Avainsana: Baterra-asema

  • Mosquito á la Carte (To Be Contiuned 5)

    Jossain päin keskikupolia, surutulitusta seuraavan aamun ensisäteet punersivat horisontissa. Raikas meri-ilma tuoksui suolalta ja tyrskyiltä. Aallot iskivät rajusti pienen vulkaanisen saaren rantoja vasten uudestaan ja uudestaan.

    Ylhäällä vuorella synkkä hahmo seisoi tarkastelemassa kuusikulmaista temppelimäistä rakennelmaa, joka muodostui pitkistä kivisistä paasista. Ne imitoivat perinteisen kinin estetiikkaa, mutta jos niihin oli muinoin kaiverrettu uskonnollisia symboleita, kaiverrukset olivat kuluneet jo aikoja sitten pois. Rakennelma reunusti vuoren huipulla ammottavaa aukkoa, jonka pohjalta loimuava hehku korosti hahmon demonimaisia piirteitä oranssillaan. Hahmo tiesi, ettei tulivuori ollut varsinaisesti erityisen aktiivinen, mutta aukon pohjalla velloi yhtä kaikki sulaa magmaa. Kraateri kykeni täyttämään tarkoituksensa.

    Aukon reunoilla makasi edelleen kahden edellisen vuorelle kiivenneen jäämistöt. Kahden matoran-luurangon alaleuat repsottivat auki niitä pidelleen kudoksen hajottua jo ties miten monta vuosisataa sitten. Luurangoista toisen vasen etusormi puuttui kokonaan. Sen oli vienyt joko paikallinen peto mennessään tai se oli puuttunut omistajaltaan alun perinkin. Historia ei enää muistanut – tai välittänyt.

    Kymmenisen metriä tulivuoren huippua koristavan kivimuodostelman yläpuolella leijaili virhe avaruudessa. Tähän maailmaan kuulumaton tesserakti avautui pohjastaan, ja ulos laskeutui kettingin varassa roikkuva metalliritilä, jonka päällä makasi sinenhehkuinen metallisiru.

    ”Viimeisiä sanoja?” Makuta Abzumo ärjähti sirun laskeutuessa laskeutumistaan kohti lopullista turmiotaan.

    𝅘𝅥𝅯Etköhän sinä vähän liioittele?~𝅘𝅥𝅯 siru vastasi. 𝅘𝅥𝅯it was just a prank bro~𝅘𝅥𝅯

    ”Olisit kiitollinen, että päätän kirotun olemassaolosi”, Abzumo sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä. ”En tiedä, millä tasolla sinä olet alkuperäinen Itroz, mutta lupaan kyllä tämän: minä turmelen sinun nukketoasi ja hänen rakkaan vahkiheilansa ja otan sen, mikä on oikeutetusti minun.”

    𝅘𝅥𝅯Meitä on sitten muuten jäljellä vielä viisi~𝅘𝅥𝅯

    Makuta astui aivan kuilun reunalle ja katseli, kun ketju laski sirua kannattelevaa ritilikköa kohti magmaa, josta se oli nyt vain metrien päässä.

    ”Älä kuvittele, että pystyisit huijaamaan minua uudestaan. Leikin aika on ohi.”

    𝅘𝅥𝅯Sinä aliarvioit Matoron yhä uudestaan, ja se koituu kohtaloksesi~𝅘𝅥𝅯

    ”Niin, niin. Niinhän sinä jaksat sanoa.”

    Ritilä upposi magmaan, ja siru jäi kellumaan sen pintaan.

    𝅘𝅥𝅯EI SAATANA HELVETIN KUUMAA AAAAAAAHHHHH hahaha vitsi, vitsi, ei minulla ole fyysistä tuntoaistia~𝅘𝅥𝅯

    ”Kuole.”

    Siru alkoi sulaa ja muodosti magmaan sateenkaaren väreissä kimmeltäviä epäpuhtauksia, kuin bensiini vedessä.

    𝅘𝅥𝅯Nähdään taas, ystävä~𝅘𝅥𝅯

    ”Tapan sinut joka kerta, Itroz.”

    Ketju, jonka sulanut pää hohkasi oranssin ja keltaisen sävyissä, nousi magmasta ilman ritilää ja väärennettyä Nimdan sirua, jättäen jälkeensä hitaasti hälvenevän modernia taideteosta muistuttavan sotkun nestemäisen kiviaineksen pintaan. Ritilän vetäydyttyä takaisin tesseraktin sisään, Abzumo astui kauemmas vuoren suuaukosta, kivirakennelman ulkopuolelle, levitti sitten valtaisat siipensä ja pyrähti lentoon. Nopeana singahduksena musta enkeli lensi sisään avaruutta vääristävään geometriseen kappaleeseen, joka kipsahti jälleen ympäri tavalla, joka sai sen katoamaan kuolevaisten näkyvistä.

    Jäljelle jäi pelkkä sulaneen metallin käry ja omituinen viipyilevä nostalgian tunne.

    Mosquito á la Carte

    (To Be Contiuned 5)

    Puhdistajan normaalisti vilkkaana käyvässä kallossa oli epätavallisen hiljaista. Kummallista ei ollut Ficuksen kymmenen sielutoverin hiljaisuus – nämä tekivät sitä aika ajoin, kun juonittelu ruumiista pääasiassa vastuussa olevan sielun päänmenoksi yltyi. Ei, hiljaisuuden teki aavemaiseksi kellojen tikityksen täydellinen puute.

    Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Valkoinen Kuningatar piti mykkäkoulua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se oli kestänyt näin pitkään. Välittömästi Lhikanin armadan jäätyä tesseraktin kuvaannollisiin pakokaasuihin oli Bianca vetäytynyt niin syvälle Ficuksen tajunnan perukoille, ettei tämän tikitystä pystynyt enää kuulemaan. Ficus ei ollut edes aivan varma, mistä vihanpito johtui. Huolimatta Nimdan kanssa sattuneesta takaiskusta, oli kaikki Metru Nuin kamaralla tapahtunut kartuttanut Baterra-aseman pistesaalista.

    Kaiken järjen mukaan Valkoisen Kuningattaren olisi pitänyt juhlia. Heidän vihollisensa menettivät tukikohtansa ja kärsivät sekä resursseja että moraalia järsiviä tappioita. Ficus ei ollut varma edes siitä, oliko sirun jääminen Metru Nuille pitkällä aikavälillä edes järkyttävä tappio. Se oli edelleen uhka, toki, mutta katseensa tulevaisuuteen tiukasti kiinnittänyt Ficus tiesi myös vallan hyvin, että kaikkien sirujen päätyminen Abzumon käsiin muodostaisi vääjäämättä ylitsepääsemättömiä esteitä.

    Joten Biancan hiljaisuudelle ei ollut mitään kovin ilmiselvää syytä. Ficus ei myöskään viitsinyt kysyä. Hän oli saanut Kapteenilta viestin vain pari tuntia sen jälkeen, kun tesserakti oli jatkanut matkaa vulkaaniselta välipysähdykseltään. Killjoyn askeleita Metru Nuilta taaksepäin jäljittänyt ryhmä vorzakheja oli jättänyt raporttinsa, jonka sisältö oli huolestuttava. Kapteenin lähettämät ennakkotiedot olivat tarpeeksi saamaan Ficuksen sydänkuulat ylikierroksille. Hän ei olisi välttämättä edes huomannut Biancan läsnäolon kaikkoamista, elleivät hänen kasvavat stressitasonsa olisi kaivanneet kellojen tasaista tikitystä rauhoittamaan oloa.

    Oli parempi vain antaa asian olla siihen asti, että Bianca reagoisi jotenkin siihen, että Ficus alkoi saapua tuttuun ja turvalliseen ilmatilaan.

    Tesseraktin etuosan tarkkailukannella seisova Puhdistaja oli ristinyt kätensä selkänsä taakse tuijottaessaan tuttua näkyä. Heidän alapuolelleen jo tovi sitten jäänyt pilvipeite ei ollut rikkomassa aivan heidän yläpuolellaan paistavien aurinkojen säteitä, jotka pääsivät kimpoilemaan Baterra-aseman ilmatilaa hallitsevien aluksien kiiltelevistä pinnoista ilman esteitä. Hopeiset, xialaista muotokieltä noudattelevat taistelulaivat eivät reagoineet tesseraktin saapumiseen millään tapaa. Automatisoitu puolustuslaivue jatkoi alueen partioimista täysin normaalisti, kun moniulotteinen objekti suuntasi kohti aseman tyveä.

    ”En tainnut mainita tätä ääneen viimeksi, mutta olet totta tosiaan ollut kiireinen.”

    Abzumon sanat eivät varsinaisesti yllättäneet Ficusta mutta sätkäyttivät hänet kyllä takaisin todellisuuteen ajatustensa syövereistä. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsetta taakseen vaan jatkoi tesseraktin vasemmalla puolella lentävän ilmalaivan ihailua. Makuta astui hänen vierelleen, ilmeisesti myöskin tarkkailemaan ilma-alusta.

    Noin neljäkymmentä metriä pitkä sotalaiva ei ollut luokkansa isoimpia, mutta suurten sotien jälkeisessä maailmassa se oli yksinään tarpeeksi muodostaakseen uhan kenelle tahansa, joka asemaa lähestyisi. Eikä laiva tietenkään yksin ollut: aseman ilmatilaa partioi ainakin parikymmentä saman kokoluokan alusta puhumattakaan parvista hävittäjiä, jotka aina välillä tekivät ohilentoja tesseraktin ja aseman välissä.

    ”Sata vuotta on pitkä aika, Abzumo”, Ficus viimein vastasi. ”Usko pois. Jokaisen aluksen välissä on ollut runsaasti ylimääräistä aikaa.”

    Oli selvää, että Baterra-aseman ympärillä valvovat laivueet olisivat pystyneet hirvittävään määrään ylivoimaista ja pysäyttämätöntä tuhoa. Ficus sai kuulla sitä usein. Viimeisimmäksi Metorakkilta, joka oli yrittänyt taivutella Ficusta käyttämään tulivoimaansa Välisaarten konfliktissa. Ficus ei kuitenkaan ottanut ajatusta vastaan edes leikitelläkseen sillä. Laivueet olivat olemassa vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: Suojellakseen asemaa ja sen sisällä uinuvaa Valkoista Kuningatarta.

    ”Kenties kuolevaisten mielestä”, Abzumo tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ficus oli melkein ehtinyt unohtaa, mihin tämä lausahduksellaan vastasi. ”Sadassa vuodessa ehtii tuskin yksi Nimdan siruista orgaanisesti vaihtaa omistajaansa.”

    Sana ”kuolevainen” sai Ficuksen lähinnä hymähtämään.
    ”Siltähän se kieltämättä näyttää.”

    Makuta ei kääntänyt katsettaan Ficukseen, kuten ei Ficuskaan häneen.
    ”Minun ei liene tarpeellista huomauttaa, että olen varsin harmissani operaatiomme lopputulemasta. Lupasit minulle Deltan, mutta sain pelkkää paskaa.”

    ”Lupasin Deltan, kyllä, ja meistä kahdesta väittäisin myös työskennelleeni sen eteen huomattavasti lujempaa. Montako ydinasetta sinun niskaasi tiputettiin?”

    ”Myönnän, että en kadehdi saamaasi… löylytystä. Mutta ei – ongelma oli selvästi informaationkulussa. Nimdan siru ei alun alkaenkaan ollut Sanansaattajan hallussa siihen aikaan, kun saavuimme.”

    Ficus ei voinut kiistää Abzumon pointtia. Se, että siru ei ollut Killjoyn tyttären hallussa, ei ollut täysin yllättävää vaan varotoimena täysin järkeenkäypä. Se, mitä Ficus ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, kuinka Killjoy itse tiesi olla paikalla niin otolliseen aikaan. Jossakin kohtaa tieto Tesseraktin liikkeistä oli saavuttanut kenraalin, vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla mahdotonta. Bianca olisi tiennyt, mutta Killjoyn hyökkäys oli tullut heille yllätyksenä siitäkin huolimatta.

    ”Tiedovuodon mahdollisuus on olematon. Sanoisin jopa, että mahdoton. Näyttää siltä, että Mustalla Kädellä on hihassaan temppuja, joita emme vielä ymmärrä.”

    ”Niin”, Abzumo murahti. ”Sata vuotta ei selvästikään ollut tarpeeksi pitkä aika ehtiä ymmärtää.”

    ”Olen tehnyt tutkimuksia, joiden historia juontaa sata tuhatta. Emmekä silti ymmärrä kaikkea. Ehkä sinun olisi pitänyt kysyä noilta muilta helyiltäsi neuvoa, jos meidän tietoverkkomme ei sinulle riitä.”

    Abzumo kaivoi kaksi siruaan esiin ja tuijotti niitä hetken. Kauniisti kaiverretut kirjaimet β ja ε hehkuivat himmeästi.
    ”En ehkä luottaisi mihinkään, mitä nämä kaksi lupailevat”, hän sanoi kalseasti. ”Ja ymmärrän kyllä omistautumisesi Biancalle, Ficus hyvä. Mutta oletko varma, että hän ei piilota sinulta olennaisia asioita?”

    Ficusta suoraan sanottuna kyllästyttivät jo Abzumon jatkuvat epäilyt eikä hän peitellyt sitä tippaakaan. Hän käänsi viimein silmättömän katseensa kulmat kurtussa ulkona ajelehtivista sotalaivoista rinnalleen astelleeseen makutaan.

    ”Usko vain, se on… mahdotonta. Ehkä sen sijaan, että epäilet meidän luotettavuuttamme, on ehkä vain hyväksyttävä se, että meistä kummankaan työkalut eivät ole täysin vedenpitäviä.”

    Abzumo tuhahti mutta ei vastannut mitään. Vielä hetken he katselivat yhdessä laivuetta, jonka silkan olemassaolon vuoksi Ficusta olisi helposti voinut syyttää vainoharhaisuudesta. Sellainen määrä sotalaivoja puolustamassa sijaintia, jonka olemassaoloa suurin osa ei edes tunnustanut, saatika tiennyt. Kaikki tesseraktin kyydissä matkustavat kuitenkin ymmärsivät, että niin kauan kuin maailmassa vaikutti yksikin Ilonpilaaja, jokainen tykki ja ohjuspatteri tuli tarpeeseen.

    Hangaari 1. Nimetty sellaiseksi, koska kaikista kolmesta aseman hangaarista se sijaitsi lähimpänä aseman pohjaa – tosin ei pohjaa sen loogisessa ylhäältä-alas-suunnan merkityksessä, vaan lähimpänä pohjaa huomioiden rakennuksen juuret. Toisin sanoen Hangaari 1 sijaitsi aivan aseman taivasta halailevassa tyvessä. Sen nimeämisen logiikka oli peräisin siellä tesseraktia odottavan jään toan päästä. Ficus ei olisi omatoimisesti merkinnyt aseman osia laisinkaan. Kapteeni oli alkanut tehdä niin sen jälkeen, kun aseman maailmanlaajuinen tukiverkko oli alkanut käyttää sitä tukikohtanaan ja tienviittojen ja eri kerrosten nimeämättömyys oli alkanut muuttua aidoksi logistiseksi ongelmaksi.

    Kuului ”blörbgh”, kun tesserakti ”käänsi” itsensä keskellä hangaaria, ja sen eteen ilmaantui kuin tyhjästä kaksi hahmoa, jotka olivat hetkeä aikaisemmin vielä viettäneet aikaa – tai ajattomuutta – silmille havaitsemattomassa todellisuudessa. Kapteeni suoristi selkänsä reaktiona Puhdistajan ja Abzumon läsnäoloon, mutta ennen kuin hän ehti edes tervehtimään näitä, hänen syliinsä työnnettiin jonkinlainen metallinen kantokoppa.

    ”Sulje se kakkossiilon holviin äläkä missään tapauksessa anna sen koskea sinuun”, Puhdistaja käskytti kääntämättä edes katsettaan toaan.

    ”S-siihen, jossa säilytämme –”

    ”Siihen. Tuo on paljon vaarallisempi kuin mikään, mitä säilytämme siellä.”

    Kopasta kuului rapinaa. Kapteeni ei voinut olla huomioimatta kelmeää sinistä valoa, joka hohti sen sisältä.

    ”Ja samalla, kun menet”, Abzumo sihahti kärttyisästi, ”ota yhteys tohtoriin ja kerro hänelle, että saavun henkilökohtaisesti hänen luokseen pikimmiten.”

    Kaksin käsin koppaa puristava toa nyökkäsi nöyrästi ja lähti sitten marssimaan kohti Hangaari yhden tavarahissiä. Ficus jäi tuijottamaan palvelijansa perään. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Kapteenin takin vasemmasta taskusta pilkotti jotain paperista. Hän kuitenkin tiesi myös, ettei Kapteeni olisi uskaltanut piilotella häneltä asioita, ja oletti, että paperin sisältö selviäisi juoksevien asioiden hoitamisen jälkeen.

    ”Tohtori?” Ficus kysyi ääneen. ”Miksi?”

    Abzumo huokaisi erittäin syvään.
    ”Tuli pienimuotoinen… komplikaatio. Muhentamasi Arsteinin kone ei ollut kuollut. Olen vahvasti sitä mieltä, että hänet ja hänen luomuksensa on poistettava kuvasta mahdollisimman nopeasti.”

    Ficus tuijotti makutaa kasa kysymyksiä edelleen huulillaan. Hän kuitenkin koki tarpeelliseksi kysyä niistä vain yhden.

    ”Ja tarvitset siihen… hammaslääkäriä?”

    Abzumo pyöräytti silmiään.
    ”Hammaslääkäriä, joka tuntee kaikki. Minä revin Tohtorista irti Arsteinin sijainnin. Sinulla ei liene mitään sitä vastaan, että likvidoin sen jumalaa leikkivän ruojan?”

    ”Tee mitä lystäät. En aio murehtia kenenkään Killjoyta aseistavan perään.”

    Hangaari täyttyi suihkumoottorien jylinästä keskeyttäen kaksikon sananvaihdon töykeästi. Töykeästi siksi, että Ficus tiesi, ettei hangaariin lentäneen hävittäjän tarvinnut revitellä moottoreitaan sellaisella tavalla. Jostakin syystä niitä ohjastava parviäly silti tahtoi tehdä niin.

    ”SAATAVILLA OLLEET KUMPPANIT ODOTTAVAT LINJOILLA”, kuului naisen ääni hangaarin kovaäänisistä. ”PYYDÄNKÖ ODOTTAMAAN, VAI…”

    ”Pyydä”, Ficus karjui moottorien jylinän ylitse. Bianca olisi kuullut oikein hyvin, vaikka Ficus olisi vain ajatellut vastauksen. Hävittäjän jylyn kanssa kilpaileminen oli kuitenkin hyvä tapa purkaa siitä juurensa juontavaa ärtymystä. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää huojentuneensa hieman siitä, että Bianca suostui jo puhumaan. Kellot olivat palanneet välittömästi kuningattaren läsnäolon mukana.

    ”En aio tavata ketään, ennen kuin Kapteeni on antanut tilanneraporttinsa.”

    ”SYVÄNMEREN KARTOITUS ON VALMIS. OLETKO VARMA, ETTET HALUA KUULLA –”

    ”Kuulit, mitä sanoin”, Ficus huokaisi. Tämän muuttuneesta äänensävystä kuitenkin kuuli, että Biancan tarkennus aiheutti huolta. Kapteenin ennakkoon lähettämän raportin tiivistelmä poltteli koko ajan Ficuksen mielessä.

    Tesseraktin viereen parkkeerannut hävittäjä sammuti viimein moottorinsa. Sen alla sijaitseva pyöreä levy käännähti yhdeksänkymmentä astetta ja lähti laskeutumaan jonnekin aseman uumeniin. Se oli osa hävittäjien tavanomaista huoltosykliä, mutta Ficus oli varma, että Bianca oli valinnut tämän kyseisen hetken koneen telakoitumiselle vain häntä ärsyttääkseen.

    ”Me jatkamme Mustan Käden sirun jäljittämistä sillä aikaa, kun vierailet Tohtorin luona”, Ficus sanoi kääntyen takaisin Abzumon puoleen hiljaisuuden laskeuduttua. ”Mutta en usko, että pääsemme sen jäljille toviin. Biancalla on vaikeuksia nähdä sitä, enkä usko, että Metru Nuilla ollaan viimeisimmän myötä muututtu ainakaan varomattomammiksi.”

    ”Enkä minä jaksa uskoa, että Mustan Käden rippeet jäisivät Metru Nuille sen jälkeen, miten me siellä heille osoitimme rakkauttamme”, Abzumo sanoi irvistäen. ”Siru on toki yhä prioriteeteissani numero yksi, mutta Arstein vaatii nyt välitöntä huomiota, jottei hänestä koidu suurempaa ongelmaa myöhemmin.”

    Ficus murahti myöntävästi. Hän ei erityisesti nauttinut ajatuksesta, että heillä ei edelleenkään ollut tapaa ennustaa vastustajiensa liikkeitä sirun jatkuvan läsnäolon vuoksi. Oli kuitenkin myös totta, että tukikohtansa menettänyt Musta Käsi oli huomattavasti pienempi uhka kuin aikaisemmin. Ficuksen päässä kilkattavat kellot viestivät omaa tyytymättömyyttään raksuttamalla ihan pikkuisen lujempaa. Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, mistä osasta tapahtumien ketjua Bianca oli mielensä pahoittanut. Eikä sen keskustelun aika toisaalta ollut vielä.

    ”Siinä tapauksessa vie Tohtorille terveiseni. Ja mikäli mahdollista, auta häntä vahvistamaan Taras-Silin puolustuslinjaa. Jos Killjoy tarttuu syöttiin ja iskee suurimman osan sotavoimastaan sinne, tahdon verottaa sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.”

    Abzumo virnisti.
    ”Ehkäpä Tohtori saattaisi kaivata… hieman infernaalisia vahvistuksia joukkoihinsa.”

    Ficus ei tiennyt, mitä Abzumo tarkoitti, mutta yksityiskohdilla ei ollut hänelle erityisesti väliä. Koillissakarassa tapahtuva erinäisten palkkasoturijoukkojen liikehdintä oli kuitenkin helposti seurattavissa, ja jokaisen joukkion tiet kulkivat ennustetusti lähemmäksi Kristallisaaria. Baterra-aseman väen ei tarvinnut käyttää kaikkinäkevyyttä päätelläkseen, että Killjoy oli joukkojen liikehdinnän takana. Tämän ensimmäinen siirto Taras-Silin ranoille oli vain ajan kysymys.

    Vahkipataljoonien siirtäminen Xialta itään olisi ollut teknisesti vielä mahdollista, mutta Ficus ei halunnut ottaa riskiä, että alueella parveilevat haamut yllättäisivät koneet kesken kuljetuksen. Eikä saaren luovuttaminen Killjoylle ollut tätä aikaisemmin myöskään suuri taktinen tappio. Mutta nyt… jos Kapteenin raportti piti paikkansa…

    Kuului huomattava kolahdus hangaarin toisesta päästä, kun ylhäällä, näennäisesti aseman kupolin sisään rakennetuissa rakenteissa vieraillut hissi palasi. Kapteeni nilkutti takaisin paikalle ilman kantokoppaa. Ficuksen huomio kiinnittyi kuitenkin taas koristeelliseen kääröön Kapteenin taskussa. Hän ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään vaan antoi Kapteenin tehdä taas rauhassa kunniaa kaksikon eteen saavuttuaan.

    ”Koppa on paikallaan siilossa kaksi. Ja… tuota. Tohtori oli epätavallisen vähäsanainen, kun lähetin kommunikaatiopyynnön. Kertoi olevansa kiireinen.”

    ”Miten niin ’kiireinen’?” Abzumo kivahti. ”Minua ei sivuuteta millään olankohautuksella. Syyn olisi parempi olla hyvä.”

    Kapteeni nielaisi kuuluvasti. Tämän katse vaelteli huomattavasti ohi Abzumosta jonnekin kauas seinään tämän takana.

    ”Hän, tuota… kertoi järjestävänsä… jonkinlaista luokkakokousta.”

    Abzumon silmät ensin laajenivat ja muuttuivat sitten kapeiksi viiruiksi.
    ”Vai… luokkakokousta. Siinä tapauksessa minun täytynee… käydä hieman kuokkimassa.”

    Vaikka Ficuksella ei ollut silmiä, oli hänellä silti kulma kohotettavaksi. Kaikki puhuivat kokoontumisesta kuin sillä olisi ollut merkittävääkin narratiivista painoarvoa. Viisi yhdestätoista sielusta tämän sisällä oli joskus ottanut osaa erinäisiin luokkakokouksiin. Yhdestäkään niistä ei ollut jäänyt mitään mainittavaa kerrottavaa. Ei edes niissä, joihin Ficus itse oli ottanut osaa.

    ”Ficus kulta”, Abzumo sanoi äänessään hunajaa ja myrkkyä, ”tehdäänpäs niin, että minä menen nyt välittömästi sen saatanan paronin luokse kylään ja selvitän tämän tilanteen. Ilmoita, jos Nimda antaa kuulua itsestään.”

    Hän alkoi astella rivakasti takaisin kohti tesseraktia, mutta pysähtyi sitten hetkiseksi.
    ”Jos Musta Käsi ei luovu sirustaan helposti, saattaa myös olla aika siirtää katse ensin… itään.”

    Ficus tiesi täsmälleen, mitä Abzumo tarkoitti ”idällä”. Hän kiristeli hampaitaan yhteen ikenet rusahdellen. Huolimatta siitä, miten Taras-Silin tilanne raukeaisi, kaksikon yhteistyön suunta oli selvä. Ficus ei vain ollut lainkaan innoissaan siitä, minne se tie oli johtamassa.

    ”Kuusi asiaa kerrallaan, Abzumo. Mutta kun kutsu käy, olen valmis.”

    Abzumo heilautti kättään laiskasti hyvästien merkiksi vilkaisemattakaan taakseen ja marssi suoraan tesseraktiin, joka nielaisi hänet kokonaisena ja lähti välittömästi leijumaan ulos asemalta.

    Ficus jäi tuijottamaan sen perään hetkeksi, mutta Kapteenin suunnalta kuuluva rapina käänsi hänen katseensa takaisin. Toa oli tiennyt, mikä oli parhaaksi, ja ojensi käärön taskustaan. Ficus kaappasi sen kyselemättä tarkentavia kysymyksiä ja rikkoi violetin sinetin käärön keskeltä. Hän oli tunnistanut sen heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sektorin A-55 naapurit kohottivat yhdentoista sielun pallosta suurimman osan verenpainetta. Jälleen uutta hienoihin sanoihin puettua kiristyskirjettä odottanut Ficus yllättyikin, kun käärö paljastui joksikin aivan muuksi.

    ”Tanssiaiskutsu?” Ficus ähkäisi.

    Kapteeni nyökkäsi varovaisesti.
    ”Lähetti sen lipevän käärmeen toimittamaan tuon henkilökohtaisesti.”

    Kapteenin happamasta ilmeestä pystyi päättelemään täsmälleen, kenestä tämä puhui. Roodakan uskottu, Nefer, oli ollut piikki toan lihassa siitä lähtien, kun tämä oli asetettu vastuuseen Ficuksen Xian omistuksista. Puhdistaja tuijotti kutsukääröä vielä hetken. Hän oli niin häkeltynyt siitä, ettei hän ollut edes huomioinut, minkä vuoksi Roodaka ne järjesti. Syy löytyi kutsun kolmannelta riviltä.

    ”Fero Skia-Adorium Roodaka julistautuu… seuraavaksi Tulinoidaksi?”

    Sen sanominen ääneen lähetti inhotuksen väreitä pitkin Ficuksen selkäpiitä. Hän ei ollut aivan varma, miksi, mutta julistus tuntui väärältä jokaisessa hänen olemassaolonsa säikeessä.

    ”Kutsulistan koosta liikkuu, öh, huhuja”, Kapteeni selitti. ”Kaikki koillissakaran rahakirstun omistavat varmaankin.”

    ”Neos-Axiomin suurhallissa”, Ficus tuhahti lukiessaan tanssiaisten aikataulua. ”Se kääkkä aikoo todella seisauttaa puolet Xian viennistä oman egonsa kohottamiseksi.

    ”Noh, yhdeksi illaksi vain”, Kapteeni sanoi.

    Toa ojensi kätensä, kun Ficus paiskasi käärön takaisin. Reaktio oli odotettu. Kapteeni antoi pergamentin kiertää itsensä takaisin rullalle ja lähti seuraamaan, kun Ficus lähti ripein askelin marssimaan kohti tarkkailuhuonetta.

    ”Tuhoanko kutsun, vaiko…”

    ”Älä. Tarvitsen sen varmasti ovella.”

    Kapteeni pysähtyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hetken asiaa mietittyään hän ei kuitenkaan keksinyt, kuinka olisi voinut ymmärtää sanat väärin.

    ”Aiotko… aiotko mennä?”

    ”Tietenkin aion”, Ficus murahti. Kapteenin täytyi ottaa muutama juoksuaskel ehtiäkseen hissiin, jonka ylöspäin johtavaa nappia Puhdistaja oli jo painanut.

    ”A-anteeksi, luulin vain, että et aikonut näyttää kasvojasi julkisesti niin kauan kuin –”

    ”Teen poikkeuksen. Satojen vieraiden joukossa ei yksi Purifier paljoa huomiota herätä.”

    Kapteeni väänsi niskansa puoliväkisin ylös nähdäkseen Ficuksen ilmeen. Typerä ele, koska eihän silmättömistä kasvoista saanut mitään konkreettista irti. Se olisi myös ollut ensimmäinen kerta koskaan, kun Ficus olisi käyttänyt sarkasmia hänen kuullensa. Lopullinen ja kaikkein yksinkertaisin päätelmä oli, että tämä oli täysin vakavissaan. Hyväksyttyään sen Kapteeni kuitenkin avasi käärön vielä kerran silmäilläkseen sen tekstit läpi.

    ”Yksi asia pitää kyllä sitten muistaa”, Kapteeni tuumasi.

    ”Niin?”

    ”Sinne on pukukoodi.”

    Hissi oli saapunut päämääräänsä. Ficus marssi aukeavista metalliovista läpi heti, kun se oli mahdollista. Kapteeni taas odotti kärsivällisesti, että hissin yläpuolella oleva kello kilahti ja lähti sitten laahustamaan mestarinsa perään loputtoman pitkältä näyttävälle käytävälle.

    ”Tunnen luotettavan räätälin Kristallisaarilta. Keksimme jotain”, Puhdistaja murahti ja jatkoi marssiaan. Kapteeni nyökkäsi tämän takana vaikka tiesikin, ettei Ficus elettä nähnyt. He jatkoivat kävelemistä tovin kaikessa hiljaisuudessa. Lopulta pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat käytävän päässä kiilteleville kaksoisoville. Ne päästivät edellä talsineen mämmin automaattisesti lävitseen, mutta Kapteeni hidasti tahtiaan entisestään. Hän tahtoi nauttia hetkestä. Hän oli varma, ettei hän koskaan kyllästyisi tarkkailuhuoneeseen astumiseen.

    Hän oli näyttänyt sen Sarajille täsmälleen kerran – sen ainoan kerran, kun vahki oli Baterra-asemalle astunut. Tämän reaktio oli ollut odotettu. Ensin tämä oli kyseenalaistanut – täysin loogisesti – kuinka jo valmiiksi lähimpänä maailman kantta sijainneesta hangaarista oli mahdollista nousta hissillä enää ylöspäin. Kun totuus oli tälle valjennut, oli seuraava kysymys liittynyt tarkkailuhuoneen luomiseen liittyneeseen logistiikkaan.

    Sillä huone sijaitsi aivan ilmiselvästi maailmankannen toisella puolella. Sitä ei voinut päätellä enää ylös tuijottamalla, sillä huoneella oli aivan tavallinen, kiinteä, metallinen katto. Alaspäin katsominen maalasi kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan.

    Kapteeni astui viimein sisälle Ficuksen perässä ja kopautti läpinäkyvää lattiaa jalkapohjillaan. Heidän ja loputtomalta tuntuvan pudotuksen välissä paistoi himmeänä pieniä valopilkkuja, joita oli kuitenkin lattiaa pitkin heijastavien kaksoisaurinkojen valossa vaikea nähdä. Suurimmaksi osaksi lattiapinta oli kuitenkin täysin kirkas ja niin uskomattoman puhdas, että mikäli ei tiennyt sen rakentamisprosesseja, oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon fyysistä taivaankantta heidän jalkojensa alla täsmälleen oli.

    Huoneen keskelle oli pystytetty yksinäinen pyöreä kommunikaatiopöytä. Kaikki muu teknologia oli piilotettu kattorakenteisiin. Ficus oli pitänyt huolta, että huoneessa oli mahdollisimman vähän näköaloista harhauttavaa. Vaikka Puhdistaja ei koskaan ollut sanonut sitä ääneen, oli huoneella tälle selvästi käytännön etuja henkevämpi merkitys. Eikä ollut vaikeaa kuvitella, miksi. Jos Kapteeni olisi tohtinut, olisi hänkin jäänyt mielellään tuijottelemaan alhaalla avautuvaa maailmaa. Etenkin tällaisena päivänä, kun pilvetkään eivät paljoa näköalaa haitanneet. Ja jos astui aivan huoneen keskelle, näki taakse pohjoiseen jääneen Baterra-aseman miltei kokonaisuudessaan roikkumassa painovoimaa uhmaten.

    Ficus sipaisi kädellään kommunikaatiolaitteen sivua ja hologrammit sen ympärillä rävähtivät päälle. Laitteen ympärille ilmestyi ympyrämuodostelmaan viisi hahmoa. Ficus itse asettui seisomaan pienen pyöreän levyn päälle kommunikaatiolaitteen edessä. Sekin oli läpinäkyvä ja erottui lattiasta vain hyvin tarkkaan katsomalla. Kapteeni jäi sanaakaan sanomatta huoneen ovelle ja asettui nojaamaan sinne johtavien liukuovien karmeihin.

    Hahmoista kolme nyökkäsi tervehdykseksi Ficuksen epäilemättä ilmestyessä näiden erinäisille kommunikaatiovälineille. Punaiseen kaapuun kietoutunut hahmo, valtava mustaan haarniskaan pukeutunut kypäräpäinen kolossi sekä tummanpuhuva ruskeaan takkiin pukeutunut skakdi olivat olleet linjoilla odottamassa jo ennen kuin Puhdistaja oli palannut asemalle. Ne, jotka eivät osoittaneet elettäkään tervehtiäkseen olivat ne, jotka olivat saapuneet myöhemmin: kirilkasvoinen mekaaninen olento sekä koruilla ja lävistyksillä peitelty frostelus.

    ”Olemme asemissa”, kirilkasvo lausui ensimmäisenä. ”Mutta potentiaalisia kohteita on enemmän kuin alkuperäisissä mallinnuksissa.”

    Punaiseen kaapuun pukeutunut hahmo sykki paikallaan. Kun kirilkasvo oli puhunut monikossa, oli se eittämättä viitannut juuri häneen.

    ”KONEESI PUHUU HÄTIKÖIDEN. JUURENI OVAT VASTA RANTAUTUNEET. LINNAKKEEN SAAVUTTAMISEEN MENEE VIELÄ JOKUNEN PÄIVÄ.”

    ”Oletan, että myöhästymiseesi on hyvä syy, Carnadiak”, Ficus huokaisi.

    ”VAIKEUKSIA ETELÄRADALLA. ON SYYTÄ USKOA, ETTÄ KAHDESTOISTA LAPSI EI OLLUT ENSIMMÄINEN, JOKA MURTAUTUI LÄHETYKSEEMME.”

    ”Mutta tilanne on hallinnassa?” Ficus tivasi.

    ”CURUVARIN VAKOOJA RUOKKII SEURAAVAN SUKUPOLVEN TAIMIA. JA KERSANTTI RAKVA ON OTTANUT HALTUUN LASTAUSALUEET ZAMAI-KOROSTA ETELÄÄN.”

    Skakdinainen hätkähti välittömästi tekemään kunniaa.

    ”Vahkiosastot 822 ja 823 saapuivat alkuviikosta. Olemme vahvistaneet vartioasemia ja miehittäneet kaikki mantereella kulkevat tavarajunat. Jos varkaat yrittävät uudestaan, heidät pysäytetään.”

    ”TAI AINAKIN SOKEA JUMALATAR NÄKEE, KUKA JULKEAA ASETTUA POIKKITELOIN PYHÄN TEHTÄVÄMME TIELLE”, Carnadiak täydensi.

    Jos Ficuksella olisi ollut silmät, olisivät ne pyörineet tämän kallossa turhautumisen merkiksi. Sokean Seurakunnan ylipapin julistukset eivät koskaan jaksaneet viihdyttää häntä kauaa. Vakaumuksellisella kiihkoilulla ei ollut paikkaa hänen lähipiirissään. Puhdistajan rinnassa elävät sielut olivat pääasiassa samaa mieltä siitä, että seurakunnan läsnäolo oli lähinnä inhottavaa. Ficuksella ei kuitenkaan ollut varaa jättää huomiotta näiden avokätistä pyyntöä osallistua paremman huomisen valmisteluun. Varsinkin nyt, kun varjoissa veljeilevät haamukuntalaiset ja näiden sabotaasi muuttuivat päivä päivältä röyhkeämmiksi.

    ”Jos olet jo asemissa, sinulla on lupa toimia. Seurakunnan toinen aalto tulee perässä.”

    Ficuksen sanat oli osoitettu kirilkasvoiselle koneelle, joka ainoastaan nyökkäsi vahvistukseksi. Kapteenin katse oli kuitenkin ollut jo hetken naulittuna Rakvaan. Hologrammien rakeisuudesta huolimatta tämän kämmenselkää pitkin kiemurtelevat hikipisarat olivat selvästi nähtävillä.

    ”Oliko muuta?” Ficus kysyi. Vastauksia ei tullut. Hetken puheenvuoroja odotettuaan hän heilautti kättään merkiksi siitä, ettei hän kaivannut keskusteluun osallistuneilta enää muuta. Carnadiakin, Rakvan, koneen ja linjoilla sanaakaan sanomatta olleen frosteluksen kuvat katosivat. Ainoastaan yksi jäi. Mustaan haarniskaan pukeutuneen kolossin kasvot verhoava kultaviisirinen kypärä käänsi jakamattoman huomionsa Ficukseen. Tämä oli se hetki, jota Puhdistaja oli odottanut Kapteenin raportista lähtien. Tai pelännyt…

    ”Tahdoin puhua kahden kesken, Tseverkhan”, ääni kuului kypärän syvyyksistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kapteeni oli kuullut hahmon puhuvan. Aikaisemmissa kokouksissa läsnä oli aina ollut joku tämän kallokasvoisista lakeijoista. Kasvotusten käytävät keskustelut Ficus oli aina pitänyt suljettujen ovien takana.

    ”Oletteko löytäneet mitään?”

    ”Täsmällisen sijainnin”, hahmo vastasi. ”Psioninen toiminta viittaa, että jokin kolossaalinen elämänmuoto murtautui verkkoosi Steltinmeren pohjalta ja katosi hetkeä sen jälkeen.”

    Ficuksen molemmat kädet puristuivat nyrkkiin. Tämän hampaat kirskuivat toisiaan vasten jokaisen sanan myötä.

    ”Joten… olimme oikeassa.”

    ”Niin.”

    Ficus huokaisi syvään. Hänen nyrkkinsä aukenivat viimein, mutta tämän takana seisovalta Kapteenilta ei jäänyt huomaamatta, että mustat sormet tärisivät edelleen.

    ”Jos… jos Silvottu Äiti on edelleen tietoinen… meidän täytyy löytää loput jäänteet nopeasti.”

    ”Teemme kaikkemme, jotta niin tapahtuu, Tseverkhan. Siinä syvänteessä ei tapahdu mitään, mikä jäisi meiltä huomaamatta”, kypäräpäinen hahmo vakuutteli. Ficus huokaili syvään, katse maassa, kaikin keinoin itseään tyynnytellen.

    ”Tulevaisuuteni on uhattuna, Ogel. Ilmoita välittömästi, kun löydät jotain.”

    Ogel nyökkäsi ja nosti toisen kätensä puoliksi kunniaa tehden, puoliksi hyvästiksi heiluttaen. Kapteenin yllätykseksi haarniskoidun kämmenen tilalla olikin punaisena hehkuva käyrä terä, josta tuli mieleen jonkinlainen kirurginen väline. Sitten yhteys katkaistiin ja huoneessa oli taas hiljaista.

    ”Tuota… Silvottu Äiti?” Kapteeni rohkeni kysymään.

    Ficus ei vastannut. Tämän katse oli edelleen naulittuna kohti maata, lattian läpi, kohti alapuolella siintävää merta. Kapteeni jäi odottamaan kärsivällisesti, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän päätti, että hänen odotettiin poistuvan. Ovet sihahtivat auki hänen edessään, mutta juuri, kun hän kääntyi astellakseen ulos, Ficuksen suusta valui kasa sanoja, jotka naulitsivat hänet takaisin paikalleen.

    ”Voin näyttää.”

    Kapteeni oli pöllämystynyt. Hämmennys ei johtunut siitä, että Ficus oli valmis raottamaan Silvotun Äidin mysteeriä, vaan se, minne tämä Kapteenia johdatteli. Toa joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen Puhdistajan perässä pysyäkseen. Ensimmäistä kertaa koskaan hänet oli kutsuttu Ficuksen henkilökohtaiseen huoneeseen.

    Hän ei ollut edes nähnyt siitä vilausta, vaikka tiesi kyllä, missä se sijaitsi. Kommunikaatiohuoneen kauimmaisella perällä sijaitseva ovi ei ollut myöskään ainoa reitti sinne, mutta se oli ainoa, jota hän oli nähnyt Ficuksen käyttävän.

    Ovi sulkeutui heidän takanaan. Kapteenin sydänalassa vieraili pienen hetken hätä siitä, oliko hän tulkinnut mestarinsa eleet varmasti oikein. Hänen huojennuksekseen Ficus oli kuitenkin pysähtynyt huoneen sisäänkäynnille ja odotti kärsivällisesti, että Kapteeni sai hänet kiinni.

    Tilat olivat suuret. Lattia oli samalla tapaa läpinäkyvä kuin kommunikaatiohuoneessakin ja näkymä alas oli aivan yhtä huikea. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin välittömästi huonekalujen miltei täydelliseen puutteeseen. Ficuksella ei ollut sänkyä eikä mitään, missä istua. Ainoa työpöytäkin oli mallia, jonka ääressä seisottiin. Mukavuuksien sijaan huonetta täyttivät lukuisat vitriinit, telineet ja jalustat. Hetken aikaa niiden sisältöä vilkuiltuaan Kapteeni ymmärsi, että kaikki huoneessa oli aivan käsittämättömän vanhaa. Se ei kuitenkaan tullut hänelle aivan täytenä yllätyksenä: Ficus oli parhaina hetkinään puhunut siitä, kuinka hän oli tehnyt uraa arkeologian parissa. Joskus kauan, kauan sitten.

    ”Tänne päin”, Puhdistaja ohjasi ja lähti astelemaan huoneen leveintä yhtäjaksoista seinää kohti. He ohittivat matkalla vitriinin, joka oli täynnä hopeisia metallinsirpaleita. Niiden vieressä samankaltaisen metallin kappaleet oli aseteltu etäisesti kilpeä muistuttavaan muotoon. Kapteeni olisi kaikkein mieluiten jäänyt tuijottelemaan niitä vastapäätä sijaitsevaa selakhialaislähtöistä mosaiikkia, mutta ei tohtinut jarrutella enempää. Vaati kuitenkin kaiken toan tahdonvoiman ohittaa useista sarjaan pystytetyistä pienistä luurangoista kasattu asetelma ja seurata Ficusta huoneen perälle.

    He olivat saapuneet seinälle, joka lähemmällä tarkastelulla ei ollutkaan tyhjyydestä haalea, vaan kauttaaltaan peitetty valkoisella kivellä. Kapteeniltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, että se oli joskus ollut jonkin paljon suuremman rakennelman seinä – ellei jopa muuri – ja sen ajan haurastuttamat palaset oli kasattu Puhdistajan toimesta niin lähelle kokonaista kuin mitään niin haurasta oli mahdollista. Sitten Kapteeni huomasi, että seinän pinta oli useista paikoista huomattavasti painautunut. Hieman silmiä siristeltyään hän tajusi, että osa niistä, mitä hän oli luullut vain puuttuviksi paloiksi kappaleiden välissä, olikin tarkoituksellisia muotoja seinän pinnassa. Ja kun hän siristeli silmiään hieman lisää, hän ymmärsi, että koko seinä oli todellisuudessa valtavan kaiverrussarjan peittämä. Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, seinä oli kauttaaltaan täynnä muinaisia kertomuksia.

    ”Kaupunki Steltinmeren pohjalla, jossa kenraali Killjoy hiljattain vieraili, on tarjoillut häkellyttäviä historiallisia löytöjä aikaisemminkin”, Ficus selitti. ”Syväläiset ovat tehneet sinne tutkimusretkiä niin kauan kuin meillä on historiaa, mutta tohtori Niz oli ensimmäinen, joka onnistui tuomaan sieltä jotain ehjänä takaisin. Meiltä ja tohtori Ogelilta kesti seitsemäntoista vuotta saada kasaan jonkinlainen kuva siitä, mitä olimme löytäneet.”

    Kapteeni kuunteli tarkkaan, mutta tämän silmät vaeltelivat. Hänen katseensa totuttua seinän haalistuneeseen pintaan hän oli alkanut erottaa siitä muotoja. Sitten kuvia. Ja kuvat taas olivat täynnä hahmoja. Ja niistä hahmoista oli yksi, joka toistui kaikkia muita enemmän. Pitkät liskomaiset päät ja niitäkin pidemmät terävät hännät olivat läsnä kaiverrettujen tarinoiden jokaisessa luvussa.

    ”En tiennyt, että zyglakeillä oli kaupunkeja.”

    ”Niin kauan kuin historia muistaa, ei olekaan”, Ficus vastasi. ”Mutta jotkin asiat on niin perusteellisesti unohdettu, että niiden jäljille pääsee ainoastaan ajan itsensä ohittamalla. Zighlaa – meren koti – vaikkakin unohdettu, on yhä olemassa. Ja se on häkellyttävän hyvässä kunnossa iästään huolimatta.”

    Kapteenin katse seurasi Ficusta, joka oli kääntänyt itsensä kohti aivan seinän ylintä reunaa. Liskojen kuvalliset kertomukset rakentuivat riveittäin. Jokainen rivi aloitti erillisen tarinan katkaisten suhteen edelliseen aina epätyydyttävästi kuin seinään. Kapteeni uumoili, että muinaisten liskojen tarinat olisivat toimineet paremmin runoina kuin perinteisinä kertomuksina.

    ”Gucheleki, Äiti, joka uinui meressä. Mitä vanhempia kaiverrukset, sitä enemmän hän niissä esiintyy”, Ficus osoitti.

    Kapteenikin oli erottanut muodon kaiverruksista. Valtava moniraajainen möykky oli kuvattu kooltaan käsittämättömäksi. Kapteeni oletti kaiverruksen perspektiivistä, että Äitiä ympäröivät pienet pisteet kuvastivat tätä seuraavia zyglak-kansoja. Vuorta muodoltaan muistuttavan olennon merkittävin piirre olivat sen tähtien lailla loistavat neljä silmää, joiden tuike oli taitavasti onnistuttu vangitsemaan kertomukseen.

    ”Hänen valvovan katseensa alla vanhat zyglakit kukoistivat. Näiden muureihin kaiverrettujen kertomusten lisäksi löysimme myös kivitauluihin tallennettuja tekstejä. Käännöstyö on kuitenkin ollut tuskaista, eikä nykyisten heimojen ulkopuolisille ole valjennut kuin vain muutama vanha termi. Biancalta kesti vuosia saada selville, mitä Gucheleki edes tarkoittaa.”

    Guchelekin kaiverruksista paistava katse tuntui porautuvan kärsivällisesti kuuntelevaan Kapteeniin entistä lujempaa Ficuksen hetkeksi jättämän hiljaisuuden läpi.

    ”Se tarkoittaa ’Häntä, Joka Siunasi Meidät Lihalla’.”

    Kapteenin selkäpiissä värähti. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt estämään itseään vilkaisemasta kohti Puhdistajaa. Kohti tämän lihan peittämää ulkomuotoa. Hän oli lukemattomat kerrat pohtinut sitä, miksi arkkikranat olivat muodostaneet Ficuksen sellaiseksi. Ja nyt hän ymmärsi, että Ficus oli kertonut hänelle jotain, joka ainakin kaukaa tarkasteltuna muistutti hieman vastausta.

    ”Mutta… mikään näistä nimistä ei viittaa siihen, että tämä äiti olisi jotenkin… silvottu.”

    Ficus kuuli kyllä Kapteenin äänestä, että tämä yritti peitellä kiinnostustaan. Toan huomio vei keskustelua kuitenkin täsmälleen siihen suuntaan, mihin Ficus oli toivonutkin, joten tämä antoi huonosti peitellyn harhautuksen anteeksi.

    ”Ei niin. Se… tulee paljon myöhemmin.”

    Ficus osoitti neljä riviä alemmaksi noin Kapteenin silmien tasalle. Kaiverrukset kertomuksessa olivat paljon aikaisempia suurempia, sillä rytmittäisen ja useammasta erillisestä kuvasta koostuvan kertomuksen sijasta rivi kuvasi ainoastaan yhtä tapahtumaa. Gucheleki oli helppo tunnistaa kaiverruksen oikeasta reunassa. Sen eteen suojelevaan falangiin oli asettunut joukko peitsikätisiä zyglakeja valmiina kohtaamaan kuvan vasemmasta reunasta lähestyvän joukon. Kapteenilta kesti kuitenkin hetki sisäistää, mikä Meren Äitiä kohti marssi. Toa joutui nielaisemaan noin kolme yskäystä, jotka johtuivat siitä, että hän oli unohtanut hengittää.

    Jopa niinkin muinaisesta kaiverruksesta kanohi Haun muodot erottuivat selkeästi. Rivi identtisiä suojeluskasvoisia sotureita marssi jonkinlaisesta holvikaaresta kohti zyglakien nelisilmäistä jumalaa. Niiden kärjessä marssi kuitenkin joku, jota Kapteeni ei olisi välttämättä edes heti tunnistanut, ellei tämän nimi olisi vieraillut jo kertaalleen hänen huulillaan sinä päivänä.

    Haukasvoisia sotilaita johtava lisko oli piirteiltään liioiteltu ja sisälsi paljon sellaisia elementtejä, jotka olivat yhteneväisiä zyglak-anatomian kanssa. Oli kuitenkin välittömästi selvää, että se kuitenkin kuvasti hyvin zyglakmaista tulkintaa siitä, miltä vortixxit näyttivät. Liskon eteenpäin ojennetun kämmenen päälle oli kaiverrettu liekkiä muistuttava symboli.

    ”Jumala tai ei, Guchelekin seuraajat taipuivat Tulinoidan legioonien edessä. Äiti silvottiin, ja voima, jota tämän liha piti sisällään, anastettiin.”

    Ficus jysäytti nyrkillä rintakehäänsä kolmesti. Rintalastan alta kuului tömähdysten lisäksi vaimeaa helinää, jonka Kapteeni tunnisti heti yhdentoista toisiinsa fuusioituneen arkkikranan voiman kaiuksi.

    ”Jos enemmänkin kuin Äidin ruumis selvisi… jos Killjoy on onnistunut luomaan yhteyden edes rippeeseen tämän sielua…”

    Ficus ei tiennyt, kuinka jatkaa lausettaan. Kapteeni kuitenkin ymmärsi vallan hyvin, mitä tämä yritti sanoa. Toa ei edes osannut kuvitella, kuinka Äidin mahdollinen läsnäolo voisi edes hypoteettisesti vaikuttaa Puhdistajan olemassaoloon. Ficuksen hiljaisesta hampaiden kiristelystä saattoi kuitenkin päätellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Kapteeni näki mestarinsa niin ilmiselvän neuvottomana. Aina tätä ennen heidän puolellaan olivat olleet resurssit ja aika. Mikään ongelma ei ollut sellainen, mitä ei olisi voinut ratkoa yksinkertaisella kärsivällisyydellä tai Baterra-aseman loputtomalta tuntuvien, vuosisatoja kuluessa kerättyjen resurssien avulla. Nyt tilanne oli toisin. Oli selvää, että Ficuksella ei ollut helppoa ratkaisua muinaisuudesta sikiävään ongelmaan.

    ”Olen antanut sinulle lukemattomia tilaisuuksia paeta, Kapteeni, enkö olekin?”

    ”M-mitä oikein tarkoitat?”

    ”Sinä vietät tällä asemalla nykyään vähemmän kuin minä. Olitpa pohjoisella mantereella, Xialla, Steltillä, missä vain, tulet aina omasta vapaasta tahdostasi takaisin.”

    Kapteeni oli ymmällään. Hän oli toki itse ajatellut asiaa silloin tällöin. Ja vaikka Kaikkinäkevän katse olisi häntä varmasti seurannut, oli Puhdistaja myös aivan oikeassa. Jossain kohtaa hänen olisi varmasti onnistunut livahtaa ulos Baterra-aseman vaikutuspiiristä. Edellisenkin matkansa Xialla hän olisi hyvin voinut päättää nousemalla johonkin lukuisista kauppalaivoista sektori A-55:n satamassa. Siinä vaiheessa, kun Ficus olisi saanut tietää, hän olisi jo ollut Nynrahilla. Tai Metru Nuilla. Tai Bio-Klaanissa. Tai niin kaukana etelässä, että edes Bianca ei olisi jaksanut häntä sieltä etsiä.

    Mutta jokaisen matkansa päätteeksi hän tuli aina takaisin. Jokainen tehtävä päättyi aina paluuseen Baterra-asemalle.

    Joten Kapteeni nyökkäsi.

    ”Tarkoittaako se, että edes jollain tasolla sinä uskot siihen, mitä me täällä yritämme saavuttaa?” Ficus kysyi.

    Kapteeni nyökkäsi uudestaan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut edes pysähtyä miettimään. Näennäisesti tyytyväisenä Kapteenin vastaukseen Ficus viimein irrotti katseensa kiviseinästä ja kääntyi jään toan puoleen.

    ”Jos minulle tapahtuu jotain, sinulla on kaikki työkalut saattaa päätökseen se, minkä olemme täällä aloittaneet.”

    Kapteeni nielaisi. Niin lujaa, että Ficus kuuli sen.

    ”Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Kapteeni?”

    ”Ymmärrän”, Kapteeni vastasi. Hän onnistui siirtämään syrjään epävarmuutensa hetkeksi sanoakseen sen. Hän ymmärsi, että se oli, mitä Ficus tahtoi sillä hetkellä kuulla kaikkein eniten.

    Valtavan hammasrivistön takaa kuului hiljainen huojentunut puhallus. Ficus nyökkäsi ja tuijotti vielä hetken rinnallaan seisovaa toaa mutta käänsi sitten katseena takaisin muuriin. Hän ei kuitenkaan katsonut kohti Äitiä vaan liskoa, joka sitä vastaan legioonaansa marssitti. Liekki Tulinoidan kämmenellä oli samaa valkeanharmaata kiveä kuin kaikki muukin sen ympärillä. Ficus kuitenkin pohti edelleen, oliko sen pinnassa joskus ollut veden pois kuluttamaa väriä.

    ”Se asia Taras-Silin alla…” Kapteeni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Luottamus, jota Puhdistaja oli häntä kohtaan osoittanut, oli rohkaissut häntä spekuloimaan ääneen. ”Ymmärrän nyt, miksi kenraali Killjoy on siitä niin kiinnostunut.”

    ”Ennen tätä minua ei olisi haitannut, jos hän olisi tuhlannut resurssejaan sen löytämiseksi”, Ficus vastasi. ”Mutta nyt…”

    ”Meidän täytyy varmistaa, että hän ei pääse siihen käsiksi?” Kapteeni uumoili.

    ”Abzumo on jo matkalla. Voinemme luottaa siihen, että hän käyttää mahdollisuuden päästä iskemään takaisin Metru Nuin petkutuksen jälkeen.”

    Kapteeni toivoi hiljaa mielessään samaa. Vaikka Taras-Silin päällä istui jo häkellyttävä määrä koillissakaran tunnetuimman hammaslääkärin joukkoja, olivat tiedustelutiedot Killjoyn ympärilleen keräämästä armadasta vähintäänkin huolestuttavia. Jos he aikoivat pitää kenraalin käpälät erossa siitä, mitä saaren alle oli säilötty, tarvittiin varmasti jotain julmempaa kuin tohtorin monet keksinnöt.

    ”Meidän lienee parasta pitää aluetta silmällä hieman tarkemmin”, Ficus sanoi. ”Jos Biancan tiedustelulentue on yhä Odinan yläpuolella, kääntäkää ne kohti Taras-Siliä.”

    ”Voin auttaa koordinoimaan ne asemiin”, Kapteeni sanoi, kumarsi ja käytti tilaisuuden poistuakseen. Toa oli vuosien aikana oppinut erinomaiseksi tunnistamaan, milloin Puhdistaja odotti saavansa rauhaa. Tämän edellinen lause oli ollut jo täynnä niitä merkkejä. Siksi Kapteeni oli niin yllättynyt, kun tämän poistuminen keskeytettiin.

    ”Kapteeni.”

    ”Niin?”

    ”Muistat kai edelleen nimesi?”

    Toa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin estääkseen itseään inahtamasta ääneen. Hän oli aina tulkinnut sen aiheen kielletyksi. Ei tosin siksi, että Puhdistaja olisi sen erikseen kieltänyt, vaan siksi, ettei tämä ollut koskaan kutsunut häntä miksikään muuksi kuin Kapteeniksi.

    ”M-muistan, totta kai.”

    Ficus naurahti hieman, mutta ei ivallisesti, vaan aidosti hieman huvittuneena.

    ”Kokeile unohtaa se. Niin on paljon helpompaa.”

    Kapteeni ei ollut varma, kuinka vastata, joten hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa pois huoneesta. Matkalla hän kuitenkin vilkaisi vielä kerran pienten luurankojen sarjaa, jonka hän oli saapuessaan joutunut vain ohittamaan. Sarjan ensimmäiset rangat kuuluivat selvästi matoraneille tai ainakin jollekin niiden kaltaisille. Jonon peräpää oli kuitenkin hänelle täysin tunnistamaton. Sarjan viimeisen hahmon sormien luut olivat sulautuneet yhteen, ranka kouristunut osoittamaan suoraan eteenpäin ja kallon etuosa räjähtänyt auki paljastaakseen kaksi valtavaa hammasta, jotka työntyivät kohti kallon tyhjiä silmäaukkoja.

    Ficuksen katse kuitenkin poltteli hänen selässään, joten hän ei uskaltanut jäädä enää pidemmäksi aikaa. Kun liukuoven sihahdus viimein viesti Puhdistajalle teoksien taakse kadonneen Kapteenin poistumisesta, sai hän viimein taas hengittää täsmälleen niin raskaasti kuin oli tarpeen.

    Tulinoidan päättäväinen katse zyglakien kaiverruksissa oli jotain sellaista, mistä Ficus saattoi ainoastaan unelmoida. Meressä elävää jumalaa vastaan marssiminen oli saatu kuvassa näyttämään niin vaivattomalta.

    Hän jatkoi kuvan tuijottamista niin pitkään, että hänen ajatuksensa lähtivät taas harhailemaan. Huoneessa vallitsevaa täydellistä hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Ficuksen päässä raksuttavat ajan rattaat. Varmistuttuaan siitä, että Kapteeni oli varmasti ehtinyt takaisin aseman ulospäin näkyviin osiin, Ficus lähti kulkemaan takaisin kohti kommunikaatiohuonetta. Sen koko matkan hän tuijotti jalkojensa alla avautuvaa horisonttia. Kaksoisaurinkojen valo oli siirtynyt sellaiseen kulmaan, että niiden säteet kimpoilivat katon – tai Ficukselle siinä tilanteessa lattian – sisällä peittäen näkyvyyden osittain.

    Kommunikaatiotilaan palattuaan Ficus ei kuitenkaan kääntänyt askeliaan takaisin asemalle johtavalle pitkälle käytävälle vaan jatkoikin eteenpäin. Huoneen toisella puolella oli muutama metallinen porras, jotka johtivat uudelle ovelle. Sen takana, entistäkin syvemmällä maailman katon sisällä, odotti paljon suurempi ja pimeämpi tila. Metalliin syttyi automaattisesti valot sekä Ficuksen ylä- että alapuolelle. Niin myös tunneliin, joka johti tilasta pois kohti itää. Yksivaunuinen metallinen raitiovaunu sihautti ovensa auki sallien Ficuksen astua sisään. Ja toisin kuin muualla Ficuksen omiksi kutsumissaan tiloissa, tässä vaunussa oli kuin olikin istuimet. Ei tosin hänen omasta valinnastaan.

    Rata oli ollut yksi Tohtorin monista ideoista aseman logistiikan parantamiseksi. Sen jälkeen, kun Ficus oli määrätietoisesti hylännyt hammaslääkärin villimmät ehdotukset Biancan kammioon kulkemiseksi, oli Tohtori palannut mukavuusalueelleen rataliikenteen pariin ja vetänyt yksinkertaiset kiskot pisteestä A pisteeseen B. Vaunu itsessään toimi sähköllä. Toisin kuin Pohjoisella Mantereella kulkevat tavarajunat, oli Baterra-aseman kiskotie verrattain lyhyt, eikä vaatinut lihaperäisiä kikkoja varmistaakseen, ettei pysähtyä koskaan tarvinnut.

    Tapojensa vastaisesti Ficus istui alas ja jäi kuuntelemaan liikkeelle hyrähtäneen vaunun sähkömoottorin rutinaa. Vaunu kiihdytti huimaan nopeuteen ja vei Ficuksen entistä kauemmaksi Baterra-aseman nurinkurisesta tornista. Ensimmäinen pysäkki tuli kuitenkin vastaan nopeasti – tuskin minuuttiakaan oli kulunut lähdöstä. Siilot yhdestä neljään oli merkattu hopeisilla kylteillä. Ficus astui asemalle niiden eteen ja vaunu jäi kärsivällisesti odottamaan hänen paluutaan.

    Siilon numero kaksi raskas rautainen ovi siirtyi syrjään Ficuksen astuttua punaiselle hohtavalle neliölle sen edessä. Siilon sisäpuolella automaattisia järjestelmiä ei kuitenkaan ollut, vaan Ficus joutui vääntämään käsin suuresta vivusta, jotta kaukana hänen yläpuolellaan sijaitsevat tulvavalot rävähtivät päälle.

    Toisin kuin siilot yksi ja kolme, siilossa kaksi ei säilytetty pitkän kantaman ohjuksia. Sen sijaan se oli tyyssija kaikille niille aseille ja esineille, joita ei ollut turvallista säilyttää varsinaisen aseman sisällä. Tavaraa oli kertynyt edeltävän vuosisadan aikana paljon. Mustan Käden vanhoja keskeneräisiä projekteja oli siilon sivulle pystytetyissä metallihyllyissä lukuisia. Siilon perää vasten nojasi sekalainen ryhmitelmä merimiinoja, niin xialaisia kuin muitakin kansallisuuksia. Sen, mitä Ficus oli kuitenkin tullut hakemaan, oli Kapteeni asettanut siististi keskelle lattiaa. Kantokopan sisällä rapsahti välittömästi, kun Ficus astui sen lähelle. Hän kumartui tuijottamaan sen sisällä kouristelevaa sinistä kättä samalla, kun hän harkitsi vakavasti omaa seuraavaa liikettään.

    Oikea ratkaisu olisi ollut jättää se siihen, sulkea ovi ja unohtaa, että sitä oli edes olemassa. Ficus ei ollut liioitellut, kun hän oli sanonut Kapteenille, että se oli vaarallisin asia, mitä siellä säilytettiin. Vaikka kilpailu ykköspaikasta olikin kohtalaisen tiukka valtavalla verholla peitetyn tyhjän holvikaaren kanssa, joka oli tarkoituksella työnnetty ison kasan muuta roinaa taakse.

    Mutta jo pelkästään se, että Ficus harkitsi käden ottamista mukaansa, kieli siitä, että hän oli tehnyt jo päätöksensä. Musta käsi nappasi sinisen käden kopan matkaansa samalla, kun toinen napsautti vivusta siilon valot sammuksiin. Ficus sulki oven perässään, astui takaisin raitiovaunuun ja jatkoi matkaansa kohti päätepysäkkiä ohittaen siilot viidestä kahdeksaan, jotka olisivat normaalisti vaatineet yhden pysähdyksen lisää.

    Päätepysäkki oli samanlainen metallinen huone kuin aikaisemmatkin. Sieltä johti eteenpäin täsmälleen yksi ovi, mutta näennäisesti sen avaamiseen ei ollut minkäänlaista mekanismia. Ei kahvaa, vipua eikä minkäänlaista digitaalista tunnistautumista. Sillä tätä ovea ei ollut luotu aukeamaan laisinkaan siltä puolelta, jolla Ficus seisoi. Sen sai auki ainoastaan hän, joka odotti sen toisella puolella.

    ”Se olen minä.”

    ”TIEDÄN”, Bianca vastasi ja raskas ovi liukui syrjään. Ficus huokaisi syvään. Kantokoppa kolahteli avautuneen käytävän reunoihin muutaman kerran, kun sen kantaja valmistautui astumaan Baterra-aseman piilotettuun sydämeen.

    Avautuva näky oli liimannut Kapteenin sijoilleen silloin, kun Ficus oli näyttänyt sen tälle ensimmäistä kertaa, ja syystä. Se sai myös sielut Puhdistajan sisällä pysäyttämään sykkimisensä hetkeksi. Jopa ne, jotka olivat viettäneet Ficuksen ruumiissa aikaa pisimpään, olivat yhä ällistyneitä siitä, mitä maailman katon sisältä löytyi.

    Kammio oli hämärä, mutta se johtui ainoastaan siitä, että alue oli niin järjettömän valtava, etteivät lukemattomatkaan sen seinille asennetut valot riittäneet valaisemaan sitä. Mutta hämärässäkin näki selvästi jäänteet siitä, mitä kammiossa oli joskus ollut. Paksut kiviset pilarit kannattelivat jossain kaukana korkeuksissa siintävää kattoa tai… seuraavaa taivasta. Kammion lattia oli seiniä sileämpi mutta silti täynnä kaarevia, siihen tarkoituksella kaiverrettuja koristeellisia muotoja. Siellä täällä näkyi edelleen raunioita pienemmistä rakennelmista, jotka olivat joko murentuneet aikojen saatossa tai olivat tarkoituksella tulleet vahkien kaatamiksi silloin, kun Ficus oli ensimmäistä kertaa astellut sinne.

    Sillä tämä kammio ei ollut hänen rakentamansa. Se oli ollut siellä aina, ja aina hän oli siitä myös tiennyt. Baterra-asema itse oli alkanut pelkkänä tulppana sisäänkäynnille, joka maailman katossa entuudestaan jo oli ollut. Rakennelma itse tehtaineen ja raideverkkoineen oli tullut paljon myöhemmin.

    Mutta yhden asian Ficus oli kammioon rakentanut, ja se tikitti parhaillaankin huoneen perällä. Valtava messinkinen kellokoneisto raksutti tasaiseen tahtiin ja koko ajan sitä lujempaa, mitä lähemmäksi hän sitä asteli. Ja koneiston keskellä roikkui nainen. Vitivalkoinen pinnaltaan, joskin kärsinyt. Kapteeni ja Saraji eivät olleet kehdanneet sanoa mitään tämän kohdatessaan, mutta Ficus oli nähnyt näiden ilmeistä, että nämä olivat inhonneet sitä, miltä Valkoinen Kuningatar lihassaan näytti.

    Toisin kuin omassa valtakunnassaan, Bianca näytti riutuneelta. Luut pilkistivät ulos sekä tämän kyljistä että raajoista. Vasen kämmen repsotti hädin tuskin muutaman jänteen varassa. Reiät kudoksessa paljastivat mädäntyneitä sisuskaluja. Kaikkien muiden paitsi Ficuksen itsensä silmissä kelloon oli sidottu vuosituhansia sitten hajota alkanut ruumis. Mutta Ficuksen katse oli ainoa, mikä merkitsi. Hänelle kuningatar oli täydellinen. Hänen kaunein unelmansa.

    Ficus asteli määrätietoisesti kellokoneiston edessä olevalle pienelle työpisteelle, joka oli jäänyt siihen sen jälkeen, kun hän oli tehnyt uudistuksia messinkisiin sauvoihin, jotka pitelivät Biancaa paikallaan. Ne oli upotettu tällä kertaa paljon syvemmälle kuningattaren ruhoon. Sulatettu kiinni tämän hauraisiin luihin. Se varotoimi oli pakollinen sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Jos joku tunkeutuisi verkkoon vielä kertaalleen Nimdan sirujen avulla, Bianca pysyisi tällä kertaa tukevasti kiinni koneistossaan.

    ”MIKSI TUOT SEN KIROTUN ASIAN TÄNNE?”

    Biancan sanat kajahtelivat silti ainoastaan Ficuksen päässä, vaikka tämä seisoi aivan hänen edessään. Kantokoppa laskeutui rullilla liikkuvan työkaluaseman päälle, ja Ficus alkoi kaivaa alahyllyltä itselleen jotain kättä pidempää.

    ”Jätin työkaluni tänne.”

    ”OLISIT VOINUT HAKEA NE POIS TÄÄLTÄ SEN SIJAAN, ETTÄ TUOT TUON HIRVITYKSEN TÄNNE.”

    ”Tahdoin myös nähdä sinut.”

    ”MIKÄ OLISI TAPAHTUNUT MYÖS, JOS OLISIT TULLUT HAKEMAAN TYÖKALUSI.”

    Ficus huokaisi. Hän oli löytänyt kal-metallisen puukkonsa tavaroidensa seasta ja nosti sen odottamaan rapisevan kantokopan päälle. Bianca ei jatkanut Ficuksen tekojen kyseenalaistamista sen enempää vaan antoi tämän työskennellä rauhassa. Ei ollut kummallekaan salaisuus, että Ficus vain halusi Biancan olevan konkreettisesti läsnä, kun hän pureutui Metru Nuilta saatuun sotasaaliiseen.

    Ficus avasi kopan varovaisesti, mutta sininen käsi ei edes yrittänyt pakoilla häntä. Päin vastoin, se rentoutui hänen mustan kouransa tarttuessa siihen ja vetäessä sen ulos kopasta. Koneisto käden sisällä raksutti kuin tervehdyksenä – kuin käsi olisi jollain tapaa tunnistanut omansa. Ficuksen ote siitä oli kuitenkin lähes tarpeettoman luja. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että käsi pääsisi samalla tapaa karkuteille kuin se oli Mustan Käden tukikohdassa ollut.

    Ficus käänsi käden ympäri ja tarkasteli lähemmin sen tyveä. Kohta, josta sen ranteen olisi pitänyt alkaa, oli ummessa. Kuten hän oli arvellutkin, käden sisällä oli jotain, mitä sinne ei kuulunut. Hän survaisi veitsen suoraan orgaaniseen mutta pahasti lahonneeseen massaan. Käsi alkoi välittömästi kouristella, ja Ficuksen varotoiminen puristus osoittautui heti tarpeelliseksi. Käden koneistot raksuttivat kovempaa ja kovempaa. Rattaiden kirskunta sen sisällä kuulosti miltei korkeaääniseltä kirkumiselta.

    Mutta Ficus jatkoi säälimättä veitsen kääntelyä. Hän etsi massan sisältä jotain kovempaa. Ja kun hän viimein löysi sen ja sai veitsen pari kertaa kokeiltuaan oikeaan asentoon, hän alkoi vääntää. Lujaa. Kuului inhottava läsähdys, kun kasa mädäntynyttä lihaa, jänteitä ja luita sinkosi ulos käden sisältä. Ne laskeutuivat Ficuksen työkaluaseman päälle ja samalla hetkellä käsi hänen kourassaan valahti veltoksi. Hermojen tavoin hanskan sisällä risteilevät johdot repsottivat ulos sen sisältä. Niiden vuosikymmeniä kestänyt liitto hanskan sisälle jumiin jääneen raajan kanssa oli päättynyt.

    Ficus sulki liikkumattoman käden takaisin koppaansa ja laski sen sitten jalkoihinsa nähdäkseen tarkemmin, mitä pöydälle valuneet raajan jäänteet pitivät sisällään. Vaikka suurin osa hanskaa joskus ohjastaneesta kädestä oli lahonnut tunnistamattomaksi, erotti muutaman ehjän sormiluun välisistä nivelsiteistä edelleen häivähdyksen sinistä väriä. Ficus ymmärsi välittömästi, että se väri ei ollut peräisin sitä ympäröineestä hohtavasta hanskasta vaan sitä edellisen kerran käyttäneestä veden toasta.

    ”Olisi pitänyt arvata…”

    ”JOTEN, NIZ KÄYTTI SITÄ VIELÄ SEN JÄLKEEN, KUN SINUT… POISTETTIIN METRU NUILTA.”

    ”Siltä näyttää.”

    ”MITÄ LUULET HÄNEN PIILOTTANEEN MEILTÄ?”

    ”En tiedä”, Ficus huokaisi. Hän ei ollut huolissaan siitä, keneen muuhun Niz oli saattanut kättä käyttää. Kaikkein pelottavin skenaario oli, että tämä oli käyttänyt sitä itseensä. Piilottanut muistojensa sisällön Biancan katseelta.

    Jyskytys Ficuksen päässä oli hiljalleen alkanut palata. Se sama, joka yleensä johtui hänen sisäänsä kertyvästä arkkikranojen liiallisesta energiasta. Taistelu Metru Nuilla oli tyhjentänyt pankin niin perusteellisesti, että hetkellisesti Ficuksella oli pysynyt sielukasastaan ohjaksen paremmin kuin vuosiin. Nyt painostava tuntemus oli kuitenkin tulossa takaisin mukanaan kalloa kivistävä hirvittävä migreeni.

    Hän laskeutui varovasti maahan istumaan selkä nojaten yhtä Biancan kellokoneistoa ympäröiviä sähkökaappeja vasten. Hän nappasi sinisen käden kopan samalla syliinsä ja heilutteli sitä edestakaisin. Elottomaksi veltostunut raaja kilisi vasten kopan seiniä reagoimatta vankilansa tärinään.

    Ficus istui siinä pitkän hetken sanomatta mitään. Nizin käden jäänteet valuivat hitaasti hänen edessään olevan tason reunaa pitkin kohti maata.

    ”SINÄ ET OLE MEISTÄ KAHDESTA SE, JOLLA ON VARAA LUOVUTTAA”, Bianca lopulta totesi.

    ”Paksuja sanoja huomioiden, että se olit sinä, joka piti mykkäkoulua koko matkan tänne.”

    ”EN MINÄ MITÄÄN MYKKÄKOULUA PITÄNYT.”

    ”Et vai? Mitä sinä sitten oikein teit? En kuullut koneistostasi raksahdustakaan.”

    Bianca oli hetken hiljaa. Selvästi harkiten sanojaan tarkasti.
    ”MINULLA OLI VIERAS.”

    ”En tiennyt, että sinulla käy sellaisia.”

    ”AUTS. ONKO TUO KATEUS, JONKA KUULEN SÄVYSTÄSI?”

    Ficus ei voinut muuta kuin nauraa. Bianca piikitteli häntä harvoin, mutta se oli yleensä ansaittua. Kuningattaren alkuperäinen syytös oli kuitenkin osunut vähän syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää. Siinä istuessaan sininen käsi sylissä hänelle valui väkisinkin muistoja päivästä, jolloin luovuttaminen oli ollut lähellä.

    ”Viimeksi, kun pitelin tätä, käytin sitä melkein itseeni.”

    ”MUISTAN HYVIN. ET SUOSTUNUT KUUNTELEMAAN MINUA, KUN YRITIN ESTÄÄ.”

    ”En… en tosiaankaan”, Ficus tuhahti. ”Jos Niz ei olisi kävellyt paikalle juuri sillä hetkellä… olisin varmaan toteuttanut uhkaukseni.”

    Hän muisti hetken valokuvantarkasti. Nurukanin tyhjän katseen lattialla, Nizin itkuisen katseen huoneen ovella. Nui-Kralhin, joka oli saapunut hänen vanavedessään.

    ”ET KAI MIETI SITÄ TAAS? EN TAHTOISI KÄYDÄ SITÄ SAMAA LÄPI UUDEST–”

    ”Älä viitsi”, Ficus keskeytti. ”Tiedät hyvin, että olemme kulkeneet tätä polkua jo liian pitkään perääntyäksemme nyt.”

    Ficus nosti sinisen käden silmiensä tasolle ja ravisteli koppaa uudestaan, mutta mitään ei näennäisesti vieläkään tapahtunut.

    ”Sitä paitsi… en usko, että se edes toimisi enää. Kun meitä on täällä samassa päässä jo niin monta.”

    Ficuksen ajatukset olivat hiljaiset. Yksikään vähemmän kontrollissa olevista sieluista ei pukahtanutkaan. Kaikkein räikein hiljaisuus oli peräisin veden toasta, jonka ajatukset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen Metru Nuin tapahtumien jälkeen. Normaalisti läsnä olisi ollut edes jotain. Parhaimpinakin hetkinään, silloin harvoin, kun Ficuksen molemmat kädet olivat sataprosenttisesti Puhdistajan kuvainnollisessa ohjauspyörässä, jokaisesta läsnäolevasta hengestä kuului vähintään tahattomia kaikuja. Mutta nyt, viimeiset kaksi päivää, Niz oli onnistunut tukahduttamaan nekin.

    ”NO MISTÄ TÄSSÄ ON SITTEN KYSE? OLIKO KILLJOYN ANTAMA LÖYLYTYS TÄLLÄ KERTAA VIIMEIN LIIKAA?”

    ”Minä kuolin siellä 47 kertaa, Bianca”, Ficus myönsi. ”Ja jouduin helvettiin 47 kertaa. Hihnalle, säikeiksi, parsintaan. 47 kertaa punaiseen koneen läpi ilman hetkenkään taukoa.”

    ”TIEDÄN VALLAN HYVIN. TUNSIN SEN KAIKEN KANSSASI.”

    ”Emme ole koskaan olleet näin lähellä päättää sitä hulluutta.”

    ”NIIN.”

    ”Mutta silti…” Ficus huokaisi ja laski kantokopan viimein vierelleen. Hänen katseensa harhaili pitkin Valkoisen kammiota. Hänen selkänsä takana tikittävä koneisto odotti kärsivällisesti.

    ”… kaipa se oli vain ajan kysymys, että joku tuonpuoleisesta huomaisi, mitä yritämme tehdä.”

    Zyglakien kaiverrukset eivät olleet poistuneet hänen mielestään enää toviin. Sen jälkeen, kun Kapteenin ensimmäinen viesti Steltimerellä tehdyistä havainnoista oli saapunut, Silvotun Äidin hohtavat silmät olivat kummitelleen hänen tajuntansa perukoilla. Ja vaikka palapelin palaset olivat vielä pahasti levällään, oli Ficus sataprosenttisen varma yhdestä asiasta. Killjoy oli saanut tietää Abzumon turmiollisista suunnitelmista jotain reittiä. Jotain sellaista, joka ei rekisteröitynyt Biancan verkkoon. Ennen tätä mahdollisuus moiselle tietomurrolle tuntui sulalta mahdottomuudelta – ainakin ilman Nimdan siruja – mutta nyt…

    ”Millainen vieras sinulla muuten kävi?” Ficus yritti parhaansa mukaan vaihtaa aihetta, ennen kuin Biancan syytökset luovuttamisesta alkaisivat käydä toteen.

    ”LUULISI SINUN TIETÄVÄN.”

    ”Kuinka niin?”

    ”FICUS KULTA, MINÄ OLEN KIRJAIMELLISESTI SINUN PÄÄSSÄSI. MEIDÄN VÄLILLÄMME EI OLISI AINUTTAKAAN SALAISUUTTA, ELLET KOKO AJAN VALITSISI OLLA KUULEMATTA MINUA.”

    Ficus tiesi vallan hyvin, että Bianca puhui totta. Hänelle oli edellisten päivien aikana alkanut valjeta, kuinka taitava hän oli itsepetoksessa. Jopa ilman kättä muistuttavia työkaluja, hän oli aina ollut erinomainen valehtelemaan itselleen. Unohtamaan. Sulkemaan mielensä asioilta, joita hän ei toivonut tajuntaansa.

    Silti… jokin Biancan sanoissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.

    ”Hei, mitäs sinä oikein tarkoitit –”

    Ficus keskeytti lauseensa. Se oli tapahtunut taas. Biancan kellokoneiston tikitys oli lakannut jo toista kertaa sille päivälle. Tällä kertaa sen vain ei olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Koneisto tikitti täsmälleen hänen selkänsä takana. Sen ei ollut mahdollista hiljentyä, ellei joku tarkoituksella sammuttanut sitä.

    Kuului kevyt tömähdys, kun jotain valkoista tipahti maahan Ficuksen takana. Se vieri muutaman metrin eteenpäin niin, että Ficuksen taakseen kääntynyt katse näki juuri ja juuri, mistä ääni oli peräisin.

    Biancan irti leikattu pää tuijotti häntä kita ammollaan.

    Ficus pomppasi pystyyn salaman vauhdilla. Hän aisti lähestyvän vaaran juuri, ennen kuin se osui häneenkin. Hopeinen keihäs, joka oli osoitetti kohti hänen arkkikranojaan, pysähtyi ilmaan, kun Ficus tarttui siihen. Yksi lyönti oli tarpeeksi taivuttaakseen sen, joka keihästä piteli. Metalli pirstoutui ja keihästä pitelevä hahmo hoippui taaksepäin takaisin riviin, josta oli astunut esiin.

    Hahmoja oli kuusi, eikä Ficuksella ollut pienintäkään hajua, mistä ne olivat saapuneet. Niiden hopeiset kiiltelevät panssarit hehkuivat kammion keinotekoisissa valoissa… sekä hänen loisteessaan, joka seisoi lähimpänä Ficusta.

    Toa Lhekon kasvoilla oleva kultainen naamio ei muistuttanut yhtään sellaista kanohia, jonka Ficus tunsi. Majakan käsi laskeutui vammautuneen toverinsa olkapäälle. Valo syttyi. Messinkinen massa ilmestyi täyttämään soturin rintapanssarin siitä kohtaa, mistä Ficus oli sen iskullaan pirstonut. Se asettui lopulta paikalleen ja värjäytyi hopeiseksi. Aivan kuin panssari ei olisi koskaan rikkoutunutkaan. Viidestä Lhekon mukana saapuneesta yhden keihäs puuttui. Tämä asetti tyhjät kämmenensä ristiin ja vaipui rukoukseen.

    ”Mitä…” Ficus aloitti, mutta lattialle pyörineet Biancan elottomat kasvot viestivät aivan toista kysymystä.

    ”Miksi?”

    ”ON TULLUT AIKA, FICUS. SINUN ON LAKATTAVA VALEHTELEMASTA ITSELLESI.”

    Viiden keihään perät jysähtivät maahan peräkkäin neljä kertaa Lhekon sanojen voimaksi.

    ”ÄITISI TAHTOO NÄHDÄ SINUT. ON AIKA JÄTTÄÄ KÄRSIMYKSEN KIERRE JA MATKUSTAA HÄNEN LUOKSEEN.”

    Taas neljä iskua viidestä keihäästä. Kalien tuijotus pureutui Ficukseen kuin tuomarin katse tuoreeltaan tuomittuun. Ficus ei saanut enää sanaakaan suustaan. Jokainen sekunti ilman kellojen tikitystä kalvoi hänen selkäpiissään. Hänen oli varmistuttava Biancan kohtalosta. Hän käänsi katseensa kelloon.

    Kaularangan lävistänyt hopeinen keihäs oli syypää kellon pysähtymiselle. Se oli osunut ensin Biancan hauraaseen kaularankaan lävistäen sen ja jatkanut sitten matkaa koneiston rattaiden väliin, jossa se pidätteli messinkiä liikkumasta edelleen.

    Kaikki se työ, Ficus ehti ajattelemaan, kun hän tunsi potkun rintakehässään. Taaksepäin vilkaiseminen oli välittömästi kostautunut. Lheko oli liikkunut kuin valon nopeudella ja kylkiluut pirstaleina Ficus lensi sisään ovesta, joka oli ilmestynyt hänen taakseen.

    Ovi katosi välittömästi Puhdistajan nielaistuaan. Kuusi muuta läimähti kiinni välittömästi tämän perästä. Kohtaaminen oli päättynyt kuin seinään. Valkoisen kuningattaren kammio oli vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.

    Kesti tunteja, ennen kuin Kapteeni huomasi, että mikään oli vialla. Omaan työhönsä keskittynyt toa havahtui vasta, kun Baterra-aseman autopilotille vaihtaneet vahkit eivät enää antaneetkaan hänelle hyödyllisiä vastauksia. Biancan läsnäolo niistä oli kaikonnut. Eikä Ficuskaan vastannut soittoihin.

    Kapteeni aloitti matkansa halki aseman heti ymmärrettyää, että jokin oli pielessä. Kerrokset kahdestatoista yhteen olivat tyhjiä lukuun ottamatta koneita, jotka jatkoivat ohjelmoitua työtään. Kommunikaatiohuoneessakaan ei ollut ketään, mutta sen lattiaikkunasta alas vilkaistuaan Kapteeni näki jotain, mikä sai hänen sydämensä miltei pysähtymään.

    Jokainen aseman kontrolloimista sotalaivoista jatkoi hidasta ajelehtimista kohti horisonttia. Ne lipuivat hitaasti pois näkyviltä. Kuin kaarnaveneet, jotka oli vapautettu hitaasti virtaavaan puroon.

    Hän kutsui raitiovaunun ja hänen epäilyksensä vahvistuivat. Ficuksen edellinen matka oli ollut Biancan kammioon. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen Kapteeni laittoi jo juoksuksi. Kammion ovet olivat selällään. Ja kammio itse… tyhjä.

    Tyhjä, jos ei laskettu surullisesti pysähtyneestä koneistostaan roikkuvaa valkoista ruumista ja irtonaista päätä, joka irvisti lattialla kohti toaa, jonka jalat pettivät tämän alta.

    Hiljaisuus laskeutui Baterra-asemalle.

    Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.

  • Hyvissä Höyryissä

    Taivaassa, Kirottujen karnevaalit

    Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.

    Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.

    Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.

    Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.

    Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.

    Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.

    Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.

    Ne suojelisivat kuningatartaan.

    Hyvissä höyryissä

    Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.

    Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.

    Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.

    Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
    ”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”

    “Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
    “Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.

    Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
    Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
    ”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”

    “Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”

    Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.

    “Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”

    Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.

    “Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”

    Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.

    “Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”

    Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.

    “VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.

    Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.

    “Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.

    “Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”

    Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.

    “Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”

    “Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.

    “Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”

    Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.

    “Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”

    Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.

    “Sarajista?”

    Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.

    “Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”

    Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.

    “Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”

    Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.

    Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.

    “Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.

    “Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
    ”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.

    Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.

    “En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.

    “Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.

    “Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
    ”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.

    Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.

    “Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.

    ”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”

    “Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”

    ”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”

    “Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”

    ”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.

    “Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”

    Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”

    ”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”

    “Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.

    Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.

    Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.

    ”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
    Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
    ”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”

    “Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.

    “Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.

    ”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”

    “Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”

    Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
    Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
    Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?

    ”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.

    Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.

    “Hyvä on.”

    Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.

    Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
    ”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”

    Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.

    “Tohtori linjoilla. Pahoittelen, mestari. Unohdin muistuttaa.”

    Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.

    Viktornet

    Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.

    “Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”

    Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

    Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.

    “Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.

    Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.

    “Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”

    Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.

    Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti.
    ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”

    “En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.

    ”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”

    Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.

    ”Teri-dax, Teri-dax…” aristokraatin uljas tenori antoi kaikua, ”Sillä poistuu plakki loi-tom-max’…”

    Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.

    Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.

    ”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
    ”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”

    Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.

    ”Aiiiiivan!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”

    ”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi.
    ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”

    Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
    Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.

    ”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli.
    ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”

    TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.

    ”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”

    ”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”

    ”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”

    Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.

    ”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”

    TUM.

    ”AAAAAAAAAAH”

    TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.

    ”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”

    Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.

    Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.

    “Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.

    “Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.

    ”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”

    “Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”

    Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.

    ”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”

    Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.

    ”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”

    “Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”

    ”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”

    Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.

    ”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”

    Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.

    “Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.

    “Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
    ”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.

    ”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”

    DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.

    ”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”

    Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.

    ”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
    “Aivan varmasti”, Purifier myönsi.

    Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.

    ”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”

    “Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.

    “Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.

    ”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”

    TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.

    ”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”

    Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.

    “Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”

    Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon.
    ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”

    ”Oui”, sulava ääni sanoi.
    Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
    Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.

    ”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.

    ”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
    Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta.
    ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”

    “Sotilaita”, Bianca vastasi.
    ”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”

    ”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?”
    ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”

    Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.

    “Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.

    Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella.
    ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”

    Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
    Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.

    “Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.

    “Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”

    Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita.
    ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”

    “Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.

    Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.

    ”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”

    Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.

    ”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”

    Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.

    ”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”

    Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.

    ”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”

    Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.

    ”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”

    Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.

    Ja niin oli hyvä.

    “Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.

    “Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.

    “Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
    Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.

    “Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”

    Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.

    ”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”

    Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.

    Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.

    Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.

    Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.

    Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…

    … no, se oli ainakin vaaleanpunainen?

    ”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”

    Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.

    Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.

    ”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”

    Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.

    Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.

    ”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
    Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.

    ”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”

    Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.

    Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.

    ”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”

    Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.

    ”… runon”

    “Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.

    “Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”

    ”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”

    “Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”

    ”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”

    Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.

    Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.

    ”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
    ”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”

    ”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”

    ”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”

    Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.

    “Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”

    Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
    ”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.

    ”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”

    “Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.

    “Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.

    Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
    ”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”

    Seurasi hetken hiljaisuus.

    ”Mielenkiintoista.”

    Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.

    ”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.

    “Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.

    “Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.

    ”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”

    “Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.

    “Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”

    Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
    ”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”

    ”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.

    Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.

    Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.

    Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.

    “Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”

    Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.

    Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.

    Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.

    Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.

    “Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”

    Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.

    “Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”

    Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.

    “Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.

    “Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”

    “Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”

    Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.

    “Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.

    “Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”

    “Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.

    “Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”

    “Tietenkin.”

    “No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”

    Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.

    “SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”

    “Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.

    “Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”

    “BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”

    Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.

    “Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.

    “Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.

    “Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”

    “Hän oli pelkkä kone.”

    “NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!

    Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.

    “Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”

    “Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”

    “Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”

    “Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”

    “Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”

    Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.

    “Sinä et ole enää Ficus.”

    “Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”

    Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.

    Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?

    “Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.

    Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.

    “Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.

    “Sinä olet yksinäinen?”

    “Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”

    “Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.

    Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.

    Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.

    “Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”

    Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.

    “Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”

    Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.

    Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.

    “Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”

    Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.

    Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.

    Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.

    Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.

    Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.

    Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:

    Ficus

    Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:

    Ystävä

    Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.

    Kello löi puoli kaksitoista.

    Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.

    Baterra-asema, Telakka

    Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
    ”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.

    Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.

  • Hiljainen hetki

    Taivasaseman tehdaskerrosten loputon metallin kalke ei ollut kaikonnut mihinkään, mutta silti Kapteenista tuntui, että hän oli päätynyt keskelle maailman syvintä hiljaisuutta. Ei se lopulta paljoa vaatinut. Pelkkä aseman mestarin tuskanhuutojen uupuminen toi painovoimaa uhmaavaan torniin sieltä normaalisti puuttuvaa seesteisyyttä. Mutta nyt myös aseman vahkit nukkuivat. Hämärät käytävät ja laajat hallit olivat väärällään paikoilleen luhistuneita uinuvia koneita. Kummituskaupungiksi muuttunut Baterra-asema oli hetken aikaa yksin jään toan. Ja hän oli päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti.

    Purifierin henkilökohtaisten tilojen näköalapaikalta kohti olematonta horisonttia tuijotteleva toa oli jo tuntien ajan seurannut, kuinka Sarajin varhain aamulla lähtenyt laiva seilasi kohti etelää. Eihän se ollut paljoa muuta, kuin musta vaappuva piste kaukaisuudessa, mutta meri oli sinä aamuna rauhallinen ja keli täydellisen pilvetön. Jossain kaukaisuudessa laivaa odottava loputon massa, Pohjoinen manner, olisi kuitenkin vielä ainakin vuorokauden mittaisen matkan päässä.

    Uudesta yllättävästä rauhastaan nauttiva toa oli kuitenkin ionisoturin lähdön jäljiltä kovin haikein mielin. Saraji oli kiusallisista muistikatkoksistaan huolimatta mukavinta juttuseuraa, mitä asemalla oli pitkään aikaan ollut. Ja nyt hän seilasi taas pois uuden tehtävän edessä. Mielitutkijankaan kone ei olisi tulossa käymään asemalla korjaantumassa, vaan itsensä merestä kaapinut kirilkasvo oli ilmoittanut matkaavansa suoraan Xialle, jossa hän odotti tapaavansa mestarinsa. Kapteeni oli tunnollisesti nauhoittanut vanhan toverinsa yhteydenoton ja lupasi välittää sen Purifierille, kun tämä heräisi.

    Oli kulunut kuusitoista tuntia eilisestä. Ja Baterra-aseman Bahragit nukkuivat yhä mielen sirun niille suomaa untaan.

    Kului ainakin tunti, ennen kuin Kapteenin keskittyminen lopulta herpaantui ja Sarajin sekä tämän skakdituttujen laiva lopulta katosi toan näköpiiristä. Volitakasvo venytteli makeasti ja nousi ylös kylmältä lattialta. Hitaasti maiskutellen Kapteeni otti suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hänellä oikeasti teki mieli kahvia.
    Sen ajatteleminen tuntui oikeastaan melko hassulta. Kuinka moinen nautintoaine oli muuttunut lähinnä pakolliseksi piristeeksi loputtoman työvuoren ohessa. Kuinka se oli hänelle pitkään ollut vain ruskeaa kuumaa litkua, joka mahdollistaisi vielä muutaman puhelinsoiton tai parikymmentä täytettävää lomaketta. Mutta nyt hänellä teki sitä oikeasti mieli. Hänestä tuntui, että se sopisi tähän hiljaiseen iltapäivään mainiosti.

    Hissit eivät toimineet. Kapteeni epäili, että nekin nukkuivat. Asiaa tarkemmin ajateltuaan toa tuli siihen tulokseen, että suurin osa aseman toiminnoista taisi olla samassa lihan varaan rakennetussa verkossa, kuin sen valkoinen kuningatarkin. Ainoastaan ylimpien kerroksien hiljattain rakennetut konetehtaat pyörivät omillaan. Matkallaan toa pohti, toimisiko kahvinkeitinkään vai oliko sekin osa parvea. Ajatus huvitti häntä. Olivatko hänen myöhäisillan piristeensäkin koneen sisälle survotun aivomössön työn tulosta. Kapteeni toivoi hartaasti, että ei. Olisi kuitenkin todella noloa, ettei hän ollut koskaan kiittänyt keitintä kahvistaan. Olihan hän aina luullut sitä vain sieluttomaksi laitteeksi.

    Mietteidensä keskellä Kapteeni havaitsi astelleensa kokonaiset kaksi kerrosta ohi kanttiinasta. Hetken toa harkitsi vakavasti kipuamista takaisin ylös, mutta ääni hänen päässään kehoitti kahvinjanon tyydyttämisen sijaan nautiskelemaan mahdollisesta seikkailusta.

    Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta kurkata sen kerroksen sisään, jonka liukuovien edessä hän parhaillaan seisoi. Nyt siihen oli mahdollisuus ja paljoakaan empimättä toa heitti sormensa ovien välissä hehkuvaan rakoon. Hetken Kapteeni pelkäsi, ettei ovia saisi käsin väännettyä auki. Metallinkappaleet kuitenkin liukuivat yllättävänkin kevyesti syrjään, paljasten kelmeän vihreyden takaansa.

    Toan metalliset jalat astuivat soraan kahden loputtomalta tuntuvan kasvihuonejonon väliin. Loputtomia eksoottisesti hohtavia rihmastoja sisällään pitävät lasikuvut näyttivät jatkuvan silmänkantamattomiin. Kerroksen korkean katon korkeimmassa kohdassa paistoi keinotekoinen aurinko, joka lämmitti kaikkeutta allaan. Kirskahtelevin askelin Kapteeni talsi halki soratien ihmetellen. Miksi jollekin tällaiselle oli pyhitetty kokonainen kerros? Mitä Purifier oikeastaan teki valtavilla kasvihuoneilla? Jos Kapteeni olisi ihmetykseltään tutkinut kasvustoa tarkemmin, olisi hän huomannut että loppupelissä ne näyttivät kaikki melko samanlaisilta.

    Vasta talsiessaan halki soran Kapteeni alkoi ymmärtämään taivasaseman todellista laajuutta. Hetkenkään kävelemisen jälkeen jään toan näköpiiriin ei tullut sitä metallista seinää, mitä tämä jo odotti. Tekoauringon poltteessa astelevan, hyvin kaukana elementistään olevan sankarin matka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Mutta hiljaisen ikuisuuden, joten Kapteeni ei oikeastaan valittanut.

    Kymmeniä minuutteja myöhemmin perille, kerroksen toiselle laidalle saavuttuaan jään toa ymmärsi, miksi liukuovet kasvimaailmaan olivat jo valmiiksi hieman raollaan. Soratien päässä, vasten hopeista kohti aurinkoa kohoavaa seinää, lepäsi kaksi hahmoa joista ensimmäinen oli tummanpuhuva peltipoliisi ja toinen itse taivasaseman mestari.

    Sammunut Rorzakh suurimaksi osaksi vain makasi maassa, pidellen sammunutta, ympäriinsä halkeillutta kalloaan Purifierin seinään nojaavassa sylissä.
    Kapteeni tuijotti raukeaa näkyä hetken. Tuntui merkilliseltä, kuinka rauhoittavalta oudon kaksikon uni näytti. Toa kuitenkin ymmärsi, että hänen oli parasta poistua kasvihuoneesta, johon hänellä ei varmastikaan ollut asiaa. Mutta jo käännyttyään hänen takaansa puhui hiljainen naisen ääni. Sellainen, jollaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.

    ”Tule lähemmäksi.”

    Kapteeni kääntyi ja näki Purifierin hammasrivistöjen liikkuneen. Mestarin ääni ei ollut koskaan kuulostanut sellaiselta. Ääni oli väsynyt. Kuulosti siltä, kuin se olisi vasta herännyt. Ja kuinka kymmenen muuta ääntä nukkuisivat yhä.

    ”Anteeksi, että olet joutunut tänne. Olin liian hidas. Tätä ei pitänyt koskaan tapahtua.”

    Jään toa astui puhuvan mustan massan eteen. Valkoiset luut eivät taaskaan ymmärtäneet, mihin ne kuuluivat. Puhdistetun velton ruumiin pää oli ainoa asia, joka kääntyi.
    ”Kuka sinä olet?”, Kapteeni ymmärsi kysyä. Mustat silmättömät kasvot katsoivat toaa kaikella vähällä anteeksipyytävyydellään.

    ”Tuskin olemme koskaan tavanneet. Liekö tuolla enää väliäkään. Olen osa koneistoa nyt.”

    Puhdistajan suu piti tauon puheessaan. Väsynyt mieli nukkuvien sielujen keskellä mietti sanojaan tarkoin.

    ”Sinun pitäisi paeta. Tee se nyt, kun he nukkuvat”, se lopulta jatkoi. Kapteeni tuijotti mestariaan hieman happamana. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kysymys.

    ”Olen pahoillani, Niz. Mutta minulla on ollut paljon mahdollisuuksia paeta. Ja olen valinnut jo tieni.”

    Musta suu sulkeutui. Ääni sen takaa oli yllättynyt siitä, miten nopeasti toa oli tunnistanut tämän.

    ”Sinä et halua nähdä, mihin tämä on menossa”, ääni vielä yritti, mutta kaltoinkohdeltu toa oli odottamattoman järkähtämätön.

    ”Ei, en haluakaan”, Kapteeni vahvisti, ”mutta minun paikkani on silti täällä. Kaikki mitä enää edes muistan on täällä. Et voi pyytää minua lopettamaan nyt.”

    Puhdistetun kasvot tuijottivat maata. Kauan sitten olleen veden toan ääni värähteli mustan kehon hengittäessä raskaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen musta massa huomasi Kapteenin tuijottavan Rorzakhia sylissään.

    ”Hänen äänensä jäi sinne. Mielen siru antoi sen jäädä sinne.”

    Jään toa muisteli sitä maailman kauneinta ääntä, minkä aseman kuningatar oli hänelle vahkin kautta suonut. Toa tunsi olonsa taas kunnioitetuksi seuratessaan sammuneen vahkin keinumista Puhdistajan hengityksen mukana
    .
    ”Miksi sinä toit hänet tänne?”, jään toa pohti, toivoen varovasti vastausta myös heitä ympäröivään kasvihuoneeseen.

    ”Minä toivoin, että hän ymmärtäisi, jos hän näkisi, mikä hänestä on tullut.”

    Kapteeni ei ymmärtänyt, mutta seurasi Puhdistetun katsetta ohitseen kohti loputtomien lasikupujen rihmastoja. Hetken tuijotettuaan Kapteeni viimein ymmärsi, etteivät vihreät köynnökset olleet kasveja, vaan hitaasti sykkivää, ympäri asemaa kurottuvaa lihaa.

    ”Hän ei ole suljettuna tälle asemalle. Hän on Baterra-asema. Ja me olemme hänen hermostossaan. Kaikki tämä ympärillämme on Valkoinen Kuningatar.”

    ”Kuinka sinä voit tietää?”, Kapteeni kyseenalaisti.

    ”Koska mestarisi kertoi minulle. Silloin, kun hän ei vielä ollut… me.”

    ”Joten sinä sinä tiedät… sinä tiedät kuka hän on?”, jään toa tiedusteli varovaisesti vilkuille varovaisesti vahkia, joka ei onneksi näyttänyt vielä minkäänlaisia elonmerkkejä.

    “Hän on vain lapsi. Luotu kärsimään meidän kustannuksellamme. Muinainen haluton messias.”

    “En usko, että tuo aivan vastasi kysymykseeni.”

    “Tai ehkä ajattelet sitä väärin”, kuollut ääni jatkoi määrätietoista hinkumistaan, “Oletko koskaan ajatellut, ettei hän ole mitään, minkä tunnet? Ettei häntä voi selittää sanalla, jonka tuntisit? Vastasin kyllä kysymykseesi, mutta ehkei sitä olla tarkoitettu valaisevaksi”

    Jään toa tuijotti kaltaisensa sieluun. Musta pää retkahti taas olalleen. Katsekontaktin kiusallisuus ei siitä paljoa muuttunut, kun vain toisella osapuolella oli oikeasti silmät.

    Veden toan mieli mustan massan keskellä huokaisi syvään ja koetti epätoivoisesti liikuttaa käsiään. Lopputulos oli masentava nytkähdys, jonka keskellä entinen tieteilijä yritti ymmärtää kaaosta ympärillään.

    “Siksi… siksikö he tahtovat hänet?”, se ajatteli ääneen.

    Kapteeni teki välittömästi oletuksen, kenestä ääni puhui.

    “Kenraali on kahdestoista. Hän on kellon viimeinen palanen.”

    “Ei… ei hän. On vielä yksi.”

    Nyt Kapteeni ei ymmärtänyt. Ääni päätti johdatella jään toan hitaasti perille.

    “Sinä. Sinä puhut Varjotulle. Sinä olet kuningattaren suu. Sinä viet hänen pyyntönsä.”

    “Kyllä.”

    “Kuukausia sitten… kuningatar halusi jotain. Silloin Puhdistaja matkasi Ath-Koroon. Löysi mielen sirut. Antoi ne pois suojatakseen mieltään.”

    “Varjotun käsissä niistä ei ole meille vaaraa”, Kapteeni osasi toistaa mestarinsa sanat.

    “Mutta muistat kai… ettei hän mennyt sinne siruja hakemaan.”

    Ja silloin valkoisen Volitakin takana aivot tilttasivat. Kapteeni muisti vanhan suunnitelman. Kuulutuspyynnön, joka ohjattiin metsästäjien käsiin. Sen, mitä Purifier oli lähtenyt Ath-Koroon metsästämään.

    “Mihin… mihin kuningatar tarvitsee Viimeistä Vartijaa?”

    Kahdet kasvot loistivat toan mielessä kirkkaina. Kahdet halutuimmat kasvot pimeyden metsästäjien listalta. Mies hopeisessa Mirussaan ja sininen skakdi kiikarisilmänsä kanssa.

    Silloin Kapteeni myös ymmärsi paremmin sopimusta, joka Puhdistajan ja Varjotun välillä vallitsi. Se valttikortti, jolla taivasasema ylläpiti välejään Kummisetään. Mikä sen parempaa, kuin lupaus yksi Odinan hallitsijan kauimmin himotuista palkinnoista.

    Mutta mitä ennen sitä?

    “Kenraalini…”, ääni huokaili, “He näkevät hänet. He kuulevat hänet. Ei keskiyö häntä odota. Hän on pala, jonka voisi vain noutaa. Taistelu ei ehtisi edes alkaa. Se olisi ohi sekunneissa. Mutta Viimeinen Vartija? Hänen nimensä toistuu. Kuningatar hokee sitä mielessään. Niin monesti hän on ollut lähellä. Tilaisuuksia on ollut lukemattomia, mutta hän ei tee siirtoaan. Hän odottaa.”

    Ääni pysähtyi miettimään. Niin myös Kapteeni. Keskustelun aikana Rorzakhin valot olivat hitaasti alkaneet syttymään. Kenties juuri siitä syystä ääni Puhdistetussa purskahti itkuun lauseensa lopussa. Se ymmärsi, että rauhan hetki oli ohi. Kymmenen muuta ääntä olivat valmiina liittymään mielten solmujen kuoroon.

    Kapteeni juoksi jo. Hän ei halunnut olla paikalla. Hän ei halunnut kuulla eikä nähdä sielujen heräämistä. Keinoauringon paahde ei paljoa valkoisia jalkoja hidastanut.

    Hiljaiset hetket olivat saaneet toan melkein unohtamaan, millaista arki taivasasemalla todella oli. Vaikka toa oli sulkenut hermostojen hallin metalliovet mielestään tiukasti kiinni, kuului lihan sisältä kantautuvan huudon ääni silti läpi toan tärykalvojen.

    Portaissa kanttiinan kohdalla Kapteeni viimein pysähtyi siihen kohtaan, mihin hänen alun alkaenkin oli tarkoitus. Jostain syystä kahvi oli kuitenkin alkanut tunnostamaan jälleen kerran huonolta idealta. Ohikiitävä seesteisyys oli luhistumassa jään sankarin ympäriltä. Hissi kilahti hänen takanaan. Kuningattaret olivat nukkuneet tarpeeksi. Aseman koneistot lauloivat jälleen.

    Samaan aikaan kivisen saaren uumenissa skorpioni havahtui takaisin todellisuuteen.

  • Valkoisen Temppeli

    Baterra-asema

    Saraji ei enää nukkunut.

    Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.

    Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.

    Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.

    Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.

    Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.

    Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.

    Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.

    Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.

    Metru Nui, taivaalla

    ”Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”

    Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.

    ”Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.

    ”Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”

    ”Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, ”Hologrammit ovat uusin villitys.”

    ”Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”

    ”Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, ”Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”

    Xen nyökytteli hyväksyvästi: ”Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”

    ”Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.

    ”Paleontologi”, Xen korjasi, ”Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”

    ”Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, ”En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”

    ”Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.

    Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. ”Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.

    ”Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. ”Ei saamari…”, hän täydensi.

    Xen ja Nurukan väänsivät katseensa Mangailinjojen infoa tutkivaan kaksikkoon. Codykin kuunteli pilotinistuimeltaan korva tarkkana.

    ”On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, ”Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”

    Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: ”Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”

    ”Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, ”Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”

    ”Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, ”Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”

    ”Nimda”, Xen huokaisi, ”Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”

    Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.

    ”Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”

    Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.

    “Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”

    ”Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”

    Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.

    Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.

    Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.

    Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.

    ”En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”

    ”Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.

    Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.

    ”Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.

    ”Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.

    ”Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”

    Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät ”pojat” muun porukan matkaan.

    Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.

    Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.

    Teknisesti ottaen aivan liian syvällä

    Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.

    Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.

    Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.

    Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.

    Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. ”Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.

    Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.

    Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.

    Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.

    Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.

    Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.

    Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.

    Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.

    Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.

    Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.

    Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.

    Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.

    Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.

    Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?

    Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.

    Miksi?

    Kuka sen edes rakensi?

    Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?

    Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.

    Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.

    Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.

    Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.

    Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.

    ”Piip.”

    Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.

    ”Piip. Piip.”

    Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.

    ”Piip. Piip. Piip.”

    Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.

    ”Piip?”, kuului surullinen ääni.

    Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.

    Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.

    ”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.

    Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.

    ”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.

    Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.

    “Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”

    “Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.

    “Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”

    “Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.

    “Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”

    “Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”

    “Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”

    “Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”

    Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.

    “En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”

    Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.

    “Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.

    “Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.

    “Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”

    Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.

    “Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”

    Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.

    “Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”

    Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.

    “Ja tämä on?”

    “Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”

    Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.

    “Ja tässä on erikoista se, että?”

    “Katso, kuka lupia on pyytänyt.”

    Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.

    “Voitto Korporaatio.”

    “En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”

    “Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”

    “Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”

    Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.

    “Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”

    “Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”

    Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”

    “Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”

    Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.

    “Sinä… olet pelottavan perillä asioista”, Naho mutisi epäuskoisena.

    “Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”

    Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”

    “Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”

    “Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.

    “Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”

    Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.

    “Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”

    Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.

    “Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”

    Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.

    “Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”

    Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.

    “Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”

    “Sinä tiedät missä se on?”

    Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”

    “Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”

    Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.

    “Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”

    “Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”

    “Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.

    “Killjoy…”

    Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.

    “Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”

    “Kellot?”

    “Kellot.”

    Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.

    “Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”

    “Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”

    “Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”

    “Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”

    Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.

    Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.

    Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.

    “Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”

    “Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”

    Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.

    “Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”

    Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.

    “Cody… miksi sinulla on miekka?”

    “Miksei minulla saisi olla miekkaa?”

    “Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”

    “Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”

    Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.

    Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”

    Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”

    Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.

    “Tuo miekka… onko se… kun sillä-”

    “Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”

    Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.

    Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.

    “Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”

    “Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.

    Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.

    “Lasken viiteen.”

    Nurukan nyökkäsi.

    “Yksi.”

    Nurukan odotti.

    “Kaksi.”

    Nurukan odotti.

    “Viisi.”

    “Että mitä?”

    “NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.

    Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.

    Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.

    “VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”

    Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.

    “Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”

    Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”

    Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.

    “No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”

    Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.

    Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.

    Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.

    Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.

    Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.

    Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.

    He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.

    Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.

    Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.

    Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.

    Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.

    “Mitä saatanaa?”

  • Yhdestoista tunti

    Baterra-asema

    Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.

    Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.

    Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.

    Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.

    Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.

    Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.

    “Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.

    Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.

    “Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”

    Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.

    “Arkki?”

    “Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”

    Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”

    Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”

    Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”

    Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.

    “Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”

    Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.

    “Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”

    Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”

    “Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”

    Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.

    “Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”

    Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.

    “Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”

    “Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.

    “Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”

    Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.

    “…mikä hän on?”

    Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.

    “Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”

    Saraji pudisteli päätään.

    “Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”

    Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.

    “Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”

    “Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”

    Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”

    Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.

    “Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”

    “No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”

    “On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”

    Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.

    “Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”

    “Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”

    Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.

    “Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”

    Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.

    “Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”

    Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.

    “Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”

    Saraji hymähti. Kaltoinkohdellun toan puheesta paistoi kaukainen ylpeys.

    “Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”

    “Shadowed? Oikeastiko?”

    Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.

    “Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”

    “Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.

    “Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”

    Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.

    “Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”

    Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.

    “Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”

    Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.

    “Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”

    Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.

    “Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”

    Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.

    “Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”

    Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.

    Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?

    Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.

    “Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”

    Se oli kello.

    Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.

    https://www.youtube.com/watch?v=nI9QB0lh8QM

    Ylempänä

    Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.

    Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.

    Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.

    Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.

    Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.

    Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.

    Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.

    Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.

    Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.

    Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.

    Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.

    Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.

    https://www.youtube.com/watch?v=j9IIk83v59Q

    Kello. Se löi taas kerran enemmän.

    Oli alkanut yhdestoista tunti.

    Viimeinen tunti ennen keskiyötä.