Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.
Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.
Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.
Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.
Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!
Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.
Z.M.A.
Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!
Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.
Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.
Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.
Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.
Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.
Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.
Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.
Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.
Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.
Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.
Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.
Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.
Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.
He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.
Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.
Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.
Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.
Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.
Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.
Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.
Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.
Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.
Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.
Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.
“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”
Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.
“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”
Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.
“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”
Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.
“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”
Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.
“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”
Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.
Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.
Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.
Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.
Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.
Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.
Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.
Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.
Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.
Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”
Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.
”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”
Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.
”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.
Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.
”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”
Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.
”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”
”Voi olla.”
”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”
”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”
”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”
”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”
”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”
”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”
”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.
”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”
”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.
Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:
Toa Umbra
majakkana pimeydessä
Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:
”Umbra, kuka sinä olit?”
Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.
”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.
”Hm? Niin, admin.”
Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.
”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”
Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”
Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”
Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.
”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”
Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.
Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.
Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.
Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.
Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.
Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.
Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.
Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.
Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.
Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.
Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.
Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.
Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.
Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.
Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.
“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.
“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”
Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.
”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”
Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?
Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!
“Helei, pikkuinen.”
V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.
”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.
Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”
Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.
“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.
“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.
Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.
“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.
”… k-kiitos, toa Tawa.”
Ja niin hän lupasi.
Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.
Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.
Huuhdottu tyhjyyteen.
Revitty irti.
Varjon äpärien kidoissa.
Pelon enkeli
Tämä päivä
Painajainen
”Sheelika.”
Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.
”Sheelika.”
Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.
Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.
“Sheelika. Pelkää minua.”
Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.
Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.
Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.
Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.
Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.
Valo vaipui syvään uneen.
Rakkaus kuoli.
Katkeruus nousi.
Ja Pelko heräsi.
Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.
Pahuus oli korvannut tyhjiön.
Ja se sattui.
Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.
Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.
Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.
Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.
Kraa.
Kraa kaikui kaikkeudessa.
Kraa kaikui tyhjyydessä.
Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.
“Kraa”, korppi lauloi.
Sheelika pyrki eroon rahista.
“Mene pois, Makuta!”
Sheelika juoksi.
”M-mene pois!”
Korppi seurasi.
”Kraa”, korppi sanoi.
Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.
Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.
Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.
”… m-mene pois.”
Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.
Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.
Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.
Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.
Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.
Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.
Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.
Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.
Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.
Mestari ymmärsi häntä.
Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.
Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.
Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.
Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.
Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.
”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.
Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.
”Vai niin.”
”Niin.”
Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.
”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.
”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”
”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”
Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”
”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”
Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”
”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.
Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.
Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.
Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.
Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.
Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.
”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?
“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.
“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.
“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”
Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.
Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.
“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”
“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.
“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”
”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toaUmbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.
“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.
Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”
“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.
“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.
“…”
Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.
“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.
“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”
“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”
Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…
”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”
Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”
Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.
“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”
“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.
”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.
“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.
”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.
“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.
“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”
”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.
”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”
Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.
”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”
En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.
riko, raasta
revi
Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.
Pois, pois
kaikki pois
Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.
Herramme
Jumalamme
arkkienkeli
Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.
Niiden helvetilliset äänet.
tapa
tapa
tapa
Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.
Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.
titaani on turha
turha
Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.
riko
Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.
Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.
Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!
vihaa
Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.
Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.
vihaa
Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.
v i h a a
Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.
sheelika
olet kesken
Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.
Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.
olet kesken
vihaa
Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!
Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.
olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA
Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.
VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa
Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.
Makuta on.
Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.
vihaa
vihaa
Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.
Makuta on.
vihaa
vihaa kaikkia
Makuta on.
vihaa kaikkia
tapa
Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.
olet kesken
turha titaani kuolee
TAPA TITAANI
”Sheelika! Älä!”
Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.
Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.
Ei ei ei. Ei se noin mennyt.
raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA
”Sheelika! ÄLÄ!”
Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.
Ja hän huusi niin kovaa.
Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.
titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN
SILVO TITAANI
”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”
Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.
”S-s-shee-”
tapa
TAPA.
Tapa.
Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.
Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.
Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.
Tyhjyydestä olet sinä tullut.
Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.
ja vihdoin
olet valmis
Ja silloin Umbra tiesi.
Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.
Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.
Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.
“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”
”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”
Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”
Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”
Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.
Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.
Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.
riko titaani
Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.
Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?
“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”
“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.
“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.
“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”
“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.
Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.
Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.
“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”
“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”
“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”
Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”
“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”
“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”
“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?
”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.
”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.
Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.
”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”
Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin
Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.
Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.
Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.
Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.
Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”
“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”
“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”
Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!
“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…
”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”
Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”
“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.
”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”
“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”
”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”
“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”
”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”
”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”
Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”
Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”
”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”
Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”
”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”
Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.
“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”
”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”
Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.
Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.
Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.
”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.
Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:
”Hngääh.”
Tai siis nolla sanaa.
Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.
Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.
Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.
Ja Warrek ei ollut selvä.
”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.
“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.
“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”
Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.
“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.
“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”
“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.
“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.
Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.
Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.
Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.
”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.
Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.
Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.
”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”
”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.
“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.
Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”
“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…
”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.
Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.
“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”
Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”
Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”
Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”
“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.
”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”
Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”
“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”
Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.
”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”
Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.” Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.
“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.
“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.
”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”
Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”
“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”
Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”
”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”
Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.
”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”
Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.
”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”
”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”
”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.
Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…
Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.
Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…
… ja pahat.
Aavikko
Kumia ja bensiiniä
”IR-NAKK!”
Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.
”RAU-TAA!”
Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.
”TUL-TA!”
Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä
Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.
”Görann.”
”Va?”
”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”
”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”
”Helvetin isoi sellasii.”
”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”
”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”
”Jaahas. Jaahas.”
Aavikko
Rautaa ja kuolemaa
Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.
Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.
Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
Meri
Valoa ja tuulta
Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.
Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.
Domek.
Painajaiset olivat taas alkaneet.
Valon toa.
Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.
Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.
Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.
Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.
Katse avautui tyynelle merellä, se ikuinen tuttavuus. Avoin, rauhoittava, kuten myös säälimätön. Pidempään kuin kukaan elävä, se muistutti asioista – hyvistä sekä huonoistakin.
”Kuuletko sinä sen?”
”Minkä?”
”Se on palannut taas. Se hienovarainen kaiku, kun laine pyörii. En ole kuullut sitä pitkään.”
Kaksi soturia, takana erämaa ja edessä avara meri. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, ei edes ennen kuin toinen heistä oli vaipunut pitkään koomaan. Jopa nytkin kun hän, tuo Toa, oli herännyt, ei Matoralainen tiennyt miten oikein vastata toverinsa puheisiin.
”Kaikki nuo sinisen sävyt. Et varmaan ymmärrä kaikkea sitä, tai kykene edes näkemään”. Toa otti syvän hengähdyksen ja antoi maiseman sinisen juureutua mielessään. ”Miksen osannut tajuta tätä ennen?”
”No, uni aina palauttaa perspektiiviä asioille”, tulen matoralainen vastasi. Toverillinen iva piileksi hänen puheessaan, jonka Toa onneksi löysi ja myös vastasi täsmällisellä hykerryksellä. Hiljaisuus vallitsi taas, se oli yhtä rauhoittava kuin tukala.
Toa otti syvän henkäyksen, hän halusi nauttia kaiken hetken minkä hän oli viimein saanut monien taistelujen jälkeen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin.
”Olen aina rakastanut merta, synnystäni asti olen oppinut sen”, toa sanoi. Matoralainen kuunteli hiljaa. Hänkin ymmärsi jollain tapaa syvimmässään Toan tunteen.
”En aina ollut Valon taitaja, tiesitkö? Ennen olin yhtä kuin merta, kun olin vielä Matoralainen. Vesi oli elementini. Mutta sain olla jotain muuta kuin se miksi synnyin, mutta ei kai kaikkia juuria voi tai tarvitse kitkeä. Tämä meri on kyllä ainoa asia josta en luopuisi”.
Tulen matoralainen vilkaisi hetken valon Toaa, mutta käänsi katseensa takaisin mereen.
”Aikamoinen muutos” oli ainoa vastaus minkä Matoralainen keksi, eikä silloinkaan ollut täysin varma, oliko se parasta mitä hän voisi sanoa. Puheensävy oli siis oltava niin epäironinen kuin voisikin.
Mutta Toa hymyili, joten ei kai yritys liian kamala voinut olla.
Pian Toan ilme synkkeni, ja hän katsoi merta eri tavalla kuin minuutti sitten.
”Juuri täällä se tapahtui, rannalla kuten tämäkin”, Toa sanoi. ”Vuosia sitten hän sanoi minulle: Jos haluaa voittaa Totuuden, täytyy olla ’Ideaali’. Jos haluaa kohdata menneisyyden, täytyy katsoa eteen ja tehdä mitä täytyy.”
Toa oli kryptinen puheissaan, mutta Matoralainen antoi sen olla, ja Toa jatkoi.
”Mutta nyt hän on poissa. Meri oli samanlainen silloin kuin nytkin. Mutta jostain syystä, tunnen rauhaa. En tiedä, kykenenkö olemaan se mitä hän toivoi; olla Ideaali, mutta on tehtävä parhaani”, Toa lopetti.
”Minulla oli ystävä”, Matoralainen lisäsi, ”hän sanoi, että yritykset eivät ole koskaan merkki tappiosta”
Toa nyökkäsi hiljaa ja hymyili.
Valon Toa työnsi veneen mereen, matoralaisen auttamana.
”Jäätkö varmasti tänne?”, toa kysyi tulen matoralaiselta.
”Olen kaupunginvartija”, matoralanen vastasi, ”tehtäväni on suojella heikompia. Eivätkä täällä työt koskaan lopu.”
Toa hymähti ja siinä viimeisellä sai veneen puskettua mereen ja asettui sen päälle pikaisesti. Hän jätti viimeiset jäähyväiset tuolle saarelle ja jatkoi matkaansa etsimään sitä legendaa, jota edes hän ei tuntenut.
Matoralainen piti kiinni Toan huiviin palasesta, punaisesta kuin hänen oma naamionsa, ja palasi aavikolle.
Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.
Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.
Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan. Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.
Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin. Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta. On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä. ”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin. ”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.” ”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.
Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen. ”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”
”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.
”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.” ”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…” ”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.
”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”
”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä. Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?
Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.
Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki. Manu oli poissa. Mitä hittoa juuri tapahtui?
[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]
Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.
Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.
Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.
Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.
Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.
Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.
Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.
”Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.
Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.
Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.
Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…
”Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.
Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.
”Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”
”Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.
Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?
Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.
”Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.
”…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.
”Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.
”Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh” ”No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?” Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.
”Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”
Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa. ”Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.
Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan. Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin. Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.
”Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”
Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.
”Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita” ”Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.
Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia. Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.
Metru Nui Po-Metrun ja Onu-Metrun raja Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota
Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.
Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.
Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.
Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…
Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.
Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.
Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.
Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.
* * *
Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.
Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia. Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.
Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan. Sitten se alkoi.
* * *
Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.
Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista. Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.
Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.
* * *
Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.
Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.
”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa. Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.
* * *
”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.
* * *
Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven. Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.
* * *
Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.
Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa. Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti. U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.
* * *
Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.
* * *
Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita. Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.
Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.
* * *
Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.
U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.
* * *
Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti. Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata. ”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä. Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.
”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.
Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.
”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.
”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.
Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit. Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…
* * *
Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.
Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.
Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.
Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan. Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.
* * *
”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta. ”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.
”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.
”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.
”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.
Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.
”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen. ”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.
Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.
Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.
Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.
[spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]
