Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Hulluuden orkesterissa
on tahtipuikolla pahat tapansa.
Cerevezin neljäs ikuisuus Hylättyjen Muistojen Laakson edustalla oli ollut hiljainen ja vailla kummallisuuksia. Hänen vierailunsa sora-aavikolle oli mennyt mukavammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli onnistunut kuvittelemaan mukaansa viltin, pullollisen vettä ja istuintyynyn. Hänellä oli kaikki tarvittava rentouttavaa vaellusta varten. Hän oli pysähtynyt solan tietämille omaa sijaintiaan selventääkseen ja pystyttänyt vaatimattoman leirin sen suulle. Hän oli suunnitellut viettävänsä siinä ainakin seuraavat kaksi ikuisuutta. Lepohetken jälkeen hänen ajatuksensa olisivat taas kirkkaita ja matka voisi jatkua.
Hännän tyveen aseteltu istuintyyny kuitenkin sai kyytiä, kun Cerevez pomppasi hätäisesti ylös. Raukeana istuskellut nuori zyglak ei ollut ensin meinannut uskoa, mitä hänen silmänsä kaukaisuudessa näkivät. Hän ei ollut ylipäätään tottunut näkemään paljoa muita kulkijoita valkoisessa valtakunnassa. Ja silloinkin, kun näki, ne olivat usein väkeä hänen omasta heimostaan. Tällaista vaeltajaa hän ei kuitenkaan ollut odottanut. Ja vaikka hän ei ollut nähnyt tätä koskaan aikaisemmin, tiesi hän välittömästi, kenen kulkua hänellä oli kunnia seurata.
Hänen nuokkuessaan tietoisuuden ja unensekaisen todellisuusmatkailun rajamailla, oli solasta ilmestynyt valkoinen laiska-askelinen hahmo. Rivistö pitkiä hampaita oli ainoa asia, joka selkeästi erottui kirkkaasta siluetista. Matkaaja oli kuitenkin helppo huomata sen perusteella, mitä tämä raahasi perässään. Valkoisen kourassa oli nimittäin pitkä messinkinen ketju, ja noin kymmenen metrin päässä hänen perässään sen toisessa päässä raahautui valtavan messinkisen pedon raato.
Peto oli kenties joskus ollut jonkinlainen mekaaninen käärme. Sen terävähampainen kita oli kuitenkin runnottu niin pirstaleiksi, että varma Cerevez ei osannut olla. Sen pitkä torso oli myös revitty kahtia, ennen kuin sen oletettu häntä ehti alkaa. Ainoa masentavampi asia näyssä oli Valkoisen itsensä ryhti. Tuskallisen hitaasti laahustavat askeleet eivät näyttäneet hidastuvan tämän raahaamasta hirviöstä vaan murheista, joita tämä kantoi harteillaan.
Ja sitten nainen pysähtyi. Pingottunut ketju tämän käsissä veltostui, kun tämän askeleet keskeytyivät. Cerevezin sydän jätti lyönnin välistä. Hän tunsi Valkoisen läpitunkevan tuijotuksen siitäkin huolimatta, että tämä ei ollut edes kääntänyt päätään. Hetki tuntui enemmän ikuisuudelta kuin ne, joiden läpi zyglak oli taivaltanut. Hän kuitenkin pelkäsi reaktiota aivan turhaan. Hetken päästä ketju kiristyi jälleen Valkoisen käsissä ja tämä jatkoi hidasta matkaansa kohti tasankoja.
Cerevez tuijotti, kuinka kuningatar ja tämän raahaama kellopelikäärme katosivat hitaasti soradyynien taakse. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänelle oli kerrottu tarpeeksi monta tarinaa Valkoisen Kuningattaren väkivaltaisesta valtaannoususta, eikä hän ollut halukas ottamaan selvää, mitä hänen mielelleen tapahtuisi, jos se puhdistettaisiin väkisin pois. Cerevez ei enää tuntenut oloaan mukavaksi laakson läheisyydessä, joten hän keräsi vaatimattoman leirinsä ja lähti vaeltamaan takaisin kohti tulosuuntaansa onnellisena siitä, ettei Valkoinen valtias ollut satuttanut häntä.
Se, mitä hän ei kuitenkaan tiennyt, olivat Biancan todelliset ajatukset. Tämä ei ollut pysähtynyt uhatakseen nuorta zyglakia vaan jäi, koska oli kateellinen.
Siitä oli niin pitkä aika, kun Bianca oli saanut vaellella ilman murheita. Ilman sitä järjetöntä tiedon mukanaan tuomaa ahdistusta, joka seurasi hänen jokaista askeltaan. Hän oli lopen kyllästynyt juoksemaan valtakunnassaan viilettävien tunkeilijoiden perässä. Lopen kyllästynyt näköään karttaviin äpäriin. Lopen kyllästynyt vanhoihin valtiaisiin, jotka jokaisen tilaisuuden turvin särkivät hänen koneitaan.
Hän olisi kerrankin tahtonut vaeltaa kuin se zyglak. Vailla määränpäätä. Vain vaeltamisen kokemuksen vuoksi.
Mutta ei. Joka hetkellä hän tiesi, mihin häntä seuraavaksi tarvittaisiin. Milloin seuraava vastarinta nousisi ja vaatisi murskaamista. Hän tiesi täsmälleen, mihin se kaikki oli vääjäämättä johtamassa. Joten hän tiesi myös, ettei hän ehtisi takaisin kelloonsa, ennen kuin häntä taas kutsuttaisiin. Hän ei koskaan ehtisi lepäämään, koska ajan rattaat eivät sitä sallineet.
Kolme dyynien ikuisuutta ylitettyään hän katsoi parhaaksi vain kysyä, missä mentiin. Hän pysähtyi jälleen niin tehdäkseen. Oli helpompaa vain repäistä laastari ja aloittaa toimet, vaikka kaikista eniten hän olisi tahtonut vain jatkaa yksin hiljaisuudessa.
”TILANNEPÄIVITYS?” hän kysyi ääneen.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Abzumon ääni vastasi. Vaikka tämän läsnäolosta ei ollut Teknisesti Ottaen Kaikkialla mitään merkkejä, kuuli Bianca makutan äänen kristallinkirkkaana.
”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
Makutan sanoissa oli ivaa juuri sen verran, että se sai Biancan hampaat kirskahtelemaan toisiaan vasten. Hän tiesi vallan hyvin, että Ficus oli jo asemissa. Hän tunsi jokaisen putken, minkä tämä oli työntänyt lihaansa valmistautuakseen. Tunsi miltei myöten antavat luut, kun tämä oli hypännyt tesseraktista Onu-Metrun pinnalle. Hän ei ainoastaan nähnyt vaan myös tunsi kaiken. Makuta Abzumo ärsytti häntä kuitenkin muutenkin kuin vain sanoillaan. Jokin langenneen sävyssä kulkeutui Biancalla aina selkärankaan asti.
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?” hän sai kuitenkin puristettua sanat suustaan sen enempää ärtyneisyyttään näyttäen.
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
Rakas. Hyi. Mitä se limanuljaska oikein kuvittelee? Työntäisi päänsä vesisankkoon ja vetäisi syvään henk-
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN”, Bianca totesi omat ajatuksensa keskeyttäen.
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Biancan ei tarvinnut enää vastata. Makutan katse oli siitä hetkestä eteenpäin naulittuna siihen löylytykseen, minkä Nurukan Onu-Metrussa Ficukselle tarjoili. Hän seurasi sitä itsekin hetken. Oli selvää, että muistonsa tavoittanut toa oli taistelukentällä taas entisensä. Bianca tiesi jo, että se aiheuttaisi ongelmia tulevaisuudessa. Hän oli nähnyt skenaarioita ainakin kolme, ja jokainen niistä raivostutti häntä.
Lopulta hän kuitenkin lähti taas laahustamaan. Oli turhaa keskittyä niihin masentaviin hetkiin, mitä Onu-Metrussa koettiin. Hänellä oli jo valistunein arvaus siitä, mihin se kaikki päättyi. Hän auttaisi täsmälleen sen verran kuin oli pakko. Vahkeja sinne, vahkeja tuonne. Räjäytä yksi niistä Killjoyn naamalle. Ehkä tervehdi samalla? Oho, Metru Nuin laivastolla onkin erilaiset aseet kuin tulevaisuuden versiossa 28 665 piti olla. Olivatko he sittenkin variaatiossa 27 444? Oliko sillä mitään väliä? Bianca ei tiennyt eikä jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Neljä ikuisuutta lisää taivallettuaan hän kuuli viimein hienovaraisen tikityksen, joka kaikui pitkin dyynejä. Hän oli viimein saapunut kotiin.
Kelloon kapuaminen oli ollut yhtä helppoa kuin siitä irroittautuminenkin. Messinkiset sauvat saapuivat tapaamaan häntä soralle, porautuivat hänen selkärankaansa ja nostivat hänet takaisin tauluun. Ja sillä samalla hetkellä, kun hänen hermostonsa yhdistyi ajan itsensä siteisiin, hän näki taas ne aallot, jotka nykyisen tapahtumat olivat hänen näköönsä tehneet. Ja yksi niistä aalloista oli suuri. Se esti häntä näkemästä asioita, joita hän oli odottanut näkevänsä. Mutta harmituksen sijasta se nosti hymyn Valkoisen kasvoille. Hän ei voinut olla huvittumatta siitä, mitä sen täytyi tarkoittaa. Kuinkakohan kauan kestäisi, että joku muukin huomaisi?
Hän oli iloinen siitä, että kukaan ei todellisuudessa nähnyt hänen kasvojaan. Idioottimaisen virneen selittäminen tesseraktin väelle olisi ollut kiusallista. Sen sijaan hän saattoi avata keskustelun kaikessa rauhassa huomatessaan, että kaikki asianomaiset olivat palanneet korkeuksiin ja heidän suuntansa oli täyttä vauhtia kohti etelää ja pois Metru Nuin vaarallisesta ilmatilasta.
Ficuksen silmin hän näki äärettömyyksiin jatkuvan tyhjyyden ja sen täyttävän kaikkialle levinneen tähtisumun. Maailma tesseraktin sisällä ei edes yrittänyt mallintaa todellista tähtitaivasta – kaikki yksityiskohdat olivat hieman pielessä, eikä Initoita näkynyt missään. Puhumattakaan…
”Jos aiot arvostella, Bianca-kulta, niin tiedä, että Destralin tähti-ikkunasta saa aina vallan hyvän näkymän suoraan Baterraan”, Abzumo lausui viileästi. ”En kaipaa sitä omaan henkilökohtaiseen tilaani.”
Ärsyttävää. Makutat käyttäytyivät aina kuin tietäisivät, mitä kukin milloinkin ajatteli.
Kolmikko seisoi suhteellisen pienellä iäisyydessä kelluvalla asteroidilla. Hulluuden juuret olivat kiivenneet takaisin siihen demoniseen kyborgikehoon, jonka makuta oli heille Baterra-asemalla esitellyt. Hieman syrjemmällä kahdesta muusta seisova Ficus oli upottanut sormensa syvälle naamaansa helpottaakseen hieman päässään huutavan kakofonisen kuoron aiheuttamaa särkyä. Muutaman metrin päässä hänen takanaan makasi Avhrak Feterran kasaan puristettu raato.
Makuta napsautti sormiaan, ja heidän edessään maan sisästä kohosi kohisten muinainen katedraali.
”Siinä hieman sisätiloja, jos kaipaat kohta omaa rauhaa, Ficus.”
”ASIAAN”, Bianca keskeytti tylysti. Hän tiedosti, että ärtymys saattoi jo hieman kuulua hänen sanoistaan. Hänen äänensä levisi läpi avaruuden tavalla, jonka toimintaperiaatteesta hän ei ollut aivan varma – eikä häntä rehellisesti sanottuna kyllä kiinnostanutkaan, miten makutan yhteydenpito Teknisesti Ottaen Kaikkialle teknisesti ottaen toimi.
”Kuten haluat”, Abzumo naurahti. ”Mustan Käden tappio on täydellinen. Se materia, mitä heidän tornistaan on jäljellä, makaa nyt murskana kilometrin syvyydessä Onu-Metrun peruskalliossa. Lienee sanomattakin selvää, että meillä ei ole hetkeen asiaa Metru Nuille.”
”JYSÄHDYS OLI ISOMPI KUIN SOVIMME”, Bianca syytti. ”SINUN PITI TUHOTA VAIN TUKIKOHTA, EI PUOLTA ONU-METRUA.”
Abzumo kohautti olkiaan.
”Miten luulit, että estäisin Killjoyta ampumasta meitä kohti lisää ydinaseita sen jälkeen, kun epäonnistuit edes mainitsemaan, että hän saapuisi paikalle? Seison tekojeni takana. Tarvittiin riittävästi kaaosta, niin fyysistä kuin emotionaalista, jotta pako onnistuisi sulavasti. Ja siltikin Lhikanin lelut onnistuivat naarmuttamaan tesseraktiani! Ei, ei… Kyllä minä sanon, että olosuhteisiin nähden tämä meni oikein hyvin.”
Ficus kirskutteli hampaitaan.
”Emme nähneet Killjoyn tuloa ennalta”, hän puolustautui Biancan puolesta. ”Hänen silmillään katsominen on vaarallista. Hän on oppinut katsomaan takaisin. Bio-Klaanin visorak on opettanut häntä hyvin.”
Abzumolle ei tuottanut vaikeuksia täyttää hetkeksi syntynyttä hiljaisuutta omilla ajatuksillaan:
”Valutin lopulta Killjoyn tyttären täysin kuiviin. Jos Sanansaattaja on hengissä vielä tämän jälkeen, sekä hän että Killjoy ovat ansainneet kunnioitukseni.”
Ficuksen hampaikas suu vääntyi epämukavaan irvistykseen.
”Ja nämä”, Abzumo jatkoi samalla potkaisten feterran jäänteitä, joiden luokse oli hiljakseltaan keskustelun aikana astellut. ”Miksi he kutsuivatkaan näitä?” ”FETERROIKSI”, Bianca vastasi. ”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII:N LUOMUKSIA.”
”Minulla ei ole hajuakaan, kuka tämä von Maxitrillian Arstein on”, makuta tuhahti. ”Ehkäpä kysyn tohtorilta myöhemmin. Aiheuttivatko nämä suurtakin vaivaa, Ficus?”
”Lyövät kyllä jos eivät tulivoimaltaan niin ainakin monipuolisuudeltaan monet Käden leluista mennen tullen”, Ficus korisi. ”Voin yhä lähes tuntea plasman poltteen lihassani.”
”Sait tämän yhden hengiltä, ja yksi oli Killjoyn mukana. Oliko siinä kaikki?”
”Kaksi oli ihan tarpeeksi.”
Abzumo polvistui feterran äärelle ja siveli tämän rikkoutunutta kuorta hellästi.
”Ellet pahastu, Ficus, niin tutkin tämän perinpohjaisesti. Näyttää siltä, että tämä Arstein-henkilö on varteenotettava vihollinen, jonka aliarvioiminen ei ole viisasta.”
Ficus nyökkäsi lakonisesti.
”Vetäydyn hetkeksi omiin oloihini, jos tämä oli tässä”, hän ilmoitti.
”Vielä on yksi asia käsittelemättä, ystävät”, Abzumo sanoi ponkaisten seisomaan. Tämä venytteli selkärankaansa tavalla, joka olisi tavanomaisesti katkaissut sen moneen osaan. ”Halusitte Zairyhin noutavan tämän.”
Sanoja seuraten mekaaninen, turhaan pyristelevä, sininen käsi lipui ilmojen halki Abzumon kasvojen eteen.
”Kyberneettinen irtokäsi. Oletan, että sillä on jokin merkittävä funktio, jos halusitte pelastaa sen varta vasten ainoana asiana koko tornissa.”
”Se pyyhkii muistoja”, Ficus lausui harkiten. Abzumo kurtisti kulmaansa.
”Muistojen piilottaminen ei ole järin vaivalloista, joskin tuskallista kohteelle. Mikä tästä tekee erityisen?”
”Se ei piilota muistoja vaan… ikään kuin polttaa ne pois. Vaikutus on eri. On kuin muistoja ei olisi koskaan ollutkaan.”
”Jaa’a”, makuta pohti. ”Mutta voiko muistot kuitenkin palauttaa myöhemmin?”
”Riippuu hieman biologiasta ja… muista mahdollisista erityisjärjestelyistä. Mutta niin on näyttänyt käyneen Nurukanille. Epäilemättä kenraalit olivat saaneet käsiinsä vanhoja työkalujani.”
”No lieneekö tuosta sitten mitään todellista hyötyä? Millä periaatteella se toimii?”
”Yksityiskohdat ovatkin päässeet… unohtumaan”, Ficus murahti.
”Kuinka ironista”, Abzumo hykerteli. Tämän sormen heilautuksella sininen käsi leijaili Ficuksen otteeseen, joka puristui tiukasti sen ympärille. Robottisormet alistuivat viimein kohtaloonsa ja lakkasivat sätkimästä.
”Matkaa Baterra-asemalle on pari tuntia”, Ficus murahti ja lähti hoipertelemaan kohti makutan nostattamaa temppeliä. ”Tiedätte, mistä minut löytää.”
Kun Ficus oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, makuta kysyi vielä hyytävään sävyyn:
”Muuta mielen päällä, Bianca?”
”HUOMIOTANI KAIVATAAN MUUALLA”, Bianca tuhahti ja antoi kuvajaisten häivyttyä edestään. Häntä ei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, oliko makutalla enempää sanottavaa. Hän halusi jo vajota takaisin kellonsa rauhoittavaan tikitykseen. Ficuksen mielen vajotessa mietteisiinsä makutan temppelissä, onnistui Biancakin viimein huokaisemaan.
Hän tiesi, että syvällä valkoisten dyynien alla kaksi vanhaa valtiasta nuoli haavojaan. Hänen koneistonsa takana hiippaileva musta androidi salakuljetti kahta tonttua ja yhä zyglakvauvaa hänen näkönsä ulottumattomiin. Hypoteesin neljän viimeisen variaation kahdella kaarevimmalla rajalla kokoontui ryhmä spekulaatioista valuneita sotilaita, jotka olivat valmiita kohdistamaan tyytymättömyytensä Valkoisen vahtikoiriin. Tekemistä oli jälleen kasaantunut kohtuuttoman paljon. Sitä ennen hän kuitenkin tahtoi vain vaipua hetkeksi uneen…
To Be Contiuned Act 2
Ihan kuin meitä ei ois olemassakaan…
Tesseraktin sisälle kohonneen katedraalin sisäosat eivät näyttäneet sisätiloilta lainkaan. Koristeelliset kivipylväät kohosivat alueen neljässä kulmassa, jotka olivat kuitenkin paljon kauempana toisistaan kuin niiden olisi pitänyt. Tämäkin alue oli sisältä suurempi kuin ulkoa. Tesseraktin olennainen ominaisuus, Ficus ajatteli sinne astellessaan.
Oikeastaan ilmiselvän katon puuttuminen sai paikan näyttämään siltä kuin se olisi ollut taivasalla. Abzumo oli kaiketi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämän sanojen mukaan katto näytti sellaisen tähtitaivaan maailman historiasta, jollaisen sen katsoja koki kaikkein omimmaksi. Sitä tuijotellessaan Ficus ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt tähden tähteä. Hän oli kuitenkin arvellut, että jokin makutan taiassa oli vain mennyt pieleen eikä taivas sen takia toiminut, kuten hänelle oli mainostettu. Se ei häntä kuitenkaan paljoa haitannut. Paikka oli hiljainen, ja siellä oli kaikki matkustamiseen tarvittavat mukavuudet, mitä hänessä asuvat sielut saattoivat kaivata: pehmeä tuoli, vanha tamminen kirjoituspöytä ja sen päällä prototeräsvahvisteinen terraario, josta tuli nyt Ficuksen kourassaan puristaman sinisen käden koti.
Se ei edes kamppailut vastaan tai yrittänyt kipittää pakoon Ficuksen päästäessä sen otteestaan. Se kouristeli hetken terraarion pohjalla kuin se olisi haukkonut henkeä. Terraarion kansi oli jo kiinni, kun se viimein pääsi jaloilleen. Ficus napautti lasia kahdesti etusormellaan ja hämmennyksekseen seurasi, kuinka käsi vastasi eleeseen imitoimalla.
Hän kiskaisi nojatuolin lähemmäksi pöytää ja istui sen reunalle pää ristittyihin käsiinsä nojaten. Hän loi rikkumattoman katsekontaktin käteen, joka tuntui tuijottavan häntä takaisin. Sitä oli toki vaikea päätellä, kun eihän kädellä mitään silmiä ollut, mutta ei toisaalta ollut hänelläkään. Joten ehkäpä jos hän ilman silmiään kykeni naulitsemaan katseensa käteen, pystyi käsi vastavuoroisesti tekemään sen häneen.
”Mitä kaikkea sinä olet minulta vienyt?” lipesi lopulta Ficuksen huulilta. Hän ei tosin ollut ainoa yhdestätoista, joka ne sanat tahtoi lausua. Jossain sielujen sekamelskassa oli sekä kohtalotovereita että niitä, jotka olivat ennen kaikkea uteliaita. Sininen käsi ei näyttänyt reagoivan enää Ficuksen puheeseen millään tavalla. Se oli alkanut kipittää terraariossa edestakaisin törmäillen välillä lasisiin seiniin ja vaihtaen aina suuntaa.
Ficus seurasi sitä, kunnes hänen katseensa väsyi edestakaiseen liikkeeseen ja harhautui takaisin kohti mustaa taivasta. Hänen lihaksensa reuntoutuivat. Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, tai ainakaan sen jälkeen, kun hän oli viimeksi kamppaillut Killjoyta vastaan. Hän saattoi aina luottaa yhteen asiaan viimeisessä häntä välttelevässä arkkikranan omistajassa: taistelu tätä vastaan vei hänen omat kranansa aina niin äärirajoille, että hän sai purettua sisälleen kerääntyvää energiaa pois ilman ylimääräisiä koneistoja. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin rennoksi aikoihin. Tietyllä tapaa hän oli siitä kiitollinen, mutta jatkuvassa lihasten pakotuksessa oli hyvätkin puolensa. Ne harhauttivat häntä kivusta, jota hän koki päässään.
Ficus oli huomannut sen aikaisemminkin. Muistot fyysisestä kivusta oli helppo työntää syrjään, vaikka hänet oli vain hetkeä aikaisemmin jauhettu palasiksi sanoinkuvaamattomilla tavoilla. Hän oli ehtinyt huokaista vain hetken, kun muistot kipujen kauhuista olivat jo väistyneet. Kuten aina ennenkin. Se kuitenkin antoi hänelle huolestuttavan tilaisuuden jäädä pohtimaan. Yhtä asiaa ylitse muiden: muistoa, joka oli ilmestynyt hänen tajuntaansa vain tunteja ennen kuin he olivat aloittaneet hyökkäyksensä.
Hän ei ymmärtänyt sitä laisinkaan. Hän ei ensinnäkään tunnistanut sieltä itseään, mutta ei myöskään paikkaa, johon se sijoittui. Auringon paahteessa kauppaa käyvät matoralaiset eivät myöskään herättäneet hänessä mitään sellaista inhoa, jota hän olisi ilmiselvästi halunnut itseltään pyyhkiä. Hän ei silti edes harkinnut vaihtoehtoa, että joku muu olisi poistanut muiston hänen päästään. Hän ymmärsi, että sen oli täytynyt olla hän itse. Hän ymmärsi itseään, tai ainakin Ficus-osaa itsestään, sen verran, että hän tiesi olleensa itse sen polttamisen taustalla. Hän ei vain yksinkertaisesti keksinyt syytä siihen, miksi.
Yhden yllättävän muiston murehtiminen ei kuitenkaan kuulunut hänen tyyliinsä. Todellinen ongelma juonsi siitä, mitä oli tapahtunut myöhemmin. Tai tarkkaan ottaen parikymmentä minuuttia sitten, kun Avrahk Feterran kredipselleeni-isku oli osunut maaliinsa. Hänen tajuntansa oli pimentynyt. Seuraavan kerran hän oli kokenut olevansa kontrollissa itsestään vasta Nahon kuplassa. Siellä kelluessaan hän oli kuitenkin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Muistoja oli vapautunut lisää. Paljon lisää. Ja ne herättivät sellaisia kysymyksiä, joita oli aiheellista murehtia.
Kredipselleeni ei ollut voinut vapauttaa hänen muistojaan yksinään. Hän tunsi aineen läpikotaisin, vaikka ei ollutkaan aivan varma, miksi. Oli kuitenkin selvää, että häneen oli vaikuttanut jokin muukin. Joku oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja lähtenyt avaamaan ovia. Joku hänen sisällään. Joku, tai jotkut, jotka olivat osa häntä.
”Tahtooko kukaan sanoa jotain puolustuksekseen”, Ficus murahti ääneen. Hänen lausuntoaan seuraava täydellinen hiljaisuus oli mahdollinen lähinnä, koska terraarion asukaskin oli lakannut kipittämästä ja kääntynyt kohti yksinpuhelua harrastavaa Puhdistajaa.
Puheenvuoroja ei kuitenkaan tullut. Ei Puhdistajan suulla eikä edes tämän tavallisesti niin vilkkaassa mielessä. Syylliset eivät halunneet tulla nähdyiksi, vaikka Ficus olikin melko varma, ketkä tihutöiden takana olivat.
Hän ei voinut kuitenkaan loputtomiin keskittyä syyllisten etsimiseen. Vaikka hän tahtoi kierrellä ja kaarrella ajatustensa ympärillä, hän ei voinut jättää yhtä asiaa huomioimatta.
Miksi ihmeessä niin monessa muistossa puhuttiin Adorium Seleciuksesta?
Hän olisi varmasti voinut kysyä valkoiselta vastakappaleeltaan, mutta häntä ei huvittanut juuri nyt kutsua tätä pilaamaan rauhallista hetkeä. Sitä paitsi, tämä kyllä varmasti tunsi valtakuntaansakin asti, miltä Ficuksesta sillä hetkellä tuntui. Aito suodattamaton utelaisuus ei ollut kuulunut hänen palettiinsa pitkään aikaan.
Hän tekisi asialle jotain. Myöhemmin. Nyt hänen oikeastaan teki mieli vain nukkua. Hänellä oli myös korkea riski onnistua siinä, sillä hänen mielessään ei ollut aikoihin ollut niin hiljaista.
Musta taivas velloi vailla tähtiä. Sininen käsi käpertyi kerälle terraarion nurkkaan päihitettynä. Se oli vasten tahtoaan joutunut vaihtamaan tilavat ilmastointikanavat ahtaaseen lasikoppiin.
Mutta jos sen elekielestä olisi jotain päätelmiä uskaltanut tehdä, oli se ollut tyytyväinen aistiessaan Ficuksen päässä vellovat kysymykset.
Uteliaisuuden siniset liekit loimusivat jälleen.
To Be Contiuned, Kohtaus 3
Luulin näkeväni hyvää.
Se oli harhaa niin syvää.
Pimeän huoneen kivisillä seinille tasaisin välimatkoin kiinnitetyt soihdut syttyivät mustiin liekkeihin valaisten koko huoneen synkällä valolla, kun Abzumo asteli sisään Zairyh perässään. Kyborgikehoa ohjaava kasvi kantoi mukanaan feterran raatoa, jonka se sitten laski huoneen keskellä makaavalle leveälle pöydälle.
Huonetta piteli pystyssä kuusi tukipilarin roolia toimittavaa vihertävää lasisylinteriä, joiden rakennetta vahvistivat niiden ympärillä kierteenä spiraalimaisesti kulkevat mustat, paksut palkit ja joiden sisällä kupli epämääräistä nestettä. Huoneen seinustoilla oli erilaisilla lasipurkeilla ja metalliastioilla täytettyjä pöytiä ja hyllyjä. Yhdellä pöydistä, nesteellä täytetyssä lasisäiliössä, lilluivat irtonaiset aivot.
”Kiitos, Zairyh”, Abzumo totesi. ”Voit mennä.”
Zairyh epäröi hieman ovensuussa mutta poistui sitten huoneesta. Kasvin kadottua omiin oloihinsa Abzumo istahti yhdelle huoneen tuoleista.
”No niin, katsotaanpas”, hän sanoi ja heilautti sormeaan laiskasti. Prototeräksiset ketjut ilmestyivät kuin tyhjästä ja lukitsivat feterran kiinni pöytään. ”Siltä varalta, ettet olekaan aivan niin kuollut kuin Ficus kuvitteli.”
𝅘𝅥𝅯Epäiletkö Ficus-kultaa, vaikka sillä on niin komea perrr~𝅘𝅥𝅯
”En epäile Ficuksen kykyä päättää elämää”, Abzumo tuhahti keskeyttäen räävittömän äänen. ”Mutta tuntemattoman vihollisen kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen.”
𝅘𝅥𝅯Kuinka monta jalkaa on hyönteisellä?~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin.”
Abzumo nousi jälleen seisomaan. Tämä kumartui hieman lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin metallisen kuoren rinnassa olevan reiän. Terävä kynsi raapaisi ehjää kohtaa metallin pinnasta korviariipivästi mutta jättämättä jälkeäkään.
”Kappas vain.”
Hän kaivoi olennon sisään lyödystä rintakehästä esiin yhden irtonaisen, hieman mustuneen palasen panssaria ja empimättä haukkasi siitä kiinni hampaillaan. Sitten hän veti sen nopeasti ulos suustaan ja sylkäisi lattialle.
”Epäilemättä Kal-metallia. Aivan raivostuttavan etova tunne.”
𝅘𝅥𝅯Maukasta, maukasta alumiinia~𝅘𝅥𝅯
Abzumo saapasteli yhdelle seinustan pöydistä, jonka päällä lepäsi erinäisiä tuubeista ja pulloista koostuvia viritelmiä. Hän sulki metallinpalan jonkinlaiseen polttimoon ja käynnisti sen alle kirkkaan, sinertävän liekin. Mustaa savua alkoi kulkeutua putkea pitkin järjestelmään.
Pian kellertävää nestettä alkoi tippua laitteiston toisessa päässä olevasta tuubista telineessä tuubin alla odottavaan koeputkeen. Makuta sammutti liekin ja odotti, että nestettä lakkasi tippumasta. Sitten hän poimi koeputken käteensä ja nuuhkaisi.
”Seos Kal-metallia ja jotain muuta. Mielenkiintoinen koostumus. Täytynee tehdä muutama jatkotutkimus myöhemmin.”
Sitten hän palasi takaisin raadon luokse ja tarkasteli runnoutuneita etupanssareita. Hän koetti taivuttaa rintalevyjä erilleen toisistaan, mutta se olisi vaatinut huomattavasti voimaa.
”Ja miksi vaivautua.”
𝅘𝅥𝅯No miksi porukka yleensä pumppaa rautaa??~𝅘𝅥𝅯
Makuta asteli työkaluja sisältävälle hyllylle ja etsiskeli hetken. Sitten hän valikoi yhden mukaansa ja palasi feterran äärelle. Hän asetti vallan viattomalta, lyhyeltä mustalta metallikahvalta näyttävän esineen sisään rinnassa olevasta reiästä ja astui kauemmas. Esine ryhtyi välittömästi laajenemaan pituussuunnassa, ja pian se oli täyttänyt kaiken käytettävissä olevan vaakasuoran tilan. Silti se laajeni laajenemistaan, ja feterran kuoresta alkoi kuulua natinaa.
Lopulta jokin liitos petti, ja panssarit lensivät äänekkäästi paukahtaen irti. Abzumo kumartui hieman väistääkseen ylitseen lentävän metallinpalan.
𝅘𝅥𝅯Aika väkivaltaista!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti sirun sanat huomiotta ja tarkasteli lähemmin kuoren alta paljastunutta näkyä. Keskellä ruhoa möllötti irvokas, lihasta koostuva möykky, joka oli useista kohdin hieman muusautunut Ficuksen käsittelyssä ja valutti yhä verta. Lihasäikeet olivat kiinnittyneinä orgaanisiin metalliosiin, jotka puolestaan oli hitsattu hyvin hienostuneella tekniikalla kiinni vielä selän puolella kutakuinkin ehjinä pysyneisiin, joskin Ficuksen rutistuksesta kasaan menneisiin panssareihin. Lihaolennon keskellä oli selvästi ilmeettömät, hyökkäyksestä runneltuneet kasvot.
𝅘𝅥𝅯Hyi persetti! Mikä helvetti tuo on???~𝅘𝅥𝅯
”Jos sinun nyt välttämättä on tarpeen tietää”, Abzumo tuhahti, ”niin se näyttää minusta rankasti mutatoituneelta matoralaiselta.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
Makuta raapaisi kynnellään pitkän viillon lihaolennon naamaan ja nuuhki hieman sormeensa jäänyttä kudosta. Sitten hän repi ronskisti irti yhden eteenpäin sojottavista, panssarista irtaantuneista orgaanisista metalliosista ja nuolaisi sitä hitaasti.
”Kyllä vain”, hän vahvisti makustellen. ”Tämä on samaa materiaalia kuin matoralaisten luut.”
𝅘𝅥𝅯That’s fucked up dude~𝅘𝅥𝅯
”Älä sönkötä minulle xiaa, kun puhun sinulle”, makuta ärähti.
𝅘𝅥𝅯Kyllä, herra isoherra!!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti jälleen sirun huomiotta ja keskittyi tunnustelemaan naamaa ympäröivää lihamössöä kaksin käsin. Hän paineli sitä sieltä täältä aiheuttaen melko kovaäänistä litinää, kun ruho ruikki vertaan ympäriinsä.
”Täällä ei ole mitään kovaa sisällä”, hän tuumasi. ”Kaikki liha on yhtenä myttynä, ja kaikki metalliosat ovat tässä ulkopuolella.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
”Kuvittele se niin, että matoran on ikään kuin käännetty sisäpuoli ulospäin ja sitten liiskattu yhdeksi massaksi. Siltä tämä vaikuttaa. Jokin on aiheuttanut nopean mutaation, eikä se ole ollut kivuton. Aivan lempijuttujani!”
𝅘𝅥𝅯Ootkos miettiny terapiaa~𝅘𝅥𝅯
”Tukipas turpasi hetkeksi.”
𝅘𝅥𝅯🤐~𝅘𝅥𝅯
Makuta retkahti jälleen tuolille mietteliäänä. Tämä Arstein oli selvästi joku, jolla oli sekä riittävästi resursseja että yhteyksiä päästä käsiksi erittäin korkeatasoiseen tieteeseen.
”Ehkäpä minun täytyy paneutua asiaan ihan tosissani”, makuta naurahti.
Sitten lihasta alkoi jälleen kuulua litinää, tällä kertaa omatoimisesti. Hieman kudosnestettä valui pöydälle. Abzumo vilkaisi yllättyneenä takaisin auki revittyyn koteloon. Naama keskellä lihamöykkyä oli alkanut liikuskella, ja sen ilme oli revennyt tuskalliseen irvistykseen.
”Hahaa! Se ei ole kuollut! Tämä on loistavaa!”
𝅘𝅥𝅯Mutta Ficuksen upea per~𝅘𝅥𝅯
Siru ei ehtinyt säädyttömyyksiensä loppuun, kun naama lihassa alkoi kirkua hirvittävän kovalla äänellä. Abzumo pomppasi riemuissaan taas pystyyn ja säntäsi kirkuvan olennon luokse.
”Hahaa, miltä tuntuu? Onko paha mieli? Sattuuko olemassaolo?” hän ilkkui ja tökki otusta sormellaan. Hänen sanojaan ei olisi kuullut olennon rääkymisen läpi, jos niitä olisi joku muu ollut kuuntelemassa. Olennolla ei ollut todellisia silmiä, millä nähdä, vaan kuopat ammottivat tyhjyyttään. Suu ei ollut sellainen, jolla olisi voinut syödä – se oli ikään kuin kuroutunut umpeen, ja ääni kuului sen läpi vaimennettuna.
”Miten sinä pysyt elossa? Ja miksi sinä huudat… pelosta etkä kivusta?” Abzumo pohti. ”Eikö sinua satu vielä tarpeeksi?”
Hän iski nyrkkinsä lihamassaan, ja se otti iskun vastaan hervottomasti tutisten. Lihassäikeiden välistä purkautui kirkasta höyryä, kuin olento olisi henkäissyt sitä ulos. Kirkumisen sävy ei kuitenkaan muuttunut. Olennon ääni tosin alkoi hieman käheytyä.
”Huutaminen ei auta! Olet vain ihan saatanan rasittava, et mitään muuta!” Abzumo rääkyi kilpaa lihanaaman kanssa. ”Ole hiljaa!”
Makuta alkoi läpsiä naamaa avokämmenellä edestakaisin. Kelmeää nestettä valui ulos olennon lihasta sekoittuen kudosnesteeseen ja vereen.
𝅘𝅥𝅯Aika absurdia ja ällöä!~𝅘𝅥𝅯
Sitten jotakin yllättävää tapahtui. Jostain lihan sisästä purskahti kirkas säihke. Abzumo hyppäsi refleksinomaisesti useita metrejä taaksepäin ja suojasi kehoaan valtavilla siivillään. Auki revityn ruhon ylle oli materialisoitunut jokin. Ja se jokin hehkui kirkkaana kuin auringot. Kirkuminen jatkui, mutta huuto ei enää lokalisoitunut lihamassan sisään.
”Mitä helvettiä?” Abzumo manasi epäuskoisena. Hän näki pöydän yläpuolella leijailevan epämääräisen muodon. Kirkkaat silmät katsoivat hänen suuntaansa, ja kauhun irvistykseen vääntynyt suu rukoili kaiken loppua. Sitten valoilmiö katosi jättäen jälkeensä kuin valopartikkeleista koostuvaa usvaa.
𝅘𝅥𝅯No nyt on kunnollista~𝅘𝅥𝅯
”Ei. Ei ole.”
𝅘𝅥𝅯Surutulituksen vastapainoksi tarvitaan ilotulitus!~𝅘𝅥𝅯
Makuta heilautti kättään, ja koko pöytä, jonka päällä feterran raato lepäsi, sulkeutui verenpunaisen sylinterinmuotoisen kentän sisään. Sitten valtavat mustat lieskat löivät maasta taivaisiin polttaen mukanaan katonkin mutta suojakenttään kilpistyen. Koko sylinteri oli täyttynyt mustasta infernosta, joka paloi useita minuutteja.
Kun lieskat viimein kyltyivät, oli pienen hetken ajan täysin hiljaista.
Vain pienen hetken.
𝅘𝅥𝅯Vou, vou, mitä ihmettä?? Oliko tuo tarpeellista???~𝅘𝅥𝅯
Mitään ei ollut jäljellä. Ei pöytää, ei lihaa, ei edes Kal-metallinsekaisia panssareita. Pelkkää tuhkaa.
𝅘𝅥𝅯Paljonko arvoa on mielikuvitusystävän mielipiteellä?~𝅘𝅥𝅯
”Arstein nousi juuri prioriteettilistani kakkoseksi. Välittömästi yhteys tohtoriin.”
𝅘𝅥𝅯Puhut kuin minä voisin tehdä jotain asialle~𝅘𝅥𝅯
Makuta kaivoi Deltan esiin, katsoi sitä vihaisesti ja paiskasi sen sitten seinään.
”Mikä siinä on”, hän sanoi lähestyen lattialle pudonnutta sirua, ”että nämä kaksi muuta ovat näin hiljaa mutta sinä sen kun lätiset ja lätiset?”
Hän poimi valkean, sinihehkuisen sirpaleen jälleen käteensä.
”Ja luuletko minua tyhmäksi? Luuletko voivasi vain sanoa, mitä huvittaa, ja kuvitella, etten ennen pitkää huomaisi?”
Siru oli hetken hiljaa. Lopulta se sanoi:
𝅘𝅥𝅯Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?~𝅘𝅥𝅯
To Be Contiuned 4 Je T’aime
Nyt myydään tunteita loppuun,
ilmaisia ämpäreitä ilman onnellisuutta.
Kaksi tuntia Surutulituksesta
Kokoustila, joka murheen murtamalle ryhmälle oli annettu, koostui ainoastaan pyöreästä metallisesta pöydästä keskellä valkoista tyhjää tilaa. Puoliksi rakennusvaiheessa oleva telakka oli vakavasti puutteellinen kalustuksensa osalta, mutta Nurukan ei ollut antanut sen haitata. Killjoyn kypärän vasen antenni oli asetettu pöydälle niin, että sen hologrammiprojektori suuntautui tilan tyhjää puolikasta päin. Maan toan rinnalle kokoukseen asettuneet Cody ja Mavrah olivat uppoutuneet keskusteluun pöydän toisella puolella hohtavien hologrammien kanssa. Niistä kärjimmäinen, vaaleanvihreä selakhi nyökkäili ymmärtäväisesti.
”Näimme kaiken täältä käsin. Tiesimme, että Ficuksen tappaminen saattaa olla jo mahdotonta, mutta on eri asia spekuloida kuin nähdä omin silmin sen hirviön uusivan itsensä novapommista”, Breznikovista vanhin huokaili. Tämän leuka oli yhä siteissä, mutta kukaan Metru Nuilla ei ollut tohtinut kysellä vamman alkuperää.
”Mitä hittoa me edes teemme sille pirulaiselle?” Cody sadatteli hampaitaan kirskutellen. ”Kun näyttää siltä, että tavanomaiset aseet eivät häntä kykene pysäyttämään.”
”Hän pääsi ulos protodermislukostakin niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida”, Nurukan mutisi silminnähden tuohtuneena. ”Ja Mexxi maksoi siitä hinnan.”
”Olen pahoillani, Brez valitteli vilpittömästi. Selakhilla oli tarpeeksi kokemusta taistelukentälle menetetyistä ystävistä tietääkseen, millainen puristus toan rinta-alassa oli.
”Meillä on yksi idea, mutta se vaatii kohtuullisen laajan sotilasoperaation idässä. Meillä on koordinaatit Radakin vanhaan tutkimuslaitokseen Kristallisaarilla. Killjoy toivoo, että löytäisimme sieltä vastauksia siihen, kuinka Puhdistaja päihitetään.”
Radakin mainitseminen sai Metru Nuin päässä katseet kiertämään huolestuneina toisissaan. Sotilasoperaatio idässä kuulosti Killjoyn tietäen vaatimattomalta ilmaisulta. Nurukan ainakin epäili välittömästi, että Nascosto valmistautui täysimittaiseen sotaan.
”Entä Xen? Onko hänen tilastaan tullut enempää tietoa?” Brez kysyi.
”Killjoy on ollut leikkaussalissa hänen kanssaan toista tuntia. Emme ole kuulleet mitään sen jälkeen”, Cody huokaisi murheellisena. ”Mexxin huoneeseen virtasi myös melkoista… kalustoa. Hänen tilansa ei kuulostanut hyvältä.”
Breznikova vastasi uutisiin lähinnä murheellisella katseella. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Killjoy kaiken tämän jälkeen vielä menettäisi tyttärensä.
”Toivomme parasta.”
Cody nyökkäisi selakhin huomiolle. Nurukanilla oli samaan aikaan vaikeuksia irroittaa silmiään kokoushuoneen kylmästä lattiasta. Hän sai lopulta katseensa kiertelemään hologrammikuvasta näkyvästä shasaalimekaanikosta jonkinlaiseen panssaroituun ankkaan, joka kuunteli keskustelua Brezin takana. Killjoyn keräämä joukkio kummastutti häntä. Kuvassa oli vilahtanut jo monta sellaisen lajin edustajaa, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Se oli hänen ikänsä ja kokemuksen huomioiden merkillistä.
”Noh, mutta oli miten oli, Nascosto on valmis tukemaan Mustaa Kättä kaikin mahdollisin tavoin. Olemme pahasti aliarvioineet vihollisen kyvyn iskeä meitä vastaan. Yhdessä voimme turvata toistemme selustan paremmin.”
”Kiitos, Breznikova”, Nurukan nyökkäsi. He eivät olleet ehtineet keskustella kauaa, mutta hänen saamansa kuva selakhista ja tämän soturijoukosta valoi häneen haurasta mutta paljon kaivattua uskoa. Pyyntö yhteisestä kokouksesta oli tullut Killjoylta itseltään. Tämäkin näki, että yksinäisten kamppailujen aika oli tullut päätökseen. Liike, josta Nurukan oli yllättynyt ja Cody lähinnä ylpeä.
”Abzumo minua eniten huolettaa”, vahkikomentaja sai puettua murheensa sanoiksi. Cody oli nostanut kätensä leualleen ja raapi sitä mietteliäänä. ”Kolmella Nimdan sirulla hänet on nostettava vaara-asteikon kärkeen. Me näimme, mitä hän pystyy niillä tekemään. Vihollisemme vastustaminen saattoi juuri muuttua mahdottomaksi. Hitto soikoon, ne ovat Bio-Klaanissa pettyneitä, kun kuulevat tästä. Heillä oli jo valmiiksi epäilyksensä siitä, pystymmekö pitämään sirumme turvassa.”
Keskustelun taustalla ovi kävi ja Mavrahin perässä viimeiset tunnit vaellellut hunakasvoinen ta-matoran astui kokoustilaan kuuntelemaan, mitä siellä tapahtui. Mavrahin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Nurukaniin. He jakoivat merkittävän katseen ja vienoisen virnistyksen. Katseenvaihto ei kuitenkaan jäänyt Nascoston päässä huomaamatta.
”Onko teillä kahdella jotain, mitä tahdotte kertoa?” Brezin rinnalla seisova huppupäinen selakhi tivasi. Kaikilta Metru Nuin puolella oli mennyt vanhuksen nimi ohi esittelyjen aikaan, mutta kallonaamioisen papan äänensävy oli ainakin Mavrahin mielestä ärsyttävän komenteleva.
”No siis”, Nurukan aloitti. Hän tiesi välittömästi jääneensä kiinni, mutta toisaalta hänen oli alun perinkin tarkoitus nostaa aihe vielä esiin keskustelun aikana.
”Niin”, Mavrah vahvisti ja sosiaalisen paineen kasvaessa laski lopulta repun selästään, avasi sen nyörit ja alkoi kaivelemaan sen sisuksia. Hetken päästä hän kuitenkin keskeytti ja vilkaisi Nurukania, joka nyökkäsi tälle rohkaisevati kannustaen tätä jatkamaan. Nascoston väen, Codyn ja ta-matoranin, joka ei ollut vieläkään esittäytynyt, katseet olivat naulittuina Mavrahiin, kun Nurukan käänsi virnuilevan katseensa lievästi kiusaantuneena kohti huoneen kattoa.
Sitten professori löysi viimein etsimänsä. Codyn ainoa silmä laajeni hämmästyksestä. Nascostossa Brez ja Brosni eivät voineet estää itseään naurahtamasta ääneen.
Delta roikkui nahkaisessa ketjussa Mavrahin käsissä ja heijasteli huoneessa loistavien hologrammien vihreää valoa pitkin sen kirkasta pintaa. Siruun kaiverrettu kirjain erottui selkeästi jopa etelästä kokoukseen liittyneiden keskuuteen. Nurukan vain myhäili tyytyväisenä. Kaikista päivän hirvittävistä tapahtumista huolimatta he olivat onnistuneet yhdessä asiassa.
”M-miten. Killjoy sanoi, että Abzumo anasti…” Cody yritti muuttaa hämmennystään sanoiksi.
”… sirun Xeniltä”, Mavrah täydensi. ”Niin. Mutta ei Nimdan sirua vaan jotain muuta.”
”Muuta?” Breznikova ihmetteli. ”Mitä muuta?”
”Xenin idea”, Mavrah totesi ja viittoili sitten rinnalleen ta-matorania kohti. ”Mutta Vakama-ystäväni toteutti.”
Vakamaksi kutsuttu nuori matoran vilkutti kaikille kokouksen osanottajille hieman ujostellen. Tämän kasvoilta näki Hunalle kirvonneet hikipisarat. Nuorimies selvästi ymmärsi, millaisen murheen keskelle hän oli Mavrahin mukana saapunut.
”Ööh, hei vain. Kiva, jos työstäni oli hyötyä.”
Codyn ja Brezin kysyvät ilmeet kaipasivat akuutisti lisää kontekstia, joten Nurukan pakotti naamansa viimein vakavaksi ja astui takaisin keskusteluun.
”Matoro Mustalumen vanha naamio, kanohi Cencord. Se ei vastaa Nimdaa voimatasoltaan, mutta petkuttaa Abzumoa kyllä hetken.”
”Muotoilu oli aika vaikeaa. Yleensä käsittelen naamioita kiekoista, en… öh, esineitä naamioista”, Vakama ähkäisi yrittäen kuitenkin pitää itsensä asiallisena.
”Äläs viitsi, teit uskomatonta työtä. Siru, jonka taoit Cencordista, olisi voinut käydä peilikuvasta”, Nurukan kehui nuoren naamiontakojan työtä. Vakama nyökkäsi kiitollisena toan kehuille.
”Pääsimme naamion kanssa yhteisymmärrykseen ennen pirstomista. Oli innoissaan ajatuksesta petkuttaa Makuta Abzumoa”, Mavrah tarkensi.
Cencordin kanssa käydyssä keskustelussa Vakama ei ollut ollut mukana, eikä olisi halunnutkaan. Hän ei halunnut edes spekuloida, miksi tai miten naamio oli puhunut ylipäätään. Mustan Käden sankareiden suunnitelma oli ollut kuitenkin isoin projekti, joka hänen pienelle ja kohtalaisen tuoreelle pajalleen oli koskaan annettu, ja hän oli lähtenyt toteuttamaan sitä innoissaan, vaikka naamio olikin hieman hirvittävällä tavalla huutanut koko sen ajan, kun hän oli sitä leikannut.
”Olisittepa nähneet”, Mavrah myhäili tyytyväisenä. ”Xen opetti Cencordia. Puhumaan kuin Delta. Kesti tunteja.”
Nurukan virnisteli leveästi. Hän muisti sen elävästi, vaikka olikin kuunnellut sitä vain pienen hetken muiden valmistelujen lomassa.
”Xenin suu ei ole siivo, mutta en silti ole koskaan kuullut hänen suustaan niin montaa kommenttia muhkeista peräsimistä.”
Nascoston päässä oli vaikeuksia ymmärtää, mistä edes puhuttiin. Mavrah, Nurukan ja Cody sen sijaan räjähtivät stressin ja huvittavan mielikuvan yhteisvaikutuksesta hillittömään naurunremakkaan. Jopa Vakaman suunpielet nykivät. Nurukanin nauru loppui kuitenkin hyvin nopeasti, kun elävät ja mukavat muistikuvat Xenistä palauttivat hänen mieleensä sen, mitä tytölle oli tapahtunut. Muut lukivat sen välittömästi toan kasvoilta. Naurun täyttämä hetki muuttui nopeasti entistäkin syvemmäksi murheeksi.
Masentavan hiljaisuuden laskeutuessa Vakama kuitenkin havahtui kantavansa edelleen jotain aiheeseen liittyvää tarvikelaukussaan. Sillä aikaa Mavrah ojensi Nimdan sirun huolellisesti Nurukanin hoiviin, joka sujautti sen kaulaansa ja tiputti sen rintapanssarinsa alle piiloon aivan kuten Xenkin oli sille aina tehnyt. Nurukanin päässä kajahtelivat välittömästi huomiot siitä, kuinka seksikkäältä Cody näytti ilman toista silmäänsä. Toalla oli vaikeuksia uskoa, miten pitkään Xen oli jaksanut sirun selityksiä tulematta hulluksi, mutta hänen täytyi myöntää, että juuri tällä kertaa sirun rivoudet eivät edes haitanneet häntä.
”Herättää silti kysymyksiä”, Cody sanoi mutristaen suutaan. ”Eikö tämä tarkoita, että se makuta sai kaiken tuon aikaan kahdella sirulla?”
Vahkin huomio oli, kuten yleensä, oleellinen, eikä jäänyt huomiotta Nascoston väen keskuudessa. Brosni oli nostanut huolestuneen katseen Breznikovaan, joka oli jo aikaisemmin pohtinut, kuinka tavoittamattomiin heidän vihollisensa voima oli kohoamassa. Oli silti huojentavaa tietää, että Makuta Abzumon käsissä oli ainoastaan kaksi tuomionpäivän sirpaletta. Huomiossa tärkeämpää kuitenkin oli, että heillä oli niitä yksi.
”Ah, kas tässä”, Vakama keskeytti hetken laukkuaan pengottuaan ja kiskoi nahkaisen nauhan tarvikkeidensa seasta. Sen mukana hän veti Codya pöyristyttääkseen esiin viisi sirua lisää. Nekin hohtivat hieman ja niihin oli jokaiseen kaiverrettu numero merkiksi. Kanohi Cencord, kuten Nimdakin, oli pirstottu kuudeksi.
”Minulla ei tosiaan oikein ollut mallia näille muille, joten nekin näyttävät aika paljon Deltalta”, Vakama tuumasi. Nurukan tuijotti siruja hetken ja jakoi sitten vilkaisun Codyn kanssa.
”Minulla olisi noille yksi idea”, hän sitten tuumasi. Cody tiesi täsmälleen, mitä Nurukan tarkoitti. Tämä nappasi sirut hoiteisiinsa ja rynnisti suoraan ulos kokoustilasta. Breznikova ei jäänyt arvuuttelemaan sitä, minne vahki suuntasi, vaan tulkitsi kokouksen päättyneeksi. Hän nyökkäsi vielä kertaalleen Nurukanille, joka nappasi Killjoyn sammuneen kypärän palasen mukaansa ja riensi vahkiystävänsä perään.
Mavrah kohautti olkiaan Vakaman kysyvälle katseelle. Kun hologrammi sammui, tuli huoneeseen pilkkopimeää. Ennen sitä matoran-professori oli kuitenkin nähnyt toivon pilkahduksen Codyn perään rynnänneen Nurukanin kasvoilla.
Mikä näiden idea sitten olikaan, täytyi sen olla jotain hyvää. Hän ei suostunut uskomaan, että päivä voisi olla täynnä pelkkää murhetta. Joten professori lähti ystäviensä perään. Jättäen kummastuneen ta-matoranin seisomaan yksin kolkkoon kometrulaiseen kokoushuoneeseen.
Vakaman ensimmäinen iso toimeksianto oli saanut masentavia käänteitä, mutta hän oli iloinen, että hän oli onnistunut siinä, mitä häneltä oli pyydetty.
Ja nyt hänen työllään saatettaisiin pelastaa vielä yksi…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Nurukan oli sotilaallisen auktoriteetin elkein tuottanut yläkertaan mittavat varannot parhaita juomia, mitä kaupungista löytyi. Ei vaatinut erillistä kehotusta, ennen kuin viime aikoina melkoisista stressitasoista kärsinyt väki oli jo tekemässä tuttavuutta Herran viinikellatoirin antimien kera.
Suuri tietokonehalli oli raivattu tanssilattiaksi. Vanha pölyinen vinyyli soitti Metru Nuin iloisen ajan menoa.
Herrasmiesten kadottua sivupöydän ääreen kokeilemaan vieläkin eksoottisempia Nurukanin löytämiä juomia Angien oli jäänyt istuskelemaan pölyisille sohville, jotka oli tuotu jostain alakerroksista juhlaväelle. Hänen edessään pöydällä oli puolillaan oleva siniviinipullo. Se oli ollut alkuun aivan liian väkevää, mutta alkuun päästyään se ei ollut enää tuottanut mitään ongelmia tieteilijälle.
Sivummalla, Metru Nuin iltaan avautuvan ikkunan alla (tai siis oikeastaan se oli teleruutu jossa oli stokkikuvaa Onu-Metrun kaduista, sillä hehän olivat oikeastaan maan alla), istui Tulen takoja selaillen jonkinlaista kirjaa ja tuijottaen aina välillä ulos.
”Eikö sinulla ole aika tylsää” hailtia kysyi lievästi sammaltaen. ”Mitä luet???”
”Tämä on tähdellisempää luettavaa kuin järkyttävän pitkät esseet Metru Nuin roskalehdissä”, Kapura huokaisi ja käänsi katseensa Angienia kohti hymyillen etäisesti. ”Vain… Vain muistoja. Aft-Amanaan Arupakilta jäänyttä ainesta.”
”Taidan ottaa joka kerta kun joku mainitsee sen mielisairaalan”, selakhi sanoi ja kaatoi taas juomaa lasiinsa. ”Otatko sinä?”
”Juomapelit ovat ihan kivoja”, tokaisi Kapura, ”mutta merirosvona sai yllättävän suuren edun sillä, ettei ollut jatkuvasti rommipäissään. Yritän sen jälkeenkin pitää itseni mahdollisimman suuressa… toimintavalmiudessa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin alkaa tapahtua.”
”Olit merirosvo??” nainen kysyi lasinsa takaa.
”Luulin, että Matoro ilmoitti jo koko joukolle”, Kapura sanoi. ”Tai että tämä juhlaväki ymmärtää kääntää sisääntulijoiden nimet väärinpäin. Arupak ei koskaan ollut hirveän hyvä identiteettinsä salaamisessa.”
”…” Angien totesi. ”Sinä oikeasti teit itsellesi salaisen henkilöllisyyden kääntämällä nimesi väärinpäin?!?”
”Puolustuksekseni se toimi tähän asti! Luulen, että ainakin puolet Mustalumen suutahtamisesta oli sitä, ettei se ollut tajunnut asiaa kaikkien vuosien aikana. Joskus ilmeisin vaihtoehto jätetään huomiotta.”
”Tuo on tosi typerää”, selakhi kihersi. ”Mikä sinut edes sai vaihtamaan idetni-identi-ient-nimeä??”
”Useampikin asia”, Kapura tokaisi huolettomasti ja huomasi aivan liian myöhään, että ikkuna ei ollutkaan ikkuna. ”Rakkaalla merirosvolla on monta vihollista. Kuten hän itse,”
Ja osa vihollisista on epäselviä pinkkejä kaneja, jätti Kapura sanomatta. Angien ei vielä ollut niin humalassa, että se olisi mennyt läpi.
”Te toat kaikki olette ihan hulluja”, hän heitti jalkansa pöydälle. ”Kaikki te!!”
”Lähtökohtaisesti en väitä vastaan”, Kapura sanoi. ”Ja viime päivinä minusta on alkanut tuntua siltä, että niin ovat vähän kaikki muutkin.”
”Ehkä ne sirut tekevät kaikitsa-kaikista hulluja”, selakhi sammalsi. ”Niistähän kaikki kai alkoi?!”
”Alkoi”, Kapura vahvisti. ”Hassua kyllä, sama prosessi näyttää saaneen alkunsa erikseen joka sirun kohdalla. Jokainen totuuden ja kaikista aarteista suurimman tavoittelija löytää sirun, tuhoutuu sen voimasta ja jättää aarteen seuraavan onneaan koittavan löydettäväksi. En tiedä, kuinka pitkälle historiassa kaikkien sirujen polut johtavat, mutta veikkaan ne aika pitkiksi. Sirut vain jäävät historian hämärään siksi, että niillä on tapana peittää jälkensä aika hyvin. Millä tarkoitan lähinnä sitä, että ne tapattavat käyttäjänsä.”
Koko hienosta selostuksesta hainaiselta oli saattanut mennä ohi korvien ainakin puolet. ”Minusta tuntuu, että Vajrrotun ei kannata koskea siruunsa. Miksei kaikki vain heitä niitä mereen tai jotain??”
”Väitä pessimistiksi, mutta minusta syitä on helppoa löytää”, vastasi Kapura. ”Miksei Radak heittänyt sirujaan mereen?”
”Sillä oli visioita tai jotain. Tavoitteita ja uskoa, eikä yhtään järkeä olla leikkimättä tulella! Hah, se puhui aina Tulinoidastaan ihan niinkuin olisi tosi surullisesti rakastanut sitä tai jotain…”
Kapura huokaisi.
”Niin… niin se alkaa. Haluatko tietää, minkälainen visio Arupakilla oli?” Angien ei ehtinyt vastaamaan, sillä ilmeisesti Tulen takojalla oli visio pitkästä puheenvuorosta, joka koski merirosvoutta. ”Totuus. Vaikeasti määriteltävä yleinen käsite, mutta no. Arupakin totuus oli varmuutta. Mitä enemmän vihollisia merirosvo keräsi peräänsä, sitä korkeammalle kohosi tämän vainoharhaisuustaso.
Nimda oli varmuus. Varmuus siitä, ettei mikään enää uhkaisi. Varmuus siitä, että Arupak voisi unohtaa maailman mysteerien jahtaamisen, ja jäädä… jäädä h-hänen…”
Kapura huokaisi raskaasti ja kääntyi nopeasti kohti valeikkunaa, joka ei tarjonnut realistista näkymää Metru Nuista sen enempää kuin Arupakin kulkema polku tämän kaipaamaa totuutta.
”Aika korkealensoitsa”, hai sopersi. ”Jäädä hänen??”
”En usko, että sellaisia paljoa on ollenkaan.” Pullo tyhjeni tyhjenemistään. ”Ainakaan enää nyt kun asiat meni rikki.”
”Taidat olla valitettavan oikeassa”, Kapura huokaisi.
”Mistä te olittekaan kotoisin?? Sinä ja Mustalumi??? Boi-Klaaniko??”
”Aika lähelle. Bio-Klaani. En… en ole ihan varma, miten sitä paikkaa kuvailla. Hyönteisongelmainen realistinen kuvaus utopiasta? Vai joku sekava metafora? Pahoittelen, yleensä olen parempi niissä kellonajan ollessa reilusti vähemmän. Tai unenpuutteen.”
”Kohta se on paljon vähemmän”, selakhi sopersi. ”Vai onko se jo? Eilen tähän aikaan olimme kai putoavassa laivassa. Hih, typerää!”
”Puhuit kellonajasta, mutta sattumalta lause sopi myös Klaaniin! Ainakin lopulta se on paljon vähemmän”, huokaisi Kapura. ”Vai… onko niin, ettei se ole koskaan ollutkaan enemmän? Ehkä järjestelmän virhe on ollut siellä koko ajan. Ehkä ikävä puolustuskyvyttömyys mainittua hyönteisongelmaa vastaan oli väistämätöntä. Ehkä on sattumaa, että Klaani kesti näinkään kauan.”
”En väitä sisäs-sisäistäneeni ihan kaikkea mitä äsken sanoit mutta toisaalta sillä ei vamraan ole hirveästi väliä!”
”Pahoittelen. Jos puheitteni sekavuutta voitaisiin esittää unenpuutteen ja mielentilan funktiona… no, nyt ei tulisi hirveän pieniä lukemia!”
Magneettimies oli pistänyt jalalla koreasti viinin ja muiden muinaisten alkoholijuomien virratessa tämän elimistössä. Mavrah oli laittanut jonkun muinaisen diskopalloviritelmän paikalleen äänentoistoineen. Angienilla oli ollut jokin mielenkiintoinen huomio siitä, miten ilopallo oli ilmeisesti tehty täyttämällä zamor-kupu jatkuvassa räjähdystilassa olevilla ilotulitteille, muttei varsinaisesti saanut muotoiltua mitään erityisen järkevää.
Mexxi ja Nurukan olivat myös menneet mukaan tanssin pyörteisiin, vaikka se näyttikin ihan sekavalta heilumiselta, kuin linnunpelättimeltä pyörremyrskyn kourissa. Odinalaispari oli tietty myös pyörimässä parketilla, vaikka selakhi olikin tavallistakin huonompi tanssija sillä hetkellä. Naho oli myös lopulta tullut mukaan, Mexxin suostuttelun takia (vai vanhan kenraalin viiksien?) ja kaikilla näytti olevan hauskaa.
Paitsi Deleva ei tanssinut. Hän ryyppäsi yksinään nurkassa. Konemies ei halunnut olla mikään ilonpilaaja, mutta hän ei vain ollut kovin hyvillä mielin. Kylmä karhuhai kourassaan hän mietti hiukan valintojaan, ehkä hän oli jo liian selvä tai laskuhumalassa?
Halawe näki entisen tiimitoverinsa istuvan yksinään jakkaralla. Hän puikkelehti suhteellisen sulavasti tanssilattian läpi, muut oli helppo työntää syrjään hallituilla magneettivoimilla. Hän leijui mirunsa avulla lattian yli, mikä oli sinänsä ihme, sillä hän oli todella kovassa humalassa. Ehkä toa oli harjoitellut kanohien ja elementtivoimien käyttöä alkoholin vaikutuksen alaisena? Toisaalta myös tämän hansikkaat mahdollistivat paljon normaalia tarkemman kontrollin magnetismista, eikä tämä ollut riisunut niitä lainkaan.
Magnetismin humaltunut mestari siemaili martiniaan samalla kun leijaili entisen plasmamestarin luokse.
“Et näytä järin onnelliselta. Haluatko lisää juomaa vai onko karhuhaisi pilaantunutta? En hikh itse ole niinkhään olutmiehiä, martinit, viinit ja viskit yleenshä menevät”, mirukasvo hymyili ja taputti kal-miestä selkään.
“Olen kone. Delevaa ei ole jäljellä kuin sisäelimet ja tämä naamio”, laskuhumalainen konemies nyyhkytti hiukan. Se ei ollut varsinaisesti täysin totta, mutta asiasta paremmin tietävä tiedehai sattui olemaan sillä hetkellä liian päissään valaistakseen toia plasman toan kalifiomisprojektista. Kyseinen kyborgi joi vastahakoisesti oluttaan, ehkä siitä tulisi parempi olotila. Humalatilan keveys olisi toivottua ja se siirtäisi huolet ainakin hiukan kauemmaksi.
“Mutta olet syntynyt uudelleen. Kuin Nuva”, Halawe sanoi aika selvästi.
Nuvan mainitseminen toi Delevalle mieleen vain Svarlen ja minkälainen hirviö hänestä oli Matoron ja Umbran mukaan tullut. Elävä biomekaaninen nestehirviö, joka imi itseensä sieluttomia, vangittuja sotureita. Toa joi lisää olutta, tällä kertaa paljon ahnaammin. Pitäisi varmaan siirtyä hiukan vahvempiin juomiin, sillä hän ei halunnut muuttua Svarlen kaltaiseksi.
“Kiitos veljemme mainitsemisesta”, Deleva sai sanottua. Hän oli toisaalta iloinen, että Halawe oli tehnyt kolikollaan tehtävänsä, mutta toisaalta ei. Tuntui, että se koko kolikko oli yksi syistä miksi hän oli nyt tällainen.
“Svarlelle. Levätköön hän haudassaan toistamiseen”, Halawe sanoi. He kippistivät juomiaan, toinen martinia ja toinen olutta. Kumpikaan ei kuitenkaan erityisesti pitänyt aiheesta, jolle he kippistivät.
“Toivottavasti hän pysyy haudassaan”, Deleva mutisi oluenjuonnin lomassa.
“Eiköhän hän pysy. Kuulemma ystäväsi hautasivat hänet niin perusteellisesti. Lisäksi hänestä oli tullut jotain todella outoa. Biomekaaninen meri?”
“Joo. Matoro ja Umbra kertoivat niin. Umbra sanoi jotain Nimdan käyttämisestä, mutten pitänyt siitä. Sekin taikakalu on syynä niin moneen skarrarrarin asiaan”, konemies kertoi. Hän ei pitänyt siitä, että oli olemassa taikakaluja, joilla laivat lentävät ja mielikuvitus ei ole rajana. Se tuntui yhdistyvän niin moneen ikävään asiaan.
“Tiedän vain vähän Nimdasta”, Halawe aloitti. “Jotain juttuja olen mielisiruista kuullut, mutten kauheasti. Metsästäjien piireissäkin kiertää niistä erilaisia kertomuksia, mutta suurin osa niistä on varmaan pötypuhetta”.
“Se Bio-Klaani etsii niitä siruja. Syitä miksi Kapura ja Matoro tänne tulivat. Kuin Kohtalon johdattamina me törmäsimme heihin Karzahnilla”, konemies kertoi.
“Karzahni? Selvisit hengissä Karzahnin valtakunnasta?”
“Kyllä. Siellä oli kivoja hirviöitä ja fysiikoita, jotka eivät tunnu olevan tästä maailmasta”.
“Et nyt puhu palturia. Ei sinne vain mennä!”
“Me menimme, me taistelimme ja me pakenimme sieltä”.
“Älä lainaa mistään lähteistä jos et osaa, plasmaveli”.
Deleva löi mekaanisen kätensä kasvoilleen. Hän halusi jotain vahvempaa. Konemies puristi oluttölkin nyrkissään pieneksi.
“Missä ne Nurukanin viskit nyt ovat?” kal-mies mutisi ja alkoi laahustaa huojuvin askelin kohti pöytää, jossa oletti maakenraalin viskien olevan.
Kaikki tuntui kuitenkin pyörivän toan näkökentässä. Diskovalot ja jumputus eivät auttaneet asiaa. Tai sekoilevat toat, vahkit ja matoranit sekä yksi selakhi.
Konemies tunsi rytmin osissaan. Hän alkoi tanssahdella robottimaisesti ympäri tanssilattiaa. Iloliemen luokse tuli liikkua tanssin askelin, eli sekavasti heiluen.
“Hei! Robottimies on tullut tanssimaan!” humalainen kynsikenraali huusi. Hän alkoi matkia kalin liikkeitä ja liikkua konemaisesti ympäri lattiaa.
Toa-siskokset riemastuivat. Niistä kahdesta Mexxi kuitenkin ulkoisesti kaikkein eniten.
Deleva oli vihdoin löytänyt viskikenraalin kalliit viskit ja kaatoi nyt sitä lasiinsa neliskanttisen muotoisesta astiasta. Viski poltti kal-miehen kurkkua ja sisäelimiä kuin tämän elementaalivoimat ja se tuntui todella hyvältä. Kerrankin hän tuntui elävän tässä metallisessa, kuolemankolkossa ruumiissaan.
Magneettimies liittyi pian entisen aerilaisen seuraan. Hän oli käynyt Angienin luona kääntymässä, ettei safiiri tuntenut itseään hylätyksi. Martini oli vaihtunut punaviinipulloon, pulloon jonka etiketissä komeili vaaleansininen ussal.
“Löysin tällaista. Haluatko maistaa?” Hal kysäisi ja näytti etikettiä. Ussal monistui Delevan humaltuneissa silmissä.
“Mikshi siinä on kolme ussalia? Ja kuinka ison pullon löysit. Ei pulloissa ole yleensä kolmea suuaukkoa”.
“Tämä on bio-klaanilaista, senkin hassu juopunut ystäväni. Bio-klaanilaista punaviiniä”.
“Avaa se sitten, vaikka minulla onkin tämä viski kesken. Tässä maistuu hieman palanut metsä”.
Korkki ponnahti nopeasti auki ja Hal kaatoi heille viiniä viinilaseihin. Tuntui, että tämä viini olisi tuhlattu humaltuneessa koneäijässä, mutta se oli tehty juotavaksi.
“Kristallisaarille hikh ja Aerille”, Deleva kuulutti jumputuksen yli. He kilistivät lasejaan.
“Onko sinusta tullut nostalginen, velihyvä?”
“Ei, mutta ajattelin palata käymään kotikonnuilla. Siellä on jotain vihjeitä tämän haarniskan tai no ruumiini luojasta. Muistatko sen makutan, jolla oli outo kartano?”
“Muistan hämärästi. Ei ollut melkein koskaan kotona. Kaikki omituisuudet aina laitettiin sen tilille, lohikäärmeet ja kuristaja-ankeriaat.”
“Lähden Kristallisaarille mahdollisimman nopeasti”, Deleva sai sanottua. “En tiedä millä menen, mutta tiedän että menen sinne.”
Hal sai loistoajatuksen näin humalaisena. “Tulen mukaasi Kristallisaarille. Angienkin voi tulla mukaan ja voimme käydä Selakhiassa. Se on kuulemma kaunis rauniokaupunki tai niin olen kuullut”.
“Mitä naisesi tähän sanoo? Varjottu asuu ihan naapurissa ja siitä tulee varmasti ikävyksiä”, Del kertoi ja otti taas polttavaa viskiä. “Hyvää tavaraa”.
Kuin tilauksesta selakhi hoippui paikalle naapurisalin sodanaikaiseksi puhallinmusiikiksi muuttuneesta metakasta. ”Hal, mitä sinä täällä tylsäilet??” Magnetismin toa nappasi tämän ennen kuin hän ehti horjahtaa.
“Juttelen täällä ystävälleni ja juon bio-klaanilaista punaviiniä”, Hal naurahti ja yritti suudella Angienia.
”Ettehän te vain kerro jotain sotajuttuja”, hailtia kysyi toan huulten osuessa johonkin korkean poskipään pii-kaiverroksen tienoille. ”Nuo jäärät tuolla alkoivat muistella niitä ja siitä tuli heti toooosi tylsää.”
“Tuo peltiukko aikoo mennä käymään kotona ja se kuulosti hyvältä idealta”, Halin huulet puhuivat yhä kiinni naisen poskessa.
”En ole vielä ihan niiiiin humalassa että tuo olisi hyvä idea”, selakhi vastasi hipelöiden mustaa mirua.
“Ota tästä vähän punaviiniä”, Hal naurahti ja antoi lasinsa selakhineidolle.
“Kuin yhtä suurta perhettä”, juomisensa yhteen ainoaan tuopilliseen jättänyt Cody ihasteli. Luultavasti puoliksi sarkastisesti, “Mitenkäs meidän verihaarniskaystävämme. Katselin vähän, että noissa osissa olisi muutama lokero valmiina. Miltäs maistuisi, jos käytäisiin vähän tuolla alakerran puolella. Uusien raajojen kanssa kaupan päälle vähän oikeita toa-välineitä.”
”Ai se kuuluisa ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ??” Angien kikatti. ”Kuka edes sanoo ’pyssykkä’?”
“Voihan sitä kokeilla, mutten tiedä onko niistä kauheasti iloa”, Deleva kommentoi.
“Äläs nyt. Kyllä iso pyssy aina piristää. Sitä paitsi sinä näytät kaverilta, joka osaa arvostaa laadukasta asetta.”
Cody epäonnistui uskottelemaan itselleen, etteikö hänen äänessään olisi yhä katkeruutta Matoron miekkaorientoituneisuutta kohtaan.
“Seuratkaatten minua. Ette kadu päätöstänne.”
Metakka tilassa vaimeni vain hieman nelikon siirryttyä kohti alempia kerroksia. Nurkassa kera iltapäivälehtipinon istui Kapura, joka vuorotteli huonojen salaliittoteorioiden ja Cehayan kirjan välillä. Nyt oli tohtorin lahjan vuoro. Tulen toa käänsii sivuja, viipyi jokaisella paperille asetetulla sanalla ja piti aina välillä taukoa kääntymällä huonojen salaliittoteorioiden puoleen. Pinkan alla toa oli havainnut Kuuden päivän uusimman painoksen, joka mitä todennäköisimmin sisältäisi uuden tekstin hänen inhokkikolumnistiltaan. Oliko sekopää edes kolumnisti? Hänen tekstinsä ilmestyivät aina mielipideosastolla. Ja Klaanissa hyvin harvoin, sillä ilmeisesti administo ei halunnut käyttää varojaan julkaisuihin, joiden arvo oli lähinnä ironista.
Runo päättyi. Kapura jäi tuijottamaan viimeisiä rivejä ja yritti muistella aikaa, jolloin se oli kirjoitettu. Keskustelut ja päivämäärät nousivat hitaasti esille Arupakin sirpaleista, mutta sentään nousivat… kunnes ääni keskeytti toan ajatusprosessin.
”Iltaa, Kapura.”
Tulen takoja ei liiemmin yllättynyt nähdessään Cevanin hopeisen komaun.
”Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa. Toa olisi arvioinut lievän hymyn ilmestyneen matoranin kasvoille, mutta toisaalta hän ei ollut ihan varma, oliko se koskaan niiltä poistunutkaan.
”Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi.
”Asia on hoidossa”, toa mutisi. Ja sen varmasti huomasit pikaisella mieliskannauksella. Mitä sinä oikeasti aioit? Varmistaa, etten yritä mitään?
”Minun ei tarvitse varmistua siitä, Kapura”, matoran sanoi ja otti askeleen pois. ”Jos kyseessä olisi joku muu paikallaolevista toista, varsinaisista urheuden esikuvista? En epäile, etteikö vaikkapa Matoro olisi jo yrittänyt jotakin typerän sankarillista. Mutta et sinä, Kapura. Olit aina liian järkevä omaksi hyväksesi.”
Ja sen sanottuaan käveli Cevan pois.
Kapura ei väittänyt tietävänsä, mitä tietoja epämääräisillä mielenvoimilla varustettu matoran oli hänen pääkopastaan imenyt… Mutta jotain hän tiesi. Tulen toa oli luvannut vain viedä matoranin Klaaniin. Sen jälkeen hän ei ollut velvoitettu mihinkään.
Joten mikä ikinä olikaan suunnitelmasi, Cevan…
Katsotaan, kuinka pitkälle se riittää. Kapura huokaisi ja avasi jälleen opuksen täynnä niin monia muistoja.
Ääni, joka selakhista kuului nelikon astuessa asevarastoon, oli lähinnä ”SKRIEEEEE!!!!”
Cody säpsähti pahanpäiväisesti. Hän ei ollut tottunut kuulemaan hailtioiden hailtioituneisuuksia.
“Tosiaan… varoitan sitten teitä hyvissä ajoin. Jos näette arvokkaan näköisiä hanskoja, älkää rikkoko niitä. Ja jos pötkylä jonka löydätte näyttää vetypommilta, se luultavasti on sellainen. Joten… älkää tiputtako niitä. Haarniskakomponentteja löytyy oikealta, tylsiä lyömäaseita vasemmalta, tuliaseet keskeltä ja panssariajoneuvot tuolta takahuoneesta.”
“Mikä tuo sininen laatikko on?” Halawe osoitti sormellaan outoa suorakaidetta, jossa oli heille vierasta tekstiä.
“Varmaan jokin suihkukoppi tai vastaava”, Deleva murahti. Hän halusi kokeilla niitä aseita mitä tänne oltiin tultu etsimään, vaikka epäilikin hiukan juttua.
”T-tämä on niin siistiä”, selakhi sopersi puolitajuissaan. ”Miksi kaikki täällä on aina niin ihanaa?!!?”
“Olet aina niin soma kun innostut”, Halawe leperteli.
Cody pyöritteli silmäänsä ja asteli kyyhkysten välistä tuliasehyllyille. Komentajan oli jo hetken ollut tarkoitus aloittaa inventaario. Etenkin jos sopimus Meksi-Koron kanssa vaatisi heitä aseistamaan suurempaakin joukkiota.
“Hei, Deleva. Mitäs sanoisit tästä?”, KAL- koura nappasi ilmasta pienen moottorisoidun kotelon, “Kertakäyttöinen ionilataus. Sopii suoraan vahinkoon tai vaikka väreilystä koostuvalla häkillä vangitsemiseen. Tiputin Purry-veikkosen tuollaisella pari viikkoa sitten. Säädöt löytyvät siitä kyljestä.”
“Ai että tuo lelu ampuu vain kerran? Sittenkö se pitää ladata jostain muuntajasta?”
”Ei, ei, minä olen sitä mieltä että”, tiedehai huitoi yliaktiivisesti sormiaan päänsä sivuilla. ”Deleva on kuitenkin toa, eli käytännössä tosi hyvä orgaaninen reaktori!!! Ei ole mitään järkeä asennella jotain tuollaista, kun voisimme käyttää jotain emel-elementtivoimaa hyödyntävää!!”
“Ai, että Ilonpilaajalinjalle lähdetään? Hyvä on. Meillä on täällä kaappi sitä varten.”
Cody riuhtaisi auki vähän matkan päässä olleen rautaisen kaksiovisen säilytysvitriinin ja veti sen hyllyt paremmin esille, jotta välineet sen sisällä näkyisivät kunnolla.
“Tässä on aika paljon sitä tavaraa, millä Killjoy tasoittaa steltiläisten toimistoja. KAL-haarniskasi on jo kiinni verenkierrossasi, joten aselokeroiden pitäisi tunnistaa näitä automaattisesti. On perinteisiä sarjatuliaseita, pienoisraidetykkejä, ohjusgeneraattoreita, kasaantuvia kilpiä, muutama kokeellisempi sädease. Joka makuun. Joka ruumiinosalle.”
“Kai teillä jotain kutistumis- ja jättiläissäteitä on jossain?” Deleva kysyi tyhmän kysymyksen.
”Onko teillä täällä jotain työpajaa?” Rautakala kysyi hipelöidessään kaikkea sitä terästä, joka vitriinissä oli esillä.
“Käytävän päähän”, Cody osoitteli, “Vasemmalle aukeaa pienet työtilat. Harjoittaisin kuitenkin varovaisuutta teidän… krhm… tilassanne.”
Selakhi ei ottanut moista kuuleviin korviinsakaan ja hoiperteli hakemaan työkaluja.
Jokin pieni Codyn sisällä kuoli, kun ilkeä pimeyden metsästäjä ruuvasi auki TSIUMM-raidetykin koneiston ja purki sen pöydälle yllättävällä tarkkuudella promilleihin nähden. ”Deleva, minkälaisen kuoren haluat tälle??? Heitä joku ase johon rakennan tämän. Hal annatko jonkun niistä ohjusasioista, haluan kokeilla sellaista tähän mukaan!!”
“En minä ole mikään asefriikki. Pitää miettiä. Olen enemmänkin kilvenkäyttäjä”, kyborgimies kertoi.
“Pfft. Kilpiä”, Cody tuhahteli mini-inventaarionsa ohessa, “Jos sinussa ei ole tarpeeksi miestä ottamaan luoteja vastaan naamallasi, niin kannattaako sinne taisteluun edes lähteä?”
“Pidän naamastani enemmän kuin sinä omastasi”, su-toa murahti.
”Lisäksi”, Rautakala hihkaisi ja ampui Delevaa selkään jonkinlaisella painekranaatinheittimellä. Hän kirkaisi innostuneesti paineaallon vavisuttaessa hyllyjä.
“Mitä skarraria sinä teet nainen!?”
”Ei naarmuakaan”, tiedehai riemuitsi pölyn hälvennyttyä. ”Tuo olisi tehnyt lihaskudoksesta pelkkää mössöä!!”
Halawe taputti esitykselle. “Oikein hieno show!”
”Niin, siis, kilpi, vai??” Angien palasi näpertelyyn ja raahasi pöydän ääreen jonkun hyllyrivien energiakilvistä. Hän avasi sen ja alkoi liittää raidetykin rhotuka-koneistoja sen keskelle.
“Eikö kilpikin voi olla ase jos sen heittää kuin frisbeen?”
”Kilpi voi olla myös ase kun sillä voi ampua kuolettavia säteitä”, hai mumisi yrittäessään sulkea epämääräisesti pullottavaa energiakilven koneistoa. ”Hal, voitko uudelleenmuotoilla nuo osat sopimaan keskenään?” hän ohjeisti etsiessään lisää asioita hyllyistä.
Fa-Toa teki työtä käskettyä ja osat alkoivat purkautua ja muodostua uudelleen ilmassa. Tuntui, että kyseinen suoritus oli tummahaarniskaiselle toalle turhankin helppoa.
”Tuolla ei tee enää mitään”, selakhi työnsi Codyn käsiin TSIUMM-tykin sisälmyksettömän rungon.
“Snieäääägh!?”, oli sydäntäraastava ääni, joka vahkin sisältä silloin kuului.
Rautakala työnsi lopulta epäpyhän energiakilpi-raidetykki-ohjuslaukaisemansa höyryritarille. ”Haluatko vielä kypärän? Minulla on oikeastaan ideoita, sinulle voisi tehdä plasmaa ampuvan visiirin tai tai vaikka jotain ioniasioita. Hei, en ole koskaan edes kokeillut Käden ioniteknologian kanssa säätämistä. Tästä tulee hauskaa!!!”
“Kypärä voisi olla ihan tarpeellinen kun pidän tästä kakamastani, vaikka se onkin saanut osumaa”. Hän muisti syväläiseltä saamansa möykytyksen. Hampaatkin pitäisi varmaan paikkailla…
”Voin suositella yhtä tosi hyvää hammaslääkäriä!!” selakhi selitti käydessä haarniskahyllyjen kimppuun. Pari-kolme muuta suojausvälinettä kalahteli lattialle humalaisen tieteilijän kurotellessa takarivistä sopivan näköistä kypärää. Hän irroitti toisesta punaisen visiirin ja kolmannesta epämääräisiä osia, jotka toimisivat kokonaisuudessa tosi varmasti!
”Mielenkiintoinen herrasmies, Varjottu ei tosin tykännyt ihan hirveästi. Hienoja tiedevisioita!”
“Ai se steltiläinen?” Halawe kysyi. “Komeat viikset hänellä. Olimme kerran viinikurssilla.”
Hitsausvälineiden esiinottamisen olisi pitänyt varmaan soittaa joitakin varoitusvaloja, mutta ennen kenenkään protestoimista selakhi oli jo juottamassa kypärään kiinni visiiriä ja värähdelevyjä. ”Onneksi liitoskohtien ei tarvitse olla niin kovin tarkkoja kun kehosikaan ei ole ihan hirveän tasapainoisen näköinen!!”
”Ampuisin sinua uudelleen jos siitä olisi mitään hyötyä”, kuului vastaus, eikä naisen äänen perusteella voinut sanoa oliko hän vakavissaan. ”Ehkä laitan vain tänne kypärään jonkun räjähteen!!”
“Sen jälkeen saisit varmaan hakea tekohampaat jostain”, Deleva näpäytti.
”Hal sinä vain seisot siinä kun paha puoliepäkuollut uhkailee minua??”
“Jos Delevasta olisi oikeasti vaaraa voisin vain repiä hänen selkärankansa irti”, Hal naurahti.
”Aww”, hai vastasi ja nosti kypärän plasman toan käsiin. Punaisine visiireineen se näytti enemmän kasvottoman sotakoneen päältä kuin toa-sankarin asusteelta. ”Kokeile sitä!!”
“Tytöt, tytöt. Ei noin kovaäänistä kinastelua noin lähellä massatuhoaseita”, Cody koki tarpeelliseksi muistuttaa.
“Ihan kuin ne aseet heräisivät tai jotain”, Deleva mutisi.
“Ihan kuin joku käyttäisi näitä ydinkärkiä johonkin”, konemies kommentoi.
“Äläs nyt. Jos ne teidän teorianne pitävät paikkansa, niin steltinmerellä saattaa olla jotain, jonne niitä voisi alkaa vauhdikkaasti sijoittamaan.”
Nelikko säpsähti valtaisaan jylyyn, joka ei koko kansakunnan onneksi ollut hyllyltä tipahtanut massatuhoase, vaan käsittämättömästi kahdentoista metallisen kerroksen läpi pauhaava musiikki.
“Taisi emäntä palata retkeltään?”, Cody mietiskeli tunnistaessaan “sisarensa” bassorikkaan musiikkimaun. Pariskunta ei ollut kovin vaikuttunut jylystä, kun taas KAL-setä tunnisti kappaleen välittömästi.
Lähetä tohungasi vuodeksi meille, sinulla on äkkiä aikaa!
Työ tulee tehtyä, Shasalgrad nähtyä, arki on jälleen juhlaa!
“Ei Ruki.:n eheintä tuotantoa, mutta klassikkohan se tämäkin.”
“Ehkä pitäisi käydä katsomassa, etteivät seinät murene kajareiden ympäriltä”, komentaja yhä selitti, “Viimeinen sulkee oven perässään.”
Triangeli ei tohtinut jäädä keskenään ilman asevaraston isäntää, joten jalkaparit seurasivat Codya ripeästi kohti hissiä.
Ja ei. Kukaan ei sulkenut ovea perässään.
Hetkeä aikaisemmin, ylempänä
Ykköskerrokseen raivatut henkilökunnan tilat olivat muuntautuneet nopeasti sohvien, pöytien ja tarjoiluastioiden mekaksi. Jazz pauhasi taustalla, kun DJ Nurukan pisti nuoruusvuosiensa parasta settiä pöytään.
Huoneeseen saapunut Xen tuijotti lattialle heitettyjen ledvalojen keskellä pyöriskeleviä toa-siskoksia. Mexxin ja Nahon juhliminen pysähtyi vahkin äärimmäisen tuomitsevaan katseeseen.
“Olen pari tuntia poissa ja teillä on täällä heti juhlat pystyssä!?”
Nurukan nosti kätensä huolestuneena mikseriltä. Kolmen toan kopla tuijotti emäntäänsä nolostuneena. Jopa nurkassa iltapäivälehtien alle hautautunut Kapura nosti katsettaan paperin takaa.
“Musiikki pauhaa! Kaikilla on juotavaa!”
Vahkin tuohtuneisuus aiheutti lisää huolestuneita katseita.
“JA TE ALOITITTE ILMAN MINUA?!”
Nurukan tyrskähti ja väistyi vain niukin naukin pokan naaman pitäneen ionisoturin tieltä. Digitaalisesta kirjastosta valikoitui hyvin nopeasti soittolista, jonka muinaista sisältöä Xen tiesi vielä myöhemmin häpeävänsä. Illallisviinistä oli kuitenkin jäljellä juuri sen verran, että syväläinen tekno sai raikaa.
“NUPIT KAAKKOON!”
https://www.youtube.com/watch?v=fjDt3N9H210
“Tanssilattia” (eli huonekaluista vapaa läntti keskellä oleskelutilaa) villiintyi kahden toan jalkojen alla juuri sopivasti asevarastosta saapuvan nelikon päästessä todistamaan muinaista biletyksen voimaa. Cody suojasi korviaan musiikin pauhulta ja olisi kernaasti kysellyt Xeniltä Matoron olinpaikkaa, jos musiikin yli olisi kuullut edes omat ajatuksensa. Nuori kenraali ei itsekään ollut huomannut, missä vaiheessa jään toa oli livistänyt paikalta. Vaikka vastaus oli kuitenkin ilmiselvästi “se hetki, kun musiikki alkoi”.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen Xen uskalsi jättää DJ-pöydän jo rauhaan ja antaa musiikin jatkaa omillaan. Vasta hieman rauhoituttuaan kenraali tajusi kiinnittää huomiota huoneen nurkkaa hallitsevaan valkoisenharmaaseen massaan.
“Naho, kun lupasit tuovasi meille patjoja nukkumista varten…”
“Mmm-h.”
“…miksi meillä on niitä …vuori?”
“No sinä kun otat näin hövelisti väkeä vastaan, niin ajattelin varautua.”
Ei ollut salaisuus, että tanssivan mangain katse vieraili yhä lukemista yrittävän Kapuran suunnalla. Xen tuijotti kattoon asti ulottuvaa nukkumasijojen kolossia ja sen huipulla pyöriskelevää onu-matorania. Viskipullo kädessään toikkaroiva professori oli lispahtanut ehkä liiaksikin opiskeluvuosiensa tunnelmaa.
“Hyvin sinä vedät, Mavrah!”, Mexxi kannusti ja miltei kamppasi Nahon nurin yliakrobaattisella loikallaan.”
”Jos kaikilta epävakavuuksiltanne ehditte, täällä on… aika mielenkiintoista tulkintaa tapahtumista”, Kapura huikkasi pidellen kädessään Kuuden päivän uusinta numeroa ja kasvoillaan epäuskova ilme. ”Ihan… ihan poliittisesta näkökulmasta. Tämä on aika… no, mitä jos vain luette tämän?”
Xen näpsytteli sormiaan kohti tulen toaa, kiilaten samalla Nahon ja Nurukanin eteen (joiden keskittymiskyky olisi luultavasti sietänyt iltapäivälehdistöä sillä hetkellä parhaiten).
“Näytäs, näytäs.”
”Se on tuo mielipidesivujen lopun järkyttävä tekstiseinä”, sanoi tulen toa ojentaessaan lehtä. ”Kannattaa varmaan hypätä lähelle loppua.”
Päästyään yli auki olleen sivun
Salaliittovinkki
Kääri naamiosi folioon. Se estää hallitusta lukemasta ajatuksiasi.
–Folion ystävä
havainnosta, Xen löysi tulen toan opastaman artikkelin ja läsnäolijoiden tuijottavasta katseesta johtuen luki sen ääneen.
Kansaamme niin äkisti kohdanneesta tragediasta, sitä selittävistä salaliittoteorioista, elementaalipsykologiasta sekä Mata Nuin meille asettamasta velvollisuudesta: Vaatimaton harrastelijan analyysi
Ensiksi haluaisin moittia niitä monia, jotka lähestyivät minua kirjeitse sekä samalla palstalla, jolla tämäkin pienoinen tekstinpätkä toivottavasti julkaistaan. Kuulkaa siis, te, jotka haukuitte aiempaa kirjoitustani ”liian pitkäksi”, ”tylsäksi” tai jopa ilmoititte, että ”turhaan vie tilaa lehdessä saatana”: On toimivan demokratian merkki, että kansalaisilla on tilaisuus jakaa ajatuksiaan vailla pelkoa siitä, että joutuu hiljennetyksi tai muuten vaarantaa olemassaolonsa. Metru Nuilla tällainen kansalaisoikeus on olemassa, ja minä päätin sitä käyttää, sillä usean tieteenalan tuntijana sekä tunnetun terävänä kynäniekkana koen velvollisuudekseni jakaa muillekin aatteitani, jotka ovat varmasti monelle mieluisaa luettavaa. Kehtaan jopa spekuloida, että Kuusi Päivää-lehden pitkän ja värikkään historian aikana toisinaan mielipidepalstalta löytynyt pätkä sarjaa ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” on niin ikään innoittanut muitakin valistuksen äärelle. Mikäli et itse tavoittele mainittua valistusta, voit kaiketi kääntää katseesi kohti jotakin huonompaa, suorastaan virheellistä tekstiä ja pysyä silti onnellisena. Olet vapaa tekemään niin :)
Välittömästi vaatimattoman kirjoitelmani alussa pyydän teitä kiinnittämään huomionne surulliseen tapahtumaan, joka on kaupunkimme yhtenäisyyttä ravistellut. Oletan perustietojen olevan kaikilla hallusssa, mutta toisaalta kaupungissa saattaa olla niitä, joiden mielestä ”Vaatimaton harrastelijan analyysi” edustaa ehdotonta journalismin kärkeä, joten voimme kai samalla varmistaa, että totuudenmukainen selostus tapahtuneesta leviää mahdollisimman pitkälle :)
Valitettavasti kansakuntamme joutui hieman aiemmin (Olettaen, että tämä kirjoitelma ehtii painoon! En missään nimessä halua pettää niitä, jotka odottavat jo innolla pääsevänsä lukemaan uudesta ”Vaatimattomasta harrastelijan analyysistä” sen, miten raaka ja julma tapahtumasarja todellisuudessa eteni :) ) kokemaan jotakin niin järkyttävää, että sitä on vaikea sanoin kuvata (Mutta teen sen silti, sillä roolini Metru Nuin kansan alituisesti valppaana valistajana ei ehkä ole helppo, mutta se on Mata Nuin minulle suoma rooli). Monen sydän särkyi, ja vielä useammalta pirstoutui usko huomiseen, kun aiemmin päivällä yhtäkkisesti ilmaan noussut alus XMS Angonce iskeytyi Ko-Metrussa yhteen kaupunginosan kristallitorneista ja aiheutti paitsi valtavat vahingot infrastruktuurille myös usean enää meidän mielissämme elävän rakastetun veljen ja siskon kuoleman. Kaupunki vajosi hengeltään murrettuna syvälle suruun, ja minä suren kanssanne. Niin tekee myös ”Vaatimaton harrastelijan analyysi”, jonka asema huonojen uutisten tuojana ei varmasti ole helppo. Mutta arvon lukijat, muistakaa lukemattomista viisauksistani edes tämä: Elämä ei aina ole pelkkää onnea, vaikka sattuisikin olemaan älykäs mielipidekirjoittaja tai jokin yhtä korkeasta asemasta nauttiva henkilö, kuten Turaga Dume. Mutta meidän on surtava, ja minun vaatimaton toiveeni on, että surun myötä Metru Nui nousee entistä vahvempana kostamaan niille, joiden syytä tämä raaka hirmuteko on.
Nokkelimmat lukijoistani varmasti kysyvät, ketkä tekivät hirveän iskun, jota eivät empaattiset olennot voi mitenkään ymmärtää. Vaikka menetyksen arvet murtavat Metru Nuin, voi teitä onnitella oikeanlaisesta ajatusprosessista. Vielä suuremmat onnittelut ainakin minä suon teille siitä, että olette tulleet etsimään totuutta oikeaan paikkaan :)
Valitettavasti olen jo tätä kirjoittaessani (Raskas työ, jonka aloitin seitsemän minuuttia tapahtuneen jälkeen toki seuraten uutisvirtaa. Työni ei ole helppoa, mutta jonkun se on tehtävä :) ) huomannut ja veikannut, että valitettavan pian alkaa vääristetyn tiedon ja suorien valheiden virta iskeytyä Metru Nuin asukkaisiin. Monet osapuolet käyttävät kaaosta varmasti hyväkseen, sillä mikä olisikaan otollisempi hetki kääntää maailman vahvin kansakunta oman agendansa puolustajiksi! Minä en milloinkaan voisi käyttää niin julmasti hyväkseni Metru Nuin asukkaita, jotka hirveän teon myötä ovat laskeutuneet melankolian sekä epätoivon tilaan. Sen sijaan tiedottajan roolissani tuon kansalle sen, mitä se haluaa ja sen, mitä se ansaitsee: Muuntelemattoman totuuden. Lukijani, jatka siis lukemista! Älä ryntää hätiköiden teloittamaan oletettuja syyllisiä vaan tutustu ensin arvostetun kynäniekan ja mielipidekirjoittajan vaatimattomaan mielipiteeseen. Antakoon se sinulle paremmat työkalut paitsi tragedian käsittelemiseen myös järkyttävän teon takana olevien kiinnisaamiseen ja rankaisemiseen. Varsinkin Turaga Dume: Jos luet tätä, ota minuun välittömästi yhteyttä. Suostun empimättä mahdollisimman korkeaan asemaan Metru Nuin hallinnossa, sillä Mata Nui on siunannut minua järkevän ajattelun lahjalla, ja minun Kohtaloni on sitä käyttää.
Tragedian murtama sydän ei pysy siinä tilassa ikuisesti. Arvostettu psykologi Tohtori Puukkosilmä kertoo meille kirjassaan Sureva tekoäly, että surun jälkeinen vaihe on matoranin tai muun olennon psykeessä viha. Viha niitä kohtaan, jotka niin raa’asti ja julmasti ovat valitettavan tilanteen tuottaneet. Viha niitä kohtaan, jotka rikkovat Mata Nuin tahtoa. Viha siis seuraa lopulta, ja Metru Nuin vihasta tulee globaalisti tärkeä elementti. Yhdessä meillä on tilaisuus puhdistaa maailma taudista, joka on näinkin kauan onnistunut pyristelemään hengissä ja joka tähtää vain täydelliseen tuhoon. Se tauti on Mustana Kätenä tunnettu järjestö.
Tiedän, että vaatimaton arvioni saattaa loukata tai herättää epäuskoa, mutta vakuutan, että se on totuus. Tällainen on kiero juoni, jonka pani toimeen jo vuosia maan alla aktivoitunut järjestö: Pirstota Metru Nuin kansan yhtenäisyys ja sitten tarjoutua korjaamaan se samalla soluttautuen jalon kaupungin valtakoneistoon. Uutisia seuranneet (Ja toivon, että seuraatte, ”Vaatimaton harrastelijan mielipide” on riittämätön lähde siitä syystä, että se ei ilmesty tarpeeksi usein :) ) ovat saattaneet huomata, että tapahtumaketjuun liittyy myös Metru Nuin suuren innovaation, mekaanisten lainvalvojiemme Vahkien huolestuttava toimintakyvyttömyys. Tarkimmat, kuten eräs vaatimaton kynäniekka, ovat jo pitemmän aikaa kuunnelleet hämmästyttäviä merkkejä. Vahkit menivät surullisten tapahtumien myötä epäkuntoon, mutta tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun niin käy! Ei, yksiköt ovat toistuvasti käyttäytyneet oudosti, ja nämä välikohtaukset tihentyivät päivinä, jotka edelsivät Metru Nuin suurta tragediaa. Liekö tämä sattumaa? Niin ehkä Metru Nuin surun murtamien kansalaisten halutaan uskovan, mutta minä olen valmis esittämään eriävän ajatuksen. Sattumaa tämä ei ole, vaan Mustan Käden petollisen tarkaksi hiottu suunnitelma, joka tähtää Metru Nuin ja koko maailman tuhoon!
Mitä on odotettavissa, minkälainen uhkakuva meitä odottaa? Vaatimaton veikkaukseni on, että Metru Nuin hallinto täyttyy hitaasti mutta varmasti Kädelle uskollisista henkilöistä (Tästäkin syystä, arvon Turagamme, kehotan teitä harkitsemaan vakavasti minun lisäämistäni valtakoneiston uhattuihin rattaisiin :) ). Lopulta Käsi hallitsee koko kaupunkia, ja on samantekevää, onko nimellinen suurin määräysvalta Turaga Dumella vai petollisella Xenillä, joka johtaa Kättä julkisuudessa (mutta ei suinkaan oikeasti. Ei, Käden todelliset johtajat eivät likaa käsiään saarellamme). Tämä salajuoni uhkaa kaikkea sitä, minkä puolesta taistelemme, ja sen pysäyttäminen on elintärkeää. Mutta mistä saada aseet, joilla sitä vastaan hyökätä? Kädelle myönteisiä tahoja on kaikkialla, eikä sen syntipukkien tuhoaminen paljasta salaliittoa. Ei, meidän on tavoiteltava totuutta, ja siinä onnistumme yhdellä työkalulla: Elementaali-inversiolla.
Kuuluisa ja arvostettu Tohtori Puukkosilmä on psykologian huippunimiä. Elementaalipsykologian tärkein teoria on mainitsemani elementaalien käänteisyyden teoria, joka kertoo meille Käden suunnitelman ja seuraavat siirrot. Ko-Metru on Jään aluetta, ja Jää symboloi elementtinä rauhaa, tyyneyttä, varmuutta, Metru Nuin hyveitä. Sen sijaan Tuli, joka tornin tuhosi, on intensiivinen, rauhaton, epävarma. Käsi hyökkäsi ovelasti Metru Nuin kansalaisten yhtenäisyyttä vastaan, ja mitä tekee tämä Tulen ruumiillistuma seuraavaksi? Kääntää Metru Nuin yleensä niin luotettavan ja varman muodon Tuleksi, sekasortoa viljeleväksi kadotukseksi, jossa Musta Käsi hallitsee kansaa pelolla ja uhkauksilla!
Meitä kohdannut tragedia oli hirveä, mutta jotain vielä kamalampaa on valitettavasti tulossa: Olen ylittämässä maksimisanamäärän, jonka Kuuden Päivän toimitus minulle armollisesti lahjoitti. Jos minä johtaisin lehteä, ei tällaista epäammattimaisuutta pääsisi käymään, mutta kenties on turhaa valittaa muiden virheistä, jos ei itse voi niitä korjata :)
Ensi kertaan, ”Vaatimattoman harrastelijan analyysin” lukijat. Kehotan jakamaan aatteenne sekä palautteenne minulle välittömästi, sillä suhtaudun kritiikkiin aina vakavan asiallisesti. En ole täydellinen, joten virheitteni (Vaikkakin ne ovat harvassa :) ) korjaaminen on hyvä harjoitus lukijalle. Ilmoita minulle kaikesta, mitä mieleesi tulee!
–”Vaatimaton harrastelija”, Kuusi Päivää-lehden mielipidesivuilla monia ilahduttaen useasti esiintyvä asiantuntija elementaalipsykologian, logiikan, yhteiskuntatieteiden, filosofian sekä lukemattomien muiden tieteiden sekä aatteiden alalta
”Sinä oikeasti käytit aikaa tuon ääneen lukemiseen sen sijaan että olisit vaikka työntänyt itseesi lisää alkoholia”, selakhi kysyi suu auki.
“Kieltämättä tämän jälkeen kaipaisin pääni täyteen…”, Xen irvisteli miltei pahoinvoivan näköisesti, “Mikä penteleen elementaali-inversio?”
”Elementaalipsykologian hömppä teoria, jonka mukaan yksilössä vaikuttaa tämän ominaiselementin lisäksi vastakkainen elementti, jonka vaikutus kasvaa poikkeuksellisissa tilanteissa elementaali-inversion seurauksena”, sanoi Kapura. ”Tunnetusti typerä ajatus, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.”
”Tuo nyt on aika omituista”, magnetismin toa kommentoi viinilasi käsissään. ”Mitkä edes ovat ’vastakkaiset elementit’?”
”Muistan ne ulkoa siltä varalta, että jotakuta oikeasti kiinnostaa, mutta yleisesti se teoria on aika tyhmä. Jotkut parit ovat aika perusteltuja”, Kapura tokaisi. ”Esimerkiksi tulen ja veden ymmärtää loogisesti. Teorian kannattajat ovat asetelleet kaikki elementit joko feminiineiksi tai maskuliineiksi, mutta siihen se logiikka taitaakin loppua – miten hemmetissä ääni ja painovoima ovat vastaparit?”
“Ennen kuin alatte tekemään tästä oikeasti vakavahenkistä keskustelua”, Cody muistutti ja nappasi lehden Xenin kourista, “niin te luette Kuutta Päivää. Saanen esitellä teille seuraavan sivun informatiivisimpia helmiä, kuten.”
DueMen MuAkA!!
HeHI KuLiteko ett Ä TRUraga DUOEme SaI LaHJAksi s VOITttO KRPA Or RAaATION JohtHajAlta Na a ONO Te kNO OLOgIa MUa KAna!!!! Ent ÄT js o Sen SISäslä on VAkIILu LA ITEE?????? HmhMHMHM…… KyL LÄ OleNOOnt OSaa aAVat Olla oVeLI aa,, ErÄnänLaisE t Kr aANat kIn….
oon onu metrusta ja etin naista. alax??? soita 066-288-256
–alax?
“Kenellä on puhelin?”, Nurukan jo innostui. Mexxiltä olisi varmasti löytynyt, jos tämä olisi saanut ajatuksensa irti Codyn vaikuttavasta kerronnasta.
“Miten… miten sitä teit tuon jutun äänelläsi? Tuon… noh TäMÄn äÄNEn?”
“Näytähän tänne sitä”, Deleva keskeytti ja tarttui lehteen, josta hänen käteensä jäi vain puolikas.
Sinä ystävällinen raputaksikuski Ta-Metrussa,
oliko kohteliasta jättää Ussal-taksi keskelle tietä? Se peittää ikävästi kaikki kulkureitit ja hankaloittaa monen elämää. Olkoonkin, että nyt on poikkeuksellinen tilanne. Vai pitäisikö ottaa rapukortti pois?
–Virheellisesti asetetusta raputaksista kärsinyt
Vinkki Metru Nuin viranomaisille
Pidättäkää tämä ”Valioliiga”. Destralin huligaanit varastivat minulta priimaluokan muskelirahinestekuljetuksen viime viikolla!! Ovat varmasti tämänkin takana.
–POIS PIHALTANI KARZAHNIN HÄIRIKÖT
”Hei, tiesittekö että Valioliiga yritti sopia jotain liittoa Varjotun kanssa”, Angien avautui. ”Joo-o, niillä oli joku kaupungintuhaoimssuunnietlma. Mestari ei ihan tykännyt niistä tosin!! Pari niistä on kai vieläkin siellä tyrmässä!!! Sitten ne-”
Cody ei oikeastaan halunnut kuulla enempää yksityiskohtia “pahamaineisen” Valioliigan vaiheista, vaan keskeytti jatkamalla oman lehdenpuolikkaansa lukemisella.
Kansallinen ongelma
Merirosvokirjallisuuden suosio on noussut huomattavasti Metru Nuilla menneiden kuukausien aikana. Miten toimisi yhteiskunta, jos kaikki olisivat merirosvoja? Jotain on tehtävä!
–Herätys, päättäjät!
Muutama katse (lähinnä kuulustelutilanteissa läsnäolleet) pälyilivät kohti tulen toaa, joka ei vastannut syyttäviin katseisiin. Samaan aikaan Naho kurkisteli jo Delevan olan yli hihitellen vahingoniloisesti seuraavalle mielipiteelle.
Ulos Musta Käsi!!
Voitonhammasta pommitetaan rajusti, ja syyttävä sormi osuu entiseen Mustan käden kenraaliin. Ja nyt räjähtelee Metru Nuilla! Selvästi salajuoni, jolla ns. ”Uusi Käsi” ensin tuhoaa kaupungin ja sitten näyttelee sen pelastajaa! LINNAAN KOKO SAKKI!!! (Ei oikeaan linnaan! Vankilaa kutsutaan linnaksi silloin, kun on tosi vihainen rikoksille)
–Totuuden ääni
”Nyt oli kunnon teoria!” Kapura innostui. ”Sopivasti vainoharhaa sekä virheellistä päättelyä ja täysin väärässä!”
”Voi ei, onko Voitonhammasta pommitettu??? Kuka saattaisi??” selakhi kauhistui.
Xen olisi vihellellyt, jos olisi osannut. Yritys näytti lähinnä groteskilta ilmehdinnältä, johon normaalin metallin ei olisi kuulunut taipua.
“Ja hei, Nurukan! Täällä on yksi sinustakin!”, Mangai jatkoi ahnaasti.
Kuuden Päivän toimittajat, huomio!
Kuka on tämä komea toa, joka on havaittu uutta Kättä johtavan Xenin seurassa? Tässä on aineet kiehtovaan juttuun!
–Uskollinen lukija
Mexxi oli saanut tarpeekseen. Hän oli odottanut vuoroaan mielestään jo liian pitkään ja tulisankari janosi päästä kerrankin lukemaan iltapäivämediaa, joka ei ollut täynnä dramatisointia ja suoria valheita hänen ja eräiden muiden toa-sankarien välisistä interaktioista. Toa kaappasi molemmat puolikkaat ja luki ääneen ensimmäisen silmiinsä sattuneen pätkän.
meksi koro laiset pois
ne vievät työt
–metru nui metru nui laisille
Mutrusuinen sheriffi sai Xenin lohduttavan taputuksen olkapäälleen. Surumielinen Mexxi tiputti lehdenpalaset käsistään ja heittäytyi puoliksi leikkimielisesti kaatokännissä olevan Mavrahin seuraksi patjavuoreen murjottamaan.
Lehden välistä esiin liukunut pienikokoinen liite sai Xenin reagoimaan äänellä, joka muistutti yhdistelmää innostuneesta rautasiilistä ja sotalaivan kahtia repimiseltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun nuori kenraali sai eteensä modernin 300-sarjakuvan. Oli ionisoturin onnen päivä. Kuusi Päivää oli valinnut liitteensä hyvin.
“Mmmmmminunnnn!”
Xen hyppäsi lehti kourassaan Mexxin alapuolelle patjavuoreen ja avasi nuoruudensankariensa seikkailuita pursuavan lehtiön.
“…Xen, ne lehdet saattavat olla sitten vähän erilaisi-”
“MMMMMMIIIIIIIIIIIIIIIIII-”, kuului Xenin tilttaus Nahon varoituksen päälle. Edellisen kerran neljäkymmentä vuotta vanhoja sarjakuvalehtiä lukenut vahki ei niinkään ollut hämmentynyt vuosien aikana muuttuneesta piirtojäljestä, vaan siitä ”anatomisesta rakenteesta”, johon Mangai oli piirretty poseeraamaan keskiaukeamalle.
“Olen aika varma, että se ei… ei se… eihän se…”, Xen soperteli ja siirsi katsettaan oikean elämän Nahosta siihen selkärangattomaan mutanttiin, jota hän todisti musteella painetuksi.
Mangain kasvolla oli tämän perinteinen “yritin varoittaa” -ilme. Nuori kenraali ymmärsi sivuja selatessaan, kuinka paljon maailma oli ehtinyt muuttua hänen vankeutensa aikana. Olkoonkin, että se tapahtui pienessä maistissa supersankaritarinan avustuksella.
“Mistä… mistä lähtien nämä ovat olleet näin… verisiä? Eihän näissä ennen ollut edes- ja tappoivatko ne juuri Lhikanin halkaisemalla hänet kahtia!?”
“Ai taasko?”, Cody ihmetteli samalla, kun kaatoi viimein itselleen tuopillista Kohiki-Salmen mallasolutta, “Vastahan hän pari numeroa sitten heräsi taas henkiin.”
“Sinä luet tätä roskaa?”, Halawe yskäisi sohvalta käsin, silitellen samalla Angienia, joka oli rojahtanut makaamaan pää edellä magnetismin toan syliin.
“Neljäkymmentä vuotta Xialla aivokuolleen turagan seurana ei ollut toiminnantäyteisin vaihe elämässäni”, Komentaja puolustautui ja viittoi Delevaa samalle tynnyrille virvoikkeita hakemaan.
“Minun täytyy saada nämä pois mielestäni”, Xen parahti ja heitti lehtisen patjavuoren huipulla hihittävälle professorille. Kapura ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta hankkimansa lehden pahoinpitelemisestä.
Sivupöydälle syöksyneen vahkin silmissä loisti (vaikkei ehkä kuitenkaan normaalia enempää). “Sinä muistit!”, limettisekoitusta sisältävää pulloa ihasteleva Xen lopulta hihkaisi.
“Paha unohtaa. Ainakaan sen jälkeen kun kittasit niitä varmaan viisikymmentä…”
“Joten mitä juhlistaisimme?”, Nurukan kohotti viskilasiaan, “Tai suremme?”
“Äh. Älä masenna meitä. Acn-ag-ngoncen romujen tuijottaminen tuo jo tarpeeksi pahan mielen”. Angien valitti. Siihen vanha kenraali kohautti vain olkiaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi.
“Ilta on kuitenkin vielä nuori. Onko meillä hyväksi todettua tapaa näiden kuluttamiseen?”, Mexxi tiedusteli viinilasi kourassaan. Xenillä oli onneksi vastaus valmiina. Hänellä oli ollut jotain mielessään siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Ficuksen varastossa.
“Siellä päiväisten tavaroiden joukossa… olen aika varma, että näin siellä jotain tuttua.”
Cody ähkäisi äänekkäästi. Komentaja oli käynyt tarkistamassa varaston välittömästi illallisen jälkeen. “Minä toivoin, että et olisi huomannut sitä…”
“Älä pidä meitä jännityksessä”, Naho toivoi. Xen oli jo rientämässä ulos oleskeluhuoneesta.
“Minä haen sen! Kohta näette.”
Cody pudisteli päätään miltei kauhuissaan.
“Xen. Tämä on sinun kaikkien aikojen huonoimpia ideoitasi. Ja minä sanon tämän sotavuoden neljä leivänpaahdinepisodin jälkeen.”
“Xen. Tuo on typerää”, Cody jatkoi, joskaan ei aivan hirveän pahantuulisesti. Komentajan kaljatuoppi oli unohtunut jo syrjään. Porukasta sillä hetkellä luultavasti selväjärkisin oli löytänyt pienen jakkaran alleen ja tuomitsi nuorempaa vahkisisarusta katseellaan.
Puinen laatikko putosi pöydälle nojatuoleille ja sohville asettuneen porukan keskelle. Patjavuorta vasten nurkkaan sammunut matoran-professori mutisi jotain unissaan.
“Ei sinun pakko ole osallistua. Tässä kuuluu olla hauskaa!”
“Minä en näe mitään hauskaa sen mustan mössön tavaroista löytyneissä lautapeleissä.”
Naho ei näyttänyt aivan varmalta omasta osallistumisestaan. “Salatut Laivat” -peli oli hänelle ahdistavan tuttu jo yliopistoaikojensa illoilta, jolloin luennoilta päässeet ga-matoranit istuivat iltaa pelin ääressä. Saattoipa hän joskus osallistua samanlaisiin rientoihin vielä sodan aikanakin. Mutta eihän hän sellaisista mitään muistaisi. Tai ainakaan myöntäisi.
“Nostan kortin. Joko vastaatte kysymykseen tai ette. Jos vastaatte, saatte pojon. Jos ette, niin ette. Kaukana rakettitieteestä.”
”Mutta noin sinä et joudu vastaamaan mihinkään”, selakhi protestoi. ”Eikö tässä pitäisi olla joku kiertoasia??”
“No sitten Cody jakaa kortit! Sinähän et halunnut osallistua itse peliin!”
“Tappakaa minut”, komentaja ähersi, mutta otti kuitenkin pinon valkoisia kortteja vastaan.
“Ole mies!” Nurukan nauroi.
Deleva laittoi mekaanisen kätensä ohimolleen. Hän oli jo mennyt laskuista.
“Noh. Aloitetaan jo!”, Xen kiirehti ja tyhjensi loputkin limedrinkinjämät lasinsa pohjalta kurkkuunsa.
“Myötäpäivään?”, Cody sopersi masentuneesti.
“Ketä kiinnostaa?”, Mexxi heitti. Aloita nyt vain jostain.
“Ota Cody lisää ilolientä!” Nurukan huusi. Viikset väpättivät kun tämä nauroi.
“Jahas! No siinä tapauksessa aloitamme isosuisesta maan toasta!”, Cody heitti kostonhimoisesti ja nosti laatikosta ensimmäisen kortin, “Oudoin lahja, jonka olet koskaan saanut. Ota tai jätä.”
“Ihan hauska”, tokaisi vuoroon tullut Naho, “Olette varmaan kuulleet Liefekistä? Se uusien 300-sarjakuvien piirtäjä? Laittoi minulle postissa yhden alkuperäisistä kansistaan…”
Tässä vaiheessa puna nousi toan kasvoille. Xen heitti kädet kasvoilleen. “EI! SE! EI HYVÄNEN AIKA SE?!”
Nahon nolostuneesta soperruksesta erotti vaivoin sanat “selkäranka” ja “anatomia”. Kenelläkään ei ollut aiheesta enempää kysymyksiä. Tai ainakaan selakhi ei ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Cody pelasti Nahon: “Deleva sitten.”
“Jos olisin joku skarrarrrarin ilonpilaaja, vastaisin, että tämä minun nykyinen ruumiini on oudoin lahjani. En kuitenkaan vastaa näin. Hmm… Pitääkin miettiä”, hän otti hiukan rumisgonelaista olutta. “Sain joskus lahjaksi kumiankan. Se oli ihan hauska, paitsi, että se piti ihan järkyttävää ääntä. Kuin biomekaaninen hirvi se äänteli! Kuvitelkaa! Kumiankka, joka ääntelee kuin hirvi!”
“Eääh. Ei minulla ole tähän mitään erikoista”, Mexxi murehti, “Lasketaanko pilaantunutta kahvia? Joku Pedron lähetys oli joskus jäänyt jumiin postiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja lasissa oli pieni särö ja… noh. Arvaatte loput.”
Xen joutui miettimään omalla vuorollaan tovin. Hetken aikaa hän tuijotteli medaljonkinsa molempia “helyjä” ja toisen hän muisteli kaikkia niitä pieniä ärsyttävän funktionaalisia lahjoja, mitä Niz hänelle aina syyti.
“Sääli ettei minulla ole sitä tässä, mutta äiti teki minullekin oman ionimiekan. Pirun hieno. Kaunis kahva. Mutta sen väri… se on pinkki. Miksi pirussa se on pinkki? Vihaan pinkkiä…”
”Mutta sehän sopii silmiisi tosi hyvin”, Angien protestoi.
“Ja nyt sinä teit siitä vielä pahempaa! Miksei vahkeille tehdä piilolinssejä…”
”No luulen että osaisin kyllä vaihtaa silmäsi jos haluat”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin yrittää!”
“Okeiiiiii”, Cody keskeytti sananvaihdon, “Kiusallista. Seuraava.”
”No ööö”, hän kasasi ajatuksiaan. ”Oudoin lahja?? Varmaan tuo tuossa”, hän tökkäsi Halawea kylkeen. ”Sain sen Varjotulta Eksh-Exs-Exo-Novan raketnamiseen silloin!!!”
“Awww”, Halawe kommentoi. “Olen minä vähän outo, ehkä. No paras minä olen!”
”Vastaa kysymykseen”, Ang tökkäisi toaa toistamiseen.
“Joo, helmiäinen. Ei kysytty parasta lahjaa, vaan oudointa. Täytyy kyllä sanoa, että se rapujaloin varustettu hopeinen ajoneuvo oli outo. Sillä pystyi lentämään ja tuntui kuin aika kulki siellä eri tahtia. Sain sen palkaksi joltain tehtävältä, mikä on kylläkin bisnessalaisuus”, Hal höpötti. “Jostain Del- alkuisesta paikasta se oli”.
“Ja kaikille pisteet”, Cody vahvisti. Tämä oli myös sekä ensimmäinen että viimeinen kierros, jolloin kukaan edes laski niitä. “Seuraavaa pukkaa: Kuvaile merkillisin uni, jonka olet nähnyt. Naho. Sinusta lähtee.”
Veden Mangai ei aivan sisäistänyt kysymystä välittömästi. Sitten hän alkoi miettimään sitä kunnolla ja muuannen kauan kadonnut maan toa nousi hänen ajatuksiinsa. Edelliskierroksen puna nousi toan kasvoille entistäkin voimakkaampana.
“…skippaan.”
“Että mitä?”, Xen ihmetteli. Nurukanilla oli sen sijaan tietäväinen virnistys viiksillään.
“Skippaan! Seuraava!”
“Hmm… Olen nähnyt merkillisiä unia sen jälkeen kun minut pultattiin tämän peltipurkin sisään. Näin elohopeaisen meren ja armeijan kaleja. Näin ystäväni kaleina, sieluttomina, tahdottomina sotureina tuhoutumattomissa haarniskoissa. Sinä olit siellä, Nurukan. Matoro ja muut olivat myös. Jokin outo Umbrankin valoa suurempi valo siellä oli myös”, plasmasoturi otti pitkän kulauksen rumisgonelaista. “Sori jos olin ilonpilaaja, se kun oli teidän kaverinne tai jotain”.
”… tuo on oikeastaan aika siistiä”, Angien vastasi vastoin koko muun joukon typertyneitä ilmeitä.
Mexxillä kesti hetki niellä plasmamiehen tarina. “Okei. Tuota… on minulla yksi aika hauska. Muistatte silloin, kun metsästäjät jyräsivät kotini läpi ja tappoivat tuhansia? Noh. Minä näin kerran unta, jossa olin, siis tiedättekö, ihan helvetin iso. Siis en sillätavalla titaani-iso. Vaan siis ihan perkeleen iso. Siis. Tajuatteko. Vedin yhdellä huitaisulla koko armeijaa turpaan!”
“Viileä tarina, sisko”, Naho kommentoi, “Mitenkäs kovissa quazoissa tuli edeltävän iltana oltua?”
“Kyllähän sinä sen muistat…”
Veden toa hiljeni nopeasti.
“Tämä on nyt vähän kiusallista”, Xen kiirehti jatkamaan, “Kun minä en ole ihan varma, että näemmekö me edes teknisesti ottaen unia.”
Vilkaisu Codyyn ei tuonut sen enempää vastauksia, kun hopeinen komentaja vain päätyi kohauttamaan olkiaan.
“Jotain staattista höttöä joskus, mutta sekin voi toki vain olla satojen sisällämme kirkuvat sielut”, kenraali päätti omahyväisesti.
”Minä en kai koskaan nähnyt unia kirkuvista sieluista kun ne on aika tavallisia”, Rautakala aloitti. ”Mutta ööö, muistan yhden unen missä olin ihan tavlalisesti kotona, se taisi olla sitä aikaa kun tein vielä töitä sen yhden typerän skakdin kanssa, joo, siinä oli ainakin pari niistä idiooteista. Ilman päitä tosin, niinkuin nyljettyinä! Sitten siinä oli joku niistä tosi rumista Vajrotun tyypeistä. Se yksi, joka näyttää varaosista rakentetulta?? Ja sitten-” Hän sekosi sanoissaan sen verran, että muut otaksuivat tarinan olleen liikaa sille humaltumisen tilalle.
“Minäkin haluan kertoa oudosta unestani, rakas”, toa sanoi ja otti taskustaan pienen kolikkonsa, hammasrattaalta näyttävän asian. Se alkoi pyöriä ilmassa toan edessä.
“Näin joskus unta, jossa taivaalta satoi kolikoita. Hammasrattaita satoi joka puolella ja se oli tosi hauskaa, kunnes Mata Nui itse tuli kivipaatena huutamaan minulle, että vein hänen solujaan tai jotain muuta teknojargonia. Suuri Henki itse oli muka unessani puhumassa minulle kuin missäkin metrunuilaisessa elokuvassa. Sanoin hänelle, että hän on ihan sekaisin ja sen jälkeen kivipaasi kaatui johonkin hiekkalaatikkoon. Se oli outo uni. Ehkä siinä oli se kredipselleeniviini, jota jäi tehtävältä…”
“Olittepa te kaksi varsinaisia kronikoitsijoita”, Nurukan kommentoi edellisiä unia. “Minun uneni ovat olleet suurimmalta osin vain mieleeni putkahtavia muistoja kun minun muistoni pyyhittiin silloin joskus. Ai niin. Muistan jonkun unen Avra Nuilta. Koko seikkailu tuntui ihan unelta. Siellä oli zyglakeja työskentelemässä Makutalle tai no KraUmbraksi se itseään kutsui. Oli aika pöljä uni. Ei kellään voi olla mitään varjopersoonia, jotka väittävät olevansa makutoja!”
“Uni? Minusta se oli turhan todellista, maakenraali”, Deleva murahti.
“Hei, katsokaa. Rationaalisen miehen uni! Ottakaa mallia”, Cody astui tilanteen väliin. “Seuraavaa pukkaa: Mitä tekisit, jos voisit olla päivän ajan näkymätön.”
Hiljaisuus. Hereilläolevista katseista jokainen kääntyi tuijottamaan sinistä Hunaa Nahon kasvoilla. Kiusallinen hiljaisuus sai Codyn käymään läpi kortteja uudestaan.
“Joooos me vaikka otamme jonkun toisen… no tässä! Ja se on mehevä! Mitä tekisit viimeisenä päivänäsi, jos tietäisit, että maailma loppuu huomenna? Deleva! Sinusta lähtee.”
“Hmm… Varmaan kokeilisin mitä herkkuja tässä puvussani on. En varmasti löytäisi Umbraa 24:ssa tunnissa, en ole mikään toimintasarjan tähti, joten sen voisi unohtaa. Ehkä etsisin mieluummin Metorakkin käsiini ja vetäisin hänet kappaleiksi tai jotain. Kuulemma majailee jossain Bio-Klaanissa tai jotain”.
“Tjaa-a”, pohdiskeli Meksi-Koron suojelija, “Hyppäisin varmaan kellotorniin jossain kotikonnuilla ja ottaisin rennosti. Auringon paahde peltikatolla. Ihanan lämmintä ja ihanan kotoista. Mitäpä siinä turhia hötkyilemään. Xen?”
“Eäärh. Panikoisin? Käpertyisin johonkin nurkkaan alakertaan ja toivoisin, että tämäkin katastrofi menee ohi piiloutumalla? En minä tiedä. Lisää juotavaa ehkä? Eipähän ehtisi murehtimaan liikoja, kun pitäisi kitata näitä… näitä ihan hiton hyviä drinkkejä. Missäs se tarjoilulautanen olikaan?”
”Oikeastaan kysyisin varmaan ensimmäisenä että miten se maailma oikeastaan loppuisi”, kristallogi aloitti. ”Koska olishihan se aika paljon ikävempää kuolla vaikka elävältä palamiseen kuin vaikka vain siihen että yksinkertaisesti mokel-molekyykliraknte- mo-rakenne vain hajoaisi yhdessä hetkessä.. vaikka toisaalta en tiedä olisiko sillä viimseiseen päivään eroa? Kuoleminen on muutenkin aika tylsää, tai ainakin silloin jos kaikki kuolevat. Eeenköhän minä, en tiedä? Tekisimme jotain kivaa tuon yhden kanssa?”
“Varmaan veisin Angienin jonnekin kivaan paikkaan ihastelemaan maailman palamista, jäätymistä, tsunameita tai taivaan putoamista niskaan. En minä tiedä. Hyvää viiniä ja juustoa hakisin jostain. Maailmanlopun piknik voisi olla aika romanttinen”, Hal kertoi vastauksensa.
”Pitää muistaa tehdä noin jos maailma joskus sattuu palamaan!” hailtia hihkaisi ja antoi nopean suudelman Halawen naamiolle.
“Heh. Hankkikaa huone”, Nurukan naurahti. “Maailman loppuessa en tiedä mitä tekisin. Olen jo niin vanhakin, vaikka olen täynnä virtaa. Jos tietäisin maailman loppuvan ehkä yrittäisin estää sitä? Antaisin toa-voimani toa-kiviin ja ohjaisin uuden sukupolven pelastamaan maailmaa tai jotain. Opettaisin heidät toimimaan ryhmänä ja uskomaan hyveisiin. Muuten lukisin varmaan jonkin hyvän kirjan loppuun ja joisin hiukan selakhialaista viskiä”.
Naho ei ollut edes kuunnellut muutamaa viimeisintä vastausta. Hän oli jäänyt Angienin tavoin kiinni kysymykseen.
“Lähdemmekö me nyt oletuksesta, ettei sitä voisi mitenkään estää? Eikö kenenkään hakkaaminen tai minkään korjaaminen estä sitä? Koska jos ei, niin sitten varmaan masentuisin. Tai etsisin ensin ratkaisua ja jos en löytäisi sitä niin masentuisin. Oikeastaan aika tyhmä kysymys. Mitä tällaisella spekuloinnilla edes-”
“JA LISÄÄ KALJAA ILLAN TYLSIMYKSELLE!”, karjaisi Mexxi, joka survoi täyttä tuoppia veden toan naamalle.
“Okei, okei. Pidetään nesteet poissa verhoiluilta”, Cody huokaisi, “Mexxistä lähtee. Kenen läsnäolijan kanssa jäisit mieluiten jumiin hissiin…”
Kuluvat tunnit olivat verottaneet läsnäolijoiden määrää yhdellä. Pelin päätyttyä Cody oli ottanut suunnakseen rauhallisemmat osat tukikohdasta. Naho oli peitellyt välissä Mavrahin yhdellä vuoren patjoista ja jossain vaiheessa unissaan pyörivä matoran oli kadonnut tekstiilin loputtomuuden keskelle. Xenin soittolistakin pyöri edelleen, mutta kappaleet olivat päässeet jo hieman rauhallisemmille vesille.
”… mistä tulikin mieleeni”, selakhi oli hyvin syvällä filosofisen keskustelun pyörteessä nuoremman kenraalin kanssa. ”Mietin sitä sirua. Nimdaa. Se vähän sai minua miettimään juttuja uudestaan enemmän tuohon suuntaasi. Jos on olemassa jotain jolla saa vain, ööh, kumottua kohtalon, niin mikä idea koko siinä on?? Tavallaan haluaisin melkein tutkia itse sitä sirua, meinaan mielitutkijalla oli tavallaan pointti… että se on aika mullistava, ja että sillä voisi muuttaa paljon asioita…”
“Aa-a-a-a-blrghh”, oli ääni, joka kuului miltei drinkkiinsä tukehtuvasta Xenistä, “Äläpäs äläpäs edes yritä. Hauskaksi väeksi te olette osoittautuneet, mutta minä en ole periaattesta päästämässä tätä lähellekään ketään, joka riehui sillä teidän aluksellanne.”
”No ööh kukaan meistä ei tehnyt mitään sillä siellä”, selakhi puolustautui. ”
“Eikä Matoron puheiden perusteella edes tarvitse”, Naho puuttui keskusteluun, “Väitetysti ne vain kaappaavat ajatuksia ja ideoita ympäriltään. Kenenkään meistä ei tarvitsisi olla aktiivinen toimija.”
”… eli pelkästään se että se on tässä tilassa on saattanut jo aiheuttaa asioita?”
“Voi olla. Joskaan ei se kyllä kaulassani ole vielä mitään ihmeellisyyksiä tehnyt, että ehkäpä se ei toimi ihan samalla tavalla kaikille?”, huppunsa reunaa näpräilevä kenraali pohdiskeli.
”No öö tätä varteen on hytopeet-hypoteettis-deu-ded-deukt- ääh, ehkä meidän pitäisi vain tehdä !!tiedettä!!?”
“Joo, hei! Tiede kuulostaa hauskalta”, Mexxi heitti ja laski saappaansa viimein pois pöydältä. Pullonkorkkeja sormiinsa könteiksi sulattanut tulen toa oli jo melkein vaipunut uneen hiljaisemman keskustelun aikana.
“Tyypit hei. Oletteko te nyt ihan tosissanne?”, helyjään kilistelevä vahki marmatti. Tilanne vaati taas uuden drinkin. Kulutetun hermomyrkyn määrä tukikohdassa oli ylittänyt valtioita kaatavat tasot.
“Idea ei silti ole täysin huono”, puuttui viiksikkäin ääni, “Suurin osa meistä ei ole edes nähnyt sitä kunnolla. Kaiken tämän keskiössä olevaksi esineeksi me tiedämme siitä ehkä liian vähän.”
Xen tunsi jäävänsä mielipiteissä hieman ahtaalle. Vilkaisu Nahoon ei varsinaisesti helpottanut päätöstä. Veden toa vain kohautti olkiaan ja totesi olevansa teoriassa samoilla linjoilla Nurukanin kanssa.
Ehkä se oli myrkyt nuoren kenraalin elimistössä tai uteliaisuus, jonka hän jakoi mielitutkijan kanssa. Lopulta kaikkien yllätykseksi mustat kädet irroittivat sinisen hohteen klipsistään. Angienin kädet ottivat sirun vastaan.
“Jokainen katsoo sitä. Katsoo. Ei sen enempää. Ja varokaa ajatuksianne.”
Selakhin keho värähti, kun valkoinen siru kosketti hänen kämmeniään. Hän pudotti sen lattialle yllätyttyään käsikoordinaationsa puutteesta. Ei hän ollut edes juonut ihan hirveästi alkuillan jälkeen!
“Onneksi et hajottanut sitä, kuten Umbra hajotti sen jonkun hanskan asevarastossa”, Deleva kommentoi mämmikourailua.
Hai poimi Deltan sormiinsa ja vei sen suoraan toisen silmänsä eteen nähdäkseen paremmin metallinpalan kaiverrokset. ”En edelleenkään ymmärrä mitään mitä Radak tällä teki”, hän huokaisi. ”Sitä ei voinut mitata tai mitään. Ihan typerä asia.”
“Anna siru minulle, haitar”, Halawe sanoi.
”Nuo nimesi vain parenevat yön myötä”, Angien kihersi antaessaan sirun toalle.
“Hahaa. Siru on minulla, legendaarisella Toa-rosvolla! Kukaan ei voi pysäyttää minua kun vien sen Kummisedälleni! Viitta hulmuten lähden täältä ja draakkikeisari on tyytyväinen”, hän nauroi.
“Tosi hauskaa, metsästäjäpoju. Seuraavaksi voitkin kutsua kaverisi noutamaan sinut kotiin. Olen ihan varma, että sinulla on joku DEVASTATOR täällä jemmassa”, Naho urisi, eikä kukaan ollut varma, että kuinka tosissaan.
“DEVASTATOR on vain tosi surkea kaveri, joka kuvittelee olevansa jotain. Kuin huono kronikoitsija olisi keksinyt supervoimia sarjakuvahahmolleen. Kukaan ei halua olla sen kaverin kanssa tekemisissä. On ilkeä ja tyhmä kuin saapas”, rosvoritari kertoi.
Mexxi kurotti kaappaamaan sirun pahaa-aavistamattoman Halawen käsistä. Nainen työnsi silmänsä niin lähelle Nimdaa kuin vain tohti. Sheriffi siristeli silmiään ja yritti ymmärtää, miksi kaikki pitivät jotain niin viatonta niin kamalana. Lyhyen hetkensä aikana toa ei ehtinyt huomaamaan, että illan pikkutunteina takaisin hiipinyt nälän tunne oli kadonnut pieneksi hetkeksi.
“Anna se tänne. Puhkaiset siihen vielä silmäsi”, Naho ärjähti vei sirun toa-siskonsa kourista. Onneksi Nurukan oli tilanteessa hereillä, sillä esine ei pysynyt veden toan käsissä kauaa. Naho parahti ja siru lähti huimaan ilmalentoon, jonka maan toan vankka käsi pysäytti. Xen tuijotti Nahoa hämmästyneenä. Toa ei itsekään ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
“Se… se vain poltti.”
Maakenraalin kädessä siru alkoi hohtaa sinertävää valoaan. “Muistoni palautuvat paljon nopeammin. Muistan ihan tyhmiä juttuja vuosikymmenien takaa. Ehkä tämä siru vain nopeutti prosessia tai jotain. Tuntuu, että voin vihdoin olla se kenraali, joka minun on aina kuulunut olla. Se joka tuo Mustan Käden valoon, pois pimeydestä”.
“Laita se pois, ennen kuin se tekee sinusta semmoisen mömmön tai rikkoo mielesi tai jotain. Olen kyllästynyt sivupersooniin”, kal kommentoi.
”Minusta noista pitäisi vain hankkiutua eroon”, selakhi yllätti kaikki rationaalisella lauseellaan. ”Ne tuntuvat vähän rikkovan kaikkea. Tosin eniten siksi, ettei niitä voi oikeasti tutkia tai mitata. Ne voi olla mitä vain.”
Xen otti logiikanrikkojan vastaan Delevan ojennetusta KAL-nyrkistä ja napsautti sen takaisin kaulaketjuunsa reiästä, jota kukaan muu ei mielestään ollut edes huomannut. Sininen hohde yhtyi taas punaiseen ja kollaasi katosi jälleen vahkin panssareiden alle.
“Kun vain voisimmekin, mutta Matoron mukaan ne osaavat suojella itseään. Varmasti sitä on joku joskus yrittänyt.”
“Joten me suojaamme sitä”, Naho julisti itsevarmasti, “Oli se välisaarten makuta tuon perässä tai ei. Tunkeilijoita pataan.”
“Meidän ei pitäisi keskustella mistään näin vakavasta tällaisessa mielentilassa. Voi piru jos Lhikan tietäisi, mitä me täällä teemme. Dume heittäisi meidät kaikki turagasi seuraksi ikuiselle siestalle.”
“No yhdet sille”, Mexxi nosti kuppiaan, “Ja en tiedä. Uusille ystäville?”
Muidenkin lasit kohosivat ilmaan. Xen näki tulen toan silmäkulmassa samanlaisen pilkkeen, jonka hän näki viimeksi iltana, jolloin he olivat ensi kertaa tavanneet. Ja vaikkei kenraali millään olisi halunnut, kaikuivat Valkoisen Kuningattaren varoittavat sanat yhä hänen mielessään.
Hänen onnekseen Angien oli jo kaukosäätimellä. Musiikin oli aika raikaa taas.
Koko yön rai’annut musiikki alkoi pikkuhiljaa vaimeta, Mustalumi kuuli. Ei sillä, että se olisi häntä valveilla pitänyt. Häntä pitivät valveilla ne kaksi sataa enkeliä. Ne, joilta hän ei saanut rauhaa.
Vai pitikö häntä valveilla muistot hienoista hetkistä Umbran ja Kapuran kanssa? Olivatko ne yhtään sen vähemmän kalliita, vaikka totuus olikin valhetta?
Tai ehkä hän oli vain huolissaan tulevasta.
Siitä, mitä Klaanissa sanottaisiin. Jos Klaani ei olisi liian kiireinen hukkumaan lyijyyn.
Joskus hän olisi moisia ajatuksia kohdatessaan vain lähtenyt patikoimaan saarelle. Juoksemaan, kiipeilemään, hakkaamaan ryöväreitä.
Jotenkin sillä ei enää tuntunut olevan merkitystä.
Harvalla asialla oli.
Hän pudotti sohvansa viereen kirjan, jota oli luullut lukeneensa vielä tunteja sitten. Xenin kirjahyllystä löytynyt teos ”Jumalan Nyrkki II – Xian sisäpolitiikan myrskyissä”, oli näyttänyt silloin kiinnostavalta, mutta eipä hän ajatuksiltaan ollut pystynyt siihen keskittymään.
Jään toalle jo hyvin tutuksi tulleen arkistohuoneen raskas puuovi aukesi ja hieman askelistaan hoippuva Xen astui sisään aivan liian tyytyväisen näköisenä. Vihertävä pullo kourassaan ja toinen kämmen auko ojennettuna kohti Matoroa, nuori kenraali julisti äärimmäisen tärkeän asiansa.
“Sinä. Ylös. Tanssimaan. Nyyyyyyyyt.”
”Ööööh”, toa ei saanut sanaa suustaan. ”Ettekö te olleet jo lopettelemassa? Kello on jo vaikka mitä, ja-”
“Pfffffft. Kelloja. Kuka niitä jaksaa tuijotella?! Meillä on musiikkia! Halawe teki pikkupurtavaa! Ja me todistimme juuri, kuinka Naho sammui pää edellä eteiseen!”
”Sori, minusta ei ole tällä hetkellä tanssiseuraksi”, toa vastasi asettaessaan kirjaansa takaisin hyllyyn.
Ylienerginen Xen kipitti välittömästi katsomaan, minkä parissa toa oli yrittänyt aikaa viettää.
“Hei! Tuo on tosi tylsä! Ja sen ykkösosa joutui teille tietämättömille jo ihan hiton kauan aikaa sitten.”
”Teillä taisi olla hauskaa ylhäällä?” Mustalumi kysyi vaitonaisena, enemmän kohteliaisuudesta kuin mielenkiinnosta.
“Tiesitkö, että Nurukan on tämän maailman suosituinta hissiseuraa?”, Xen vastasi epäinformatiivisesti, “Ihan hullua sakkia ovat kaikki. Minä pidän heistä! Vaikka se valkoinen pikkumies on vähän epäilyttävä. Missäköhän se edes on…”
”Vaikutat yllättävän selvältä siihen nähden, että olette juoneet koko yön.”
“Tämä oikeastaan vain turruttaa”, Xen selitti ja tuijotteli samalla puolityhjää pulloaan, “Sumentaa juuri sopivasti, että ei muista ikäviä asioita!”
”Ne tosin muistuvat mieleen aika pian aamulla”, Matoro totesi ankeana ja istuutui.
“No sen voi korjata taas seuraavana iltana! Tai sillä, että lakkaa nukkumasta. Ei teknisesti ottaen tule koskaan aamua ja… minä höpisen taas sekavia. Huomaako sen? Kyllä sen taitaa huomata. Vastaanko minä taas omiin kysymyksiini. Eih. Vastaan… olen pahoillani. Ehkä!”
”… no, omiin kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin vielä tervettä verrattuna omien kasvojensa sivaltamiseen miekalla.”
“Heiiiiisitäminunpitikinsinullevielämainita”, vahki muistutti kiireellä lähinnä itseään ja survaisi vapaan etusormensa Matoron maskissa olleeseen halkeamaan (toa irvisti) ja veti (kuitenkin verrattaen hellästi).
“Te toat kun olette tuolla tapaa vähän outoja, että voitte vaihtaa naamojanne, niin eikö käydä varaston puolella katsomassa jotain vähän… öh, ehjempää. Tai tietenkin jos haluat kulkea reikä klyyvarissasi, niin on sekin ihan okei. Mutta ajattelin vain mainita, kun meillä niitä tuolta löytyy. Että sillä tapaa, tuota. Niin?”
”E-en pidä ajatuksesta”, toa protestoi, mutta vahki talutti häntä jo ulos kirjastosta. ”Olen vaihtanut naamiota kerran, ja se… se tuntuu oudolta.”
“Äläs äläs äläs nyt”, Xen vaahtosi, kiidättäen avutonta toaa pitkin alakerroksen käytäviä, “Katso nyt edes, mitä kaikkea meillä on. Meillä kuitenkin ylläpidettiin kolmeasataa toaa. Kyllä sinä johonkin niistä silmäsi vielä isket.”
”Niin, no, ei tässäkään naamiossa näitä silmiä valmiiksi ollut.”
“Hei. Sinunkin runosi alkavat parantua!”, Xen jatkoi sopertamistaan ja miltei törmäsi asevaraston rautaiseen oveen. Täysin ajatuksissaan Xen alkoi näpyttelemään paneeliin yli kaksikymmenmerkkistä salasanaa vain muistaakseen, ettei hän edes tiennyt sitä. Vahki oli näpytellyt tauluun vain viisi ykköstä.
Ei sillä, että olisi edes tarvinnut. Edellinen varastoa kuluttanut porukka oli unohtanut oven raolleen.
“Oho.”
Matoro ei kysynyt, mikä oli saanut Codyn niin huolimattomaksi, koska heidän eteensä auenneet asehyllyt saivat hänet jälleen kerran sanattomaksi. Ainakaan tällä kertaa se yksi ei ollut uikuttamassa hänelle ballistisesta ylivallasta.
“Tänne perälle näin. Varo telaketjuja. Ja se hävittäjä saattaa tippua, jos tömistelet liikaa. Nyt tiukka vasen, älä jää jälkeen jaaaa siinä!”
Xen päästi viimein irti Matoron ranteesta. Teknologiaviidakon perällä, kuin pienen kujan päässä oli paikka, joka muistutti sepän puodin sovitusosastoa. Haarniskojen sijaan mallinukeilla oli kuitenkin ainoastaan naamat. Ja niitä riitti. Nopealla laskutoimituksella useimpiä kymmeniä. Matoron käännyttyä tuijottamaan hopeisia rivistöjä, oli Xen jo temmannut käsiinsä suuren Kadinin ja ojensi sen kohti toaa.
“EIKÖ TÄMÄ OLISI AIKA IHANAN PUNK?” kenraali hihkaisi äänellä, jonka hän oli tarkoittanut (ehkä) vietteleväksi. Lopputulos oli kuitenkin kuulostanut sieluttomalta poliisikoneelta.
“Sori. Väärä ääni.”
”Piikit ovat vähän liian skakdeja makuuni”, edelleenkin ideasta sangen skeptinen toa totesi. ”Enkä ole lentokykyä kaivannut harppuunani kanssa.”
“Mmh”, kuului pettynyt ääni, “No entäääääs… vähän söpöjä viiksiä iltaan. Minun veressäni on viiksiä!”
“Varoitus. Aiheuttaa luultavasti jatkuvia päänsärkyjä, mutta tuskin se haittaa, jos tykkää viettää aikaansa yksin!”
”No”, mies huokaisi luovuttaneena. ”Eipä minulla mitään menoa ollutkaan, joten kokeillaan nyt niitä läpi.”
Kuului mekaaninen naksahdus, kun teleskooppisilmälisäke irtosi Cencordiin tehdyistä urista. Maailma tuntui näyttävän niin yksinkertaiselta ilman ainaista kiikarikatsetta. Harmaammalta. Hän asetti kolme silmäänsä sivupöydälle.
Hän tarttui valkoiseen, imaginääriterän särkemään naamioonsa päälaelta ja veti sen yhden valkean hohtomeren saattelemana irti kasvoiltaan. Arpi oli hennosti näkyvissä hänen kasvoissaan vieläkin.
Se oli se hetki, jolloin Xen tajusi ettei hän koskaan ollut nähnyt toaa ilman naamiota. Innostuksensa keskellä hän ei edes ehtinyt odottamaan moista. Jään toan harmautta tuijottaessaan vahki koki sen tavallaan oudoksi. Edes Niz ei ollut koskaan näyttäytynyt hänen edessään niin.
Cencordista irti päästäminen oli tuntunut vankilan avautumiselta. Oli kuin kanohin kylmään metalliin olisi ollut suljettu puolet hänen murheistaan ja epäilyksistään. Puolet hänestä.
”Etkö keksinyt mitään runollista?” jään toa kysyi tarttuessaan Eldaan naisen käsissä.
“Minä vain… en.”
Toa asetti hitaasti havaitsemisen naamion kasvoilleen. Hopea väri korvautui valkoisella sinisten silmien avautuessa uuden kanohin muotoon.
”Naamioista tuntee aina etäisesti, onko niitä joskus käyttänyt joku muu”, toa puhui tunnustellessaan viiksiään. ”Palanen toan identiteetistä taitaa aina jäädä niihin, jonnekin kätköön.”
Tapa, jolla eldaviikset värähtelivät toan puhuessa aiheutti Xenissä kylmiä väreitä. Hän ei enää ollutkaan varma, halusiko hän nähdä verensä jonkun muun kasvoilla.
“Ketään… krhm, ketään siellä? Entisiä käyttäjiä?”
”Tämä… tuntuu kylmältä. Autiolta. Tyhjältä. Ehkä tämäkin valmistettiin vain yhdeksi tuhansista sodan välineistä jossain massatakomossa, eikä kukaan ehtinyt koskaan käyttää tätä.”
“Niin, noh”, Xen mietiskeli etsiessään jo uutta naamiota, “Täällä olisi Mohtrek. Rikotaanko aikajatku- njaa. Ei välttämättä paras idea.”
Toa asetti hopeoituneen tutkanaamion takaisin mallinukelle ja katseli rivistöjä. Kaikilla niillä naamioilla tuntui jo olevan kasvot hänen mielikuvissaan. Iden, Hau, Miru, kaikilla oli joku. Karisman naamion muoto toi hänelle kipeästi mieleen kanohi Shanin.
Hän tarttui siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – mielenmuokkausnaamioon ja asetti sen kasvoilleen.
”Tämä otsapiikki on varmaan aika epäkäytännöllinen”, hän havainnoi kasvojaan.
Xenin silmäkulmassa väpätti ärsyttävästi. Ei sillä, että hän olisi muutenkaan saanut hetkeen katsettaan irti toan kasvoista. Nyt se tuntui olevan vielä vaikeampaa.
“Ooolenko se vain minä vai onko täällä yhtäkkiä tosi lämmin?”
Kysymyksestään huolimatta Xen heitti punaisen hupun taas päähänsä.
Sini häivähti toan kasvoilla, kun hän tajusi naamion implikaatiot.
”Eeeei minusta vain”, jään sotilas vastasi irroittaessa naamionsa.
Xen oli kääntynyt selin peittääkseen oman näkymättömän punastumisensa ja työnteli samalla syrjään lähimpiä mallinukkeja. Laitettua sivuun ainakin viisi hieman erilaiseen muottiin taottua Rurua vahki törmäsi johonkin hieman harvinaisempaan.
“Tuo sinun Cencordisi. Millaisiksi kuvailitkaan sen voimat?”
”Epäselvää telepatiaa”, Matoro vastasi. ”Tosin ilmeisesti vaarallisella tavalla tajuntaan vaikuttavaa.”
“No eikös tämä olisi siinä tapauksessa aika looginen?”, vahki jatkoi ja asteli toan eteen. Suletu vaihtoi kädestä toiseen.
”Tämä leuka näyttää aika maskuliiniselta”, toa havainnoi asettaessaan telepatian naamion kasvoilleen. Se tuntui käytetyltä, mutta entinen omistaja oli vain etäinen kuiskaus kanohin uumenissa.
Ne kasvot näyttivät Xenistä tutuilta ja sen myötä myös turvallisilta. Vahki käänteli käsillään toan kasvoja puolelta toiselle ja mittaili niitä vielä Cencordin vierellä.
“Minä pidän siitä”, ionivahki kommentoi sormensa edelleen Suletulla.
”Jäin tänään aiemmin miettimään yhtä asiaa”, Mustalumi sanoi tarttuessaan hellästi vahkin kämmeneen.
“Vain yhtä?”
”No yhtä, mikä tuli mieleeni nyt”, Matoro hymähti. ”Mietin kättäni. Sitä, pitäisikö minun… en tiedä. Kaikenlaiset proteesit, ne ovat lopulta aika helposti saatavia. Luulen, etten hankkinut sellaista, koska halusin todistaa itselleni, etten pelkäisi enkä myöntäisi ongelmiani.”
“Tiedätkö, ehkä se on tuo leuka, mutta sinä näytät siltä, että olet tullut aika pitkälle niistä mietteistä.”
”Niin kyllä olen”, toa nyökkäsi. ”Mietin, että… no. Anteeksi henkilökohtainen kysymys. Mitä sinun kätesi oikeastaan tuntevat?”
Vahki heilutteli hetken sormiaan ja katsoi niiden liikettä. Hän ymmärsi moottorit ja servot niiden sisällä, mutta ei kuullut tai tuntenut niitä. Ne olivat aina olleet vain hänen kätensä. Ja vasta nyt, toan vastaavanlaista tuijottaessaan hän ymmärsi etteivät ne olleet samanlaiset.
“Ne… tuntevat. Siinä missä tunnen mitä tahansa muutakin.”
”Ehkä pitäisi kääntyä sitten Käden puoleen jos tulen toisiin aatoksiin proteesin suhteen.”
“Odotan soittoasi”, Xen hymyili ja irroitti viimein otteensa toasta. Punaiset silmät tuijottivat taas läpitunkevasti jään toan kasvoja.
”Kokeille vielä teleskoopilla!”
”Minun pitää tehdä kyllä jossain vaiheessa kunnon urat sitä varten tähän”, toa selitti asetellessaan silmäkettä oikean silmänsä eteen. Se ei varsinaisesti mennyt kiinni ilman pientä säätämistä jäävoimien kera.
“Joten… pidätkö siitä?”
”Eiköhän tähän totu”, toa totesi tunnustellessaan leukaansa. ”En ehkä kokeile naamionvoiman toimivuutta tässä.”
“Mitä aiot tehdä tälle?”, Xen pohti pyöritellen Cencordia käsissään, “Se on kuitenkin ollut sinulla niin pitkään.”
”En kyllä tiedä”, Matoro vastasi heidän lähtiessään hiljalleen poistumaan varastosta. ”Kai sen voisi muistona pitää.”
Xen koikkaroi toan perään välittämättä mallinukeistaan irrotetuista, syrjään sysätyistä naamioista. Kenraali oli melko varma, että Cody kuitenkin siivoaisi siellä paremmalla ajalla.
Poistuttuaan Xen myös sulki oven perässään. Toisin kuin luultavasti-se-känninen-selakhi, joka oli poistunut paikalla edellisen porukan viimeisenä.
Arkistohuoneiston lämpimän puinen tuoksu tervehti paria, kun he astuivat teräskäytävältä sisään kirjastoon. Xen asetteli Cencordin nojaamaan sivupöydälle jättämäänsä lasipulloon. Tutut kasvot sen etiketistä peittyivät hopeuteen.
Kun kirjapinoja hieman siirteli, paljastui suuri haapakehyksinen kokovartalopeili hyllyjen välistä. Toa puhalsi pölyt sen pinnalta.
Ja kyllä hän itsensä tunnisti.
Xen potkaisi ohimennessään paremmin esille vedetyn KAL-haarniskan jalkapanssareita ja katui saadessaan vihlovan kivun jalkateräänsä. Ikivanhan tuijottelijan katse ei Xeniä kuitenkaan tässä hiprakassa enää jaksanut kiinnostaa.
“Siinäkin yksi typerä mysteeri…”
”Ovatkohan jotkut asiat mysteereitä siksi, että totuus sattuu epätietoa enemmän?” mies mietti kaatuessaan istumaan punaiseen nojatuoliin.
“Vietä kymmeniä vuosia kirjojen keskellä ja tiedottomuus muuttuu aivan yhtä kipeäksi. Viimeisin viikko opetti aika kivuliaasti, miten vähän sitä mistään oikeastaan edes tietää.”
”Minä olisin varmaan tullut hulluksi, jos olisin ollut kymmeniä vuosia yksin.”
“Ehkä nyt”, vahki tuumi rojahtaessaan nojatuoliin Matoroa vastapäätä, “Mutta minulle se oli elämäni. Välillä tuntuu siltä, että hädin tuskin tunnistan elämää ennen sitä omakseni. Mieluummin vain unohtaisin sen ja aloittaisin tästä hetkestä.”
”Eikö se olisi teoriassa täysin mahdollista”, toa mietti katse katossa. ”Muistojahan ne vain ovat. Ne… ne on mahdollista hukuttaa.”
Xenin piti pysähtyä miettimään oikein kunnolla. Ehkä aineet hänen sisällään tekivät asioiden tulkitsemisesta vaikeampaa, mutta hän ei kieltämättä koskaan ollut saanut selitystä sille, mitä Nurukanille oli varsinaisesti tapahtunut. Mikä oli onnistunut pyyhkimään toan mielen niin perusteellisesti menneestä?
“Nyt kun mainitsit… minun täytynee jutella vanhuksen kanssa vielä kahden kesken.”
”Mietin vain”, toa jatkoi. ”Jos voisit oikeasti pyyhkiä kaiken aiemman elämäsi, tekisitkö sen?”
“Ei minulla siellä paljoa menetettävää olisi. Parit perhesuhteet jotka nyt vain tulevat kummittelemaan ja ystäviä, jotka kaikki päätyivät kuolemaan tai katoamaan. Kuvitellaan, että olisin syntynyt viikko sitten. En ainakaan joutuisi pelkäämään jokaisessa keskustelussa, että joudun tähän samaan tilanteeseen joskus uudestaan.”
”Minusta se tuntuisi huijaukselta”, Matoro mietti ääneen. ”Kun siis, ne asiat olisivat kuitenkin tapahtuneet. Vaikkei niitä muistaisi. Niiden pyyhkiminen olisi vain… en tiedä, heikkoutta. Valehtelua itselleen.”
“Niin, noh. Pieniä minun ongelmani ovat. Vältin sodan ja nukuin täällä silloin kuin kaikki muut joutuivat siivoamaan sotkut. Mutta aina sitä saa haaveilla”, Xen joutui myöntymään. Vahki oli nostanut jalkansa lepäämään pitkän metallisen laatikon päälle. Kaksikosta kumpikaan ei onneksi kumartunut lukemaan sen kylkeen maalattuja tekstejä.
”Minua ahdistaa tosi paljon ajatus, että on voinut tapahtua vaikka mitä asioita eikä niistä oikeasti tiedetä. Ja moni sellainenkin asia menneisyydestä, mistä tiedämme jotain, on suurimmaksi osaksi kysymysten peitossa.”
“Nyt kuulostaa sellaiselta, josta jollakulla on omakohtaista kokemusta”, Xen haukotteli kurotellen samalla pulloaan, jonka tajusi jättäneen sivummalle naamion tueksi. Vahki ei vaivautunut nousemaan enää hakemaan sitä.
”No minulla on vähän tapana yrittää ratkoa kaikennäköisiä mysteereitä. Kävimme kerrankin Kapuran kanssa tutkimassa yhtä selakhialaista linnoitusta Koillissakarassa ihan vain, kun löysimme oudon kartan siitä. Paikka oli hylätty salaperäisesti.”
“Hei, siitä on ollut täällä mainintoja!”, Xen innostui, “Mitä löysitte? …tai tässä tapauksessa ilmeisesti: Mitä ette löytäneet?”
”No, emme me sitä mysteeriä onnistuneet ratkomaan. Klaanin arkistojen kokoelmiin tosin saimme joukon kirjallisuutta ja aika kauniita kristallifloretteja.”
“Nurukan kertoi niistä teidän kirjastoistanne. Entinen arkistonhoitajamme osaisi arvostaa työtä, mitä teette. Hän halusi omistaa koko elämänsä uhanalaisen kirjallisuuden pelastamiselle.”
Xenin katse vaelteli kirjahyllyllä, jonka sisältö oli valitettavasti niin sekavaa, ettei niistä luultavasti ollut iloa juuri kenellekään. Harva muutenkaan saisi selvää erinäisten tohtorien käsialasta.
“Mitä aiot tehdä sitten kun palaat sinne?”, vahki jatkoi aidosti uteliaana toan paljon puhutusta järjestöstä.
”No”, toa huokaisi. ”Ajattelin vain todeta, että mokasin ja kertoa kaiken. Jos Klaani selviää siitä ja sodasta ja kaikesta muusta niin ehkä jään elelemään vähän rauhallisemmin sinne.”
“Teidän johtajanne. Luuletko, että he ymmärtävät?”
”Eivätköhän. Hienoja tyyppejä kuitenkin ovat. Me kaikki Klaanissa kuitenkin tunnemme toisemme jollain tasolla.”
“Ehkä minä tulen käymään. Kunhan Naho päästää minut nuorastaan. Tekisi vanhuksellekin varmaan ihan hyvää.”
”Eeei hän nyt niin vanha ole”, Matoro kommentoi ja jatkoi ennen kuin Xen ehti tarttua siihen. ”Etköhän sinä ehdi vielä matkailla ihan tarpeeksesi. Voisimme kierrellä vaikka missä kun sodat ja muut ovat ohi.”
“En ole koskaan poistunut saarelta…” vahki poihti vaivaantuneena. “Joten… otan tuon lupauksena.”
”Saat myös sen tanssin ensi kerralla kun tapaamme”, toa haukotteli. ”Vähemmän intensiivisissä ja henkisesti epävakaissa merkeissä.”
“Ja tuon… tuon minä vasta otankin lupauksena!”
Käytävältä kaksikon vierestä kävelivät hopeiset metalliset jalat, jotka pysähtyivät oven kohdalle muutamaksi sekunniksi ja jatkoivat sitten matkaansa. Xen oli aivan liian väsynyt huomatakseen ylimääräistä läsnäolijaa. Matoro oli liian keskittynyt kuullakseen. Cody vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti asevaraston ovea. Ei mies saanut nukutuksi vaivaantumiseltaan. Hän ei uskaltanut olla varma, että hänen vieraansa olisivat sulkeneet oven perässään.
Iloisesti yllätyttyään komentaja asteli takaisin hissiä ja yläkerroksia, jossa Nahon patjavuorta ei koskaan purettu. Vaikka suurin osa siirtyi nukkumaan joko omasta tahdostaan tai substanssillisista velvoitteista, valvoi alakerran kaksikko aivan liian myöhään.
Ja kuten seuraavana aamuna selviäisi, aivan hiton liian myöhään.
”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.
Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.
Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.
”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”
”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.
Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.
Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.
Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.
Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.
”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.
Vuosikymmeniä myöhemmin
Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.
“Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.
“Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
“Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.
Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.
Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.
Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.
Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.
Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.
Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.
Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.
Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.
”Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. ”Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.
”Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. ”Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.
”Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. ”Missä Svarle on?”
”Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.
”Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.
Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.
”Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. ”Sinusta tuli kaltaisemme”.
Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.
”Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…
Herättämö
Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.
Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.
Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.
Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
”Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. ”Vain yhtä!”
”Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.
Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
”Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. ”Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: ”Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.
Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.
Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.
”Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.
Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.
”Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.
Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. ”En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.
Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.
”Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.
”En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.
Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.
Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.
Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.
Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.
Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.
Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.
”Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. ”Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. ”Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.
Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.
Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.
Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.
Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.
Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.
Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.
Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.
Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.
Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.
Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.
Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.
”Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.
”Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. ”Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.
”Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.
”Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. ”Palatte.”
”Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.
Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.
Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.
“Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.
Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.
Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.
Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.
Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.
Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.
”Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.
Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.
”Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.
Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.
Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.
Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.
Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.
”Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.
”Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. ”Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.
Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.
Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.
Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.
”Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.
”Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.
”Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.
”Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. ”Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.
”Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.
”En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. ”Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.
Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.
Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.
”Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. ”Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.
Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.
Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?
Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.
Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.
Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.
Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.
Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.
Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.
Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.
Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.
Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.
”Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.
Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.
”Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.
Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.
”Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.
Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.
”Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.
”Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.
”Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. ”Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.
”UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.
”Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. ”Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.
”Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.
”Lähtekää!” Toa Kal huusi ”Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.
Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.
Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.
Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.
Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.
“Prosessoitua prototerästä.”
Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.
Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.
Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.
“Tänne.”
Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.
Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.
“Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.
Matoro kuuli kuiskauksen. Se oli vain pieni henkäys pimeyden keskellä, eikä siitä voinut erottaa sanoja, mutta hän kuuli sen.
Jokin hänen sisällään käski häntä pakenemaan. Se oli samankaltainen tunne kuin Deltan kammiossa etelässä, paikassa jossa hän oli kohd- ei, ei täällä, Matoro ajatteli. Pimeys oli loputon ja se tuntui imevän kaiken valon mukanaan. Pimeys itsessään ei ollut mitään uutta Matorolle. Pimeys oli hänen työkalunsa, hänen toverinsa joka oli auttanut häntä usein. Siitä kertoi jo hänen musta, kovia kokenut haarniskansakin.
Ei, ongelma oli siinä miltä pimeys kuulosti. Se ei ollut hiljaa. Se kuiski. Se vaikersi. Se kutsui.
Haluat liittyä joukkoomme, se sanoi. Matoro kompasteli lattian betoninpalasiin. Hän ei nähnyt lämpökamerasilmällään mitään elävää. Skanneri näytti yökiikarimaisena näkymänä kaiken vihreänä pimeyden läpi. Ei mitään. Ei mitään lähdettä äänille.
Syvemmälle, laskeudu hautaamme, äänet kuiskasivat. Matoro halusi vain löytää Umbran. Ja Lähetin. Ja päästä pois tästä haudasta.
Matoro oli pimeydessä yrittänyt käyttää naamiotaan lukuisia kertoja. Cencordkin kutsui häntä, mutta täysin eri tavalla. Hän halusi kyetä käyttämään naamiotaan, mutta ei voinut edes koskea sen täyteen potentiaaliin.
Hän oli käyttänyt Nimdaa muttei kyennyt käyttämään omaa naamiotaan, Matoro naurahti yksinäisyydessään ja muisteli sitä päivää, kun Oraakkeli oli näyttänyt hänelle totuuden.
Sali kapeni käytäväksi; Matoro saattoi tuntea ympärillään olevan tilan kutistuvan. Kuiskaukset eivät enää kaikuneet. Ne tulivat mitättömien äänien kaaoksena kaikkialta.
Umbra, Matoro yritti kutsua telepaattisesti naamiollaan. Ties kuinka monetta kertaa. Kaikki mieleen liittyvä tuntui valtavan epävarmalta.
Jään toa asteli ohi rivistön korkeita Käden taisteluhaarniskoja. Kaikkien niiden aseiden läsnäolo ei tehnyt häntä yhtään rauhallisemmaksi.
Hän käveli patsasrivistöjen reunustamaa käytävää eteenpäin. Hän näki molemmilla puolillaan hopeisia haarniskapukuja, jotka muistuttivat ihan liikaa toia. Haarniskat olivat osittain kohmeessa ja niiden jälkeen käytävän seinät jatkuivat hopeisina kanisteririveinä. Kanisterit muistuttivat aivan toa-kanistereita, mutta nämä olivat osittain jäässä. Niiden pinnassa tuijotti synkkänä huurteinen ikkuna, aivan kasvojen korkeudella.
Toa mietti hetken ja asteli lähemmäs kanisteria. Jäinen pinta tuntui miellyttävältä hänen kätensä alla, kun hän pyyhki huurretta pois kapeasta, läpinäkyvästä aukosta, josta hän näkisi sisään. Toa joutui nousemaan jalkateriensä varaan saadakseen kasvonsa samalle tasolle lasin kanssa.
Aluksi hän ei nähnyt mitään. Sitten hän alkoi erottaa muotoja kanisterin sisältä – hieman toan kasvoja muistuttavan naaman ja kylmät sulkeutuneet silmät. Se ei hengittänyt. … Kuollut toa? Tai paljon niitä? Matoro tajusi kauhuissaan. Sodassa kuolleitako? Miksei menneisyys voinut jättää häntä rauhaan, toa pohti. Miksi se iskeytyi päin hänen kasvojaan aina ja kaikkialla, ikään kuin vaatien häneltä jotakin.
Matoro keskittyi jälleen kanisterin sisältöön. Toa sisällä ei kantanut kanohia ja Matoro erotti sen rinnasta pienen mustan kämmenen. Teleskooppisilmän skannerit aloittivat olennon skannauksen kanisterin läpi.
Äkkiä hänen skannerinsa välähti kirkkaan vihreänä ja sammui. Hän tunsi kylmyyden virtaavan pitkin käytävää, kuin jäisen tuulen. Se kävi hänen selkäpiihinsä eri tavalla kuin mikään kylmyys, mitä hän oli ennen kokenut. Ja Jään toat olivat kuitenkin kylmyyden erikoisasiantuntijoita.
Äkkiä kanisterin sisällä silmät avautuivat. Monet silmät pitkin käytävää avautuivat.
Silmät katsoivat syvälle Matoroon. Ne olivat syvät ja siniset, menneisyyttä heijastelevat auringot. Jään Toa kavahti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Kuului rasahtava ääni, ja kädet iskeytyivät läpi kanisterin etumuksen. Ne tarrautuivat Matoroa kyljistä – toa yritti välittömästi vetää miekkansa. Hopeiset kädet heittivät hänet brutaalin nopealla liikkeellä päin toisia kanistereja, suistaen ionikatanan toan käsistä maahan.
Kädet repivät loput kanisterista, ja hopeinen toan ruumis näytti itsensä koko pituudessaan. Niin tekivät myös kaikki muut kanisterit.
”Toa.” Metallinen ääni kaikui jokaisen olennon suusta. Ääni kaikui ympäri käytävää, kimmoten seinistä toiseen.
”Luovuta”, ääni kimpoili pimeydessä haipuen.
”Mieltä ei voi tuhota”, se nousi uudelleen, kuin jäinen myrsky.
”Mitä te olette?” Matoro huusi, kun fyysiset ja psyykkiset kädet tarttuivat häneen. Ne iskivät hänet maahan ja tarttuivat hänen naamioonsa ja sydänvaloonsa. Toa rimpuili irti ja hyyti lähimpien niveliä ikijäähän, mutta hopeisia ruumiita oli liikaa. Hän tunsi olentojen yrittävän päästä hänen mieleensä. Toa keskittyi naamionvoimiinsa viimeisenä toivonaan. Siniset auringot ympäröivät häntä.
”Haluamme voimasi. Toa-voimasi. Anna se meille”, kuiskittiin.
”Mitä te Mata Nuin nimeen oikein olette?” Matoro miltei kirkui menettäen tajuntaansa. Hän tunsi mielensä sortuvan kaikkien niiden olentojen alle. Hän ajatteli Nimdaa, hän ajatteli Itrozia ja Cencordia – jokin tuntui antavan hänelle voimaa.
”Me olemme Toa Kal, ne jotka ovat Sähköistyneet.”
”Tulkaa sitten päähäni, Kalit. Näyttäkää, miten mahtavia te olette”, Matoro ivasi kasvot kuin timantiksi muuttuneena – hänen naamionsa alkoi hohtaa.
Tajunnanvyöry iskeytyi häneen joka suunnasta. Hän kuvitteli olevansa jälleen Arkkienkelillä, putoamassa ikuisesti Nimda kourassaan. Hän näki fraktaalit ja säteet ja salamat ja räjähdykset. Hän muisti Abzumon silmät. Vieraat olemukset eivät päässeet läpi. Ne takoivat hänen tajuntaansa kuin Makutojen palavat muurinmurtajat Pridakin linnoituksen portteja. Vieraissa mielissä tuntui vain kylmyys ja voimaton viha.
Matoro putosi Arkkienkelin kuilua jälleen kerran. Nimdojen ilotulitteet ja räjähdykset tuntuivat kaikkialla. Valkoinen pyörre imaisi hänet ja makutan. Siru tuntui massiivisen voimakkaalta, lämpimältä ja… se tuntui kaikelta, mitä Matoro saattoi kuvitella.
Muistot tuntuivat kaiken aikaa oikeammilta. Hän tunsi uppoavansa. Vieraat mielet iskivät jälleen, voimalla. Matoro vajosi muistoihin, puoliksi hopeisten käsien työntämänä.
Mustan toan keho velttoontui. Se kaatui lattialle. Siniset auringot hymyilivät kylmyyttä.
”Ensimmäinen”, yhteisääni sanoi.
Matoro makasi matalassa rantavedessä. Hänen päähänsä koski. Muistikuvat olivat aivan sekaisin. Missä hän oli ja mitä hän teki? Entä miten hän oli sinne joutunut?
Toa ei tiennyt, kykenikö luottamaan järkeensä. Ehkä tämä oli jokin illuusio? Tai mielensisäistä kaaosta? Uni? Hän nousi istuma-asentoon ja katseli ympärilleen päätään pidellen. Auringonlasku oli värjännyt taivaanrannan verenpunaiseksi, mikä teki hänen edessään kauempana kohoavan valtavan linnoituksen entistäkin karmeammaksi. Hän tunnisti rakennuksen Destralin linnakkeeksi. Harmaan kivikkoinen ranta oli Destralin saari.
”Destral”, Matoro lausui kokeeksi. ”Olenko minä Destralilla?”
Sitten toa huomasi kahden tumman hahmon kävelevän linnakkeelta rannan suuntaan. Matoro ajautui paniikin valtaan. Makutoja. Mutta pakopaikkaa ei ollut. Hän oli täysin näkyvillä. Oli turha piilotella, joten Matoro ponkaisi seisomaan valmiina jäädyttämään vettä ja pakenemaan merta pitkin. Huomatessaan, etteivät hänen elementaalivoimansa toimineet lainkaan, hänen toivonsa eloonjäämisestä kaikkosi. Ehkä olisi mukavampi kuolla, sillä toinen vaihtoehto olisi taatusti se, että makutat ottaisivat hänet vangikseen. Ja ties mitä hänelle Destralilla tehtäisiin.
Seuraavaksi hänet valtasi helpotuksen tunne, sillä makutat, jotka olivat nyt jo ihan lähellä, eivät nähneet häntä. Ainakaan he eivät osoittaneet eleelläkään huomaavansa häntä. Matoro päätti vain seistä paikallaan ja tehdä havaintoja. Toinen makuta oli sonnustautunut violettiin ja mustaan haarniskaan ja kantoi kasvoillaan Kanohi Avsaa, nälän naamiota.
Abzumo? Matoro ihmetteli. Minä tapoin hänet. Tämä ei ole totta.
Toinen, Abzumoa seurannut makuta oli pelkkää mustaa ja punaista. Naamionaan tällä oli Ikääntymisen Suuri Kanohi. Matoro ei ollut ikinä nähnyt sellaista naamiota kuin kuvissa. Niitä eivät useinkaan perusmatoralaiset kantaneet, joten niiden tapaaminen luonnossa oli harvinaista. Sen naamiovoima aiheutti kohteen ikääntymisprosessin kiihtymisen tai hidastumisen, ja sellaiset muutokset biomekaanisessa kehossa saattoivat olla kovin arvaamattomia. Pääsääntöisesti elintoimintojen kiihdyttäminen heikensi uhria, kenties sai tämän jopa kuolemaan.
”Minulla ei ole enää mitään täällä”, Avsaa kantava makuta totesi toverilleen, ja Matoro järkyttyi huomatessaan, ettei ääni kuulunutkaan Abzumolle. Se kuului jollekulle toiselle.
”Eikö mitään?” kysyi toinen makuta musertuneen kuuloisena, ja nyt Matoro järkyttyi vielä enemmän, sillä tämä ääni sen sijaan kuului Abzumolle, joskaan Matoro ei ollut aivan täydellisen varma. Hän ei ollut kuullut omahyväisen ja itsevarman makutan ääntä tuollaisena. Ensimmäinen makuta kääntyi kumppaninsa puoleen ja selin Matoroon.
”Valitettavasti projekti epäonnistuu. Tiedät sen itsekin.”
”Ei se epäonnistu, meidän täytyy vain ratkaista ne ongelmat”, Abzumo sanoi, melkein kuin aneli. ”Ne ovat pelkkää matematiikkaa. Ei sinua ole ennenkään pysäytetty matematiikalla!”
”Abzumo, Nimdan siruissa on liikaa voimaa. Huomasit sen, kun tutkit itse Deltaa.”
”Se voima voidaan valjastaa mielen käyttöön!” toinen huudahti ja teki kädellään eleen, joka kuvasi asian merkityksettömyyttä. ”Me voimme kerätä kaikki sirut. Niiden avulla voidaan saavuttaa jumaluus!”
”Jumaluus on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mitä kuvittelet uuden pomomme havittelevan, ystäväiseni?”
”Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala”, Abzumo totesi Matoron käsityskyvyn ylittävän rehellisellä äänensävyllä. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
Toinen makuta kääntyi taas Matoroon päin ja virnisti.
”Ehkäpä minä olenkin liian vaatimaton sellaiseen”, hän totesi ja risti kätensä rinnalleen. Abzumo nauroi kylmää naurua, joka ei tosin ollut yhtä julma kuin nykyään.
Aivan, tämän on oltava muisto tai jotain vastaavaa, Matoro pohti. Mikään muu ei järjellisesti selitä tätä. Mutta tämä ei ole oma muistoni… olenko Abzumon muistossa? Tämä on muisto itsestäni makutan muistoissa?
”Niinpä niin”, Abzumo jatkoi. ”Niin vaatimaton, että valitset nimeksesi Makuta Nui, Suuri Makuta.”
Matoron sydän jätti lyönnin väliin.
”Minä valitsin itselleni oikeutetusti nimen, joka kuvaa minua vallan mainiosti”, toinen makuta vastasi ja repesi nauruun. ”Etkö sinä käsitä? Minulla on koko maailma saavutettavanani. Enkä tarvitse siihen veljeskunnan rajoituksia, Abzumo.”
”Mutta… entä projekti?”
”Se ei toimi. Minulla on parempaakin tekemistä. Mielenvoimat ovat yksi kiinnostavimmista asioista tutkia, mutta kenties Nimda on hyvä jättää rauhaan. Itrozkin palautti sirun temppeliin.”
”Niinhän mekin teimme!”
”Niin teimme, ja suosittelen, ettet nouda sitä enää.”
”En aikonutkaan. Ja sinä silti aiot lähteä.”
”Niin, niin minä aion.”
”Entäpä minä sitten?”
”Sinä… voit lähteä mukaani, jos haluat.”
”Ja hylkäisin projektimme?”
”Niin, ehkä niin olisi hyvä sinunkin kannaltasi.”
”En ikinä!” Abzumo kirkaisi. ”Minä saatan loppuun, minkä aloitin. Minä kokoan Nimdan yhtenäiseksi.”
”Hah”, Makuta Nui tuhahti. ”Sitä minä epäilen. Miten kävi nazorak-projektimme?”
”Se voi hyvinkin vielä onnistua. Me jätimme kuningattaren kasvamaan sille mukavalle saarelle, ellet muista.”
”Ja kuningatar ei ole vielä muninut yhtäkään munaa. 0001 on mallikappale, millainen hyvän torakan tulisi olla. Mutta hän ei syntynyt munasta, ei.”
”Kuningatar munii vielä! Kyllä se vielä munii!”
Matoro yhdisteli asioita päässään. Hän ei ollut uskoa kaikkea, mitä oli juuri kuullut.
”Minä en jaksa enää uskoa. Hyvästi, Abzumo.”
Sen sanottuaan Makuta Nui käveli merelle päin, ja vasta nyt Matoro huomasi jonkin veneen tapaisen kelluvan aallokossa vähän matkan päässä. Abzumo seurasi Manua veneelle asti pyytäen tätä harkitsemaan vielä kerran.
”Ei”, Manu totesi ja astui veneeseen, joka alkoi liikkua kuin itsekseen merelle päin. Se oli melko tilava ja täynnä laatikoita, joista yhden Manu avasi. Sieltä paljastui kanohi Kraahkan.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
Hetken oli hiljaista. Sitten Manu jatkoi: ”Montako kertaa minun täytyy sanoa hylkääväni projektin?”
Abzumo ei vastannut.
”En tarvitse tätä enää”, Manu sanoi ja poisti Kanohi Avsansa. Matoro ei kyennyt näkemään, miltä makuta näytti ilman kasvojaan. Makuta Nui jatkoi nyt hieman pilkallisesti: ”Sinä voit pitää sen vaikka muistona minusta.”
Abzumo katsoi turtana, kuinka toinen makuta heitti naamionsa hänen jalkojensa juureen ja asetti Varjojen suuren naamion kasvoilleen.
”Mistä helvetistä sinä edes sait tuon”, Abzumo kysyi hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että Matoro hädin tuskin kuuli. Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Lainasin Tridaxin teleporttilelua. Kanohi Olmak on perin suurenmoinen kapistus.”
”Et uskaltanut!”
”Miltä tämä näyttää?”
Abzumo ei vastannut. Kumpikaan ei enää sanonut mitään, ja vene lipui äänenkantamattomiin.
Abzumo seisoi pitkään rantaveden tuntumassa. Sitten hän nosti hitaasti Kanohi Avsan maasta ja puhdisti sen hiekasta. Hän poisti oman naamionsa ja paiskasi sen mereen. Sitten hän laittoi Avsan kasvoilleen.
”Makuta Nui”, hän sanoi ääneen katkerana. ”Sinä olisit ollut hyvä jumala.”
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Abzumo lähti vihdoin kävelemään takaisin linnoitukselle päin, ja Matoro päätti seurata häntä. Jos muisto oli Abzumon, kuka tietäisi, mitä saattaisi tapahtua, jos Matoro kadottaisi hänet näkyvistään. Makuta astui sisään linnoitukseen pienestä ovesta. Mutta Matoro, joka seurasi aivan tämän kannoilla, ei odottanut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: kolme rahkshia odotteli oven takana ja tyrmäsi makutan turhia odottelematta yllätyshyökkäyksellä. Jään toa järkyttyi tapahtuneesta, sillä hänen mielikuviensa mukaan makutat hallitsivat rahksheja täydellisesti. Näiden täytyy olla jonkun muun rahksheja, tietysti, hän järkeili. Sitten kaikki pimeni kovan kivun saattelemana.
Kohtaus ilmeisesti vaihtui. Kenties Abzumon muistissa oli tajuttomuuden ajanjakso, joka ei sisältänyt muistoja. Matoro huomasi seisovansa keskellä pientä, pimeää kivistä huonetta. Hänen ympärillään seinät tuntuivat olevan tukahduttavan lähellä, seinät, jotka koostuivat pienistä kivitiilistä, jotka oli valettu yhteen ilmeisesti sulalla metallilla. Onhan siinäkin tapa korvata laasti… Matoro ajatteli, kunnes huomasi Abzumon. Tämä oli kahlittu huoneen metalliovea vastapäiseen seinään. Matoro lähestyi makutaa ja huomasi, että tämän kahleet olivat todennäköisesti prototerästä. Makuta näytti yhä tajuttomalta, roikkui vain kahleistaan, jotka kahlitsivat hänen kätensä kattoon ja jalkansa lattiaan.
Kammio tuntui pahalta. Kenties siinä oli jotakin, mikä esti makutoja pakenemasta siitä. Matoro tunsi ahdistusta jo pelkästään ollessaan huoneessa, vaikka tiesi, ettei todellisuudessa edes ollut siellä. Kukaan ei näkisi häntä. Voisiko hän kävellä seinien läpi? Hän päätti jättää kokeilematta, sillä Abzumolla tuskin olisi muistoja seinien sisällöstä, saati sitten niiden takaisista olevaisuuksista.
Ovi avautui yhtäkkiä ja sai Matoron hätkähtämään rajusti. Mutta ovella ei näyttänyt olevan kukaan. Sisään tuntui tulvivan pimeys, varjot itse tulivat sisään. Matoro hytisi, sillä yhtäkkiä hänellä oli kylmä. Abzumo osoitti nyt elonmerkkejä. Hänen nyt Avsan pukemisen jälkeen niin tutut kasvonsa vääntyivät häiriintyneeseen virneeseen.
”Tervehdys, veli”, hän sylkäisi halveksivasti. Matoro yritti tihrustaa pimeyden keskelle, muttei kyennyt näkemään, oliko siellä jotakin.
”Abzumo hyvä, minulla olisi sinulle hieman kysymyksiä”, sanoi ääni, joka vaikutti Matorosta pelottavan tutulta.
”Minullakin on kysymys”, Abzumo sanoi ja kohotti nyt katseensa näkymättömään keskustelukumppaniinsa. ”Miksi minut on kahlehdittu kuin sotavanki, kuin jokin halveksittava olento, kuin jokin matoralainen? Minä olen Makutain veljeskunnan jäsen ja ylpeä makuta.”
Välittämättä Abzumon kommentista toinen ääni kysyi häneltä: ”Missä on Makuta Nui?”
Abzumo naurahti kolkosti ja yskäisi. ”Minulla ei ole hajuakaan. Hän katosi kertomatta minulle mitään määränpäästään.”
Matoro kykeni aistimaan mairean pahantahtoisuuden, joka huokui pimeydestä. ”Eikö sinulla ole hajuakaan, veljeni?”
Abzumo värähti hieman. ”Minä en tiedä mitään. Sinulla ei ole mitään syytä olla uskomatta minua.”
”Eikö?”
Matoro näki, kuinka varjoista paljastui Kanohi Kraahkan. Hahmo ei kuitenkaan ollut Makuta Nui. Olento tuntui säteilevän sellaista pelottavaa tyhjyyttä, joka Manusta puuttui. Matoro ei tiennyt, mitä Manu lopulta aikoi tai millainen tämä pohjimmiltaan oli, mutta tämän makutan kaltainen hän ei ollut. Tämä makuta tuntui täysin absoluuttiselta… Makutalta. Ilman harmaan tai valkoisen vivahteita, pelkältä synkältä varjolta.
Kraahkania kantava makuta näytti kietoutuneen sysimustaan vaatteeseen, viittaan, joka kenties oli pelkkää varjoa itsekin.
”Etkö sinä varmasti tiedä yhtään mitään Makuta Nuin olinpaikasta? Meillä on hyvä syy uskoa, että hän on petturi ja Veljeskunnan vihollinen. Ja sinä olit hänen lähin ystävänsä, Abzumo.” Varjoista työntyi esiin käsi, joka pitkäkyntisellä sormellaan kosketti Abzumon otsaa. Tämä kohotti päätään hieman ylemmäs, jotta sormen kosketus lakkaisi. Avsa irvisti rumasti.
”Miserix olisi uskonut minua”, Abzumo sanoi ja räpäytti silmiään kolme kertaa. ”Mikset sinäkin uskoisi?”
”Minä en ole Miserix”, toinen vastasi häijysti. Kynsi painautui Abzumon otsaan ja lävisti naamion. Pisara tummaa nestettä valui makutan otsaa pitkin ja tippui lattiaan. Manu tosiaan taisi varastaa Olmakin, Matoro pohti. Miksi hänen löytämisensä muutoin olisi niin tärkeää?
”̬̀M̺̲̼ͣͫ̇ͤ̚i͚̩̮͇̍ͤ̊s̪̜͈ͪ̊ͣ̂ͧ͑s̜̭ͥ͛ͫͩͧ̒ͥ̔ä̱̰̻̝͎͕͈̺͑͑̇̆ ̳̥̥͈̼͂̏̈́́̆̒̔ŏ̘̔͛ͯͦͣn͙͎͎̊̋͗͗̈́ͥͥͯ ͙͙̠̞̣̋͐̓̀M̭͕̤ͭ͂ͩ̔͊ͧa̙̤̝̰̙͓̞̼ͩͮ̓̋ͦͫ̚k̯̩̗ͣ̽̓̄̈́̊u̥̫̲͌́͊ͣt̲̥̘̜̗̯̎͌̋ͯ͊ͩͭ̏á̞͇̃͒̾ ̫̬͖͉̦̦͒N̠̝͈̠͖̬͍͒̅́̋̓͊̎ͩu͉̪̔̓͛̈́̓ͮi̭̳̠̞̭̺̱͛͛̚̚?̞̅ͬ̀͂ͅ”̙͉̟̤͔ͮ͐
”En… tiedä”, Zumo voihkaisi ja pudisti rajusti päätään.
”̩̩̤̉̐ͣ͛̑͒̉̓H̪̤̤̝ͧ̂Ả̼̯̳͚̝̝̾̍̈́ͪ̎̑̑̆ ̺͈̬̲ͭ̇H̝͔͈̊͑̉ͧ̐ͯA͙̤͇̬͐̃ ̰̮̤̞̳̜̫̃̂͊ͩ̿̆̏H͎̹͉͖̺̩̓̓̂̎̚A̻̔̇͆͑̾.͔͔̮̭ͯ̎ͯ̎̾ͦ̅ ̟͕̫̯̤̠̔ͥͫ́̿M͎͈͔͚͈̟̪͍ͥͮ̍̃͒Î͇̗̝̘͓̬̱̺̬̇ͬ̆́͆ͩŃ̫̠͎̱̻̪̻̫̔̾ͭͅȔ͉̱̼͕̣̱ͩ͑͆ͭL̖̤͖̹̬̖̗̮͇̒ͩL͎̝͍̝̃ͮͯ̃ͯ̏̐ͮA̠̩͎̅̐̆ ̟͚̙̦̗̝̬ͦͥO̼̬̳̳͖̦͌ͬ̌Ń̮͍̯͔̮̜ ̫̫͌ͧ̒̐K̜̜͍̺͎̣̽̒̓̀ͣY̠̜̹͇̥͖̙̆̓ͦ͂ͅL̳̖̦̠̞̿̃̋̔̎ͮL̼̪͎̲͔͙͕͚̟̑͌̎̉͛ͧ͊̾̚Ä̼̥̦̬̦͇̗͗̿ ͚̮͓͚̠̱͙͓ͭ̅̈́A̱̪̠̹͕̎I͚͙͔͂ͣͧ̐̽̒̿ͥK̺̫ͥ̃A̙̗͋͑ͅA̗̰͈̫̍ͨ̍͂̅̋.̰̠̖̟̖̰͕̫͐̇ ̼͇̲͓͇͙̈ͪ̏S̘͖̼̩̮̻͍̀̂Å͔̮̟͔̜̺̝̻͛́ͬ̅A͕̱͐͊̎̔̚M̙̫͓̒̌̐̒̆M̬̰̳ͦ͋̓̾ͣ̊̈́E͈̥̦̳̺̩̰͌̋͑̃̿̑̍ ̪̙̞̰͎̜̗̼͆͊͂̃ͭ̓ͅK̜̦̳ͪ͂̇ͭ͐̏Y͎̘̲̟̙͔̭̟͓̌ͮ͆Ḽ̥̖̂̒̏̆̈L͔̦͕͕̱̭͚̙ͮ̆ͨ̎̒ͬ͌Ä̞̯̺̫͍͉̘̇̇̆ͧ ̖̜͖̮̲͙͂̚Ș̋̊̈͌̓͆͗͒E̤̼͎̼̝͈̜̋ͧͥ̋ͧ͆̾͋L̠͇̖̮̱̹ͬ̉̂̍͂V͈ͨ̈ͨ͌ͣͩ͂̚Ḭ͎ͥͦ̒̑Ĺ̻͕̜̘͕͈͕̖̀̎̂̊ͣḶ͎̞͙ͣ̔ͬͦ̇̚E̙͎̲̯̭͈̠̮̒,̠̗͇̱̤̺̳͇̆ ̬̮͎̞̮̝͎ͧͪT͍͓̙͇̻̥̠ͤ͆͊̉Ì̯̮̠̲E̳̣̞̱̰̬̻͆̄̈́̔ͤ̽͒̇ͬD̼̗̀̿͐͆͌͂Ä̦͍̗̋ͩ̑ͥ͐T͉̻͇͔̺̳ͧͩ̒̍ͬK͎̼͙̰̲̫ͮ̓̈ͯͩͅÖ̳̹̟̫ͨ̎ͯ͗̽̈̅.͇̎́ͥͪͭͬ”̬̲̟̫̦̳̓͂̊ͥ
Matoro katsoi poispäin. Hän ei halunnut nähdä mitään, mitä tästä seuraisi. Hän toivoi voivansa pikakelata tämän muiston ohitse. Nyt hän kuuli jotakin, mitä ei olisi olettanut ikinä kuulevansa.
Makuta kirkui tuskasta.
Tunnelma vaikutti Matoroon aivan liikaa, paljon enemmän kuin muistossa pitäisi olla mahdollista. Miten pelkkä muisto tuosta tapahtumasta vaikutti häneen melkein kuin Metru Nuin Makuta olisi käyttänyt pimeitä voimiaan häneen itseensä? Toa tunsi kaiken sen, mitä Abzumo koki, kaiken sen samanlaisena kuin makuta sen muisti. Ja hänkin huusi kyyristyessään nurkkaan. Hän huusi kovempaa kuin todellisuudessa ikinä kykenisi.
Ikuisuuden kuluttua kohtaus vaihtui. Mutta huone ei vaihtunut. Matoro vapisi yhä samassa nurkassa. Hän odotti monen minuutin ajan, ennen kuin uskaltautui kääntymään takaisin Abzumoa kohti. Heti niin tehtyään hän kuitenkin katui päätöstään. Makutan keho oli työnnetty irvokkaasti täyteen metallisia piikkejä. Sieltä täältä valui yhä mustaa nestettä, ja lattia makutan alla oli myös peittynyt siihen. Abzumon edessä seisoi nyt vihertävää Shelekiä kantava makuta, joka piti kädessään jonkinlaista injektioneulaa. Matoro tunnisti makutan Mutraniksi.
”Miltä nyt tuntuu, veli?” Mutran kysyi pistävästi. Abzumo ei vastannut. Matoro ei tiennyt, oliko tämä tajuissaan.
”Vai muka vei Olmakin”, Mutran jupisi, kaiketi enemmän itselleen kuin Abzumolle, samalla kun veti neulan sisään jotakin epäilyttävää nestettä pienestä pullosta. ”Paskapuhetta, sanon minä! Tridax sanoi, että Olmak oli yhä omalla paikallaan kammiossaan. Eipä kukaan olisi sitä voinut pihistää.”
Hetken makuta oli hiljaa. ”Mutta siltikin… Olisiko sitä voinut lainata ja palauttaa sitten huomiota herättämättä?”
Seurasi taas pitkä hiljaisuus. Nyt Mutran valmistautui ilmeisesti pistämään neulan Abzumoon, mutta yhtäkkiä tämä puhui.
”Mielenkiintoinen kysymysss.”
”Anteeksi?” Mutran rykäisi.
”Mielenkiintoinen tuo sinun kysymyksesi, Mutran.”
”Ai”, toinen vastasi hieman hämmentyneenä. ”En oikeastaan usko, että Makuta Nui kykeni varastamaan yhtään mitään Veljeskunnalta.”
”Niin… Eipä kai.”
”Ei mitään henkilökohtaista, Zumo”, Mutran sanoi ja taputti tätä vasempaan olkapäähän, josta ei sattunut törröttämään minkäänlaista terää. ”Käskyt on käskyjä.”
”Valitettavasssti olet oikeasssa, velissseni.”
”Oletko ihan kunnossa?” Mutran kysyi huolestuneen näköisenä, ja Matoro tahtomattaan huvittui siitä, kuinka rehelliseltä kysymys kuulosti. Kovin monella makutalla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
Zumo ajatteli ilmeisesti kovin samanlaisesti kuin Matoro, sillä hän ratkesi nauramaan. Hän nauroi hervotonta ja vähäjärkistä naurua, joka pian muuttui hillittömäksi yskänkohtaukseksi. Matoron virtuaalijalkojen juureen lensi jonkin verran mustaa nestettä.
”Kunnossssa, Mutran?” Abzumo kuiskasi. ”Kyllä, minä olen täysssin kunnossssa.”
”Hyvä”, Mutran sanoi varovasti. ”Kohta et ole enää, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista, kuten mainitsin.”
Abzumo tyytyi nyökkäämään.
”Kerro edessss”, tämä sanoi vielä, ennen kuin Mutran ehti tekemään mitään, ”muniko kuningatar lopulta.”
”Kuningatar?” Mutran kysyi kulmaansa kohottaen. Abzumon silmät laajenivat.
”Ssssinä et… tiedä?”
”Mistä minä en nyt tiedä?” Mutran kysyi närkästyen.
”Minä en ilmeisssesssti kertonut”, Abzumo sanoi ja sylkäisi mustaa nestettä lattialle, ”sssinulle kuningattaresssta.”
”Minä…” Mutran aloitti ja perääntyi hieman. ”Ehkäpä minä käyn… hakemassa jonkun muun paikalle. Sinulla selvästi on vielä informaatiota, jota me emme ole saaneet.”
Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa kylmää, kolkkoa naurua, joka toi Matorolle kovasti mieleen Metru Nuin Makutan vierailun kammioon. Mutran pysähtyi matkallaan ovea kohti.
”Selvässstikään…” Abzumo sanoi vaarallisen hitaasti. ”Selvässstikään ette.”
Mutran kääntyi hitaasti takaisin Abzumoa kohti. ”Mitä sinä oikein aiot?”
Abzumo yritti kohauttaa olkiaan, muttei kyennyt, joten tyytyi vain kohottamaan katseensa Mutraniin. ”Ehkäpä sssinä huomaat olla varovaisssempi ensssi kerralla…”
Matoro katsoi, kuinka Mutran valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen.
”Sinä… kykenet käyttämään naamiovoimaa?” hän sanoi järkyttyneenä. Abzumo väänsi kasvoilleen tuskallisen ja leveän hymyn.
”Ilmeisesssti, veljeni.”
Mutran haukkoi henkeä ja kaatui sitten kasvoilleen lattialle.
”Senkin saasta!” hän kirkui, ja ääni kuulosti tukahtuneelta naaman ollessa lattiaa vasten.
”Itsepähän kossskit minuun”, Abzumo totesi. Kaikki pimeni jälleen, ja kohtaus vaihtui.
Matoro seisoi jonkin sisällä. Hän vilkuili ympärilleen ja tunnisti Nazorak-pesän rakenteita. Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt. Ne näyttivät oikeastaan melko viattomilta.
Abzumo seisoi hänen vieressään. Makuta näytti melkein samanlaiselta kuin nykyään katsellessaan pesää ja toukkia.
”Kuningatar muni”, hän sanoi itsekseen. ”Projekti… onnissstui.” Onko hausssskaa? tunkeutui ääni hänen muistoonsa. Tai hänen muistoonsa Abzumon muistosta. Hän tunsi äänen kuristavan häntä, ja toa heräsi Arkkienkelin kuilusta, puristaen Beetaa nyrkissään.
Sitten hän heräsi muistostaan, ja näki vain sinisiä aurinkoja.
Ahdistuneena Umbra katsoi poispäin aivoista. Ne olivat Toan aivot, jotka lilluivat vihreässä nesteessä. Valon toa ei tohtinut ajatellakaan mitä niille oli tehty tässä laboratorikompleksissa ja mitä muita luurankoja hän löytäisi täältä Käden tukikohdasta.
Vaikka laboratoriossa olikin paljon tutkittavaa metallihaarniskoista sydänvaloihin ja muihin, ei Umbra halunnut tutkia ruumiita tai niiden paloja. Oli hänelläkin sentään jonkinlainen moraali. Tällainen toiminta oli todella väärin, hän ajatteli.
Valon toa loi valon tykkinsä suulle ja käytti sitä taskulamppuna, jonka kiilalla hän tutkaili pimeyttä sitä mukaa kun meni eteenpäin.
En pidä tästä paikasta en niin yhtään… Niin pimeää ja synkeää… hän ajatteli. Toisaalta pimeys oli vain valon poissaoloa eli hänen pitäisi olla omassa elementissään myös pimeydessä. Kaikkialla. Jos hän imisi kaiken pimeyden pois, korvautuisiko se valolla? Sitäkin hän mietti kävellessään tunkkaisia käytäviä eteenpäin. Käytävät olivat täynnä vuosikymmenten saatossa kertynyttä pölyä joka varmaan kuhisi protodiittejä ja pieniä raheja, kuten sokeritoukkia.
Toalle alkoi nyt vasta valjeta koko rakennuksen historia. Kirurgiset kokeet toilla ja niiden aivojen purkittaminen tuntui erittäin karmivalta, erityisesti siinä paikassa. Musta Käsi muuttui sitä arveluttavammaksi mitä enemmän hän sai tietää siitä. Umbrakaan ei erityisesti halunnut muistella sotaa, joten hän siirsi ajatuksensa nykyhetkestä selviytymiseen. Hänen pitäisi yrittää löytää Matoro ja jos mahdollista, myös heidän oppaansa. Käden väki ylhäällä oli lupaillut, että alhaalta löytyy ainoa reitti ulos. Valon toan luottamus mihinkään Mustaan Käteen liittyvään oli kadonnut täysin viimeisten tuntien aikana.
Minneköhän Matoro oikein katosi? Ja missä olivat Kapura, Deleva ja Nurukan? Veteraanit kyllä pärjäisivät oikein mainiosti omillaan, mutta yhtenäisyys oli yksi hyveistä joihin Umbra yritti vielä uskoa. Se piti hänet kasassa kun hän muisti sen. Sillä jokaisella olennolla on varjo, myös hänellä… Oi miksi ajattelen taas sinua, veljeni. Minun pitää suorittaa tätä tehtävää ja etsiä Matoro, Martti, Matobro Mutalumi, Umbra puhui mielessään ja muisteli kaikkia lämpimiä päiviä Chat-kahviossa.
Umbra asteli eteenpäin käytävää. Pientä bioluminenssia tuottavaa kasvustoa oli alkanut kasvaa homeisten metalliseinämien läpi. Valoköynöstä! Sitä samaa kasvia kasvoi Karda Nuillakin aikoinaa. Oi Karda Nui, sinua en koskaan näe…
Toasta alkoi äkkiä tuntua siltä kuin jokin muukin olisi lähettyvillä. Se tuntui psyykkiseltä läsnäololta. Samankaltaiselta kuin mielensisäisissä seikkailuissa, mutta jotenkin… todellisemmalta. Se tuntui tuijotukselta. Kuiskailevalta tuijotukselta, joka yritti kiemurrella tietään Umbran mielensuojauksen läpi.
Olimme täällä ensin ääni Umbran pään sisällä sanoi tunkeutujalle. Kylmyys yritti tunkeutua Umbran polttavaan vajoon ja peittää sen syleilyynsä kuin jää peittää kalliot ja maat talven koittaessa.
Tarvitsemme sinua, Toa. Korjaamme menneisyyden. Ole osa sitä. Älä vastusta. mieli sanoi kun se pääsi vihdoin läpi Umbran säröityneen mielensuojauksen. Suojaus murtui ja Umbra tunsi päänsä sisältävän maailman räjähtävän. Sinne tulvi jotain. Jotain todella kylmää ja todella tuttua.
”Tämä mieli on liian vahvaaaaaa!” Umbra huusi käytävällä kun hän piteli päätään käsillään. Hänestä tuntui kuin pää hajoaisi. Käytävästä kuului metallisten jalkojen ääniä. Hydraulisia ääniä ja hammasrattaiden kitinää. Jokin tai jotkin olivat tulossa Umbraa kohti. Sitä valon toa ei huomannut koska oli keskittynyt mielensä sisäiseen piinaan.
Käsittelemättömän protodermiksen väriset, harmaat olennot tuntuivat ympäröivän hänet. Umbra muisti unensa ja telepaattiset seikkailunsa. Hopeiset olennot olivat olleet niissä mukana. Hän tunsi, ettei voisi voittaa niiden mieliä. Niitä oli liikaa ja ne olivat liian vahvoja.
Toverisi on jo luonamme mielet huusivat. Liity meihin, ne jatkoivat. Umbra puri hampaitaan ja kutsui valon voimiaan, toivoen kestävänsä psyykkistä rynnäkköä tarpeeksi pitkään räjäyttääkseen oudot luurangot tuhkaksi ilmaan.
”Teemme hänestä yhden meistä, teemme hänestä puhtaan”, mielen sanat kaikuivat pimeydessä, joka ympäröi yksinäistä valoa.
”En”, Umbra kuiskasi. Pimeys kaikkosi hänen ympäriltään. Hän näki olentojen olevan kuin tyhjiä toien kuoria, värittömiä ja suojattomia haamuja toa-voiman täyttämistä kehoista. Niiden hammasrattaat ja pneumaattiset nivelet näkyivät selvästi. Olentojen päät olivat kuin toan päitä, mutta ilman minkäänlaista naamiota. Niiden kasvoille oli jähmettynyt tuskan vääristämä, muinainen ilme. Tyhjät silmät säteilivät kirkasta sinistä valoa. Pian sekin katosi, kun valon toa keskitti kaiken valon ympärilleen.
Umbra tunsi heikon epäröinnin ympärillöön olevissa mielissä. Se oli ensimmäinen inhimillisyyteen viittaava tunne, jonka hän oli näissä olennoissa tuntenut. Olennot olivat riutuneen näköisiä, ja olisivat saattaneet ehkä jopa herättää sääliä, ellei niistä huokuisi niin hirvittävä aura ahdistusta ja kylmyyttä. Umbra tunsi niiden kylmät kädet hänen tajunnassaan. Toan oli vaikea kontrolloida kehoaan. Hänen mielensä ei selviäisi niitä vastaan, toa ajatteli alitajuisesti.
Sitten hän vapautti kaiken, mitä oli saanut kerättyä ympärilleen. Kaiken sen valon, jonka hänen elementtienergiansa ja ympäröivät lähteet olivat antaneet hänelle.
Siinä pimeydessä se olisi varmasti sokeuttanut kenet tahansa. Sokeudella ei olisi kuitenkaan ollut merkitystä siinä tilanteessa, sillä valoräjähdys yksinkertaisesti tuhosi kaiken, mihin se osui. Silmänräpäyksessä kaikki oli ohi. Umbra seisoi vain mustuuden keskellä. Kaikki oli tuhoutunut kymmenien metrien säteellä. Jostain ylhäältä putoili kiveä ja terästä. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti, ja äänen melkein kuuli pimeydessä.
Entistäkin pimeämpi pimeys ympäröi häntä. Kaikki se valo, mikä sitä oli valaissut, oli nyt käytetty.
Kylmyys oli kadonnut. Mielet olivat palaneet. Nyt hän halusi vain pelastaa ystävänsä.
”Matorooo! Minä tulen hakemaan sinua!” hän huusi pimeyden keskellä käytävän sortuessa hitaasti korkealla ylhäällä.
Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.
Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta Ämtur luotti itseensä.
Saari
Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.
Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä trooppisia saaria joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.
Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.
Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.
Ei vastausta. Hän oli litimärkä.
Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.
Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.
Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.
Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.
Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.
Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.
Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.
”Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.
”Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”
”Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.
”Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.
”No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”
”Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”
”Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”
Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. ”Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.
”… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.
”Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”
Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.
”Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, ”Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”
”Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.
”Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”
He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.
”Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.
”Sitten vapautat tykin tästä.”
Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.
”Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”
”Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”
Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.
”Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”
Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.
”Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.
Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu Atheonistien temppeli. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.
Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.
Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.
[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]
Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää. Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.
Id. Ego. Superego. Ruumis. Sielu. Mieli.
Mitä minä en ymmärrä?
Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. ”Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa. Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.
Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin. Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.
Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?
Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.
Minkä takia minut on yritetty tappaa?
Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.
Mitä Itroz jahtasi?
Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista. Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.
Mikä tämä siru on?
Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.
Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi. ”Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…” Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen. ”Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”
Oraakkeli nielaisi. ”Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, ”mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”
Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa. ”Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. ”Ja tuhoaisi Nimdan.”
Matoro oli ihmeissään. ”Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?” ”Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. ”Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…” Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa. ”Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.
Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. ”Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi. ”Kyllä”, Oraakkeli vastasi. ”Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”
Matoro nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.” ”Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Mutta…” Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Mutta?”
”En kerro sitä sinulle.”
Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen. ”Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. ”Mutta tämä on pakko tehdä.”
Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. ”En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.” Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. ”Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.
Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan. Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen. Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.
* * *
Hetken oli sumeaa. Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.
Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen. Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta. Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan. Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.
Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.
Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä. Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin. Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.
Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista. Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä. Keskity olennaiseen.
Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo. Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.
Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin. Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville. Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…
Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.
Matoro huokaisi. ”Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”
Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.
Sillä minä en ole Suuri Olento.
Minä en ole jumala.
”Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan. Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan. Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet. Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.
Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos. Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.
Matoro tarttui Cencordiin. ”Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. ”Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”
Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti. Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia. Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.
Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun. ”Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. ”En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.
Makuta hymähti. Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden. Olet tietänyt jo kauan. Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.
Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. ”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.
Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt. Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.
Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.
Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.
Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä. Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.
Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.
Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi. ”Ei… ei se voi…”
Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.
Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.
Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus. Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia. Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.
”Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri. Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen. Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.
Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia? En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.
Me molemmat olemme vaarassa.
Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.
Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan. Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.
Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä. Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.
Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.
Hän ei ollut tajunnut.
Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.
Hän ei ollut tajunnut, että sana ”kasvot” oli matoraniksi ”Kanohi”.
* * *
Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten. ”Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä. Matoro ei saanut sanoja ulos. ”Se… en ymmärrä. Se on…”
Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle. ”Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”
Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. ”Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-” Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. ”Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.” Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.
Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä. Sellainen oli totuuden etsijän elämä. ”Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa. ”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”
Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa. ”Kiitos. Kiitos kaikesta.” Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.
”Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä. ”Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi. ”Saat”, Oraakkeli sanoi, ”mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”
Jään Toa aprikoi hetken. ”Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. ”Kenen… puolella sinä olet.”
Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili. ”Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?” Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.
Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen. Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.
[spoiler=Alkusanat.]Riemuitkaamme Riemusta, hän kirjoitti tästä muutaman pitkän ja työteliään kohdan ja löysi mahtavan musiikin. Eli iso kiitos.[/spoiler]
BKS Hildemar
Nazorak 5505 oli arvostettu tovereidensa joukossa. Hän oli hyvä ampumaan ja hallitsi erityisesti tankkien korjaamisen, mutta ennen kaikkea 5505 oli tehokas ottamaan tilanteen haltuunsa ja pitämään päänsä kylmänä. Siksipä hän oli nytkin saanut tehtäväkseen hoitaa laivan varmistamisen johtamisen. Tiedusteluosasto ei tiennyt, kuinka monta klaanilaista oli ollut Hildemarin kyydissä laivan lähtiessä matkaan, joten oli tärkeää lähettää joukko asiansa osaavia Nazorakeja puhdistamaan paikat yllätysten varalta.
Ja juuri kun 5505 oli katoamassa kannen alle raskain liekinheittimin varustetun ryhmänsä kanssa, hän kuuli kolahduksen. Hän katseli kannella ympärilleen, mutta se näytti tyhjältä. Hmmm.
Hain katse oli melkoisen murhaavanlainen, kun hän katseli ruipeloa Nazorakia, joka kulki hänen vierellään Hain katananoloista miekkaa ylimielisesti heilutellen. Aivan kuin ei olisi riittävästi, että Hailta oli viety säilä pois, hänet oli myös kytketty jonkinlaiseen masiinaan, joka imi hänen kehostaan elementaalivoimat.
Kehostani, Hai tuumi. Hän kuitenkin tunsi voiman virtaavan jossain muualla. Kanohi Haios.
Hai osasi kuitenkin hillitä tunteensa, eikä päästänyt virnettä kasvoilleen.
Matoro.
Mustahaarniskainen jään Toa kohotti katseensa hämmentyneenä ja pysähtyi paikalleen. Aivan kuin hän olisi kuullut oman nimensä. Matoron takana kulkeva, pistinkärkisellä Zamorilla aseistautunut torakka ei kuitenkaan arvostanut yllättävää seisahdusta, vaan tökkäisi klaanilaista selkään. Liikettä!
Matoron vastaus oli pahan silmän jakaminen mitä vihaisimman mulkaisun muodossa. Tilanne oli näin klaanilaisittain katsottuna kieltämättä ikävänlainen. Hän, Killjoy, Summerganon, Hai, Bloszar, Ruki, Sadje, Hildemarin Matoralaiset ja jopa Tronie olivat useiden piippujen tähtäimessä, ja heitä marssitettiin metallista siltaa pitkin SS Rautasiivelle. Erityisesti Killjoylla näytti olevan vaikeaa, johdot hänen selässään ilmeisesti söivät haarniskasta energiaa, ja ilmeinen taistelukunnon heikentäminen johti myös sangen vaikean näköiseen kävelemiseen.
Matoro.
Nyt hän oli aivan varma, että oli kuullut jotain, mutta oppi kerrasta olemaan pysähtymättä. Hän myöskin ymmärsi, mistä äänet olivat tulleet. Vaikka Nazorakein järjestelmä esti heitä käyttämästä elementaalivoimiaan, Kanohi Cencord oli yhä toiminnassa.
Matoro.
Hai? Matoro vastasi mielensä sisällä, ja vilkuili ympärilleen. Torakat eivät huomanneet mitään, mutta Hai katsoi häneen.
Minäpä minä. Huomaatko, nämä ääliöt eivät saaneet naamioita pois toiminnasta.
Huomaan, jo tästä keskustelustakin. Sitten Matoro ymmärsi. Sinun naamiovoimasi, sehän on…
Nimenomaan. Nyt vain odotamme sopivaa hetkeä.
Mieltenvälinen keskustelu kuitenkin keskesi, kun klaanilaiset pääsivät Rautasiipeen. Sotalaivan kyljestä kurottautunut silta johti heidät suurehkoon halliin. Katossa oli tylsännäköisiä loisteputkia, ja se oli kaikin puolin harmaa ja koruton. Kymmenistä, ellei peräti sadoista torakoista koostuva vastaanottokomitea oli kuitenkin huomattavasti prampeampi. Ja tähtäsivät aseillaan klaanilaisia. Hallissa oli jopa muutama torakkain pahamaineinen merikelpoinen tankki.
Laivaston Nazorakit tunnisti helposti muista torakoista. Niiden vaatetus oli aivan erilainen, ja ennen kaikkea tekstiiliä oli huomattavasti enemmän. Lisäksi erilaisia mitaleita ja arvomerkkejä oli keskivertotorakkaan nähden enemmän, laivaston perinteisiin kuului kokemuksensa esitteleminen ja tärkeältä näyttäminen aivan eri tavalla kuin muuhun yhteiskuntaan. Jo on. Nämä ovat asuneet niin kauan poissa maan alta, että ne ovat kehittäneet itselleen tyylitajun. Vaiti! kuului kylmä mutta hienostunut ääni halliin ahtautuneen torakka-armeijan takaa. Metallisella korokkeella, paksun panssarilasin takaa seisoi ryhdikkäänä, siniseen viittaan verhoutuneena Amiraali 002. Ja voitte lakata haaveilemasta vastarinnan alkamisesta. Päänuppinne ovat yhteensä yli kahdensadan aseen tähtäimissä, ja minua inhottaa ajatus niiden rei’ittämisestä niin… Roiskuvalla tavalla.
Torakkajohtaja piti pienen tauon, ja katsahti ulos hallin ikkunasta. Sitä paitsi, en minä teitä kaikkia edes tahdo hengiltä.
****
5505 lähestyi laivan kannen takaosaan kiinnitettyä ilmatorjuntatykkiä. Hitaasti, askel askeleelta ja kiväärillä osoitellen hän sitä lähestyi. Ja kaiken aikaa 5505 kuulosteli parhaansa mukaan, josko pienen pieni kolahdus oli tosiaan lähtenyt tykistä.
Kun hän sitten saapui suuren tykin tykö, hän käänsi piipun itseään kohden. Harmaa tulen toa virnuili hänelle. Troopperilla oli hauskaa. Mit- Terve.
FLOOOOAASSHMMMWHAAMMIE!
Sopiva hetki?
Poikkeuksellisen.
Valtavaa merialuetta koskeva tärähdys sai suurimman osan hyönteisjaloilla kävelevistä torakoista horjahtamaan. Vain hetkeksi aseet laskeutuivat. Se hetki oli Klaanilaisille tarpeeksi. Hai toimi salamannopeasti ja tämän käsistä ruiskusi paineella suihku vettä suoraan elementtivoimia hallinneeseen koneeseen. Toa virnisti täysosumastaan ja yhdellä kädenheilautuksella vesi jäätyi koneiston sisään. Naamiovoimiaan kiitäen Hai katsoi, kun laite meni oikosulkuun ja se savuten hajosi jäänsekaiseen kasaan.
Killjoyn haarniska päästi oudon kumahtavan äänen. Samanlaisen, kuin sammutettu generaattori saadessaan uutta virtaa. Metsästäjä huokaisi helpotuksesta, repäisi johdot irti selästään ja ensi töikseen nappasi käsiinsä pukunsa sisään piilotetut miekkojen kahvat. Joyn huudahdus tavoitti kohteensa ja Matoron ja Summerganonin kädet nappasivat kahvat ilmasta. Ionikatanoiden terät hulmahtivat päälle kaksikon alkaessa avustaa muita, heidän omia aseitaan kantavien Nazorakien metsästyksessä.
Klaanilaisten vierellä kulkeneet Nazorakit kaatuivat nopeasti Matoron ja Summerganonin iskuihin, mutta hallin sadat yksilöt alkoivat toeta tärähdyksestä. Klaanilaisten väliin hajautuneet Hildemarin miehistön jäsenet huomasivat ongelman ensimmäisenä. Nyt oli kiire. Tällä aikaa Bloszard oli saanut aseensa käsiinsä, suojaten nyt urheasti vielä asettaan etsivää Haita. Ruki yritti vetää Sadjea mukanaan, pitäen itsensä tiiviisti muun joukon mukana. Klaanilaisten uusi taistelutarmo tyrehtyi kuitenkin pian, satojen aseiden kalinan kaikuessa vain miltei kaaokseen puhjenneessa hallissa.
Klaanilaisilla oli aseet, mutta lukemattomien piippujen tähdätessä heitä, joukkio lamaantui yhteen tiiviiseen ryppääseen. Klaanilaiset eivät ehtineet pakenemaan käytäviin ajoissa ja nyt Amiraali taputti panssarilasinsa takaa hymyillen. Mitä minä juuri sanoin… Klaanilaiset, aina niin uhmakkaita ja itsevarmoja. 200 asetta minä sanoin. 200.
Punainen käsi tarttui joukon etummaiseksi päätyneen Matoron olkapäähän ja siirsi tätä hieman, päästääkseen Metsästäjän kävelemään tämän ohitse. Killjoy astui koko joukkion eteen salin suulle. Kaikki torakat tähtäsivät nyt häntä. Amiraali myhäili tyytyväisenä. Kas, onko meillä ensimmäinen luovuttaja.
Killjoy hekotti konemaista nauruaan. Katsos Amiraali. Me olemme laivassa. Laivassa, jonka sisällä on iso halli. Me olemme sen hallin ja käytäviin johtavan oviaukon rajalla. Seuraa arvoitus: Minkä virheen sinä teet?
Nazorakien ilme ei värähtänyt, vaan koko halli jatkoi edelleen Killjoyn tähtäämistä. Amiraali kurtisti kulmiaan, mutta Joy ei antanut tälle aikaa vastata. Minäpä kerron: Ensiksi sinä et huomannut, kun puoli porukkaa käytti hyvän tovin tuon pienen välikaton jäädyttämiseen.
Hai, Matoro ja Summerganon virnuilivat. Nazorakien aseet pysyivät tanassa, mutta monen pää harhaili pieneen osaan kattoa, joka tosiaan oli umpijäässä. Toiseksi, Killjoy kajautti, Teillä on vastassa sotilas, jolla on… ohjuksia.
Killjoyn olkapäihin upotetut ohjuspatterit kohosivat sileistä hartioista ja pihahduksen saattelemana molemmat saattoivat yhdet ohjukset matkaan. Pirstaloiva räjähdys kajahti halliin, peittäen raivosta huutavien Nazorakien karjunnan ja Zamor-kiväärien tulituksen.
Koko klaanilaisjoukkio juoksi, juoksi kohti käytäviä katon romahtaessa suoraan käytävän ja hallin väliin, juoksi kauemmas vihamielisesti laulavien aseiden piipuista. Ennen kuin romahdus sinetöi Nazorakit kokonaan toiselle puolelle, osui muutama Zamor kohteisiinsa. Killjoy ja Suga oliat kuitenkin kumpikin kyllin väkeviä kestämään osumansa, ja klaanilaiset juoksivat kaaoksen saattelemana kohti laivan sisäosia. Kapeassa käytävässä akvaario kainalossaan juokseva Bloszard jäi jälkeen. Hai ja Ruki tajusivat tämän ja jäivät auttamaan toveriaan. Muu joukkio juoksi. Matoranien ja sotureiden muodostama hajanainen joukkio ei voinut pysähtyä. Tämä johti ongelmiin. Matoron johtama porukka jatkoi suoraan eteenpäin, samalla kun Killjoy harppoi intuitionsa mukana risteyksestä vasemmalle, kohti portaita. Hajanainen Matoran-joukko ja Sadje takanaan, Killjoy toivoi portaiden tuovan hänelle onnea.
Pakomatka vihollisen käsistä oli alkanut.
Troopperi mönki esiin ilmatorjuntatykistä. Hän katseli työnsä jälkiä: Lieska oli räjäyttänyt muutaman torakan liekinheittinten säiliöt, jotka olivat räjäyttäneet muutaman torakan liekinheitinten säiliöt. Hildemarin kansi oli tilanteeseen nähden hyvässä kunnossa, mitä nyt pieni reikä ja leviävät liekit hieman epäestetisöivät tilannetta. Jälkimmäisestä ongelmasta tulen Toa kuitenkin pääsi helposti eroon imemällä tulen itseensä.
Harhautus varmaan toimi, hän tuumi toivoen tovereidensa parasta. Seuraavaksi tuli itse päästä tilanteesta erossa. Hildemarille jääminen ei kävisi päinsä, koska torakoille ei saanut antaa pienintäkään syytä upottaa arvokkaassa lastissa olevaa alusta.
Siksipä klaanilainen latasi varsijousensa ja ryntäsi metallisiltaa pitkin kohti SS Rautasiipeä, tietämättä kunnolla itsekään, mihin pyrki.
***
Nazorakit latasivat aseitaan vihaisenä. Klik klik klik ja klik. Sireenit alkoivat ulvoa ja valot välkkyä. Torakkamassat heittivät viittansa selkäpuolelle, kompastuminen ei tulisi kuuloonkaan. Nazorakit menivät muodostelmiin, ja aloittivat järjestelmällisen poistumisensa salista.
SS Rautasiiven metallilattia kolahteli lukemattomien torakanjalkojen iskiessä sitä tasaissa marssitahdissa. Merkillisen näköiset meritankit lähtivät majesteetillisesti vyörymään kohti suurta tavarahissiä. Ainakaan kannella klaanilaiset eivät muodostuisi ongelmaksi.
***
Sadjen naama oli jo aivan punainen juoksemisesta. Hidasta hidasta, minä en pysy tahdissa. Killjoy huokaisi ja pysähtyi pudistellen päätään. Klaanilainen nosti yhdellä rivakalla heilautuksella munkin selkäänsä ja jatkoi hermostunutta juoksuaan. Portaat olivat vain johtaneet ylempään, miltei identtiseen kerrokseen ja nyt Killjoy, Sadje ja neljä Hain miehistön jäsentä, yrittivät paikantaa tietä ulos täydestä vauhdistaan.
Ovi ovelta, käytävä käytävältä joukkio juoksi puhumatta sanaakaan. Joyta kalvoi käytävien tyhjyys. Minuutin kestäneen päättömän juoksentelunsa aikana he eivät olleet törmänneet ainoaankaan Nazorakiin. Käytävän päässä oli jälleen ovi ja Killjoy potkaisi sen edellisten tapaan auki. Metsästäjä jatkoi juoksuaan huomaamatta vastaantulevaa kiitävää hahmoa. Metalli kolahti ja molemmat löysivät itsensä maasta.
Hai piteli päätään ja tajusi pian, mihin oli törmännyt. Killjoy oli saanut itsensä jo ylös ja kampesi nyt tyhjästä ilmestyneen Hain puoliväkisin jalkeille. Missä on Ruki? Luulin, että hän jäi sinun kanssasi? Hai pudisteli päätään: Alakerran hälytykset käynnistyivät pian jäätyämme teistä jälkeen. Joudimme erkaantumaan toisistamme. Hän on jossain Blozin ja Tronien kanssa. Maassa makaava, melkein Joyn alle rusentunut Sadje kömpi pystyyn, käännellessään päätään vainoharhaisesti ympäriinsä. En haluaisi keskeyttää, mutta meillä taitaa olla pienoinen kiire. Hai nyökkäsi ja Killjoy viittoili Matoraneja jälleen seuraamaan.
Kesken viittoilunsa, Killjoy yllättäen ähkäisi ja lysähti polvilleen maahan. Joukon takaa kaikui askeleita ja matalaa hörötystä. Roteva, selkeästi muita tovereitaan rotevampi Nazorak hymyili savuava energia-ase kädessään, tämän takana noin seitsemän rivisotilaan tarkkaillessa tilannetta sivummalta.
Iso kaveri, kaatuu noin helposti. Te klaanilaiset olette paljon heikompia kuin mitä meille on väitetty. Rotevan, käytävän päässä seisovan Nazorakin äänestä paistoi halveksunta. Hain katse harhaili Torakan savuavasta aseesta Killjoyn selkään. Maahan lyyhistyneen Metsästäjän haarniskaan oli ilmestynyt musta läiskä, joka kärytti ilmaan ruostunutta hajua.
Yksi, pienen pieni lamauttaja-ammus ja tämä sankari on maassa, vilpitön nauru alkoi sekoittua Nazon puheeseen, ja nyt vastassa vain Toa ja muutama Matoran. Voi, jos vain olisitte pysyneet hiljaa. Hai nosti säilänsä Killjoyn suojaksi, viittoillen Matoraneja piiloon taakseen. He olivat jääneet kiinni vihollisen laivassa, nyt jo toista kertaa. Hai ei uskaltanut sanoa mitään. Tilanne näytti liian epätoivoiselta.
T-tuo ei ollut energia-laukaus. Killjoyn ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut pitkän putken päästä. Metsästäjän raajat liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Aivan kuin hänen puvustaan olisi tullut yllättäen valtavan painava. se, se oli rajatun alueen EMP-laukaus.
Hain kasvoille nousi virne. Vai niin, no tämähän meni mielenkiintoiseksi. Toa alkoi ottaa hitaita askelia rotevaa vastustajaansa kohti. Torakan virne oli vaihtunut hämmennykseen. Tämän käden vapisivat nyt aseen ympärillä. Hai virnisti leveästi. Hieno bluffi, mutta sinä taidat ymmärtää, että minä olen Toa ja sinulla on minua vastaan EMP-pistooli. Iso kaveri, kaatuu näin helposti.
Nazorak huusi kauhusta, kun tyhjästä ilmestynyt jää alkoi levitä hänen jalkojaan pitkin. Muutama sekunti ja äsken niin uhmakas Nazorak oli jäätynyt patsaaksi. Säälimättömästi tämän toverit alkoivat ampua tietään tämän Klaanilaisten eteen jääneen tukkeen lävitse. Jäätyneet raajat lohkesivat irti ja Zamor-laukaisimet reiittivät hitaasti Nazorakia palasiksi. Hai kumartui kaatuneen toverinsa puoleen. EMP:n poistuminen kestää tarvitsen kolme minuuttia järjestelmien uudelleenkäynnistämiseen. Hai kiroili. Kolme minuuttia ja Nazorakit pääsisivät läpi muutamassa sekunnissa. Sadje koputti Hain olkapäätä, hänellä oli idea.
Amiraali kiroili mielessään käyttäen kaikkia vahvimpia torakankielisiä ilmaisuja ja muutamaa skakdinkielistäkin. Ilmeisesti hän oli neuvotellut liikaa Gaggulabion kanssa.
Tilanne oli torakan laivaston johtajan silmissä katastrofi. Yksinkertainen vangitseminen oli levinnyt täysin käsistä. Ajatuksissaan Amiraali syytti kaikkia tahoja: saamattomia laivaston torakoita, Kenraalia, joka oli vaatinut SS Rautasiiven osan kalustosta poistamiseen koulutustilojen tieltä ja jopa tiedustelua liian vähästä informaatiosta BKS Hildemarin miehistöstä. Mutta kaiken tämän joukossa hän ymmärsi olla vihainen itselleenkin. Hän oli ottanut liian suuren riskin saada klaanilaiset tajuissaan vangittuna.
Nyt hän nilkutti metallisen jalkansa kanssa niin lujaa kuin pääsi kohti komentosiltaa kauniisti ja mahtipontisesti sisutettujen laivan yläosan käytävien halki. Amiraali ohitti muutamia patsaita ja tauluja, kunnes lopulta pääsi kierreportaikolle, ja alkoi vaivalloisesti kapuamaan ylös eriparisten jalkojensa kanssa.
Sitä paitsi kuka mäntti lähetti liekinheittimin varustetut sotilaat putsaamaan Hildemaria?
Bloszar kalaisen kantamuksensa kanssa veti paksun metallioven takanaan kiinni, juuri viime hetkellä ennen kuin Nazorakien liipasinherkkä partio sai näköyhteyttä klaanilaisiin. Huoneeseen muutamia sekunteja sitten tullut Ruki taputti Bloszaria olkapäälle.
Tulen Toa kääntyi ympäri ja katsoi Rukin osoittamaan suuntaan. Onko tuo… …ainoa ovi. On.
Tilanne olisi sinänsä ollut aivan hyväksyttävä, mutta valtava konehuone oli koneisa huone. Erilaiset männät ja rattaat ja merkilliset liikkuvat osat muodostivat lävitsepääsemättömän esteen. Ilmeisesti tätä kautta ei ollut tarkoitus liikkua. Massiivisen huoneen seinät olivat mustat ja kaapelirykelmien peitossa. Koko tilan keskiosa oli koneiston peitossa, jättäen sen kummallekin puolella vain muutamien neliömetrien kokoiset alueet, joissa kykeni oleilemaan tulematta jauhetuksi tohjoksi.
No, asiat voisivat olla huonomminkin, kumpikin Toa kuuli päässään yllättävän pirteään sävyyn. Kukaan meistä ei ole villiintynyt Nui-Jaga jolla on vesikauhu ja joka haisee pahalle ja täällä on ihan miellyttävän viileää.
Bloszar ja Ruki loivat toisiinsa epäuskoiset katseet. Positronie hymyili urheasti akvaariossaan.
Jäädytettyä käytävää pitkin kiitävä, maassa liukuva punainen Metsästäjä sai toimia kyytinä Matoraneille. Hain työntämä eriskummallinen kelkka kiisi pitkin laivaa huumaavalla vauhdilla. Killjoy ei sanonut mitään. Hänen keskittymisensä oli järjestelmiensä palauttamisissa.
Yksi miehistön jäsenistä huudahti. Porukan vasemmalla puolella oli aiempia huomattavasti isommat kaksoisovet. Hai pysäytti kelkan ja avasi ovet. Toivon pilkahdus palasi. Portaat, jotka johtivat suoraan kannelle. Matoranit tuulettivat hiljaa, Hai auttoi Killjoyn pystyyn: Sinun olisi parasta pystyä toimimaan. Kohta rytisee.
Missä pirussa me olemme?
Matoro mielsi Sugan kysymyksen kovastipaljon oikeutetuksi. Kaksikko oli juossut halki sotalaivan käytäviä Onu-Matoran Lignok Sugan olkapäällä keikkuen jo eksyksiin asti, mutta tämä huone herätti heidän huomionsa. Klaanilaiset olivat jonkinsorttisen valvontahuoneen sisällä, ja suurten panssarilasien takana näkyi koulutustilalta näyttävä halli. Halli, joka oli riittävän iso sisältämään vähän suuremmankin kylän. Käytävät ja ampumaradat ja merkillinen sisämetsä muodostivat oman pienen maailmansa. Valvontahuoneen tarjoamasta ylävinkkelimäisestä perspektiivistä kolmikko näki vain muutaman Nazorakin liikuskelevan tilassa. Olenko se vain minä… Matoro aloitti epäröiden …vai ovatko nuo isompia kuin torakat yleensä? Et ole vain sinä, Suga vahvisti. Isoimpia ötököitä joita olen nähnyt, ja minä olin sentään mukana Operaatui Älykäskö Zeppeliinissä. Ei hyvältä näytä, Lignok sanoi enemmän itselleen kuin muille väsyneellä äänellään.
Silloin huone täyttyi puheesta. Puhujan puheesta erottui selvästi torakoiden korostus, ja äänensävy oli vihainen. Klaanilaiset! Luovuttakaa suosiolla, sillä ette voi loputtomiin asti paeta. Me olemme Na Zora. Minusta Te Zora olette osoittaneet sen verran lahjakasta esimerkkiä meidän kiinnisaamattomuudestamme, että voisitte antaa meidän vain mennä! Suga heitti takaisin, tietäen kuitenkin ettei megafoni omannut korvia.
Ovea kuitenkin taottiin sen verran voimakkaasti, että klaanilaiset päättivät suorittaa poistumisen. Juuri ennen kuin Suga murskasi onnekkaan ulkoilmaan johtavan ikkunan, Matoro sai idean. Hän nappasi komentopöydältä kasan levykkeitä ja paperia, kiskoi seinältä pari karttaa ja otti mukaansa kaiken muunkin, minkä voisi arvella sisältävän jotain tärkeää. Hän nappasi ne Lignokille, joka sulloi ne olkalaukkuunsa, ja sitten kolmikko rymisteli ulos ovesta.
Paitsi että ei rymistellytkään, sillä torakat saivat juuri huoneen oven auki, ja tulituksessa Matoron oli pakko heittäytyä välittömästi nappuloiden peittämän metallinharmaan komentopöydän taakse piiloon.
