Klaanon

Avainsana: kaikki ne

  • UNIT DOXHOUND

    Maahan putoilevat lumihiutaleet olivat päivien saatossa saaneet aikaan laajan ja syvän, valkean peitteen lähes koko saarelle. Bio-Klaanin linnoitus seisoi rannikon tuntumassa paikallaan jykevänä kuin kallio, uljaana kuin se tarinan naiivi prinssi, joka leikkaa lohikäärmeen pään irti ja saa rakastamansa naisen, joka sitten lopulta tekee hänet hulluksi touhottaessaan vauvakuumeessa. Mies ei halua vauvaa, mutta miksi vaimo kuuntelisi? Ei hänen tarvitse. Hän on dominoiva osapuoli.

    Bio-Klaanin linnoitus, siis jykevä ja uljas, ja sen erinäiset tornit seisoivat paikoillaan sitkeämmin kuin orjakauppa Xian slummeissa – välittämättä siitä, miten lumimyräkkä pieksi sen muureja, irrotti kattotiiliä ja heitti Bobin mereen. Jotakin odottamatonta kuitenkin oli näkyvissä, vaikka kaikki näyttikin melko tavalliselta, kun huomioon otettiin, miten lähellä joulu oli. Guartsupukkia odotellessa moni oli jo menettänyt hermonsa, sillä tietystikään Peelo ei ollut voinut hillitä itseään vaan oli heittänyt puuron sekaan teräsvillaa. Keetongu oli ajanut häntä takaa viisi päivää ja yötä tästä syystä.

    Se jokin odottamaton, jota kukaan ei olisi olettanut näkevänsä tänä tavallisena iltana – ja todellisuudessa ei nähnytkään, sillä tämä jokin oli erittäin salamyhkäinen ja yritti sulautua varjoihin, oli hieman tukevahko ja pitkä hahmo, joka myös sulautui lumiseen kattoon värinsäkin puolesta lähes täydellisesti.

    Snowie hiippaili Adminsiiven katolla.

    ”Solid Snowman kutsuu Everstiä”, luminen Toa sanoi radiopuhelimeensa riemuissaan koodinimestään, jonka oli saanut itse valita. ”Kuuleeko Eversti?”
    ”Eversti kuulee. Mikä on tilanne?” sanoi ääni, joka kuului eräälle toiselle hiipparille lumisessa yössä – hiipparille, joka seisoi viereisellä katolla vahdissa.
    ”Heh, Guartsu. Eversti sopii sinulle. Vaikka minusta Eversti olisi saanut olla tukijoukkona päämajassa.”
    ”Tilanne, Snowie.”
    ”Niin, no. Täällä on aika pimeää. Ikkunan takaa ei näy valoa”, Snowie sanoi vilkuillen kattoikkunasta alas kattohuoneistoon.
    ”Muista, että minä olen nukkumassa omassa huoneessani”, Guardian sanoi vakavalla äänellä. ”Jos jäät kiinni, sinä vaikenet.”
    ”Toki, Eversti.”
    ”Ehkä on aika aloittaa operaatio. Varmistetaan synkronointi”, Guartsu murahti. ”Kuuleeko tukikohta?”
    ”Hyvin kuuluu”, kuului ääni, joka kuului Kerosiinipellelle.
    ”Erittäin hyvin, tosiaan”, kuului toinen ääni, Makuta Nuin ääni.
    ”Unit Doxhound on valmiina aloittamaan! Ihanaa!” Snowie hihkaisi melkein liian lujaa.
    ”Kuka hemmetti lopulta keksi tämän typerän nimen?” Manu kysyi ärtyneenä.
    ”Minä taisin”, Kepe myönsi Snowien hihittäessä taustalla.
    ”Ja olenko havaitsevinani intertekstuaalisuutta?” Manu jatkoi. ”Tuo nimi viittaa selvästi johonkin. Ilmiselvä alluusio, etten sanoisi…”
    ”… ja me kaikki tiedämme, mihin”, Snowie päätti virkkeen Manun puolesta.
    ”Alluusio…” Guartsu murahti. ”Mitä te teette.”
    Manu yskäisi.
    ”Gurttu, sinun pitäisi tietää tuollainen yksinkertainen sana. Jopa Snowie tunnisti sen.”
    ”Kyllä minä tunnistin sen”, Guartsu sihahti, ja Snowie sanoi lähes samanaikaisesti:
    ”Ai? Miten niin jopa minä?”
    ”Sinähän et yleensä sivistyssanoista välitä, ethän?”
    ”Minä olen kuule kulttuuritietoinen lumi-”
    ”Mitä, jos tukkisitte turpanne, kun operaatio on kesken?” Guartsu sanoi äreästi.
    ”Kyllä, oi suuri ja mahtava adminimme”, Snowie ja Manu vastasivat yhteen ääneen, kuin olisivat harjoitelleet sitä jo kauan vain tätä hetkeä varten.

    Hetken kuluttua Snowie sanoi: ”Minusta me olisimme oikeastaan voineet olla se Gubberin jengi…”
    Manu hymähti. Vartiopaikallaan Snowie virnisti.
    ”Jep, jep. Minähän olen Snö Gubber ja Guartsu on Gurray the Bimbo.”
    “Mitä?” Manu tyrskähti. ”Bimbo. Ja Kepekö olisi sitten Pelle the Kerosiini, ryhmämme aivot, tai jotain?”
    ”Onpa mielikuvitukseton nimi”, Snowie valitti. ”Ja tiedätkö mitä, Manu? Sinä olisit meidän Gurumme.”
    ”Kuinka ihanaa. Ja Pelle muuten nukahti murokuppiinsa. Pitäisikö herättää?”
    ”Herätä”, Guartsu sanoi, ”ja olkaa hiljaa, hyvät ihmiset, joku sentään keskittyy tehtävään.”
    ”No hei, kyllähän minäkin”, Snowie vastusti.
    ”Siltä se kuulostaakin.”

    ”Minusta tuntuu, että minulla saattaa olla krooninen suolistosairaus”, Manu sanoi yhtäkkisesti. Snowie yritti tukahduttaa nauruntyrskähdyksensä.
    ”Nyt, pojat, keskittykää”, Guardian sanoi lujasti. ”Meillä on tämä homma kesken. Ja se on tärkeä, jos ette muista.”
    Verstaassa Manu pudisti päätään puistatuksen ravistellessa häntä. ”Se on.”
    Tökättyään Kepen hereille Manu otti esiin kannettavan tietokoneen. Uniselta näyttävä Pelle tuijotti hämmentyneenä Manua ja tämän tekemisiä.
    ”Ne saattaisivat tutkia sinun koneesi”, Manu selitti. ”Mutta tuskin tätä. Varsinkin, kun käytän tätä käyttistä, joka ei, hitto vieköön, osaa tallentaa mitään kiintarille.”
    ”Mikä se on”, Kepe sanoi konemaisesti.
    ”Minä taisin koodata sen itse…”
    ”No se selittää.”
    ”Hiljaa.”

    ”Tukikohta?” Guarsun ääni kuului vaativaan äänensävyyn.
    ”Aivan kohta”, Manu sanoi. ”Kepe, otapa sinä tämä Guartsu kuunneltavaksesi, minä laitan hommat kuntoon.”
    ”Okei”, Kepe sanoi ja otti Manun headsetin. ”Operaatio voi alkaa.”
    Guartsu nyökkäsi itsekseen katollaan, mutta eihän sitä kukaan nähnyt.
    ”Snowie”, hän sanoi, ”aloita tunkeutuminen.”

    Snowman avasi ikkunaluukun lukon Kepen hänelle tekemällä automaattitiirikalla, joka avasi sen hetkessä ihan itse. Sitten Lumikki kiinnitti vaijerin ikkunankarmiin ja alkoi laskeutua sen varassa alas.
    ”Solid Snowman kohteen yläpuolella, pyydän Everstiltä harhautusta.”

    Tätä Guartsu oli odottanut. Hän otti esiin singon, jota oli kanniskellut pitkän matkan satamasta, josta oli sen salakuljettanut.
    ”No niin”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Tästä tulee sotku.”
    Hän asettui makuulle ja tähtäsi – ja laukaisi.
    Ohjus lensi pimeän linnoituksen yläpuolella kohti jotakin, mitä ei pian enää olisi, jotakin, mitä kukaan muu kuin eräs tietty Toa ei jäisi kaipaamaan, jotain, mitä Killjoy olisi voinut kutsua hyväksi vitsiksi. Kohti Tawan petuniakasvihuonetta.

    Valtaisa räjähdys hävitti lasin ympäröimän puutarhan olemattomiin ja valaisi koko sen puolen linnoituksesta.
    ”Kun Tawa huomaa tämän, hänellä on varmasti tekemistä”, Kepe sanoi tekopirteällä äänellä kitatessaan kahvia ja pistellessään itseään nuppineuloilla.
    ”Toivottavasti kukaan ei kuollut”, Snowie sanoi ehkä hieman alakuloisella äänellä roikkuessaan vaijerin varassa.
    ”Vaikka olisi kuollutkin, sillä ei ole väliä”, Manu sanoi julman välinpitämättömästi. ”Me kaikki tiedämme, miksi se oli tarpeen.”

    Snowie ajatteli käyttää jotakin kivaa agenttitemppua välttääkseen kattohuoneiston lattiaa verhoavat näkymättömät lasersäteet, mutta Kepe keskeytti hänet:
    ”Ei auta, Snowie. Agenttileffat ovat huijausta.”
    ”Ahaa…”
    ”Minä hieman sotken järjestelmää”, Manu sanoi Skype-keskusteluihin tarkoitettuun mikkiin, jonka oli löytänyt Kepen varastosta odottaessaan, että käyttöjärjestelmä hyväksyy hänen kirjautumisensa. Paaberin vanhoja kaiuttimia hän ei ollut uskaltanut ottaa, sillä kuulokkeita käytettiin syystä. Joku saattaisi kuulla heidät.
    ”No niin”, Makuta sanoi huoaten ja naksautti sormiaan. Rusahdus sai Kepen naaman vääntymään irveeseen.
    ”Katsotaanpa, mitä voin tehdä”, Manu visersi. Kuin lintu, Kepe täydensi mielessään. Ruma lintu.
    Minä kuulen kaiken, ystävä hyvä.
    Tiedän.

    Snowie odotti kärsivällisesti. Manu liitti itsensä Klaanin tietojärjestelmään ja kirjautui sisään Tawalta varastetuilla tunnuksilla.
    ”Et muuten usko, miten vaikea nuo oli hankkia”, Kepe tuhahti.
    ”Uskon toki”, Manu sanoi virnistäen. ”Siksi sinä sait tehdä sen.”
    ”…”
    ”Noooh?” Snowie sanoi hätääntyen. Portaikosta kuului ääniä.
    ”Tadaa, laserit ovat poissa!” Manu sanoi ylpeänä. Snowie laskeutui varoen lattialle. Hälytys pärähti soimaan.
    ”Tai ainakin melkein ovat poissa”, Manu sanoi hiljaa. ”Hetki vain.”
    Snowie ryntäsi huoneen reunaan ovea kohti. Sitten hälytys lakkasi.
    ”Nyt ne ovat poissa.”
    ”Hienoa”, Snowie kuiskasi hengästyneenä.
    ”Pidä kiirettä”, Guartsu murahti. ”Tawa näyttää toipuneen järkytyksestä.”
    ”Oi voi”, Snowie sanoi naurahtaen hermostuneesti. Hän ryntäsi ovesta käytävään, joka johti eri Tawan huoneistoon. Käytävän kaikki ovet oli lukittu öisin niin, että Guartsun huoneesta ei olisi päässyt sinne.
    ”Ja sitä paitsi, kuten muistatte, jäljet eivät saa johtaa minuun”, Guartsu muistutti.
    ”Minuunko sitten?” Snowie sanoi viattomasti.
    ”Kyllä.”
    ”Hei, ei ole kivaa.”
    ”Maailma on julma.”

    Snowie meni Tawan ovelle, jonka hyvin tunsi niistä loputtomista puhuttelukerroista, joiden aikana oli siellä ollut. Puhuttelu liian kilttinä olemisesta. Johonkin piti vetää raja.
    Oven tiirikoiminen meni Kepen työkalulla yhtä hyvin kuin kattoikkunan lukonkin. Ovi aukesi, narin narin narin, ja Lumiukko astui sisään. Hän asetteli hetken otsanauhaansa paremmin ja alkoi sitten tutkia paikkoja. Missä se oli? Missä oli kohde?

    ”Se lienee Tawan kassakaapissa”, Kepe sanoi. ”Voitko murtaa sen?”
    ”Minä voin ja osaan ja pystyn ja haluan!” Snowie sanoi.
    ”Ihanaa”, Manu hihitti. ”Suurrikollinen puuhassaan. Snö Gubber.”
    ”Hiljaa, aboriginaali.”

    Snowie tutki jokaisen taulun takaa, mutta kassakaappia ei ollut.
    ”En löydä kassakaappia.”
    ”Katsoitko Madam Lambertin julisteen takaa?” Guartsu tiedusteli huvittuneena.
    ”En…”
    ”Tawa kuuntelee roskamusiikkia”, Manu totesi. ”Sääli.”
    ”Ei Tawa sitä kuuntele”, Guartsu naurahti. ”Minä liimasin sen julisteen siihen Tawan kiusaksi viime viikolla. Mutta miksi hän ei ottanut sitä pois, sitä en tiedä.”
    ”No, se näkyy tässä kamerakuvassa”, Manfred ilmoitti.
    ”Kamera…?” Snowie sanoi jähmettyen.
    ”Joo, minä hallitsen sitä kameraa.”
    ”Pahus, minä kun luulin ottaneeni kaiken huomioon.”
    ”Niin sinä teitkin, kun päätit ottaa meidät mukaan operaatioon”, Kepe sanoi. ”Win.”
    ”Minä teidät mukaan halusin”, Guartsu tokaisi.
    ”Et olisi sanonut sitä”, Snowie voivotti.

    Lambertin muotokuvan siirrettyään Snowie näki kassakaapin, jossa oli perinteinen pyörityslukko. Hetken pyöriteltyään Snowie sai sen auki (”Luonnonlahjakkuus rikollisuudessa”, Manu ylisti) ja näki sisällön.

    ”Siinä se on, pojat.”
    ”Ooh!”
    ”Iiih!”
    ”Haaah!”
    ”Hurr.”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”Mitä?” Kepe kysyi kummastuneena. Manu kohautti olkiaan ja sanoi jälleen:
    ”Haa!”
    ”Pian, ota se talteen”, Guartsu sanoi. ”Tawa on jo sisällä.”

    ”Snowie? MITÄ SINÄ –”
    Snowie katsoi ovelle: Tawa seisoi karmit kehyksinään ja näytti vimmastuneelta.
    ”MINUN KASSAKAAPPINI!”
    ”Ja silloin liikkuu”, Snowie siteerasi ja hyppäsi ikkunan läpi objekti turvallisesti laukussaan.
    ”SNOWIIIEEEEEEEEE.”

    Lumiukko hyppäsi seuraavan tornin katolle notkeasti kuin pesukarhu ja luuli olevansa turvassa, mutta Tawa pääsi hänen peräänsä melkein yhtä ketterästi.
    ”TULEHAN TÄNNE, SINÄ IHANA IHMINEN. KUKA TÄMÄN JÄRJESTI? GUARTSUKO?”
    ”Eeeeei?”
    ”SE SIIS OLI GUARTSU! MINÄ TAPAN HÄNET!”
    ”Snowie!” Guartsu älähti. ”Sinun piti olla paljastamatta!”
    ”Yritin”, Snowie pahoitteli.
    ”Pakene ja äkkiä”, Manu huudahti.
    ”Menen valmistelemaan pakoreitin”, Kepe sanoi ja katosi komentohuoneesta.
    ”Harhautan, pidä varasi Snowie”, Guartsu mutisi.
    Snowie juoksi.

    Tawa juoksi Snowien perään, ja kaksikko hyppeli katolta toiselle ketterästi kuin kaksi kettua. Tawa ei ollut Snowieta paljon jäljessä ja oli alkanut ampua salamoita keihäästään.
    ”Salamia syntyy hevosista!” Snowie kiljui väistellessään Tawan ammuksia.
    ”Tai poneista”, Manu mutisi.
    ”TUO SE TAKAISIN!” Tawa kirkui kurkku suorana. Snowie vilkaisi kädessään olevaa objektia ja kiristi vauhtiaan. Määränpää häämötti. Guartsu taas oli ottanut esiin tarkka-ammuntakiväärin. Hän tähtäsi huolellisesti vesisäiliöön Snowien edessä. Heti, kun Snowie oli ehtinyt sen ohi, Gurvana laukaisi. Luoti lävisti säiliön, ja olematon vesisuihku purskahti ulos reiästä suistaen Tawan radaltaan. Guartsun epäonneksi Tawa näki hänet.
    ”GGGGUUUUAAARRDDDIAN.”
    ”Hhei, Ttawa.”
    ”TÄNNE SIELTÄ.”
    ”En taida”, G sanoi ja hyppäsi pimeyteen.

    Tawa jatkoi Snowien perään. Lumikki oli saanut hienoisen etumatkan, jota Tawa kiri kiinni kuin raivohullu härkä.
    ”KOSTAN PETUNIOIDEN PUOLESTA JA SYÖN SINUT ELÄVÄLTÄ”, ihana Tawa uhkasi. Snowie kiristi yhä tahtia. Katon reuna näkyi jo. Ja kuten oli luvattu, pakoauto odotti. Snowie hyppäsi alas katolta ja astahti ajoneuvoon, jonka ratin takana Kepe istui. Manu istui pelkääjän paikalla epävarman näköisenä.
    ”Oletko varma, että osaat ajaa tätä?” hän kysyi epäilevästi.
    ”Höh, tietysti”, Kepe tuhahti. ”Kuka nyt ei osaisi.”
    ”Veikkaisin sinua, jos jotakuta pitäisi.”
    ”Kiitoksia.”
    ”Eipä kestä.”
    Snowie tupsahti pakettiauton takaovesta sisään.
    ”Liikettä! Se tuleee!”
    Kepe polkaisi kaasua, ja Snowie miltei putosi ovesta ulos. Hän sai kuitenkin tartuttua ovesta kiinni ja vedettyä sen sisäänpäin. Naksahtaen ovet menivät kiinni ja ikkunasta näkyi auton perässä turhaan juokseva Tawa. Auto teki pienen pysähdyksen seuraavalla tornilla, jonka huipulta Guartsu liukui alas kummallisen manööverin avulla käyttäen jalkojensa kynsiä ja silmänsä piilokameratoimintoa.

    Tawa melkein ehti saavuttaa heidät pysähdyksen aikana, mutta kun Guartsu oli vetänyt ovet kiireen vilkkaa jälleen kiinni, nainen sai niellä pölyä.

    ”MMMMMINÄ KOSSSSTAN TEILLE VIELÄ.”

    ”Onneksi se ei nähnyt minua”, Manu huokaisi helpottuneena.
    ”Hmmmpph”, Snowie tuhahti.
    ”Näytä se”, Guartsu murisi. ”Minun on nähtävä se.”
    Snowie näytti saalistaan. Hänen laukkunsa sisältä paljastui suuri, ei vaan valtava pussi Klaanin parasta suklaata.
    ”Hmmmmmmm”, hymisivät kaikki yhteen ääneen tuoksun vallatessa koko auton. Kepe kohotti kätensä kohti pussia. Manu läpsäisi kättä ja käänsi katseensa Kepeen.
    ”Auts, mistä hyvästä tuo oli?” Kepe kivahti.
    ”Kepe, kuka ajaa.”
    ”Oho.”
    Auto suistui laiturin päästä suoraan meren syvyyksiin. Onneksi sen sisältö oli uimataitoinen.
    Snowien vedenpitävässä laukussa objektikin säilyi kuivana.
    ”No niin”, Guartsu sanoi vesi kielellään. ”Miten nämä jaetaan?”
    ”Jaetaan tasan, tietysti”, Manu sanoi opettavaisesti. ”Kaikille yhtä paljon. Paitsi, jos joku haluaa antaa minulle osuudestaan.”
    ”Ei halua”, Snowie sanoi yskien vielä vettä.
    ”Hmm, tästä tulee elämäni paras joulu”, Kepe julisti.
    ”Minä en pidä niistä kahvin makuisista, älkää antako minulle niitä”, Manu sanoi.
    ”Minä voin antaa sinun osuutesi kahvinmakuiset kyllä Mäksälle joululahjaksi”, Guartsu sanoi virnistäen.
    ”Tai Tawalle”, Snowie sanoi naurahtaen.
    ”Minä tahdon sen isoimman”, Kepe sanoi.
    ”Jaetaan sekin”, Snowie ehdotti.
    ”Ei, sitten se ei enää ole iso.”
    ”Totta.”
    ”Antaa Kepen saada sen, mutta vähennetään häneltä kaksi muuta”, Guartsu päätti.
    ”Sopii”, sanoivat Manu ja Snowie yhtä aikaa Kepen väittäessä vastaan.
    Lopulta suklaa oli jaettu, ja tyytyväiset ristiretkeläiset lähtivät likomärkinä kohti Klaanin linnoitusta, joka seisoi jykevänä ja uljaana kuin, ah, niin uljaana kuin
    ”Jos ei puhuta niistä prinsseistä, jooko”, Manu ehdotti. Muut olivat ehdottoman samaa mieltä.

    JOULUINEN ”LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN”, JA HYVIKSET VOITTIVAT. JA KEPE SAI SEN ISOIMMAN. JA MITÄ VIELÄ? TAWAN JOULU SAATTAA OLLA KURJA. MUTTA HAITTAAKO SE VÄLTTÄMÄTTÄ? RIP PETUNIAT.

  • Athismin pitkä oppimäärä

    Zeeronin mökki

    Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
    Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
    Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.

    ”Alussa oli tyhjyys.”

    Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.

    ”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
    Aikana ennen aikaa.”

    Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
    Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.

    ”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
    Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
    Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”

    Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
    Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.

    Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja.
    ”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
    Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.

    Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.

    Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”

    Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.

    ”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
    Oli Mata Nui, Suuri henki.”

    Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
    Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
    Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.

    ”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
    Kuoria. Ilman tarkoitusta.

    Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”

    Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.

    ”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
    Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?

    Saako ratas valita oman tiensä?

    Tyhjyydestä vastasi ääni.”

    Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
    Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.

    ”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
    Yhtenäisyytenne on osa teitä.
    Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
    Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.

    Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.

    Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.

    Mitä sanotte?’”

    Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
    Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.

    Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
    Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.

    ”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
    Mata Nui antoi meille elämämme.
    Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
    Vai jotain muuta.”

    Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
    Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.

    ”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
    Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
    Ath ko relthe Nimda.
    Athin rakkaus Nimdasta.

    Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”

    Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää.
    Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
    Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.

    Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita.
    ”Kenelle Nimda kuului?

    Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
    Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
    Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
    Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
    Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
    Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.

    ’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
    ’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
    ’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
    ’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
    ’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.

    Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
    ’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
    Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”

    Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
    Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.

    ”Se kuului kaikille.
    Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”

    Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
    Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.

    ”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
    Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
    Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
    Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
    Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.

    Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”

    Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
    Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.

    ”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.

    Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”

    Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
    Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
    Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.

    ”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
    ’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
    Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
    Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
    Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.

    Henkien lait on tehty paranneltaviksi.

    Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.

    Mitä sanotte?’”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
    Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.

    Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.

    ”Ath vastasi.
    Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
    Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”

    Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.

    ”Ja Ath puhui Atheonille,
    ’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’

    Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
    ’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’

    ’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
    Valinta oli aina sinun.
    Se on aina ollut sinun.

    Se oli lahjani sinulle.’

    Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
    Se ei koskaan lakannut nauramasta.

    Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.

    Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
    Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
    Todellisen rauhan.”

    Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
    Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
    Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
    ”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
    Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
    ”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.

    ”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
    ”Hm?”
    ”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
    Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
    Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”

    Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
    ”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
    ”Juttuja.”
    ”… juttuja.”
    ”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
    Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
    ”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
    ”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
    ”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
    ”Sienet olivat.”

    Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
    Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
    Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä.
    Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
    Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
    joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…

    ”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”

    ”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
    Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti.
    … hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
    Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…

    …lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,

    muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.

    ”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
    ”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
    ”… no eikö se ollut?”
    ”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
    Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
    Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.

    Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
    ”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
    Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
    ”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.

    ”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
    Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”

    Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
    Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.

    Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
    ”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
    Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
    ”Minä uskon, että hän on Atheon.”

    Kylmät väreet valtasivat Kepen niskan.

  • Mysterys Nuin makuta kaapataan

    Klaanin pihamaa ja metsikkö

    Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

    Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

    Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
    Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

    Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
    Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
    ”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
    ”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
    ”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.”
    ”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

    Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
    ”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”

    ”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

    ”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.”
    ”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…”
    ”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

    ”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”

    ”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
    ”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

    Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

    Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
    Manu oli poissa.
    ”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

    [spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

  • Hildemar 40: Muistinaattori

    BKS Hildemar, Blozin hytti

    Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.

    Sen nimi olisi ”muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.

    ”Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”

    Se käynnistyi. Ja toimi.

    Metru Nui, kauan sitten

    Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.

    Bloszarin miekka oli viety.

    He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.

    ”Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.

    ”Viekää muiden vankien luo.”

    Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.

    Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.

    Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.

    ”Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.

    Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.

    Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.

    Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.

    Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.

    Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.

    ”Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:

    ”Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”

    Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.

    Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.

    Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.

    ”Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.

    BKS Hildemar, Blozin hytti

    Epäselvää… kone sanoi.

    ”Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.

    Metru Nui, kauan sitten, jälleen

    Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.

    ”Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”

    ”Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”

    ”Et tule muistamaan tästä mitään.”

    ”…”

    Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.

    Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki ”oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.

    BKS Hildemar, Blozin hytti

    [I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.

    Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.

    Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.

    Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.

    Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.

    [spoiler=Niin, tähän loppuun…]Noin. Meni tähän jonkin aikaa. Vähän pitempi, kuin yleensä.[/spoiler]

  • Hildemar 36: BKS Hildemarin pako

    Athistien saari


    ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.”

    Mitä seuraavaksi tapahtuu?

    Sinä menet takaisin laivalle. Heti.

    Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.

    Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.

    Ei…

    Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.

    Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.

    Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?

    Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.

    Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.

    Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.

    Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

    Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.

    Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.

    * * *

    Kuusi kilometriä.

    Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?

    Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.

    Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.

    Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.

    ”Seis! Kuka siellä?!” kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia.
    Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.

    ”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.

    Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä?
    Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.

    Matoro ampui toisen. Kolmannen.

    Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua.
    Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.

    Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto ”Tuolla se on!” Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.

    Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.

    Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.

    ”Mitä täällä on tapahtunut?” Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?

    Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.

    Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.

    ”Hei!” Matoro tervehti iloissaan. ”Mitä karzahnia täällä on tapahtunut?” hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.

    Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.

    Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään.
    ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?”

    Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy.
    ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen…”

    ”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa?” Hai keskeytti.

    ”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa”, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.

    ”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron”, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.

    ”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”

    ”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.

    ”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.

    ”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.

    ”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin”, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.’

    ”Miten me aiomme pelastaa kumppanimme?” Hai kysyi.

    Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään…”

    ”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit?” Bloz kysyi.

    ”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota”, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut.
    Mutta hän piti lupauksensa.

    ”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin” Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.

    * * *

    Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.

    Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.

    Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.

    Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.

    Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.

    Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.

    ”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.

    Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.

    Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua

    Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.

    * * *

    Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.

    Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.

    Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.

    Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.

    Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.

    Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.

    * * *

    Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.

    ”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa.” Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.

    ”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.

    Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.

    ”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.

    ”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.

    Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. ”Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus”

    Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.

    Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?

    Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin

    Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.

    Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.

    Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan.
    ”Entä tämä halli?” kuului ääni ulkoa.
    Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
    ”Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle”, hän sanoi sinilakille.
    ”…mutta…”
    ”Nyt.”

    Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki.
    ”Mene.”
    ”Mu-”
    ”Mene.”

    Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä.
    ”En minä voi jättää sinua tänne. Ei se-”
    ”Mene.”
    ”Mutta mistä tämä jalouden puuska?”
    ”Ei-”

    Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.

    Ylikersantti laski airon veteen.

    Teräs upposi torakkaan.

    Ylikersantti työnsi airolla vauhtia altaan reunasta.

    Teräs vedettiin ulos torakasta.

    Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.

    Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.

    Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.

    Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?

    BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.

    Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.

    Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh-
    ”Tuolla menee yksi!” kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.

    Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.

    Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.

    Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,

    Silloin räjähti.

    Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.

    [spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]

  • Kralhi

    VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus

    Vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, elivät rintamalinjat edelleen maailman syrjäseuduilla. Eteläisten saarten tutkimattomuus avasi lukuisia mahdollisuuksia sellaiselle, jota ei haluttu pitää julkisessa tiedossa. VL-624 oli sodan lopulla rakennettu valtava sotilastukikohta, jonka kautta siirrettiin valtavat määrät sotilaita ja tarvikkeita pohjoisen taistelukentille. Sodan päätyttyä siitä tuli kansainvälinen hämärän toiminnan keskuspaikka ja pienelle saarelle kohonnut valtaisa metallinen pilvenpiirtäjä oli ympäri vuorokauden eliittivartijoiden valvovan silmän alla.

    Pilviä halkovan metallisen hirmun ylimmissä kerroksissa sijaitsi lukuisia telakoitumispisteitä, joihin alukset ympäri maailmaa pysäköityivät. Noin 20 kattokerrosta paikkoja, yksi jokaista tornin sivua kohti. Kahdeksastakymmenestä telakoitumispaikasta suurin osa oli aina varattuna ja niiden omistajat yleensä joko huolsivat aluksiaan tai pitivät sijaa tornin sisälle rakennetuissa pienissä kaupungeissa. Yli satakerroksisen pilvenpiirtäjän jokaiseen kerrokseen mahtui teollisuuhallin verran sisältöä ja pienemmät yhteisöt alkoivat kukoistaa.

    VL-624 seisoi edelleen haastamattomana. Sadat sen suojiin asettuneet metsästäjät suojasivat sitä raskain ilmatorjuntatykein ja kaluston määrä rautajätin sisällä olisi riittävä koko eteläisten saarien valloittamiseen. Tätä valloitusta Metsästäjien ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Odinalta tulleet käskyt olivat pitävät. VL tulisi täyttämään vielä tarkoituksensa, mutta vasta sitten, kun TSO niin katsoo.

    Kaikessa mahdissaan tuo pilvenpiirtäjä kuitenkin tarjosi vastusta hyvin vähän. Se oli helppo kiertää, se oli helppo välttää. VL-624:ää lähestyessä pystyi tekemään vain yhden vakavan virheen…

    …joutua sen sisälle.

    Oli kulunut pari sekuntia siitä, kun Killjoy oli sulkenut suunsa. Jos joku olisi nähnyt Metsästäjän kypärän taakse sillä hetkellä, olisi ollut hyvin helppoa nähdä metsästäjän päässä riehuva aivomyrsky. Kaiken epätoivon keskellä kymmenet kysymykset huusivat vastausta, monet ongelmat vaativat ratkaisua ja samalla Metsästäjä yritti epätoivoisesti muistella lisätietoja senhetkisestä olinpaikastaan. Metallinen hohtava kyltti paistoi telakoitumisalueen yläpuolella, luoden heijastukset viidestä sisältämästään merkistä sillalla seisovan tummahaarniskaisen soturin päälle.

    Pyöreä, miltei kokonaan ilmassa leijuva ja naurettavan korkealle sijoitettu telakoitumisalusta oli kiinni itse rakennuksessa ainoastaan lyhyen rautaisen sillan varassa. Killjoy arveli sen pysyvän ilmassa painovoimaa kumoavien Kanoka-kiekkojen avulla. ”Mahdollisesti hatarat rakenteet” kirjattiin nopeasti Joyn muistiin.

    Kului muutama sekunti lisää. Kaksi metallista askelta tärisytti siltaa, jolla Joy edelleen nuokkui polvillaan. Metsästäjä kääni katseensa kiiltävästä maastosta kohti hieman lähempänä olevaa Purifieria. Kaksikko tuijotti toisiaan. Kumpikaan kypäräpäisistä sotureista ei paljastanut ulos minkäänlaista tunnetilaa. Ei, ennen kuin Killjoy puristi kätensä nyrkkiin…

    …nyrkkiin. Vaatimaton virne nousi kenraalin palaneille kasvoille. Hänen sormensa liikkuivat. Metsästäjä antoi niiden pyöriä hetken, nautiskellen niiden luomasta rutinasta. Hän todellakin liikkui. Ehkä aika riittäisi sittenkin.

    Kaksi metallista askelta lisää. Välimatka kahden soturin välillä oli noin kaksikymmentä metriä. Siniharmaaseen massiiviseen haarniskaan pukeutunut Purifier jätti oikeat uudet kasvonsa mysteeriksi. Molemmilla oli psykologinen yliote toisesta. Killjoyn tilannetta ei tosin auttanut se, että hän pienemmän kokonsa lisäksi oli polvillaan tummanpuhuvan soturin edessä.

    Kenraali havainnoi lähestyvän vastustajansa varustuksen niin nopealla tahdilla, kuin vain kykeni. Haarniskan paksuus oli äärimmäisen raskas. Mahdoton läpäistävä kevyemmän luokan tuliaseilla. Rannekiväärit oli siis poissuljettu. Mustat putket pumppasivat energiaa Purifierin todellisen kehon sisältä pukuun. Killjoy näki siinä puvun selvimmän heikon kohdan. Samoin haarniskan paljaaksi jätetyissä nivelissä. Punainen metsästäjä kuitenkin pelkäsi Purifierin olevan tämän myötä häntä itseään huomattavasti nopeampi.

    Purifierin oikean olkapään yläpuolella oli lukittuvat telat. Mahdollinen paikka selästä nousevalle aseistukselle. Haarniskan ranteet olivat myös hälyttävän paksut. Mahdollisesti siis täynnä aseita. Kypärän yksi suuri silmä sisälsi luultavasti samanlaisia havaintotoimintoja, kuin Killjoyn omassaankin. Kohde näytti kuitenkin suojaamattomalta. Siihen olisi helppo osua.

    Tänä aikana tapahtui neljä askelta lisää. Killjoy näki nyt täysin selvästi panssariin maalatun Mustan käden logon. Kenraalin olisi ehkä pitänyt olla siitä yllättynyt. Hän ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon merkin oli tarkoitus kertoa hänelle.

    ”Noh, etkö aio mahtailla paluullasi? Etkö aio kertoa pitkää tarinaa siitä kuinka mahtavuutesi peittosi jälleen kaiken muun? Se olisi kovin tapaistasi.”

    Askeleet pysähtyivät. Välimatkaa kaksikon välillä oli enää kymmenen metriä. Hieman koneistuva, mutta silti tuttu, korkea ja sähisevä ääni omasi nyt vakavuuden, jota Killjoy ei ollut vuosisatojen aikana kertaakaan ennen kuullut. Ei tällaisena. ”Et ole kovinkaan yllättynyt kenraali. Osasitko jopa arvata mitä oli tapahtunut?”

    Killjoy keskittyi nyt suoristamaan toista jalkaa altaan. Hän seurasi katseellaan raajaansa, kun se liikkui ja nousi pystyyn. Sen avulla metsästäjä hitaasti, mutta varmasti hilasi itsensä seisomaan. Kaksikon välinen pituusero oli muutama kymmenen senttiä. ”Myönnän, että en odottanut mestarisi vaivautuvan koluamaan ruumistasi Xian tuhkista. Mutta tämä on… viides kerta. Viides kerta kun minä tulen tappamaan sinut… veljeni Ehkä näin monen kerran jälkeen minun pitäisi lopettaa yllättyminen.

    Purifier levensi asentoaan ja levitti kätensä sivuille. ”Viides kerta… olemmeko me pyörineet tässä ringissä niin kauan… ha-hah. Sääli. Tänään se vihdoin päättyy. Evoluutioni on viimein ohittanut tarvittavan pisteen.”

    Killjoy sähähti, levittäen samalla jalkojaan saadakseen tukevamman otteen metallista allaan. ”Sinä siis kutsut tuota edelleen evoluutioksi? …idiootti. Valtapelisi johtaa vain varmaan kuolemaan. Sinä tiedät, että tuota voimaa ei voi kontrolloida. Näit mitä muille tapahtui. Sama odottaa sinua.”

    Purifierin kypärän takaa kuului vaimeaa naurua. Killjoy seurasi kuinka Pimeyden metsästäjän toinen käsi nousi vivulle niskassaan ja paineilman luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi. Se roikkui nyt Purifierin vasemmasta kädestä. Soturin kasvot olivat nyt paljaat. Killjoy kavahti askeleen taaksepäin.

    Mustavalkeat täysin sileät ja linjattomat kasvot eivät sinänsä olisi saaneet punaista soturia perääntymään. Syynä oli kypärän takaa paljastuneen olennon kita. Täysin siinä missä suun olisi kuulunut olla, törrötti kaksi riviä hirvittäviä pitkiä hampaita. Hengitys höyrysi niiden välistä kylmään ilmaan. Petomaisen ilmestyksen takaa kaikasi kuitenkin edelleen jo vuosisatojen takaa Killjoylle tuttu ääni. ”Kuten näet, minä onnistuin jo. Voimani on täydellisessä kontrollissa. Ovat olleet jo kauan. Sinä ja typerä tiedenaikkosesi ette vain koskaan tajunneet sitä.”

    Pieni sähkönpurkaus särähti Killjoyn puristuneen nyrkin välistä. Raivostunut irvistys oli noussut punaisen metsästäjän raadellulle suulle. Hänen tietokonemonitorinsa toimi taas. Killjoy tarvitsisi kuitenkin vielä hetken oikosulkujen ohittamiseen. ”Sinä saasta… julkeatkin vetää hänet tähän.”

    Purifier huokaisi ja pudisteli päätään, aivan kuin tämä olisi hetken oikeasti ollut pettynyt tilanteen kulkuun. ”Typerys. Minä kerron sinulle vain totuuden. Musta käsi oli täynnä naiiveja typeryksiä. Sinä, Niz ja kaikki ne muut. Olisin saavuttanut tavoitteeni nopeammin ilman teitä. Te onnistuitte tuhlaamaan kuulieni valmistamiseen satoja vuosia.”

    ”Sinä olit yksi meistä Purifier. Me luotimme sinuun. Herra luotti sinuun. MINÄ luotin sinuun! Sinä veit heiltä kaiken. Sinä ja typerät mielitekosi. Inhoan jo pelkkää ajatusta siitä, että joskus taistelimme rinta rinnan.” Killjoyn äänestä paistava halveksunta ei tuntunut tekemään vaikutusta Purifieriin.

    Musta Metsästäjä huokaisi syvään ja napsautti kerran metalliin kuorittuja sormiaan. Metallin kalahdus kieli Killjoylle, että joku hänen takanaan veti esille asetta. Nopea vilkaisu taakse vahvisti tämän arvelun. Hopeiseen, vanhanaikaiseen ja koko kehon peittävään haarniskaan pukeutunut Metsästäjä oli vetänyt selästään esiin äärimmäisen raskaan kolmipiippuisen automaattihaulikon. Samanlaisen, millaisia Vahkien etulinjat olivat käyttäneet sodassa. Killjoy tajusi, että Metsästäjä oli sama, joka oli aiemmin ojentanut Abzumolle merkillisesti hohtavan pussukan. Killjoy tiesi, mitä pussi sisälsi. Hän miltei sääli Makutaa. Hän oli vaihtanut Killjoyn johonkin paljon hyödyttömämpään.

    ”Nyt arvoisa kenraali. On tullut aika. Anna se minulle ja hyväksy kohtalosi.” Purifier oli ojentanut ottavan kätensä kohti Killjoyta. Joy kirosi, mutta ei kädelle. Purifierin eleen tapahduttua, kymmenet luukut pilvenpiirtäjän kauempana hohtavissa seinissä. Lisää aseiden ääniä. Hyvin paljon aseiden ääniä. Hopeapanssarisia sotureita hyppi telakoitumistasanteelle kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta ovesta ja ikkunasta. Purifierilla oli puolellaan koko alueen eliittivartijat. Jokainen varustettuna samalla raskaalla panssaroinnilla ja naurettavan kokoisella automaattiaseella.

    Nopea arvio ei näyttänyt hyvältä. Hänen peruuttamisensa esti yksi se yksi asetta tanassa pitävä Metsästäjä hänen takanaan. Vastassa oli Purifier ja vähintään viisikymmentä äärimmäisen raskasta Metsästäjää. Killjoyn vastakäynnistetty tietokone teki edelleen toimia oikosulkujen ohittamiseksi. Killjoylla oli suunnitelma, mutta vain Purifieria vastaan, ei kokonaista joukko-osastoa. Hänen toivonsa eli nyt hyvin löyhän teknisen teorian varassa.

    ”Sinä olet edelleen se sama nuori typerys, mikä olit vielä Metru Nuilla. Sinun tulisi jo tajuta, että moralisointisi ovat täysin turhia. Sitä paitsi, jos koit heidät niin tärkeäksi, et olisi koskaan lähtenyt. Sama voima houkutteli sinuakin Killjoy. Oli vain omaa typeryyttäsi jättää kuulasi voima valjastamatta. Ja nyt minä olen täällä hakemassa sen rinnastasi, sillä suurempi suunnitelma vaatii myös sinun panostasi.”

    ”Sinä ehdotat minulle, että antaisin sinun repiä sydämen rinnastani? Älä naurata mutantti. Sinä ja jokainen tällä asemalla kuolee tänään. Saan kostoni jo toisen kerran. Harvaa siunataan tällaisella mahdollisuudella.” Killjoy astui tukijalkansa varaan ja osoitti nyt eteenpäin marssineen metsästäjälauman kärkeen jäänyttä Purifieria. ”Lisäksi… kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

    Purifier nauroi. Kylmä hekotus kajahti ilmoille, vaikka Metsästäjän hurja kita tuskin liikkui. Puri tukahdutti naurunsa väkisin ahtamalla kypärän takaisin päähänsä. Metallikyklooppi oli jälleen paikalla tuijottamassa Killjoyn lävitse. ”Turhat löpinät sikseen Killjoy, minä tiedän että yrität pelata vain aikaa. Sinulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia selviämiseen.”

    ”Toistan kysymykseni: Kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?”

    Metsästäjärivistö seisoi aivan hiljaa. Tällä kertaa edes Purifier ei vastannut. Killjoy virnisti kypäränsä takaa. Punaisen Metsästäjän taakse kääntynyt käsi nousi esiin, paljastaen tämän vetäneen ranneteränsä esiin. Ulvahtava Metsästäjä Killjoyn takana kaatui maahan, verisuihkun purkautuessa kolmesta rintapanssariin tehdystä reiästä. Muutama Metsästäjä hopeisessa rivistössä kavahti taaksepäin. Kukaan ei ollut huomannut Killjoyn nopeaa liikettä. Tie hänen takanaan oli nyt selvä. Ainoa vihollinen oli hänen edessään.

    ”The Shadowed One teki kauan sitten kanssani sopimuksen. Sopimuksen, josta edes sinulle ei kerrottu. Vastineeksi siitä, että Vahkit siirtyisivät Metru Nuilta ikuiseen säilöönsä, hän lupasi opettaa minulle hallintaa. Täydellistä hallintaa. Koneiston absoluuttista hallintaa.”

    Täysi hiljaisuus. Jopa lähtevien ja saapuvien ilma-alusten ääni oli kadonnut hetkeksi. Kymmenien Metsästäjien joukkio seisoi aivan liikkumatta Killjoyta tuijottaen.

    ”En ollut aivan varma, miten voimani toimisi nykyisessä… tilassani. Todellisuus kuitenkin oli, että voimani on entistäkin väkevämpi. Toisin kuin yksitoista muuta Käden eliittiä, minun kuulaan sidottu voimani on tarkoitettu puhtaaseen sodankäyntiin. Voimani ovat heikentyneet rajusti, eikä minulla olisi enää kauaa elinaikaa, joten ehkäpä minä voisin demonstroida teille voimiani. Olisitte etuoikeutettuja, en ole koskaan toteuttanut… prosessiani julkisesti.”

    Purifier sähisi kypäränsä takaa, osoittaen sormellaan suoraan kohti punaista Metsästäjää. ”Mitä sinä oikein selität imbesilli? Yksikään Käden jäsenistä minun lisäkseni ei oppinut täydelliseen kontrolliin. Ei muodonmuutostasolle asti.”

    Killjoy pudisteli päätään ja heilutti omaa sormeaan. Täysin huomioimatta Purifierin kommenttia, Joy haki jaloilleen vielä tukevamman asennon, asettuen hieman kumaraan. Pää siltaa kohti kallistettuna, Killjoy kysyi vielä yhden kysymyksen: ”Vahoina päivinä, kun me kaksi työskentelimme vielä Kädelle, ennen kuin ennen sotaa loikkasit Metsästäjiin ja aloiti naurettavan evoluutiosi, ihmettelitkö sinä koskaan yhtä asiaa?”

    ”Huh?”

    ”Miksi entinen tunnusmerkkini oli skorpioni?”

    Puhdas energia ryöpsähti Killjoyn rintakehästä, ympäröiden punaisen haarniskan täysin keltapunaisella sähköistetyllä energialla. Joyn tiukasti kiinni puristetut nyrkit tärisivät puhtaasta niiden välistä purkautuvasta voimasta. Kypärän sisällä olento karjui. Sitä ei kukaan kuullut.

    Ryöpsähtelevä energia sai metsästäjäosaston ottamaan askelia taaksepäin. Ainoastaan Purifier seisoi suorana tujottaen hetki hetkeltä hurjistuvaa näkyä. Killjoysta lähtevä energiapatsas oli niin voimakas, että kahdella alemmalla telakointisillalla levänneet valtavat kuljetusalukset alkoivat hitaasti hivuttautautua kohti reunaa. Metsästäjät aktivoivat kenkiensä pohjiin kiinnitetyt magneettiset laitteet, jotka liimasivat nämä tiukasti metalliseen kanteen. Show jatkui, eikä mitään oltu vielä edes nähty.

    Killjoyn haarniska nitisi ja raksahteli kauttaaltaan. Se kasvoi nytkähdys nytkähdykseltä. Hartiat levenivät eniten muuhun ruumiiseen nähden. Metallinen rutina sekoittui energian sihahteluun ja raajojen uudelleenmuotoutumisen aiheuttama kipu sai Killjoyn huutamaan entistäkin kovempaa. Mutta muodonmuutoksen tärkein kohta oli vasta alkamassa. Killjoyn alaselkä eli. Metalli sen pinnalla kupli. Jokin alkoi työntymään sen sisältä hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen jaoke, toinen… kolmas jä neljäs. Kärkeä kohti kapeneva punaisesta metallista koostuva häntä purskahti vähä vähältä pidemmälle Killjoyn ruumiista. Se nousi sätkien ilmaan ja kasvoi niin pitkään, kunnes sen kärki heilui Killjoyn oman pään yläpuolella. Punaiset metalliset laatat uudelleenjärjestyivät ja paksummat panssarit siirtyivät peittämään hännän kärjen. Pian niiden sisältä luisui esiin valtava miekanterän kokoinen piikki. Tarkemmin katsottuna piikki oli Killjoyn miekka. Mekaaninen muodonmuutos oli saanut sen löytämään tiensä kasvaneen uuden ulokkeen kärkeen.

    Killjoy oli nyt jo neljänneksen edellistä suurikokoisempi ja selkeästi massakkaampi. Vinhasti heiluva häntä sätki ympäriinsä, hakien edelleen kunnollista liikekontrollia. Mutta ennen sen hankkimista, vielä yksi tapahtumaketju lähti liikkeelle. Metallin ratina oli nyt siirtynyt Metsästäjän kypärään ja siihen olis alkanut ilmestyä siksak-tyylisiä viivoja. Purifier näki sen ja kavahtin nyt itsekin askeleen taaksepäin. Kyseessä ei ollut temppu. Punainen metallihirmu oli todella onnistunut miltei mahdottomassa.

    Silloin kypärä repesi auki. Täysin siisti siksakkuvio reväytti kypärän puolikkaat irralleen. Killjoyn madaltunut karjunta täytti ilman kypärän lopettaessa äänen vaimentamisen. Mutta ääni ei tullut Killjoyn kasvoista kypärän takaa… kypärä oli Killjoyn kasvot. Hampaat. Valtavat punaiset metalliset hampaat ja niiden takaa ammottava tyhjyys. Purifierin kasvot. Täysin samanlaiset, mutta puhtaasta metallista valetut.

    Jalka iski. Karjunta loppui. Energian purkautuminen pysähtyi kuin seinään. Hirvittävien hampaiden välistä nousi höyryä kylmään ilmaan. Killjoy suoristi selkänsä ja käänsi katseensa kohti vihollisjoukkiotaan. Valtava mekaaninen ruho ylitti nyt hieman jopa Purifierin oman koon. Valtava tappava häntä huiski punaisen metsästäjän pään yläpuolella valmiina tappamaan. Matala rahina kaikui kypäräkidan hampaiden välistä. Olkapäihin sijoitetut ohjuspatterit nostivat päätään ja asettelivat kaksitoista ohjusta täyteen toimintavalmiuteen. Jalkapohjien rakettimoottorit alkoivat lämmetä kenraalin petoistuneesta uudesta ulkomuodosta huolimatta.

    Kymmenet aseet osoittivat Killjoyta. Purifier tarkisti omia asejärjestelmiään. Kiroileva Metsästäjä katsoi uutta vastustajaansa. Se tujotti häntä ilmeettömänä, säälimättömänä ja täydellisen valmiina.

    ”Kuten aiemmin sanoin. Jokainen tällä asemalla kuolee tänään.”

    Metallinen peto puhui. Sillä oli täysi kontrolli. Sillä oli täysi valta. Se tulisi tuhoamaan. Se oli Killjoy. Ja sillä hetkellä kymmenkunta ohjusta täytti ilman. Purifierin rakettimoottorit käynnistyivät. Ja niin metallijumalten sota alkoi.

  • Rautasiivellä 8: Finaali

    [spoiler=Tattaraa.]Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.[/spoiler]

    SS Rautasiipi

    Punaisen haarniskan rautaiset sormet raastoivat metallista kantta naarmuille Killjoyn pyrkiessä nostamaan itseään tolpilleen. Polvet tutisten Metsästäjä koetti pudistella päänsä selväksi, havahtuen pian tuijottamaan kypäränsä sisäpinnan järkyttävää halkeamaa. Hän oli rysähtänyt isommasta vauhdista kuin kuvitteli.

    Hän ei tiennyt miten pitkään oli maannut kannella, mutta päätellen edessään seisovasta sinihopeisesta hahmosta, ei luultavasti kovin pitkään. Killjoy hymähti nähdessään Summerganonin pitävän työn takana ollutta Amiraalia tarkasti ionikatanan vihreän hohteen loimussa, ja Haikin oli ottanut otteeseensa ilmeisen upseeriarvoisen torakan. Tämä yhdistettynä Bloszarin pahasti haavoittuneeseen sinihattuiseen Nazorakiin, panttivankitilanne oli hyvä. Matoron ilmestyneeseen käteen tarttuen Joy kampesi itsensä lopullisesti pystyyn, heräten samalla todellisuuteen voitonriemustaan.

    Koko Metsästäjän näkökenttä oli torakkaa. Aseet tanassa seisovat sotilaat tähtäsivät Klaanilaisjoukkoa armotta. Killjoy tiesi, että temput olisivat turhia. Yksikin väärä liike ja jokainen tiimiläinen murenisi valtavan Zamor-sateen keskellä. Ryhtinsä menettänyt soturi vilkuili Rautasiiven kannen rakenteiden katoille. Nazorakeja pitkien kivääreiden kanssa kirmaili edes ja taas, hyviä sijainteja varmistellen. Tarkka-ampujat ympäri laivaa olivat valmiita ampumaan Amiraalinsa vapaaksi, joka yksi kuulostaen siltä, kuin pyrkisi eroon keuhkoistaan. Amiraali vaikutti kuitenkin selvinneen laskeutumisentapaisesta pienin vahingoin.

    Killjoyn tykkikäsi kolahti hiljaa. Hai loi kysyvän katseen Metsästäjään, jonka käden osaset vaihtoivat hitaasti paikkaa. Vähitellen kanuunan mekanismit västyivät ja savuava nyrkki liukui esiin aseen takaa. Matoro katsoi tapahtumaa kulmat koholla. Killjoy vain tuijotti kättään, mutisten hiljaa: ”Mitään ei ole tehtävissä.”

    Klaanilaisten keskelle laskeutui hiljaisuus. Edes Tronie ei piristänyt muita mielensisäisillä viesteillään. Yllättäen koko kansi kuitenkin täyttyi metallisesta ryminästä ja voimistuvasta huminasta. Niin klaanilaiset kuin Nazorakitkin käänsivät katseensa äänen lähdettä kohti.

    Valtava, koko torakkain laivaston lippulaivan suurin tykki kääntyi ensin kohti Rautasiiven rönsyilevää päätornia, ja siitä tähtäys siirtyi entistä alemmaksi, suoraan laivan kanteen, keskelle kaikkea. Järisyttävänkokoisen mörssärin piippu oli miltei puolisataa metriä pitkä, ja läpi näytti kulkevan jonkinlainen sähkövirta. Koko kapistus oli peitetty isoilla, raskailla metallilevyillä kylkeen kiinnitettyä ohjaamoa myöten. Ase seisoi raskaan tuen varassa, joka oli miltei koko kannen levyinen, ja jakoikin laivan etuosan kannen kahteen osaan.

    Kun tykki pysähtyi kolina lakkasi, mutta uusi ääni tuli tilalle. Ilmeisen kaikkialta tuleva, mieltä silpova vihlona täytti kaikkien pääkopat. Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja tilalle tuli vaimeaa huminaa. Ja puhetta.

    ”Nazorakit! Laskekaa aseenne.”

    Torakat kallistelivat ällistyneinä hyönteispäitään ja koettivat pähkätä, mistä puhujan ääni oli lähtöisin. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan Nazorakein omat megafonit, joita oli ympäri Rautasiipeä. Ilmeisesti puhuja oli massiivisen tykin ohjaamossa.

    ”Eikö tuo ollut…” Bloszar ällisteli.
    ”Ruki. Oli”, Hai vahvisti, mutta piti naamansa peruslukemilla. Suurimman osan ilmeet kuitenkin hieman kirkastuivat.

    ”Laskekaa aseenne”, valtavan pyssykän kaapannut Ruki toisti komentonsa.
    ”Ja äkäiseen. Hopi hopi. Muuten mosautamme tälle kaunottarella paattiin sellaisen laakin että oksat pois”, Troopperinkin ääni raikasi ympäri sota-alusta. ”Vaikka ei uppoaisi, niin ainakin nokkamiehenne häviää savuna ilmaan. Ei, ei edes savuna, jonain vähäisempänä.”

    Rätin rätin, ja sitten kaiuttimista kuului korkea torakka-ääni vahvalla Zankrzoralaisella korostuksella.
    ”Jos niin teette, hävitätte omatkin joukko-osastonne.”

    Rätin rätin.

    ”Ja sitähän kukaan meistä ei halua. Joten entä jos päästäisitte meidät menemään?”

    Rätin rätin.

    Hiljaisuus.

    Komentohuone #2

    ”Kapteeniluutnantti 246. Meillä on ongelma”, harmaatakkinen Nazorak kertoi mikrofoniin eräänlaisessa valvontahuoneessa syvällä aluksen uumenissa. Kamerat näyttivät kuvaa kannen kriittisistä tapahtumista ja juuri tällä hetkellä Nazorakit tunsivat, kuinka heidän narunsa Klaanilaisista katkeilivat. Massiivinen tykki oli kääntänyt taistelun yhtä nopeasti kuin itse tykki oli kääntynyt. Tai oikeastaan paljon nopeammin, koska tykki oli hidas pirulainen.

    Mutta kuitenkin.

    Kansi

    ”Mitä nyt?”, Bloszar kysyi pitäen edelleen tiukassa otteessa yhtä nazorakia. Lukemattomat ruskeat torakat tähtäsivät edelleen joukkoa joka suunnasta, mutta nyt ne olivat selkeästi epävarmempia. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Nazorakit eivät halunneet saada tykistä eivätkä Klaanilaiset nazorakien aseista.

    ”Päästäkää meidät menemään, tai Amiraalinne kuolee!”, Summerganon huusi kantavalla äänellä. Ionikatana hehkui nazorakin kaulalla.

    Hiljaisuus. Epäluonnollinen, odottava ja painostava hiljaisuus.

    ”Minulla on huono tunne tästä”, Matoro muutti sanoiksi kaikkien muiden ajatukset. Jään Toa puristi kevyen katanansa kahvaa.

    Tykkin ohjaamokoppero

    Panssaroitu ohjaamo oli ahtaanpuoleinen koppi, ja koko sen etuseinän leveydeltä meni ohut mutta uskomattoman paksu panssarilasi. Huone oli kuusikulmion muotoinen, ja seinillä oli useita järjestelmiä, näyttöjä ja muita teknisiä aparaatteja. Troopperi istui nazorakeille mitoitetussa vihreässä tuolissa ja piteli käsillään kahta ohjausvipua. Hän tuijotti silmä kovana vihreän sävyistä näyttöä, johon välittyi kuva tähtäyspaikasta.

    Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkytti viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä. Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkyttivät viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä.

    ”Tämän pitäisi ostaa meille aikaa”, Troopperi myhäili ja tarkensi tykin asemaa.

    Kansi

    Klaanilaisten muodostama ympyrä eteni hitaasti kohti tykkiä, pitäen jatkuvasti muodostelmansa. Nazorakit vetäytyivät tieltä vankien takia, mutta olivat silti jatkuvasti valmiita hyökkäykseen. Summerganon, Hai ja Bloszar pitelivät kolmea vankia ringin keskellä. Matoro johti joukkoa ionikatana välkkyen kohti tykkiä Killjoyn suojaten takaa päin. Hain miehistö kuljetti hitaasti virkoavaa Lignokia kulkien Tronien kanssa sivustoilla.

    Ylikersantti 1034 puristi torakanhampaitaan yhteen niin lujaa kuin kykeni. Sinilakkinen torakka maistoi veren suussaan ja teki parhaansa ollakseen vilkaisematta alaspäin. Hänen vasen jalkansa oli mössönä, eikä näky ollut 1034:lle siedettävä. Hän rukoili tajuttomuuden iskevän pian.

    Tykkitornin ohjaamokoppi

    Troopperi nojasi kyynärpäillään ohjauspaneeliin, vakuuttellen vieressä hermoilevalle Rukille ja ennen kaikkea itselleen homman olevan hallinnassa. Mikki kädessään seinää vasten istuva Ruki meinasi luhistua jännityksestä ja pelosta. Hän toivoi vilpittömästi Troopperin olevan oikeassa.

    Pakonomaisesti jalkaansa heilutteleva Troopperi seurasi kauempana kannella seisovaa joukkiota. Perääntyminen näytti todella hitaalta ja Toa kohensi asentoaan, valmistautuen istumaan tuolissa vielä tovin. Hän tiesi, että Rukin suunnitelma tykin käyttämisestä oli uhkapeliä, mutta paremman puutteessa sai kelvata. Ja ainakin toistaiseksi kaikki meni hyvin, klaanilaisrinki oli saanut Lignokin poimittua, ja eteni kohti laivan reunaa ja Hildemaria.

    Jalkojensa asentoa vaihtaessaan kopissa humahti yllättävä koneiston ääni ja ohjauspaneeli sammui yllättäen täysin. Troop nousi hädissään pystyyn, luullen aiheuttaneensa oneglman itse. ”Eijeijei! Taisin vahingossa painaa väärää nappia. Odotas, kyllä tämä tästä, ihan kohta, kunhan löydän ne oikeat ohjaimet…”

    Troop kuitenkin havahtui Rukin koputukseen ja pian Toan olkapään yli kurottava sininen käsi osoitti kopin ikkunasta ulos. Kannen valonheittimet olivat sammuneet ja muiden pienempien tykkitornien kopit olivat täysin pimeänä.

    Troop puri nyrkkiään, Rukin vapistessa takana. Klaanilaiset olivat menettäneet ainoan suojansa ja Hildemarin tienoille oli matkaa vielä miltei kymmenen metriä. Troop latasi elementtivoimiaan, valmiina puolustautumaan torakoita vastaan. Hänen kummatkin kätensä syttyivät hiljalleen tuleen, ja Toa kääntyi Rukia kohti.
    ”Oletko valmis?”

    Vastaus oli nielaisu.

    Kansi

    Killjoy kirosi kuullessaan koneiston äänen ja vain silmänräpäystä myöhemmin valonheittimet sammuivat, jättäen kannen väen hämärään alkuiltaan. Klaanilaisten askeleet pysähtyivät sillä sekunilla, kun sähköt katkesivat ja jalat pyrkivät ottamaan maasta kunnollisen sijan. Nazorakien joukot pysyivät vaitonaisina, mutta ottivat usean askeleen lähemmäksi klaanilaisia.

    Tunnelma kiristyi entisestään, eikä kukaan oikein tiennyt, miten päin olla. Klaanilaisilla oli yhä panttivangit, mutta järjestäytyessään uudelleen tarkka-ampujat saattaisivat onnistua vapauttamaan torakat.

    Nyt, arvon toverit klaanilaiset, joukkio kuuli mielissään. Suosikkikalanne kokeilee nyt jotakin. Te, valmistautukaa juoksemaan laivan reunalle, Hildemar on ihan siinä alla. Hauskaa matkaa.

    Ennen kuin kukaan ehti pukea ajatuksiaan sanoiksi, akvaario lennähti klaanilaisten keskeltä keskelle torakkajoukkoa ja sinkoili jokaiseen suuntaan. Muutaman sekunnin hämmennys oli tiukkojen paikkojen ykkösmiehelle tarpeeksi, ja Matoro hihkaisi klaanilaiset liikkeelle. Aivan kaikkien huomio ei pysynyt tilanteen mukana, ja osa Hain miehistöstä jäivät yhdeksi hetkeksi liian pitkäksi aikaa paikalleen.

    Muutaman lyhyen juoksuaskelen jälkeen klaanilaiset olivat taas jähmettyneet paikalleen, mutta tällä kertaa aivan kaiteen tuntumaan. Sankareiden harmiksi kiinni napattu Tronie ja osa Hain miehistöstä olivat kuitenkin nyt torakoiden hallussa, eikä Troopperista ja Rukista ollut havaintoa. Kansi oli nyt hiljaisuuden lisäksi myös täysin liikkkumaton. Täydelliseen pattitilanteeseen ajautunut laiva seisoi osapuolineen täysin jämähtäneenä. Sadje huokaili hermostuneena, yrittäen kurkkia tapahtumia tiiviin Klaanilaisrivin takaa. ”Noh… mitäs sitten?”

    Vastaus tuli kuitenkin klaanilaisena, kun Troopperi paiskattiin muiden eteen. Vatsallaan retkottava Tulen Toa oli ruhjeilla, osia panssarista puuttui, ja ennen kaikkea hän oli melkoisen liikkumaton.

    ”Troopperi!” Gefel huudahti ja ryntäsi mukiloidun hahmon tykö. Matoralainen käänsi Toan ympäri, ja näki pahoin vauroutuneet kasvot: Toinen silmä oli likimain muurautunut umpeen, puolet kasvoista oli veren peitossa ja rintapanssarista oli lohjennut suuri pala pois. Troopperi kuitenkin hengitti, joskin kivuliaan kuuloisesti.

    ”Olisimme leikanneet häneltä raajan tai pari”, Troopperin viskannut torakka murahti. ”Mutta eiköhän sitä ole nähty jo ihan riittävästi.”

    Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti vastata mitään, torakka jatkoi. ”Ettekä arvaakaan, missä kunnossa se tyttö on.”

    Matoro ymmärsi asettaa kätensä Killjoyn olkapäälle, jossa tyhjä ohjuspatteri selvästikin teki tähtäysliikkeitä.
    ”Hillitse itsesi. Tällä hetkellä voit ainoastaan tapattaa klaanilaisia”, Suga mumisi hiljaa. Metsästäjä ei vastannut.

    Killjoy tuijotti vain Summerganonia, yksiä niistä harvoista, joihin hän luotti koko Klaanissa. Tietäen toverinsa sanojen todenmukaisuuden, Killjoyn aivot kävivät taistelua, taistelua, joka päättyi siihen, kun Killjoy veti ranneteränsä esiin. ”Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että nuo olisivat valmiit riskeeraamaan johtajansa. Sinun oletuksesi saattaa johtaa Ruk- heidän kuolemaan. En anna sinun tehdä tätä, minä haen heidät väkisin.”

    ”Hah”, kuului ylimielilinen ääni Sugan kuristusotteesta. Klaanilaiset käänsivät katseensa panttivankiinsa, Killjoy laski teräkätensä.
    ”Teillä on nyt hyvä tilaisuus oppia jotain. Kuulkaa siis, kun kerron teille tarinan”, Amiraali puhui.

    Kukaan klaanilaisista ei kommentoinut. Suga tiukensi otettaan ionikatanasta.

    ”Kauan sitten, kaukana pohjoisilla merillä, kun minä olin vasta nuori torakka, lajimme kartoitti maailmaa. Maailman hyytävät ääret ovat vaarallisia vesiä, emmekä konsanaan olleet kokeneet moista myrskyä. Tyrskyissä heittelehtivä laivamme oli jäävuorten ympäröimä, ja niiden koosta päätellen mustan veden syvyys olisi riittänyt nielemään vaivatta satoja kertoja alustamme isomman paatin. Meistä kokemattomimmat olivat kannen alla, ainoastaan teilu tusina seisoi jäänmurtajan kannella talviviittoihin kääriytyneenä. Tuuli olisi riittänyt hyytämään kauniit muistot kenen tahansa mielistä, ja lumituisku esti meitä näkemästä kivenheittoa pidemmälle.”

    ”Älä luulekaan”, Matoro vastusti. ”Emme anna tarkka-ampujillenne aikaa tähdätä.”

    Amiraali kohotti kulmiaan.

    ”Voi, uskokaa pois. Tämän te tahdotte kuulla.”

    Matoro vaikeni, mutta tarkkaili kiikarisilmällään jatkuvasti ympäristöä tarkkuuskiväärein varustautunieden Nazorakien varalta.

    Amiraali jatkoi kertomustaan: ”Kun nostin turkiskaulustani parempaan asentoon, takanani kiikaroinut Nazorak-upseeri kellahti selälleen. Minä ja ilmeisen moni muukin veljistäni luulimme hänen olevan vain seuraava lisäys pituutta keränneeseen paleltumatappiolistaan, emmekä hätiköinet toimissamme. Kannen alta esiin kutsuttu lääkintämies kumartui vainajan ylle, mutta hän ei ehtinyt raporttiaan tehdä, kun ymmärsimme, mitä oli tekeillä. Kaksi muutakin meistä sai samanlaisen, äänettömän myrkkynuolen otsaansa, ja heittäydyimme maihin.

    ’Steltinpeikot!’ joku huusi, ja tiesin miehistömme ajautuneen jo aiemmin kanssamme taistelleen kapinallisosaston väijytykseen. Kyseinen, pohjoisia meriä piinannut ryhmä näyttäytyi harvoin, ja heistä kuulee vielä tänäkin päivänä kerrottavan legendaa merenkulkijoiden keskuudessa.”

    ”Minä en pidä tästä”, Hai murahti, ja vilkuili ympärilleen. Hildemar oli aivan heidän sijaintinsa läheisyydessä, mutta hän tiesi hyvin, mitä seuraisi turhasta hyppimisestä.

    Minä ja kaksi hyvää ystävääni kävimme heti toimiin, ja ryömimme pienen aluksemme laidalle. Silloinen läheisin neuvonantajani tarttui harppuunan ohjaksista, ja suuntasi kaiteeseen kiinnitetyn partaveitsivalaanpyyntiaseen kohti suurta jäävuorta, jolta päättelimme vihamielisten jättiläisten meitä hätyyttävän.

    En koskaan saanut tietää, millä peikot meitä tähtäsivät, mutta siinä lumyräkässä omilla aseillamme tulittaminen oli turhaa sohimista. Kaksi sokkoa harppuunaa laukaistuaan upseerikumppanini sai hänkin nuolesta.

    Sinä päivänä minä opin tärkeän läksyn: Joskus harppunan ammusten täytyy räjähtää.”

    Klaanilaiset katsahtivat Amiraalin harppunajalkaan. Jossain sen sisuksissa välkkyi punainen valo, ja nyt hiljaisuudessa kaikki kuulivat koiven sisuksista pientä, tasaista piipitystä.

    ”Et voi olla tosissasi”, Bloz aloitti, mutta tuli Amiraalin keskeyttämäksi.
    ”Minä ole hyvin tosissani. Katsokaas, minä olen valmis kuolemaan omilla ehdoillani. Mutta oletteko te valmiita toistenne kuolemaan?”

    Lausahdus pysätti ajan täysin. Bloz yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hänen suustaan lähti ilmoille ainoastaan äänetön henkäys, kun kukaan ei osannut sanoa mitään.

    Hai mulkoili kulmiensa alta Amiraalia, joka oli Sugan väkevässä otteessa. Sitten hänen katseensa kääntyi taas hänen vangiksi jääneisiin miehistön jäseniinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli päällimäinen tunne. Syyllisyys siitä, että oli ottanut heidät mukaan matkalle? Vaiko kaikki ne pintaan nousseet sotamuistot? Yhtäkkiä hän kuitenkin näki Amiraalin tulevan heitetyksi Nazorak-lauman keskelle, jääseinän muodostuvan klaanilaisten ja torakoiden väliin ja kymmenien Zamor-aseiden laukeavan, ja siinä samassa voimakas käsivarsi tuuppasi hänet laidan yli.

    Molskis.

    Klaanilaiset ja kaksi torakkavankia nostivat päänsä merestä, ja kömpivät äkkiä Hildemariin.
    ”Mitä tapahtui?” Sadje ihmetteli, kun Hai kumartui ojentamaan kätensä laidan yli auttaakseen Matoralaisen kyytiin.
    ”Se olin minä”, Suga sanoi värittömästi. ”Anteeksi.”

    Sadje ei ymmärtänyt, mutta ympäri käännyttyään katsomaan Bloszardia, joka tuijotti haikeasti korkealle SS Rautasiiven laidalle, hän ymmärsi Sugan osoittaneen sanansa Blozille. Sadje tiesi, että vangiksi jäänyt kala merkitsi Toalle paljon.

    Tunenlma ei muutenkaan ollut se hilpein. Hai miehistöineen oli myös aivan maansa myynyt ja Matorokin pysyi vaitonaisena sitoessaan kahta haavoittunutta torakkavankia, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet lainkaan halukkailta taistelemaan vastaan, sinihattuinen ei ollut edes tajuissaan. Yllättävin näky oli kuitenkin Killjoy: punainen metsästäjä oli jäässä. Kirjaimellisesti, kokonaan, jäässä.

    Summerganon kopautti kenraalia miekallaan, ja haarniskan jääkerros poistui. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa tai tehdä mitään, Summerganon puhui jälleen samalla, värittömällä äänensävyllä.
    ”Et olisi lähtenyt muuten. Minun oli pakko.”

    Hai tuli nopeasti kahden väliin.
    ”Kaikki ei ehkä mennyt putkeen, mutta tärkeintä on, että olemme elossa. Sugan uhkapeli onnistui.”
    ”Uhkapeli?” Sadje ihmetteli.
    ”He eivät tappaneet meitä sillä hetkellä, kun Suga vapautti Amiraalin ja huitaisi meidät mukanaan kaiteen yli” Matoro puuttui keskusteltuaan, ja viimeisteli torakoiden solmut. ”Hildemar on yhä yhtenä kappaleena, joten he pitävät meitä elossa jostain muusta syystä. Mutta nyt meidän on päästävä pois, emme saa ystäviämme vapaiksi omin avuin, emme millään.”

    Täyteen vaihtiin nopeasti kiihdyttänyt laiva irtaantui Rautasiivestä niin pian kuin mahdollista, satojen Nazorakien katsellen pakenevaa joukkoa. Kannella kaukoputken ikkunan läpi Amiraali loi ensin pitkän silmäyksen Hildemariin, ja sitten mulkaisi halveksien klaanilaisvankeihin. Sellikäskyn saatuaan vangiksi jääneitä klaanilaisia alettiin taluttaa kannen alle. Amiraali itse aloitti nilkuttamisen komentotornia kohti.

    Hildemar

    Vaisuissa tunnelmissa Hai ohjasi laivansa takaisin sen alkuperäiselle kurssille. Hänen viereensä istahtanut Bloszard oli ollut hiljaa koko paon jälkeisen ajan.

    Summerganon vartioi toisaalla ovea, jonka takana punainen Metsästäjä sulatteli pukuaan. Heitä odottaisi vielä pitkä juttutuokio…

  • Harkelia tapaamaan

    Nui-Koro

    Kaupungin laitamilla oli huomattavasti vähempi meluisata kuin torin läheisyydessä. Hyvin harva jalankulkija ja pari pulua olivat ainoa seura kadun yksinäisille mukulakiville, kunnes kaksikuudesoasaaklaanilainen kolmikko käveli sen päältä. Joukkiota johti haaleankeltainen Matoralainen, toisena asteli Kepe ja perää piti Snowie. Matka tapahtui yllättävänkin hiljaisissa merkeissä, Snow-tekijä huomioden. Kepe arveli kumppaninsa yrittävän varoa pienen neidin enempää säikyttämistä, suuri suu ja paljoisa puhe kun todistetusti saattoivat olla tuntemattomista hieman hämmentävää. Tiedemies tiesi, etti valkoinen pullero tahtonut pahaa, mutta kaikki ne sanat eivät voineet osua jokaisen mukavuusalueelle.

    Eivätkä varsinkaan tämän, Kepe tuumaili tarkkaillessaan edellään kulkevaa hentoa olentoa. Hänen rationaaliseksi mieltämänsä mielensä ei kyennyt selvittämään, miksi kyseinen henkilö työskenteli kaupunginkaartilla, edes toimistohommissa.

    ”Kepsula”, Snowie sanoi matalalla äänellä. Kepsula käänsi päätään.
    ”Hm?”
    ”Uskotko tosiaan, että pormestari tahtoo meidät, koska luulee, että ajamme häntä takaa… Sen tähden?”
    ”Sen?”
    ”Tiedätkö, sininen whuuuuumzazuuuuum.”
    ”…me emme puhu nyt siitä kerrasta, kun Suga teki tiedätkö sen jutun mikä oli kkrrraaaaahhhhh?”
    ”…”
    ”…”
    ”…Nimda, tiedäthän.”
    ”Ah, no joo. Siinä onkin paljon enemmän järkeä.”

    Hetken älyttömän älykäs kaksikko oli hiljaa ja mietti äskeistä keskustelua, ja sitten Kepe jatkoi, hiljaisesti hänkin.
    ”Mutta, niin. Siltähän tämä vaikuttaa. Mieti nyt hänen sanojaan.”
    Snowie mietti hänen sanojaan.

    Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.

    ”Mutta jos näin on”, Lumiukko supatti kolmikon jatkaessa kulkuaan kivistä katua pitkin. ”niin eikö tämä ole aika huolestuttavaa?”
    ”Öh, joo?”
    ”Tai siis. Jos pormestari lähetti ne palkkamurhaajat peräämme… Tämä kaupunki on meitä vastaan. Voimmeko luottaa kehenkään?”
    Aavemainen ajatelma leijui ilmassa, juuri Snowien ja Kepen tiimoilla.
    ”Ehkä juuri siksi on viisautta mennä puhumaan hylkiöpoliisille. Hänen elämänsä kurjuus ja yksinäisyys on meidän voittomme.”
    ”Kiva asenne, Räz.”

    Keskustelun tiimellyksessä klaanilaiset eivät huomanneet heidän ohittamaansa patsasta. Se oli nimittäin niin ruma, että se oli ironisesti tosi hieno. Niin jäi tämä esteettinen kokemus sankareilta kokematta, ja kenties juuri sen suoma voima olisi voinut auttaa heitä tulevissa koitoksissa.

    ”Tä-tässä se nyt olisi”, Suflery ilmoitti varovaisesti kolmikon päästyä siniharmaan kivitalon luo. Se oli kadun korkein residenssi ja kummaltakin puolelta kiinni naapuritönöissä. Puiset portaat kohosivat hieman katutason yläpuolelle, ja muun rakennuksen tyyliin istuvasti hieman rapistunut ovi sijaitsi kutakin kuinkin julkisivun keskipisteessä. Jyrkkä katonharja sai talon näyttämään kolmikerroksiselta, vaikka torpassa oli korkeintaan kaksi kerrasta ja hyvin ahtaanlainen vintti.

    Kolmikko kapusi raput ovelle ja Kepe tarttui puuoven koruttomaan kolkuttimeen.
    ”Hallojaa?”

    Hetken oli hiljaista, sitten ei. Joku laskeutui selvästi portaita. Pian ovi avautui sisäänpäin, ja kolmikkoa tuijotti Mustan Faxonin silmä-aukoista komisario Harkelina tunnettu Po-Matoralainen. Sillä oli muhkeat poliisiviikset.