Aihearkisto: Klaanon Rope

Näkökentän takana

Deltan temppeli

Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.

Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.

Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.

Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.

”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.

Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.

Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…

”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.

”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.

♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫

”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”

Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.

”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”

Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.

♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫

Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.

”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.

♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫

Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.

♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫

Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.

♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫

Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.

Bio-Klaani

Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.

Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.

Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.

Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.

Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.

Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.

Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.

Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.

Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?

Nimdastakin hän oli luopunut.

Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.

Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.

… mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?

Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.

Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.

Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…

Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.

Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.

Niin. Visokin luona käyminen.

Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.

Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.

Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.

Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.

No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.

Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.


Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.

”Huomenta”, Matoro tervehti. ”Onko Visokki paikalla?”

”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.

”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.

Xelan hymy laimeni peruslukemille.
”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”

Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.

”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”

”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”

Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”

”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”

”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.

”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”

Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.

”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”

Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.

Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.

”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”

Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.

”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”

Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.

”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.

Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.

”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”

”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.

”Matoro. Miten voit?”

”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”

”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”

”Ehkä kokeilen sitä”, Matoro hymähti. ”Kiitos neuvosta!”

”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.

Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.

Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”

Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.

”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”

Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi:
”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”

”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”

”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”

Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.

”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”

Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.

”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”

”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”

”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”

Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.

”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”

”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”

”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”

”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”

Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”

”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”

Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.

”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”

”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”

”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”

”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”

Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…

”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”

”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”

Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-

… niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?

”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”

… niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.

Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.

”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”

Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.

Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?

”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”

”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”

Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.

”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”

Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”

”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”

Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.

”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.

Visokki oli vaiti joitakin sekunteja.
”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”

”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”

Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.

”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”

”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”

”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”

Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.

Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.

”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.

”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”

Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.

Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.

Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.

Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.

”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”

”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.

Visokki pysähtyi tarkkailemaan hehkuvaa kenttää etäältä.

”Kaksi: se vain odottaa.”

”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”

”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”

He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.

Se oli aivan järjettömän iso.

Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.

”Katse tuskan, turmion”, Matoro toisti. ”Ja näkökentän takana… no, siinähän odottaa.”

Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?

Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.

”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”

”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”

”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”

”Ajatteleeko se jotakin?”

Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.

”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”

Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.

”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.

”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”

”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.

Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.

”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”

”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.

”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”

”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”

”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”

Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.

”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”

”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.

Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.

”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”

Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.

He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.

Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.

Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.

Kuten mestarinsakin.
Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.

Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.

Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.

Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.

”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.

”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”

”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”

”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”

Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.

”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”

”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.

”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”

”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”

”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”

Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.

Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.

Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.

”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”

Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.

Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.

Rapusaari

Bio-Klaanin kaupunki

Klaanissa kauimpaan asuneet muistavat, että Rapusaaressa on ollut sauna oikeastaan aivan alusta asti. Kenties sen pystyttivät puulinnakkeen rakentajat ensimmäiseksi majapaikaksi. Siihen aikaan Rapujoki oli vuolaampi ja leveämpi, eikä sen rantoja oltu kivetty eikä suuta ruopattu. Suiston suot oli myöhemmin kesytetty monen toan ja lapion voimin, mutta hirsisauna kaupungin keskellä muisti vielä menneet päivät. Kaupungin muut saunat olivat uudempia ja modernimpia, mutta vanha Rapusaari oli aina säilyttänyt asemansa seudun saunojen juuriadminina.

Sauna oli tosiaan vanha hirsirakennus, sellainen mitä saattoi löytää edelleen aivan tavallisena näkynä saaren perinteisemmistä osista. Matoralaiseen tapaan saunan katto muodosti hieman huipulta kupolimaisen harjan. Aivan sen vieressä oli perinteinen kanisterisauna, joka joinakin kesinä työnnettiin jokeen tai Visulahdelle kellumaan seikkailumielisimpien saunojien iloksi. Saunan kioskissa le-matoran myi limonaadia ja olutta saunojille.

Uimareita ei näkynyt kovin montaa, mutta saunalta loisti lämpimät valot. Ripotteli hieman sadetta, ja keli oli ankea ja pilvinen. Oli pimeä, vaikka ei ollut edes kovin myöhä. Umbra ja Matoro ohittivat Rapusaaren parit hienot asuintalot ja suuret tammet ja tulivat saunalle. Se oli täynnä väkeä – ainahan se oli tähän aikaan.

Sauna oli konsepti, jonka Umbra oli oppinut vasta Bio-Klaaniin liittyessään. Metru Nuilla ei ollut saunoja, paitsi ehkä Ta-Metrussa, mutta Umbra ei ollut koskaan vieraillut niissä. Sitä paitsi ne eivät toimineet puulla vaan ties millä lämpökivillä, mikä tekee koko hommaan ihan eri tunnelman. Klaanissakin oli yksi sellainen sauna, LazerFitnessin kuntosalilla, mutta sitä pidettiin vähän erikoisuudentavoitteluna.

Pukuhuoneissa oli lokeroita ja naulakoita tavaroiden säilyttämiselle. Useimmilla ei ollut kovinkaan paljoa tavaraa, mutta etenkin toilla yleensä oli. Tietysti monella toalla oli tapana pitää aseita mukana arjessakin, etenkin nykytilassa, mutta monella oli päällä myös raskaampaa ulkohaarniskaa, joka liimautui kehoon samalla tavalla kuin naamio kasvoihin, ja tarjosi ylimääräisen kerroksen suojaa. Hyllyssä oli oransseja palikanirroittimia niitä varten. Matoro nappasi yhden ja rutiininomaisesti sujautti irroittimen solisluunsa ja rintapanssarin väliin, ja hyvin pienellä vipuliikkeellä naksautti rintalevynsä irti ensin siitä kulmasta ja sitten toisesta. Sitä seurasi selkälevy, olkapanssarit, raajojen suojat ja lisäsilmä.

Biomekaaninen keho kyllä tunsi myös ulkohaarniskan kautta – joskin melko vaimeasti – mutta peseytymisen kannalta ylimääräiset haarniskan palaset olivat lähinnä tiellä. Vaikka Matoron musta haarniska ei ollut kovin painava tai raskas, tuntui silti aina kummallisen kevyeltä ja pehmeältä vailla sitä. Kultakellon jättäminen rintahaarniskan taskuun tuntui jotenkin epämiellyttävän vaaralliselta, ja hetken Matoro pohti siitä kaulaketjun tekemistä, mutta päätti sitten luottaa Rapusaaren suojaan. He olivat kuitenkin kaupungin keskellä. Jos jokin jäniini murtautuisi saunalle, sillä olisi vastassaan monta tusinaa klaanilaista.

Umbran raskaampi panssari oli ilmeisesti taas jumissa, ja Matoron piti auttaa selkälevyn kanssa. Ritarikunnan riimusepät olivat tehneet Valotun prototeräksisen haarniskan, eikä sen reistailevia kiinnityskohtia osannut oikein kukaan korjata kunnolla. Molemminpuolisen ähinän ja puhinan päätteeksi selkälevy vihdoin irtosi ja kaksikko istahti penkille huilaamaan. Ties milloin Umbra oli ollut viimeksi ilman haarniskaa. Pian toat huomasivat ovelta kurkkivan hahmon, jonka yksi silmä tuikki huvittuneena. ”On teillä toilla harrastukset”, nauroi Tongu. ”Älkää ikinä yrittäkö tehdä tuota minulle. Hauska nähdä pitkästä aikaa.”

Jätillä ei ollut tavaroita jätettäväksi pukuhuoneeseen, sillä hän kulki itse asiassa hieman vähemmän alasti kuin yleensä: suurissa jaloissa oli rumat, kumiset jalkineet, jotka suojasivat paljaita jalkapohjia saunan kuumalta lattialta. Kädessä Tongulla oli pilsneri. Sauna näytti tulevan tarpeeseen, sillä keltaiset panssarilevyt olivat sieltä täältä öljyn, noen ja hiilipölyn peitossa.

“Tongu! Milloinkohan nähtiin viimeksi?” Umbra riemuitsi nähdessään keltaisen ystävänsä.

”No siitä on kyllä hetki… Odotas, te lähditte sen yhden ryöstöoperaation jälkeen, siitä on kaksi kuukautta ainakin. Kävit sen Deleva-kaverin kanssa, kun sen kättä piti korjailla. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista ja varmaan teillekin.”

“Joo meille tapahtui Metru Nuilla vaikka mitä. Piti käydä korjaamassa Delevan kättä uudestaan Steltillä, kun Metorakk ja Saraji rikkoivat sen uudestaan siinä rytäkässä. En ole nähnyt tyyppiä pitkään aikaan. Nurukankin jäi Metru Nuille”, Umbra kertoi.

”Sitähän tämä on, korjataan juttuja ja aina ne hajottavat ne uudestaan. Joka kerta.”

Umbra ei viitsinyt kommentoida haarniskaansa, joka oli rikki kaiken aikaa. Tongua ei kannattaisi enää vaivata näin tyhjänpäiväisellä ongelmalla.

Matoro ojensi Umbran suuntaan huurteiseksi jäädytetyn oluen. Hänellä oli samanlainen toisessa kädessä.
”Jäitä?” hän kysyi Tongulta.

”Joo.”
Ei vaatinut jään toalta kuin hipaisun pilsneritölkkiin, kun se jo näytti suoraan kylmästä otetulta.

“Aah. Näitä jäätyyppien baaritemppuja”, Umbra naurahti.

”Onneksi on olemassa jääepeli”, nyökkäsi Tongu.

”Näkisit Umbran diskossa”, Matoro mainitsi ja suunnisti saunan oven suuntaan.

“Zorakilla ei ollut saunaa. On kyllä ollut ikävä löylyn henkeä”, Valottu väläytti.

Ilman saunaa et saunoo voi”, Bladis mutisi nurkasta kuin siteeraten jotain omaa juttuaan. Hän näytti lähinnä istuskelevan pukuhuoneessa kaljan kanssa.

“Ai hei Bladis! Tauolla vai selvittämässä DNA:n mysteerejä?” Umbra kommentoi entiselle kollegalleen.

”No koskas ne mysteerit loppuisi”, Bladis nauroi ja kohotti juomaansa kuin jonkinlaisena julistuksena, että pitäkää hauskaa. Tarkkasilmäisin huomasi, että se oli alkoholitonta olutta, mikä puolestaan kieli siitä, että hän oli edelleen työtehtävissä.

Tongu ja Umbra joutuivat kumartamaan vähän astuessaan saunaan. Ovi oli Klaanin mittapuulla matala, jottei löyly karkaisi ulos. Löylyhuone oli pitkä ja sen päässä oli leveä puukiuas suuren kivikasan varjossa. Lauteita oli monessa tasossa, ja ylimmät olivat niin leveitä, että niillä mahtui makoilemaan: muuten pidempien klaanilaisten varpaita olisi auttamatta palellut talvikeleillä. Lattia oli kivilaatoista ladottu, mutta muut pinnat olivat vanhaa puuta, johon klaanilaisten takamukset olivat vuosien saatossa kuluttaneet erikokoisia painaumia.

Umbra huomasi lauteilla tuttuja ja vieraampiakin kasvoja ja naamioita. Aikaisemmin päivällä nähdyt Samol ja Thowron heiluttivat lauteilta. Heidän vierellään oli vihreä turaga, jota Umbra ei tunnistanut. Näiden lähellä istui henkilön kokoinen lintu, joka vaikutti siltä että oli vasta liittynyt Klaaniin, sillä joku toinen huomautti tälle kovaäänisesti, että Mindwinder älä noki sitä seinää.

“Hei Samol! Ja Thowron!” Umbra heilutti käden tyngällään, koska pilsneri oli säilyneessä kädessä.

”Moikka!” tervehti Samol iloisesti. ”Umbrakin on palannut vahvuuteen. Hyvä käänne!”

Ylälauteilla makaili akshikromidi, jonka kasvoilla oli seesteinen ilme. Hiki virtasi tämä ryppyisellä iholla. Nocturnrock oli jättänyt olkapäillään riippuvat eläintrofeet pukuhuoneeseen. Saunojana hän oli kokenut lukuisia riistapeijaisia, joista hän usein kertoi tarinoita lauteilla. Yhden kerroksen alempana istui Long Boi, joka kaatoi pitkällä kädellään vettä suoraan kiville. Tämän vieressä istuivat Vaderi ja Vartioston Mahdey ja monta muuta. Kyllä uudet tulijat sinne mahtuivat, kun sopu sijaa antoi.

“Boi! Kun viimeksi nähtiin olit lyhyempi!” Umbra heitti. Long Boi oli kuullut tämän vitsin ties kuinka monta kertaa, mutta näytti silti peukkua ylös. Tyyppi kaatoi taas vettä kiville. Mitään ei mennyt ohi.

”Joo, ja viimeksi kun nähtiin niin olit päämoderaattori”, mutisi pitkä poika.

“Nykyisin silläkin on Hau”, Kranoro huusi lauteilta.

“Ja sätkää kuluu”, puuttui Toa Axel.

Umbra puhui hieman vähemmän äänekkäästi, lähinnä kahdelle muulle siinä vieressä.
“On kyllä harmillista etten ole enää päämode, mutta olin siinä työssä kyllä aika huono. Avra Nui, Metru Nui ja muut seikkailut tulivat Velvollisuuden tielle.”

”Moderaattorin hommakin on nykyään enemmän sotakoordinointia kuin poliisityötä”, myönsi Tongu diplomaattisesti.

”Hankkiikohan ne uusia modeja koskaan”, Matoro mietti. ”Suga olisi aika hyvä.”

”Eipä tarvi tehdä uusia vihreitä kiviä, jos antaa vaan esikuntavaltuudet”, sanoi Vaderi.

”Spämminkin määrä vähentynyt on, sotimiseen keskittyvät useimmat”, julisti Nocturnrock ylälauteelta.

”Onhan noita mielenosoituksiakin”, huomautti Vaderi. ”Kai nekin voi laskea spämmiksi. Tai siis mielipiteenvapaus joo erottaa meidän torakoista ja niin eteenpäin, mutta aika raffeja väitteitä niissä kuulee. Ei ihme että Samenkin hermot on aika kireällä välillä.”

“Gekkokin katos”, Mahdey huuteli lauteilta. “Herätti karzahni vie huutelullaan muutama kuukausi takaperin. Ja minulla oli autokoulun ajokoe!”

”Siihen on koulu?” Matoro kysyi.

”On joo. Tai siis onhan kansanopistolla kirjoituskurssejakin, eikä niissäkään opeteta kirjoittamaan yleensä, vaan kirjoittamaan hyvin”, sanoi Long Boi.

”Eikä se Gekko kovin kaukana ole, olen nähnyt sen muutaman kerran lähimetsässä himmailemassa”, huomautti Tongu.

”Miten sillä menee nykyään, tiedätkö? En ole nähnyt sitä kaupungissa ikuisuuteen”, Matoro kysyi ja hörppäsi juomaansa. Jotenkin näytti siltä, että Matoro höyrysi hieman niin kuumassa.

”Parempaan päin. Ainakaan se ei huuda palasina Klaanin käytävällä joka toinen yö”, sanoi kyklooppi lakonisesti.

”Entä miten se ajokoe meni?” kysyi vielä Matoro.

”No arvaa!”

”Alle penkin meni koe?” kysyi Nocturnrock.

”No niin perkele meni!” kirosi Mahdey ja lähti jäähylle. Lisää löylyä heitettiin.

”Tarvitseeko ilmalaivoihin jonkun kortin?” Matoro kysyi Tongun suuntaan. ”Minulla ei taida olla mitään kortteja ja olen ajanut aika montaa juttua.”

”Ei, mutta pitää osata lentää. Guardiankin ajoi muistaakseni Ilmaraptoria kun palasimme Nynrahilta. Se ei ole niin vaikeaa, kun ei tarvitse laskeutua tai taistella.”

”Hei, olin vähän aikaa ampujana siinä”, Matoro nauroi. ”Se on kyllä aika hieno peli.”

”Se on kyllä yksi Laivaston legendaarisimmista taisteluista, se. Ämtur ei ikinä lakkaa puhumasta siitä”, nyökytteli Tongu.

”No syystäkin”, Matoro myönsi. ”Laivastolle!” hän nosti maljaa improvisoidusti, ja aika moni yhtyi siihen. Hän oli oikeastaan jopa vähän tyytyväinen, että Klaanissa Laivaston rooli sai hommasta ehkä jopa suurimman osan kunniasta. Melko usein Mustalumi kahmi vähän liikaa huomiota. Ei yksityiskohtia siitä, mitä Arkkienkelin sisällä tapahtui, ollut aivan hirveän tarkasti liikkeellä, lähinnä se että Troopperi ampui Abzumoa tulinuolella silmään ja Matoro hoiti loput. Ei kotiväen tarvinnutkaan tietää, miten monimutkaista kaikki oikeasti oli.

Tongu kumarsi teatraalisesti. ”Teemme parhaimpamme paremman Klaanin puolesta.”
Se sai hieman humaltuneita hurraa-huutoja. Joku yritti tavailla Höyrypoikien marssia, mutta se ei ihan lähtenyt.

Umbra nosti pilsneriään, joka oli alkanut sulaa löylyjen lämmössä.
“Metru Nuilla me nähtiin kolari Le-Metrussa”, Umbra muisti.

”No sinä et nähnyt sitä kolaria, jonka minä ajoin siellä”, Matoro sanoi kuivasti.

“Lehdet puhuivat että se oli nykyajan Titanui”, Piikki huusi lauteilta. Tyyppi istui ylimmällä lauteella.

Matoro huokaisi äkkiä aika surkeana ja vilkaisi Umbraa. ”Taidan mennä jäähylle, tuletteko messiin?”

Tongu köpötteli kaksikon perässä. ”Sen perusteella mitä minä kuulin, niin sen Metru Nuin laivan ei olisi ensinkään pitänyt olla ilmassa, kun se oli jotenkin saatu Nimdalla ylös merestä. Kirotun typerä tapaus. Ilmailu ei ole mikään taikasirujen leikkikenttä! Että tuskin se pelkästään sinun vikasi oli, että se tuli sieltä alas.”

”Joo siis kaikki mikä menee ylös tulee kyllä alas meistä riippumatta”, Matoro mutisi. ”Minä en vain onnistunut laskeutumaan sillä… noh, paremmin.”

”Se onkin se vaikein osuus… varsinkin paikassa, joka on asutettu vähän turhan tiiviisti. Jos jotain neuvoa pitäisi antaa, niin olisit vaan pysynyt poissa semmoiselta risteilyltä. Vaikka turhahan sitä on jälkikäteen viisastella.”

”Kuuluisaa keltaisten jättiläisten viisautta”, Matoro hymähti. ”Joo, yritin laskeutua sillä mereen, mutta pieleenhän se meni.”
Ei hän enää itseään koko hommasta syyttänyt – kurssi oli ollut oikea, ja olisi väistänyt tornit – kunnes kupolienväliset ohjukset osuivat heihin… Hän karisti muiston mielestään ja otti pari juoksuaskelta kohti joen rantaa.

Lyhyeltä laiturilta saattoi juosta suoraan jokeen. Sen rannat olivat melko jyrkät, ja vesi oli siltä kohdin syvää. Reittiä pitkin kulki tavallisesti vesiliikennettä Kartanonlahden jokisatamaan kaupungin pohjoisosassa, mutta nyt liikennettä hädin tuskin oli. Joitakin veneitä oli kiinnitetty joen reunoille, mutta muuten Rapujoki oli uimarien hallussa. Matoro syöksyi veteen sulavalla hypyllä. Rannan pitkillä puunrungoista tehdyillä penkeillä istusteli monta jäähdyttelemässä ja seurailemassa, kuinka jotkut rohkeat uhmasivat loppusyksyn Rapujokea.

Ja moottorivenettä, joka meinasi ajaa uimarien päältä.
”Snowie!! Seis!”
”Aaahh!!”

Veneen kyljistä ilmestyi kaksi lyhyttä siiventynkää, joiden alle kiinnitetyt moottorit köhisivät itsensä käyntiin. Paatti kohosi ilmaan muutaman metrin ennen uimarisumaa ja liihotti pöllämystyneiden polskijoiden päiden yli. Kyydistä kuului kahden klaanilaisen kiljuntaa. Toinen moottori poksahti kovaäänisesti, ja vene laskeutui veteen kivenheiton uimareista yläjuoksuun. Liidon jälkeen päättyi myös kiito, ja vene pysähtyi töksähtäen. Kepe ja Snowie meinasivat heilahtaa kyydistä.

Juuri pintaan noussut Matoro katsoi näkyä hämmentyneenä.

”Okei eli vene sinänsä toimii…”, Kepe nyökytteli.
”…vaan ei näemmä pysähdy. Kierrokset eivät laskeneet vaikka mitä tein”, Snowie huohotti. ”Tai siis kyllä se nyt lopetti…”

Veneen perämoottori tuprutti mustaa savua.

”Lento-ominaisuus…” Kepe makusteli, ja mietti mitä kirjoittaa muistiinpanolehtiöönsä. ”…toimii rajatusti?”
”Jos laittaisit sinne että pomppuominaisuus?”
”Aika hyvä. Mikäköhän tätä paattia riivaa, minä ajattelin meidän korjanneen sen ihan hyvään kuntoon viime reissulla?”

Snowie rapsutti leukaansa. ”Jaa-a. Ehkä se otti jotain osumaa silloin, kun se kyborgitorakka hyökkäsi meidän kimppuumme.”

”Hetkinen”, Tongun ääni kumisi joen rannalta. Jätti ei ollut pompannut jokeen jäähdyttelijöiden mukana, mutta laskeutui parhaillaan tikkaita pitkin veteen. ”Mehän olimme lentokoneella liikenteessä, kun se hyökkäsi.”

”Aa hei moi Tongu! Ja muut!” Snowie vilkutti. ”Sori että melkein ajoin teidän päältänne, vene karkasi vähän käsistä… ja siis, eri keikka! Vissiin se sama kyborgitorakka on syöksynyt kahdesti kimppuun kulkupeliin, jossa matkustan. Voisi puolestani lopettaa!”

Tongu nyökytteli samanmielisenä, nyt jo vedessä. Matoro ui vierelle. ”Minäkin olin aika lähellä sillä ekalla kerralla. Vaikka välillä tuntuu, että olisin ollut Kaya-Wahissa saakka…” jään toa puuttui keskusteluun. Muutama muukin klaanilainen ui veneen vierelle, vaikka olikin aika kylmä.

”No nuohan ovat niin vanhoja juttuja, että minäkin olin paikalla”, joessa kelluva Umbra lisäsi.

”Niinpä, niinpä”, Snowie mutisi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Umbra!”

Kepekin nousi seisomaan moottorin ääreltä ja hypähti veneen laidalle, melkein horjahtaen Rapujokeen. ”Umbra!”

“Kepe! Snowie! Ei olla nähty hetkeen. Vieläkö naamioitumiset onnistuu ja syntyykö mahtinaamioista keksintöjä?”

”Joo!” Kepe tarttui innokkaasti. ”Saimme juuri yhdellä laitteella Avden nuken siepatuksi! Siinä oli mahtinaamioitakin kiinni, ja sitten kaikenlaisia muitakin komponentteja. Eräs parhaista töistäni!”

Snowie näytti peukkua vierellä. ”Jep! Minä tein voileipiä!”

“Minkä niistä nukeista? Sen vaalean miekkajäbän?” Umbra ei tiennyt pitäisikö jo nyt kertoa nukketapauksesta vai säästellä sitä seuraavaan kohtaamiseen Tawan kanssa. Pilsneri alkoi tosin jo vaikuttaa.

Matoroa puistatti, eikä se johtunut Rapujoen kylmästä virrasta.

”Ei ei, tämä oli ihan toinen nukke!” Kepe kertoi. ”Tämä oli- oho, kappas!”

Veneen perämoottori alkoi taas päristä.

”Mitenkäs se nyt noin heräsi eloon?”

Laite otti kierroksia, ja lumiukon vene lähti liikkeelle. Uivat klaanilaiset hajaantuivat ympäriltä. ”Oho, jahas”, Snowie höpötti. ”Meidän matkamme näköjään jatkuu, kun tämä ei nyt oikein tottele…”

Vene liikkui päristen ylävirtaan. ”Jatketaan näistä myöhemmin!” lumiukko huusi uimareille, kun paatti loittoni. Kepe vilkutti vierellä.

”Toivottavasti ne saavat sen pysäytettyä ennen Hautajärveä”, huokaisi Tongu.

“Semmoinen kohtaaminen. Tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Muistatteko kun Guartsun koira karkasi?”

Jostain saunan kätköistä syöksyi vaalea koira kuullessaan sanan ”koira”.

“Fabio!” Umbra tervehti suosituinta klaanilaista. Koira haukkui iloisesti ja heilutti häntäänsä. Koira säntäsi veteen iloisesti.

”Ja jahtasi Joyn lintua varmaan Lehuun asti”, Matoro sanoi ja sukelsi pois näkyvistä.

Veden hieman liian kylmäksi todennut Umbra kiipesi pian takaisin laiturille ja kaatoi koiran juomakuppiin kaljapullostaan. Tongu veteli pitkiä rintavetoja isoilla käsivarsillaan ja antoi viileän veden virrata ympärillään. Uimarit palasivat rantaan melko pian, ja kolmikko jäi hetkeksi istumaan riviin terassille. Saunasta kuului iloista keskustelun kakofoniaa. Oikeastaan he olivat lähinnä hiljaa hetken – se oli sellaista tyytyväistä hiljaisuutta, mikä saattoi vallita toistensa hyvin tuntevien välillä, eikä tuntunut siltä, että kenenkään olisi pitänyt sanoa mitään.

Auringot olivat jo laskeneet mailleen, ja Bio-Klaanin linnoituksen suuri torni piirtyi terävänä ja kauniina iltaruskoa vasten. Valitettavasti sen juuressa loisti myös Klaanin uusin vanki kuin jokin xialainen mainostaulu. Joen takana näkyi kivetetty penger, jossa muutamasta ravintolasta tulvi lämmintä valoa; kaupat olivat jo sulkeneet tältä päivältä ja vetäytyneet asumuksiinsa kaksikerroksisten rakennusten yläkertoihin. Toisella puolella joku skakdi heitti tupakantumpin veteen ja asteli katujen varjoon. Pari kewaa nokki ruokakääreitä kivetyksellä.

”Mennäänkö saunaan”, sanoi Umbra.

”Joo.”

”Joo.”

Meno sisällä oli ehkä hieman rauhoittunut, kun illan kävijäpiikissä tulleet alkoivat pikkuhiljaa poistua ja varmaankin valmistautua aikaisin heräämiseen. Tilaa oli tällä kertaa hieman enemmän, ja kolmikko sai kuumemmat paikat kauempana kiukaasta.

“Puhuitte Laivastosta aikaisemmin. Tässä vilvotellessa mietin miten tämä sotatila on vaikuttanut teidän arkeen? Ei varmaan ole enää samanlaisia Turkasen hakureissuja kuin aikaisemmin?” Umbra pohti ja nautti saunan kuumimman paikan lämmöstä.

”No, niin, arki on muuttunut ihan kokonaan, kun ennen lensimme saarelta toiselle ties millä verukkeella, ja nykyään lennämme vain ’tositarkoituksella’ ja yleensä sotaisalla sellaisella. Merisaarron takia saarelta ei ole turvallista poistua, ja valtaosa tehtävistämme on Lohrak-hävittäjäkoneiden käyttöä. Laivaston väestä moni on kuollut, eli leikki on ollut jo pitkään kaukana.” Tongu siemaisi pilsneriään. ”Onneksi osa vapaa-ajasta on entisellään. Juuri muu ei.”

”Ainakaan nazorakeja ei ole näkynyt täällä meidän taivailla sitten sen yhden kerran”, Matoro mietti. ”Nyt kun mietin, niin en kyllä tiedä oikein mitään siitä, millaisia taisteluita te olette käyneet. Kuinka paljon niitä tehtäviä ylipäänsä on?”

”Ei päivittäin, mutta ihan tarpeeksi usein kuitenkin”, vastasi Tongu. ”Tiputamme varusteita Hydrukaan tai suoraan kentälle, annamme tulitukea tarpeen mukaan vahvoihin kohtiin ja hoidamme välillä harhautuksia. Ilmavoimilla voimme pitää vihollisen välillä varpaillaan. Mutta se on tarkkaa työtä. Meillä on enemmän hävittävää kuin niillä. Meille jokainen menetys on tragedia ja oikeasti merkittävä osa vahvuudesta. Eipä sillä, administonkin linja on hyvin varovainen.”

”Nii-in”, Matoro huokaisi. ”Troopperista ei ole kai mitään uutisia?”

”Ei minun korviini, mutta zyglakeista saa harvinaisen vähän tietoa lentämällä muutenkaan – vaikka ne ovatkin niin isoja pirulaisia.”

”No, toivotaan parasta”, Matoro mietti ja pyöritteli juomansa rippeitä. ”Hei Umbra, ei koskaan ehditty puhua siitä, siis miten se Zyxax-juttu meni? Se oli jotenkin hämmentävän tehokasta toimintaa jopa sinulta.”

Umbran muistikuvat Avra Nuista olivat hajanaisia. Hän ei ollut oma itsensä, tosin ei Kraakaan ollut. “No meitä oli siellä lisäkseni viisi toaa. Kraa oli liitossa Zyxaxin kanssa. Menetimme juurakkojen Ornokan siellä, mutta pääsimme Zyxaxista ja tämän joukoista eroon. Nurukanin ja Delevan te molemmat varmaan muistattekin.” Kraa olisi halunnut piirtyä johonkin läheiseen varjoon, mutta malttoi mielensä. Juuriadminin tapaaminen sattui yhä sen itsetuntoon, eikä varjon julkinen esiintyminen olisi ainakaan auttanut Umbraa.

”Perus. Miten sinä siis edes tiesit että Zyxax oli siellä?”

“Kraa lähetti minulle viestin. Halusi tapella. Perus poikain juttuja”, Umbra naurahti. Asian kuittaaminen huumorilla tuntui parhaalta tavalta ohittaa se, miten pahat jäljet tapaus oli häneen jättänyt.

”Okei, no kuka näistä tietää”, Matoro sanoi ja viilensi itseään luomalla jäähilettä suoraan otsalleen.

Tongu pyöritteli silmiään. ”En tajunnut tuosta mitään, mutta sen siitä saa, kun kysyy toalta. Mutta sinähän sieltä ulkopuolelta juuri saavuit: Niin miten pääsitte Domekin kanssa merisaarron läpi, ja yleensäkään Klaaniin? Eihän teillä ollut edes moottoria.”

“Siis Kraa on mielessäni asuva makutan Kraata. Ja siis pääsimme tuosta saarrosta läpi Domekin loihtimalla harhakuvalla. Itse olen vielä ihan lopussa elementtivoimieni suhteen, mutta hän taikoi meidät tänne läpi renkaasta. Domek on taitava purjehtija, kuin kotonaan merillä. Itse olen yleensä matkustanut kanistereilla”, valottu kertoi.

Tongu rapsutti pääkilpeään. ”No, kuulostaa ihan hyvältä minusta, ja voisin vaikka jututtaa vähän Domekia tuosta harhakuvitteluasiasta, jos se vaikka toimisi ilmalaivoihin.”

”Tehän voisitte kokeilla illuusionaamiota? Ja tietty jotakuta joka osaisi käyttää sitä…” Matoro ehdotti.

”Kyllä me sitä teimmekin, muutamia postikuljetuksia Lohrakilla niin, että kyydissä on ollut Isä Rusko Mahikinsa kanssa. Mutta jalolla naamiolla ei voi naamioida sen suurempia aluksia, eivätkä ne tehoa tutkaan. Joten niillä pitää naamioitua joksikin isoksi ja lentäväksi, niin kuin merilinnuksi, ja toivoa, ettei nazorakit ole kuuloetäisyydellä ja epäileväisellä mielellä.”

“Me valotut opimme ensimmäiseksi taittamaan valoa, joten pienen aluksemme naamioiminen ei ollut niin ihmeellinen temppu. Periaatteessa Hunan efekti puiseen paattiin”, Umbra kertoi ja siemaili pilsneriään.

”Ja kyllä siitä pääsee pienellä aluksella ja tuurilla läpi”, Matoro huomautti. ”Ei mitään merisaartoa ole tehty pysäyttämään yksittäisiä veneitä. Tosin viime reissustani on pari kuukautta, että en tiedä, onko siitä tullut vaikeampaa. Tai ehkä Kapura oli vaan tosi hyvä vesillä liikkuja…”

“Vaaditaan ehkä toan tyhmänrohkeutta merisaarrosta läpi menemiseen”, Umbra naurahti.

”Mutta näittekö te niitä ylipäätänsä? Partioivia nazorak-laivoja?” sanoi Tongu yrittäen saada jotain irti aiheesta.

“Näimme yhden nazorak-aluksen siluetin. Domekin kiikarilla erotimme sen jossain kaukana.”

”No niin, missä ilmansuunnassa se oli, ja mitä reittiä yleensäkään tulitte? Hittolainen, minä en edes tiedä, että mistä te lähditte, muuta kuin Metru Nuilta kauemmin aikaa sitten”, Tongu sanoi terävästi.

“Zorakin hovi oli jossain Xian ja koillisen meriportin välillä. Tulimme sieltä suorinta tietä tänne. Emme nähneet frosteluksia, ilmapiraatteja tai lentäviä manaatteja jos sitä mietit. Tulimme suoraan idästä”, sanainen arkku aukeni.

”Voi Zorak, Zorak, Zorak. Niinpä tietenkin. No, et ole ensimmäinen klaanilainen, joka palaa mysteerisesti Zorakin hoivista, joten mikäpä siinä. Näittekö laivan ennen vai jälkeen Päättisiä, ja satuitteko huomaamaan mitään torakkatoimintaa niiden lähellä? Lentävien manaattien syysmuutto on tietenkin tältä vuodelta jo loppunut, niin siinä ei ole mitään ihmeellistä.”

“Ennen Päättistä näkyi laivoja. Ja Päättisillä näkyi valoja, paitsi Pär-Nuilla oli todella pimeää verrattuna tavanomaiseen. Ei yhtään semmoinen reissu kun Sugan kanssa joskus käytiin”, Umbra yritti muistella öistä saapumista kotiin.

”Hyvä, ettette yrittäneet rantautua Pär-Nuille, koska peräännyimme sieltä jo viikkoja sitten”, huomautti Tongu. ”Ja niin meni tämäkin saunailta työasioista puhumiseen. Pistähän Boi vähän löylyä!”

Boi teki työtä käskettyä. Sauna oli jo rauhoittunut melkoisesti.

”Tervetuloa toien hommiin”, Matoro sanoi Tongun suuntaan. ”Työasioita ei oikein voi päästä pakoon…”

“Joillain teistä on työ”, Umbra naurahti. ”Itse en vielä tiedä mitä aion tehdä kun en ole enää mode. Tawa käski minun pitää hetken taukoa. Löytää itseni taas uudelleen. Ehkä pitää harjoitella taas erätaitoja uudelleen.”

”Kai sinulle jotain hommaa muurien korjailusta, majoitusten rakentelusta ja vaikka vartioinnista löytyy”, sanoi Tongu. ”Jos voimat sen sallivat. Eiköhän sauna niitä ainakin palauta.”

”Joku voisi luulla, että päämoderaattorin hommista olisi saanut näihin kokemusta”, Matoro virnuili. ”Mutta suurin osa ajasta taisi mennä seikkailemiseen pitkin Välisaaria…”

”Sinulla vai Umbralla?” hekotti Tongu.

”No olin minäkin osasyyllinen siihen”, Matoro myönsi. ”Se tuntuu aika eri elämältä nyt…”

“Pitäisi ainakin korjauttaa tuo viheliäinen haarniska ensitöikseen. Kapuralle sitä ei voi enää viedä.”

”Tunnetko Bloszarin?” Matoro kysyi. ”Aika uusi tyyppi. Sillä on paja Zeruelin tehtaalla, se on aika hyvä näissä. Viritti tämän käteni.”

“En muista tyyppiä. Laitan muistiin tuon”

”Ihme homma tuo käsijuttu muuten”, sanoi Tongu. ”Jotenkin se yhdistää teitä kahta ja kaikkia merirosvoja… tai siis ei nyt toilla yleensä puutu toinen käsi. Mutta teillä puuttuu. Ja Ämkoolla vissiin. Ja kahdelta sen vei se Avden nukke, eri kaveri kun se joka nukkuu katolla. Milloin sinä Umbra liityit tuohon kerhoon… Jos saan kysyä? Ei kai sekin ollut se nukke?”

“Kraatani vei tuon käteni joskus kesällä. Kasvatti siitä itselleen ruumiin. Perus makutataikaa. Olen pitänyt tykkiä siitä asti, tosin Metru Nuilla kokeilin konekättä. Sekin sitten tuhoutui Tiedon torneilla. Ehkä minun ei kuulu hankkia mitään kättä tähän tilalle. Käytin Nimdan siruakin makutamaisella varjokädellä.”

Tongun mieleen tuli Nui-Koron metsässä aavemaisena loistanut Ämkoon varjokäsi, jonka luonnottoman vahvat sormet puristuivat Harkelin kurkun ympärille. Jätti liikahti levottomasti.

”Aiva, aivan… tosin yhdellä kädellä voi tehdä aika paljon vähemmän juttuja kuin kahdella”, aloitti Tongu pyrkien johonkin vitsikkääseen kulmaan tilanteen keventämiseksi.

”Niin siis hanki nyt hyvä mies parempi käsi jos voit”, Matoro oli samaa mieltä. ”Voidaan selvittää, onko meillä osat tehdä toinen tällainen kuin minulla.”

”Niin kuin kädellä voi ampua tykillä, mutta tykillä ei voi… kätellä… tai siis niin kuin vaikka yksinkertaisen solmun sitominen on lähes mahdotonta yhdellä. Voileivän tekeminen on helkkarin vaikeaa. Ja Domekkikin taisi soutaa suurimman osan tyynistä keleistä?”

“Niin. On tuossa ihan hyviä pointteja. Kyllä minä sain tungettua airon tykkiini. Soudin sillä ihan hyvin. Ehkä minä hankin jostain uuden käden. Nyt en voi edes luoda elementtikämmentä tähän. Mordus käytti Tiedon torneilla lähes kaiken elementtivoimani ja Zorakilla ei ollut luonnonvaloa missä latautua.”

”Eipä ole juuri Välisaarillakaan tähän vuodenaikaan.”

”Valon toat vaan luo kiinteitä juttuja valosta”, Matoro ihmetteli. ”Kyllä te olette aika legendojen tyyppejä. Muut elementit sentään tottelee jotain logiikkaa… paitsi painovoima. Mutta muut.”

“Xialaiset hologrammit on vain meidän taiasta jatkettuja”, Umbra tokaisi.

”Hei Tongu. Minkä elementin valkkaisit, jos sinulla olisi joku niistä?” Matoro kysyi äkkiä.

”Hei, olen miettinyt tätä. Tulella voisi kokeilla höyrykoneita helposti. Ja kasvillisuusvoimilla voisi tehdä niitä puulajeja, mitä tarvitsemme Lohrakien potkureihin. Mutta ehkä tämä on vähän tylsä ajattelutapa? Jos olisin Ajan Jättiläinen, voisimme kääntää aikaa taaksepäin ja kertoa Manulle, ettei sen kannata tehdä nazorakeja vaan vaikka joku kiva… no, ehkä se tekisi mistä tahansa ötökästä saakelin vaarallisen. Voisimme tarjota hänellä jotain logarytmejä ja pitää hänet kiireisenä.”

Matoro nauroi. ”Joo onhan tuo ehkä vähän tylsä tapa ajatella elementtiä. Vaikka eihän meistä kukaan sitä valitse. Oikeasti lähestyisin sitä sen kautta, että mikä tuntuu sinulle jotenkin kotoisalta, ehkä?”

”No, ilma tavallaan. Mutta olen viettänyt eniten aikaa onu-tyyppien kanssa, niin ehkä kuitenkin maa. Ne ovat oikeastaan perheeni. Ja ainakin tavallisilla saarilla onu-matoralaiset viettävät eniten aikaa kiinnostavien mekaanisten järjestelmien kanssa, ehkä sekin kuuluu elementtiin.”

”Niin, onhan se paljon enemmän kuin vain voimia, kun matoraneistakin selvästi huomaa näitä eroja”, Matoro pohti. ”En nyt tiedä että miten paljon ne on jotenkin synnynnäisiä ja miten paljon opittuja, sanoisin kumpaakin, mutta kyllähän maaväki on yleensä aika suoraselkäistä ja, no, semmoista suoraviivaista. Vaikka ainahan on niitä poikkeuksia.”

“Nurukan ainakin vaikutti aika suoraviivaiselta Metru Nuilla. Halusi selvittää oman menneisyytensä ja onnistui siinä.”

”Hyvä kuulla. Vaikutti kunnon kaverilta silloin pajallani”, sanoi Tongu.

“Jotenkin se ja Deleva ehtivät liittyä klaaniinkin tämän syksyn aikana. Eivät varmaan edes ehtineet ottaa omia huoneita. Mustan Käden kenraaleja vain ilmestyy Klaanin jäsenlistalle”, Umbra nauroi.

”Jaa, sekin on semmoinen?” ihmetteli Tongu. ”Eikä kukaan teistä oikein edes tunnistanut sen logoa, kun se löytyi sen Deleva-kaverin kädestä. Keitä muita on? Jögge tietenkin. Nui-Pogoko? Sekin on metrunuilainen.”

”Kuinka moni ehti edes nähdä jonkun Delevan käden silloin?” Matoro kysyi. ”Tai siis minä ainakin jätin sen niille, jotka tiesivät tekniikasta jotain.”

“Deleva paini Geen kanssa. Siinä rytäkässä se käsi meni ensin rikki”, Umbra muisti. “Deleva ja skakdit on aina räjähtävä yhdistelmä.”

”Se oli viattomampaa aikaa”, mielsi Tongu. Long Boi oli lähtenyt pesulle, ja jätti veti kiulun lähemmäksi ja kaatoi vettä kiukaalle.

”Sanopa muuta”, Matoro huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi seinään rennosti.

“On kyllä hienoa olla taas kotona, vaikka niin paljon onkin muuttunut”, Umbra nautti löylystä. “Viattomampia aikoja ei oikein voi takaisin saada.”

”No, meillä kaikilla on rankkoja kokemuksia myös niitä viattomia aikoja edeltäviltä ajoilta, joten turha sitä on liikaa romantisoidakaan. Ne tulee ja menee, elämän vuorovedet”, filosofoi Tongu ja kävi pitkäkseen ylälauteille.

”No on”, Matoro jatkoi samansuuntaisella sekoituksella alkoholia, väsymystä ja raukeutta. ”Mutta silloin täällä kotona asiat oli kunnossa ja sitten oli välillä ikäviä hommia. Nykyään se ikävä on perustila ja siellä on seassa välillä hyviä asioita…”

”Kellä oli, kellä ei”, sai Tongu tuijotellen kattoon. ”Meinaan aikoja ennen Klaania. Onko teidän vanhat kotisaarenne vielä tuolla jossain?”

”Ah, niin”, Matoro vastasi ja meinasi sanoa, että kyllähän useimpien kotisaaret on olemassa vaikkei siellä ollutkaan hetkeen. Mutta ehkä Torangan tapauksessa se ei ollut ihan niin.
”Kotisaareni… tai ensimmäinen kotisaareni on tosiaan Kristallisaarilla, semmoinen sateinen ja kolea paikka. Olihan siellä omat haasteensa. Semmoista syrjäseutujen matoran-elämää mitä näkee tosi monissa paikoissa, kun matkustaa.”

”Käytkö siellä koskaan?” kysyi Tongu kiinnostuneena.

”Pari kertaa, jos olen sattunut olemaan sillä suunnalla. Mutta en ole nyt pitkään aikaan. Se seutu on aika kaukana kaikesta…”

Umbra oli miettinyt omaa suhtautumistaan siihen, mikä lopulta oli tämän koti. Kalja oli voidellut hänenkin puhehalujaan. “Valottujen legenda kertoo, että me olemme kotoisin Maailmaa Ruokkivasta Maasta, jostain ytimestä. En itse muista niistä ajoista mitään. Metru Nui oli kotini, mutta toaksi muuttuminen sodan aikana muutti suhtautumistani kaupunkiin. Pelastimme sen Varjotulta, mutta se ei ollut vaelteleville toa-sotureille koti. Kaupunki tuntui todella ahtaalta ja Dume ei pitänyt meistä tyhjäntoimittajista. Klaanissa voi sentään olla ja asua.”

”Niin, ehkä sitä on paha laskea, jos siitä ei muista mitään. Sitä ydintä. Kun matoralaiset muutenkin… tulevat jostain, mutta eivät muista sitä. En ole kyllä koskaan ajatellut, että olisit Metru Nuilta, kun niin moni toa on ollut siellä aikansa, mutta harva on sieltä kotoisin.” Tongu mietti asiaa hetkisen. ”Se olikin sota, joka kiinnosti kaikkia. Meillä on sota, joka ei kiinnosta ketään. Toa-armeijasta olisi apua.”

”Tai edes niistä vahkeista…” Matoro sanoi ja varmaan ajatteli täysin eri asiaa kuin kukaan muu.

”No, ne kyllä kylmäävät selkäpiitäni vähän väärällä tavalla, että mieluummin toia”, sanoi Tongu ja hekotteli itsekseen. ”Vaikka ainakaan vahkeilla ei ole päässään kraa-kraa-kraataa joka vie niiden käden ja on samaan aikaan toisella saarella. Hehehe. Ei millään pahalla. Mustan Käden Cody oli ihan kelpo kaveri kaikin puolin eikä vaikuttanut sen keinotekoisemmalta äijältä kuin kanistereista tulevatkaan, joten mitäpä väliä sillä sitten on. Ei pahalla tuokaan.”

”Nämä vahkit, jotka eivät ole poliiseja, ovat ihan erilaisia kuin ne, jotka antoivat minulle parkkisakkoja Le-Metrussa. Niistä on tehty tarkoituksella kylmiä kellopelipoliiseja. Mustan Käden vahkit taas vaikuttivat ihan oikeilta tyypeiltä. Saraji oli kova tappelemaan ja kauhea tyyppi. Xen oli ihan mukava tuttavuus. Olikohan niitä muita edes?” Umbra pohti.

”Tapasin kanssa Aizenin – se oli vähän niin kuin meidän Body mutta vahkina – mutta hän ei selvinnyt Xialta”, Matoro kertoi. Koko asian miettiminen palautti hänet takaisin Mustan Käden tukikohtaan, ja kaikkiin hyviin muistoihin sieltä. Ehkä niistä sielukuulista ei kannattanut sanoa mitään.

”Todellinen Nimda olivat vahkiystävät, jotka saitte matkan varrella?” kysyi Tongu. ”Paitsi Saraji joka oli paha ja Aizen joka kuoli…”

Matoro jäi miettimään vertauskuvaa aivan liian pitkään. Se tuntui sellaiselta asialta, joka pitäisi selittää todella pitkästi tai ei ollenkaan. Nimdan jättäminen yhdelle niistä vahkeista ei ollut asia, johon hän haluaisi mennä siinä tilanteessa. Hän tyytyi vain naurahtamaan Tongun lohkaisulle.
”Niin, ehkä ne ovat ainoa hyvä asia, mitä meillä jäi sieltä käteen…”

”Ei kannata aliarvioida ystäviä toisilla saarilla, voivat olla vielä hyödyllisiä, eikä meillä ole niitä liikaa”, sanoi Tongu vakavampana.

”Kyllä me puhuimme tästä Klaanin tilanteesta Xenin kanssa”, Matoro kertoi. Oli jotenkin piristävää, että kerrankin joku klaanilainen oli kiinnostunut asiasta lähinnä sotastrategisesta eikä parisuhdejuorullisesta näkökulmasta. ”Niin siis hänkin on kenraali nykyään. Perus Mustan Käden juttuja. Sanoi, että kunhan asiat siellä päässä selkeytyy, niin heiltä kyllä liikenee meille apua. Sitä minä niillä vahkeilla tarkoitin, että se on ihan oikea mahdollisuus. Ja samaa ajatteli Killjoy, mutta ilmeisesti se suunnitelma ei ole mennyt ihan putkeen.”

“Toivottavasti tilanne siellä selkeytyy. Pääsisivät siitä Puhdistajasta joskus. Nurukania olisi kiva nähdä taas.”
Ei varmasti selkeydy, kun siellä on se helvetin sirukin, Matoro mietti ankeana ja kurkotti heittämään löylyä.

”Maailma on niin täynnä kusipäitä heittämättä kapuloita rattaisiin. Ottaisisivat kaikki vaan rauhallisemmin. Sitä minä vain mietin”, huokaisi Tongu.

”Saat miettiä sitä aika pitkään”, Matoro vastasi.

“Niin. Allianssista on jo itsessään kiusaa. Sitten on tämä Puhdistaja joka kiusaa meidän kavereita. Nazorakeja, Gaggulabioita, Abzumoja ja mitä muita tähän maailmaan mahtuukaan? Ja niitä Avde-juttuja myös”, Umbra mietti ääneen.

”Kuumahan tässä alkaa tulla”, Matoro sanoi. ”Mennäänkö vielä veteen?”

”Joo.”

”Joo.”

Puutarha

Parahin A.,

Minun, Racituksen ja muiden sydämiä niin kovin lämmittää kuulla, että löysit viimein etsimäsi. Tiedämme kaikki, perheesi myös, että tämä asia merkitsee sinulle paljon. Ehkä saat nyt viimein tehtyä rauhan tämän asian kanssa.

Jos sallitte, niin toivoisimme kuitenkin, että harkitsisitte muuttopäätöstänne vielä. Meidän tulee niin kovin ikävä sinua, nyt kun olet siellä sakaroissa. Sieltä on Steltille pitkä matka! Kuinka pidämme yhteyttä? Kirjeet ovat niin hitaita, enkä tiedä luotanko etelän maiden postinkantajiin. Tuskin Voittokaan rakentaa noin kauas mitään tietoverkkoja. (Vaikka tiedätkin mitä mieltä olen korporaatiosta yleisesti, nopeampi viestintäkanava tulisi nyt tarpeeseen.)

Sitä paitsi arvoisa patriarkka Acapius näytti, jos rohkenen asian näin ilmaista, hieman harmistuneelta niiden laskujen suuruudesta, jotka lähetit perheen kuitattavaksi. Eivät he suoraan sinulta mitään tietenkään kiellä (Kuten onnekkaasti tiedämme jo nuoruusvuosiltakin…), mutta kaksikerroksisen kasvihuoneen rakennuttaminen sinne keskelle erämaata-

Aristokraatti keskeytti kirjeen lukemisen. Hänen kaksikerroksinen kasvihuoneensa oli upea, eikä hän ottaisi siitä mitään kritiikkiä vastaan. Hän vilkaisi loppusuoralla olevan rakennelman kattoa, joka pilkisti puutarhaan istutetun metsikön toiselta puolelta. Kaikki tulisi olemaan täydellistä. Rattaat nyt olivat viimeinen asia, minkä hän antaisi tulla heidän unelmansa tielle.

Hän laski kirjeen pienelle kukkapöydälle ja nousi seisomaan. Istutukset olivat valmiit, polut tehty ja mikä tärkeintä, pyhättö pystytetty kaiken sen keskelle.

”Kuulitko?” aristokraatti puhui puutarhan suuntaan. Hän katsoi pientä, pylväin ympäröityä pyhättöä ja sen keskelle vastikään asetettua kanohia. ”Perheen mielestä pistin liikaa rahaa palamaan.”

Hän naurahti ja laskeutui kuistilta. Vanha rakennus oli ollut komea löytö täältä jumalan selän takaa. Se sopi heidän tarpeisiinsa mainiosti, vaikkei ollutkaan heidän yhteisen unelmansa tärkein kohta.

Puutarha sen sijaan oli. Sinne oli istutettu sinisiä, punaisia, violetteja ja vaaleanpunaisia kukkia, suuria ja pieniä. Vehreät pensaat muodostivat kulkureittejä talolta pyhätölle, lammelle ja puistikkoon. Maasto vietti loivasti lammen suuntaan. Erilaiset pienet ja keskikokoiset puut ilahduttivat monipuolisilla muodoillaan, ja muutama suuri puu levitti viileät varjonsa niin, että minä kellonlyömänä tahansa saattoi puutarhasta löytää rauhallisen paikan istua. Jokainen istutus oli harkittu osa kokonaisuutta – steltiläisen komea, mutta silti paikan luontoa parhaansa mukaan kunnioittava. Lammenrannan pieni sauna oli luonteeltaan steltiläinen sekin, joskaan ei aristokraattinen, vaan peikkotyylinen. Pieni peikkosauna oli aina ollut osa heidän haavekuvaansa.

”Tietysti”, aristokraatti puheli kävellessään hiekkapolkua pensaiden keskellä ”jos olisin käyttänyt vähän vähemmän rahaa, ehkä lopputulos olisi ollut hieman lähempänä sinun näkemystäsi parhaasta mahdollisesta puutarhasta… Hieman, miten sinä kuvailitkaan, ’maanläheisempi ja luonnonmukaisempi.'”

Hän piti pienen tauon. Pehmeä tuuli viipyili puiden lehvästössä ja sai ne kuiskailemaan. Mullan ja elämän tuoksu täytti hänen sieraimensa.

”Minun oli kuitenkin pakko luottaa omaan harkintakykyyni, kun olit poissa… osasin suunnitella vain sellaisen puutarhan, minkä näin omissa haavekuvissani, aina silloin kuin tästä puhumme. Toivon kuitenkin… toivon että näet myös itsesi tässä.”

Vastausta ei kuulunut, mutta aristokraatti tunsi hyväksyvän tunteen täyttävän rintansa. Se ympäröi hänet kuin pehmeä melodia. Tällaisina hetkinä hän ei muistanut tai osannut kuvitella, kuinka oli selvinnyt ikävästä heidän ollessaan erossa.

Laululinnut visersivät puistikossa. Aristokraatti ei tuntenut kaikkia etelän lintuja, mutta kauniisti ne lauloivat joka tapauksessa. ”Niin, tuntuu kelpaavan teillekin”, hän sanoi laulajille.

Hän pysähtyi. Hiekkapolulle hänen eteensä oli katkennut sininen kukka. Aristokraatti kumartui poimimaan sen ja pyöritteli sitä käsissään. Kukka oli polulla maatessaan jo nuutunut, mutta joku elämän kipinä siinä vielä kyti. Hän naurahti pienesti ja harppoi takaisin kuistille. Hän nappasi pöydältä tyhjän lasin ja haki siihen lammesta vettä. Seuraavaksi hän pisti kukan lasiin ja kiikutti sen puutarhan keskuspyhätölle.

Maljakko löysi paikkansa suhisevien puiden katveesta, maailman parhaan puutarhan keskeltä. Aristokraatti hymyili.

Valottujen paluu

Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.

Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.

Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.

Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.

Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.

Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.

Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.

Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.

VALOTTUJEN PALUU

Bio-Klaani

Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.

Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.

Ilmavalvontavalo haravoi taivasta konkreettisena muistutuksena sodasta. Aurinkojen kajo maalasi Admin-tornin huipun punaiseksi.

Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.

”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.

”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.

Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.

Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.

Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.

”… Toa Umbra?” tämä kysyi.

”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.

Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.

”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.

”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”

Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.

”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.

Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.

Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.

Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.

Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.

Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.

”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”

Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.

Toat katsoivat toisiaan.
”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.

Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.

Admin-siipi

Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”

”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.

”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.

”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?

”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.

”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.

Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.

”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”

Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.

”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.

Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.

”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?

”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.

Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.

”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.”
”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”

Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”

Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”

”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.

”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.

”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.

”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.

”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”

”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.

Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.

”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”

”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”

”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”

Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.

”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti.
Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan.
”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.

”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”

”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.

Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.

”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.

Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.

”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”

”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”

”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.

”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.

”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
Umbra nyökkäsi.
”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.

”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.

”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”

”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”

”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.

”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.

”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”

”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”

Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.

”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”

Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.


Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.

Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.

Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.

Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.

”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?

”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.

”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”

”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.

Same huokaisi ja jatkoi.
”Mitä tapahtui Pegghulle?”

Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.

”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”

”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”

”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”

”Ja miksi hän jäi Zakazille?”

”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”

Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.

”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.

”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”

”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”

”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”

”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”

”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.

”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”

”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”

”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”

Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.

Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.

Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.

”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.

”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”

”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”

”Joskus maailmakin on arvaamaton.”

Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.

”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.

”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.

”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.

”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”

Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?

”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”

Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”

”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.

”Otin kävelyn.”

Same huokaisi jälleen.
”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”

Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”

Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.

”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”

Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.

Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.


Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.

”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”

Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.

Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.

”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.

”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.

Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”

”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.

”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”

”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).

Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…

Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.

Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.

”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.

Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.

Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.

”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”

”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”

Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.

Umbra katsahti toa-veljensä kirjaan.
”Domek suositteli Huudon Vaeltajien lukemista. Oletko lukenut niitä?” Merimatkan arvausleikki oli tuoreessa muistissa.

”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”

”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”

”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”

”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.

”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?

”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.

”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.

”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”

”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.

Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”

”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”

”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”

”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.

”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”

”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”

”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”

”Aika runollista”, Umbra mietti.

”Heh, joo.”

Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.

”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”

”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.

”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.

”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.

Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.

”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”

”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”

”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”

”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”

”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.

”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.

”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”

”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.

”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”

”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.

”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”

”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.

”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”

”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”

”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”

”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”

”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”

”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.

”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”

”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.

”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”

”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.

”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”

”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.

”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.

”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”

”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”

”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.

”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.

Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.

”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”

”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.

”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”


Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.

Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.

Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.

Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.

Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.

Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.

Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.

Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.

Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.

“Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.

Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.

Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.

Ja hyvä niin.

Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.

Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.

Gnomoni

Pohjoinen Manner, viikkoja sitten

Pölyinen erämaa hohti punaisena laskevien aurinkojen valossa. Tähän kellonaikaan varjot olivat pisimmillään, ja jopa ratavartijan kupolitupa langetti niin pitkän pimeyden, että se ulottui aina rotkolle saakka. Kanjonin seinät hohtivat nekin punaisina, joskaan eivät aurinkoinlaskun takia – mikään taivaankappale ei loistanut valoa rotkon syövereihin. Lämminsävyinen hehku oli seurausta kanjonin pohjalla leimuavasta junasta, jonka ilmiliekeissä roihuavat vaunut erottuivat ylös luonnonmuodostelman reunalle asti. Palavasta lastista ei ottanut ylhäältä käsin selkoa, eikä tässä vaiheessa luultavasti lähempääkään. Niin palanutta elektroninen romu jo oli.

Näkymää katseleva parivaljakko kyllä tiesi, mitä juna oli kuljettanut. Siksihän selakhi oli sen rotkon pohjalle syössyt, tietenkin.

”Minä en tiedä ketään muuta, joka keräilisi vahkien osia tuolla intensiteetillä”, ääni selakhin vieressä totesi.

Robotinosien palamisesta kantautui vain vähän ääntä ylös saakka, mutta haju kohosi savupatsaiden mukana.

”Siksi tämä onkin pitänyt minua kiireisenä”, Cyrenda vastasi. Hän kiikaroi keskittyneenä aiheuttamaansa onnettomuutta ja etsi liikettä. Sitä ei onneksi näkynyt – hän oli varmistanut, että junan vartijat ja henkilökunta olivat kaikki kaukana täältä.

”Teit aikaisemmat iskusi huomaamattomammin”, ääni hänen vierellään jatkoi. ”Tuliko kiire, vai loppuiko kiinnostus?”

Cyrenda laski kiikarin käsistään, mutta oli tottuneesti kääntämättä katsettaan puhujan suuntaan. Selakhi mutisi vastauksensa: ”Harkittu valinta. Operaatioiden yksityiskohtia vaihtamalla kaavaa on vaikeampi nähdä.”

”Hmm, niinpä kai. Sinua ei huoleta, että jätät liikaa jälkiä?”

”Lopettelen tehtäväkokonaisuutta joka tapauksessa. Sabotaasin tehokkuus laskee tästä eteenpäin, kun Puhdistaja tajuaa mitä on tapahtunut. Siitä eteenpäin pelkkä vainoharha ja valvonnan lisääminen hidastavat rattaiden raksutusta samaa tahtia kuin satunnaiset lähetysten tuhoamiset.”

Cyrenda kääntyi kannoillaan ja asteli kauemmaksi rotkolta, kohti radanvartijan tupaa. Hänen kollegansa seurasi.

”Kutsut häntä Puhdistajaksi… yhäkö hän muka on Metsästäjien listoilla?”

”Ei enää. Irtisanomisen syynä oli, ja lainaan nyt suoraan, ’varojen väärinkäyttö’…” Cyrenda vastasi ja avasi kupolimökin oven. Hän astui sisään ja heilautti repun selkäänsä. ”Lähteemme mukaan on kyllä aika ilmeistä, että Varjottu on viittä vaille aloittamassa täyttä Puhdistaja-jahtia.”

”Voimmeko käyttää tätä jotenkin? Ja luotatko lähteeseemme?”

Cyrenda astui mökistä ulos. ”Täysi gangsterisota ei sovi tavoitteeseemme juuri nyt. Ja lähde on kyllä luotettava. Syvällä roolissaan, mutta luotettava.”

Selakhi astui kollegansa viereen – tai hän oli melko varma tehneensä niin. Näkymätön agentti piti tarkan sijaintinsa usein omana tietonaan. Myös työyhteisön sisällä.

”Jerbraz”, Cyrenda jatkoi. ”Keiden sinä luulet paikallisten ajattelevan olevan syypäitä tähän iskuun?”

Näkymätön ritarikuntalainen mietti tuhottua kuormajunaa hetken. ”En ole varma. Liian tarkkaa työtä skakdeille, liian väkivaltaista matoran-bandiiteille…”

”Liikkuukohan näillä main huhuja niistä… todellisista sabotaasin mestareista?”

”Nyt en pysy mukana.”

Cyrenda kiristi varusteidensa hihnoja ja tarkasti, että jokainen kiekko oli paikallaan. Ritarikunnan pikasiirtymä-kanokat olivat tarkkuutta vaativia työkaluja. ”Tiedäthän… pimeydestä iskevät rahit? Näkymätön riesa?”

Jerbraz ei vastannut mitään.

Cyrenda jatkoi. ”Apinat…”

”Mitä?”

”Niin, tunnet toki myytit noiden rahien salaisesta sodasta? Ehkä täällä on samoja myyttejä? Ja ehkä paikalliset ajattelevat apinoiden olevan iskujen takana.”

”Vaikea uskoa. Apinoiden syvempi olemus on niin äärimmäinen mysteeri… Ontologisen Koulun oppineet uskovat, että niin syvät mysteerit pohdituttavat jopa Suurta Henkeä. Ja jos joku on mysteeri itselleen Mata Nuille, on niiden koko olemassaolo parhaimmillaankin kyseenalaista. Nekö siis apinat, joiden olemassaolo itsessään on maailman suuria mysteereitä?”

Cyrenda nyökkäsi. Jerbraz huokaisi.

”Ei, en usko paikallisten luulevan apinoiden olevan iskun takana…” Jerbraz vastasi, ja piti pienen miettimistauon. ”Onko tämä jotain sellaista huumoria, jota sinä ja… oliko tämä joku sinun ja Glennhun vitsi?”

Siihen selakhi ei vastannut mitään.

Mata Nuin Ritarikunnan agentit aloittivat jalan vaelluksensa Pohjoisen Mantereen erämaassa. Heillä olisi tietysti ollut käytössään muitakin kulkemisen muotoja – kuten Cyrendan yllä roikkuva, teleportaatio-kanokoin päällystetty liivi – mutta kaikki tavat siirtyä paikasta toiseen jättivät joitain jälkiä. Jalkapatikka oli vähiten epäilyttävä ja vaikeiten tunnistettava. Cyrenda oli melko varma, että Puhdistajan organisaatio oli jo oppinut lukemaan teleportaation jäämiä sabotaasioperaation aikana, joten sitä hän ei ainakaan halunnut käyttää. Ei näin lähellä iskupaikkaa.

Ehkä tuon vuoriston takana, hän ajatteli ja katsoi horisontissa siintävää, teräväkärkistä vuorijonoa. Niin laajaa verkkoa hän ei uskonut Puhdistajan voivan heittää iskun jäljittämiseksi, että tämä voisi analysoida pikasiirtymän energiajäämiä noin kaukaa. Tai jos heittäisi, olisi se jokseenkin onnistunutta vihollisen resurssien tuhlaamista.

Vuorille oli matkaa, ja illan puna oli vaihtunut yön sineen jo miltei koko taivaankannen mitalta, kun Cyrenda rikkoi taas hiljaisuuden. ”Operaatio alkaa olla nyt finaalissa”, hän sanoi kollegalleen, jonka oletti kulkevan vierellään. ”Palaanko taas Bio-Klaanin ja Allianssin konfliktin pariin?”

Cyrenda oli päättänyt olla loukkaantumatta siitä, että hänet oltiin määrätty pois Välisaarilta aviomiehensä kuoleman jälkeen. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hänen ammattimaisuuteensa ja harkintakykyynsä luotettu, nyt kun Nazorak-imperiumi oli tappanut hänen puolisonsa. Jos joltain puuttui ammattitaitoa niin operaatiojohdolta, selakhi jupisi mielessään. Ritarikunta aliarvioi nazorakien röyhkeyden ja maksoi siitä kovan hinnan, mutta ei Cyrendalla käynyt mielessäkään loukata puolisovainaataan toimimalla typerästi. Tai pahempaa, ei-ammattimaisesti.

Töiden täytyy jatkua, hän vakuutteli itselleen. Niin Glennhu olisi varmasti halunnut.

Tietysti oli järkevää, että Cyrendan ammattitaitoa tapahtumaketjun ympäriltä hyödynnettiin nyt täällä. Samaa operaatiotahan Puhdistajan hidastaminen ja Bio-Klaanin ja Allianssin tarkkailu tietysti olivat, kun riittävän laajalla perspektiivillä katsoi. Cyrenda arveli, että saisi pian siirron Välisaarille. Oikeastaan hän oli olettanut Jerbrazin saapuneen tapaamaan häntä juuri tämän tehtävänannon välittämiseksi.

”Jerbraz?” Cyrenda kysyi. Ei vastausta. Perkeleen näkymätön hiippari, taasko se lähti omille teilleen ilmoittamatta? Näin kävi joka kerta.

Ehkä yksin on kuitenkin parempi, Cyrenda ajatteli ja jatkoi vaellustaan pölyisen erämaan yössä. Yksin oli hiljaista. Ja kun oli hiljaista, saattoi meditoida. Yhteys Suureen Henkeen ja tehtävän edistäminen samanaikaisesti… se oli juuri sellaista tehokkuusajattelua, jolle Glennhu oli aina naureskellut. Nyt ei ollut naureskelijoita, tai ketään muutakaan. Cyrenda vain. Hän oli erämaassa yksin.

Mutta sitten hän tunsi väristykset selkäpiissään.

Oliko hän yksin?

Ritarikunnan kouluttama selakhi oli taitava huomaamaan, milloin häntä tarkkailtiin. Hän skannasi ympäristöään alitajuisesti koko ajan. Häntä harvoin yllätettiin.

Eikä aavikolla ollut ketään. Ei voinut olla. Cyrenda kaivoi esiin kiikarinsa. Hän skannasi ympäristönsä lämpökamera-asetuksella, naamioenergiaa-lukevalla asetuksella… eikä missään ollut ketään. Jerbrazkin oli takuulla tiessään, minne lie lähtenyt.

Silti selakhilla oli tunne, että oli havainnut jonkun silmäkulmastaan. Aivan näkökenttänsä laidalta.

Taas…

Hän käännähti ympäri. Mutta missään ei näkynyt ketään.

Selakhi kiristi tahtiaan, ja alkoi käydä päänsä sisällä riskianalyysia teleportaatioon turvautumisesta. Jos häntä tarkkailtiin jollain tuntemattomalla keinolla, Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua. Ja silloin kun Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua, asiat menivät pieleen.

Deikan rakennuspölyyn hautautunut ruumis Metru Nuilla.

Konekiväärisarjan luodit repäisemässä Glennhun kehon veriseksi silpuksi öisessä metsässä.

Cyrenda vei kätensä pitkän matkan teleportaatiokiekolle. Oli rationaalista tehdä pikainen poistuminen, jos tilanne meni liian arveluttavaksi.

Taas.

Täällä oli joku.

Cyrenda puristi kättään ja aktivoi kiekon. Lähes äänetön, vain vaivoin havaittava vihreä välähdys, ja agentti oli tiessään.

Erämaan tuuli voimistui ja nosti pölyä. Se tanssi tähtitaivaan valossa hypnoottisesti. Vaikka eihän tällä luonnonnäytelmällä ollut enää yleisöä.

Auringot olivat jo horisontin takana, ja vain kuut loistivat taivaalla.

Gnomoni

Etelä

Eteläisten sakaroiden aurinkojen sanottiin paistavan kahta kuumempina, mutta Cyrenda tiesi tuntemuksen johtuvan vain ilmankosteudesta ja tuuliolosuhteista. Auringot olivat samat kaikille, vaikka juuri mikään muu siellä kaukana ei ollutkaan samaa. Ainoastaan muutamat hänen tehtävistään olivat ikinä johtaneet hänet näin kauas etelään, eikä ainoakaan Kahgar-Wahin soisiin sademetsiin. Kasveista suurin osa oli hänelle täysin tuntemattomia, eikä rahienkaan kirjossa ollut montaa tuttua.

Kaikessa vehreydessäänkään metsä ei saanut Cyrendaa rentoutumaan. Kostean ilman tuoksu oli elämää täynnä. Lukemattomia eksoottisia kukkia. Hän oli löytänyt syvältä metsästä, vulkaanisen kallionseinämän juurelta Ritarikunnan saarelle jättämän varustekätkön, mikäli agentti jostakin syystä jäisi jumiin saarelle. Siihen oli kulunut parempi puoli päivästä, sillä metsässä liikkuminen oli toivottoman hidasta jopa hänelle. Saarelle hän oli teleportannut toissapäivänä.

Kätkössä oli ollut lisää kanoka-kiekkoja – mukaan lukien kaksi kappaletta pikasiirtymäkiekkoja. Kukaan hänen kollegansa ei tulisi niitä tarvitsemaan näin kaukana. Hän ei ollut missään yhteyksissä Ritarikuntaan viikkoihin, ja vaihtanut seutua niin usein, ettei sellaista olisikaan, joka pystyisi pysymään hänen perässään.

Hän kumartui käymään läpi varustekätkön sisältöä ja työntämään reppuunsa kaiken hyödyllisen, mutta vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Hän oli suurella todennäköisyydellä ainoa puhekykyinen olento sadan kion säteellä, niin kaukana hän oli edes kaukaisimmista etelän matoralaisten kylistä. Mutta silti tunne kalvoi häntä.

Kyllä, häntä seurattiin jälleen.

Selakhi yritti järkeillä tuntemusta. Etenkin tiheässä viidakossa saattoi olla tuhansia silmäpareja, jotka tarkkailivat outoa kulkijaa, harmittomista makakiraheista suuriin petoihin. Mutta eivät ne häntä häirinneet eivätkä olleet uhka.

Ei, se on jokin muu.

Cyrenda veti repun selkäänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Kallioita ylemmäs hän olisi helpommin havaittavissa, mutta alhaalla puupeitteen alla hän tunsi itsensä vielä haavoittuvammaksi.

Hän laskeutui kalliolta alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Killer-kädelliset huusivat ja hyppelivät puusta toiseen. Linnut, jotka olisivat halunneet vain olla rauhassa oksillaan, joutuivat aina vaihtamaan puuta mekastavien makakien tieltä.

Jos jokin näki hänet siellä, sen oli pakko olla hyvin lähellä. Kasvillisuus oli niin tiheää, että näkyvyys oli usein vain pari metriä. Ei kai mikään pystynyt seuraamaan häntä sellaisen etäisyyden päästä huomaamatta?

Mutta kun Cyrenda pysähtyi keskelle tiheintä mangrovemetsää ja oli täysin paikallaan, hän tunsi katseen saavuttavan hänet pian. Ei ollut mahdollista sanoa sen suuntaa, mutta jossakin se oli. Metsä oli niin tiheää, että hän ei nähnyt juuri viidakkoveistään pidemmälle, mutta silti jokin näki hänet.

Jos jokin asia liikkui siinä viidakossa, siitä jäisi merkkejä. Heiluvia oksia ja saniaisia, jälkiä mutaiseen maahan. Hän yritti etsiä niitä, mutta mitään ei löytynyt. Vain hänen itsensä taitattamia oksia. Vai olivatko ne? Hän oli siitä lähes varma, mutta siinä mielentilassa nakertava epäilys valtasi alaa.

Sen oli pakko olla hänen oma mielikuvituksensa.

Hän jatkoi puurtamista viidakon läpi. Ainakin matkan työläyteen keskittyminen sai hänet ajattelemaan jotakin muuta. Työstä se kävi, edetä sellaisessa maastossa. Vaikkei tällä kertaa täytynytkään raahata lyhykinttuista Glennhua perässä.

Mutta joka hetki, kun hän pysähtyi, ja jäi ajatuksiinsa, hän kyllä tunsi sen taas. Se seurasi häntä.

Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki vaihtoehdot. Hän oli hylännyt kaikki ajatukset jostakin näkymättömästä seuraajasta aikaa sitten. Sen piti olla jollakin tavalla aineeton – mutta myös suunnattoman nopea. Hänellä oli Ritarikunnan agenttina melko laaja ymmärrys siitä, millaisia olentoja ja voimia saattoi edes olla olemassa, eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi ollut näin sitkeä ja mahdoton.

Rationaalisempi selitys oli, että hän vain kuvitteli tuntemuksen. Että se oli jokin psykologinen häiriö, jonkinlainen vainoharhainen aistiharha. Niin hän olisi saanut kuulla, jos olisi esittänyt ongelman jollekin Ritarikunnan tutkijalle. Kuten Glennhulle, jos tämä olisi ollut mukana. Jos siitä ei jää hiukkastakaan haaviin, ei haisuakaan kemistin löydettäväksi, ei koko hiipparia ole olemassakaan, Cyrenda kuvitteli kuolleen puolisonsa virnuilemassa. Näin monta vuotta yhdessä, ja olenko minä koskaan ollut väärässä näistä jutuista? Justiinsa joo…

Cyrenda pudisti päätään. Hän oli varma, ettei tällä kertaa voinut voinut olla kyse harhasta. Tunne oli liian todellinen, liian outo itse keksittäväksi.

Siispä hän palasi uudelleen ja uudelleen aloitusruutuun. Jos se ei ollut harha-aistimus, se oli jokin, joka kulki hänen mukanaan. Jokin, joka ei ollut havaittavissa. Jokin, joka kykeni seuraamaan häntä saaresta saareen ja sakarasta sakaraan. Päivissä. Kuinka kadota tällaiselta seuraajalta? Se oli kuin yrittäisi paeta omia ajatuksiaan tai tunteitaan.

Mutta pakko oli yrittää. Niin kauan kuin tilanne jatkui, hän oli riski koko Ritarikunnalle.


Raskas sade sai itäisen Rahtapoliksen kiveämättömät kadut mutavelliksi. Korkeat, nopeasti rakennetut tiilirakennukset kohosivat kulkuväylän molemmilla puolilla ja syöksivät ränneistään lisää vettä vähäisten kadullakulkijoiden riesaksi. Kaupunki oli kasvanut tässä suunnassa jyrkkien mäkien päälle, ja kuraisen rinteen tarpominen ylämäkeen kysyi tasapainoa. Etenkin jos piti kiirettä.

Cyrenda näki paljon vaivaa siihen, ettei hänen kiireensä ollut ulospäin liian ilmeinen, mutta liikkui silti nopeasti. Pitkää jalkaa toisen eteen. Hän vilkaisi taakseen – ei mitään epäilyttävää – ja veti tumman sadeviittansa hupun syvemmälle päänsä yli.

Seuraavaan insidenttiin olisi luultavasti vielä päiviä, mutta varma Cyrenda ei voinut olla. Hän piti päänsä sisällä kirjaa kohtaamisten aikatauluista. Mitään rytmiä, kuvioita tai kaavaa hän ei kyennyt havaitsemaan. Aina kun Cyrenda huomasi, että häntä tarkkaillaan, hän vaihtoi maisemaa – yleensä teleportaatiokiekolla, mutta testin vuoksi hän oli kokeillut muitakin menetelmiä – ja sitä seurasi aina muutama päivä rauhaa. Mutta sitten se hiipi taas selkäpiitä pitkin. Tunne siitä, että joku seuraa.

Glennhu oli ollut näissä aina Cyrendaa parempi; löytämään aineistosta kuvioita. Signaalin kohinasta. Työnteko olisi niin paljon helpompaa, jos aviomies olisi vielä täällä, olisi vielä elossa, Cyrenda ajatteli. Teoria, testi, vahvistus. Tarvittaessa uusi teoria, uusi testi, vahvistus. Raportti toimistolle, märkä muisku poskelle ja päivä pulkassa. Kotiin kahville.

Mutta ei. Cyrendan piti jatkaa nyt yksin, olla ammattimainen molempien puolesta. Sen täytyi olla, mitä Glennhu haluaisi.

Cyrenda ei ollut saanut laskettua tarkkaa aikaa sille, kuinka kauan salaperäisellä varjostajalla kesti päästä hänen kannoilleen aina teleporaation jälkeen, mutta väli oli liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Ritarikunnan teknologian ja salaisten loitsujen turvin yhdenkin pikasiirtymän olisi pitänyt piilottaa Cyrenda likipitäen miltä vain seuraajalta. Ajatus siitä, että joku löysi hänet uudelleen ja uudelleen, ja aina päivissä, oli hyytävä. Mutta ei auttanut kuin toimia käytettävissä olevan tiedon mukaan. Ja sen mukaan nyt oli todennäköisesti muutaman päivän väli ennen seuraavaa välikohtausta. Ja se puolestaan tarkoitti, että nyt oli paras hetki käydä hoitamassa toimenpide. Mutta silti ripeästi.

Cyrenda harppoi Rahtapoliksen mutaisia katuja vielä pari korttelia ennen kuin kääntyi kahden teollisuushallin väliin jäävälle sivukujalle. Selakhin askeleet olivat kevyet ja ketterät, ja hän oli melko varma, ettei kukaan ollut huomannut hänen kääntyneen pois päätieltä.

Merkitsemätön metalliovi odotti häntä keskellä kujaa. Cyrenda koputti ukseen, ensin kolme nopeaa ja sitten kaksi hidasta iskua. Sitten hän odotti.

Odotti, ja tarkkaili kujaa molempiin suuntiin. Tarkkaili ylös. Häntä ei seurattu. Peikkoparivaljakko kulki katua pitkin ohi, mutta matalalla äänellä mutisevat työläiset eivät kaikesta päätellen huomanneet Cyrendaa sivukujalla.

Lopulta ovi aukesi, ja sen takaa kurkisti jaloa Komauta kantava matoran. Ei se, jota Cyrenda oli tullut tapaamaan… tai ainakin hän oli melko varma siitä. Tämä paikka huomioiden saattoi toisaalta ollakin.

”Niin?” matoran kysyi.

”Olen tullut toimenpiteeseen”, Cyrenda vastasi hiljaa.

Matoran nyökkäsi ja avasi ovea lisää, niin että selakhi mahtui sujahtamaan sisään. Hän astui alaspäin viettävään portaikkoon ja aloitti laskeutumisen. Ovi narahti kiinni Cyrendan takana. Rappu oli valaistu himmeillä valokivillä, joista puolet oli palanut pois. Aivan kuten edellisilläkin kerroilla… Cyrenda pudisti pienesti päätään. Näin taitava tyyppi, mutta lamput silti vaihtamatta.

Pienessä toimistossa portaiden alapäässä Komau-kasvo tarjoutui ottamaan Cyrendan sadevaatteen. Agentti riisui viittansa, jonka alta paljastuivat valjaat, joista roikkui lukuisia merkitsemättömiä teleportaatiokiekkoja. Ne hohtivat himmeästi valkoista ja vihreää pyhää valoa. Matoran ei kuitenkaan tuijottanut. Käy järkeen, Cyrenda ajatteli. Noita rappusia tuskin laskeudutaan ilman suurta määrää vaurautta.

Kun matoran ei puhunut sen enempää, vaan istuutui työpöydän taakse heti sadeviitan naulakkoon ripustettuaan, Cyrenda aloitti: ”Missä hän on? Kuinka pian voimme aloittaa?”

”Hän on vielä asioilla… mutta olen hänen uusi kisällinsä. Voimme käydä valmisteleviin toimiin jo, jos niin haluat.”

Uusi kisälli, Cyrenda pohti. Niinpä kai. Sama toimia nopeasti. Jos hän ei voisi luottaa siihen, mitä tässä kellarissa tapahtuu, ei hän olisi tänne tullut.

Kisälli poimi työpöydän lipastosta keltaisen pelletin ja tarjosi sitä Cyrendalle. ”Ota.”

Ei auta kuin luottaa, Cyrenda totesi itselleen ja poimi pelletin hopeisilla sormillaan. Glennhu oli ollut mestari valmistamaan erilaisia unilääkkeitä. Ei ollut oikeastaan mahdotonta, että nämä pelletit olisivat hänen tekosiaan. Cyrenda mietti vainaata aviomiestään, katetri kädessään matkalaboratorionsa äärellä. Se oli ollut jokapäiväinen näky.

Cyrenda nakkasi pelletin suuhunsa. Kisälli kaivoi työpöydän takaa pienen rullatun makuualustan ja levitti sen huoneen nurkkaan. ”Käy tähän, siirrämme sinut oikeaan huoneeseen kun hän palaa.”

Cyrenda teki työtä käskettyä ja asettui makaamaan. Hän odotti unta, joka tuli pian.


Sankka sumu peitti kaikki maat alleen. Täydellisen liikkumaton peitto syleili ja tukahdutti maiseman, niin ettei mitään näkynyt. Kuului vain. Ja mitä ääniä ne olivatkaan: lasi kilisi lasia vasten, lasi kilisi posliinia vasten, ja jossain kaadettiin nestettä astiasta toiseen. Cyrenda ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne. Glennhu keitteli kemikaalejaan jossain lähettyvillä.

Selakhiagentti alkoi astella sumun läpi ääniä kohti. Lattia hänen jalkojensa alla oli luonnottoman kova ja siinä oli jotain kaiverruksia. Ennen kuin hän ehti kiinnittää enempää huomiota niihin, hän kuitenkin huomasi kaksi hahmoa.

Ensimmäinen oli tietysti Glennhu, hänen rakas vainaa työparinsa ja aviomiehensä, nahkalakki päässään työn touhussa. Toinen sai Cyrendan vatsan kiertämään. Se oli Deika. Mielenvoimien toa oli kyllä paremmassa kunnossa kuin viime näkemällä, Tiedon tornien iskun raunioissa. Siltikin…

”Hei”, selakhi ilmoitti saapumisestaan.

Glennhu ja Deika käänsivät katseensa hänen suuntaansa. Glennhu hymyili pienesti, Deika tuijotti ilmeettömästi. Kumpikaan ei sanonut mitään: käsillä oli selvästikin tarkkaavaisuutta vaativa hetki.

Cyrenda katseli, kun hänen aviomiehensä avasi luukun Deikan niskassa. Matoran asetti kokoonkeittämänsä kemikaalikimaran toan niskaan. Luukku vain kiinni ja naps, Deikan väkevät mielenvoimat oli taas ohjattu uusiksi, Suuren Hengen tarpeiden mukaisesti.

Cyrenda huomasi jännittävänsä kehoaan. Miksi juuri tällainen hetki? Se katkeroitti jälleennäkemisen iloa. ”Onko…” hän aloitti. Hän ei yleensä kyseenalaistanut puolisonsa menetelmiä, vaan luotti tämän ammattitaitoon. ”Onko meidän oikeastaan pakko tehdä noin? Pakko ohjata hänen, tuota, tunteensa uudelleen?”

Glennhu katsoi Cyrendaa yllättyneenä. ”Se on tehokkain tapa saada työt tehtyä. Tunnemanipulaatio aktivoi mielenvoimien alitajuisetkin kerrokset. Kyllähän sinä tämän tiedät, Deika on tällaisena ihan ässä.”

Äh, Cyrenda ajatteli. Ei ollut mitään parempaa kuin kuulla Glennhun karhea ääni taas, mutta sanat jotka matoran lausui vaativat silti vastalausetta.

”Hän tulee kuolemaan”, selakhi vastasi, sättien samalla itseään siitä, että muutti jälleennäkemisen ristiriitatilanteeksi. ”Se mitä teemme Deikalle tulee tappamaan hänet Metru Nuilla.”

Deika pälyili ympärilleen sumuisessa maisemassa, ketä lie Glennhun ohjelmoimaa rakasta etsien. Toa näytti haavoittuvaisemmalta ja viattomammalta kuin oli oikeasti näyttänyt, ollessaan vielä elossa. Sen Cyrenda toki ymmärsi.

Glennhu huokaisi. ”Tätä tämä oli. Minä olin aina tällainen. Älä yritä muutta tosiasioita, vaan ole ammattilainen ja katso faktoja silmästä silmään.”


Cyrenda avasi silmänsä. Se oli työn ja tuskan takana. Lääkkeiden suoma uni oli ollut paras lepo, jonka hän oli sallinut itselleen sen jälkeen, kun oli huomannut itseään seurattavan. Paluu valveillaolon maailmaan oli epämiellyttävä: pistävä raudan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa, ja operointipöydän kirkas valo hyökkäsi heti silmiin.

Cyrenda käänsi päänsä sivulle ja katsoi kättään. Se oli vieras käsi. Hailakka vihreä väri ja geneerisin kuviteltavissa oleva haarniskan muotokieli sulkivat sisäänsä käden, jonka hän tiesi olevan omansa – se totteli hänen käskyjään, sormet heiluivat hänen tahtonsa mukaisesti – mutta se näytti silti vieraalta.

Se oli tietysti tarkoituskin. Jos Cyrenda ei tunnistanut omaa kättään, kuka muukaan voisi? Sama homma toisen käden, kehon, jalkojen suhteen. Kaikki oli hiottu, maalattu tai vaihdettu. Kuinka perinpohjaisesti, kuinka paljon pintaa syvemmältä, sitä ei Cyrenda itsekään tiennyt. Mieli oli ennallaan, Ritarikunnan sadan lukon suojaama.

Hän vei kätensä kasvoilleen. Uusi kanohi. Cyrenda irrotti naamion kasvoiltaan ja käänsi sen itseään kohti – voimaton, harmaa, mitäänsanomaton Kanohi Rau. Kuinka sopivaa. Hän vei sormen naamion sisäpinnalle ja tunnusteli. Tietenkään kanohissa ei ollut sarjanumeroa. Hyvä. Hän asetti naamion kasvoilleen ja kampesi itsensä istuvaan asentoon.

Työtila oli sotkuinen ja ahdas, eikä Cyrenda ollut yksin. Hahmo, jonka hän tunsi vain ”Hiekkapaperimiehenä” seurasi silmä kovana Cyrendan ensimmäisiä liikkeitä operaation jälkeen. Hahmo oli voimakasrakenteinen po-matoran, jonka naamiolla oli järeä valikoima erilaisia teleskooppisilmiä. Naamiokaan ei vastannut mitään tunnettua, vaikka muistuttikin Pakaria. Hän istui pöydällä erilaisten työvälineidensä keskellä: oli pallokupinavaajaa ja akselipihtiä ja magneettikristallia ja lihapinnejä. Osia Cyrendan vanhasta haarniskasta oli sysätty isoon laatikkoon.

Cyrendan naamio, kenties kallisarvoisin esine koko tilassa, oli asetettu siististi sivupöydälle. Selakhialainen menneisyyteen katsomisen naamio. Jos joku käyttäisi sitä silloin, siinä tilassa, voisi seurata, miten Cyrenda muuttui toiseksi haarniskan osa kerrallaan.

”Hauska nähdä sinuakin”, Cyrenda sanoi lopulta, kuin tapaillen sanoja. ”Ehdin epäillä, saapuisitko.”

”Kyllähän mie aina vanhoja asiakkaita palvelen”, Hiekkapaperimies nyökkäsi melodramaattisesti. ”Enkä mie usein pääse hiomaan selakheja. Haastavia, paljon hienompia rakenteita. Kuka tahansa ei osaisi.”
Cyrenda ei tiennyt koko prosessista tarpeeksi ymmärtääkseen alan hienouksia, mutta oli valmis uskomaan väitteen.
Matoran ojensi hänelle hienon pronssikehyksisen käsipeilin.

”Tylsin, mitäänsanomattomin, joukkoon katoavin hahmo, kuten sie toivoit”, Hiekkapaperimies kertoi ylpeänä. ”Niin harmaa, että katoat Rahtapoliksen kaduille kuin pöly. Ketä lie pakoiletkin, tuskin voi enää saada mitään vainua.”

”Toivon niin”, Cyrenda vastasi. Jälki oli vaikuttavaa, mutta hän ei osannut olla vakuuttunut.

Matoran katsoi agenttia, mutta ei sanonut mitään. Oli parempi jättää murheet niiden murehtijoille.

”Tarvitsetko sie vielä jotakin muuta? Piilopaikkaa, aseita?”

”Sinulla on kiekkoja?”

”Kaikkea löytyy. Sitä siun tyyppiäsi tusina nyt, mutta pystyn järjestämään lisää seuraavalla junalla.”

”Otan ne kaikki, kiitos”, Cyrenda sanoi.

”Kyllä siuna ottaisin myös jotakin tappavampaa”, Hiekkapaperimies mutisi. ”Mutta parhaitenhan tiedät. Tuleeko maksu tavallisesti?”

”Ei, tämä ei ole… tavallista reittiä”, Cyrenda sanoi. Ritarikunta hoiti yleensä agenttiensa maksuliikenteen, mutta se ei ollut enää mahdollista. Agentti ei ottaisi mitään yhteyttä Ritarikuntaan ennen kuin saisi tilanteensa ratkaistua. Onneksi hänellä oli vielä jäljillä se hätävara, minkä kenttäagentit saivat käyttöönsä yllättäviä kustannuksia varten.

He nousivat kellarista ylös ja Cyrenda poimi varustevaljaansa ja viittansa. Yhden, suuremman soljen sisällä oli kolme pientä kuulaa, joista hän otti yhden. Se oli marmorikuulan kokoinen ja tuntui hyvin raskaalta käteen, raskaammalta kuin lyijy. Kuula oli täydellisen symmetrinen ja tylsän harmaa, eikä sen pinta ei ollut kulunut vuosituhansien saatossa lainkaan. Hän ojensi kuulan biomekaanikolle.

Matoran otti kuulan ahneesti ja hypisteli sitä. Sen aidoksi ymmärtäminen oli helppoa. Mikään muu aine ei tuntunut siltä, sillä se oli sulanutta ja helmeksi puristunutta alkuenergiaa mutterikaivosten äärimmäisistä syvyyksistä, sitä samaa ainetta mistä suuret meriportit olivat tehty. Yhden helmen arvo oli tuhansissa Metru Nuin muttereissa. Kukaan ei tiennyt, miten niitä tehtiin, ja niiden löytyminen oli suunnattoman harvinaista. Jollakin tavalla Ritarikunnalla oli jakaa niitä agenteille enemmän kuin rikkaimmallakaan rikollisorganisaatiolla.

”Kovin kiehtovaa”, Hiekkapaperimies katseli kuulaa. ”Siun työnantajasi se vasta on kiehtovaa sorttia”, hän mietiskeli. Hänellä oli siitä veikkauksia, mutta ei mitään todisteita. Eipä se hänen asemansa ollutkaan tonkia maksavan asiakkaan taustoja. Viimeistään Puhdistajalle palveluksen tehtyään hän oli vannonut, että nukkui paremmin, kun ei selvittänyt aivan kaikkea. Vain ne asiat, mistä maksettiin, täytyi tietää.

”Voitko säilyttää naamiotani holvissasi?” Cyrenda kysyi. Hän oli ottanut sen mukaansa alakerrasta, ja oli vasta nyt ajatellut, mitä sillä kannattaisi tehdä. ”En tiedä, milloin palaan hakemaan sen.”

”Se mahtuu sinne oikein hyvin. Enpä mie tiedä turvallisempaa paikkaa Rahtassa, tai melkein koko Pohjolassa. Tule, kun tarvitset sitä.”

Cyrenda nosti naamion silmiensä tasolle ja katsoi entisiä kasvojaan. Naamiolla, jota nykyajan matakansan naamiokatalogit eivät edes tunteneet, oli suuret silmät, terävät piirteet ja monimutkaisesti kiertyvviä juovia pitkin kasvoja. Hän ei pitänyt itseään sentimentaalisena, mutta sellaisessa tilanteessa omituinen haikeus tuntui vääjäämättömältä; omien kasvojensa hyvästeleminen. Hän mietti, näkisikö enää milloinkaan noita kasvoja. Todelliselle ammattilaiselle kehon vaihtaminenkin oli vain osa työnkuvaa.

Matoran-assistentti toi vielä Cyrendalle pinon uusia, vähän käytettyjä kanoka-kiekkoja jostakin hämyisestä varastosta. Agentti veti valjaat ja viitan päälleen, ja lähti pois. Hyvästiksi hän heilautti kättään Rahtapoliksen biomekaanikolle, jonka tunsi vain Hiekkapaperimiehenä.


Uusi taivas kaartui taas Cyrendan yllä. Näin kaukana etelässä tähtitaivas ei ollut hänelle yhtä tuttu kuin Koillisakarassa tai Pohjoisen mantereen yllä, mutta Punatähti sentään loisti vakaata valoaan, kuten aina. Kuluneet päivät ja yöt Cyrenda oli jatkanut pakomatkaansa, kulkien sekä perinteisin menetelmin että pikasiirtymällä paikasta toiseen. Pitkin mantereita, pitkin saaria, pitkin sakaroita. Hiekkapaperimiehen jälkeen hänellä ei ollut havaintoja seuraajastaan, mutta vielä ei ollut huolettomuuden aika: muutaman päivän taukoja oli ollut aiemminkin.

Tilanne oli joka tapauksessa lupaava. Juuri silloin, Tikohin katedraalilaakson iltamyöhän pyhiinvaeltajamassojen keskellä, hän tunsi olonsa hyväksi. Agentti tiesi titaanien pyhän kaupungin sopivan erityisen hyvin kahteen tarkoitukseen: itsensä hengelliseen löytämiseen ja väenpaljouteen katoamiseen. Vaikka tarkoituksista jälkimmäinen olikin Cyrendalle juuri nyt tärkeämpi, hän oli hyvillään siitä, että pääsi pakomatkansa aikanakin käymään kirkossa.

Hän asteli vaitonaisten matoralaisten, titaanien ja muiden lajien joukossa laakson keskuskatedraalin kuluneita kiviportaita ylös. Rakennuksen ovi oli valtava: enemmistö laakson muista, titaanikokoon suunnitelluista rakennuksista olisi mahtunut seisomaan oviaukkoon. Katedraalin lukuisat tornit ja massiivinen keskuskupoli kohosivat kohti taivaita. Vaikutelma oli jylhä – Cyrenda oli kuullut monen kuvailevan Tikohin suurkatedraalia suorastaan uhkaavaksi. Hän ei kuitenkaan osannut ajatella niin. Hänelle temppelin massiivisuus kuvasti ainoastaan Mata Nuin suuruutta ja uskovien yhteisön voimaa. Oven takana aukesi suuri halli, jonka katon pyöreät ikkunat päästivät sisään tähtien valoa. Tila oli täynnä pyhiinvaeltajia, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut. Vain kaikuvia askeleita ja kankaiden kahinaa. Äänet kaikuivat mahtavissa saleissa.

Sisään päästyään Cyrenda poikkesi pääväylältä, titaanien pyhimyspatsaiden ja rituaali-suvien reunustamalta keskuskäytävältä. Hän tiesi valtavien pylväiden katveesta löytyvän pienemmän sivukammion. Siellä oli alttari, jolle Cyrendalla olisi asiaa.

Kammioon vievän oven seinustalla oli sytyttämättömiä suitsukkeita, joista Cyrenda poimi kaksi astuessaan sisään. Tämänkin tilan kaarevan katon keskellä oli reikä, josta taivaan himmeä valo loisti sisään. Kammion keskellä seisovalle alttarille oli aseteltu sadoittain suitsukkeita, joiden makea tuoksu täytti tilan. Cyrenda sytytti suitsukkeen ja asetti sen muiden joukkoon.

Deika.

Sitten toinen suitsuke.

Glennhu.

Kaksi uutta hentoa savukiehkuraa kohosi kohti taivaita ja punaista tähteä siellä jossain.

Kohoaminen oli Cyrendankin seuraava suunnitelma. Hän tiesi katedraalin ylemmissä kerroksissa olevan tilaa, jossa pyhiinvaeltajat toisinaan majoittuivat. Ei enemmistö tietenkään – useimmat matkalaiset viihtyivät Tikohin lukuisissa majataloissa – mutta hartaat, askeettisuutta kaipaavat matkalaiset saattoivat yöpyä katedraalin ylempien kerrosten kivisaleissa. Sopivan rauhallinen välipysähdys juuri hänelle.

Satojen porrasaskelmien jälkeen Cyrenda löysi itsensä pyhiinvaeltajien kammioista. Hän oli käynyt täällä kolmesti aiemmin. Riittävän usein, että hän tiesi mitä odottaa, mutta riittävän harvoin, ettei paikkaa voisi varsinaisesti yhdistää häneen. Siinäkin mielessä täydellinen välipysähdys. Edellisistä kerroista poiketen kennomaiset kivisalit vaikuttivat kuitenkin olevan täysin tyhjiä. Ei sieluakaan.

Cyrenda asteli peremmälle ja terotti aistejaan. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että makuupaikat olisivat sattumalta vailla käyttöä. Mutta silti…

Väristys selkäpiissä. Hän ei ollut yksin.

Cyrenda käännähti ympäri. Ei pyhiinvaeltajia. Ei ketään, ei missään.

Ja siltikin. Hän tiesi. Täällä oli joku.

Suuren hengen pyhän kaupungin suuri katedraali. Ja täälläkin. Kehonsa vaihtamisen jälkeenkin. Mittaamattomien kiojen matkojen päästäkin, sadoista Ritarikunnan mielilukoista välittämättä… häntä oli seurattu.

Rauhallinen hengenveto. Vieretysten rakennetut kivisalit. Pyhä rakennus. Hän voisi jäädä katsomaan mitä tapahtuu. Hän voisi odottaa. Tai jatkaa pakomatkaansa, suunnata taas uuteen kohteeseen. Mutta vielä oli yksi pelaamaton kortti, yksi tarttumaton mahdollisuus. Viimeinen keino selvittää, mistä oli kyse.

Jo viikkoja Cyrenda oli paennut vainolaistaan, seuraajaansa, selkäpiissään hyytävää tunnetta. Harhaansa. Hän oli ottanut etäisyyttä ja loitontunut, kokeillut kaikkia maailman tunnettuja nurkkia ja muutamaa tuntematontakin.

Mutta se oli ollut varovaisuutta. Ritarikunnan doktriinin mukaista toimintaa: väistää, kunnes tuulen suunta muuttui. Mutta Cyrenda voisi myös vaihtaa suuntaa itse. Ottaa aktiivisen roolin, kääntää rintamansa suoraan seuraajaansa päin. Katsoa sitä kasvoista kasvoihin.

Ei tämä muuten loppuisi.

Tsäpp.

Vihreän välähdyksen saattelemana myös Tikohin katedraalilaakso jäi taakse.

Ja agentti palasi Rahtapolikseen. Hän juoksi pitkin mutaisia katuja ja harppoi suoraan Hiekkapaperimiehen luo. Hän vaati naamionsa takaisin, ja välittömästi tartuttuaan vanhaan selakhi-kanohiinsa, hän teleporttasi taas. Takaisin sinne, missä ensimmäinen kohtaaminen oli tapahtunut, takaisin pölyiseen erämaahan.

Agentti seisoi keskellä tyhjää. Railo kiojen päässä yhtäällä, vuoret vastaavan määrän toisaalla, keskellä aavikkoa. Oli pimeä yö.

Aika kurkistaa verhon taa, Cyrenda ajatteli. Hän riuhtaisi valeasu-kanohin kasvoiltaan, ja antoi sen pudota maahan. Hän asetti menneisyyteen näkemisen naamion sen tilalle. Kultainen hehku levisi naamion juovia pitkin takaraivosta kasvopuolelle ja ympäröi agentin silmät. Pian koko katse oli yhtä kultaa. Hän katsoi menneisyyteen. Palasi jahdin ensimmäiseen yöhön.

Tähdet muuttuivat pisteistä juoviksi ja juoksivat ratansa silmänräpäyksessä. Yöt ja päivät ja yöt ja päivät seurasivat toisiaan yhden henkäyksen aikana. Kellon viisarit veivasivat väärään suuntaan.

Cyrenda näki edessään itsensä – menneen itsensä – kultaisena kummituksena. Hän näki itsensä puhumassa itsekseen, luullen puhuvansa Jerbrazille. Hän näki, miten hänen asentonsa jäykistyi, kun hän tajusi silloin viikkoja sitten, että häntä tarkkailtiin. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun selakhi oli tuntenut vainolaisensa silmät selässään.

Ja sitten hän näki sen. Toisen kultaisen kummituksen – toisen hahmon, joka oli ollut tuossa erämaassa silloin. Sen, mikä ei ollut koskaan siellä, mihin Cyrenda katsoi, vaan aina näkökentän takana. Aina odottamassa.

Sen piirteistä oli vaikea ottaa selkoa. Se oli kääriytynyt kaapuun, ja sen kasvot… sillä oli jonkinlainen kiiltävä naamio. Yksinkertaiset, soikeat kasvot, joiden keskellä oli pystyviiva. Sen silmäkuopat olivat tyhjät, ja toisen niistä alle oli kaiverrettu putoava kyynel.

Hahmon jälki menneisyydestä katsoi Cyrendaa. Ei Cyrendaa menneisyydessä, viikkoja sitten. Hahmo katsoi Cyrendaa nyt.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui paljon. Cyrenda lakkasi käyttämästä naamiovoimaansa, mutta kaavutettu vainoojaneito seisoi silti hänen edessään… ja tuijotti suoraan häneen.

Sitten selakhin takaa kuului oven narahdus.
Keskellä tyhjää erämaata.

Cyrenda ei suostunut, ei voinut irrottaa katsettaan hahmosta edessään. Rautaista kyyneltään itkevä neito oli ollut viikkoja vain tunne hänen selkäpiissään, mutta nyt se oli hänen edessään.

Mutta nyt hänen selkänsä takana tapahtui jotakin muuta.

Pistävä haju täytti Cyrendan sieraimet. Se virtasi ulos ovesta, joka oli auennut hänen takanaan. Se oli haju, jota Cyrenda ei ollut koskaan haistanut, tai edes tiennyt sen olevan mahdollinen . Hän irvisti. Kipu iski ensin hänen nenäänsä, ja levisi sieltä kaikkialle muualle. Minkälainen haju sattui? Minkälainen haju oli k i p u a?

Oli kuin lauma nälkäisiä raadonsyöjälintuja olisi lehahtanut Cyrendan sisälle ja koputellut häntä nokillaan.
Eivät siksi, että ne olisivat tahtoneet pahaa, vaan siksi, että niitäkin pelotti.

Nekin olivat kauhuissaan. Ja ne söisivät hänet, se haju söisi hänet. Pian hän myös kuuli sen hajun, kuuli ne linnut.
Mihin ikinä ovi hänen takanaan oli auennut, se oli paha paikka. Se oli vihainen, se oli surullinen, se oli täynnä kipua.

Älä katso ovea. Älä katso sinne.

Kraa.
Kraa. Kraa.

Cyrenda vajosi polvilleen.

Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa.

Hän menetti katsekontaktin rautaiseen neitoon. Sitten se olikin taas tiessään.

Kraa.

Haju repi selakhin kalloa sisältäpäin auki. Agentin viimeinen yö.

Kraa.

Odottava neito. Aukeava ovi. Vihainen, surullinen, kivuntäyteinen haju.

Cyrenda oli varma, että hän oli oksentanut sisukalunsa hiekkaiseen maahan edessän, ja että linnut olivat jo kalunneet hänen kallonsa sisältäpäin tyhjäksi. Viimeisillä tahtonsa ja järkensä rippeillä hän vei vielä kätensä liivilleen. Kiekolle. Paolle.

Kraa.

Ritarikunnan luo Cyrenda ei tätä painajaista lähettäisi. Mutta…

Kraa.

Tsäpp.

Pikasiirtymää seurannut rauha ja hiljaisuus ei kestänyt kauaa.

Taitavinkaan teleportaatiospesialisti ei aina osunut kohteeseensa. Oli suorastaan ihme, että Cyrenda oli osunut näinkin lähelle, ottaen huomioon missä tilanteessa hän oli laskelmat tehnyt. Melkein sinne minne pitikin. Ainoastaan… liian korkealle.

Cyrenda tunsi viileän ilmavirran kehollaan ja kasvoillaan, kun hän putosi halki yöllisen taivaan.

Hän ei ehtinyt arvioida virhettään kovin kauaa. Hän iskeytyi kovaan, kaltevaan pintaan olkapää edellä. Se meni varmasti sijoiltaan, mutta rikki meni paljon muutakin. Selakhi tunsi naamionsa murtuvan.

Hän kieri peltipintaa pitkin, kieri, kieri, kunnes tuli katon laidalle ja putosi.

Alla oli parveke.

Shokki työnsi kivun ja säryn syrjään ritarikuntalaisen mielestä. Maailma sumeni, tajunta hälveni. Hän tuijotti tähtitaivasta.

Kuluiko aikaa sekunteja, minuutteja vai ehkä elinikä, sitä Cyrenda ei osannut sanoa. Mutta siinä se taas oli.

Katon laidan yli häntä tuijotti se sama hahmo. Tyhjät silmänreiät kiiltävässä naamiossa. Vainolainen seisoi hänen yllään, katolla.

Cyrenda vaipui tajuttomuuteen. Hänen viimeiset havaintonsa olivat lähestyvien moottorien jyly, kolme kolahdusta, ja sarja välkkyviä valoja.

Unimaailma vei selakhin.


Pieni valokivi leijui keskitangon ympärillä, josta lankesi varjo numeroiden ylle. Glennhu tuijotti aurinkotaskukelloaan keskittyneenä kunnes huomasi vaimonsa vierellään. Nahkalakkinen matoralainen väläytti pienen, vain Cyrendalle varatun hymyn.

”Jahas, pitkä päivä toimistolla?” Glennhu kysyi.

”Mitä..?”

”Niin, taisi ottaa voimille. Pistän kahvia tulemaan.”

Glennhu napautti taskukellonsa kiinni, sulloi sen liiviinsä ja kumartui laukkunsa ääreen. Hän kaivoi esiin kahvipannun ja kaasukeittimen. Hämmästyttävän nopeasti täytti porisevan kahvin tuoksu Cyrendan sieraimet. Se oli kuin rohtoa haavoille.

”Tässä”, Glennhu sanoi, ja ojensi kupin Cyrendalle.

Selakhi tarttui kuppiin varovaisesti. Juoma oli vielä kuumaa. ”Missä me olemme?”

Glennhu osoitteli ympärilleen. Sumu ympäröi heitä. Ainoa tunnistettava maamerkki oli horisontissa siintävä kivinen piikki. ”Täällä”, hän sanoi, ja taputti liivinsä miehustaa.

Cyrenda ei pitänyt aviomiehensä arvoituksesta. Hän taputteli omaa rintaansa. ”…sydämessä…?”

Heitä ympäröivä sumu kieltämättä muistutti legendojen Karda Nuita. Suuren Hengen sydän…

”No ei!” Glennhu röhähti. ”Täällä!”

Nahkalakkinen matoralainen kaivoi rintataskustaan taas aurinkokellon esiin. Hän avasi sen ja Cyrenda kurkisti sisään. Aurinkotaskukellon neula kohosi pystyyn ja pienet valokivet kohosivat ilmaan. Ne alkoivat kiertää kellotaulua.

Ja siellä he toden totta olivat: taskukellon sisällä. Cyrenda siristi silmiään ja erotti itsensä ja Glennhun seisomassa kellotaululla. Niin kovin pieninä. Sumukin hälveni hieman, ja Cyrenda katsoi kovaa maata jalkojensa alla. Hän ymmärsi kaiverrettujen kuvioiden olevan kellotaulun numerot.

”Mitenkäs työpäivä?” Glennhu virkkoi.

Cyrenda veti syvään henkeä. ”Niin, raskas päivä tosiaan… Kohtasin joukon käsittämättömiä vihollisia. Ei mitään sellaista, mihin operaatiojohto olisi meitä valmistanut, eikä pomoista ollut tietenkään mitään apua, koska kompromissitilanteessa heihin ei saa ottaa yhteyttä.”

Selakhi hörppäsi kahvia. Tuntui hyvältä puhua asiasta Glennhun kanssa.

”No… mikset pyytänyt auttamaan?” matoran kysyi. ”Olen sinua parempi kehittelemään teorioita.”

”Koska… koska olet kuollut.”

”Hmm, niinköhän…”

”Enkä päässyt luoksesi, en ennen kuin vasta nyt…” Cyrenda sanoi, ja piti pienen tauon. Hän keräsi ajatuksiaan. ”Olenkohan minä kuollut?”

Glennhun kasvoille levisi varovaisen huolestunut ilme. ”Katsotaanpas…”

Kemisti-matoran viittoi Cyrendaa kumartumaan ja vei kätensä tämän otsalle. Hän tunnusteli ensin kasvot, sitten olkapäät, rinnan ja vatsan.

”Et sinä kuollut ole, et millään”, hän totesi. ”Mutta pahassa kunnossa kylläkin.”

Cyrenda suoristui taas seisomaan. ”Oletko varma? Minusta tuntuu siltä kuin linnut olisivat kalunneet pääkoppani tyhjäksi… syöneet aivoni viimeistä limaa myöten.”

”Olen täysin varma, kuten yleensä”, matoran naurahti. ”Sinun aikasi ei ole vielä. Oikeastaan…”

Kirkkaana hohtava valopallo taivaalla liikkui. Miten Cyrenda ei ollut huomannut sitä aiemmin? Taskukellon tekoaurinko vaihtoi asentoaan, ja horisontissa siintävän neulan langettama varjo lankesi Glennhun ylle.

”…niin”, Glennhu rykäisi. ”Minähän se tosiaan kuollut olen. Tietysti. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Palaahan elävien kirjoihin, työpäivä taitaa olla vielä kesken.”

”Mutta…” Cyrenda yritti pistää väliin, mutta ei oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei Cyrenda voinut olla elossa ja Glennhu kuollut. Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Arkisia kuulumisia, mutta myös selvittämättömiä ristiriitoja. Se, mitä Deikalle oli käynyt, oli vielä kokonaan purkamatta. Ei Cyrenda voisi jatkaa yksin.

”Otetaan kahvit sitten myöhemmin”, Glennhu iski silmää.

Cyrendalla oli ollut huono päivä. Vainolainen oli yhä hänen kintereillään, kauhistuneet linnut olivat syöneet hänen sisuskalunsa, ja nyt hänen puolisovainaansa oli lähettämässä hänet jatkamaan töitä yksin. ”Mutta en minä halua!”

”Noh noh, kyllähän ammattilainen tekee aina työt loppuun.”

”Työt… töiden tekeminen oli aina meidän juttumme! Sinä ja minä, ammattilaiset. En minä halua jatkaa yksin! Sinä olit aina….” Selakhi katsoi horisonttiin. Hän katsoi valopalloa ja kivistä tornia. ”Sinä olit aina aurinkoni! Ilman sinua olen vain kellon tyhjä neula! Ilman sinua… mihin varjo lankeaa? Mitä minä teen?”

Glennhu hymyili surullisesti. ”Meidän olisi varmaan kannattanut puhua näistä kun olin vielä elossa.”

Taskukellomaailman auringot laskivat, ja Cyrenda kadotti aviomiehensä pimeyteen.

Mysterys Nui, nykyhetki

”Sininen hälytys! Sininen hälytys!”

Torvi ulisi ja vinhasti pyörivä merkkivalo heitti sinertävää valokiilaansa ympäri etelähallin seiniä. Päivystysvuorossa olevat Lohrak-lentäjät parvelivat parakkihallista. Tulipesiä valmiustilassa pitänyt Sahmel käynnisti jo ensimmäisen koneen moottoreita. Hänen ampujansa Grook oli vasta herännyt, mutta oli jo karistanut unen silmistään työntämällä päänsä kylmään vesisaaviin. Grook kipusi pikaisesti tikkaat ampumakupuun, työnsi ne pois tieltä ja alkoi vääntämään kupua kiinni. Hävittäjäkone lepäsi telillä kiskoilla, jotka jatkuivat avoimen nosto-oven alta hyiseen syysyöhön.

”Sininen hälytys! En uskonut, että tämä päivä koittaisi ikinä.”

”Tai yö”, sanoi Sahmel. ”Laukaisin valmis?”

”Laukaisin valmis”, Grook kuittaisi. ”Pesä 1 100 astetta. Toivottavasti tämä ei ole taas harjoitus…”

”Ei ole harjoitus”, sanoi rauhallisesti mutta kuuluvasti Lohrak-päällikkö Valitai, joka saapui huoneeseen. ”Sininen Lohrak yksi valmiina? Kohdetiedot viisi… neljä… kolme… Linnoitus, koillispuoli.” Projektori heitti suoraa lähetysdataa komentokeskuksesta hallin seinälle. Sahmel näytti peukaloa. ”Pitäkää radioyhteys. Lähtölupa välitön. Sininen Lohrak kaksi?”

Valitai vaikeni, koska hetkeen puhumisesta ei ollut hyötyä. Kaksi tehokasta höyrymoottoria räjähti käyntiin ja savupiippu iski lieskaa ja palokaasuja. Potkurien jyly täytti tilan hyvinkin konkreettisesti, ja ensimmäinen hävittäjä kiihtyi kiskoillaan huimaan kiitoon. Se syöksyi ovesta ulos ja nousi ujeltaen taivaalle. Takana seuraavan aluksen pilotti Swenard näytti peukaloa suljetun ohjaamokuvun takana. ”Lähtölupa välitön!” Valitai karjaisi, ja toinenkin alus ujelsi yöhön.

”Mata Nui suojelkoon siipiänne”, Valitai lausui Lohrakien perään.


Kello oli jo vaikka mitä, mutta peli oli vielä kesken. Kepe tihrusti työpajansa pöydälle levitettyjä kortteja ja mietti seuraavaa siirtoaan. Pelitilanne oli tiukka ja monimutkainen – mikä vain siirto saattaisi sinetöidä kaksintaistelun lopputuloksen. Yksikin väärä liike, ja peli olisi siinä. Suorastaan tieteellisen täsmällistä touhua; hienostuneen strategian huipennus…Tai sitten voisi vain lätkiä kortteja pöytään ja katsoa mitä tapahtuu. Kellonaika ja siitä johtuva vireystila puhuivat tämän jälkimmäisen lähestymistavan puolesta.

Niin, mitäs se kello jo olikaan? Toa ryysti limonadia ja vilkaisi seinäkelloa. Aamuyön puolella mentiin – missä se Snowie nyt viipyy? Pelikaverin pitkäksi venynyt välipalanhakureissu tarjosi kyllä mahdollisuuksia miettiä seuraavaa siirtoaan tarkkaan, mutta tämä meni jo tarpeettoman pitkälle. Kepe suoristautui seisomaan ja–

Tu-tuut! Tu-tuut!

Hälytyssireeni rupesi pauhaamaan keksijän pajassa. Limu oli mennä väärään kurkkuun.

Kepe laski kortit pelipöydälle ja pinkaisi ohjauspaneelinsa ääreen. Hän yritti päästä tilanteen tasalle. Aamuöinen hyökkäys linnakkeeseen? Taasko mennään; onko vaahtosammutin valmiina? Hän kurtisti kulmiaan. Sininen hälytys? Sehän tarkoitti…

Nyt taisi tulla kiire. Tieteilijä ryntäsi kottikärrylleen, heitti keskeneräiset radiokyhäelmät pois kyydistä ja ähki lastiksi useamman sylillisen kaapelia ja pari työkalua. Kun kamat olivat kasassa, hän vielä kipitti ohjauspaneelilleen, ja pisti liikkeelle kutsun (tai pikemminkin herätyksen) virransiirtokaapelihenkilöstöä varten. Sitten hän tarttui kottikärryynsä ja lähti hölkkäämään kohti linnakkeen yläkerroksia.

Ja mihin se Snowiekin oli hävinnyt?


Telakan syöksyovi antoi etelään, ja Siniset Lohrakit syöksyivät Visulahden öisen ulapan yli kääntyessään kohti linnoitusta. Ulkopuolelta katsottuna siellä oli rauhallista: ei välkettä, ei sodan ääniä. ”Taistelunopeus, kontakti 35 sekunnissa”, Sahmel sanoi. ”Linnoituksessa… miten se pääsi sinne ilman, että vartio huomasi mitään?”

”Niin, ja mikä se on?” vastasi Grook hermostuneena.

”Voi olla mitä tahansa.”

Sananvaihdolle ei ollut enempää aikaa. Hävittäjä liiti Huonon Satamakadun yli, jossa yksi baari oli vielä auki valaisten katua. Linnoituksen muuri vilahti ohi alhaalta, linnoitus nousi edessä; vasemmalla näkyi hetken Admin-tornin sininen valli ikkunoineen. Kumpikin tiiraili silmä kovana monimuotoista kattomaailmaa, jonka savupiippujen, venttiileiden ja kattoratsastajien joukkoon olisi voinut piilottaa pimeällä joukkueellisen nazorakeja.

”Näetkö mitään?”

”Ööh… En vielä, en vielä…”

Yö täyttyi valosta. Linnoituksen katolla ei ollut juurikaan valoja, koska edes Bob ei puuhaillut siellä pimeän laskeuduttua. Ohjaamosta joku oli kuitenkin kääntänyt kaikki uudet muureille ja vartiotorneihin asennetut valonheittimet kohti paikkaa, jossa sinisen hälytyksen aiheuttanut tunkeutuja oli neljä minuuttia aiemmin huomattu.

Sahmel naksautti lentolaseihinsa häikäisysuojan päälle. Grook teki samoin. ”Katso, tuolla! Kello puoli kahdessa lähellä räystästä! Joku kaapuhemmo, ehkä toa!”

Sahmel teki sivuluisun ja kaartoi Admin-aukion yli. Räystäällä oli hahmo, josta näkyi kaavun sisällä hädin tuskin mitään – leveät hihatkin yhtyivät toisiinsa keskellä. Mutta suuren hupun sisällä kiiltävä naamio heijasti valonheitinten hehkua kuin lyhty. Olennon kehonkielestä ei saanut luettua mitään.

”Se on etutykkien ristikossa”, Sahmel sanoi. ”Tulisi kirkas osuma…”

”Pysytään doktriinissa! Muista mitä lumiukkokin sanoi! Ties vaikka se kimmottaa panokset! Kaarra oikealta, kakkonen valmiina?”

”Valmiina”, kuului radiosta, toinen Lohrak oli lähes perässä kiinni. Sahmel nyökkäsi ja kaarsi aivan hitusen oikealle – seuraava hävittäjä kaarsi vasemmalle. Hetkessä kaavutettu oli hävittäjien välissä. Grook painoi laukaisimensa liipaisinta.

Kapselit sinkosivat Lohrakien pohjista ja iskeytyivät Bio-Klaanin linnoituksen kattoon. Juuri ennen törmäyshetkeä niiden kärjistä paljastui pienet iskuhaat, joiden avulla kapselit entrautuivat kattopeltiin. Niiden ulkokuoret rapisivat naksuen irti, ja paljastivat värikkäästi vilkkuvat sisältönsä.

Kaavutettu tunkeilija kääntyi hitaasti yhtä laitetta kohti. Vilkkuminen voimistui, ja sitten välähti. Jokaisesta kolmesta kapselista sinkosi säde toisiinsa, mitä seurasi sarja sokaisevia valoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Laitteet langettivat välilleen vilkkuvan voimakentän. Rautaneidon liike hidastui, hidastui… hidastui…

Ja pysähtyi kokonaan. Nukke jäätyi paikoilleen.


Kepe huohotti rynnistäessään portaita ylös.

Kestäkää vielä hetki…. Kepe maanitteli keksintöjään. Kohta saatte lisävirtaa.

Viimein hän tuli kerrokseen, jonka ikkunasta pääsi katolle. Hän avasi ikkunaluukun ja työnsi päänsä ulos siitä. Valoshow hohkasi peltisen kattoharjanteen takaa.

Kepe nielaisi. Sininen hälytys…

Hän kömpi ulos ikkunasta katon peltiselle pinnalle, loput kaapelista olkansa yli heitettynä. Se oli jo kiinni linnakkeen virrassa, mutta toinen pää piti vielä yhdistää kapseleihin. Katon lape oli onneksi melko loiva, mutta pinta oli sileää ja kiipeäminen vaikeaa. Ähkien hän pääsi harjalle, ja näki toisella puolella hakojen välisen valoverkon ja sen sisällä seisovan hahmon, jonka hupusta näkyi vain takaosa.

Valosäikeet säpsähtivät ja syttyivät uudestaan. Kapselit rutisivat ja humisivat. Säikeet sammuivat taas, ja hetken aikaa Kepe huomasi raskaan kaavun liikkuvan hitaasti yötuulessa. Liike loppui heti, kun virta palasi säikeisiin – mutta pian kenttä alkoi taas antaa periksi. Kapselien varausta ei ollut suunniteltu pysyväksi.

Hahmo katolla oli lähes abstrakti, paksu hupullinen munkinkaapu, jonka sisällöstä ei voinut päätellä muuta kuin se, että se oli pystyasennossa liikkuva ja melko raskastekoinen. Jokin uhka siinä kuitenkin oli, eivätkä Kepen vaistot todellakaan kehottaneet häntä lähestymään sitä – varsinkaan, kun voimakenttä tuntui vetelevän viimeisiään. Verkkovirta oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, joten Kepe keräsi kaiken rohkeutensa. Tieteen voittoon! Alaspäin oli vielä vaikeampi ryömiä, joten hitot, Kepe ajatteli, ja laski pyllymäkeä voimakentän reunalle ja iski töpselin kiinni lähimpään kapseliin.

Kepe päästi huokauksen, säikeet voimistuivat ja kaavun liike pysähtyi. Helpottunut toa lähti kiipeämään kohti harjaa ja toisella puolella olevaa luukkua. Hän näki voimakentän hehkun heijastuvan peltipinnasta. Harjan saavutettuaan toan sydän jätti lyönnin välistä: hehku sammui hetkeksi, kenttä alkoi taas välkehtiä. Valo oli yhä voimakas, mutta pätkiminen kävi nopeammaksi ja epävakaammaksi. Välke sai vastauksen ympäröivistä valonheittimistä, jotka alkoivat välkkyä ja surista. Kepe katsoi ympärilleen yödiskoksi muuttunutta kattomaailmaa. Kaapu liehui taas.

”Virta ei riitä!” huusi kaapelihenkilöstön matoran kattoluukusta. ”Verkko menee kohta oikosulkuun! Sitä ei ole suunniteltu tällaisille ampeerimäärille!”

”Hiivatti, mitäs sitten? Paksumpi kaapeli, generaattori katolle?”

”Mitä, nytkö? Mihin virta oikein katoaa?”

”Hyvä kysymys…”

”Katson mitä voimme tehdä!” huikkasi matoran ja katosi takaisin sisälle. Nukke ei liikkunut ollenkaan. Jotenkin se sai silti haastettua Klaanin sähköverkon siirtokapasiteetin.


Sinun on muistettava nukkua, kaikki aina sanoivat. Myös johtajan on muistettava nukkua. Ilman unta ei ollut johtajaa.

Mutta vaikeat ajat vaativat erilaista unta. Syvä uni oli luksusta. Tawa nukkui yleensä yksi silmä auki – ainakin kuvainnollisesti. Hänellä oli silti myös uninaamio, jossa oli pienet kolmionmuotoiset korvat ja hassut viivat viiksien kuvina. Mihin lie rahi-petoon viittasi.

Sisäinen kello kertoi, että oli vielä sydänyö. Miksi uninaamion reunoilta näkyi välkettä? Oliko sekin unta?

Ei. Ei se koskaan ollut. Tawa riuhtaisi uninaamion kasvoiltaan, heitti yöpöydän juomalasin sisällöt naamalleen ja oli portaikossa keihäs kädessä viidessätoista sekunnissa. Pienten ikkunoiden rivi seurasi askelmia. Ne kiersivät viistona nauhana sitä tornin reunaa, joiden takana portaikko oli. Tawa pysähtyi pariksi sekunniksi ja katsoi pohjoiseen. Valonheittimet oli sytytetty, mutta ne rätisivät ja poksuivat ja sammuivat sitten kokonaan. Myös linnoituksen yläkerroksien harvat valot sammuivat. Itäisessä horisontissa oli aavistus sarastuksesta, mutta suurin valonlähde oli räiskyvä häkkyrä linnoituksen katolla.

Tawa jatkoi alas, yhdet raput, toiset, kolmannet. Ilmaisku, ei. Ma-Wetin sisäänkäynnit, tukittu. Gekon uusi laajennusosa, tyhmä idea. Feterroja taas? Punainen mies? Ajattele, ajattele, Nimda. Esikunta. Varustaututuminen. Rappuja, rappuja, tästä ulos, odotushuoneen halki, hän olisi nyt kattojen tasalla. Sininen hälytys! Sitähän ne olivat kehitelleet, hän muisti nähneensä muistion…

Sininen hälytys! Tawa avasi oven hiljaa, lihakset ottivat komennon. Keihään täydellinen tasapaino, vakaat askeleet katonharjalla. Raikas myöhäissyksyn yöilma karisti lopunkin unen silmistä, kaupunki levittäytyi ympärillä, se oli lähempänä kuin tornista katsottuna. Ehkä hänen pitäisi tehdä useammin yökävely katoilla, tältä Ämkoostakin varmaan tuntui monesti…

Sininen hälytys. Sehän oli selvä homma. Ongelma alaisten kanssa oli, että ne eivät aina olleet ihan perillä siitä, mikä oli yksinkertaisin ratkaisu.
Tawa hyppäsi harjalta alas, liukui kyykkyasennossa lappeiden väliin ja nousi uudelle harjalle käyttäen keihään koukkua apunaan. Kepe sai sätkyn, kun admin laski kätensä rauhallisesti tämän olalle. Tawa vaimensi Kepen nostamalla sormen huulillensa ja nosti keihäänsä kärjen kohti taivaita. Admin sulki silmänsä ja päästi pitkän huokauksen.

Harva tiesi, että ukkonen iski ensin maasta taivaalle ja vasta sitten takaisin alas. Harva tiesi sitäkään, ettei salama sinällään vaatinut pilveä tai sadetta, ne vain loivat mukavan helposti jännite-eroja. Tässä tapauksessa ensimmäinen pulssi siirtyi huokauksen mukana Tawasta taivaisiin. Vastapulssi valaisi yön ja iski taivaankannelta siniseen verkkoon. Sekunnin päästä kuului korvatlukitseva jysähdys, joka jatkui vielä sekunteja matalana jytinänä. Se oli niitä ääniä, joiden muisteleminen ei ikinä vetänyt vertoja kokemiselle siinä hetkessä.

Tawa hengitti sisään. Hänellä oli naamio päässään ja keihäs kädessään, mutta admin-kivensä, viittansa ja hameensa hän oli jättänyt illalla vuoteensa reunalle. Pieni sähköpurkaus rätisi asekädestä ja maadoittui Tawan sydänkiveen. Kepekin muisti hengittää. Säikeet hohtivat tasaista valoa, ja kaapu niiden sisällä oli taas suljettu ajasta irralleen.

Hetken kaksi toaa katsoivat Tawan sähkövoimien vakauttamaa vekotinta hiljaisuudessa. Vekotinta, ja olentoa sen voimakentässä.

”No niin”, Tawa sanoi vihdoin. ”Miten nämä pysäyttivät sen?”

”Ei… mitään tietoa!” Kepe tokaisi ja nojasi läheiseen savupiippuun helpottuneena ja ylpeänäkin.

”Miten niin ei mitään tietoa?”

”No, katsos…” Kepe aloitti. ”Bio-Klaani on kohdannut näitä nukkeja jo useamman kerran, eikö? Ja koskaan emme ole keksineet, millä ne saisi pysäytettyä. Emme edes tiedä mitä ne ovat!”

Tawa kohotti kulmiaan, katsoi nukkea ja sitten taas Kepeä. ”… joten?”

”Keksimme sitten porukalla tehdä tällaiset… antinukkekapselit! Siltä varalta, että kohtaamme taas jotain, mikä vastaa Matoron ja Snowien ja muiden kuvauksia niistä.”

Nukke oli yhä täysin liikkumatton, värikkäässä ansassaan kapseleiden keskellä.

”Mutta miten ne toimivat? Miten ne pysäyttivät… tuon.”

”Kuten sanoin: ei mitään tietoa! Koska emme tiedä nukeista mitään, päätimme kokeilla kaikkea. Kerralla! Noissa pötkylöissä on virtapiireihin kytkettynä naamiota naamion perään, on Komauta ja Garaita ja Matatua… rahienhallinnan naamiokin! Koska emme tiedä, mitä nuket ovat.”

”Eli… kokeilit useita naamiovoimia kerralla?”

”Enkä edes vain naamiovoimia! Tuossa on myös muitakin laitteita ja loitsuja ja vaikka mitä. Vaehran auttoi elementtienergialumouksissa, Tongu tietty laukaisujärjestelmässä, Kupe tainnuttavien kemikaalien kanssa, Bloszar pökerrytyskranaattien kytkemisessä… ja niin, onhan tässä sen Bladiksen metrunuilaisen kaverin tainnutuspanoksiakin kiinni, Mustan Käden teknologiaa nimittäin. Ja Zeeronilta piparminttua. Manu teki näille jotain myös, vaikka ei kyllä aavistustakaan että mitä…”

”Melkoinen ryhmäprojekti.” Tawa hieroi ohimoitaan. Hyvä, että klaanilaiset olivat olleet aktiivisia, mutta olisikohan hänen kuulunut tietää tästä tarkemmin? Olisiko sillä toisaalta ollut väliä?

Kepe nyökytteli ylpeänä. ”Näkyy toimivan!” Hän vilkaisi kaksi minuuttia sitten herännyttä Tawaa ja jatkoi. ”Tai siis, näkyy toimivan kun saimme lisävirtaa. Tattis siitä!”

”Ööh, mitä tapahtuu?” kuului tuttu ääni katonharjanteen takaa. Snowien kasvot kurkistivat varovasti esiin.

Kepe käänsi katseensa puhujan puoleen. ”Sininen hälytys! Yksi Avden nukeista iski Klaaniin… mutta saimme sen napattua! …mihin sinä hävisit?”

Lumiukko kohotti käsissään olevaa voileipää. ”Hakemaan yöpalaa. Sinulla oli pelissä tulossa hirmuisen pitkä vuoro, niin puhuimme että olisi sopiva hetki täydentää evästystä…”

Kepe huokaisi. ”Niin, niinhän me puhuimme…”

Snowie liikkui lähemmäs Kepeä, Tawaa ja värikkään suojakentän sisäänsäsulkemaa nukkea. ”Niin että… Avden nukke?”

Tawa nyökkäsi. ”Taitaa vastata kuvailua, tai siis sitä runoa.”

”Joo, odottakaas…” Kepe kaivoi muistiinpanolehtiönsä esiin. ”Tämä olisi sitten varmaan… Rautaneito. Katse tuskan, turmion…”

Nyt Kepellä oli viimein hetki aikaa keskittyä siihen, minkä näki jähmettyneenä antinukkekapselien keskelle. Sinisen hälytyksen toimintatapa oli harjoiteltu moneen otteeseen menneiden viikkojen aikana, mutta hän oli ällistynyt siitä, että se lopulta toimi – vaikka se oli vaatinutkin juuriadminin väliintuloa. Ja siellä heidän kohteensa nyt oli.

Lumiukko katsoi paikoilleen jähmettynyttä nukkea. ”Aika kuumoituttava…”

Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kepe näki nuken läheltä, eikä hän ollut osannut varautua näkemäänsä. Siinä oli jotain samaan tapaan toismaailmallista ja vähän vinksallaan olevaa kuin kaikessa siinä mitä Kepe oli nähnyt Verstaassa – tosin sillä ratkaisevalla erolla, että tämä oli konkreettisesti olemassa, ja aivan muutaman metrin päässä. Hän ei tunnistanut tämän naamiota tai munkinkaavun alkuperää, mutta ne vaikuttivat muinaisilta eivätkä lainkaan tähän aikaan ja paikkaan kuuluvilta. Snowie oli oikeassa – kuumoituttava Rautaneito todellakin oli.

”Samaa mieltä…” Kepe mutisi. ”Mitäpä sanot toveri, enemmän vai vähemmän paha kuin se minkä kohtasit aiemmin? Se Sätkynukke?”

”Jaa, nukkevertailu… no tällä ei ole ainakaan miekkaa, jolla läpsiä minua. Mutta en toisaalta tiedä…”

Kepen ja Snowien naamat heijastuivat Rautaneidon metallisista kasvoista.

”…jotenkin minusta tuntuu, että tämä ei ehkä tarvitse miekkaa tehdäkseen pahojaan.”

Kepe mietti vielä runon säkeitä. Pimeässä Kepe ei erottanut, oliko nukella varjoa vai ei. Ja onneksi tällä hetkellä se oli tiukasti hänen näkökentässään, eikä sen takana.

”Tawa, voitko vielä hetken aikaa varmistaa, että kapselien akkujen volttimäärä ei laske? Minun on hankittava järeämpi kaapeli, jotta varmistamme että se ei pääse pakoon…”

Kepe kapusi takaisin kattoluukulle ja huikkasi sisään. ”Hei, voisitteko tuoda työpajaltani sen ison kaapelin? Sen mikä johtaa generaattorilta suoraan ovelleni ja on noin reiden paksuinen. Siinä pitäisi olla riittävästi pituutta, sen pää on kerällä pajan varastokaapissa… ja pahoittelut jo etukäteen!”

Tuota kaapelia jonka Kepe oli vetänyt generaattorilta Verstaan syvyyksiin tutkimuskäyttöä varten ei virallisesti ollut olemassa, eikä sillä ollut enää virkaa – jos hän sitä alunperinkään oli oikeasti käyttänyt? Nyt se kuitenkin tulisi tarpeeseen. Hän toivoi, että sähköinframatoranit eivät esittäisi siitä liikaa kysymyksiä. Se oli tilattu suoraan Xialta, tarkoitettu vedettäväksi merenpohjaan ja mitoitettu huomattavasti suuremmille biowattimäärille kuin mitä linnakkeen generaattori virallisesti tuotti.

Seuraavaksi olisi hyvä selvittää, mikä kapselien lukuisista komponenteista lopulta mahdollisti tämän. Siinä olisi luvassa melkoinen työmaa, jos se ylipäätään oli mahdollista…


Sisäpihalle oli kerääntynyt kourallinen klaanilaisia ihmettelemään räystäällä rätisevää gargoilia. Joukossa oli mukana myös Matoro Mustalumi, jonka surkeat yöunet olivat keskeytyneet lohrakien ääniin kaupungin yllä. Joku kysyi häneltä, mitä oli käynnissä, mutta toan oli vain pudisteltava päätään aivan yhtä epätietoisena kuin kaikki muutkin. Katon reunalla seisoi kaapuun pukeutunut olento, joka sai aikaan välittömät kylmät väreet Matorossa. Se kuitenkin näytti olevan vaaraton juuri sillä hetkellä.

Matoro käänsi katseensa kammottavasta näystä alas – ja huomasi jotakin muuta. Parvekkeelta kaapuolennon alapuolelta pilkisti käsi, joka roikkui hieman. Toa sääti päälle yökiikarinsa ja nousi parvekkeelle siistillä harppuunan vedolla. Hän yritti olla ajattelematta kammottavaa asiaa yläpuolellaan ja keskittyi vain parvekkeella makaavaan hahmoon.

Toa kyykistyi hahmon viereen. Tällä oli pulssi. Hyvä. Keltainen sydänvalo näytti vakaalta. Hahmo näytti hieman selakhilta, mutta tämän haarniska oli täysin vailla yksityiskohtia, ja mitättömän haalean vihreä. Matoro otti parannuskivensä ja painoi sen selakhin rintaan. Parantavat siniset kipinät virtasivat tähän toan elementtivoimista.

Nopean ensiavun jälkeen hän poimi murskaksi menneen kanohin kappaleet. Hän tajusi nähneensä naamion aiemminkin, Metru Nuilla – Mata Nuin ritarikunnan jäsenen kasvoilla. Sen, jolla oli teleportaatiokiekkoja, eikä sen, joka oli pitänyt veistä Deikan kurkulla.
Viimeisen keskustelun pohjalta hän oli kuvitellut, että ritarikuntalaiset olisivat toistaiseksi sujut Klaanin kanssa… joten mitä heidän agenttinsa teki täällä? Jokin osa Matorosta olisi ehkä ollut lievän vahingoniloinen, jos kyse oli ollut lähinnä teleportaatio-onnettomuudesta… mutta toisaalta kammottava olemus aivan heidän yllään kieli jostakin aivan muusta. Hän lähti raahaamaan tajutonta selakhia pois parvekkeelta, ja huomasi tämän pian olevan niin kevyt, että pystyi vain kantamaan tätä.

”Anteeksi vain, läpikulkumatkalla”, Matoro sanoi peruuttaessaan pieneen huoneeseen kello kolmelta aamuyöstä. Joku sininen hahmo tuhisi sängyssään. Pöydällä oli pullo unilääkettä, mutta hahmo ei silti näyttänyt nukkuvan, vaan veti vain peittoa tiukemmin kranansa yli. Akvaariossa sängyn vieressä uiskenteli gadunkoja, ja seinällä oli Klaanin sirkuksen juliste. Matoro ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, ja lähti selakhin kanssa kohti sairaalaosastoa.


Aurinkokellon maailman jäätyä taakse Cyrenda tunsi leijuvansa ilmassa. Ympärillä oli vain täyttä pimeyttä. Ei Glennhua, ei Deikaa, ei mitään.

Hän ei ollut varma liikkuiko lainkaan, vai oliko täysin paikallaan. Oliko sillä täällä väliäkään? Teleportaatio ei tulisi kysymykseen: ensinnäkin hän oli melko varma, että isku oli rikkonut suurimman osan hänen kiekoistaan, jos toisekseen hän ymmärsi kyllä olevansa tajuton ja näkevänsä unta. Ainakaan Punainen tähti ei siis ollut ottanut häntä vielä omakseen.

Se ajatus antoi hänelle varmuutta, ja tässä tilassa varmuus oli yhtä kuin nopeus. Mihin hän olikaan menossa, hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli riittävän tajuissaan, että tiesi Ritarikunnan mielilukkojen olevan päällä. Hän ei vaarantaisi Suuren Hengen agentteja, ei vaikka olisi vihollisten keskellä.

Niin, oliko hän vihollisten keskellä? Mihin hän olikaan viimeisillä voimillaan itsensä singonnut?

Ah…

Niin tietysti.

Oli vain yksi paikka, minne Cyrenda oli keksinyt mennä kohtaamaansa painajaista pakoon. Vain yksi paikka, jossa hän ja hänen salaisuutensa saattaisivat olla turvassa, ilman että Ritarikuntaa tarvitsi asettaa vaakalaudalle. Tietysti.

Selakhi raotti varovaisesti silmiään. Sairaspedit ympäröivät häntä. Hän oli tiputuksessa, aivan liian heikkona liikkumaan, puhumaan tai edes kääntämään päätään. Mutta hän ja hänen salaisuutensa olivat luultavasti turvassa. Bio-Klaani…


Aamun kajo oli jo ilmestynyt horisonttiin ja tieto tapahtumasta oli saavuttanut myös Visokin. Hän katsoi voimakentässä olevaa nukkea. Visorakin vihreät silmät kapenivat tuiman näköisesti. Siellä se perhana kellui.

”Soita Avdelle”, Visokki sanoi oikealla suullaan. Särähtävää ääntä ei monesti kuultu. Se teki äänessä kuuluvasta halveksunnasta vielä monin verroin voimakkaampaa. Tawa säpsähti. Hänen selkäpiitään kylmäsi – syynä sekä vangittu olento että hänen ystävänsä ääni.

”Kerro, että meillä olisi nukke myytävänä.”

Teistä vielä toan teen

Nyt on aika töihin, joka mies kun käy.
Kutsu koski miestä, sitä vain ei näy.

Aika kohta loppuu, sanat nää mä jaan.
Toiset teistä sortuu, jäädä pois ne saa.

Metsä lähellä Bio-Klaania

”Ensimmäinen sääntö hengissä pysymiseen on pysyä koko ajan liikkeessä”, Matoro aloitti. Hänellä ei ollut erityisen sotilaallinen ote. Siitä puuttui sellaista jämäkkyyttä, joka kokeneemmalla johtajalla oli. ”Nopeat jalat ja nopea äly ovat millä selvitään, kun joku ampuu teidän suuntaanne.”

Hän katsoi ryhmäänsä. Suurin osa heistä oli matoraneja. Le-matoran Defilak ei selvästi ollut kovin tottunut metsässä liikkuja, mutta oli nähnyt vaivaa peräti haarniskansa naamioimiseen. Po-matoran Dekar raahasi raskainta kantamusta. Se kuvasi erityistarvikkeita, mitä ryhmällä olisi oikeassa tilanteessa mukana. Hän näytti kärsimättömältä aloittamaan. Kaveriporukkaan selvästi kuului myös ga-matoran Bio-Master, joka oli ottanut jonkinlaisen kokeneemman roolin ohjeistaessaan muita. Matoro oli silloin tällöin Kahviossa jutellut tämän kanssa. Kahteen tusinaan mahtui myös leveähattuinen Notfun-Gus sekä Piikki, joka oli joko lyhin Matoron näkemä skakdi, tai eniten skakdilta näyttävä matoran. Tai joku tonttu. Kaikilla heistä oli siniset käsivarsinauhat erottamaan heidän vastustajistaan. Matoro ei suoraan sanottuna tuntenut suurinta osaa heistä kuin nimeltä.

Metsä oli aivan Klaanin lähellä. Jos käveli sata bioa heidän tulosuuntaansa, saapuisi kaupunkia ympäröivälle maaseudulle ja näkisi linnan. Mutta siellä puiden siimeksessä sen saattoi unohtaa hetkeksi, vaikka Lehu olikin näillä main harva ja helppokulkuinen, ainakin verrattuna pohjoisempiin korpiin. Useimmat puut olivat lehtipuita, joiden lehdistä vain sitkeimmät ja itsepäisimmät olivat jäljellä. Punaruskea oli hallitseva sävy.

”Torakoiden joukot kulkevat noin kio tästä pohjoiseen. Ne eivät vielä tiedä meistä mitään”, Mustalumi kertoi. He olivat kerääntyneet pieneen piiriin. Metsän pohja oli kurainen ja siihen sekoittui ruskeita lehtiä, joita varisi puista. Mustalumi osoitti sijainteja kartasta.

”Kerrataan suunnitelma”, hän sanoi lopulta. ”Beeäm?”

Bio-Master mietti hetken. ”Mahdollisimman lähelle, ilman että meitä nähdään. Minulla on ykkösryhmä, Gusilla on toinen. Lopussa syöksytään niiden kimppuun ennen kuin ne ehtivät järjestäytyä.”
Heillä oli kaikilla puiset aseet, mutta kaikki käsittivät, miten vaarallinen viimeinen vaihe tositilanteessa olisi.

”Entä jos meidät havaitaan liian aikaisin?” kysyi Defilak.

Matoro antoi Bio-Masterin vastata. ”Vetäydymme välittömästi”, hän sanoi. Heidän sotakoulunsa opettaja, Turaga Kyösti oli hakannut sen kyllä jokaisen päähän – että motituksessa piti käyttää metsää eikä antautua suoraan taisteluun. Piirtoheitinkuvat Raate-wahin taistelusta olivat selviä kaikille kymmenennen kerran jälkeen.

Matoro nyökkäsi. ”Oikeassa tilanteessa voi olla muita käskyjä, mutta jos ei ole, niin irti vain. Nopeita päätöksiä. Tietysti jos teemme niin tässä, niin ne toiset voittavat taistelun.”

”Eikö tositilanteessa meillä olisi enemmän ampuma-aseita?” kysyi Notfun-Gus.

”Todennäköisesti olisi”, Matoro vastasi. ”Mutta juuri niiden roolia me yritämme tässä harjoituksessa vähentää. Teemme väijytystä metsässä. Se ratkotaan viime kädessä läheltä. Se vaatii eniten hermoja. Kyöstistä on tärkeää harjoitella myös huonointa skenaariota.”

”No niin ja muistakaa”, Bio-Master vielä ohjeisti. ”Osuma torsoon niin menette makuulle ja leikitte kuollutta lopun taistelua. KAIKKI aseet tappaa.”

Todellisuudessa suurimman osan haarniska suojelisi tätä monelta osumalta, mutta oli paras harjoitella pahimman varalle. Lähitaisteluharjoitukset olivat toimineet samalla säännöllä, ja niitä oli takana jo paljon.

Niin he lähtivät liikkeelle. Matorosta oli jotenkin absurdia kulkea siinä lähimetsässä, jossa hän oli kävellyt lukemattomia kertoja, ja harjoitella aitoa, oikeaa sotaa. Hänelle sota oli aina tuonut mieleen kaupungin – puoliksi romahtaneet talot, raunioituneet kadut – eikä kaunista loppusyksyn metsää.

Taistelukosketus alkoi virheellä. Vastapuolen vartiomies Japu – he käyttivät vihreitä käsivarsinauhoja ja ruskeita ”nazorak-kypäriä” – oli ollut huolimaton eikä ollut edes huomannut hyökkääjiä ennen kuin oli liian myöhäistä. Dekar oli ”tappanut” vartijan puumiekkansa sivalluksella. Japua hirvitti kaikkein eniten ne moitteet, mitä hän tulisi turagalta saamaan sellaisesta huolimattomuudesta. Vartiossa EI SAA haaveilla, ukko aina teroitti.

Nohevat silmät ”nazorakien” puolella kuitenkin havaitsivat ykkösryhmän sattumalta. Huutoja kaikui. Vastapuolen pahamaineisen komentajan ääni kaikui selvänä, kun Suga jakeli ryhmityskäskyjä nazorak-joukoilleen. Notfun-Gus lietsoi kakkosryhmän kahta nopeampaan toimintaan, ja taistelu muodostui kammottavaksi sotkuksi. Lopulta hyökkääjien rynnäkkö pysähtyi Sugan falangiin, mikä oli ryhmittynyt siilipuolustukseen keihäiden (jotka olivat tyypillisten nazorak-pistimien pituisia) palloksi. Se oli huvennut, kun raivoisa alkurynnäkkö oli kaatanut melkein kolmanneksen ”nazorakeista.” Hyökkääjät yrittivät nyt löytää paikkoja läpi muodostelman, mutta eivät onnistuneet siinä.

Turaga Niddi istui pienen metsäaukion reunassa seuraamassa taistelua.
”Nazorakien apuvoimia tulossa vartissa!” hän kailotti. ”Ei voi jäädä rötväämään!”

Matoro katsoi taistelukenttää ja kohtasi Sugan katseen toiselta puolen. Tällä oli päättäväinen hymy, sillä mies tiesi olevansa vahvoilla ja oli ylpeä oman puolensa kestävyydestä. Heidän rintamansa piti, ja he suojasivat toisiaan erinomaisesti. ”Klaanilaiset” piirittivät falangia kahdesta suunnasta, mutta eivät edistyneet.

Todellisessa tilanteessa olisi monta tapaa murtaa sellainen muodostelma. Matoro pystyisi heittämään niitä kohti jäävallin, ja mitkä hyvänsä ampuma-aseet kävisivät sen verottamiseen. Lohrakinkin voisi kutsua tekemään ilma-iskun. Daggerthokin cocktail sinne keskelle auttaisi sekin. Mutta heillä ei ollut mitään näistä keinoista käytettävissä juuri nyt.

Matoro etsi käsiinsä Bio-Masterin. ”Mitä sanot?” hän kysyi matoranilta.

”Meidän on varmaan pakko vetäytyä”, hän myönsi. ”Alku meni kyllä hyvin.”

”Niin meni”, Matoro myönsi. Vetäytymiskäsky annettiin, ja kaksi ryhmää ottivat etäisyyttä vuorotellen. Juuri kun vaikutti siltä, että he pääsisivät irroittautumaan, Suga huusi suurella äänellä, ja koko falangi lähti rynnäkköön.

Kakkosryhmä, joka oli pitämässä perää, hermoili, ja Notfun-Gus käski perääntyä mahdollisimman nopeasti. He juoksivat pian ykkösryhmän tasalle vihollinen perässään, ja hallittu vetäytyminen romahti käsiin. Nyt syvemmällä metsässä, taistelun toinen osa alkoi. Vaikka ”nazorakeja” oli pystyssä vähemmän, ne olivat onnistuneet vastahyökkäyksessä loistavasti. Lisää väkeä kaatui maahan leikkimään kuollutta, ja ”klaanilaiset” saivat rivinsä kasaan vasta hirvittävien tappioiden jälkeen.

Matoro ei ollut aivan varma, miten saisi ryhmänsä irti tästä katastrofista. Se ei ollut sotastrategisesti paras valinta, mutta hän päätti tehdä sen, missä oli hyvä – kaatamaan vastapuolen kuninkaan. Sai kelvata. Suga johti nazorak-osastoaan ihaltavalla viileydellä ja taidolla, mutta oli varovainen, eikä puskenut niin kovaa kuin olisi kenties voinut.

Matoro käytti taistelun sotkua hyväkseen ja kapusi ketterästi suureen tammeen puumiekka hampaidensa välissä. Se antoi hänelle kriittiset kaksi sekuntia aikaa. Seurasi loikka vastapuolen osaston sivustaan ja syöksy kohti Sugaa takaoikealta. Yksi Sugan miehistä esti tien, mutta ei voinut mitään Matoron taidolle miekkamiehenä. Se kuitenkin vei kriittisen sekunnin. Kun Matoron puusäilä iskeytyi kohti Sugaa, tämä ehti juuri ja juuri torjua sen. Puinen KOPS kantautui yli taistelun, kun kepit osuivat toisiinsa.

Mustalumi ei aikaillut, vaan yritti uudelleen. Juuri silloin hänellä oli puolellaan monta etua – mitteleminen leikkimiekoilla ei haitannut hänen nopeuttaan ja tarkkuuttaan, mutta Sugan voimaan ja kestävyyteen perustuvaa etua se nakersi. Suga oli isompi kohde, eikä pelin säännöillä hänen jykevästä haarniskasta ollut sen enempää apua kuin kevyemmästäkään.

”Kuuluisa Matoro Mustalumi”, Suga sanoi. Hänellä oli päässään nahkamyssy, jossa oli jonkinlaiset ruskeat tuntosarvet.

”Kapteeni Nazorak”, Matoro vastasi ja yritti olla tiedostamatta tilanteen koomisuutta.

Se toi mieleen edellisen kerran, kun he olivat taistelleet yhtä kuolemanvakavina…

Loppukesän auringot porottivat. Kuuma hiekka tuntui jalkapohjissa. Hiki virtasi. Erotettiin jyvät akanoista, kun kamppailu vain venyi. Toien katseen kohtasivat läpi lentopalloverkon. Sugan heittokädellä ei ollut vertaistaan, mutta taistelu oli ollut pitkä ja kiivas. Kyllä Summerganon joukkoineen oli sen pelin lopulta voittanut, mutta melkoinen taistelu se oli ollut. Seuraava päivä olikin mennyt aurinkotuolissa loikoillen, kesän viime säteistä nauttien…

Matoron miekkatyö oli nopeampaa, mutta Suga pysyi sen perässä kunnioitettavasti. Hänen pitemmät kätensä kompensoivat suurempaa kohdetta. Mutta lopulta toista pienempi löysin paikan, ja Matoro onnistui iskemään terällään Sugaa suoraan kylkeen. Suga kaatui dramaattisesti parahtaen.

Mutta voitosta ei voinut nauttia pitkään. Matoro oli kääntymässä, mutta ei ollut aivan tarpeeksi nopea: lähelle päässyt Elementtirak tuikkasi häntä miekalla selkään. Se koitui myös Elementtirakin kohtaloksi, ja he kummatkin kaatuivat maahan Sugan viereen. Sellainen jalkojen myllytys oli tehnyt märästä metsäpohjasta entistä kuraisemman.

Matoron oli pakko nauraa pudotessaan siihen Sugan viereen. Hengästynyt jännitys sai viimein purkautua, kun makasi haudassa sankarivainajana.

”Olet sinä kyllä melkoisen nopea”, Sugakin nauroi. Nazorak-kypärän oli valahtanut hänen päästään.

”Tässähän me olemme kumpikin haudassa”, Matoro vastasi ja löi Sugaa kylkeen leikkimielisesti.

”Hyvää työtä, Elementtirak”, Suga huikkasi kolmannelle kaatuneelle. ”Ensi kerralla pysyt vielä itse elossa, niin kyllä sinusta tuima soturi tulee.”

Sugan menetys oli ollut kova osuma nazorakeille. Klaanilaiset olivat käyttäneet hetken – juuri oikein – ottaakseen etäisyyttä. Kumpikin osapuoli oli ottanut raskaat tappiot. Bio-Masterin johtamat sininauhat katosivat metsään, mutta voitto se ei ollut. Turaga Niddi marssi paikalle ensimmäisen taistelupaikan kaatuneiden kanssa ja hoputti myös loppuja pystyyn.

”Melkoisen lihamyllyn te kyllä teitte”, turaga huusi lähes ylpeänä. ”Ei mitään pelleilyä, vaan ihan kovaa yrittämistä! Ihan päin helvettiähän se meni, mutta asennetta on, asennetta on!”

Suga hivuttautui pystyyn muiden mukana. Hänen vaaleasta haarniskastaan näki helposti, miten mudassa mies oli. Hän auttoi toa-toverinsa ylös. Kuralumen oma, tumma haarniska teki mudasta vähemmän ilmiselvää. Olo oli märkä ja uupunut. Matoron oli pakko myöntää, että kyllä sellainenkin taistelu sai sykkeen kohoamaan miellyttävällä tavalla. Oli se paljon kiinnostavampaa kuin aiemmat miekkailutunnit.

Kyösti taputti käsiään kovaäänisesti. ”Hopi hopi tänne näin!” hän huusi niin, että metsä raikasi. Jos äijä osasi jotain, se oli komentaa.

Koko joukko, neljä tusinaa Klaanin armeijan toivoa, kerääntyi uuteen käskynjakoon. Noin puolet oli kaatunut, ja sai maksaa siitä mudalla. Parempi se kuin veri, oli joku vitsaillut. Matoro ja Suga seisoi aivan takarivissä, keskimäärin joukon pisimpien joukossa. Turaga, joka oli itseoikeutettu ”sotakoulun” johtaja, alkoi käydä tapahtumia läpi.

”Te russakoiden puoli. Surkea esitys vartiomieheltä! Japu, sinun penteleen kuhnailusi takia monta toveria olisi kuollut! Suga, olisit voinut laittaa enemmän vartioon porukkaa! Kyllä sinä tiedät nämä jutut! Sivustasihan oli ihan auki! Hemmetin hyvää taistelua kyllä, mutta alku meni teiltä aivan surkeasti. Ounas veti hyvin. Samoin Veruini. Ja Suga komentaja ei saa mennä kuolemaan! Ei vaikka mikä olisi! Vaikka kyllä tässä nyt taisi natsitorakat vetää pitemmän korren.”

Suga otti moitteet vastaan nöyrästi. Japu näytti olevan henkisen romahduksen partaalla, mutta Ounas tämän vieressä lohdutti tätä hiljaa.

”Ja te ’klaanilaiset’ sitten”, Niddi kääntyi toiseen ryhmään. ”Kyllä teillä oli ihan hyvä asenne, alkuhan meni mallikkaasti, mutta kyllä se oli aika surkea suoritus. Matoro, eihän sinulla ollut mitään otetta taistelukentästä. Mitä lie salamasotaa. Ja Gus, sinä hermoilit heti kun tilanne meni pahaksi. Ja mikä karzahni se Matoron lopetus oli, tämä on sotaa eikä mikään sirkusnäytös. Kuolit kun olit typerä. Ainoastaan Biomasterin ja Defilakin hermojen takia teistä pääsi edes niin moni elossa kotiin.”

Matoro otti haukut vastaan ja huokaisi. Olihan niissä totuutta – ei hän ollut kovinkaan hyvä johtaja, ei ainakaan Sugaan verrattava. Suoraan sanottuna Matoro ei pitänyt käskyjen antamisesta kovinkaan paljoa. Lopputulos oli ollut sen mukainen.

Käytiin läpi vielä joitakin asioita yksityiskohtaisemmin. Kyösti nosti esiin monia yksittäisiä tilanteita, joita sitten avattiin ja joista opittiin. Puhuttiin siitä, miten epäonnistumisia olisi voinut korjata. Kyöstin tyyli oli haukkua ensin maan rakoon ja sitten antaa ihan järkeviä ohjeita. Kyllä hänellä oli ihan oikeaa ja hyödyllistä sotakokemusta, Matoro myönsi, vaikka erityisen mukava opettaja hän ei ollut. Suga oli toiminut jo jonkin aikaa yhtenä opettajana, mutta Matoro oli mukana tällaisessa harjoituksessa ensimmäistä kertaa, jonkinlaisena vierailevana opettajana.

”No niin, eiköhän pojat syödä sitten”, Niddi julisti viimein. ”Sieltä tuotiin juuri tynnöri soppaa, että mars mars murkinalle. Ja pysykää ilmasuojassa! Jatkamme tunnin kuluttua!”
Ryvettyneitä klaanilaisia ei tarvinnut kahdesti käskeä.


Kaksi toaa olivat löytäneet paikan hyvin paksun saarnen juurilta. He istuivat sen juurien välissä ja lusikoivat haaleaa keittoa, missä oli juureksia ja kalaa.
”Tästä olisi puoli tuntia Klaaniin syömään”, Matoro mietti maistellessaan laihaa soppaa.
”Parempi totuttaa heitä korpisotaan”, Suga sanoi ja ryysti kulhostaan hyvällä ruokahalulla. Noin ison miehen käsissä lautanen näytti onnettoman pieneltä. Onneksi sai santsia. He katselivat miten suurin osa ”sotilaista” oli jakautunut pienempiin ryhmiin ruokailemaan, kukin jonkun puun juurella. Syksyisen lehtikaton alta mikään liituritorakka ei heitä huomaisi, vaikka sitä uhkaa ei niin etelässä oikeasti ollutkaan.

”Siitä on ikuisuus, kun olemme voineet viimeksi puhua kunnolla”, Matoro hymyili hieman. Metsä kaartui heidän yllään ja tuoksui raikkaalta.

”Itse kukin on tainnut olla aika kiireinen”, Suga vastasi. ”Minulla on ollut kädet täynnä työtä puolustuksiemme kanssa.”

”Niin, ymmärsin että olet ihan esikuntahommissa. Se kyllä sopii sinulle.”

”Näin on päätetty, kyllä”, Suga totesi. ”Alustavasti voin keskittyä juuri tähän – kouluttamiseen, valmistautumiseen. Toki toisinaan halajan tositoimiin, mutta minä olen tässä hyvä – ja jos se parantaa muiden mahdollisuuksia, niin koen onnistuneeni. Tositoimien aika koittaa vielä, ennemmin tai myöhemmin.”

Matorolla oli ollut kovin kiire sinne, rintamalle tekemään rohkeita iskuja nazorakeja vastaan. Hänestä tuntui siltä, että häntä oli ehkä toistuvasti ohjattu vähemmän vaarallisiin tehtäviin… mutta ehkä se ei ollut niin huono asia. Ainakin metsässä rämpiminen oli hohdokkaampaa kuin vankkureiden ajaminen. Tositoimien aika koittaisi vielä hänellekin, ennemmin tai myöhemmin.
Uutiset Ompun kaatumisesta ja Troopperin katoamisesta oli otettu Klaanissa vastaan synkin mielin, mutta kyllä Matoro nykyään ymmärsi, ettei asiaa parantaisi impulsiivinen toiminta. Kyllä heillä oli tarpeeksi väkeä Lehussa, että jos Troopperi voitaisiin pelastaan, tämä kyllä löydettäisiin. Ei sota aina kaipaa yhtä miestä, vaikka se yksi mies olisi miten rohkea, taidokas ja komea hyvänsä.
Hiljaiseksi se silti sai hänet. Pitikö seuraavaksi totuttautua siihen, että koska vain saattaisi menettää lisää ystäviä sodan jalkoihin? Toivottavasti Troopperi selviäisi, hän mietti hiljaa, mutta kovin moni ei siitä puhunut. Sankarivainajien muistomerkki kaupungilla hohkasi kynttilöiden ja valokivien leimussa.

”Pistää aika hiljaiseksi”, Matoro sanoi lopulta.

”Niin mikä?”

”Ajatus tästä porukasta oikeassa taistelussa.”

Suga oli hetken hiljaa ja vain katseli Matoron tavoin. Suurin osa osastosta oli matoraneja… kuten hänkin oli ollut Metru Nuilla.
Hänellä ei ollut paljoakaan muistoja varhaisista matoran-vuosistaan Metru Nuilla ja ajan kuluessa ne harvat muistikuvat, menneisyyden välähdykset ja unet sekoittuivat jonkinlaiseksi massaksi, josta yksityiskohtia ja tapahtumien kronologiaa, puhumattakaan siitä, olivatko ne oikeasti edes tapahtuneet, oli aina vain vaikeampi erotella. Tie, joka oli vienyt Sugan matoranista toaksi, alkoi tarkkojen muistojen näkökulmasta olla lähes saavuttamattomissa; sen Suga kuitenkin muisti, että sotaan liittyminen oli lopulta ollut valinta. Valinta, joka voisi jonkun mielestä kertoa äärimmäisestä urheudesta. Se kertoi kenties myös pelosta ja pienuudesta: irtautumisen vaikeudesta ja kyvyttömyydestä valita jokin toinen tie, kuin se, mihin ympäristö ohjasi. Sugasta tuntui usein siltä, että hän oli vain ajelehtinut lastuna valintojen valtameressä aina Klaaniin rantautumiseensa asti; vasta siellä hän oli löytänyt kyvyn valita itse kaarnalaivansa suunta. Suga ei voinut olla pohtimatta, mitä heidän matoran-reservinsä päässä liikkui.

”Niin… On selvää, että suuri osa heistä…”

Suga aloitti hiljaisuuden jälkeen ja vaikeni jälleen äkisti, varoen sanomasta mitään harkitsematonta.

”Niinkö surkeat mahdollisuudet?” Matoro kysyi yhtä varovaisesti. Heidän keskustelua varmasti kuunneltiin, ainakin puolella korvalla.

”En sanoisi niinkään.” Suga ei hymyillyt, mutta ei myöskään kuulostanut erityisen synkältä. Skenaariot vilistivät ja taistelut aaltoilivat mielen teatterin lavalla Sugan päässä, sumentamatta kuitenkaan mietteliään toan määrätietoisuutta ja himmentämättä sitä toivoa, jonka saattoi nähdä loistavan tämän silmistä äänensävyn näennäisestä vakavuudesta huolimatta. Toivoton ei asetelma Sugan mielestä ollut, vaikka tämän sydäntä varjostikin raskas ymmärrys siitä, ettei paraskaan realistisesti kuviteltavissa oleva lopputulos syntyisi ilman valtavaa murhetta ja tragediaa, joka jättäisi ikuiset arvet jokaiseen osalliseen – voittajia eli ei.

Toviksi mietteisiinsä uppoutunut toa havahtui pian nykyhetkeen ja jatkoi, kääntäen katseensa Matoroa kohti.
”Tulikaste kohtelee yksilöitä niin eri tavoin… Aivan varmasti osa, jopa enemmistö, lamaantuu aluksi täysin. Osa menettää toimintakykynsä pitkäksikin aikaa, mutta osa kykenee kasaamaan itsensä nopeasti ja menemään ikäänkuin… selviytymistilaan.” Suga kuin kertasi Sotilaan käsikirjaa ja jatkoi vielä, hieman jo innostuen:
”Kuitenkin, tässä äärimmäisessä tilanteessa, jossa kuolemanpelko, adrenaliini ja selviytymisvaisto saavat otteen ja aistit terävöityvät, yksilö voi kyetä mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Kunhan vain uskoo itseensä ja koko joukkoon. Siinä on meidän voimavaramme.”

Suga uskalsi jo hieman hymyillä Matoron suuntaan.

”Niin, ovathan nuo tunteet vanhoja tuttuja”, Matoro naurahti kuivasti. ”Minä olen melkein tahallani jahdannut sellaisia tilanteita, niitä kuolemanvaaroja… tai kai se vähän kuuluukin Toan työnkuvaan, että hankkiutuu vaaroihin, ettei muiden tarvitsisi.”

”Olen saattanut huomata sinulla olevan noita taipumuksia. Kutsuttakoon sitä terveeksi seikkailunhaluksi ja toisaalta ammattitaidoksi!” Suga hörähti, sillä hänen mieleensä tulvahti kosolti jännityksentäyteisiä muistoja kaksikon yhteisiltä tehtäviltä, joita oli aina mukava muistella takkatulen loimussa hyvän juoman kanssa – aina toisinaan yksityiskohtia hieman väritellen.

”Olen yrittänyt rauhoittua vähän”, Matoro myönsi. ”Ettei tulisi tehtyä mitään typerää. Emme tainneet edes harkita ennen Xialle menemistä, miten vaarallinen sekin tehtävä oli. Se oli kuitenkin linnoituksellinen Varjotun korstoja…” Kun hän mietti Xian tovereitaan, kääntyi ajatus pakosti niihin, jotka eivät olleet enää paikalla.

”Itseluottamus on puoli onnistumista”, Suga sanaili. ”Olihan se aika tyhmänrohkeaa, kyllä minäkin sen myönnän. Mutta jotenkin siitä vain selvittiin. Siitä, ja zyglakeista, ja jopa Makuta Abzumosta…”

Zyglak-sotureista Abzumoon ja sinihohtoiseen hulluuteen. Kovin paljoa aikaa ei ollut välissä, ja silti se tuntui ikuisuudelta.

”Kuulin tosiaan Kapuran lähdöstä”, Suga jatkoi hieman vaitonaisesti. ”Kohtalo varjelkoon häntä missä ikinä hän meneekään. Kapuraa ja Killjoyta, molempia.”

”Niin”, Matoro sanoi hiljaa, muttei oikein osannut sanoa mitään. Hän vain katseli soppakulhonsa yli metsään.

”No, joka tapauksessa olet aivan oikeassa”, Suga herätti toverinsa ajatuksista. ”Jos suurempi osa heistä olisi kokeneita toa-sotureita, niin soveltuvuus erilaisiin tehtävätyyppeihin olisi huomattavasti helpompaa arvioida, ja aika huoletta voisimme heidät taisteluunkin laittaa. Tämä porukka vaatii meiltä kuitenkin hieman enemmän!” Suga silmäili harjoitusaluetta ja hieroi hajamielisesti partaansa.

”Metru Nuin sodassa oletus tuntui vain olevan, että kyllähän Toat nyt pärjäävät…” Matoro sanoi. ”Toivottavasti saamme heidät edes ymmärtämään, millaiseen vaaraan ovat itsensä laittamassa, jos ei muuta.”

”Mm”, Suga nyökkäsi. ”Meidän täytyy saada mahdollisimman hyvä yleiskuva siitä, miten nämä reagoivat painetilanteisiin. Löytää ne, jotka todennäköisimmin kestävät taistelustressiä ja toisaalta ne, jotka ovat muutoin äärimmäisen kyvykkäitä suorittamaan esimerkiksi tukitehtäviä, mutta eivät välttämättä sovellu suoraan toimintaan… ainakaan ideaalitilanteessa.” Suga päätti mutinansa huokaukseen. Vaikka suunnittelu edesauttoi menestystä itse taistelussa, oli kuitenkin todennäköistä, ettei kaikki tulisi kuitenkaan menemään suunnitelman mukaan.

”Ja Metru Nuilla oli tietysti vähän se huijaus, että Lhikanilla oli myös vahki-armeija… olemaan sitä tykinruokaa, mitä meillä ei ole”, Matoro sanoi kuivasti.

”Niin, sitä meillä ei ole ellei Kenraali Killjoy jonakin päivänä onnistu aikomuksessaan”, Suga naurahti. ”Mutta ei Allianssinkaan leivissä ole samanlaista hirvitysten kirjoa kuin silloin Metru Nuilla – nazorakien kaikesta mahdista huolimatta sotamme on, hmm, skaalaltaan pienempi. Uskon, että meillä yksittäisillä toilla on siinä lopulta enemmän merkitystä kuin Metru Nuilla.”

”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Minulla on todella voimakas muistikuva – taisin puhua tästä joskus – siitä miltä ensimmäistä kertaa tykistökeskitykseen joutuminen tuntui Ga-Metrun taisteluissa. Vastapuolella oli niin valtavasti tulivoimaa, että aika pieneksihän Toa siinä itsensä tunsi, kaikesta huolimatta. Jo sen sodan mittakaava oli aivan musertava. Täällä kotona… kaikki nazorakien tulivoima kalpenee tämän metsän koon rinnalla.”

”Meidän oma sotamme käydään korpien ja peltojen lomassa niin pitkään kuin mahdollista”, Suga sanoi. ”Meidän täytyy säilyttää liikkuvuus, koska asemasotaa emme voita.”

”Onneksi meillä on kuitenkin aika monta toaa, tai muuta jotka ovat niin sanotusti alalla”, Matoro sanoi. ”Ymmärsin, että tämän meidän porukan tehtävät olisi enemmän juuri kaikessa vähän epäsuoremmassa… tai linnakkeen puolustuksessa, jos se menee siihen asti. Kuulemani mukaan rintamalla ovat pyrkineet aina laittamaan ainakin yhden kokeneemman toan joka ryhmään. Lantrattuja toa-tiimejä…”

”Toivottavasti baarimestari osaa asiansa!” Suga totesi hymähtäen varsin osuvalle ilmaisulle ja jatkoi:
”Laadukas perustason taistelutekniikoiden harjoittelu antanee tosiaan kohtalaiset lähtökohdat, etenkin jos ryhmien johtajat osaavat lukea alaisiaan. Heikompikin soturi voi pudottaa kenet tahansa hyvällä laukauksella. Kaiken keskiössä on meidän kykymme löytää oikeat sijoituspaikat oikeille taistelijoille! Kun jokaisesta saadaan tilanteeseen nähden paras suoritus irti ja näissä harjoituksissa hiotusta yhteistyöstä edes osa kantaa tositilanteeseen asti, niin…” Suga hiljeni, ikäänkuin varoen antamasta liian leväperäistä arviota Klaanin mahdollisuuksista.

Myös huomattavan heikoista lähtökohdista voitettuja taisteluja nähnyt partasuu ei epäillyt joukkonsa, saati koko Klaanin, kykyjä puolustustaistelussa, mutta siinä missä Suga ei koskaan halunnut luoda tappiomielialaa, ei tämä myöskään realistisesti odottaisi kaikkien kokemattomien matoranien ja Klaanin eliittitaistelijoiden varjoon jääneiden toa-soturien selviytyvän tulevista koitoksista hengissä. Varman voiton julistaminen tässä tilanteessa tuntuisi hieman sankarivainajien ruumiiden päällä hyppimiseltä. Suga ymmärsi komentajan vastuun ja roolin tehdä yksilöiden kannalta myös ikäviä päätöksiä, mutta hän ei sydämessään kestänyt ajatusta lihamuureista ja tykinruoasta. Se oli nazorakien heiniä.

”Niin siis muistatko sinä Lhikanin Sotilaan käsikirjan suurin piirtein ulkoa? Tai ainakin se kuulostaa siltä…” Matoro kysyi toden totta hieman kummastuneena.
Kirja ei teknisesti ottaen ollut Lhikanin kirjoittama, mutta se oli ollut Metru Nuin Toa-armeijan ensisijainen opetusmateriaali ja laitettu Toa-Kenraali Lhikanin nimiin, yhtä kaikki. Matoron oli myönnettävä, että hän huomasi Sugan muuttuneen. Olihan tämä aina ollut… noh, sotilaallinen, mutta uusi sota-Suga tuntui entistäkin analyyttisemmältä.

”Se saattaa olla minulla edelleen pöytälaatikossa…” Suga vastasi naurahtaen. Metru Nuin sodan aikainen opus sisälsi kosolti käyttökelpoista materiaalia matalan kynnyksen sotilaskoulutukseen, jossa kokemattomalle osastolle pitäisi verrattain lyhyessä ajassa kouluttaa taisteluteknisiä perustaitoja ja toisaalta silkkaa selviytymistä ja toimintaa painetilanteissa – joista koulutettavilla ei ollut mitään kokemusta. Pian selviäisi, kuinka hyvin legendaarisen Lhikanin opit valmistavat kokemattoman osaston sodan näyttämölle aivan eri olosuhteisiin.

Ruokatauko alkoi olla jo sen myöhemmällä puolella. Jälkiruoaksi oli onneksi saatu puolukka-kaurapatukoita. Pienen metsätilkun täytti rauhallinen puheensorina. Kyöstikin kertoi parille alokkaalleen jotakin lennokasta juttua, jolla ei ollut mitään tekemistä koulutuksen kanssa.

”Ei taida olla sekavampaa joukkoa organisoida kun mitä meidän klaani on”, Matoro mietti. ”Taidat tosissasi uskoa, että voimme oikeasti selvitä tästä sodasta… noh, kunnialla?” Hän ajatteli ensin ”selvitä tästä sodasta” ylipäänsä, mutta ei halunnut kuulostaa liian pessimistiseltä. Hän havahtui itsekin tilanteen ironiaan – joskus hän olisi varmasti uskonut täysin sokeasti, että totta kai Klaani voittaa sodan. Nyt, kun siellä sodassa oli jälleen kerran sisällä, ja tajusi miten vähän saattoi tehdä itse, oli äkkiä vaikeampi olla niin itsevarma.

Jossain toisessa maailmassa hän olisi palannut Metru Nuilta kolmen Nimdan sirun kanssa, ja sotahuolet olisivat olleet sillä ratkotut. Sininen tuli olisi saanut polttaa nazorak-imperiumin armeijat ja aseet. Tai vain vapauttaa heidät heidän kenraaleistaan ja muista, niin kuin Kelvin oli haaveillut. Oliko hän Nimda kourassaan edes ajatellut mitään muuta keinoa voittaa viholliset kuin tuhota nämä? Kaikki, mitä kuviteltavissa oli, eikä hän ollut osannut keksiä muuta…

”Selvitä.” Loistava sanavalinta! Suga ajatteli mielessään. Suuren mittakaavan konflikteissa voittamisen & selviämisen suhde ei aina ole täysin mutkaton.

”Uskon, että voimme selvitä – ja selviämmekin – tästä sodasta.” Suga vastasi, yrittäen kuulostaa vakuuttavalta ja kannustavalta olematta kuitenkaan liian hilpeä. Hinta tulisi olemaan joka tapauksessa kova. Se vaatisi heiltä kaikilta, osasto osastolta, yksilö yksilöltä, venymistä myös silloin, kun keho ja pään sisäiset äänet huutavat kuorossa tuskasta ja käskevät vain luovuttaa, lopettaa ja antaa pimeyden laskeutua, suoden siinä hetkessä kenties jopa lohdulliselta tuntuvan levon, unohduksen ja lopullisen poispääsyn. Se, joka kerran kykenisi hiljentämään nuo äänet vaikka vain hetkeksi kerrallaan ja tilanteesta riippuen etenemään, nousemaan, taistelemaan tai joskus vain makaamaan paikoillaan, tajuissaan pysyen, vielä hetken pidempään, olisi vahva soturi.

”On tietysti selvää, että kaikki eivät tästä selviä ja kuten todettu, oli jokainen yksilö huolellisesti etukäteen arvioitu eli ei, vasta tulikaste ja todellinen painetila, jota emme harjoituksissa voi tietenkään koskaan täysin jäljitellä, näyttää mihin meistä kaikista on.”

Suga huomasi jälleen siteeraavansa Sotilaan käsikirjaa, tällä kertaa Lhikanin jälkisanoja, ja yritti vaihtaa lennosta hieman omaehtoisempaan ilmaisuun.

”Jos kuitenkin saamme hiottua enemmistön perustaidot kohtuulliselle tasolle ja ennen kaikkea luotua uskoa ja valmistettua tämän porukan henkisesti mahdollisimman kestäväksi ja toisiinsa luottavaksi, niin… Kyllä. Minä uskon, että meiltä löytyy tarvittava resilienssi.” Resilienssi… käyttikö Lhikan täsmälleen samaa ilmaisua?

”Kun jokainen antaa kaikkensa, huolehtii myös toverista ja tekee parhaansa sen puolesta, että hänkin onnistuu, niin…” Suga henkäisi viimeisen sanan sisäänpäin, varoen jälleen antamasta liian yksiselitteistä arviota lopputuloksesta. Selviytyminen. Voittaminen.

Matoron piti pureskella kuulemaansa hetki. Suga oli hieman kuuluisa taipumuksestaan muuttaa yksinkertainenkin puheenvuoro palopuheeksi.
”Ainakin varmuutesi tuntuu tarttuvalta, vaikka tuota jargonia voisi vähentää…” Matoro hymähti. ”Tuntuu kuin olisit sujahtanut tähän uuteen rooliin jotenkin todella luontevasti.”

”Niin kaiketi on”, Suga mietti. ”Muistan, kun ajattelin kesällä, että tämä sota – no, silloin kyse oli vain alkavasta konfliktista – toi mukanaan eräänlaisen tarkoituksenmukaisuuden. Minä koen olevani hyvä sodan töissä, ja velvollisuuteen vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Taistelun pauhu saa esiin huonoimmat puolemme, mutta myös parhaat puolemme. Minusta siinä on jotakin arvokasta, kaikesta tragediasta huolimatta.”

Rohkeus varjoista versoaa”, Matoro siteerasi hiljaa säkeen Toain Rohkeuden Mantraa.

”Niin. Vanhoissa opeissa on totuutta”, Suga vastasi.

Matoro oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten.
”Tämä aamu sai minut kyllä tajuamaan, etten ole kyllä koskaan ollut kamalan hyvä johtamaan tai inspiroimaan muita, muuten kuin käytännön esimerkillä, kai. Ehkä useimmat meistä toista ovat enemmän sotilaita kuin upseereita…”

Suga oli jo aikeissa taputtaa Matoroa olkapäälle jykevällä kämmenellään, mutta havahtui toimenpiteen riskeihin aterioinnin yhteydessä varsin nopeasti ja tyytyi jatkamaan ilman suurempaa elehdintää.

”Totta. Toisaalta juuri tuo esimerkillä johtaminen on arvokasta; palopuheita voi kuka tahansa harjoitella peilin edessä, mutta tositilanteessa niille ei ole enää sijaa. Puheilla voi sytyttää sotureidemme sydämien liekit, mutta vain todellinen esimerkki kentällä pitää tulta yllä. Sen sinä, arvoisa Mustalumi, kyllä osaat! Olen sen monta kertaa itsekin nähnyt!” Sugan sanat tulivat sydämestä, sillä olihan kaksikon yhteinen operaatiohistoria Klaanissa jo varsin mittava.

”En tietenkään tarkoita, että komentajan pitäisi tunkea itsensä etulinjaan kuolemaan…” Suga kiirehti vielä lisäämään, sillä palaute päättyneestä harjoitteesta oli yhä tuoreena mielessä.

”No niin just”, Matoro naurahti muka loukkaantuneena. ”Jos mietin sitä ihan vakavasti, ehkä siinä on sellainen tunne, ettei halua vain ohjata muita taisteluun ja olla itse turvassa… kai siitä pitää vain opetella pois sodassa. Onneksi suuremman osan johtamisesta voi jättää teille joilta se tulee luontevammin.”

”Niin… Linjojen takaa johtaminen ja strategiointi on toki tärkeää, mutta se kysyy hyvin erilaista vahvuutta.” Suga ymmärsi täysin, mitä Matoro sanoillaan tarkoitti. Tilannekuvaa oli mahdollista muodostaa pidemmänkin välimatkan päästä, mutta Sotilaan käsikirjassakin sivuttu taistelun todellinen momentum oli aistittavissa vain toiminnan ytimessä. Ja ehkä molempien jään toien vahvuudet tosiaan olivat edestä johtamisessa; tämä heille asetettujen roolien ja toisaalta omien vaistojen välillä tasapainoilu olisi eittämättä haaste molemmille.

”En halua olla… sanotaan vaikka, että päsmäröimässä taistelukentälläkään, mutta kun tuomme oman operatiivisen panoksemme ja samalla edesauttamme myös muun ryhmän onnistumista esimerkillämme, niin joukko on yhtäkkiä paljon enemmän kuin vain osiensa summa!” Suga jatkoi ja virnisteli; ”enemmän kuin osiensa summa” -heitto oli joukkoa motivoivan palopuherepertuaarin ilmeisintä osastoa, mutta se kuvasi ilmiötä täydellisesti.

Sugan usko Klaanin selviytymismahdollisuuksiin piili yksinkertaisessa filosofiassa, joka ei edellyttänyt pohjatonta eliittisoturituotantoa: jokaiselle taistelijalle oli löydettävä rooli, jossa tällä oli mahdollisuus onnistua osaamistasonsa ja ominaisuuksiensa puitteissa. Kun joukko on henkisesti vahva ja yhtenäinen, yksilö tekee kaikkensa sen puolesta, että myös toveri vieressä onnistuu. Ja kun koko joukko ajattelee näin, rooliin ja asemaan katsomatta, se on vahva ja sitkeä.

Metru Nuin sotaan Suga oli päätynyt. Se oli muovannut pohjan sille tiedolle ja taidolle, jota kookas jään toa nyt parhaansa mukaan jakoi kotiaan puolustaville uusille taistelijoille. Tähän tulevaan taisteluun Suga ei kuitenkaan vain päätynyt ja ajelehtinut; tämä oli selvä valinta. Hän ei kohottaisi miekkaansa Klaanin puolesta vain oman turvallisuutensa tähden, vaan suojellakseen jotain suurempaa ja merkityksellistä, jota oli vaikea pukea sanoiksi niin, että sanat tekisivät tunteelle oikeutta. Suga tiesi, että tekisi kaikkensa selvitäkseen itsekin taistelusta hengissä; elämänjano voittaisi epätoivon. Samanaikaisesti selkeyttä ja rauhaa Sugan ajatuksiin ja sydämeen toi tieto siitä, että täällä myös kaatumisella olisi jokin merkitys ja annettu uhri auttaisi saavuttamaan jotakin. Selviytyminen.

”Matoro, meillä on kaikki avaimet saada tästä suorituskykyinen joukko. Pidetään huolta näistä ja pysytään itsekin… jos ei turvassa, niin ainakin elossa!”

Jos se Sugasta olisi kiinni, ei hän antaisi Mustalumenkaan kaatua.

”Jos ei turvassa, niin ainakin elossa”, Matoro toisti mietteliäänä. ”Se on ihan hyvä tavoite. Mennään sillä.”

”Sovittu!” Suga julisti ja havahtui samalla kasvaneeseen liikehdintään heidän ympärillään; ruoka oli nautittu ja harjoittelun oli määrä jatkua. Kyösti ei antanut armoa alokkaille – tai muillekaan.

”Johtajien ruokatauot eivät ole sen pidempiä kuin muillakaan, joten meidän täytynee siirtyä takaisin riviin, Mustalumi hyvä!”

Sotilas ja Oraakkeli

Bio-Klaani
Sielunlähde

Matoro Mustalumi huokaisi syvään. Hän oli lykännyt tätä aivan liian pitkään.

Oli keskipäivä. Taivas oli harmaa, mutta se avautui aurinkojen korkeudella. Valo kultasi Suuren Hengen temppelin koristeelliset tornihuiput. Temppeli oli hänelle tuttu, totta kai, mutta se ei ollut tänään hänen määränpäänsä.

Hän oli yrittänyt käydä läpi kaikkia niitä asioita, joita ei ollut pystynyt hoitamaan viime aikoina. Tavannut ystäviä ja tehnyt tavallisia asioita. Olipa hän saanut tekemistä myös Kyöstin sotakoululta vierailevana miekkailunopettajana. Sen tärkeämpiin toimiin hän ei ollut vielä päässyt. Oli vielä liian monta solmimatonta lankaa ja arkaa haavaa, että hän voisi omistautua täysin voimin Bio-Klaanille.

Moni tervehti häntä iloisesti. Hän vilkutteli takaisin ylimalkaisesti. Matoro oli jäänyt vain katselemaan aukiolle temppeliä ja väkeä, joka kulki siellä asioillaan. Hän kokeili taskuaan kuin varmistuakseen, että kultainen kello oli yhä siellä. Se ei säteillyt jatkuvaa olemusta niin kuin Nimda oli tehnyt, vaikka silläkin kyllä oli oma, kummallinen auransa, jonka saattoi tuntea yksin omissa ajatuksissaan.

Hän oli käynyt läpi viimeisen keskustelunsa Kapuran kanssa monta kertaa. Miten hän ei muka ollut tajunnut, että Kapura valmisteli lähtöään? Matoro, olet ääliö. Yhtä kaikki, hän oli perinyt kellon – ja sen myötä Kapuran velvollisuudet.

”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”

Nimdan sykli pyöri, ja se halusi hänet Kapuran rooliin. Varoittajaksi.

”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”

Kyse ei ollut siitä, että Matoro ei olisi tiennyt sen olevan oikea polku. Hän vain pelkäsi Oraakkelin kohtaamista uudelleen. Hän häpesi edellistä tapaamistaan vieläkin. Lähteä niin vain pois miehen luota, joka todellisuudessa halusi vain auttaa? Mutta Oraakkelin katse tuntui Matorosta suunnattoman vaativalta, sellaiselta joka porautui läpi haarniskan suoraan sieluun ja näki hänen jokaisen heikkoutensa. Kyllä hän tähän luotti, syvästikin. Taistelukentän yhteys kantoi usein läpi elämän. He olivat selviytyneet Arkkienkelistäkin yhdessä.
Mutta ei se tehnyt kohtaamisesta yhtään sen helpompaa.

Toa käveli hitaasti ohi Tuliadoriumin ja katseli sen naapurissa olevaa yksinkertaista, kolmioista rakentuvaa Isä Athin rukoushuonetta. Taisteluun meneminen olisi ollut helpompaa, hän huokaisi syvään, keräsi rohkeutensa ja asteli sisään.

Matoron täytyi kumartua mahtuakseen temppelin sisälle. Harvoin hän enää tunsi samalla tavalla, kuinka kokoero matoranin ja toan välillä muutti näkökulmaa maailmaan. Jollain tavalla se tuntui myös tarkoitukselliselta — tähän pyhättöön ei ollut mahdollista astua rinta rottingilla ja täydessä pituudessaan, jos oli suuri ja mahtava. Se pakotti nöyristymään ja kumartumaan.

Sisällä lämmin suitsukkeiden savu toivotti hänet tervetulleeksi. Athin alttarin edustalla rukousmatolla istui koruttomassa kaavussa matoralainen, jonka jäänsininen Pakari oli suunnattu alttaria kohti. Huoneen reunoilla istuskeli muutamia muita athisteja. Yksi toisteli mantraa rukousnauhaa sivellen, toinen pyyhki pölyjä.

Matoro ei ollut varma, miten avata tätä keskustelua, joten hän vain odotti. Koska kukaan läsnäolija ei vaikuttanut vastustavan, hän istui alas jonkin matkan päähän rukoilevasta Oraakkelista. Tämän meditaation keskeyttäminen ei tuntunut oikealta, joten Matoro vain odotti. Hänen katseensa vaelteli hiekkakivisissä seinissä ja koruttomissa kaiverruksissa. Kalvakka valo pilvipeitteen läpi siivilöityi temppelin ohuista kattoikkunoista.

Oli mahdotonta sanoa, kauanko kesti odotellessa. Matoro pysähtyi vain kuuntelemaan hengitystään. Toain tapa oli meditoida luonnonvoimien keskellä, ei rakennetuissa taloissa, mutta se oli Matorosta silti sielua rauhoittava paikka. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hyväksi toviksi.
Lopulta vaaleansininen Pakari kääntyi hitaasti häntä kohti, ja häntä katsottiin raukealla katseella.

”Hei”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Tuota, voimmeko puhua?”

”Voimme”, Oraakkelin vanha ääni sanoi. Matoran ei kääntynyt vielä täysin Matoroa kohti. ”Siitä onkin hetki, Matoro Mustalumi.”

”Tiedän, että kielsit minua pyytelemästä anteeksi”, Matoro aloitti. ”Mutta ehkä kuitenkin pyydän anteeksi siitä viime kerrasta.”

Oraakkeli nyökkäsi hiljaa.
”Ehkäpä myös minun on paikallaan pahoitella. Seison sen takana, mitä sinulle ehdotin, mutta selvästi ei ollut vielä oikea hetki.”

Matoro huokaisi syvään. Viisarit olivat ehtineet kulkemaan monta kierrosta sen jälkeen.
”Niin. Kello on nyt minun vastuullani. Haluaisin palata siihen, mitä yritit sanoa viime kerralla.”

Oraakkeli kääntyili katselemaan muita temppelin athisteja. Sitten hän käänsi koko rintamasuuntansa Matoroa kohti. Oraakkelin vaativan katseen näkeminen ei voinut olla aiheuttamatta pientä pistoa hänen sydämessään. Hän oli vältellyt tätä keskustelua viikkoja.

”Kannatko sitä mukanasi?” Oraakkeli sanoi hädin tuskin kuiskausta kovempaa.

Matoro nyökkäsi.

”Voinko nähdä sen?”

Kello oli tumman rintapanssarin samassa taskussa, jossa Beeta, Epsilon ja Delta olivat asuneet vuoron perään. Matoro veti kultaisen taskunauriin esiin. Se näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta yhä kauniilta. Kello oli ohuella ketjulla kiinni toan haarniskassa, mutta sen kiinnityksen sai avattua helposti.

”En tiedä, tunsitko Kapuraa”, Matoro sanoi. ”Mutta hän jätti kellon minulle ennen lähtöään. Olen jokseenkin perillä siitä, miten se toimii.”

Oraakkeli ojensi kätensä.

Matoro epäröi aivan pienen hetken ennen kuin ojensi kellon Oraakkelin käteen. Oraakkeli otti pienen esineen vastaan, ja pyöritteli sitä kädessään. Vanhuksen ilme oli mitäänsanomaton, kuin esine ei sellaisenaan merkitsisi hänelle kovin paljoa. Pienen valkoisen peukalon liike avasi kellotaulun esiin… kuten myös ne kasvot, jotka hymyilivät sen sisäkannessa.

Matoro piti kasvonsa peruslukemilla. Yritys ei ollut kovin hyvä. Oraakkeli katsoi piinaavan pitkään kellotaulua ja sen pysähtyneitä viisareita, sekä kokeili varoen sormillaan liikutella niitä. Sitten hän lähes hajamielisesti nosti katseensa Xenin kuvaan, kohotti kulmaansa ja katsoi Matoroa.

Ei ehkä edes vaatien selitystä, vaan juuri sellaisella katseella, joka tiesi.

Matoro oli ehtinyt miettiä useamman huonon selityksen vastuusta tai muistutuksesta tai Metru Nuin opeista kiertääkseen sen, että oli laittanut Xenin kelloon ainoastaan siksi, että halusi pitää valokuvaa mukanaan ja turvassa, ja sen pitämisessä kellossa oli tiettyä runollisuutta. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.

”Tuota… jos asetat sen kello kuuteen”, Matoro meni hieman vaivaantuneesti eteenpäin. ”… ja väännät tuntiviisaria ympäri koko taulun, se avautuu.”
Matoro ei ollut avannut sitä kovin montaa kertaa. Sen sisällä olevaan pimeyteen katsominen huimasi.

Oraakkeli kokeili hyvin varoen siirtää tuntiviisaria. Mekanismi raksutti. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, naksautti kannen hätäisesti kiinni ja ojensi kellon takaisin Matorolle.

”Ehkä myöhemmin. Tiedätkö sinä mitään muuta sen toiminnasta?”

”Ystäväni oli sulkenut Deltan kelloon, eivätkä… mitkään olleet sitä sieltä löytäneet vuosikymmeniin”, Matoro kertoi. ”Hän kertoi, että kelloon laitetun esineen voi saada sieltä ainoastaan, jos sen sinne laittanut haluaa niin.”

Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuulostaa siltä, mitä minäkin olen kuullut. Osasiko ystäväsi kertoa mitään sen alkuperästä?”

”Suoraan sanottuna toivoin, että sinä osaisit kertoa siitä jotakin. Hän ei tiennyt tai ei kertonut.”

Ehkä ei ollut kovin tärkeää mainita sitä kania.

Oraakkeli vilkaisi temppelissä olevia nuorempia athisteja. Toisen heistä kanssa heidän katseensa kohtasivat. Hieman hermostunut nuorempi matoralainen antoi kunnioittavan nyökkäyksen, ja Oraakkeli nyökkäsi takaisin.
”Tahtoisitko lähteä kävelylle?” Oraakkeli sanoi hieman kovempaa.

”Siellä on kaunis päivä”, Matoro nyökkäsi. Ja siellä olisi tilavampi hengittää kuin tässä ahtaassa temppelissä, hän ajatteli.

Tummanharmaa kaapu suoristui Oraakkelin noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi kunnioittavasti temppelin muille matoralaisille, ja asteli oviaukosta valkeaan syyspäivään. Noustessaan ylös Matoro havahtui vielä siihen, että alttarin takana olevasta oviaukosta häntä tervehti vanhan naisen hymy ja sokea katse. Matoro tervehti Pyhää Äitiä kunnioittavasti nyökäten sekä seurasi Oraakkelia. Vasta hetki myöhemmin Matoro tajusi, että oli tervehtinyt nyökkäyksellä sokeaa, ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Ellei vanha papitar ollut sitten jollakin tavalla aistinut hänen elettään.

Matoro seurasi vanhan miehen ripeää askelta etelään Aarnikatua pitkin. Sanaakaan ei sanottu, mutta Matoro uskoi Oraakkelin suuntaavan vankasti kohti Meriporttia. Telakantorille pystytetty telttakylä kuhisi — keskipäivän aikaan suurin osa väliaikaisasumuksissa asuvista jonotti soppajonossa. Kuluneen täkin alla värjöttelevä po-matoralainen heristi käsissään olevaa puukuppia ja sai Matoron taskunpohjalta muutaman rattaan.

Heidän askeleensa kävivät linnoituksen porteille asti. Oraakkeli johti heidän matkaansa määrätietoisesti sanaakaan sanomatta. Muutama vartiokaartilainen tervehti heitä portilla. Sitä pidettiin päivät auki, kaikesta huolimatta.
Matoron ajatuksissa myrskysi. Hän ei osannut sanoittaa, mitä tismalleen oli pelännyt Oraakkelin kohtaamisessa. Tai mitä edes odotti siltä. Siitä huolimatta tuntui, kuin vanha mies olisi tiennyt täsmälleen, mitä ja missä tulisi toalle sanomaan.

Meriportilta lähti pieni mutta kivetty tie, joka kulki kaakkoon Visulahden rantaa mukaillen. Sen varrelta etäämpää löytyisi muutamia kalastajakyliä. Pohjoisessa erottui koilliseen lähtevä Kakkostie, joka ohitti suuren Telakan ja kulki aina Kaya-Wahiin asti. Kaupungin majakka jäi heidän taakseen.
Kaupungin itäpuolella avautui mäkinen peltomaisema, mutta kaksikko suuntasi pian tieltä oikealle. Pieni, hieman mutainen polku johti kauniiseen rantalehtoon, joka leimusi syksyn viimeistä punaista ja ruskeaa.

”Olen kiitollinen, että tulit puheilleni”, Oraakkeli sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Viimeisimmän keskustelumme jälkeen tuntui siltä, että tarvitset aikaa katsoa omaan sydämeesi.”

”Minä olen yrittänyt peittää pääni ääniä ystävieni äänillä, niin kuin neuvoit”, Matoro vastasi hitaasti ja huokaisi syvään. ”Kyllä tämä tästä. Klaanista löytää apua.”

”Se, että tulit luokseni tuon kellon kanssa tuntuu siltä, että olet harkinnut ehdotustani”, vanhus pohti ääneen. ”Mitä ajattelet siitä nyt?”

Tuuli kävi Visulahdelta. Metsä kahisi rauhallisesti heidän ympärillään.
”Kyllä minä luulen, että olet oikeassa. Tämä Kapura… joka oli hyvä ystäväni… vannotti minua aivan samasta asiasta ennen kuin lähti pois. Kenties kello olikin se aarre, minkä minä hain Metru Nuilta, eikä Nimda.”

”Jos kello tekee sen, mitä legendat kertovat, se on enemmän työkalu”, Oraakkeli sanoi. ”Tai ase.”
Hän hymähti.
”Mutta taisit sinä silti jonkun aarteen löytää Metru Nuilta.”

”Sekin auttaa yrittämään eteenpäin”, Matoro myönsi ja hymyili. Ensin hän luuli että olisi tuntenut nolostumista siitä, miten Oraakkeli oli nähnyt hänen lävitsensä Xenin suhteen — mutta lopulta se oli ehkä ollut vapauttavaa. Hänen ei tarvinnut selitellä itseään.

”Tuo kello — joksi sitä nyt yksinkertaisuuden nimissä voimme sanoa — on vaihtoehto sille, miten toimia Pyhän Nimdan suhteen. Pyhän Äitimme unelma olisi nähdä Nimda kokonaisena tuomassa maailmaamme vapauden sininen valo. Uskon hänen haaveensa vielä jokin päivä toteutuvan… mutta en usko, että se aika on vielä nyt. Hirviöt ja demonit havittelevat siruja ja tuovat sanoinkuvaamatonta tuhoa mukanaan. Niin on aina ollut… mutta ehkä noiden viisarien takana joku muu lempeämmässä tulevaisuudessa voisi uskaltaa vielä unelmoida.”

”Uskotko… että sellainen aika koittaa vielä? Että hirviöt ja demonit kaikkoavat joskus?” Matoro kysyi.
Joskus ennen hän olisi kysynyt jostakin tyhjänpäiväisestä, kuten kellon spesifistä toimintaperiaatteesta tai koko historiasta. Ehkä niillekin olisi joskus aikaa.

”Uskon, koska täytyy uskoa. Eikä sellainen maailma tule, jollemme usko siihen.”

Hetkeksi jäi vain mietteliäs hiljaisuus. Oraakkeli pysähtyi pienellä metsäaukealla seurailemaan, kuinka mustarastas hyppelehti oksistossa. Matoro ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua, joten hän jäi odottamaan vanhusta. Tavallaan pelkkä Oraakkelin läsnäolo oli oudolla tavalla rentouttavaa — ei siksi, että tämä olisi ollut erityisen lämmin henkilö, mutta hänessä oli varmuutta, joka rauhoitti.

”Meillä on kuitenkin ongelma. Vaikka sinä ja minä olisimme samaa mieltä kellon käyttämisestä Nimdan säilömiseen… tiedät hyvin, että se ei ole Bio-Klaanin virallinen kanta.”

”Niin”, Matoro sanoi. Politiikka ei tosiaankaan ollut hänen alansa. Hän kyllä muisti elävästi, miten Guardian oli sanonut, että heitä se vaikka mereen tai jotakin. Mahtaa Guartsu olla pettynyt, kun kuulee, että Matorolla oli ollut kolme, eikä yksikään niistä ollut meressä.

”Guardianin taivutteleminen tulee olemaan todella vaikeaa”, hän aloitti. ”En osaa sanoa Tawasta. Ainakaan hän ei ole asettunut ehdottomasti millekään kannalle. Luulen, että Visokki sen sijaan voisi olla meidän kannallamme. Voin ainakin yrittää puhua hänelle.”

Keskustelu Visokin kanssa ei tuntunut aivan yhtä läpihuutojutulta kuin hän oli sen äsken ilmaissut. Heidän erimielisyytensä syvällä Koneessa olivat jääneet yhdeksi niistä keskusteluista, jotka pitäisi vain käydä, ja joita Matoro oli lykännyt ja lykännyt. Hän irvisti.

Oraakkeli nyökkäsi.
”Niin toivoinkin. Athin kirkko ei ole tehnyt virallista lausuntoa siitä, miten se suhtautuu Bio-Klaanin suunnitelmiin tuhota sirut. Mutta voit uskoa, että seurakuntalaiset keskustelevat. Enkä minä pelkää edes eniten niitä seurakuntalaisia, jotka majoittuvat noiden muurien sisällä… vaan niitä, jotka ovat kaukana Bio-Klaanin vaikutuspiiristä.”

”Niin, julistimme kantamme Nimdan suhteen käytännössä tietämättä siitä juuri mitään”, Matoro sanoi ehkä kuin admineita puolustellen. ”Onko Isä Bartaxista ollut uutisia?”

Oraakkeli ensin vain pudisti päätään.

Siitäkin oli niin kauan, kun heidät oli huijattu Athin uskon pääpaikkaan — ihan vain jotta se voitaisiin romauttaa heidän niskaansa ja lavastaa heidät syyllisiksi siihen. Abzumon veriset sormenjäljet koristivat sitäkin pahaa muistoa.

”Pelkkää hiljaisuutta Ath-Nuin tuhon jälkeen”, Oraakkeli sanoi. ”Ehkä Bartax kerää liittolaisia etelästä, tai tietoa. Olen lähettänyt oppipoikani hänen jäljilleen ja varmistamaan, keitä seurakunnastamme hän on saanut vakuutettua puolelleen… tai löytämään todisteita, että hän työskentelee Makuta Abzumon nimiin. Mutta en ole vielä saanut uutisia oppilaaltani. Bartaxilla on tässä paljon vipuvartta, Matoro. Bio-Klaanin lausunto puoltamassa sitä, että aiotte tuhota itse Pyhän Nimdan… ja pyhän pääkaupunkimme tuho, josta teitä syytetään.”

Matoro palasi muistoissaan Ath-Nuin katedraalin roihuun. Samat kädet, jotka olivat sen sytyttäneet ja polttaneet tuhatvuotisen pyhätön, olisivat varmasti valmiita polttamaan kaiken muunkin sen edestä. Eikä edes tällä rauhallisella metsäaukealla ollut vaikeaa kuvitella Arkkienkelin synkkä varjo peittämässä auringot, kunnes ne eivät enää koskaan nousisi.

”Ajatteletko, että mikäli Klaani muuttaisi julkisesti kantansa, se heikentäisi Bartaxin ja tämän seuraajien valtaa kirkossanne?” Matoro kysyi.

”Jos joku on löytänyt tiensä hulluuteen ja väkivaltaan, eivät välttämättä pelkät sanat riitä vakuuttamaan pois siltä polulta. Vaaditaan tekoja. Ja tällä hetkellä myös niille Athin lapsille jotka ovat Bio-Klaanille uskollisia toimintanne näyttäytyy… ristiriitaisena.”

Mustarastas lehahti lentoon. Oraakkeli alkoi askeltaa metsäpolkua pitkin.

”Bio-Klaani on rauhan puolella, siihen monella tavalla uskon. Mutta joukoissanne on paljon sotilaita, joiden voisi uskoa tuhonneen Ath-Nuin katedraalin.”

Killjoyn nimi kävi kaivamattakin Matoron mielessä. Terrori-isku teknisesti ottaen klaanilaisen suorittamana oli viipyillyt kansainvälisissä uutisotsikoissa muutenkin — ei ollut kovin älytön logiikan loikka katsella muutakin heidän lähellään tapahtunutta tuhoa samoin silmin. Hän toivoi Killjoyn tietävän, mitä teki — missä tämä ikinä olikaan tällä hetkellä.

”Eikä ole arvolleni soveliasta sanoa näin”, Oraakkeli jatkoi. ”Joten pahoittelen etukäteen. Mutta admineistanne Nimda-vastaisimman poissaolo voi olla tässä tilanteessa jopa hyvä asia.”

Uskomatonta, että tappiomielialaa Klaanin kaupungissa kylvävä Guardianin katoaminen näyttäytyi athisteille aivan eri tavalla. Matoro ei ollut ehtinyt edes pitää sitä yhtä vakavana kuin muut — jotenkin sekin vanha sotakoira tuntui aina selviytyvän.

”Onko Nimdan tuhoaminen edes mahdollista?” Matoro kysyi lopulta. ”Minun puhdas tunteeni sanoo, että ei, mutta jos meillä olisi siitä selvyys, se voisi auttaa Guardianin taivuttelemisessa, kunhan hän joskus malttaa palata kotiin. Jos tuhoaminen ei ole mahdollista, jopa hänen on myönnettävä, että kello olisi toiseksi paras vaihtoehto.”
Matoro muisti hyvin Kapuran suunnitelman: sirut kelloon ja kello tulivuoreen. Hän ei ollut koskaan oikein varma, oliko tulivuori-osa tarkoitettu vitsiksi vai ei.

Oraakkeli näytti mietteliäältä, kuin eilisyön unta muistellen.
”Eräs yritti tuhoamista kauan, kauan sitten. Ritari, sielu ja ruumis arpia täynnä. Hän on se, jonka vuoksi yhdestä tuli kuusi. Mutta se, että Ritari ei onnistunut tekemään työtä loppuun ei tarkoita, etteikö joku muu voisi. Ja uskon vahvasti, että admin Guardian uskoo tietävänsä mitä tekee.”

”Niin hän kyllä tekee, siitä huolimatta tietääkö”, Matoro hymähti.

”Myönnän silti pelkääväni, mitä tapahtuu, mikäli hän onkin keksinyt tavan onnistua siinä. Vaikka sirut ovat epätäydellisiä ja vaarallisia, meille ne edustavat viimeistä sinisen heikkoa valoa Punaisen Tähden valtakunnassa. Vain Ath itse tietää, mitä maailmalle tapahtuisi, jos niiden valo himmenisi.”

”Minä en oikein osaa sanoa, miten koen asian”, Matoro mietti. ”En voi väittää tuntevani kirkkonne tai Nimdan historiaa kovin hyvin. Se… ei koskaan tuntunut kovin tärkeältä verrattuna siihen, mistä löydän seuraavan sirun…”

”Ehkä Mata Nuin lapselle tämä ei kuulosta kovin merkitykselliseltä”, Oraakkeli sanoi vaisusti.

”Tai siis”, Matoro sanoi. ”Anteeksi.”

Vaikka äskeisen myöntäminen ääneen oli ollut oikein, Matoro turhautui ja nolostui menneen minänsä moukkamaisuudesta. Toisille hänen jännittävä seikkailunsa oli vain kulttuuria, toisille se oli yhtä pyhää kuin kolme hyvettä olivat hänelle. Oraakkeli puhui:
”Veljilleni ja siskoilleni halki sakarain Athin kasvot ovat myös lupaus paremmasta. Ymmärrän, että Nimdan tuhoaminen saattaa tuntua ainoalta ratkaisulta. Mutta jos Bio-Klaani aikoo viedä Athin kasvot pois hänen lapsiltaan, sen olisi viisasta myös varautua uuteen, hirvittävämpään sotaan kuin uskallan edes kuvitella.”

Uskonsota, Matoro ajatteli. Niistä kuuli yleensä vain historiankirjoissa. Sellaisia julistivat historialliset hahmot kuten Takadox, eivät modernien aikojen johtajat.

Eivät ne tainneet olla soturimunkkeja aivan turhaan. Kuinka monta sataa matoralaista Bartaxilla olisi valmiina väkivaltaan heitä vastaan?

Ajatus oli aivan liian kylmäävä kohdattavaksi. Bio-Klaani oli hädin tuskin matanuismin piirissä… mutta näyttäytyikö Nimdan metsästys Bartaxille uskollisille Toa Tawan johtamana ristiretkenä athismia vastaan? Kaiken muun ohella Matoro ei voinut olla tuntematta vastuuta siitä, että oli näyttäytynyt Bio-Klaanin Nimda-jahdin kasvoina puolelle maailmalle.

”Eikö teidän olisi paras puhua tästä Tawalle suoraan? Hänellä on selvästi eniten vaikutusvaltaa tähän asiaan, sekä Guardianiin henkilökohtaisesti.”

”Pyhä Äiti kohtaa Toa Tawan lähes viikoittain. Hänen uskonsa on puhtaampaa kuin omani, ja optimisminsa myös. Minä varaudun toisiin vaihtoehtoihin. Mutta myös, Jään Sotilas, on minusta järkevää kysyä… mitä jos adminit eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen? Kenen puolella sinä seisot silloin?”

Vanha mies katsoi häntä silmiin. Katse oli sellainen, jota oli vaikea paeta: sellainen, joka halusi kuulla totuuden.

Matoro mietti pitkään – ei vastaustaan, vaan sen muotoa. Koko keskustelu alkoi tuntua administon selän takana juonittelemiselta. Kuka hän oli kritisoimaan Bio-Klaanin ulkopoliitiikkaa?
Ehkä tällaisen politiikan täysi väistely oli ollut helpompien aikojen etuoikeus, niin epämiellyttävältä kuin se hänestä tuntuikin.

”No, minun kokemukseni mukaan Bio-Klaanin… Nimda-politiikka, jos voi käyttää tällaista sanaa, on viime kädessä langennut niihin käsiin, joissa Nimda on. Käytännössä kollektiivista päätöstä ei tarvita, vaan ainoastaan se, että joku uskaltaa toimia. Jos sirun tai sirut onnistuu sulkemaan kelloon – eikä sulkija yksinkertaisesti suostu ottamaan niitä sieltä pois – muiden mielipiteillä ei ole juurikaan merkitystä.”

Henkilö pysyi täysin anonyyminä, vaikka hän pahoin pelkäsi sen olevan hän itse. Hän oli jo kerran laittanut adminit fait accompliin eteen yksinkertaisesti viemällä Klaanin sirun omin lupinensa Metru Nuille. Se oli ollut uskomattoman huono idea.

Matoro jatkoi.
”Kaiken kokemani jälkeen en suoraan sanottuna usko, että edes niinkin ihailtava toa kuin Toa Tawa pystyisi saamaan siruilla aikaan mitään, mikä ei päättyisi suruun.”
Puheenvuoro alkoi kuulostaa yhä enemmän siltä, kuin hän perustelisi vastenmielisiä asioita itselleen.
”En halua asettaa itseäni mihinkään viisaan rooliin Nimdan suhteen, mutta minusta sen käyttäminen pitäisi estää, sekä sen mahdollisen käyttäjän oman että kaikkien tämän läheisten turvallisuuden vuoksi.”

Äänestä kuuli katkeruuden. Niitä samoja sanoja oli Kapura hakannut hänen päähänsä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli ollut pakko polttaa kätensä itse, ennen kuin uskoi.

”Sinä olet kuullut sen kutsun”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Jos kohtaat sen väärä haave sielussasi, se antaa sinulle sen, mitä haluat. Ei sitä, mitä sinä tarvitsisit. Ja se kuiskii, voi, se kuiskii. Se tekee kauppaa. Se viettelee.”

Matoroa ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Nimdan viettelevyydestä. Kristallista veistetty neito kuiski yön pimeän tullen, jos sille antoi mahdollisuuden.

”Ja tiedät hyvin, Jään Sotilas, että minä en voi tuomita sinua sen edessä murtumisesta. Olet nähnyt, mitä se teki minulle.”

”Muistan”, Matoro vastasi hiljaa. Oraakkelin leimuavat silmät Ilmaraptorissa olivat säikäyttäneet hänet silloin, mutta hän oli myöhemmin ymmärtänyt mielentilan niiden takana. Sinihohtoinen hulluus ei ollut enää hänellekään vieras.

”Ehkä olin vanha hölmö, kun ohjasin sinut tuolle polulle”, Oraakkeli sanoi huokaisten. ”Ehkä näin sinussa peilikuvan nuorta itseäni, ja virheet jotka olin itse tehnyt. Näin sinut toisena mahdollisuutena korjata ne. Mutta mennyt on mennyttä. Ja tuleva on ainoa maaperä, missä toivo voi kasvaa.”

”Ehkä se ei ollut täysin virhe. Siltä polulta meille jäi kuitenkin toivo tämän kellon muodossa” Matoro vastasi. Ja iloisesti naurava vahki, hän ajatteli lämpimästi, vaikka muistoa piinasikin Deltan kylmänsininen loiste.

Rantalehto teki tilaa rantakallioille, ja täällä tuuli vain yltyi. Tuuli piiskasi vaahtopäitä metrien korkeuteen vasten pirstoutunutta rantaviivaa. Lokin kirkaisut hukkuivat puhurin alle.

”Sanoit, että Visokki voisi olla johtajistanne se, jonka kanssa tästä voisi puhua. Uskon samaan — admineista hän on se, joka osaa katsella maailmaa tietyn laskelmoinnin kautta. Enkä usko että hän on vielä valinnut täysin, seuraako Guardianin osoittamaa polkua. En voi sitä sinulta vaatia, mutta olisi varmaan merkityksellistä keskustella hänen kanssaan kellosta.”

”Ei, kyllä minä autan. Olen liian syvällä tässä kaikessa, ettenkö yrittäisi jotakin”, Matoro myönsi. ”Minä luulen, että kellon voisi tarjota Guardianille niin, että se johtaa samaan lopputulokseen, kuin mihin hän uskoo sirujen tuhoamisen johtavan. Siihen, ettei niitä voida käyttää väärin. Ja meillä on se etu, että voimme tarjota kelloa välittömänä vaihtoehtona, kun taas tuhon tie tuntuu hakuammunnalta.”

Matoroa hirvitti, miten ilmiselvästi keskustelu oli muuttunut jonkinlaiseksi salaliiton suunnittelemiseksi. Hän lohduttautui ajatuksella, että hän yritti estää admineita tekemästä samoja virheitä sirujen kanssa, kuin mitä hän oli itse tehnyt. Miten he voisivat ymmärtää, miten vaarallisia sirut olivat, jos eivät olleet polttaneet kättään niihin? Miten kukaan sirun saatuaan edes harkitsisi sen tuhoamista? Matoron oli vaikea uskoa, että edes Guardianin tahdonvoima olisi niin teräksinen.

”On kuitenkin rehellistä myöntää, että tuo kellokaan ei ole säihkyvä tie voittoon”, Oraakkeli sanoi. ”Se on muinaisjäänne pimeältä ajalta, jolta ei ole säilynyt kirjoitettua historiaa. Jopa kirkkomme lauluissa se, mitä uskon sinun kantavan, on musta piste joka ohjaa epävarmuuteen. Se on kolmas vaihtoehto, vaan ei helppo sellainen.”

”Meidän ei tarvitse voittaa, ainoastaan selviytyä”, Matoro puolustautui. ”Mitä lauluissa kerrotaan?”

”Laulut kertovat Langenneesta”, Oraakeli sanoi. ”Laulajasta. Tietäjästä. Jumalattaresta, toiset sanovat. Hänestä, joka Athin valolla tahtoi parantaa maailmaa, mutta päätyi vain tuhoutumaan. Samanlaisia tarinoita on historiamme täynnä. Langennut ei vain kuollut — hänet hävitettiin kokonaan sellaisena, kun hän oli. Jälkeensä hän jätti vain aaveita…”
Oraakkeli nosti kättään ja osoitti sormellaan kelloa, jota Matoro piti taas kädessään.

”… ja hyvin erityisen medaljongin. Tai kuten vanha laulu sanoo, ’kultasilmä langenneen laulajan’. Se saattaa näyttää kellolta, mutta yhtä mahdollista on, että kellot näyttävät siltä.”

Ja Matoro oli liimannut siihen mielitiettynsä valokuvan.

”En aivan ymmärrä. Onko jotakin syytä uskoa, että kello ei olisikaan varma kätkö siruille?”

”Niin en tahdo sanoa”, Oraakkeli sanoi. ”Alla katseen langenneen, turva Athin lapsosen. Jos se pystyy siihen, mitä sanot, se on silti paras vaihtoehtomme. Mutta mikä tahansa näin voimallinen omaa verisen historian — ei vain Pyhä Nimda. On varmasti muita, jotka tahtovat Langenneen Silmän itselleen.”

Se sai Matoron muistamaan yhtä oudoimmista kohtaamisista viimeisen vaiherikkaan puolivuotisen aikana.

”Kohtasin erään käsittämättömän olennon, joka jahtasi kelloa”, Matoro tajusi. ”Pari kuukautta sitten, täällä Klaanissa. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta Kapuran mukaan se piti kelloa aarteenaan.”

Oraakkeli oli hetken keskittynyt vain katselemaan horisonttia, mutta nyt hän kääntyi katsomaan Matoroa kulmat kurtussa.
”Miltä olento näytti?” hän sanoi totisena.

Matoro mietti hetken, tunsiko Oraakkeli tietotekniikan tarpeeksi hyvin, että ymmärtäisi mitä ”huonosti kompressoitu kuvatiedosto” tarkoitti. Hän päätti pelata varman päälle. ”Kaniinin korvat. Vaaleanpunainen. Siinä ei ollut… oikein mitään järkeä. Se oli ehkä jonkinlaista huopaa? Huono luistelemaan.”

Lauseita, joita täydet mielipuolet pistivät sinut hyväksymään. Kohtaaminen vemmelsäären kanssa oli ollut liian sekava, että Matoro oli ehtinyt ottaa sitä liiempään syyniin, eikä se ollut tuntunut kovin tärkeältä kaikkeen muuhun verrattuna. Se, kuinka vakavalta Oraakkeli näytti sanoja kuunnellessaan tuntui melko napakalta nyrkiniskulta hänen todellisuudentajuunsa.

”Ainoa yhtä… väärä… asia, mikä minulle tuli siitä mieleen, ovat Punaisen Miehen asioilla juoksijat.” Hän vältti nukkejen mainitsemista ääneen jopa siellä, keskipäivän auringossa ja kivenheiton päässä Klaanista.

”Arviosi ei ole väärä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta se ei ole yksi Nukeista.”

Matoro irvisti. Välttely tuntui sen jälkeen turhalta.

”Vaan sekin taitaa juosta Punaisen Miehen asioilla”, Oraakkeli jatkoi. ”Tai Syvän Naurun — kumpi tässä vaiheessa naruista todella vetääkään.”

Se olento jahtasi kelloa Avden laskuun?” Matoro kysyi.

”En usko, että ’Avde’ hallitsee sitä samalla tavalla kuin nukkejaan. Se ei ole pelkkä juoksupoika. Se himoitsee Langenneen Silmää syistä, joita voimme vain arvailla. Mutta olisi Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle hyvinkin edullista, että kello poistuisi täysin yhtälöstä.”

Kello kiilteli kirkkaassa valossa, ja tuntui yhä selvemmältä, miksi Kapura oli painottanut että siitä ei saanut päästää irti.

”He haluavat Nimdan käyttääkseen sitä, eikö vain?” Matoro ei ollut koskaan kiinnittänyt erityisen paljoa huomiota Nimdaan suoraan liittymättömien mysteerien yksityiskohtiin, ja hän yritti pinnistellä muistoistaan kaiken, mitä oli ehkä kuullut Punaisesta Miehestä tai Syvästä Naurusta. Ei helpottanut, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli joko Nukelta tai yhdeltä useista Avden asioilla lentävistä varislinnuista.

”En voi kertoa sinulle vemmelsäärestä muuta kuin sen, että sen olemassaolo on tragedia, eniten sille itselleen. Se on vain loputtoman nälän sirpale, joka ei tyydyty syömällä. Mutta jos se kahmaisee kellon käsiinsä, siitä tulee tragedia myös kaikille meille.”

Oraakkelin sanoissa oli sääliä, mutta myös jotain viileämpää: ehkä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Ehkä hippunen myös surua? Matoro ei ollut varma, miten suhtautua outoon mielentilamuutokseen, jonka kanista puhuminen oli saanut Oraakkelissa aikaan.

”Luulen, että pystyn vähintään pitämään kellon poissa kanin näpeistä”, Matoro vakuutti. ”Erinäisten outojen hirviöiden lyöminen taitaa olla toan työnkuvaus.”

”Niin”, Oraakkeli sanoi oudon poissaolevana. Aallot piiskasivat rantaa hetken. ”Siksi on hyvä, että silmä on sinun käsissäsi. Sen suojeluun tarvitaan sotilasta, ei oraakkelia.”

He olivat jääneet siihen kiviselle rannalle jo moneksi hetkeksi. Sellaisista asioista puhuminen tuntui vaativan vähintään paikallaoloa. Rantakallioista aikojen saatossa rapautunut sora heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja koleaa. Kesän viimeiset ratamot yrittivät vielä kamppailla kylmää vastaan.

”Olitko sinä joskus sotilas?” Matoro kysyi hiljaa.

”Yritin ehkä olla”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta olin lapsellinen ja täynnä vihaa. En myöntänyt sitä itselleni, mutta halusin vain hajottaa maailman, en tehdä sitä paremmaksi.”

”Miten opit?”

Valo piirsi uurteita Oraakkelin vakaville vanhoille kasvoille. Halkeamat kanohin pinnassa muodostivat mosaiikkeja. Siinä, missä katseesta horisontille näkyi viisautta, jota Matoro oli oppinut arvostamaan, oli niissä myös väsymystä.
”Tekemällä hirvittävän virheen, Jään Sotilas. Virheen, josta maksoin suurenmoisen hinnan, ja josta maksan edelleen. Virheen, jossa toivoisin, että sinun ei olisi tarvinnut seurata jalanjälkiäni.”

”Toisen jo tallaamia jälkiä oli helppo taivaltaa”, Matoro naurahti kuivasti. Se toi mieleen jotakin, mitä Kapura oli sanonut. Että hän oli halunnut olla enemmän kuin vain virheidensä summa.
”Miten olet elänyt virheesi kanssa?”

”Yrittämällä korjata sitä. Yrittämällä haudata samat demonit, jotka vapautin. Yrittämällä ennustaa paremman tulevaisuuden, kuin toinen minä nuorena ja vihaisena ennusti.”

He katselivat kummatkin harmaata horisonttia. Merellä satoi.

”Ymmärrän, jos et halua puhua siitä”, Matoro sanoi. ”Mutta minun on pakko myöntää, että minua kiinnostaa kuulla sinun tarinasi.”

Oraakkeli hymähti hiljaa.
”Siinä tapauksessa joudun esittämään vaatimuksen, Matoro Mustalumi. Pyydän, että kunnioitat menneisyyden virheitä sellaisella tavalla, ettet jaa tietoa kevyin perustein.”

”Minä lupaan”, Matoro vastasi. Se ei ollut juhlava Toa-julistus, joita toisiaan tehtiin valoja vannottaessa, vaan lupaus arkisen keskustelun lomassa. Silti se tuntui voimakkaammalta.

”Ehkä on jo aika. Ehkä jos olisit tiennyt aiemmin, et olisi tehnyt samoja virheitä. Sillä Matoro Mustalumi… myös minulla on ollut Nimda käsissäni, jo kauan ennen sinua. Ja myös minä olen yrittänyt taivuttaa kohtalon punaisia säikeitä tahtooni. Ja myös minä maksoin siitä suuren hinnan.”

”Niin minä ajattelinkin”, Matoro vastasi hiljaa. ”En voinut silloin ymmärtää, miksi olit niin ehdoton Nimdan suhteen. En tiedä, olisiko se muuttanut omia typeriä valintojani, jos olisit kertonut aikanaan enemmän.”

”On mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta ehkä et ymmärräkään, kuinka kirjaimellisilla tavoilla olet astellut minun jalanjäljissäni. Kuinka identtiset virheet olet tehnyt. Minäkin olen kuullut sirujen äänen päässäni heleänä neitona. Minäkin olen antanut sille jotain, jota se on peilannut minua vasten. Minunkin pahimpia taipumuksiani se on ruokkinut.”

Oraakkelin äänen turhautuneisuus kasvoi, ja Matoro muisti keskustelun viikkojen takaa.

Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi.
Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.

”Ja minä korjasin itseni, kuten uskon sinunkin pystyvän. Pyhä Äiti auttoi minut siitä kuilusta ylös. Hän antoi minulle merkityksen. Vaikka virheitäni en ole korjannut, sillä ne kummittelevat meitä kaikkia tänäkin päivänä.”

”Mutta kuinka kauan siinä kesti?” Matoro parahti. Hän pyyhki silmäkulmaansa. Vanhan miehen sanat loihtivat hänen eteensä jälleen kerran jokaisen tuskallisen hetken Metru Nuilla… mutta juuri nyt hän tunsi, että oli viimein löytänyt toisen sielun, joka todella ymmärsi.

”Vuosia, ja taas vuosia. Enkä usko, että olen koskaan täysin valmis. En niin pitkään, kun virheeni muistuttavat itsestään. Mutta minä uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pienillä konkreettisilla askelilla.”

Oraakkeli käänsi punaisen katseensa Matoroa kohti. Katseessa oli päättäväisyyttä, toivoa, mutta myös jotain kylmempää.

”Olen seuraillut teitä jo pitkään, Bio-Klaania. Ensiksi otin yhteyttä yhteen admineistanne — siihen, joka katosi neljäksi vuodeksi omille asioilleen etelään. Sääli, että hänen vakaumuksensa ei ollut tarpeeksi vahva. Minulla oli todella toivoa, että Miekkapiru olisi enemmän mies kuin piru.”

”Anteeksi, en kuvitellut, että menisit näin… tuoreeseen historiaan. Mitä sinä Bio-Klaanissa näit?”

”Näin että oli vain vääjäämätöntä, että joutuisitte tähän myrskyn silmään. Koska perustitte kotinne saarelle, jonka historia on verinen ja Nimdan valon siunaama. Totta kai kaikki palaisi taas näille rannoille. Olen seissyt tällä rannalla aiemminkin, Nimdan johdattamana. Nuorena miehenä.”

Mitä?

Matoron oli vaikea käsitellä sitä sillä hetkellä. Merituuli tuntui suorastaan yltyvän.

”Koin velvollisuudentuntoa pitää katseeni täällä, koska tällä saarella virheistäni hirvittävimmät tein. Kauan sitten. Kauan, kauan sitten, Matoro. Toisessa elämässä aikain takana. Joku muu yhtä pitkään elänyt olisi voinut unohtaa, mutta minä en ikinä voisi. Miten voisin, kun virheeni kävelevät tässä maailmassa yhä?”

Silloin Oraakkeli teki jotain yllättävää. Hän laski kaapunsa harteiltaan — harmaa kangas lyyhistyi kostealle nurmelle. Jälleen kerran, kuten Arkkienkelissä, Matoro näki ikivanhan matoralaisen vanhan valkean kehon täynnä arpia. Oraakkeli kohotti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen hivellä ruumistaan.

”Muistatko, mitä sanoin, Matoro? Olet onnekas. Olet onnekas, että rikoit itsesi ennen kuin menit liian pitkälle. Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi todellisuutta. Ennen kuin Itroz päässäsi tuli lihaksi ja vereksi.”

Oraakkelin ihon sävy alkoi vaihtaa väriä, kuten se oli Arkkienkelillä vaihtanut. Mutta nyt av-matoran ei muuttunut tummaksi valahtaakseen varjoihin, vaan tämän keho otti vastaan kirkkaan värin, joka hehkui valkoisessa syyspäivässä kauas. Oraakkelin keho muutti väriään punaiseksi.

”Minä en ollut yhtä onnekas.”

Ja Matoro näki sen, mitä oli nähnyt Koneessa, Kapuran mielessä. Sinisen ja punaisen matoralaisen, mutta vuosia vanhempana. Ehkä tuhansia vuosia. Ikuisuuksia.

”Makuta Nui ja Visokki eivät kykenisi ymmärtämään”, Oraakkeli sanoi. ”He näkevät paljon, mutta eivät samalla tavalla kuin sinä. Ja koska sinä olet näyttänyt minulle sielusi, on varmaan vain oikein että näytän sinulle omani. Nykyään minua kutsutaan Oraakkeliksi.”

”… Mutta toisessa elämässä nimeni oli Voxilux.”

Kenties Matoro oli luottanut tapaamaansa mieheen alitajuisesti ymmärtämättä, kenestä se oli häntä muistuttanut. Siitä huolimatta, mitä Oraakkeli oli juuri kertonut aiheuttaneensa ja luoneensa, Matoro ei olisi voinut tuolla hetkellä luottaa kehenkään muuhun yhtä paljon. Sen, mitä hän oli kuullut, todellinen paino avautui hitaasti mutta vääjäämättömällä voimalla.

”Kiitos, että luotit tämän minulle… Voxilux”, Matoro maisteli outoa nimeä. Se kuulosti makutankieliseltä. ”Vaikka ehkä Oraakkeli pukee sinua paremmin.”

”Perin sen äidiltäni”, Oraakkeli sanoi. ”Se oli lopulta arvokkain tapa muistaa häntä. Muistaa hänen haavettaan paremmasta maailmasta. Mennä eteenpäin. Mutta se toinen… ei ikinä mennyt eteenpäin. Hän saattaa pukeutua nimeen ’Punainen Mies’… mutta hän on vielä lapsi, eikä kasva ikinä isoksi. Ja hän on edelleen valmis rikkomaan maailman, joka vei häneltä hänen äitinsä.”

”Anteeksi, miten niin äitisi?”
Tapa, jolla Oraakkeli sanaa käytti, ei voinut olla vain kunnioittava arvonimi. Se tuli jostakin syvemmältä.

”Maailma on liian erilainen, että voisit ymmärtää, enkä syytä sinua siitä. Mutta tärkeintä on, että rakastin häntä hyvin paljon, ja hän on nyt poissa. Jäljelle hän jätti vain ikuisesti katkeran lapsen, joka kaipaa häntä, etäisiä kummituksia… ja kultaisen silmän, jota kannat.”

Matoro nosti kultaista kelloa käsissään. Hän havaitsi puristavansa sitä tiukemmin kuin äsken.

”Langennut”, Matoro toisti lähes kuiskaten. ”Ja Punainen Mies kuvittelee, että saisi… ’äitinsä’ takaisin, jos vain saa Nimdan.”

Matoron äänensävy oli lähempänä toteamista. Hän ei enää edes yrittänyt analysoida kuulemaansa, luoda siitä mitään koherenttia esitystä maailmasta. Se tuntui yhdentekevältä. Hän keskittyi vain siihen tunteen paloon, joka vanhan miehen äänessä vielä leiskui.

”Hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa ylevämmiltä”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kuten isäämme ennen häntä ajoi, ajaa häntä enää vain suru ja viha. Ja hän on valmis sotaan sen vuoksi.”

Punaisten silmien katse kääntyi pohjoiseen, josta molemmat tiesivät vihollisten rivistöjen etenevän tänäkin päivänä.

”Olen kuullut aivan liian monta ylevää suunnitelmaa Nimdan käyttämiseksi uskoakseni enää ainoatakaan niistä”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Osan jopa omasta suustaan. ”Miksi hän ei ole päässyt eteenpäin, kuten sinä olet?”

”Olemme molemmat rikki omilla tavoillamme. Minä löysin täyttymyksen isä Athista, ja Pyhästä Äidistä. Vanhempieni perinnöstä ja hyväksynnästä siitä, että he ovat poissa. Hän löysi uljaan, pyhän tarkoituksen… ja jotain hirvittävää, joka takertui hänen varjoonsa tehdäkseen unista totta.”

”Syvä Nauru?” Matoro ymmärsi.

”Se on se nimi, jota se käyttää. Enkä tiedä, onko peilikuvani edes tietoinen, minkä kanssa on antanut sielunsa parsittavan. Mutta se lupasi hänelle varmaan sen, mistä minäkin haaveilin: että hän saisi olla sankari. Että hän saisi korjata maailman.”

”Moni tekisi liiton vaikka itse Arkkimakutan kanssa korjatakseen kaiken”, Matoro huokaisi. ”En tiedä, tulevatko loiset Punaisesta Miehestä vai Syvästä Naurusta, mutta ääni päässäni kuuluu yhdelle niistä. Minä… olen kuunnellut sitä… aika paljon. Toisinaan auttanutkin sen tarkoituksissa. Kuinka… kuinka suuri vaara loiset ovat meille? Minä olen nähnyt, miten laajalle pandemia on levinnyt.”

”Sinun demonisi pystyvät vain niin pahoihin asioihin kuin sinäkin”, Oraakkeli sanoi. ”Se, mitä peilikuvani kuuntelee on jotain meidän molempien vaikutuspiirin yläpuolella. Mutta… se toimii meidän kuolevaisten kautta. En tiedä parempaa tapaa pysäyttää sitä kuin sulkea sen synkät haaveet ikuisesti Langenneen Silmän alle.”

Matoro avasi jälleen kultaista kelloa. Totta kai hän oli tiennyt sen olevan jotain täysin käsittämätöntä taikaa, mutta yhtäkkiä uudella nimellä se tuntui paljon painavammalta kannettavalta.

”Miksi kutsut sitä peilikuvaksesi?” Matoron oli pakko kysyä.

Oraakkeli oli hetken hiljaa.

”Koska se on helpompi taakka sielulle kuin myöntää, kuinka paljon se olen minä. Tyydyttääkö vastaus?”

Matoro näki taas Itrozin särkyneet kasvot ja sen, kuinka paljon se oli kaiken aikaa ollut vain hän itse. Ja se sattui, koska liian paljon siitä oli totta.

”On jotenkin uskomatonta, että täällä sinä olet ollut, Klaanin kaupungissa, Manun ja muiden nenän alla kaiken tämän tiedon kanssa… Taidan tajuta vasta nyt mitä tarkoitit, kun sanoit, että minä näkisin muka jotenkin paremmin. Jos kaiken tiedettävissä olevan tietäminen Punaisesta Miehestä ja maailman salaisuuksista todella auttaisi meitä, uskoisin, että olisit kertonut siitä enemmän.”

”Uskon sinun myös ymmärtävän”, Oraakkeli sanoi varmemmalla sävyllä, ”miksi et saa jakaa tätä tietoa, et edes admineille. Pahoittelen, mutta en voi sallia sitä.”

”Ymmärrän kyllä. Lupaan, ettei kukaan saa tietää tästä mitään minun huulieni kautta. Taisteluamme tämä ei muuta.”

”Visokki on paras vaihtoehtomme vaikuttaa suoraan siihen, mitä adminit tekevät”, Oraakkeli sanoi väsyneen oloisena, ”mutta hän ei ikinä luottaisi minuun, jos kuulisi sanat, jotka olen tänään sinulle sanonut.”

Matoro ei voinut olla siitä eri mieltä Oraakkelin kanssa. Hän oli nähnyt leiskuvan vihan, jonka Avden vaikutus oli nostattanut Visokissa Koneen uumenissa.

”Ehkä oli hyvä, että et tosiaankaan kertonut minulle mitään tästä liian varhain. Luulen, että luottamuksen piti rakentua ensin.”

Oraakkeli poimi kaavun rantakalliolta ja verhosi itsensä jälleen sen turviin. Hihoista Matoro näki, kuinka punaiset kädet taittoivat valon spektriä muuttuakseen jälleen valkoisiksi. Silti oli mahdotonta olla näkemättä vanhaa versiota siitä samasta matoralaisesta, jonka hän oli nähnyt Kapuran muistoissa niin kirkkaasti.

”Mitä tulee muihin henkilöihin, jotka ovat lähellä totuutta”, Oraakkeli sanoi. ”Onko sinulla tietoa Makuta Nuin sijainnista?”

Kiusallista, Matoro tajusi.
”Hän… lähti pitkälle matkalle eilen. En tiedä, milloin hän palaa. Hän on Kelvin-nimisen valkean nazorakin päässä vapaamatkustajana.”

Oraakkeli nyökkäsi.
”Tiedätkö heidän suuntaansa?”

”Heidän ensimmäinen kohteensa on Etelämantereen rannikolla. Muistaakseni Tangoia Sadiil Koro?” Matorosta tuntui hieman ikävältä kieliä tovereiden matkasuunnitelmista, mutta ehkä oli parempi, jos joku tuurasi Kelvinin suojelusenkeliä silloin, kun itse enkeli oli liian kiireinen miettimään mysteereitä.

”Hyvä tietää. Olen pitänyt häntä silmällä jo pitkään, ja tietäisin mielelläni hänen liikkeistään jatkossakin. Uskon sinun tietävän, että saarenne makuta on valmis maksamaan suunnattoman hinnan vain saadakseen lisää tietoa ’Syvästä Naurusta’.”

”Minä toivon, ettei niin käy”, Matoro vastasi, vaikka hän pelkäsi pahinta. Toivottavasti Kelvin selviäisi Makuta Nuin sodasta salaisuuksia vastaan.

Toa hätkähti tummaa varjoa, joka laskeutui pilviseltä taivaalta. Ehkä jostain vanhasta tottumuksesta hän otti varman asennon ja tavoitteli miekkansa kahvaa… kunnes näki suuren merimetson sukivan siipiään Oraakkelin takana.

”Minulla on tapaaminen oppilaani kanssa”, vanhus sanoi. ”Voin vain luottaa, että löydät oikeat sanat sanoa Visokille. Meidän kaikkien puolesta.”

”Minä teen parhaani, Oraakkeli”, Matoro sanoi, enemmän vakuuttaakseen itsensä kuin keskustelukumppaninsa.

Lintu oli uljas ja suurenmoinen, ja Matoro oli nähnyt sen aiemmin. Sen, tai sen sisaruksen. Ämkoo oli toisinaan ratsastanut vastaavalla. Pitkän kaulan päässä oleva nokka suki siipiä, ja mustat kiiluvat silmät katsoivat Matoroon ymmärtäväisesti.

”On aika lähteä. Osaatko nähdä eteenpäin pimeässä, Matoro Mustalumi?”

”Osaan. Tai ainakin toivon osaavani, kaiken tämän jälkeen”, Matoro vastasi. Kuin hän olisi halunnut vielä saada jotakin sydämeltään, hän jatkoi:
”… tiedätkö, kuulin sanan ’äiti’ vain jokin aika sitten, aivan toisaalla. Ajattelin, että se on oudon rohkaiseva yhteensattuma. Xenilläkin on äiti ja isä, ne jotka rakensivat hänet. Ehkä se ei ole niin muinaista historiaa kuin ajattelit.”

Oraakkeli nousi linnun ratsaille ja katsoi Matoroa hetken silmiin.

”Tunnut ajattelevan häntä paljon.”

”Kaiken aikaa”, Matoro vastasi. Ääni hukkui tuuleen.

”Haluaisin uskoa, että se tekee siitä merkityksellistä.”

Oraakkelin kasvoille nousi hyvin, hyvin pieni hymy.

”Minä en usko, että tarvitsemme Nimdaa tehdäksemme unelmistamme totta. Ainakaan niistä, joilla on eniten väliä.”

Lintu levitti siipensä.

”Hyvästi, Matoro Mustalumi.”

”Kunnes näemme jälleen, Oraakkeli.”

Merimetso nousi mustana varjona taivaalle jättäen Matoron yksin rantakalliolle. Hän katsoi pitkään, kun lintu kaartoi taivaalla ja lopulta katosi harmaaseen utuun horisontin laidoilla. Hänellä oli kello yhä kädessään.

”Turvallista matkaa”, hän sanoi hiljaa tyhjälle merelle. Hän avasi vielä kertaalleen kellon, hymyili, laittoi sen takaisin suojaan maailman viimoilta ja lähti kävelemään kohti Klaania pää valtoimenaan täynnä sekavia ajatuksia. Paljon oli sanottu, eikä hän ollut ymmärtänyt läheskään kaikkia Oraakkelin sanoja – mutta hän uskoi ymmärtävänsä mitä Oraakkeli oli niillä sanoilla tarkoittanut.

Tämän oraakkelin näkemä tie, laatima tulevaisuus – se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun sotilas koki ymmärtävänsä suunnan, johon hänen tuli kulkea.

Ei tuomionpäivä itsekseen pysähtynyt. Eivät ennustukset sormia pyörittelemällä toteutuneet. Ne piti toteuttaa. Se ei tulisi olemaan erityisen miellyttävää, mutta ne piti toteuttaa yhtä kaikki – ja ehkä jonakin päivänä, lempeämmässä ajassa, Nimdan verinen kierre olisi katkennut.