”… Kansalaiset. Kokoontuneet ystävät. Luottakaa minuun. Huomaatte, että pian huolemme ovat pois pyyhittyjä…”
Radion ääni porautui läpi palanneen betonin sekä prototeräksisten sirpaleiden labyrintin, jonka pommitus oli suonut uhreilleen. Radion äänellä käytävä kamppailu kaukaisen konfliktin kanssa oli kuin ideologinen mittelö unen ja todellisuuden välillä, jossa jokainen luodin lento ja ohjuksen jyrinä olivat vastalauseita sekä tahdin määrittäjiä. Mutta radion ääni ei lannistunut, vaan otti tämän haasteena. Silmittömän tuhon keskellä tuo ääni oli muistutus siitä, mikä vielä seisoi ehjänä ja uljaana Suuressa Kaupungissa.
”… Jokainen meistä on pyhyyden siunaama, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Pyydän siksi, että löydätte sisimmästänne sen valon, minkä Hyveemme ovat meille antaneet, ja pysykäämme rohkeampina ja vahvempina kuin eilen…”
Kaupungin asukkaat, hopeapäiset matoralaiset kokoontuivat kuuntelemaan kitisevistä radioistaan puhetta kaupungin pimeimmissä nurkissa, joita käsikranaattien tuhka ei ollut ehtinyt saastuttamaan. He taas, jotka olivat ehtineet pommisuojiin, seurasivat lumimyrskyn täyttämissä videoruuduissa punaista profeettaansa. Profeetta, kaupungin pappismies, oli selkeästi yhtä uupunut kuin kansalaisensakin, mutta ei antanut sen estää puskemasta viestiään läpi. Vaikkei hän ollut yhtä vanha kuin muut matoralaisten sakerdootit, hänen sisunsa oli silti ihailtavaa.
”… Todistakaamme Odinan piruille, että vaikka kuinka suuren pimeyden tuleva toisi, pysymme vakaana uskossamme, sekä itsellemme, toisillemme ja ennen kaikkea Suurelle Hengelle. Kun usko yhtenäisyyteemme on vahva, ja teemme kaikkemme velvollisuutemme vuoksi, läpäisemme pimeyden, ja tulkoon se auringonnousu, jonka kohtalomme on luvannut…”
Tuhkan täyttämässä maailmassaan matoralaiset olisivat ottaneet kiinni mistä tahansa, joka edes hetkeksi sai heidät unohtamaan lyijyn ja palavan lihan leuhkan. Se, että heidän sisäistä tulta lietsoi Pyhän Kaupungin korkein pappi, riittien mestari, oli tismalleen, mitä hopeapäiset asukkaat tarvitsivat. Todellisuuksien kauhut taistelivat tappiollisesti ihanteiden hohtoa vastaan. Punainen pappi oli yhtä suuri sankari Kaupungin asukkaille kuin kuka tahansa verta vuodattava sotilaskin. Se toi lohtua selviytyjille ja rohkaisi heitä marssimaan eteenpäin. Se toi pelastusta runnelluille, jotka näkivät taas syyn elää vielä yhden päivän.
Niin syvään he keskittyivät puhujan jokaiseen sanaan, että heitä olisi voinut luulla unohtaneen tulituksien kaiut ja räikeät värit, jotka piileksivät vieläkin horisontissa.
”Olkoon Suuri Henki kanssamme.”
Lähetys päättyi siunaukseen ja punainen profeetta, kaupungin turaga, astui pois kameran edestä studion toiselle puolelle linnan tapaan muuratun lähetystornin sisällä. Joukko matoralaisia, jotka olivat piileskelleet linssin ja mikrofonin takana, virtasivat huoneen joka kolkkaan omilla sovituilla tarkoituksillaan. Logistiset jälkityöt oli jätetty avustajaryhmälle, joiden taistelu pitää kaupungin infrastruktuuri toiminnassa oli melkein yhtä verinen kuin kadunvarsien kivääripiiritykset.
”Todella mahtavaa. Siis, aivan upea puhe, kuten aina, oi turagamme”, nuori le-matoralainen avustaja, Karana, ilakoi monisivuisen lehtiönsä ja sotkuisten paperimuistioiden kanssa saattaen samalla punaista profeettaa.
”Teen vain, mitä kansa haluaa”, punainen turaga vastasi ilman selkeää tärkeilyä. Hän oli tottunut kaupunkilaisten osoittamaan uskoon.
”Kansa oikein rakastaa puheitasi. Olette yhtä sankari heille kuin Toa Lhikan. Tietenkin, ilman teitä ei olisi Toa Lhikania myöskään…”, avustaja yritti jonglöörata paperiensa ja sanansa asianmukaiseen järjestykseen. Turaga hykersi hiljaisesti itselleen le-matoralaisen yrityksestä.
Karana onnistui lopulta nappaamaan sivujen seasta etsimänsä paperin.
”Ai niin, Komitea lähetti porukkaa. Haluavat puhua kanssasi. He odottavat jo kokoushuoneessa, oi Dume.”
Turagan ilme jäykistyi hieman. Hänen hymynsä alkoi raueta, mutta ei antanut sen näkyä avustajalleen.
”Ymmärrän. Käske vahkien odottaa toisaalla sen aikaa”, turaga vastasi ja vaihtoi koruttoman esittäytymisvaatteensa takaisin purppuroilla kirjailtuun omoforiinsa. ”Saa nähdä kuinka kauan tällä kertaa kestää.”
Ovi avautui kylmän väriseen kokoushuoneeseen. Turaga saapui vastaanottamaan odottavia Pyhän Kaupungin Komitean edustajia.
”Herra Karao, neiti Kunaki, on ilo tavata teitä ehjin nahoin”, turaga toivotti Kaupungin Komitean maistraatteja kolmin siunauksin ja pienellä kumarruksella asemastaan huolimatta.
”Ei tarvitse nöyrällä, turaga Dume. Tarvitsemme vain allekirjoitukset”, onu-matoralainen vastasi kärsimättömästi. ”Varmasti muistat mistä on kyse?”
”Ah, mutta niin tietenkin, Herra Karao”, Dume äännähti hieman liiankin ystävälliseen sävyyn, joka selkeästi ei lievittänyt Karaon tunnetilaa. ”Jos kuitenkin muistuttaisitte, ihan varmuuden vuoksi…”
Ko-Matoralainen huokaisi. Kuten toverinsakin, häntä ei myöskään kiinnostanut pitää päätään kylmänä Turagan edessä.
”Tämä on siitä tukiaisesta Le-Metrun kulkuneuvoteollisuudelle, sekä sokeritehtaille”, Ko-matoralainen tarjosi kansion ja kynän Dumelle. Turaga vastaanotti tiedostot ja ilman viivettä otti kansiossa säilötyt sopimukset ulos kynä valmiina toisessa kädessä.
”Ahaa, niin tietenkin. Tunnetustihan autopohatat ja sokerimagnaatit kärsivät paljonkin sodan aikana”, Turaga puhui sopimusta silmäillessään.
”Onko tuo ivaa, oi Turaga?” Karao vastasi siten, että hienovaraisesti, mutta selkeästi kommunikoisi, kuinka heikkoa jää oli punaisen papin alla.
”Ei tietenkään, hyvä ystäväni. Pidänhän minäkin nopeista autoista… Ihan siis tähän laatikoon myös?” Dume kääntyi Onu-Matoralaiseen hymyllä. Hän vastasi samalla sävyllä, joka ei tuonut Onu-Matoralaiselle mielihyvää. Karao kuitenkin jätti asian sikseen, tietäen hyvin, ettei vanhan ukon kanssa kannattanut aiheuttaa kinaa. Turaga täytti paperit ja laittoi ne turhankin siististi takaisin kansioon, ja tarjosi sen hymyillen takaisin ryppyotsaisten magistraattien käsiin.
”Toivottavasti oli tarpeeksi”, Turaga vastasi, ”näinä aikoina pieninkin apu tuntuu suurelta teolta”.
”Niinpä niin”, Kunaki laittoi kansiot salkkuun. ”Saattaa olla, ettet tarvitse tehdä suurtekojasi enää paljoakaan”
”Miten niin?” Dume kyseli.
”Päätimme turvallisuussyistä lakkauttaa puheiden lähetykset toistaiseksi”, Karao vastasi tunnottomasti.
”Minun lähetykseni? Mutta minulle on luvattu tämä sodan alusta asti. Mitä kansalaisemme sanoisi asiasta?”
”Kansalaiset voivat oppia elämään sen kanssa. Emme voi pyhittää Temppelin hallintoelintä epätärkeille tehtäville”, Ko-matoralaisen sanojen painotukset eivät piilottaneet väheksynnän jälkiä. Dume ei osannut määrittää, oliko se kohdistettu häneen vai Kaupungin asukkaisiin.
”Epätärkeää? En tiedä olisinko täysin samaa mieltä. Minusta puheet ovat olleet oikein arvokkaita.”
”Mielipiteesi eivät ole tärkeitä, Turaga. Nämä asiat eivät ole sinun käsissäsi, eikä kuuluisi olla. Tarvitset vain totella Työliittoja ja Komiteaa”, Karao osoitti etusormella Turagaa päin alleviivaten tämän asemaa Pyhän Kaupungin hallinnon tikapuilla.
”Voit jatkaa rituaalejasi, mutta jätät kaiken muun meille. Ymmärrätkö, oi Turagamme?
Turaga Dume jäykensi sinnikkään hymynsä ja vastasi kaikkein myönnyttävimmällä sävyllä, jonka hän kykeni tavoittamaan: ”Ymmärrän.”
Komitean lähettiläät nyökkäsivät ja aloittivat paluumatkansa lähetystorneista Turagan saattamana.
Sireenit ulvoivat ja niiden seuraajina pommien jyrinä. Ne olivat lähempänä kuin kukaan olisi toivonut. Lähetystornin henkilökunta aloitti kiireisesti, mutta järjestetysti evakuoitumisen. Toimenpide oli harjoiteltu ja toteutettu tarpeeksi usein jo muodostamaan rutiinin.
”Turaga Dume, on aika lähteä!” Karana osoitteli pako-ovien suuntaan maltittomasti.
”Ymmärrän, läh-”
Toinen räjähdys järisytti käytäviä, ennen kuin punainen profeetta sai lauseensa loppuun. Tomu ja valaistuksen antautuminen oli merkiksi pamauksen läheisyydestä. Matoralaiset lähetystornin sisällä yrittivät pitää orastavaa paniikkia parhaansa mukaan hallinnassa.
Vain Dume pysyi yhtä vakaana kuin aiemminkin ja jatkoi marssimista. Ohi kulkiessaan Turaga tähysti panssaroiduista ikkunoista kaduille. Vahki-sotilaat saattoivat kiperästi Komitean lähettejä haarniskoitujen vaunujen suojaan aloittaen ajomatkansa takaisin kohti bunkkeri-tukikohtiaan.
”Karzahnin äpärät”, Dume kuiskasi hampaidensa välistä kenenkään sitä kuulematta.
Vuosia sitten Suuren Kaupungin yöt olisivat olleet yhtä häikäiseviä kuin päiväsaikaan auringonvalojen osuessa kristallitornien ja suur-tehtaiden kiiltävään metallikylkeen. Tekovalojen sateenkaaren värit olivat kuitenkin vaihtuneet betonin ja terästen varjoihin, joiden kolkissa useat kuljetusvaunut liikkuivat korttelista kortteliin tuoden elintärkeitä resursseja taistelujen eturintamille. Yksikin vaunu olisi voinut karata helposti laumastaan ellei liikennettä olisi koordinoitu jokaista yksityiskohtaa myöten. Tämä tarjosi alibin yhdelle tyystin tavanomaiselle vaunulle, joka saapui satunnaisen näköisen varastotilan eteen. Vaunun itsensä oli ehdottomasti tarkoitus olla juuri siellä juuri sillä hetkellä. Sen sisällön, taasen, ehdottomasti ei.
Vaunun ovi avautui ja Turaga Dume astui ulos entisen tehdasvaraston eteen.
Tila oli täysin evakuoitu sodan syttyessä, mikä oli täydellinen mahdollisuus sen uusille omistajille. Sen vähäinen taktinen arvo tarjosi parhaimman turvapaikan arkaluonteisille projekteille, joista vain harvat ja valitut olivat saaneet tietää. Yksi näistä valituista astuikin tallin sisään mustiin siteisiin kieddotujen vahkien saattamana.
Useiden koodilukkojen takana odottava kuormahissi vastaanotti punaisen Turagan.
Hän odotti pitkään, kunnes hissin ovet avautuivat satoja metrejä pitkiin luolakäytäviin, jotka kietoutuivat toisiinsa sokkeloiksi. Kallioseiniä koristi ainoastaan kirjain- ja numeromerkinnät henkilökunnan helpotukseksi. Turagan saattue oli jo kauan sitten kartoittanut luolakäytävät ulkomuistiin. Turaga ei nähnyt kunnioittavansa tukikohdan rakentajia tarpeeksi tehdäkseen samaa.
Monien kaikuvien askelien jälkeen raskas betoniovi ja sitä yhtä raskaasti aseistetut vahkit estivät saattueen. Koodien vaihto robottisotilaiden välillä ja Turagan identiteetin varmistus täytti kaikki turvallisuusmääräykset. Betoniovi liikkui, tai pikemminkin “työnsi” itsensä suurella vaivalla auki Turagalle testaten tämän kärsivällisyyttä.
Oven takana useat fosforivalot häikäisivät tukikohdan varjelluimpia salaisuuksia. Suunnaton kammio avautui Turagan eteen ja hän astui sisään melkein areenan kokoiseen tilaan, joka oli jaettu kolmeen eri kerrokseen: Kolmas kerros, jossa Dume seisoi, oli laituri ja sille johtava jalkakäytävä suojakaiteilla kuin oli itsenäinen taso, selvästi rakennettu siihen muuta hallia myöhemmin.
Kakkoskerros näkyi kammion toisella puolella seinien ikkunoiden takaa, jossa puhtaan valkoista tilaa miehitti puhtaan valkoisiin pukeutuneet tieteilijät. Sitten oli pohjakerros, jota Dume katsoi kaiteiden takaa. Siellä kymmeniä metrejä pitkiä teräspöytiä järjesteltiin seinästä seinään samalla, kun lukuisat matoralaiset tutkijat paperiensa kanssa navigoivat niiden välillä. Jokaisen pöytäsarjan päällä lojui pitkittäin ruosteisia osia, jotka Turagan näköalalta näyttivät teollisuusromuilta. Tai ruumiilta. Dume ei tarvinnut jäädä pohtimaan, vaan hänet opastettiin alas käyttäen toista hissiä laiturin nurkassa.
Vaikkei hissimatka ollut pitkä verrattuna edelliseen, se antoi Dumelle silti tarpeeksi aikaa ajattella, kuinka paljon hän inhosi tavata tukikohdan vastaavia. Lähestyessään lattiatasoa pöytien päällä lojuvat tutkimusaineistot tulivat tunnistettaviksi. Useita, satojen tuhansien vuosien kerryttämän lian ja syövytyksen jättämät punaruskeat kotelot ja panssarit näyttivät yhä miltei koskemattomilta. Ne olivat fossiileja. Ajan jyrsinnästä huolimatta ne olivat kuitenkin vielä tunnistettavasti hyönteismäisiä, tarkalleen ottaen kuoriaisen muotoisia jäänteitä. Fossiileja ajasta, jota useat uskoivat vain myyteiksi, kun taas osa liian suureksi harmaa alueeksi akateemiselle diskurssille.
”Lopun Parvi”, Dume mietti äänettömästi. Matoralaisen myytin pelätty viimeinen vaihe. Muoto, jonka he ottaisivat luomakunnan lopussa. Kaupungin tietäjänä tuomiopäivän ennusteiden todistaminen kalvoi häntä syvästi. Mutta Kaupungin tärkeimpinä, ei, tärkeimpänä poliittisena johtajana, Dume siirsi katseensa fossiileista yhtä ilmeettömästi kuin saapuessaan. Hänen silmänsä kohdentui kammion keskellä seisoviin henkilöihin.
Kolme Toaa. Ei, yksi Toa, kaksi olentoa. Koko “perhe” oli koolla, Dume mietti ja kirosi itselleen.
Toa, sininen ja valkoiseen pukeutunut nainen nimeltä Niz, ei olisi huomannut Dumen läsnäoloa ellei hänen katseensa olisi juuri silloin siirtynyt kumppanistaan. Toa oli kuitenkin odottanut tapaamista ja tervehti Turagaa niin ystävällisesti kuin voi, joka ei myönnettävästi ollut paljon.
“Turaga Dume”, Niz sanoi, “saavuitte aikaisin”.
Ennen kuin Dume ehti vastata, toinen, nuorempi ääni kuului takaa.
“Se sen jätkän nimi oli! En koskaan pysy perässä siitä, ketä kaikkia tällä liikkuu!” Ääni kuului toan kaltaiselta nuoremmalta naiselta. Ei, ei toa. Jotain muuta. Dume yritti parhaansa piilottaa tyytymättömyyttään Nizin “tytärtä” kohtaan.
“Kaiken epäolennaisen muistaminen ei ole tärkeää, Xen”, kolmas jatkoi. “Niz, ehkä on parasta jos jätämme teidät kahden.”
Niz nyökkäsi ja antoi puolisonsa poistua. Turaga otti laihaksi lohduksi, ettei hänen tarvinnut käydä läpi muodollisuuksia Nizin seurueen kanssa. Tieteilijä ja tämän aviomies olivat luonteeltaan kuin yö ja päivä, mutta kumpikaan ei Turagaa miellyttänyt.
Hopeakasvoinen soturi oli toan näköinen, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Siluetistaan huolimatta kralhissa oli monta asiaa hieman… väärin.
Sen liikkeet olivat hieman liian sulavat, liian laskelmoidut. Sen ilmehdinnät vaihtelivat mekaanisen jäykkyyden ja epäorgaanisen kitkattomuuden välillä. Kehon osissa, missä olisi pitänyt olla lihaksia, oli sen sijaan metallijänteitä ja valoa. Silmien sijaan Nui-Kralhilla oli hohtavat, keinotekoiset näkömekanismit. Ellei Turaga olisi tutustunut tämän jokaisen sotapäällikön aineistoihin aiemmin, Miru-kasvoisen soturin olisi voinut uskoa olevan täysin kone, mutta faktat soturin todellisesta, näkymättömästä orgaanisuudesta ei helpottanut Dumen oloa ollenkaan.
Turaga kuitenkin suoristi itseään lähestyvän Nui-Kralhin edessä.
”Kenraalikapteeni”.
”Dume”, Mustan Käden laivaston johtaja vastasi tunteettomasti ja koruttomasti katsomatta punaista profeettaa silmiin. Hän ei olisi tarvinnutkaan tietääkseen, miten Turagan silmäluomi nykäisi kenraalikapteenin tahallisesta asemien väheksynnästä. Yhtä kolkosti Kralhi kääntyi nuoren seuraajansa päin. ”Tule Xen. Äitisi tarvitsee kaiken huomiokykynsä.”
Kralhi ja vahki marssivat ulos kääntymättä kertaakaan Turagaa päin. Punainen profeetta oli tottunut hillitsemään hermojaan kenraalikapteenin edessä, ja taisteli haluaan vastata tuleen tulella.
“Pahoittelut”, Niz aloitti, “en voinut tulla saattamaan teitä itse.”
“Tiedän”, Dume vastasi pitäen katseensa tiukasti kiinni tieteilijässä. “Ei ole aina helppoa tulla todistamaan, että teette oikeasti jotain ansaitakseen elannon.“
Ensimmäinen laukaus. Turagan lausahdus oli laskelmoivan kopea, mutta Niz piti selkänsä suorana. Toan tyyneys piti huolta, ettei Dumen peli kääntyisi helposti tämän puolelle. Sen sijaan, Niz ohjasi Turagan huomion taitavasti tutkimukseen.
“Kuten näette, meillä on enemmän aineistoa kuin aikaisemmin. Osaston laajennus on tullut tarpeeseen, kuten olin arvioinut.”
Tieteilijä ja kaupungintietäjä kävelivät ristikkoon asetettujen fossiilipöytien kyljessä. Joka toinen oli merkitty ja numeroitu, ja jokaisesta niistä Niz olisi voinut kertoa jokaisen huomioitavan yksityiskohdan- Hän olisi varmasti tehnytkin niin, ellei hän olisi tiennyt entuudestaan, miten Dume ja hänen kaltaisensa näkivät tieteenalan pelkkänä kilpailuna. Läpimurtojen tekeminen oli vain yksi monista sodankäynnin muodoista. Niz joutui kuitenkin myös myöntämään itselleen, että hänkin nautti Turagan tylsistyttämisestä ja ajan hukkaamisesta, niinkin lapselliselta kuin se tuntuikin. Tai ehkä Nui-Kralhin ja Xenin kärsimättömyys byrokraatteja kohtaan oli alkanut tarttumaan häneenkin.
Rutiininomaisesti Niz onnistui selittämään jokaisen uuden, pienenkin läpimurron. Turaga ainoastaan nyökytteli vastaukseksi. Niz ei ollut varma, oliko tämä hyvä merkki vai oliko Turaga kiireinen miettimään seuraavaa viiltoa, jonka voisi suullaan esittää.
Viimein, Turaga osoitti Bohrokin jäänteitä pöydällä. ”Tässä ne siis ovat.”
Niz pysähtyi jaloilleen, kun huomasi Turagan pysähtyneen paikallaan.
“Kuntieni pyhimpiä legendoja, salatuimpia oppeja joita vain korkeaoppiset harjoittajat on sallittu lukemaan. Suuret Puhdistajat, ja nyt ne lojuvat romumetallina.”
“Luulin, että Turagaa ei haitannut uskon häväistys”, Niz tuumasi. Kysymys oli täysin retorinen, vaikka Dumen uskonnollinen näkemys oli yllätys toalle, joka ei ole koskaan ajatellut kaupungintietäjää muuna kuin pragmaattisuuden ja nykyhetken realiteettien ahdaskatseisena puolestapuhujana.
“Ei haittakaan, mutta tiedän, että jotkut asiat ovat silti säädyttömiä”, Dume vastasi synkeästi.
“Turaga voisi ajatella asiaa näin. Mitä kauemmin projektimme etenee, sitä enemmän voimme oppia. Ja oppimalla teemme myyteistä arkea. Tämä on täsmälleen sitä, mitä ohjelmallasi tavoitellaan, eikö vain?”, Niz sanoi itsevarmasti. “Ja nyt, kun meillä on tämä osasto, voimme harkita aiemman laitoksen käyttämistä uuden osaston perustamiseksi-”
“Valitettavasti, neiti toa, tämä ei tule tapahtumaan”, Dume katkaisi Nizin puheen kesken. Tämäkö se oli, mitä Turaga oli kaiken aikaa hautonut, Niz mietti. Dume käänsi katseensa avustajaansa päin, jonka Niz tajusi vasta olleen koko ajan katseensa nurkassa.
Avustaja Karana toi pahvikansion Dumen käteen ja tämä antoi sen Nizille luettavaksi.
Tieteilijä käänsi kansion sivuja. Jokainen uusi ilmoitus oli edellistä tyrmistyttävämpi.
“Ei. Tämähän on…”
“Säädytöntä?” Dume kuittasi toan tunteen. Niz ei voinut vastustaa kääntämättä tunnetilaansa ilmi antavaa katsettaan takaisin Turagaan, jonka suupielessä liikkui iljettävä virne.
“Olette saaneet tarpeeksi aikaa ja resursseja tähän projektiin. Kaikki laskelmat ja numerot ovat osoittaneet, että ne eivät ole tasavertaisia tuloksiin. Ehkä neiti tieteilijä ei arvosta taloustutkimusta alana, mutta tekin varmaan ymmärrätte, miten sijoittaminen toimii”, Dumen jatkoi tyyneesti, mutta pienoinen kiihkeys puheen alla oli paljastui Nizin korvissa helposti ivaksi.
“Itäinen rintama kärsii sillä välin, kun te leikitte romumetalleilla. Voit toki kertoa, miten arvokas tämä pelleily on ollut, kunhan lupaat kertoa myös meidän pojillemme rintamalla samaa henkilökohtaisesti.”
Niz veti syvään henkeä hillitäkseen itseään, jotta voisi käyttää tunteitaan myöhemmin hyödyllisellä ajalla. Valitettavasti Turaga oli kanssakäynyt tietelijän kanssa tarpeeksi, että tiesi tämän olevan merkki tulevasta voitostaan.
”Sinä tiedät oikein hyvin, mihin tällä pyrimme. Ja niin tietää etulinjammekin. Vahkit yksinään eivät voita tätä sotaa, mutta jos emme löydää korvaajia entisestään nopeammin kaatuville toille, me emme-”
”Ratkaisu, jota etsit, toa Niz, ei löydy muinaisia reliikkejä kaivelemalla. Sen, minkä Suuri Henki on haudannut, on tarkoitettu unohdettavaksi”, Dume puhkui dokumenttiensa avulla löytynyttä uutta uhmaa.
”Ja jos luulettekin edes hetken, että voitte jatkaa tutkimusta Metru Nuin ulkopuolisella rahoituksella, tiedät hyvin, miten helposti teidät olisi tulkita… turvallisuusriskiksi, tai jopa maapetturiksi.”
Niz kääntyi taas kohtaamaan Dumen katseen.
“Voit, mutta olet ehkä unohtanut, että se valta ei ole turagoiden puolella. Niin kauan, kun Herra siunaa toimintaamme, pelkäänpä, että vaihtoehtosi ovat… rajoittuneet.”
Dume ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti, mutta Niz ei saanut siitä paljoa lohtua.
“Sitten peli jatkuu,” Turaga Dume lopetti ja käänsi selkänsä Toaa kohti kävellen pois fossiilipöydiltä kohti hissiä avustaja tiukasti vanavedessään. Pahvikansio dokumentteineen oli kaapattu töykeästi Nizin käsistä. Veden toan katse jäi pitkäksi aikaa seuraamaan poistuvan Turagan saattuetta. Hapan ilme kasvoillaan hän palasi takaisin työhönsä. Tutkimus jatkui. Ilmapiiri sen ympärillä vain oli muuttunut asteikolla happamaksi.
Hissin ovet avautuivat kaupungin Turagalle ja hänen avustajalleen. Toisin kuin monet ajattelivat, Dumelle tämä oli vain yksi välikohtaus lukemattomista monista. Tällaiset neuvottelut olivat jo niin arkipäivää, että vanhimmat niistä olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan. Dumen oli väkisinkin oltava iloinen, ettei hän ollut enää nuori toa. Vaikka turagat olivat luontaisesti taipuvaisia asioiden muistamiseen, ihan jokaista ärsyttävää muistoa ei ollut tarpeen raahata koko elämää mukanaan.
”Karana, olet ollut kanssani jo pitkään. Olet rehellinen ja luotettava nuori mies. Sinun ei kannata tuhlata aikaa minun kaltaisille käppänöille”, Dume kääntyi puhumaan avustajalleen, joka vilpittömästi kuunteli Turagan jokaisen sanan.
”Et ole käppänä, oi Turagamme! Siis olet vielä kovin nuorikin Turagaksi- tai siis”
Dumea laittoi kätensä nuoren matoralaisen olkapäille.
”Kuule, kaltaisesti ahkeruudet pitää palkita. Näin asiat kuuluu olla. Laitan viestiä eteenpäin Komitealle. Tästä päivästä lähtien jatkat heidän sihteerinään.”
Karana tuskin pystyi hillitsemään jännitystään uransa suurimmasta ja täysin yllättävästä läpimurrosta.
”Ihanko totta? Voi Mata Nui, johan tässä- Tarkoitan, kiitoksia oi Turagamme. Ei, siis en tiedä, miten ikinä kiittäisin.”
Dume hykersi hiljaa. ”Ei tarvitse miettiä sitä nyt. Tulet vielä saamaan paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa…”
Onu-Metrussa, syvällä betoniseinien ja tietoterminaalien keskellä Niz huokaisi syvään ja nojautui tuoliinsa. Useat taulukot, yhtälöt ja laskelmat välkähtivät koneiden näytöistä sinisinä valoina mustassa huoneessa. Aina välillä Niz pohti, oliko viisasta hukuttaa päivän stressit työskentelemällä läpi yön. Se oli kuitenkin tuntunut jälleen helpoimmalta tavalta unohtaa poliitikkojen kanssa vääntäminen. Työhuoneessaan hän sai ajatuksensa kohdennettua niin, että kaikki muu unohtui ainakin hetkeksi.
Huoneen vasemmalla laidalla hiljaa kupliva akvaario oli ainoa näyttöpäätteiden lisäksi loistava valo. Sen sisällä kasvavat korallit ja hiljaa uiskentelevat pienet äyriäiset olivat vain näkyvin elementti karussa ympäristössä jollakin ilveellä kukoistavassa lasisessa maailmassa. Todellisuudessa akvaariossa kukoisti kokonainen mikrokokoinen elinympäristö, jota veden toa ylläpiti sekä huolella että taidolla. Sitä oli helppo jäädä tuijottelemaan kaikkein pisimpinä öinä. Sen väreilevää pintaa katsellessa hän jäi aina miettimään, kauanko oli siitä, kun hän oli viimeksi koskettanut merta… tai puhunut niille, ketkä siellä asuivat.
Ajatuksissaan Niz silmäili viereistä paperikasaa, joista päällimmäistä koristi Turaga Dumen allekirjoitus. Karzahnin päällepäsmäri, hän ajatteli. Jos kukaan maailmassa kykenisi kilpailemaan kiittämättömään työhönsä totaalisesta omistautumisesta, se olisi tuo omahyväinen, tekopyhä, lyhytkasvuinen Kaupungin tietäjä. Ehkä juuri tämän takia he eivät koskaan voisi koskaan kohdata silmästä silmään. Niz hihitti itselleen hölmöstä sanaleikistä, mutta pian hänen hymynsä viileni huomatessaan silmännurkastaan yhden monitoreista syttyvän.
>Iltaa.
Vihreä teksti sykki siitä ainoasta näytöstä, joka pysyi muuten aina pimeänä. Niz huokaisi syvään. Linjan toisessa päässä kirjoittava henkilö oli raskas kommunikaatiokumppani aivan muista syistä kuin kaupungin turaga. Tai ehkä raskaan sijasta oikea sana olisi ollut ”painostava”. Ammatilliset intressit saivat hänet kuitenkin toimeen. Hän työnsi tuolinsa monitorin eteen ja naputti vastauksen väleistään aivan tolkuttoman pölyisellä näppäimistöllään.
Hän jäi tuijottamaan ruutua vastausta odottaen. Hän joutui kuitenkin vartomaan sitä ainakin kokonaisen minuutin, joka tuntui tolkuttoman pitkältä ajalta vain tuijottaa kahta vähäsanaista tervehdystä. Lopulta näyttöön kuitenkin välähti lisää tekstiä. Niz oli varma, että pieni odotus viestien välissä oli jonkinlainen testi. Hän ymmärsi keskustelukumppaniaan sen verran, että arveli sen olevan jotain, mitä tämä tekisi,
>Oletko yksin?
>Olisi sopimatonta tulla häirityksi, eikö vain?
Niz kirjoitti vastauksensa jo valmiiksi, mutta ei lähettänyt sitä, ennen kuin oli tavan mukaisesti vilkuillut hetken ympärilleen. Hän tiesi, että ele oli täysin turha. Se oli hänen työhuoneensa ja siihen oli pääsy hänen lisäkseen vain kahdella muulla. Hänen tyttärensä kuitenkin teeskenteli vakuuttavasti nukkuvansa noin yksitoista kerrosta alempana. Hänen puolisonsa taas oli marssinut oletettavasti pitkään palaveriin Nurukanin ja Nahon kanssa. Le-Metrun ilmateitse kulkevat huoltokuljetukset olivat palatessaan jääneet jumiin yllättävän syvälle rintamalta työntyneen odinalaisen ilmatorjuntapatteriston taakse. Se tarkoitti, että Mustan Käden laivaston palveluksia tarvittiin jälleen. Ja se taas tarkoitti, että Nui-Kralhi tuskin palaisi ennen aamua.
Oli siis sula mahdottomuus, että huoneessa olisi hänen lisäkseen ketään muuta kuin kommunikoinnista viis välittävät merenelävät. Mutta Suuren Hengen luomukset olivat tapojensa orjia. Niz tiesi sen paremmin kuin suurin osa.
>Olen.
Seuraavaa vastausta hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Se ei kuitenkaan tullut enää viestin muodossa, vaan näytölle ilmestyi saapuvan videopuhelun merkki. Yhteys Metru Nuin ulkopuolelle oli sillä hetkellä harvinaista herkkua, eikä se jäänyt Niziltä huomiotta, kun hän painoi näppäimistöstään painiketta avatakseen linjan.
”Hyvää iltaa, tohtori”, hopeisen skakdin virnuilevat kasvot tervehtivät häntä. ”Arstein”, Niz nyökkäsi kunnittavasti. Skakdin kuvan tausta oli jälleen kerran himmennetty niin, ettei siitä saanut juurikaan selvään. Hän näki ainoastaan pimeydessä kiiluvat kasvot ja piirun verran paksun takin peittämiä olkapäitä.
“Kuinka valitettavaa, että emme koskaan löydä aikaa epämuodollisuuksiin, eikö vain?” Skakdi hieroi leukaansa kasvot taittuneena lievään hymyyn. Niz odotti maltillisesti keskustelukumppaninsa seuraavaa vastausta. Tämän vihjailut ja hämäykset eivät olleet uusia eikä mitään, mitä toa ei jo ennaltaan kestänyt.
”Vastaanotin viimeisimmän tutkimusraporttisi eilen, tohtori. Kaikesta päätellen näyttää, että hypoteesini oli paikkansapitävä.”
Niz nyökkäsi ja kurotteli avaamaan pöytälaatikkonsa monitorin alta. Sormenjälkitunnistimella varustettu laatikko loksahti auki ja toa nosti sieltä esiin paperiset versiot skakdin mainitsemista raporteista.
”Meillä ei ole vieläkään kovin pitäviä ideoita siitä, kuinka saamme liuotettua seoksen niin, että metallin rakenne ei haurastu, mutta testit neljä ja viisi tuottivat odotetun tuloksen”, Niz selosti silmät tiukasti naulittuna omasta näppäimistöstään peräisin olevaan tekstiin. ”Kahdeksankymmenen prosentin resilienssi raa’alle elementaalienergialle on tukevasti hakemiemme raja-arvojen yläpuolella.”
”Olemme molemmat perillä tuloksista”, Arstein vastasi. Hänen äänessään ei ollut varsinaista kärsimättömyyttä, mutta Nizistä tuntui silti, että hänen kertaustaan tuomittiin.
”Mutta tahdon tietää, mitä seuraavaksi. Muistiinpanot, jotka olit lisännyt raportin kaksi liitteisiin antavat olettaa, että alkuperäisellä sidosainemenetelmälläsi saattaisikin edelleen olla potentiaalia.”
Niz irvisti. Hän oli arvannut, että hänen kylmäpäinen kollegansa tarttuisi siihen. Hän oli kuitenkin kirjoittanut liitteen sen tietoisen riskin ottaen, että he päätyisivät vielä testaamaan sitä.
”Valitettavasti se olisi kaikkein loogisin ratkaisu haurausongelmaamme. Elementaaliresilienssi ei merkkaa paljoa, jos metallin saa kuitenkin voimalla taipumaan. Jos haluamme prototeräksen tasoista lujuutta, meidän täytyy… kääntyä biologisiin vaihtoehtoihin.”
”Valitettavasti?” Arstein ihmetteli. ”Hyvä tohtori, tieteen edistysaskelien tavoittelemisessa ei ole mitään valitettavaa. On ainoastaan tutkimattomia mahdollisuuksia. Se on taidetta.”
Niz irvisti uudestaan. Arstein oli tietenkin täysin oikeassa. Eikä heidän suunnitelmien irvokkuus häntä varsinaisesti häirinnyt. Hän oli viettänyt puolet yliopistoajoistaankin jonkin tietoisen elemänmuodon aivot kourissaan. Sen sijaan häntä karmi seuraukset. Hän tiesi, että hän ei koskaan saisi Mustan Käden neuvostolta lupaa testien jatkamiselle. Joten jo toista kertaa hyvin lyhyen ajan sisään hänen olisi tehtävä kokeet salassa.
”Olet tietenkin oikeassa”, hän myönsi yrittäen parhaansa mukaan peitellä kasvoiltaan epäilyksen rippeitä.
”Joten”, Arstein tivasi. ”Mitä seuraavaksi?”
”Verenluovutukseen valitut ruumiit ovat yhä meidän hallussamme. Kudosten keräämisen pitäisi olla vaivatonta.”
”Erinomaista”, Arstein virnuili, ”Testaa uutta seosta niin pian kuin mahdollista. Tahdon vertailla tuloksia oman tutkimusryhmäni dataan.”
”Kaikella kunnioituksella, sinun tutkimusryhmäsi arvioi seokseen tarvittavan verimäärän hirvittävällä marginaalilla alakanttiin. En tiedä, ovatko mittauksemme millään tapaa vertailukelpoisia.”
Sydänkivi hypähti toan rinnassa. Sen seurauksena arkkikrana sen takana liikahti myös. Myöhäinen kellonaika varmasti vaikutti siihen, miten paljon hän sai suodatettua omaa puhettaan. Arstein ei kuitenkaan ottanut tohtorin kommenttia vastaan epäkunnioittavana. Niz oli oikeassa ja sataprosenttisen oikeutettu kritiikkiinsä.
”Tohtori hyvä, tiedät varmasti, kuinka vaikeaa on löytää luotettavia biologeja, kun maailman terävimmät mielet ovat jakautuneet jompaan kumpaan sotanne osapuolista”, skakdi huomautti hienovarainen happamuus äänensävyssään.
”Mutta olet valitettavasti oikeassa. Olen jo tehnyt laboratoriohenkilökuntaani sen kauan kaipaamia muutoksia. Sain irroitettua tohtori Radakin hetkeksi rautalaivaston palveluksista. Uskonpa, että hänen metodinsa kohottavat datankeruumme laadun vertailukelpoiselle tasolle.”
Niz ei voinut estää hämmästystä näkymästä kasvoillaan. Pohjoisen maailman biologiset piirit olivat pienet ja Niz oli hyvin perillä siitä, miten merkittävä kiinnitys Radakin kaltainen pioneeri oli. Hän ei osannut edes kuvitella, millaisia temppuja Arsteinin oli täytynyt tehdä – tai millaisia summia rahaa oli täytynyt liikkua – että moinen siirto oli saatu tapahtumaan.
”Hän on… lahjakas”, Niz myönsi. Arstein nyökkäsi siihen hyväksyvästi.
“Hän syntetisoi uuden seoksen täällä heti, kun sinun testituloksesi valmistuvat. Toivon hartaasti, että se on pian, tohtori. Meidän molempien vuoksi, Kal-metallin syntetisointi mahdollisimman nopeasti on ensiarvoisen tärkeää.”
Niz nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän vilkaisi sivusilmällään hopeista viisisakaraista kilpeä, joka lepäsi hänen työhuoneensa perällä metallisen kehikon sisällä. Ficuksen merkillinen sotasaalis oli laukaissut Mustan Käden ja sen harvalukuisten hyväntekijöiden ja kollegojen yhteisen suunnitelman uudelleenluoda sen kummallinen metallinen koostumus. Jarrua oli täytynyt painaa kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun siitä oli viimein onnistuttu saamaan käyttökelpoinen näytepala ja sen ominaisuuksia päästiin tutkimaan tarkemmin.
Kun se oli paljastunut yhtä paljon lihaksi ja vereksi kuin metallien seokseksi, tutkimustyö oli hyllytetty. Kilven proteiinijäljet oli lukuisista mutaatioista huolimatta edelleen mahdollisia jäljittää. Se tieto ei ollut miellyttänyt ketään. Kal-metalli oli muuttunut kahdessa viikossa Metru Nuin pelastavasta haaveesta irvokkaaksi kuriositeetiksi Nizin työhuoneen sisutuksessa.
Kunnes Arstein oli astunut kuvioihin. Siitä lähtien Niz oli puskenut tutkimusta eteenpäin yksin. Olkoonkin, että jopa Mustan Käden avokätisiä budjetteja paremmin rahoitettuna.
”Suurin osa henkilöstöstämme on siirretty kenttälabroille. Uskon saavani tuloksia lähipäivinä.”
“Mietitkö samaa kuin minäkin, tohtori?”
Niz ei vastannut välittömästi. Toalta kului hetki edes tajuta, kuinka skaksi vauhdilla käänsi keskustelun suuntaa. Niz kohotti kulmaansa kysyvästi, joka riitti ruudun toiselle puolelle vastaukseksi.
“Oletko miettinyt, miten loistavaa se on?” Arstein painotti lausahdustaan laittamalla molemmat kätensä ristiin leukansa eteen.
“Loistava?”
“Ehkä ei “loistava”. Ehkä “poeettinen?” “Ironinen?“ Paljon tunteita se herättää, enkä usko ettetkö sinä tuntisi täysin samoin.”
“Mitä minun kuuluisi tuntea?”
Niz näki, miten ruudun toisella puolella hänenkeskustelukumppaninsa käänsi katseensa pois hänestä. Niz ei ollut enää varma, kenelle tämä enää edes puhui.
“Eikö se tuntunut sinustakin uskomattomalta, kun ensimmäistä kertaa sait ne fossiilit käsiisi? Kivenkova todiste, että maailmanloppu on yhtä todellinen ja vääjäämätön kuin aamu ja ilta. Kun otit tehtäväksesi tutkia niitä, ajattelitko, kuinka paljon muita kansasi iltasaduista ja loruista voivat olla todellisia? Mitä, jos Arthakan Sonnit ovatkin olemassa? Jos lentävät Kasvotiikerit ovatkin tuolla jossain? Mitä, jos sängyn alla asuukin Pehkun Mörkö? Tren Krom hiipii ovellesi ja kaappaa mielesi?”
“Mitä ajat takaa?”
Niz tiesi, että ellei hän vastaisi skakdin tuumailuun, tämä ei koskaan lopettaisi.
“Ajattele,” skakdi veti henkeä, “kuinka juuri nyt, kaikesta huolimatta, kuinka niinkin kauhea kuin Lopun Parvi onkaan, me puhumme niistä juuri nyt tällä hetkellä kuin petrimaljassa elävästä viljelmästä. Eikö se tunnu vastenmieliseltä? Eikö se tunnu väärältä? Liuokset, testit, seokset… Varjelkoon, leikimme niillä kuin ne olisivat muovailuvahaa.”
“Tämä on osa tutkimusta.”
“Ja sinä olet aivan oikeassa, arvon tohtori. Banaalia, jokapäiväistä, rutiininomaista tutkimusta. Se tekee tästä kaikesta niin runollista. Meidän käsissämme legendatkin ovat kuin muovailuvahaa. Voimme muokata niistä minkä tahansa näköisiä. Me voimme luoda omat myytimme… oman hirviömme.”
Vasta silloin Niz huomasi, että skakdi oli nojannut intensiivisesti taas ruutuaan päin kohti häntä. Punaisten silmien intensiivinen hehku saattoi syntyä ainoastaan äärimmäisestä itsevarmuudesta. Sellaisesta paikasta maailmankaikkeuden järjestyksestä, mihin Niz ei itse ollut vielä uskaltanut kurkistaa.
“Haluatko tosiaan jättää keskustelun näissä merkeissä, Arstein?”
Skakdi pysähtyi. Hän hymyili ymmärrettyään, kuinka paljon etikettiä hän oli rikkonut., Hän perääntyi hitaasti takaisin tuolinselkäänsä vasten.
”Odotamme jännityksellä tuloksiasi, tohtori.”
Lauseensa lopuksi Arstein kurtisti kulmiaan tavalla, jota Niz ei ollut ennen nähnyt.
”Näyttää siltä, että toisenlaiset velvollisuudet kutsuvat sinua, tohtori. En pidättele sinua tätä pidempään. Näkemiin.”
Puhelu sulki itsensä hämmästyttävän nopeasti jättäen pöllämystyneen Nizin pohtimaan, mikä oli syy Arsteinin nopeaan poistumiseen. Pimentynyttä näyttöä tuijottaessaan hän kuitenkin tajusi, että jotakin tai oikeastaan joku heijastui sen pinnasta. Hän kiljaisi kovaan ääneen säikähdyksestä, mutta sai hengityksensä tasaantumaan nopeasti, kun tutut kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen.
”Minä vain”, Nui-Kralhi hymähti.
”Paratkoon… en kuullut, kun tulit sisään”, Niz parahti, mutta vastasi nopeasti häntä puristaviin käsiin nojaamalla päällään niitä vasten.
”Kuulostitkin keskustelevan aika intensiivisesti. Kuka tuo oli?” Nui-Kralhi kysyi näennäisen viattomasti. Nizin täytyi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään. Hän ei ollut erityisen huolissaan siitä, että hänen puolisonsa epäilisi hänen tutkimuksiaan, mutta ei silti ollut huono idea vältellä tarpeettomia yksityiskohtia.
”Tuota, vaihdan tutkimustietoa erään kollegani kanssa”, Niz selitti samalla, kun mirukasvoinen kenraalikapteeni kiersi hänen eteensä ja istahti kirjoituspöydän reunalle.
”Vai niin. Mitään mielenkiintoista?”
”Riippuu keneltä kysyy”, Niz virnuili. ”Jos tarkoitat, keskustelimmeko mistään, mikä auttaisi rintamalla, niin en osaisi vielä sanoa.”
Nui-Kralhi kohautti olkiaan. Tämän katse harhaili vaimonsa kasvoista pöydällä olevaan paperipinoon, jonka sisältöä Nizin sininen käsi oli asettunut peittämään. Niz ei kuitenkaan vilkaisua huomannut, sillä tämän omakin katse oli alkanut huomattavasti harhailemaan.
”Mikään ei ole koskaan yksinkertaista kanssasi”, kralhi murahti, mutta onnistui säilyttämään hopeisen naamionsa panssarilevyjen takana hyväksyvän virneen.
”Sinä ymmärtäisit yhtä paljon siitä, mitä teen kuin minä ymmärtäisin niistä loputtomista harakanvarpaista, mitä Nurukanin kanssa piirrätte karttoihinne”, Niz puolustautui. Hänen argumenttinsa oli sinänsä pitävä ja liikutti veden toan helpotukseksi keskustelun Mustan Käden laivaston johtokunnan kokoukseen.
Se oli käyty läpi nopeasti, vaikkakaan ei sen osanottajien omasta tahdosta. Pohjoisrintamalta videoyhteydellä kokoukseen saapunut Nurukan oli joutunut poistumaan odottamattoman tykistökeskityksen iskiessä vain muutaman kilometrin päähän heidän asemistaan. Nui-Kralhi ja tämän vastikään ylennyksen saanut kapteeniluutnantti Cody olivat joutuneet suunnittelemaan loput pelastusoperaatiosta kahdestaan. He mobilisoisivat telakalla olevan Mustan Käden kolmannen laivaston heti aamunkoitteessa, kun lentosää olisi parempi.
”Joten sinä lähdet taas?” Niz huokaisi.
”Niin”, Nui-Kralhi vastasi.
”Ja minä kuulen sinusta taas…”
”Kun palaamme. Niin lähellä rintamaa ei pysty ylläpitämään radioyhteyksiä.”
Niin Niz oli arvellutkin. Edellisestä suurlaivastohyökkäyksestä oli kulunut hädin tuskin viikkoa ja nyt Nui-Kralhi oli taas katoamassa linjojen taakse. Tarinasta oli alkanut tulla hänelle tuttu. Niin tuttu, että se varjosti myös niitä harvoja yhdessäolon hetkiä, mitä heillä vielä oli.
”Sinä huolehdit liikaa”, Nui-Kralhi töksäytti. Tämän ilmeestä pystyi helposti päättelemään, että tämä ei itsekään ollut aivan tyytyväinen siihen, miten oli asian sanonut.
”Ja sinä et huolehdi tarpeeksi”, Niz parahti. Se keskustelu oli kuitenkin käyty jo niin monta kertaa aikaisemmin, ettei kumpikaan kokenut enää tarvetta jatkaa sitä. He molemmat olivat jo hyväksyneet kohtalonsa. Niin kauan kuin sota raivosi, paluuta arkeen ei ollut.
He olivat jo hetken vältelleet suoraa katsekontaktia toistensa välillä, mutta nyt he eivät enää kyenneet jatkamaan sitä. Heidän silmänsä nauliintouivat toisiinsa ja jatkoivat, kunnes ilmaan heidän väliinsä pakkautuva jännite oli pakko jollain keinolla purkaa. Nui-Kralhi oli lopulta se, joka teki aloitteen. Hän kumartui määrätietoisesti lähemmäksi veden toan kasvoja ja raotti huuliaan.
Mitä hän ei odottanut, olivat Nizin kädet, jotka kiskoivat hänet sellaisella voimalla lähemmäksi, ettei Kralhi voinut estää itseään kaatumasta. Kaksikko rymisi lattialle sellaisella vauhdilla, että Nizin alla ollut työtuoli sinkoutui heidän tieltään huoneen sivulle. Toan päällä makaava mies ei saanut kuitenkaan mahdollisuutta nousta. Nizin jalat ja kädet olivat lukinneet tämän taidokkaasti paikalleen ja vetivät tätä lähemmäksi.
Kun he erkanivat suudelmastaan, ei kummallakaan ollut enää aikomusta nousta. Nizin silmät kuitenkin kertoivat tätä vain senttien päästä tuijottavalle aviomiehelleen pysähtyä vielä hetkeksi.
”Tarkistitko Xenin?”
”Ei ollut sängyssään”, Nui-Kralhi vahvisti jokaisen Nizin epäilyistä. Hänellä on suojelusenkeli perässään. Tuskinpa oli muutenkaan karkaamassa Vanhaa Onua kauemmaksi.
Niz virnisti. Hän oli harvoin tyytyväinen kuullessaan tyttärensä yöllisistä retkistä, mutta tällä kertaa tieto huojensi häntä. Hän saattoi olla varma, että viimeinen kulkuluvan omistaja ei kävelisi hänen huoneeseensa varoittamatta.
”Lupa jatkaa”, Niz virnisti. Nui-Kralhin kädet kiskoivat ensin valkoisen takin pois mytystä vaimonsa alta, jonka jälkeen tämän kädet puristivat hellästi, mutta tiukasti Nizin kädet vasten lattiaa, kun tämä kumartui antamaan seuraavan suudelman.
He saisivat olla hetken kahden. Toimistohuoneen hyytävä metallilattia ei ollut kylmä enää kauaa. Yhdessä he tuudittautuivat siihen valheelliseen turvallisuudentunteeseen, mihin sodan harvoina hiljaisina hetkinä heidän oli niin helppoa yhdessä vajua. Jos sitä, mitä tohtorin huoneen lattialla tapahtui, saattoi hiljaiseksi kauaa kutsua.
