Klaanon

Avainsana: harppuuna

  • Musta Käsi I

    Mustan Käden tukikohta
    vuosikymmeniä sitten

    ”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
    ”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.

    Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.

    Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.

    ”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
    ”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”

    ”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.

    Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.

    Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.

    Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.

    Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.

    ”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.

    Vuosikymmeniä myöhemmin

    Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.

    “Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.

    “Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
    “Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.

    Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.

    Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.

    Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.

    Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.

    Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.

    Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.

    Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.

    Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.

    ”Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. ”Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.

    ”Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. ”Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.

    ”Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. ”Missä Svarle on?”

    ”Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.

    ”Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.

    Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.

    ”Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. ”Sinusta tuli kaltaisemme”.

    Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.

    ”Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…

    Herättämö

    Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.

    Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.

    Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.

    Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
    ”Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. ”Vain yhtä!”

    ”Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.

    Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

    ”Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. ”Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: ”Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.

    Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.

    Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.

    ”Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.

    Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.

    ”Astu esiin”, Svarle kehoitti astelessaan tasanteellaan lähemmäs Kal-joukkoja. ”Astu valoon”, Kal-johtaja määräsi.

    ”Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.

    Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. ”En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.

    Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.

    ”Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.

    ”En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.

    Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.

    Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.

    Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.

    Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.

    Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.

    Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.

    ”Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. ”Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. ”Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.

    Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.

    Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.

    Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.

    Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.

    Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.

    Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.

    Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.

    Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.

    Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.

    Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.

    Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.

    ”Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.

    ”Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. ”Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.

    ”Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.

    ”Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. ”Palatte.”

    ”Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.

    Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.

    Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.

    “Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.

    Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.

    Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.

    Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=CkuBFYtlJwo]

    Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.

    Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.

    ”Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.

    Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.

    ”Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.

    Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.

    Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.

    Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.

    Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.

    ”Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.

    ”Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. ”Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.

    Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.

    Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.

    Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.

    ”Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.

    ”Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.

    ”Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.

    ”Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. ”Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.

    ”Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.

    ”En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. ”Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.

    Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.

    Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.

    ”Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. ”Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.

    Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.

    Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=BN_bpacZ0bQ]

    Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.

    Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.

    Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.

    Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.

    Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.

    Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.

    Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.

    Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.

    Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.

    ”Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.

    Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.

    ”Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.

    Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.

    ”Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.

    Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.

    ”Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.

    ”Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.

    ”Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. ”Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.

    ”UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.

    ”Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. ”Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.

    ”Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.

    ”Lähtekää!” Toa Kal huusi ”Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.

    Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.

    Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.

    Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.

    Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.

    “Prosessoitua prototerästä.”

    Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.

    Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.

    Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.

    “Tänne.”

    Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.

    Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.

    “Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.

  • Arkkienkelin taistelu osa II

    Arkkienkeli, Sydän

    http://www.youtube.com/watch?v=R-U4lsqIUNk

    Suuren kammion keskellä sykkivän orgaanisen moottorin läpitunkeva sykähtely syöksi kymmeniä, ehkä satoja litroja tunnistamattomia mustia nesteitä valtaviin johto-, kaapeli- ja suonirykelmiin, jotka jatkoivat nesteiden matkaa kaikkialle valtavaan ilmalaivaan. Syke oli vastenmielisen märkää ja litisevää ja kaikui ympäri kammion. Juuri nyt kukaan kammion senhetkisistä hahmoista ei kuitenkaan edes huomannut sitä. Kattoon repeytyneen aukon reunoista putosi yhä mustaa pölyä, laastia ja savua, joka muodosti suuren pilven kammion keskelle. Se peitti alleen valtavan sydämen lisäksi myös hahmon, joka oli tullut aukosta.

    Pieni, musta siluetti liikuskeli savun keskellä. Sen pienikokoisten mutta vantterien jalkojen juuressa lojui mustaakin mustempia, pitkulaisia käsiä ja jalkoja, jotka eivät liikkuneet. Kun savu alkoi hälventyä, Abzumo näki, että hahmo seisoi liikkumattoman Mustan insinöörin päällä.

    Savusta hehkui kaksi punaista silmää.
    Makuta Abzumon katseessa ei ollut enää tilanteen hallintaa. Hän ei tunnistanut hahmoa. Hirviömäinen makuta huomasi haluamattaan puristavansa kämmenpohjaansa polttavaa Nimdan sirua entistä tiukemmin.

    ”Kuka?” makuta rääkäisi hahmolle, joka piiloutui mustaan kaapuun. ”Näytä itsesi!”

    ”Etenkään sinunlaisesi saatanallinen peto ei ansaitse tietää nimeäni”, Oraakkeli sanoi. Kertaakaan soturimunkki ei korottanut ääntään, vaikka sen suusta tulevat sanat olivat kuin heittoveitsiä, jotka repäisivät reikiä Abzumon turvallisuudentunteeseen. ”Mutta haluan sinun muistavan, makuta. Kun sielusi palaa ikiaikaisesti Atheonin Ahjossa, haluan sinun muistavan ääneni.”

    Kaksi valkoista kättä tuli esiin kaavun alta. Ne laskivat mustan kaavun hupun.
    Ehkä koko huoneen vanhin asia, hallansininen, mutta tulipunaisin ja tunnistamattomin kirjainmerkein kaunistettu kanohi Pakari tuijotti jäisellä katseella Makuta Abzumon hirviömäiseen Avsaan.

    ”Ssssssinä”, Abzumo sanoi naurahtaen kolkosti, ja käärmemäisille kasvoille muodostui vihje hymystä. ”Olen kuullut sssssinusta. Ne kutsuvat sssssinua Oraakkeliksi, eikö niin?”

    ”Olet kuullut oikein, makuta”, Oraakkeli vastasi kohteliaasti.
    Troopperi näytti hämmästyneeltä. Vaikka tulija oli vain matoran, sen olemus huokui silti arvokkuutta ja voimaa. Toa yhdisti Oraakkelin heti soturimunkkeihin. Näytti siltä, että he eivät olleet yksin pelastustehtävällään. Tai no, olihan tuolla sairaalla makutalla vankina peräti jokin korkea-arvoinen ath-uskonnon johtohenkilö. Tai niin hän oli Matorolta kuullut. Mistään Oraakkelista Matoro ei kuitenkaan ollut kertonut mitään.

    ”Pitäisikö meidän toimia”, Hai kuiskasi Matorolle. Suuri kammio tuntui imevän ääntä tehokkaasti, ja Abzumo oli edelleenkin melko pitkällä kuilun toisella puolella.

    ”Suunnitelmista ei ole hyötyä”, Jään Toa kuiskasi takaisin. ”Tuo lukee ajatuksemme.”

    Juuri sillä hetkellä Abzumo oli tosin liian keskittynyt odottamattomaan vieraaseensa kiinnittääkseen huomionsa toiin. Matoro oli huojentunut Oraakkelin saapumisesta, vaikkei tosiaankaan osannut odottaa sitä. Mikä muu kuin Kohtalo itse olisi voinut aiheuttaa näin hyvän ajoituksen?

    ”Mitä me teemme? Eikö meidän kannattaisi kiertää kuilu tuon oven luo, kun tuo makuta on keskittynyt muuhun?” Blosz kysyi. Matoroa alkoi ärsyttää johtajan rooli. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei halunnut ottaa vastuuta kuin itsestään.

    ”En tiedä”, Matoro sanoi epävarmasti. ”Mutta mennään. Hitaasti. Haumiehet, pitäkää suojakenttänne laukaisuvalmiina”, Toa jatkoi. Matoro yritti saada naamionsa toimimaan. Kaikki mahdollinen mielensuojaus olisi hyödyksi.

    Kuilun toisella puolella kaksi hahmoa tuijotti toisiaan. Abzumo asteli hitaasti ko-matoralaista soturimunkkia kohti.
    ”Tulit hakemaan elämässsi naista, etkö tullutkin”, Abzumo sanoi pilkkaavalla äänensävyllä. Ensimmäistä kertaa Oraakkeli värähti hieman. ”Typerä nainen. Hän on puhunut ssssinusta.”

    Oraakkeli oli täysin hiljaa. Abzumo nauroi. ”Taidan olla oikeassa. Rakkausss… se on niin kaunis assssia.”
    ”Et taida ymmärtää, makuta”, Oraakkeli sanoi pudistaen päätään. ”Kyllä, hän on tärkeintä, mitä minulle on tapahtunut. Kyllä, olen valmis kuolemaan hänen puolestaan milloin vain. Ei, et tule ikinä ymmärtämään, mitä välillämme on. Et koskaan voisi.”

    Abzumon käkätys oli kolkkoa kuin Arkkienkelin rautaketjujen äänetön kalina. ”Näen pienen ssssielusi läpi! Näen kaikki salaisimmatkin haaveesi ja unelmasi! Näen, että olet pieni, pieni ja ssssäälittävä!”
    Makutan terävähampainen hymy leveni niin laajaksi, että sen kasvot meinasivat loppua kesken. Pimeyden herran teräväkynsinen oikea käsi nousi. Nyrkki puristui Nimda Epsilonin ympärille, mutta ei koskaan voinut piilottaa sisälleen sen kosmista sinihehkua, joka näytti läpäisevän jopa Abzumon nyrkin. Tai ehkä se vain tuntui siltä.

    Sirun sisällensä piilottama nyrkki tärisi holtittomasti. Oraakkelista tuntui, että Abzumo ei itse huomannut sitä. Makutan silmien mielipuolinen tyhjä katse oli nauliutunut Oraakkeliin.
    Nimdan terävä reuna painautui Abzumon nyrkkiä vasten. Verta valui makutan kämmentä pitkin ja tippui kammion lattialle, mutta Abzumo ei välittänyt.

    ”Mikä ssssinä luulet olevassi, ko-matoran?” Abzumo karjui.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Matoranin hengitys oli pysähtynyt tai hiljentynyt. Sen punaisten silmien katse ei värähtänytkään, vaikka Nimdan sinihohteen katseleminen liian pitkään sattui.
    ”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.”

    Abzumo naurahti kolkosti. Sitä kesti sekunti. Sen jälkeen hän huusi tuskasta.

    Purppuraisen ja mustan tyrannin huuto kasvoi kasvamistaan. Ääni repi tiensä jokaisen huoneessaolijan painajaisiin. Huuto oli samanaikaisesti inhimillinen ja epäinhimillinen, ja oli vuosisatoja siitä kun kukaan oli viimeksi koskaan kuullut samanlaista. Se oli Makutan tuskaa.
    Abzumon silmät hehkuivat punaisempina kuin koskaan. Jotain vaaleaa hohti olennon kasvoilla saaden hirviömäisen olennon silmät kiehumaan – kirjaimellisesti. Höyryä pursusi Abzumon kasvoilta, kun pimeyden herra raapi pakkoliikkeisesti vapisten vapaan kätensä miekkamaisilla kynsillä kasvojaan verille. Näky olisi ollut kauhistuttava, jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta. Se oli kauhistuttava tällaisenaankin.

    Matoro, Troopperi, Bloszar ja Hai katselivat ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut nähnyt, mitä soturimunkki oli tehnyt saadakseen makutan huutamaan. Sitten he näkivät kullanhohtoisen pölyn, joka kiehui makutan kasvoilla ja leijaili hitaasti ilmassa tämän ympärillä. Oraakkeli oli heittänyt sen Makuta Abzumon kasvoille.

    ”Sinä et todellakaan näe mitään”, soturimunkki sanoi kuuluvasti. ”Toivottavasti nautit jauhetusta valokivestä kasvoillasi.”

    ”SSSSSSIIIINÄÄÄÄ”, Abzumo kiljui ja huitoi ilmaa tuskissaan astellessaan verkkaisesti kohti Oraakkelia. ”Revin sinut kappaleiksi niin hitaasti, että ehdit tuntea sen! Syötän jäänteesi rakkaalle ’Mestarillesi’. Sulatan jääsi, pikku ko-matoran!”

    ”Olet katsonut koko ajan väärään suuntaan”, Oraakkeli sanoi ovelasti. ”Ja etkö ymmärrä? Etkö tosiaan ymmärrä?”
    Silloin Oraakkeli tarttui kaksin käsiin mustaan kaapuunsa ja heitti sen sivuun. Ilman halki leijuva yönmusta kangas tuntui lentävän kuin hidastetusti.
    Alta paljastui vanha valkoinen ruumis, joka oli täynnä arpia. Polttorautojen muotoiset kammottavat jäljet näkyivät vain vaivoin Oraakkelin valkoisesta ihosta, joka oli kuitenkin maalattu täyteen samaa punaista rukoustekstiä kuin hänen naamionsakin. Lisäksi hieman soturimunkin nyrkkien yläpuolella, tämän käsivarsien päässä oli koko käsivarren ympäri kiertävät, pyöreät arvet kuin muistuttamassa kahleista, jotka olivat ennen kiertyneet ranteiden ympärille.

    Vanhat valkoiset kämmenet aukenivat.
    ”Minä en ole ko-matoran, makuta. Sinun pitäisi tietää se. Sinun lajisihan meidät yritti tappaa.”
    Sillä hetkellä matoranin valkoinen iho alkoi hehkua. Se hehkui samanaikaisesti spektrin kaikissa väreissä kuin aamuaurinko, jonka valo pisti silmään jääkiteen läpi.
    Sitten soturimunkki muuttui mustemmaksi kuin yksikään onu-matoran. Mustemmaksi kuin kuunpimennys.
    Nyt Oraakkelin näkeminen kammiossa oli entistä vaikeampaa. Etenkin, jos silmät olivat täynnä polttavaa valokiveä.
    ”Kyky lukea ajatuksiasi ei ole ainoa siunaus… tai kirous, jonka isä Ath minulle antoi.”

    ”Av-matoran…” Abzumo sanoi. Äänensävystä päätellen hän käytti sitä kuin kirosanana.
    Raivokkaasti karjahtaen Abzumo nosti kätensä ja vapautti siinä hehkuvan sirun voiman. Telekineettinen mahti repi metallia suikaleiksi tavalla, joka sai sen näyttämään pehmeältä kuin voi.
    Tämä olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, jos Oraakkeli ei olisi ollut laukaisuhetkellä jo Abzumon takana.

    ”Yritä uudelleen”, vanhan miehen matala ääni sanoi.
    Kohtalo tuntui suosivan bioklaanilaisia. He olivat nyt etenemässä juoksun ja hiippailun välimaastossa kuilun toista reunaa. Vankiosaston teräsovi näytti jykevältä, mutta toat eivät epäilleet hetkeäkään sen kykyä estää heitä.

    Jään sotilas, vanhan äänen kaiku kuului Matoron mielessä. Aikaa ei ole. Tee siirtosi. Toa yllättyi positiivisesti kontaktinotosta.

    Hieno ajoitus, Matoro vastasi hieman tottumattomana mielensisäiseen viestintään. Menemme pelastamaan vangit sillä välin kun leikit sen kanssa.

    Atheonin piru on tuskissaan ja puolisokea, mutta valppaana, Oraakkeli sanoi. Hän tulee huomaamaan teidät. Olkaa nopeita.

    En pelkää sitä sokeana, Matoro vastasi. Pidä yllä harhautusta, menemme nyt.

    Käytävä on täynnä vartijoita. Pysykää hengissä.

    No mitähän me olemme tehneet tähänkin asti, Matoro hymähti.

    Abzumo harhaili ympäriinsä ja karjui kirouksiaan. Makuta näytti täysin tietämättömältä toien aikeista, ja kohdisti kaiken huomionsa Oraakkelin löytämiseen. Ketjusalamoita ja muita enemmän tai vähemmän kontrolloituja makuta-voimia lenteli ympäri kammiota.

    Ovelle saavuttuaan Troopperi veti esiin miekkansa ja alkoi kuumentaa sitä hehkuvaksi. Makutan lämpönäkö ei ilmeisesti pitänyt siitä, sillä joukko varjosalamoita iskeytyi kohti ovea. Tulen Toan Hau aktivoitui juuri oikeaan aikaan suojellen toia iskulta.

    ”Hitto, se huomasi meidät”, Hai valitti. ”Leikatkaa jo se pirun ovi.”

    ”Hei, se suunnistaa lämpönäöllään nyt”, Bloszar muistutti. ”Voin häritä sitä.”

    Abzumo karjui jotain epämääräistä toista. Makuta näytti olevan sokean raivon vallassa.

    Samalla kun Troopperi iski miekkansa panssarioven reunoihin. Tulikuuma ase leikkasi paksua metallia tehokkaasti. Samalla Blosz ampui lukuisiin eri suuntiin tulipalloja ja toan muotoisia tulisia hahmoja. Ne sekoittaisivat kenen tahansa lämpönäöllä suunnistavan pään.

    Kun metalliovi kalahti maahan, sisältä ammuttiin välittömästi keskitys mustia ammuksia. Troopperi ei ehtinyt käynnistää suojakenttäänsä ajoissa, ja syöksyi kovaa selkä edellä maahan. Hai ampui nopeasti aallon vettä käytävään ja syöksyi Trooperin luo. Kymmenet käytävässä odottaneet insinöörit syöksyivät tunkeutujia kohti. Ilma haisi kuolemalta.

    ”Miten me menimme näin yksinkertaiseen ansaan” Matoro sanoi puoliksi itsekseen. ”Hyvä me.” Hän veti ionikatanansa esiin ja sytytti sen vaaleanvihreänä hehkuvan terän. Sitten hän kutsui elementaalivoimiaan ja loi katkenneen kätensä tilalle pitkän, jäisen terän. Sitten hän syöksyi mustien olentojen joukkoon Bloszarin kanssa vimmalla, jota hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Vain nämä ääliöt olivat heidän ja vankien välissä. Mikään ei voisi mennä pieleen, ei mikään.

    Troopperi piteli rintaansa. Hänen kasvonsa näyttivät erittäin tuskaisilta, ja toa teki kaikkensa ollakseen huutamasta kivusta. Hänen rintapanssariinsa oli syöpynyt suuri aukko Mustan Insinöörin ammuksesta. Nyt musta alue levisi ja tuhosi hänen haarniskaansa.

    Hai kumartui toverinsa ylle ja yritti miettiä mitä tehdä. Ammukset olivat samoja, joita oli ammuttu Ilmaraptoriin, mutta se tieto ei auttanut häntä yhtään. Toa yritti käyttää veden elementin mukana tuomaa parantavaa voimaa, mutta se ei näyttänyt kuin hidastavan syöpymistä. Eikä keskittymistä erityisesti helpottanut se, että aivan toan selän takana oli täysi taistelu ja hullu makuta saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.

    Ionikatana katkaisi mustan olennon pään. Jäinen terä lävisti takaa hyökkäävän rintakehän. Väistöliike, hyppy ja saksipotku yhtä naamaan.

    ”Ette olekaan enää niin kovia, kun en pelkää teitä”, Matoro hihkui. Vähän matkan päässä Bloszar iski insinöörejä mustaksi mössöksi lattialle. Hän oli juuri syöksymässä viimeisten olentojen läpi, kun kuuli Hain huutavan häntä.

    Matoro näki sivusilmällään Bloszarin syöksyvän haavoittuneen Troopperin luo. Parien viimeisten insinöörien takana näkyi kaksi mustaa olentoa juoksemassa poispäin. Ne kantoivat jotakin matoranin näköistä olentoa.

    Matoro viimeisteli nopeilla sivalluksilla viimeiset insinöörit ja syöksyi kovaa kohti kahta pakenijaa. Toinen yritti ampua toaa tykillä, jonka muodosti kädestään, mutta Matoron luoma jääseinä torjui ammuksen. Pian toa liukui maata vasten ja taklasi jälkimmäisen insinöörin. Hän ampui kaatuneeseen olentoon jäätä ja hyökkäsi toisen kimppuun. Se torjui Matoron ensimmäisen iskun käsimiekallaan, mutta jääterän pisto osui sitä käteen. Olento menetti päänsä sekuntia myöhemmin.

    Jään toa syöksyi maassa makaavan olennon luo. Hän tunnisti sen athistien Pyhäksi Äidiksi.

    ”Haloo? Mestari? Oletteko tajuissanne?” hän huhuili. Toa ilahtui, kun sydänkivi välähti palamaan himmeää valoa. Matoran ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän mietti hetken. Häntä ei voisi jättää tähän käytävälle, mutta toisaalta lähemmäs sydäntä vieminen ei olisi sekään kovin älykästä.

    Toa päätti valita kahdesta vähemmän epäviisaan vaihtoehdon ja otti yllättävän kevyen matoranin harteilleen.

    ”En ole nähnyt tällaista ennen”, Bloszar kommentoi toverinsa vakavalta näyttävää haavaa. ”Enkä minä”, juuri paikalle ilmaantunut Matoro sanoi. Pyhä Äiti makasi käytävän reunassa lähellä toa-joukkoa. Troopperin ilmeestä päätellen hän ei edes kuunnellut. Toan erotti tajuissaan olevaksi vain jatkuvasta kiemurtelusta.

    ”Matoro, sinulla on parannuskivi”, Hai muistutti. Jään toa tunsi itsensä tyhmäksi.
    ”Ai niinpäs onkin. Hei, menkää te kaksi ja pelastakaa heidät. Minä yritän hoitaa Troon”, Matoro käskytti.
    ”Selvä”, Hai kuittasi. Hetkessä kaksikko lähti syöksymään käytävään navigoiden Bloszarin kartalla.

    Matoro kanavoi elementtivoimaansa siniseen kiveen, jossa se muuttui parantavaksi energiaksi. Siniset säteet kiemurtelivat Troopperin haavan ympärillä korjaten kudosta tuskin lainkaan. Matoro lisäsi käyttämäänsä energiamäärää, mutta parantaminen oli silti todella hidasta.

    ”Kiinnitän tämän kiveni sinun panssariisi. Ok? Kyllä sinä tästä selviät. Lupaan sen”, jään toa sanoi. Tulen toa nyökkäsi heikosti. Kun Matoro kiinnitti kivensä Troopperin haarniskaan, alkoi tapahtua. Troopperin oma elementtienergia alkoi parantaa häntä hyvin nopeasti, tosin kuluttaen samalla hyvin paljon elementtienergiaa.

    Bloszarin ampuma soihtu valaisi käytävän pimeyden. Edessäpäin oli paljon ovia. Niissä oli kaikeksi onneksi ristikkoikkunat käytävälle päin, joten Sugan ja muiden löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.

    ”Huhuu? Suga? Killjoy? Sadje?” Bloszar huhuili. Hai kulki hänen takanaan valppaan näköisenä.
    ”Ammu taas”, hän sanoi. ”Voisin vannoa, että tuolla pimeydessä kuhisee niitä otuksia.”
    Bloszar teki työtä käskettyä ja kohotti yhden lukemattomista laukaisimistaan. Punainen valo paljasti käytävän tyhjäksi.

    ”Haa-loo? Onko täällä ketään?” toa jatkoi huhuiluaan kävellessään eteenpäin. Silloin jostakin kuului heikko ääni.
    ”Se tuli tuolta”, Hai osoitti käytävän toisella puolella olevaa vankiselliä. He eivät nähneet sen numeroa, mutta arvasivat, että siinä olisi numero kuusi. Bloszin yhdistetty tiirikka-hammasharja-purkinavaaja oli pian avannut lukon. Sellistä paljastui heiveröinen matoran, joka oli vain varjo entisestä.

    ”Sadje”, tulen toa huudahti ja syöksyi irrottamaan kahleita matoranin jaloista. ”Tulimme pelastamaan sinut”, hän kertoi hämmentyneelle matoranille.
    ”M-minut? Onko tämäkin Makutan sairas temppu? Olette harhaa, ettekö vain?” matoran sopersi.
    ”Ei, olemme tässä. Tule, lähdemme täältä kohta turvaan. Pystytkö kävelemään?”, Blosz puhui rauhallisesti.
    ”Saatiin seuraa”, Hai sanoi. Hän syöksyi ajoissa sisään selliin, kun käytävän toisesta päästä alettiin ampua. Lisää insinöörejä.

    ”Hitto, mikseivät ne voi jättää meitä rauhaan”, Blosz ärähti. Hän otti selästään isoimman tykkinsä ja astui käytävään. Hän ehti ampua vain yhden tuhovoimaisen sähköammuksen, kunnes tunsi osuman olkapäässään. Jykevä vetäytyi äkkiä selliin irvistys kasvoillaan.
    ”Tämä ei ole todellista”, Hai sanoi. Hän odotti sellin ovella molemmat kädet ladattuna täyteen elementtienergiaa. Sitten hän astui kumarassa käytävälle ja vapautti vasemman kätensä iskun ensin.

    Hyökyaalto vettä puski koko käytävän läpi nopeammin kuin Insinöörit olivat ehtineet reagoida. Se ei vahingoittanut mustia olentoja, joten ne jatkoivat hyökkäystään. Tai olisivat jatkaneet, jos olisivat ehtineet.

    Samalla hetkellä, kun mustat olennot olivat veden peittämiä, Hai ampui jäätä oikeasta kädestään. Kesti vain sekunnin, ja useampi tusina hyökänneitä hirviöitä oli jäässä.
    ”Noh, on tuolla vielä varmaan lämpimämpi kuin Abzumon sydämessä”, Hai naureskeli itsekseen.
    ”Argh. Se tunnahti”, Bloszar valitti kömpiessään sellistä Sadje mukanaan. Hänen rikkinäinen olkapanssarinsa lojui lattialla. Musta aine syövytti sitä, mutta tulen toa näytti koskemattomalta.

    ”Mahtia”, Hai kommentoi. ”Sinä olet kunnossa ja kaksi vankia on meillä. Missäs muut ovat?”
    ”Heidät on viety”, Sadje kertoi heikolla äänellä.
    ”Mitä?” Bloszar kysyi järkyttyneenä.
    ”Niin. Pyhä Äiti on poissa. Killjoy jätettiin kyydistä jo ennen kuin tulimme tänne. Summerganon vietiin ilmeisesti alas saarelle.”
    “Pelastimme Pyhän Äidin juuri hetki sitten”, Bloszar vastasi, mutta näytti huolestuneelta.
    Hai puri hammasta. ”Pitää mennä kertomaan tämä Matolle ja muille”, hän sanoi.

    Jään Toa kantoi vuorostaan Sadjea, kun Toat juoksivat insinöörejä karkuun. Hain jää ei ollut pidätellyt heitä kauaa. Bloz piti liekkiä, jotta he näkisivät jotain, mutta se aiheutti yhtä paljon harmia kuin auttoi. Sen avulla insinöörit näkisivät missä he ovat.
    ”Mitä teemme?” Hai kysyi.
    Bloszar vaikutti neuvottomalta. Hänen digitaalinen karttansa näytti missä Mato ja Troo olisivat, mutta Abzumo varmasti odottaisi heitä.
    ”Pitää kiertää,” tulen Toa sanoi.
    ”Miten? Meillä on kiire, Sadje ei välttämättä kestä kovin kauan ja ties mitä Matolle ja Troolle tehdään tuolla.”

    Hetki meni hiljaisuudessa, mutta Hai oli varma että jostain kuului mietiskelevää muminaa.
    ”Idea. Hai, laske Sadje maahan ja tee tuohon jäävalli, niin kestävä kuin osaat.”
    ”Mutta ei se heitä kauaa pidättele.”
    ”Tiedän, mutta edes jonkin aikaa.”
    Hai laski Sadjen maahan ja teki työtä käskettyä. Matoran teki pienen vinkaisun kivusta.
    ”Blosz, mitä aiot?”
    Toan naamion eteen, silmien kohdalle, oli tullut visiiri. Toa keskitti kaiken lämpönsä siihen ja ampui silmistään lämpösädettä lattiaan. Siihen tuli nelikulmainen Toan mentävä aukko.
    ”Hienoa”, Hai sanoi, otti Sadjen taas selkäänsä ja hyppäsi alas, Bloszar perässään. Tulen Toa sulki kannen takaisin.

    Toien sekä matoranin kuljettua vähän aikaa (ja heidän kuultuaan insinöörien askeleet yläpuolellaan), heidän eteensä tuli metallinen ovi. Blosz ampui siihen lämpösäteellä mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen tulta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen aseillaan, eikä taaskaan tapahtunut mitään.
    ”Et voi olla tosissasi. Samperin Zumo-painija.”
    ”Mitä me nyt teemme? Insinöörit varmaan saavat meidät pian kiinni.”
    ”Menkää taaksepäin.”
    ”Bloz, mitä aiot?”
    Hai näki Bloszarin painelevan nappeja ranteessaan olevassa näytöstä. Äkkiä hänen kätensä suurenivat. Tai oikeastaan muskelit. Toa käveli ja repäisi oven irti karmeistaan. Ovi oli hajoamaton, sen ympärillä olevat seinät eivät.

    Mutta äkkiä Blozista tuli savua ja hänen kätensä muuttuivat jälleen normaaleiksi. Toa luhistui maahan.
    ”Joo, tuossa on se huono puoli, että käytön jälkeen heikentyy aika nopeasti. Siksi en käytäkään tuota kovinkaan usein. Mitä kauemmin käytän, sitä heikommaksi tulen.”
    ”Hienoa. Pystytkö kävelemään?” Hai kysyi.
    ”Enköhän, matka jatkua saa.”

    Heidän käveltyään jonkin aikaa alkoi ylhäältä kuulua ääniä. Bloz otti visiirinsa taas esiin ja ampui kattoon reiän ja tuli siitä ylös, takaisin ylempään kerrokseen. Matoro, Troopperi ja Pyhä Äiti piileskelivät käytävässä.
    ”Täälläkö tarvittiin apuvoimia?”

    Kysymys sai vastauksen liiankin nopeasti. Kukaan ei ottanut asiakseen sanoa sanaakaan, kun käytävän täytti joukko Abzumon sieluttomia, hahmottomia kätyreitä.
    Yhteisestä sopimuksesta joukkio päätti perääntyä.

    Mustien insinöörien hyökkäyksen Arkkienkelin sydänkammioon pakottama kulkue pysähtyi nähdessään, mitä huoneelle oli tapahtunut alle viidessä minuutissa.
    Matalasti sykähtelevän sydämen valtava konehuone oli kärsinyt huomattavasti Toa-soturien viime näkemästä. Seinät oli revitty auki ja satakunta valtavia johtoja törrötti esiin puskien sisältään tuhoisia sähköpurkauksia ja tervankaltaisia mustia polttoaineita. Kammion tasanteet lainehtivat mustista nesteistä. Makuta Abzumon tähtäys ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.
    ”Ojasta allikkoon”, Troopperi sanoi kiristellen hampaitaan. Soturin käsissä kiristyi jousi ääriasentoonsa. Nuolen tulinen kärki hehkui tappavana. Tulijääkärin tappajan katse skannasi robottimaisen tarkasti huoneeseen tunkeutuvia piirteettömiä hirviöitä. Toa etsi heikkoja kohtia, hermopisteitä tai tärkeitä sisäelimiä, jotka voisi läpäistä tarkalla osumalla.
    Mitään ei ollut. Olennot eivät hengittäneet. Ne vain olivat, työskentelivät ja tappoivat.

    Tämä ei tietenkään pysäyttänyt Toaa. Salamannopea viuhahdus kaikui kammiossa ja alle sekunnissa nuolen kärjessä hehkuva kuuma kekäle oli lävistänyt kolme mustaa insinööriä jättäen jälkeensä savuavan kaaren. Mustien olentojen ruumiit kaatuivat lattialle eivätkä enää liikkuneet.

    Ikkunoita pirstoutui ja oviaukkoja räjähti auki, kun Mustia insinöörejä syöksyi kammioon joka puolelta. Tasanteille mätkähtävät löysät olentojen ruumiit ponnahtivat välittömästi pystyyn taipuisat selkärangat naksuen ja rusahdellen luonnottomasti. Olentojen kämmenet aukeilivat, puristuivat nyrkkiin ja muovautuivat saven lailla teräaseiksi.

    Bloszar ja Troopperi katsoivat toisiaan päättäväisinä. Tulen Toat laskivat yhdessä äänettömästi kolmeen. Kolmannella molempien Haut laukaisivat punaisen hehkunsa, muodostaen kaksiosaisen voimakentän joukkion ympärille. Kaksi palloa lähti pyörimään tasannetta pitkin jyräten Mustia insinöörejä pois tieltään. Mustia ruhoja putosi synkkään kuiluun tasanteiden ja Arkkienkelin sydämen alla.

    Makuta Abzumon raivokas hyökkäys oli keskeytynyt hetkellisesti. Nyt makuta vain tärisi paikallaan kyyryasennossa kädet kasvojensa suojana. Oraakkeli seisoi makutan edessä, mutta oli jälleen kerran kietoutunut mustaan kaapuunsa. Toien taistellessa tiensä läpi tasanteen soturimunkki kääntyi heitä kohti.
    Punaiset silmät täytti viha ja shokki.

    ”Idiootit!” soturimunkki huusi. ”Pysykää kaukana!”

    Ennen kuin Matoro, Troopperi, Hai, Bloszar tai Sadje ehtivät vastata sanallakaan, Oraakkeli katosi sinertävän valonvälähdyksen kera. Ääni kuului puoli sekuntia myöhemmin. Se ei varsinaisesti hivellyt korvia. Vihastuneelta ukkosenjumalalta kuulostavan jyrähdyksen voimasta mustaan kaapuun kääriytynyt matoran törmäsi kammion seinää päin ja lysähti lattiaa vasten tiedottomana.

    Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan.
    Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi.
    ”Ha.”

    Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.

    ”Haha.”

    Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs. Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.

    ”Hahaha.”

    Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin. Taistelu tasanteilla keskeytyi, ja sekä hajanainen klaanilaisryhmä että Mustat insinöörit kiinnittivät huomionsa hetkellisesti leijuvaan makutaan.
    Kylmä hiki valui yleensä hermonsa kunnossa pitävän Troopperin selkää pitkin. Koko matka alkoi tuntua entistä huonommalta idealta.
    Arkkienkelin orgaaninen sydän tykytti entistä tiukempaan tahtiin kuin paniikissa ja kammion punahehku alkoi peittyä entistä kirkkaamman, kaiken peittävän sinisyyden alle. Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen.

    ”En ole huvittunut, rakkaat alamaisssseni”, Abzumo sanoi tyynellä kuiskauksella, joka kantoi silti kaikkialle. ”En ollenkaan. Itsssse asiassa… olen vihainen.”

    Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.

    Pyhä Äiti, athismin ylin papitar yski puolitajuissaan ja hinkuvalla äänellä Toa Hain selästä. ”Abzumo… sinä et voi… sinä et ymmärrä, mikä sinulla on käsissäsi…”

    ”Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan”, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. ”Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.”

    Kun voima, joka pursusi makutan kädestä kasvoi kasvamistaan, se alkoi hahmottua Toien silmissä yhä selvemmin ja selvemmin. Sinivalkoisesta hohteesta tiensä todellisuuteen repivät Nimdan hehkun siniset viivat ja kaaret muodostivat kuin verkkoa. Ne kieppuivat ilman halki, kaartuivat alas ja ylös ja jakautuivat kymmeniksi pienemmiksi. Äänetön voima alkoi muodostaa keskelle ilmaa kuin sinihehkuista verisuonistoa – tai keskushermostoa. Se raivasi tiensä kaikkialle. Abzumo peittyi kokonaan suonien keskelle.

    Sinisyyden läpitunkeva kosketus läpäisi kammion katon ja seinät vaivattomasti. Psyykkisen suoniston sydämenä toimiva Nimdan siru lähetti voimaansa tasaisina sykäyksinä, ja sinertävät suonet laajenivat laajenemistaan. Niiden lonkeromainen kosketus laajensi aluettaan päättäväisesti. Kohta huone alkoi jo täyttyä pienistä, mutta polttavan kuumana hehkuvista suonista, jotka kiemurtelivat oman tahtonsa mukaan.

    Kun Toa Hai keskittyi Nimdasta pursuaviin sinivalkohohteisiin kuoleman suoniin, hän ei voinut olla täysin varma, oliko niitä olemassa vai ei. Hän näki ne täydellisesti vanhoilla silmillään, mutta ne tuntuivat silti epätodellisilta.
    Vaikka suonia ei olisikaan ollut olemassa, olisivat ne tietysti silti voineet tappaa hänet. Tänään oli niitä päiviä, jolloin Hai ei voinut olla täysin varma mistään.

    ”Mutta koska tunnen, mitä pienissä ja ssssäälittävissä mielissänne liikkuu… koska näen narut, jotka vetelevät pieniä ruhojanne…”
    Abzumon silmät eivät enää hehkuneet punaisina. Nyt hullun makutan katseessa oli täysin sama hohde kuin Nimda Epsilonissa.
    ”Minä annan anteeksi. Tuomitsematta.”

    Nimdan ja makutan silmien valo muuttuivat sokaiseviksi. Kaikki pysähtyi.
    Abzumon kasvoilla oli lempeä, isällinen hymy. Se kuului kaikkialle paitsi tämän olennon kasvoille.
    ”Rankaisematta.”

    Silloin kupla puhkesi. Lasi pirstoutui. Vihainen voima purkautui vesiputouksen lailla.

    Korviahuumaava, sieluaraastava kirkuna kaikui kaikkialta, mutta ei mistään, kun Nimdan sinihohteen voima sykähti Arkkienkelin sydämen lailla ja pumppasi tuhoisaa voimaansa ilman halki leijailevaan ja kiemurtelevaan suonistoon. Suonet laajenivat, levenivät, pitenivät, jakautuivat sadoiksi ja ehkä jopa tuhansiksi pienemmiksi, ja sykäyksen voimasta lähtivät syöksymään jokaiseen mahdolliseen suuntaan Makuta Abzumon ympärillä.

    Siniset suonet eivät kuuluneet tähän maailmaan. Niitä ei kaiken logiikan mukaan pitänyt olla, mutta silti ne repivät kammion kattoon ja seinään sinisellä hohdollaan suuria railoja. Suonet kiertelivät ja kaartelivat metallin sisällä kiemurrellen polttavalla voimallaan tiensä läpi kaiken.

    Ja hullu makuta ei välittänyt.

    Mustat insinöörit jäivät seisomaan tasanteilleen kuin jäätyneinä. Ne eivät tehneet liikettäkään edes silloin, kun lonkeroisten suonirykelmien sininen polte rynni tiensä sadasta suunnasta kohti niiden joukkoa.
    Sininen voima ei edes hidastunut, kun se läpäisi insinöörit. Hallitsemattomasti kieppuvat suonet polttivat tiensä läpi mustien olentojen hahmottomien muotojen ja halkoivat niiden ruumiita kahtia. Kertaakaan insinöörit eivät hätkähtäneetkään, kun psyykkinen voima porautui niiden läpi jättäen jälkeensä vain palaneen lihan hajun ja kasan mustaa, joka oli ennen näyttänyt olennoilta.

    Ja Abzumo ei välittänyt.

    Toat hyppivät joka suuntaan väistääkseen sinisten lonkeroiden tappavan kosketuksen. Hain, Troopperin ja Bloszarin huutoäänet peittyivät tajuntaan porautuvan, aivoja satuttavan äänen alle. Matoro jäätyi shokin voimasta. Hän ei voinut muuta kuin katsella.
    Siniset lonkerot syöksyivät kiemurrellen jään Toaa kohti. Niiden hehku poltti Matoron ihoa jo näin kaukaa, mutta hän ei voinut liikkua. Jokin niiden otteessa ja kosketuksessa näytti kutsuvalta, houkuttelevalta. Ne kurottivat tiensä hänen tajuntaansakin. Samalla sinisten suonien polttava voima lähestyi sekunti sekunnilta Matoron sydäntä.

    Matoron selviytyminen jäi sekunneista kiinni. Sininen todellisuuden säröilyltä näyttävä lonkero läpäisi seinän Toan sijasta, kun kapteeni Hai tömähti täydellä voimalla päin klaanilaistoveriaan kaataen hänet ja hätkähdyttäen hänet transsinomaisesta tilasta. Kaksikon kivuliaan laskeutumisen jälkeen Hai huusi jotain vihaisena suoraan Matoron kasvojen edessä. Sanaakaan ei silti voinut kuulla. Melu oli liian helvetillinen.
    Molemmat ponnistivat äkkiä ylös. Kaksi taisteluvalmista Toaa ja kaksi matoraneja olallaan kantavaa Toaa tutkailivat ympäristöään etsien paniikinomaisesti turvallisia uloskäyntejä.

    Niitä ei ollut. Siniset rihmat täyttivät seinät, oviaukot, lattian ja ilman. Niiden liike oli hidastunut, mutta ne sykkivät sinistä voimaa tehokkaammin kuin jopa Arkkienkelin konesydän.
    Ylhäällä tuhoisan voiman keskuksessa Makuta Abzumo nauroi. Huutonaurussa oli kuitenkin myös tuskaa, sillä sininen verkosto, joka näytti kuin valtavalta hermostolta, oli lävistänyt myös hänet. Ja Abzumo ei välittänyt.

    Kukaan ei paennut säröjä. Ei edes niiden herra.

    Lonkeroiset rihmat täyttivät kaiken. Sinisyys aiheutti tuskaa.
    Viimeisellä sykäyksellä Nimda lähetti aallon puhdasta voimaa läpi huoneen. Kaikki repesi. Jopa sininen, kosmista voimaa hehkuva suonisto räjähti riekaleiksi ja valtava voima heitti klaanilaiset seinää päin. Tuska levisi ympäri Toien kehoa.
    Kovimpana se tuntui kuitenkin heidän aivoissaan. Oli kuin joku olisi lyönyt heitä mieleen.

    Raivokasta äänten taistelua kuului vielä kymmeniä sekunteja. Se sai kaikki huoneessaolijat voimaan henkisesti pahoin.
    Sen loputtua oli vain hiljaista. Suonet olivat kadonneet. Sinihehku oli vaimentunut.
    Tuhoisista rihmoista ei ollut jälkeäkään. Niiden läpäisemissä kohdissa Arkkienkelin sydämen seinämissä ei ollut reikääkään.

    Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja.
    Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva.
    Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.

    Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta.
    Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.

    ”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”

    Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen.
    Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita.
    Yksi heistä kuitenkin nousi.
    Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa.
    ”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”

    Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä.
    Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.”
    Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava.
    ”Polvistu.”

    ”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”

    ”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”

    ”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”
    Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon.
    ”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”

    Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”

    ”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.”
    Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.

    Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin.
    ”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”

    Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”

    Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä.
    ”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.”
    Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa.
    ”Pelasta edes itsesi.”

    Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi.
    ”Yritätkö sinä – säälittävä matoran – pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”

    ”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”

    Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi.
    ”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.”
    Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.

    ”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”

    Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito.
    Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä.
    ”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.

    Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.

    Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa.
    Silmät kysyivät vielä kerran: ”Miksi?”
    Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.

    Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin.
    Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.

    Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa.
    Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään.
    Harppuuna virittyi.

    ”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.

    Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.

    Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään.
    Samperin telepaatit, Toa ajatteli.
    Kuulin tuon.
    Nojoo, sori, missä sinä olet Mato?
    Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan.
    Mutta…
    Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.

    Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.

    Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.

    Ilmaraptori

    ”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.

    Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä.
    ”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi.
    En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin.
    ”Jätättekö te Matoron sinne?”
    Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian.
    ”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…”
    Minä teen sellaisen.

    Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.

    Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.

    ”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.

    Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.

    Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.

    Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.

    ”No tällä kertaa minä pelastin sinut”, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat.
    ”Kaipasitteko minua?” tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä.
    Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.

    Silloin Matoro sai idean.

    Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.

    Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.

    Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?

    Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse.
    Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.

    Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.

    Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.

    ”Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan”, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.

    Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.

    Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä.
    ”Halpa temppu, sinä kurja!” makuta karjui. ”Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!”

    Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi.
    ”Me elämme kaikki täällä, Matoro”, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi.
    ”Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen”, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa.
    Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta!
    Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.

    ”Menkää… pois”, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.

    Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.

    Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.

    ”Sinä menet mereen… sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa”, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.

    ”Kyllä!” Abzumo huudahti. ”Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla!”
    Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin – kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.

    Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen.
    Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.

    Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä – Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan.
    Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raa’asti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin.
    ”Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle?” Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.

    Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit.
    ”Ehei, tätä sinä et tee!” Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen.
    Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.

    Matoro katseli kauhuissaan näkyä.

    Nuket.
    Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.

    Nuket.
    Voi Mata Nui, Nuket.

    Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.

    Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.

    Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.

    ”Sinulla saattaa olla nuket”, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.

    ”Mutta minulla on kohtalo täytettävänä”, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.

    ”Etkä sinä voi tulla sen tielle.”

    Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.

    ”Et koskaan.”

    Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.

    Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.

    ”Anna tänne ssssse”, hirviömäinen ääni sihisi. ”Sssse kuuluu minulle.”

    “Ei… ikinä!”

    Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.

    ”Ssssinä kadut tuota vielä”, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.

    ”Narut eivät minua pidättele, Kuralumi!” Makuta karjui yrittäen repiä kaapeleita poikki.

    Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.

    Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.

    Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.

    Pimeys.
    Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa.
    ”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
    ”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
    ”Mutta… aiotko sinä…?”
    ”Kyllä. Hylätä koko projektin.”

    Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
    ”Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?”

    Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.

    ”Ja silti sinä väität olevasi Ath”, ääni vastasi pisteliäästi.

    Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.

    ”Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.”

    Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.

    ”Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.”

    Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.

    Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.

    ”Mitä se oli”, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.

    ”Mitä tapahtui?” Oraakkeli kysyi.

    Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.

    Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.

    ”Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias!” Makuta karjui.

    ”No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä”, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.

    Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti.
    ”Minun ei tarvitse sietää ssssinua”, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi.
    ”Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman.”
    Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä.
    ”Ssssinä olet hidassss!” makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi.
    Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta.
    ”Kuolkaa”, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.

    Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta.
    Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino.
    Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa.
    Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.

    Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.

    Sydän.

    Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.

    ”Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa”, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.

    ”Ja ssssinä tulet mukanamme”, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.

    ”En tänään”, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.

    Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.

    Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.

    ”Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla”, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.

    ”Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi”, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.

    ”Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.”

    ”Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy!” Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.

    Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.

    Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.

    Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.

    Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.

    Kirjoittamiseen osallistuivat Manfred, Gurvana, Matoro ja Bate.

  • Arkkienkelin taistelu osa II (Part 2) (duplikaatti)

    Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja.
    Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva.
    Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.

    Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta.
    Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.

    ”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”

    Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen.
    Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita.
    Yksi heistä kuitenkin nousi.
    Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa.
    ”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”

    Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä.
    Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.”
    Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava.
    ”Polvistu.”

    ”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”

    ”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”

    ”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”
    Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon.
    ”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”

    Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”

    ”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.”
    Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.

    Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin.
    ”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”

    Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”

    Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä.
    ”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.”
    Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa.
    ”Pelasta edes itsesi.”

    Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi.
    ”Yritätkö sinä – säälittävä matoran – pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”

    ”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”

    Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi.
    ”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.”
    Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.

    ”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”

    Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito.
    Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä.
    ”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.

    Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.

    Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa.
    Silmät kysyivät vielä kerran: ”Miksi?”
    Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.

    Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin.
    Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.

    Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa.
    Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään.
    Harppuuna virittyi.

    ”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.

    Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.

    Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään.
    Samperin telepaatit, Toa ajatteli.
    Kuulin tuon.
    Nojoo, sori, missä sinä olet Mato?
    Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan.
    Mutta…
    Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.

    Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.

    Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.

    Ilmaraptori

    ”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.

    Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä.
    ”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi.
    En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin.
    ”Jätättekö te Matoron sinne?”
    Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian.
    ”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…”
    Minä teen sellaisen.

    * *

    Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.

    Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.

    ”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.

    Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.

    * *

    Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.

    Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.

    ”No tällä kertaa minä pelastin sinut”, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat.
    ”Kaipasitteko minua?” tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä.
    Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.

    Silloin Matoro sai idean.

    Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.

    Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.

    Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?

    Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse.
    Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.

    Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.

    Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.

    ”Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan”, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.

    Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.

    Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä.
    ”Halpa temppu, sinä kurja!” makuta karjui. ”Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!”

    Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi.
    ”Me elämme kaikki täällä, Matoro”, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi.
    ”Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen”, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa.
    Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta!
    Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.

    ”Menkää… pois”, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.

    Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.

    Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.

    ”Sinä menet mereen… sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa”, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.

    ”Kyllä!” Abzumo huudahti. ”Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla!”
    Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin – kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.

    Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen.
    Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.

    Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä – Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan.
    Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raa’asti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin.
    ”Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle?” Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.

    Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit.
    ”Ehei, tätä sinä et tee!” Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen.
    Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.

    Matoro katseli kauhuissaan näkyä.

    Nuket.
    Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.

    Nuket.
    Voi Mata Nui, Nuket.

    Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.

    Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.

    Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.

    ”Sinulla saattaa olla nuket”, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.

    ”Mutta minulla on kohtalo täytettävänä”, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.

    ”Etkä sinä voi tulla sen tielle.”

    Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.

    ”Et koskaan.”

    Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.

    Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.

    ”Anna tänne ssssse”, hirviömäinen ääni sihisi. ”Sssse kuuluu minulle.”

    “Ei… ikinä!”

    Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.

    ”Ssssinä kadut tuota vielä”, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.

    ”Narut eivät minua pidättele, Kuralumi!” Makuta karjui yrittäen repiä kaapeleita poikki.

    Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.

    Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.

    Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.

    ***

    Pimeys.
    Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa.
    ”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
    ”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
    ”Mutta… aiotko sinä…?”
    ”Kyllä. Hylätä koko projektin.”

    Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
    ”Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?”

    Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.

    ”Ja silti sinä väität olevasi Ath”, ääni vastasi pisteliäästi.

    Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.

    ”Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.”

    Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.

    ”Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.”

    Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.

    Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.

    ”Mitä se oli”, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.

    ”Mitä tapahtui?” Oraakkeli kysyi.

    Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.

    Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.

    ”Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias!” Makuta karjui.

    ”No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä”, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.

    Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti.
    ”Minun ei tarvitse sietää ssssinua”, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi.
    ”Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman.”
    Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä.
    ”Ssssinä olet hidassss!” makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi.
    Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta.
    ”Kuolkaa”, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.

    Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta.
    Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino.
    Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa.
    Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.

    Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.

    Sydän.

    Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.

    ”Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa”, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.

    ”Ja ssssinä tulet mukanamme”, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.

    ”En tänään”, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.

    Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.

    Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.

    ”Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla”, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.

    ”Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi”, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.

    ”Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.”

    ”Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy!” Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.

    Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.

    Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.

    Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.

    Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.

  • Hildemar 42: Ilmaraptori ja Hildemar

    Meri

    Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.

    Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta
    Ämtur luotti itseensä.

    Saari

    Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.

    Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä ”trooppisia saaria” joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.

    Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.

    Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.

    Ei vastausta. Hän oli litimärkä.

    Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.

    Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.

    Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.

    Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.

    Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.

    Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.

    Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.

    ”Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.

    ”Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”

    ”Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.

    ”Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.

    ”No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”

    ”Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”

    ”Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”

    Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. ”Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.

    ”… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.

    ”Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”

    Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.

    ”Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, ”Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”

    ”Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.

    ”Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”

    He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.

    ”Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.

    ”Sitten vapautat tykin tästä.”

    Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.

    ”Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”

    ”Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”

    Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.

    ”Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”

    Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.

    ”Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.

    Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu ”Atheonistien temppeli”. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.

    Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.

    Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.

    [spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]

  • Oms-Ebenin parantola

    Arkistot
    Bio-Klaani

    Arkistot olivat erittäin hiljaiset. Matoro taisi olla peräti ainut henkilö koko luolastossa; kaikki olivat tekemässä oman osansa Klaanin auttamiseksi.
    Matoronkin pitäisi periaatteessa olla auttamassa, mutta hän halusi saada omaa rauhaa yön jälkeen. Muistot pommituksesta olivat sameaa massaa, yksittäisiä asioita toinen toisensa perään. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään, kuten ei suurin osa muistakaan Klaanilaisista.

    Koko yö oli juostu pelastamassa toisia ja torjumassa pommikoneita. Se repi kenet tahansa hermoraunioksi.

    Jään Toa yritti keskittyä siihen mitä oli tekemässä. Hän oli tullut Arkistoihin etsimään kaiken mahdollisen tiedon Kapteeni Arupakista, päästäkseen taas Deltan jäljille. Keskittyminen ei vain tahtonut onnistua, sen varmisti unen puute ja liiat tapahtumat.

    Toa, jolla on Mielen Naamio, ei kykene hallitsemaan edes omia ajatuksiaan, hän ajatteli. Kohtalon ivaa.

    Kirkas loisteputki paloi katossa puisen pöydän yllä. Toa istui tuolilla, takanaan pitkiä rivejä A-kirjaimella alkavia kansioita.

    Lopulta ikuisuuksia vieneen kansionselkämysten lukeminen tuotti tulosta, hän löysi Arupakin. Klaanin Arkistot jaksoivat aina hämmästyttää sillä, miten pikkutarkkaa tietoa niistä löytyi, lähes mistä tahansa.
    Oli sinänsä luonnollista, että Klaanin kaltaiseen paikkaan oli kasautunut niin paljon tietoa. Saarille saapui olentoja kaikkialta, kaikista lajeista. Ahkerat, hieman työnarkomaanihtavat, arkistohoitajat hoisivat tietojen keräämisen kaikkialla, ja jokainen sai itse tietoa lisätä.

    Jään Toa otti ainoalla kädellään kansion ja laski sen pöydälle. Sen sisällä oli vanha valokuva pakarikasvoisesta, ruskeasta matoranista selvästi poseeraamassa kaiken maailman merirosvonvermeissä.
    Kuvan lisäksi kansiossa oli vain yksi arkki tekstiä.

    Kapteeni Arupak on maineikas Po-Matoran merirosvo.

    Arupakin alkuperäisen ammatin tiedetään olleen kaivertaja.

    Tapahtumat, jotka johtivat hänen valintaansa ryhtyä merirosvoksi, ovat tuntemattomia.

    Matoran-Sisällissodan aikoihin hän toteutti ensimmäisen iskunsa Ga-metrulaiseen satamaan. Myöhemmin häntä nähtiin kaikkialla Pohjoisilla merillä, aina Mantereille ja Steltille asti.

    Arupakin merirosvokapteenin ura katkesi tuntemattomista syistä, ja häntä ei nähty pitkään aikaan. Eräs Ko-Metrulainen psykologi kuitenkin löysi Arupakin sattumalta mökistä Pohjoisenb Mantereen vuorilla, ja huomasi tämän sairastavan paranoiaa sekä kärsivän hallusinaatioista, epäluuloista ja sekavasta ajatuksenjuoksusta. Arupak kuljetettiin tarkempia tutkimuksia varten Ga-Metruun Omsin-Ebenin mielisairaalaan.

    Matoro tunsi voitonriemun kumpuavan sisuksistaan. Jos Arupak olisi elossa, hän tietäisi mistä tämän löytäisi. Ja kaiken järjen mukaan Arupakilla olisi Delta.

    Toa laittoi nopeasti muistilapulle mielisairaalan nimen, laittoi kansion takaisin hyllyyn ja lähti mutkittelevaa hiekkatietä takaisin Klaaniin.
    Aamuaurinko paistoi kuumana ja lempeänä. Leppoisa tuulenvire humisutti tien varrella olevia sekalaisia puita.

    Matoro kelasi mielessään, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen matkaa Metru Nuille. Uusi harppuuna oli ykkössijalla. Hänellä oli huoneessaan alkuperäisen harpppuunan piirustukset, ainakin toivon mukaan, ja niiden perusteella joku taitava teknikko saisi tehdä laitteen. Osat hän tilaisi Kapuralta.
    Toisella sijalla oli niinkin yleiskäytännöllinen laite kuin miekka. Matoro tiesi kokemuksesta, että hän veti ongelmia puoleensa. Ne ratkesivat yleensä harppuunalla ja miekalla.

    Harppuuna ja miekka. Mitä sitä muuta hyvien aivojen lisäksi tarvitsi.

  • Deltan temppeli 50: Kuolleista herännyt

    Nimdasaari
    ranta

    Jään Toa makasi rentona kahden puun väliin viritetyllä riippumatolla. Hän oli nukkunut katkonaisesti eikä ollut vielä saanut koottua ajatuksiaan. Hän ei ollut aivan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin nyt elossa. Lähimenneisyyden muistot vain tuntuivat sameilta. Hän muisti Nuken ja veden, muttei siitä eteenpäin.

    Toa käänsi vaivalloisesti kylkeään. Rinnan haavaa vihloi ikävästi joka liikkeellä.
    Yö oli lämmin etelän yö. Tulikärpäset lentelivät metsän reunassa. Lintujen ääniä kuului metsästä. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Pilvettömältä taivaalta näkyi tuhannet tähdet.

    Matoro kääntyi selälleen ja katseli mustaa yötaivasta. Tuo näky sai hänet aina rentoutumaan. Pimeys tuhansine tähtineen. Se oli kuin maailma. Synkkä maailma, jonka ainoana valona olivat ne harvat, ketkä puolustivat oikeutta, Toat, klaanilaiset.
    Matoro löysi hetken tähyiltyään oman Toa-tähtensä ja katseli sitä. Hän oli usein miettinyt mikä voima sai Toa-tähden syttymään. Miksi ne olivat olemassa? Ne olivat vain Toan elinajan, ei yhtään kauempaa. Ne eifvät olleet pysyviä. Matoro halusi jättää tähän maailmaan jotain pysyvää. Jotain, josta hänet muistettaisiin.

    Toan piti huitaista ärsyttävää hyttystä, mutta sitten hän tajusi taas toisen kätensä. Haava oli täysin hyytynyt, kiitos parannuskiven. Silti se särki ja häiritsi jatkuvasti. Lisäksi harppuuna oli mennyt puoliksi.

    Matoro mietti mitä kädelle voisi tehdä. Paras vaihtoehto olisi hyvin kallis mekaaninen käsi, jollainen voitaisiin varmasti tehdä Klaanissa. Poikki hän ei kättä aikonut jättää. Se oli ikuinen muisto siitä kuinka hän oli epäonnistunut. Tai ei, ei hän ollut epäonnistunut. Joku oli vain onnistunut paremmin kuin hän.

    Toan mietteet siirtyivät Nukkejen kautta Nimdaan. Pitäisikö hänen jatkaa Nimdan etsintää? Ruumis-turaga oli käskenyt häntä lopettaa etsinnän. Myöhemmin Matoro oli kuullut Äksältä Nukesta, joka oli myös varoittanut jatkamasta.

    Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.

    Nuket olivat vakavastioettava vastus. Niitä ei parantunut uhmata. Oli pienoinen ihme, että Matoro oli selvinnyt hengissä. Silti hän halusi jatkaa Nimdan jahtia. Luovuttaminen on jotain, mitä Matoro ei halunnut ajatellakaan. Hän on aina hoitanut tehtävänsä kunnialla loppuun asti. Hän ei jätä niitä kesken.

    …ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti.

  • Deltan temppeli 37: Nukke, kapteeni ja sotilas

    [spoil]JAKEEEERGH! Minä olin jäällä sinetöidyn oven toisella puolella. Noh, sovitaanko että tuo sinun viestisi tapahtui juuri ennen tonnipostia? Silloin ei synny mitään outoa.

    Joo, sovitaan. Hyvä.[/spoil]

    Nimdan saari
    Atheonin kammio

    Suuri kammio oli hyvin tyhjä. Sen keskustaa hallitsi Atheonin valtava patsas, mutta muuten huone oli kalusteeton.
    Matoro mietti kuumeisesti mitä tekisi. Notfun oli ehtinyt sisään juuri ennen kuin hän oli sulkenut oven jäällä. Nukke pääsisi tänne pian.

    ”Mistä ihmeestä sinä tänne ilmestyit?” Matoro kysyi hermostuneena kävellessään pitkin huonetta.
    ”Öööh. Jumaljuttuja. Ulottovuusportti”, Notfun selitti jotakin ja koitti pysyä Toan perässä.
    ”Unohda että edes kysyin”, Matoro mutisi ja katseli ympärilleen. Hän huomasi yökiikarillaan huoneen perällä kivisen kaapin, ja syöksyi sinne katsomaan.
    Ruosteinen lukko irtosi helposti. Kaapissa oli Athin kirja, paljon muita kääröjä ja kirjoja sekä rivi eripituisia seremoniamiekkoja.

    Matoro mutisi jotain ja huokaisi. Hän siirtyi pois kaapilta ja kohdisti katseensa kattoon.

    Hetken mietittyään hän kuitenkin nappasi varuille yhden pitkän miekan ja pujotti sen vyöhönsä Energiateränsä viereen.

    Atheonin punahehkuisen patsaan yllä näkyi katossa epämääräisiä viivoja. Se näytti luukulta.

    Hymy nousi Jään Toan suulle ja hän alkoi miettiä etäisyyttä. Riittäisikö harppuuna tästä vai pitäisikö kiivetä ensin patsaalle.

    Silloin kivinen ovi iskeytyi jään sirpaleiden kanssa kovaa patsaan jalustaan. Kivitomun takaa käveli täysin eleettä valkoinen nukke.

    Punaisten valokivien ja ilmassa leijuvan pölyn aikaansaama efekti sai Marionetin näyttämään entistäkin karmeammalta sen kävellessä rauhallisesti patsaan ohi. Olento piti Äärtä pystyssä päänsä sivulla.

    Matoro astui askelia taaksepäin. Hän otti Energiateränsä eteensä puolustusvalmiuteen.

    ”Häivy täältä, jotenkin. Toimin paremmin yksin”, Matoro kuiskasi äreästi Notfunille. ”Koita päästä luukulle”, Matoro jatkoi viitaten kattoon. Matoran mietti hetken ja syöksyi patsaan toiselle puolelle.

    Marionetti pysähtyi muutaman metrin päähän Matorosta. Punaiset valokivet patsaan jalustassa saivat taistelijat aavemaisen punaiseksi.

  • Zairyhin saari 14: Köynökset virtaavat Arkistoon

    Bio-Klaani

    Summerganon oli pinteessä. Hänen näkönsä sumentui. Mutta sitten se loppui. Kipu oli yhä Summerganonin kurkussa, mutta juuret olivat hävinneet. Kapura katsoi yhä liikkumattomana häneen tyhjällä katseellaan eikä näyttänyt huomaavan mitään erikoista.

    ”Ka-kapura?” Summerganon köhi. Kapura kaatui kolisten lattialle. Summerganon meni tutkimaan lähempää ja huomasi pienen, juurenmentävän aukon siinä, missä Kapura oli hetki sitten seisonut sekä muutaman reiän Kapuran jalanpohjan panssareissa.
    ”…Mitä?”

    Bio-Klaani, Arkisto

    Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja lähti hakemaan lisää kirjoja Arkistosta. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän Kepe tällä hetkellä oli?

    Miksi aina kuusi?

    ”Kuka siellä?”

    Kerro minulle kaikki, mitä tiedät…

    Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.

    Makuta Itrozista.

    Lattia halkesi pienesti, ja pieni juurimassa työntyi ulos.

    ”Nimdaako tavoittelet?” Vaehran sanoi uhkaavasti. Tuon kokoinen vihollinen ei pelottanut edes kokematonta taistelijaa.

    Ei, en tavoittele.
    ”Ooh olen mysteerinen”-Skakdi. Groteski varjomassa, joka leikkii Nukeilla. Sotilashyönteiset. Saastainen Skakdi, jota nimetessä Suurilla Olennoilla on ollut hauskaa. Tiedemies-Makuta, joka leikkii liian suurilla asioilla. Aivan kuten muutkin tiedemiehet. Laji, joka on yhtä katkera kuin minä.

    Luuletko, että minä en tietäisi.

    Ai niin, skannaan muistiasi. Älä anna sen häiritä.

    He ja heidän sotansa HYVYYDEN LIITTOUTUMAA vastaan. Seikkailija-Toa, jolla on salaisuuksia menneisyydessään ja ylieeppinen harppuuna. Petturi, joka on hämännyt teitä sinisilmäisiä koko ajan. Onko hän syrjäytynyt pelinappula, menneisyytensä salaava lumirakennelma vai jokin muu? Kivääriään palvova Skakdi. Tekojaan syystäkin katuva tiedemies.

    Suojaisitte muistinne paremmin.

    Elämä tai kuolema.

    Ei ̡väl͢iä̧.

    e͖ͨ̚l̦͓̝̣̪̏̆ͩͦ̈ͯͮ̀ͅä̱͛̄̃͟m̮̲̆ͣ͘ä̻̲̲̻̩̯̀

    k̶̈́͏̯͍̬̘ù͎̲̰̣͕͍͔̩̅̃o̶̯̝̟͚̯̣̩̬͎̓ͧͬ͑̇ͧ̈́̈͞l̶̗̤̟͑͐͐ͧ̆e̶̱̜̮͖͈̺̟̾͊̿ͮ͊͘ͅm̤̫͉͔̗͛͒͆ͪ̊̿ͪͥa͓̫͔̱̰̒̄͒ͤ̓ͮ͛͝

    k̫̻̝͉̝͚͙̞͎̥̬̝̪̮͙̲̒̌̓̏̂̋ͬͥ͐ͬ́͢ő̵̲̠͔̣̱̪͚͙̯̮̺̭̻͐̆̀͡s͌̀̋͐̐̏ͭ̑ͫ̕͞҉̞͕͉͉̙̘̱̬͍̹̼͉̜̹͍̀t̷̠̻̦̼̺̺̟͙͎̟̠͎̗̩̃̒̿ͯ̓̄̂ͤ̏̑ͤ̊͆ͨ̍̀̚̚͘͠͡o̷̧̟̝̻̰̞̫̯̺͉̹͉͂͑͆͂͑ͯͤ͒͋͑͐̓̀͜͠

    Herättyään horroksen tapaisesta tilastaan Vaehran huomasi hyökkäääjän olevan poissa.