Kultaiset silmät sammuivat ja nykyisyys palasi. Selakhilaanin naamio antoi hänelle kyvyn katsoa menneisyyteen, mutta täällä kuka tahansa näki hiekkakiven matkustustuksen ajassa. Ympyrä oli sulkeutunut: luonnon muodottomuus oli vaihtunut kaupungin suoriin kulmiin ja siitä taas esittämättömäksi romuksi. Atheonin kunniaksi rakennettu kaupunki oli lakannut olemasta, kun kamppailu Nimdasta saapui saarelle ja tuhosi kaiken. Jäljellä oli vain rauniot, joiden halki vaelsi kolme hahmoa: matoralainen, selkhilaani ja toa.
Tämän takia… kivimurskan keskellä kulkeva nahkalakkinen matoralainen ajatteli.
Väärien jumalten välienselvittely ja kerettiläinen enkeli tuhosivat kaupungin ja tappoivat tuhansia. Epäjumalia palvonut kaupunki paloi erimielisyyksien liekeissä.
Keltaruskean ja vihreän värinen lyhyt hahmo pysähtyi poikkeuksellisen vähän jäljellä olevan korttelin tykö. Ilmeisesti yksi katedraalipallon pommeista oli osunut suoraan siihen.
Ja sitten ihmetellään, miksi tahdomme tuoda yhtenäisyyttä maailmaan.
Ritarikuntalaisen mietteet kuitenkin keskeytyivät, kun hänen kollegansa täydensi tuulen ulinaa puheellaan.
”Glennhu”, Matoralaisen selakhilaani-kollega kutsui häntä. ”Tyttö sai vainun.”
’Tyttö sai vainun’ oli ilmaisuna melkoinen vähättely. Ritarikunnan edistyineintä ja kokeilevinta teknologiaa edustavan ja Toan kehoon rakennettun järjestelmän väitettiin löytävän kenet tahansa, mistä tahansa. Vain kaikkein parhaiten universumin salat tunteva tiedemis ymmärtäisi täysin, miten jäljitysmekanismi toimi. Glennhulle se oli silti ikuisesti rakkauden voima.
Jonain päivinä hän mietti, oliko tytön pään ja tunteiden sotkeminen mukaan pakollista prosessin toimivuuden kannalta. Ei kuitenkaan tänään. Tänään hän oli tehtävällä.
”Mihin suuntaan?” Glennhuksi kutsuttu ritarikuntalainen kysyi karhealla äänellä.
Selakhilaanin vartioima, sidottu ja suukapuloitu toa, ”tyttö”, nyökytteli epätoivoisena päätään risteyksestä vasemmalle. Raukka uskoi rakkaan makutansa löytyvän siitä suunnasta. Luultavasti myös tiesi.
Matoralainen harppoi kollegoidensa luokse ja tarkkaili maisemaa, jonne toa oli heitä kovasti johtamassa. Heidän eteensä avautui katu, muita ehkä hieman leveämpi, mutta aivan yhtä tuhoutunut. Makuta Nuin sijainnista se ei kuitenkaan antanut minkäänlaista vihjettä.
”Cyrenda?” Glennhu ehdotti.
Selkhilaani teki kuitenkin jo työtä käskettyä. Naamio alkoi hurista ja tunnit vilistä sitä käyttävän naisen silmien edessä.
”Minulla ei riitä energiaa enää moneen yritykseen, joten tämän olisi parempi onnistua.”
Historin rullaaminen pysähtyi ja Cyrendan silmien eteen avautui näkymä saaresta muutamia päiviä sitten: kaupunki yritti yhä olla tulessa. Vastikaan päättyneen pommituksen liekit koettivat vielä syödä hiekkakiveä, mutta kituivat jo. Rakennuksetkaan eivät enää haudanneet uusia uhreja alleen, vaan lojuivat nyt staattisina kivikasoina. Pöly alkoi jo laskeutua ja savu kierteili olemattomuuteen.
Mutta kaaoksen päättyminen ei korjannut kortteleita tai tuonut ketään takaisin elävien kirjoihin. Menetetty pysyi menetettynä. Kaikki eivät olleet kuolleita, mutta kaupunki oli.
Cyrendan aikamatkaava katse kiersi näkymää. Missään ei näkynyt ristin sielua.
Outoa, ritarikuntalainen ajatteli. Hän tiesi kaupungissa olevan eloonjääneitä. Silti, katsellessaan näkymää vain hetkiä Makuta Abzumon Arkkienkelin hyökkäyksen jälkeen, hän ei nähnyt missään ketään. Katu oli täysin tyhjä.
Kunnes se ei ollut.
Cyrenda näki yhden ainoan matoralaisen. Pieni, viitoitettu selviytyjä kipitti kadun yli muutaman korttelin päässä. Ritarikunnan jäljittäjä tarttui toimeen ja pinkaisi juoksuun menneisyyden atheonistin kulkemaan suuntaan.
Matoralainen ja toa jäivät tuijottamaan pitkän hahmon perään. Glennhu tiesi Cyrendan nähneen merkittävän ja kiireellisen johtolangan, mutta ei viitsinyt itse juosta. Kaikki selakhilaanin naamion näkemä oli kuitenkin tapahtunut jo päiviä sitten, ja matoralaisen jalat olivat lyhyet. Hän lähti vaappumaan kollegansa juoksemaan suuntaan ja viittoi käsistään ja suustaan sidottua toaa seuraamaan.
”Tulehan”, Glennhu ohjeisti.
Toa yritti mumista vastaukseksi suukapulansa alta, mutta ainoastakaan sanasta ei ottanut selvää.
”Minä tiedän, minä tiedän”, matoralainen vastasi väsyneesti. ”Älä huoli. Tämä Makutan metsästys on meille kaikille tärkeää.”
Sillä välin Cyrenda oli ehtinyt loitontua jo muutaman korttelin ja oli menneisyydessä kulkenutta matoralaista seuratessaan päätynyt poikkeuksellisen ehjän rakennuksen luo. Julkisivu oli melkein puoliksi pystyssä, ja agentti astui suuren oven holvikaaren alta sisään ja näki, mitä rakennuksessa oli tapahtunut kaksi ja puoli päivää sitten.
Cyrenda tiesi tuijottavansa tyhjää, puolikasta hallia, mutta naamionsa läpi hän näki paljon enemmän. Kultaisten silmien hohteessakin tilasta oli jäljellä enää puolet, mutta tyhjä se ei ollut. Valtava rauniohuone oli tupaten täynnä matoralaisia, ja vaikka Cyrendan naamiovoima ei antanut hänelle kykyä kuulla huoneen tapahtumia, ritarikuntalainen tiesi, mitä matoralaiset tekivät. He lauloivat, kaikki yhteen ääneen. Ritarikuntalainen arvioi suurimman osan kaupungin selviytyjistä ahtautuneen tähän yhteen huoneeseen.
Savun läpi siivilöityvät auringon säteet paistoivat kirkon puuttuvan katon ja muutaman ehjän ikkunan läpi atheonistien joukkoon. Seurakunta oli kokoontunut kirkkoonsa – ilmeisesti keskilaivan takaseinustalle sijoitetun suuren kongin kutsu oli kerännyt kaikki selviytyjät luokseen. Nyt matoralaiset rukoilivat laulaen.
Mata Nuin lapset ylistivät kuorona Atheonia. Jäljet kylmenivät tänne: matoralaisista ei olisi apua Makuta Nuin löytämiseen. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että kyseinen seurue olisi törmännyt makutaan ilman, että Ritarikunta olisi saanut tietää siitä. Cyrenda lopetti naamiovoimansa käytön, ja täysi kirkkosali vaihtui tyhjään raunioon.
Koulutetun Ritarikunnan agentin ilmekään ei värähtänyt, mutta hänen mielensä synkkeni. Selkhilaani tiesi, ettei hänestä olisi enää liiemmin apua makutan jäljittämisessä. Hän ei myöskään pitänyt kerettiläisistä.
Muutaman korttelin päässä jäljitys tuotti parempaa tulosta. Glennhun ja sidotun toan oli ollut tarkoitus seurata selakhilaania, mutta toa oli aistinut makutan jäljet toisaalla, ja matoralainen oli seurannut. Ei ollut Glennhun tapaistaan jättää johtolankoja tutkumatta, eikä hänen täytynyt pettyä nytkään. Kohde oli löytynyt.
Sidottu toa oli vajonnut polvilleen kaatuneen patsaan äärelle. Ääntäkään ei kuulunut, mutta Glennhu oli varma, että sidottu toa itki.
Patsas esitti, tai ainakin oli esittänyt, Atheonia. Kaupungin hiekanvärisestä kivestä poiketen kivi-idoli oli valmistettu harmaasta, täysin sileästä kivilajista. Taidokkaasti koristellun patsaan haarniska oli täynnä täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muodostivat sen kuvaamasta hahmosta melkein elävän kuvan. Auki levitetyistä kivisiivistä tallella vain toinen, ja Atheonin sarvekkaasta päästä ei näkynyt jälkeäkään. Se oli ilmeisesti murskaantunut patsaan kaatuessa ja pään ottaessa yhteen kadun kanssa.
Makutat olivat ehkä muodonmuuttajia, mutta agentti tiesi olevansa oikeassa. Kivisen patsaan alle musertunut haarniska oli kuulunut Makuta Nuille. Mustan ja punaisen vuorottelu, koukeroiset piikit ja koristeellinen muotoilu täsmäsivät juuri heidän etsimänsä vankikarkurin tyyliä.
Antidermistä oli roiskunut ympäri katua, arvatenkin kivipatsaan murskatessa jo elottoman ruumiin. Yhteentörmäys kivi-Ahteonin kanssa ei ollut saattanut makutaa hengiltä, ainoastaan levittänyt tämän jäänteitä laajemmalle alueelle. Yhden epäjumalan patsas oli murskannut toisen kehon.
Glennhun eteen avautuva näky oli kaikin puolin raaka ja lohduton: nuori toa itkemässä murskaantuneen ruumiin äärellä, tuhoutuneen kaupungin raunioissa. Ritarikuntalainen kuitenkin suhtautui asiaan eleettömin kasvoin ja etsi katseellaan aineistoa analystoitavaksi. Hänellä oli nahkalaukullinen täynnä hienostuneita instrumentteja odottamassa juuri tätä hetkeä.
Mutta agentin ensinnä poimiman todistusaineiston tutkimiseksi hän ei tarvinnut muita työkaluja kuin silmänsä. Glennhu oli nostanut maasta kaksi Kanohinpuolikasta.
Hän sovitti palasia yhteen, ja entisen naamion tyhjät silmänkuopat tuijottivat häntä pahaenteisesti. Kanohi ei ollut aito pimeyden Kraahkan, mutta juuri sellainen jäljitelmä, jota heidän kohteensa käytti. Matoralainen loitonsi puolikkaita toisistaan ja tutki halkeamakohtaa. Voimakkaan iskun aikaansaama kahtiajakautuminen alkoi naamion vasemmasta poskesta ja jatkui otsan yli takaraivoon saakka.
”Näyttää siltä…”, matoralainen totesi ja sovitti naamion palaset vielä viimeisen kerran yhteen. ”…että meidän on kirjattava Makuta Nui kuolleeksi.”
Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.
Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä. …aika laskeutuminen.
Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.
Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.
Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.
Tätä hän siis käytti, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. Aloitanko? Älä vielä, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. Varmistan asian.
Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi. Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.
Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle. Hmm… Cyrenda, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.
Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.
Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.
Makuta Nui.
Jep, tämä on meidän monttumme, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. Pidä hauskaa.
Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.
Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta. Hurm, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?
Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa. Taidat olla oikeassa. Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut. Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä- Rauhoitu! Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. Kaikki on hyvin. Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on? Rauhoitu, kaik- Rakastan!
Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.
Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä. Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen. Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa. Joten sen pitäisi toimia?
Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo. Olenhan ammattilainen. Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille. Laskeutuisitko kyykkyyn? Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat Nekkar ja rakastan. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää. Tiedätkö, Cyrenda sanoi. Minä en vieläkään pidä tästä. Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään. En minäkään.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi. Pitäisikö meidän- Juu. Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy. Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!
Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa. Ja kukakohan tämä ’hän’ on? Toa näytti järkyttyneeltä. Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä! Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi. Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!
Syväläisen vertahyytävä kurlaava kirkuna kantautui vettä pitkin kauas ja saavutti lajitovereiden kuuloelimet auttaen nämä paikantamaan toverinsa.
Ahaa, vai että Inutilis oli nimi. Missä ystäväsi ovat? Kuka ei ole heidän joukossaan juuri nyt?
Syväläispartio ui paikalle häiritsevän nopeasti ja näki yhden kaltaisensa vilkuilevan pimeään onkaloon vihreän merilevän keskellä. Vedessä oli muutenkin pimeää, mutta pimeän pimeä luola epäilytti. ”Mitä näit, Inutilis?” yksi kysyi syväläisten omalla kielellä. ”Mitä näin”, puhuteltu sanoi ikään kuin maistellen sanoja. Sitten hän värähti. ”Hirnlos meni tuonne…” Puhuessaan Inutilis osoitti luolaa, ja muut katsoivat sormen osoittamaan suuntaan hämmentyneenä. ”Meni luolaan?” ”Tai ei mennyt… hänet vedettiin sinne… Ja hän kirkui. Minä vältin lonkeron.” ”Menemme sisään.” ”Menkäämme”, Inutilis sanoi. Syväläiset alkoivat vajota yksi kerrallaan luolaan aseet edellä, mutta Inutilis viivytteli ihmeen kauan. ”Näkyykö sitä makutaa?” hän huikkasi. ”Tai Hirnlosia?” ”Ei täällä taida mitään olla”, joku heistä sanoi. ”Katsokaa nyt vielä tarkasti, minäkin tulen sinne”, Inutilis sanoi perääntyen luolan suulta. Pienen pieni välähdys sai syväläiset kääntymään nopeasti luolan suuta kohti katsomaan, mutta liian myöhään. Koko luola romahti heidän niskaansa ja heille jäi hädin tuskin tilaa hengittää. Joku saattoi kuollakin, kukaan ei ollut varma. ”Inutilissssrggghh!” joku korisi. ”Apuarggh!” Inutilis soi itselleen julman hymyn. ”Kuulkaa mereneliöt, nämä kalansilmät ovat hirveitä”, tämä sanoi kyhnyttäen kylkeään. ”Kaikki menee sotkuksi, kun valon lisäksi näkee SEKÄ infrapuna- ETTÄ ultraviolettisäteilyn.”
Kalanomainen Makuta Nui jätti kuolevat syväläiset luolaan ja kiirehti Daxian merijoukkojen kohtaamispaikkaan. Kivistä merenpohjaa satunnaisesti potkiva ja surkeasti räpeltävä Manu pääsi perille muutamassa minuutissa ja otti tavoitteekseen saada niin surkean valituksen aikaan kuin mahdollista. ”Apua! Apua! Kokonainen ryhmä jäi loukkuun luolaan, kun se katala makuta hyökkäsi ja pääsi pakoon!” Vihreät niljakkeet huolestuivat todenteolla ja lähettivät ison pelastusryhmän. Nyt täytyy etsiä jostain kulkupeli.
Manun toiveet täyttyivät, kun hän äkkäsi suuren sukellusveneen, joka syväläiset tuntien olisi nopea kuin mikä. Se vain sattui sisältämään ainakin viisi vartijaa. Oli strategisen siirron aika. Manu uiskenteli merkityksettömän näköisenä muina miehinä aluksen luokse ja alkoi tutkia polttoainesäiliöitä. Jos yksikin pamahtaa, väki lähtee varmasti ulos ja äkkiä… Hän pystyi kuulemaan miehistön puheen melko selvästi oven ollessa auki. ”Kuulitko jo vankilakapinasta?” ”Missä tynnyrissä sinä olet ollut viime päivät, jos vasta nyt kuulit itse? Totta kai olen.” ”No siis, se yksi makutahan pakeni. Kuulemma korkealla tappolistalla.” ”Miksi näitä ylipäätään tapetaan?” ”Kai liian vaarallisia elossa tai jotain.” Turhanpäiväistä höperrystä. Nyt, tämä kyllä nappaa tulen, kunhan vähän raotan peltejä. ”Ja moni sai surmansakin. Myös moni vanki, tappelu oli kuulemma kova.” ”Joo, joo. Tiedetään. Jotain uutta?” ”Jaa, no kuulemma joku auttoi pakoa ulkoapäin. En tiedä sitten, kuka. Kuulemma moni tärkeä agentti on nyt palannut tänne tämän tapauksen takia. Eikä siitä toki kerrota julkisuuteen mitään.” ”Ahaa, no me tiedämme.” ”Koska meidän täytyy, idiootti. Kai meille nyt kerrotaan, kenet meidän pitää saada kiinni.” ”Makuta voisi olla kuka tahansa meistä! Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla jopa –” ”Hei, laitas tuo ase pois. Hänen päätään ei tarvitse ampua tohjoksi.” ”Mutta se on ilmeistä! Hän on makuta!” ”Typerykset, tämä ei ole leikkiä.” Hiljaa mielessään Manu hihitti. Se voisin ollakin minä. Hän jatkoi polttoainesäiliön sabotoimista.
”No joo, keitä tänne nyt on tullut?” ”Kuulemma Tobduk palasi viime retkeltään.” ”No se olisi ilmeisesti saanut teloitushommia muutenkin, ikävä kaveri. En pidä hänestä.” ”Varokaa, pojat. Seinillä on korvat.” ”Joo, ja Axonn ja Brutakakin kuulemma tulivat. Minä en edes tiedä, mitä ne tekevät työkseen, ovat vain jossain. Liian salaista, kait.” Manu pysähtyi sijoilleen. Brutaka kuulostaa tutulta. ”Heh, naamiopellejä kaikki. Minun pärstäni on kaunis.” ”Aina niin itserakas, etkö sinä ikinä opi, että ulkonäöllään ei ole syytä leuhkia, jos naamassa kasvaa viisitoista suurta paisetta?” ”Älä viitsi, olen silti kauniimpi kuin sinä, ja se on jo paljon se.” ”Naamiopellet ovat teitä kaikin puolin parempia, muistakaa hierarkia.” ”No niillä on kaikkia hienoja voimia.” Brutaka, Brutaka. Taisi tehdä töitä Makutain veljeskunnalle joskus. ”Joo, Axonnia ei huijata hevillä.” ”Heh, no ei ketään muutakaan sinun aivoillasi!” ”En minä sitä tarkoittanut!” ”Brutakan naamio on hienompi. Sehän voi vaikka…” ”Hyss nyt siitä naamiosta. Ei siitä saisi puhua. Sehän voi aiheuttaa vaikka naamiokateutta Botarissa tai jotain.” ”Heh, joo. Olmak on niin OP, että aika moni vaihtaisi päänsä siihen.” ”Sinäkö? Minä en ainakaan kuolisi jonkin naamion takia.” Olmak! ”No jos sen niin ajattelee. Mutta jos saisin valita päättömyyden ja sinun kasvojesi välillä, valitsisin kuoleman.” ”Nyt alat mennä liian pitkälle!”
Brutaka, Olmak. Kuulostaa täydelliseltä. Ja tästä tankista saa mainion harhautuksen. Makuta sytytti. ”HEI, JOSSAIN PAUKKUU.” ”SE ON TÄSSÄ, IDIOOTTI. TÄMÄ VENE RÄJÄHTÄÄ.” ”POISPOISPOIS ÄKKIÄ.”
Manu oli jo kaukana. Matoro the Blacksnow, toivottavasti saat tietää, mitä kaikkea teen puolestasi. Tai voisin tehdä. Itse pääset helpolla minun ohjeideni mukaan. Manu otti jälleen pienen hämähäkin muodon ja jätti ison osan massastaan lojumaan mereen. Aika hieman hienovaraistella.
273 käveli pitkää käytävää pitkin. Katossa roikkuvat loisteputket valaisivat kulkijaa kolkosti. Vaikka matkaa 007:n toimistoon ei ollutkaan pitkälti, se matka tuntui ikuisuudelta. Kylmä hiki virtasi valkoisen tiedemiehen ohimoa pitkin. Hänen sydämensä laukkasi kuin villiintynyt kikanalo. Nazorak olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, että oli myöhäistä alkaa katumaan. Jokaisella askeleella hän oli lähempänä toimiston ovea ja jokaisella askeleella hänen sydämensä kiihtyi. 273 hidasti hieman vauhtiaan ja löysensi lilaa solmiotaan kaulassa saadakseen paremmin henkeä. Nyt se hetki oli käsillä: 007:n salamurha. Kapinoitsijat olivat tavanneet samassa paikassa, missä olivat pitäneet kokouksen. Kaikille ryhmän jäsenille oli jaettu Zamorpistoolit ja 16765 oli opastanut muut ryhmän jäsenet tunneliin, josta pääsi tiedustelupalvelun tiloihin. Hän kertasi päässään vielä suunnitelman: hän menisi 007:n toimistoon, puhuisi tiedustelun johtajalle asetilauksen kuljetuksesta ja samalla huomaamattomasti jäädyttäisi oven mekaanisen sähkölukon toimintakyvyttömäksi. Muut kapinan jäsenet odottaisivat läheisessä pakotunnelissa kunnes valkoinen Nazorak palaisisi ja antaisi merkin tovereilleen. Mutta entä jos hän huomaa sabotaasini? Hänhän on Nazorak-agenttien johtaja ja varmasti hänen ainoa silmänsä on aina varuillaan tiedemies ajatteli. 273 pysähtyi ja työnsi oikean kätensä, jossa piti Alinolla-Hanskaansa, syvälle takkinsa sisään ja otti yhdestä takin lukuisista povitaskuista pienen jäähdytyssormuksensa. Hän painoi sormuksessa olevaa pientä nappia testatakseen, että laite varmasti toimii. Sormuksen pienestä sädetinosasta nousi pieni, lähes näkymätön sininen säde. Valkoinen tiedemies nosti sormuksen suurten sinisten verkkosilmiensä tasolle. Kaikki siis riippuu tästä pienestä esineestä Ja minusta Valkoinen nazorak siirsi ajatuksensa muuhun. Hän kuvitteli mitä tämän jälkeen tapahtuisi: Jos- siis jos suunnitelma onnistuu suunnitelmien mukaan, työläis-nazorakit tajuaisivat aloittaa kapinan, ja hyvällä lykyllä johtoporras syrjäytettäisiin ja koittaisi paremmat ajat kaikille nazorakeille. Kun niin on tapahtunut, hän nousisi kaikkien arvostamaksi tiedemieheksi, niin kuin 16765 oli sanonut.
Mutta sitten hän huomasi pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa. nazorak pujotti sormuksen keskisormeensa. Jäätutkija katsoi edessään parin askeleen päässä olevaa ovea. Hän huokaisi ja rohkaisi mielensä. Hän otti pari pitkää askelta ja oli oven luona. Meni syteen tai saveen, 273 ajatteli ja painoi ovisummeria. Hän odotti hetken, kunnes summeriin syttyi vihreä valo. 273 tarttui oven kahvasta, aukaisi oven ja meni sisään.
Sisällä huoneessa häntä vastassa teräksisen työpöytänsä takana istui 007. ”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, 007 tervehti tulijaa. ”Kiitos, 007:n”, 273 kröhi kurkkuaan ja ojensi kirjoittamansa raportin 007:lle, ”Tilauksesi on nyt valmis. 30 ilmatyynyalusta, 100 jääkonepistoolia ja 100 lämpöskannerilasia. Papereissa on kaikki tarkemmat tiedot. Mekaanikkoni ovat tehneet parhaansa tilauksen eteen.” ”Hienoa”, musta nazorak sanoi neutraalilla äänensävyllä ja otti paperin. Hän katsoi sitä ohimennen ja asetti sen pöydälleen. ”Miten laitteet aiotaan kuljettaa Pesiin?” ”Olin ajatellut, että Ilmavoimien kuljetushelikopterit sopisivat parhaiten ilmatyynyalusten kuljetukseen,” 273 vastasi. Hän yritti kuulostaa niin normaalilta kuin pystyi. Mutta sitten tiedemieheen iski yhtäkkiä hirveä tunne, kun hän muisti jotain. 273 ei ollut lainkaan miettinyt, miten hän pääsisi ovelle sabotoimaan lukkoa. Hän soimasi itseään siitä miten hän oli voinut unohtaa niin tärkeän asian. ”Selvä. Sovitaanko, että sinä hoidat kuljetuksen. Haluan nämä varusteet toimintakunnossa neljän päivän kuluttua pääasevarastolle. Sitten saat palkkiosi.” 273 yritti kätkeä hermostuneisuutensa. Hän vilkaisi sivusilmällä toimiston ovea. ”Selvä, kiitos” 273 sanoi. Hänen äänensä värähteli epätasaisesti. Hän yritti olla menemättä paniikkiin ja keksiä jotain. Hän tyynnytteli kiihtynyttä hengitystään. Mutta sitten tiedemies sai idean. 273 vilkaisi ovea, käännähti nopeasti oven suuntaan ja harppoi oven luo. Hän kurkisti oven pleksistä tehdystä ikkunasta käytävään yrittäen näyttää siltä, kuin olisi nähnyt jotain kiinnostavaa. Samalla hän painoi pienen sormuksen napista ja suuntasi sen säteen oven mekaaniseen lukkoon. Lukon pintaan ei näkynyt tulevan mitään, mutta lukon mekanismi sen sisällä jäätyi huomaamattomasti. Sitten 273 kääntyi takaisin 007:n puoleen. ”Anteeksi. Olin näkevinäni jonkun kuuntelevan oven takana. Mutta ilmeisesti tiedemiehen höperyyttä”, 273 keksi tekosyyn. 007:n kasvoilla saattoi nähdä jonkin pienen hymyntapaisen. ”Luonnollisesti, herra tutkija. Luonnollisesti.” 273 hieraisi takaraivoaan. Eli tulette hakemaan laitteita neljän päivän päästä. Näkemiin, tiedemies sanoi ja musta nazorak nyökkäsi hyvästiksi. Jäätutkija avasi oven jo lähteäkseen. Odotas, 007:n sanoi. 273 jähmettyi paikoilleen. Huomasiko hän ? hän ajatteli hätäisesti. Tiedemies kääntyi hitaasti takaisin Tiedustelun johtajaa päin. N-niin? hän kysyi. 007 nyökkäsi tutkijan oikeaa kättä. Hanskasi. Oletko saanut sen toimimaan? musta nazorak kysyi. 273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan Alinolla-Hanskaansa. Hän huokaisi helpottuneesti. Aa. Niin! Kyllä sain. Löysin sopivan energialähteen. Mutta se on sen verran harvinainen, etten kehdannut alkaa häiritsemään teitä sillä, hän selitti todenmukaisesti, koska juuri niin oli käynyt. 007:n nyökkäsi. Hyvä. Voisit joskus esitellä sitä minulle. Mutta minulla on hieman kiire. Voit mennä. 273 hymyili kun astui ulos käytävään ja sulki oven. Hän hengähti huojentuneesti. Hienoa, nyt menen kertomaan muille.
007:n toimisto hiljeni. Musta nazorak syventyi työhönsä ehkä vain vartiksi. Hän tarttui PST:n lähettämään raporttiin. Se tarkoitti Pesän Sisäistä Tiedustelua. Sen lisäksi oli PUT, Pesän Ulkoinen Tiedustelu.
Raportissa oli yksikköjohtaja 983:n leima. Liuska alkoi tyypilliseen tapaan alueen tässä tapauksessa läntisten kaivosalueiden tiedoilla. Sitä seurasi lista kaikesta huomionarvoisesta viimeisen kuukauden ajalta.
007 syventyi zankrzora kielisiin merkkeihin. Tiedustelu oli havainnut useamman nazorakin neljän nazorakin tunnusluvut lueteltiin olleen poissa töistä luvattomasti. Vaikka tällaiset tiedot olivat useimmiten vain tavallisia pinnareita, ne saattoivat silti johtaa jonkin epäilyttävän jäljille.
Asevarastosta on kadonnut välineitä. Niiden katoaminen oli yritetty peittää muuntelemalla varastokirjanpitoa, mutta väärennös oli huomattu. 007 katsoi nopeasti pinnari-nazorakien numerot uudestaan. Hän tunnisti niistä yhden. Muisto ei ollut parhaimpia, joita hänellä oli. Silloin hän aavisteli pahinta.
Ovi aukesi.
Nazorak astui sisään. Se oli pukeutunut nazorakien tiedustelu-upseerin mustaan univormuun. Arvomerkkien paikalla oli kuitenkin jotakin outoa. Siinä oli harmaa soikio, jonka vastakkaiset päädyt olivat venytetty eri suuntiin. Lisäksi tällä oli silmälappu.
Päivää, tulija tervehti. 007 oli hämmentynyt. Hän liikutti kättään painaakseen näppäimestä, jolla hän antaa äänettömän hälytyksen lähistön agenteille. Toinen käsi kulki pistoolikotelolle.
Odota. Saattaa olla sinulle edullisempaa, että odotat hetken tulija sanoi. Mitäs piruutta tämä on olevinaan? 007 kysyi. Olen Kohtalo, ja olen tullut kertomaan sinulle, että se, jonka jätit taaksesi, on nyt edessäsi, 16765 sanoi mahtipontisesti ja astui lähemmäs.
Muistathan sinä minut, vanhan ystäväsi. Silloin kauan, kauan sitten. Samalla tulija riisui silmälappunsa ja antoi mustan kangaspalan pudota lattialle.
007 katsoi tulijan silmiä. Toinen silmä oli normaalin värin sijaan aavistuksen verran sinertävä. Turkoosi.
Nazorakit, joiden toinen silmä on turkoosi, lukeutuvat viallisten luokkaan Nazorakinen hierarkiassa. Eräs solumutaatio aiheuttaa sitä. Tällaiset epäpuhtaat yksilöt normaalisti laitetaan työskentelemään syvälle eristetyille alueille tai vaihtoehtoisesti tapetaan suoraan. Tämä eli, ja oli ilmeisen hyvissä voimissa.
Sinä, 007 sanoi. Samaan aikaan hän lähetti hälytyksen vartijoilleen ja veti pistoolinsa. Laukaus osui 16765:ttä rintaan, mutta mitään ei tapahtunut. Repeytyneen takin alta näkyi teräksinen rintahaarniska.
Ruskea nazorak hyppäsi kovaa kohti Tiedustelupalvelun johtajaa lyöden tältä aseen kädestä. Musta nazorak iski nyrkillä hyökkääjää kasvoihin, mutta 16765 kesti sen. Hän iski 007:n maahan. Raskas metallituoli kaatui rymisten. Hyökkääjä asetti jostakin univormunsa uumenista ottamansa veitsen 007:n kurkulle.
Sinä. 007. Sinä muistat minut, etkö vain? Sinä muistat sen kaiken? 16765 alkoi puhua, säilyttäen tiukan katsekontaktin 007:n ainoaan silmään.
Minä annoin sinun elää, vaikka sinulle ei olisi kuulunut edes sitä oikeutta. Minä pelastin henkesi! 007 melkein huusi. Sinä teit elämästäni helvettiä Jos et kaipaa elämääsi, voit lopettaa sen. Mitä sinä haluat?
Minä haluan Se on monimutkaista. Haluan kostaa sen, mitä minulle teit. Mutta sitten mietin ja huomaan, että voin hyötyä tästä huomattavasti enemmän. Oli aivan hiljaista. Käytävästä kuului laukauksia ja taistelun ääniä. 007 tajusi, että hänen vartijoillaan on ongelmia.
Minä tiedän mikä sinä olit. Ei, vaan mikä sinä olet. Minä voin kertoa sen. Kukaan ei usko sinua Ai ei vai? Näinä sotaisina aikoina, joina kaikkien pitäisi toimia vain ja ainoastaan puhtaan Nazorak-rodun hyväksi Kuulehan, yksi leviävä huhu voi tehdä paljon. Varsinkin, jos se koskee jotakuta noin korkealla hierarkiassa. Mitä sinä haluat minulta?
Nyt sinä alat ymmärtää. Jos haluat elää, sinun olisi viisasta totella minua tästä lähin. Tiedätkö, voin paljastaa kaiken yhdellä radioviestillä, 16765 sanoi nyökäten kohti rintataskussaan olevaa lähetintä.
Sinut aiotaan murhata. Minä määrään sinua hälyttämään kaikki agentit tänne. Ja jos he koskevat minuun, paljastan kaiken. Lisäksi Jäätutkija 273:n omaisuus ja tekniikka ovat nyt minun omaisuuttani. Uskon, että kykenet hoitamaan asian. 007:n ensimmäiset ajatukset olivat mitä hittoa. Sitten hän tajusi, että tällä hetkellä on parasta vain totella. Hän nousi tietokoneelleen ja antoi hälytyksen kaikille pesän agenteille.
Silloin ovesta syöksyi kolme torakkaa sisään.
Ovella seisovien kahden ruskean torakan ilmeet olivat tuiman määrätietoiset, jotka huokuivat vihaa. Heidän välissään oli vitivalkoisena hohtava 273, jonka kasvoilta paistoi epävarmuus. 16755 ja 16754 seisoivat hänen kummallakin puolella ja osoittivat aseillaan Tiedustelupalvelun johtajaa. Kaksi nazorakin ylävartaloon suunnattua laukausta osuivat 007:n haarniskaan ja kilahtelivat tehottomina. Musta nazorak kierähti hämmästyttävän nopeasti pöytänsä taakse ja kopeloi laatikoistaan asetta. Hän veti esiin pienen lamautinlaitteen ja odotti raskaan metallipöydän takana, että hänen murhaajansa tulisivat lähemmäs. 16765 vain seisoskeli huoneen varjoissa tyytyväinen ilme kasvoillaan.
16755 latasi Zamorpistoolinsa ja hyppäsi pöydän päälle valmiina ampumaan Tiedustelun johtajaa päähän, mutta musta silmälappuinen nazorak löi kapinoitsijaa lamauttimella jalkaan. Kivenhakkaaja sai kivuliaan sähköiskun ja kaatui hätäisesti toiselle puolelle pöytää.16754 suojasi toveriaan ja ampui pöydän reunaa, ettei 007 päässyt nousemaan sen takaa ylös. Ylös noussut 16755 liittyi mukaan tuleen. Ammuttuuan parisen kertaa he painovati liipaisimia, mutta huomasivati kauhukseen, että panokset olivat loppu. Juuri kuten 007 oli ennakoinut. Hän nappasi oman pistoolinsa käteensä, nousi kyykkyyn teräksisen työpöytänsä taakse ja voimakkailla jalkalihaksillaan ja siipiensä antaman potkuvoiman avulla hyppäsi pöydän takaa ilmaan. Toisen silmänsä puuttumisen takia hänen ainoa silmänsä oli harjaantunut todella tarkaksi. 007 ampui tarkan laukauksen 16754:n ampumakäteen, joka oli juuri lataamassa pistooliaan. Kapinoitsija karjahti ja 273 refleksin omaisesti heittäytyi valkoisten takinhelmojensa lepattaen arkistohyllyn taakse suojaan. 007 laskeutui äänekkäästi työpöydälleen ja ampui 16755:ttä, mutta kivenhakkaaja ehti juuri väistää.
Jostain käytävän suunnalta kuului laukauksia. Se ei luvannut hyvää, ajatteli 16755. Hän pyörähti ja iski mustaa nazorakia polvilumpioon. nazorak kaatui karjaisten, ja ruskea torakka nappasi veitsen vyöstään. Hän hyökkäsi 007:n kimppuun maahan. Veitsi viilsi mustaa torakkaa pään sivuun lähelle korva-aukkoa. 007 karjaisi ja iski nyrkillä torakkaa leukaan. Viillon seurauksena silmälappu irtosi. Ennen kuin 007 ehti peittää silmän uudestaan, 273 huomasi suojansa takaa jotain: 007:n toinen silmä olikin tallessa. Tiedemies oli näkevinään tämän silmässä turkoosin välähdyksen. Silloin 16754 hyökkäsi takaapäin ja kaatoi 007:n. Hän yritti viittoa 273:ea auttamaan. Käytävältä takaa kuului kiihtyvää ammuskelua. Salaliittolaiset saattoivat kuulla mielessään kellon, joka tikitti armottomasti eteenpäin joko heidän voittoonsa tai häviöönsä.
Kun toimiston sisällä oli taistelu käynnissä Tiedustelun johtajaa vastaan, ulkona käytävällä vammautunut sotilas 6532 kamppaili kahta paikalle saapunutta vartijaa vastaan. Musta torakka oli yrittänyt ampua sotilaan, mutta tämä oli ehtinyt ensin ja ampunut vartijaa olkapäähän niin että tämä oli pudottanut aseensa. Toinen vartija, joka kantoi konepistoolia, ampui sarjan rampaa kapinoitsijaa päin, mutta tämä kumartui alas ja syöksyi keppinsä ja siipiensä antaman työnnön avulla suoraan vartijan eteen. 6532 oli aikoinaan taistellut erästä Kiven Toaa vastaan, mutta oli hävinnyt kun Toan luoma terävä kiven siru oli lävistänyt hänen reitensä, mikä oli repinyt tuskallisesti jalan hermoja. Nyt jalalla ei kärsinyt edes astua. Mutta ruskea nazorak oli opetellut liikkumaan taitavan nopeasti keppinsä ja siipiensä avulla. 6532 painoi kytkintä valkoisen kävelykeppinsä varresta, ja kepin päästä työntyi esiin piilotettu terä. Salaman nopeasti hän työnsi terän vartijan vatsaan. Tämä huusi kivusta ja yritti repiä terää irti, mutta vammautunut sotilas piteli tiukasti keppinsä varresta kiinni. Terä oli lävistänyt monta mustan nazorakin sisäelintä ja hän menetti hetkessä paljon vihreää verta. Kun vartija oli menettänyt tajuntansa, 6532 työnsi kepillään ruumiin syrjään. Mutta voiton ilo ei kestänyt pitkään, kun käytävän päähän ilmestyi neljä muuta agenttia.
Ennen kuin 6532 ehti edes liikahtaa, kaksi zamoria lävistivät hänen päänsä. Agentit syöksyivät kohti 007:n huoneen ovea. 273 kuuli juoksuaskeleet käytävältä. ”Pakko mennä jos emme halua jäädä ansaan!” 16765 huusi ja piteli kädessään ovensuuhun viritettyjen räjähteiden laukaisinta. 16755 ampui lippaallisen 007:n suuntaan ja kääntyi 16765:n ja 273 perään lähteäkseen. Operaation johtaja yritti kutsua 2844:ää radiolla, mutta linja oli mykkä. Käytävässä syttyi tulitaistelu, kun neljä salaliittolaista syöksyi ulos 007:n huoneistosta ja törmäsivät neljään agenttiin käytävällä. Kapinallisten takana 007:n toimiston etuosa räjähti.
Agentit ampuivat konepistooleilla heidän ohitseen yrittäviä kapinallisia, jotka heittäytyivät mataliksi käytävän seiniä vasten hakeakseen jotain suojaa lentäviltä zamoreilta. 16755, 16754 ja 16765 ampuivat pistooleillaan agentteja jalkoihin, mutta mustien nazorakien jalkapanssarit torjuivat ne. 273 oli hypännyt 16754:n taakse ja otti oman pistoolinsa. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi. Aseiden tekijänä Jäätutkija oli myös tarkka ampumaan ja hän tunsi lähes kaikkien nazorakien ampuma-aseiden koneistot. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui agenteista lähimpänä vasemman puoleista seinää olevan agentin konepistoolin piipun varteen. Zamor lävisti aseen metallisen rungon ja osui koneiston osaan, jossa ruuti syttyi palamaan ja antoi lähtövauhdin ammukselle. Tiedemiehen ammus räjäytti ampuma-aseen agentin sormille ja tämä karjaisi. Samalla 16755 ampui samaa agenttia päähän. Saman sekunnin aikana 16765 oli hypännyt luotien ohi toisen agentin eteen ja ampunut tätä kaulaan, mutta samalla kolmas musta torakka ampui 16765:ttä kylkeen. Agenttien linjaan oli auennut aukko ja kapinalliset syöksyivät siitä läpi. Samalla 16754 veti veitsensä ja löi jäljellä olevaa oikean puoleista nazorakia ranteeseen. Vasemman puoleinen agentti latasi konepistoolinsa ja he ampuivat kapinallisten perään. Neljä pakeniaa yrittivät väistellä lentäviä Zamoreita parhaansa mukaan, mutta saivat kuitenkin osumia. Yksi zamor raapaisi 273:n reittä ja tiedemies irvisti. Toinen ammus osui hänen kylkeensä. Hänen valkoinen takkinsa onneksi peitti tiedemiehen raajojen näkyvyyden, että niihin oli vaikea osua. 16765 kääntyi ja ampui takaisin.
He ohittivat käytävän risteyksen, josta toisesta käytävästä tuli lisää Tiedustelupalvelun nazorakeja, jotka olivat saaneet 007:n hälytyksen. Kapinallisten nähdessään he nopauttivat juoksuaan päästäkseen samalle käytävälle. 273 tiesi, etteivät he pääsisi pakotunnelille asti, jos kaikki mustat nazorakit ampuisivat heitä takaa päin. 273 yritti juostessaan keksiä jotain mikä pysäyttäisi heidän jahtaajansa. Kovasta paineesta huolimatta tiedemiehen aivot raksuttivat kiitettävän nopeasti. Sitten hän sai idean. Oli kuin aika olisi pysähtynyt kun valkoisen nazorakin siniset verkkosilmät simuloivat liikerataa. Liikenopeus: 18,6 Kio/h + jalkojen työntövoiman liike suhteessa oikeassa kulmassa + käsien ja jalkojen työntövoima + siipien ohjaama suunta hän laski. Sitten hänen katseensa nauliutui yhteen kohtaan lattiaa hänen edessään. Siinä! Hyppäsi, laskeutui yhdellä jalalla katsomaansa paikkaan, laski koko painonsa oikealle jalalleen, ponnisti ja hyppäsi voimalla vasemmalla puolella olevaan seinään. Hän otti kiviseinän vasemmilla käsillään ja molemmilla jaloillaan vastaan, juuri kun mustat agentit juoksivat tunneleiden risteyksestä sisään. 273 jännitti lihaksensa ja pongahti seinästä taaksepäin ilmaan. Hänen vierellään juosseet 16765, 16755 ja 16754 kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tiedemiehen ilmalentoa. Agentit nostivat tuliaseensa. Jäätutkijan siivet ohjasivat nazorakin syöksyä lattiaan. 273 tarttui vasemmalla kädellään Alinolla-Hanskan käynnistusrullaan ja käänsi sen, aktivoiden hanskan.
Agentit painoivat liipaisimia ja paukahdusten saattelemana zamorit lensivät ilmaan. Juuri niin kuin tiedemies oli suunnitellut. 273 oli enää vain metrin verran ilmassa ja zamorit lähestyivät äänennopeudella. Valkoisen nazorakin silmät nauliutuivat zamoriin, joka lensi suoraan häntä kohti. Kaikki oli nyt siitä kiinni, oliko hän tarpeeksi nopea. SIINÄ!! 273:n jalat iskeytyivät äänekkäästi maahan, mutta hän säilytti tasapainonsa, ja ojensi hanskakätensä, kämmen avoinna, suoraan zamorin eteen. Ammus osui suoraan kämmenen keskellä olevaan laukaisin-painikkeeseen. Aika pysähtyi. Kolme muuta kapinaryhmän jäsentä olivat kääntyneet katsomaan taakseen. Agentit olivat täyttäneet käytävän leveyssuunnassa ja tähtäsivät aseillaan pakenevia kapinallisia. Mustan torakkamuurin takana käytävän toisessa päässä rähjäinen 007:n oli kömpinyt ulos räjähtäneestä toimistostaan.
Zaphzh
Jään elementaalikiven Alinolla-Hanskalle antama elementaalienergia purkautui silmän räpäyksessä laukaisinosasta siihen osuneeseen zamor-ammukseen ja jatkoi sinisinä salamoina käytävän halki. Energiavirrat etenivät ilmassa, osuivat seiniin ja ilmassa lentäviin zamoreihin, kimpoilivat niistä ja jatkoivat matkaa täyttäen käytävän sinisellä valolla. Agentit hämmästyivät tiedemiehen hyökkäystä. Mustat nazorakit ryntäsivät takaisin toiseen käytävään pakoon energiavirtaa. Neljä viimeistä torakkaa yrittivät juosta muiden perään, mutta siniset salamat ehtivät osua heihin. Energiavirta kiipesi Agentin jalkaa pitkin ja ympäröi koko kehon ja musta nazorak huusi tuskasta, kun hänen vartalonsa jäätyi hetkessä. Hän hiljeni kun energia saavutti hänen päänsä. Sama kohtalo oli kolmella muulla. 007:n näki toimistonsa ovensuussa tapahtuman. Mit- hän kysyi.
Silloin hanskan energia loppui ja energiavirta sammui. Kolme muuta kapinallista katsoivat silmät selällään käytävää. Yhtä hämmästynyt oli 273:kin. Jään elementaalienergia oli sinkoilut käytävässä sinne tänne ja oli jäädyttänyt ohi pääsemättömän verkon. Verkon takaa kuului Tiedustelupalvelun nazorakien huudot. 273 kääntyi katsomaan hämmästyneitä tovereitaan. Hienoa, Jäätutkija! 16755 kehui, kun oli taas hereillä. 273 virnisti. Pelkkää fysiikkaa.
Äh, 16765 piteli kylkeään, Meidän on lähdettävä. Ne tulevat pian toista käytävää pitkin meidän eteemme. Lähdetään.
He jatkoivat juoksemista pohjoiseen ja sitten kääntyivät sivukäytävälle. Takaa-ajajien huudot kuuluivat viereisissä käytävistä. 16765 ontui ja yritti kutsua radiolla viimeistä salaliittolaista, mutta mitään ei kuulunut. Hän kirosi mielessään 007:ää. Hän oli unohtanut täysin, ettei voisi toteuttaa uhkaustaan, 007:n todellisen identiteetin paljastamista, ilman kunnon tiedonkulkuyhteyksiä. Eteneminen oli hidasta heidän saamiensa vammojen takia. Kaikki olivat saaneet haavoja ja ruhjeita. He olivat kokoajan varuillaan että kulman takaa hyökättäisiin heidän kimppuunsa. He piiloutuivat varjoihin, kun näkivät vartioiden menevän ohitse. Viimein he kuitenkin pääsivät pakotunnelille, jossa 2844 odotti heitä. Huh, olette elossa. En saanut jostain syystä yhteyttä teihin. Luulin jo että olitte kuolleet, kirjanpitäjä kertoi helpottuneena.
007:n ehti antaa hälytyksen alaisilleen, jotk- 16765 irvisti ja piteli kyljessään olevaa haavaa, äh! Jotka ehtivät sekoittaa radioyhteydet
Olette loukkaantuneet pahasti, 2844 sanoi ja katsoi toveriensa haavoja, Entä missä 6532 on?
16765 oli hetken hiljaa. Hän nojasi seinää vasten, selkä muihin päin. Hän on kuollut. Kaikki hiljenivät. Nyt 273:kin muisti. 6532 oli kuollut kun hän oli estänyt vartioita tulemasta 007:n toimistoon.
No entä tehtävä? Onko 007:n kuollut? Kaikki olivat taas hiljaa. Ei Tehtävä epäonnistui 16765 sanoi hiljaa. Kaikki olivat. Nytkin 273:kin vasta tajusi mitä oli tapahtuman: He olivat epäonnistuneet. Juuri niin kuin 273 oli pelännyt. Ja 007:n tiesi ketkä olivat yrittäneet tappaa hänet. Agentitkin tiesivät. Pian kaikki tiesivät. Nyt kaikki sotilaat etsisivät heitä. Nyt he olivat lainsuojattomia, rikollisia. 007:n johtaisi heidän etsintöjään niin kauan että he jäisivät kiinni, eikä Pesässä olisi paikkaa, minne voisi paeta. Heidän kohtalo oli sinetöity. 273 tiesi, että muutkin miettivät samaa. 16765:kin.
Noniin Meidän on lähdettävä, 16755 päätti hiljaisuuden. He jatkoivat matkaa pimeään tunneliin. 16765 painoi räjähdekytkintä ja tunnelin suu räjähti, tukkien tien. He matkasivat kiireesti, eikä kukaan sanonut mitään. Ryhmä päätyi rahtihissiin ja he lähtivät nopeasti pintaa kohti. Hissi nostatti kapinalliset maan pinnalle. Rautaiset metalliluukut siirtyivät syrjään ja auringon valo paistoi hissikuiluun. Neljä muuta kapinallista peittivät silmänsä. He olivat pitkän aikaa olleet Pesän syvissä luolissa, eivätkö ole nähneet aikoihin päivän valoa. 273 taas oli tottunut siihen. Saattoi myös olla, että hänen siniset silmänsä kestivät paremmin kirkasta valoa kuin normaalien Nazorakien. He juoksivat 273:n helikopterille, jonka oli jättänyt metsään. Kapinoitsijat nousivat koneeseen, ja 273 käynnisti sen. Aluksen propelli pyöri ja se nousi hitaasti ilmaan. Jäätutkija otti suunnan Mt.Ämkoolle.
[spoiler=***]Niin, kiitoksia Matorolle, jonka kanssa tämän teimme. Grediittiä hänelle[/spoiler]
Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.
Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.
Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan. Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.
Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin. Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta. On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä. ”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin. ”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.” ”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.
Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen. ”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”
”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.
”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.” ”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…” ”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.
”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”
”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä. Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?
Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.
Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki. Manu oli poissa. Mitä hittoa juuri tapahtui?
[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]
[spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli…[/spoil]
Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.
Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este. Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.
Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.
Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.
Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa. ”Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?” skakdi murahti. ”Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa”, nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.
”Tyypillisiä luusereita”, Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.
”Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!” Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.
Ath-Nui
Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.
Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.
Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.
Matoro käveli nopeasti portista sisään. ”Hyvää päivää”, eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin. ”Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa”, Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä. ”Voin esitellä paikkoja, jos haluat”, Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.
”Ei kiitos”, Matoro torjui avun kohteliaasti. ”Mutta onko täällä kirjastoa?” ”On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa”, matoran vastasi. ”Okei. Sääli”, Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet. Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.
Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja… Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.
Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja… kaikesta.
Nazorak-pesät
007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki ”007”.
Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa. 007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.
Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.
007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.
Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.
* * *
Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.
Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen. 16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.
16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit. Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.
Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.
Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.
Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.
Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.
Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.
”Melkoinen yö”, Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti. ”Pakko myöntää”, Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. ”Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä.”
Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista. Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja. Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.
Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. ”Zyglakit… minä en pidä niistä. Mutta…”
”Niin?” Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan. Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Se sotku… Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”
Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä. Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella. ”Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta”, Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. ”Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta.”
Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. ”Mutta?”
”Ei”, Same myönsi. ”En ole nähnyt tällaista.”
”En minäkään”, Umbra sanoi.
Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.
”Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?” Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti. ”En. Onko niistä saatu mitään irti?” ”Kuulin vain vähän Geeltä”, Umbra sanoi. ”Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa.” ”Mitä sanoja?” Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.
”Toinen sana oli zyglakin kieltä”, Umbra huokaisi. ”Kukapa sitä sitten osaisi.” ”Harmillinen takaisku. Toinen?” Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.
”Arstein.”
* * *
Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen. Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle. ”Se… se… se skarrararrin…”, Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.
Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa. ”G”, Tawa pyysi hiljaa. ”Rauhoitu… ole kiltti!” Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle. Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.
Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa. ”SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!”, Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.
Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin. Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti. Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.
”Se skarrararrin pelkuri”, Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. ”Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni…” ”Sheelika…” Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan. ”Se hetki, jolloin se jäi kiinni”, sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. ”Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä.”
Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.
Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa. Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin – ja Avdeen – ei oltu koskaan suljettu.
Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa. Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.
Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.
Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat. ”Sheelika… hän ei…” Tawa sanoi hiljaa. ”Hän ei voinut…”
Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. ”Sinun ’viaton tyttösesi’ oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!” Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.
”Guardian”, Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. ”Hän… sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!”
”Minä – tunnen – hirviöt”, Guardian huusi painokkaasti. ”Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa… ja kyky kohdistaa sitä.” Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. ”Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?”
”Hän ei halunnut tätä!” Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa. ”Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!”
Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli. ”Yksi henki”, Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. ”Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja.”
Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.
”Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät”, Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. ”Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. ” Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä. ”Miten sinä – sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?” Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. ”Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä… sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?”
Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.
”Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme.”
Tawa huokaisi syvään. ”On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?”
Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä. ”Anteeksi, Tawa”, Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. ”Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi.”
Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.
… paras ystäväsi… … paras ystäväsi…
Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.
Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa. Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään. Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.
Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.
”Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä”, Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.
Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.
Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.
Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.
”Tuota…”, Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi. Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.
* *
Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa. Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.
”Neiti Tawa”, Umbra sanoi herrasmiehen elkein. ”Johtaja”, Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.
”Helei”, sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. ”Hätäkokous… päättyi. Voitte mennä nukkumaan.”
Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet. ”Mutta Tawa”, Umbra sanoi kohteliaasti. ”En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä…” ”Yrittäkää”, säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.
Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua. ”Admin Tawa”, kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. ”Tämä oli ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’ kädenjälkeä, eikö ollutkin?”
Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.
”Feterra odottaa holvissani”, Same sanoi. ”Haluatko nähdä sen?”
*
Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan. Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.
Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille. Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.
Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.
Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
*
Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään. Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli. Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.
Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää. Haluatko nähdä sen?
Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.
”En halua”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä. ”Mutta minun täytyy.”
* *
Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.
Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?
Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.
[spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]
”Neljä tuntia. 12 minuuttia. 32.6 sekuntia”, kaikui Nazorak-kenraali 001:n karismaattinen ääni läpi heikosti valaistun kokoushuoneen.
Kenraali 001 asteli ryhdikkäin marssiaskelin kokoushuoneeseen, jossa odotti vain kaksi henkilöä hänen lisäkseen: Makuta Abzumo ja skakdi Gaggulabio. Huoneen takaseinällä oli suuri holografinen näyttö, joka toimi huoneen ainoana valonlähteenä näyttäen videokuvaa nazorakien lippulaiva Koin tuhosta. Itsestään uudelleen käynnistyvässä videokuvassa mahtava ilma-alus räjähti liekehtiviksi kappaleiksi meren yllä uudelleen ja uudelleen valaisten melkein koko synkän kokoushuoneen vaikuttavalla oranssilla hehkulla. Makuta Abzumo istui tuolinsa takana niin, että hänen kasvonsa jäivät täysin varjoon ja vain punaiset silmät hehkuivat pimeyden syvyydestä, jonne holografisen näytön valo ei heijastunut. Gaggulabio oli nojannut tuolillaan tylsistyneenä keskellä kokoustilaa seisovaa pöytää vasten, mutta nousi kenraalin nähdessään salamannopeasti ryhdikkäämpään asentoon.
”Oppikaa tämä, liittolaiseni. Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia. Säälittävät matoranit vastaan mahtava Nazorak-imperiumi”, kenraali jatkoi, kävellen kokouspöydän taakse ja kääntäen selkänsä suurelle näytölle. Nazorak-johtajan mainitsema luku vilkkui suuren näytön vasemmassa yläkulmassa punaisilla numeroilla. ”Vihollisen aliarviointi johtaa kuolemaan. Ylpeys on heikkous.”
Kenraali seisoi kokouspöydän edessä hetken ylpeän näköisenä, ja takaseinän videolla uusiutuva räjähdys värjäsi hänen ylvään viittansa oranssiksi muutamiksi sekunneiksi. Gaggulabio lysähti jälleen ryhdittömään asentoon pöydän toisella puolella.
”Teidän ilmaiskussanne ei ollut mitään järkeä”, Gaggulabio sanoi äänessään sekä välinpitämättömyyttä että ärtymystä. ”Se oli itsemurha.” Kenraali vilkaisi vihaisena skakdiin. ”Itsemurha, Gaggulabio?” Abzumon silmät kiiluivat varjoista ilmeettöminä. ”Olen eri mieltä”, Kenraali jatkoi pohdiskelevana. ”Tohtori 006 kutsuisi tätä… tieteelliseksi kokeeksi”, 001 sanoi ovelasti. ”Jos tämä oli tieteellinen koe, se epäonnistui. Eikö niin?” Gaggulabio mutisi. ”En näe mitään voittoa hyökkäysjoukon täydellisessä tuhossa.”
001 tuijotti Gaggulabiota ilmeettömänä. ”Opetettiinko Zakazin sisällissodassa strategista ajattelua?” ”Zakazilla riitti, että omisti enemmän tulivoimaa kuin vastustaja.” ”Sssskakdit ovatkin aina olleet… barbaareja”, Abzumo naurahti kuivasti. ”Siitä minä heille maksankin”, 001 hymähti melkein hyväntuulisesti, mutta torakkajohtajan ilme kertoi muuta. ”Ja tulivoima on tärkeää, liittolaiseni. Teillä on sitä. Tämä sota tarvitsee sitä.” 001 piti puheessaan hetkellisen tauon ennen kuin kumartui Gaggulabiota kohti, pitäen molemmilla hyönteiskäsillään kiinni kokouspöydästä. Torakkajohtaja yritti piilottaa ärtymystään ammattimaisesti asiallisen ilmeen ja äänensävyn taakse. ”Strategioitasi en taas tarvitse”, 001 lausui artikuloiden hyvin tasaisesti. ”Tämä hyökkäys toi Nazorakien vakoiluyksikölle tuntikaupalla videokuvaa Klaanin Laivaston puolustuksesta.”
Oli pienen hetken ajan hiljaista. Gaggulabio raapi terävällä skakdinkynnellään sotavasaramaista skakdileukaansa ja näytti pohtivan hieman, oliko häntä jotenkin loukattu. Sitten 001 jatkoi: ”Nyt tiedämme, mihin he pystyvät. En halua jättää mitään yllätyksen varaan.” Skakdikenraali joutui nöyrtymään torakan edessä. Hän tajusi 001:n olevan oikeassa, vaikkei halunnut myöntää sitä. ”Tiedämmekö?” Abzumo kysyi hymyillen maireasti. ”Tiedämmekö yhden hyökkäyksen perusteella, mihin Klaani pysssstyy? Tiedämmekö, mikä on heidän täyssssi puolussstusssvoimansssa, jossss hyökkäämme ssssilloin, kun he ovat toipumassssa ja vajain joukoin paikalla?” 001 kääntyi Abzumon puoleen sotilaallisen jäykästi kuin mekaaninen robotti. ”Samaan aikaan ilmaiskun kanssa 003:n joukot alkoivat vallata pientä viidakkosaarta Klaanin eteläpuolella. Tämä saari on kohta käsissämme”, hän sanoi kireästi, puristaen puoliksi huomaamattaan vasemman kämmenensä nyrkkiin, kuin tarttuen johonkin näkymättömään. Tähän Abzumo vastasi ovelan näköisenä: ”Miksi pieni ssssaari olisssi meille tärkeä?”
”Tämä saari on täydellisessä paikassa puolustaakseen Bio-Klaanin linnoitusta eteläisiltä hyökkäyksiltä. Se on siksi myös täydellinen paikka valtausjoukon piilottamiselle”, 001 vastasi. ”Abzumo, liittolaiseni. Miksi antaisimme Klaanin palautua täyteen puolustusvoimaan? Miksi antaisimme heidän toipua tästä iskusta?” Abzumo nyökkäsi pitkään ymmärtäväisen näköisenä, vilauttaen pientä käärmemäistä hymyä varjoista.”Steve, entäpä sssaaren asutussss?” ”Mitä olen kuullut, saaren valloitus ei suju lainkaan suunnitellusti. Ilmavoimat eivät hallitse maataistelua”, Gaggulabio pisti väliin omahyväisesti.
Kenraali huokaisi. ”Ymmärrän huolenaiheenne. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saari tulee olemaan meidän päivien sisällä”, 001 tuhahti itsevarmana. Ja jos se ei onnistu, tiedän kyllä, kenestä tulee toukkien aamupalaa ensimmäisenä, hän jatkoi ajatuksissaan. Abzumo vetäytyi takaisin tuolinsa perälle ja hänen nuolenkärkiä muistuttavat kyntensä riipivät pöydän puiseen pintaan pitkät urat. ”Mutta mitä herra kivipää on sssaanut aikaan koko tänä aikana?” makuta kysyi ivallisesti. ”Missstä Steve on maksanut teille koko tämän ajan?” Kuullessaan sanan ”Steve” 001 vilkaisi pikaisesti ärtyneenä Abzumoa. Torakkajohtaja ei kuitenkaan vaivautunut keskeyttämään Abzumoa, sillä tämän kysymys kiinnosti myös häntä. ”Tässä on vähän paha tehdä mitään, kun emme saa hyökätä minnekään. Olemme täällä vain, koska palkka juoksee”, Gaggulabio ilmoitti närkästyneenä. Hän ei pitänyt makutan äänensävystä laisinkaan. 001 käänsi katseensa takaisin skakdijohtajaan. ”Kuinka paljon joukkoja sinulla on, Gaggulabio?” hän kysyi kohottaen kulmaansa. ”Kaksisataa skakdia”, Gaggulabio arvioi summittaisesti kalkinvalkoiset hampaat vilkkuen ja äänensävy omahyväisyyttä tihkuen. ”Kuinka tottuneita joukkosi ovat taistelemaan tavallista hankalammassa maastossa?” 001 kysyi. ”Jos kävisit Zakazilla, näkisit koko saaren olevan hankalaa maastoa. Mieheni pärjäävät missä haluavat”, Labio päti ylpeänä.
001 näytti miettivän pitkään. Nazorakit ja skakdit eivät yleensä olleet erityisen hyvä yhdistelmä samalla taistelukentällä. Lajien suhtautuminen taisteluun oli tunnetusti hyvin erilainen. Kun nazorakit suhtautuivat taisteluun suorastaan matemaattisen tarkasti, tapasivat skakdit niin sanotusti antaa tunteiden komentaa. Tämä näkemysero aiheutti monia hyvin noloja riitoja nazorak- ja skakdi-sotilaiden välillä. Lisäksi niillä oli paha tapa tapattaa puolivahingossa toistensa joukkoja. ”Hyvä on”, 001 sanoi yllättäen. ”Lähetä joukkosi saarelle Klaanista etelään. Varmistakaa, että saamme sen haltuumme.” ”Suonet, että otamme Laivastoltasi ne kuljetusalukset, joita tarvitsemme?” skakdi tiedusteli yllättyneenä saadusta luvasta. Torakkakenraali käänsi katseensa pois Gaggulabiosta ja jäi jälleen katsomaan takaseinän videota. ”Ottakaa, mitä tarvitsette.”
Gaggulabio nyökkäsi tyytyväisenä. Viimeinkin he saisivat tehdä oikeasti jotain. Abzumo näki tilaisuutensa tullen ja virkkoi: ”Kuinka ollakaan, tarvitsssssisssin tilan. Ssssuuren tilan, jossssa suorittaa… toimenpiteitäni.” Kenraali kääntyi jälleen Abzumoon päin. Hän ei aikonut päästää tätä helpolla näin isossa asiassa. ”Arvostan apuasi Uuden Sukupolven kanssa, Abzumo. Nyt kuitenkin haluan tietää, mitä aiot.” Abzumo ei sanonut sanaakaan vaan tyytyi tuijottelemaan liittolaistaan. ”Huoneessa ei ole ylimääräisiä korvia. Olen varma siitä”, 001 jatkoi. Gaggulabio vilkaisi ovelle ja hätkähti hieman huomatessaan ensimmäistä kertaa, että puoliksi aukinaisen oven kummallakin puolella ovea seisoi musta, sinikätinen torakka. Skakdijohtaja ei ollut edes kuullut torakka-agenttien saapumista. Siniset Kädet eivät päästäneet ääntäkään. Siniset Kädet eivät ikinä edes puhuneet. Eikä kukaan mennyt heidän ohitseen. Abzumo sihahti hiljaisen naurun. ”Minä loin uuden sukupolven. Minä hoitelin telomeerit. Minä skannasin joka hemmetin intronin ja eksonin binääridataksi. Minä muotoilin uudestaan entsyymintuotannon. Minä tein lajistanne täydellisssssen. Ja voin sanoa, että 006 oli hyvä apu. Etkä sinä vieläkään, kaiken tämän jälkeen, tahdo luottaa hyväntahtoisssssuuteeni?” 001 katsoi makutaa pitkään silmiin. ”Voin luottaa sinuun silloin kun olet täysin rehellinen kanssani, Abzumo.”
Kenraali napsautti sormiaan, ja vasemmanpuoleinen Sinisistä Käsistä asteli vähin äänin kokoushuoneeseen kantaen jotain vaivattomasti toisella sinihohtoisella robottikädellään. Se heitti kasan valokuvia kokouspöydälle, ja Gaggulabio kääntyi heti niiden puoleen kiinnostuneena. 001 oli edelleen ilmeetön. Torakka-agentti puolestaan marssi takaisin vartiopaikalleen niin hiljaa, että edes sen hengitystä ei kuulunut.
”Taisit unohtaa kertoa minulle tästä, Abzumo hyvä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti tuijotellen valokuvia. Gaggulabio näki kuvissa makuta Abzumon ja androidisen olennon marssimassa viidakon siimeksessä kohti tuntematonta. Lopulta Abzumo ja mekaaninen olento katosivat kuvista kokonaan jonnekin metsän syvyyteen. Skakdikenraali kohotti kulmiaan ilmeisen hämmentyneenä. ”Mitä luulit löytäväsi sieltä?” 001 tiukkasi. Abzumon ilmekään ei värähtänyt. ”Avdeko sinua on informoinut, Steve?” 001 hymähti pitäen katseensa tiiviisti Abzumossa. ”Yhteinen hyväntekijä ei ole ollut linnoituksessa viikkoihin. Enkä usko, että hän ottaisi asiakseen kertoa tästä.” Hitaasti makuta sulki silmänsä. ”Minä uskoisin, Steve. Minä usssskoissssssin. Sssinä olet siissss varjosssstanut minua, ysssstäväissseni?” ”Mihin me edes tarvitsemme Avdea?”, Gaggulabio keskeytti ärtyneenä kuultuaan Avden mainittavan. ”Minusta tuntuu, että hän pelaa omaa peliään välittämättä meistä.” Gaggulabion tajunnan syvyyksissä pihisi raivo ja hän alkoi vähitellen kaivata rauhoittavaa sikaria. Se pieni punainen rääpäle saisikin pysyä erossa heidän asioistaan. Abzumo ja kenraali 001 tuijottivat äänettöminä toisiaan silmiin. Hiljaisuus oli piinaava.
”Siinä olet täysin väärässä, ystäväni”, tuttu ääni kuului oviaukosta.
Yhtäkkiä sisään asteli punainen, sinistä Pakaria kantava Matoran. Tämän takana käveli valkoinen, pitkänhuiskea ja laiha olento, joka hirviömäisen luonnottomasta kasvottomuudestaan ja silmättömyydestään huolimatta vaikutti siltä, kuin se olisi tarkkaillut jokaista huoneessa olijaa. Taukoamatta. Laiha ja pitkäraajainen Marionetti ja sen pienikokoinen mestari ohittivat Siniset Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään estääkseen kaksikon pääsyä huoneeseen. Pieni matoran pysähtyi neuvottelupöydän eteen, kun taas tappava sätkynukke jäi seisomaan tästä hieman kauemmas, kuin vartioon. ”Onko teillä ollut ikävä minua?” Avde kysyi hymyillen katse siirtyen Allianssin johtajahahmosta toiseen.
”Ah, Avde. Kuten aina, ssssaapumassa kreivinajan jälkeen”, Abzumo sanoi hunajaisella äänellä. ”Ai, itse taikurikin suvaitsee saapua paikalle?” Gaggulabio lausahti kevyesti ottamatta edes katsekontaktia tulijaan. Avde huomioi Gaggulabion ja Abzumon ivailun hymyillen näille, mutta ei vastannut sanallakaan. Hän viittoili Marionettia pysymään paikallaan katsomatta tämän suuntaan, ja Marionetti totteli mukisematta, kun Avde puolestaan jäi seisomaan matorania muistuttavalle hahmolle hieman liian ison neuvottelupöydän ääreen. ”Viime tapaamisestamme taitaa olla pitkä aika. Pyydän anteeksi poissaoloani ja vähäistä tiedonvälitystä, hyvät ystävät. Olen ollut… kiireinen.”
”Suvaitsetko valaista meille mitä olet tehnyt kaiken tämän ajan?” Gaggulabio kysyi hieman vakavoituneena. ”Kenttätyötä, Gaggulabio hyvä”, Avde vastasi yksinkertaisesti. ”Omien taitojeni lisäksi minulla on teille tarjottavana vain joukko äärimmäisen hyviä ystäviä… ja ystävien ystäviä… ja ystävien ystävien ystäviä.” Kaikki katsoivat nyt Avdea, joka hymyili. ”Tämä sota ei toimi, jos joku ei ylläpidä jonkinlaista verkostoa.” Hänen hymynsä näytti siltä, kuin hän olisi puhunut rakkaasta ystävästä. ”Tokihan jokaisssella meissstä on jonkinlaisia verkosssstoja, eikö vain?” Abzumo sihisi. ”Ssssinä sssiisss väität keränneesssi joukkoja meidän puolellemme. Ehkäpä ssssinä voit sssiisss selittää, mitä kätyrisssi puuhailivat ssssillä välin. Piilotteletko sssssinä jotain, rakasssssss Avde?”
001 katsoi Abzumoa epäluuloisesti. Hän ei ollut ehtinyt unohtaa äskeistä selkkausta. Ei varsinkaan, kun joukko paljastavia valokuvia Abzumon hämärähommista lojui yhä hänen näkökentässään. Abzumo tuijotti Avdeen hymyillen terävillä hampaillaan ja yrittäen lukea mysteerien peittämää matoran-hahmoa parhaansa mukaan. Telepatiaan hän ei kuitenkaan voinut enää turvautua. Avde käänsi päätään hieman kenoon ja katseli vuorotellen Allianssin eri johtajia kuin arvioiden näitä. Gaggulabion oli jo vaikea saada makutan puheesta selvää. Hän pudisti päätään ja hieroi sormillaan ohimoitaan ärsyyntyneenä. Migreeni teki paluutaan skakdijohtajan otsalohkoon. Hän tarvisi kohta sikaria.
”Minusta tuntuu, että meillä on vahva luottamusongelma”, 001 huokaisi. ”Ihanko totta?” Abzumo hämmästeli sarkasmia tihkuvalla äänellä. ”No haahuileminen maailmalla ei ainakaan auta asiaa”, Labio totesi pistävästi. ”Olen täysin samaa mieltä Kenraalin kanssa”, Avde myöntää. ”Tosiystävät eivät piilottele asioita toisiltaan.” Tämän sanottuaan hän otti kaksi askelta laiskasti nojaavaa Gaggulabiota kohti.
”Eiväthän, Gaggulabio hyvä?” Avde kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kuin vastauksena Gaggulabion aiempaan huomautukseen. ”Minulla ei ole mitään salattavaa tässä operaatiossa”, Gaggulabio sanoi halveksuvasti. ”Te saisitte sen sijaan kertoa, mitä puuhaatte, ihan vain edistääksenne meidän ’luottamustamme’.” Avde hymyili skakdille leveästi. ”Gaggulabio. Ystävä. Minusta olisi hyvä, jos aloittaisimme sinusta.” Gaggulabio tuijotti pientä, heiveröisen näköistä matorania kummissaan. Hänen suunsa jäi auki. ”On jotain, mitä sinä halusit niin paljon, että tarvitsit kuuluisaa palkkasoturia”, Avde lausui hymyillen. ”Mutta et kuitenkaan voinut käyttää omaa satapäistä palkkasoturiarmeijaasi.” Skakdi muuttui selkeästi kalpeammaksi hetkessä. ”En halua tehdä mitään oletuksia, hyvä ystävä… mutta ulkopuolisen palkkaaminen ainakin varmistaisi, että toimesi eivät näy nazorakien miellyttävän tarkoissa raporteissa.” Abzumo tutkiskeli nyt kynsiään näyttäen välinpitämättömältä keskustelua kohtaan. 001 kääntyi hitaasti Gaggulabion puoleen yrittäen kovasti näyttää neutraalilta, mikä oli koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa. Gaggulabio mietti kuumeisesti mitä tekisi. Jos hän kieltäisi kaiken, hän näyttäisi että hänellä olisi jotakin salattavaa. Jos hän taas kertoisi tavoittelevansa Nimdaa, hänellä olisi siltikin jotakin salattavaa.
”Pssssykologisessssti kiehtova tilanne, eikö totta, Kivipää?” Abzumo tirskahti. Gaggulabio mulkaisi vihaisena makutaa ja puraisi huultaan. ”T-tämä on naurettavaa. Palkkasin Amazuan kiinteäksi osaksi joukkojani. Teen kaiken, mistä Kenraali minulle maksaa!” Gaggulabio korotti ääntään ja nousi seisomaan nojaten pöytään kahta isoa graniittimurikkaa muistuttavilla nyrkeillään. ”Oletko aivan varma, että haluat pitää tuon vastauksen, Gaggulabio?” 001 sanoi tuijottaen skakdijohtajaa silmiin.
Gaggulabio oli ansassa. Hänen olisi pakko niellä ylpeytensä. ”Skarrarrar teidän kanssanne, hyvä on! Tavoittelin sitä skarrarrarin Nimdaa ja epäonnistuin siinä! Oletteko nyt niiin skarrarrarrin tyytyväisiä?” Gaggulabio miltei karjui. 001 huokaisi syvään. ”Nimda?” hän sanoi epäuskoisena ja tuijotti Nazorak-pesän orgaaniseen, tasaisesti sykkivään kattoon. ”Edistystä, ystäväiseni”, Avde sanoi Abzumon mielestä epäilyttävän lempeästi. ”Sinulla ei ole mitään syytä hävetä. Nopeuttaaksemme asioita sanon suoraan, että minäkin olen… tutkinut asiaa.” ”Vai olet sinä tutkinut!” Abzumo karjaisi. ”Sinä, piru vieköön, yritit varastaa minun ssssssiruni!”
001 kääntyi nyt kohti Abzumoa. Torakkajohtajan silmäkulma nyki. Hän vilkaisi pöydällä lojuvia vakoilukameran kuvia ja alkoi viimein hahmottaa yhteyden, joka tapahtumalla oli kaikkeen. Abzumo tuijotti nyt Avdeen avoimen vihamielisesti. ”Mitään sirua ei ollut varastettavaksi, eihän?” Avde vastasi nyökäten hitaasti. ”Pyydän kyllä anteeksi siitä, mitä rakas Silmäni teki. Se oli epäkohteliasta ja hän pyytäisi takuulla anteeksi, jos voisi.” ”Aivan, hän oli tavatesssammekin niin monisssanainen”, Abzumo tuhahti. ”Hän ei ole ystäväni puheenlahjojensa takia”, Avde vastasi. ”Minulla on siihen aivan toinen ystävä. Uskon, että pitäisit hänestä.” ”Näin olen kuullut, ystäväiseni. Verkostonsa kullakin.” Abzumo myhäili hampaat vielä vihaisesti yhdessä. Gaggulabio pohti, oliko Abzumo tarkoituksella sanomassa aina viimeisen sanan. 001 tuijotti turtana kaksikkoa. ”Minun kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Mitä te kaksi olette tehneet?”
”Sinä taidat aika hyvin tietää, mitä minä olen puuhaillut, Steve hyvä. Ja jos tahdot tietää, mitä Avden nukkesotilaat ovat käpälöineet, voit kysyä sitä heidän mestariltaan.” 001 käänsi katseensa Abzumosta jälleen Avdeen, jonka hymy hiipui vain vähän. Kenraali tuhahti ja vilkaisi vielä nopeasti Gaggulabioon. ”Ei”, Avde sanoi myöntyvästi. ”Minusta tuntuu, että hänen ei tarvitse kysyä.”
Kenraali nojasi pöytään tuijottaen Sinisten Käsien tuomia valokuvia. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään epäuskoisena. ”Nimda. Nimda, liittolaiseni? Oikeasti?” Hän suoristi ryhtiään ja vilkaisi heistä jokaista vuoron perään. ”Abzumo, olet älykäs. Arvostan tieteellistä kyvykkyyttäsi nazorakien puhtaan ja pyhän veren kanssa. Avde, arvostan strategiantajuasi ja yhteyksiäsi, joita tuot tälle liittoumalle. Gaggulabio, arvostan pääasiassa tulivoimaasi ja joukkojesi taistelutaitoa, mutta sinäkään et ole tyhmä. Nimda… on säälittävää matoran-tarustoa”, 001 pihisi äänessään inhoa. ”Pakanallista vouhotusta mielen pyhyydestä ja jumaluuksista. Jotain, mitä köyhät ja heikot käyttävät uskotellakseen itselleen, että heillekin löytyy vielä toivoa.”
001 pudisti päätään pettyneen näköisenä. ”Älkää väittäkö, että uskotte siihen.”
”Minä en itse usko Nimdaan, mutta tiedän, että jotkut rahakkaat tahot uskovat. Haluan Nimdan rahan takia”, Gaggulabio sanoi puolustautuen nopeasti Kenraalin kysymykseltä. ”Mitä ovat nämä rahakkaat tahot, ssskakdiyssstäväisssseni?” tivasi Abzumo silmät kiiluen. ”Metsästäjät, Nektann ja monet muut antaisivat mitä vain edes yhdestä legendaarisesta Nimdan sirusta”, Gaggulabio jatkoi. Häntä alkoi kaduttaa koko kokoukseen osallistuminen. Lisäksi hän kaipasi kipeästi sikaria. ”Missstä he olissssivat sssaaneet kuulla niisssstä, yssstäväisssseni? Ssssain ssssellaissssen kässsitykssssssen, että sssssinä sssssait kuulla koko assssiassssta vassssta kuultuasssssi sssssiitä Avdelta.” Gaggulabio kuunteli sihinää yrittäen käsittää, mitä ääntelijä tarkoitti sanoillaan. ”Minä en tiedä heidän lähteistään, sihisijä. Se ei ole minun asiani.” ”Kertokaapa minulle, liittolaiseni…” 001 aloitti. ”Miksi? Miksi arvoton muinaisjäänne on sen arvoinen?” ”Ssssteve, josss ottaisssit asioisssta ssselvää”, Abzumo sanoi halveksuntaa äänessään, ”sssaattaisssit sssaada tietää jotakin.” ”Sillä ei ole minulle mitään väliä. Pääasia on, että se on arvokas”, Gaggulabio selitti entistä kiivaammalla puhenopeudella. Avde oli ollut hiljaa jo pitkään, ja hänen ilmeensä oli vakavoitunut hieman.
”Ystävät”, hän sanoi hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä, joka kuitenkin kantoi huoneen joka nurkkaan asti, ”tietääkö kukaan teistä, minkälaisesta asiasta puhumme?” ”Voi kyllä, minä tiedän, mistä puhun”, Abzumo kuiskasi.
Koko muu Allianssin johto kääntyi katsomaan Abzumoa, joka istui yhä vakavailmeisenä tuolissaan punaiset silmät uhkaavasti kiiluen. ”Kerro siis meille”, 001 sanoi auktoriteettia huokuvalla äänellä ottaen pari askelta kohti Abzumoa. ”Mitä tämä liittouma hyötyy säälittävien matoranien muinaisjäänteestä?” Abzumo nousi seisomaan. Hän tuijotti heitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä hän iski nyrkkinsä puiseen kokouspöytään, johon tuli iskun voimasta suuri halkeama. ”Nimda”, hän sihahti, ”on maailmankaikkeuden voimakkain ase.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumo sanoi: ”Kuvitelkaa, mitä voitte saada aikaan aseillanne.” 001 kohotti kulmaansa. ”Kuvitelkaa, mitä voitte saavuttaa tappamalla, murhaamalla, ryöstämällä, alistamalla fyysisesti.” Gaggulabio hymyili. ”Se kaikki on turhaa Nimdan edessä.” Abzumo nousi pöydän yltä ja istahti takaisin tuoliinsa. ”Puhut mielenvoimista”, 001 sanoi hiljaa. ”Telepatia. Telekinesia.” Gaggulabio ryhtyi miettimään, kuinka paljon hän voisikaan saada aikaan tässä kammiossa vanhalla kunnon zamorkonekiväärillä. ”Eräs arvostettu sotastrategikko joukoissamme sanoi kerran, että paras ase on sellainen, jota ei tarvitse edes käyttää”, 001 luennoi.
”Zyxax”, Avde tarkensi hymyillen. ”Zyglakien komentaja. En usko teidän huomanneen hänen täyttä telepaattista potentiaaliaan.” 001 katsoi Avdea silmiin. ”Hän on kuollut nyt. Mitä se kertoo meille?” Abzumo vastasi kysymykseen. ”Se kertoo meille… että hän oli typerysssss…” ”Ehkä olikin, Abzumo hyvä”, Avde sanoi pohdiskelevasti, ”mutta hän ymmärsi psykologisen sodankäynnin arvon. Hän ymmärsi mielen voiman aseena.” ”Sodankäynnin ymmärtämisestä ei ole etua, jos tietojaan ei osaa käyttää taistelussa”, Gaggulabio pisti väliin. ”Zyglakit, Gaggulabio”, Avde lausui rauhallisesti. ”Zyglakit ja heidän meridemoninsa, Rhak’elakk. Vaikka Zyxax olikin hyvä esittämään muuta, hän ei koskaan uskonutkaan tähän jumalolentoon. Mutta jos ohjaat kansan uskoa…” ”… ohjaat kansaa”, 001 jatkoi kohottaen kulmaansa. Gaggulabio tyytyi olemaan hiljaa. Hän halusi kuulla, mitä Avde ajoi takaa. ”Ymmärrän, että teidän voi olla vaikea uskoa Nimdan olemassaoloon, ystäväni”, Avde sanoi rauhallisesti – mihin Abzumo vastasi vääntämällä naamansa groteskiin irveeseen, ”mutta se on täysin todellinen. En koskaan halunnut sotkea teitä mukaan, sillä halusin pitää asian minun ja työnantajani välillä.”
”Haluan kuitenkin vakuuttaa, että työnantajani ja minä arvostamme apuanne. Emme jätä velkaanne maksamatta”, Avde lopetti puheensa. ”Sinä autat meitä, Avde”, 001 sanoi tiukasti. ”Ymmärrä paikkasi.” Gaggulabio katseli Avdea vahingoniloisesti virnistäen. Abzumo istui jälleen tuolinsa perällä niin, että hänen kasvonsa eivät juuri erottuneet varjoisasta massasta. ”Minun puolestani te saatte uskoa vanhoihin taruihin. Te saatte uskoa Nimdaan ja saatte tehdä sillä mitä ikinä haluatte”, torakkakenraali jatkoi määrätietoisella äänellä. ”Mutta hyväksyn sen vain ja ainoastaan niin kauan, kuin se ei haittaa Allianssin ensisijaisten tavoitteiden suorittamista”, torakka puhui nyt käskevämmin. ”Voi, Steve kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti. ”Voit olla varma, ettei Nimda haittaa sinun sodankäyntiäsi vielä pitkään aikaan.” ”En pidä äänensävystäsi, Abzumo”, 001 sanoi ärtymystään piilotellen. ”Eikä minua kiinnosta tippaakaan, mitä haluat matoran-muinaisjäänteillä. Minulle on tärkeää, että jatkatte tieteellisiä kokeilujanne Tohtori 006:n kanssa. Minulle on tärkeää, että saatte tuloksia.” ”Jatkan toki kokeilujamme”, Abzumo sanoi pilkallisesti. ”Tieteen puolesta. Mutta haluaisin myös tilat omia erillisiä… tarkoitusperiäni varten. Nazorak-sukulinja ei ole ainoa asia, jota tieteen avulla voi kehittää.” ”Muistat taatusti, että et missään nimessä saa sekoittaa meidän puhdasta vertamme muiden lajien saastaiseen vereen”, 001 sylkäisi inhoa äänessään. Jo pelkkä ajatus sai hänen sappensa kiehumaan. ”Älä huoli, Steve. Miten voisinkaan olla niin julma, että likaisin teidän puhtautenne.” Gaggulabio kiinnitti jälleen huomion siihen, miten Abzumo sanoi viimeisen sanan.
Sitten kenraali kääntyi skakdin puoleen. ”Gaggulabio, en vaadi sinulta paljoa. Haluan sinun ja joukkojesi varmistavan, että trooppinen saari Klaanin eteläpuolella jää tämän liittouman käsiin.” ”Sen voin luvata”, Gaggulabio vastasi jämerästi. ”Lisäksi haluan sinun pistävän Zyglakeihin vähän kuria.” Hymy nousi skakdin suulle. ”Mitä… tarkoitat?” ”Te skakdit olette parempia sellaisten… eläinten käsittelyssä”, 001 sanoi ääni inhoa tihkuen. ”Luulen, että niiden kyvyt pitää vain valjastaa oikeaan tarkoitukseen.” ”Kyllä… meillä on kokemusta eläimistä”, Gaggulabio vastasi hymyillen ja muisteli miinakenttien paljastukseen käytettyjä kinlokia Zakazin sodan ajoilta. ”Ja Avde, mitä sinuun tulee. Sinä olet osa Allianssia. Ymmärräthän, että liiton toimivuuden vuoksi kukaan ei saisi toimia yksin. Olemme tiimi, Avde. Sinä saat tulevaisuudessa tiedoittaa retkistäsi meille kaikille”, Kenraali puhui tasaisella mutta päättäväisellä äänellä katsoen punaista matorania suoraan silmiin.
”Minusta tuntuu, että olen hyödyllisempi koko liittoumalle omillani, Kenraali 001”, Avde sanoi. ”Mutta myönnän jättäneeni teidät liian pimentoon toimistani. Olettehan sentään osa verkostoani, joten ehkä teidän täytyy tietää.” Kenraali tunsi pienoista onnistumisen iloa. ”Oletan, että kerrot toimistasi tulevaisuudessa enemmän?” ”Kyllä”, Avde sanoi nyökäten, ”mutta pahoittelen, että kaikkea teille en voi edelleenkään kertoa.” ”Kukapa voissssssi…” Abzumo sihisi omahyväisesti. ”Työnantajani pitää tietynasteisesta… kasvottomuudesta. Ymmärrättehän, rakkaat ystäväni?” ”Ymmärrän sen”, 001 nyökkäsi. Sitten tuli täysin hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään. Lopulta kenraali huokaisi. ”Onhan meillä erimielisyytemme”, 001 sanoi nousten seisomaan. ”Mutta jos meitä jokin yhdistää, niin päämäärämme. Bio-Klaani kaatuu.” Abzumo käänsi katseensa torakkaan. Avde ei yllättäen hymyillyt ja näytti tuijottavan tyhjyyteen pohdiskellen asioita, joiden ajatteleminen ajaisi hieman hidasälyisemmän hulluksi. Gaggulabio kaivoi esiin sikarin ja sytytti sen.
”Kokous on päättynyt. Voitte kukin poistua asioillenne”, 001 julisti. Abzumo nousi ja katosi varjoihin. Skakdikenraali löhösi tuolissaan eikä näyttänyt huomaavankaan, että kokous oli päättynyt, ennen kuin huomasi Avden katselevan häntä. Skakdi poistui kammiosta mutisten jotakin, mitä kumpikaan jäljelle jääneistä ei kuullut. Avde hymyili Kenraalille vielä kerran ja lähti kävelemään hitaasti pois huoneesta. Valkoinen ja kasvoton soturi seurasi tämän perässä. Vain Kenraali ja Siniset Kädet jäivät huoneeseen. Kenraali sammutti takanaan välkkyvän holonäytön napinpainalluksella ja istahti kokouspöydän päässä olevalle tuolille. Hän nojasi kyynärpäät edellä kokouspöytään pohdiskelevan näköisenä.
Kenraali tuijotti Avdea siihen asti, että matorania muistuttava hahmo oli kaukana. Silloin hän vilkaisi merkillisesti molempia Sinisistä Käsistä. Niitä ei tarvinnut käskeä erikseen. Ne tietäisivät tehtävänsä ilman sanaakaan. ”… ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.
Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?”
001 nojasi syvemmälle tuoliinsa ja hymähti hieman. Allianssin keskinäinen luottamus oli hyvä asia.
[spoil]Gurputse ja Martini kirjoittivat omien hahmojensa puheen, minä tukin reiät ja Guartsu hioi tasaiseksi. Sitten suoritin kielenhuoltotarkistuksen epämääräisesti lukien koko roskan läpi, joten virheitä voi olla edelleen. Urgh.[/spoil]