Kutsu koski miestä, sitä vain ei näy.
Aika kohta loppuu, sanat nää mä jaan.
Toiset teistä sortuu, jäädä pois ne saa.
Metsä lähellä Bio-Klaania
”Ensimmäinen sääntö hengissä pysymiseen on pysyä koko ajan liikkeessä”, Matoro aloitti. Hänellä ei ollut erityisen sotilaallinen ote. Siitä puuttui sellaista jämäkkyyttä, joka kokeneemmalla johtajalla oli. ”Nopeat jalat ja nopea äly ovat millä selvitään, kun joku ampuu teidän suuntaanne.”
Hän katsoi ryhmäänsä. Suurin osa heistä oli matoraneja. Le-matoran Defilak ei selvästi ollut kovin tottunut metsässä liikkuja, mutta oli nähnyt vaivaa peräti haarniskansa naamioimiseen. Po-matoran Dekar raahasi raskainta kantamusta. Se kuvasi erityistarvikkeita, mitä ryhmällä olisi oikeassa tilanteessa mukana. Hän näytti kärsimättömältä aloittamaan. Kaveriporukkaan selvästi kuului myös ga-matoran Bio-Master, joka oli ottanut jonkinlaisen kokeneemman roolin ohjeistaessaan muita. Matoro oli silloin tällöin Kahviossa jutellut tämän kanssa. Kahteen tusinaan mahtui myös leveähattuinen Notfun-Gus sekä Piikki, joka oli joko lyhin Matoron näkemä skakdi, tai eniten skakdilta näyttävä matoran. Tai joku tonttu. Kaikilla heistä oli siniset käsivarsinauhat erottamaan heidän vastustajistaan. Matoro ei suoraan sanottuna tuntenut suurinta osaa heistä kuin nimeltä.
Metsä oli aivan Klaanin lähellä. Jos käveli sata bioa heidän tulosuuntaansa, saapuisi kaupunkia ympäröivälle maaseudulle ja näkisi linnan. Mutta siellä puiden siimeksessä sen saattoi unohtaa hetkeksi, vaikka Lehu olikin näillä main harva ja helppokulkuinen, ainakin verrattuna pohjoisempiin korpiin. Useimmat puut olivat lehtipuita, joiden lehdistä vain sitkeimmät ja itsepäisimmät olivat jäljellä. Punaruskea oli hallitseva sävy.
”Torakoiden joukot kulkevat noin kio tästä pohjoiseen. Ne eivät vielä tiedä meistä mitään”, Mustalumi kertoi. He olivat kerääntyneet pieneen piiriin. Metsän pohja oli kurainen ja siihen sekoittui ruskeita lehtiä, joita varisi puista. Mustalumi osoitti sijainteja kartasta.
”Kerrataan suunnitelma”, hän sanoi lopulta. ”Beeäm?”
Bio-Master mietti hetken. ”Mahdollisimman lähelle, ilman että meitä nähdään. Minulla on ykkösryhmä, Gusilla on toinen. Lopussa syöksytään niiden kimppuun ennen kuin ne ehtivät järjestäytyä.”
Heillä oli kaikilla puiset aseet, mutta kaikki käsittivät, miten vaarallinen viimeinen vaihe tositilanteessa olisi.
”Entä jos meidät havaitaan liian aikaisin?” kysyi Defilak.
Matoro antoi Bio-Masterin vastata. ”Vetäydymme välittömästi”, hän sanoi. Heidän sotakoulunsa opettaja, Turaga Kyösti oli hakannut sen kyllä jokaisen päähän – että motituksessa piti käyttää metsää eikä antautua suoraan taisteluun. Piirtoheitinkuvat Raate-wahin taistelusta olivat selviä kaikille kymmenennen kerran jälkeen.
Matoro nyökkäsi. ”Oikeassa tilanteessa voi olla muita käskyjä, mutta jos ei ole, niin irti vain. Nopeita päätöksiä. Tietysti jos teemme niin tässä, niin ne toiset voittavat taistelun.”
”Eikö tositilanteessa meillä olisi enemmän ampuma-aseita?” kysyi Notfun-Gus.
”Todennäköisesti olisi”, Matoro vastasi. ”Mutta juuri niiden roolia me yritämme tässä harjoituksessa vähentää. Teemme väijytystä metsässä. Se ratkotaan viime kädessä läheltä. Se vaatii eniten hermoja. Kyöstistä on tärkeää harjoitella myös huonointa skenaariota.”
”No niin ja muistakaa”, Bio-Master vielä ohjeisti. ”Osuma torsoon niin menette makuulle ja leikitte kuollutta lopun taistelua. KAIKKI aseet tappaa.”
Todellisuudessa suurimman osan haarniska suojelisi tätä monelta osumalta, mutta oli paras harjoitella pahimman varalle. Lähitaisteluharjoitukset olivat toimineet samalla säännöllä, ja niitä oli takana jo paljon.
Niin he lähtivät liikkeelle. Matorosta oli jotenkin absurdia kulkea siinä lähimetsässä, jossa hän oli kävellyt lukemattomia kertoja, ja harjoitella aitoa, oikeaa sotaa. Hänelle sota oli aina tuonut mieleen kaupungin – puoliksi romahtaneet talot, raunioituneet kadut – eikä kaunista loppusyksyn metsää.
Taistelukosketus alkoi virheellä. Vastapuolen vartiomies Japu – he käyttivät vihreitä käsivarsinauhoja ja ruskeita ”nazorak-kypäriä” – oli ollut huolimaton eikä ollut edes huomannut hyökkääjiä ennen kuin oli liian myöhäistä. Dekar oli ”tappanut” vartijan puumiekkansa sivalluksella. Japua hirvitti kaikkein eniten ne moitteet, mitä hän tulisi turagalta saamaan sellaisesta huolimattomuudesta. Vartiossa EI SAA haaveilla, ukko aina teroitti.
Nohevat silmät ”nazorakien” puolella kuitenkin havaitsivat ykkösryhmän sattumalta. Huutoja kaikui. Vastapuolen pahamaineisen komentajan ääni kaikui selvänä, kun Suga jakeli ryhmityskäskyjä nazorak-joukoilleen. Notfun-Gus lietsoi kakkosryhmän kahta nopeampaan toimintaan, ja taistelu muodostui kammottavaksi sotkuksi. Lopulta hyökkääjien rynnäkkö pysähtyi Sugan falangiin, mikä oli ryhmittynyt siilipuolustukseen keihäiden (jotka olivat tyypillisten nazorak-pistimien pituisia) palloksi. Se oli huvennut, kun raivoisa alkurynnäkkö oli kaatanut melkein kolmanneksen ”nazorakeista.” Hyökkääjät yrittivät nyt löytää paikkoja läpi muodostelman, mutta eivät onnistuneet siinä.
Turaga Niddi istui pienen metsäaukion reunassa seuraamassa taistelua.
”Nazorakien apuvoimia tulossa vartissa!” hän kailotti. ”Ei voi jäädä rötväämään!”
Matoro katsoi taistelukenttää ja kohtasi Sugan katseen toiselta puolen. Tällä oli päättäväinen hymy, sillä mies tiesi olevansa vahvoilla ja oli ylpeä oman puolensa kestävyydestä. Heidän rintamansa piti, ja he suojasivat toisiaan erinomaisesti. ”Klaanilaiset” piirittivät falangia kahdesta suunnasta, mutta eivät edistyneet.
Todellisessa tilanteessa olisi monta tapaa murtaa sellainen muodostelma. Matoro pystyisi heittämään niitä kohti jäävallin, ja mitkä hyvänsä ampuma-aseet kävisivät sen verottamiseen. Lohrakinkin voisi kutsua tekemään ilma-iskun. Daggerthokin cocktail sinne keskelle auttaisi sekin. Mutta heillä ei ollut mitään näistä keinoista käytettävissä juuri nyt.
Matoro etsi käsiinsä Bio-Masterin. ”Mitä sanot?” hän kysyi matoranilta.
”Meidän on varmaan pakko vetäytyä”, hän myönsi. ”Alku meni kyllä hyvin.”
”Niin meni”, Matoro myönsi. Vetäytymiskäsky annettiin, ja kaksi ryhmää ottivat etäisyyttä vuorotellen. Juuri kun vaikutti siltä, että he pääsisivät irroittautumaan, Suga huusi suurella äänellä, ja koko falangi lähti rynnäkköön.
Kakkosryhmä, joka oli pitämässä perää, hermoili, ja Notfun-Gus käski perääntyä mahdollisimman nopeasti. He juoksivat pian ykkösryhmän tasalle vihollinen perässään, ja hallittu vetäytyminen romahti käsiin. Nyt syvemmällä metsässä, taistelun toinen osa alkoi. Vaikka ”nazorakeja” oli pystyssä vähemmän, ne olivat onnistuneet vastahyökkäyksessä loistavasti. Lisää väkeä kaatui maahan leikkimään kuollutta, ja ”klaanilaiset” saivat rivinsä kasaan vasta hirvittävien tappioiden jälkeen.
Matoro ei ollut aivan varma, miten saisi ryhmänsä irti tästä katastrofista. Se ei ollut sotastrategisesti paras valinta, mutta hän päätti tehdä sen, missä oli hyvä – kaatamaan vastapuolen kuninkaan. Sai kelvata. Suga johti nazorak-osastoaan ihaltavalla viileydellä ja taidolla, mutta oli varovainen, eikä puskenut niin kovaa kuin olisi kenties voinut.
Matoro käytti taistelun sotkua hyväkseen ja kapusi ketterästi suureen tammeen puumiekka hampaidensa välissä. Se antoi hänelle kriittiset kaksi sekuntia aikaa. Seurasi loikka vastapuolen osaston sivustaan ja syöksy kohti Sugaa takaoikealta. Yksi Sugan miehistä esti tien, mutta ei voinut mitään Matoron taidolle miekkamiehenä. Se kuitenkin vei kriittisen sekunnin. Kun Matoron puusäilä iskeytyi kohti Sugaa, tämä ehti juuri ja juuri torjua sen. Puinen KOPS kantautui yli taistelun, kun kepit osuivat toisiinsa.
Mustalumi ei aikaillut, vaan yritti uudelleen. Juuri silloin hänellä oli puolellaan monta etua – mitteleminen leikkimiekoilla ei haitannut hänen nopeuttaan ja tarkkuuttaan, mutta Sugan voimaan ja kestävyyteen perustuvaa etua se nakersi. Suga oli isompi kohde, eikä pelin säännöillä hänen jykevästä haarniskasta ollut sen enempää apua kuin kevyemmästäkään.
”Kuuluisa Matoro Mustalumi”, Suga sanoi. Hänellä oli päässään nahkamyssy, jossa oli jonkinlaiset ruskeat tuntosarvet.
”Kapteeni Nazorak”, Matoro vastasi ja yritti olla tiedostamatta tilanteen koomisuutta.
Se toi mieleen edellisen kerran, kun he olivat taistelleet yhtä kuolemanvakavina…
Loppukesän auringot porottivat. Kuuma hiekka tuntui jalkapohjissa. Hiki virtasi. Erotettiin jyvät akanoista, kun kamppailu vain venyi. Toien katseen kohtasivat läpi lentopalloverkon. Sugan heittokädellä ei ollut vertaistaan, mutta taistelu oli ollut pitkä ja kiivas. Kyllä Summerganon joukkoineen oli sen pelin lopulta voittanut, mutta melkoinen taistelu se oli ollut. Seuraava päivä olikin mennyt aurinkotuolissa loikoillen, kesän viime säteistä nauttien…
Matoron miekkatyö oli nopeampaa, mutta Suga pysyi sen perässä kunnioitettavasti. Hänen pitemmät kätensä kompensoivat suurempaa kohdetta. Mutta lopulta toista pienempi löysin paikan, ja Matoro onnistui iskemään terällään Sugaa suoraan kylkeen. Suga kaatui dramaattisesti parahtaen.
Mutta voitosta ei voinut nauttia pitkään. Matoro oli kääntymässä, mutta ei ollut aivan tarpeeksi nopea: lähelle päässyt Elementtirak tuikkasi häntä miekalla selkään. Se koitui myös Elementtirakin kohtaloksi, ja he kummatkin kaatuivat maahan Sugan viereen. Sellainen jalkojen myllytys oli tehnyt märästä metsäpohjasta entistä kuraisemman.
Matoron oli pakko nauraa pudotessaan siihen Sugan viereen. Hengästynyt jännitys sai viimein purkautua, kun makasi haudassa sankarivainajana.
”Olet sinä kyllä melkoisen nopea”, Sugakin nauroi. Nazorak-kypärän oli valahtanut hänen päästään.
”Tässähän me olemme kumpikin haudassa”, Matoro vastasi ja löi Sugaa kylkeen leikkimielisesti.
”Hyvää työtä, Elementtirak”, Suga huikkasi kolmannelle kaatuneelle. ”Ensi kerralla pysyt vielä itse elossa, niin kyllä sinusta tuima soturi tulee.”
Sugan menetys oli ollut kova osuma nazorakeille. Klaanilaiset olivat käyttäneet hetken – juuri oikein – ottaakseen etäisyyttä. Kumpikin osapuoli oli ottanut raskaat tappiot. Bio-Masterin johtamat sininauhat katosivat metsään, mutta voitto se ei ollut. Turaga Niddi marssi paikalle ensimmäisen taistelupaikan kaatuneiden kanssa ja hoputti myös loppuja pystyyn.
”Melkoisen lihamyllyn te kyllä teitte”, turaga huusi lähes ylpeänä. ”Ei mitään pelleilyä, vaan ihan kovaa yrittämistä! Ihan päin helvettiähän se meni, mutta asennetta on, asennetta on!”
Suga hivuttautui pystyyn muiden mukana. Hänen vaaleasta haarniskastaan näki helposti, miten mudassa mies oli. Hän auttoi toa-toverinsa ylös. Kuralumen oma, tumma haarniska teki mudasta vähemmän ilmiselvää. Olo oli märkä ja uupunut. Matoron oli pakko myöntää, että kyllä sellainenkin taistelu sai sykkeen kohoamaan miellyttävällä tavalla. Oli se paljon kiinnostavampaa kuin aiemmat miekkailutunnit.
Kyösti taputti käsiään kovaäänisesti. ”Hopi hopi tänne näin!” hän huusi niin, että metsä raikasi. Jos äijä osasi jotain, se oli komentaa.
Koko joukko, neljä tusinaa Klaanin armeijan toivoa, kerääntyi uuteen käskynjakoon. Noin puolet oli kaatunut, ja sai maksaa siitä mudalla. Parempi se kuin veri, oli joku vitsaillut. Matoro ja Suga seisoi aivan takarivissä, keskimäärin joukon pisimpien joukossa. Turaga, joka oli itseoikeutettu ”sotakoulun” johtaja, alkoi käydä tapahtumia läpi.
”Te russakoiden puoli. Surkea esitys vartiomieheltä! Japu, sinun penteleen kuhnailusi takia monta toveria olisi kuollut! Suga, olisit voinut laittaa enemmän vartioon porukkaa! Kyllä sinä tiedät nämä jutut! Sivustasihan oli ihan auki! Hemmetin hyvää taistelua kyllä, mutta alku meni teiltä aivan surkeasti. Ounas veti hyvin. Samoin Veruini. Ja Suga komentaja ei saa mennä kuolemaan! Ei vaikka mikä olisi! Vaikka kyllä tässä nyt taisi natsitorakat vetää pitemmän korren.”
Suga otti moitteet vastaan nöyrästi. Japu näytti olevan henkisen romahduksen partaalla, mutta Ounas tämän vieressä lohdutti tätä hiljaa.
”Ja te ’klaanilaiset’ sitten”, Niddi kääntyi toiseen ryhmään. ”Kyllä teillä oli ihan hyvä asenne, alkuhan meni mallikkaasti, mutta kyllä se oli aika surkea suoritus. Matoro, eihän sinulla ollut mitään otetta taistelukentästä. Mitä lie salamasotaa. Ja Gus, sinä hermoilit heti kun tilanne meni pahaksi. Ja mikä karzahni se Matoron lopetus oli, tämä on sotaa eikä mikään sirkusnäytös. Kuolit kun olit typerä. Ainoastaan Biomasterin ja Defilakin hermojen takia teistä pääsi edes niin moni elossa kotiin.”
Matoro otti haukut vastaan ja huokaisi. Olihan niissä totuutta – ei hän ollut kovinkaan hyvä johtaja, ei ainakaan Sugaan verrattava. Suoraan sanottuna Matoro ei pitänyt käskyjen antamisesta kovinkaan paljoa. Lopputulos oli ollut sen mukainen.
Käytiin läpi vielä joitakin asioita yksityiskohtaisemmin. Kyösti nosti esiin monia yksittäisiä tilanteita, joita sitten avattiin ja joista opittiin. Puhuttiin siitä, miten epäonnistumisia olisi voinut korjata. Kyöstin tyyli oli haukkua ensin maan rakoon ja sitten antaa ihan järkeviä ohjeita. Kyllä hänellä oli ihan oikeaa ja hyödyllistä sotakokemusta, Matoro myönsi, vaikka erityisen mukava opettaja hän ei ollut. Suga oli toiminut jo jonkin aikaa yhtenä opettajana, mutta Matoro oli mukana tällaisessa harjoituksessa ensimmäistä kertaa, jonkinlaisena vierailevana opettajana.
”No niin, eiköhän pojat syödä sitten”, Niddi julisti viimein. ”Sieltä tuotiin juuri tynnöri soppaa, että mars mars murkinalle. Ja pysykää ilmasuojassa! Jatkamme tunnin kuluttua!”
Ryvettyneitä klaanilaisia ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Kaksi toaa olivat löytäneet paikan hyvin paksun saarnen juurilta. He istuivat sen juurien välissä ja lusikoivat haaleaa keittoa, missä oli juureksia ja kalaa.
”Tästä olisi puoli tuntia Klaaniin syömään”, Matoro mietti maistellessaan laihaa soppaa.
”Parempi totuttaa heitä korpisotaan”, Suga sanoi ja ryysti kulhostaan hyvällä ruokahalulla. Noin ison miehen käsissä lautanen näytti onnettoman pieneltä. Onneksi sai santsia. He katselivat miten suurin osa ”sotilaista” oli jakautunut pienempiin ryhmiin ruokailemaan, kukin jonkun puun juurella. Syksyisen lehtikaton alta mikään liituritorakka ei heitä huomaisi, vaikka sitä uhkaa ei niin etelässä oikeasti ollutkaan.
”Siitä on ikuisuus, kun olemme voineet viimeksi puhua kunnolla”, Matoro hymyili hieman. Metsä kaartui heidän yllään ja tuoksui raikkaalta.
”Itse kukin on tainnut olla aika kiireinen”, Suga vastasi. ”Minulla on ollut kädet täynnä työtä puolustuksiemme kanssa.”
”Niin, ymmärsin että olet ihan esikuntahommissa. Se kyllä sopii sinulle.”
”Näin on päätetty, kyllä”, Suga totesi. ”Alustavasti voin keskittyä juuri tähän – kouluttamiseen, valmistautumiseen. Toki toisinaan halajan tositoimiin, mutta minä olen tässä hyvä – ja jos se parantaa muiden mahdollisuuksia, niin koen onnistuneeni. Tositoimien aika koittaa vielä, ennemmin tai myöhemmin.”
Matorolla oli ollut kovin kiire sinne, rintamalle tekemään rohkeita iskuja nazorakeja vastaan. Hänestä tuntui siltä, että häntä oli ehkä toistuvasti ohjattu vähemmän vaarallisiin tehtäviin… mutta ehkä se ei ollut niin huono asia. Ainakin metsässä rämpiminen oli hohdokkaampaa kuin vankkureiden ajaminen. Tositoimien aika koittaisi vielä hänellekin, ennemmin tai myöhemmin.
Uutiset Ompun kaatumisesta ja Troopperin katoamisesta oli otettu Klaanissa vastaan synkin mielin, mutta kyllä Matoro nykyään ymmärsi, ettei asiaa parantaisi impulsiivinen toiminta. Kyllä heillä oli tarpeeksi väkeä Lehussa, että jos Troopperi voitaisiin pelastaan, tämä kyllä löydettäisiin. Ei sota aina kaipaa yhtä miestä, vaikka se yksi mies olisi miten rohkea, taidokas ja komea hyvänsä.
Hiljaiseksi se silti sai hänet. Pitikö seuraavaksi totuttautua siihen, että koska vain saattaisi menettää lisää ystäviä sodan jalkoihin? Toivottavasti Troopperi selviäisi, hän mietti hiljaa, mutta kovin moni ei siitä puhunut. Sankarivainajien muistomerkki kaupungilla hohkasi kynttilöiden ja valokivien leimussa.
”Pistää aika hiljaiseksi”, Matoro sanoi lopulta.
”Niin mikä?”
”Ajatus tästä porukasta oikeassa taistelussa.”
Suga oli hetken hiljaa ja vain katseli Matoron tavoin. Suurin osa osastosta oli matoraneja… kuten hänkin oli ollut Metru Nuilla.
Hänellä ei ollut paljoakaan muistoja varhaisista matoran-vuosistaan Metru Nuilla ja ajan kuluessa ne harvat muistikuvat, menneisyyden välähdykset ja unet sekoittuivat jonkinlaiseksi massaksi, josta yksityiskohtia ja tapahtumien kronologiaa, puhumattakaan siitä, olivatko ne oikeasti edes tapahtuneet, oli aina vain vaikeampi erotella. Tie, joka oli vienyt Sugan matoranista toaksi, alkoi tarkkojen muistojen näkökulmasta olla lähes saavuttamattomissa; sen Suga kuitenkin muisti, että sotaan liittyminen oli lopulta ollut valinta. Valinta, joka voisi jonkun mielestä kertoa äärimmäisestä urheudesta. Se kertoi kenties myös pelosta ja pienuudesta: irtautumisen vaikeudesta ja kyvyttömyydestä valita jokin toinen tie, kuin se, mihin ympäristö ohjasi. Sugasta tuntui usein siltä, että hän oli vain ajelehtinut lastuna valintojen valtameressä aina Klaaniin rantautumiseensa asti; vasta siellä hän oli löytänyt kyvyn valita itse kaarnalaivansa suunta. Suga ei voinut olla pohtimatta, mitä heidän matoran-reservinsä päässä liikkui.
”Niin… On selvää, että suuri osa heistä…”
Suga aloitti hiljaisuuden jälkeen ja vaikeni jälleen äkisti, varoen sanomasta mitään harkitsematonta.
”Niinkö surkeat mahdollisuudet?” Matoro kysyi yhtä varovaisesti. Heidän keskustelua varmasti kuunneltiin, ainakin puolella korvalla.
”En sanoisi niinkään.” Suga ei hymyillyt, mutta ei myöskään kuulostanut erityisen synkältä. Skenaariot vilistivät ja taistelut aaltoilivat mielen teatterin lavalla Sugan päässä, sumentamatta kuitenkaan mietteliään toan määrätietoisuutta ja himmentämättä sitä toivoa, jonka saattoi nähdä loistavan tämän silmistä äänensävyn näennäisestä vakavuudesta huolimatta. Toivoton ei asetelma Sugan mielestä ollut, vaikka tämän sydäntä varjostikin raskas ymmärrys siitä, ettei paraskaan realistisesti kuviteltavissa oleva lopputulos syntyisi ilman valtavaa murhetta ja tragediaa, joka jättäisi ikuiset arvet jokaiseen osalliseen – voittajia eli ei.
Toviksi mietteisiinsä uppoutunut toa havahtui pian nykyhetkeen ja jatkoi, kääntäen katseensa Matoroa kohti.
”Tulikaste kohtelee yksilöitä niin eri tavoin… Aivan varmasti osa, jopa enemmistö, lamaantuu aluksi täysin. Osa menettää toimintakykynsä pitkäksikin aikaa, mutta osa kykenee kasaamaan itsensä nopeasti ja menemään ikäänkuin… selviytymistilaan.” Suga kuin kertasi Sotilaan käsikirjaa ja jatkoi vielä, hieman jo innostuen:
”Kuitenkin, tässä äärimmäisessä tilanteessa, jossa kuolemanpelko, adrenaliini ja selviytymisvaisto saavat otteen ja aistit terävöityvät, yksilö voi kyetä mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Kunhan vain uskoo itseensä ja koko joukkoon. Siinä on meidän voimavaramme.”
Suga uskalsi jo hieman hymyillä Matoron suuntaan.
”Niin, ovathan nuo tunteet vanhoja tuttuja”, Matoro naurahti kuivasti. ”Minä olen melkein tahallani jahdannut sellaisia tilanteita, niitä kuolemanvaaroja… tai kai se vähän kuuluukin Toan työnkuvaan, että hankkiutuu vaaroihin, ettei muiden tarvitsisi.”
”Olen saattanut huomata sinulla olevan noita taipumuksia. Kutsuttakoon sitä terveeksi seikkailunhaluksi ja toisaalta ammattitaidoksi!” Suga hörähti, sillä hänen mieleensä tulvahti kosolti jännityksentäyteisiä muistoja kaksikon yhteisiltä tehtäviltä, joita oli aina mukava muistella takkatulen loimussa hyvän juoman kanssa – aina toisinaan yksityiskohtia hieman väritellen.
”Olen yrittänyt rauhoittua vähän”, Matoro myönsi. ”Ettei tulisi tehtyä mitään typerää. Emme tainneet edes harkita ennen Xialle menemistä, miten vaarallinen sekin tehtävä oli. Se oli kuitenkin linnoituksellinen Varjotun korstoja…” Kun hän mietti Xian tovereitaan, kääntyi ajatus pakosti niihin, jotka eivät olleet enää paikalla.
”Itseluottamus on puoli onnistumista”, Suga sanaili. ”Olihan se aika tyhmänrohkeaa, kyllä minäkin sen myönnän. Mutta jotenkin siitä vain selvittiin. Siitä, ja zyglakeista, ja jopa Makuta Abzumosta…”
Zyglak-sotureista Abzumoon ja sinihohtoiseen hulluuteen. Kovin paljoa aikaa ei ollut välissä, ja silti se tuntui ikuisuudelta.
”Kuulin tosiaan Kapuran lähdöstä”, Suga jatkoi hieman vaitonaisesti. ”Kohtalo varjelkoon häntä missä ikinä hän meneekään. Kapuraa ja Killjoyta, molempia.”
”Niin”, Matoro sanoi hiljaa, muttei oikein osannut sanoa mitään. Hän vain katseli soppakulhonsa yli metsään.
”No, joka tapauksessa olet aivan oikeassa”, Suga herätti toverinsa ajatuksista. ”Jos suurempi osa heistä olisi kokeneita toa-sotureita, niin soveltuvuus erilaisiin tehtävätyyppeihin olisi huomattavasti helpompaa arvioida, ja aika huoletta voisimme heidät taisteluunkin laittaa. Tämä porukka vaatii meiltä kuitenkin hieman enemmän!” Suga silmäili harjoitusaluetta ja hieroi hajamielisesti partaansa.
”Metru Nuin sodassa oletus tuntui vain olevan, että kyllähän Toat nyt pärjäävät…” Matoro sanoi. ”Toivottavasti saamme heidät edes ymmärtämään, millaiseen vaaraan ovat itsensä laittamassa, jos ei muuta.”
”Mm”, Suga nyökkäsi. ”Meidän täytyy saada mahdollisimman hyvä yleiskuva siitä, miten nämä reagoivat painetilanteisiin. Löytää ne, jotka todennäköisimmin kestävät taistelustressiä ja toisaalta ne, jotka ovat muutoin äärimmäisen kyvykkäitä suorittamaan esimerkiksi tukitehtäviä, mutta eivät välttämättä sovellu suoraan toimintaan… ainakaan ideaalitilanteessa.” Suga päätti mutinansa huokaukseen. Vaikka suunnittelu edesauttoi menestystä itse taistelussa, oli kuitenkin todennäköistä, ettei kaikki tulisi kuitenkaan menemään suunnitelman mukaan.
”Ja Metru Nuilla oli tietysti vähän se huijaus, että Lhikanilla oli myös vahki-armeija… olemaan sitä tykinruokaa, mitä meillä ei ole”, Matoro sanoi kuivasti.
”Niin, sitä meillä ei ole ellei Kenraali Killjoy jonakin päivänä onnistu aikomuksessaan”, Suga naurahti. ”Mutta ei Allianssinkaan leivissä ole samanlaista hirvitysten kirjoa kuin silloin Metru Nuilla – nazorakien kaikesta mahdista huolimatta sotamme on, hmm, skaalaltaan pienempi. Uskon, että meillä yksittäisillä toilla on siinä lopulta enemmän merkitystä kuin Metru Nuilla.”
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Minulla on todella voimakas muistikuva – taisin puhua tästä joskus – siitä miltä ensimmäistä kertaa tykistökeskitykseen joutuminen tuntui Ga-Metrun taisteluissa. Vastapuolella oli niin valtavasti tulivoimaa, että aika pieneksihän Toa siinä itsensä tunsi, kaikesta huolimatta. Jo sen sodan mittakaava oli aivan musertava. Täällä kotona… kaikki nazorakien tulivoima kalpenee tämän metsän koon rinnalla.”
”Meidän oma sotamme käydään korpien ja peltojen lomassa niin pitkään kuin mahdollista”, Suga sanoi. ”Meidän täytyy säilyttää liikkuvuus, koska asemasotaa emme voita.”
”Onneksi meillä on kuitenkin aika monta toaa, tai muuta jotka ovat niin sanotusti alalla”, Matoro sanoi. ”Ymmärsin, että tämän meidän porukan tehtävät olisi enemmän juuri kaikessa vähän epäsuoremmassa… tai linnakkeen puolustuksessa, jos se menee siihen asti. Kuulemani mukaan rintamalla ovat pyrkineet aina laittamaan ainakin yhden kokeneemman toan joka ryhmään. Lantrattuja toa-tiimejä…”
”Toivottavasti baarimestari osaa asiansa!” Suga totesi hymähtäen varsin osuvalle ilmaisulle ja jatkoi:
”Laadukas perustason taistelutekniikoiden harjoittelu antanee tosiaan kohtalaiset lähtökohdat, etenkin jos ryhmien johtajat osaavat lukea alaisiaan. Heikompikin soturi voi pudottaa kenet tahansa hyvällä laukauksella. Kaiken keskiössä on meidän kykymme löytää oikeat sijoituspaikat oikeille taistelijoille! Kun jokaisesta saadaan tilanteeseen nähden paras suoritus irti ja näissä harjoituksissa hiotusta yhteistyöstä edes osa kantaa tositilanteeseen asti, niin…” Suga hiljeni, ikäänkuin varoen antamasta liian leväperäistä arviota Klaanin mahdollisuuksista.
Myös huomattavan heikoista lähtökohdista voitettuja taisteluja nähnyt partasuu ei epäillyt joukkonsa, saati koko Klaanin, kykyjä puolustustaistelussa, mutta siinä missä Suga ei koskaan halunnut luoda tappiomielialaa, ei tämä myöskään realistisesti odottaisi kaikkien kokemattomien matoranien ja Klaanin eliittitaistelijoiden varjoon jääneiden toa-soturien selviytyvän tulevista koitoksista hengissä. Varman voiton julistaminen tässä tilanteessa tuntuisi hieman sankarivainajien ruumiiden päällä hyppimiseltä. Suga ymmärsi komentajan vastuun ja roolin tehdä yksilöiden kannalta myös ikäviä päätöksiä, mutta hän ei sydämessään kestänyt ajatusta lihamuureista ja tykinruoasta. Se oli nazorakien heiniä.
”Niin siis muistatko sinä Lhikanin Sotilaan käsikirjan suurin piirtein ulkoa? Tai ainakin se kuulostaa siltä…” Matoro kysyi toden totta hieman kummastuneena.
Kirja ei teknisesti ottaen ollut Lhikanin kirjoittama, mutta se oli ollut Metru Nuin Toa-armeijan ensisijainen opetusmateriaali ja laitettu Toa-Kenraali Lhikanin nimiin, yhtä kaikki. Matoron oli myönnettävä, että hän huomasi Sugan muuttuneen. Olihan tämä aina ollut… noh, sotilaallinen, mutta uusi sota-Suga tuntui entistäkin analyyttisemmältä.
”Se saattaa olla minulla edelleen pöytälaatikossa…” Suga vastasi naurahtaen. Metru Nuin sodan aikainen opus sisälsi kosolti käyttökelpoista materiaalia matalan kynnyksen sotilaskoulutukseen, jossa kokemattomalle osastolle pitäisi verrattain lyhyessä ajassa kouluttaa taisteluteknisiä perustaitoja ja toisaalta silkkaa selviytymistä ja toimintaa painetilanteissa – joista koulutettavilla ei ollut mitään kokemusta. Pian selviäisi, kuinka hyvin legendaarisen Lhikanin opit valmistavat kokemattoman osaston sodan näyttämölle aivan eri olosuhteisiin.
Ruokatauko alkoi olla jo sen myöhemmällä puolella. Jälkiruoaksi oli onneksi saatu puolukka-kaurapatukoita. Pienen metsätilkun täytti rauhallinen puheensorina. Kyöstikin kertoi parille alokkaalleen jotakin lennokasta juttua, jolla ei ollut mitään tekemistä koulutuksen kanssa.
”Ei taida olla sekavampaa joukkoa organisoida kun mitä meidän klaani on”, Matoro mietti. ”Taidat tosissasi uskoa, että voimme oikeasti selvitä tästä sodasta… noh, kunnialla?” Hän ajatteli ensin ”selvitä tästä sodasta” ylipäänsä, mutta ei halunnut kuulostaa liian pessimistiseltä. Hän havahtui itsekin tilanteen ironiaan – joskus hän olisi varmasti uskonut täysin sokeasti, että totta kai Klaani voittaa sodan. Nyt, kun siellä sodassa oli jälleen kerran sisällä, ja tajusi miten vähän saattoi tehdä itse, oli äkkiä vaikeampi olla niin itsevarma.
Jossain toisessa maailmassa hän olisi palannut Metru Nuilta kolmen Nimdan sirun kanssa, ja sotahuolet olisivat olleet sillä ratkotut. Sininen tuli olisi saanut polttaa nazorak-imperiumin armeijat ja aseet. Tai vain vapauttaa heidät heidän kenraaleistaan ja muista, niin kuin Kelvin oli haaveillut. Oliko hän Nimda kourassaan edes ajatellut mitään muuta keinoa voittaa viholliset kuin tuhota nämä? Kaikki, mitä kuviteltavissa oli, eikä hän ollut osannut keksiä muuta…
”Selvitä.” Loistava sanavalinta! Suga ajatteli mielessään. Suuren mittakaavan konflikteissa voittamisen & selviämisen suhde ei aina ole täysin mutkaton.
”Uskon, että voimme selvitä – ja selviämmekin – tästä sodasta.” Suga vastasi, yrittäen kuulostaa vakuuttavalta ja kannustavalta olematta kuitenkaan liian hilpeä. Hinta tulisi olemaan joka tapauksessa kova. Se vaatisi heiltä kaikilta, osasto osastolta, yksilö yksilöltä, venymistä myös silloin, kun keho ja pään sisäiset äänet huutavat kuorossa tuskasta ja käskevät vain luovuttaa, lopettaa ja antaa pimeyden laskeutua, suoden siinä hetkessä kenties jopa lohdulliselta tuntuvan levon, unohduksen ja lopullisen poispääsyn. Se, joka kerran kykenisi hiljentämään nuo äänet vaikka vain hetkeksi kerrallaan ja tilanteesta riippuen etenemään, nousemaan, taistelemaan tai joskus vain makaamaan paikoillaan, tajuissaan pysyen, vielä hetken pidempään, olisi vahva soturi.
”On tietysti selvää, että kaikki eivät tästä selviä ja kuten todettu, oli jokainen yksilö huolellisesti etukäteen arvioitu eli ei, vasta tulikaste ja todellinen painetila, jota emme harjoituksissa voi tietenkään koskaan täysin jäljitellä, näyttää mihin meistä kaikista on.”
Suga huomasi jälleen siteeraavansa Sotilaan käsikirjaa, tällä kertaa Lhikanin jälkisanoja, ja yritti vaihtaa lennosta hieman omaehtoisempaan ilmaisuun.
”Jos kuitenkin saamme hiottua enemmistön perustaidot kohtuulliselle tasolle ja ennen kaikkea luotua uskoa ja valmistettua tämän porukan henkisesti mahdollisimman kestäväksi ja toisiinsa luottavaksi, niin… Kyllä. Minä uskon, että meiltä löytyy tarvittava resilienssi.” Resilienssi… käyttikö Lhikan täsmälleen samaa ilmaisua?
”Kun jokainen antaa kaikkensa, huolehtii myös toverista ja tekee parhaansa sen puolesta, että hänkin onnistuu, niin…” Suga henkäisi viimeisen sanan sisäänpäin, varoen jälleen antamasta liian yksiselitteistä arviota lopputuloksesta. Selviytyminen. Voittaminen.
Matoron piti pureskella kuulemaansa hetki. Suga oli hieman kuuluisa taipumuksestaan muuttaa yksinkertainenkin puheenvuoro palopuheeksi.
”Ainakin varmuutesi tuntuu tarttuvalta, vaikka tuota jargonia voisi vähentää…” Matoro hymähti. ”Tuntuu kuin olisit sujahtanut tähän uuteen rooliin jotenkin todella luontevasti.”
”Niin kaiketi on”, Suga mietti. ”Muistan, kun ajattelin kesällä, että tämä sota – no, silloin kyse oli vain alkavasta konfliktista – toi mukanaan eräänlaisen tarkoituksenmukaisuuden. Minä koen olevani hyvä sodan töissä, ja velvollisuuteen vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Taistelun pauhu saa esiin huonoimmat puolemme, mutta myös parhaat puolemme. Minusta siinä on jotakin arvokasta, kaikesta tragediasta huolimatta.”
”Rohkeus varjoista versoaa”, Matoro siteerasi hiljaa säkeen Toain Rohkeuden Mantraa.
”Niin. Vanhoissa opeissa on totuutta”, Suga vastasi.
Matoro oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten.
”Tämä aamu sai minut kyllä tajuamaan, etten ole kyllä koskaan ollut kamalan hyvä johtamaan tai inspiroimaan muita, muuten kuin käytännön esimerkillä, kai. Ehkä useimmat meistä toista ovat enemmän sotilaita kuin upseereita…”
Suga oli jo aikeissa taputtaa Matoroa olkapäälle jykevällä kämmenellään, mutta havahtui toimenpiteen riskeihin aterioinnin yhteydessä varsin nopeasti ja tyytyi jatkamaan ilman suurempaa elehdintää.
”Totta. Toisaalta juuri tuo esimerkillä johtaminen on arvokasta; palopuheita voi kuka tahansa harjoitella peilin edessä, mutta tositilanteessa niille ei ole enää sijaa. Puheilla voi sytyttää sotureidemme sydämien liekit, mutta vain todellinen esimerkki kentällä pitää tulta yllä. Sen sinä, arvoisa Mustalumi, kyllä osaat! Olen sen monta kertaa itsekin nähnyt!” Sugan sanat tulivat sydämestä, sillä olihan kaksikon yhteinen operaatiohistoria Klaanissa jo varsin mittava.
”En tietenkään tarkoita, että komentajan pitäisi tunkea itsensä etulinjaan kuolemaan…” Suga kiirehti vielä lisäämään, sillä palaute päättyneestä harjoitteesta oli yhä tuoreena mielessä.
”No niin just”, Matoro naurahti muka loukkaantuneena. ”Jos mietin sitä ihan vakavasti, ehkä siinä on sellainen tunne, ettei halua vain ohjata muita taisteluun ja olla itse turvassa… kai siitä pitää vain opetella pois sodassa. Onneksi suuremman osan johtamisesta voi jättää teille joilta se tulee luontevammin.”
”Niin… Linjojen takaa johtaminen ja strategiointi on toki tärkeää, mutta se kysyy hyvin erilaista vahvuutta.” Suga ymmärsi täysin, mitä Matoro sanoillaan tarkoitti. Tilannekuvaa oli mahdollista muodostaa pidemmänkin välimatkan päästä, mutta Sotilaan käsikirjassakin sivuttu taistelun todellinen momentum oli aistittavissa vain toiminnan ytimessä. Ja ehkä molempien jään toien vahvuudet tosiaan olivat edestä johtamisessa; tämä heille asetettujen roolien ja toisaalta omien vaistojen välillä tasapainoilu olisi eittämättä haaste molemmille.
”En halua olla… sanotaan vaikka, että päsmäröimässä taistelukentälläkään, mutta kun tuomme oman operatiivisen panoksemme ja samalla edesauttamme myös muun ryhmän onnistumista esimerkillämme, niin joukko on yhtäkkiä paljon enemmän kuin vain osiensa summa!” Suga jatkoi ja virnisteli; ”enemmän kuin osiensa summa” -heitto oli joukkoa motivoivan palopuherepertuaarin ilmeisintä osastoa, mutta se kuvasi ilmiötä täydellisesti.
Sugan usko Klaanin selviytymismahdollisuuksiin piili yksinkertaisessa filosofiassa, joka ei edellyttänyt pohjatonta eliittisoturituotantoa: jokaiselle taistelijalle oli löydettävä rooli, jossa tällä oli mahdollisuus onnistua osaamistasonsa ja ominaisuuksiensa puitteissa. Kun joukko on henkisesti vahva ja yhtenäinen, yksilö tekee kaikkensa sen puolesta, että myös toveri vieressä onnistuu. Ja kun koko joukko ajattelee näin, rooliin ja asemaan katsomatta, se on vahva ja sitkeä.
Metru Nuin sotaan Suga oli päätynyt. Se oli muovannut pohjan sille tiedolle ja taidolle, jota kookas jään toa nyt parhaansa mukaan jakoi kotiaan puolustaville uusille taistelijoille. Tähän tulevaan taisteluun Suga ei kuitenkaan vain päätynyt ja ajelehtinut; tämä oli selvä valinta. Hän ei kohottaisi miekkaansa Klaanin puolesta vain oman turvallisuutensa tähden, vaan suojellakseen jotain suurempaa ja merkityksellistä, jota oli vaikea pukea sanoiksi niin, että sanat tekisivät tunteelle oikeutta. Suga tiesi, että tekisi kaikkensa selvitäkseen itsekin taistelusta hengissä; elämänjano voittaisi epätoivon. Samanaikaisesti selkeyttä ja rauhaa Sugan ajatuksiin ja sydämeen toi tieto siitä, että täällä myös kaatumisella olisi jokin merkitys ja annettu uhri auttaisi saavuttamaan jotakin. Selviytyminen.
”Matoro, meillä on kaikki avaimet saada tästä suorituskykyinen joukko. Pidetään huolta näistä ja pysytään itsekin… jos ei turvassa, niin ainakin elossa!”
Jos se Sugasta olisi kiinni, ei hän antaisi Mustalumenkaan kaatua.
”Jos ei turvassa, niin ainakin elossa”, Matoro toisti mietteliäänä. ”Se on ihan hyvä tavoite. Mennään sillä.”
”Sovittu!” Suga julisti ja havahtui samalla kasvaneeseen liikehdintään heidän ympärillään; ruoka oli nautittu ja harjoittelun oli määrä jatkua. Kyösti ei antanut armoa alokkaille – tai muillekaan.
”Johtajien ruokatauot eivät ole sen pidempiä kuin muillakaan, joten meidän täytynee siirtyä takaisin riviin, Mustalumi hyvä!”
