Klaanon

Avainsana: strategia

  • Hän on onnellinen työssään kai

    Admin-torni
    Ilta

    Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
    Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?

    Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.

    Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.

    Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
    ”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.

    Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.

    ”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.

    273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.

    ”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”

    ”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
    Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
    Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.

    ”Miten ovesi voi.”
    ”Huoltomies vaihtoi sen.”
    ”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”

    ”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.

    ”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
    ”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
    273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
    Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-”
    ”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”

    Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.

    ”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.”
    ”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
    ”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!”
    ”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
    ”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.

    ”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.”
    ”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
    ”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”

    Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
    Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.

    ”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
    ”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
    ”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”

    ”… Kel…” Jäätutkija inahti.

    ”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
    ”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
    ”Ja?” skakdi tivasi.

    Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.

    …Jos ylipäätään, 273 mietti.

    ”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
    ”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”

    273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
    Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.

    ”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
    ”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
    Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.

    ”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
    Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
    ”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
    ”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
    Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
    ”Sitten astut peremmälle.”

    Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
    Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
    Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.

    Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
    Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
    Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
    ”No, näyttävätkö oikeilta?”
    273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.

    ”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”

    Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
    ”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”

    ”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.

    ”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”

    273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”

    Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.

    ”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”

    Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
    Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.

    ”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
    ”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
    ”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”

    273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.

    ”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
    ”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
    ”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
    ”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”

    Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.

    ”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”

    Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
    ”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”

    Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”

    Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
    Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.

    ”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”

    Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.

    ”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”

    Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.

    ”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”

    He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.

    Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?

    Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
    Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.

    ”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.

    ”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”

    ”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”

    ”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”

    Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
    ”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”

    Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista.
    ”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
    ”Otatko sinä mitään ikinä?”
    ”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”

    Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.

    ”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
    Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
    ”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.”
    ”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
    ”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.”
    ”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”

    Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
    ”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.”
    ”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”

    Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi:
    ”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
    ”Vai niin.”

    Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.

    ”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?”
    ”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
    ”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
    Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
    ”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.”
    ”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
    ”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.”
    ”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”

    Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
    ”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?”
    ”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
    ”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”

    Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä.
    ”Minulla ei ole päätä.”
    ”No, kai sinulla edes hattuhylly on?”
    ”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
    ”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
    Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
    ”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?”
    ”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
    ”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?”
    ”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
    ”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.”
    ”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”

    Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
    Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.

    Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
    Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.

    Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.

    ”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”

    ”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?”
    ”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”

    Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
    Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.

    ”Manu, ei se edes ole oikea eläin.”
    ”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
    ”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.”
    ”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:

    ”Uuh, pirtelöä.”

    Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
    Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.

    Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.

    Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin.
    Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
    Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.

    ”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”

    ”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.

    Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.

    ”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”

    ”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”

    ”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”

    Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
    Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.

    ”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”

    Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.

    Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.

  • Sota on rahaa

    Bio-Klaani, kaupunki

    Joukko Matoraneja istui aamiaisella Uudessa Kievarissa kaupungin uudemmassa osassa. Paikka ei kuulunut joukon vakiosyöttölöihin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Keskiuudessa kievarissa oli sattunut erään postinkantajamatoranin välikohtauksen seurauksena paha vesivahinko. Vanhaan kievariin oli osunut pommi. Itse asiassa useampi pommi, mutta edellisten vauriot oli korjattu pubin pitkän historian aikana erinäisin keinoin. Frakerakkin kapakka taas sopi paremmin töiden jälkeiseen vapaa-aikaan.

    ”Tässä kahvissa ei ole makua”, Onu-Matoran Mahba seurueesta totesi apeana ja katsoi kuppoonsa.

    ”Parempaa ei ole tiedossa, pikipää”, tiskin takana istuva huiviin pukeutunut synkän boheemi Ta-Matoran vastasi. ”Kuljetukset pohjoisesta ovat loppuneet. Meillä on vain tätä. Mikään ei kannata täällä enää. Saan kohta potkut. Mikään ei kannata.”

    ”Voi pojat, tuo asenne on tarpeeksi synkkä rikkomaan torakoiden kauppasaarron”, Mahba totesi takaisin ja naksutteli makeutusainetta kuppiin, ”Voisimme vaikka ladata sillä Cordak-tykin ja ankeuttaa sukellusveneet oikotietä Destraliin.”

    ”Tehkää mitä teette. Minä en aio jäädä tänne. Tämä paikka ei pysty puolustamaan meitä, vaikka täällä on Toia kilometrillä enemmän kuin Metru Nuilla.”

    ”Ehh, neliökilometrillä”, toinen aamupalalla oleva Onu-Matoran samasta seurueesta sanoi, ”tai periaatteessa myös kuutiokilometrillä…”

    ”Te insinöörit ette tajua muista kuin.. tuommoisista. Minä lähden vaikka itse pohjoiseen. Vaikka Steltiin. Roadan kaupungissa on tuottoisat markkinaraot Matoraneille.”

    ”Joo, ja se rako on skakdien hampaiden välissä”, yksi seurueen Po-Matoran, Kengbo, totesi väliin ja sai palkinnoksi naurunremakan. Kassamatoran näytti happamalta.

    ”No joo, heh, enpä tiedä, pojat… Kyllä niitä taitaa hyviäkin skakdeja löytyä”, Kengbo jatkoi, ”Gurtussa on mies kohdallaan, Telakalla liikku hänestä kaikkia seikkailutarinoita, ja Frakerakk on hyvä mies niin kauan kuin maksaa paukkunsa eikä huijaa flipperissä. Mutta sen sanon, että jos Roadaan menee niin saa keuhkonsa nopeasti täyteen hiekkaa, jos tiedätte mitä tarkoitan.”

    Po-matoran virnisteli ja napauttu naamiotaan salaliittolaisin elkein. Kukaan muu ei tajunnut, mitä hän oikein tarkoitti, mutta oli selvää, että Kiven Matoranilla oli syvemmät merkityksen hiekalle.

    Bio-Klaani, Telakka, kokoushuone

    Ontor avasi pieniä pahvilaatikoita ja asetteli vaahtomuoviin pakatut lentokonepienoismallit Tongun osoittamiin kohtiin suurella ruskealla jalopuupöydällä, johon oli kaiverrettu kartta Klaanin saaresta. Samaan aikaan Tehmut asetteli Ternokin kanssa punaisia kartioita pohjoispuolelle kuvastamaan Nazorakien joukkoja. Telakalla ei ollut tarkkoja pienoismalleja torakoiden asevoimista, ja vaikka Walsinats olikin veistänyt luppoajalla muutamia konsepteja, ne oltiin hylätty liian groteskeina. Walsinats oli kova poika uskomaan kokeneempien lentäjien kertomia huhuja.

    ”Alan tosiaan näkemään punaista”, Tongu mietiskeli. Kokoushuone oli tornimaisessa rakennuksessa telakan pohjoispäässä, ja huonetta kiertävistä pyöreistä ikkunoista laskeva kaksoisaurinko loi huoneeseen valaistuksen, joka sai kartotorakat loistamaan.

    ”Heh heh, pomo, mutta kohta näät sinistä. Vieraat saapuivat pääoville”, ikkunasta tiiraillut Ternok sanoi.

    ”No kappas. Päästäämpä asiaan ennen yötä”, Tehmut sanoi ja meni avaamaan kokoushuoneen oven.

    ”Kop kop”, Guardian sanoi hymyillen kokoushuoneen oven avanneelle matoranille. Sininen skakdi oli huolestuttavan aseistautunut ottaen huomioon, että kyseessä oli vain strategiakokous. Selässään adminilla oli vastikään öljytty Vartija-kivääri. Hänen päällään olevassa kevyessä sissivarustevyössä oli pari lipasta, järeä veitsi, juomapullo ja pari kappaletta jotain, joka vaikutti epäilyttävästi kranaatilta.
    Tehmut katseli vyötä varuillaan.

    ”Olen lähdössä tämän jälkeen pienelle metsäretkelle”, Gee sanoi nähtyään Tehmutin ilmeen. ”Älkää huolehtiko… kranaateista.”
    Tehmut nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti.

    Guardianin perässä kokoustilaan astui vielä kolme Toaa: Suga, Iniko ja Troopperi.

    Guardian riisui selästään varustevyön ja Vartija-kiväärin ja jätti ne oviaukkoon roikkumaan jonkinasteisesta naulakosta. Hän asteli syvemmälle tilaan tutkien suunnittelupöytää katseellaan. Lopulta hän saapui Tongun luo.
    ”Aikapoika!” Guartsu naurahti. ”Pitkästä aikaa.”

    ”No niin, terve vain, hauska nähdä teitä noin sankoin… No, hauska nähdä teitä neljää. Itse kullakin taitaa olla hommansa. Ja heh, Gurttu on ainakin ymmärtänyt kokouksen motivaation oikein! Istukaa vaan, nojatuolit ovat jotenkuten lämmitettyjä”, Tongu jyrisi muiden päiden yläpuolelta ja istahti sitten sohvalle pöydän taaksen. Sohva toimi mainiona lepotuolina jätille.

    ”Olemme valmistelleet asetelman tietojemme perusteella”, Tehmut sanoi virallisella äänillä, ”Mutta varsinkin nazorakien rintamat perustuvat pitkälti arviohin. Toivottavasti voitte valottaa tilannetta pohjoisessa. Meidän poikien voimat on esitetty mahdollisuuksien mukaan parhaalla tavalla, mutta uskoisin silti, että voimme pitää Linnoituksen ilmatilan suojatulessa ja tehdä jonkin verran ennakoivia iskuja kauemmaksikin.”

    Tehmut otti esille pitkän messinkisauvan, jonka päässä oli laatta, ja työnsi sillä muutaman keskikokoisen ilmalaivan pienoismallit Klaanin linnoituksen pienestä puumallista kauemmaksi pohjoiseen.

    ”Ongelmana tietenkin on se, että mitä enemmän pidämme aluksista sotakunnossa, sitä vähemmän voimme käydä kauppaa ja pitää yhteyksiä muihin saariin. Kauppakillat ovat hylänneet meidät ja omat aluksemme ovat ainoa reitti pohjoiseen, jossa oletetun torakoiden merivoimat hallitsevat vesiä. Mitä adminsto on mieltä asiasta? Pitäisikö meidän pitää puolustus etusijalla vai ei?”

    ”Ne yrittävät ajaa meidät ahtaalle”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Ne tietävät liian hyvin, että linnoitus ei ole täysin omavarainen. Elämme kaupasta varsinkin Nui-Koron ja pohjoisen kylien kanssa… ja mitä enemmän aikaa annamme niille, sitä täydellisemmin pohjoinen on niiden käsissä.”

    ”Ämkoo-vuoren ympäristö ainakin”, Suga lisäsi. ”Turaga Niddikin piti evakuoida linnoituksen puolelle viime viikolla. Vaari ei ole vielä tainnut ihan täysin hyväksyä asiaa…”

    ”… Niddi?” Troopperi kysyi hölmistyneenä.
    Suga katsoi tätä pitkään. Hän teki lainausmerkit käsillään.
    ”Kyösti.”
    ”Ah.”

    Guardian nojasi kyynärpäillään pöytää vasten ja tutki karttaa intensiivisesti.
    ”Mikä on etelän tilanne? Jos kierrämme Veljeskunnan saaren kaukaa, pääsemmekö hakemaan tarvikkeita mantereelta?”

    ”Ehdotimme asiaa Eteläiset Mantereen Kauppaliittoutumalle, mutta sellaisen merimatkan kustannukset olisivat nousseet naurettaviksi. Tavaran tuominen etelästä ei ole helppoa, sillä merenkulku on kaiken lisäksi epävakaata. Homma tietenkin onnistuisi ilmakautta, mutta se tekisi hallaa puolustukselle ja herättäisi varmaan vihulaisen huomion ennen pitkää. Laivakauppiaat vetävät etelän reiteistä kovaa taksaa, eikä Eteläisen Mantereen tullit auta asiaa yhtään. He pitävät meistä paljon vähemmän kun pohjoisen mantereen pojat”, Tongu vastasi ja naytti seinällä olevaan, suuremman mittakaavat karttaan piirretyjä reittejä.

    ”Etelän tyypit ovat outoja”, kättään kantositeessä pitävä Ontor sanoi, ”niistä ei osaa edes sanoa, mitä heimoa edustavat.”
    ”Jaa, taitaapa asua tälläkin saarella monenmoista kulkijaa”, Ternok mietti ja raapi leukaansa, ”Vaan samalla puolella sitä taidetaan olla kaikki.”

    ”Eli lopulta olemme omillamme”, Guardian sanoi. ”Sepä miellyttävää.”
    ”Entä juuri Nui-Koro ja etelän kylät?” Suga ehdotti. ”Näillä alueilla on kuitenkin aika paljon maataloutta. Eiköhän siitä löydy leipää itse kunkin pussiin tarpeeksi.”

    ”Mitä pidemmälle miehitys menee, sitä enemmän Nui-Koro ja etelän kylät alkavat pikemminkin olemaan riippuvaisia meistä”, Guardian sanoi. ”Ja yhä harvempi haluaa olla tekemissäkään tämän sodan kanssa. Ennemmin tai myöhemmin heidän täytyy kuitenkin valita puolensa.”

    ”Nui-Koro on kaukana, ja epäilemättä välillämme on jo joitakin pataljoonia tai miksi niitä nyt kutsutaankaan”, Tongu sanoi, ”Eversti tietää. Mitä Etelän kyliin tulee, niihin pääsemme vielä melko helposti maatakin pitkin, mutta varsinkaan nyt syksyn tullen heilläkään ei ole liikaa ylituotantoa. Ruki-Korolaiset väittävät, että torakoiden laivat karkoittavat kalasaalit, enkä menisi väittämään niille vastaan kala-asioista.”

    ”Eivätkä kaikki kylät ole koskaan halunnet olla liikaa Klaanin alaisuudessa”, Tehmut lisäsi, ”Olen asunut nuorempana niillä seuduilla, ja olen aika varma, etteivät ne pitäisi ajatuksesta, että saavat omaa leipäänsä vain kortilla.”

    ”Vaikeat ajat vaativat vaikeita tekoja”, Guardian sanoi. ”En usko, että Nui-Koron pormestarikaan väittäisi vastaan. Meidän on joka tapauksessa verkostoiduttava ulkopuolisten kylien kanssa jotenkin. Tarvitsemme kaiken avun, jonka saamme.”

    ”Verkostot”, Iniko sanoi. Tämä oli ensimmäinen asia, mitä toa oli sanonut kokouksen aikana. ”En tiedä, kuinka kaukaa haettu ajatus tämä on, mutta… entä jos veisimme homman maan alle?”

    Pöytää ympäröivä väki tuijotti Inikoa hiljaa.
    ”Siellä me olemme joka tapauksessa, jos torakat saavat haluamansa”, Gee sanoi. ”Tarkenna, hyvä mies.”

    ”Vesitiet, puhdas mahdottomuus”, Iniko vastasi. ”Rautaviiksi ja sen pikku kaverit pistävät veneemme pinnan alle, jos emme ole tosi varovaisia. Ilmateitse olemme taas tosi hyviä, mutta onko meillä tarpeeksi aluksia muuhun kuin puolustukseen? Mutta miettikää. Maan alla.”

    ”Sielläkin kyllä odottaa torakoita”, Suga huomioi.
    ”Nazorakien metrojääkärit ovat vielä aika tuore siipi”, Guardian sanoi. ”Kouluttamattomia. Laitteistoltaan vielä lapsenkengissä. Eivätkä skakditkaan pahemmin välitä maan alla toimimisesta. Jatka vain, Iniko.”
    ”Ortonit. Ortonit ja niiden tunneliverkosto. Se… mikä se oli. Ma Wet. Eikö sen ole huhuttu kulkevan jopa valtamerien ali?”

    Kokouksen osallistujat tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa.
    ”Iniko”, Guardian sanoi ääni vakavana.

    ”Herra admin?” Toa vastasi.

    ”Voisin suudella sinua”, Gee sanoi virnistäen.

    ”Ai”, Iniko sanoi silmät pyöreänä. ”Kiva.”

    ”Mainiota! Tiesin, että pääsimme johonkin. Minulla on ehkä tunneliverkoista kartta jossain, mutta se on hyvin vanha ja luultavasti epätarkka. Mitenköhän on, miten tietoisia muut kylät ovat Ma Wetistä?” Tongu mietti ja avasi suuren vetolaatikon pöydän kupeesta. Sisällä oli rullia, joiden patinoituneisiin kuparilaattoihin oli merkattu Matoran-kirjaimilla kuluneita tekstejä. Hetken penkomisen jälkeen jätti nosti pöydälle kahdella rullalla olevat käärön, teki pöydälle tilaa ja levitti sen siihen. Paperi oli haalistunut, mutta saaren päälle oli piirreetty teitä, joita ei varmasti nähnyt vakoilulentokoneista.

    ”Tuo kartta on ikivanha”, Tehmut sanoi, ”uudempia kyliä ei ole merkitty lainkaan. Tuolla on Nui-Koro, ja tuo mökki kuvaa ilmeisesti Klaania. Pääväylä menee -tai meni- hyvin lähellä Kummitusten suota. Mielenkiintoista.”

    ”En käyttäisi tuota karttaa”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. Hän otti kartan käteensä ja tiiraili sitä tarkemmin. ”Se ei oikein vastaa nykypäivää. Tämä on Klaanin vanha sijainti. Olemme tästä pisteestä kuusi kilometriä kaakkoon.”

    ”Vanha kunnon puulinnake”, Suga sanoi uppoutuen nostalgiaan. ”Ne ne vasta olivat aikoja.”

    ”Joo, vähemmän rasistihyönteisiä ja nelikätisiä tappajakyklooppeja”, Guardian heitti. Hänen katseensa siirtyi Keetonguun. ”Ei pahalla.”
    Termin ”tappajakyklooppi” ironia Guardianin suussa selvisi hänelle itselleenkin aivan liian myöhään.

    ”Minä pärjään kahdella, kiitos vaan”, Tongu sanoi ja virnisti, ”Ja ehkä saamme Ortoneilta paremman kartan, jos joku on heihen yhteydessä. Minä en ole kuullut paljoakaan koko kansasta tai heidän periaatteistaan, mutta eivät vaikuta torakoiden ykkösystäviltä.”

    ”Torakoiden ystäviin kuuluvat kaikki lajit, jotka ovat nazorakeja”, Guardian vastasi. ”On aivan toinen kysymys, suostuvatko ortonit taistoon torakoita vastaan.”
    ”Ennemmin tai myöhemminhän heidän on pakko”, Toa Summerganon sanoi jämerästi. ”Jos nazorakien vihollisiin kuuluu kaikki elävä ja ei-nazorak, kaikki saarella asuvat ovat vaarassa!”

    ”Enemmänkin diplomatiakysymys”, sininen skakdi sanoi. Diplomatiasta oli muodostunut viime vuosina kirosana.
    Muut pöytää ympäröivät jäivät odottamaan selitystä adminilta.
    ”Ortonit eivät koe kuuluvansa samaan lajiin kuin matoranit. En puhuisi helposti taivuteltavasta sakista.”
    ”Ah. Minä rakastan politiikka”, Tongu totesi ja pyöritteli silmäänsä.

    ”Siltikin voisimme yrittää ottaa käyttöön joitakin tunneleista”, Troopperi sanoi, ”Joukkovoima ei ole koskaan ollut puolellamme, mutta kapeita tunneleita olisi elementtivoimin helppo puolustaa, olisi vastassa sitten torakoita tai muita, ketkä eivät… ole puolellamme.”

    ”Minusta on surullista, että kaikki diplomatiamme käydään nykyään sarjatuliohjusten välityksellä”, Tehmut totesi ja jatkoi, ”Mutta niitä sentään riittä. Saimme kaksinkertaistettua cordak-tykistöt sillä aikaa, kun te seikkailitte pohjoisessa. Cordakit eivät tunnu olevan valtaväen suosiossa, mutta tiedä sitten olisiko nekin rahat pitänyt käyttää elintarviketilanteen parantamiseen.”

    ”Muut suosivat taika-aseita ja hokkuspokkuksia”, Ternok lisäsi, ”Eivät ymmärrä vanhan kunnon mekaniikan ja mustaruudin päälle. Ei sillä, kyllä Vartija-kivääri tuntuu aika raudanlujalta vehkeeltä, siinä voin tulla vastaan”, hän nyökkäsi Gurtulle.

    ”Toisaalta taas…” Guardian mietti puoliääneen. ”Se, että ortonien johto ei välttämättä lämpene matoran-liittolaisille ei välttämättä niinsanotusti tapa meitä kehtoon.”

    ”… mikä on kehto?” Ternok kysyi hölmistyneenä.
    Gee heilautti kättään yrittäen sysätä epämääräisen keskustelunaloituksen maton alle.
    ”Unohda. Kielikuva kuulosti nätiltä.”
    ”Öh, selventäisittekö silti, herra eversti?”
    ”No, aika pieni osa esimiehistänne on matoraneja ja Toia, ihan näin esimerkkinä…”

    Inikon päässä näytti jälleen välähtävän. ”Herra admin, tarkoitatteko, että keräisimme jonkinlaisen joukkion muita kuin matoran-sukuisia… neuvottelemaan ortonien kanssa tunnelien käytöstä?”
    Guardian läimäisi Inikoa kädellään selkään ja hymyili koko hammasrivillään. Klaanilaistoan katse muuttui kuin klapilla päähän lyödyksi. Hän ehti kahden sekunnin ajan kehitellä päässään useamman teorian siitä, miksi oli onnistunut ansaitsemaan itselleen fyysistä kuritusta. Geen seuraava kommentti kuitenkin rikkoi kaikki teoriat.

    ”Kuunnelkaa tätä miestä, hänellä on visioita”, Guardian naurahti. ”Ylentäkää joku tämä heppu!”
    ”Eikö se olisi tavallaan sinun velvollisuutesi”, Keetongu kysyi varsin jäätävällä äänellä.
    ”Vaiti.”

    ”Hmm, no, se ei kuulosta hommalta Laivastolle, sillä täällä on töissä vain matoraneja”, Tongu mietti, ”Lähinnä, ja minulla riittää hommaa täällä. Mutta kummia kavereita meiltä löytyy oikealta ja vasemmalta, se tuskin on ongelma… Selakhiaani-Same tuskin tuntuu parhaalta ystävältä lähentymiseen, ja pahojen skakdien olemassaolo tekisi hallaa teikäläisten lähetystöille… Snowie olisi tietty paras vaihtoehto tälläiseen, mutta eipä ole lumi-ukkoa näkynyt vähään aikaan.”

    ”Snowman vetää aina sitä hintelää Toaa mukanaan, ja se sotisi kyllä alkuperäistä ideaa vastaan”, Ontor pisti väliin. ”Ketäs muita meillä on: Visokki,”, (Tongu irvisti huonosti peitellysti), ”Daxbros-Peikko, Gahu, Monarth, se luihunnäköinen aristokraatti Taimer… ketä näitä nyt on, ei täällä putkien välissä ahertelu kovin sosiaalista ole.”

    ”Te olette vain matoraneja, mutta eihän se tietenkään estä Laivastoa suojaamasta operaatiota?” Guardian sanoi.
    ”Mu-mu-mutta…” Ontor änkytti, ”Eversti hyvä, nyt puhutaan maanalaisesta toiminnasta! Emmehän me ymmärrä kuin siipien ja suihkumoottorien päälle…”

    ”Eikös tuo ole vain haaste teikäläisille?” Suga uhmasi hymyillen. ”Jestas sentään, kun joku saa Tahtorakin kokoisen kapistuksen lentämään, ei pari kaivuria luulisi olevan vaikea operaatio.”

    ”Hei, tehän olette sentään Onu-Matoraneja”, Iniko sanoi ja virnisti Matoralaiselle. Toan musta Miru oli ideaali päähine virnistämiseen.

    ”Onhan meillä näitä Ussal-kävelijöitä”, Tongu sanoi, ”Käyttimme kerran yhtä, kun etsimme Manua. Suga taitaa muistaakkin. Vihollisen skakdiapinat kuitenkin tekivät siitä romua ja projekti tyssäsi. Mutta olen kyllä miettinyt jotain samankaltaista mutta kestävämpää. Saimme paljon raaka-ainetta kun upotimme sen Torakoiden ilmaparsan mereen, ja se pelti kestää kovempaakin Zamor-tulitusta. Mutta hommia on muitakin, ja vanha konsempi tarvitsee muutoksia, ennen kuin sillä voi kaivautua paremmin… Ussalin saksethan muistuttavat kauhoja, niillä voisi kaivaa… Hydrauliikalla liike olisi vakaa, kunhan vain saisimme liikeradat oikeiksi… G, voisitko lainata Nöpöä, voisimme pistää sen hiekkalaatikkoon, piilottaa sinne vähän muonaa ja katsoa, miten se kaivautuu, ehkäpä napata liikeradat filmille…” Tongu luonnosteli ilmaan miettiessään ääneen.

    ”No nyt alkaa kuulostaa meidän hommalta”, Ontor sanoi ja hymyili.

    ”Jos osamme sodassa leviää muillekkin alueille kuin ilmapuolustukseen, meillä on aivan liian vähän väkeä”, Tehmut tuumi, ”Vaikka olemmekin rekrytoineet paljon lisää Matoralaisia viime aikoina. Tuntuu siltä, että vihollisella riittää joukkoja vaikka muille jakaa.”

    ”Niillä on siellä pesänsä perukoilla yksi iso mörkö, joka muljauttelee pentujaan jatkuvasti”, keltainen jätti sanoi Tehmutille, ”Suga muistaa tämänkin siitä hyödyttömästä tehtävästä, jolle Manu veidät veti. Sentään päästiin sieltä hengissä emmekä hengistämme. Toivottovasti tuuri jatkuu vielä.”

    ”Taisimme silloin saada kaikki osaksemme Matoron onnea ja harppuuna”, Suga vastasi hymyillen.

    Guardian huokaisi ja katseli vaivaantuneesti kattoon. ”Okei. Voimasuhteemme. Haluatteko ruusuilla koristellun totuuden vai totuuden?”
    ”Totuuden”, Tongu sanoi jämerästi. Matoranit nyökkäilivät epävarmoina, Toat vähän rohkeamman näköisinä.
    ”Meitä on vähän”, Guardian sanoi nousten tuoliltaan. ”Torakoiden määrääkin on itsessään mahdoton arvioida, ja Gaggulabion armeija on siihen päälle rapeat nelisensataa sotilasta. Zyglakit ovat hajautuneet niin pieniksi leireiksi, että tarkkoja arvioita ei ole. Vähemmän niitä on kuin skakdeja, mutta yksikin Zyglak voi olla liikaa.”

    ”Mihin tämä pistää meidät?” Suga kysyi sormet ristissä.
    ”Ahtaalle”, Gee vastasi. ”Onneksi näiden liittoumalle täytyy olla syy. Torakat eivät kokeneet pärjäävänsä meille yksinään. Jos se yhtään lohduttaa, niin satoja tuhansia niitä ei sentään varmaan ole. Ne olisivat jyränneet meidät jo itse.”

    Guardian tarttui yhteen karttakepeistä ja osoitti sillä Klaanin kartan pohjoispuolella olevia nazorak-nappuloita.
    ”Allianssin strategia on alusta asti ollut saaren täysimittainen miehitys. Se oli selvää. Ne toivat pesänsä ja kenttätukikohtansa jonnekin pohjoiseen. Ne hivuttautuvat vähitellen etelää kohti, vallaten pohjoisen vaikeakulkuisia paikkoja altaan. Ne haluavat lukita meidät linnakkeeseemme.”

    ”Käy järkeen”, Tongu sanoi. ”Rannikko ei ole hauskin mahdollinen paikka puolustautua niitä vastaan, ja suurin osa niiden tuhovoimasta tulee siitä oopperatalopaatista.”

    ”Aivan”, Gee vastasi. ”Lisäksi suora hyökkäys etelästä olisi antanut meille mahdollisuuden piiloutua metsiin tai vuorelle. Ne ovat marssineet tietoisen verkkaisesti pohjoisesta meitä kohti. Ne tietävät, että me tiedämme, että ne ovat tulossa.”

    ”Mutta tietävätkö ne, että me tiedämme, että he tietävät, että me tiedämme?” Ternok kysyi.

    ”Uskon niin”, Gurttu vastasi.

    ”Se oli retorinen kysymys, eversti.”

    Gee nojasi karttakepillään vasten karttaa.
    ”Se on osa show’ta. Ne eivät koskaan halunneetkaan tehdä tätä nopeasti. Ne tietävät, että viivyttely on osa pelotevaikutusta. Ja pojat, siinä ne ovat onnistuneetkin.”

    ”Jaa-a, ei tässä armeijaksikaan voi muuttua”, Tongu vastasi, ”Mutta henkeä on pidettävä yllä. Ämkoon menetys on raskas isku, ja vaikkein ole lainkaan perillä sen syvemmistä vaikutuksista, se on ajanut mielialan kellarin kattoa alemmaksi. Torakanketaleet ampuvat muillakin kuin zamoreilla. Meidän on pidettävä henkeä yllä.”

    ”Vanhanaikaiseksi menee, ja sehän sopii meille”, Ontor virnisti, ”Palopuheita, paraateja ja näytöksiä. Meidän pitää saada kansa tajuamaan tilanteen vakavuuden lisäksi se, että asialle voi tehdä jotain, ja eteenkin se, että me piru vie teemme!”

    ”Allianssi on muaka, ja me olemme hyönteinen”, Guardian sanoi. ”Mutta pitääkö hyönteinen linjoja, kun muaka tunkeutuu sen reviirille? Ei. Emme voi puolustautua raakaa voimaa vastaan.”

    ”Tarkoitat, että meidän täytyy pistää”, Suga sanoi. ”Iskeä sinne, minne ne eivät näe.”
    Guardian näytti peukkua ja laski karttakepin pöydälle.
    ”Bingo. Meillä on rautalinnut. Meillä on veljeskunta. Emme voi ottaa Liigan koko voimaa vastaan, mutta voimme olla tosi, tosi, tosi, tosi penteleen ärsyttäviä vastustajia niille.”

    ”Minä olen kuullut tästä! Sitä kutsutaan mottotaktiikaksi, mutta unohdan aina, mikä se motto oli”, Ontor sanoi innostuneena.

    ”Se on motti eikä motto, ystävä hyvä”, Tongu korjasi, ”Ja niin, tosiaan. Muistatteko sen pikahyökkäyksen, jolloin upotimme erään torakoiden rahtilaivan rannikolta? Semmoisilla voisimme pärjätä, kunhan saisimme vakoilun kuntoon ja kartoitettua tarkemmin vainolaisten asemia.”

    ”Ne tietävät meistä enemmän kuin me niistä”, Guardian sanoi ja otti askeleita ovea ja siellä odottavaa aseistustaan kohti. ”Ehkä asian on aika muuttua.”

    ”Niin, varmaankin näin”, Tongu vastasi, ”Ainakin tämä oli valaiseva tilaisuus. Mietimme asiaa ja katsomme, mitä saamme aikaan. Onneksi meillä on vielä hetki hengähtää tässä auringonlaskussa ennen todellista töminää.”

    ”Minä olen ainakin valmis pistämään ranttaliksi”, Ternok sanoi ja hyppäsi nojatuolistaan, ”Antakaa minulle Lohrak-hävittäjä ja pataljoona torakoita ja saari jolla mellestää, niin teen varmasti voittoa!”

    ”Asenne kohdillaa”, Troopperi sanoi, ja Toan nousivat ja kävelivät Guartsun perään. Väki hyvästeli toisensa. Suuri puuovi sulkeutui hiljaa. Tongu katsoi mahonkipöytää ja sillä olevia nappuloita.

    ”Jaa-aa, hammasratas sinne tänne ja öljyä väliin… Ehkä tämä sota ei olekaan vielä tässä.”

  • Xenin ensiesiintyminen

    Killjoyn mökin rauniot

    ”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”

    Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.

    ”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.

    ”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.

    Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”…mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?

    Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”…sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”

    Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”

    ”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”

    ”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”

    Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.

    Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti

    ”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”

    Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…

    ”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”

    ”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.”

    Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”

    Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.

    Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.

    Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.

    Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.

    Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.

    Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.

    Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…

    Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.

    Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”

    Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.

    ”Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”

    ”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”

    ”Ehkä olenkin?”

    ”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”

    ”Minulla on kuula.”

    Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”

    ”Kuulaa tai ei?”

    ”Kuulaa tai ei.”

    Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”

    ”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.”

    ”Oh? Mitä oh?”

    ”Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.”

    Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”

    ”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”

    Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.

    ”…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”

    ”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”

    ”Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.”

    ”Kerro.”

    Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”

    ”Olet.”

    ”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”

    ”Emme.”

    ”Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”

    ”Hyvä on.”

    ”Sinä suostut? Oikeasti?”

    ”Tämän kerran.”

    Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”…huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”

    ”Kyllä.”

    ”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”

    ”Kyllä.”

    ”…”

    Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin

    Yö.

    Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.

    Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.

    Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.

    Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.

    Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.

    Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…

    Pimeys.

    Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

    ”…tämän täytyy olla oudoin-”

    ”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”

    Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.”

    Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.

    Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.

    ”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”

    Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.

    ”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”

    Saraji oli hämillään. ”Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”

    ”Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.”

    Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.

    ”Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”

    Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…”

    Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.

    Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.

    Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.

    Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää…
    …mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…

    …minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…

    Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani…
    …mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…

    Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.

    Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.

    Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…

    …Killjoy.

    Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.

    Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.

    …kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…

    Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi…
    …mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.

    Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.

    Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.

    …minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.

    Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.

    …ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.

    …ole kiltti.

    …kokoa kuulat.

    …tapa Killjoy.

    …sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”

    Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…

    ”Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.”

    Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…

    …se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.

    …mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…

    …hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”

    Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…

    …luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”

    Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.

    …hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.

    Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12″.

    Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.

    Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…

    …vallan oli aika vaihtua.

    VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu

    Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.

    Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.

    Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…

    Metru Nuin itärannikko

    Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…

    …ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.

    Bio-Klaani, moderaattorien työhuone

    Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.

    Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:

    ”…hän valehtelee.”

  • Tilkkutäkki

    Odina – Metsästäjien Linnoitus, syrjäinen kuja

    Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.

    Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.

    Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

    Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: ”Onko sinulla kuljetus?”

    Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista?” Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. ”Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.”

    ”Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä.” Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: ”Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.

    Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. ”Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.”

    Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: ”Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat.” Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.

    Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes…

    … jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.

    Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti.
    Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.

    ”Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun…” Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. ”Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.”

    Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. ”Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin.” Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.

    ”Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki…” Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: ”Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.”

    Bio-Klaani – Sarajin Huone

    Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.

    Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.

    ”Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään.” Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. ”Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä”, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.

    Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.

    ”Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan.” Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.

    ”Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.”

    Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.

    Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. ”Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa…” Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.

    Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.

    Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. ”…äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.”

    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.

    Hiipivä Matoran, piilotettu linkkuveitsi – Kaja-Wahi

    ”Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane.” Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.

    Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.

    Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.

    Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.

    Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.

    Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…

    Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.

    Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…

    …tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.

    ”H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät.” Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. ”Tuota… miksi sinä et hyökkää?” Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.

    Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:

    Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.

    On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi.
    Ulkoalueiden toimintavastaava – 036.

    Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.

    Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.

    ”Minä ymmärän, minä ymmärrän!”, huudahti Creedy innoissaan, ”Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa.” Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.

    ”…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella?”
    Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.

    Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: ”036”-kohdalle. ”…minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle?” Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.

    Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.

    Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: ”Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä?” Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.

    ”Niin tietenkin”, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.

    Nelisen tuntia myöhemmin

    Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt ”keskusteluun” raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.

    ”Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…”

    Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.

    Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.

    Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.

    Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.

    ”Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää.” Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…

    Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla.
    ”Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.”

    Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.

    ”Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin?” Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. ”Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.”

    Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. ”Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut ”Toa, jolla ei ole nimeä”. No tämähän auttaa kovasti.” Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?

    Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: ”On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.”

    Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. ”VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista.” Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.

    ”Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä?” Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. ”Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan.” Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…

    Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. ”Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri.” Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.

    Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.

    Odina, valvomo

    Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.

    Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…

    ”Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään?” Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. ”Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!”

    Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. ”Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per-” ”HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.”

    Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: ”Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?”

    Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. ”Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.”

    ”Ja avain?”

    ”Se jää johtajalle itselleen.”

    Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi ”orjaansa” kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. ”Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.”

    Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.

    Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. ”Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen!” Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. ”Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.”

    Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. ”Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.”

    Ja niin Purifier painoi nappia.

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…

    Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

    Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.

    Bio-Klaani

    Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.

    Killjoyn mökin rauniot

    Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.

    Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

    Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.

    Tuntematon sijainti

    Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.

    ”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.