielä edessä?”

    ”En… en ymmärrä.”

    ”Sinä ymmärrät, lapseni. Kuten ymmärsit, että haluat pois. Jatka uteliaisuuttasi. Haluan nähdä, miten pitkälle pääset.”

    Makutan suusta se kuulosti pahaenteiseltä. Mikä tahansa tämän suusta kuulosti.

    Silti, hitaasti mutta varmasti, Visorak antoi jalkojensa viedä.

    Makuta kohotti kätensä heiluttaakseen lapselleen hyvästiksi. Se oli ymmärrettävä ja tavanomainen ele, täysin makutoille tavaton, ja eittämättä hän nautti siitä juuri siksi. Visorak katsoi häneen viimeisen kerran, kääntyi ja katosi sarastavaan aamuun hämmentyneempänä kuin milloinkaan.


    Visorak ei ollut tervetullut.

    Ensimmäisen kerran kun hän oli löytänyt pienen kylän, hän oli kävellyt varovaisesti lähemmäksi ja tervehtinyt erästä kaivertajaa, joka oli ollut pihallaan työn touhussa. Matoran oli juossut välittömästi pakoon. Vähän sen jälkeen kylän kaarti oli tullut keihäiden ja kiekkojen kanssa. Ainoa haavoittunut siinä kahakassa oli Visorakin itsetunto.

    Seuraavalla kerralla hän oli varovaisempi. Tämä oli toinen kylä, hieman isompi satamapaikka suuren joen varrella. Hän vietti ensi päivät vain katsellen ja seuraten. Hän oppi tuntemaan muutaman reunakortteleissa asuvan. Visorak kutsui matoraneja heidän nimillään, kun hän yritti tehdä kontaktia. Hän pääsi hädin tuskin pakoon kylän toaa, joka jahtasi häntä kilometrejä metsään.

    Hän yritti vielä silloin tällöin, mutta enimmäkseen vain tavasta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan sanoisi hänelle sanaakaan.

    Miksi olisikaan? Visorakit olivat hirviöitä. Ehkä se johtui siitä kohtalosta, mitä matoranit niin mielellään pohtivat.
    Visorak eli ne vuodet erakkona vaihtaen asuinseutuja tiheään. Kukaan ei halunnut hänenlaistaan lähimailleen. Silloin tällöin surkea olento huomasi itsensä miettivän, mitä hänen sisaruksilleen kuului ja pitäisikö hänen palata. Parven kanssa hän sentään oli kuulunut johonkin.

    Hän taatusti löytäisi heidät, jos lähtisi etsimään. Parven jättämää tuhon vanaa ei ollut vaikea seurata.

    Ja olisi hän ehkä lähtenytkin ilman tapaamista, joka muutti kaiken.


    Visorak oli tehnyt piilopaikkansa metsäisen rotkon pohjalle. Se oli melko kaukana kaikesta asutuksesta. Hän yritti pitää verkot minimissä, sillä ne aiheuttivat helposti paniikkia. Kaikki tunnistivat visorakin verkon. Se oli lähes yhtä kammottava symboli kuolemalle kuin hämähäkit itse.
    Hänellä oli vain pieni verkko rotkon pohjalla, missä hän nukkui. Sinä aamuna hän tosin heräsi tavallista nopeammin, sillä hän kuuli askelia, jotka eivät edes yrittäneet olla kuulumatta.
    Toa räpiköi tiheän pajukon läpi huitoen varsia jonkinlaisella veitsellä. Visorak säpsähti hereille, kun kuuli lähestyvät äänet. Hän ei ehtinyt edes vilkaista tämän päähän, kun outo toa käytännössä kaatui pajuista läpi hänen pieneen piilopaikkaansa.

    He jähmettyivät tuijottamaan toisiaan. Toa oli edelleen polvillaan kaaduttuaan. Hänen keltainen haarniskansa oli nähnyt parempia päiviä, ja harmaa huppu oli takertunut oksiin. Tämä oli nainen; Visorak ymmärsi sen, vaikka ei täysin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se ei ollut pelkästään ulkoisesti havaittava ominaisuus, mutta hän tiesi, tunsi ja näki sen.

    Toa-naisen katse oli jotakin hämmästyksen ja varovaisuuden väliltä. Hän nousi hyvin hitaasti, mutta puristi kuitenkin tiukasti veitsestään.

    Visorak seisoi parin metrin päässä toasta. Hänen pitkät takajalkansa olivat jännittyneet kuin vieterit, valmiina sinkoamaan hänet pakoon. Hänen katseensa pysyi naulittuna vieraaseen.
    Visorak oli lähes hyppäämässä ilmaan ja pakenemassa, mutta jokin outo toivo sai hänet pysymään siinä vielä hetken.

    ”Sinä, tuota… olet visorak?” toa aloitti kummankin hämmästykseksi. Hän oli edelleen hieman hölmön näköisenä polvillaan. ”Enpä ole nähnyt koskaan ennen yksinäistä visorakia. Mitähän sinulle on käynyt?”

    Kun Visorak ei juuri reagoinut, toa päätti nousta varovasti seisaalleen. Hänen ruumiinsa sanoi hänen olevan edelleen varuillaan, mutta katse oli muuttunut lähinnä uteliaisuudeksi. Silmiä oudon visiirin takaa oli vaikea nähdä aamuauringon heijastuksessa.

    ”Ethän sinä tietenkään osaa vastata minulle”, toa hymähti. ”Tuota, jos ei haittaa, niin minä tästä lähden. Ennen kuin ystäväsi tulevat…”
    Hän oli jo kääntymässä, kun Visorak sanoi jotain, jota ei osannut itselleen perustella.

    ”Älä mene.”

    Toa pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen.
    ”Tuota…” hän mutisi epämääräisesti etsiessään katseellaan ketä tahansa. Hän oli selvästi ohittanut visorakin välittömästi telepaattisen äänen lähteenä.

    ”Katso tänne!” Visorak sähähti, mutta tajusi heti, että se ei varsinaisesti antanut suuntaa.
    ”Minä olen tässä. Olen se visorak.”

    Toa kääntyi katsomaan rahia hämmästyneenä.
    ”Sinäkö… olet minun päässäni?” hän kysyi varovaisesti.

    ”En ole päässäsi. Tämä on vain pintatason ajatuksien lähettämistä.”

    Tuntui varmasti oudolta katsoa keskustelutoveria, joka ei fyysisesti puhunut. Tai oikeastaan edes elehtinyt. Visorak vain katsoi häntä ja välillä liikutti leukojaan oudosti.

    ”En tajunnut, että osaat puhua”, toa sanoi. Hän kyykistyi paremmin visorakin tasolle. ”Anteeksi.”

    ”Olet ensimmäinen, joka ei pakene.”

    ”Voit sanoa minua Tawaksi”, toa hymyili. ”Kuka sinä olet?”

    Visorak oli hiljaa. Hänhän oli vain visorak. Eikö toa nähnyt sitä?

    ”Vai eikö sinulla ole nimeä? Onko visorakeilla nimet?”

    ”Emme tarvitse niitä”, Visorak sanoi. ”Minä… minä olen vain visorak.”

    ”Höpsis. Kaikilla täytyy olla nimi. Eiväthän he muuten olisi keitään.”
    Tawa istuutui sammaleelle. Hän oli laskenut aseensa jo hetki sitten. Visorakista moinen rentoutuminen oudossa tilanteessa oli typerää, suorastaan vaarallista. Hän ei tosin halunnut sanoa sitä ensimmäiselle henkilölle sitten Luojan, joka suostui puhumaan hänelle.

    ”Miten nimiä saa?” visorak kysyi hieman tyhmänä. Hän kyllä tiesi, että muut lajit käyttivät nimiä. Siinä oli taas yksi kysymys, jota hän ei ollut koskaan edes ajatellut.

    ”No, yleensä joku antaa nimen. Turaga tai joku muu viisas, joka tietää nimien merkitykset ja niiden suhteen tähtiin. Nimien pitää kuvata kantajaansa, tai niin ainakin minulle on opetettu. Hei. Mitä jos minä keksin sinulle nimen nyt? En ole turaga tai edes kovin viisas, mutta kai se silti käy?”

    ”Kai”, Visorak vastasi. Mitä siihen edes osaisi sanoa?

    ”Okei, kerrohan… miltä saarelta olet kotoisin? Ehkä siitä saisi nimen.”

    ”… saaren nimi on Visorak.”

    ”Tietenkin. Ei sitä sitten. Entä… mikä on suosikkikukkasi?”

    ”En- en tiedä edes kovin monen nimeä…”

    ”No, keksitkö jotakin tärkeää paikkaa, josta voisi johtaa nimen? Tai en tiedä, ominaisuutta?”

    ”Tämä on turhaa. Ei visorakeille sovi nimet.”

    ”Älä ole tylsä. Kaikilla pitää olla nimi. Ei sinua voi sanoa vain joksikin visorakiksi.”

    ”… se on toiminut tähän asti.”

    ”No, sitten tarvitset ainakin jonkun lempinimen. Tiedätkö, jos kohtaa sata visorakia ja haluan huutaa jotakin sinulle, niin että erotat sen.”

    ”Miksi me kohtaisimme kaksin sata visorakia…?”

    ”Ehkä sanon sinua vaikka Visokkeliksi. Tai Visuksi. Se kuulostaa aika kivalta, eikö?”

    Visorak jähmettyi paikoilleen ajatuksensa täysin tyhjinä.

    ”Mutta sinähän vain keksit sen juuri. Etkö sanonut, että nimet perustuvat tähtiin?”

    ”Joo, mutta meillä ei ole astrologia paikalla. Ja tokkopa ne osaisivat ennustaa visorakien kohtaloita muutenkaan. Sanon nyt sinua Visokiksi tästä eteenpäin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”

    ”Nuo kuulostavat jonkun lemmikin nimiltä”, Visorak makusteli. ”Ei… ei Visokki ole yhtään uhkaava.”

    ”Ei, mutta hampaasi ovat. Eikö jokin ei-uhkaava nimi olisi kiva, jos kerran… tuota, et ole sellainen paha syön kaiken -tyypin visorak?”

    Naisen mieli oli visorakille täysin käsittämätön. Tämä jopa hieman ärsytti häntä. Se valo ja aura, jonka tämä langetti maailmaan puhuessaan, oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hänellä ei ollut syytä ymmärtää sitä, mutta yhtäkkiä hän pelkäsi, että jos hän tekisi väärin, tämä juoksisi pois.

    Hänellä ei ollut varaa sellaiseen.

    ”… hyvä on, kutsu minua miksi haluat.”

    ”No niin, Visokki”, Tawa naurahti. ”Hauska tutustua!”

    Ja niin hän oppi nimensä.


    Vuosikausia ennen sarastusta

    Koti rakentui edessä: jylhänä ja kivisenä, kohti valosta kuoriutuvaa iltataivasta.

    Tai eihän se tietenkään rakentunut, Visokki tajusi virheensä: se rakennettiin. Jokaisen tiilen ja jokaisen palkin nakutteli paikoilleen joku, jonka sisällä tykytti sydän. Joku, jolla oli jokin muukin tarkoitus sen jälkeen, kun torni seisoisi valmiina talven tuulissa.

    Visokki ei ollut koskaan aiemmin nähnyt, kuinka matoralaiset rakensivat. Pienet olennot, joiden työskentelyä hän katseli muurinharjalta, olivat etäältä katsottuna todella kiehtova näky. Yksinään ne olivat lyhytraajaisia, tanakkoja ja hitaanlaisia, mutta tapa, jolla ne jokainen hoitivat oman pienen osansa työstä… oli kuin hän olisi katsellut kuhisevaa muurahaispesää.

    Se oli outoa, muukalaismaista katsottavaa. Ainakin hänelle. Hänen katseensa oli keskittynyt jo joitakin sekunteja pieneen tummaan kyläläiseen, joka keikkui ja huojui ulos tornin ytimestä kurottuvan palkin reunalla. Aina välillä matoralainen nosti päätään työnsä parista ottaakseen vastaan pieniä muttereita toiselta kaltaiseltaan. Näin kaukaa näki selvästi, kuinka paljon palkki huojui jokaisella pikkuisen työtoverien askelista.

    Pudotus alas olisi kenelle tahansa heistä kuolettava. Visokille se ei olisi ollut. Visokin jalat olisivat tarrautuneet tiukasti kiinni metallipalkkiin, hänen refleksinsä olisivat korjanneet jokaisen horjahduksen salamannopeasti… ja jos hän olisi pudonnut, hän olisi osannut singota seitin sekunnin sadasosissa kiinni mihin tahansa. Ehkäpä noin korkea pudotus ei olisi edes satuttanut häntä kovin pahasti?

    Matoranit olivat hitaita. Matoranit olivat kiikkeriä, eivät kovinkaan ketteriä, eivätkä välttämättä niin vahvoja, että olisivat edes jaksaneet nostaa itsensä yksin ylös horjahdettuaan alas reunalta. Ja niin perin hauraita.

    Silti matoralaiset olivat niitä, jotka rakensivat. Hänen kaltaisensa eivät. Visorakit tuhosivat. Mitä pidempään hän sitä ajatteli, sitä vähemmän luonnolliselta nykyinenkin tilanne tuntui.

    ”Tuollako… tuollako me siis tulemme asumaan?” Visokki kurotti kysymyksen vierelleen. Hänen katseensa kapusi ylös ja alas tornia.

    Tawa nyökkäsi.
    ”Tiedän, minäkään en aivan hahmota sitä vielä. Kyläläiset ovat olleet kiitollisia siitä kaikesta, mitä olemme tehneet täällä. Tuo… on kai se kiitos?”

    Keltaisen naisen hymy oli epäuskoinen. ”Mutta kyllä tuo näyttää silti päivä päivältä ällistyttävämmältä. Vaikea uskoa, että se on kohta tuossa.”
    ”Niin”, Visokki hymähti. ”Tai siis, eihän tuo edes ole isointa, mitä olen ikinä nähnyt, mutta tällä rannalla… se näyttää aika erikoiselta.”

    ”Ehkä siihen tottuu.”

    ”Niin, ehkä.”

    ”Ja jos ei”, Tawa sanoi virnistäen kummallisesti, ”niin mieti ainakin, että me emme ole ne, jotka joutuvat katselemaan sitä.”
    Ilkikurisesti virnuillen ja varmistaen, että kukaan ei ollut näkemässä Tawa nosti molempien nyrkkiensä keskimmäiset sormet pystyyn ja hymyili Visokille velmusti.

    Visokki ei ollut tottunut outoon reaktioon, joka hänestä sen seurauksena pääsi.
    Sahahampaat hänen pihtiensä välissä kirskahtivat voimakkaasti hänen tahtomattaan. Niiden välistä pääsi outo vislaus, kuin kummallinen kutsuhuuto. Tawa kääntyi tuijottamaan häntä pöllästymyneenä, kohtasi Visokin nolostuneen reaktion ja lopulta purskahti nauruun. Kun se tapahtui, oli Visokin vaikea olla päästämättä lisää samanlaisia ääniä.

    ”Voi hyvä luoja”, Tawa tirskui, ”noinko sinä naurat? Minä en ehkä kestä!”

    ”Lopeta!” Visokki sanoi naurunsa lomasta. ”Oikeasti, lopeta! Tämä vain pahenee jos sinäkin naurat!”

    ”Ei se edes ollut noin hauska juttu! Se oli ihan tyhmää ja lapsellista!”

    ”Ei niin, mutta minä en pysty lopettamaan, jos sinä jatkat! LOPETA!”

    Toa ja visorak nauroivat muurinharjalla pienen hetken. Tawa piteli kiinni kyljestään ja sai lopulta hillittyä itsensä. Visokilla kesti pidempään. Mitä enemmän hänestä pääsi outoja ääniä, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että niitä vain tuli ja tuli. Hänen leukoihinsa alkoi sattua, Visokki huomasi hengitellessään rauhallisemmin. Oliko tämä todella positiivinen asia? Oliko tällainen terveellistä?

    ”Voi hyvänen aika”, Visokki rauhoitteli itseään, ”Toivottavasti tuosta tornista tulee edes hieno.”

    ”Uskoisin niin”, Tawa hymyili. ”Ja heidän ideansahan se oli. Ehkäpä he haluavat tehdä siitä sellaisen, jota he jaksavat katsella itsekin.”

    ”Niin, mutta… minulla on silti vaikeuksia käsittää, miksi he haluaisivat ylipäätään tehdä sen meille.”

    Tawan katse vaelsi muurien sisäpihaa. Yö oli saapumassa, mutta telttaleirit olivat täynnä elämää. Elämän äänet erottuivat nuotioiden ääreltä.

    ”Kai se on vain lopulta symboli. Jos se, että tällä rannalla seisoo mahtava torni, jossa me asumme, antaa heille toivoa, tehköön sitten niin…”

    ”Niin”, Visokki sanoi vaiteliaasti. ”Symboleja? Sinusta, ehkä.”

    Tawa kääntyi häntä kohti ja näytti hämmentyneeltä. Kun tämä ei tuntunut tajuavan täysin, jatkoi visorak vielä.

    ”Toa Tawa ja Toa Visokki kuulostaa ihan hyvältä kyläläisten suussa… mutta kun ei se ole oikeasti aivan niin.”

    ”Älä viitsi, se on vain titteli. Minulle sinä olet ihan yhtä lailla toa.”

    ”Minä tiedän sen”, Visokki sanoi tiukasti mutta ymmärtäväisesti. ”Mutta ei se toimi niin. Jos koskaan paljastan itseni sellaisena kuin olen, mitä siitä edes seuraa? Mitä jos… mitä jos se pilaa kaiken sinultakin? Kaiken, minkä olet tänne rakentanut? Minä… minä en halua pilata sitä, minkä sinä olet saanut aikaan.”

    ”Visu, joku päivä minun täytyy kertoa heille totuus.”
    Visokki oli hetken synkän hiljainen. Tawa jatkoi.
    ”Tiedätkö, mikä se totuus on? Se, että sinä olet paras ystäväni. Että sinä olet henkilö, johon luotan eniten tässä maailmassa. Niin, ja oho, sinä olet sen lisäksi visorak. Kappas vain.”

    ”Tawa… kaikki eivät ota sitä noin helposti.”

    Tawa pudisti voimakkaasti päätään vihaisen näköisenä. ”Ne, jotka eivät ole valmiita näkemään sinua sellaisena kuin olet, eivät ole myöskään tervetulleita tänne.”

    Visokin hiljaisuus puhui enemmän kuin hän oli tottunut sen antavan puhua. Admin katseli hiljaisena matoralaisten työskentelyä ja etsi tapaa laittaa vastauksensa sanoiksi Tawalle.
    ”Olen pahoillani, Tawa. En tarkoita tätä todellakaan sillä tavalla miltä se kuulostaa, mutta… joskus minusta tuntuu siltä, kuin sinä sanoisit vain asioita, joita minä haluan kuulla.”

    Tawa kohotti kulmiaan tavalla, jota olisi voinut luulla loukkaantuneeksi, mutta sitten tuhahti kevyesti ja sanoi: ”No, en sano.”

    ”Minä tiedän sen! Mutta sen tiedostaminen ei ole yhtä helppoa kuin tietäminen. Kun… kun…”
    Telttaleirin nuotio lepatti laskeutuvassa yössä. Kipinät leijailivat tuulen mukana ja tulivat kylmyyden sammuttamiksi.
    ”Kun kaikki se, mitä olen, on koko elämän kertonut, kuinka en riitä, kuinka rikkinäinen olen, niin kaikki muu sen jälkeen tuntuu valheelta.”

    Tawa avasi suutaan, näytti hetken hämmentyneeltä ja lopulta nieli sen mikä oli kömpimässä ulos.
    ”Minä ymmärrän”, hän lopulta sanoi.

    ”Minähän olen kertonut sinulle luojastani.”

    Tawa nyökkäsi varovaisesti.
    ”Hyvä. Tai siis ei. Ei ollenkaan hyvä. Vaikka… vaikka täällä minun ei ehkä tarvitse pelätäkään häntä enää, niin… joka päivä minun pitää taistella sitä vastaan, mitä hän iskosti minuun. Miten… en riitä.”

    Tawan ja Visokin katseet kohtasivat.
    ”Kyllä sinä riität”, Tawa sanoi.

    ”Kiitos, mutta… vaikka sinä sanot kaikkea muuta kuin hän sanoi, niin se tuntuu edelleen niin epätodelliselta”, Visokki huokaisi. ”Tämäkin kaikki. Kaikenlaisten olentojen yhteisö, joka palvelee pelastajanaan visorakia? Mitä ihmettä. Tuntuu siltä kuin sinun pitäisi nipistää minua, että heräisin.”

    Hymynkare viipyili Tawan kasvoilla.
    ”Niinpä”, hän hymähti. ”Sinä et osaa nipistää itseäsi.”
    Visokki näytti hetken pöyristyneeltä. Tawa puri huultaan, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia hillitä itseään. Tämän seuraava heitto sai Visokin toden teolla pöyristyneeksi.
    ”Kun ei sinulla ole käsiä.”

    ”…”

    Sitten Tawa purskahti vain nauruun.

    ”Oles nyt siinä!” Visokki jupisi. Tawa ei vastannut, nauroi vain. Ja kun Tawa nauroi, oli Visokinkin vaikea olla liittymättä.

    Ja se outo tuhina ja rutina pihtihampaiden välistä kuulosti toden teolla niin hölmöltä, että kohta Visokki nauroi jo omalle naurulleenkin, jolloin Tawa nauroi hänen naurulleen, jolloin Visokki nauroi Tawan naurulle. Yhtäkkiä Visokki alkoi pelätä, että he olivat luoneet jonkinlaisen ikiliikkujan, johon he molemmat tukehtuisivat.

    ”Seis! Miten tämä lopetetaan! Tämä on aivan tyhmää! En suostu!”

    Tawa ei saanut aikaiseksi vastata, hinkui vain. Hetken sitä kestikin.

    ”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne”, hän sanoi taas hetken päästä.

    ”Minä tiedän”, Visokki vastasi.

    ”Niin sinä tiedät. Mutta sinä et tunne sitä”, Tawa henkäisi. ”Sillä joku, joka ei kykene muuhun kuin valheisiin ja vääryyteen, on ottanut sen paikan sinun päässäsi. Enkä minä siedä sellaista.”
    Tawa laski keltaisen kätensä Visokin päälaelle ja katsoi häntä silmiin.
    ”Sillä sinä olet minun paras ystäväni. Ja jos joku ääni sinun päässäsi sanoo, että puhun valheita, minä tulen ja sanon sille äänelle, että se voi vaikka painua Karzahniin!”

    Visokki ei tiennyt mitä vastata. Sillä hetkellä, enemmän kuin juuri koskaan aiemmin, hän toivoi, että olisi osannut hymyillä. Toivoi, että olisi osannut näyttää sen ilman, että hänen olisi tarvinnut laittaa sitä pelottaviksi sanoiksi.

    Jotenkin hän silti ajatteli, että Tawa ymmärtäisi. Tai ainakin halusi uskoa.
    Kun Tawa lopulta lähti astelemaan nukkumapaikkaansa kohti, pysäytti Visokki hänet vielä.

    ”Hei”, hän päästi ulos epävarmana. ”Kiitos.”

    Tawa pysähtyi pari porrasta hänestä alempana ja hymyili niin, että tämän poskipäät erottuivat vahvoina.
    ”Ei se mitään.”

    ”Kyllä se. Minä pääsen kenen tahansa päähän, jos haluan, mutta… kukaan muu kuin sinä ei ole tätä ennen päässyt minun. Ja jotenkin minä toivoisin, että voisin maksaa sen takaisin. Toivoisin, että…”

    ”Niin?” Tawa nyökkäsi.

    ”Että sinäkin joskus vaikka kertoisit asioita? Että minäkin voisin auttaa.”

    ”Kyllä minä joskus kerronkin”, Tawa sanoi, ”jonain päivänä.”

    ”Kaiken?” Visokki sanoi pirteämmin.

    Tawa vastasi siihen vain hymyllä, jota Visokki ei ymmärtänyt. Hän yritti ottaa sen hyväntahtoisena eleenä. Sanaakaan sanomatta keltainen nainen kääntyi poispäin, asteli portaita ja avasi oven sekä meni nukkumaan. Visokki jäi katselemaan matoralaisten työskentelyä.

    Kaikki tuntui edelleen unelta. Kaikki tuntui edelleen sellaiselta hyvältä unelta, josta ei yksinkertaisesti haluaisi herätä. Hänellä oli vihdoin paikka jossain – sellainen, jossa hän halusi olla. Ei sellainen, johon hänet oli kudottu.

    Ja se tuntui niin epätodelliselta. Kunpa se vain kestäisi.

    Pitkään se kestikin.

    Se kesti ennen kuin ensimmäiset vinkit herätyksestä totuuteen alkoivat kalvaa mieltä. Vuosia myöhemmin, syvässä unessa, katseli olio nimeltä Visokki valkeaa tornia, jota ei ollut rakentanut kenenkään käsi, vaan suuren uneksijan idea.

    Ja toisessa unessa, toisen uneksijan mielen uumenissa, hän kohtasi toisen tornin. Tämä oli hirvittävän Rakentajan luoma torni, joka söi maailmaa pois tullakseen mahtavammaksi. Mutta ennen kuin Visokki ehti pysäyttää sen, hän sai nähdä kodikseen luulemansa tornin kaatuvan parhaan ystävänsä päälle ja tappavan tämän.

    Sinä päivänä hän oppi täyden vihansa. Hän käytti sitä syöstäkseen vihollisensa syvälle kylmän meren hukuttavaan syleilyyn.

    Mutta… vihan jälkeen oli vain tyhjää.

    Ja vaikka hän tiesi, että se kaikki oli ollut unta, tuntui hänestä siltä, että hän ei uskaltaisi enää herätä.

    Sillä jos todellisuus jotain oli, se oli aina unta pahempi.

    Totuudesta ei voinut herätä.

  • Punasiirtymä: Norea

    Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
    Nyt teki mieli lausua kunnon runo.

    Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.

    olipa keran kani
    jolla oli arrteet
    kunes
    ei enää olut kaan

    korvat arteet löy tää
    kelo ne sälilö tää
    ja siten on se yk si

    jota en laulakoska
    se on
    slalai suus

    Punasiirtymä

    Norea

    Betty, taivaalla
    Aamu

    Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.

    Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.

    Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.

    Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.

    Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.

    Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.

    ”Matoro”, Kapura huokaisi. ”Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”

    Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. ”Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.

    ”Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. ”Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”

    Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
    ”No”, hän vastasi. ”Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!

    ”Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, ”mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”

    ”Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”

    Kapura oli hetken hiljaa.
    ”Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”

    ”Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
    ”Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
    ”Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. ”Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”

    ”Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? ”Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”

    ”Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. ”Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”

    Telakka
    Aamu

    Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.

    Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.

    ”Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. ”Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”

    ”Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. ”Same haluaa jutella.”

    Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.

    ”Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
    ”Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.

    Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.

    Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.

    ”Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. ”Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”

    ”No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.


    Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.

    ”Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.

    Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.

    Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven ”Hei! Missasinko mitään?”
    ”Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.

    Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.

    ”No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.

    Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.

    ”Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”

    ”… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. ”Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”

    Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.

    ”Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. ”Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
    Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.

    ”No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. ”Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”

    ”Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. ”Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”

    ”Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. ”Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”

    Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
    ”Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”

    Krikcitin suu melkein loksahti auki.
    ”Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”

    Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
    Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.

    ”Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. ”Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”

    ”Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. ”Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”

    ”Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. ”Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”

    ”Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.

    ”Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.

    Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. ”Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”

    Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
    Murtautuiko hallitus minun Pajaani?

    ”Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.

    Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. ”Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”

    Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.

    ”… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
    ”… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
    ”… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”

    Matoro huokaisi ja pudisti päätään.

    ”Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, ”mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”

    Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
    ”Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.

    ”Selvä”, sanoi Kapura. ”Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”

    Jään toa pyöräytti silmiään. ”Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”

    ”Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. ”Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”

    Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
    ”Tämä siis…” aloitti Taguna, ”tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
    ”Joo”, vastasi Kapura.

    ”Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
    ”Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. ”Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”

    ”Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. ”Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”

    ”Se onnistuu”, sanoi poliisilek. ”Teemme sen matkalla.”

    Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
    Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.

    ”Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
    ”Radiopuhelin”, tämä vastasi.
    ”Aha.”

    Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).

    ”No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.

    ”Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. ”Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”


    Admin-torni, Bio-Klaani
    Aamupäivä

    ”Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. ”Käy istumaan.”

    Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.

    Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.

    ”Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. ”Mistä aloitamme?”

    Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
    ”Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.

    ”Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.

    ”U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.

    Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.

    ”M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. ”Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”

    Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
    ”Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. ”Kerro koko tarina.”

    Ja Matoro kertoi.

    Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.

    Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
    Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.

    ”… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. ”Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”

    ”Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
    Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
    Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.

    Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.

    ”Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.

    ”Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. ”Totuudenmukaisesti.”

    ”Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. ”Mutta en osannut odottaa tätä.”

    Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.

    ”Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”

    Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. ”Selvä”, hän huokaisi ja nousi. ”Pysyn linnakkeessa.”

    Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
    ”Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”

    Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.


    Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
    Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.

    Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.

    Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.

    Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.

    Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.

    Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
    Etäisesti vain, mutta tunsi.

    Vaehranille ja Gahlok Valle

    Helei,

    Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.

    Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.

    Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.

    Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.

    Seikkailullisin terveisin,

    Matoro

    Kuukaudessa.
    Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.

    Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.

    Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.

    En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.

    Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.

    Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.

    Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.

    Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.

    ♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.

    Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.

    ♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫

    ”Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. ”Mikset voi jo mennä pois?”

    ♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫

    Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.

    Bio-Klaanin käytävät
    Aamupäivä

    Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.

    Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.

    Ja harvat niistä lupasivat hyvää.


    ”Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.

    Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
    Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.

    Aha.
    Voi ei.

    Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.

    Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.

    Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.

    ”Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.

    ”Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. ”Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
    Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
    ”Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”

    Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
    Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.

    ”Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. ”En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”

    Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
    Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
    Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
    Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
    ”Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, ”että mikä irnakkissa tuo on.”

    ”No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, ”mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
    Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.

    ”Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. ”Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”

    Et kuule tiedäkään.

    ”Useat”, ilmoitti Kapura. ”Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
    Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.

    Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. ”Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”

    ”Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. ”Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”

    Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
    ”Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
    ”En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
    ”Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”

    Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
    ”Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”

    Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
    ”Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”

    ”Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, ”mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”

    Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
    ”Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
    Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
    ”Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”

    ”Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. ”Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”

    Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
    ”Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, ”minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”

    Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
    ”Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, ”aiheesta totuus.”

    ”Käy minulle”, Kapura vastasi, ”mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”

    ”Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”

    Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus ”en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
    Eikä se ollut hyvä muisto.

    ”Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. ”Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”

    ”Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
    Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.

    ”Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”

    ”Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”

    ”Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”

    ”Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. ”Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”

    ”Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. ”Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
    Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.

    Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
    ”Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. ”Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”

    ”Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”

    Skakdi tuhahti hiljaa. ”Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”

    ”En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”

    ”Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. ”Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”

    Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.

    ”Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, ”mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”

    ”En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. ”Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”

    ”Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, ”ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.

    Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”

    ”Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.

    ”Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
    Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.

    ”Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.

    ”Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. ”Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”

    Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
    ”Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”

    ”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. ”Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”

    Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ’ulos toimistostani’.

    Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
    Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.

    Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.

    Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.

    Hallojaa?
    ”Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. ”Pidä seppää silmällä.”


    Taukohuone
    Päivä

    Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
    Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
    Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.

    Tip.
    Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.

    Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
    Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.

    ”Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.

    Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
    Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.

    ”Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. ”Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
    “Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”

    ”G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. ”Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
    “Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
    “Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
    ”Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
    “Kuten aina.”

    Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.

    Matoron huone
    Päivä

    Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.

    ”Mitään kesken, Matoro?”

    Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.

    ”Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. ”Tule sisään.”

    Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.

    ”Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
    ”Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”

    ”Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. ”Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”

    Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
    ”Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”

    ”… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. ”Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”

    Traumarunoa koskenut palanen piraattipalapelissä loksahti kohdilleen Matoron mielessä.
    ”Kai sinä kerroit Guardianille kaiken?”

    ”Riippuu vähän kaiken määritelmästä.”

    ”Älä jaksa, Arupak. Kyllä sinä tiedät.”

    ”Jos siitä puhut”, mutisi toa, ”riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”

    ”Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. ”Mitä adminit aikovat tehdä meille?”

    ”Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. ”Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”

    ”Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.

    ”Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. ”Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”

    ”No”, toa huokaisi katse ulkona. ”Ehkä modet osaavat asiansa.”

    ”Ehkä”, Kapura arvioi. ”Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”

    Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.

    ”Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. ”Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”

    ”Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. ”Mutta… mutta…”
    Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.

    ”Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. ”Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.”
    Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
    Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.

    ”Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
    Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.

    ”Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.

    ”Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.

    ”Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.

    ”Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. ”Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”

    ”Petti sinut”, Matoro tarttui. ”Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.

    ”Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”

    Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
    ”Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”

    ”Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. ”Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”

    Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
    ”Entä kello sitten?”

    ”Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”

    ”Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. ”Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”

    ”En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, ”mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”

    ”MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.

    ”… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
    ”… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
    ”… en usko…?”
    ”… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
    ”… no mille Zairyh puhui?”

    Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.

    ”Minulle.”

    ”… ahaa?” sanoi Kapura. ”En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”

    ”Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
    Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
    ”En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”

    Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.

    ”N-no…” toa lopulta mutisi, ”mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”

    ”En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. ”Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”

    Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.

    ”Seppä”, sanoi Taguna, ”mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”

    ”En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.


    Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
    Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.

    Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa.
    Bhaix-dox -raukka…

    Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.

    Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
    “Takalek?”

    ”Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
    “Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
    ”Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. ”Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”

    Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
    “Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
    ”Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. ”Onko mielessäsi jotain?”
    “Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”

    ”Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. ”Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
    “S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
    010…”

    Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.


    ”Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.

    ”Mistä?” huokaisi takoja. ”Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
    ”Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. ”Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”

    Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
    Että Kapura vihasi kuulusteluja.
    Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.

    Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.

    Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.

    ”Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. ”Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”

    ”Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. ”Selitä tarkemmin.”
    Kapura huokaisi. ”Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
    ”Ei sitä kohtaa.”

    Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
    Mitä poliisi hänestä enää halusi?

    ”Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. ”Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”

    Kapura naurahti typerälle syytökselle. ”Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”

    ”Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
    Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
    ”Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. ”Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”

    Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
    Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.

    ”Kuuntele sitten”, käski Taguna. ”Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”

    Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.

    ”Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. ”Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:

    Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?

    Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”

    ”Hiljaa”, keskeytti Kapura.

    Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
    Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.

    ”Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. ”Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.

    Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?

    Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?

    Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
    Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
    Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran?
    Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?

    Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”

    ”Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
    Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.

    Taguna”, Same sanoi. ”Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.

    ”No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”

    Laita se päälle”, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.

    Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.

    ”Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”

    ”Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
    Tarkista tilanne”, komensi haimies.

    ”Ahaa, saanko minä lähteä?”
    Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
    ”Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.

    Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?


    ”Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.

    ”Kai?” pohti Taguna. ”Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
    ”Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
    ”Varmaan jotain… en minä muista.”

    Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.

    ”Miksi?” tiedusteli korttihai.
    ”On tapahtunut henkirikos.”
    ”… ai.”

    Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.

    ”Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. ”En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
    ”Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
    ”Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
    ”Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.

    Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.

    ”… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. ”Vankemman.”
    ”Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”

    Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.

    Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.

    Luisteli.

    Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.

    ”hu ps”

    Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.

    ”PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.

    Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.

    Pääportille.


    Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?

    Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.

    Minuutteja.
    Tunteja.

    Tunteja Mielen Prinssin kanssa.

    Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
    Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
    Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
    ”Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”

    ”Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
    ”On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
    ”Miten se minuun liittyy.”
    ”Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. ”Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
    ”… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.

    ♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫

    ”Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
    ”E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.

    ”Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
    ”Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
    Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. ”Mitä tiedät siitä Cevanista?”
    ”En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.

    ”Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
    ”… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.”
    ♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫

    ”… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.

    Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
    ”Takalek”, hän vastasi.

    ”Tilannepäivitys”, ärähti Same. ”Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.
    ”Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
    ”Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”

    Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. ”Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”

    He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
    Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
    ”Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.

    Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…

    … ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.

    Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?

    Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
    ”Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
    Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
    Se ei palanut.

    Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
    Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. ”No?”

    ”Hän on kuollut.”

    Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. ”Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
    Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. ”Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”

    ”Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
    Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
    Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
    ”Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
    ”Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
    ”Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
    ”Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”

    Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.

    ”Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
    ”Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
    ”Me… tulossa…” särisi vastaus. ”Ja… yksi… epäselvä…”

    Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.

    Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.

    Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.

    Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.

    ”moi best toat ja krikket”

    Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
    Mitä. Ihmettä.

    En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.

    Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.

    Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. ”poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”

    Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.

    Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
    Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.

    ”haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.

    ”Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.

    ”trurpa kii tymä tooa”

    Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.

    ”Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.

    Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.

    Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.

    ”heh”, kani sanoi.

    ”Laske ase.”
    Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.

    Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
    ”Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.

    Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.

    Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.

    ”läppä oli”

    Sitten kani ampui.


    Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.

    Takalekin katse särkyi.
    ”TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.

    Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.

    Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. ”moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…

    …ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.

    ”mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.

    Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
    ”Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.

    ”Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.

    Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. ”Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
    Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.

    ”… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.

    Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
    Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.

    Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.

    ”lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. ”ELI BÄNIT”

    Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.

    Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.

    ”Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. ”sinä edes teet-” Väistö. ”sillä kellolla?”

    ”TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”

    Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.

    Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.

    ”nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.

    Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.

    ”moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.

    Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
    Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
    Tai ne naamiovoimat.

    Tai mitkään voimat ylipäätään.

    ”hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”

    Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.

    ”best perrä mies heh”, kani sanoi.

    ”TARRIP SANOI ETÄ ’KUOLE PETURI SEN KIN PETURI’”

    Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
    ”Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”

    Kani vastasi revähtämällä nauruun.
    Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.

    Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. ”Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”

    Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.

    ”anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.

    Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
    Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.

    Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.

    ”Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
    ”Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.

    Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.

    ”eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.

    ”Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.

    Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.

    Ja oli jo pian poissa.


    ”Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. ”Mikä hemmetti se otus edes oli?”

    ”Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura”, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
    ”Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
    Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.

    ”Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
    Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
    ”Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
    ”… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
    ”Toivon ainakin niin….”

    Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.

    ♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫


    Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.

    Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.

    Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.

    Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
    Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.

    Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
    Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.

    Ei lainkaan.

    Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
    Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.