Matoro olisi toivonut kauniin unen jatkuvan edes seitsemän sekuntia pidempään, mutta jälleen yltyvä kipu hänen kaulassaan pakotti hänet takaisin harmaaseen todellisuuteen vähintäänkin nappaamaan uuden särkylääkkeen. Pään kääntäminen kellotaulua kohti sattui, joten se ei tuntunut sen arvoiselta. Onneksi pelkästä valon määrästä pystyi päättelemään, että taisi olla aamupäivä.
Hän oli käyttänyt edellispäivän enimmäkseen lukien. Okei, se outo juttu Japa Nuin tapahtumien selittämisestä oli vienyt pari tuntia… mutta muuten. Eräs ystävällinen hoitajatar oli viitsinyt hakea hänelle kirjastosta muutaman rakkausromaanin. Matorosta oli ollut hieman kiusallista pyytää niitä, mutta juuri sillä hetkellä hänen teki mieli lukea jotakin mahdollisimman ruusuista. Onu-matoran oli vain nyökännyt ymmärtäväisesti – vaikkakin vaati myöhemmin toalta nimikirjoituksen hiljaisuuden pantiksi.
Toa joi ja huuhtoi uuden Ibulol-tabletin kurkkuunsa vaimentamaan kivun. Pää täynnä romantiikkaa ja kipulääkkeitä syntyi ainakin kiinnostavia unia. Matoro ei ollut varma, laskettiinko se sekakäytöksi. Ja että oliko sillä edes väliä.
Vaikka joskus hyvät unet olivat kyllä vielä pahempia. Painajaisessa ainakin oli huojentunut, kun pääsi takaisin todellisuuteen. Hyviin uniin olisi vain halunnut jäädä.
♫ Senkö takia, että unissasi kuulet lauluni parhaiten?~ ♫
Niin. Ehkä se sitten on se syy. Vaikka Matoro tiesi Deltan olevan osa Naurua, hän ei osannut antaa sen häiritä liikaa. Delta oli yhtä lailla osa häntä.
Vaikka kyllä hän silloin tällöin jäi miettimään kaikkea, mitä oli loisista oppinut meriharakan opastamana. Delta vain oli hyvä kääntämään hänen ajatuksensa tärkeämpiin asioihin.
♫ Keskity vain unelmiisi, sotilaani~ ♫ ♫ Se on askeleista ensimmäinen~ ♫
Mutta kun unelmointi tuntui niin itsekkäältä ja epäansaitulta… Matorolla oli aivan liikaa korjattavaa ja takaisinmaksettavaa ja kaduttavaa, että hän olisi saanut haaveilla. Etenkin, koska hän niin usein haaveili kaiken taakse jättämisestä ja Klaanin hylkäämisestä rakkauden vuoksi… Eikö hän ollut jo juossut maailman ääriin mahdottomien ja vastuuttomien unelmien perässä? Eikö hän ollut polttanut sormensa niihin haaveisiin?
♫ Mieluummin polttaisit sormesi Xenin kuumuuteen~ ♫
Hiljaa, hiljaa, hiljaa! Miksei hänen alitajuntansa harakka voinut lakata muistuttamasta häntä! Matoro yritti tehdä kaikkensa keskittyäkseen kaikkeen muuhun kuin ajatukseen unelmaan Metru Nuille palaamisesta. Mihin tahansa muuhun!
Toa huokaisi. Delta oli aivan oikeassa. Hän oli luullut unelmoivansa maailmasta ilman pahuutta, jostakin sinisistä liekeistä syntyvästä puhtaasta utopiasta, kun todellisuudessa…
♫ Sinä vain haluat olla onnellinen~ ♫ ♫ Onko siinä jotakin väärää?~ ♫
Mutta se on niin itsekäs unelma! Hänellä on velvollisuus Klaania kohtaan!
♫ Haaveilet paosta yhtä kaikki~ ♫
Ei, Matoro halusi sysätä sen ajatuksen sivuun juuri nyt. Hän oli Klaanissa ja hänellä oli ensimmäistä kertaa viikkoihin tunne siitä, että hän kykenisi auttamaan kotiaan. Hän ei juoksisi, ei vaikka suloisin linnunlaulu niin hänelle sanoi. Hän oli kuunnellut päänsä ääniä aivan liian kauan… ja sitä paitsi hän oli luvannut Xenille, ettei antaisi niiden viedä häntä. Ja olisi epäkohteliasta rikkoa lupaus.
Vasta nyt hän todella ymmärsi, miten syvälle hänen sieluunsa Oraakkeli oli porautunut sanoillaan: ”Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Hän oli luullut salaisen, syvimmän minänsä olevan kuin Visokki: kylmä, selkeä ja valmis tekemään sen, mitä muut eivät uskalla. Valmis puhdistamaan maailman Nimdalla, jotta kaikki saisivat asua paremmassa maailmassa. Keinoja kaihtamatta, hinnalla millä hyvänsä. Kuusisiipinen serafi joka sataisi pyhää tulta pahan niskaan.
♫ Mutta et sinä ole sellainen, rakas~ ♫
Loisen linnunlaulu vastasi, ja Matoro kuunteli.
♫ Et sinä Rakentajaa uhmannut, koska halusit tuhota pahan~ ♫ ♫ Sinä vain halusit ystäväsi takaisin~ ♫
Aina oli Deltan viserrys samassa tahdissa hänen sydämensä kanssa.
♫ Et sinä sitä vain Kapuran vuoksi tehnyt, rakas~ ♫ ♫ Teit sen, koska halusit muistaa~ ♫ ♫ Muistaa, millaista on olla sankari~ ♫
Delta ei ollut enää sama valkea neito jonka hän muisti Aft-Amanasta: hän oli päivä päivältä lähempänä Matoroa itseään. Hän oli kuin kiiltokuva menneestä Matorosta, kirkkaasta ja puhtoisesta sankarista.
Vasta silloin Matoro tajusi, mikä naamio Deltalla oli kasvoillaan. Se oli kristallinen Cencord – kauniina ja ehjänä, otsan kolmas silmä kirkkaana ja loistavana. Vailla arpia tai synkkiä, murehtivia silmiä. Ja miten kodikas se olikaan harakan asua, turvassa siellä Matoron unelmien keskellä.
Kun Matoro katsoi niitä kasvoja, hän tiesi, että hän voisi luottaa niihin. Olivathan ne juuri ne kasvot, joihin hän halusikin luottaa.
Mustalumi havahtui ajatuksistaan, kun tohtori käveli paikalle toan toipumistilaan.
”Miten voit?” Kupe kysyi. Tohtori-toa näytti sangen vähän nukkuneelta. Hänen silmänympärykset olivat synkät, mutta tämän ryhti oli uupumuksesta huolimatta aina suora. Taisi osastolla olla kiireistä – toivottavasti mitään muuta ikävää ei ollut sattunut.
”Ihan hyvin”, Matoro myönsi. ”Vähän kyllä turhauttaa vain olla täällä tyhjän panttina.”
”Uskallakin nousta”, Kupe sanoi äänensävyllä, joka oli lähes uhkaava. ”Tai kaulasi pitää paikata uudestaan. Ovatko lääkkeet auttaneet?”
Toa nyökkäsi. Hän tajusi liian myöhään, että se oli huono idea, ja tuli palkituksi siitä kipeällä aallolla läpi kurkkunsa.
”Kaikesta parannusvoimasta huolimatta toipumista ei voi kokonaan ohittaa”, tohtori totesi. ”Vaikka tuo voimakivesi on kyllä melkoinen parannusväline. Niitä ei näe kovin usein. Mutta se korjaa kehoa kuitenkin vain pintapuolisesti, aivan kuten naamionikin. Erinomaista verenvuotojen tyrehdyttämiseen ja kudoksen korjaamiseen, mutta todellinen parantuminen vaatii aina aikaa. Kehoa voi kyllä parsia kokoon luonnollista nopeammin, mutta se vain hajoaa uudelleen, ellei sen anna levätä.”
”No, kauanko minun täytyy olla täällä?” Matoro huokaisi kärsimättömänä.
Kupe jopa naurahti hieman. ”Onko sinulla kiire jonnekin? Ymmärtääkseni voi tehdä ihan hyvää, jos joudut olemaan paikallasi vähän aikaa, Mustalumi.”
Matoro huokaisi periksi antaneena. Julma tohtori pakotti hänet toipumaan ajan kanssa – mitä tämä vielä keksisi? Pakottaisi hänet puhumaan ongelmistaan jollekulle?
”No, minun pitääkin tästä lähteä. Et usko, millainen sotku osastolla on. Radukow tulee melko pian juttelemaan sinulle”, Kupe sanoi ja poistui huoneesta lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkinen, hän oli todella järjestänyt Matorolle oikean ihka aidon psykologin?
Matorolla oli etäisiä muistikuvia Radukowista. Shasaali oli toiminut jo pidemmän aikaa sairasosaston sielunhoitajana, mutta se oli suurin piirtein kaikki, mitä Mustalumi osasi tästä sanoa. Ei sillä, että hän tarvitsisi ketään sielunparsijaa. Hänellä oli nukentekijöistä vain huonoja kokemuksia.
Aft-Amana oli näköjään pilannut sekä mielenterveyden että sen korjaamisen häneltä.
No, nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoa.
♫ Olet täysin terve, sotilaani~ ♫ ♫ Et sinä tarvitse puoskareita~ ♫
Matoro yritti sivuuttaa epäilynsä parhaansa mukaan – jokin tilanteessa sai hänet miettimään Arupakia, vaikka Aft-Amanan tilanne olikin täysin eri. Klaanin sairasosasto ei ollut täytetty tappajalinnuilla ja psykedeelisillä huumeilla. Vaikka se olisi kyllä tehnyt toasta vähemmän tylsistyneen.
Radukow täytti koko oviaukon sisään astellessaan. Shasaali oli tumma ja jykevä, ja hänen hartiansa olivat kuin Tongulla ikään. Matoro huomasi jokusen tatuoinninkin, sellaisen jotka olisivat sopineet paremmin puolilaillisen yökerhon portsarille kuin kaupungin arvostetuimmalle psykologille.
”Huomenia”, hän sanoi paksulla ja vakavalla äänellä. ”Olen Radukow. Ajattelin, että voisimme puhua hieman viime päivien tapahtumista.”
Shasaali istuutui tuolille toan pedin viereen. Hän näytti vieläkin massiivisemmalta siinä ihan vieressä – vaikka hänen massiivisuutensa oli enemmän sellaista pyöreää ja varmaa kuin uhkaavaa.
”Hei”, Matoro vastasi. ”Käytän telepatiaa, kun… no, varmaan tiedätkin.”
Shasaali nyökkäsi niin, että koko suuri pää pomppasi ylös. ”Kuulin Kupelta pääasiat”, hän sanoi. ”Mutta kuulisin ne mielelläni myös sinulta, Matoro.”
Se tuntui hieman hassulta, mutta toisaalta toa oli käyttänyt pitkän siivun edellispäivästään selostaakseen epämääräisen Japa Nuin seikkailun poliisille. ”No, tuota. Tämä on vähän pitkä juttu. Missä on monta sivuhaaraa.”
Matorolla ei ollut psykologiin aivan liikaa luottoa. Miten kukaan, joka ei ymmärtänyt Nimdan ja loisten luonnetta, voisi saada mitään selkoa hänen päästään? Psykologit olivat vain pappeja niille, jotka eivät olleet tarpeeksi vakuuttuneita elämän perusasioista…
… mikä, kun sen noin muotoili, taisi lukea mukaansa myös Matoron.
Matoro oli aloittamassa tarinaansa aivan liian kaukaa Metru Nuilta, mutta psykologi keskeytti hänet. ”Edellisyö, Matoro. Keskity edellisyöhön”, tämä sanoi.
”No… en tiedä, miten hyvin tunnet mielimatkustamisen, mutta…”
Shasaali virnisti hieman. ”Minulla on oma kokemukseni niistä. Sanotaanko, että en ole psykologi vain, koska olen lukenut kirjoja. Enkä asu täällä Välisaarilla Suuren Hengen selän takana vain, koska olisin halunnut tätä. Mieliseikkailu tai ei – anna minulle konkretiaa, Matoro.”
Selvä, konkretiaa. Matoro alkoi päästä jyvälle Radukowin tyylistä.
”Entinen ystäväni puukotti minua vieraan tietoisuuden ohjaamana. Hyvin vakavasti.”
”Ja miksi hän puukotti sinua?”
… se oli erinomainen kysymys!
”Minä… luulen, että se oli ainoa tapa, millä tämä tietoisuus sai voitettua minut. Hyökkäämällä kimppuuni todellisessa maailmassa.”
Radukow nojasi hieman eteenpäin. ”Ja miksei hän kyennyt voittamaan sinua muuten?”
”Koska hän ei saanut minua rikottua. En suostunut antamaan periksi.”
”Mikset?”
Shasaalin tyyli oli kuin taukoamaton kysymysten tykistökeskitys, joka ei antanut Matorolle aikaa kierrellä ja kaarrella.
”Koska… no, varmaan tiedät ainakin huhut. Että satutin ystävääni Metru Nuilla. Epäonnistuin pahasti. Tuotin pettymyksen kaikille. Halusin onnistua edes tässä.”
Shasaali nyökkäsi. ”Olen kuullut Metru Nuista kaiken tarpeellisen, kyllä. Sinä siis… halusit hyvittää väärät tekosi? Sitäkö hait, anteeksiantoa?”
Matoro hieroi leukaansa. ”Totta puhuakseni… en. Hän antoi minulle anteeksi… mutta ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa sitä, mitä tein. Sitä ei voi korjata.”
”Hänen anteeksiantonsa ei ole ainoa anteeksianto, jota saatoit etsiä. Haitko, Matoro, anteeksiantoa itseltäsi?”
”Ettäkö minä olisin… yrittänyt todistaa asioita itselleni?”
Kysymysmerkki lauseen perässä oli valhe. Matoro tiesi täsmälleen, mistä shasaali puhui. Ja niin taisi tietää tämäkin.
”Katarsiksen etsiminen on kenties luonnollisin tunteista, etenkin meidän kaltaisillemme rikkinäisille miehille”, Radukow sanoi jopa hieman surumielinen ilme kasvoillaan. Jos shasaalien kasvoilta nyt muita ilmeitä ylipäänsä pystyi tunnistamaan. ”Saavutitko katarsiksen haavoituttuasi? Tekikö se sinusta taas kokonaisen? Tuntuiko se hyvältä?”
Matoron oli vastentahtoisesti myönnettävä se todeksi.
♫ Älä väitä, ettet olisi nauttinut siitä~ ♫
Kapuran tulkinta ”tilien tasaamisesta” tuntui väärältä ja jotenkin… raadolliselta, mutta totta se oli. Hän oli saanut rangaistuksensa, jota oli kaivannut synneistään. Ja vieläpä sen kädestä, jota vastaan hän oli alun perin rikkonut. Miten runollinen Kohtalon polku olikaan?
”No… kyllä. Kyllä se tuntui”, Matoro myönsi.
”Ah, kiirastuli”, Radukow sanoi. ”Tähdenkehä. Сипериа. Rangaistus, joka polttaa pois väärät teot. Miksi niin monet uskonnoistamme haluavat meidän kärsivät korvaukseksi virheistämme, vaikka Suuri Henki voisi vain armahtaa lapsensa?”
Synkkä shasaali jatkoi kuin puhuen jollekin oudolla shasaalien jumalalle, hartaasti ja hiljaa.
”Koska meidän omatuntomme tuppaavat vaatimaan verta. Sillä tavalla olemme yksinkertaisia olentoja – jos meitä vastaan rikotaan, haluamme rikkojan kärsivän rangaistuksen. Jos itse rikomme, vaikka emme sitä myöntäisikään – jokin syvin omantunnon osa muistaa sen aina. Jokin kaihertaa mieltä, kunnes olemme saanut sen rangaistuksen, jonka kuvittelemme ansaitsevamme. Vasta sen jälkeen olemme vapautuneita, vaikka rangaistus olisikin itse itsellemme langettama.”
”Taidan tunnistaa tunteen”, Matoro sanoi hiljaa. ”Syyttävä omatunto osaa olla raskas.”
Vaikka se omatunto puhui Kapuran äänellä, sen kuorossa lauloivat Tiedon tornien epäonniset asukkaat.
”Se on vaarallinen polku”, Radukow sanoi murheellisena. ”Jonka tunnen aivan liian hyvin. Tunne siitä, että kaikkien tekojesi jälkeen et ansaitse mitään hyvää… miten suljet itse kaikki ovet parempaan tulevaisuuteen, koska et halua uskoa saavasi mennä niistä.”
”Tuota, jos se on okei, minua kiinnostaisi kysyä… taidat puhua nyt omasta kokemuksestasi, etkö vain?”
Shasaali nyökkäsi. ”Olen tehnyt monta virhettä elämäni aikana. Steltiläiset vankilat ovat tuttuja. Moni vitsailee minulle, että surussa vellominen olisi lajilleni tavallinen olotila, mutta sen olen jättänyt jo kauas taakseni. Rangaistus saattaa tuoda hetkellisen katarsiksen, mutta todellinen sielun parsiminen vaatii anteeksi antamisen.”
”Se… se vain on niin vaikeaa”, Matoro sanoi hiljaa.
”Eivätkö kaikki valinnat, joilla on merkitystä, ole?”
Toa nyökkäsi. Niinhän ne taisivat olla.
”Mutta sinä olet pahimman yli, Matoro. Sinä onnistuit siirtymään syyllisyydestä sen korjaamiseen. Osaatko kertoa, mikä oli se hetki, kun valitsit toisin?”
”Siis se hetki, jolloin päätin korjata kaiken?” Matoro kysyi.
”Ei. Moinen hetki on luultavasti liian suuri ollakseen vain yksi. Mikä oli se hetki, kun myönsit, että kenties sinä voit päästä syyllisyytesi yli. Mikä oli se ripaus uskoa, jonka löysit?”
”Minä…” Matoro aloitti. Se vaati ajatusten järjestelemistä. Kapura oli kyllä antanut hänelle anteeksi jo sinä viimeisenä iltana Metru Nuilla, mutta se oli kaukana todellisesta muutoksesta. Oliko se ollut, kun Tawa oli vakuuttanut hänelle, että kaikki oli okei, ja että Klaani hyväksyisi hänet kaikesta huolimatta? Ei, hän oli vellonut syyllisyydessä vielä viikkoja sen jälkeen. Eihän hän ollut vielä toissapäivänäkään kestänyt nähdä Kapuraa.
”Se oli sellainen… roolipelisaari”, Matoro kertoi varovaisesti. ”Täynnä ystäväni luomuksia. Ja hän on… aika luova persoona.”
”Ahaa”, Radukow sanoi. ”Ja mitä tällä ’roolipelisaarella’ tapahtui?” hän kysyi.
”Yritin pelastaa sen… kaikki ystäväni luomukset sieltä. Kai sen kaiken näkeminen sai minut tajuamaan jotain sen tärkeydestä.”
”Konkretiaa, Matoro. Sinä kyllä tiesit, että hän oli luova persoona. Mitä sellaista opit, mitä et tiennyt aiemmin? Mitä ystäväsi alitajunta oli sinulle luonut?”
… Matoro oli kyllä tunnistanut monet niistä roolipeleistä, ainakin epämääräisesti. Kapura oli selittänyt hänelle Valaistusnaatin juonen läpikotaisesti. Mutta oli siellä saarella ollut aivan uusiakin asioita…
♫ Oletpa sinä suloinen, kun kiertelet ja kaartelet~ ♫
Hyvä on, hyvä on. Oli Matoron se myönnettävä. Vaikka sanan ”Xentoro” sanominen ääneen tuntuikin joka kerta yhtä typerältä.
Mutta jostakin hämmentävästä syystä Matoro päätyi palaamaan ajatuksissaan Xentoroon uudelleen ja uudelleen. He eivät olleet juuri puhuneet aiheesta Kapuran kanssa, mutta jotenkin sen oudon vahkin olemassaolo oli kaikkein kiinnostavin yksityiskohta koko seikkailusta. Ei Punainen mies loisineen eikä edes Kapuran mielenterveys… vaan se yksi ainoa ajatus, joka koski suoraan häntä itseään.
”Hän oli kirjoittanut roolipelin matkastamme Metru Nuille”, Matoro aloitti. ”Satiirisen. Ihan hänen tyyliään, käsitellä ikäviä asioita huumorin keinoin. Kaikki toverini olivat siellä kärjistettyinä versioina itsestään, mutta tiedätkö, mikä minä olin? Minkä hän oli kirjoittanut petturista, joka oli päätynyt satuttamaan häntä?”
Radukow risti kätensä. ”Kerro sinä, Matoro.”
Äh, typerä Kapura, miten sepän outo romanttinen visio oli jäänyt Matoron päähän yhtä sitkeästi kuin mikäkin loinen. Toa yritti unohtaa parhaansa mukaan, mutta se ei ollut kovin helppoa. Miksi kaikki muistutti häntä naisesta meren takana?
”Versio minusta oli… noh, nimeltään Xentoro. Jossa Xen on yksi kiva tyttö jonka tapasin Metru Nuilla. Joten Xentoro on vähän niin kuin…”
”Ymmärrän. Laiva, vai miten sitä sanotaan”, Radukow sanoi.
Matoro nyökkäsi hieman kiusaantuneena. Kapura olisi varmaan sietämättömän tyytyväinen nähdessään, miten nolostuneeksi hänen kynänsä tuotokset Matoron saivat.
”Joten mitä tämä ’Xentoro’ sinusta kertoo?” Radukow kysyi lopulta.
Toivottavasti koko loppukeskustelu ei ole Xentorosta, Matoro toivoi.
♫ Mutta sehän on mieliaiheesi, rakkaani~ ♫
”No… oma tulkintani on, että kaikesta huolimatta Kapura halusi minulle hyvää. Ja että hänestä oli hedelmällisempää kirjoittaa minusta jokin onnellinen ja kiva versio, kuin korostaa niitä kammottavia virheitä, joita tein…”
”Ah, mikä anteeksiannon manifestaatio”, Radukow sanoi. ”Sekö sai sinut antamaan kaikkesi?”
”Kyllä… sen jälkeen tein kaikkeni. Ja se kai toimi, kun… noh, Kapura on ihan kunnossa.”
”Hmm”, Radukow mietti. ”Onnistuitko antamaan itsellesi anteeksi, Matoro?”
Matoro ei osannut vastata heti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiemurrellut psykologin kovan mutta kuitenkin ymmärtäväisen katseen alla.
”… en tiedä”, toa myönsi. ”Ehkä? Ainakin vähän? Kyllä minä silti edelleen koen kaikesta huonoa omaatuntoa…”
”Se on vain tervettä”, Radukow nyökkäsi ja risti kätensä mietteliäänä. ”Vaikutat ajatelleesi melko paljon viime päivinä. Itsereflektio on hyvä merkki.”
”No, täällä on ollut aikaa…” Matoro myönsi ja vilkaisi sivupöydällä olevaa pinoa romanttisia pokkareita. Hän toivoi, ettei Radukow kysyisi niistä.
”Älä ole liikaa omien ajatuksiesi parissa. En voi kirjoittaa sinulle reseptiä sosiaalista kanssakäymistä, mutta luotan, että järjestät sitä itsellesi omatoimisesti. Koska sinä piru vie tarvitset muita. ”
Radukow nousi ylös, mutta ei lähtenyt aivan vielä.
”Ja tätä seuraavaa en sano psykologina vaan kanssaklaanilaisenasi: sinua tarvitaan, vaikka et itse uskoisi niin. Vaikka et itse haluaisi antaa itsellesi anteeksi, me muut haluamme. Luuletko, että se paha mitä teit, olisi Klaanissa jotenkin poikkeuksellista? Me olemme utopia, joka on rakennettu rikollisista ja epäonnistujista. Mutta jos me jäisimme murehtimaan sitä, olisimme voineet jättää koko linnakkeen rakentamatta.”
Se… se yllätti Matoron hieman. Shasaalin ääni ei ollut enää se sama jämerä ja ammattimaisen neutraali, vaan tulinen. Intohimoinen.
”Ja sinä olet monelle vieläkin syy, miksi he ylipäätään ovat täällä. Minun neuvoni? Jos sinun tarvitsee todistaa itsellesi jotakin ansaitaksesi anteeksiantosi, ryhdy taas siksi toaksi, joka loppu Klaani uskoo sinun joka tapauksessa olevan.”
”Minä… minä yritän”, Matoro sanoi. ”Sitä on vaikea joskus muistaa. Että siitä huolimatta mitä minä tiedän teoistani, suurimmalle osalle täällä… noh, taidan olla edelleen aika korkealla jalustalla.”
”Niin taidat”, Radukow sanoi. ”Ja se jalusta on edelleen tuolla. Sinun itsesi pitää vain kiivetä sille uudelleen.”
Se kyllä pisti Matoron hiljaiseksi. Melko ilmiselvältähän se tuntui – mitäpä suurin osa väestä Matoron synneistä tiesi. Ja vaikka tiesikin, Klaanissa hän oli tismalleen oikealla paikalla, sullottuna samaan linnakkeeseen muiden epäonnistujien kanssa.
”Onpa se huojentava ajatus”, Matoro sanoi hiljaa. ”En… en väitä uskovani siihen vielä täysin… mutta se nyt on vain soimaava omatuntoni. Mutta lupaan yrittää!”
”Katsokin, että yrität”, Radukow sanoi yllättävän lämpimästi. ”Mutta jos et pääse murheistasi eroon, tule juttelemaan. Tiedän, se on vaikeaa ja pelottavaa teille suurille sankareille, mutta ehkä tämän keskustelun jälkeen ymmärrät, miten paljon tästä on apua.”
”Myönnän”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”No… lupaan pistäytyä vielä. Vaikka sinulla on varmaan aika kiire Klaanin kollektiivisen mielenterveyden kanssa.”
”Loputon työsarka”, shasaali sanoi. ”Mutta eiköhän minulta aina aikaa liikene. Näkemisiin, Matoro Mustalumi!”
Matoro heilautti kättään poistuvalle psykologinkorstolle. ”Näkemisiin”, hän sanoi hiljaa, yllätyksekseen ihan oikealla äänellään. Eikä se edes sattunut kovin paljoa.
Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.
Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.
”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”
Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.
”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”
Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
”Niin, totta.”
Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.
Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.
Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”
”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”
”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”
”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”
Haamujahti
Kahvio
Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.
Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.
Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”
Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”
”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”
”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”
Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”
Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.
”Kappas. Hei, Jäätutkija!”
Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.
”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.
”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.
”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”
Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”
”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.
Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”
”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.
”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”
273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”
”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”
”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.
”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”
”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”
Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”
273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.
”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”
Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”
”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”
”Eipä hätää, Iggy on –”
Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”
”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.
Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”
Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.
273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”
Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”
”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”
273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”
”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.
”Eiköhän se onnistu.”
”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”
”Aa, joo, sopii.”
Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?
Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”
Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”
Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.
”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.
”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”
Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”
”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.
”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.
”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.
”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”
Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.
”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.
”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.
”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”
”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.
“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”
Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.
Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.
”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.
”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.
”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”
Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.
”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.
”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”
”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.
”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.
”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.
Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.
Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.
Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.
Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.
”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”
”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”
Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.
”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.
”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.
”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.
”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”
Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.
Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”
Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.
Umbra haukotteli makeasti.
”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.
”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.
Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.
”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.
”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”
Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.
Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.
”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”
”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”
Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”
”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”
”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.
Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”
”Juu, sopii!”
”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”
”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”
”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”
”Öö, ei?”
Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”
”Noin, sehän ratkaisee asian!”
”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.
Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.
Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”
Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.
Hän muisti seuransa.
”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”
Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.
”Kuinka ennakkoluuloista!”
”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.
”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”
Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.
Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.
Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.
”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”
Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.
Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…
”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”
… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.
”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”
Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.
”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”
”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”
Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.
”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”
Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta. ”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”
”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”
Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”
Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.
”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”
Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.
”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?
”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”
Kepen silmät kirkastuivat.
”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”
”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”
Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.
”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”
”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”
”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”
Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?
”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”
Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.
”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.
Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!
Näinkö se meni?
… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.
Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”
Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.
Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”
Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.
Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…
Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.
Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.
Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.
”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”
Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.
”Hetkinen, suola-aavikko?”
”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”
”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”
Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.
”… Mistä sinä sen tiesit?
”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”
”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”
Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään. ”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”
”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”
”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”
Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”
”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.
”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”
Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”
”Mikä homma?”
”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”
Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”
Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.
”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”
Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.
”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”
”Ai häneltä…”
”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”
Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”
”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”
Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”
”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”
Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.
Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”
Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.
Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”
Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.
”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.
”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”
Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”
”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”
Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”
”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”
”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.
”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”
”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.
”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”
Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.
Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?
Oli. Kokonainen klaanilainen.
Tosin…
Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta. ”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”
Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.
Niin usein jaloissa pyörimässä.
Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.
Krikcit. Jäsennumero 155.
”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”
Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.
Mutta Manukin muisti Iggyn.
Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?
Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…
Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.
Kuolinsyy: onnettomuus.
Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.
Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?
”Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen'”
Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”
Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.
”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”
”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”
”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”
”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”
”…”
”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”
”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”
Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”
”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”
Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.
”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.
”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”
”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”
”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”
Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.
”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.
”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”
Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.
”… Ei lainkaan hyvin.”
”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”
Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.
”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”
”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”
Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”
”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”
Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”
”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”
Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…
”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”
Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.
”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”
Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”
Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”
“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”
Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.
“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”
Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”
Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”
Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.
Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.
Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”
Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”
Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.
”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”
Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.
”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.
”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”
Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.
Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.
Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.
Kummitusimuri.
Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.
Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.
Saisiko se kummituksen kiinni?
Admin torni, yö
”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”
”Jep, Snowie.”
”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”
”Kyllä, Snowie.”
”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”
”Aivan, Snowie.”
Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.
”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”
Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.
”Kepe… tämä on vähän tylsää.”
”Tiede usein on.”
”’Tiede.’”
Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.
Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.
Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.
Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.
Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.
Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…
Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.
”… Snöö, näitkö sinä tuon?”
”Näin, Kepe.”
”Ne ovat siis todellisia.”
”Siltä vaikuttaa!”
Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.
Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.
Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?
Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.
Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.
Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä
Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.
”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.
Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.
Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.
Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.
Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.
Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.
Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?
Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.
Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.
Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.
Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.
Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.
Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.
Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.
Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.
Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.
Jälleen nykyajassa
Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.
Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!
Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.
Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…
…kummituksen rätinää.
Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.
Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.
Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.
”Snöö! Auta!” Kepe komensi.
”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…
…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.
Klaanilaiset haukkoivat henkeään.
”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”
Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”
”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”
”Niin, aivan…”
”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”
”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”
Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”
Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”
”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.
”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”
Snowie kallisti varovaisesti päätään.
Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”
Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”
”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”
”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”
Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”
Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”
Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.
”Mikä suunta?” Snowie supatti.
Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.
He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.
Askel.
Askel.
Askel.
Ask-
Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…
…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”
”Oho!”
”Äh, mitä-?”
”Hups, sori!”
Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.
Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.
Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”
”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”
”…huomannut.”
”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”
Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.
”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”
”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”
”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”
”Hyvä ettei!”
Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”
Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”
”Kummituksista?”
”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”
Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.
”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”
Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.
”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”
Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”
”Ai?”
”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”
”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”
”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”
Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”
”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”
”Ai?”
”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”
Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”
”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”
Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.
Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.
Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.
Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.
He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!
Kolme…
Kaksi…
Yksi…
Kytkin pohjaan.
Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.
”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”
Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!
”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”
Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.
Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.
Ei…
”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.
Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.
”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”
Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”
Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”
Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.
Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.
”Häh.”
Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.
Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”
Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”
Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.
”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”
Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”
Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
”Hmm, Kepe?”
”Mitä niin, Snowie?”
”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”
Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”
”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”
”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”
Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”
Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”
Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”
Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”
”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”
Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”
”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”
”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”
Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.
Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.
He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…
Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.
”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”
Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.
”Oho, hui!” Kepe säikähti.
”Hui, oho!” Snowie säikähti.
Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.
”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.
”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.
”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.
Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.
Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.
”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.
”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”
Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.
”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”
”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.
”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.
”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.
”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.
”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”
Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.
”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.
Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.
Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.
”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”
Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…
”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.
Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.
Ja… kuula?
Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.
Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…
”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.
”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.
Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.
”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”
”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”
Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.
”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”
”Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.
”TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.
”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.
”TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”
Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”
Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.
”UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”
”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”
”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”
”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”
”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”
Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”
”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”
Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.
”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”
”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.
”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”
”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”
Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.
”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”
Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.
”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”
Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.
”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”
Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”
”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”
”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”
”TUOMARIN.”
”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”
”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”
”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”
Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.
”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”
Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…
”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.
”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”
Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.
Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.
”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”
Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.
”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”
Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.
Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.
”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”
Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”
Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”
Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…
… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.
”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”
Kupe nyökkäsi.
”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”
Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.
Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?
Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?
”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”
Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.
”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”
Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.
”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”
Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.
Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.
Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.
Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…
Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”
Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?
Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.
Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.
Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.
”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”
”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.
”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”
Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”
”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”
”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.
”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”
”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”
”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”
”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.
”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”
Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.
”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.
Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.
Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.
”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.
”Mitä niin, Snöö?”
”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”
Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.
”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”
”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”
”Kerro.”
”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”
Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…
Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…
Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…
Snowie kuorsahti sohvalla.
… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.
Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!
Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.
Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat ”hyviä”, mitkä ”pahoja” ja mitkä vain ”olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.
Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.
Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti ”Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.
Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!
Kiitos yhteistyöstä.
Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.
Katsotaanko niitä kissavideoita?
Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.
Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.
Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!
Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.
Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?
Sekatavarakauppa
Menneisyydessä
Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.
Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.
Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.
Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.
Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.
Silloin Kissabio näki hänet.
Onpa kuvanlaatu surkea…
Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?
Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.
Matoron.
Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.
Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.
Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.
Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.
Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?
Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…
Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?
Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.
Tässä sitä mennään.
(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)
(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)
Jotakin vielä…
Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.
Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.
Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:
1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin
Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.
Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…
Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.
Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. ”Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”
Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.
Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.
No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.
Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!
Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.
Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!
Bio-Klaani
Menneisyydessä
Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.
Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.
Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?
Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.
Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!
”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”
Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.
Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?
Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.
”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.
”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.
Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.
Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.
”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”
Hmmmm…… mmmmiauhh….. missähän vaiheessa minä voisin…
”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.
Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?
Hän ei muista, Kissabio!
HÄN EI MUISTA!
En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.
Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.
”M-mehän olimme silloin ker-Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”
Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.
Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.
Ja kysyy siitä sitten sinulta.
En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.
Vai… vai…
… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?
Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.
Älä huoli, hoidan asian!
”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.
”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”
”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”
Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”
Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.
Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!
Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.
Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.
Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.
”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.
”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.
Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.
Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.
Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.
Käytännössä sinun vastakohtasi.
Sinä et ole mitään, Kissabio.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.
Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!
Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?
Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.
Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?
Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.
Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?
Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.
Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.
Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.
Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?
Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.
Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!
Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.
Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.
En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.
Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.
Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…
Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.
Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.
Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?
Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!
Kissabio avasi silmänsä.
Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.
Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?
Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.
Kissabio tuijotti kattoa.
Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!
Haluan nähdä Matoron ilmeen.
En sinun ilmettäsi.
Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.
Kissabio yritti nukahtaa.
Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.
Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.
Kissabio yritti nukahtaa.
Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?
Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!
Kaikkea muuta kuin sinä.
Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!
Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.
Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.
Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.
Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.
Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.
Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.
Olihan se Matoro ihan kiva.
Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.
Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.
Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.
Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.
Muista se.
Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.
Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata ”kyllä” tai ”ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.
Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.
Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!
”HOI KISAS BIO!!!”
Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)
”EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”
”…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”
No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.
Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.
Onneksi minä olen täällä.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.
Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
(Ja tässä sitä mennään!!!)
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
Hei… hetkinen?
”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
”T-tuo solmio, Matoro!”
Tällainen ei käy päinsä.
Mutta vastausta ei kuulunut. Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa. Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.
Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!
Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.
Tällaista se on aina välillä.
Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.
Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!
Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.
Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.
Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?
Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.
Japa Nuin gurun sali
Menneisyys
Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.
Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. ”Kissabio”, se sanoi.
Puhuteltu hätkähti. ”K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.
Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. ”Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”
Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: ”E-en tiedä…”
Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.
”Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. ”Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”
Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. ”Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”
Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. ”Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”
Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. ”Yhä täällä?”
Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: ”E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”
Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. ”Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”
Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.
”En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”
Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.
”Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”
Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.
”En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”
Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.
No, miten kävi omasta mielestäsi?
Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.
Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.
On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.
Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?
Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?
Mitä teet, Kissabio?
Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?
Senkin säkki.
”Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ’kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”
Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.
… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.
Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta ”voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.
Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.
”… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”
Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.
Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai ”semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!
… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-
No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?
Kissabion silmissä sumeni.
Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.
Pois.
Saat syyttää vain itseäsi.
Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.
Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden? Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.
Minä alan kyllästyä tähän.
Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?
Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.
Hyvä on. En vastusta.
Muista, Kissabio.
”Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
”Sinun kohtalosi odottaa.”
Muista, Kissabio.
Muista.
Muista, kuinka kaikki alkoi.
Kaukana menneisyydessä
Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.
Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?
Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.
Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.
Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.
Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.
Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.
Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.
Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.
Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.
Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.
Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.
Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.
Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.
Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.
Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.
Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?
Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?
Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?
Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.
Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.
Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.
Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.
Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.
Se oli käsi.
Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.
Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.
Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.
Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.
Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.
Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.
Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.
Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.
Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.
Mutta voisiko se muuttua?
Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.
Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?
Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.
Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.
Se oli kohtalo.
Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?
Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.
Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.
Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.
Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..
Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.
”Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.”
Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.
”Tätähän sinä haluat, etkö vain?”
Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?
Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.
”Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?”
Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.
Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja
”No”, tivasi Kapura. ”Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”
Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. ”Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”
”Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.
”Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. ”Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”
”Vaan miltä?”
Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.
Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.
Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. ”Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”
”Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. ”Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”
”Hei! Kapura!”
Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.
”Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.
Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.
”Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. ”Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”
Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.
”Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. ”…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”
”En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. ”Olin kirjaimellisesti unessa.”
”Niin, joo…” lumiukko mumisi. ”Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”
”Joo, toki.”
Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. ”Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. ”Oletteko täällä tervehtimässä…”
Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.
”…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.
”Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. ”Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”
Kapura pyöräytti silmiään.
”Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. ”Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”
”Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. ”Tämä on ajanhukkaa.”
Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. ”Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”
”Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.
”Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”
Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. ”Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”
”Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. ”… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”
Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. ”Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”
”Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.
Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. ”Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. ”Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? ”Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”
Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.
”Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. ”En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”
”Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. ”Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”
Seppä pyöräytti silmiään. ”Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”
”Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. ”Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”
”Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. ”Ja sinä…?”
Taguna irvisti. ”Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”
He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. ”Niin?”
”Minun on tunnustettava jotakin.”
”Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. ”E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”
Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.
”Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”
”Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. ”Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”
”Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”
Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. ”… mitä siitä?”
”Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”
Kapura kohotti kulmiaan. ”Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”
”Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. ”Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”
Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.
”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, ”melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”
”… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.
”Eipä kestä.”
Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. ”Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”
”Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.
Arkistot
Ilta
Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.
Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.
Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.
Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.
Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.
Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.
Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.
Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.
Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.
Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.
Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.
Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.
Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.
Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.
Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.
Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.
Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.
Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.
Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.
Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.
Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.
Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.
Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.
Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…
Se sana.
Se sana.
Se sana.
Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.
Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.
Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.
Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.
Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.
Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.
Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.
Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.
Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?
Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys
”Mahrox”, turaga puhui.
”Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.
Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.
”Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.
”Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.
Kolme laukausta ilmaan.
”Kissa Kissabio”
H-hih… katso nyt, Kissabio…
… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…
Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…
Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….
Poliisiasema
Nykyhetki
Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.
Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?
Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.
Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?
”Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.
Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.
”Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…
Varmasti rakas…
K-kenelle muka? Hehehe.
Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?
Hihihi.
Kapuran huone
Nykyhetki
Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.
Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?
Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.
Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.
Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.
Laukaukset.
Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…
Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.
Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.
Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…
… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…
Jaakaapin asunto
Nykyhetki
Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.
Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.
Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.
Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.
Se oli kuin jokin vitsi.
Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.
Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.
Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?
Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.
Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?
En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…
Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.
Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.
Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.
Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.
Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!
Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?
Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!
No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.
Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.
Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.
”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.
Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.
”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.
”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.
Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.
”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.
Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.
Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”
Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.
Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.
Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.
Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.
Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.
Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.
Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.
”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.
”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?
”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.
… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.
”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.
”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.
Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.
”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”
Saipa se peikon hiljaiseksi.
”Mikä?” se kysyi.
”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.
Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…
Voi ei.
Ei häntä.
Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.
Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.
”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.
”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.
”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”
Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.
”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”
”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”
Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.
Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.
Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.
Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.
Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.
Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.
Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.
”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”
Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”
Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.
Akbsklsdflsfldax
Satama
”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.
Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.
Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.
”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.
Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.
”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.
”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”
Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”
”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”
”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.
”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”
Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…
”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.
”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.
”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.
”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.
”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”
Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”
Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.
Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.
He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.
”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”
Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”
Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”
”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.
”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”
Japa Nuin gurun luona
Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.
”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.
Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.
”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.
”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.
Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”
Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.
”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”
Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.
”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”
Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.
”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.
”Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.”
”Ah, niin…”
Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.
”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.
”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”
Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”
”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”
”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”
Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.
Adminkatu
Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.
Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.
Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?
Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.
Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.
Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.
Mutta tuskin ketään niin täydellistä.
Laiva matkalla kohti Bio-Klaania
Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…
Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?
Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.
Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.
Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.
Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?
Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!
Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?
Tiesitkö, että jokaisella kissalla on lukuisia nimiä – joillakin vain kolme, toisilla jopa yhdeksän – mutta että sillä ei ole mitään merkitystä, sillä olio itse ei tiedä niistä ainuttakaan? Kuin mullassa möyrivä mato sen on tutkittava nimistön pohjamutien syvimpiä onkaloita etsien epätoivoisesti edes yhtä ainutta sanaa, jolla kutsua itseään häpeämättä. Yhtä ainutta sanaa, joka pelastaa kissaparan anonymiteetin kauhuilta ja tekee siitä nimetyn, kutsutun ja kaivatun olennon.
Nyt tiedät. Onko parempi olo?
Seuraavaksi uransa alkuaskelilla haparoivaa kissintutkijaa huvittanee tietää, mistä kissat ovat kotoisin. Luikertelivatko ne keskuuteemme rakosesta Karzahnin karussa maaperässä? Syntyvätkö ja kuolevatko ne Japa Nuilla syvällä Mangaia-luolastoissa? Loiko mielipuoli makutanpahanen ne Steltillä?
Paljastaisin totuuden, mutta sitä eivät tiedä itse kissatkaan, ja vaikka tietäisivätkin, ne eivät kertoisi. Sellaisia kissat ovat. Ne kätkevät jokaisen vastauksen mihin tahansa kysymykseen häkellyttävien hämäysten, moninaisten mysteerien ja viekkaiden valheiden taakse – jopa itseltään.
Mutta entäpä kissojen erikoiset uudestisyntymärituaalit? Niistä osaan kertoa kaiken, esimerkiksi sen, että jokaisella kisuliinillä on tismalleen kolme elämää. Jos olet kuullut puhuttavan jostakin muusta luvusta, vaikka kuusi tai yhdeksän, suosittelen etsimään kyseisen epätotuuden sinulle kuiskuttaneen henkilön ja kuristamaan tämän kuoliaaksi. Kissoista liikkuu jo aivan tarpeeksi valheellisia huhuja! Tismalleen kolme, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Miten uudestisyntyminen sitten tapahtuu? Ehkä Punainen tähti liittyy siihen jotenkin. En minä oikeasti tiedä.
Entä sitten kissojen lukuisat viholliset? Kuinkahan monta Bio-Klaanin säännöistä salaperäinen ja viekas Matavitu on rikkonut? Kaikkiako? Onko se kaikkia? Se kuulostaa hyvältä arvaukselta, mutta toisaalta Bio-Klaanilla on niin paljon sääntöjä. On tuplapostausta, triplapostausta ja vielä paljon lisääkin. Erilaisten postausrikkeiden lista on niin pitkä ja epäselvän kanihirviön elämä niin lyhyt, että ehkä meidän on oltava häntä kohtaan suopeita.
Voi ei, kerroinko vahingossa valheen? Epäselvän kanihirviön elämä ei itse asiassa olekaan kovin lyhyt. Joidenkin mielestä hän on ollut olemassa kauemmin kuin yksikään toa tai makuta. Toisten mielestä ei, koska se olisi tyhmää.
Tiedä joka tapauksessa tämä: luisteleva kani on kissojen luontainen vihollinen ja vieläpä äärimmäisen vaarallinen sellainen.
Kissoja on niin paljon, emmekä vielä ole päässeet edes itse elukoihin, vain pyöritelleet kissan käsitettä ympäriinsä kuin vähän huonoa lankakerää. Mikä harmi; en tiedä sinusta, mutta minä ainakin lukisin mielelläni vaikka kuusisataa eri kissoista ja niiden harrastuksista kertovaa profiilia. Ehkäpä kisuuden syvimmät salaisuudet ratkeavat helpommin siten, että suuntaamme valvovat silmämme joihinkin näistä hurmaavista olennoista.
Haluatko tehdä niin?
Haluatko tietää kaiken kissoista ja niiden elintavoista, kulttuurista, lauluista, alkuperästä, tarkoituksesta ja kohtalosta?
Haluatko?
Haluatko?
Haluatko?
Haluathan?
Siinä tapauksessa harmi, että kissoja ei ole olemassa.
Bio-Klaani
Poliisiasema
Takalek kurtisti kulmiaan. ”Mitä sinulla on pöydälläsi?”
”Ai nuo? Sen oudon kissan piirroksia”, vastasi Taguna ikkunan ääreltä.
Krickitin mielestä se oli melko huono vastaus. Tuli kyllä kirjaimellisessa mielessä selväksi, mitä olivat epäsiistiksi kasaksi kootut kuvat lankakerien kanssa telmivistä kissanpennuista ja klaanilaisista suutelemassa toisiaan, mutta oleellisempaa olisi ollut tieto siitä, mitä ne tekivät plasman toan työpöydällä.
Taguna luki huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden siten, että keskustelukumppani ei aivan ymmärtänyt, ja kääntyi tämän puoleen. ”Taisin mainita, että ajattelin vähän selvittää Kissabion taustoja. Tämä pino tuntui luontevalta alulta.”
”Mistä sinä nämä löysit?”
”Kävin haastattelemassa Klaanilehden toimitusta ja tyhjensin Kissabion lokeron. Kisulla oli siellä aika paljon keskeneräisiä sarjakuvia, mutta myös… no, kaikki tämä. Antoivat ymmärtää, että tämä säilytti suurinta osaa tuotannostaan kämpillään. Sinne suuntaan seuraavaksi seppäsen kanssa.”
Takalek poimi yhden piirroksen pöydältä. Se esitti tuolilla istuvaa kissaa, jonka edessä pöydällä oli jonkinlainen leivos. Otuksen parilla kynänvedolla ikuistetussa ilmeessä oli outo yhdistelmä maireutta ja omahyväisyyttä. Hän ei ollut varma, kutsuiko eläin häntä mukaan kakkukesteihin vai ylpeilikö sillä, että saisi pian syödä koko leipomuksen aivan yksin. ”Nämä vaikuttavat minusta vain… taiteelta. Onko sinulla mitään oikeita johtolankoja?”
”Katsopa tätä.” Taguna työnsi pöydälle krickitin eteen yksinkertaisen puuvärituherruksen, joka esitti jonkinlaista kissaa. Kuva oli väritetty sellaisella tarmolla, ettei kattia mustempaa taatusti ollut alla auringon. Ainoana väriläiskänä pimeyden keskellä loistivat sen punaiset silmät, joita oli paljon enemmän kuin olisi voinut olettaa. ”Tuo poitsu on – uskoakseni – loinen.”
Takalek katsoi takaisin epäuskoisena. ”Näyttää, ööh, kissalta?”
”Ah, tarkoitin niitä eläinjuttuja, joita on mielissä.”
Takalek näytti vieläkin hämmentyneemmältä.
”Tawa mainitsi niistä silloin kerran. Olithan sinäkin siellä?”
”Kyllä minä sen muistan”, totesi krickit muistellessaan päivää, jona admin oli saapunut poliisilaitokselle kertomaan virkavallalle petturitutkinnan etenemisestä, ”mutta… mutta… miksi Kissabiolla olisi ollut loinen? Eikö niiden tarkoitus ollut estää Visokkia tutkimasta petturiehdokkaiden mieliä?”
Taguna kohautti olkiaan. ”Mistä minä tiedän, minähän olen vain poliisi. Mutta eikö tuo näytäkin ihan niiltä?”
”Mistä sinä tiedät, miltä loinen näyttää?”
”S-se oli vain valistunut arvaus”, sanoi plasman toa nopeasti. ”Tai siis ’musta juttu täynnä silmiä’ sopii hyvin Punaisen miehen tyyliin. Ainakin postikonttorin tuhoa koskevien silminnäkijähavaintojen mukaan.”
Takalek lävisti työkumppaninsa katseella, joka oli niin epäluuloinen, että se kävi melkein mielenvoimasta.
”Hyvä on, hyvä on”, Taguna sanoi elehtien käsillään. ”Minä… minullakin on loinen. Luulen, että se tarttui minuun siitä vemmelsäärestä. On ollut tarkoitus käydä juttelemassa Visulle, mutta en ole ehtinyt vielä.”
Takalekin kulmat kohosivat tummien aurinkolasien takana. ”‘Ehtinyt’? Kertoa mahdollisesti tärkeää tietoa Klaanin vihollisten liikkeistä? Sen pitäisi olla meidän ykkösprioriteettimme!”
Kului hetki. Krickit alensi ääntään. ”… vai pelkäätkö, että adminit saattaisivat epäillä sinua jostain?”
Taguna vilkaisi kelloa hätäisesti. ”Ööh, puhutaan tästä myöhemmin. Täytyypä lähteä, niin ehdin vielä hakea kahvin ennen tapaamista. Näkyillään!”
Krickit hyvästeli työkumppaninsa käsieleellä ja tajusi vasta tämän kaikottua, ettei ollut ehtinyt mainita sanaakaan siitä, mistä oli itse asiassa tullut puhumaan – kolmen vangin edellisyönä sattuneesta paosta. Samapa tuo, sillä lek ei ollut aivan varma, mitä olisi kehottanut Tagunaa tekemään. Pitämään silmänsä auki?
Hän nosti käteensä mustaa kissaa esittävän tuherruksen. Bio-Klaanissa oli meneillään jotakin omituista; ehkäpä niin omituista, että astetta skeptisemmänkin olisi kannattanut harkita toan hypoteesia. Liittyikö kauhujen yön aikana menehtynyt kissaolento heitä kourassaan pusertavaan salaliittojen verkostoon jotenkin?
Mitä sinä tiesit, Kissabio?
Kuka edes olit?
Kahvio
Joo, kahvio oli täynnä.
Taguna seisoi jonossa panssarissaan yhä luistimenreikä mittelöstä, joka oli hiljattain käyty hänen, parin muun klaanilaisen ja erään luistelevan kanin välillä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut ihan varma, missä välissä se oli ehtinyt häntä luistimellaan pistää; eipä sillä toisaalta hirveästi väliä ollut.
Tärkeintä oli, että vaikka se taistelu oli jo käyty, sota oli yhä kesken – väline, jolla sitä käytiin, oli vain vaihtunut lain kouraksi. Sen nimenomaisen kouran seuraava siirto oli ollut hankkia kotietsintälupa pinkin, menehtyneen kisumirrin kämpille, josta löytyisi varmasti arvokkaita tietoja.
Löytyisihän?
Pinkki kani, pinkki kissa. Pitihän siinä jokin yhteys olla? Taguna ei epäillyt vaistoaan – hänet oli erikseen koulutettu etsimään tuollaisia kallisarvoisia yhtäläisyyksiä, jotka voisivat merkitä eroa rikoksen ratkeamisen ja ikuisen epätiedon välillä.
Ei tarvinnut olla mikään rikostutkinnan virtuoosi tajutakseen, että käsitteet ”pinkki kani” ja ”pinkki kissa” liittyivät läheisesti toisiinsa. Niissä oli jopa sama ensimmäinen sana.
Jonossa yhä seistiin. Olikohan kahvi loppunut? Ei Tagunalla toisaalta mikään kiire ollut; vielä oli aikaa hänen tapaamiseensa Kapuran kanssa. Se palautti ajatukset luistimenreikään – olisi ihan hieno juttu, jos joku asiantuntija vilkaisisi panssarin alle. Työsuhde-etuihin kuului ilmainen käynti sepällä, mutta tämän punaiset kädet olivat juuri nyt valitettavan sidottuja. Sidottuja erään skakdiadminin toimesta.
Ja hän oli lupautunut aukaisemaan siteet.
Mihinköhän lämpötilaan Guartsun kallo kuumenisi? Voisikohan sillä paistaa makkaraa?
Auttaisiko yhtään selitys siitä, että hänellä oli itselläänkin ollut tarvetta tulen takojan palveluille? Ei, se seikka kyllä asettaisi hänet vielä huonompaan valoon. Parempi jättää mainitsematta.
Parempi muutenkin karkottaa mielestään ikävät mietteet ja ajatella jotain hauskempaa – vaikka läpimurtoa, jonka hän oli juuri tekemässä jutussa ”miksi ylipäätään on olemassa vaaleanpunainen vemmelsääri ja miksi se tekee rikoksia”. Kissbion salattu tietous toisi Bio-Klaanille voiton, siitä Taguna oli varma.
Viikon hän oli ollut uupuneena, kooman lankoihin langenneena, ja jänöjussi oli epäilemättä saanut aimo etumatkan. Ainakin se luisteli aika lujaa, kun otti huomioon, että kaikkien fysiikan lakien perusteella vauhdin olisi pitänyt olla suunnilleen nolla. Mutta nyt tilit tasautuisivat.
Joo, jono oli pitkä; se tosiseikka ei mihinkään ajattelemalla muuttunut, kuten tosiseikoilla oli valitettavan usein tapana tehdä. Taguna näki, kun onu-matoran hänen edellään kiilasi. Hunakasvo huomasi lainvalvojan läsnäolon ja näytti siltä, että uskoi tapahtuneen haittaavan plasman toaa. Häntä ei juuri nyt kuitenkaan haitannut mikään, ei edes aamukahvin myöhästyminen tavalla, jota olisi voinut ivaillen verrata Metru Nuin suuriin rakennushankkeisiin.
Kylläpä siinä kesti, mutta omapahan oli mokansa. Asemalta olisi saanut välittömästi ja ilmaiseksi, mutta toisinaan sitä vain oli pakko suoda itselleen aamukahvin kanssa yksi Mokelin syötävistä taideteoksista, joita jotkut nimittelivät vähätellen ”sämpylöiksi”.
Ilmassa leijui edesmenneen katin kutsu tulla vilkaisemaan hänen kaikista villeimpiä salaisuuksiaan. Tule meille ja katso niitä kanssani, se kuiski Tagunan korvaan haudan takaa.
Kapuran huone
Kolme asiallista koputusta, jotka kaikuivat puiseen pintaan vuosien kokemuksen avulla suunnilleen yhtä kovaa; hänen nyrkkinsä oli hyvin öljytty koneisto, jonka ainut tarkoitus oli rangaista viattomia ovia. Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Taguna ehti jo jännittää, saisiko käyttää valtaoikeuksista parhaimpiaan ja murtaa oven, mutta sitten se avautui ja paljasti takaataan kärttyisän kanohi Shanin ja siihen kiinnitetyn tulen toan.
Kapura näytti väsyneeltä, mikä ei ollut mikään yllätys, jos tämän harrastuksiin kuului juosta ympäri Bio-Klaania oudoilla yöllisillä asioilla. Toan silmät kaventuivat epäluuloiseen ilmeeseen, joka ehkä muistutti sitä, jolla merirosvot virkavaltaa yleensäkin tervehtivät. Ei sillä, että Taguna olisi tietänyt. Hän oli poliisi, ei piratologi.
Se muuten sattui ammatin yleisyyden vuoksi olemaan yksi Metru Nuin yliopiston biotieteiden laitoksen suosituimmista koulutusohjelmista.
”No huomenia”, päätti hän tervehtiä. ”Tulepa meille, niin katsotaan niitä kissatavaroita.”
Kapuran Shanille levisi toiveikas hymy. ”Eli olet jo…”
”Millä siis tarkoitan”, sanoi plasman toa nopeasti, ”että kaivetaan ne esiin sieltä ensin.”
Sinne katosi.
”Mihin sinä nyt minua jonkun asunnon tutkimiseen tarvitset?” ärähti seppä. ”Sen vielä ymmärrän, että luulet minun tunnistavan kaniin liittyviä johtolankoja – on sekin oletus toki aika hataralla pohjalla – mutta pitääkö minun myös etsiä ne omin käsin? Eikö poliisilaitokselta liiennyt apulaisia omasta takaa? Missä se työparisikin on?”
”Takalekilla on aika kiire”, sanoi Taguna. ”Täällä on tapahtunut vähän… kaikenlaista viime aikoina. Petturitutkinta rullaa eteenpäin, kuten ehkä olet huomannut, heh heh. Colmion katoamisesta on saatu uusi vihje. Se hotellitapauskin kai etenee jotenkuten? Ja… no, jos totta puhutaan, hirveän moni laitoksella ei innostunut hypoteesistäni. En saanut tutkintaan lisäresursseja.”
Ilmassa oli vaikea havaita rahtuakaan myötätuntoa. Taguna tutkaili Kapuran nyrpeään asentoon vääntynyttä kehoa yrittäen löytää sellaista vaikka jostain tämän takaa, mutta nopea vilkaisu ei tuottanut tulosta. Olipa myötätunnon käsite hyvä piiloutumaan.
”Ja hei, yksi meitä työllistävä juttu on sen ko-matoranin murha!” tokaisi Taguna. Hän toivoi sen olevan tarpeeksi syyllistävä huomio – Matoro ja Kapura olivat sentään raahanneet Cevaniksi kutsutun tyypin mukaansa Metru Nuilta ilman hirveän hyviä perusteluja. ”Metru Nuin viranomaisten kanssa on vaikea kommunikoida, ja ilmeisesti tyypin papereissa oli vähän outoja juttuja sielläkin puolella. Se alkoi ’miksi Cevan murhattiin’-tutkintana ja kehittyi vähän ’kuka skarrar Cevan edes oli’-tutkinnaksi. Onhan tapaus myös vähän, ööh, pienimuotoinen diplomaattinen kriisi…”
”Musta käsi voisi varmaan vedellä vähän naruista”, mutisi Kapura. ”Olisi Killjoyltä hyvä korvaus siitä, että hänen nimensä oli sillä listalla. Tai sitten voisitte mankua vaikka Matoroa apuun, kunhan tämä vapautuu sairasosastolta. Hän on nykyisin väleissä Käden–”
”Sairasostastolta?”
Kapura katsoi plasman toaa pohdiskelevasti parin sekunnin ajan. ”Puukotin häntä kaulaan lasinsirpaleella.”
”… ai.”
”Kuten hyvä ystäväni Matoro Mustalumi joskus sanoi”, jatkoi Kapura, ”kyseessä ei ole kunnon seikkailu, jos edes joku ei saa teräaseesta ratkaisevaan paikkaan. Tai no, se on enemmänkin sellainen elämänohje, jota ei milloinkaan lausuta ääneen.”
”Ööh, mitä edellisyönä tarkalleen ottaen tapahtui?” kysyi Taguna. ”Kuulin kyllä pyörähtäessäni laitoksella huhuja, mutten–”
”En tiedä”, vastasi siihen Kapura. ”Olin unessa.”
”… mutta, ööh–”
”Silti sen tein minä. Niin ne väittivät, mutta saattoi se toisaalta Snowiekin olla”, pohti tulen takoja. ”Pitäkää häntä silmällä. Entistä kovempaa, siis.”
Taguna mietti, oliko kahviin livahtanut jotakin ylimääräistä. ”Okei, kuulostaa siltä, että meno oli aika villiä, mutta ehkä se ei ole minun asiani. Toisinaan yhden yön aikana tapahtuu neljän vuoden verran, sanotaan jossain. Ehkä.”
Plasman toa ei ollut ihan varma, oliko poliisitutkinta mennyt tähän asti hyvin vai huonosti. Kapura nojasi ovenkarmiin oikealla kädellään vaikuttaen samaan aikaan sekä tylsistyneeltä että loukkaantuneelta. ”Mutta siis”, hän sanoi lopulta. ”Eiköhän aleta painua. Mysteerit eivät ratko itseään, eivät edes Mysterys Nuilla.”
”Hyvä on”, huokaisi tulen toa. ”Käydäänpä sitten katsomassa päivänsä päättäneen kissan asumusta. Mikä täysin normaali aktiviteetti, josta on varmasti mittavasti hyötyä kaiken maailman arvoitusten ratkomisessa ja rutkasti henkilökohtaista iloa meille kummallekin.”
”Muuten käypä asenne, mutta lakaisepa liika sarkasmi pois äänensävystäsi. Se on vastoin Klaanin sääntöjä.”
”Onko?”
”Ööh, ei.”
Ulkona
Bio-Klaanin kaupungin kaduilla oli Kapurasta joka päivä vähemmän huolettomille päiväkävelyille lähteneitä hiippareita. Matoranien, skakdien ja lukuisten muiden lajien rivistöt olivat harventuneet; vilkas kaupunki koki elinvoimansa heikkenevän hitaasti mutta varmasti. Ehkä se johtui kylmenevästä säästä, ehkä toivottomasta sodasta ylivoimaisesti aseistettua imperiumia vastaan.
He olivat matkalla Yläsatamakadulle, jossa kissa oli kuulemma asustellut. Joitakin minuutteja elossa kitunut keskustelu oli päättänyt päivänsä sen vuoksi, ettei Kapura ollut keksinyt enää mitään sanottavaa, joka vapauttaisi hänet tutkinnasta yhtään nopeammin.
Alkoi valjeta, että Taguna oli tosissaan ja raahaisi häntä mukanaan poliisin auktoriteetilla niin kauan kuin haluaisi. Olisiko hänen pakko ottaa järjetön operaatio vakavasti, jotta he löytäisivät jotain vihjeitä ja voisivat julistaa onnistuneensa? Pitäisikö hänen siirtää mielessään sanan Kissabio alla sijaitsevat ajatukset, tunteet ja teoriat roskakorista astetta vakavampaan lokeroon?
Kai se oli jollain tasolla vääjäämätöntä.
”Okei, anna kun yritän tiivistää”, Kapura sanoi. Tagunan kanohille kohosi piristyneen yllättynyt ilme, ja se sai tulen toan toivomaan, että hän olisi sittenkin ollut vaiti. ”Ensinnäkin olet vakuuttunut siitä, että vemmelsäärellä ja Kissabiolla on jokin salainen yhteys, koska ne ovat kummatkin pinkkejä. Tämän lisäksi epäilet, että Kissabiolla on loinen, mikä ei liity millään tavalla tuohon edelliseen juttuun vaan on pelkkä marginaalisen jännittävä yksityiskohta. Tähänkö… tähänkö kaikki perustuu?”
”Jep!”
”Olen nähnyt elämäni aikana melko huonoja teorioita.” Kapura muisteli roolipelikerholaisten noloimpia arveluita Valaistusnaatin tulevista osista. ”Olen myös tehnyt niitä itsekin, varsinkin… ööh, vähemmän henkisesti vakaina hetkinäni, myönnettäköön. Toista Guartsua tuskin on olemassa.”
”Mitä toista Gu–”
”Tämä on silti minunkin standardeillani täysi pohjanoteeraus. Ensinnäkään pelkkä väri ei takaa, että Kissabio ja kani liittyvät jotenkin toisiinsa. Pelkkä väri ei…”
”Hei, tuo ei nyt ole täysin reilu tulkinta”, puolustautui Taguna. ”Muista, että jänöjussi vihasi jostain syystä Kissabioa. On aivan mahdollista, että se teki pahoinpitelyn ilman mitään sen syvällisempää perustetta, mutta on myös mahdollista, että sellainen on.”
”Kuulostaa aika kaukaa haetulta, sanon minä. Jatkaakseni: se loisvihje on, ööh, lähinnä huono. On syitä uskoa, että loisverkosto on levittäytynyt aika kauas; Matorollakin oli loinen, eikä se tullut suoraan Punaiselta mieheltä. Kissabio on voinut saada tartunnan vaikka mistä. On epätodennäköistä, että vastaus on mitään kiinnostavaa, ja on vielä epätodennäköisempää, että edes saamme sellaista kolutessamme tämän asuntoa. Ja arvaa, mikä on kaikista epätodennäköisintä?”
”No?”
”Se, että tieto siitä, miten Kissabio on saanut loisen, liittyisi mitenkään mihinkään muuhun. Todennäköisyys sille, että kaikki maailman tieto kisun tartunnan lähteestä hyödyttäisi meitä mitenkään, on nollan luokkaa.”
Poliisitoa ei vastannut, myhäili vain itsekseen heidän ylittäessään siltaa. Kapuran sielu paloi halusta todistaa omin silmin sitä hetkeä, jona tutkinnan luonne turhana farssina paljastuisi ja hymy katoaisi Tagunan omahyväisiltä huulilta. Hän voisi vaikka pyyhkiä sen pois niiltä aivan itse, mitä tämä kyseenalainen ajatuksenkulku sitten tarkoittikaan.
Seppä jatkoi: ”Kohteliaasti sanottuna tämä on ehkä huonoin poliisitutkinta ikinä jo nyt, ja syön pilalle menneen kanohin, jos seuraavien tuntien aikana selviää yhtään mitään mielenkiintoista.” Heidän tekemänsä sopimus muistui Kapuran mieleen. ”Ja hei, jos pääsen pian jälleen Pajaani, sellaisen hankkiminen ei edes ole hankalaa.”
”Skeptisyytesi on ihailtavan rationaalista”, myönsi Taguna, ”mutta et huomioinut erästä seikkaa. Kokeneena rikostutkijana minulla on lyömätön intuitio, ja se sanoo, että tästä langasta kannattaa vetää.”
Kapura oli jo avannut suunsa valmiina tuomitsemaan plasman toan uusimman vasta-argumentin Manalan syvimpään kerrokseen aseinaan tosiseikat ja järki, mutta joutuikin pitämään pettyneen tauon. ”Intuitio? Noinko hataralla pohjalla tämä kaikki on?”
”Myönnän, etten tiedä tästä juuri mitään varmaa, mutta älä aliarvioi sattuman voimaa. Olen pelannut tarpeeksi Mätäkkää–”
”Turha edes lausua tuota ajatusta loppuun”, Kapura keskeytti. Olikohan trauma siitä, että oli puukottanut tiedottomana parasta ystäväänsä, tarpeeksi perustelemaan töykeyden? Varmaan oli, ja jos ei ollut, hänellä oli tekosyynä myös se, että hänet oli pakotettu tutkimaan jonkun epäselvän edesmenneen kissan kämppää.
Taguna vilkuili häntä pohdiskelevasti. Vilkuilisi jonnekin muualle; hän ei edellisyön jälkeen kaivannut itseensä yhtään lisää aivoporia, ei edes täysin vertauskuvallisia sellaisia. ”Tiedätkö, henkilöksi, jonka pajasta Bio-Klaanin johto löysi juuri aikamoisen kasan kryptistä todistusaineistoa, suhtaudut tähän yllättävän pessimistisesti.”
”Niin, mutta minä tiedänkin juttuja”, murahti Kapura. ”Ei mitenkään hienostellakseni, mutta olen kuitenkin sangen tärkeä henkilö.”
”Vau.”
”Mutta Kissabio ei ole.”
”Sen uhalla, että tämä kiista alkaa toistaa itseään, noin on vielä ennenaikaista sanoa.” Taguna pysähtyi melko tavalliselta vaikuttavan vuokra-asunnon eteen. ”Olemme muuten perillä.”
Kissabion asunto
Noin kuusi sekuntia ovesta astumisen jälkeen mädäntyneen kalan aromi teki yllätyshyökkäyksen Kapuran nenään. Kyky sietää juuri sitä hajua kuului varmaan niihin merirosvomuistoihin, jotka häneltä yhä puuttuivat. Taguna selitti jotakin siitä, miten kämppä oli siivottu pari päivää sitten naapurien valitettua hajusta, ja tulen toa keskeytti tämän puheenvuoron varatakseen tutkittavakseen yläkerran.
Eteisen päässä seinällä lepäsi valtava peili, joka heijasti heitä vasten Kapuran ärtyneen ja Tagunan ilahtuneen ilmeen. Kai tämä oli tulkinnut sepän reaktion virheellisesti oma-aloitteisuudeksi.
Oikealta avautui näkymä keittiöön, joka vaikutti yllättävän tavalliselta – vain jääkaappi puuttui, mikä vaikutti vakavalta puutteelta, jos tilan entisen omistajan lempiruokiin lukeutui raaka-kala. Hieman liian myöhään Kapura tajusi, että kaikki relevantti tutkittava sijaitsi todennäköisesti yläkerrassa, johon kierreportaat veivät.
”Pidä hauskaa siellä!” Taguna huikkasi keittiöstä Kapuran noustessa portaita. ”Kissabio kuulemma säilytti tuolla suurta osaa teoksistaan.”
Siellä keittiössä haisi ihan uskomattoman kuvottavalle, seppä toisti itselleen. Siellä haisi ihan karzahnisti. En minä olisi kuitenkaan halunnut tutkia sitä. Paljon parempi diili tämä on.
Portaat natkuivat sen verran ikävästi, että kaikkien lajien mukavan yhteiselon varmistavista rakennusstandardeista oli varmaan luistettu. Eivät ne sentään sortuneet matorania – tai kissaa – painavamman olennon kohotessa yläkerrokseen.
Ylhäällä oli kaaos. Näkymää hallitsivat seinille kolmen sarjoihin ripustetut taulut.
KISUUDEN YTIMESSÄ
Nousevan kuvataiteilija Kissabion tuore näyttely koettelee esittävyyden rajoja. Kissamotiivia toistetaan, muunnellaan ja vääristellään sarjan edetessä, ja jää katsojan päätettäväksi, katoaako se jonkin maalauksen kohdalla kokonaan. Onko kissa löydettävissä joka taulusta? Jos on, johtuuko se teosten olemuksesta vai ympäristöstä, johon ne on asetettu? Mikä on kisuuden ydin?
Ne olivat oikeastaan jollakin perustavanlaatuisella tavalla hirvittäviä. Kapura päätti yrittää olla tutkimatta niitä kovinkaan tarkasti senkin uhalla, että hän näyttäisi hölmöltä, jos jonkin alakulmaan olikin kätketty Punaisen miehen työnantajan nimi.
Minimalistiset väriasetelmat jakavat maalaukset kolmen sarjoihin. Luku kolme yhdistyy athistisiin mytologioihin ja erityisesti Japa Nuin kansanperinteeseen.
Mihin sitä ikinä katsoikin, Kissabion makuuhuoneessa näki todennäköisesti kissoja. Sänkyä ei ollut; sen tehtävää toteutti todennäköisesti rähjäinen pahvilaatikko. Kaikki seinätila oli varattu teoksille, ja loput huonekalut – työpöytä ja lajitelma kapeita, korkeita kaappeja – oli aseteltu huoneen keskelle.
On katsojan pääteltävissä, millä tavalla yhtenäisesti värjätyt teokset liittyvät toisiinsa – jos liittyvät. Onko niiden mahdollinen yhdistävä tekijä minkään muun kuin värin tuotosta?
Vailla mitään muutakaan järkevää lähestymistapaa tulen toa lähti kiertämään huonetta yrittäen epätoivoisesti päättää, mistä tutkimuksensa aloittaisi. Tehtävä oli samaan aikaan naurettavan yksinkertainen ja äärettömän monimutkainen. Hänellä oli vahva aavistus siitä, että jokainen säilytystila pursusi piirroksia kissoista, mutta voisiko hän mitenkään erottaa hyödylliset hyödyttömistä?
Minimalistinen väriskaala hankaloittaa taulujen ympäristöjen hahmottamista. On monessa kohtaa kyseenalaista, mistä teoksiin upotettu kissa alkaa ja mihin se loppuu. Kissan käsite, jonka ympärillä näyttely pyörii, hämärtyy sen edetessä.
Työpöydällä oli keskenäinen lyijykynäpiirros, joka ei sentään – Mata Nuin kiitos – esittänyt kissoja. Se vaikutti Admin-aukiota esittävältä maisemakuvalta. Tawan keltainen siluetti kurottui ulos ikkunasta.
Kirkkaat värisävyt ja idylliset yksityiskohdat kirjavista klaanilaisista suorittamassa päivittäisiä askareita muodostivat kuvan paljon paremmista ajoista. Oli selvää, ettei kukaan piirroksen henkilöhahmoista miettinyt, milloin seuraavaksi vihollinen vyöryisi linnakkeen ylle pommeineen.
Mitä ovat kissat? Muistuttavatko maalaukset kissoja – vai kissan käsitettä?
Työpöydän laatikossa oli iso kasa piirroksia. Kapura pohti lyhyen hetken elämänvalintojaan ja päätyi siihen, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta koluamaan. Hänen juridisessa tilanteessaan poliisin käskyjen vastustaminen ilman muuta syytä kuin se, ettei erityisesti huvittanut, oli huono peliliike. Tämä oli selvää, mutta sen tiedostaminen ei tehnyt urakan aloittamisesta yhtään helpompaa.
Tässä menisi tunteja. Jossakin vaiheessa Taguna tulisi perässä ja hän voisi kertoa, että oli käynyt läpi kaiken löytämättä mitään hyödyllistä tai kiinnostavaa.
Vain kissoja. Ison kasan kissoja.
Kapura oli jo nyt alkanut kyllästyä kissoihin.
Höpsöä spekuloida mistään sellaisesta. Luulen sinun tietävän aivan hyvin, miksi mikään ei voi olla kissa.
Mitä kissat edes olivat? Oliko sana vain biologien keksimä kattotermi tietyille rahilajeille? Vai olivatko kissat mytologisia olentoja, joita ei oikeasti ollut olemassa? Oliko Kissabio ollut ”kissa”?
Kissoja ei ole olemassa.
Olivat kissat mitä hyvänsä, niitä Kissabion töherryksissä ainakin riitti.
Meronymisia kissoja.
Poliittisia kissoja.
Ja… ja… hetkinen?
Parasiittisia kissoja?
Kapuraa tuijotti paperista hämmästyttävän onnistuneesti ikuistettu kisuliini, jonka pikimusta keho kasvoi punaisena töllöttäviä silmiä. Punaisen miehen estetiikan Kapura olisi tunnistanut unissaankin – niissähän hän siihen useimmiten törmäsi.
Hyvä on, Kissabiolla oli luultavasti loinen. Taguna oli ollut oikeassa joissain jutuissa. Sen verran seppä oli valmis myöntämään itselleen. Mutta saisikohan hän piirroksista irti mitään oikeita vinkkejä?
Kapuran asettaessa yhä uusia ja uusia mustaa kissaa esittäviä teoksia samaan pinoon hänen mieleensä palasivat lukuisat Arkistoissa viime aikoina vietetyt päivät, illat ja yöt. Taripin jättämän viestin mysteeri ei ollut yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hän ei aikonut luovuttaa, ennen kuin kirjat loppuisivat hyllyistä. Siinä oli paljon enemmän työtä, mutta mieluummin hän olisi silt olluti ratkomassa sitä mysteeriä – sentään sillä oli varmasti jokin merkitys.
Suttuisten shippauskuvien vilahdellessa ohi Kapuralle kävi nopeasti selväksi, että oletettu loinen oli kuulunut Kissabion mieliaiheisiin. Jokaisen teoksen alakulmaan oli merkittu tunnollisesti piirtopaikka ja päivämäärä, joten järkevin veto oli todennäköisesti kaikista aikaisimman loispiirroksen etsiminen. Kaikki tähän asti olivat olleet Bio-Klaanista, mutta sitten tulen toa sai käsiinsä yhden, joka oli piirretty Japa Nuilla. Sen päiväys oli muita varhaisempi. Piirtojälki oli epätasaista, aivan kuin taiteilija ei olisi ollut itsekään täysin varma siitä, mitä oli työstämässä.
Kapura tarkisti varmuuden vuoksi vielä kaikki kaapeista löytämänsä pinot Kissabion vanhoja töitä, mutta ainuttakaan aiempaa loista esittävää kuvaa ei löytynyt. Paikka Japa Nui, aika kaikesta päätellen hieman ennen Kissabion saapumista Bio-Klaaniin.
Se olisi muuten ollut ihan kelpo vihje, mutta elossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolta kysyä lisätietoja siitä, oliko Kissabio todella saanut tartunnan Japa Nuilla – ja jos oli, mikä oli asian yhteys siihen, että tämä oli päättänyt lähteä Klaania kohti.
”Miten menee?” huikkasi Taguna portaikosta. Omituista piirrosta, joka kuvasi jonkinlaista pystysuoraa kappaletta, josta työntyi ulos käsi, katsomaan jäänyt Kapura hätkähti. ”Ööh, hyvin.”
”Mahtavaa, löytyikö siis jotain?”
Kapura ojensi plasman toalle prinkan loispiirrustuksia ja selitti hypoteesinsä. Poliisi nyökkäsi pari kertaa hyväksyvästi. ”Entä mitä muuta Kissabio piirteli Japa Nuilla? Olisikohan tiedosta siitä jotain apua?”
”Ööh”, mutisi vastaukseksi Kapura, joka tajusi juuri tehneensä suuren virheen, ”en oikeastaan ottanut talteen Japa Nui -piirroksia, koska löysin tuon aika myöhään.”
”Ei se mitään. Käydäänpä ne läpi uudelleen.”
Kapura kaiketi näytti siltä, että olisi voinut sanoa jotakin vastaan, sillä Taguna työnsä hänen syliinsä pari luonnoslehtiötä. ”Oikeastaan minä voin tehdä sen. Nämä löytyivät keittiöstä; katso sinä vaikka, että olisiko niissä jotain Japa Nuihin viittaavaa.”
Kävi ilmi melko nopeasti, millainen lehtiö se oli ollut.
Voi karzahni, oliko Taguna katsonut tätä? Kuinka monessa piirroksessa hän itse oli? Nopealla selauksella Matoro oli yllättävän monessa, mutta tulen toa itse onneksi esiintyi vain satunnaisesti – ja vain Matoron kanssa. Ei saatana. Se, mitä Heporintissä oli tapahtunut, ei ollut tarkoittanut mitään. Miten Kissabio oli edes saanut tietää siitä?
Taguna selasi kisun töitä kanohillaan niin neutraali ilme, että Kapura ei voinut päätellä siitä mitään. Se ei helpottanut hänen oloaan missään määrin.
Ainakaan tämä lehtiö ei saisi päätyä kenellekään muulle. Kapura päätti omistavansa sen hämärien rikostutkinnallisten syiden nojalla; jos Taguna kyseenalaistaisi sitä, että hän ottaisi sen mukaansa, hän voisi sanoa juuri niin. Hämärät rikostutkinnalliset syyt. Ehkä parhaat syyt mihinkään.
”Hei muuten”, sanoi Taguna ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Kapura oli selannut sivuja kauhun vallassa valmistautuen jokaisen kuvan kohdalla henkisesti siihen, että näkisi itsensä ja Matoron – tai vielä pahempaa, itsensä ja jonkun muun klaanilaisen, jota oli lähinnä vilkaissut joskus elämänsä aikana. ”Katsopa tätä, Kapura.” Poliisilla oli käsissään lyijykynätyö, joka ei vaikuttanut missään määrin eriskummalliselta.
”Sehän on Matoro”, sanoi Kapura. ”Ei mikään harvinainen aihe Kissabion tuotannossa.” Kuvan taustalla oli arkkitehtuuria, jota hän ei oikein osannut yhdistää mihinkään maailmankolkkaan, ja se saattoi kuvata jonkinlaista taistelua. Matoron uhmakas asento oli kuin mangaiasankarin; toaa ympäröivät vihollisiksi tulkittavissa olevat epämääräiset varjot, hänen käsissään oli liioitellun pitkä miekka.
”Mutta katso paikkatietoa. Tämäkin on piirretty Japa Nuilla.”
”Entä sitten?”
”Päivämäärän mukaan ennen Kissabion saapumista Klaaniin.”
Kapura mietti hetken. Olikohan Matoro joskus maininnut tutustuneensa Kissabioon tehtävällä johonkin? Siitä oli tosi kauan, kun he olivat viimeksi keskustelleet mistään sellaisesta, ja itse tehtäväkin oli tapahtunut joskus ennen hänen saapumistaan.
”Matoro on siis sairasosastolla, eikö totta?” kysäisi Taguna. ”Lienee parasta käydä jututtamassa häntä.”
Se kuulosti hyvältä monesta syystä – ensinnäkin oli kyse jostakin, joka saattoi olla jopa oikea johtolanka, ja sen lisäksi heidän ei tarvitsisi viettää kissoja pursuavalla kämpällä enää minuuttiakaan. Kapura nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui Tagunan jäljessä piilotellen kirottua lehtiötä selkänsä takana.
Sairasosasto
Kapura ei tiennyt, kumpi teki tilanteesta kiusallisemman: se, että hän vieraili Matoron luona noin tunti hieman outoon suuntaan lähteneen keskustelun jälkeen, vai se, että hänellä oli selkänsä takana piilossa lehtiö, jossa oli kuvia heistä suutelemassa. Tagunan reippaasta poliisimielalasta ei välittynyt, että tämä olisi ollut tietoinen kummastakaan ongelmasta.
”Niin, toivottavasti kaikki on hyvin viime yön jälkeen, kun, ööh… eikö…” plasman toa takelteli katsomatta suoraan Matoroa kohti. Kapura oli retroaktiivisesti tyytyväinen siihen, että oli mennyt selittämään tilanteen tälle äärimmäisen huonosti. Eikö kaupungissa juoruiltukaan enää siitä, kuka oli taas mennyt puukottamaan jotain muuta klaanilaista?
Kumpikaan välikohtaukseen osallistuneista ei vaivautunut selittämään tapahtumia Tagunalle. ”No, menikö tapaamisesi hyvin?” Matoro virnisti Kapuraa kohti puolikiinnostuneena. Ääni oli yhtä telepaattinen kuin aiemminkin aamulla.
”Se taitaa olla yhä käynnissä”, murahti Kapura. ”Mutta kaikki kääntyy hyväksi, jos osaat kertoa meille jotakin hyödyllistä Kissabiosta ja Japa Nuista.” Taguna ojensi tälle avuliaasti erään Kissabion aihetta käsittelevistä töistä. Hämmennys jään toan kasvoilla suli hitaasti muistamiseksi.
”Öh, mitä? Siitä… siitä omalaatuisesta kissahenkilöstä joka kuoli jokin aika sitten? Mitä minä hänestä tietäisin?”
”Minulla on äärimmäisen hatara mielikuva siitä, että mainitsit tästä joskus”, sanoi Kapura. ”Ettekö te tutustuneet silloin? Sillä reissulla, jolla… ööh, se liittyi jotenkin johonkin äärimmäisen voimakkaaseen taikanaamioon?”
Jään toa mietti hetken. Tuntomerkit eivät olleet mitenkään erityisen ainutlaatuiset. ”Sanoitko Japa Nui? Se turistihelvetti? Oh, nyt muistan. Joo, tapasin Kissabion silloin ensimmäistä kertaa. Mitä siitä? Tekikö hän rikoksia?”
”Ei tietoa, mutta se ei ole tärkeintä nyt.” Taguna kaiveli hetken mukaansa ottamia kuvatöitä. ”Kissabio on piirrellyt melkoisesti tuherruksia, jotka esittävät olentoa, jonka kuvittelisin olevan tämän, ööh, loinen. Päiväysten mukaan aihe alkoi kiinnostaa häntä Japa Nuilla.” Poliisi ojensi yhden piirroksista Matorolle.
”Minä en ole niin varma siitä, että tämä on mitenkään huomionarvoinen juttu”, sanoi Kapura. ”Enemmän kiinnostaa koko jutusta se detalji, että loiset ovat olleet olemassa näin kauan. Mutta kerropa kuitenkin, kun poliisi kyselee.”
”Mehän olemmekin niin lainkuuliaisia”, jään toa sanoi vilkaisten entistä merirosvoa. ”Tämä kieltämättä kuulostaa oudolta. Sinun loisesi antoi kuvan, että, uh, petturiehdokkaat olisivat olleet ensimmäiset tartutetut… ja Japa Nui oli kauan ennen sitä. Enkä kyllä muista mitään loisiin liittyvää sieltä.”
”Kaikesta voi silti olla hyötyä”, totesi Taguna pirteästi. ”Rikosetsivän täytyy joskus kyetä tekemään yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin ajatellut.”
”Hyvä on”, Matoro sanoi. ”Ikään kuin minulla olisi jotakin parempaa tekemistä. Halusitte kuulla Kissabiosta ja Japa Nuista? Minä kerron teille Kissabiosta ja Japa Nuista.”
Kahvio
Jaakaappi tuijotteli kahvikuppinsa pohjia ja mietti elämäänsä. Evakkojen saapuminen kaupunkiin oli tuonut kielikursseille lisää osallistujia ja hänen tutkimuksensa Bio-Klaanin saaren paikannimistöstä etenivät hyvää vauhtia, mutta silti jotakin tuntui puuttuvan. Sotako hänen mieltään painoi vai olisiko hän vain toivonut pääsevänsä takaisin Metru Nuin yliopistoon? Se väitöskirja oli ollut virhe, suunnattoman paha virhe, mutta tutkijan rehellisyys ei…
Ko-matoran huokaisi ja nousi ylös. Hän palautti mukinsa telineeseen kuten todellisen herrasmiehen kuuluikin ja poistui. Ulkona oli kirpeä syyspäivä, jonka voisi ihan hyvin viettää päämäärättömästi kaupungin katujen halki maleksien.
Kyllä Jaakaappi oikeasti tiesi, mikä hänen elämässään oli pielessä: hän oli yksinäinen. Se omituinen vaaleanpunainen kissakin – olikohan ollut Kissabio nimeltään – oli mennyt kuolemaan heidän ensikohtaamisensa jälkeen. Kuinka Mata Nui omiaan koetteli! Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa, Jaakaappi oli useamman kerran pohtinut. Vai sopisiko hänenlaiselleen rationaaliselle skeptikolle jokin vieläkin jännittävämpi vaihtoehto, esimerkiksi uskonnottomuus?
Mutta vähät siitä. Olipa Kissabiossa ollut salaisuuksia ja mysteerejä pursuava nainen! Tämä oli jakanut hänen kiinnostuksensa semanttisiin päihteisiin (tai ainakin suostunut kokeilemaan sellaista hänen kehotuksestaan) ja ollut niin kiinnostunut niiden salaperäisestä luonteesta. Jaakaappi oli varmasti mennyt puhumaan iät ja ajat ihmeaineiden jännittävistä ominaisuuksista; siitä, miten ne eivät tehonneet parhaiten käsitteensä piiriin kuuluviin olentoihin vaan niihin, jotka olivat lähimpänä itse käsitettä.
Hän oli viettänyt niin monia öitä miettien sitä, miksi kissanminttu oli vaikuttanut Kissabioon niin voimakkaasti, mutta vastausta ei ollut ilmaantunut, ja enää ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Oliko kukaan muu edes tuntenut Kissabioa niin läheisesti kuin hän?
Oli miten oli, nyt tuo hurmaava ja salaperäinen nainen oli poissa, ja jäljelle oli jäänyt silkka kaipuu.
Mitähän hänen olisi tehtävä sieluaan polttavan kivun korjaamiseksi? Pitäisikö hänen vannoa korjaavansa kaikki maailman vääryydet, ryhtyä vaikka poliisiksi tai toaksi? Voisiko hän saada jostain Toa-kiven? Hän voisi lyödä pahuutta naamaan, kävellä poispäin ja mutista itselleen: ”Teen tämän kissabion vuoksi.”
Mutta ei hän toisaalta ollut tuntenut tuota omituista olentoa kovinkaan hyvin. Ehkä se olisi ollut vähän liioittelua. Radikaalit elämänmuutokset voisi perustella jollain vähän tärkeämmällä asialla.
Kukaan muu ei tähän aikaan liikkunut pimeässä kirjastossa. Öljylamppu oli ainoa valonlähde, ja sekin räpsyi välillä surkeasti. Kepe seisoi pöydän ääressä, Bio-Klaanin jäsenrekisteri avoinna edessään.
Tila toi Kepelle mieleen Nui-Koron kirjaston, jossa jokin Verstaan olento oli tarkkaillut häntä ja Snowieta. Olikohan niitä täälläkin? Vai olivatko ne vain hänen kuvitelmaansa? Lampun lepattavan liekin heittämät varjot muistuttivat häntä niiden mustista harjaksista.
Rekisteri oli järjestetty liittymispäivän mukaan. Hän etsi siitä kuumeisesti Iggyä.
Iggy oli ollut Verstaan vakiasukas lähes niin kauan, kuin Kepe oli siellä pajaansa pitänyt. Hän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Niin Snowiekin.
Mutta kun usko kaikkeen oli järkkynyt, heräsi uusi kysymys. Jos Verstasta ei ollut koskaan olemassa, oliko Iggyä?
Kai Iggyn nyt täytyi olla olemassa? Hänethän näki välillä Verstaan ulkopuolellakin!
… Vai näkikö?
Ja kun hän oli käymässä tuona yönä nukkumaan, toistuivat ne kummalliset numerot taas hänen mielessään.
”Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi”.
Bio-Klaani, Kepen paja
Seuraavana aamuna Kepe heräsi taas varsin ankeana.
Totuus Iggystä ei ollut helpottanut yhtään hänen oloaan, päinvastoin. Tosiasioita oli raskasta kantaa yksin. Kepe hieroi ohimoitaan ja katseli ympärilleen. Hänen jalkopäässään oli pieni kankainen mytty. Nukkuminen sohvalla viltin kanssa toimi toistaiseksi, mutta kelien vielä kylmetessä hän arveli tarvitsevansa kunnollisen peiton. Varsinaista vuodepaikkaansa tieteilijä piti tähtitornissa, mutta sinne asti hän ei jaksanut joka yö raahautua.
Oli paljon asioita, joita hän ei jaksanut joka yö tai joka päivä. Tyystin tavalliset asiat puistokävelyistä iltapäiväkahvitteluun tuntuivat turhilta. Toki tiede-toa tiesi, ettei mullan tai pullan rakenne tai tuoksu ollut muuttunut mitenkään, mutta kyse olikin tuntemuksesta. Siihen ei paljon järkeily auttanut, kun ilmiöt tuntuivat merkityksettömiltä. Sen verran hän oli ainakin oppinut.
Kepe nousi sohvalta, pyöritteli hetken hartioitaan ja tallusti työpöytänsä ääreen. Hän pyyhkäisi eilisillan mönkään menneiden kokeiden käsin raapustetut raportit ja tyhjäksi syödyn taikinapaketin kääreet syrjään. Keskeneräinen kummitusimuri ivasi häntä ratkaisemattomilla mysteereillään. Hän oli juuri tarttumassa pilkallisiin virtapiireihin, kun hänet keskeytti ovelta kuuluva koputus. Koputus, jonka hän tunnisti, vaikka siinä poikkeuksellisesti olikin jotain varovaista, jopa alakuloista.
Kepe käveli ovelle ja avasi sen.
”Moi!” Snowie aloitti ja vilkutti kiusallisesti.
Hetkeen Kepe ei vastannut mitään. Hän ei osannut vastata mitään. Viime kerta kun lumiukko oli eksynyt hänen ovelleen oli päättynyt aika rumasti. Asioita sanottiin. Tunteita satutettiin.
En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.
En välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!
Missä on todellisuudentajusi?
Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat Klaanin?
”Hei”, Kepe sai kuitenkin lopulta sanotuksi. Hänen äänensä oli epävarma.
Hiljaisuus oli pituuttaan pidempi ja kiusallisuuttaan vaivaannuttavampi. Snowie ei pölähtänyt oviaukosta peremmälle ja alkanut ihmettelemään Kepen keskeneräisiä projekteja, eikä Kepe kysynyt Snowielta kuulumisia ja pyöritellyt päätään tämän höpsösti kanavoidulle uteliaisuudelle. Kumpikaan ei tarjonnut tai kysynyt naposteltavaa tai juotavaa, tai katsonut toistaan silmiin. Vitsit jäivät kertomatta ja letkautukset lohkaisematta.
Yleensä he eivät nököttäneet oviaukossa tällä lailla. Toisaalta, yleensä heidän viimekertainen keskustelunsa ei ollut päättynyt siihen, että Snowie syytti Kepeä harhaisuudesta, eristyneisyydestä ja muiden yläpuolelle asettumisesta, ja että Kepe syytti Snowieta naiiviudesta, tekopyhyydestä ja hyödyttömyydestä. Tai ainakaan yleensä he eivät tarkoittaneet näitä asioita.
Mitäköhän ’yleensä’ tarkoittaa, näissä olosuhteissa… Kepe mietti. Onkohan tämä uusi ’yleensä’…
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä ajatusta sen pidemmälle ennen kuin valkoinen hahmo ovensuussa hyökkäsi hänen kimppuunsa, tai siis sulki hänet halaukseen. Lumiukon vyöryvä massa puristui hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, Snowie sanoi, hiljaa mutta selkeästi. Pehmeä olento tiukensi otettaan.
Tiedemieheltä meni hetki sopeutua tilanteeseen. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun Snowie oli häntä halannut, mutta tämä oli…
”Josko… vähän…” Kepe ähisi. ”Kevyemmin..?”
Snowie hellitti otteensa ja päästi irti. ”Oho! Anteeksi! …siitäkin?”
”Eipä mitään, ja…” Kepe katseli ystäväänsä. Lumiukko ovensuussa hymyili, mutta ei tyhjänpäiväisesti. Hänen ilmeestään välittyi surumielisyys, mutta myös lempeys. Tutulle naamalle muodostunut ymmärtäväinen ilme oli aidoin näky, mihin toa muisti viikkoihin törmänneensä. Kaksikon katseet kohtasivat. ”Saat anteeksi.”
Kuinka helposti sanat tulivatkaan ulos Kepen suusta. Sanat, joiden hän nyt ymmärsi odottaneen pääsemistään ilmoille aina riidan päättymisestä asti. Joskus nämä asiat tajusi vasta niiden tapahtuessa. ”Minäkin pyydän anteeksi.”
”Ja saat myös anteeksi”, Snowie hymyili, nyt jo hieman tutummalla tavalla. Lempeys ja ymmärrys olivat yhä läsnä, mutta niiden seuraksi hiipi varovainen oveluus. Kepen härnäämiselle varattu virne alkoi tehdä paluuta. ”Saanko käydä peremmälle?”
Pajan asukki nyökkäsi ja astui syrjään ovelta. Lumiukko tassutteli peremmälle ja katseli ympärilleen, heitä ympäröivää vipstaakkelipaljoutta ihmetellen – aivan kuin hän olisi nähnyt nämä härvelit uusin silmin oltuaan niistä erossa. Snowien silmistä siinsi kuitenkin innostuksen lisäksi myös raskas väsymys. Mieliseikkailun maallinen iltavahti oli valvoessaan muuttunut yövahdiksi ja siitä taas aamuvahdiksi.
Oletko nukkunut silmällistäkään? Kepe ihmetteli. Ja mitä tuo sininen väri kehossasi on? Hän ihmetteli myös sitä, ettei kysynyt näitä asioita ääneen. Rupattelu tuntui vieläkin, olosuhteet huomioiden, vähän vaikealta.
”Kuules…” hän aloitti.
”Hm?” vastasi Snowie, joka rojahti pajan sohvalle istumaan.
”Siitä viimekertaisesta…” Kepe yritti. ”En minä oikeasti…”
”En minäkään”, Snowie vastasi ja taputti sohvan tyhjää istuintyynyä. ”Emme me oikeasti.”
Tiedemies käveli sohvalle ja lysähti istumaan hänkin. Huonekalu oli asetettu rintamasuunta kohti täysin tyhjää seinää. Sen läsnäolo tuntui kuitenkin hetki hetkeltä vähemmän painostavalta, Kepe oli huomaavinaan. Molemmat tuijottivat sitä, hetken verran puhumatta, kunnes Kepe nyökkäsi sen suuntaan ja avasi sanaisen arkkunsa.
”Olihan se aika hullua… oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei pelkkä kokonaiskuva, mutta yksityiskohdat myös…”
”Heheh, no jep!” Snowie naurahti.
”Mitä se kani edes teki siellä?” Kepe ihmetteli ääneen.
Lumiukko hörähti kysymykselle, eikä Kepe osannut olla liittymättä naureskeluun. Profeetan valtakunnan absurdius oli ollut sillä tasolla, että jos se kaikki ei olisi ollut niin järkyttävää, se olisi ollut oikeastaan aika hauskaa.
”Tai taikavenettä. Jos… jos me koskaan vaarassa olimmekaan?”
Snowie kallisti päätään mietteliäänä. ”Niin… toivottavasti emme sentään turhaan juosseet, tai siis… kuvitelleet juoksevamme, tai jotain… minä en pidä juoksemisesta.”
”Lasketaanko sitä hyötyliikunnaksi…” Kepe tuumaili ”…jos sitä ei koskaan tapahtunutkaan?”
”Mikä kauhistuttava ajatus”, lumiukko virnisti. ”Tarpeetonta hikoilua! Ei iloa eikä hyötyä!”
Itse asiassa… tiedemies muisti. ”Olen pahoillani siitäkin, nyt kun tämä tuli puheeksi. Kun-”
”Hikoilusta? Ei kuule, liikunta on hyväksi vaikka voikin päättää oman ruumiinmuotonsa, ja-”
”En minä sitä”, Kepe sanoi vakavammalla äänellä. ”Vaan… sinä et olisi ollut siellä, jos en olisi ottanut sinua mukaan.”
Lumiukko heilautti kättään huolettomasti. ”Pyh! Me seikkailemme yhdessä, ei se ole kummankaan vika. Sitä paitsi…” Nyt oli hänen äänensä vuoro vakavoitua. ”Ei se ollut minulle niin kamalaa. Ennemminkin… minun olisi pitänyt… en minä tiedä, olla ymmärtäväisempi sen suhteen, mitä kokemuksemme merkitsivät juuri sinulle.”
Lumiukko piti paussin ja mietti hetken. ”Minun olisi pitänyt kunnioittaa sitä, että sinun on minua vaikeampaa kohauttaa olkiasi sille kaikelle. Kun yksi osa todellisuuttamme ei olekaan totta.”
”No, ehkä…” Kepe vastasi. Hän huomasi sohvan viereen unohtuneen avatun limonaditölkin ja kumartui poimimaan sen. ”Mutta en minäkään tehnyt ihan hirveän hyvää työtä kokemusmaailmani ymmärrettäväksi tekemisen suhteen.”
Hörps. Aika kuvottavan lämmintä, mutta menkööt. Hörps.
”Kommunikaatio on usein aika vaikeaa”, Kepe vielä lisäsi.
Snowie nyökytteli. ”Joo, on. Tahtoisin silti ajatella, että osaan huomioida edes sinun tunnetilasi ja ajatusmaailmasi… sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja ryven itsesäälissä.”
”No, näitä sattuu”, Kepe vastasi myötätuntoisesti. ”Ihan kaikille, arvatenkin.”
”Joo, siis, paremmissakin piireissä! Nimittäin! Sitä ajattelisi, että esimerkiksi mielivoimat ja niin vahva ystävyys, että sen varaan voi rakentaa Bio-Klaanin, auttaisi pitämään suhteen kunnossa, mutta silti Visokilla ja Tawalla oli vähän vaikeaa.”
”…ai?”
”Joo kyllä, Visu oli yöllä vähän yksinäinen mieliseikkailulla, kun hän koki että asiat Tawan kanssa eivät ole kunnossa, mutta sitten minä sanoin hänelle että kannattaa silti puhua Tawalle, siis vaikka mielikuvitus-Tawalle, niin se voisi auttaa! Ja toivottavasti auttoikin, minua hirmuisesti harmittaa ajatella, että heidän välillään olisi harmeja, kun muutenkin on niin…”
Lumiukko yritti jatkaa, mutta hänen suustaan pääsi vain massiivinen haukotus – ja nyt Kepen oli pakko kysyä: ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”
”Ööh… En! Tai siis, toivottavasti….”
Hetken verran lumiukko mietti, oliko olemassa mahdollisuutta, että hän olisi torkahtanut odotellessaan Kapuran mieliseikkailijoiden yhteydenottoa. Sepä olisikin noloa.
”Ja oikeastaan…” hän jatkoi. ”Tiedätkö, viime yön tapahtumien takia minä olen täällä, parahultaisesti. Ne olivat mojova muistutus siitä, mikä on tärkeää.”
Tiedemies asettui risti-istuntaan ja kääntyi kokonaan kohti kanssaistujaansa. ”Kerro toki.”
”No siis, Tawan ja Visokin tapauksen lisäksi oli se, kun Kapura yritti puukottaa Matoroa kaappikellolla-”
Kepe oli purskauttaa juuri siemaisseensa juoman Snowien päälle. ”Kun mitä?”
”Ai joo. Tuota, se ei ollut oikeasti Kapura, vaan kai joku sitä riivaava paha taikafilosofihenki?”
”…okei…?”
”Ööh, joo, minulle ei kerrottu kovin tarkkaan… ’Oli seikkailuja’, sanoisin, joidenka seurauksena päädyin sitten estämään riivattua Kapuraa puukottamasta Matoroa.”
Oli seikkailuja, Kepe makusteli ajatusta. Matoro oli käyttänyt samankaltaista ilmaisua puhuessaan hänen kanssaan aiemmin. ”Ja tämä muistutti sinua siitä, mikä on tärkeää?”
”Joo! Koska arvaapas, kuinka minä estin tämän ystävänmurhan?”
Kepe raapi takaraivoaan. ”Pistit pahan.”
”Vihje!” Snowie hihkaisi ja syöksyi vierellään istuvan Kepen kimppuun, sulkien tämän taas halaukseen. Limu oli läikkyä, mutta pysyi sentään tölkissään.
”Tuota, painimalla..?”
”Melkein! Tai siis, oli se vähän painiakin, mutta minä tahdon ajatella että se oli halaus!”
”Kiva! Tuota… voisitko kenties…?”
Lumiukolta meni jälleen hetki tajuta, että ote oli ehkä vähän turhan innokas. Hän päästi irti. ”Hehe, hups.”
Kepe veti muutaman kerran syvään henkeä. ”Eli sinä siis halasit…?”
”Kapuraa.”
”…Kapuraa, ja estit häntä siten puukottamasta Matoroa?”
”Jep!”
Tieteilijä asetti kyynärpäänsä sohvan selkänojalle ja nojautui istuinta vasten. ”Ja sitten muistit, mikä on tärkeää?”
Valkoinen mössö nyökytti innokkaasti vastaukseksi. ”Ystävät! Ja niiden halaaminen!”
Kepe ei edes yrittänyt estää hymyä leviämästä kanohilleen. ”No… aika hyvin muistettu.”
Toa ei ollut varma, ankkuroituivatko hänen lumiukkoystävänsä ajatuskulut aina tosiasioihin – tai ainakin niiden tulkitsemisessa oli vankka ”Snowie-perspektiivi” – mutta jos lopputulemat olivat näin hyviä, niin mikäs siinä. Kepe oli hetki hetkeltä vakuuttuneempi siitä, että juuri tällaisen asenteen takia Snowie oli kestänyt Profeetan valtakunnan todellisuuden häntä itseään paremmin.
”Tilanne oli jokseenkin alleviivaava”, porkkananenä selitti. ”Tiedätkö, kuinka Matorolla ja Kapuralla oli vähän niinkuin välirikko?”
”Tämä liittyy paljon huhuttuun tapaukseen siitä, että Matoro iski miekan Kapuran selkään Metru Nuilla, eikö?”
Suuren pohjoisen seikkailun yksityiskohdat eivät olleet Kepen muistissa erityisen hyvin. Hän ei ollut kiinnittänyt kanssaklaanilaistensa edesottamuksiin niin paljon huomiota kuin olisi ehkä pitänyt.
”Joo. Niin sitten ajattelin, että meillä kahdellakin on vähän niinkuin välirikko, vaikkakin vähemmillä teräaseilla… niin sitten sain katkaistua sen heidän kurjuuskierteensä, halauksen voimalla!” Snowie rapsutti nenänpäätään mietteliäänä. ”Tai, ainakaan kukaan ei kuollut viime yönä… niin miksi en sitten katkaisisi meidän mökötyskierrettäkin.”
Kepe hörppäsi limutölkkinsä viimeisen siemauksen, mutta jäi pyörittelemään kanisteria käsiinsä. ”Vinkeästi päätelty.”
”Tai!” Snowie nosti etusormensa pystyyn. ”Vinkeästi päätetty! Koska siis… sehän se oivallus oli, joka minuun yöllä iski. Että vaikka maailma olisi eristävä ja julma ja outo, niin se ei tarkoita, ettemme me voisi olla läheisiä ja kilttejä ja… ehkä silti outoja? Mutta siis… emme me vain tutki ja kuluta todellisuutta, vaan luomme sitä myös!” Lumiukko kurtisti kulmiaan ja lisäsi vielä. ”Nyt kun mietin…. Minä taisin yöllä sisäistää sen, mitä Zeeron on yrittänyt minulle sanoa…”
Kepen suupielet pysyivät ylhäällä. Ehkä paremmasta maailmasta ei täytynyt uneksia, vaan riitti, että eläisi kuin se olisi totta. ”Tämä taisi itse asiassa olla juuri sitä, mitä tarvitsin.”
”Niin no siis…” Snowie höpötti. ”Kuin myös!”
”Mutta oikeasti, kiitos.”
”Itsellesi!”
Tiedemiehen katse alkoi käydä huonetta läpi. Pajan hyllyt täynnä rojua ja keskeneräisiä projekteja.
”Tämä avasi… solmuja.” Kepe kertoi. ”Aivoni on nyt vähemmän mutkalla. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
”Ööh..”
”Se tarkoittaa että on aika käydä töihin… on aika imuroida kummituksia!”
Ja sitten Kepe ponkaisi ylös sohvalta.
Seuraavat tunnit kuluivat tutuissa, mutta viime viikkoina harvinaiseksi käyneissä merkeissä: Kepe sai idean tai pari, hääri ympäri työpajaansa poimien ja yhteenliittäen komponentteja ja tehden muistiinpanoja – ja Snowie seurasi vieressä, välipalaa mutustaen. Imurin puuttuva palanen oli mitä ilmeisimmin ollut inspiraatio, kuinkas muutenkaan. Tieteilijä tuijotti keskeneräisiä tekeleitään ja vihkoihin suhertamia söherryksiään uusin silmin, ja kasasi mestariteostaan. Snowie piti ajatuksesta, että hänen voileipää mussuttava läsnäolonsa paransi keksijän kekseliäisyyttä, vaikkei ollutkaan täysin varma tämän toiveensa todenperäisyydestä.
Mutta tässä uusvanhassa inspiraation virrassa kahlatessaankin Kepe sai huomata, että kummitusimurin kaltaisen suhteellisen hypoteettisen vipstaakkelin kasaaminen oli melkoinen haaste.
”Hmm…” hän makusteli ääneen istuessaan lattialla laitteidensa ympäröimänä. ”Mihin minä tämän asennan…”
Torkkujen rajamailla seikkaileva Snowie kuuli kanssaklaanilaisensa mutinan. ”Mitäpä tällä erää?”
Keksijä otti imurin irtonaisen varren vasempaan käteensä ja jonkinlaisen vihertävän linssin oikeaan. ”En ole ihan varma tämän ergonomiasta. Tämä tässä…” Hän kohotti vihreänä hohtavaa esinettä ”…on paras keinoni skannata löydöksiä lennosta. Periaatteessa analyysin voisi suorittaa vasta täällä Verst-… pajallani, mutta saattaisi olla hyödyllistä havainnoida haamua tilanteessa.”
Lumiukko mutristi suutaan mietteliäänä. ”Ja probleemi on siinä, ettet keksi mihin lukulaitteesi kiinnittäisit?”
”Aivan. Tuntuu siltä, että tositilanteessa mikään osa imuria ei ole luotettavasti luettavissa.” Tätä havainnollistaakseen Kepe pyöritteli letkua kädessään, kuin yrittäisi imuroida pölyä suoraan ilmasta, tai ehkä napata kummituksia. ”Ja tämän toteuttaminen irrallisena tuntuisi vielä hullunkurisemmalta. Tuskin tahdon uhrata toista kättäni lukulaitteen kantamiseen… ellen sitten…!” Kepen katse kirkastui. ”Ellen rakenna mekaanista lisäkättä, joka voisi pitää lukulaitetta, kun-”
”Tai!” Snowie keskeytti. ”Voisit vain, tiedätkö…”
Lumiukko osoitti keksijän kanohia. Mainitulle naamiolle muodostui ilme, joka kertoi siitä, että Kepe ei käsittänyt.
”Ziuuuum!” Snowie täsmensi.
”..?”
”Ziuuum! Tai siis…” Lumiukko laski leipäsen syliinsä ja muodosti vasemman silmänsä ympärille rinkulan. ”Sähkömonokkeli!”
Nyt Kepe ymmärsi ja vei vaistonvaraisesti kätensä kohti vasemman silmänsä analysaattoria…
…joka ei tietenkään ollut siinä. Se ei ollut ollut siinä viikkoihin.
Keksijä istui samalla lattialla, jolla oli pirstonut lisälilinssissä palattuaan Profeetan valtakunnasta. Hänen naamionsa linssi oli ollut symboli maailman kvantitatiiviselle luonteelle; sille, miten kaikelle oli olemassa helppo luonnontieteellinen selitys, jota pystyi mittaamaan. Mutta mitä Profeetan valtakunta oli sille tehnyt? Oliko tässä maailmassa todellisia vastauksia kysymyksiin, joiden vastauksia ei yksinkertaisesti voinut mitata? Totuuksia Profeetan toivomasta maailmasta?
Hänen naamionsa linssit! Hänen kanohissaan oli toki liitäntämahdollisuus uusille tai vanhoille lisälinsseille. Se ei vain ollut tuntunut kuluneina viikkoina merkitykselliseltä.
Jaa että kummituslinssi…
Kepe alkoi välittömästi puuhastella liittääkseen lisäosan naamioonsa. Snowie hymyili vieressä, tyytyväisenä panoksestaan, sekä ystävysten symbolisesta voitosta valkean hiekka-aavikon merkityksettömyyttä vastaan.
”Tosin, on kummitusimuri silti aika hölmö idea.”
”…nyt hei!”
Komentajan silmät aukenivat.
Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.
Puhtaammat kuin kellään muulla.
Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.
Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
Ja hän hallitsi tätä kaikkea.
Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.
Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”
Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään
”HUOMIO!”
Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.
274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”
”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”
274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”
Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
”Toimikaa!” 273 sihahti.
274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.
Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.
Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.
Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
NA ZORA!
Me Puhtaat
Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.
Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.
273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?
Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.
Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?
273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”
Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.
Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…
Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.
Korvia riipivä jyrähdys.
Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.
Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.
273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.
Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.
MINÄ, JÄÄTUTKIJA 273, OLEN
PALANNUT TUOMITSEMAAN TEIDÄT VÄÄRYYKSISTÄNNE!
VALMISTAUTUKAA PALAMAAN HELVETISSÄ!!!
NYT, minä olen PUHDAS!
NYT, minä olen KAUNIS!
MINÄ OLEN TÄYDELLINEN!
NYT MINÄ HALLITSEN TÄTÄ KONEISTOA,
ENKÄ LOPETA ENNEN KUIN KOKO MAAILMA
KUMARTUU SUUTELEMAAN JALKOJANI!”
273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:
”KUOLKAA!”
Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.
”Ahhah hah.. ha ha…”
273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.
Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle. ”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”
273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?”
Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”
273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…
Se oli täynnä viiltoja.
Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.
”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
”Manu. Pää kiinni…”
Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa? ”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”
Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.
Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti. ”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…” ”Kelvin. Ylös!”
Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.
Kelvin juuttui katsomaan itseään.
Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
Siniset silmät.
Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.
Manu oli hetken hiljaa. ”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”
Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”
”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”
”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”
”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…
Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”
”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”
”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”
”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?” ”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.” ”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”
Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”
Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi. ”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?” ”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?” ”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.
Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.
Harakan laulu kaikkosi Matoron korvista hänen havahtuessaan todellisuuteen. Hän… hän oli elossa? Toa ei ollut aivan varma, mikä osa yöstä oli ollut unta ja mikä todellisuutta… mutta paksu side hänen kaulansa ympärillä vihjasi siitä, että ainakin osa yön kivusta oli ollut totta.
Nousseet auringot paistoivat vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Kirkas valo poltti hänen verkkokalvojaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt oikeat auringot ensimmäistä kertaa vuosiin.
Muistikuvat aamuyöstä alkoivat kirkastua etenevän aamun myötä. Hän oli herännyt huutaen kivusta ja vuotaen verta. Hän muisti usvaisesti Snowien kietoutuneena ympärilleen ja… Jäätutkijan silmät täynnä huolta ja päättäväisyyttä. Kupen rauhoittavan ja tasaisen äänen. Hälinän hänen ympärillään… ja polttavan, piinaavan kivun, joka ei ollut hellittänyt vieläkään täysin. Vahva lääkitys onneksi muutti sen enemmänkin vain hiljaiseksi muistutukseksi kivusta kuin aktiiviseksi tuskaksi.
Puhuminen ja pään liikuttaminen sattui, mutta mitään vaaraa ei kuulemma ollut, oli tohtori kertonut. Kunhan toa vain olisi hiljaa eikä liikkuisi paljoa hetkeen. Kupe oli ollut siinä hyvin selkeä. Ja Kupe ei ollut mies, jolle Matoro olisi halunnut väittää vastaan.
Kuulemma hänen äänensä palautuisi kyllä, eikä pisto ollut rikkonut mitään, mikä ei paranisi. Hänen pitäisi vain olla hiljaa, mikä oli tietysti hirvittävä koettelemus Matorolle. Miten hän ikinä voisi olla puhumatta kaikille ympärillään?
Siinä hän sitten makasi, sairasosaston sängyssä numero neljä. Pöydällä hänen vieressään oli hänen teleskooppisilmänsä ja vesilasi. Osasto oli hiljainen.
Milloin tahansa muulloin kielto puhua ja liikkua olisi ollut hänelle pahinta piinaa, mutta juuri nyt Matoro päätti nauttia toimettomuudesta täysin siemauksin. Aiempina päivinä hän oli oppinut inhoamaan yksin omien ajatuksiensa kanssa jäämistä, mutta ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin kuuli hän päässään vain ajatukset, jotka koki omakseen. Hän tunsi olonsa… rauhalliseksi.
Rakentaja oli väittänyt, että kykenisi poistamaan loisia. Pora oli rikkonut hänestä jotakin, mutta Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä se tarkoitti. Hälläkö väliä, jos hänellä oli kerrankin rauha. Epäilevä enkelikuiske oli kaikonnut, ja tilalla oli vain kaunis linnunlaulu. Ja se oli suloista, sillä se lauloi hänelle juuri sitä laulua, mitä hän halusikin kuulla.
Vaikka Deltan laulusta pitikin, hän kyllä kuulisi mielellään muistakin. Jäätutkijasta ja Kapurasta ja Visokista. Toan pää oli täynnä kysymyksiä. Olivatko muut kunnossa? Oliko Kapura kunnossa? Olivatko he onnistuneet pelastamaan tämän? Ja miten keskustelu ylipäätään toimisi, kun hän ei oikein voinut puhua?
Kenties hän voisi käyttää Suletua kommunikoimiseen, Matoro mietti käteviä puhumisen korvikkeita. Ainakin Visokki ja Manu mielijuttelivat sujuvasti. Potilas oli juuri pohtimassa, mitä kaikkea takojalta kysyisi, kun hän kuuli tuttuja ääniä oven takaa.
”… oletko koskaan edes nähnyt nazorakia?!” toa kuuli Jäätutkijan tutun äänen kivahtavan.
”Minähän katson sinua koko ajan”, vastasi kuivasti joku, jonka Matoro tunnisti välittömästi erääksi näsäviisaaksi ex-merirosvoksi. Luojan kiitos, Kapura kuulosti olevan kunnossa.
”Viisastelusi tuskin auttaa, kun OIKEA nazorak-armeija marssii Klaaniin folttamaan fajasi!”
Kiistely päättyi, kun aamuvuoroon tullut matoranhoitaja ohjasti sisään tutun kaksikon: Kapuran ja tämän perässä kulkevan itsensä vaatevuoren alle verhonneen hyönteisen.
”Hyvää päivää”, tervehti toa. ”Joko kaulasi on aukottomampi?”
Matoro katsoi viisastelijaa pistävästi. Ei niin pistävästi, että se olisi lävistänyt valtimoita, mutta melkein.
”Hhh-hhei”, hän yritti vastata, mutta sai aikaan vain heiveröistä pihinää. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa voimakkaammin. Tervehdyksensä hän kyllä sai sanottua, mutta pistävä kipu kaulassa ei tehnyt siitä erityisen miellyttävää.
”Ehkä minun pitää yrittää tätä”, hän mutisi ajatuksiaan ilmoille himmeästi hehkuvalla Suletulla. ”Kuuletteko minut?”
273 nyökkäsi. Matoron telepaattisen äänen kuullessaan hän saattoi erottaa sen taustalta epäselvää mutinaa ja hiljaista kuiskailua. Yksittäisiä sanoja ja kesken jääviä lauseita. Se oli kaikkea muuta kuin Visokin tai Manun tarkkaa ja selkeää telepatiaa.
”Ensiksi, kuinka voit? Toiseksi, kannattaako meidänkin kommunikoida mielten välityksellä…?” ”Ei, koska teidänkin ajatuksiinne keskittyminen tekisi tästä minulle paljon vaikeampaa. Minä mikään suuri telepaatti ole.”
“Siis… tarkoitin että loiset eivät tartu.” “Ah. Siitä ei tarvitse murehtia, kun käytän vain kanohia”, Matoro sanoi, nousi istumaan sängyllään ja sai siitä palkkioksi pistävän kivuntunteen kaulassaan. ”Ja voin kai ihan hyvin, kiitos kysymisestä. Paranen kuulemma entiselleni nopeasti. Minulla on ollut vakavampiakin vammoja. Ja Kupe on vain paras tässä.”
Hän piti pienen tauon, jonka aikana muut saattoivat edelleen kuulla Suletun etäisen kohinan. Se oli niitä hetkiä, kun kukaan ei oikeastaan keksinyt mitään sanottavaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei tiennyt, mistä aloittaa.
”Kapura”, Matoro sanoi lopulta ja katsoi toaa. ”Haluatko kertoa, mitä pirua oikein tapahtui. Kuka karzahni on Rakentaja? Tiesitkö sinä hänestä?”
Kapura näytti rehellisen hämmentyneeltä.
”… mikä Rakentaja?”
Voi ei. Oliko Kapura menettänyt muistonsa kaikesta huolimatta? ”Rakentaja. Se… metallihäiskä, joka saarnasi täydellisyydestä. Joka ilmeisesti hallitsi kehoasi? Hänellä oli kone, joka, tuota, söi sinun muistojasi. Etkö muista vai etkö tiedä, mistä puhun?”
”Ööh”, Kapura sanoi. ”En… en ole ihan varma, miten minun kuuluisi tietää siitä, että joku… hmm, syö jollain koneella muistojani?”
”Okei, totta. Tuota, tiedätkö lainkaan, mitä me mielessäsi teimme? Et?” toa kysyi varovaisesti, mutta hänen epävarmasta Suletu-yhteydestään saattoi kuulla selkeästi nimen ’Xentoro.’
”Toivottavasti hankitte tietoa siitä loisesta”, vastasi Kapura, ”mutta taisitte myös vakoilla tulevia roolipelejäni. Ette sitten hiisku mitään, koska seuraava kampanjani –” ”Olisiko Jouera tutumpi nimi, Kapura?” kuului yhtäkkiä Makuta Nuin ääni kaikkialta ja ei mistään.
Seppä hätkähti. ”Tuota… tuttu nimi, kyllä. Hänkö… hänkö oli päässäni?” ”Jouera”, makuta maisteli. ”Hän ainakin joskus oli Jouera. Hän kuvittelee leikanneensa irti kaiken, mikä oli Joueraa, mutta ei ole siinä todellisuudessa onnistunut. Mutta sivuseikkoja – tässä vaiheessa haluan kysyä, että onko nyt hyvä mieli, kun tilit on tasattu? Matoro puukotti sinua selkään, ja sinä puukotit Matoroa kaulaan.”
”Selvästi oletat, että kaula ja selkä ovat hyvin samanlaisia objekteja”, huomautti tulen toa. Matoro vilkaisi tätä lähinnä närkästyneenä siitä, miten kylmästi toa koko kysymykseen suhtautui. ”Enkä ole myöskään ihan varma, voidaanko minua itseäni laskea jälkimmäisen aktin suorittajaksi. Mutta, ööh, muuten joo, ainakin minun puolestani… tilit on tasattu.”
”Tuota”, Matoro aloitti ja yritti olla ajattelematta ajatusta tilien tasaamisesta. Ihan kuin sen kaltaisilla asioilla voisi edes vitsailla tai niitä voisi laittaa vaakakuppiin. ”Oletko kunnossa, Kapura? Sinä… et kärsi muistinmenetyksestä tai mitään?”
Seppä mietti hetken. ”Onpa muuten vaikea kysymys vastata. Ei ainakaan tunnu siltä, että mitään oleellista olisi poissa… mitä nyt mielikuvat pyörittämästäni kampanjoista ovat hieman… sumeita.”
Jäätutkija seurasi keskustelua sivussa. Oliko kaikki taas Kapuran mielimaailmassa kunnossa? Olivatko mieliversiot Arbousta, Taripista ja Tawasta taas elossa? Tulen toa ei kuitenkaan vaikuttanut tietävän heistä mitään.
”Tuota… sinä olet oikeasti kirjoittanut Xentoro-nimisen hahmon?” Matoro ei kyennyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan. Hänen kysymyksensä taustalta saattoi kuulla ”Ei Xen tunnu lainkaan tuolta!”
”Kaikista maailman asioista sinä protestoit tuossa luomuksessa nimeä?” hämmästeli Kapura. ”Hei, onhan se vähän laiskaa, mutta niin on nimien kääntäminen väärin päinkin.” ”E-ehkä meidän täytyy puhua tästä joskus yksityisesti. Kuten myös aika monesta muusta asiasta, kuten… loisista.”
”Loisista voimme minusta puhua jo nyt”, tokaisi Kapura. ”Mitä saitte selville? Kai sentään jotakin?”
”Saimme”, Matoro vastasi. ”Visokki sai vielä enemmän, sillä hän oli meitä pidempään päässäsi. Me saimme tietää lähinnä, että… niitä on paljon ja kaikkialla. Ja sinun loisesi teki parhaansa auttaakseen meitä.”
”Miksi se niin olisi tehnyt?” kysyi Kapura epäluuloisesti. ”Rakentaja… tai siis Jouera halusi poistaa sinusta kaiken. Meriharakkasi oli selvästi sitä vastaan. Hän… hän oli jotenkin liittynyt muistoosi Taripista. Uskon, että loinen oli vilpitön. Hän jopa näytti meille, kuinka laajalle hänen kaltaisensa ovat levinneet”, Matoro selitti. Harakan ääni helisi hänen ajatustensa taustalla.
”Mitä loiset tekevät?” seppä kysyi ilmeettömästi. ”Mikä on niiden tarkoitus?” ”Kenties Visokki sai tietää jotakin siitä”, jään sotilas kertoi. ”Me emme ehtineet tutkimaan loisia paljoa, sillä Rakentaja oli paljon vaarallisempi – tai ainakin akuutimpi – uhka.”
”Okei, pitää puhua hänen kanssaan”, Kapura sanoi. ”Mutta, ööh, villi veikkaus: Punainen mies ei lähettänyt hallitsemattomasti leviävää epidemiaansa kimppuumme ollakseen kiltti.”
”Meriharakka sanoi sellaisia asioita, kuten ’Syvä nauru felastaa nekin, jotka eivät sitä ansaitsisi’ ja ’koska se on heidän farhaakseen’…” volitakiin verhoutunut nazorak totesi hiljaa.
”Syvä nauru on kiero protosorsa, joka teeskentelee ajavansa muiden parasta, kun todellisuudessa olette vain nappuloita hänen laudallaan”, pohjoisen noita tuhahti närkäsytyneenä ja otti luennointiäänensä. ”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä, kun puhut henkilöstä, joka on levittänyt salaperäisen ja muka harmittoman verkkonsa kenties satoihin onnettomiin pääkoppiin.”
Kelvin huokaisi väsyneesti: ”Toistin vain, mitä ne olennot väittivät…”
Makuta Nui ei tietenkään hyväksynyt vastaväitteitä vähemmän kehittyneiltä elämänmuodoilta: ”Nämä olennot, Kelvin hyvä, ovat vain kappale ajatusta, jota Nauru levittää päästä päähän, kunnes kaikki uskovat siihen. Moiset parasiitit ovat aivan yhtä luotettavia kuin mies itsekin.”
”Tämäkö… tämäkö oli sen linnun suunnitelma?” Kapura sanoi hiljaa. ”Tietenkin se mainitsi kaikista tartutetuista juuri Matoron. Se tiesi, että lähettäisin hänet tutkimaan asiaa ja… ja… ja että hän olisi… taivuteltavissa.”
”Nytkö tässä onkin kyse minusta?” Matoro parahti. ”Jos loisesi ei olisi kutsunut meitä, Rakentaja olisi tuhonnut mielesi, Kapura. Se teki sinulle palveluksen!”
”Kyllä minä sen tiedän, että Avde hyötyy minusta elossa”, sanoi Kapura. ”Me viisi viatonta tuhlaamme Klaanin poliisivoimien aikaa samalla, kun oikea petturi työskentelee varjoissa.”
”Ei sinun minulle tarvitse vakuutella syyttömyyttäsi!” Matoro parahti. ”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä tiesit tästä Jouerasta. Jätitkö jotakin kertomatta, mitä kenties tiesit? Kapura, joku kontrolloi sinua! Miten niin muka loinen on se, mihin meidän pitäisi keskittyä!”
”Kuten sanoin, nimi oli tuttu”, sanoi Kapura, ”ja siihen se sitten loppuukin. Loinen oli syy siihen, että ylipäätään menitte sinne, joten kaipa minulla nyt on oikeus tiedustella saamianne tietoja? Ihan hauskaa, jos tuhositte siinä sivussa jonkun ilkimyksen mielestäni, mutta minulla ei tosiaan ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen henkilö siellä majaili.”
Turhautunut Matoro haki hetken sanoja. ”Tajuatko sinä, että me kaikki riskeerasimme henkemme pelastaaksemme sinut tältä ’ilkimykseltä.’ Me emme olisi välttämättä heränneet koskaan, etkä välttämättä sinäkään! Minä luulin, että sillä, mitä teimme, olisi jotain väliä sinulle, mutta… olet aivan kuin Visokki. Loinen, loinen, loinen, aina vain loinen ja Punainen mies!”
”Suo anteeksi, jos en suhtaudu tarpeeksi tunteellisesti johonkin, josta kuulin viisi sekuntia sitten. Loisen takia te sinne menitte –”
Mustalumi huokaisi. ”Anteeksi. Minä haluaisin luottaa siihen, mitä sanot. Oikeasti haluaisin”, hänen katseensa kävi lattiassa. ”Mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Mitä sinä sitten epäilet?” tiedusteli Kapura. ”Että järjestin teidät tahallani Joueran kynsiin? Jos joku teitä houkutteli mieleeni pahoissa aikeissa niin se loinen, joka varmasti tiesi, että minussa oli joku ulkopuolinen.”
”En minä tiedä, mitä ajatella sinusta. Anteeksi. Joku kuitenkin miltei tappoi minut sinun kehollasi”, jääsoturi kertoi hiljaa. ”Haluan vain sinun tietävän, että tein parhaani sinun pelastamiseksesi… ja koska et huomaa mitään outoa, se kai toimi.”
”Niin veikkaisin minäkin”, sanoi Kapura ja vilkaisi kelloa. ”Hmm, minulla on pian eräs… tapaaminen. Ei mitään erityisen tärkeää, mutta ajattelin silti mennä. Nähdään pian uudestaan, Matoro.”
Nopeasta poistumisesta hieman pettynyt toipilas heilautti kättään. ”Nähdään”, hän sanoi hiljaa.
Oven kolahdettua kiinni 273 tuhahti. ”Kusifää…”
Matoro virnisti ja veti itseään rennompaan asentoon. ”Hänelläkin on ollut aika vaikeaa”, hän vastasi vaitonaisena. ”Älä ota sitä henkilökohtaisesti.”
273 puristi puuskassa olleet kätensä nyrkkiin. Kumihanskat nirskuivat. Hän ei ymmärtänyt miten tulen toa kehtasi olla niin välinpitämätön Matoroa ja heitä muita kohtaan. Varsinkin, kun Matoro oli yöllä käynyt niin lähellä kuolemaa. Lopulta 273 vain huokaisi ja hieraisi silmiään naamionsa takaa.
”En ehtinyt kysyä… mitä ylifäätään tafahtui? Minä… minä fäädyin kai Rakentajan mieleen, minkä jälkeen heräsin.”
”Sitä meidän pitää kysyä Visokilta”, Matoro vastasi. ”Minä heräsin pian sen jälkeen, kun Visokki heitti sinut Rakentajaan.”
Hän piti lyhyen tauon.
”Olit muuten mahtava siellä… jäätutkija? 273? Piru, hankkisit itsellesi nimen, nuo eivät tunnu kovin luonnollisilta. Oikeasti, pärjäsit loistavasti.” ”Mutta hänellähän on nimi!” Manu huudahti väliin. Siinäs kuulit, Kelvin! Et tarvitse enää sarjanumeroa.”
”Kelvin”, Matoro kuiskasi niin kovaa kuin pystyi ilman, että sytyttäisi kurkkunsa tuleen. ”Kelvin on kiva. Sopii sinulle.”
”Äh… no voitte te minua siksi kutsua, jos tahdotte”, Jäätutkija huokaisi nolostuneena. ”Ja… enfä tiedä ’mahtavasta’. Aika mönkään kaikki lofulta meni…”
”Ei, se ei mennyt mönkään”, Matoro sanoi. ”Kapura on edelleen se ärsyttävä ja omahyväinen itsensä, joka ei olisi edes tiennyt vaarasta, jossa oli, ellemme me olisi onnistuneet. Se meni aika tiukille, totta, mutta olit korvaamaton, Kelvin.”
Matoro arveli nazorakin hymyilevän naamionsa takana. ”Kuinka söpöä”, Manu totesi ivallisesti.
Matoro korotti psyykkisesti ääntään. ”Olit korvaamaton, koska joku meni kuolemaan ennen kuin taistelu edes alkoi. Manu, mitä pirua tapahtui? Luulin, että sinä olisit ollut perillä näistä jutuista!” ”Sinun jos kenen pitäisi tietää, Matoro rakas, kuinka helppoa on heikolta näyttävän vihollisen aliarviointi. Arkkienkelin taistelun luulisi opettaneen.” ”Hah, minä sentään upotin sen pirulaisen! Sinä nyt aliarvioit jokaisen vihollisesi, sillä olethan kuitenkin itse Suuri Makuta.” ”Tiedätkö, ketä en aliarvioi?” Manu tuhahti. ”Punaista miestä.” ”Ihan vakavissani siis, olen vähän hämmentynyt siitä, mitä sinulle tapahtui”, Matoro vastasi. ”Estikö sinua palaamasta se sama asia, minkä takia me emme voineet herätä? Vai kuoleeko mielessä oikeasti vain, jos pää tuhoutuu?”
”Se, mitä koitte kokevanne Kapuran mielessä, ei tietenkään ollut se, mitä siellä todella tapahtui. Todellinen tilanne oli paljon abstraktimpi, ja Joueralla oli koneeseensa parempi hallinta, kuin niissä mielen ja täysin puuttuvan ruumiin voimissa voisi olettaa. Visokin yhteyden katkettua olisin voinut palata vain… noh, sanotaan vaikka, että perinteisin keinoin.”
”Silti, minusta on todella viihdyttävää nähdä sinun joskus häviävän niin surkeasti”, Matoro naurahti. ”Kerrohan, asustatko nykyään täyspäiväisesti Kelvinin päässä, vai voinko milloinkaan puhua tälle ilman, että sinä salakuuntelet kaikkea?” ”Hmmph, jos tahdotte kahdenkeskistä aikaa, niin voin minä sitä teille järjestää.” ”Hyvä tietää”, toa vastasi. 273 katseli vuoroin häntä ja katonrajaa hieman kiusaantuneena olemaan vain sivustaseuraaja keskustelussa.
”Tuota, mitä aiot tehdä sitten, kun olet farantunut?” nazorak kysyi lopulta, kun mielidialogi taukosi pitemmäksi hetkeksi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Jotakin Klaanille hyödyllistä, kaiketi”, hän vastasi. ”Kenties liityn Troopperin ja muiden kanssa rintaman suunnalle. Enemmän minusta siellä olisi hyötyä kuin täällä linnakkeessa.”
”Okei”, 273 nyökkäsi. Hän kohotti peukalonsa osoittamaan ylös. ”Manu kertoi minulle juuri, että olemme lähdössä… matkalle. Emme varmaan näe hetkeen.”
”Matkalle?” toa kohotti kulmiaan. ”Kyllä, kalareissu on tiedossa”, Manu keskeytti. ”Enempää emme voi kertoa, koska muuten joutuisin paljastamaan parhaiden apajojen sijainnin.” ”Vai niin”, tuumasi toipilas. ”Itsehän ajattelin tyytyä vain kalastamaan jonkun, joka saisi käteni kuntoon… se tuntuu aika symboliselta ensiaskeleelta elämäni kuntoon laittamisessa” ”Olisi sääli, jos Kelvin tässä sattuisi olemaan insinööri, mutta meillä on vähän kiire.” ”Oh? Tarkoitatko, että hän saattaisi osata auttaa tämän kanssa?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Tai siis, Kelvin. Osaatko?” hän kääntyi hieman kiusaantuneena nazorakin itsensä puoleen, joka näytti positiivisesti yllättyneeltä huomioiduksi tulemisesta.
”Eeeh… Kybernetiikka kyllä luonnistuu. En ehkä tässä ajassa pysty autenttista kättä tekemään, mutta ainakin siihen asti että saat vakituisemman… miksei sinulla jo ole proteesia?”
Jään toa mietti hetken sanojaan. ”Minä, tuota… se on pitkä tarina. Kai minä olin niin itsepäinen ja pakkomielteisesti todistamassa jotakin itselleni, että moisen hankkiminen olisi tuntunut tappion myöntämiseltä…” Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän myönsi sen ääneen niin selvästi. Mitä enemmän Matoro mietti asiaa, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä. ”Ja siis, jos sinulla kerran on kokemusta… onko liikaa pyydetty, jos katsoisit, mitä voit tehdä käteni kanssa?”
273 tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuivasi. Hän pelkäsi, että tuottaisi toalle pettymyksen. ”Minä… minä yritän farhaani.” ”Hyvin sinä taatusti osaat”, Matoron oli pakko rohkaista. ”Ainakin se on jotakin mitä olet esimerkiksi oikeasti opiskellut, toisin kuin mikään tältä yöltä.”
”Haha, niin… ehkä paremmin kuin nazorak-armeijan komentaminen. Tuon tekeleeni sinulle ennen kuin lähdemme.” ”Kunhan siinä ei vierähdä viikkoa sentään!” Manu kivahti kärsimättömänä. Kelvin painui silmin nähden kasaan kommentista.
”Kiitos etukäteen!” Matoro jätti makutan huomiotta. ”No, onnea matkaanne. Puhutaan joskus pidemmin, Kelvin! Vaikka sitten, kun voin oikeasti puhua.”
”Tuota, hei sitten”, 273 sanoi vielä lähtiessään. Hän sulki oven perässään, ja Matoro jäi jälleen omien ajatuksiensa pariin… mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen se ei häirinnyt häntä.
