Bio-klaani, kauppakatu
Kiitävän Kikanalon majatalo kohosi kadun idänpuoleisella korttelilla. Talon julkisivu näytti vasta remontoidulta, minkä Kelvin arveli olevan seurausta kaupungin taannoin kärsimästä pommituksesta. Kelvin sääti vielä pakonomaisesti vaatekertaansa, joka oli reilun kuukauden ajan toiminut hänen valeasunaan. Huomisen jälkeen hän ei toivottavasti tarvitsisi sitä pitkään aikaan.
Kaulus, pystyssä. Hatun lieri, etukenossa. Hanskat… no hänen uusissa hanskoissaan oli liian monta sormea nazorakin käsille, mutta sille asialle Kelvin ei nyt voinut mitään.
Kelvin huokaisi syvään ja alkoi marssia majatalon kiviportaita ylös. Hän joutui painautumaan metallikaidetta vasten, kun ulko-ovesta häntä vastaan asteli jono pohjoisen matoraneja turkisvaatteissaan sekä leveissä poronsarvissaan. Ovikello kilahti uudestaan hänen astuessaan sisään.
Kelvin kohensi takkinsa ylös nostettua kaulusta hermostuneesti. Ympärillä vallitsi puheensorina ja meteli, kun kaikki huoneet olivat täyttyneet pakolaisista. Hän pujotteli aulan lävitse majatalon suureen saliin, jonka sisäänkäynnillä oli hieman väljempää.
Aulasta päästyään Kelvin alkoi katsella epäröiden ympärilleen yrittäen etsiä Samen mainitsemaa selakhia väkijoukosta. Sekalainen asiakaskunta koostui pääosin matoralaisista, ja vaatetuksesta päätellen joukossa oli monia pohjoisesta paenneita. Matoralaista pidemmät vieraat erottuivat väkijoukosta helposti, mutta suuri osa oli kummallisia olentoja, jotka eivät alkuunkaan vastanneet Samen kuvausta. Kelvinin katse jatkoi salin kiertämistä: muutama skakdi pöytänsä ääressä pelaamassa korttia, yksinäinen toa salin hämärimmässä nurkassa. Vai hetkinen, oliko tämä sittenkin selakhi? Mittasuhteet näyttivätkin hieman vääriltä toaksi, ja naamio oli tavallista teräväkulmaisempi. Kelvin epäröi: hänen oli yhä vaikea erottaa joitain lajeja toisistaan.
”Voisiko se olla hän?”
”Enpä näe muita, jotka sopisivat kuvaukseen”, totesi Manu tylsistyneen kuuloisesti.
”No, kaipa on vain kysyttävä…”
Asteltuaan lähemmäksi Kelvin alkoi olla varma, että nurkassa istuva henkilö tosiaan oli kuin olikin selakhi. Tästä vain puuttui se salskea sotilaallisuus, josta Samen tunnisti jo kaukaa. Tämän selakhin selkä oli taittunut kumaraksi, kulman pienen pöydän ylle. Pöydän vaatimatonta kokoa korostivat sille hajanaisesti levitetyt värikkäät paperiarkit, joiden pariin Kelvinin etsimä hahmo oli uppoutunut. Tummansinisen viitan alta erottui kalpea iho, ja vaikka naamio muistutti jotakin tutumpaa, sen yksityiskohdat olivat Kelvinille vieraat.
”Se lienee selakhiversio rurusta”, Manu totesi. ”’Näkemisen naamioksi’ ne kutsuvat sitä, mutta tiedä sitten, mitä sillä tekee. Selakhialaiset naamiot tapaavat olla melko hämäriä. Ehkäpä ilman sitä ei voi nähdä? Niillä on pitkään ollut jokin pakkomielle sokeuteen. Joskin silloin heille sopisi paremmin schiludomilainen versio. Siinä on kyllä ehkä huonoin naamio maailmassa!”
”Aivan. No, varoita minua, jos se tekee jotain kummallista”, Kelvin tuumi. Hän huomasi epäröineensä paikallaan jo hetken, kun selakhi käänsi huomionsa kohti häntä. Hän nielaisi.
”Arvon Nenya, otaksun?” hän kysyi varovaisesti ja astui lähemmäs.
Selakhin katse skannasi Kelvinin nopeasti ennen vastaamista.
”Totta. Miten voin auttaa?” epäilyttävä selakhi vastasi viittoen kohti vapaata tuolia pöydän toisella puolella. ”Kuulitko ehkä perinteisestä kristalliterapiasta? Vai mietityttääkö kohtalosi? Olet saapunut otolliseen aikaan: kardalinjoilla soi vapauden laulu. Kerro huolesi, niin löydämme yhdessä ratkaisut.”
”Puoskari”, totesi jäätutkijan henkilökohtainen kommenttiraita.
Kelvin ei varsinaisesti tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa henkilöltä, josta Same oli niin kovasti varoitellut. Tämä oli kuvaillut Nenyaa admineita vastustavaksi mielenosoittajaksi ja vieläpä salaliittoteoreetikoksi. Toisaalta eipä Kelvin ollut päässyt tapaamaan moniakaan mielenosoittajia. Nenya tuijotti häntä odottavasti lempeä hymy kasvoillaan.
”Tuota, en oikeastaan, anteeksi. Olen… Jäätutkija Kelvin ja olen tiedemies”, nazorak selitti ja istuutui selakhia vastapäätä. ”Kuulin, että te voisitte kertoa minulle enemmän muinaisen Selakhian kristalliteknologiasta. Se kiinnostaa minua.”
Hailtia käänsi katseensa poispäin vaikuttaen välittömästi vähemmän innostuneelta.
”Tiedemies? Pelkään, että olen ehkä väärä henkilö auttamaan sinua. Jos etsit voimanlähdettä jollekin epäpyhälle projektillesi, olet valitettavasti liian etelässä ja aivan liian pienellä saarella.”
Kelvin kurtisti hieman kulmiaan, mutta Manu hänen mielessään hörähti hieman.
”Sitä paitsi”, Nenya jatkoi nyt hymyillen, ”varmasti kaltaisellasi arvostetulla tiedemiehellä on parempaakin tekemistä kuin tarujen kaivelu. Siitä, mitä minä tiedän, tuskin on sinulle juurikaan hyötyä.”
”Aika hyvä myyntipuhe”, Manu tuumasi. ”Eli hän kuitenkin tietää jotakin?”
Kelvin irvisti naamionsa takana. Hän yritti valikoida sanansa tarkasti, ettei tuohtunut mystikko lähettäisi häntä matkoihinsa.
”Öh, no… oikeastaan minulla sattuu jo olemaan yksi laite, joka hyödyntää kristalleja. Olen keksijä, nimittäin. Juuri kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, miten kristallit oikeasti toimivat. Jos voisitte kertoa edes jotain, se olisi minulle tärkeää.”
”Laite, joka käyttää kristalleja?” Nenya toisti huvittuneena. ”Et ehkä aivan käsitä, kuinka vaikeaa sellainen olisi saada oikeasti toimimaan, vaikka löytäisitkin sille kiven.”
Hän jatkoi perään kuitenkin pirteämmällä äänellä: ”Tietysti, voimme toki yhdessä selvittää olisiko toispuoleisilla voimilla tarjota sinulle johdatusta! Eihän sitä tiedä, mitä ihmeitä voikaan tapahtua.”
Kelvin oli hetken hiljaa, ennen kuin kumartui kaivamaan laukkuaan. Hän laski Alinolla-hanskansa huolellisesti pöydälle Nenyan silmien eteen. Tämä tarkasteli laitetta epäluuloisena sillä välin, kun hän kääri oikean käden hihaansa ylös. Sitten hän veti metallihansikkaan käteensä, tarttui havainnollistavasti toisella kädellään hanskan ranteessa olevaan säätimeen ja väänsi.
Sininen energia alkoi rätistä hanskan sormissa. Hailtian silmät laajenivat. Nazorak vilkaisi ensin selakhia ja sitten pöydällä olevaa kukkavaasia. Metallinen sormi napautti kukannuppua, joka lakastui kuuran peittäessä sen.
”Ehehe… minulla on jo kristallikin.”
Selakhi istui hetken hiljaa tuijottaen jäätynyttä kasvia. Hän huokaisi syvään.
”Olkoon sitten niin. Mutta siinä tapauksessa minullakin on kysymyksiä. Ehkä on parempi, että jatkamme tätä keskustelua vähän syrjemmässä.”
Nyt paljon vakavampana Nenya keräsi pikaisesti paperinsa ja nousi ylös penkiltään. Hän kehotti päänsä taivutuksella Kelviniä seuraamaan ja lähti rivakasti astelemaan kohti aulaa. Kelvin sulki kiireesti laukkunsa ja kompuroi hölmistyneenä selakhin perään. Hän ei mielellään jäisi tämän kanssa kahden. Jokin selakhin äänensävyssä ja käytöksessä tuntui Kelvinistä uhkaavalta.
He seurasivat Nenyaa takaisin hotellin aulaan, mistä alkoivat kapeat portaat, joita saattoi kiivetä majatalon toiseen kerrokseen. Väkijoukon hälyn vaihtuessa hämärään hiljaisuuteen Kelvin harkitsi vielä ohikiitävän hetken, oliko tämä sittenkään välttämätöntä.
”No niin, nyt vain toivotaan, että hän ei ole joku psykoottinen paloittelumurhaaja, joka haluaa varjella kansansa vaiettuja salaisuuksia keinolla millä hyvänsä”, Manu totesi Kelvinin makuun aivan liian hilpeästi. ”Viiskyt-viiskyt, sanoisin.”
Portaiden yläpäässä odotti käytävä, jonka varrella oli useita ovia. Näistä viimeisen kohdalla Nenya pysähtyi ja katsoi vielä kerran Kelviniä päästä varpaisiin, ennen kuin avasi oven rautaisella avaimella ja astui sisään. Kelvin seurasi perässä ja sulki oven takanaan.
Kelvin ei ollut aivan varma, mitä oli odottanut. Huone, joka oven takaa paljastui, tasapainotteli kalustuksellaan yksinkertaisen ja sekasortoisen välillä. Huonekaluja oli niukasti: yksinkertainen puinen pöytä ja muutama tuoli, pieni keittiötaso. Isoa osaa lattiasta peittävä matto ei tuntunut sopivan muuhun kalustukseen. Se näytti paksuudessaan kalliimmalta kuin mikään muu huoneessa, ja Kelvinistä tuntui kuin hänen ei olisi ollut sopivaa astua sen päälle.
Verhotun ikkunan läpi huonetta valaisi himmeä aurinkoinvalo.
Yhden seinän peitti kokonaan hyllykkö täynnä eriskummallisia tavaroita: purnukoita ja laatikoita, himmeitä luonnonkristalleja, monenmuotoisia papereita, muutama kulunut kirja sekä pieniä esineitä, joille Kelvin ei keksinyt minkäänlaista käyttötarkoitusta.
Keskellä hyllyä Kelvinin huomion kiinnitti muutaman kynttilän ympäröimä yksinkertainen, valkoiseksi maalattu puinen hahmo, jonka pään ympärille oli kiedottu punainen nauha. Se nosti hänen mieleensä Samen ja nimen, jonka hän oli kuullut tältä.
”Anteeksi, onko tuo se… Sokea jumala?” Kelvin kysyi osoittaen esinettä.
Manun mielestä välähti joukko nimiä. Qwyne. Qwinya. Qwienne. Ajatus tuntui jäävän kesken, kun Nenya vastasi Kelvinille:
”Tuo? Ei tietenkään.” Nenya hymyili Kelvinille, mutta hänen katseensa muuttui heti taas vakavammaksi. ”Se on vain muistutus hänestä. Häntä itseään ei ole nähty taivaanalaisessa maailmassa ikuisuuksiin. Siksi hänen katseensa olisi helppo unohtaa ilman muistutusta.”
Kelvinin täytyi hetkeksi pysähtyä pohtimaan selakhin sanoja. Lopulta hän tuhahti naamionsa alla. Piruiliko tämä hänelle?
Toinen tarkkaili Kelvinin ilmeitä vakavana kunnes päätyi jatkamaan: ”Tällaisten aikojen vallitessa on helpottavaa muistaa, että joku aina todistaa tekojamme.”
Kelvin lähes sanoi jotain tämän paradoksaalisuudesta suhteessa siihen, että kyseessä oli tarkoitus olla sokea jumalolento, mutta päätyi vain nyökkäämään.
”Istu siihen vain”, Nenya ohjeisti osoittaen toista tuoleista. ”Saako olla juotavaa? Minulla on täällä jossain yhä erästä erinomaista teetä.”
”Kiitän”, Kelvin nyökkäsi, vaikkei teestä juuri välittänytkään. Eikä selakhi näyttänyt edes odottaneen vastausta vaan pyörähteli jo ympäri huonetta käyden läpi hyllyjä. Ilmeisesti oikean löydettyään hän nosti esiin paperiin käärityn, pienen kanokan muotoisen paketin.
”Aitoa idänteetä on käytännössä mahdotonta saada tässä ajassa. Et uskokaan, kuinka vaikean tapauksen jälkeen sain tämän lahjaksi.”
Hän laski paketin keittiötasolle, ja nosti sitten sille sen alta kaapista rautaisen pannun ja kolme keskenään samannäköistä mutta erikokoista posliinikuppia. Selkä yhä kohti Kelviniä hän alkoi puhua:
”Nyt. Minua kiinnostaisi kovin paljon tietää, miten kivesi on kulkeutunut, hmm… sinunlaisesi käsiin.”
”’Sinunlaisesi’… viittaako hän nyt asuuni, vai…?” Kelvin pohti. Kommenttiraita ei tarjonnut tällä kertaa mitään sanottavaa.
”Eheh. Tämä kuulostaa varmaan vaikealta uskoa, mutta minä taisin vain löytää kiven hylättynä kotifuolestani. En yhtään tiedä, miten se oli sinne kulkeutunut. Elementtikivet ovat kuitenkin käsittääkseni harvinaisia?”
Nenya ei kuulostanut vakuuttuneelta.
”Vaikea löytää nykyään, pikemminkin. Idän merten syvänteet hohtanevat niiden väreissä. Ja ne muut ovat harvemmin hylättyinä vain jonkin… jonkun sattumalta löydettävissä.”
”Aivan… en osaa tarkemmin kertoa. Kiviäkö ei enää tehdä Koillissakarassa?”
Nyt Nenya kääntyi Kelviniä kohti. Hän siristi silmiään varoittavasti. ”Tiedätkö sinä mitään siitä… mistä me puhumme?”
Vesi alkoi hiljaa porista selakhin selän takana.
Kelvin nojasi tuolillaan taaksepäin kauhistuksen hiipiessä rintaansa. ”Eh… minä… fahoittelen, jos loukkasin! Tiedän hyvin vähän taikakivistä!”
”Manu, auta!” Kelvin panikoi.
”Taisit osua hermoon. Koillissakarassa on tehty hyvin vähän mitään mielenkiintoista sen jälkeen, kun Pridak laitetiin kuriin. Ja meitä vielä syytetään kansanmurhasta, vaikka omiin sotiinsahan ne lopulta kuolivat!”
”… selvästikin. Ei, niitä ei nykyään… tehdä. Koillissakarassa tai muuallakaan. Jotkut aina välillä yrittävät.”
Selakhin kasvoilla välähti hetken aikaa vaikeasti tunnistettava ilme.
”Ja sitä minä ensin luulin sinunkin yrittävän. En usko, että se koskaan johtaa mihinkään kovin… hyvään.”
Kelvin irvisti naamionsa takana. Hänestä tuntui kuin hän kävelisi tulisilla hiilillä.
”Äh, typerä minä! Minä… kyllä minä olin tästä jotakin kuullut! Nyt vaikutan täysin siltä, etten piittaa hänen kansansa historiasta pätkääkään!”
”No eipä hänkään taida mikään kohteliaisuuden perikuva ole. Maksat vain samalla mitalla takaisin!”
Kelvin vilkaisi ensin selakhia ja sitten hanskaa kädessään. Hän riisui laitteen ja ojensi sen pöydälle. ”Tahtoisitteko vilkaista kiveä?”
Selakhin käsi värähti hansikasta kohti, mutta hän tyytyi istuutuman Kelviniä vastapäätä ja nosti sitten kämmensä vaativasti kohti Kelviniä. ”Toki. Jos se vain sopii.”
Kelvin huokaisi hiljaa. Hän näpersi Alinolla-hanskan ranneluukun auki ja varoen irrotti taikakristallin voimakaapeleista. Nenya tuijotti hänen käsiensä näperrystä tarkkaavaisesti. Lopulta kirkkaansininen elementtikivi laskeutui tämän avoimeen käteen – ja samalla tämän toinen käsi puristi kiinni Kelvinin nahkahansikkaan tyhjistä sormista.
”Ääk!” Kelvin veti kätensä taaksepäin ja kavahti ylös tuoliltaan.
”Oi voi?! Onko tämä niitä pervertikkoja, jotka koskettelevat muita ilman lupaa??” Manu pauhasi.
”Tiesitkö, sinulla on omalaatuinen määrä sormia. Niille varmaankin tapahtui jotain hurjaa.”
Kelvin tuijotti Nenyaa silmiin. Tämän katse tuntui suorastaan lävistävän hänet.
”Haluaisitko yrittää uudestaan sitä kohtaa, jossa kerrot, kuka olet ja missä tarkalleen on se kotifuolesi… mistä löysit tämän?” tämä sanoi heiluttaen käteensä jäänyttä jääkristallia.
”En tiedä, mistä fuhut…”
Nenyan katse kiersi Kelvinin vaatetusta ja pysähtyi paikkaan, jossa huolellisesti paikalleen aseteltu huivi peitti kohdan, jossa matoranilla olisi hohtanut sydänvalo. Alkaessaan puhua Nenya otti esiin pienen kangasliinan, taitteli sen huolellisesti auki ja laski jääkristallin sille.
”Sinä tietysti valitset itse, mitä haluat jakaa. Mutta sinä olet se, joka saapui minun luokseni toiveenaan totuus.”
Ah… hän toivoo rehellistä keskustelua.
”Hyvä on”, Kelvin lopulta sanoi. Hitain elkein hän riisui volitakinsa sekä hattunsa ja seurasi selakhin kehonkieltä. Tämän reaktio ei ollut välitön, ja hiljaisuus kesti pidempään kuin mikä olisi tuntunut hänestä mukavalta.
”Hm. Okei. Lupaava alku. Viimeksi, kun yritin selvittää, mikä teidän juttu on, esiin tuli liikaa aseita sivistyneelle keskustelulle”, Nenya sanoi madaltaen ääntään. ”Ensiksi minä kuulisin hyvin mielelläni, mistä tässä sodassa on todella kyse. Haluatko vihjata, mikä on tehtäväsi tässä kaupungissa?”
Kelvin hengitti syvään.
”Minä… minä vakuutan sinulle, että en ole enää Imferiumin fuolella. O-olen loikkari. Autan Klaania tässä sodassa.”
Kelvin veti povitaskustaan esiin adminien leimalla varustetun jäsentodistuksen ja laski sen Nenyan eteen. Selakhi tarttui siihen, mutta vaikutti kiinnostuneemmalta leiman yksityiskohdista kuin todistuksen sisällöstä.
”Sehän on. Mielenkiintoista. Miksi?”
Kelvin päästi pitkän huokauksen. ”Minä… tein ison virheen. Kafinoin johtajiani vastaan, mitä he luonnollisesti eivät ottaneet kovin hyvällä. Fakenin tänne etelään ja anoin Klaanilta suojelusta.”
Kelvinin puheen aikana Nenyan silmät ensin kirkastuivat ja sitten kääntyivät pois Kelvinistä.
”Lohikäärmeen kidasta demonien luolaan, totisesti. Yllättävää, että Linnake otti sinut vastaan – he puhuvat pettureista melko rajuin sanankääntein. Mutta ehkä he arvelevat saavansa sinusta jotain irti.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan. ”Demonien luolaan”…?
”Hmm, no, sen myönnän”, hän sanoi. ”Ehkä tietoni voivat tuottaa Klaanille voittoja tulevaisuudessa. Ja… olen todella fahoillani, jos olet joutunut kärsimään kansani takia. Ymmärrän hyvin, jos kannat minunlaiselleni kaunaa.”
”Tämän katastrofin kynnyksellä meistä jokainen saa osansa kärsimyksestä. Minua huolettaa eniten se, että kukaan tässä kaupungissa ei vieläkään tiedä, mitä kansasi tällä tavoittelee. Linnake on pitänyt huolen, ettei sanaakaan neuvotteluista ole vuotanut kaupunkilaisille.”
”Minä… öh, fahoin felkään, etten tiedä sinua enemfää sodan syistä taikka ’kansani’ tafoitteista.”
”Et… mitään? Kai teidän täytyy tietää, minkä puolesta taistelette?”
Nenya kuuli, kuinka Kelvin veti syvään henkeä ja alkoi vääntelehtiä tuolillaan turhautumisesta.
”No. Nii’in! Niin sitä luulisi! Katsos, Imferiumin virallinen ferustusmyytti väittää, että aikojen alussa esinazorakit hallitsivat maailmaa, kunnes ’efäfuhtaat’ lajit karkottivat heidät syntysaareltaan. Me olemme näiden esinazorakien maallisia ferillisiä. Imferiumi väittää etsivänsä meiltä vääryydellä vietyä kotiamme.”
Tämän kerrottuaan Kelvinin kasvot vääntyivät syvään irvistykseen. Hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä kohti kattoa kuin heristääkseen sitä. Nenya huomasi kuinka kapinallisen täytyi keskittyä vain pidätelläkseen ylipursuavaa raivoaan.
”MUTTA! Kuten varmaat ymmärrät, tämä on täyttä fotaskaa! Kehno oikeutus valloitussodalle. Minä en uskonut siihen edes vielä ollessani Fesässä! Miten kukaan voi uskoa sellaista?!”
Kelvin joutui vetämään henkeä. ”Anteeksi. Mutta niin, en tiedä johtokunnan oikeita motiiveja sodalle. Resurssit ja verenhimo?”
”Ahneus ja viha…” Nenya sanoi kääntäen katseensa ulos ikkunasta. Sataman majakan valo hohti kaupungin kattojen yläpuolella. ”Jos sinä et uskonut heidän myyttiään, tuskin kaikki muutkaan kansastasi. Sääli, ettei kapinasi onnistunut. Se olisi voinut muuttaa paljon. Mutta harva tässä maailmassa näkee vapautensa seuraukset etukäteen. Ja nyt olet joutunut vihollisen puolelle, omaa kansaasi vastaan.”
Tämä katsoi surumielisesti suoraan Kelvinin silmiin.
”Kelvin, minä olen pahoillani, että olet joutunut tähän tilanteeseen.”
Kelvin säpsähti tämän sanoista. ”Öh, no… älä turhaan. Omasta ansiostanihan minä tässä liemessä olen.”
Tätä toinen ei hyväksynyt, vaan vastasi terävästi: ”Ei. Se, että yritit, on ansiokasta. Tekosi tavoittelivat hyvää. Se mitä seurasi, ei enää ollut vallassasi. Joten: Ei. Kukaan ei ansaitsisi sitä.”
”Minä…” Kelvin avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hänen lauseensa jäi kesken.
Minä…
Kelvin oli pitkään hiljaa. Sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miksei hän pystynyt puhumaan? Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa puristi, ja häntä alkoi yskittää.
”Köh! KÖH KÖH! A-anteeksi… en voi kovin hyvin… voisinko saada vettä…”
”Tuota, Kelvin, yritä hengittää”, Manu sanoi hieman huolestuneeseen sävyyn.
Kelvin irvisti ja painui kumaraan. Hän päästi kivuliaan, äänekkään korahduksen yrittäessään saada palaa kurkustaan. Miksi häntä ahdisti näin? Miksi hän reagoi näin umpituntemattoman henkilön sanoihin?
Nenya tarkkaili hänen reaktiotaan. Sitten veden porina nousi huippuunsa, ja tämä nousi sanatta noutamaan pannua. Tämän istuttua takaisin pöydän ääreen tällä oli pannun lisäksi teekiekko ja kolme kuppia, yksi kahta muuta suurempi.
Kelvin nojasi otsansa kämmeneensä ja hengitti syvään. Hän pakoili katsekontaktia emäntäänsä pälyilemällä ulos ikkunasta. Syvä häpeä kouraisi hänen vatsaansa.
”Hitto. Hitto! Manu, minä tein sen taas!”
”Joo, mutta sellaista se elämä joskus on! Nyt pystypäin vain kohti uusia haasteita!”
Manun kehno kannustuspuhe ei hirveästi mieltä ylentänyt.
Nenya ei tavoitellut kontaktia vaan keskittyi varovasti taittelemaan paperikääreen kiekon ympäriltä auki. Sen alta paljastui tiiviiksi puristettua keltaisen, ruskean ja mustan väreissä vaihtelevaa kuivaa teenlehteä, josta selakhin terävät sormet mursivat palan irti. Murrettu pala putosi kupeista suurimpaan.
”Kuten sanoin, tämä ei ole mitä tahansa välisaarten nokkosuutetta. Toista tilaisuutta maistaa mitään samanlaista saatat joutua odottamaan Tyrmän kahleiden katkeamiseen saakka.”
Seuraavaksi kuuma vesi kaadettiin lehtien päälle, ja välittömästi kupista nousi tuoksu, jota Kelvinin oli vaikea paikantaa.
Kahdentoista sydämenlyönnin jälkeen Nenya nosti ison kupin kahdella sormella, pyöräytti sitä varovasti ja kaatoi teen vuorotellen kahteen tyhjään pienempään kuppiin. Kelvinin eteensä saama tee oli syvän keltaista, ja jotenkin tarjoilija oli saanut sen kaadettua valuttamatta yhtäkään lehteä kupin pohjalle.
”Ah, kiitos…” Kelvin nyökkäsi vaisusti ja siemaisi varovaisesti teetään. Hänen yllätyksekseen juoma ei ollutkaan polttavan kuumaa vaan juuri miellyttävän lämpöistä. Hän kummasteli, kuinka se mahtoi olla mahdollista, olihan vesi juuri hetki sitten porissut kiehumistaan.
Hän sulki silmänsä. ”Mmh…”
Teen tuoksu kohosi nazorakin tuntosarviin. Se oli… hyvin tuttu tuoksu.
Se toi hänen mieleensä erään aamupäivän viime keväänä, jolloin hän oli tehnyt pitkän kartoitusretken Pesävuoren rinteillä.
Aurinkoinsäteet olivat lämmittäneet hänen kuortaan samalla, kun kylmyys oli hohkannut sulavasta lumesta. Hänen lumikenkänsä olivat narskuneet sulavaa lunta vasten ja tuuli oli uivertanut ylhäisillä rinteillä.
Kelvin oli liikkunut yksin – omassa rauhassaan. Hän oli kaivannut hetkeksi lepoa Vuoritukikohdan vilskeestä.
Hän oli pysähtynyt ja ihastellut maisemaa. Loputtoman taivaan sinen alle olivat levittäytyneet saaren itärannikon aavat tasangot, jonne vuorenrinne vietti. Hän oli hengittänyt syvään ja haistanut puoliksi sulaneen maankamaran, mullan sekä nurmen tuoksun…
Kelvin säpsähti muistostaan nykyhetkeen. Hänen hengityksensä oli tasaantunut. Nenya katsoi häntä hymyillen, ja hetken hänestä tuntui kuin katse olisi nähnyt hänen lävitseen suoraan muistoon.
Nenya laski oman kuppinsa pöydälle ja nosti taivaan sinessä hohtavan jääkristallin käteensä.
”Et koskaan vastannut siihen, miten oikeasti sait tämän. On myönnettävä, että se tuntuu… uskomattomalta.”
Kelvin siemaisi uudelleen kupistaan ja laski myös katseensa kiveen. ”Niin… kivi sattui eteeni, kun siistin johtamani tukikohdan varastoa. En ollut yhtään tietoinen, että meillä oli moinen esine. Yritin etsiä tilauslomaketta, mutta kivelle ei ollut sellaista…”
Kelvin kohautti olkapäitään.
”Kaifa se oli vahingossa päätynyt keskusvarastolta tilaamieni materiaalien sekaan. Harva nazorak tunnistaisi moisen esineen arvoa.”
”Vahingossa…” Nenya kohdisti katseensa kristallista Kelvinin silmiin. ”Sinä kutsuit itseäsi jäätutkijaksi. Mitä se tarkoittaa? Tuliko sinusta sellainen vasta löydettyäsi tämän?”
”Ei, ei! Minä kuulun siis nazorakien tiedeyhteisöön. Tai… kuuluin. Olen erikoistunut kryogeniikkaan sekä kylmien alueiden tutkimukseen. Olen lisäksi insinööri. Siksi minusta tämän elementtikiven ominaisuudet ovat hyvin kiehtovia!”
Nenyan katse viipyili nazorakin valkoisella kuorella, ja hän vastasi lopulta epäuskoisesti:
”Eli siis: sinä olet valinnut omistaa urasi jäälle ja lumelle. Ja sitten, ilman minkäänlaista omaa myötävaikutustasi, varastoosi ilmestyy… tämä.”
Hänen katseensa porautui taas kristalliin.
”Ja sinä sanot minulle sen olleen vain vahinko?”
”No… mitä muutakaan se voisi olla? Tosi monimutkainen käytännön fila?” Kelvin kohotti tuntosarveaan.
Nenya tuijotti hetken Kelviniä, ja käänsi sitten suunsa väkinäiseen hymyyn. ”Okei. On vain niin, että jotkut toiset saattaisivat nähdä sen seurauksena… jonkinlaisesta johdatuksesta tai kohtalosta. Onko sinun kansallesi siis kaikki vain pilaa tai sattumaa?”
”Kohtalo…” Kelvin makusteli sanaa ”zankrzoraksi nazeil, on sanana kyllä tuttu. Taiteemme ja johtajamme viittaavat jatkuvasti nazorakien kohtaloon. ’Kohtalomme on ottaa maankamarat takaisin’ ja niin edelleen. Mutta täällä Klaanissa olen kuullut siitä fuhuttavan jonkinlaisena voimana? Äh, en tiedä. Me nazorakit emme usko jumaliin, tai ainakaan sellaisiin jotka olisivat meitä auttamassa. Emme usko ylemfiin voimiin, tai ainakaan sellaisiin, jotka eivät olisi meistä itsestämme lähtöisin. Me emme usko jumaliin.”
Kelvin piti pohdiskelevan tauon. ”Kai kohtalo voisi olla myös jonkinlaista tuuria? Sattumaa siitä, mihin tarkoitukseen syntyy ja kasvaa. Asioiden luonnollinen järjestys.”
”Eli kansallesi kohtalo on jotain, mitä kohti kuljette, ja tiedät ainakin jotain, miten matoralaiset sen ymmärtävät. Mutta mitä sinä itse nykyisin ajattelet?”
Kelvin alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, kun hän tajusi keskustelun osapuolten roolien kääntyneen täysin: selakhi tenttasi häneltä asioita eikä toisin päin. No, hän ajatteli tämän olevan tarpeellinen maksu elementtikivitiedosta.
”Öhm… minä en usko kohtaloon. En usko yliluonnolliseen.”
”Se on hyvin järkevää. Minäkään en.”
Nenya virnisti tavalla joka sai Kelvinin pelkäämään, että tämän naamio halkeaisi kahtia.
”Kaikki asiat, jotka tapahtuvat, ovat nimittäin luonnollisia.”
”Olen… samaa mieltä? Uskon että kaikki ilmiöt maailmassa on selitettävissä jonkin luonnonlain tai teorian avulla.”
”Jopa kaikenlaiset mieliloiset ja mielikoneet, lopulta”, Kelvin yritti vakuuttaa itseään.
”Pitää paikkansa, jäätutkija”, Manu sanoi lakonisesti.
”Se taas on paljon vaarallisempi oletus. Maailma tapaa olla paljon monimutkaisempi kuin mikään teoria voisi ikinä selittää. Esimerkiksi joku voisi käyttää teoriaa nimeltä ’kohtalo’ selittämään, että sinun oli aina tarkoitus ryhtyä jäätutkijaksi ja löytää oma elementtikristallisi. Mutta jos nazorakien kohtalo on valloittaa maailma, tuntuu epätodennäköiseltä, että kapinasi olisi osa sitä kohtaloa. Millainen teoria voisi selittää sen, mitä sinulle on tapahtunut?”
Kelvin päästi pienen, turhautuneen sihahduksen.
Tarkoitin, että kaikki luonnonilmiöt ovat selitettävissä teorioilla!
”En… en tiedä. Kafinoin, ja sen seurauksena minun oli faettava. Olen sattuman kaufalla säilynyt hengissä tänne saakka”, hän tuhahti. ”Entäs sinä? Miten sinä uskot, että elementtikivi fäätyi minulle?”
”’Sattuma’ ainakin on erittäin epätodennäköinen teoria. Mutta mitä minä uskon…”
Nenya jäi harkitsemaan sanojaan sen ajaksi, että kaatoi lisää höyryävää vettä hautumaan, ja jatkoi sitten:
”Minä luulen, että suurin osa olennoista syntyy osaksi virtaa, jonka mukana he kulkevat koko elämänsä. Sinäkin olisit lopulta asettunut osaksi yhteiskuntaasi ja kulkenut sen virran mukana sen loppuun asti.”
Nenya käänteli kristallia käsissään, kuin etsien siitä vastausta.
”Mutta jossain kohtaa sinä valitsit olla jotain muuta. Sinä teit itsestäsi jäätutkijan, ja jäätutkijan virta kulkikin aivan toiseen suuntaan. Ja se virta imi mukaansa siihen sopivia palasia. Palasia, joiden tarina ehkä muutoin olisi jo päättynyt.”
Kelvin katsoi ensin naista, sitten kristallia. Hän tunsi hermostuvansa selakhin sanojen herättämistä kysymyksistä.
”Mi-mitä se sitten tarkoittaisi, jos olisin löytänyt kiven kohtalon ansiosta? Onko sille jokin suuremfi tarkoitus? Onko minulla sitten jokin erityinen rooli tässä maailmassa?”
Kelvin pysähtyi ajattelemaan sanojaan. Ei, ei hän sellaiseen uskonut. Se olisi naurettavaa.
”… tarkoitatko että olen jokin satujen valittu sankari, joka löytää maagisen aseen ja peittoaa sillä fahuuden!?” Kelvin naurahti ivallisesti.
Nenya virnisti takaisin. ”Ja vielä hetki sitten vakuutit, ettet tullut luokseni kysymään kohtalostasi.”
Kelvin tuijotti naista hetken hämmentyneenä.
… hetkinen. Ei. Mitä.
”Puhuit kyllä näppärästi itsesi pussiin Manu hymähti.
”Minä vain tarkoitan, ettei tämä ole asia, jota sinun on syytä ohittaa olankohautuksella”, Nenya jatkoi. ”Sinä käytit vapauttasi harvinaisella tavalla, ja se on väistämättä tehnyt sinusta suuremman olennon kuin olisit muuten ollut. Jos olisin väärässä, tästä kristallista ei olisi sinulle kummoisempaa hyötyä. Mutta nyt teillä on yhdessä tilaa vaikuttaa virran kulkuun enemmän kuin kumpikaan meistä vielä näkee.”
”… öhm. Kiitos luottamuksestasi…”
Kelvin hiljeni hetkeksi. Naisen sanat jäivät pyörimään hänen päähänsä. Mistä niitä nyt edes lähtisi purkamaan?
Hän hieraisi väsyneesti silmiään.
Ei, ei ei! En minä tämän vuoksi tänne tullut. Mennään nyt viimein asiaan!
Kelvin siemaisi kuppinsa pohjalle jääneen tilkan ja suoristi selkänsä. ”Oikein hyvää teetä. Saisinko toisen kufillisen?”
Kelvin käytti hetken, jonka aikana selakhin sormet täyttivät hänen kuppinsa, harkitakseen sanojaan.
”Tahtoisin kysyä mitä elementtikristallit merkitsevät sinulle – tai selakheille yleensä? Mihin te niitä käytätte?”
”Merkitsevät… se ei ole aivan kelvoton kysymys.”
Kelvinin kysymys sai Nenyan katseen jälleen kerran uppoamaan kylmää hohkavaan kiveen.
”Selakhit hallitsivat ja täydellistivät jokaisen aurinkojenalaisen taiteen lajin. Mutta nämä kristallit – oiramiril – ovat se, joka on eniten meidän omamme. Ne… peilaavat ja heijastavat. Meitä ja meidän voimaamme. Niiden kautta me otimme paikkamme tässä maailmassa, ja aina lopulta niiden rajat olivat vain meidän rajojamme.”
”Ahaa, mielenkiintoista”, Kelvin nyökytteli. ”Eli tarkoittaako hän, että kristallin voimakkuus riippuu käyttäjästä? Toat pystyvät käyttämään elementtikiveä ilman virtalähdettä, ja niin ilmeisesti myös selakhit. Manu, oletko käyttänyt koskaan elementtikiveä?”
”En tarvitse mitään murikoita taivuttaakseni todellisuutta tahtooni”, Manu tuhahti.
”’Otitte faikkanne tässä maailmassa’. Tarkoitatko että Selakhia nousi keisarikunnaksi kivien avulla? Hyödynsikö tämä keisari Fridak niitä aseina sodissaan?”
”Fri-” Nenyan kasvoilla välähti inho silmänräpäyksen ajaksi, mutta se tasoittui välittömästi. ”Keisari Taracáno ja suuret kuninkaat häntä ennen kykenivät niiden avulla kohdistamaan tahtonsa kipinän maailmaa muuttavaksi loimuksi. Mutta se voima oli aina heidän omaansa ja heistä lähtöisin. Jos kutsut niitä aseiksi, et ymmärrä, mistä on kyse.”
”Aha.”
”Tuosta tulikin mieleeni”, Kelvin jatkoi. ”Sanot, että elementtikiven voima on aina käyttäjästään lähtöinen. Minä olen käyttänyt hanskassani tietynlaisia faristoja, joiden virtaa kristalli on muuttanut elementtienergiaksi. Kuitenkin kun tein hetki sitten mittauksia kivelle, huomasin jotain erikoista. Vaikka kiveen ei ollut kytketty minkäänlaista virtalähdettä, kiveä selvästi ymfäröi jokin omituinen aura. Tätä auraa ei näe lämföskannereissa, ja se myös feittää alleen muidenkin kohteiden lämfösäteilyn. Mikä on… omituista! Mistä se voisi johtua?”
”Kelvin, minun on myönnettävä, että minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä sinä oikein puhut. Kun sanot, että se peittää säteilyä, tarkoitatko, että se on peittänyt sinut joltakin?”
”Kyllä. Kun infrafunakameralla – joka on siis laite, joka kuvaa asioista lähtevää lämfösäteilyä – katsoo kiveä, se feittää säteilyn alleen. Tälläkin hetkellä se fiilottaa meistä lähtevän ruumiinlämmön. Miksi?”
”Oletko joskus halunnut sen tekevän niin?”
Kelvin oli hetken hiljaa. ”E-en? En ainakaan tietoisesti. Idea ei juolahtanut mieleenikään ennen kuin Guardian murtautui huoneeseeni ivailemaan asiasta!”
Hän mietti hetken.
”Mutta… tuo ominaisuus kyllä saattoi felastaa henkeni kerran.”
”Sittenhän se käy järkeen”, Nenya tuumasi. ”Kun kerran kivi saattoi auttaa sinua niin, se vain jatkaa turvallisuutesi vaalimista vieläkin.”
Vai käy järkeen muka, Kelvin hymähti. Hän vilkaisi kiveä.
”No… olen iloinen, että se fäätti suojella minua, vaikkakin aika eriskummallisella tavalla.”
”Niin, on hyvä, että te alatte luoda yhteyttä. Siksi minusta onkin kummallista, kuinka yhä pidät sitä kahlittuna tuohon laitteeseen ja yrität… syöttää sille virtaa näistä… paristoista? Se kuulostaa todella vaivalloiselta ja monimutkaiselta.”
”Siis… elementtikivi saa tarvitsevansa virran faristoista. Kivi muuttaa sähkön elementtienergiaksi, jota hanska käyttää”, Kelvin selitti typertyneenä. Eikö tämä juuri ollut elementtikristallien perusteellinen ominaisuus?
”Kyllähän elementtikivi virtaa tarvitsee!”
”Sinä kuulostat aivan joltain liskolta! Jos sinä katsot tätä vain energian ja resurssien kautta, miten voisit ymmärtää yhtään enempää kuin jo ymmärrät?”
Haltia hautasi kasvonsa käsiinsä turhautuneena. Muutaman syvän hengityksen jälkeen hän jatkoi:
”Minä ymmärrän, miksi sinä ajattelet, että sen olisi järkevää toimia, kuten sanot. Mutta ‘energia’ on vain sana. Mikään ei oikeasti estä sinua antamasta sen heijastaa omaa voimaasi, tuon kaiken… ylimääräisen sijaan.”
”Ylimääräisen? Anteeksi, mutta nyt sinä et vain ymmärrä, miten nazorakit toimivat! Me emme ole kuin toat ja selakhit! Meillä ei ole omaa voimaa. Ei meidän tarvitsisi rakentaa ohjusjärjestelmiä jos osaisimme taikoa tulifalloja! Siksi minäkin olen tiedemies! Minun voimani tulee tieteestäni! Sen takia sinä vaadit minulta aika faljon, kun käsket unohtamaan kaiken jo maailmasta tietämäni!”
Tämä sai Nenyan virnistämään. ”Ja selvästi sinulla on siis omaa voimaa! Ja sen tekeminen itse onkin kunnioitettavampaa kuin se, miten maailma itsessään on taivutettu toien toiveiden ympärille. Mutta varmastihan tieteessä on enemmän kyse totuuden tavoittelemisesta kuin tiettyyn teknologiaan takertumisesta?”
”No… kyllä? Fitää faikkansa. Tarkoitatko nyt, että minä olen liian takertuvainen tekniikkaani? Että minun fitäisi yrittää uudenlaista menetelmää?”
”Tietysti, ehdottomasti. Oletko sinä koskaan oikeasti, vakavissasi yrittänyt saada yhteyttä kiveesi ilman hansikasta ja sen pattereita?”
”Kyllä. Tai siis… ehkä? En muista.”
Kelvin kasvot alkoivat vihertää.
Kai minä nyt joskus olen kokeillut loihtia kivellä?
Nenya tuijotti Kelviniä ilmeettömästi. Hän ojensi kätensä havainnollistavasti kiveä kohti.
Kelvin huokaisi ja poimi kiven liinan päältä. Se tuntui miellyttävän viileältä hänen sormissaan. Hänestä tuntui absurdilta, että selakhi pyysi häntä taikomaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten se tehtäisiin.
”… alatte luoda yhteyttä”, Kelvin makusteli mielessään. Lopulta se ajatus ei tuntunutkaan niin vieraalta. Hän muisteli pitkiä ja yksinäisiä öitään Lehu-metsän siimeksessä. Elementtikiven tasainen hohde oli ollut harvoja asioita, jotka olivat tuoneet hänelle lohtua öiden pimeydessä. Hän oli pitänyt sen lähellään ja kuiskinut sille salaisuuksiaan…
Kelvin henkäisi syvään ja sulki silmänsä. Hän kohotti tuntosarvensa korkealle. Hän yritti aistia kristallin läsnäolon. Sitten hän avasi silmänsä ja puhalsi pöydällä makaavaa teelusikkaa päin.
Mitään ei tapahtunut.
Nenya seurasi tätä tarkkaavaisena. ”Älä hylkää aistejasi. Näe se ja tunne se kädessäsi. Siirrä ensin koko huomiosi siihen, kunnes se on sinun ja koko maailman keskus. Ja siitä keskustasta käsin, kurota ulospäin.”
Kelvin oli hetken hiljaa ja sitten nyökkäsi. Hän katsoi elementtikiveä, yritti tuntea sen ääriviivat sormissaan. Kuuluiko siitä ääntä? Jos kuului, hän ei ainakaan erottanut sitä siitä vaimeasta taustakohinasta, joka majatalosta kantautui.
Kelvin veti henkeä, ja valmistautui puh-
”Turhaa puhkut”, Manu töksäytti. ”Olemme täällä vielä ensi viikollakin, jos yrität tuon joogameedion ohjeilla opetella loitsimaan.”
Kelvinin liike katkesi, ja hänen kasvoilleen kohosi nolostunut viherrys.
Manu oli oikeassa, ei tästä tulisi mitään.
”… fahoittelen, ei tämä onnistu”, Kelvin huokaisi ja pudotti kiven pöydälle.
”Manu… puhuuko hän ihan palturia? Pystyisinkö minä, öh, taikomaan?”
”No se nyt riippuu täysin siitä, mikä näiden kivien toimintaperiaate on”, Manu tuumasi. ”Jos tuossa, mitä tuo nauta… anteeksi, siis noita sanoo, on perää, kristalli konvertoi jotain käyttäjälähtöistä elementaalienergiaksi. Ja olisihan siinä perää siitä näkökulmasta, että perinteisesti näitä kiviä on käytetty esimerkiksi toatyökalujen katalysaattoreina.”
”Eli… pystyisin?”
”No ehkä, mutta en osaa sanoa, mitä se tarkalleen ottaen on, mitä kivi muuttaa jääksi. Jotain epäspesifiä elämänvoimaa? Ehkäpä, jos käytät kiveä ilman virtalähdettä, leikkaat viisikymmentä vuotta eliniästäsi pois? Tai ehkä mitään pahaa ei tapahdu ja se vain toimii? Kuka tietää (ehkä Nenya)?”
”Viisikymmentä on nazorakeille aika paljon… joten en ehkä ota riskiä.”
”Noooh, ei tuo luku perustu mihinkään oikeaan dataan. Jatka kokeilua, jos välttämättä haluat! Mutta kuten huomasit, se vaatii ehkä enemmän harjoittelua kuin mihin olemme varanneet aikaa. Jos se nyt ylipäätään onnistuu.”
Kelvin tuijotti kiveä epäröiden. Hän oli kohottamassa kättään kohti kiveä, kunnes lopulta pudisti päätään.
”Antaa olla.”
”Minä…” Kelvin aloitti, mutta keskeytti itsensä kohottaessaan katseensa kivestä Nenyaan. Tämä tuijotti intensiivisesti jonnekin Kelvinin oikean olkapään ylitse.
”Mikä helvetti tuo oikein on?” Nenya sähähti.
Kelvin säikähti ja katsoi taakseen muttei nähnyt mitään. ”A-anteeksi?”
”Tuo, joka pysäytti sinut menemästä pidemmälle”, Nenya vastasi epäluuloisesti. ”Se on ollut siinä kaiken aikaa, eikö vain?”
”Arvon Nenya, minä e-”
”Hei, hei, minä en pysäyttänyt ketään!” Manu protestoi, ilmeisesti kaikkien kuullen. ”Minä vain yritän pitää kiinni aikataulusta! Meillä on huomenna reissupäivä!”
Kelvin katsoi Nenyaa silmiin. Nenya tuijotti takaisin kuin olisi tajunnut petoksen.
”Teillä? Kelvin, teetkö sinä yhteistyötä… tuon kanssa?”
”Nyt hei, haitäti, hieman käytöstapoja! Minä en ole tullut tänne solvattavaksi!” Manu räyhäsi.
”Tuota, Manu, olisi tässä kohtaa varmaan kohteliasta esittäytyä?” Kelvin ehdotti. Manu oli hetken hiljaa, ennen kuin päätti ilmeisesti olla hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ja katso!” tämä pauhasi. ”Itse Makuta Nui – Pohjoisen Noita ja Mysterys Nuin Makuta – on siunannut sinua läsnäolollaan! Sallin sinun paistatella suuruuteni kirkkaudessa, kuolevainen!”
Nenya kavahti taaksepäin, kaataen tuolinsa noustessaan ylös.
”Manu…” Kelvin mutisi hermostuneena.
Nenyan toinen käsi tarttui kiinni jostain tämän viitan alla, ja toinen osoitti kohti Kelviniä, kuin valmiina hyökkäykseen. ”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”
”Kelvin on täysin turvassa kanssani!” Manu ärähti, ennen kuin Kelvin sihahti ärtyneenä. Kelvin pysyi tuolillaan, huokaisi syvään ja kohotti kaikki kätensä kohti kattoa rauhan merkiksi.
”Fyydän, rauhoittukaa. Tässä on Manu, Klaanin makuta. Me olemme yhteistyökumffaneita, ja olemme sofineet, että hän asuu fäässäni toistaiseksi. Hän on enimmäkseen harmiton… olen fahoillani, etten kertonut hänestä aiemmin, Nenya. Ajattelin, että tämä keskustelu koskettaa vain meitä kahta.”
”Te olette sopineet, että ’enimmäkseen harmiton’ tämän saariston vaarallisin olento asuu päässäsi, ja sinä kutsut sitä Manuksi? Ja haluat, että me vain jatkamme kuin häntä ei olisikaan?”
”Se… ei liene mahdollista?”
Nenya nosti tuolinsa takaisin pystyyn ja istui taas alas. ”Tämä on…”
Hän pudisti päätään. ”Mitä te oikein yritätte?”
”Nenya, usko minua! Minä tulin vain etsimään tietoa elementtikivestäni. Manu ei liity tähän mitenkään.”
”Eikö?! Onko siis niin, että on jotain, mitä tuo ei osaa itse kertoa sinulle mutta jota se ei myöskään mieluusti kuulisi sinun kauttasi? Ja että se ei koskaan millään tapaa vaikuta valintoihisi?”
”Totta kai yritän vaikuttaa Kelvinin valintoihin”, Manu keskeytti. ”Aivan niin kuin sinäkin yrität! Ehkäpä järkytyksesi kumpuaa siitä, että nyt tiedät jonkun muunkin kuulevan, minkälaisia perverssejä ohjeita annat Kelvin-paralle!”
”On eri asia neuvoa pyydettäessä kuin ujuttaa toisen päähän ajatuksia sen sisäpuolelta.”
”Tietääkseni ajatukseni ovat edelleen omiani, kiitoksia huolenpifosta!” Kelvin tuhahti.
”Minä todella toivon niin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän manipuloi tämän saaren tapahtumia enemmän kuin päällisin puolin näyttää. Hän on jo kietonut linnakkeen hallitsijat pikkusormensa ympärille. Ja hän ei elä heidän päässään.”
”Pöyristyttäviä valheita!” Manu julisti. ”Minä elin Visokin päässä vielä ihan hiljattain! Ja silti hän teki todella huonoja valintoja, joita minä en ehdottomasti olisi suonut hänen tekevän. Oli tuhannen taalan paikka selvittää kaikki kuninkaat, mutta vain yhden hän osasi minulle kertoa jälkikäteen, ja sen vähiten hyödyllisen vielä. Niin turhauttavaa!”
”Niin, ja Tawakin varoitti minua luottamasta häneen!” Kelvin lisäsi.
”No joo, mutta tuo ei ole hyvä argumentti, koska olisin voinut käskeä Tawaa varoittamaan sinua luottamasta minuun osana manipulaatiota. Mutta! En tehnyt niin! Koska Tawa ei kuuntele, mitä sanon! Ja minä sanon usein! Ei ole puutetta yrityksestä.”
”Manu! Sinä et nyt auta tässä!” Kelvin ajatteli vihaisesti. Hän oli ällikällä lyöty siitä, millaisen käänteen keskustelu oli ottanut.
”Kelvin, se myöntää sen itsekin! Mitä sinä luulet voivasi hyötyä näillä voimilla leikkimisestä? Jos tarvitset apua, sinun tarvitsee vain myöntää se. Olen varma, että voimme keksiä miten pääset siitä eroon.”
Kelvin huokaisi. ”Me teimme Manun kanssa sofimuksen. Hän lufasi jakaa minulle tietoja, jotka auttavat minua kaatamaan Imferiumin, ja olen edelleen tyytyväinen sofimukseemme. Lofettakaa fäätöksentekokykyni aliarvioiminen!”
”Minä yritän parhaani, etten aliarvioisi ketään. Mutta teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”
”Hmm. On totta, etten ollut kuullut makutoista juurikaan ennen Manun kohtaamista”, Kelvin myönsi pistäen kätensä puuskaan. ”Tiedän, että he ovat hyvin voimakkaita olentoja ja että he yleensä näyttelevät antagonistin osaa monissa ma toran tarinoissa.”
”Ihan vain tiedoksi”, Manu tuhahti, ”että Kelvin voi teknisesti ottaen irtisanoa sopimuksensa milloin hyvänsä. Mutta emme ole edes päässeet vielä asiaan!”
”Voimakkaita olentoja, joista sinä et tiedä mitään ja jollaisen kanssa olet kuitenkin valmis jakamaan oman mielesi”, Nenya sanoi turhautuneena jättäen Manun huomiotta. ”Mutta hyvä on, minä voin kertoa.”
Hailtia nousi taas ylös, ja risti kätensä selkänsä taakse. Hän alkoi puhua teatraalisella, harkitulla äänenpainolla.
”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
Kelvin kiemurteli tuskastuneena tuolillaan. Ikään kuin huoneen lämpötila olisi pudonnut usean asteen.
”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja? Olen fahoillani, ymmärrät varmasti, että… taustoistani johtuen minä nykyään välttelen tuollaisia yleistyksiä.”
”Sinä et valinnut imperiumisi tekoja. Mutta tuo olento, joka yhä kutsuu itseään ’Suureksi Makutaksi’, oli paikalla jo, kun maailmaa muovattiin, ja hän oli paikalla, kun he päättivät sen kuuluvan heille. Hän oli paikalla, kun viimeinen toivo murskattiin ja vanha Selakhia särjettiin. Ja jos hän hetkeäkään katuisi yhtäkään niistä hetkistä, hän voisi koska vain valita olla jotain muuta kuin mitä on. Mutta se ei ole hänen luontonsa.”
”Vai valita olla jotakin muuta kuin mitä on”, Manu jupisi. ”Ai kuten Kelvin voi valita olla olematta nazorak?”
Vasta, kun selakhi puhui menetetystä kotimaastaan, Kelvin osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Manun mainitsemat Selakhian kansanmurhat. Nazorak laski surumielisenä tuntosarviaan.
”Tahdotko… kertoa enemmän kodistasi? Siitä, jonka makutat särkivät?”
Nenya käänsi katseensa pois hengittäen ulos terävästi.
”Älä kuvittele, että tämä olisi jotain niin pientä ja yksinkertaista. Jos kyse olisikin vain siitä, ehkä…
Tiesitkö, että myös Selakhialla oli oma enkelinsä? Häneen luotettiin, silloin. ’Vain yksi oli erilainen’, sanottiin, ja hän vannoi puolustavansa meitä ikuisesti. Mutta kun aika tuli, hän… ei tehnyt niin. Varjot veivät valtakunnan. Sen sijaan hän teki jotain pahempaa – jotain, mitä en osaa edes selittää sinulle. Jotain, minkä vuoksi maailma on niin harmaa kuin se on.
Eikä hän ole ainut! Yhä on hölmöjä, jotka ovat valmiita uskomaan, että ehkä joku heistä olisi kunnollinen. Vaeltavan väen tarinoissa elää jopa ennustus, jonka mukaan makuta on se, joka tuomionpäivän kynnyksellä vapauttaa Jumalattaren esikuninkaan tyrmästään.
Lukemattomia kertoja he ovat lipevillä sanoillaan saaneet kuolevaiset palvelemaan itseään. Ja aina palkkiona on ollut petos. Uudestaan ja uudestaan, aina, kun joku yrittää parantaa tätä kärsivää maailmaa. Ja se kerta, jolloin…”
Nenya mittaili taas kerran Kelviniä katseellaan.
”Niin, sinä tulit tänne kysymään menneistä. Ehkä… Haluatko sinä yhä kuulla, mitä minulla on sanottavani? Ymmärtää?”
Kelvin nielaisi. Hän harkitsi hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Kyllä. Tahtoisin ymmärtää.”
Selakhi nyökkäsi takaisin. Ja yllättäen, ensimmäistä kertaa Kelvinin tavattua haltian, tämä veti selkänsä suoraksi, kumma kiilto silmissänsä.
”En usko, että voin ikinä selittää sinulle kaikkea, minkä haluat tietää. Mutta voin ehkä… kutsua esiin tarinan.”
Nenya oli hetken vaiti, kunnes nousi kääntäen selkänsä kohti Kelviniä. Laskeutui hiljaisuus, joka paljasti ulkona pauhaavan syksyisen merituulen. Kelvin huomasi, että teekuppi hänen edessään höyrysi vastatäytettynä, eikä hän ollut varma, milloin se oli tapahtunut.
Sitten se alkoi. Ääni oli eri kuin jolla selakhi äsken oli puhunut, ja Kelvinin oli aluksi vaikea hahmottaa niiden lähde samaksi. Sanat olivat ensin hiljaisia ja laskeutuivat hitaasti – etsien rytmiään. Kelvinistä tuntui kuin hän olisi vaipunut jonnekin syvälle.
Kauan sitten, Toisen Ajan varhaisina vuosina, Haltiakaupungin porteille saapui vieras.
Tämä vieras lupasi auttaa haltioita seisauttamaan kellot, estämään heidän valtakuntiaan hajoamasta tomuksi ikuisuuksien hiekkakentille, kuten uhosi aikojen alussa luettu tuomio.
Kaupungin kultainen valtiatar, heistä vanhin ja ainut joka yhä muisti kuinka kansan polku oli alkanut, näki vieraan valheiden läpi, eikä luottanut tähän.
Mutta vieraan viettelys kosketti kaupunkilaisten sydämiä, sillä houkutus kyti niissä jo entuudestaan.
Paljon olemme rakentaneet, paljon on meiltä viety.
Entä jos?
Siispä valtiatar, tietenkin, oli pian syösty vallastaan, karkoitettu kaupungistaan. Minne hän kulki, sitä tuskin tietää kukaan. Mutta petos oli tehnyt tehtävänsä.
Portit avattiin.
Ahjot sytytettiin.
Nykyisin se maa on autio.
kruunajaispuheessaan Ectelë-i-Qwinyalla
ensimmäisenä vuonna Sokean jumalattaren ilmoituksesta laskien
(”Kuninkaiden ja kaaoksen välissä — Keisariajan Tosi historia”,
B.R.R. Olgienn)
Paljon myöhemmin
Mutta silti yhä ennen nykyhetkeä
Koillissakara?
I
aloitussanat | kertovat runot | kotiseuturunot
Hiljaisten sumuinen saari,
piilopaikka taakse jäänyt.
Viimeinen väen väkevän,
kuudennen kuningaskunnan.
Valtiatar valkoviitta,
haltija hauen hampahilla,
viitalla valo lepäsi,
kulta kasvoilla kimalsi.
Kaunein kaikist’ viisahista,
opettaja oivallinen
muisti menneitä tapoja,
näki kauas rannoiltamme.
Kolme saarella sisarta,
oppilasta oppimassa,
saarellemme syntyneitä,
kivikoissa kasvaneita,
luodon laaksot laskeneita,
harmaat niemet kiertäneitä.
Paljon on jo oppimaansa,
tämän tiesivät todeksi:
”Aikana ajattomana,
muistoissa menetetyissä
kaukaisen kodin kajossa,
haiväen on Hiljalassa,
rannoilla vihertävillä,
keskellä meren sinisen
syttyi salskeiden saleissa
valkoinen valo ikuinen.
Näytti meillä monta tietä,
mitä kaikkea olisi.
Teimme tahtomme todeksi,
oman reitin raivasimme.
Värit luonnon valjastimme,
kivet kauniit kasvatimme.
Yhden hetken, pienen hetken,
maailma oli iloa.
Porteilla paha puhuvi,
haarakieli houkutteli.
Kutsu entisen isämme:
vaino vanginvartijamme:
’Ehdoton ja muuttumatta,
kivimuuriin kirjoitettu
tähden kauneimman valossa
ajan vaiheet varmistettu:
Kaikki annettu alussa,
teillle paikkanne pedattu.
Miksette kotiin palaisi,
mailla lempeillä lepäisi?’
Kirkkain katse näyttää tiemme,
viisaimman valo rajaton:
Omat polkumme paremmat,
omat tornimme todemmat,
omat laulumme lujemmat.
Käärmeet keskenään supisi,
käärmeet kaikki kaikenlaiset:
lohikäärmeet, hiisikäärmeet,
lasikäärmeet, tuhkakäärmeet.
Kauppakäärmeet, palkkakäärmeet,
käärmeet toisiaan pahemmat.
Kalve kaartinsa kokosi,
katveesta tuon julman jahdin:
liskot laivoineen lähetti,
saurukset satalukuiset.
Meri mustana madoista,
taivas tummana tulista.
Kansan katse on terävä,
miekkansa sitä paremmat.
Selkä suora salskeilla,
keihäät ryhtiä pitemmät.
Vaan vihassaan vastustajat
aallon lailla maamme ylle.
Kynnet keihäitä kovemmat,
siivet pilviä pitemmät.
Saasta särki saarimaamme,
mursi maat, mäetkin mursi.
Kaatoi korkeimmat kuninkaat,
kuninkaita korkeamman:
Marttyyrina mestarimme,
valkoinen, valonvärinen,
surmaa saastan vain sanalla,
väkikäskyllä katalat.
Antoi itsestään elämän,
korkeammaksi kohosi.
Tien valaisee taivaan yltä,
näkee työmme ja tekomme.
Varjot päällä maan piteni,
meren rannat tummenivat.
Salit hiljaiset on kauan.
Kirkaskatseinen kuningas,
valtias verenvärinen
kuuli kuiskatun lupauksen,
ajan katsoi koittaneeksi.
Valan virkkoi Vuoren alla:
Yö ikuinen on ohitse!
Vastaan varjon voimakkaimman
yhdisti hän maailmamme.
Sota suuri sankarien,
viimein voitto väistämätön:
kansa korkein kruunattuna,
muut on kansat paikallansa.
Viisi viisaan vallan alla,
kuusi keisarin kädessä.käskystä sokean
vaateesta väkeni
tehtävän hyväksyn
rauha, oikeus, voitto
ei miekka ei keihäs
kostoa pysäytä
Koitti kansan kirkkain aika,
loisto taivasta tavoitti.
On rauha lailla laitettuna,
rakennettu rautatöillä.
On laulut uudet kirjoitettu,
tositieto tuotettuna.
Pylväät, patsaat, portinpielet,
hiidet, alttarit, suvatkin
on jo kruunuilla kuvattu,
kunniaksi keisarimme.
Tornit korkeat, terävät,
salit suuret, suurenmoiset
ikuisiksi istutettu,
ajan kaiken kestäviksi.
Niin me tietenkin sanoimme.
Aikansa tuli valaisi,
ei liekki yksikään ikuinen.
Pimeys päätänsä kohotti.
On Keisari kadotettuna,
valtakunta vallattuna.
On salot suuret suolattuina,
pyhät pellot poltettuina.”
Antoi kansa ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla.
Väheni väki väkevä,
kansa salskea aleni
kauppiaina, kulkureina,
kotimaastaan kaikonneina,
uskonsa unohtaineina,
Keisarinsa kieltäneinä.
Kaupungissa kätketyssä,
saarellamme suljetussa,
sirpaleella suuremmasta
muistamme unohtamamme.
Unelmamme, määränpäämme:
Väen vanhan taidot tuoda,
sytytellä kylmät ahjot,
kivet kauniit kasvatella.
Vaikea on vaatimamme,
tehtävämme toivotonko?
Kauan on jo kirkkaudesta,
väki vanha voitettuna.
Kuinka löydämme kykymme,
mistä muistamme tapamme?
Onko kyky kirjoissamme,
paperille painettuna?
Ei ole kyky kirjoissamme,
paperille painettuna:
Kirjaimet karisseet kaikki,
salatieto siivottuna.
Onko muistot metsiköissä,
kätketty kanervikoissa?
Ei ole muistot metsiköissä,
kätketty kanervikoissa:
suola suuret tammet tappoi.
kaski kaikki kuuset kaatoi.
Onko tieto Tuonelassa,
katumuksen kaupungissa?
Ei ole tieto Tuonelassa,
katumuksen kaupungissa:
Kalmaiset kädet on kylmät,
hiljainen hiljaisten kadotus.
Kaiken tahtomme keräämme
vaan ei löydy kaipaamamme.
Ahjo kylmä kuollehena,
toivo kaikki kappaleina.
Tuuli kulki vetten yllä,
aika aavan ympärillä.
二
arvoitukset | sananlaskut | syntyrunot
Saapui viekas ventovieras,
tumma takki tietä pitkin.
Lahjoja lupasi noita,
takomisen taidot tuoda.
Noita-akka hauenhammas,
maailmaa kävellyt, Miero,
Itse tuon sanoiksi virkki,
vannoi, varmana lupasi:
”Mulla muisto mennehestä,
torneista kodin etäisen.
Teillä maa pyhin pyhistä,
työkalut ajan takaiset.
Yhdessähän ystävinä,
tovereina tiedossamme
voimme voiman valjastella,
tehdä tahtomme todeksi,
kivet kauniit kasvatella,
valtakunnan valmistella.”
Tiedämme toki tarinat
vieraista veräjän alla.
Sanoin suorin sisko nuorin
itse lausui ja pakisi:
”Moni maski päältä kaunis,
kovin kuorelta korea,
vaan on saastunut sisältä,
madon syömä alla kuoren.
Kerro totta, tumma takki,
mistäs tiesit tänne tulla,
löysit laakson laulajien,
tiesit tornit tietäjien?”
Tiedontuoja ventovieras
vastaa vältellen vähäsen:
”Ilokseni luokses’ löysin,
sattumalta seikkailulla.
Näin nuo tornit kiiltelevät,
muiston menneistä ajoista.”
Vastaa toinen nuorukainen
epäilystä äänessänsä:
”Kumma kuulla matkastasi,
itsekkaa kun tänne löysit.
Älä tyhjiä valehdi,
tuosta tunnen väärän tiedon:
Ei sattumalta tänne tiedä,
kulje kartatta kylälle:
Luoto laaksoineen lumottu,
hirmun hampaiden takana.
Laivat rikkoo rannikoihin,
upottaa loput ulappa.
Sano tarkkoja tosia:
mistäs tiesit tänne tulla?”
Vastaa vieras vielä kerran,
raakkuu äänellä pahalla:
”Jos vähän valehtelinkin
toki mä sanon todenkin:
Kuulin kuisketta kylillä,
huhun kiertävän koroilla
salaisesta saarestanne,
pyhimmistä pelloistanne.
Lähdin luoksenne merelle,
kuljin kohta matkan pitkän
teitä täällä auttaakseni,
lahjat laaksoon tuodakseni!”
Eipä riitä tuokaan väite,
vaatii vielä vanhin lapsi:
”Tuskin kuulit kuiskutusta,
harjasit hevon huhuja:
kaikki kuiske kiellettynä,
huhut harvat hiljennetty.
Sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä:
Mistäs tiesit tänne tulla?”
Keskustelun keskeyttävi
Valtiatar, varma aina:
”Luota lapsi lahjantuojaan,
vastaan onni ottakaamme.
Pyhin meillä maa pyhistä,
työkalut ajan takaiset.
Hänellä muisto mennehestä,
torneista kodin etäisen.
Yhdessähän ystävinä
voimme voiman valjastella,
kivet kauniit kasvatella,
valtakunnan valmistella!”
Sana siinä kaipaamamme,
tiedämme jo tehtävämme.
Unelma on kohta totta,
uusi aika annettuna!
kaupungin kaduilla
astelee tuhomme
piispana pimeyden
vuorollaan jokainen
yrittää, koettaa
uudelleen, uudelleen
Vanha noita hauenhammas
todet neuvot viimein antoi,
laittoi orjat louhimahan,
koilepakot kaivamahan.
Kivet kasvavat kivessä,
suomut saaremme sisässä,
Kivi kasvoi kuusi vuotta,
kypsyi kahdeksan kevättä,
yksitoista yöntapaista,
tuhat pyörän pyörähdystä.
Himmeä utu kivillä,
pinta suomuilla samea.
On jo aika oikeampi
tahto taian taivutella.
Valtiatar vierellämme
käymme kohti koitostamme:
Nuorin ahjoa asetti,
keskin palkeita pakotti,
vanhin viimein synnyt tiesi,
salskeiden sanat salaiset.
Ahjot vanhat välkehtivät,
pyhät palkeet painelivat.
Vasara väen kädessä,
kansa nuori toiveikkaana.
Kului aika, kasvoi taidot,
kylmäksi kivi jäi aina:
kristalli ei voimaa kestä.
Toivo kesti, jatkui työmme.
Seitsemän jo syttyi melkein,
ei ole hyvän näköistä.
Yhdeksän hyvän näköistä,
ei ole hyvän tapaista.
Värit viimein valmistuvat,
ahjon alta paljastuvat:
Kolme kirkasta kiveä,
kristallia kelvollista.
Valtiatar meistä viisain,
opettajamme oivallinen
niitä tarjoo palkkioksi
työstä kaikkein korkeimmasta.
Ken otti kiven sinisen
kuuli aaltojen kohinan.
Kenpä otti vihreämmän
tuulen aallonharjan yllä.
Ken taas viimeisen, punaisen:
tuon tulen ihomme alla.
Lir anyára nésakova Sanoi vanhin veljeksistä:
”Nányë néncuruni Nenya” ”Olen vanhin Vettenvelho.”
Lir anendë nésakova Sanoi keskin kolmikosta:
”Nányë wanwavoitë Vilya” ”Olen seppä Tuulenvire.”
Lir anvinya nésakova Sanoi nuorin neitosista:
”Nányë lócesornë Narya” ”Olen lievo Liekinhenki!”
Seisoo selkä suoremmassa,
hobitista hoikempana.
Alkuvoima vallassansa,
kristallin kajo iätön.
Nenässä utuisen niemen,
luodon länsikalliolla
osoittaa yhä itäänpäin,
viittoo tietä kuljettua
sormi suunnannäyttäjämme,
käsi kallioon kuvattu.
Hän on tuuli kasvoillamme,
tuulen kantamat pisarat,
tahto kasvojen takana,
voima tehdä kuten teimme.
Alttarilla aurinkomme,
alla katseensa sokean
kuiskaa kulkija tarinat,
vieras vieraita sanoja
joitei muista Valtiatar,
kukaan muukaan tuskin muistaa.
Tarinoita kertojatta,
sanattomia sanoja.
Katsomista katsomatta,
tuntematta tuntemista
kuulemista kuulematta,
laulamatta laulamista.
3
loitsut | manaukset | valituslaulut
Eräänä yönä yllättäen
havahdumme yön levosta.
Yö on outo, uudenlainen,
kuului kutsu kummallinen.
Tähdet taivutti valonsa,
ruohonkorretkin kumarsi.
Maa järisi, taivais seisoi
käärmeet allamme vapisi.
Mielemme teki myös meidän
kulkea kotia kohti.
Askel astuu aikomatta
alle ahjon, syntyyn työmme.
Leimusi lumo katossa,
valo väärissä väreissä.
Katse kumma kaikkialla,
koit kuin kuuta katsomassa.
Kaikkeus kääntyi kohti häntä,
lapset luojalleen kumarsi,
Siellä seisoi keskellämme,
luona valtaistuimensa:
Karmiini käsi pimeä,
varjosiipi viittanansa
Valtiatar, mestarimme,
opettajamme oivallinen,
kädessänsä luomuksensa
kolmikanta kristallinen.
Lausui hiljaa, nautiskellen,
kuin itselleen, mutta meille,
kaunis katseensa kivessä,
virne varma voittajalla:
”Vuorollaan jokainen meistä
yrittää, koettaa löytää
sen yhden meitä mahtavamman,
voiman valtaakin paremman.
Yhden jolla voimme olla
kuten ennenkin olimme.
Toiset uskovat tarinat,
arkkitehdit arvailevat:
Voiko tähden kiertämällä,
aarreluoliin astumalla
löytää sen mikä katosi,
knihdin sirpoman sinisen?
Houkat hukkuvat huhuihin,
sortuvat somiin satuihin.
Maailmamme on se mieli
joka maalaa kirjokannen.
Kuinka voisi sen sisältä
löytää alkumme kamaran?
Toiset, naamiontakojat,
tietää tarkemmin totuuden:
Tarinat on ennustusta,
kaikki täytyy tehdä itse.
Pieni virhe vain hänellä,
houkan hulluus, hieno heikkous:
tuo on lahjamme vähille,
toisten tarkoitus, ei meidän.
Yksin ymmärsin totuuden,
ideasta inspiroiduin:
Ei legendasta löytämähän,
Ei kanohilla keisariksi,
Väkevimmän vallan kätkee
kristallin kajo iätön.
Vaan sulkivat sen tien meiltä
varjot aiemmin kävelleet.
Minkä saattoi syödä, söikin,
minkä polttaa, sen Hän poltti.
Mitä jäi, sen toinen sulki,
kätki, käskynään katumus,
tyrmään Tyrmääkin syvempään,
hyödyttömään helvettiinsä.
Siellä itkevät iäti,
hiljaisiksi jäävät rannat.
Jospa nuo edes olisi
miettinyt edes vähäsen!
Jos edes jotain olisi
selviytynyt saastan alla,
Tarkastajan tunkiolta,
Marraskasken kuonan alta!
Etsin yksin, etsin kauan,
etsin, usko, etsin kauan.
Polun löysin vaikeammin
mutkittelevan, pitemmän:
Väen väärän valmistelin,
kansan kalpean kokosin
oman mieleni mukahan
haaskoista meren sinisen.
’Haltiat hain hampailla’,
’salskeat sepänkykyiset’
puolestani keksi keinot,
avun houkat houkutteli.
Jo on tuo tie kuljettuna,
tehty työni tien pituinen.
Kiitän, kuudesti kumarran,
katso! – Tässä palkintoni:
Kivi yksi hallitsevi,
kätösiini kahlitsevi.
Sama yöhön syöksehevi,
varjoihini vangitsevi!”
Kauhu kasvoi kasvoillemme,
virtasi viha veressä.
Ymmärsin vähän, en paljon,
tämän ymmärsin paremmin:
Valtiatar Varjoviitta,
kauhein kaikist’ viisahista,
synnin suurimman on tehnyt,
rikkonut lait keisarimme:
mieli murtaa muiden mielet,
kieltää lahjan luojiemme,
seistä paikalle pyhälle:
haltijaksi toisten tahdon.
Eikä siinä vielä kaikki,
nousee toinenkin ajatus:
Hänhän kertoi tietämämme,
opetti oman totuuden,
kertoi korkeita valeita.
Onko mikään tästä totta?
Heräävät tähän sisaret,
nousevat kuten unesta.
Miettiminen myöhemmäksi,
tietävät jo tehtävänsä.
Käy jo kolme kristalleilla
vasten varjoa kajolla.
Kaino ääni nuorukaisten
nousee vastaan enkelinsä:
Laulu rakkaasta unesta,
nousevista auringoista,
maista vielä löytämättä.
Kirkaana on kansan katse,
ryhti suora salskeilla,
voima vieläkin väkevä.
Seisoo tornit kristalliset,
Tyrmän kahleet katkottuina,
valkea valo saleissa!
Äänen kaikukin hävisi.
Ennen kaikkea, pimeä,
kaiken jälkeen, taas pimeä.
Tyhjän peittämä Avara.
On tornit murrettu merelle,
kruunu aaltoihin ajettu.
Jo on yö alinomainen.
Särky kuudennen sakaran,
kolmen auringon ajatus:
Kaiken kauniin täytyy kuolla.
Oli taisto turhanlainen:
Tyyli tyyntyi, Liekki laantui,
Veden virta vaimeana,
minun mahtini mitätön.
Vanha noita viimeisenä
astuu alle synkän ahjon.
Keihään kärki kirkkaimpana,
kristallin kajo iätön.
Kaksi katsoo toisiansa,
tuntee toisensa sanatta.
Käyvät taistoon keskenänsä
väen vanhan varmoin ottein,
tahdit toistaa tanssin toisen,
askeleet ajalta ennen.
Vieras viimeinkin aloittaa,
huokaa, huolien alainen.
Laulaa laulun toisenlaisen
pyörtäen omat sanansa.
Valaisee meren vasama,
hetken kaikkeus on kirkas,
kaikki tiet ovat avoinna.
Eivät tornit maasta nouse,
ei palaa valo saleihin,
eikä keisari kateista.
Yö voi peittää, varjo viedä,
tähtien valossa voimme vielä
laulaa, tanssia, rakentaa.
Rattaat yllä, aallot alla,
me muut maita kulkemassa
taivaan ja meren välissä.
Jos kaiken kauniin täytyy kuolla
kaiken kauhean pikemmin.
”Tulkaa tietäjän tueksi,
tueks’ taakan taistelijan!
Liekitär jo koita vielä,
tahtosi tulesta taio,
puhuri palava nosta,
tulimyrsky Tuulen kanssa!
Etsi, Aallotar, apua
sanoista jo saamistasi:
Kutsu korkeita avuksi,
haltijat hailtiain avuksi!”
Vedellä väkevän viivan
vedän vuoksi velvoitteeni,
piirrän päälle päidehemme,
ilmaan itse ilmoitampi:
Viisikanta, pentagrammi,
muoto maailman on tässä.
Kehän kierrän kaarrettuna,
yhtenäisyys ympärillä.
Riimut kirjoitan kehälle,
kirjaan kohtalot kapeat:
Arvon aikojen alusta,
synnystä meren utuisen.
Synty varjon varjon alla,
kutsun korkeita avuksi:
Sokeatar, äiti meidän,
näyttäjä tien ja totuuden,
annoit kaiken jotta voisit
tiet valaista taivaan alla;
Nelikasvo, Haiden Herra,
katkoit kahleet kohtalomme,
vangitun väen vapautit,
tuon muistamme lauluissamme;
Verihammas Voittamaton,
kuolematon Keisarimme:
Varro vuotta toivotonta,
silloin aamuna sarasta!
Tuo kade kovin katala
valan väärän virkkoi meille,
matki mieltä Mielettären
pilkaten pyhää lakia.
Kuulkaa kutsu kuuliaisen,
että auttaa ehtisitte,
vihollisen voima viedä,
kostaa kansamme kadotus.”
Vastaus saapui keihään kautta:
kristalli suruiksi särkyi.
Raivo ruojan raakalaisen
peittää huoneen maanalaisen.
”Senkin kurjat kuolevaiset,
arvottomat, aivottomat!
Ette ymmärrä pyhyyttä,
suurempanne suuruuttansa!”
Iski kaksinkertaisesti,
kipeästi kolmin viilti.
Rikkoi ahjot, rikkoi lahjat,
kaatoi pylväät, kaatoi koitkin,
kaatoi kolme kynnellänsä,
niitti neidot viitallansa,
Vieras liikkeellä lujalla,
keihään varrella, kajolla,
nosti yhden yön sylistä,
yhden, ei sitä enemmän.
Siitä sitten vieras vanha,
tumma takki, tiet kävellyt,
vihaks’ pisti, aukoi suunsa,
mieli mustana manasi:
”Juones’ järjetön jo mennyt,
häivy haita haittaamasta,
matkoilles’ mene makuta
kotihisi konna riennä:
Pahaan paikkaan painajaisten,
manan maille mahtaville!
Jos et tuosta tottelekaan,
usko, kurja, kurjempaasi,
laitan loitsun pääsi päälle,
kiroan koko kehosi,
kirottavaks’ kohtalosi,
kostettavaks’ koiruutesi:
Kaadan kasvosi kivehen,
kopautan kivellä päähän,
maahan maskisi muserran,
kallon kallioon komennan.
Sitten suljen säilöön sielun.
pullotan pahan perusi.
Teen kuin veljesi väelle,
hukkuu huominen uniisi.
Arvaat: ainakin yritän?
Sinä silloit ehkä voitat,
saatat voittaa varmemminkin.
Entä sitten vaikka voitat?
Viljaa vain minun elämä,
sinun sielusi ikuinen:
Menetän minä vähäsen,
itse haaskaisit ikuisen.
Ei täällä enää sinulle
mitään mistä juuri hyödyt:
vähän maata arvotonta,
vähän lyötyä väkeä.”
Siitä sitten Valtiatar
silmiänsä pyöräytteli,
kyllästynyt kaikkinensa,
arvokkaasti astelehti.
Jopa muiksi muuttumaksi,
tohti toiseksi ruveta:
Kalmot siiviksi sivalsi,
väen viitat pyrstöksensä.
Lähti liero lentämähän,
kauas kokkona kohosi.
Rannalla nyt rauniolla,
tornin kaatuneen kivillä,
kalliolla, kuun valossa,
saarella, surun sisässä,
me muut maassa miettimässä
mitäs sitten seuraavaksi.
”Kukaan kuinka jatkaa voisi,
astua eteenpäin tästä?
Kuolleena nyt koit, sisaret,
kaiken vei minulta kurja.
Hän on kaikki minkä tiesin,
maailmani sirpaleina.
Kaikki uhraukset, unelmat,
kasteen lailla haihtuneina.
Mitä tällä saavutimme,
mitä saimme palkkioksi
työstä suuren-surkeasta,
koitoksesta koppavasta?
Voitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu.
Määrä tännekö on jäädä,
näillä mailla on kotini.
Kun oisin minäkin mennyt,
käynyt polkua punaista,
noussut uudelleen hereille,
rannoille unohdetuille.”
Noista synkistä sanoista
tietää toinen viisaammaksi:
nousemme merestä
itsemme kuvina
varressa väkemme
kasvomme kuluneet
mutterit, palikat
annamme takaisin
”Miksi murjotat, matonen,
itket yksin, yökorento?
Huoli huolen murtamatta,
sure säryn särkemättä.
Jos ei saaret, valtakunnat,
tornit tai edes totuudet:
Kuolema, suru ja sairaus,
tuskin tuokaan on ikuista.
Käännä katse kauemmaksi,
laajemmille lainehille.
Aallot tietävät totuuden:
olet vapaampi kuin nyt luulet.
Maailma yhä on suuri,
yhä työtä tehtäväksi,
näillä laajoilla ahoilla,
viisikannan valtateillä.”
Jatkoi toisilla sanoilla
opiksi jokaisen lapsen:
”Turhaa tuonelan unohdus,
muistaa murheet on parempi:
Kerran meitä huiputettu,
samaan ethän sorru toiste!
Johtaja jokainen jäävi,
kenraali kukin katala,
admin arvoton on aina,
siniviitat vääräpäitä!”
Liityimme väkeen vähäiseen,
kauppiaisiin, kulkureihin,
uskonsa unohtaneihin,
keisarinsa kieltäneihin.
Missä paikka poljetuille,
minne sirpaleet sopivat?
Väki kulkee, kiertää maata,
kaihtaa katsetta Sokeimman.
Ranta hiljainen jää taakse,
unohtuu ajan utuihin.
Tornit vieraat kutsuu meitä
rannoilta meren sinisen.
Kun hailtia lopetti lausumisen, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Hiljaisuuden mittaa oli mahdoton sanoa – se saattoi yltää muutamista sekunneista minuuteiksi. Kuitenkin vasta sen hiljaisuuden jälkeen Jäätutkija Kelvin putosi takaisin todellisuuteen – aivan kuin hän olisi molskahtanut jään läpi avantoon.
”Ah… mitä…” hän takelteli samalla nostaen katseensa emäntäänsä. Tämän silmät olivat vielä kiinni, mutta ne avautuivat sydämenlyönnin kuluttua.
”Hei.”
”… hei?”
”Ymmärrätkö nyt?”
Kelvin aukoi pihtihampaitaan ja etsi sanoja. Hänen olisi ensin koottava ajatuksensa.
”En… en ole varma. Eli kauan sitten selakhien saarelle saafui muukalainen, joka oli makuta? Äh, ei! Valtiatar olikin makuta. Ja hän tahtoi luoda itselleen voimakkaimman elementtikiven? Milloin tämä tafahtui… vai oliko se vain legendaa?”
”No ottaen huomioon”, Manu totesi hieman tylsistyneesti, ”että yksi runon henkilöistä on ’Vettenvelho’, oletan, että millä tahansa symboliikan tasolla tässä ikinä liikutaankaan, tämä on jonkinsorttinen Nenyan taustatarina.”
”Nenyako tarkoittaa siis Vettenvelhoa?”
”No ei nyt kirjaimellisesti, mutta runomitan rajat huomioon ottaen se on liian ilmiselvä tulkinta ohitettavaksi.”
”Aa, aivan…”
Nenyaksi kutsuttu näytti ensin siltä kuin olisi huomauttamassa tähän jotakin mutta nielaisi sanansa. Hän yritti uudestaan:
”Niin, uskoisin, että tämä kaikki tapahtui kauan sitten minulle. Ainakin tarpeeksi kauan sitten, että on vaikea vastata varmasti.”
Kelvinin tuntosarvi väpähti. ”Et voi olla varma, vaikka olit siellä?”
Haltia kohautti olkapäitään.
”Minulla on muistikuvia, tuntemuksia. Mutta kuka tietää mistä ne ovat peräisin.”
”Mitä tarkoitat? Mistä muualta ne voisivat olla?” Kelvin kysyi kiinnostuneesti.
Nenyan katse vieraili lattialla olevassa kanohissa, jota Kelvin oli käyttänyt valeasunsa osana.
”Vuorovaikutus jättää jälkensä molemmille osapuolille. Tämä ei ehkä ole sinulle tuttua, mutta kaikki naamioita käyttävät kansat tietävät, että kanoheihin jää jälkiä persoonallisuudesta, tunnereaktioista, jotka vaikuttavat seuraavaan käyttäjäänsä. Jos on… herkempi sellaisille asioille, sama pätee kaikkeen väkevään, johon muodostaa syvän suhteen. Haarniskanpalat muistavat totutut teot, aseet aiheuttamansa kivun. Ja jos joskus teet, kuten kehotin, saatat huomata, että jääkivesi muistaa asioita, jotka eivät tapahtuneet sinulle. Me olemme vain osien kokoelmia, miten voisimme tietää kaiken alkuperän?”
Kelvin mietti hetken. Jos tämä oli totta, sillä saattaisi olla tieteellistä merkitystä. Vai, juuri samaan asiaanko nazorakien tietokoneiden muistikristallitkin perustuivat?
”Eli… Tarkoitatko, että sinun muistosi saattavat olla peräisin… jostain esineestä saarelta?”
”Minä tarkoitan, että tällaisten asioiden suhteen ei tarvitse esittää varmuutta. Yritän olla rehellinen, kun kysyt kertomukseni paikkansapitävyydestä. Totuus on epäluotettava ystävä.”
Nenya vilkaisi Kelvinin ihmetteleviä tuntosarvia, ja jatkoi: ”Kelvin, kuinka vanha sinä olet?”
”Öh, olisinkohan jo kolmetoista kalenterivuotta vanha?”
Nenya nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Se ehkä selittää, miksi tämä ei ole sinulle intuitiivista. Sinun olisi hyvä yrittää muistaa tämä: kun kävelet kaupungin kaduilla, kävelet jatkuvasti ohi olentojen, jotka ovat sinua kymmeniä kertoja vanhempia. Vanhimmat… vielä vanhempia. Ikäänsä enemmän heitä erottaa toisistaan muistinsa pituus. Ja arvaan, että edes sinä et muista elämäsi jokaista päivää. Mutta jokaisella on tarina elämästään.”
”Niin, taidat olla oikeassa. En muistakaan”, Kelvin mutisi vaisusti. ”Se vasta tuntuukin kummalta.”
Nenya kohotti kulmaansa. Kelvin ei ollut kuitenkaan ollut juuri nyt valmis syventymään tähän enempää. Ennen kuin Nenya ehti sanoa mitään, Kelvin kysyi: ”Valtiattaren takoma kivi siis tuhoutui. Mitä uskot, kuinka tarinasi olisi fäättynyt jos hän olisikin onnistunut?”
Toinen vaikutti yllättyneeltä aiheen vaihdosta mutta vastasi vaihteiden vaihduttua:
”Se, mitä hän yritti, oli väärin. Se ei todella olisi voinutkaan onnistua. Kenties hän olisi saattanut levittää tuhoa hiukan kauemmin, mutta maailma ei lopulta olisi sallinut sen jatkuvan.”
Selakhin silmät kävivät nopeasti Kelvinissä sekä – ilmeisesti – Manussa, ennen kuin hän lisäsi:
”Ja minä arvaan, että ainakin toinen teistä ajattelee tietävänsä, mitä minun makutani tavoitteli. Sanon siis tämän: kun ensimmäistä kertaa puhuin tästä erään ystäväni kanssa, joka tuntee athilaisen kaanonin itseäni paremmin, hän totesi näin: sitä, mitä Valtiatar etsi, ei voi löytää itsensä ulkopuolelta. Yrittäessänne, vaarannatte kaiken turhaan.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan, Manu tuhahti.
”Vai ajattelemme tietävämme. Ehkä emme pilaa hänen teorioitaan kertomalle, että Nimdan siruja pyörii tälläkin saarella aivan konkreettisina esineinä.”
”Hmm, uskot siis, että runossa oli kyse Nimdasta?” Kelvin kysyi yksityisesti Manulta.
”No, selvästi ainakin Valtiattarella oli mielessään kovin samankuuloinen legenda. ’Knihdin sirpoman sinisen.’ Mutta en tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä. Saattaa olla myös eri sykli. Sama paska eri paketissa.”
”Mikä hiton sykli… Manu, puhu niin, että ymmärrän.”
”Samat asiat tapahtuvat yhä uudestaan ja uudestaan pienillä variaatioilla. Kun ei opi virheistään, on tuomittu toistamaan ne ikuisesti. Ja koska muisti on lyhyt, opitkin unohtuvat.”
”No asia selvä. Mutta en tiedä tuosta Nimda-metaforasta. Sen mukaan, mitä olet minulle kertonut, Nimdan siruja ei tuhota noin vain. Valtiattaren kivi taas tuhoutui käyttökelvottomaksi. Ei kai kaikki maailman taikaesineet voi liittyä Nimdaan?”
”Sanonpahan vain, että olisi aikamoinen yhteensattumaa, että tämä kivi jakaisi niin monta samankaltaisuutta Nimdan kanssa olematta ainakin inspiroitunut siitä.”
”Hmm, ehkä. Entä mitä mieltä olet runosta yleisesti? Pitääkö hänen kertomuksensa paikkansa?”
”Aivan liikaa täytettä. Saman olisi saanut sanottua huomattavasti pienemmällä määrällä säkeitä. Mutta historian suhteen?” Manu tuhahti. ”Isot linjat kuulostivat oikeilta ainakin sen suhteen, miten selakhiaaneille aikoinaan kävi, mutta minun huomioni oli niihin aikoihin kyllä henkilökohtaisesti vähän eri suunnassa! Mitä tulee muuhun sälään, niin Selakhian makuta, josta puoskarimme puhui – Tarkastaja – tietäisi paremmin. Hänellä kun tosiaan oli aina melko joutavia kiinnostuksen kohteita. Tai no, tietäisi, jos ei olisi ihan hiton kuollut. Todella sääli! Olisimme voineet käydä kysymässä! Joskin kristallisaaret ovat ihan eri suunnalla kuin minne olemme menossa.”
”Entä onko Valtiatar oikea henkilö? Vastaako kukaan makuta hänen kuvaustaan?”
”Hmm, vaikea sanoa. Voisi olla Salaneuvos taikka Samentaja, mutta ei minulla ole ollut aikaa katsella pikkusisarusten perään; en tiedä, missä ne sekoilevat.”
Kelvin nyökkäsi ja palautti huomionsa takaisin emäntäänsä. ”Entä miten muille elementtikristalleille kävi? Niille, jotka jaettiin Noidan offilaille?”
Nenya katsoi Kelviniä kulmiensa alta ja vastasi viileästi:
”Meri vei ne.”
”A-aivan…”
Nazorakia vastapäätä istuva selakhi suoristi ryhtiään pitäen pistävän katseensa tiukasti Kelvinissä.
”Kelvin, älä harhaudu pääasiasta. Palatkaamme syyhyn, miksi kerroin sinulle tämän tarinan. Ymmärrätkö nyt enemmän, miksi en haluaisi sinun uskovan narrisi esitykseen?”
Kuin korostaakseen hailtian sanoja, sade alkoi ropista ikkunalaseja vasten. Kelvin veti syvään henkeä. Hän yritti valita sanansa mahdollisimman hienovaraisesti.
”Kyllä, uskon ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Makutat ovat vaarallisia olentoja. Mutta Manu selvästi toimii Klaanin ja tämän kaupungin hyväksi. Hän toimii Allianssia vastaan! Meillä on yhteinen vihollinen. Eikö makuta ole tässä sodassa arvokas liittolainen?”
”Niin. Kieltämättä. Jos haluaisi sotia sotaa, makuta olisi hyvin arvokas liittolainen. Liittolainen, joka varmasti niin halutessaan voisi lopettaa sodan hyvinkin tehokkaasti. Erikoista, että niin ei ole vielä käynyt.”
”Niin. Manu, voisitko sinä salamurhata 001:n, fyydän? Fystyisitkö sinä siihen?” Kelvin kysyi sarkasmia äänessään.
”Loppuisiko sota välittömästi, jos 001 kuolisi? Vai jatkuisiko se Amiraali 002:n johdolla? Älkää viitsikö teeskennellä, että sota on niin yksinkertainen asia.”
”Olen samaa mieltä. Tämä sota on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Ehkä jopa täysin järjetön, jos uskoo kaiken, mitä siitä väitetään. Mutta sanon myös, ettei salamurha ole merkittävin asia, johon hän pystyisi halutessaan.”
Kelvin oli vastaamassa, mutta Nenya pysäytti hänet ja pudisteli päätään turhautuneena.
”Äläkä luule, etten ymmärrä, mitä itse ajat takaa. Sinä vertaat häntä itseesi, ajattelet, että hän on hylännyt sen, minkä sai osakseen, ja on laillasi hypännyt urheasti hyvän voimien puolelle. Ei. Ero on tämä: hänen jokainen tekonsa ja koko olemuksensa todistaa sen puolesta, ettei hän ole. Hän ei ole vain pieni olento, joka on sattunut syntymään lajiin nimeltä makuta, ja sen vuoksi epäreilusti kävisin sotaa häntä vastaan. Makuta on valinta, jonka hän tekee yhä uudestaan. Älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma.
Ja jos häntä ohjaakin minkäänlainen moraalinen kompassi, se osoittaa kohti sellaista tähteä, jota yksikään kuolevainen ei näe. Hän saattaa leikkiä naamioilla, esittää lukemattomia roolihahmoja punoessaan juoniaan. Mutta ne kasvot, jotka katsovat niiden naamioiden takaa, ovat tyhjät. Ja minä näen ne. Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”
Kelvin oli hetken hiljaa.
”Tuo nyt on niin pöyristyttävä kannanotto, etten tiedä, onko arvolleni sopivaa edes vastata”, Manu tuhahti. ”Voisin valita milloin tahansa olla jotain muuta kuin olen? Vähän niin kuin sinä, selakhi, voisit valita olla vaikkapa perhonen? Hah! Joskin kieltämättä useimmissa tilanteissa minä voisin valita olla perhonen. Mutta ymmärrän, ettet tarkoittanut sitä kirjaimellisen fysikaalisella tasolla.”
Kelvin aukoi suutaan. ”Minä… en tiedä mitä sanoa.”
Hän oli antanut pikkusormensa… paholaiselle? Kelvin oli kuullut makutoja nimitettävän monilla nimillä, mutta ei kertaakaan paholaisiksi. Hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja muisteli aikaisempia keskustelujaan päässään asuvan kumman hengen Makuta Nuin kanssa. Voisiko tuo näsäviisas, egoistinen ja välillä banaaniksi muuttuva ääliö olla paholainen?
Sitten Kelvinin silmiin palasi elävä muistikuva siitä, kuinka Arboun keho oli pirtoutunut verisiksi kappaleiksi kivenmurikan voimasta. Manu oli vetäissyt Arboun kilvekseen Rakentajan iskua vastaan eikä ollut katunut tekoaan häivääkään.
”Piraatista oli sittenkin hyötyä”, Manu tuumasi
Ylipäätään Kelvin oli päässyt näkemään makutan sadistisemman puolen vasta Rakentajan yönä.
”Aika epäkohteliaita ajatuksia, hei.”
”Vai Deltan temppeli?” hymähti Manu kiinnostuneesti. ”Käydäänkö vilkaisemassa, Mielen prinssi?”
Matoron ulkomuoto reagoi ehdotukseen kaoottisella välähtelyllä. ”Ei. Ei todellakaan.”
”En väitä olevani psykologi, Matoro rakas, mutta minusta sinulla ei ole kaikki ihan kunnossa”, Manu sanoi piikittelevästi. ”Ilmiselvästi kaipaat psykoterapiaa. Onko sinulla suuriakin traumaoireita?”
”… tämähän on aivan loistavaa. Mielisairas mieliseikkailija, mitä mahdollisuuksia!”
”Näyttää siltä, että meidän täytyy hieman haravoida miinoja!” Manu naurahti aivan liian hilpeästi. Hän osoitti sormellaan kohti Arbouta. ”Sinä siinä, sinulla on vähäisesti juonirelevanssia. Rupeapa haravoimaan.”
”Jos kuolet, ainakin kuolet hyödyllisenä!”
Kylmä tunne kouraisi Kelvinin vatsanpohjaa. Niin, lukuisat klaanilaiset olivat varoittaneet Kelviniä Manusta. Visokki, Tawa, Matoro. Kyllä Kelvin tiesi sen, että Manu oli kaukana täydellisestä, mutta… oliko hänessä myös jotain perinpohjaisesti pielessä? Puuttuiko makutalta jokin olennainen osa empatiakykyä, jonka kaikki muut olennot jakoivat? Vai oliko tämä yksinkertaisesti niin humaltunut voimastaan, etteivät tätä enää kiinnostaneet muut?
”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin. Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus…”
”Julma enkeli”, makuta maisteli. ”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä. Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”
Niin. Olisiko se lopulta niin vaikea uskoa, jos Manu vaikka olisikin paholainen…?
Mutta sitten Kelvin muisteli iltaa, jolloin hän oli ollut Kepen ja Snowien kanssa muistotilaisuudessa. Sitä jonka päätteeksi hän oli… oksentanut itsensä päälle.
”Hei! Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?” Kelvin oli herännyt lattialtaan Manun ääneen.
”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!? Tarvitsetko apua?”
Manu oli rauhoitellut häntä. Manun läsnäolo oli auttanut Kelviniä pääsemään siitä hetkestä yli.
”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…”
”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”
”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?”
”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa.”
… Manu oli jopa pyytänyt häneltä anteeksi. Mitä, Makuta Nuiko?!
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät…”
”… oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Kelvin huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa…”
Kaiken sen naljailun ja ironian, mahtailun ja nihilismin alla Manussa oli sellaista surua ja pehmeyttä, jota tämä harvalle näytti. Mutta Kelvin oli nähnyt sen puolen hänestä.
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
Kyllä Manu oikeasti välitti.
Kelvin huokaisi syvään, sitten hän kohotti katseensa Nenyaan.
”Olen fahoillani, Nenya. Minä en… vain voi uskoa sitä, mitä sanot. En usko, että kaikki Manun kanssa viettämäni hetket olisivat olleet hänen fetostaan. En usko, että hän ei voisi tehdä farannusta. En usko, että hänen syntinsä määrittelisivät häntä ikuisesti. Jos minä luovutan hänen suhteensa, niin eikö minun olisi sama luovuttaa myös koko oman lajini suhteen?”
Nenya oli aikeissa sanoa jotain, mutta Kelvin jatkoi painokkaasti: ”Manu on kumffanini, ja minä luotan häneen. Minä tein hänen kanssaan sofimuksen. Minulla ei ole kiistämättömiä todisteita siitä, että Manu ei olisi huijannut minua, mutta… ehkä näissä asioissa ei voi muuta kuin uskoa toiseen? Ja jos hän fettää minut, niin olkoon niin. Ehkä ansaitsen sen sitten hyväuskoisuuttani…”
Manusta huokui epämääräistä kiitollisuuden tunnetta.
”Tuo on hölmöyttä”, Nenya sanoi. ”Mutta olkoon sitten. Se ei ole totuus, johon törmäämistä voit väistellä ikuisesti.”
Huone oli hetken hiljainen. Sade ropisi ikkunaa vasten.
”Joskin. Kuka minä olen sanomaan, mitä tästä seuraa. Tekö olette lähdössä matkalle? Pitkällekö?”
Kelvin ei tiennyt, miten hänen pitäisi äskeisen palopuheensa jälkeen toimia. Pitäisikö heidän vain viimein lähteä? Kelvinin katse kierteli ikkunasta näkyvällä kadulla.
”Mahdollisesti.”
Sitten Kelvin tunsi yllättäen käden laskeutuvan hänen omansa päälle. Hän kohotti katseensa Nenyaan, joka katsoi häntä intensiivisesti silmiin. Samalla Kelvin kuuli… ei ääntä – sellaista, jolla Manu puhui – mutta kuiskauksen omiensa ajatuksiensa tuulen seassa: ”Jos saat tilaisuuden, jolloin hänen huomionsa on muualla, yritä kristallilla uudestaan sitä, mitä yritimme äsken. Jos sen jälkeen tunnet kiitollisuutta minua kohtaan, muista vain tämä: pidättele häntä matkallanne. Hänen poissaolonsa avannee… mahdollisuuksia täällä. Kiitos.”
Päästettyään irti, Nenya kääntyi viattomasti teekuppinsa puoleen.
”Öh…”
”Hei, hei, hei! Mikä homma!? Näpit irti Kelvin-parasta! Jos tuollainen irstailu jatkuu, on pakko ruveta toimenpiteisiin! Hälytänkö kytät paikalle? Mitä modet ajattelisivat Klaanin jäseneen kohdistuvasta päällekarkauksesta? Ensin kunnianloukkaus ja nyt tämä! Vai pitäisikö minun itse antaa sinulle köniin!?”
”Manu, anna olla”, Kelvin huokaisi ja hieroi otsaansa. Samalla hän kurtisti kulmiaan. Oliko selakhi yrittänyt kommunikoida telepaattisesti makutan kuulematta?
”Sinä itsekin välttelet modeja, muistatko? Lisäksi emäntämme ei taida muutenkaan olla modejen suosiossa. Olenko oikeassa?”
Same oli kuvaillut kanssaselakhiaan adminvaltaa vastustavaksi ja vielä salaliittoteoreetikoksi. Nyt kun Kelvin mietti asiaa, Nenya oli jaellut pieniä piikkejä Klaanin suuntaan pitkin keskustelua.
Selakhi irvisti. ”Mh. Ei meillä mitään… henkilökohtaista. Ne eivät vain katso kauhean hyvällä ketään, joka kyseenalaistaa nykyisen sotahulluuden.”
”Mitä Klaani sitten tekee sinusta väärin sotatilanteen suhteen?”
”Kelvin, sinä sanoit itsekin, ettet edes tiedä, miksi tätä sotaa todella käydään. Linnakkeen väki pitää kaiken toden tiedon tiukasti käsissään, tänne asti ne viitsivät kertoa vain naurettavia tarinoita taikalelujen metsästyksestä ja parodisen pahasta vihollisesta. Ja jos tavalliselle väelle ei voi kertoa totuutta, tässä on oltava jotain mätää. Niillä on omat salaiset syynsä sotia, mikä antaa toivoa, että ilman heitä tämä olisi vältettävissä.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Mutta… mitä muita vaihtoehtoja Klaanilla on? Nazorakit ovat hyökkäävä osafuoli ja tämän saaren asukkaat fuolustajia. Mitä muuta tämä linnake voi tehdä kuin taistella vastaan? Hitto, alakerta on täynnä kotinsa menettäneitä evakkoja.”
”En tiedä. Se riippuu siitä, mitä imperiumi todella tavoittelee. Ehkä se olisi luovutettavissa. Tai edes neuvotella saaren evakuoinnista, jos muu ei auta. Mutta ongelma on, että kaupunkilaisilla ei ole mitään sananvaltaa tässä asiassa. He joutuvat elämään tämän typerän sodan keskellä ilman, että heiltä on kysytty, haluavatko he sotia ollenkaan.”
Kelvin tuhahti.
”Nazorakit eivät harrasta asukkaiden evakuointia tai tulitaukoja. Muista, että tämä on meille fyhää sotaa. Imferiumi ei tahdo antaa ma toralle armoa. Mitä vähemmän teitä on, sen faremfi meille.”
Kelvin laittoi kätensä puuskaan ja naksutteli pihtihampaitaan. ”Mitä fäätöksentekoon tulee, niin tietääkseni moni kaupunkilainen hyväksyy adminit johtajikseen ja arvostaa heidän fäätöksentekokykyään. Eikö heidän tehtävänään ole tehdä vaikeat valinnat?”
”Mutta eivät linnakkeen adminit edes omasta mielestään johda kaupunkia. Kaupungilla on oma neuvostonsa, mutta sen jäsenet ovat pelkureita, jotka ovat antaneet linnakkeen ottaa itselleen vastuun neuvotteluista, sodan johtamisesta ja koko saaren kohtalosta. Olen esimerkiksi kuullut kokouksesta, jossa suunniteltiin saaren evakuoimista, kun se oli vielä mahdollista. Ja se olisi ollut! Mutta linnakkeen sininen rakki tyrmäsi suunnitelman, eikä kukaan uskaltanut puhua häntä vastaan.”
Kelvin nyökkäsi hitaasti. ”Aivan. En ole varma, olenko kuullut tuosta.”
”Oletko sinä sitten sitä mieltä, että se on oikein? Että yksi mies päätöksellään tuomitsee kaupungin sotaan? Että ’jonkun on kannettava vastuu’?” Nenya kysyi pistävästi.
”No siis, kyllä. Tai siis… äh, en minä tiedä! Jos klaanilaiset ja kaupunkilaiset hyväksyvät adminit johtajikseen, niin silloin minusta heillä on oikeus sellaiseen fäätökseen. Lisäksi admin Tawa ja admin Visokki vaikuttavat reiluilta sekä alamaisistaan huolehtivilta johtajilta! Ja eversti Guardian taas… no hän kyllä vaikuttaa aika kusifäältä, mutta sotilasjohtajana hän on kai ihan fätevä.”
”Tietysti he vaikuttavat reiluilta. Minä olen kuullut miten jotkut täällä puhuvat heistä. Mutta kai sinun on ymmärrettävä, ettei kukaan oikeasti ole sellainen, millaisena heidät nähdään?”
”Totta kai minä sen ymmärrän. Enkä minä arvioi heitä vain ensivaikutelmaan nojaten. Tawa ja Visokki ovat kohdelleet minua faremmin kuin koskaan osasin toivoa tullessani linnoitukseen, ja minulle on annettu vafauksia vaikka olenkin nazorak. Admin Tawa antoi minulle vielä luvan lähteä matkalle! Minusta nämä teot fuhuvat fuolestaan. Tawa on antanut minulle enemmän kuin minä voisin koskaan antaa hänelle tai Klaanille. Ja vähän aikaa sitten minä jouduin vaaraan yhdessä Visokin kanssa, enkä varmaan olisi selvinnyt ilman häntä.”
”Minä luulen, että aliarvioit sen, kuinka paljon hyötyä loikkarista voi olla toiselle osapuolelle. Mutta tämä kaikki on täysin merkityksetöntä! Vaikka löytäisit kuinka kivan ja reilun ikonin itsellesi, olisi typerää asettaa kaikki hänen varaansa. Vaikka olisikin niin, että hän ei alkujaan ole mätä naamionsa takana, kirkkainkin kanohi saastuu siinä asemassa. On parempi olla asettamasta ketään siihen asemaan.”
Kelvin naksutteli hampaitaan turhautuneena. Hänen katseensa kierteli huoneen esineistössä. ”Niin. Niin kai. Johtajan kuuluisi aina falvella alamaisiaan, ja jos alamaiset menettävät luottamuksensa johtajaansa, heillä on oikeus syöstä hänet vallasta. Mitä vaihtoehtoja sinä ehdotat? Jonkinlaista jaettua johtajuutta? Eikö administot ja johtokunnat ole sellaisia jo?”
”Eivät ne selvästikään paranna tilannetta millään lailla. Aina, kun on valtaa, joku pitelee ylintä valtaa. Kelvin, minun unelmani on yksinkertaisempi: ei valtaa ollenkaan. Yhteisiä päätöksiä tekevät kaikki ne, joita päätös koskettaa.”
Kelvin kohotti tuntosarveaan häkeltyneenä. Ei valtaa ollenkaan?
”M-mutta eikö yhteisistä – eli yhteisön asioista fäättäminen ole valtaa? Asioista fäättävät käyttävät valtaa. Valta on voimaa muuttaa maailmaa. Tuo voima ei lakkaisi olemasta, vaikka sen jakaisi mahdollisimman monelle.”
”Valta on aina valtaa jonkun toisen yli. Voimaa pakottaa toinen tekemään tahtonsa mukaisesti. Sitä on vastustettava kaikissa sen muodoissa.”
”Hmm, olen osittain samaa mieltä tuosta kanssasi”, Kelvin raapi leukaansa, ”valta aina velvoittaa tai alistaa jotakuta. En vain usko, että voimme välttää sitä.”
”Entä sitten, vaikka emme oikeasti voisikaan? Eikö se silti ole mielekäs asia tavoitella?”
”Hmm,” Kelvin tuumi, ”ehkä.”
”Jos jokin on turhaa”, Manu kommentoi väliin, ”niin välttämättömien asioiden välttämiseen pyrkiminen.”
”Mutta miten yhteisistä asioista fäättäminen yhdessä toimii käytännössä? Jos kaikki kaufunkilaiset saisivat fäättää sota-asioista, niin miten lofullinen fäätös syntyy? Tekevätkö eri mieltä olevat oman tahtonsa mukaan?”
”No, ehkä jos he ovat täysin hölmöjä. Mutta useimmat ovat tarpeeksi järkeviä ymmärtääkseen, että sellaisissa asioissa on syytä olla yksimielisiä. Mutta jos haluaakin olla hölmö, silloin kantaa vain omien päätöstensä seuraukset.”
”… ahaa.”
”Et ole vakuuttunut? Miten sinä sitten järjestäisit asiat, jos voisit? Olet tieteilijä, anna minulle rationaalinen vastaus.”
Kelvin pysähtyi miettimään.
”Miten minä nazorakien keskuudessa asiat järjestäisin? Minusta yhdyskunnan keskuudesta, tavallisten työläisten ja offineiden joukosta valittaisiin johtaja, jolla olisi ainakin valtaosan nazorakeista luottamus. Hänellä kuuluisi olla hyvä sydän, ja hän ei saisi olla sotilas – armeijalla ei saisi olla mitään yhteiskunnallista valtaa. Tämän johtajan täytyisi vannoa falvelevansa alamaisiaan – jos hän toimii alamaistensa etuja vastaan, alamaisilla olisi oikeus kaataa hänet. Näitä valittuja johtajia voisi olla useita… ööh, ja he fäättäisivät yhteisön asioista.”
Kelvinin puhe muuttui epävarmemmaksi loppua kohden.
”Ja jos johtaja kuolisi tai luofuisi vallastaan, kukaan ei ferisi hänen asemaansa, vaan nazorakit valitsisivat uuden johtajan. Ja kukaan johtaja ei voisi olla vallassa ikuisesti, vaan hän saisi hallita vain tietyn määrän vuosia…”
Kelvin nosti katseensa Nenyaan. Hänen kasvonsa vihersivät.
”Ni-niin!”
Selakhi näytti yllättyneeltä mutta hymyili sitten toispuoleisesti.
”Okei. Ihan hyvä. Teoriassasi on vielä selviä aukkoja, mutta se ei ole nyt niin oleellista. Vaan tämä: miten aiot toteuttaa sen? Mitä olet valmis tekemään?”
Kelvin siveli elementtikiven pintaa.
”No, kai minun täytyisi jonkinlaista vallankaaffausta yrittää.”
”Sinun on parasta olla tarkkana sen kanssa. Kohta huomaat, että vain puolustat omaa valtaasi sitä havittelevilta.”
”Ainoastaan niin kauan kuin on välttämätöntä nazorakien vafauttamiseksi. Mutta noh, kiitos”, Kelvin huomautti. ”Ja en minä nazorakeja johtaisi! Hah, minä hädin tuskin sain fidettyä muutamaa mekaanikkoa ruodussa!”
”Saanen huomauttaa”, Manu sanoi ivallisesti, ”että tällaista ’kansanvaltaa’ kokeiltiin aikoinaan Selakhian tasavallassa, ja se päättyi vain sekasortoon ja turmioon! Massat ovat luonnostaan niin tyhmiä, että valitsisivat aina lopulta narrin johtamaan heitä.”
”Nimenomaan! Tasavaltojen kaaos oli naiivi ja laiska yritys parantaa asioita. Ehkä jos se aika olisi saanut jatkua, niin lopulta… Mutta ei. Niin kauan kuin on johtajia, on narreja, jotka ajavat kaiken kaaokseen. Yksi johtaja on aina altis hölmöydelle ja saattaa koska tahansa taittua taakkansa alla, ja tuhota tulevaisuuden alamaisiltaan. Turagat, kuninkaat, makutat. Ei. Tämä on jo nähty. Tämä kaikki on jo tapahtunut lukemattomia kertoja. Eikö olisi aika tehdä asiat toisin?”
”Hah”, Manu naurahti. ”Olet tietysti aivan oikeassa. Eikös sinun rakas keisari Taracánosi ole kaikista paras esimerkki tulevaisuuden tuhoajasta?”
”Älä. Se on eri asia.”
Nenyan ääni värähti loppua kohden, ja hän sulki hetkeksi silmänsä, hengitti syvään ja nousi sitten ylös, kääntyen kohti Qwynen kuvaa takaseinällä.
”Kelvin, ystäväsi yrittää esittää minut epäjohdonmukaisena –”
”Ei nähdäkseni kovin vaikeaa”, Manu provosoi.
”– mutta ymmärrä tämä: Táracáno ei ollut vain tavallinen yksinvaltias. Hän oli Sokeattaren käsi, ja hänen sotansa palveli suurempaa tarkoitusta kuin nämä kuolevaisten unet, joihin me olemme sotkeutuneet. Meidän aikamme ei ole verrattavissa siihen aikaan. Näinä harmaina unohduksen vuosina… ei ole tehtävissä muuta kuin elettävä yhdessä parhaan kykymme mukaan. Ei ole ketään, johon voisimme nojata.”
Kelvin hymähti. ”Hmm. Kenraalista käytetään välillä nimeä ’esinazorakien nyrkki’ tai ’esinazorakien ferillinen’. Nazorakien silmissä hänkään ei ole tavallinen yksinvaltias – vaan kuolematon johtaja.”
”Kyse onkin siitä, mikä on totta ja mikä ei. Hallitseeko hän viisaasti ja myötätuntoisesti? Onko hän kuolematon? Nämä ovat väitteitä, jotka ovat tieteellisesti ottaen tutkittavissa.”
”Hmfh, yritän ottaa selvää”, Kelvin tuhahti tyytymättömänä selakhin vastaukseen. ”Eli keisari Taracáno olisi ideaali johtaja, mutta kun hän ei ole saatavilla, seuraavaksi faras vaihtoehto olisi tämä ’yhteisvalta’?”
”Naurettava yksinkertaistus, mutta olkoon. Yhteisvalta on tosin hyvä sana. Demonokratia taas on historiallisesti ongelmallinen, toivottavasti muistan ottaa tämän esille seuraavassa hatidilaisten kokouksessa.”
Nenyan viimeinen lause ei todellakaan päättynyt siihen, mihin Kelvin odotti.
”En kyllä halua kuulla sanaakaan mitään Manala-juttuja!” Manu ärähti. ”Tunge sinä demonokratiasi sinne, minne auringot eivät paista.”
Kelvin räpytteli silmiään äimistyneenä. ”A-a-anteeksi, sanoitko sinä hatidilaisten…?”
”Ah, oletko kuullut Hatidista? Se on kenties saaren suurin viisauden sali. Ennen kuin tilanne paheni ja tulin tänne Lännentietä, me ratkoimme monia tämän maailman mysteereistä siellä. Olisitpa nähnyt Tiikelin ja Kondelin saman pöydän ääressä… Ne olivat hyviä aikoja.”
”H-hatidilaiset ovat sosiofaatteja!” Kelvin parahti. Manustakin välittyi inhosta irvistämisen vaikutelma.
Nenya näytti yllättyneeltä.
”Niin, no, kaikilla on omat puutteensa. En minä tietenkään varauksetta kannata heidän lähestymistapaansa. Joskin on sanottava, että heidän aseistaan voisi olla apua täällä. Joka tapauksessa puutteistaan huolimatta heidän ajatuksensa taittavat oikeaan suuntaan. Virta, jota yritämme kääntää, on vahva. Se, mitä tarvitaan, on unelma paremmasta ja tahtoa tavoitella sitä. Entä jos voisimme todella olla vapaita? Ei kenraaleja, ei kuninkaita, ei admineita?”
”Kaikenlaista paskaa tämä muija kyllä suoltaa”, Manu tuumasi.
”Mutta hatidilai-” Kelvin oli sanomassa mutta hillitsi itsensä. Hän suki käsillään tuntosarviaan turhautuneena ja syvään huokaisten.
”Okei! Minä ymmärrän, että ajatuksesi ovat jaloja… mutta loikka kenraaleista ja admineista tähän yhteisvaltaan kuulostaa niin suurelta! Nazorakein tafauksessa se vaatisi valtavan järjestelmän muutoksen. Kuinka työläiset mukautuisivat siihen? Mikä estäisi entistä sotilaskomentajaa kaaffaamasta vallan? Eikö jonkinlainen komfromissi olisi enemmän realistista?”
Nenya kohautti olkiaan. ”Ehkä olisikin. Mutta sinulla täytyy olla mielessäsi se, mitä todella haluat, ennen kuin alat kompromisseihin. Kompromissien tekeminen itsensä kanssa on hölmöyttä. Minä en tiedä, mitä sinun pitää tehdä. Minä vain haluan saada sinut myöntämään itsellesi, että tämä ei riitä. Jotain on tehtävä, ja pian. Mieletön sota on jo täällä, eikä se odota täydellisen suunnitelman valmistumista.”
”Sota tulee kaufunkiin, oli Tawa admin tai ei, ja minä edelleen uskon, että kaufungilla on suuremfi mahdollisuus selvitä adminien johdon alaisena. Jos kaufunkilaiset tahtovat muuttaa hallintoaan sodan jälkeen, niin siihen minulla ei ole valitettavaa.”
Nenya huokaisi syvään.
”Minä toivoin, että olisit ymmärtänyt tämän jo. Sinä yhä kuvittelet, että Tawa on jonkinlainen täydellinen, viisas ja erehtymätön johtaja, tavallisia olentoja suurempi ja kirkkaampi. Parempi korvike heille, joita ennen seurasit.”
Kelvin oli väittämässä vastaan, mutta Nenyan katse pysäytti tämän. Kelvinistä tuntui kuin kuuma tuuli olisi puhaltanut vasten hänen kasvojaan. Nenya nosti sormen pystyyn.
”Enkä minä väitä tietävänäni hänen syvimpiä salaisuuksiaan, mutta tämä yksinkertainen totuus on tarpeeksi: hän on vain yksi meistä. En tiedä, astuiko hän asemaansa itse, tarkoituksella, vai oliko se vahinko, ajoiko maailman virta hänet siihen. Mutta se asema on vain rooli, naamio. ’Suuri johtaja’. Kaikki kykenevät näkemään, että hän on väsynyt kanohinsa kantamiseen. Eikö olisi armeliasta vapauttaa hänet taakastaan? Mutta ei. Hän on valmis komentamaan, valehtelemaan ja tappamaan pitääkseen kiinni asemansa tuomasta humaltavasta vallasta. Ehkä hän jopa todella uskoo toimivansa kaikkien hyväksi. Mutta miten hän voi kuvitella voivansa onnistua siinä, missä häntä itseään suuremmat eivät? Miksi hänen linnansa ei sortuisi kuin sitä edeltäneet? Miksi he saisivat…”
Hetkeksi hailtia seisahtui liikkumattomaksi, mutta sanojen löydyttyä puhe jatkui taas nopeasti, nyt jälleen kiihtyvällä rytmillä.
”Olkoon! Yrittäköön! Mutta tämän sanon: hän on ottanut vastuulleen kaiken, ja siksi minä asetan hänet vastuuseen kaikesta; on hänen syytään, että saaren pätevimmät sotilaat jahtaavat taikakaluja samalla, kun kaupunki näkee nälkää; on hänen syytään, että tuo sinun hirviösi kulkee vapaana kiroamassa kaiken vastaantulevan; on hänen syytään, että neuvotteluista luovuttiin ennen niiden alkua; on hänen syytään, että evakuointia ei aloitettu ajoissa; ja on hänen syytään, että me tulemme kaikki kuolemaan tässä sodassa. Ellei. Häntä. Pysäytetä!”
Pöytä tärähti ja sillä olleet teemukit kaatuivat, kun Kelvin nousi äkisti seisomaan.
”MITEN SINÄ KEHTAAT!?” Kelvin sähisi osoitellen Nenyaa omalla sormellaan. ”Miten sinä kehtaat syyttää tästä sodasta ja efäonnesta kaikkia muita faitsi niitä OIKEITA syyllisiä!”
”Kelvin, ihan rauhassa”, Manu sanoi hieman yllättyneenä, mutta Kelvin ei kuunnellut.
”NAZORAKIT aloittivat sodan ja kieltäytyivät kaikista komfromisseista! Klaani ja Tawa käyvät fuolustussotaa! Eikö se ole ilmiselvää, että Klaani on tosi huonossa tilanteessa – tietenkään adminit eivät voi tehdä täydellisiä valintoja! Totta kai sotilaita ja työläisiä tulee kuolemaan! Helffo sinun on jälkiviisaana väittää, mikä olisi ollut oikea ja väärä valinta!”
”’Totta kai tulee kuolemaan’? Eikö si-”
”KUN VASTASSA ON KONETULIASEITA!”
Nenya katsoi Kelviniä mykistyneenä ja tutki tämän kasvoja. Hän avasi suunsa, muttei ehtinyt vastata.
”Ja kyllä, minä en tunne Tawaa. Voi olla, että hän valehtelee minulle ja klaanilaisille! Voi olla, että hän on johtajana ottanut turhia riskejä – en voisi tietää! Mutta minusta tämä kaufunki ja sen asukkaiden jakama arvostus ovat osoitus siitä, että Tawa on tehnyt jotakin oikein. Onko yhteensattumaa, että hänen johtamassaan kaufungissa minunlaiseni torakka otetaan hyväksyvästi vastaan? En usko! Sinä moralisoit muita, vaikket itse ole edes johdonmukainen! ’Valta on fahaa faitsi silloin kun se on Fridakin ja Tiikelin käsissä.’ Ja HAH!”
Kelvin nappasi elementtikiven ja Alinolla-hanskan pöydältä ja sulloi ne laukkuunsa. ”Kiitoksia teestä. Ja rufattelusta. Me lähdemme nyt.”
Vilkaisematta Nenyaan Kelvin laittoi naamionsa kasvoilleen ja marssi huoneen ovelle. Ovensuussa hän vielä pysähtyi vetämään henkeä. Sitten hän totesi olkansa yli:
”Muuten. Oli aikamoinen temffu saada teevesi kiehumisfisteeseen viidessä sekunnissa. Rafujoen veden täytyy olla suorastaan maagista.”
Nenya katsoi ensin Kelviniä ilmeettömästi, mutta hymähti sitten. ”Vain parasta kohtalon valitulle sankarille. Hyvää matkaa, Kelvin.”
Kelvin tuhahti ja veti oven kiinni perässään.
Oli ehtinyt jo tulla pimeä. Kelvin kietoi trenssitakkiaan tiukemmin ympärilleen marssiessaan ripeästi kohti linnoitusta. Hän sähisi itsekseen zankrzoraksi.
”Noh”, Manu tuumasi. ”Sehän meni hyvin.”
”Tekofyhä noita!” Kelvin manasi. ”Että hänellä on otsaa… niin, ja kertoiko hän mitään konkreettista elementtikivistä? No ei juuri! Äh, turha reissu!”
”No en nyt ehkä sanoisi, että aivan turha! Se vähä, mitä kuulit elementtikivistä, kannattaa ehkä pitää mielessä. Siitä en kyllä tiedä, kuinka hedelmällistä on alkaa harjoitella ’loitsimista’.”
Kelvinin kenkien kopina katukiveyksellä alkoi hidastumaan. Hän pysähtyi vetämään henkeä. Hän huomasi hengityksensä höyryävän. Olipa tullut kylmä.
”Niin, niin kai. En tiedä… minun ei kai olisi kannattanut raivostua noin.”
”Uskon, että väkivalta olisi kannaltasi haitallista, joten olen yhtäältä iloinen, että et lyönyt häntä, mutta toisaalta olisin nähnyt senkin kyllä mielelläni.”
Kelvin naurahti. ”En minä sellaista olisi tehnyt. Hän olisi muuttanut vereni teeksi tai jotain vastaavaa.”
Kelvin vilkaisi päin satamaa, joka aukeni satamakadun päässä. Tämä olisi heidän viimeinen yönsä kaupungissa ennen matkalle lähtöä.
”Olen muuten ylpeä siitä, että otit opiksesi keskustelustamme Kepen kanssa”, Manu virkkoi. ”Kristallinoidan höpinöiden uskominen täysin kritiikittä olisi hölmöjen hommaa.”
”Ai. En oikeastaan edes ajatellut asiaa”, Kelvin totesi. ”Mutta kiitos.”
Lyhyen hiljaisuuden Manu jatkoi vaisusti:
”Olen myös kiitollinen, että et halunnut, tuota noin, ’irtisanoa vuokrasopimustani’! Tiedän, etten ole täydellinen… öh, ’kämppis’, mutta yritän olla parempi.”
Tämä sai Kelvinin hiljaiseksi. Banaanin maku palasi jostain hänen suuhunsa.
”Ei se mitään. Kuulostaa, ettet ole oikein kenenkään suosiossa.”
”Olen värikäs persoona! Sellainen, jota joko rakastetaan tai vihataan! Ja moni valitsee jälkimmäisen.”
Kelvin hymähti. ”Niin… asiaa ei välttämättä auta se, että kutsut itseäsi ’Suureksi Makutaksi’. Joku voisi luulla, että henkilö nimeltä Makuta Nui olisi makutoiden mahtava johtaja. Tekemistänne fahoista teoista huolimatta kannat lajisi nimeä ylfeydellä.”
Manu hymähti takaisin.
”Et sinänsä ole väärässä. Mutta en minä sitä nimitystä itse itselleni antanut. En vain ole nähnyt aiheelliseksi lakata käyttämästä sitä, sillä se kuvastaa minua hyvin!”
”Ai… kuka sen sinulle antoi?” Kelvin kysyi yllättyneesti.
”Yksi kusipää. Kerron tästä myöhemmin”, Manu vastasi kryptisesti.
Kelvin päätti antaa asian olla.
Yksin unelmiensa kanssa jäänyt anarkian profeetta siemaili Kelvinin äkkilähdöstä selvinneen teen loppuja katsellen ikkunasta loittonevaa hahmoa ja tämän varjoa.
Varjo katsoi takaisin.
”No miten meni näin niin kuin omasta mielestä?” ivallinen ääni pilkkasi.
”Saa nähdä. Minä tein, mitä kykenin. Pysyköön hän vielä sinun oppilaanasi, mutta hänessä kyllä kytee lupaava kipinä. Se vain sai minut… innostumaan liiaksi. Sinä jäät kyllä valheistasi kiinni, aikanaan. Ei hän aivan hölmö ole.”
”En ole valehdellut, vain yksinkertaisesti odottanut erinäisille totuuksille otollisempia hetkiä. Mutta kieltämättä en kyllä ajatellut sisällyttää oppituntia siitä, kuinka moraalittomia kaikki kaltaiseni ilmeisesti täysin luonnostaan ja muuttumattomasti ovat.”
”Minä tarkoitin, mitä sanoin. Syytän sinua vain valinnastasi jatkaa, kuten olet päättänyt jatkaa. Sinä voisit kieltää luontosi. Me olemme kaikki vapaita, ja juuri siksi minä en ole perhonen.”
”Vapaus tuo mukanaan vastuun seurauksista. Jos saisin kaiken haluamani seuraamuksitta, kenties seuraavan kerran, kun sinä ja se kuuhippi olette Hatidissa käymässä, joku esimerkiksi pommittaisi koko paikan helvettiin. Kolme kärpästä yhdellä iskulla.”
”Minun onneni, että sinun kykyäsi väkivaltaan rajoitti tänään tarpeesi esittää hänelle, etten olisi oikeassa.”
”Kyllä minä pääsen yli tietynlaisesta pikkumaisuudesta pitääkseni yllä sopivaa kulissia. En vain ole täysin samaa mieltä siitä, mitä kulissin takaa löytyy.”
”Ehkä riittävän monella kulissilla toistensa edessä hämäät jopa itseäsi.”
”Toisaalta jos olen sellainen olento kuin väität, uskotko minun tarvitsevan itsepetosta?”
”En usko, että se, mitä olet, voisi ikinä toimia ilman itsepetosta. Petos syömässä häntäänsä. Jos se ikinä päästäisi irti, mitä jäisi jäljelle?”
”Usko mitä tahdot. Minulla oli hieman suuremmat odotukset ’Kristallinoidasta’, mutta huomaan, että urogejegeläinen aivomädätys on levinnyt kauas.”
”Minua houkuttelisi sanoa samaa Pohjoisen noidasta, mutta älä kuvittele hetkekäkään, että banaaniteemainen teatterisi hämäisi minua.”
”Tiedettäköön, että banaanit ovat herkullisia mutta vain silloin, kun ne eivät ole vielä pilaantuneet.”
Fyysisessä maailmassa hailtia hengitti raskaasti ulos.
”Minä en oikeasti ymmärrä, miten ne jaksavat leikkiä tuossa mukana. Kai se on laskettava erinomaisen viekkauden merkiksi. Mutta oikeastiko ne antavat huonon vitsin harhauttaa itseään?”
”Nähdäkseni se ei ollut vitsinä yhtään huonompi kuin mikään, mitä olet sanonut tänään.”
”Ehkä olet oikeassa. Tämä kaikki todella vaikuttaa huonolta vitsiltä”, Nenya sanoi ja mutisi muinaisen rukouksen: ”Sarastuksen saapuessa / Sokeatar seisauttakoon / tämän surkean farssin.”
”Ehkäpä saat banaanin maun suustasi, jos juot vaikka maitoa.”
”Mitä manalan metkua on mai-”
Mutta ennen kuin Nenya oli saanut ajatustaan kokonaan ulos, makutan presenssi katosi.
Vasta varjon väistyttyä selakhi salli itsensä rentoutua. Hän huokaisi jälleen syvään. Illan alkaessa Nenya ei ollut osannut arvata, kuinka pitkä siitä tulisi. Hänen katseensa viipyi viimeisen asiakkaan jälkeensä jättämässä rikkoutuneessa teekupissa. Taitavammat sanat olisivat ehkä tuottaneet vähemmän sirpaleita. Mutta vain Sokein kaikista näki, mihin päivän valinnat lopulta johtaisivat. Ei ensimmäistä kertaa tämän illan aikana, hailtian mieleen palasivat muinaisen ennustuksen sanat, ja hän mietti, oliko tulkinnut niitä tänään oikein.
Ikkunan toisella puolella, Kelvin katosi kulman taakse. Väsynein elkein alkoi selakhi siivota särkyneitä astioita.
Kauppakadulla Kelvin havahtui Manun palaamiseen, kun tämä kehotti häntä kiirehtimään kotiin päin. Herätys tulisi olemaan aikainen.
Olihan heillä yhä työtä tehtäväksi.
十一月
李賀 官城團圍凜嚴光， 白天碎碎墮瓊芳。 撾鐘高飲千日酒， 戰卻凝寒作君壽。 御溝泉合如環素， 火井溫泉在何處。
Yhdestoista kuu
Li He (suom. Pertti Nieminen)
Keisarinkaupungin muurit tärisevät
talven ankarassa valossa.
Lumisirpaleina putoilee
valkea särkynyt taivas.
Soittakaa kelloja! Juokaa viiniä
tuhat päivää pääksytysten!
Viini suistaa pakkasen! Malja keisarille:
pitkää ikää!
Keisarillisia vallihautoja kiertää
valkoinen jää.
Oi missä on tulen lähde,
missä ovat lämpimät lähteet?
