Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.
Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.
Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.
Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.
Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.
Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.
Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.
“Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään. “Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.
“Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. “Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.” “Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. “Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”. Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin. “Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan. “Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.
“Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.
Umbran huone
Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.
Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.
Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.
“Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.
“Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.
“Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.
“Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.
Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.
OLEN NÄHNYT TÄMÄN KAIKEN.
NÄHNYT TULEVAN.
KAIKKI ON ENNALTA MÄÄRITETTYÄ.
YMPYRÄ SULKEUTUU.
MAAILMA PALAA.
JA VIIMEINEN NÄYTÖS ALKAA.
YKSI YRITTÄÄ ESTÄÄ.
MUTTA TURHAAN.
MAAILMA KUOLEE.
KAIKKI ON TAAS KAUNISTA.
SILLOIN KUN MINÄKIN VIELÄ NÄIN JA KUULIN.
KUN EN OLLUT NÄIN YKSIN.
MUTTA PIAN YKSINÄISYYS PÄÄTTYY.
PIAN MINÄ SAAN RAKKAANI.
HYVIN PIAN.
PIAN TEHDÄÄN SUURET PÄÄTÖKSET.
PÄIVÄ JOLLOIN HE SEISOVAT YHDESSÄ.
ASEET TOISTENSA OHIMOILLA.
SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME.
HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN.
VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY.
VIIMEINEN SOPIMUS.
SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ.
JA POLTTAA MEIDÄT.
MAAILMAN PUHDISTAJA.
MAAILMAN PIILOTTELIJA.
MAAILMAN PILAAJA.
MAAILMAN VARTIJA.
KAIKKI YHDESSÄ.
MUTTA SITÄ MINUN EI TARVITSE KATSOA YKSIN.
MINÄ NÄEN KAIKEN.
SILTI MINÄ OLEN ITKENYT.
ITKENYT PITKÄÄN.
OLEN OLLUT NIIN YKSIN.
TULE TAKAISIN CREEDY.
Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.
Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin. Helryx, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. Ikävä nähdä. Makuta Nui, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi? Ilmeisesti, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?
Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten: Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen. Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä. Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani. Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen. Sinun kuolemasi, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen ja nopeammin kuin kuvittelet. Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko. Aiotko sinä, Helryx hyvä, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä ja mieli lyödä sitä, kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon? Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi. Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi. Maailma on julma. Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian. Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa. Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla, Manu leperteli, ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni? Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui! Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. Viime kerta saa jäädä viimeiseksi. Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi. Sssinulla oli hauskaa, eikö niin? Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli luultavasti melko äskettäin käytetty väkivallan tekoihin todennäköisesti kuulustelemiseen. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi. Sinut teloitetaan, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. Niin tapahtuu. Mahdollisesti, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän kuinka olisikaan? Kuka minut teloittaa? Tobduk. Voi, hän nauttisi siitä kovin. Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui. Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.
Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi: Mitäs Tellervolle kuuluu? Minun ei tarvitse kuunnella tätä, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan. Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte. Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia? Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx? Minä en aio vastata kysymykseesi. Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt? Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli ) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen. Aika rientää, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa silmät toimivat kuin itsekseen. Aika rientää, Manu toisti, kello käy, kukko sanoo: Kiekuu. Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa. Kerro minulle, Helryx sanoi ovelle, miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä. Te ette palvele hyvyyttä, makuta totesi. Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun? Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun? Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi: Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.
Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui? Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä ja tapa ne. Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. Entä oletko sinä tätä: Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin. Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta. Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta? Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan. Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie. Viekää hänet pois, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse. Hei hei, Helryx, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. Toivottavasti emme tapaa enää. Olen varma, ettemme. Niin olet, minä en, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan. Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen. Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle? Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen. Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa. Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje. Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän? Rouva? vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. Mennään. Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi. Maailma on julma, eikö niin?
[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]
Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.
Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta Ämtur luotti itseensä.
Saari
Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.
Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä trooppisia saaria joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.
Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.
Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.
Ei vastausta. Hän oli litimärkä.
Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.
Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.
Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.
Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.
Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.
Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.
Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.
“Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.
“Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”
“Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.
“Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.
“No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”
“Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”
“Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”
Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. “Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.
“… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.
“Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”
Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.
“Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, “Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”
“Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.
“Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”
He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.
“Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.
“Sitten vapautat tykin tästä.”
Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.
“Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”
“Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”
Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.
“Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”
Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.
“Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.
Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu Atheonistien temppeli. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.
Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.
Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.
[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]
Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.
Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.
Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan. Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.
Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin. Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta. On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä. “Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin. “Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, “mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.” “No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.
Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen. “Kytköksiä”, tämä sanoi. “Millaisia kytköksiä tarkalleen?”
“Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. “Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.
“Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. “Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.” “Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…” “Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.
“Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. “Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”
“Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä. Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?
Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.
Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki. Manu oli poissa. Mitä hittoa juuri tapahtui?
[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]
Kartta. Koko universumin kattava kartta. Kartta, Manu sanoi. Kartta, Visokki toisti. Kartta, Manu vahvisti. Kartta? Visokki tarkisti. Kartta, Manu vakuutti. Mene Arkistoihin. En. Mene. En. Ei minulla ole karttaa. No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan. ei minun aikanani ainakaan ollut. Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen. Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä. Minä olen tosissani, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.
Vakavia sanoja. Ahaa, no ehkäpä Tongulla on? Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta. Mitä? Kerro Guartsulle, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten. Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi: Kerro Guardianille, että olen pahoillani. Mistä sinä olet pahoillasi? Sano vaikka, että kaikesta. Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan. Mitä sinä aiot? Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle. Välitän viestisi.
Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi: On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan. Palaat mistä? Pyydän. Minä varmistan. Mutta minne sinä menet? Hyvästi, Visokki. Manu astui kynnyksen yli. Manu! Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen. Minä jään toki eloon, älä sitä huoli. Sitten Makuta Nui oli poissa.
Telakka
Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen. Tässä, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin. Kiitän. Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan. Katsotaanpa, kynä. Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan. Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hoi, Tongu! Kaikuva ääni kantautui jostain. Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja. Lisää muminaa. Oletan, että tuo oli kyllä. Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: MATOROLLE, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä. Hei sitten. Emme näe hetkeen. Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.
Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti. Bilehile heräsi luolastaan. Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin. Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen. Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin. Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.
Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.
Sisääntulija sulki oven perässään. Sopiiko vaivata? hän kysyi.
Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran. Sopii? Sitten hän vielä lisäsi Kuka siellä? Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi. Troopperi, hän vastasi.
Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa. Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa. Tiedätkö, Toa aloitti ja piti pienen tauon. Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.
1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.
Ja minä en, klaanilainen jatkoi.
Ilmeisesti ei, torakka päätteli.
Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa. 1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan: Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.
Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:
Hassua tämä elämä.
Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.
Paitsi että hän kuuli muutakin.
Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…
Seinän toisella puolen
Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.
Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi, Hai selitti hänen takanaan. ihanko totta? Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin. Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita. Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli? Matoro kysyi. Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.
Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.
Se yhdistää parhaillaan Klaaniin, Hai selitti vielä lopuksi. Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.
Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa? hän kuuli Paacon äänen puhuvan. Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro, Matoro vastasi lyhyesti. Selvä, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.
“Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle. “Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.” “Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.
“Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.
Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan. “Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. “Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”
“Manu”, Guardian yritti. “Niin, Gurvana?” “Minulla oli puhelu.” “Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.” “Miten sinä edes pääsit sisään.” “No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”
Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.
“Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.” “Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. “Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”
“Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”
Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. “Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”
“Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. “Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”
“En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-“ “Sadistisuutta ehkä, hajua en.” “- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”
“Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville” “Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. “Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.” Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten. “Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.
Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. “Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”
“Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. “Guartsu hei, voisitko…” Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.
“Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. “Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.” “Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. “Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”
“… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi. “… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. “Noh, ei kai tässä enää muuta ole?” “Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. “Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”
“Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. “Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.” “Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. “Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.” Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain “Selvä. Kiitos.”
“Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.
“Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.
“…”
Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä. “Pyritään välttämään, herra eversti”
“Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.
Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.
Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.
Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.
Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan. Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.
Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin. Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.
***
Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. …mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?
Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. …sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.
Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.
Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.
Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.
Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.
Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-
Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.
Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.
Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.
Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F -12.
Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.
Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.
Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.
Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.
Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.
Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.
Ehkä olenkin?
Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.
Minulla on kuula.
Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.
Kuulaa tai ei?
Kuulaa tai ei.
Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?
Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.
Oh? Mitä oh?
Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.
Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.
Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.
Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.
…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan. Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?
Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.
Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.
Kerro.
Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?
Olet.
Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.
Emme.
Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.
Hyvä on.
Sinä suostut? Oikeasti?
Tämän kerran.
Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. …huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.
Kyllä.
Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.
Kyllä.
…
Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin
Yö.
Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.
Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.
Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.
Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.
Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…
Pimeys.
Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
…tämän täytyy olla oudoin-
-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.
Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.
Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.
Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.
Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.
Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.
Saraji oli hämillään. Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.
Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.
Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.
Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?
Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…
Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.
Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.
Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.
Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää… …mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…
…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…
Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani… …mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…
Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.
Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.
Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…
…Killjoy.
Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.
Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.
…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…
Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi… …mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.
Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.
Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.
…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.
Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.
…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.
…ole kiltti.
…kokoa kuulat.
…tapa Killjoy.
…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.
Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…
Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.
Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…
…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.
…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…
…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-
Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…
…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.
Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.
…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.
Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: F -12.
Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.
Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…
…vallan oli aika vaihtua.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu
Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.
Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.
Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…
Metru Nuin itärannikko
Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…
…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.
Bio-Klaani, moderaattorien työhuone
Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.
Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat: