warning Tämä viesti tulee lukea tietokoneella, koko ruudun tilassa ja valitsemasi juoman kera.
Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan ”Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.
Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.
Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti. Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.
Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä ”Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana ”Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri ”rakentajaksi”.
Tämänkin vuoksi jatkan termin ”Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että ”muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen ”muovautuneen” Ourgoksen käsissä.
Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.
Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat ”väärät legendat”.
Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.
Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.
Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.
Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.
Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.
Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…
Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.
Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.
Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.
”Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.
”Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.
”Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”
”Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. ”Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”
Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.
”Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”
Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.
”Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”
Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.
”Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.
”Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.
”Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. ”Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”
”Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.
”Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”
”Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.
He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.
Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.
”No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. ”Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”
”Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. ”Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.
”En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. ”Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”
”Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”
Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.
”Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”
”Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. ”Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”
Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.
”Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”
He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.
”Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.
”En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”
”Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.
”Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.
”Emme”, Suga myönsi, ”mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”
Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.
”Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”
”Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.
Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.
”Seikkailukirjallisuutta, siis?”
”Kyllä kiitos”, Suga hymyili. ”Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”
Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.
Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.
”Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.
”Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”
”… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.
”Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.
”Niin?”
”Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”
Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.
Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.
”Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”
Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.
”Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.
”Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului ”piip” ja sitten ”krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.
”En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, ”että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”
Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.
”Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”
Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.
”Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”
”No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.
”Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”
Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.
”Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.
Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.
”Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.
”Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.
”Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, ”on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”
Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.
”Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.
”No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. ”Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”
”Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. ”Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”
Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului ”naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.
”No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.
”Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken ”retron” välineistön seassa.
”Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”
Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.
”Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.
Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.
Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin ”Demiurgi”.
”Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”
”Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. ”Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”
Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.
”Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. ”Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”
”Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. ”Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”
Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.
”Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. ”Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.
”Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, ”kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”
”Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.
”Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. ”Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”
”Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.
”Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. ”Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”
Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.
”Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”
Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.
”En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.
Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.
”Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. ”Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”
Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.
”Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. ”Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”
”Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. ”Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”
Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi ”Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.
”Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.
”Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.
”Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. ”Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”
”Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. ”Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”
Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.
”Mihin tutkimukseen viittaat?”
”Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.
”Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”
”Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.
Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.
”Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.
”No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ’tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.
Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.
”Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. ”Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”
Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.
”No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.
Klops.
”Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.
Klops.
”No miten se nyt…”
Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.
Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.
Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.
”Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”
Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.
”HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”
Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.
Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.
”Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. ”En olisi saanut-”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.
”Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”
”Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.
”Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”
”Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.
”Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”
Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.
”Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. ”Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”
Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.
Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.
”Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.
”Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.
”No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.
”Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”
Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.
”Geevee… onko kaikki kunnossa?”
Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?
Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.
Ei Demiurgi, vaan…
”Baterra”, Geevee sanoi.
Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.
Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.
Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.
Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.
Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.
Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.
Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.
Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.
”Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”
Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.
”JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”
Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.
”… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”
Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Baterra.
Ei Demiurgi, vaan Baterra.
Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.
Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.
”Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.
Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.
Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.
Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.
”Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. ”Ja… hometta”, hän lisäsi.
”Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.
”Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. ”Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”
”Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.
”Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”
Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.
”Ja se oli peräisin?”
”Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.
Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.
”En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. ”Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”
Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.
”Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”
”Baterra”, Geevee täsmensi. ”Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”
”Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.
”Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. ”Tarkoittaa ’hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”
”Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. ”Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”
Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ’se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.
”Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”
”En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.
”Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”
Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.
Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.
”Baterra.”
Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.
”Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.
”Sinun vuoro.”
”Miksi ihmeessä?”
”Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”
Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.
”Baterra.”
Eikä mitään tapahtunut.
”Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.
”Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.
Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.
”Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen ”naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.
”Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”
Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.
”Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. ”Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”
”En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.
Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.
Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.
”Älä viitsi”, Vaehran parahti.
Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.
”Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”
”Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. ”Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”
”No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. ”Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”
Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.
”Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. ”Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”
”Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.
”Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”
Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.
”Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”
”Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.
”Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.
Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.
”Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”
”Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.
”Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.
Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.
Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.
Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…
”… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. ”Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”
Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.
”Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.
”Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.
”Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään ”Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.
”Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”
Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.
”Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.
”Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.
”… mutta miksi ihmeessä?”
”Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”
Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.
”Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”
”No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”
Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.
Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.
Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.
”Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”
”Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. ”Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”
”No kyllä sinä tiedät.”
Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen ”Demiurgi” ja ”Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.
”No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. ”Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”
”Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.
”Kauanko siihen menee?”
”No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”
Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.
”Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”
”Tuota… kahvia myös, kiitos.”
”Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.
Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.
Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…
Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.
Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.
He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Noh?” Geevee ihmetteli.
”Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.
”Mutta se on… noh… tuttu nimi.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.
”Noh, kerro jo.”
”Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, ”Tohtori Nizille.”
Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka ”tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.
”Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.
”Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”
Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?
”Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.
Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.
”No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”
”On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. ”Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”
”Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. ”Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”
Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.
Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.
Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä ”niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan ”Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.
”Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.
Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.
He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. ”Pieni piiri pyörii”.
Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.
”Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.
”Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.
”Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”
”Aivot.”
”Ja tohtori Niz oli?”
”Neurotieteilijä.”
”Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.
Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.
Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.
”Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. ”Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”
”Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.
”Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”
Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.
Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.
”Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.
Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.
Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.
”Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”
”Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. ”Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”
”Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. ”Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”
”Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.
”Katsokaa sen magnitudia.”
”Magnitudia?” Suga kysyi.
”Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. ”Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”
”Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.
”Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”
”Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. ”Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”
Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.
”Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
”Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”
Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.
Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.
”Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”
Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.
”Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”
”Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.
”Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”
Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.
”Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”
Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.
Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.
”Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.
”En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.
”Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”
Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.
”Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”
”Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. ”Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”
Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.
He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.
Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.
Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.
”Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”
Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?
Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.
Ei… ei vihannut. Pelkäsi.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.
Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.
Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.
Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.
Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.
Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?
Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.
Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.
… viety.
”Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.
Miten niin viety?
Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.
Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.
Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.
Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.
Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.
Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.
He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.
”Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. ”Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”
Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.
”Hitto soikoon…”
Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…
… tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.
”Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.
”Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”
”Tawaa?” Vaehran ihmetteli. ”Millä asialla?”
”Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.
”Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”
”Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.
”Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”
Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.
”Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.
”Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”
Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.
”Tänään? Onko jotain tapahtunut?”
”Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.
”Takaisin?” Suga ähkäisi. ”En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”
”Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”
Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.
”Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.
”Etsin. Kiitos.”
Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.
Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.
Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.
Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.
Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.
He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.
Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.
Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.
Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.
Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.
Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.
Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.
Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.
Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.
Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.
Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.
Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.
He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.
Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.
”Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.
”Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”
Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.
”Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.
”Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.
”Etsivä siis…”
”Elää”, Tawa vahvisti. ”Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”
Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.
”Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.
”Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”
Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.
”Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”
Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.
”Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.
He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.
Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.
Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.
Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.
Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.
Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.
Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.
”Vaehran…”
”Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”
”Vaehran, minulla oli veli.”
Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.
Creedy.
”Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”
Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.
”Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”
”Geevee.”
”Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”
”Geevee…”
”Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”
Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.
”Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.
Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.
Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.
Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.
Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.
Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.
Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.
Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.
Väliä oli vain yhdellä asialla.
Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.
Astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu nyrkkiin puristetun ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kuulen taas omat ajatukseni. Mutta hiljaisuudesta kuuluu myös kuiskaus. Unohdettu ääni, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Ja nyt, kun on taas hiljaista, kuulen sen. Minä muistan jälleen.
Tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu, vaan menneisyyteni. Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Terä lävistää vatsani. Tietenkin lävistää. Lupasinhan kohdata itseni.
Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
”Ei enää.”
Ymmärrykseni yhtyy sanoihin. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain yhdellä tavalla.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta – yhdeksän vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Numeroa 12 esittävän kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua.
Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden joukkojen läpi suoraan metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli hermostunut.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja Cody kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia juoksevia jalkoja. Kevyesti sonnustautunut punamusta vahki juoksi kohti hissiä pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät naisen matkanteosta epävakaata. Selvästi pitkän matkan juossut vahki yritti yhä tasata hengitystään.
”Mitä pirua oikein tapahtuu? Kaikki yhteydet menivät poikki!”
Cody heilautti päätään kohti kattoa irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
”Metsästäjiä. Iskivät suoraan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne ovat edenneet viestintäkeskukseen.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat marssimaan sisään.
”… metsästäjiä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee?”
Cody pudisteli päätään ystävänsä kysymystulvan keskellä toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla estäen sitä sulkeutumasta. Tämä peruutti hitaasti sisään yrittäen samalla vältellä nuoren naisen järkyttynyttä, mutta syyttävää katsetta.
Xen pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
”Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitetyt hihnat auki ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseen käsiensä varaan valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
”Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla äitisi kommunikaattoria.”
Hämmennys Xenin kasvoilla vaihtui raivoon. Hän heittäytyi kohti hissin ovia vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua. Kaksi nyrkkiä jäi turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Cody oli jo aloittanut matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut vahkityttö kääntyi ja lähti rynnimään kohti aulatilan toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen näyttöpäätteen esiin kiskottuaan ruudulle ilmestyi Mustan Käden kommunikaatioikkuna. Hän selasi hetken löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Xen jäi hermostuneena odottamaan vastausta ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä.
Muutaman piinaavan sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän keskelle ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt ilmenivät toan tilassa valtavina. Sammuttimia raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
”K- *krrh* Kuka siel- *krrh* -lä? Yhteys on pett- *krrh* -ttämässä. Menkää *krrh* suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja huomasi edessään olevalla pöydällä pienen kuutionmuotoisen lähettimen. Hän painoi sen pintaa saaden pienikokoisen lautasantennin työntymään esiin sen sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan Rurun peittämille kasvoille levisi huojennus.
”Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä missään tapauksessa tule ylös! Täällä on kuolemanvaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää roinaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja tämä joutui kumartumaan ulos kuvasta suojautuakseen. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
”Xen… ne pääsivät reaktoriimme, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Hän käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
”Älä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon, jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen yritti epätoivoisesti vetää henkeä sanojensa välissä. Hänen särkynyt äänensä pysyi kasassa vain vaivoin.
Codyn johtama ryhmä vahkeja oli sillä aikaa saapunut määränpäähänsä ja kaksi sen sotilaista kiirehti räjähdyksien suunnasta Nizin luokse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti samalla, kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle kuullakseen keskustelun.
”Professori, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa, kunnes nämä katosivat kuvasta. Nizin kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja Xeniin. Rauta kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut taas raskaaksi. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tytärtään suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Hänen katseensa oli selvästi nauliintunut johonkuhun. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin vallassa hän mursi näytön reunat puristuksensa alle.
”ÄITI! ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti vallan vahkista, joka yritti epätoivoisesti saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Linja ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti.
Signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta rääkyvä tyttö vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa hän antoi kasvojensa kaatua käsiinsä. Kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi seiniä Xenin ympäriltä, mutta hän ei enää reagoinut niihin.
Siitä epätoivon ja surun täyttämästä hetkestä hänen elämänsä alkoi muovautumaan. Tuomittu vangiksi koneiden täyttämään tukikohtaan vailla pääsyä pois. Xenistä oli tullut ajan itsensä vanki. Vuosikymmeniä kestävän yksinäisen piinan uhri. Ennen niin elämäniloisen vahkin hymyt kuluivat aikojen saatossa pois. Loputtomilta tuntuvat päivät ilman aurinkoja painoivat ryhdin kasaan. Ja kun Xen tuijotteli punkassaan toivonsa menettäneenä huoneensa kattoa, hän kaipasi kaikkein eniten vain yhtä asiaa: toista sielua, jonka kanssa jakaa ikuinen vankeutensa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi Bio-Klaanin toa-sankaria romahdutti kerroksen hänen niskaansa Mustan Käden haamut kohdattuaan…
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen yrittäessään hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu jykevillä metallisilla säilytyslaatikoilla. Huoneen molemmilla sivuilla hohti oransseja telineillä seinään upotettuja näyttöjä. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään toien rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta katseet naulittuina Matoroon ja Umbraan. Sortuvan kerroksen jyly heidän takaansa oli viimein alkanut hiljenemään.
Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen oveen samalla, kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken kääntäen sitten katseensa Matoroon.
”Eikös sinun pitäisi olla kuollut?”
Matoro tuijotti Killjoyn vaikeaa kulkemista kulmat kohollaan. Umbra kääntyi hämmentyneenä katsomaan Matoron reaktiota.
”Pitkä tarina… Sisältää makutan ja yhden tosi tosi kamalan paatin. Sinunhan tässä kuollut pitäisi olla.”
Killjoy pudisteli hiiltyneitä kasvojaan yrittäen samalla kivuliaan näköisesti suoristaa selkäänsä.
”Pitkä tarina sekin. Se makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
”Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti Umbran kommentille vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Hän heilautti päätään sivulle merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen ja näiden sormet alkoivat taas vipeltää hologrammisilla näppäimistöillä.
Oveen nojaileva oikean silmänsä hajottanut vahkikomentaja lähti huoneen perälle laahustaneen Killjoyn ja tätä seuraavien toien perään. Umbra taas tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan laitteen keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa Mustan Käden kenraalin sisuksiin.
Hetken jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun, ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
”Noh. Kohtasitteko te ne?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
”Kohtasimme… ja taistelimme.”
Ylemmässä kerroksessa kohdatut hopeiset kauhut kalvoivat valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen hänen korvissaan. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
”Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Hän höllensi otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Hänen ja Matoron katseet kohtasivat.
”Saanko?”
Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Tämän katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten antamaan sirun Killjoyn ojennettuun käteen.
Killjoyn keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Hän nosti Nimdan aivan silmiensä eteen samalla, kun tämä painoi sormella takaraivoaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja tietoa alkoi vilisemään hänen silmissään. Hetken ajan sirua, ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Hän nosti katseen hetkeksi ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
”Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin, jonka jälkeen hän kääntyi seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuun ottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin tämän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
”Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… ovat olleet yhtä lailla murhe minulle kuin teillekin. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattiarajan lähellä istuvaa Killjoyta sormi syyttävästi osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN… PETTURI!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa sanallista hyökkäystään fyysiseksi, vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Jään toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta välittyi lähinnä uteliaisuus. Vaikka Umbra lukeutuikin hänen pisimpään tietämiin klaanilaisiin, kaksikko ei koskaan ollut varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Umbran ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta sivummalta seurannut yksisilmäinen vahki suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Tämä viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat yksikätiset toat.
”Komentaja Cody. Tapasimme hetkellisesti Xialla.”
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken päästä toakaksikon silmille avautui kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin.
Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää.
”Olemme seuranneet etenemistänne siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte tänne, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”… joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi nyrpeästi. ”Kunnes se ohitti meidät.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli. Cody reagoi vain naurahtamalla.
”Musta Käsi on aina ollut aika… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan Käden teknologiaa. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä se taas on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin.
”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, mutta teitä seurannut signaali vaikuttaa silti aivan naurettavan voimakkaalta. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt.
”… se teidänkin signaalinne oli hetken ajan… erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä kenraalia, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
”Ei pirulainen, se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa teknosaatana astui nopeasti toien rinnalle kiristäen johtoja selässään äärimmilleen.
”Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti käsillään samalla elehtien.
”Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa ”puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan tietokonettaan saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa jatkaen kuulusteluaan.
”Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia uusi köntti dataa vilistessä näytöllään.
”Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo vilkaisi kohti mietteliästä Matoroa.
”Ja ennen kuin alan toimeen… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
”Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
”Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivaltaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana, tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
”Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh, ei teknisesti ottaen seurannut juuri teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
”Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
”Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi. Vahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat sen pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa sisältöä.
Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä konetuliase. Kenraalin vasen käsi tunnisti sen, ja hän kiskoi sen paikalleen ranteen koloihin. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli sillä hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. SIllä aikaa Cody oli seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
”Killjoy… se, että pystyt kävelemään ei vielä tarkoita, että olisit valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä. ”Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
”Jos se pirulainen kääntää minulle taas selkänsä, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en lataile akkujani, ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukosta.
”Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto lähti marssiin ja katosi käytävän pimeyteen.
Taskulamppujen kapeat valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt taskulamput heiluivat näiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin visiiri oli singahtanut taas tämän silmien suojaksi, ja skannasi edessä jatkuvaa loputonta käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet häiritä tämän keskittymistä.
Sen sijaan tämän keskittymisen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. He jatkoivat matkaa.
”Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
”Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut jättää aihetta, vaan odotti taas hetken ja siirtyi jatkokysymykseen.
”Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
”Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat, tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosia? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys: Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä tehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia kovin hyvin. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
”Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt heille alkoi valkenemaan, miten valtavasta tukikohdasta olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei ollut nähnyt matkallaan alas kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
”Halkaisija on puoli kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. He alkoivat lähestyä määränpäätään Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän reunoilta.
”Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein tehtiin?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse kuunnellen kenraalin selostusta.
”Tämä maanalainen osa tukikohtaa oli täällä ensin. Se, jonka valtaosa tunsi, oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
”Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet kaiken sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajasta ja täydensi Killjoyn kertomusta.
”Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
”Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
”Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
”Siinä!”, Cody huudahti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohdasta, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti tämän oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä hän nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyväinen virne kasvoillaan hän viittoi toia astumaan portaikkoon.
”Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin.”
Pohjalla
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde. Kymmenet identtiset työpisteet muuten tyhjän hallin keskellä vilisivät hänen silmissään.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hän joutui pysähtymään kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen kappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapisten hän käänsi katseensa ylös reikään vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja sen hiljaista rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot: Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyihin siteisiin. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui kuin se ei olisi painanut mitään. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
”Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään vahkiin.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän.
Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun projektiili sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin kuin olisi toivonut, ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut taistelukärki kohtasi hallin takaseinän, ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi.
Irvistävät, harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki. Toinen asia olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehtyään hän viimein laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten matkannut.
Käsipuolet toat ja kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Idiootti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se katala nainen jättänyt ketään korruptoimatta?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Kenraali ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä jotain. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa, ja oranssi, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattialle armottomasti surmatun Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomaksi. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri purskahtaa sieltä ulos. Hetken hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa.
Saraji oli kääntänyt katseensa pois esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat kätensä suojaamaan kuuloaan Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, ja niiden tarkoitettu kohde ilmestyi salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Niistä vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen juureen.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi rintaman heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa päätään pudistellen.
”Älä… edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuasi Klaanista minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkomaton. Sarajin kasvot olivat vain piirun päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanojaan tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… päästämään hänen sielunsa takaisin kotiin.”
”… kuka, kenestä sinä puhut?”
Saraji veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi oli yllätys ainoastaan toa-kaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia, ja jättiläismäiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOSSA TILASSA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi.
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olin tehnyt sen jo, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis tuomiolle. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin projektin hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Tukikohdan takalukot aukesivat viimein. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
… ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävä ja kohdistettu. Sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti tätä metrejä eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle ja pudottivat punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun tämän päästä. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan, ja katse niillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hänelle tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kuitenkin kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Siitä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin vaaleanpunaisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”… älä! …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin samalla, kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeisiä virkeitä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta kädestä oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta. ”Tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät – ja ainakin toien silmissä – katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin teriin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitse. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin välissä räjähti. Paineaalto heitti punamustan vahkin kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta oleva vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi sama ovi, josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin.
Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa oli taottu vielä muutama vuosikymmen sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui luotisateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen, ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen.
Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kadottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
”Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toa-kaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksista pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
”Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä hänen mesotessaan Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Maan toa tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, jotka hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiankirja Metru Nuin Toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö, ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
”Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja sai ostettua läheisistä lelukaupoista.
”Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi väännetty Nidhiki, viehkeä Toa Naho sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot – Turaga Dume – jolla oli ollut täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
”Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
”Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain.”
”Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini.
Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
”Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
”Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
”En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”, Deleva puuskahti. Toan punainen kakama suorastaan höyrysi.
”Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. ”Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää.”
”Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmakkaasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
”Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin aurinkojen ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
”Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
”Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. ”Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
”Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. ”Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta Hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
”Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme.” Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
”Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti.
”Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille.”
”Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan sanoi hiukan surullisena. ”Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä.”
”Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Keskustelun keskeytti yllätys. Umbra oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt oivat tulleet tarpeeseen maanalaisessa pimeydessä.
”Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi. ”Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne.”
”Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. ”Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
”Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halauksestaan.
”Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan monta kirjaa, jotka olivat sikin sokin lattialla.
”Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. ”Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
”Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
”Käsi…” Nurukan mietti, ”Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä.
”Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka vain istui kirjakasassa.
”Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. ”Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen.”
”Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. ”Olen kokenut sen mahdin, ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
”Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja keskittyi auttamaan Nurukania. Ei mennyt kauaakaan kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
”Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia”, Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkin suunnitelman, sillä alue vilisi vahkeja aiemman Arkisto-välikohtauksen jälkeen.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeita. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoutumiseen.
”Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja niin he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Siinä Nurukanin maavoimat olivat hyödyksi.
”Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi. ”Voisin käyttää voimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
”Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
”No niinpä tietenkin…”
Kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, suorakaiteen muotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kun kukin kokosi rauhassa ajatuksiaan.
Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan, ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan. Sen sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…” Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden. ”Mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin, ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Sanojensa kanssa epäröinnistä huolimatta Matoro kuitenkin ehti ensimmäisenä ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri:
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, ”kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta.”
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosikymmenet kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki ja sen aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa. Sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti.
Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa.
Juostessani työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan.
Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
”Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kuitenkin kiinnitettynä puhuvaan Killjoyyn.
”Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä kuin se olisi heille jo tuttu.
”Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
”Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa ja havainnollisti samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
”Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
… silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, ”minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. ”Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
”Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, ”ja?”
”Ja…” Matoro mietti, ”Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
”… niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
”Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, ”mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa”, Xen huokaisi, ”… vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
Matoron leuka loksahti auki. Killjoy tuijotti toaa kädet puuskassa.
”Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
”Krana…” Matoro kuiskasi hiljaa, ”Joten… bohrok?”
”Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, ”Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
”Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
”Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, mikä sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua.
Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, ”mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
”Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset pään muljautukset huomiotta, ”osasi kertoa, että kammio, josta pääosa bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin paljon tuoreempia kuin sen sisältä löytyneet reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
”Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
”Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
”Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. ”Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
”Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, ”Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
”Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
”Anteeksi…”
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu missään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista Varjotulle vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
”Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
”Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
”SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita, hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
”Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
”SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut, ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
”Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. ”Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-”
”Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
”Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
”Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten tiedustellakseen lisää.
”En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
”Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
”Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
”Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
”Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Torangalle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
”Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
”Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
”Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten tuli punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolisiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
”Kenraalikapteeni… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana hänen jalkansa alkoivat pettää.
”Ken- Kenraali Nurukan? … Olet elossa?”
”Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti.
”Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
”Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, ”minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
”Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
”Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. ”Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa.
Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
”Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
”Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi, mutta…”
”Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
”Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
”Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, ”Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
”Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?” Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa.
”Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
”Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, ”mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin se ovi käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
”KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!” Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
”Minäkö KAL? Anna minun nauraa”, ja Deleva nauroi. ”Kyllä, jalassani on Mustan Käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
”Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
”Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?” Matoro ihmetteli.
”No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
”VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!” Xen äksyili, ”Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
”Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti.
”Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. ”Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vaan vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
”Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
”Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle ja jätti kaksi kenraalia sekä Delevan kolmistaan käytävälle.
”Suonette anteeksi…” Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, ”minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttiinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, ja jätti illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
Pohjalla
”… no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla käytävien halki marssiva valon toa. ”Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen. Hän toimi samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
”Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle.
Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
”Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana ja hymähti tälle myöntävästi.
”Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
”Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän xialaisten että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Steltinmereltä päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
”Proto-kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. ”Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään samalla kun Cody jatkoi.
”Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. ”Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
”Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään. Vainaja oli enää parinkymmenen metrin päässä heidän edessään.
”En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
”Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
”Joskin?” Umbra jäi ihmettelemään Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin oikean silmän olevan hieman palanut ja mustunut.
”.. .joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta ”häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ollut ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
”Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin ja irrotti varovasti ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
”Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?” Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
”Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
”Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
”Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi ja jatkoi siteiden varovaista irroittamista. Groteski reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä.
Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
”Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen, ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja Umbran oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
”ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niin kuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
”Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä ”teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
”Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
”En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta. Molemmat olivat hieman piristyneitä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
”Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
”Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. ”…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. ”Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
”Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta vaiko ei.
”Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen ja nosti kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään jopa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoitua sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
”Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
”Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
”Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. ”Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
”Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin. ”Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Tutkimuspotilas 41E. Teksti oli painettu xialaistyylisellä, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
”Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
”Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
”Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. ”Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
”Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin, hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka kuvista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, mutta tarkkailivat kuitenkin koko ajan karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
”Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. ”Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa … kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
”Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. ”Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.”
”Näytäs”, Xen ihmetteli ja kumartui Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. ”Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan) ja jätti Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
”Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa ja rojahti takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
”Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
”Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. ”Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. ”Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
”Tiedätkö sinä, mitä ne ovat? Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
”Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn tauon merkiksi. ”Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
”Äitini… Tohtori Niz loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Oikeastaan, taisin olla isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
”Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana ja käänteli sitä kohtaa kädestään, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat. ”Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
”Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
”Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. ”Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti väkisin katseensa huolestuneeseen toaan. Vaaleanpunainen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi. ”Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa ja kallisti päätään niin kauas kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
”Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu, ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Vasen käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
”Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille ja levitti sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä, aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
”Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten. ”Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Vaaleanpunainen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Haukkoen henkeään kuin hukkuva vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta ja hoipperehti askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä ja kasvot vaativat vastauksia.
”Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
”B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
”… kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
”… mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
”Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. ”Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui uupuneena hyllyä pitkin lattialle. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
”Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
”Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. ”Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
”Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös ja käänsi selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
”Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. ”Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. ”Mutta?”
”Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös ja täräytti samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen”, Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa, ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä ja kuunteli lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oli liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, ”Vallankumouksellinen”.
”Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan, ”on jotain, jonka löysin isäni jättämistä tavaroista. Kirjettä sen mukana ei oltu allekirjoitettu, mutta sen kirjoittaja väitti tämän vastaavan jokaiseen mahdolliseen kysymykseen, mitä Killjoylla oli.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
”Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
”Klaani, kyllä”, Matoro totesi ja tutkaili datapakettia kiikarisilmänsä avulla, ”Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties vaikka Arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. ”Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä, saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten ollut menossa. ”Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. ”Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain hyvin, hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, ja hän toisteli sanaa hiljaa ääneen.
”Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
”Demiurgi.”
Toimistohuone 5, tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosikymmeniä vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen.
Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta poispäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuoneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken ennen kuin hahmo astui valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneiden betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo riitti juuri ja juuri siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirtyi kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, minkä alta paljastui suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama kenraali kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin hän sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa. Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki kuin peläten sen sisältöä. Mielessään hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä – mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna vyötäisille. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, ja tämän vasen käsi oli laskettu kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäälle.
Nizin ja Killjoyn edessä kätensä voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että hän oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin joka – toisin kuin muut vahkit – ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
”Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
”Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. ”Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy?”
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
”Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
”Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, yhtä lukuunottamatta.
”Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa. ”Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Killjoyn lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan. ”Ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
”Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
”Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään ja näytti samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
”Visokki oli Klaanissa, kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat häntä ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
”Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
”Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla”, maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
”Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Nurukan. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
”Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti.
Killjoy naurahti varovaisesti. ”Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat hänen mieleensä. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
”Mielemme muuttuu koko ajan, kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
”Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
”Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että Kohtalo on se, mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille, ja elävät elämänsä tietämättöminä siitä mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
”Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
”Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti ja jätti kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Tämän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilotti sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt, kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi, ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, ja sai vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin Xeniä vastapäätä rojahtanut Cody alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?” Xen tiedusteli haukotellen kesken lauseensa. ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nousemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?” Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”… kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa vakavoittaen itsensä. ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen.
”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan. ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousi rivakasti tuolistaan ja teki kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, joka näytti kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti ja rojahti hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli. ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä, nappasi asevaraston koodit ja kiitti.
”Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. ”Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
”Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
”Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. ”Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi ja risti samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
”Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. ”En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
”Hyvä on”, Xen totesi. ”Luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
”Minne matka?”
”Ulos”, Xen totesi toiveikkaana. ”Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä ja otti rennomman asennon tuolissaan. ”Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle ja antoi itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12 -kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja rauhoittavasti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, ja päästi sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
”Menetin malttini aikaisemmin.”
”Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
”Ja olen pahoillani.”
”Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
”Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
”Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
”Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. ”Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Ja väitit rakastavasi myös minua.”
”Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?” Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä kurkistaakseen tytärtään vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
”Minä yritän vain selittää itselleni, miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit kuin se ei olisi merkannut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosia.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
”Koska minä olin heikko, Xen. Petetty… järkeni menettänyt. Joten annoin asiani muiden käsiin… ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan astui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
”Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
”Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekkyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
”Mutta millä hinnalla?” Xen kuiskasi. ”Miten pitkälle olet valmis menemään?”
”Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
”Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. ”Niin, niin tuli.”
”Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois ja jätti Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
Seuraavana päivänä
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla ja -kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
”… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. ”Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
”U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro ja heitti ionikatananpätkänsä pois pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
”Katsotaanpas, mitä täältä löytyy. Olisiko tämä xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
”… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
”Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
”Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. ”Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
”… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
”Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
”MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, ”Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
”Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
”Älä minua syytä”, Cody tuhahti, ”Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
”Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
”Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
”Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
”Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
”Tässä”, Cody selitti sivummalla irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, ”on BH-88, eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.”
”… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. ”Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
”Allianssia”, Matoro korjasi. ”Miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
”Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten ja aloitti sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
”BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
”En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
”Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
”Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, ”Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
”Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. ”Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
”Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
”Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
”Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
”Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
”Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
”Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti. ”Ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
”Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
”Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään ja paljasti takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
”Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
”No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä ja saai sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
”No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. ”Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
”Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
”He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle. ”Kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
”Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. ”Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
”Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. ”Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
”Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
”Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. ”Tässä vaiheessa hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
”Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. ”Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä
järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
”Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli ja tutki samalla uusia varusteitaan.
”Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. ”Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. ”Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
”Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
”… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kupoli, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan ”tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille.” Ankea joutomaa avautui seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
”No. Se oli sitten siinä”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
”Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. ”Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
”Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
”Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. ”Kiitos”, toa totesi. ”Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
”Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
”Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
”Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
”Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
”Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. ”En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. ”Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
”Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
”Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
”Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta hänestä tuntui, että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
”Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
”Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi murheellisesti. Se tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten ”kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
”En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. ”Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
”Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. ”Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: ”Kiitos, niin minäkin sinua.”
”Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
”Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
”Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
”Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. ”Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
”Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
”Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. ”Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
”Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. ”No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen seuraamaan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko – mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea mutta toiveikas Deleva – käänsi kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltäneet Käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin kuin haarniskat yleensä, tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita he havahtuivat merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa viime yönä seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkesta taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kupolin liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
”Näin on parempi.”
Taivaalla vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. Yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa…
… jonnekin Killjoyn haarniskan uumeniin.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajatteli, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin. ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan kuin lumoutuneina. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat.” Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen. ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen kun silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa vielä kerran ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Metallinen pinta paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
”Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, ”Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
”Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
”Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. Hän ei enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
”Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
”Sinä et ymmärrä, mestari Saraji. Hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
”Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, ”Ja kuinka kauan?”
”Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
”On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki että Kapteeni kallistivat päätään osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
”Mestari Ficus. Niin on.”
Puhdistaja murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva, ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, niiden läpi tunkevista hohteista päätellen .
”Myöhemmin”, Purifier sanoi, ”Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi ja jätti hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan ollut koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle – jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden, ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
”Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
