Bio-Klaanin kaupunki
Kenturio oli lämminhenkinen taverna aivan kaupungin pohjoiseen avautuvan portin lähettyvillä, Koillisväylän ja Kastanjakadun risteyksessä. Se oli tukevaan matoralaistyyliin ladottu kupolikattoinen kivirakennus, jonka suuret ikkunat avautuivat kadulle. Julkisivultaan se oli kummallinen sekoitus perinteistä ja modernia. Oven yllä tyylitelty kultainen Hau kutsui kaupunkiin saapuvan sisään hyvän oluen ja aterian merkkeihin. Aivan porttien pielessä se oli ollut perinteisesti Kakkostietä pitkin tulleiden matkalaisten suosiossa, mutta ymmärrettävästi matkalaisia siitä suunnasta näkyi enää harvoin. Sen sijaan uusiksi kanta-asiakkaiksi olivat muodostuneet aivan kulman takana olevan Zeruelin tehtaan työntekijät, joiden määrä oli lähes kaksinkertaistunut parin kuukauden aikana.
”Ja sitten se äijä sanoi, että miten olisi tuo häntä? Ja osoitti sitä minun Nui-Jagalta vohkittua häntää. Että laita se panokseksi vaan, jos rahat on loppu”, Xxonn selitti tarinaa niin kovaa, että naapuripöydissäkin taatusti kuultiin. Juotavaa oli mennyt tuoppi jos toinenkin.
”Siis mikä ihmeen häntä?” Matoro Mustalumi kysyi ja nauroi.
Xxonn näytti lähes loukkaantuneelta ja viittelöi käsillään jotakin. ”Siis, kyllähän minä tämän kerroin sinulle! Että mutatoiduin nui-jagan kanssa.”
”Miten niin mutatoiduit”, Matoro kyseenalaisti.
”Kyllähän sitä sattuu”, Xxonn vastasi.
”Tarkoitatko että ’fuusioiduit’ sen kanssa?” Bloszar, joka oli heistä toistaiseksi selvimpänä, kysyi. Hän istui Xxonnin vieressä, kun taas Matoro oli heidän kanssa kasvokkain. Heidän paikaltaan näki suoraan kadulle terassi-ikkunan läpi.
”En minä tiedä, sitä kai”, Xxonn nauroi. ”Mutta siis, se sanoi että laittaisin hännän kanssa panokseksi. Ja no, siinä oli liian paljon pelissä, ja sanon aina ettei se pelaa joka pelkää. Ei mennyt ihan putkeen mutta hei, siitä olisi voinut irrota kovat voitot. Olen sitä paitsi vähän sitä mieltä, että se äijä huijasi. Sillä oli joku temppu.”
”Niin, taisit hävitä sen hännän”, Matoro ei päästänyt irti. ”Miten niin sinulla oli joku Nui-Jagan häntä? Miten se edes toimi?”
”No, miten ne yleensä toimii. Hiton kova lyönti, iskee naamion irti noin vain. Siinä oli myrkkyäkin, sellaista mikä sokeutti. Se oli kuulkaa jotain.”
”Miksi et hankkinut uutta?” Bloszar kysyi. ”Sinulla kuitenkin on paljon ylimääräistä biomekaniikkaa.”
Xxonn nauroi ja nosti nyrkkinsä ilmaan. Paksusta rannepanssarista mukautui nopeasti kokonainen käsikanuuna. ”Löysin jotain parempaa. Ei tarvitse edes olla lyöntietäisyydellä. Rhein-Fen 20-millinen kyllä iskee naamion irti noin vain.”
”Menen tilaamaan lisää. Otatteko te vielä?” Matoro sanoi.
”Juu ota kaikille”, Äksä nauroi. Bloszar ei protestoinut, vaikkei ehkä näyttänytkään yhtä innokkaalta.
Matoro horjahti hieman ottaessaan ensimmäisen askeleen. Se oli tervettä alkavaa nousuhumalaa. Olivat he jo jonkin aikaa iltaa istuneetkin. Kaikilla oli ollut kiireinen päivä takana, ja Matoron viime bileet Metru Nuilla olivat menneet vähän penkin alle. Olisikohan pitänyt pyytää myös Snowie, hän mietti tullessaan baaritiskille. Talo oli täynnä väkeä. Se oli eittämättä paras aika illasta väkevämpien juomien tarjoilemiselle.
Kenturio ei ollut Matorolle ennestään kovin tuttu – se on vähän kaukana Linnasta – mutta se oli kuulemma Xxonnin ja Bloszarin kantapaikka, mikä oli suositus kerrassaan. He olivat sopineet sopineet viime kerralla nähdessään, että ottaisivat yhden illan ihan vain keskenään ja muistelisisvat entisiä seikkailuita.
Baaritiskin takana hääräili Kenturion omistaja, tomera xialainen nimeltä Jondaka. Tämän kuului olevan entinen xialainen sotasankari ja nykyinen ravintolayrittäjä, tai näin Xxonn kertoi. Hänkin oli taistellut Metru Nuin sodassa, tosin Varjotun legioonissa ja lähinnä rahasta.
”Ottaisimme kolme lisää, kiitos”, Matoro nojasi baaritiskiin. Se oli tummaa puuta. Sisustus oli särmikäs yhdistelmä suuren maailman värivaloja ja kotoisia puisia kalusteita ja karmeja. Siitä tuli mieleen Xenin kirjasto.
”Tulee pian”, liskotar vastasi, mutta oli aivan liian kiireinen pidempään jutusteluun. Matoro sujautti tiskille muttereita. Uusi hälisevä joukko asteli sisään. He näyttivät Telakan väeltä. Ulkona oli jo pimeää.
Hetken Matoro vain kuunteli hälyä ympärillään. Naurua, kovaäänistä puhetta, railakasta elektronista musiikkia. Yhdessä pöydässä joukko Vartioston väkeä nauroivat iltavapaitaan. Pitkä matoran, jolla oli oranssi Pakari, kertoi äänekkäästi jotakin tarinaa. Toisessa pöydässä kaksi xialaista ja yksi peikko keskustelivat hiljaisemmalla äänellä ennen kuin kaksi heistä lähti tanssilattialle.
Mistään ei olisi voinut päätellä, millaista taakkaa itse kukin kantoi sydämellään. Sodasta tai murheesta ei ollut varjoakaan. Olisi pitänyt olla helppo unohtaa murheet edes hetkeksi. Matoro huomasi hypistelevänsä kultakelloa vyönsä taskussa kuin korvikkeena puuttuvalle Nimdan sirulle.
Matoro käveli takaisin pöytään, ja toivoi hetken, että sillä yhdellä tyhjällä paikalla olisi ollut vaikka Kapura tai Umbra.
Mutta kun ei.
”Siis, hänen nimensä lausuttiin Koo Gee Bio?” Bloszar varmisti. Äksä nyökkäsi.
”Onko se lyhenne jostakin?” hän jatkoi ihmettelyä. ”Vai niin kuin nimikirjaimet?”
”Niin mistä nimestä?” Äksä nauroi. ”Karl Gustaf Bio?”
”Vai pitäisikö se lausua vain Koogeebio?” Bloszar jatkoi ja katsoi kysyvästi paikalle palannutta Matoroa.
”Öh, kai joo? Emmekö me kutsuneet häntä siten?” hän katsoi Äksää.
”Joo, mutta Blos tässä kysyy että tarkoittaako se KGB jotakin.”
”Niin, vähän niin kuin Kepe on lyhenne Kerosiinipellestä”, Blos puolustautui.
”Eihä ke ole mikään kirjain vaan viikonpäivä”, sanoi Äksä.
”Mitähän sille Koogeebiollekin kuuluu”, Matoro mietti ääneen ja katseli ulos. Oli niin pimeä, että lasista heijastui vain hänet omat kasvonsa takaisin. Katuvaloja oli hyvin vähän pommitusten uhan tähden. Ulkona mutaisella Kastanjaportin aukiolla vilisi kyllä vielä elämää.
”En ole kyllä nähnyt”, Äksä vastasi. ”Hän kai tykkäsi olla omissa oloissaan.”
”Olisikohan hän tullut, jos olisimme pyytäneet”, Matoro kysyi naurahtaen.
”Kaupungin paras kalja”, Äksä sanoi, kuin se oli ilmiselvä vastaus kysymykseen ”Miksi mietit?”
Kuin tilauksesta komea tarjoilija toi heille lisää juotavaa ja toivotti hauskaa illanjatkoa.
Matoro maistoi oluttaan. ”Kunhan mietin. Emme taida koskaan viettää muiden kanssa niin paljon aikaa, kuin pitäisi. Aina on jotain muuta. Mitä jos Koogeebiosta olisikin tullut todella hyvä ystävä?”
He olivat hetken hiljaaa.
”Mietitkö Kapuraa?” kysyi Bloszar lopulta.
”Häntäkin”, Matoro sanoi.
”Joo, voimia sen kanssa”, Äksä totesi. ”Eiköhän takoja ole kuitenkin ihan tyytyväinen, lähti kuitenkin ihan itse. Ties missä Biohamansaarilla juomassa kookospähkinästä juuri nyt.”
”En koskaan päässyt hänen vetämään pöytäroolipeliin”, Matoro sanoi ja katseli ulos. ”Keksin niin monta asiaa, mitä tehdä hänen kanssaan nyt, kun se ei enää ole mahdollista.”
”Jäi sinulle muistoja”, Bloszar vastasi hiljaa. ”Sitähän meistä kaikista lopulta jää.”
”Niin”, Matoro myönsi. Hetken mietittyään hän kokosi itsensä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus viedä iltaa näin surkeaan suuntaan.”
”Kun ottaa, niin ensin tulee iloinen osa – ja sitten yleensä tulee tämä synkempi osa. Mutta siitä pääsee ylös ottamalla lisää”, Äksä nauroi. ”Kuulkaas, haenko shotteja? Ilta on vielä nuori!”
”Ehkä ei pitäisi ottaa niin paljoa”, Blos vastusteli. ”Ei koskaan tiedä, milloin meitä tarvitaan…”
”Minähän vain olen kovempi tappelija kännissä”, Äksä sanoi. ”Mites Mato?”
”Olen kyllä paljon huonompi taistelemaan humalassa.”
”Eikä kun että shotteja. Haluatko.”
Hän katsoi Äksää ja sitten Blosia. ”Jos pysytään miedommissa? Valitettavasti meillä muilla ole sinun viinapäätäsi…”
”Sen perusteella, mitä olet heilastasi kertonut, sinun pitää todella treenata viinapäätäsi”, Äksä nauroi. ”Ihan vain pari shottia sitten.” Kenturion tunnelma vain kohosi, kun ilta eteni.
Matoro ja Bloszar jäivät kaksin. He olivat ehkä henkisesti siinä samassa tilassa, missä ylistimuloitu aivotoiminta alkaa pohtimaan kaikenlaista haikeaa. Hetkeen he eivät edes sanoneet mitään toisilleen, mutta oli silti lohdullista, ettei ollut aivan yksin.
”Tässä näitä nyt olisi”, virkkoi Äksä tuodessaan tarjotinta, missä oli hieman enemmän kuin vain ”pari shottia.”
”Vedettiin viimeksi kunnolla shotteja silloin Kapteeni Notfunin ja parin muun kanssa, silloin kun matkasimme Rozumille. Se oli kyllä kovaa tavaraa, mitä ne hankkivat Rumisgonesta”, Äksä puheli ja asetti tarjottimen keskelle. ”Notfun olisi varmaan kanssa hyvää seuraa tällaisiin iltoihin! Ei hitto, kuulin Piraattikapakassa, että Rumisgonessa on muuten uusi hallitsija, merirosvolordiksi sitä ilmeisesti kutsutaan. Ja et ikinä arvaa kuka se on?”
Matoro otti yhden pienen lasin käteensä. ”Tuota, pitäisikö minun? Ei varmaan Notfun? Keitä muita merirosvoja on?”
”Siis sitä hallitsee nykyään se yksi, hitto, en muista nimeä. Siis se rankan oloinen äijä joka vangitsi meidät etelän reissulla. Se merirosvo!”
”Miksi minä muistaisin sen nimen”, Matoro virnisti. ”Ai se hallitsee Rumisgonea?”
”Joo. Ihan merirosvokuninkaana. Mikä hitto sen nimi oli, Kapteeni K-”
”ALAS!” Bloszar huusi äkkiä täyttä kurkkua. Kivivasara heilahti suuressa kaaressa pöydän nojalta, ja graniittijärkäle kasvoi maasta ikkunan eteen samalla hetkellä, kun helvetti pääsi irti. Kenturion ikkunat särkyivät välittömästi. Sarja räjähdyksiä iskeytyi kiveen, ja tulipatsas levisi suojan molemmin puolin. Lieskat löivät sisään heidän kummaltakin puoleltaan. Äksä oli kaatunut maahan selälleen. Matoro taas oli painautunut vasten Bloszarin luomaa suojavallia. Pöytä kaikkine shotteineen oli kumoutunut iskujen voimasta. Kenturion väestä osa kyyhötti maassa, toiset juoksivat pakoon ikkuinoista tai takaovesta. Ravintolan omistaja on jo linnoittautunut baaritiskin taakse jonkinlaisen kiväärin kanssa.
Matoro yski savua ja tavoitteli miekkaansa. Hän katsoi Bloszaria vieressään.
”Näitkö, mikä se oli?”
Bloszar pudisti päätään. ”Aistin vain suuliekin.”
”Niin voi tehdä?”
”Jos on varuillaan.”
Matoro vilkaisi graniittisuojan ohi kadulle. Jokin tuijotti häntä takaisin.
”MATORO!” se julisti. ”TUOMIOSI TUNTI ON TULLUT.”
MATORON TÄHDEN
”Ei aavistustakaan, mikä se on. Näin cordakit ja tulta”, Matoro sanoi Bloszarille vieressään. Kylmä ilta puski sisään hajonneesta ikkunasta, mutta savun haju vain yltyi.
”Meidän pitää saada se pois täältä kaikkien joukosta”, Bloszar vastasi. Hän hengitti nopeasti, mutta ei antanut shokin haitata toimintakykyään. Hän kaivoi varustevyöstään komponentteja, joiden toiminnasta Matorolla ei ollut aavistustakaan.
”Järjestän savuverhon. Hyökätään sen turvin.”
Jonkinlainen kranaatti alkoi savuta hillittömästi Bloszarin käsissä. Se syöksi ulos kylmää, vitivalkoista kaasua. Hän heitti sen kohti vainoojaa, ja sitten toat toimivat.
Mutta toinen hahmo oli heitä nopeampi. Kenturion toisen siiven tulipalon keskeltä ryntäsi hirvittävällä nopeudella oranssi soturi.
”Et ikinä saa minua elävänä!” soturi huusi ja hyppäsi hyökkääjää päin. Outo, tulinen miekka kilpistyi metsästäjän omaan. Hän oli hädin tuskin vastustajaansa vyötäröön.
”SE ON TARKOITUKSEMME, MATORO.”
Mikään suu ei sanonut metsästäjän lauseita. Ne kaikuivat hieman mekaanisesti jostakin yksisilmäisten kasvojen takaa.
Lyhyt soturi kohotti kilpensä, ja ehti juuri ja juuri suojata itsensä niin voimakkaalta iskulta, että kilpeen jäi siitä syvä viilto. Mutta sen voima teki tehtävänsä, ja outo vavahdus kävi läpi vihollisen. Hetken tämän liikkeet olivat kuin suossa, hitaita ja tuskallisia – mutta se ei hidastanut cordak-pattereita tämän haarniskassa. Oranssi soturi kohotti kilpensä, mutta räjähdyksen voima oli niin suuri, että hän iskeytyi kuraiseen katuun monen metrin päähän, kilpi kappaleina.
Mutta metsästäjä ei ehtinyt viimeistellä saalistaan. Toinen Matoro kävi hänen kimppuunsa sivusta. Punainen ioniterä uppoutui kylkipanssariin, minkä alla höyrysi ja pulppusi lihamaista tahnaa. Metsästäjä ehti vastata Matorolle vain saadakseen selkäänsä iskun Bloszarin pitkästä taisteluvasarasta.
”MINUN SOTANI ON VAIN MATOROA VASTAAN.”
”Kuka sinä edes olet?” Matoro parahti ja kävi uuteen hyökkäykseen. Mutainen maa jäätyi metsästäjän jalkojen alla, mutta jää yritti kivuta turhaan tämän jalkoihin. Kuumuus sai sen pian höyrystymään. Putket olennon selässä syöksivät taivasta kohti tulta kuin öljynporaustornit.
Toinenkin Matoro liittyi taisteluun, tärähtäneenä ja pelkän miekan kanssa. Edes sellainen kolmimetrinen kauhistus ei pärjännyt kolmen klaanilaisen jaellessa sille iskuja yksi toisensa perään. Lopulta Mustalumi sai täydellisen paikan, ja ioniterä sivalsi irti metsästäjän koko käden olkavarresta alaspäin. Se savusi kuin tehtaan piippu.
”VOITTE TUHOTA LIHANI. MUTTA USKONI EI MILLOINKAAN LOPU.”
Särki päätä edes katsoa, mitä silloin tapahtui. Oli kuin todellisuutta olisi pahoinpidelty muinaisten enkelien salaisuuksilla, kun metsästäjä repi toisen kaltaisensa pimeydestä. Kyllä, sen oli oltava sama olento – mutta ilman taistelun vaurioita.
”LENNÄ, VELI”, olento sanoi, ja toinen toisti.
Uusi metsästäjä syöksyi siinä samassa ilmaan valtavan pauhun saattelemana. Hänen haarniskansa syöksi tulta ja savua heidän keskelleen. Tulisyöksyt valaisivat taivaan.
Kätensä menettänyt metsästäjä käytti tilaisuuden hyväkseen nopeasti. Se oli silti mahtavan pitkä ja voimakas, ja onnistui puhtaalla massalla juoksemaan Matoron ohi, joka sai vain heikon osuman sisään. Metsästäjä lähti juoksemaan kovaa kohti Kastanjaporttia, kun tämän veli jo lensi syvemmälle kaupunkiin. Muuri oli täynnä hälinää, ja Vartioston hälytykset soivat.
Klaanilaisilla oli vain pieni hetki päättää, mitä tehdä.
”Blosz, älä päästä juoksijaa silmistäsi. Ja katso onko Äksä kunnossa. Minä haen tuon lentävän”, Mustalumi määräsi. ”Sinä, auta Bloszaria”, hän sanoi Burzum-koron Matorolle. Hän ei ollut varma, oliko tämä pitkä matoran vai lyhyt toa, mutta hän oli vanttera ja voimakasrakenteinen – ja selvästi rohkea, ehkä jopa uhkarohkea. Naisella oli oranssi Kanohi Pakari, ja sini-oranssi haarniska. Sitä koristi Vartioston sininen rapu.
”Ne menevät muiden Matoroiden luokse!” Burzum-koron Matoro varoitti hädissään.
Matoro katsoi tätä. ”Mitä?”
”Etkö sinä muka ole kuullut? Täällä oli-”
”Anteeksi, olen ollut paljon muualla”, Mustalumi keskeytti. ”Otetaan nämä pirulaiset kiinni.”
Matoro tähtäsi Klaanin yllä lentävää rakettimiestä, mutta ei osunut siihen harppuunallaan. Sen täytyi olla liian kaukana. Alkoholin ja adrenaliinin kihisevä sekoitus ei ainakaan tehnyt käden vakaana pitämisestä helpompaa. Äksällä olisi ollut se ilmatorjuntatykin kokoinen käsi, hän mietti – mutta silloin oikea ilmatorjunta linnakkeen muurilta soi. Yötä repivä sarja löysi kohteensa, ja lentävä soihtu otti osuman. Se putosi jonnekin joen toiselle puolelle.
Nyt piti mennä. Matoro lähti juoksuun, ja kolmannen askeleen jälkeen ryhtyi huiskimaan jäätä jalkojensa alle katuun. Kaupungin enimmäkseen suorilla kaduilla oli mahdollista saada valtava luistelunopeus, eikä jokikaan ollut ongelma. Kastanjakatu, Pohjoistori, ne viilettivät nopeasti ohi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä se olento oli ollut. Kuin tulista, savuavaa lihaa haarniskassa. Miksi se oli tuntenut hänet nimeltä? Sen täytyi olla jokin Pimeyden Metsästäjä, ei hän keksinyt muutakaan. Mutta miksi, ja miten? Miten niin menisi muiden Matoroiden luokse?
Kesken vauhdin hän astui erehdyksessä kovalle maalle, ja kaatui välittömästi, kun kitka astui peliin. Toa lensi melkein kuperkeikan torin kivetykselle luistelu-onnettomuuden seurauksena. Hän kirosi ja piteli päätään. Hänen hienomotoriikkansa ei todellakaan ollut parhaimmillaan illan jäljiltä. Karzahni. Onneksi kukaan ei varmaan nähnyt.
”M-mitä täällä tapahtuu?” kysyi matoran, jonka viereen Matoro oli kaatunut.
Matoro nousi ja yritti pudistella mutaa haarniskastaan. ”Hoidamme kyllä asian. Näitkö, minne se lentävä putosi?”
Matoran osoitti joen toiselle puolelle. Siitä ei ollut juuri apua.
”Tiedätkö, missä Matoro asuu?”
”Kuka niistä?”
”Kuka vain!”
”Linnassa kai. Anteeksi, en tiedä.”
”Kiitos avusta”, Matoro vastasi ja otti uudelleen vauhtia. Hän oli tuhlannut aivan liikaa aikaa. Matoran jäi todistamaan, kun luistelu-ura vain jatkui torilta Rapujokeen ja sen yli.
Kaupunki oli täydessä hälytystilassa. Viimeistään ilmatorjuntatykin tulitus oli herättänyt sen. Yleistä hälytystä ei oltu vielä annettu, mutta muurit olivat täynnä elämää. Valonheittimet lakaisivat taivasta, mutta mitään ei näkynyt. Vain nousevat kuut tervehtivät Vartioston ilmavalvojia. Missä hitossa ne muut Matorot muka asuivat?
”Sanon sen taas, Snowie, kumpikaan meistä ei ole puuseppä”, kuului Kepen ähisevä ääni vankkurien alta. ”Kaupungissa on pakko olla joku tällaiseen erikoistunut… Tongu, nostatko vähän lisää?”
Keltainen jättiläinen puhisi ja pisti selkälihakset peliin. Puiset rapujalkavankkurit kohosivat vielä korkeammalle torin kiveyksestä, ja selällään makaava Kepe ujuttautui syvemmälle menopelin alle. Toa veti työkalupakkia mukanaan.
”Joo, sori, en ehkä miettinyt ihan loppuun asti”, operaatiota vierestä seuraileva ja lautakasan päällä istuva Snowie myönsi. ”Mutta kun minä olen tottunut pyytämään teiltä apua kulkuneuvojen kanssa, tai jos jotain menee rikki. Hätäilin kun tajusin akselin olevan melkein poikki!”
Kepe mutisi jotain vankkurien alta.
”Emmeköhän me saa tämän joka tapauksessa tällä köörillä korjattua”, Tongu totesi. ”Mutta tuokaapas tähän kuitenkin oikea tunkki. Selkäni kyllä kestää, mutta en tahdo testata Kokeellisen Saappaan kantokykyä, kun Kepe ryömii testipainon alla.”
”Arvostan!” kuului vaunun alta.
Jään ja äänen matoran Matoro teki työtä käskettyä, ja viritti valmiudessa olleen tunkin paikalleen. Tongu hellitti varovaisesti otetta, ja kun tunkki näytti pitävän, laski rapujalkavankkurit sen varaan. ”Kiitos”, lausui kyklooppi.
”Ei kestä kiittää, mielellänihän minä auttelen”, matoran-Matoro vastasi. ”Iltani oli sitä paitsi vapaa, mutta en minä ole ihan vielä nukkumaankaan menossa. Hyvä olla hyödyksi.”
Pimeä syystaivas vankkurinkorjaajien yllä kimalsi tähtien loisteessa. Jokiportintori oli yllättävän rauhallinen; vain muutama seurue puuhaili omiaan aukion toisella laidalla.
”Ei kun kiitos teille kaikille”, Snowie julisti. ”Olisi ollut hirmu hölmö homma, jos olisin rikkonut vankkurit lopullisesti. Oli ihme löytää noin komea vanha kulkupeli linnakkeen varastoista, ja olisin ollut ihan nolona jos olisin hajottanut ne kokonaan.”
Vankkurien pohjasta kuului vielä muutama määrätietoinen kopautus, ja Kepe mönki esiin menopelin alta. ”Noniin, fiksattu. Onneksi murtunut osa oli vain yksinkertainen puuakseli. Vaikkapa kampiakseli olisi ollut paljon vaikeampi homma vaihtaa, niitä on saanut hirveän huonosti viime aikoina…”
Lumiukon silmät hohtivat onnea, kun vankkurit saatiin taas kuntoon. Hän ehdotti korjauskokoonpanolle iltaleipiä kahviosta, ja Kepe ja Tongu olivat samaa mieltä.
”Minä en taida tulla, kiitos”, Matoro vastasi. ”Minun ei oikein tee mieli iltapalaa… tai ainakaan istuskelua kahviossa. Pysyn mieluummin liikkeessä, ja koetan olla hyödyksi.”
”Matoro…”
Matoran hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.
”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on tultava kanssamme iltapalalle. Tai tehdä jotain muuta kivaa illan ratoksi.”
”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla epäkohtelias.”
”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”
Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten… Troniekin on vihollisen vankina.”
”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua.”
Kepe ja Tongu katsahtivat toisiaan. ”Hetkonen”, Kepe keskeytti. ”Etkös sinä sanonut meille, että sanoit Matorolle juuri noin?”
”Häh?”
Kepe sulki työkalupakkinsa. ”Niin, sanoit kuulemma Matorolle, että hänen pitäisi yrittää nauttia elämän pienistä asioista.”
”Niin niin”, Snowie nyökytteli. ”Sitähän minä tässä juuri sanonkin.”
”Eikun, äh… siis ei Matorolle, vaan Matorolle.”
”Häh?”
Tongu huokaisi.
Keskustelu loppui kuitenkin kuin seinään, kun jotain vilahti heidän ylitseen korkealla taivaalla. Samassa kuului kajahdus ilmatorjunta-aseesta ja taivas välähti. Mikä ikinä olikaan lentänyt klaanilaisten yli putosi taivaalta vain joidenkin korttelien päähän. Hulina ja haloo alkoi nopeasti. Palohälytys annettiin. Kaupunkilaiset tulivat ulos taloistaan ihmettelemään tilannetta.
”Minun on parempi ottaa heti yhteys Telakalle”, Tongu sanoi.
”Ja minulla on linnakkeessa pari mittaria, joista löytyy varmaan kiinnostavia lukemia!” Kepe yhtyi ripeään toimintaan. ”Snowie, mennään!”
Klaanilaiset lähtivät liikkeelle. Matoro lähti liikkelle hänkin, muttei ollut varma, missä häntä tarvittaisiin. Bio-Klaani oli iso paikka, eikä oman paikkansa löytäminen ollut aina helppoa. Kotipuolessa oli ollut helpompaa. Vanha kunnon Spibaranus-koro…
Juokseva Metsästäjä ei ollut päässyt pakoon. Lento muurin yli oli katkennut Vartioston tulitukseen, ja haavoittunut vihollinen oli pudonnut Kastanjaportin ulkopuolelle. Bloszar antoi sille iskun toisensa perään. Ne olivat tarkkaan harkittuja, metodisia vasaraniskuja, jotka riistivät metsästäjältä yhä enemmän sen haarniskasta ja varusteista. Bloszar oli lyhyempi, mutta hän käytti aseensa pituutta edukseen, ja piti etäisyytensä. Matoro hänen rinnallaan – ei Mustalumi vaan Burzum-korolainen – haki paikkoja ja iski, kun sellainen avautui.
Käsi, jonka Matoro (Mustalumi) oli leikannut irti, oli kasvanut takaisin Bloszarin silmien edessä. Tulisesta massasta oli kuroutunut punaista lihaa, joka muodosti enemmänkin lonkeron kuin kokonaan muovautuneen käden. Mutta voimaa siinä oli, yhtä kaikki. Jokainen kohta, missä haarniska nuijittiin käyttökelvottomaksi, alkoi kihistä savua ja tulta.
Suoraan sanottuna Bloszar ei ollut varma, miten tätä olentoa saisi voitettua. Muistuttiko se häntä jostakin, jonka hän oli jo unohtanut?
Mutta täytyi jatkaa. Apujoukkoja oli varmasti tulossa. Sitä paitsi, he olivat aivan tehtaan lähettyvillä, eikä hän antaisi sen pirulaisen tuoda tuhoa sinne.
”YHÄ SINÄ KAMPPAILET VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ VASTAAN.”
Bloszar ei kiinnittänyt huomiota vastustajansa harhaisiin huomioihin. Taistelussa ei pitänyt harhautua.
”ETKÖ SINÄ SAANUT JO YHDEN NIIN ARMELIAAN MAHDOLLISUUDEN?”
Voimakas vasaran isku olennon jalkaan suisti sen polvilleen. Se höyrysi yhä voimakkaammin. Lisää ääniä lähestyi taistelukenttää. Bloszar ei ehtinyt katsoa taakseen, mutta tiesi ne Vartioston komentohuudoiksi.
Metsästäjä heilautti itselleen tilaa lieskoillaan, ja jälleen hän repi todellisuutta kappaleiksi. Hän vain otti Matoron (Burzum-koron) iskun vastaan, eikä antanut sen keskeyttää manaustaan. Jälleen ilmestyi siihen hetkeen toinen metsästäjä, vahingoittumaton ja vaarallinen. Mutta se ei ollut ainut, sillä nyt repeämästä revittiin esiin kolmaskin. Toisin kuin alkuperäisellä, näiden Cordak-aseet olivat edelleen ehjät ja valmiina laulamaan kuoleman kuorona.
”TOISTEN TUOMIO TULEE ETUAJASSA”, kaikki kolme kertoivat kuorona.
Matorolla oli kammottava tunne siitä, että hän oli jo myöhässä. Hän oli juossut, minkä oli pitkillä zyglakin jaloillaan päässyt, mutta hänen mökiltään oli kaupunkiin matkaa monta kioa. Suuri valkoinen zyglak oli pelottava näky, mutta klaanilaiset olivat jo tottuneet häneen. Hän oli asunut lukemattomissa paikoissa, ja Klaani oli Ehlekin armeijan jälkeen ensimmäinen paikka, minne hänet oli todella toivotettu tervetulleeksi. Toisin kuin Ehlekin armeija, Klaani ei odottanut hänen repivän kappaleiksi suuren johtajan vihollisia, mutta toisinaan Matoro teki sitäkin.
Viime kerralla hän ei ollut onnistunut pelastamaan ystäväänsä Matoroa, mutta hän oli luullut, että olisivat ainakin ajaneet demonin pois. Niin pieniksi paloiksi se piru oli silputtu, ja heitetty Visulahden pohjaan. Mutta mikäpä pahan tappaisi, hän ajatteli matoran-kielellä – zyglakin hän oli käytännössä unohtanut jo tuhansia vuosia sitten. Hän ei edes muistanut alkuperäistä nimeään, niin kauan oli siitä kauniista nimeämispäivästä, jolloin hänet oli otettu Suuren Hengen adoptoiduksi lapseksi.
Linnoitus oli täydessä hälytystilassa, kun hän saapui länsiportin eteen.
”Päästäkää sisään!” valkoinen zyglak huusi kovaan ääneen. ”Täällä on Matoro!”
Matoro Mustalumi oli päässyt Röltsin tiheästi rakennettuun kortteliin. Häntä hengästytti, mutta lähinnä elementtivoimien käytöstä niin suuressa määrässä niin nopeasti. Hän löysi pian kohdan, jossa metsästäjä oli pudonnut taivaalta. Katuun oli jäänyt siitä savulta haiseva jälki ja joitakin haarniskan osia. Edes sellainen hirmu ei ollut selvinnyt ehjänä ilmatorjuntatykin tulesta.
Mutta missä se oli nyt?
Matoro katseli ympärilleen. Sellaisen olennon löytämiseen jonkinlainen infrapunasilmä olisi ollut käytännöllinen, mutta valitettavasti hänen nykyisessä oli vain yönäkö. Bloszarilla ei ollut osia hienompien ominaisuuksien säilyttämiseen.
Juuri niillä kaduilla ei näkynyt juuri väkeä, paitsi ikkunoissa. Kauempana moni oli ollut ulkona ihmettelemässä tilannetta, mutta vaaraa lähempänä kaupunkilaiset taisivat pysytellä sisätiloissa. Vain hetki Matoron saapumisen jälkeen paikalle ilmestyi klaanilaisia ja Vartiostoa, jotka olivat olleet tulossa katsastamaan saman putoamispaikan. Heitä johti omituinen skakdi, jonka nimi taisi olla Elementtirak, ja kaksi muuta asein ja ussal-symbolein varustettua Klaanin soturia, joita Matoro ei tuntenut kuin ulkonäöltä.
”Hei, Matoro!” Elementtirakk kohotti kätensä ja otti juoksuaskelia toaa kohti. ”Mikä se tyyppi on?”
”En tiedä”, Matoro pudisti päätään. ”Tiedättekö, asuuko tällä alueella Matoroa? Ketään niistä?”
”Joo, kuinka niin?” Kun Elementtirakk käänsi katseensa ja osoitti yhden vanhan talon yläkerran asuntoa, he tajusivat savun tulevan asunnon ikkunasta, ei sen savupiipusta.
Matoro ei aikaillut, vaan kiskoi itsensä harppuunalla kolmanteen kerrokseen niin nopeasti, kuin se vain oli mahdollista. Ikkuna särkyi kappaleiksi, kun hän iskeytyi siitä läpi haarniskoitu kyynärpää edellä.
Mutta asunnossa ei ollut hirviötä, jota hän etsi. Kaikki haisi savulta. Huoneisto oli melko pieni, mutta sinne mahtui kotoisa kirjasto. Seinällä oli valokuva mustasta toasta Lhikanin toa-armeijan hopea-haarniskassa ja punatähti hartiassa. Kauniille lipastolle oltiin aseteltu ansiomitali ja kulunut teksti: ”Toa Matoro Onumetrulainen, Toa-armeijan luutnantti. Velvollisuuden tähti ansaittu urheudesta Kohiki-salmen taistelussa. Kiittäen, Toa Lhikan.”
Matoro odotti jo pahinta, kun hän asteli makuuhuoneeseen. Se oli tulessa, vaikka savua oli toistaiseksi vielä vähän. Matoro ryntäsi palavassa sängyssä nukkuvan toan luo, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Tämän kurkku oli leikattu auki miekalla. Hän oli tuskin ehtinyt edes herätä.
”TOINEN MATORO. TEET TYÖNI HELPOKSI.”
Metsästäjän pitkä hahmo joutui kyyristymään ovella, mutta se oli tullut siihen uskomattoman hiljaa. Jalkojen paksut panssarinpalat olivat kadonneet, ja nyt metsästäjä asteli pelkillä punaisilla lihajaloilla, jotka savusivat joka askeleella. Askelia hädin tuskin kuuli.
Ei ollut hetkeäkään aikaa reagoida. Matoro loi niin suuren seinän jäätä heidän väliinsä kuin vain kykeni, ja cordak-ammukset kilpistyivät siihen. Seinä räjähti tuhansiksi jäänsirpaleiksi, vesihöyryksi ja sohjoksi. Matoro nousi lasisirujen, palavien huonekalujen ja loskan seasta ja ryntäsi miekka edellä kohti metsästäjää.
”Mikä karzahni sinä oikein olet?” Matoro huusi. Taistelu muuttui nopeatempoiseksi miekkojen mittelöä. Ahtaassa huoneistossa Toalla oli kokonsa puolesta etu, mutta tila kävi koko ajan vaarallisemmaksi taistelupaikaksi. Liekit levisivät. Pystyisikö hän saamaan hirviötä jotenkin pois kaupungista? Ainakaan se hetki ei tarjonnut siihen mahdollisuutta, sillä jokainen seiniä pirstova sapelin isku metsästäjältä saattoi koitua Matoron kohtaloksi.
”MINÄ OLEN TUOMION PALVELIJA. MAAILMAN LOPUN AIRUT JA PUOLUSTAJA.”
Kaukana ansaittu Velvollisuuden tähti putosi kaiken muun mukana lattialle, kun lipasto otti osuman liekehtivästä terästä. Luutnantti Matoron valokuva paloi siinä missä hän itse.
”Miten se minuun liittyy!” Matoro huusi.
”KERRAN MATORO TULEE ESTÄMÄÄN TUOMION. KERRAN MATORO TULEE PILAAMAAN PÄIVISTÄ VIIMEISEN.”
”Minä en edes tiedä, mistä hiton tuomiosta sinä puhut!”
”KENTIES SINÄ ET OLE SE MATORO, JOTA ETSIN. MUTTA TUOMION EDESSÄ EI VOI OTTAA RISKEJÄ. YKSIKÄÄN MATORO EI PÄÄSE AVOIMEN TAIVAAN ALLE.”
Matoro torjui miekan iskun, mutta metsästäjän nyrkki osui häneen niin kovaa, että Suletu melkein irtosi. Toa pysyi hädin tuskin pystyssä. Hän iski metsästäjää jalkaan, mutta tämä oli nopeampi, ja kaatui toaa vasten. Savuavan olennon pelkkä paino oli musertava. Haarniskat ulvoivat, kun ne hankautuivat toisiaan vasten epätasaisessa painissa. Kummankin miekka oli pudonnut. Hirmu teloi Matoroa vasten lattiaa. Iskuja sateli nopeammin, kuin toa pystyi suojaamaan itseään. Hän ampui harppuunan petoa naamaan aivan painietäisyydeltä, mutta ei ollut varma, tekikö se mitään. Jos hän ei pääsisi irti, hän yksinkertaisesti tukehtuisi savuun siinä huoneistossa, ellei metsästäjä vain murhaisi häntä paljain käsin ensin. Tuli levisi koko ajan, ja hyökkääjä lisäsi sitä pelkällä olemuksellaan. Mutta hän ei päässyt irti olennon otteesta, ja pystyi vain hädin tuskin puolustautumaan.
Silloin kuului valtava karjaisu.
Joku tarrasi metsästäjään takaapäin. Terävät valkeat kynnet pureutuivat sen savuavaan lihaan, kun suuri zyglak raasti hirviön irti Matorosta. Ja suurella nopeudella tämä yksinkertaisesti upotti hampaansa olennon kaulaan, raastaen ja repien koko pään irti. Zyglakin suusta kohosi savua, ja hän joutui tuskissaan sylkäisemään lihaköntin pois. Sen sijaan valkea lisko heitti metsästäjän suoraan alas katuun, ja syöksyi itse perässä.
Kastanjaportin taistelusta oli muodostunut monelle Vartiostossa todellinen tulikaste. Keskellä savuista ja pimeää taistelukenttää olivat edelleen Bloszar ja Matoro (Burzum-koron). Se hillitön tulivoima, mitä vihollisilla oli käytössään, oli aiheuttanut jo tappioita klaanilaisille, mutta siihen vastattiin vähintään samalla mitalla. Hirviöiden cordak-laukaisimet olivat helppo tuhota, mutta olennot itse olivat piinallisen kestäviä. Se, jonka Bloszar tunnisti alkuperäiseksi olennoista, oli käytännössä menettänyt koko haarniskansa, ja oli nyt vain punaista lihaa, joka savusi ja liekehti kolmimetrisenä korstona.
”ME HALUAMME VAIN MATORON”, se lausui äänellä, joka kuului taistelun melunkin yli.
”Tule hakemaan!” Matoro (Burzum-koron) huusi vastaan. Hänen mustan tulen miekkansa hehkui vähintään yhtä kuumana kuin metsästäjien omat sapelit.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
”Manalaan sinä joudat, muiden pirujen joukkoon!” Matoro vastasi ja astui lähemmäksi, heristäen miekkaansa. ”Et sinä voi koko Klaania voittaa! Painu pois!”
”Älä mene lähelle”, Bloszar varoitti toveriaan.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Peto rynnisti kohti Matoroa ja sai tämän otteeseensa pitkillä käsillään. Bloszarin vasaran isku kyllä kaatoi metsästäjän, mutta ei voinut pysäyttää liekehtivää miekkaa, joka syöksyi kohti Matoron rintakehää.
Silloin liha-olennon kurkku repesi auki ilman näkyvää syytä, ja tämän pää kaatui sivulle, repsottaen kiinni vain joillakin jänteillä. Oli kuin jälki oli aina ollut siinä. Se sai hirviön herpaantumaan ja kaatumaan maahan. Hampaanjälkiä ilmestyi sen kehoon, kuin jokin olisi raastanut sen lihaa auki. Sama tapahtui kaikille muillekin kopioille, jotka olivat vielä äsken pitäneet taistelukenttää hallussaan. Ne nauroivat sairaalloisesti, kun niitä raastettiin palaneeksi jauhelihaksi.
Matoron miekka iskeytyi lihaan uudestaan ja uudestaan. Liha litisi ja kiehui joka iskusta.
Hirviö savuavassa haarniskassa oli iskeytynyt suoraan Gukkopillinkatuun pudottuaan kolmannesta kerroksesta, ja Matoro (Zyglak) sen päällä repi kappaleiksi sen punaista kehoa. Toinenkin Matoro (Mustalumi) oli päässyt alas Matoron (Metru Nuin) tuhoutuneesta huoneistosta. Hän oli yrittänyt hillitä tulipaloa parhaansa mukaan, ja olikin luultavasti saanut estettyä sen leviämisen toistaiseksi. Hänestä ei tuntunut siltä, että pystyisi kovin suuriin temppuihin jäällä enää tänä yönä. Matoro pyyhki pisaran sinistä verta leualtaan.
”MATORO TULEE ESTÄMÄÄN PÄÄSYMME PARATIISIIN.”
Metsästäjän ääni kaikui sen sisuksista, kun zyglak raateli sitä. Haarniskan kappaleita ja lihaa lenteli ympäriinsä.
”SINÄ TAPOIT TAAS!” zyglak raivosi. ”TAAS YHDEN.” Lihakäsi lensi irti. Se savusi.
”MATORO. ME KOHTASIMME JO KERRAN. TUSKIN PIDIT SITÄ VOITTONA. TULEN METSÄSTÄMÄÄN SINUA MAAILMAN LOPPUUN SAAKKA.”
Liha vain nauroi, kun Matoro (Zyglak) repi sen kappaleiksi. Matoro (Mustalumi) seurasi teloitusta irvistäen. Häntä ei selvästikään tarvittu siinä. Väkeä oli jo tullut auttamaan sammutustöissä, ja hän auttoi näitä, minkä pystyi.
Mutta kun kriittisin vaihe oli ohi, hän vain istahti talon portaille väsyneenä. Jokaista lihasta sattui. Hänellä oli varmaan palovammoja, mutta parannuskivi oli pitänyt huolen pahimmista haavoista. Suussa maistui vieläkin savu, ja kaikki haisi savulle ja inhottavalle palavalle lihalle.
Mikä tuomion päivä? Mikä paratiisi?
… ja mikä liha?
Lopulta punainen ruumis ja sen jäänteet katosivat kokonaan, kuin ne eivät olisi koskaan olleetkaan täällä. Lihasta jäi jäljelle vain sen seuraukset.
”Tiedätkö sinä, mikä se oli?” Matoro kysyi zyglakilta. Sekin oli romahtanut istumaan siihen, missä liharuumis oli hetki sitten maannut. Liskon suu ja kynnen näyttivät pahoin palaneilta. Zyglak oli paljon Toaa pidempi, ja hengitti raskaasti.
”Kohtasin sen kerran”, zyglak murahti. ”Sinä et ollut silloin saarella. Minä luulin, että me tuhosimme sen.”
Sielunsa silmin hän näki, miten palava miekka lävisti Matoron (De-Koron) vartalon. Ruumis kaatui rantahiekkaan.
Mustalumi hivuttautui lähemmäksi zyglakia ja katsoi tätä. Hän oli joskus puhunut Klaanin kuuluisan zyglakin kanssa, mutta tämä yleensä viihtyi omissa oloissaan.
”Niin, sinun nimesi on kanssa Matoro?”
”Matoro-Zyglakiksi kutsuvat”, hän virnisti. Suuren zyglakin kehossa näkyi lukemattomien taistelujen uurteet, ja äänestä saattoi ymmärtää, miten suunnattoman vanha lisko oli.
”Sinut minä tunnenkin.”
”En ehtinyt paikalle ajoissa”, Mustalumi sanoi hiljaa.
”En minäkään. Miten se tiesi, missä hän asui?” Zyglak kysyi.
”Ei aavistustakaan. Onko muita Matoroita, joista pitäisi olla huolissaan?”
”Spibaranus-koron Matoro asuu Linnassa. Näin hänet siellä juuri äsken. Hänellä ei ole hätää.” Zyglak ulvahti tuskissaan ja oikaisi makuulle.
Matoro loihti kätensä täyteen jääpaloja ja ojensi ne zyglakille.
”Voivat auttaa. Sinun suusi savuaa vielä.”
Zyglak otti jääpalat ja laittoi ne suuhunsa nyökäten. Hetken kuluttua hän kömpi pystyyn vaivalloisesti.
”Minä menen nyt uimaan”, hän yritti sanoa suu täynnä jääpaloja, ja se muistutti lähinnä outoa raakkumista. Matoron oli pakko hymyillä hullunkuriselle esitykselle. Oli se vaan kummallista, että Klaanissa asui jopa zyglak.
Lisko lähti jolkottamaan kohti jokea. Matoro kertoi lyhyesti Vartioston väelle vielä sen, mitä tiesi, ja lähti sitten takaisin kohti Ravintola Kenturiota. Hän sukelsi matkalla jokeen pestäkseen kuran, tuhkan ja lihamömmön haarniskastaan… ja suoraan sanottuna, ihan vain nautinnosta. Kylmä vesi tuntui hyvältä kaiken sen jälkeen. Hän sukelsi pari kertaa ja kapusi vedestä ylös toisella puolella.
Kenturion tulipalo oli saatu sammutettua, mutta suuri ussalin vetämä sammutusvaunu oli edelleen pihassa. Ravintola julkisivu oli kärsinyt pahasti, mutta tuli ei ollut päässyt leviämään kovin syvälle.
”Iltaa”, virkkoi palomestari Nui-Pogo, joka oli valvomassa jälkisammutusryhmän toimintaa.
Hänen liivissään oli kiinni radiopuhelin, josta tehdyn raportin mukaan Gukkopillikadun palo oli saatu hoidettua. ”Hyvää työtä, partio kaksi”, hän sanoi.
”Hei”, Matoro huikkasi ohimennen. ”Tuota, miten pahasti kävi?”
”Minun tietääkseni kuolonuhreja ei tullut, mutta moni toimitettiin sairasosastolle hyvin huolestuttavassa tilassa. Ravintolan hätäpoistumistiet ja hätäsammutusvälineet olivat ensiluokkaisesti järjestelty. Sydämeni iloitsee nähdä yrittäjiä, jotka ottavat paloturvallisuuden kysymykset vakavasti.”
”Jotain hyvää”, Matoro vastasi ja jatkoi kohti muuria. Taistelun ääniä ei enää kuulunut mistään. Kastanjaportti oli auki, ja ulkona näkyi vielä paljon väkeä. Osa muurin valonheittimistä osoitti niitylle portin ulkopuolella. Savun katku oli kaikkialla ilmassa. Loukkaantunutta matorania tuotiin paareilla sisälle kaupunkiin.
Muurin ulkopuolella Kastanjaportin taistelun loppumainingit näyttivät absurdeilta. Mutaisessa, palaneessa maassa oli kuoppa, jossa istui punainen, savuava otus. Kaikki sen piirteet olivat hävinneet, ja jopa raajat muistuttivat lähinnä jonkinlaisia putkia tai lonkeroita. Humanoidi se oli silti muodossaan, kasvoton ja tyhjä. Metsästäjä vain istui maassa, kädet polviensa päällä.
Tusina klaanilaista ja pari joukkuetta Vartiostoa piirittivät hahmoa turvallisen matkan päästä. Niin monta asetta oli siihen osoitettu, ettei lihamies siitä karkaisi. Vartiostolla oli varmaan koko Bloszarin kaupan sisältö tähdättynä kohti tätä.
”Hoi! Matoro”, huusi Äksä, ja viittoi kädellään. Pieni ryhmä klaanilaisia oli kerääntynyt piiriin piiritysrenkaan reunaan keskustelemaan seuraavasta siirrosta, ja Äksä ohjasi Mustalumen samaan seurueeseen. Äksän naamio oli mennyt lommolle otsasta, ja hän näytti hieman kalpealta.
”Oletko kunnossa?” Matoro kysyi.
”Mikäs tässä”, Äksä esitti kovaa. ”Aika tälli. Mutta voitettiin.”
”Matoro. Tiedätkö sinä tästä jotakin?” Kysyjä oli Same, ja äänensävy vaativa. Hän oli muita pidempi, ja pelkästä olemuksesta oli selvää, että hän oli ottanut komennon tilanteesta.
Seurueessa olivat myös Bloszar, Matoro (Burzum-koron) ja SUPER Toa Santor. Hieman syrjemmällä olivat Vartioston puolesta komentaja Vak-Nektakar sekä turaga Kyösti.
”En, miten niin?” Matoro vastasi.
”Tämä olento sanoo olevansa ’Matoron Metsästäjä’”, Same sanoi. ”Joten otaksuin.”
Bloszar selitti Matorolle lyhyesti, mitä taistelussa oli tapahtunut. Matoro täydensi, mitä osasi.
”Meillä alkaa siis muodostua kuva olennon voimista”, Bloszar sanoi. ”Se muistuttaa Kanohi Mohtrekia, tai sitä, miten naamiota kuvataan. En ole koskaan nähnyt sitä naamiota käytettävän. Sen takia sen kopiot olivat täydessä varustuksessa, ja niihin tehty vahinko ilmestyi myös muihin kopioihin.”
”Eli miten me tapamme sen?” huokaisi Same.
Matoro katsoi kiehuvaa miestä. Se vain istui. Jos sillä olisi ollut suu, se olisi varmaankin virnistänyt.
”Kai sen regeneraatiolla pitää olla jokin raja?”, hän sanoi.
”Luultavasti kyllä”, Bloszar nyökkäsi. ”Mutta emme oikeastaan tiedä mitään yksityiskohtia siitä, miten se toimii. Mistä se saa energiansa? Otin hieman sen lihaa talteen. Teen sillä tutkimusta myöhemmin.”
”Killjoy kertoi Puhdistajalla olevan samanlainen kyky”, Matoro pohti. ”Mutta ymmärtääkseni se johtui jostakin, mitä hän kutsui Arkkikranoiksi. Tällä tuskin on sellaista”, hän pinnisteli muistiaan, mutta siinä keskustelussa oli ollut uskomaton määrä informaatioa, eikä hän millään muistanut sitä kaikkea.
Bloszar oli sanomassa jotakin, mutta jäi vain miettimään outo ilme kasvoillaan.
”Viime kerralla”, lyhyempi Matoro sanoi. ”Heitimme sen, mitä ruumiista oli jäljellä, mereen. Voi, olisimmepa me miettineet asiaa, emmekä toimineet niin nopeasti… olisi pitänyt heittää se toiseen ulottuvuuteen…”
”Jos vain poltamme sen tuhkaksi. Ei jää mitään, mikä paranisi”, Äksä ehdotti. ”Onhan meillä keinoja.”
”En tiedä, kuinka hyvin se palaa”, Mustalumi sanoi.
”Minulla on plasmaa”, vastasi Burzum-koron Matoro. ”Ei kyllä kovin paljoa.”
”Onhan meillä toia. Voisimme lukita sen ikuiseen protodermikseen”, ehdotti SUPER Toa Santor. Hetken ajan klaanilaiset pohtivat erilaisia tuhoamismenetelmiä ja niiden hyviä ja huonoja puolia.
”Poltamme sen plasmalla. Bloszar, hae se Zeruelin plasmakanuuna”, Same sanoi lopulta. ”Mutta haluan esittää sille vielä joitakin kysymyksiä. Mustalumi tulee mukaan.”
”Kyllä, herra moderaattori”, Bloszar sanoi ja lähti puolittaisia juoksuaskelia kohti tehdasta. Hänkin näytti väsyneeltä ja nokiselta.
Same asteli lähemmäksi lihamiestä päättäväisesti, mutta jäi noin kymmenen bion etäisyydelle. Syksyinen, kuivunut nurmi oli myllätty ja poltettu. Matoro asteli perässä, miekka valmiina.
”No niin!” Same huusi. ”Mikäli liikahdat, joukkueellinen tuliaseita silppuaa sinut. Ja mikäli selviät siitä, myös minulla on henkilökohtaista kokemusta limanuljaskojen silppuamisesta.”
Voitettu metsästäjä ei vastannut, mutta hän nosti silmättömän katseensa kohti klaanilaisia. Hänen lihastaan kohosi savua taivaalle. Kirkas valonheitin valaisi olennon, kun taas klaanilaiset jättäytyivät valokeilan reunalle.
”Minkä tahon palveluksessa sinä olet?” Same kysyi.
Hetken lihamies mietti, ja sitten hän nauroi.
”MINÄ PALVELEN YKSIN TUOMIOTA, JA HÄNTÄ JOKA SEN NÄKEE. MINÄ OLEN TUOMIONPÄIVÄN PROFEETAN SEURAAJA, LOPUN AJAN AIRUEN OPPILAS.”
Eli uskonnollinen fundamentalisti, Same mietti. Tämä olisi täysin turhaa.
”Keneltä olet saanut haarniskasi?”
”TEKNOLOGIA ON MUSTAN KÄDEN.”
Same vilkaisi Matoroa.
Matoro kohautti olkiaan. ”Sopisi kuvaan, mikäli olento liittyy Puhdistajaan”, hän sanoi hiljaa.
”Ath-Koron raportit tukevat ajatusta”, Same vastasi. ”Onko Puhdistajalla jokin syy taistella meitä vastaan? Ymmärsin, ettei hän suoranaisesti liity Allianssiin.”
”Killjoylla on jonkinlainen sota Puhdistajan kanssa. Ehkä meidän kimppuumme hyökättiin, koska Killjoy on klaanilainen”, Matoro esitti.
”Omituisen spesifi hyökkäys”, vastasi Same. Hän korotti taas ääntään. ”Mikä oli hyökkäyksesi tarkoitus?” Same huusi kuulusteltavalle.
Liha-olento osoitti Matoron suuntaan. Ja sitten hän osoitti kauempana olevan Burzum-koron Matoron suuntaan.
”YKSI MATORO TULEE KERRAN ESTÄMÄÄN TUOMION PÄIVÄN. PYHÄ TARKOITUKSENI ON TUHOTA SE MATORO, VAIKKA SE TARKOITTAISI JOKAISEN MATORON TUHOAMISTA.”
”Miten sinä tiesit, että kaksi Matoroa oli samassa ravintolassa samaan aikaan?” Same kysyi.
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
”Miten sinä tiesit, mistä löytää vielä yhden Matoron asunto?”
”KAIKKINÄKEVÄLLÄ ON MONIA SILMIÄ.”
Same huokaisi ja katsoi Matoroon. ”Joko petturimme on ollut kiireinen, tai meillä on toinen vastaava.”
”En usko, että saamme siitä irti enempää”, Matoro vastasi.
”Samaa mieltä. Ei se puhu. Mielipuoli mikä mielipuoli”, Same nyökkäsi.
”Olisiko siitä mitään hyötyä, jos pyytäisimme Visokin tai Manun luotaamaan sen aivot?” Matoro kysyi.
”Se on liian vaarallinen hengissä pidettäväksi”, Same vastasi. ”Sitä paitsi, tuon myllyn jälkeen sillä tuskin on aivoja.”
He kääntyivät katsomaan vankinsa suuntaan. Se oli edelleen passiivinen. Kenties sillä ei todella ollut enää keinoja taistella vastaan. Same viittoi toa-joukkoa taempana, ja Bloszar marssi paikalle pitäen käsissään massiivista plasmatykkiä. Kokonsa puolesta se olisi paremmin paikallaan Killjoyn haarniskassa tai kevyessä panssarivaunussa. Sillä oli jalusta, jonka varassa asetta pystyi käyttämään myös henkilö, joka ei ollut Killjoy, Zeruel tai panssarivaunu. Tottuneesti Bloszar kokosi kanuunan.
”MATORO, SINÄ ET YMMÄRRÄ. TUOMION PÄIVÄ EI OLE LOPPU, VAAN UUDEN VAPAUDEN ALKU. HENGEN KUOLEMA JA JÄRJEN VOITTO. ÄLÄ ANNA HARHAN HALLITA ELÄMÄÄSI.”
Matoro ei oikeastaan edes kuunnellut höyrypään sanoja. Teloituskanuuna oli pian koottu ja asemissa. Bloszar latasi siihen ranteensa kokoisen patruunan.
Punainen hahmo nousi pystyyn ja julisti:
”YMMÄRTÄKÄÄ TOTUUS! TOIVOTTAKAA TUOMION PÄIVÄ TERVETULLEEKSI!”
Jos se olikin yrittämässä tehdä jotakin viimeisen hetken epätoivoista liikettä, ei se ehtinyt. Same painoi liipasimesta katsomatta tähtäimeen. Ääni oli kuin ukkosen jyrähdys, ja valo kuin sen välähdys. Pienen supernovan edestä äärimmäisen kuumaa ainetta syöksyi ulos kanuunasta, ja tuhosi jokaisen atomin Matoron Metsästäjän kehosta. Muistoksi siitä jäi vain kuoppa, jonka savi oli muuttunut sekunneissa posliiniksi, ja hiiltynyttä lihaa pitkin kaupunkia.
”Hänen tuomionsa ainakin”, Same totesi. ”Kenttäoikeuden istunto on ohi.”
Bloszar vapautti tulikuuman hylsyn kanuunasta. Se putosi mutaan aseen alle ja sihisi.
”Tuota, jos se mitenkään käy, herra moderaattori, minä voisin yrittää selvittää tätä asiaa? Varmasti teillä on pätevämpiäkin henkilöitä, mutta minusta tässä on jotakin… en tiedä vielä. Ehkä saan jotakin selville”, Bloszar sanoi.
Same kääntyi ja mittaili toaa hetken. Oli totta, ettei heillä ollut mitenkään liikaa resursseja lukuisiin eri tapauksiin, joita pitkin Klaania tapahtui. Sitä paitsi Freynord toimi jo eräänlaisena vapaana agenttina, miksei myös tämä toa. ”Asia selvä. Sinut on valtuutettu tutkimaan… mistä ikinä tässä onkaan kysymys. Raportoi minulle, kun löydät jotakin.”
Bloszar nyökkäsi eikä osannut sanoa mitään.
”Hyvin toimittu”, Same sanoi toisille klaanilaisille ja poistui. Tilanne alkoi lopulta purkautumaan. Vartioston väki pääsi nukkumaan, paitsi ne, jotka jatkoivat yövartiossa. Yö ei ollut vielä kovin pitkällä. Kaupungilla riittäisi puhuttavaa huomiseksi ja varmaan koko seuraavaksi viikoksi. Matoro jäi auttamaan Bloszaria plasmakanuunan kanssa. He kantoivat sen kaksin Zeruelin tehtaan kellariin. Matoro (Burzum-koron) tuli mukaan availemaan ovia.
”Sellainen vapaailta”, Matoro naurahti. Hänellä oli tykin piippu olkapäällään, kun Bloszar piti sen perää.
”Sanoin, ettei kannattanut juoda liikaa”, Bloszar mietti. ”Mennään tuolta sivuovesta.”
”Hei, Matoro? Sinä olit kanssa Kenturiossa?” Matoro Mustalumi kysyi.
”Juu”, vastasi oranssi Matoro. ”Olen kanssa Vartiostossa. Pääsimme juuri vuorosta, niin tulimme sinne illaksi. Hyvä paikka!”
”Eli se osasi iskeä juuri sinä päivänä, kun me olimme samassa paikassa. Ja osasi suunnistaa välittömästi kolmannen Matoron luokse.”
”Ikävä juttu, se Metru Nuin Matoron kuolema.”
Matoroa piinasi olisiko hän saattanut estää sen, jos olisi ollut nopeampi. Hän tiesi ettei sen murehtimisessa ollut järkeä, mutta se piinasi silti.
”Jostain se tiesi tulla juuri oikeaan paikkaan”, Bloszar sanoi. ”Selvitän kyllä, että miten.”
Synkissä mietteissä kolmikko saapui Zeruelin tehtaan uumeniin. Sen alla oli suuri pommisuojaksikin kelpaava kellari, jossa säilytettin vähemmän turvallista tavaraa. Yhtä seinää vasten lojui vahkimainen metalliranka. Asekaappeja oli yhdessä nurkkauksessa, mutta suurin osa tilasta oli kaikenlaista tehtaan käyttämää tavaraa ja muuta romua. Plasmatykillä oli oma, jykevä teräskaappi.
”Vanha kenraali ei halua, että nämä päätyisivät vääriin käsiin”, Bloszar kertoi. ”Hän taitaa katua perintöään aika paljon.”
”En tunne Zeruelia kovin hyvin”, Matoro myönsi.
”Kaikki tämä on meitä kumpaakin vanhempaa. Iso osa ei toimi enää. Ajattele, näitä kehitettiin ennen kuin zamor keksittiin. Ne kyllä pysyivät vain yhden tahon käsissä, mutta niiden teknologiaa koskaan käytetty mihinkään hyödylliseen. Pelkkään sotimiseen.”
”Anteeksi, minua väsyttää aivan liikaa, että voisin antaa tälle sen huomion, mitä se ansaitsee”, Mustalumi nauroi.
”Ehkä meidän on korkea aika mennä nukkumaan”, Bloszar myönsi. He nousivat kellarista ylös raikkaaseen yöilmaan. Savun haju oli enää heikko sivuaromi, joka oli tarttunut heidän haarniskoihinsa. ”Kokeillaanko ensi viikolla? Jos voisimme vaikka viettää iltaa ilman, että ketään murhataan? Toinenkin Matoro on tietty kutsuttu.”
”Sovittu”, Mustalumi sanoi.
”Oikeasti? Toki!” Burzum-korolainen kysyi.
”Minä taidan vain romahtaa nukkumaan kaupan takahuoneen sohvalle”, Bloszar sanoi. ”Öitä.”
Matorot toivottivat hyvät yöt.
”Asutko Linnassa?” Matoro kysyi toiselta Matorolta.
Toinen nyökkäsi. He lähtivät samaa matkaa kaupungin läpi, niitä näitä jutellen. Yö oli kaunis – pilvinen mutta tyyni. Plasman Matoro hytisi.
”Sinä et sitten koskaan tullut meidän veljeskunnan tapaamisiin”, hän sanoi.
”Anteeksi, on ollut kiireitä”, Mustalumi puolustautui.
”Onhan se aika selvä, ettei sinulla ole kiinnostusta tulla kaikkiin näihin, no, pieniin asioihin. Niin kuin jonkun nimen ympärille perustettuun kerhoon.”
”Totta puhuakseni en ole koskaan ollut erityisen tyytvväinen siihen, että nimeni on niin yleinen. Miksi ihmeessä Turaga antoi minulle niin tavanomaisen nimen ensimmäisenä nimeämispäivänä?”
”Ne sanovat, että nimet luetaan tähdistä. Ei niitä anneta hetken mielijohteesta. Nimet ovat tärkeitä ja kuvaavia, Matoro! Vai tunnetko muka yhtään pahaa Matoroa?”
Mustalumi katsoi kaimaansa. Hän oli tätä yli päätä pidempi, mutta ei sen enempää. Matoranin askellus oli tomeraa, eikä näyttänyt illan kauhua. Kadulla ei ollut ketään muita.
Kaukana Visulahdella zyglak nimeltä Matoro oli juuri viimeistelemässä öistä uimalenkkiään.
Klaanin linnakkeessa jään ja äänen matoran nimeltä Matoro nukkui jo sikeästi tukevan iltapalan jälkeen.
Kaupungin ruumishuoneella puolestaan nukkui maan toa nimeltä Matoro ikuista unta.
Hänelle tehtäisiin Bio-Klaanin hautausmaan toinen hautakivi, jonka vainaja oli nimeltään Matoro.
Pääkadulla kulki plasman ja varjon matoran nimeltä Matoro, väsyneenä ja palaneena mutta ylpeänä rohkeudestaan.
Ja hänen vierellään kulki jään toa nimeltä Matoro, yhtä väsyneenä ja syvällä ajatuksissaan.