Elohopea veri huuhteli hiekkaa, sen jälki maalasi kiiltävän suoran merta vasten, ja säkenöi oranssin valon kanssa. Suoran päässä, lepäsi yhden nuorukaisen kädessä kuoleva nainen, valottu nainen. Vauhkot anteeksipyynnöt nuorukaisen, Toan, suusta, joko siitä mitä hän teki tai mitä hän ei kykene. Kukaan ei voi kiertää aikaa, mutta Toa ei edes yrittänyt. Hän nyyhki, kuinka hän ei uskaltanut edes siirtää toista vapaata kättään hänen rintakehästä. Hänen kädet olivat hyödyttömät, häntä pelotti liikaa.
”Loiste. Älä tee tätä itsellesi”, Valottu sanoi, mutta heikosti. Se arvokkuus ja tarkoituksellisuus joka kätilöi häntä vuosi hetki hetkeltä pois. Ei sitä voinut pysäyttää, ei nyt eikä tule. Se hetken tuska oli nyt vain autuus ja helpotus.
Mutta Toa vältteli, ja hänen kompurointi vastasi vain rannan tyyneys hänen pilkkana, joka hiersi ja mateli hänen sisällä. Jokainen kyynel hiekassa ja jokainen vapina, se vain ruokki sitä. Jokainen pieni jyvä kohti kuolemanviettiä, jonka olemassa olon nuorukainen alkoi havaita, kunnes se oli siinä. Hänen edessä.
Meren päällä, kuin kallio ja torni, seisoi pitkä, luonnoton hahmo. Hahmo taittoi niskansa ympäri ja paljasti toisen, muinaisen kasvonsa.
Toa ei tiennyt mitä hän katsoi, ja hän pelkäsi sitä, oli pelännyt sitä jokaista yksinäistä hetkeä. Ja siinä se oli.
Hovimestari, Sammion vartija. Iänikuinen palvelija ja edustaja. Piispa jokaisessa Enkelien ristiäisissä, kaksinaamaisissa sekä petollisissa, usein kirjaimellisesti.
”Avhrak”.
Hovimestarin ääni kuului kuin tuuli, kolkko ja tunneton. Mikään ele ei tule luonnosta.
”Avhrak. On aika palata takaisin.”
”Loiste, muistatko mitä kerroin?”, Valottu kuiskasi kylmästi, mutta hänen puheessaan ei ollut hengitystä, ei enää.
Sydänvalon syke oli kuollut, eikä Toa ole edes huomannut sitä. Todellisuuden edessä Toa oli joko valehtelija tai pelkkä narri, naurettava ja säälittävä.
Valottu alkoi liikkua jäikästi ja heikosti.”Muistatko mitä kerroin tähdistä? Valosta ja varjosta?”.
Toan banaalille paniikille ei herunut nyökkäystä tai vilkkua. Ei ollut aikaa haaskata tyhjiin eleisiin. Valotun käsi tarttui hänen vammaan ja toinen nosti hänet hiekasta. Toan kädet vetäytyivät hätiköivästi ja hermostuneesti, kun Valottu oli jaloillaan, ja säpsähti heti peremmäksi pois häneltä ja Hovimestarilta.
”Mitä ikinä tapahtuukin, älä tee mitään. Haluan… Toivon, että vain katsot.” Jännite jokaisessa lihassäissä jatkui vastoin odotuksia, kuin ivaa, mutta Valottu oppi, tai pikemminkin ei osannut piitata. ”Tämä on viimeinen opetukseni”
Leuka ylhäällä ja selkä suorana, hän käveli. Hän kavahti ja irvisti, mutta marssi oli päättäväinen ja tauoton, tiukkeneva nyrkki sen ainoana häviön merkkinä. Kasvokkain hän oli tuon pimeyden kanssa, metrin etäisyys toisistaan. Aalto huuhteli hänen jalkojensa alla, sen hyytävä kylmyys astetta kivuliaampi.
”Avhrak, tiedätkö miksi?”
”Tiedän.”
”Avhrak, olet ymmärtänyt.”
”Kyllä”
”Nimeämispäivänä tulit hakemaan vastauksia. Nimeämispäivänä tulet kohtaamaan ne.”
”Et pelkää?”
”En.”
”Valehtelet, mutta et ole ainoa. Kaikki valehtelevat, jokaikinen. Jopa Varjot piilottavat olemattomuutensa olevien vuoksi. Siksi käytämme naamioita.”
Hovimestari ei piilottanut viittaavuuttaan. Kahdeksan sakaraisen tähden muotoinen varjo levisi Hovimestarin alta, ja alkoi noutaa Valotun mukana.
Toan katse säntäsi, hän yritti kaikkensa pitää huomionsa ja huomion poissa. Säpsähdystä ei pysäyttänyt Toan tiukka ote ranteisiin ja rintaan. Kyyneleet silmien nurkassa hän sulki luomensa ja pyyteli parasta. Voi kuinka hän anoi sitä tietämättömyyttä, mitä hänelle suotiin vain minuutteja sitten.
”Toa, Crestin käyttäjä.”
Toa näki sen. Voi pyhä Henki, hän näki sen. Silmät kuin loputtomat aukot ja keho kuin ruumisarkku, nuorukainen näki Hovimestarin suljetuissa silmissään.
”Toa, Crestin käyttäjä. Hypokriitti suurenmoisin, itseä tuhoava nilkki. Pelkuri ja petkuttaja.” .
Hovimestari häpäisi Toaa, hän kirosi ja kietoi kiehuvalla käsillään Toaa kuin hänen puhdas olemassaolo olisi loukkaus.
Mutta se ei ollut totta, ei Hovimestarille. Ei sille, jonka jokainen saasta ja raja on riisuttu kunnes jäljelle ei ole kuin se raaka voima, joka on aina ollut jokaisen pienenkin ajatuksen ja sanattomuuden takana.
Nuorukainen kävi polvilleen ja käpertyi. Toa kerjäsi, anoi ja itki. Hän ei halunnut nähdä sitä enää. Ei enää sitä pimeyttä. Ei enää sitä läsnäoloa hänen takana, sitä jokaista herjausta piiloutuneena kaiuissa, sitä, sitä epäilyä jokaisessa päätöksessä, sitä häpeää jota hän tuntee jokaisen edessä.
Ei enää sitä pelkoa, jota hän ei kykene nimeämään ja kohtaamaan.
Valottu, hänen hetkellisessä epäilyksessä, vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisensa. Aaltojen pistävä kylmyys pyyhki viimeisen kerran, kun Toa-nainen lepäsi hartiansa eikä kyennyt nostamaan enää päätään.
”Tervetuloa tyhjyyteen, Avhrak”, Hovimestari sanoi, ja katosi Toa-naisen kanssa.
Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.
Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.
Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
”Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. ”Ehkä joskus.”
Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.
Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.
Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.
Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.
Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.
Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.
Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.
”No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. ”Syteen tai saveen.”
Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
Ja tunnisti näkemänsä.
Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.
Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.
Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.
Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.
Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.
Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.
Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.
Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.
Vanha paketti.
Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.
Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta. Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!
Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt. Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän ”käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.
”Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”
Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.
Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.
Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.
Rajamaa, unen, toden ja valheen
Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.
Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.
”Hei, ystäväni”, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. ”Miten voit?”
“Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.
”Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet”, hirviömäinen hämähäkki sanoi. ”Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.”
“Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.
”Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.”
“Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.”
Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
”Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.”
“Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.
”Sinä et pelkää minua”, Avde sanoi lempeästi. ”Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?”
“Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?”
Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
”Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. ”Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”
Avde piti jälleen hiljaisuuden.
”Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”
Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.”
Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: ”Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”
“Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
”En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
Avde piti tauon ja huokaisi.
”Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”
Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
“Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.”
Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
”Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.
“Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.
”Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
“Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
”Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. ”Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
“Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
”Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. ”Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
”Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?
”Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. ”Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.
Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.
”Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. ”Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
”Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo. ”Ole hiljaa!”” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. ”Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ’isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.
”Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!””
Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
”Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.” ”Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
”Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”
Visokki oli pitkään hiljaa. ”Miksi.”
”Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.
Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä
Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.
Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.
Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.
Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt. No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.
Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.
Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.
Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.
Saari
Nimeämispäivänä
Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.
Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.
”Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.
”Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.
”Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”
Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
”Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. ”Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”
”Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”
Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. ”Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
”Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. ”Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”
Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
”Kiitos”, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. ”Kiitos kaikesta.”
Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
”Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”
Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.
Uudelleen ja uudelleen.
Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.
Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.
Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.
Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.
Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.
Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”
Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.
”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.
”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”
Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.
Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.
”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.
Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”
Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”
”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.
”Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.
”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”
Valottu pysyi hiljaa.
”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.
Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”
”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”
”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”
”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.
”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”
”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.
Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?
”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…
Hyvästi.”
Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.
Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.
”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.
Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.
Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.
Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.
Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.
Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.
Kaikki paitsi yksi veli.
Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.
Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.
Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.
Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.
Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:
”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.
Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.
Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.
Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.
Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.
Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.
Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.
”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.
”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.
Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.
”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.
”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.
Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.
”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.
Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.
Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.
Spinnyy, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään. No mitää? Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys. Olemmeko kohta perillä?
Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri. Olemme vähän liiankin kohta perillä, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana. Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.
Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä? Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä. Arvasin tämän, Snowie jatkoi. Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän. Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä. Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin. Ai niin. … Rätsie? Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään. Niin? Minä niin pidän sinusta. …
Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.
Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma. Snow, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa. Mhm-mmh? Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa… Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi. …kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin. …aikoihin? Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen. Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön. Noh, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme. Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta. …tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.
Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.
Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.
Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.
(Viimeisen myös oikeasti.)
Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.
(Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)
Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.
(Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)
Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.
(Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)
Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.
Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat
Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa. Hmm, lumiukko tuumaili. Kenties he ovat hieman arkoja? Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. Hieman arkoja? Mistä niin päättelet? Noh, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) Kukaan ei ole avannut meille näi- Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.
Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois. Kuka siellä? kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä. Vain kaksi matkalaista, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään. Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita. Se oli siinä? Snowie ihmetteli. Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. Merkillistä, merkillistä. Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan? En usko, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta. Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain? Sekin on tietysti mahdollista, mut-
Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.
Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.
Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto. Neuvottelimme, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. Ja päätimme päästää teidät sisään.
Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan. Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia. Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman. Älkää murehtiko portista, Matoralainen jatkoi. Emme pyri pitämään teitä sisällä. …vaan jotakin ulkona? Snowie uteli. Ei vastausta.
Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään. Sanos, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Miksi asutte täällä metsän keskellä? Vastaus oli jälleen ei vastausta. En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan? Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi. Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias. Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen. Onko tuolla jotain vaarallista? Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen. Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä? Klaanilaiset katsoivat toisiaan. Emme? Snowie vastasi. Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia? …emme. Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.
Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta. Sitä paitsi, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.
Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.
Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…
Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.
Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.
Kylä keskellä Lehu-metsää
Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.
No. Mitäs nyt. Snowie kysyi. Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään. Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta. Veikkaan että se on tuo, Kepe vastasi osoittaen rakennusta kadun päässä. Koska se on kadun päässä? Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden. … …
He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.
Sitten ovi aukesikin.
Hitaasti, naristen.
Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.
Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.
Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.
Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.
He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.
Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.
”…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.
”Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”
”Nazorakit”, Snowie mutisi.
”Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”
”Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, ”ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”
Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. ”Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”
”Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”
”Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.
”Hm. Olkaa hyvät.”
Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta ”lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.
”Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”
Päällikkö tuhahti kovaa. ”Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”
Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.
Päällikkö jatkoi: ”Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…
Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota? Jotain sensuuntaista.
…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”
Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.
”Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.
Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. ”Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”
”Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: ”Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”
Turaga, tämä totesi lyhyesti.
Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Eikö kuitenkin Matoralainen? Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.
Hmmmrmm, Turaga vastasi uhkaavasti.
Pian on taas – sen aika, – Turaga.
Eikun nyt oikeasti, Snowie koki asiakseen jatkaa. Tuossa naisessa ei ole mitään-
Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.
Niin on, poikaseni.
Mitä teemme?
Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.
Sitten kuului vain kaksi thump-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.
Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.
Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.
Bio-Klaanin saari 12
Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen
Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti Bio-Klaanin saari 10) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.
Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-
Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan. Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä. Samen ääni oli eleetön. Asia selvä, herr- Ja ei mitään pelleilyä… Mitä minä juuri sanoin. …koska nyt on kiire. Selvä homma, iso pomo. Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.
Nyt tuli hoppu.
[spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]
Samol asteli jälleen Klaanin sisäpihalla etsien tekemistä ja juttuseuraa. Matka kaasunaamareiden ihmeelliseen maailmaan oli katkennut, kun kaikki Klaanin elävät kuvataulut olivat kertoneet viestin puolta vaihtaneesta Ämkoosta. Samol ei ollut koskaan nähnyt tätä eikä tiennyt hänestä paljon muuta kuin sen, että hän oli admin ja yksi Klaanin tärkeimpiä voimahahmoja. Tunnelma Admin-aukiolla oli muuttunut erittäin ahdistavaksi. Laaja hälinä oli levinnyt Matoranien keskuuteen, ja kaasunaamareita jakaneella Inikolla oli ollut täysi työ pitää paniikki loitolla. Ilmassa oli satoja kysymyksiä vailla vastauksia.
Uutena jäsenenä Samolilla ei ollut vastauksia Matoraneiden kysymyksiin Klaanin suhtautumisesta asiaan, joten hän oli poistunut paikalta miettien, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Miten ninja-adminin puolenvaihdos vaikuttaisi sotaan ja voiton mahdollisuuteen?
Se on vain joku pirun nuori, joka tiedä paikkaansa maailmassa, heimoisä paapatti Samolin naamion syövereistä, Vähän kylmää järkeä niin homma hoituu. Kyllä näitä oli vielä kun minä olin Ulkopuolella!
Jaa, ehkä ne eivät ottaisi semmoisia adminiksi, Samol mietti takaisin.
Puolet tämän paikan johtajista on likkoja, että ei sitä koskaan tiedä!
Tawa perusti Klaanin.
Aivan! Näin käy jos naisia päästää johtamaan. Minusta na-
Älä viitsi, Boranga. Sanot vain noin, koska et jaksanut opetella heimoviisaiden tarustoja! Häpeä!
Öh huomenta, Vanha-Atamakki. Sinuakin näkee.
Samol piti Vanha-Atamakkista enemmän kuin Borangasta, joka oli reilusti naamion aktiivisin ja suorapuheisin esi-isä. Vanha-Atamakki oli kuitenkin yleensä nukkumassa, sillä hänen henkensä oli käsittämättömän vanha hän oli käynyt uniseksi. Suurin osa naamion lukuisista hengistä oli siinä tilassa; loput olivat löytäneet Bio-Klaanin bingon. Boranga oli nuorin hengistä, ja oli ollut Samolin naamion edellinen käyttäjä. Boranga oli kuollut epäselvissä olosuhteissa, johon oli liittynyt savanni, lauma Kikanaloja ja monta pulloa kaislaviinaa, mutta hänen henkensä oli joka tapauksessa otettu naamioon. Tulisieluinen ja ronski Borangan henki antoikin Samolille melkoiset voimat yleensä rauhallisen kääpiötoan suuttuessa.
Atamakkin viisauden auktoriteettiaura hiljensi Borangan ja Samol jatkoi kävelyään Klaanin ympäristössä. Hän katseli linnoitusta ja kiinnitti huomionsa torniin, jossa ei ollut koskaan käynyt. Se ei ollut linnoituksen korkein torni, ja jäi huomattavasti Tawan tornin varjoon, mutta sen huipulla oli mielenkiintoisia härveleitä. Ovi ei ollut lukossa, ja Samol lähti kiipeämään torniin sen laitoja meneviä portaita pitkin. Tiiliseinillä oli ikkunoita, joissa oli huipputeknisen näköiset sulkumekanismit. Ne toivat torniin tarpeeksi valoa, ja Samol näki seinille portaikon viereen tasaisin välimatkoin ripustetut kauniit, joskin omituiset taidemaalaukset. Kääpiätoaa alkoi huimata, sillä tornin keskellä oleva avonainen kuilu jatkui pohjalle asti, mutta hän kiipesi silti ylätasanteelle.
Ylätasanteen härvelit paljastivat rakennuksen jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Kuusikulmion muotoisen tasanteen ympärillä oli useita pienempiä kaukoputkia, ja sen keskellä oli valtava härveli, jota Samol ei heti tunnistanut kaukoputkeksi. Pari Matorania hääri pienenpien kaukoputkien kimpussa.
Samol ei juurikaan ehtinyt tutkia paikkoja, kun suuren härvelin kyljessä oleva luukku aukesi ja ulos hyppäsi suunnilleen Samolin pituinen, mutta paljon laihempi hahmo. Miehen kasvoilla oli valkoinen Kanohi Iden ja hänen ruumistaan koristivat heikosti hohtavat siniset ja punaiset alueet. Olento kantoi sauvaa, jonka päässä leimusi pieni, violetti liekki.
Tervetuloa avaruuden värien observatorioon! hahmo tervehti Samolia, Minä olen BCii. Tutkin avaruutta ymmärtääkseni maailman suurimpia totuuksia paremmin.
Hippi mikä hippi, uudestaan aktivoitunut Borangan henki totesi naamiossa.
Toki, BCii sanoi, Eikä siinä ole mitään pahaa.
Kuuletko SINÄ esi-isäni? Samol äimisteli ennen kuin oli edes saanut esiteltyä itselleen obervatorion hipille.
Minulla on monenlaisia mielivoimia, mutten ole itsekään hirmu perillä niistä. Kuka sinä olet, jos saan kysyä? Täällä ei ole käynyt Toia vuosiin enkä minä ole käynyt miesmuistiin tuolla alhaalla.
No, olen Toa Samol ja aika uusi jäsen. Asuin jossakin etelässä omassa pienessä kylässäni, kunnes lähdin merille ja törmäsin pariin Klaanilaiseen, jotka heittivät minut tänne.
Kääpiöiden heittäminen on väärin!
Kyyditsivät, piti sanomani. Nämä ovat esi-isieni henkiä, enkä ole itsekkään perillä heidän määrästään. He antavat minulle voimaa.
BCii hieroi leukaansa. Olet mielenkiintoinen henkilö. Haluatko tulla kanssani katsomaan tähtiä?
Siellähän on kirkas päivä.
Se ei haittaa. Tule!
Samol ja BCii kiipesivät kaukoputken sisällä olevaan hyttiin. BCii sulki oven tiiviisti ja hyttiin tuli pimeää. Tottuneesti kaukoputken omistaja (ja rakentaja) käveli violetin soihtunsa valossa ohjauspöydän ääreen ja paineli nappeja. Suuri tähtikartta syttyi Samolin silmien eteen. BCii sääti suurennuskertoimia ja kallistuskulmaa ja tähtikartan sivustoilla olevat Matoran-numerot vaihtelivat.
Tuolla on punainen tähti, taivaankannen kiintopiste, BCii sanoi ja osotti tähtikartan keskellä olevaa punaista pilkkua.
Kun olin nuori, kylässäni opetettiin, miten sen avulla voi suunnistaa kotiin. Se on pelastanut minut monet kerrat savannille eksymiseltä. Mitä nuo kirkkaammat tähdet suoraan ylhäällä ovat?
Ne ovat Klaanin Toa-tähtiä. Jokaisella Toalla on omansa. Mutta minusta tuntuu siltä, kuin ne olisivat harventuneet Klaanin päältä viime aikoina.
Sota, vie, luulen, Samol totesi hiljaa.
Täh? Oletteko te sodassa?
Me olemme. Ehkä sinun kannattaisi käydä joskus alhaalla.
Jaa-a. Minä en oikein ole yhteisötyyppejä, ja sota antaa uuden syyn pysyä täällä. Matoranit tuovat minulle aina välillä sapuskaa. Luoteenpuoleinen kaukoputki tuntuu kiinnostavan heitä. Kumma juttu, eivät pahemmin piittaa astronomiasta.
Ja niin tosiaan oli. Samaan aikaan kun he puhuivat, tungeskeleva liuta Matoraneja kurkisteli yläviistossa olevasta luoteenpuoleisesta kaukoputkesta. Liuta joutui kuitenkin pettymään, sillä Tawa ei ollut vaihtamassa panssareitaan eikä edes viittaansa kattohuoneistossaan. Itse asiassa juuriadmin ei ollut edes kotona.
”Maata ohoi!” huivipäisen Lyanin railakas huuto kaikui mastosta. Matoran oli havainnut poppoon määränpään kaukoputkellaan. Kannella siaitsevan neljän Matoranmerirosvon katse kiinnittyi paatin keulaan. Horsiontissa oli pienellä tihrustelulla havaittavissa rehevää maata.
Takakannen huonerakennelman oven saranat narahtivat, mikä kiinnitti piraattien huomion. Auringossa kiiltävä metallinen käsi työnsi oven tieltään niin että se paukahti seinään. Tummahaarniskainen kasvomaskiin sonnustautunut Amazua astui esiin. Silmät eivät erottuneet hohtavan punaisen visiirin takaa, mutta silti hahmon pystyi olettamaan katsovan kohti edellämainittua kaukaista maa-aluetta, uppoutuen ajatuksiinsa hetkeksi. Gaggulabiossa täyttyivät tyypillisen gangsteripomon piirteet myös siinä määrin, että vitkastelu saati epäonnistuminen olivat tämän mielestä kuin syntejä, joista rangaistuksena oli vähintään fyysinen kurinpito tai enintään kuolema. Hyvin valitettavaa oli se että hänen tapauksessaan pantiksi joutui radiopuhelin.
”Kaikki miehet kannelle”, palkkasoturi huudahti syvänluonteisella äänellään. Pienessä hetkessä neljä Matorania oli kasaantunut kannelle riviin. Amazua käveli hitain vakain askelin lautakantta pitkin miehistönsä tykö. Äskeisessä huoneessa kapteenin kanssa ollut Koli kipitti nopeasti rivin jatkoksi kapteeninsa ohi. Lyan tömähti kuin usoraan ylhäälrä Gattan ja Nanyn väliin. Amazua pysähtyi Kolin viereen tarkastellen suoraryhtistä sekalaista joukkiota hetken. ”Tässäkö kaikki”, Amazua kysähti levittäen avonaisen kätensä Matoranien syyntaan.
Koli oli juuri avaamassa suutaan, kun Amazua huomasi että hänen jalkojaan nyki. Samassa palkkasoturi huomasi seisovansa kasiluukun päällä. Painon siirryttyä pois luukku aukesi ja sinivihertävä Matoran kömpi ylös. Tämän veriset kädet viittasivat siihen että Matoran oli ollut juuri käsittelemässä mestattua lokkia. Pian tämän perässä kannen alta raahautui koukkukätinen miehistön teknikkona toimiva Kiro. Amazuan oli vieläkin vaikea ajatella kaksikoukkukätistä Matorania kyseiseen pestiin. Hän kuitenkin päätti olla miettimättä asiaa tarkemmin. Se ylitti hänen käsityskykynsä kirkkaasti. Kaksi viimeistäkin Matorania asettui riviin muiden sekaan.
Amazua laski hetken vaimeasti sormillaan. Matoranien määrä alkoi olla sellainen kuin hän oli muistanutkin. Palkkasoturista oli suorastaan huojentavaa nähdä villipäinen ja ylienerginen joukkio seisomassa hiljaa ja rauhallisesti. Ehkä tästä sorkusporukasta olisi ainakin johonkin… ”Miehet”, Amazua aloitti kävellen eteenpäin. Nany yritti peittää happamuutensa sen suhteen että kapteeni ei korjannut ilmaustaan hänen suhteensa mitenkään, ”Saavumme pian päämääräämme. Tehtävämme on yksinkertainen: vaellamme vaarjone täyttämän viidakon halki, aikeinamme noutaa Skakdijoukot leiristään, ja kuljettaa heidät takaisin ’Bio-Klaanin saarelle’”. Saavutettuaan rivin pään Amazua kääntyi ympäri, kävellen takaisin menosuuntaansa.
”Suoritettuamme rantautumisen kokoan mukaani n. puolesta miehistöstäni koostuvan seurueen. En aio odottaa teiltä suuria. Haluan kuitenkin huomauttaa, että olette vastuussa itse itsestänne. Mikäli viidakon eläimet tai alkuasukkaat hyökkäävät kimppuunne aikomuksenaan vetää suolenne irti ruoakseen, on turha itkeä minua apuun.” Amazua pysähtyi Matoranrivin keskelle. ”Tohtori”, hän aloitti, ”kuinka pian saavumme perille?” Matoranien kapteeni viittais tällä selvästi rivin toisessa reunassa seisovaan Koliin. Muut merirosvoista loivat vaimean katseen Ko-Matoraniin. Tämä ei tätä kuitenkaan suuresti häirinnyt.
Koli vetäisi hieman henkeä. ”Nnnoh, ottaen huomioon ilmavirran metrisekunttisen nopeuden ja sen aiheuttaman vesimassan liikkeen vaikutuksen laivaamme, kuitenkin liittäen mukaan laivamme massan määrän, oletan että saavutamme rantautumistoimenpiteelle otollisen siainnin…” ”Nnnööörtti”, Gatta keskeytti. Hän piteli kättään pystysuunnassa vasemmalla poskellaan yrittäen mukamas peittää sen että juuri hän oli äskeisen huudahduksen takana. Nany tökkäisi tätä kylkeen olkapäällään. Hetken oli hiljaista. ”…tunnissa”, närkästynyt Koli lausui loppuun. Toisaalta hän oli jo tottunut moiseen kohteluun.
Amazua oli hetken hierovinaan kasvomaskinsa leikamusosaa. Hän ei ollut moksiskaan siitä mitä äsken tapahtui. Hän aprikoi. ”Kysymys.” Kukin pienistä piraateista sai kapteeninsa väistämättömän huomion. ”Kuinka lujaa purjeiden kankaiden sidos on?” Matoranit olivat hiljaa. Osa siksi koska oli ihan pihalla asian sihteen, osa taas pohti asiaa mielessään. Pian Lyan nosti kätensä varovasti. Amazua antoi tälle sanattomasti luvan puhua. ”Nooh, yleensä purjelaivojen purjeet on tehty tavallisesti punotusta kankaasta, mutta näiden leukaperien paattien purjeet on hieman toisenlainen juttu. naru on kuin puoliksi jotain metallia. Kenties tavallista narua ja jotain… rautalangan tapaista.” Le-Matoranin viimeisissä sanoissa oli havaittavissa epävarmuutta. Kenties hänelle aiheutti paineita yrittää päteä uuden, vaativan oloisen kapteeninsa edessä.
”Skakdit tunnetusti ovat joko ryöväreitä tai kauppamiehiä”, Koli aloitti oman puheenvuoronsa, ”Bio-Klaanin saaren Skakdit ovat hyvän organisoitumisensa lisäksi varustukseltaan myös hyvin eteviä. Ilmeisesti ryhmä on vaellellut siellä täällä ja kerännyt otollista varustusta kaupallisin keinoni sieltä täältä – tai ryövännyt ne.”
”Ette siis olekaan niin erilaisia.” Amazuan kommentti löi jokaisen Maotranin jälleen hiljaiseksi. Tämä oli historiallista. Koli jatkoi. ”Purjeiden kankaan koostumus on mitä ilmiömäisin merenkäyntiin. Myönnettäköön että melkoista laatutavaraa. Voimakkaat myrskytuulet tarjoavat otollista lisäpuhtia sen sijaan että repisivät purjeet riekaleiksi.” ”Pienoinen lisäpaine ei siis liene pahasta?” ”…en usko”, Koli ei vielä ymmärtänyt mitä hänen kapteeninsa ajoi takaa.
Amazua asteli piskuisesta miehistöstään hieman kauemmas. Hän oli valmis jakamaan käskyjä. ”Sinä, Nuijapää”, palkkasoturi osoitti metallisen sormenpäänsä Pakua kohti. Matoran ehti sulatella lempinimeään hiukan. Nimitys tuntui olevan vain vähäisesti perusteltavissa siihen, että hänen erityisosaamiseensa lukeutuivat myös nuijat. ”Asetu ruoriin. Varmista että kurssimme pysyy mahdollisimman suorana.”
Koli ihmetteli kapteeninsa argumenttiä. Tällaisella kulkuvauhdilla kriittinen kurssilta poikkeamisen todennäköisyysprosentti oli hyvin pieni. Paku teki työtä käskettyä tarttuen puisen ohjauspyörän hänelle suotuisammassa paikassa oleviin tappeihin niin lujasti kuin vain pystyi. Po-Matoranin mielestä itse kapteeni oli kuitenkin fyysisiltä voimiltaan hänen yläpuolellaan.
Amazuan sormenpää valitsi toisen kohteen. Tällä kertaa Lyanin. ”Paviaani.” Gatta ja Paku tirskahtivat ja alkoivat hihittää hiljaa. Palkkasoturi siirsi sormensa pään kohti laivan ensimmäisen maston alimmaista, isoa purjetta. ”Avaa tuo…” Amazuan sanat takertuivat hänen kurkkuunsa tajuttuaan ettei hän muistanut sen nimeä, ”…mikälie purje, ja varmista, että sen kiinnitys on varmasti mahdollisimman tiukka.”
Pieni huivipää reagoi omaan uuteen nimitykseensä olankohautuksella loikkien pienen hetken päästä maston narujen viidakon kätköissä. Loput sietsemän Matorania katsoivat kun heidän kapteeninsa asteli laivan keskikannelle, sopivaan kohtaan, kääntäen katseensa laivan etumastoon. Mustanpuhuva purje oli avattu. Lyan ninjaili itsensä alas kapteeninsa viereen. ”Käydet kiristetty, kapteeni.” Amazua nyökähti Le-Matoranin suuntaan. Koli nosti etusormeaan kysyvän varovasti. ”Kapteeni. Saanko tiedustella, mistä on kysymys?” Koli yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä ettei kykseenalaisitaisi kapteeniaan. ”Tämä paatti taitaa tarvita vähän lisää tuulta purjeisiinsa.” Palkkasoturi teki eleen joka voisi vaikuttaa siltä että hän aikoisi raapia kutisevaa selkäänsä. Tämän kuitenkin vetäistessä kätensä pois kyynärvarresta ulkonevan osan virkaa toimitti jonkin sortin kanuuna. Amazua otti sen vastaan vasemmalla kädellään.
Gattan silmät suurenivat Onu-Matoranin ihastellessa metallinharmaana auringossa kiiltävää laitetta. Se oli koostumukseltaan pitkä piippu liitettynä ilmeisimmin tekniikkaa sisältävään laatikko-osaan, joka koostui suurilta osin paneeleista. Piipun alapuolelle oli liitetty jonkinlainen säiliö. Normaalisti tuliaseissa kyseisenlaisessa osassa säilöttiin ammukset. Kapteenin pitelemä ase ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia merkkejä laukaisumekaniikasta. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut ollenkaan siltä että sen sisään olisi edes liipasinta saati kahvaa. Tai kättä tarttumaan siihen. Aseen eri osista pieneltä osin pilkottavat järjestetyt johdot ja virtapiirit viittasivat pikemminkin elektroniikkapitoisuuteen.
Epävarmuus valtasi piraatit heidän kapteeninsa osoittaessa aseen kohti laivan purjetta. ”Ei kai se aio romuttaa paattimme”, Gatta kuiskasi vierelleen asettuneelle Lyanille. ”Naama rullalle”, Amazua tuhahti. Kumpikin Matoran säpsähti palkkasoturin yllättävää kuuloa.
Amazua tähtäsi toisella kädellään edelleen tukemansa aseen piippua sopivaan kohtaan. Olisi paha paikka jos masto katkeaisi. Pian palkkasoturin pitelemä ase päästi selkeän latautumista viestivän äänen. Ääni oli kuin matalatempoinen, pitkäkestoinen PIIP, joka voimistui hiljalleen. Gatta odotti hiljaa haltioituneena. ”Muuten.” Amazua sai vielä kerran alaistensa huomion. ”Kannattaa tarttua kiinni jostain.” Matoranpiraatit tuskin ehtivät tulkita kapteeninsa puheita kun pamaus kuului.
Zamorin lailla kiitävä palkaksotruin aseen paineaalto paiskautui laivan mustaan isopurjeeseen. Laiva hytkähti voimakkaasti koko pinta-alaltaan vieden Matoranmiehistöltään jalat alta. Tämä toimi vasta esipotkaisuna laivan pian saavuttamalle huimalle kiidolle kohti määränpäätänsä.
Pakulla oli kovasti töitä ruorin pitämisessä yhdessä samassa asennossa tuulen paiskatessa Matoranin kasvoja. Kapteenia lukuunottamatta jokainen irtonainen asia laivan kannella lennähti laivan peräkannelle. Palkkasoturin vaivoin hallinnassa pitelemä laite vapautti valtaisaa painetta purjekangasta kohti. Amazuan jalat tekivät lujasti töitä välttääkseen tämän itsensäkin kellahtamisen kumoon. Valtaisaa purjealusta pystyi sillä hetkellä pitämään melkein moottoriveneenä. Suurikokoisena moottoriveneenä.
Minuuttien päästä päästä tilanne rauhoittui. Amazuan tykin toiminta lakkasi melkein kuin se olisi hyytynyt. Palkkasoturi rentoutti jäsenensä kumartuen pienoiseen lepoasentoon. Myös Matoranmiehistä alkoi palata tolpilleen.
Puiseen seinään liimautunut Gatta valahti kannelle. Matoranin mustan Pakarin ja seinän pintakäsitellyn puun välinen litka synnytti ininää. Paku seisoi edelleen lievästi sanoen hieman uupuneena, vapisevat kädet yhä kiinni ruorissa, huolimatta siitä että jalat pettivät hänen altaan. Veltto Lyan makasi maassa. Äskeinen välikohtaus ei haitannut häntä yhtään Nanyn lennähdettyä hänen päälleen. Le-Matoranin ilme viesti tämän olevan irstauden kuningas.
”Tuo… oli aika siistiä”, hieman pökerryksissä oleva Gatta hörähti kapteeninsa suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota. ”Mikä tuo härpäke oikeen on”, Gatta puhisi kääntyessään vatsalleen. ”…painetykki.” Muutaman tolpillaan olevan Matorani sekä Amazuan katseet kiinnittyivät Kiroon tämän tunnistaessa laitteen. Fe-matoran oli saanut toisellak oukkukädellään hyvän otteen kannen lankusta. ”Uudenlaisen sodankäynnin edelläkävijä. Koottu jokainen mutteri kerrallaan Nynrahin taitavimpien käsityöläisten sormenpäillä.” Kiro sai painiskella hieman irottaakkseen koukkunsa puulankusta. ”Yksi Pimeyden metsästäjien pyytämistä aseista. Massiivisen tuhon väline, jolla on kyky murentaa vuroia ja halkaista meriä. Lopulta sen valmistuskuitenkin lopetettiin toimintavirheiden takia.”
”Ilmankos se strutsin näköinen hyypiö pyyti kiskurihintaa”, Amazua kommentoi matoranin kertomaa. Palkaksoturi nousi pian suoraryhtisenä asettaen kädessä pitämänsä aseen takaisin selkäänsä, palauttaen tilalle normaalin, hopeisen kätensä. Jutustelun aika tulisi myöhemmin. Miehistön kapteeni loi katseen suoraan eteen. Nany asetti kätensä tahattomasti Lyanin naamalle ponnistaen itsensä ylös. Muutama muu piraatti huomasi häkellyksekseen saaren olevan tuskin puoen kulometrin päässä.
”Päivitetty arvio, tohtori?” Amazua käännähti hitaasti laivan takakannen suuntaan. Kiusaantunut Koli kurkisti varovasti päälleen lennähtäneen tynnyrin sisältä…
Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.
Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta Ämtur luotti itseensä.
Saari
Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.
Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä trooppisia saaria joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.
Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.
Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.
Ei vastausta. Hän oli litimärkä.
Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.
Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.
Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.
Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.
Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.
Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.
Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.
”Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.
”Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”
”Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.
”Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.
”No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”
”Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”
”Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”
Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. ”Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.
”… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.
”Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”
Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.
”Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, ”Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”
”Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.
”Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”
He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.
”Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.
”Sitten vapautat tykin tästä.”
Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.
”Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”
”Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”
Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.
”Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”
Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.
”Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.
Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu Atheonistien temppeli. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.
Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.
Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.
[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]