Bio-Klaanin linnoituksen kahvio ei levännyt koskaan. Myöhään illallakin siellä oli väkeä – osa lopettamassa päiväänsä, osa aloittamassa yövartiota ja loput vain nauttimassa jotakin vatsantäytettä ennen aivan liiallista valvomista. Pieni Umbra ei ollut poikkeus tästä kofeiiniaddiktoituneesta yökyöpeliväestä… vaikka hänelle tärkeää oli myös se, että kahvio tarjosi keinon yrittää tuntea kuuluvansa joukkoon.
“Olen nähnyt taas niitä outoja unia”, matoran mutisi. ”Kuvia ja tunteita jäisistä hopea-aaveista”, Umbra kertoi Bloszarille, joka kuunteli tarkkaavaisena hänen kertomustaan. Matoranin muistikirja oli pöydällä heidän välissään, marginaaleja myöten täynnä unikuvia.
”Samoja kuin aiemminkin, vai?” toa kysyi. He olivat jutelleet niitä näitä parinakin iltana putkeen. Kummallakaan heistä ei ollut liikaa ystäviä Klaanissa. Toisen lähin tuttu oli joko kuollut tai kadoksissa, eikä ja toisen paras ystävä oli tiettävästi vieläkin nazorakien akvaariossa. He taisivat hieman jakaa saman päämäärättömän surumielisyyden.
“Joo, tai siis aiemmin näin ja koin lähinnä sellaista kuollutta hopeaa. Tällä kertaa uni oli erilainen. Näin valkean tasangon, joka oli kuin suolarakeista koostuva. Elohopeameri muodosti hahmon ja puhui minulle. Cestainu, Sieluttomat ja Valottu, hahmo kertoi”, Umbra selitti.
“Ystäväni kertoi joskus jostain valkeasta tilasta Klaanin linnoituksen alla. Kertoi, että sinne pääsee Kepen pajalta”, Bloszar raapi leukaansa. “En olekaan nähnyt Gjarkea hetkeen…” hän mietti ääneen.
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun kummallekkin tuttu jään toa ilmestyi siihen illallisensa kanssa. Hän istui parin viereen sen kummempia kysymättä.
”Hei Bloszar, minulla olikin asiaa sinulle!” Matoro aloitti. Tulen toa katsoi kollegaansa, joka tuntui suorastaan hämmentävän tuttavalliselta, vaikka viime kerta, kun he olivat oikeastaan puhuneet, oli ollut Arkkienkelillä…
”Ai moi”, hän vastasi. ”Mistä on kyse?”
Matoralainen näytti hieman harmistuneena siitä, että hänen unipohdintansa keskeytettiin niin ankeasti.
”Öh, minulla vain olisi hommia sepälle”, Matoro sanoi. ”Ja… noh, Kapuran paja ei ole auki.” Se oli hyvä tekosyy olla sanomatta, että ”en oikein haluaisi puhua Kapuralle juuri nyt koska suhteemme on aika monimutkainen.”
Bloszar nyökkäsi. ”No, kyllä minä sinulle saan järjestettyä aikaa. Nähdään vaikka huomenna uudella asepajallani. Sain ihan tilat sieltä tehtaan kyljestä, kun päätimme ryhtyä yhtiökumppaneiksi Zeruelin kanssa.”
Matoro huomasi Umbran muistion. Juuri auki olevia sivuja hän ei ollut nähnyt, mutta muuten kirja oli tuttu.
”Keskeytinkö jotakin?” hän kysyi pahoittelevasti.
“Kun kerroin unistani Kepelle ja Manulle vaikuttivat ne kovin kiinnostuneita suola-aavikosta. Mysterys Nuin Makuta tosin mainitsi Kal-kultit tässä yhteydessä,” Umbra yritti kiinnittää huomion taas juttuunsa.
”Suola-aavikko ei kuulosta tutulta”, Matoro mutisi. ”Mutta Kal-kultit? Hetkinen, näitä ei ollut viime kerralla. Nuo… sinisilmäiset aaveet?”
Hänen piti miettiä hetki. Jos Umbra oli nähnyt ne, ehkä tämä matoralainenkin näki niitä? Sen perusteella, mitä Matoro oli kuullut tämän unista, kaimoilla oli jokin mystinen yhteys.
”Me kohtasimme niitä Umbran kanssa jokin aika sitten Metru Nuilla… juuri noita sinisilmäisiä hopeahaamuja”, hän sanoi ja osoitti muistiota.
”Hetkinen, Metru Nuilla?” Bloszar kysyi kuin olisi tavannut vanhan ystävän. ”Olisipa ollut kätevää, jos olisin ehtinyt mukaanne. Minun piti mennä, mutta tämä saarto ja kaikki vähän vaikeutti…” Hän vaikutti vaitonaiselta, kuin olisi harkinnut sanansa tarkkaan. ”Ei tuntunut hyvältä jättää Klaania oman onnensa nojaa.”
“Huvittavaa, miten Metru Nuilla kävi koko joukko klaanilaisia eri teitä”, violetti rurukasvo pohti ääneen. ”Uudet jäsenet Nurukan ja Deleva lähtivät Umbran seurassa ajamaan Sarajia takaa. Sitten Kapura ja Matoro menivät sinne omaa reittiään. Vain jälkimmäiset palasivat…”
”Kamalaa, mitä Umbralle sattui”, Bloszar sanoi hiljaa. ”Ehkä ihan hyvä, etten ollut mukana.”
”Ehkä”, Matoro myönsi vaitonaisena. Ehkä kenenkään heistä ei olisi pitänyt lähteä Metru Nuille.
“En ole vieläkään vakuuttunut, että Toa Umbra olisi kuollut”, matoralainen muistutti. ”Feterrat veivät hänet Metru Nuilta. En usko, että ne vain tappaisivat Valottua. Minulla on tunne, että Valottu on jotain mitä ne murhaajat tarvitsevat johonkin”, hän iski kätensä nyrkkiin.
”Se on silti vain perusteeton toivo… ehkä nyt hautajaisten jälkeen olisi parempi vain päästää irti”, toa sanoi. Se ei ollut, mitä hänen sydämensä sanoi, mutta joskus sydämen seuraaminen ei ollut omaksi parhaaksi.
”Sitä paitsi hänen Toa-tähteään ei näy ainakaan Klaanin eikä Metru Nuin taivaalla”, hän vielä perusteli epäuskoaan.
“Pitäisikö meidän etsiä kauempaa? Katsoa horisontin läpi iäisyyteen ja nähdä totuus”, Umbra runoili.
Matoro naurahti. ”No se on aika dramaattisesti ilmaistu.”
“Vakavasti sanottuna, tuletteko tähtitornille tutkimaan suuria ajatuksia, kuten ne Ko-Metrussa sanovat”, Umbra kysyi toa-tovereiltaan.
”Minulla on kyllä aikainen herätys”, Bloszar pahoitteli. ”Sotateollisuus ei odota!”
Ehdotus sen sijaan sai Matoron harkitsemaan tähtijahtia vakavissaan. Toki, he olivat katsoneet ilmiselvät taivaat… mutta tarpeeksi tehokkailla kaukoputkilla ja ripauksella onnea…?
”No”, hän lopulta vastasi. ”Tähtitornissa ei varmaankaan ole ruuhkaa.”
Tähtijahti
Tähtitorni
Oli pirteä syysyö. Tähdistä punaisin valaisi kirkkaampana kahden kuun lomassa. Bio-Klaanin tähtitornissa oli uusia vieraita – uusia totuuden etsijöitä. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä. Oli siis täydellinen aika tutkia taivaiden liikkeitä, lukea Suuren Hengen ajatuksia.
Matoro ja Umbra olivat tornin huipulla. Vaikka tämä uusi Umbra olikin toalle tuoreempi tuttavuus, heitä yhdisti sama halu saada vastauksia Valotun kohtalosta. Ja erityisesti tänä yönä matoralaisesta tuntui, kuin hän olisi ollut totuuden jäljillä. Kuin tämä ilta olisi jotakin erityistä.
Syksyn pimeys oli miltei täydellinen, eikä kaupunkikaan heidän allaan liikaa valoa antanut. Oli onni tähtien katselijoille, että kaikki tarpeeton valo oli pidettävä poissa öin. Vaikka nazorakien pommikoneet eivät olleet käyneet kaupungin yllä kuin kerran, pelko siitä ei ollut milloinkaan lähtenyt.
“Toa-tähdet ovat kaikkien fysiikan ja henkimaailman lakien perusteella liitettynä kyseisen toan tiimiin ja heidän muodostamaan tähtikuvioon”, matoralainen kertoi katsoen vuoroin taivasta ja vuoroin toa-toveriaan. ”Toa Umbra syntyi Metru Nuin sodan aikana vailla tiimiä. Hänen tähtensä syttyi ilman tähtikuviota Legendojen kaupungin sotaisalle taivaalle.”
Matoro kyllä tiesi perusasiat tähdistä, mutta antoi matoralaisen luennoida. Tämä näytti nauttivan siitä.
”Muistan Umbran tuskailleen sitä”, Matoro sanoi hiljaa ja nojasi näköalatasanteen kaiteeseen. Tuntui omituiselta puhua Umbrasta tälle olennolle… joka omasta mielestään oli myös Umbra. Ja jotain Umbramaista tässä olikin, sellaista mitä jään toa ei kyennyt itselleen selittämään.
”Että ei usein voinut olla täysin varma tähdestään. Vaikka silloin tällöin kyllä tuijottelimme taivasta oikeaa etsien.”
Tähtitasanteen keskellä oli massiivinen kristallikaukoputki – sellainen, mitä astrologeista suurimmat käyttivät Kohtaloiden lukemiseen – mutta se oli niin monimutkainen, ettei kahta alan amatööriä huvittanut vielä opetella sen toimintaa. He ottivat käyttöönsä parin pienempiä kaukoputkia. Yksi niistä oli jostakin syystä suunnattu Admin-tornin parvekkeelle. Matoro päätti kääntää sen taivaalle tornin sijaan. Miksi kukaan edes olisi suunnannut kaukoputken Admin-torniin? Luulisi, että niin ison rakennuksen näkisi muutenkin…
“Asiaa ei tietenkään auta se, että esimerkiksi täällä Välisaarilla on paljon Valottuja”, pikkumies kertoi. “Valottujen tähdet voivat palaa kirkkaimpina kuin muiden, mutta ne voivat myös sammua liiasta sielun pimeydestä”, violetti kertoi.
”Tai niin ainakin opetetaan”, Matoro vastasi. Vaikka Mata Nuin oppiin uskoikin, hän ei ollut koskaan luottanut tähtiin. Ennustaminen – tähtien antamat näyt – oli toki Suuren Hengen antamaa viisautta, mutta niin moni luuli ymmärtävänsä sitä, kun todellisuudessa tähtikuvioita saattoi tulkita tuhannella eri tavalla, ja yli yhdeksänsataa niistä oli vääriä.
“Niin. Kaikki eivät pidä tähdistä ennustamista oikeana tieteenä”, Umbra myönsi. ”Esimerkiksi ortonien uskomuksissa he näkevät totuuksia maan kuoren valoista, luolan katon hohtokivistä. He pitävät tähtitaivastamme vääränä.”
”Tähdet ovat tarpeeksi oikeita”, Matoro sanoi ja käveli lämpimikseen pientä kaarta tuulisella tasanteella. Viima ylhäällä oli jäätävän kylmä. Sellaiset yöt enteilivät talvea.
”Toa-tähdet syntyvät ja sammuvat toiensa mukana. Ne vaeltavat taivaankannella toan mukana. Sen me tiedämme tosiasiana. En vain usko yleensä niihin muihin johtopäätöksiin.”
“Tämän saaren taivaalla on peräti kolme suurta Toa-tähtien kuviota. Taivasjousi Toa Mysteryksen nuorukaisille… ja tuo toinen jossa näkyy saaren alkuperäisasukkaiden sotureista muodostunut kuvio. Nämä poronhoitajat ja karhunpeijaisia harrastavat”, Umbra osoitti etusormellaan. Kolmisormisessa kädessä oli kultainen kaukoputki, jolla hän katseli tähtitaivasta. Mustalumella oli myös samanlainen – kyseinen malli sopi paremmin toan käteen.
”Kolmantena on etelästä tänne vaeltanut mutta pitkäksi aikaa pesiytynyt Angorangerin Visiiri”, matoran osoitti.
”Olet tainnut harrastaa tätä minua enemmän”, Matoro naurahti. ”En ole vielä löytänyt edes sitä ensimmäistä. Noita tähtiä on paljon!”
”No, Klaanin yllä on kieltämättä harvinainen sotku. Ja tähtikuvioissa on tiettyä mielivaltaisuutta. Miksi kuviot menisivät juuri niin, miten ne piirretään? En ole tarpeeksi viisas vastaamaan”, Umbra mutisi.
”Initoi näyttäisi olevan tänäyönä koillisessa. Pitäisiköhän tästä osata ennustaa jotakin?” Matoro mietti. Hän kävi kaukoputkellaan läpi Välisaarten taivaan tähtisumaa ja hetken haparoinnin jälkeen löysi oman tähtensä. Tai ainakin hennosti sinertävän tähden, jota hän piti omanaan. Se oli taas turvallisesti Klaanin taivaalla, kaukana Metru Nuin kylmästä katosta.
Matoro ei ollut varma, miksi tunnisti oman tähtensä. Toki, se oli kirkkaan valkea sinisellä kehällä, mutta niin oli moni muukin. Se ei ollut erityisen kirkas tai himmeä, vaan kaiken kaikkiaan hyvin tavanomainen taivaankappale. Mutta jotenkin hän tunnisti sen.
Kai siinä oli järkeä. Olihan se tähti syntynyt hänen kanssaan.
”Eli… miten löydämme Umbran tähden?” toa lopulta iski heidän operaationsa ytimeen.
“Hm… Toa ei ole kuollut, joten meidän pitää etsiä kirkkaasti hohtavia tähtiä kauempaa”, Umbra mietti.
”Kun sanot sen noin vakuuttuneesti, melkein uskon siihen itsekin”, Matoro hymähti. ”Vaikka kyllä minun pitää myöntää… unesi ovat antaneet minulle hieman toivoa.”
Mitä enemmän Matoro sitä ajatteli, sitä vähemmän siinä oli järkeä. Matoralaisella oli mukanaan muistionsa täynnä muistoja, joita tällä ei mitenkään voinut olla.
”Ja, no… en nähnyt Umbran kuolevan… vaikka Feterrojen käsiin jääminen on varmaan ihan yhtä paha kohtalo. Ehkä halusimme haudata hänen muistonsa mieluummin, kuin kohdata sen mahdollisuuden.”
“Yleensä ajattelisin, että kaikki Feterrojen kouriin jäävät ovat kuolleita”, Umbra sanoi hiljaa. Matoro kyllä tunnisti sen äänensävyn.
”Menetitkö jonkun läheisenkin?” hän kysyi vaitonaisesti.
Matoran huokaisi.
”Muistan elävästi miten orton Levah laskettiin haudan lepoon”, Umbra kertoi. ”Enhän minä häntä kovin hyvin tuntenut… mutta hän oli ensimmäisiä, joita tällä saarella kohtasin.”
Hän laski kaukoputkensa ja katsoi toveriinsa hohtavin silmin.
“En suostu uskomaan, että Umbra on kuollut. Valottujen kohtalo on erityinen. Ei tuo ZMA, vai mikä ikinä onkaan, vain tappaisi kaksoisaurinkojen sotureita. Ei. Uskon, että heillä on suurempi kohtalo kuin kuolla vain jonkun karzahnin hirvityksen tulitukseen”, Umbra parahti puoliksi katkeruudesta ja puoliksi toiveikkuudesta. Matoran oli hyvä piilottamaan surunsa, mutta Matoro oli alkanut oppia nähdä sen läpi. Umbralle Levahin kuolema tuntui edelleen pahalta, vaikka Yö Kauhusta oli jo kuukausia.
”Me löydämme hänet”, Matoro vakuutti enemmän lohdutukseksi kuin siksi, että olisi itse ollut varma siitä.
“Eikös Metru Nuin sodan aikaan syttynyt ja sammunut paljon tähtiä?”, Umbra kysyi haikeana. ”Jotenkin surullista, miten kuolema kirjaimellisesti tekee maailmasta synkemmän.”
”Onneksi taivasta ei useimpina öinä nähnyt”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ensin Metsästäjät valtasivat kaupungin säänhallinnan ja tukahduttivat auringot ainaisilla pilvillä. Varjottu kai halusi näyttää, että hän oli ainoa jumala sillä saarella… se hullu. Kun me valtasimme alueen takaisin, ne olivat tuhonneet suuren osan koko järjestelmästä, ja oikeat päivät palasivat vasta sodan jälkeen.”
Hän ei yleensä vieraillut siinä ajassa. Sitä nukkui paremmin niin.
”Osaan kyllä kuvitella, millainen valojen välke se oli pilvien päälläi. En ikinä haluaisi nähdä kokonaisen tähtikuvion katoavan tykistökeskitykseen.”
“Muistatko kun näytin sinulle niitä kuvia niistä hopea-aaveista? Niistä kaleista?” Muisto painajaisesta hyysi Umbran sielua paljon enemmän kuin jäätävä tuuli.
“Mietin vain, että heillä ei varmaan ole toa-tähtiä. Koska jos kohtasitte epäkuolleita toia, pitäisi taivaan olla paljon täydempi tähdistä”, Umbra mietti.
”Taidat olla oikeassa”, Matoro sanoi. ”Vaikka minulle on opetettu, että toa-tähdet katoavat vaista sielun mukana. Että niitä ei saa kadotettua mitenkään muuten. Toa voi pettää kaikki periaatteensa, mutta tähti silti säilyy, muistutuksena.”
”Kuulostaa keinolta muistuttaa toia siitä, keitä he ovat. Tähteään ei pääse pakoon.”
”Niin… Mitenköhän rajatapaukset sitten menevät. Mahtavatkohan tähdet olla kiinni sieluissa niin, että… ei, kuulostaa täysin epäpyhältä. Siten, että erinäisen metrunuilaiset sieluja yhdistelevät taikaesineet säilyttäisivät ne tähdet, jotka sielujen omistajilla oli? Vaikea uskoa.”
Oikeasti se, mitä Matoro mietti kysymyksellään, oli ”onko sielukuulia käyttävillä vahkeilla, erityisesti eräällä nimeltämainitsemattomalla Uuden Käden kenraalilla, mahdollisesti oma tähti?”
“En ole kauhean perillä metrunuilaisesta sieluteknologiasta”, Umbra pohti. “Vaikuttaa aika kaukaahaetulta ja hiukan harhaoppiselta.”
”Ööh, joo”, Matoro vastasi epämääräisesti. ”Täysin harhaoppiselta.” Miten Suuri Henki edes suhtautui epäpyhiin sielukuula-olentoihin? Toivottavasti ihan hyvin.
”Mutta siis, takaisin asiaan”, Matoro yritti palata takaisin Bio-Klaanin tähtitorniin Metru Nuilla kiitävistä ajatuksistaan.
”Valottujen tähdet ovat kirkkaampia kuin muut”, hän mutisi enimmäkseen itselleen. Mutta oli myös luonnollisia, kiinteitä tähtiä, jotka ovat tavallista kirkkaampia. Ja niiden erottaminen toa-tähdistä ei aina ollut helppoa. Vaati pitkällistä seuraamista, että kirkkaan ikitähden erottaisi toa-tähdestä.
”Helpoin Valotuntähti löytää on Gekon”, hän sanoi kiikari suoraan ylhäällä. Mutta Gekon tähti oli himmennyt ja kuin aivan liian kaukana. Silti se erottui Klaanin taivaasta paljaalla silmällä. Matoro muisti ajan, kun Klaanin taivaalla oli ollut Valottuja kolme, ja kaikki kirkkaina.
“Muistan hänet. Hänen kanssaan kävimme Zyglakien järvileirillä. Hän ei tuntunut erityisen suurelta valon toalta”, Umbra muisteli ja keskittyi taas taivaan liikkeisiin. “Tuo erillään oleva kirkas tähti on muistaakseni orton-toa Aknokan, jos en väärin muista. Todistaa taas maakansan harhaopista, kun he näin pelkäävät totuutta.”
”Oh”, Matoro sanoi. ”En muistanutkaan sitä. Tiedä sitten, miksi se on erillään muista.”
Domekin tähteä ei näkynyt. Ei ollut aikoihin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, minne tämä oli kadonnut.
Vaikka valon toat hohtaisivatkin kirkkaammin, koko yötaivaan tuhansien tähtien joukossa niiden löytäminen ilman suuntaa olisi mahdotonta..
”Tuota… luuletko, että unissasi olisi ollut jotakin, joka auttaisi meitä edes löytämään oikean suunnan, mistä tähteä jahdata? Mitään muistikuvia tähtitaivaista?”
“Näin unessa sen sininaamaisen naisen, jonka näytin sinulle kerran. Hänen takanaan oli synkkä taivas, josta ei erottanut kovin montaa tähteä Intioin lisäksi…” Umbra kertoi pinnistellen muistiaan.
”Sheelika. Hän… hän on luultavasti ZMA:n luona. Ainakin he ovat liittolaisia”, Matoron ilme kirkastui hieman. ”Tämä saattaa olla tärkeää. Etkö muista mitään muita yksityiskohtia siitä taivaasta? Et edes paria tähteä, joista asemaa voisi laskea?”
“Taivaalla oli kaksi todella kirkasta tähteä. Ne valaisivat jopa usvan takaa”, Umbra kertoi.
”Se tarkoittaisi, että Umbra… ja ehkä joku toinenkin valon toa oli paikalla. Mutta jos ne olivat toa-tähtiä, se ei kyllä auta meitä paikannuksessa. Tässä on vähän se haaste”, Matoro kertoi. ”Että Punainen tähti liikkuu. Melko säännöllisesti kyllä, joten sen sijaintia voidaan laskea. Myös toa-tähdet liikkuvat, ja niiden liike on tietty epäsäännöllistä. Tarvitsemme ikitähtiä kiintopisteiksi, jotta voimme paikantaa sen.”
Jos uneen ylipäänsä saattoi luottaa, toa mietti. Jos se ylipäänsä kuvasi maailmaa ja aikaa, jonka he tunsivat.
“En tiedä tähtikuvioista ihan tarpeeksi”, Umbra mutisi hieman harmissaan siitä, miten hänen oma muistinsa unesta saattoi olla kaikki, mistä heidän onnistumisensa riippui.
”Ehkä nämä BCiin keräämät kirjat auttavat. Täällä taisi olla jokin tähtikartasto… ehkä se virkistäisi muistiani. Luulen, että muistan kyllä kun näen oikean kuvion. Muistot ja unet toimivat oudosti” Umbra tarttui kirjahyllyn sisältöön. Onneksi Mysterys Nuin tähtitieteellinen seura oli aikojen saatossa hankkinut sangen laajan kokoelman. Curuvar Kolmannen astrologiaa kritisoiva teos lensi kaaressa ei-pinoon. Teoksia oli valtavasti, ja iso osa niistä oli myös kriittisempiä äänenpainoja tähtitaivaan liikkeiden tulkintaa vastaan.
”Tässä olisi kansiollinen ihan tavallisia tähtikarttoja”, Matoro ojensi ruskeaan nidottua opusta matoranille. ”Olisiko siitä apua?”
“Oi kiitos”, Umbra selasi läpi tähtikarttoja. Hän selasi niitä läpi luottaen puhtaaseen intuitioon – jos hänen unessaan oli ollut tähtikuviota, hän muistaisi sen oikean nähdessään.
Henki. Ei, liian tavallinen. Suuri Hau? Ei tuntunut oikealta.
Nui-Jaga? Se… se oli ehkä lähempänä?
Synnin käärme se ei taatusti ollut.
Lopulta hänen sormeensa syttyi valo. Valo osoitti tähtikuviota Xian yllä.
“Tulinoidan tiara. Tämä se on. Olen varma siitä”, violetti mies sanoi ensin varovaisesti, mutta lopulta hihkuen.
”Oletko varma?” Matoro katsoi sivua matoranin olan yli. Kuviossa toistui yhdeksän tähteä mutkitellen kaarena, joka tosiaan näytti teräväreunaiselta kruunulta. ”Se on Xian yllä, eikö?”
“Näyttää siltä, ainakin tämän kartan mukaan”, Umbra kertoi. “Niin kaukana. Xia kuulostaa perin eksoottiselta. Oletko käynyt siellä?”
”Pari kertaa”, Matoro vastasi. ”Asukkaat näyttävät paremmilta kuin maisemat…” Oliko hän edes ajatellut noin ennen erästä vahkia? ”Mutta öh… sopisi kuvaan, ZMA:n kanssa siis… Että hän piilottelisi jossakin tuolla suunnalla. Meidän pitää ehkä vaihtaa tuohon isompaan teleskooppiin”, toa sanoi.
“Onpa tuo kristalli hieno”, Umbra tokaisi katsellessaan laitteen sydäntä. Hän painoi silmänsä kiinni jättiläisteleskooppiin. Vaati hetken, ennen kuin hän tottui suureen kristalliin tuijottamiseen, sillä se tarkensi kaiken satoja kertoja tarkemmaksi.
“Tässä on erilaista tunnelmaa kuin käsikaukoputkessa”, matoran virkkoi. “Löydämme tällä vaikka kaikki maailman Valotut!”
”Joo, sillä vain pitää tietää tarkkaan, minne katsoo”, Matoro sanoi ja testasi kontrolleja, joilla kaukoputken koordinaatteja säädettiin. Hän tarkisti Tulinoidan tiaran johtotähden tarkat lukemat ja lähti vääntämään teleskooppia sen suuntaan. ”Koska tuolla tarkkuudella taitaa nähdä miljoonia tähtiä.”
Tulinoiran tiara loisti kirkkaana kuviona taivaalla, johon jättiläiskaukoputki lopulta osoitti.
Hetken haravoinnin jälkeen Umbra löysi todella kirkkaan tähden parinaan pieneksi ja surkeaksi kutistunut tähden raasu. Kuin pimeys olisi sen nielaissut. Pimeys ja tyhjyys.
… ja pian hän tajusi, että myös toinen Valotun tähti oli siellä vieressä. Hieman himmeämpi sitä toista. Kumpi niistä oli Toa Umbran? Ja ennen kaikkea, kenelle se toinen kuului?
“Onkohan tuo Umbramme?” Umbra virkkoi ja kutsui Matoron katsomaan kaukoputkesta.
Toa kumartui kaukoputken ääreen. Se totta tosiaan näytti Valotun toa-tähdeltä. Hänen oli vaikea uskoa sitä todeksi. Miten niin juuri tänä yönä? Näky oli lähes tismalleen sama, mitä matoran oli kuvannut, aina Punaisen tähden sijaintia myöten.
Hän vilkaisi vierellään olevaa matoralaista jopa hieman kauhuissaan. Mikä tämä edes oli, kun kykeni tietämään tällaisia asioita?
”Se… se voi olla”, Matoro myönsi. Hän olisi halunnut hihkua riemusta, mutta ei uskaltanut iloita vielä. ”Jos se on… me taisimme pitää ne hautajaiset liian aikaisin.”
“Ehkä hätäilimme, mutta toisaalta ainakin se toi klaanilaisia yhteen. Levahia tai Kissabioa ei Yö Kauhun jälkeisten hautajaisten jälkeen ainakaan tullut takaisin. Ehkä Umbra tulee takaisin vielä. Tai no minä olen täällä… mutta tiedän ettei se ole teille sama.”
Matoro ei saanut silmiään irti tähdestä. Mitä tarkemmin hän sitä katsoi, sitä varmempi hän halusi olla siitä, miten usein hän oli nähnyt sen säteilevän omansa vieressä. Eihän se juuri apua pelastusoperaatioon antaisi – tähtitaivas oli suuri, ja astronomisella tasolla ”Xian alapuolella” viittasi kymmenien tuhansien kilometrien merialueisiin… mutta ainakin se kertoi, että Umbra saattoi olla elossa. Että Umbra oli elossa!
”En voi uskoa, että luovuin toivosta niin helposti”, Matoro kirosi ankeana. ”Kai olin tosiaankin allapäin. Enhän minä nähnyt Umbran kuolevan! Ääh, miksen vain jaksanut uskoa. Feterrat olisivat tappaneet hänet jo Metru Nuilla, jos ne olisivat halunneet tappaa hänet.”
“Sinulla oli varmasti omat syysi… Itse luulin saavani lohtua moderaattorin hautajaisista, mutta uneni ovat vain pahentuneet sen jälkeen”, Umbraa kylmäsi. Hänen oli vaikea sanoa, mikä osa unista oli Kaleista ja mikä Feterroista.
Siellä se Umbran toa-tähti paloi, kirkkaana mutta kaukana koillisella taivaalla. Kai Matoron oli pakko se uskoa.
”Pitäisikö meidän kertoa muille?” hän kysyi varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen olevan vain unta, joka katoaa, kun muu maailma saisi siitä vihiä.
“En tiedä onko siitä nyt hyötyä, jos Bio-Klaanin päämäärä on selvitä tästä sodasta ja löytää ne taikasirut tuhoamistarkoituksessa”, Umbra kertoi. Häntä kylmäsi ajatella se, ettei päämoderaattorin etsintä ollut administon päähuolenaihe. Tokihan tämä oli paljastunut kaksoisagentiksi, mutta… silti.
”… mutta hän on elossa!” Matoro parahti. ”Hän on varmasti elossa! Tai… no, ei niitä Valottujen tähtiä kovin montaa voi olla. Eikö meidän pitäisi yrittää pelastaa hänet? Petturi tai ei… tiedän, että hän ei olisi aikaillut hetkeäkään, jos joku hänen ystävänsä olisi ollut pulassa…”
“Tämä ei vielä kerro sijainnista mitään”, Umbra yritti jarruttaa. ”Ja pitäisi olla jotain muutakin tietoa, kuin vain oma intuitio ja pari tähtikarttaa… Lisäksi tarvitsemme lisää tietoa Zorakista. Manulta relevanttia tietoa on turha kysellä, Gee on edelleen jossain kadoksissa, mutta ehkä Tongulla olisi tietoa aiheesta. Hän vaikuttaa kelpo mieheltä. Tarkoitan vain, ettei meidän kannata hätiköidä, tai siitä seuraa vain lisää kuolemaa…” Umbra mietiskeli.
Toa tuli pois teleskooppinsa takaa ja vaihtoi paljaisiin silmiin, mutta kaukaista tähteä tuskin näki enää.
”Kirottu ZMA”, Mustalumi mutisi katse naulittuna Xian suuntaan. ”Ei se voi piilotella noiden kirjaimien takana ikuisesti. Vielä joskus se erehtyy… ja aion olla näkemässä sen.”
“Toivottavasti minä olen paikalla”, Umbra virnisti rurullaan. Ja jokin osa hänestä olikin.
Feterra-asema
Valotun sydänvalo jyskytti adrenaliinin ja pelon saattelemana. Yö Kauhu ja Aft-Amana pyörivät Umbran synkissä ajatuksissa. Jopa hänen varjonsa pelkäsi sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Vaikeudet eivät kuitenkaan olleet ohitse.
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kaukaisia kertomuksia. Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän Matoro oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Laulu Viimasta ja Vasamasta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen esiaikojen suurimmista tragedioista…
… ja näin se yleensä kerrottiin.
Silloin kun Suurkaupunki oli vielä nuori ja kesken, Pohjolan ikimetsiin kulkeutuneita matoraneja ryhtyi suojelemaan sankartiimeistä ensimmäinen. Heitä johti urhea ilman toa, jota ollaan legendoissa kutsuttu vain Viimaksi. Pohjoismantereen perimätieto käyttää nimeä Lesovikk. Etelässä hän on Virtik. Ja tragedian toinen puolisko oli Vasama – Nikila, Vokua, Atraimeksikin kutsuttu.
Kuin nuori maailmakin, Viima oli villi ja oikukas. Viima ihastui ja vihastui herkästi, mutta hän ja hänen johtamansa toat saivat nopeasti Pohjolan matoralaisten kunnioituksen puolustaessaan näitä ajan alkuhämärien petoja vastaan.
Mutta toisinaan Kohtalo toimi oudoilla tavoilla, jos se oli Kohtalo laisinkaan. Ja niin Viima kohtasi Vasaman – tämä oli oli salaman soturi samasta ryhmästä, ja ilman toan hyvä ystävä. Hän oli vakaa ja kaukaa viisas – ainakin aluksi.
Jokainen Toa-tiimi hioutuu läheiseksi joukoksi sisaruksia, kun he kulkevat läpi monen monien haasteiden, mutta Viimalle ja Vasamalle se ei riittänyt. He eivät halunneet olla vain toa-veli ja toa-sisko – he halusivat toisensa. He eivät halunneet tyytyä vain velvollisuuden polkuun. He halusivat. Ja se ajoi heidät tielle, joka sai soturin niin helposti hukkaamaan Velvollisuutensa ja lopulta Kohtalonsa.
Ja synnillä, yhdellä niistä ensimmäisistä, oli nimi. Sitä kutsutaan Myrkyksi, sillä vain pieni pisara sitä myrkyttää hyveiden polun.
Toisin kuin joukkoa yhdistävä Yhtenäisyys, myrkyllinen itsekkyys hajottaa toveruuden. Se saa Suuren Hengen lapset uskomaan omaan voimaansa ja kuvittelevan, että he muka tietäisivät paremmin. Se saa heidät antamaan vain Hengelle kuuluvan palvonnan toisille kuolevaisille.
Viima ja Vasama palvoivat toisiaan. He jakoivat kaiken – jopa tiimin johtajuuden. Toki he saivat vastalauseita siitä, ja osa heidän tovereistaan näki, miten vaarallista polkua pari tanssi. Mutta harvalla oli sydäntä sanoa mitään heidän onneaan vastaan – ja siinä piili rakkauden vaara. Kuinka sanoa vastaan onnelle? Kuka muka kieltäisi ilon?
Viima ja Vasama olivat eittämättä onnellisia – kenties onnellisempia kuin kukaan muu ajan alun lapsista. Mutta yhtä kaikki heidän onnensa johti vääjäämättä pohjattomaan suruun.
Niin kului vuodet, ja he uskoutuivat toisilleen.
He vannoivat ikuista rakkauttaan Yhtenäisyyden nimeen – mutta se oli vain yhtenäisyyden irvikuva.
He vannoivat Velvollisuutta toisiaan kohtaan – vala jota tulisivat vielä katkerasti katumaan.
Ja he vannoivat Kohtaloidensa olevan yhteen solmitut – kuolevaisten ainainen harhahan se oli, luulla ymmärtävänsä Kohtalon polut ja hallitsevansa niitä.
Mutta yhtä kaikki, he uskoivat tekevänsä oikein. He uskoivat toisiinsa enemmän kuin Suureen Henkeen.
Yhä useampi tunsi varjojen seuraavan heitä.
Pitkään onni kestikin. He olivat taistelukentällä erottamattomat, ja parin johdossa ei ainutkaan peto pärjännyt heidän ryhmälleen. Pohjolan kylät kukoistivat turvassa pimeältä. He majailivat yhdessä suurimmista kylistä, Rei-Korossa, josta on nykyisin jäljellä vain rauniot. Viima ja Vasama asuivat yhdessä, ja kauan he saivatkin nauttia rauhasta, jonka olivat maille taistelleet.
Mutta kaikki päättyy lopulta, ja väärät polut katkeavat. Sillä eräänä kohtalokkaana kevätpäivänä kävi kylän kimppuun Suuren Hengen äpäriä, zyglakeiden saastaista sukua. Niinä varhaisina aikoina ne pimeyteen kirotut pedot olivat vielä monilukuiset ja uskaliaat. Lauma hyökkäsi kylään aikomuksenaan syödä sen väki ja tappaa sen toat, jotka olivat kaataneet niin monta kammotusta vuosien saatossa. Joukko oli suuri, ja niiden johtajan maine kiisi heidän edellään kuin myrsky pelkoa.
Ei se kokeneille toille mahdoton vastus ollut – ei, mikäli he olisivat pysyneet hyveiden tiellä.
Mutta kun ratkaiseva hetki koitti, ja Viiman piti valita tehtävän ja rakkauden väliltä, hän valitsi väärin. Taistelun ollessa hurjimmillaan hän joutui eroon Vasamasta, ja näki tämän haavoittuvan taiston toisella puolella. Se sai Viiman hautaamaan kaikki muut aatteensa, eikä hän johtanut toia tappamaan Äpärien hirviökomentajaa silloin, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka hän heitti hukkaan oman rakkautensa alttarille.
Hän syöksyi rakkaansa luokse kuin myrskytuuli. Ja niin tulinen oli hänen vimmansa, ettei yksikään peto kestänyt hänen tiellään. Viima hukutti taistelukentän vereen päästäkseen vaimonsa luo, ja Vasaman luo päästyään hän romahti polvilleen nähtyään tämän haavan vakavuuden. Ase joka oli Vasamaa iskenyt oli ollut myrkytetty, kuten Äpärillä usein oli, ja sen rutto oli nopeasti saastuttanut salamattaren sydämen. He tiesivät kummatkin, ettei hän selviäisi.
Vaikka Viima olisi silloin noussut ja palannut taisteluun, olisi ollut liian myöhäistä. Hänen uljaudestaan huolimatta muut olivat jääneet äpärien karmivan kuninkaan saaliiksi, ja uljas vastarinta oli murrettu luumiekkojen iskuin. Seitsemän kahdeksasta toasta makasi maassa, kuusi kuolleena ja viimeinen hitaasti pois hiipuvana.
Pedot eivät uskaltaneet lähestyä murheen murtamaan Viimaa, sillä he pelkäsivät tämän raivoa. Toa kumartui puolisonsa eteen ja vannoi tälle löytävänsä tämän vielä. Hän vannoi, ettei unohtaisi häntä. Ja hän itki katkerasti loppua. Rakkaansa loppua. Heidän ystäviensä loppua. Koko kylän loppua.
Vasama hymyili heikosti.
”Mikä typerys sinä olet”, hän sanoi vaivalloisella henkäyksellä. ”Sinähän lupasit, ettet koskaan asettaisi muita vaaraan takiani. Sen sinä lupasit kaikille heille”, Vasama parahti, ja siinä hänen sielunsa hitaasti lipuessa Punatähdelle hän ymmärsi heidän virheensä täyden mitan.
”Olet tahrannut minunkin käteni ystäviemme vereen, sillä kaiken lupasimme jakaa, eikä ilman lupaustamme tätä olisi tapahtunut.”
Eikä Viima uskaltanut katsoa rakkaaseensa, sillä ymmärsi virheensä ilmankin.
”Minä en pystynyt päästämään sinusta irti”, Viima sanoi synkästi. ”Uskoni ei riittänyt, että selviäisit yksin. Ja milloinkaan en olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin jättänyt sinut.”
Vasama esitti kysymyksen, jota niin monet vielä tänäkin päivänä pohtivat.
”Jos saisit valita uudelleen, ja joko ottaa onnemme ja kurjan kohtalomme – tai sitten unohtaa rakkautemme mutta välttää tämän tuskan – kumman Kohtalon valitsisit, rakkaani?”
Mahdoton kysymys se oli. Kuka muka voisi mitata onnen ja surun, kuka voisi laittaa sen vaakakuppiin? Yksin Suuri Henki kaikista olevaisista, eikä Hän katsonut maahan sinä iltana.
Eikä Viima vastannut. Kenties hän uskoi rakkauden ja onnen olleen niin suuri, että kaikkien menettäminen oli siitä käypä hinta – mutta ei pystynyt tunnustamaan sitä itselleen, sillä ei halunnut myöntää miten itsekkääksi se sai hänet tuntemaan. Vai olisiko hän mieluummin ottanut heidän elämänsä ilman heidän rakkauttaan – tyytyä vähäisempään mutta välttää suruista suurin? Sitä hän ei voisi elämänsä rakkauden edessä myöskään myöntää, sillä se rakkaus oli kaikki, mitä heillä oli jäljellä.
”Olisipa meillä ollut enemmän aikaa”, hän itki karvaasti ja suuteli rakastaan, jonka tunsi kylmenevän hänen käsissään.
”Kun joskus seuraat minua”, Vasama sanoi heikosti. ”Ja pääset tähden hoviin… etsi minut. Minä odotan sinua ikuisesti.”
Ja niin hän lopulta kuoli, ja Viima kantoi hänen ruumiinsa metsään jonne kasasi kaksi kumpua – toisen rakkaalleen ja toisen kaikille muille menettämilleen.
Eikä hän enää koskaan uskaltanut katsoa taivaalle, sillä se oli seitsemän tähteä synkempi hänen erheensä takia.
Tarut eivät kerro, mitä Viimalle kävi. Rei-Koro autioitui, ja nekin rippeet, jotka selvisivät pedoilta katosivat maailman tuuliin. Yksinäinen toa vaelteli aikansa, yrittäen löytää uudelleen intohimolle hukkaamansa toan polun, mutta sen hän oli hukannut ainiaaksi.
Jotkut sanovat surun ja katumuksen käyneen lopulta liian suureksi, ja kertovat Viiman heittäytyneen teräänsä neitonsa haudalla.
Toiset taas kertovat hänen vaeltavan maailmassa vieläkin, iäisen surullisena mutta päättäväisenä siitä, että löytäisi uudelleen Kohtalonsa.
Ja niin päättyi matoralaisten tärkein kertomus rakkaudesta.
Meni kauan, ennen kuin Matoro todella ymmärsi kertomuksen ytimen.
Saarretun linnoituksen sotilas
Bio-Klaani
Vapaus!
Tai ainakin vapaus sairasosastolta. Iloa hieman söi se, että hän vapautui lähinnä piiritetyn saaren arkeen, jossa oli aivan liikaa toivottomia ja liian vähän tilaa.
No, kyllä hän silti mieluummin otti pari sataa kilometriä liikkumatilaa parin metrin sijaan.
Toan asunto oli surullisessa kunnossa. Hän ei ollut lainkaan muistanut, miten maassa hän oli ollut vielä pari päivää sitten. Lattialle on kerääntynyt postia, jota hän hädin tuskin oli katsonut läpi. Pöydällä oli vieläkin se kirja, minkä Kapura oli hätätapauksellaan keskeyttänyt kello neljältä aamuyöstä. Toa otti sen – se oli romaani legendaarisen Nivan Kardalaisen taistelusta Kalmahin joukkoja vastaan. Hän työnsi sen hyllyynsä. Juuri nyt Matoroa ei huvittanut lukea pientä kirjastoaan sotahistoriaa.
Toa avasi ikkunan selälleen ja antoi kylmän tuulen pilata kaikkien naapurihuoneidenkin lämmityksen. Hänen kaulansa oli edelleen arka, eikä hän uskaltanut tehdä kovin nopeita pään liikkeitä, vaikka Kupen mukaan hän kyllä pysyisi kasassa. Ainakin tavallisessa arjessa. Voi, tohtori-parka ei tainnut tietääkään, millaista Matoron tavallinen arki oli, toa mietti hieman huvittuneena ja poimi postinsa.
Lähinnähän ne olivat Klaanilehtiä ja lehtisiä erinäisistä avustustilaisuuksista, joita hän ei ollut jaksanut katsoa läpi aiemmin. Joukossa oli näköjään myös… saapumisilmoitus Bio-Klaanin postista? Tai kai noutoilmoitus oikeasti, koska postipaketteja ei oikein kulkenut. Mikä teki koko lapusta mysteerillisemmän – miten niin hänelle olisi paketti, jos posti ei päässyt saarelle? Vai oliko se saaren sisältä?
Hetken miettimisen jälkeen Matoro kyseenalaisti koko pohdinnan mielekkyyden. Hän voisi vain mennä sinne postilaitokselle ja selvittää, mistä on kyse.
Joko oli melko kirkas päivä, tai sitten Matoro vain katsoi Klaania tänään hieman kirkkaammin. Kumpikin piti luultavasti paikkansa. Tuntuipa hyvältä vain kävellä parin päivän joutenolon jälkeen! Kahvio näytti olevan keskellä lounasruuhkaa, kun toa ohitti sen.
Hän näki monia uusia kasvoja, enimmäkseen pohjoisen matoralaisia. He eivät häntä juuri tunteneet, mutta sen sijaan kaupunkilaisten katseista saattoi huomata, miten ne viipyivät toassa. Luultavasti syy ei ollut ainoastaan hänen komea ulkonäkönsä. Matoro oli etäisesti tietoinen häntä ympäröivästä huhumyllystä ja epätietoisuudesta… ja totta puhuakseen sille huhumyllylle taisi olla ihan hyvät syy. Toa pohti, pitäisikö hänen vaikka julkaista jotakin Klaanilehdessä, mutta ajatukset keskeytyivät postiin saapumiseen ja muuannen postinhoitajan iloiseen hymyyn.
”Hei! Oh, olet Matoro! Tai siis tietysti olet, ei meillä muitakaan sinun näköisiä ole, vaikka onkin niitä samannimisiä pari…”
”Minulle pitäisi olla paketti”, Matoro pisti väliin.
”Ah, joo! Meille tuli tuo yksi paketti jo jokin aika sitten, ja se on aika iso, niin että ei sitä voinut oikein työntää postiluukusta, etkä sinä kai huomannut lähettämäämme viestiä, mikä on tietty ihan ymmärrettävää, kun sinulla on ollut jotain niitä kiireitä ja matkoja, mutta ajattelin, että…”
”Joo, on ollut… kiireitä”, toa vastasi. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä kuunnellessaan ga-matorania.
Dinem jatkoi. ”Se on sellainen iso ja aika harmaa, missä on sellainen hassu metrunuilainen leima, jollaisia ei ole kyllä näkynyt aikoihin, kun on se sota ja kaikkea sellaista ja oikeastaan sekin että postilennotkin lopetettiin ettei niitä paketteja ole kovin paljoa muutenkaan…”
”Keneltä se on?”
”Ah, niin, tietty, se tuli jo ennen kuin postilennot lopetettiin, eihän se olisi muuten voinut ollenkaan tulla. Se odotti vain aika kauan tuolla muiden alla, mutta nyt kun ei ole enää muita paketteja niin muistin että sillekin pitäisi tehdä jotakin, vaikka ei se hassu vahki kyllä sanonutkaan että tämä olisi kiireistä kun käski toimittaa tämän eteenpäin…”
Vahkeja, jotka olisivat voineet jättää postipaketin Klaaniin viime aikoina, ei ollut kovin montaa.
”Cody jätti sen?”
”Joo, se se nimi oli, Cody. Joku ihme kenraalikin se taisi olla, kun niin vakava ja sotilaallinen oli, mutta ei sellaisella uhkaavalla tavalla niinkuin nazorakit, ehkä enemmän sellaisella…”
”Tuota, kiitos, voisitko–”
”… ei sillä, onhan se vähän hassua että vahkien päät on kuin vortixxeilta eikä esimerkiksi matoraneilta kun ne kuitenkin kai luotiin Metru Nuin poliiseiksi, ja siellä käsittääkseni on aika paljon enemmän matoraneja kuin vortixxeja – mutta sinähän olet käynyt siellä, etkö vain, Matoro? Oliko Metru Nuilla kivaa? Kävittekö Tiedon torneilla? Ne kuulemma koskettavat taivasta, mikä on vähän hassua, kun miten taivasta edes voi koskea, mutta Metru Nuista sanotaan muutakin sellaista mitä ei oikein tahdo käsittää, kun se on niin suuri ja vanha…”
”–voisitko–”
”… että Tongukin sanoo aina ettei niiden koneisiin ole luottaminen, kun ovat niin outoja eikä niitä kuulemma saa edes korjattua jakoavaimella, koska olisihan se hassua jos vahkit voisi laittaa kuntoon ruuvimeisselillä, vaikka toisaalta vahkien sanominen koneiksi on kai niiden mielestä vähän epäkohteliasta, kun ne kuitenkin osaavat tehdä monia juttuja mitä mekin kuten vaikka kävellä ja puhua ja jättää postipaketteja– niin, se postipaketti, se on aika iso ja…”
”Näytätkö nyt vain sen paketin!” Matoro sai sanottua, kun matoran joutui haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. Ilmeisesti ga-matoranien muita suuremmat keuhkot kävivät muihinkin tarkoituksiin kuin vain sukeltamiseen.
”Ah, niin, kyllä, se on täällä näin takahuoneessa, jos seuraisit minua, kun sinne ei kaikki osaa, paitsi postin työntekijät, eikä meitäkään ole…”
Matoro antoi hyperaktiivisen puheensorinan vaimentua etäiseksi mölyksi ja lähti postineidin perään. Mies mietti hetken, mitä Cody olisi oikein hänelle jättänyt, ja miksei tämä ollut kertonut siitä henkilökohtaisesti? Ainoa, mitä toa keksi, oli jokin hölmö jatko heidän taannoiselle väittelylleen miekkojen ja tuliaseiden välillä, mutta ei kai Codykään käyttäisi vitsinsä huipentumaan niin paljoa vaivaa? Mitä jos paketista paljastuisikin esimerkiksi kivääri, joka käyttäisi miekkoja ammuksinaan? Tai miekka, joka ampuisi ohjuksia?
Toisaalta Bladis oli kertonut suurinpiirtein jokaiselle siitä typeryydestä, mitä hän oli vahkin kanssa kehittänyt, eikä Mustalumi ollut sen jälkeen enää lainkaan varma siitä, että vahkilla oli itsekurin hiventäkään.
Laatikko oli totta vie ”iso ja aika harmaa”, kuten Dinem oli luonnehtinut. Siinä oli päällä vain pari metrunuilaista oletusleimaa ja useita merkkejä Mustan Käden leimasimella, aivan kuin joku olisi testannut leimasimen toimivuutta useita kertoja laatikon pintaan ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen.
Toa sai siirrettyä paketin ylös huoneeseensa matoralaisen anteliaasti lainaamilla nokkakärryillä, joihin liittyviä hassuja tarinoita Dinem oli jäänyt selittämään toan poistuttua melkoisen tyhjästä postivarastosta.
Toa sysäsi laatikon keskelle kylmää huonettaan. Se oli nopea kangeta auki.
No, tämä selittää, miksi se painoi kuin synti, Matoro ajatteli katsoessaan sodanaikaista radiolähetintä, joka oli kokonsa perusteella kiskottu jostakin Käden suuremmasta ajopelistä. Se oli kuitenkin selvästi viritelty, sillä kuoresta pisti esiin osia, joita eivät oltu todellakaan suunniteltu siihen. Mukana tuli mauttoman pitkä antennijärjestelmä, sodanaikaista kaapelia sekä… kirje?
Kirjoitusta täynnä olevan paperin lisäksi ulos sujahti valokuva
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Se oli Xeniltä. Tai pikemminkin se oli Xen.
Sen toisella puolella oli lyhyt teksti:
Kun minulle kerran jäi tämä naamio, niin on vain reilua, että sinullekin jää joku kiva muisto! – Xen
Kuvan ikää oli vaikea arvioida. Matoro muisti etäisesti nähneensä vanhoja kameroita Xenin huoneessa, eikä vahkin valokuvaharrastus olisi yllättänyt häntä lainkaan.
Hän olisi halunnut jäädä vain tuijottamaan valokuvaa, mutta uteliaisuus kirjeen sisällöstä vei lopulta voiton.
Teksti vanhassa, kellastuneessa paperissa oli kuin koneen kirjoittamaa. Rivit olivat absoluuttisen suoria ja jokainen sama kirjain identtinen – mutta silti teksti oltiin ilmeisesti kuitenkin kirjoitettu käsin, sillä siellä täällä oli pieniä punaisia mustepisaroita..
Aivan ensiksi tahdon selittää, miksi en antanut tätä sinulle jo lähtiessänne. En tahtonut antaa turhaa (sinulle eikä minulle) toivoa tämän toimimisesta. Mavrah on työskennellyt vastakappaleen kanssa siitä asti, kun Cody lähti viemään teitä. Kenties hänen paluun aattona vihreä valo viimein palaa lähettimen takaosassa. Se tarkoittaa, että professori on onnistunut. Mikäli ei, niin ainakin yritimme. Meriporttien lävitse kommunikoiminen on uskomattoman hankalaa! Se vaatinee hyvän tuurin lisäksi myös erinomaisen sään halki kommunkoitavien alueiden.
Kuten tässä vaiheessa varmaan olet jo keksinyt, on paketissa vanha sodanaikainen kommunikaattori. Ja (jos se toimii) sen pitäisi pystyä luomaan yhteys välillemme. Matka on pitkä enkä usko pääseväni poistumaan Metru Nuilta vielä aikoihin. Olkoon tämä rajattu mahdollisuutemme pitää yhteyttä toisiimme.
Siinä tapauksessa, että Mavrah epäonnistuu eikä laite toimikaan toivon, että tapaamme ennen kuin tämä hullu maailma sekoittaa kaiken lopullisesti. Älä anna äänien päässäsi viedä mukanaan itseäsi, niin minäkään en anna omieni tehdä sitä minulle.
Lisäksi minun täytyy pyytää, että et avaa kommunikaattorin takakantta. Se, miten tämä on saatu toimimaan on tosi tosi outoa, enkä ole varma osaisinko itsekään selittää. Meillä on jossakin Xian suunnalla vanha yhteyspiste, jonka kautta signaali kulkee, joten ehkä yhteys toimii parhaiten suuntaamalla antenni liskosaarta kohti? Ehkä.
– Rakkaudella, Xen
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Mies nosti katseensa kirjeestä eikä tiennyt, mitä ajatella.
Vahkin ollessa vain Matoron muisto ja unelma tämä oli ollut todellisen maailman ongelmien ulottumattomissa. Yhdellä viestillä nainen oli hypännyt hänen haavemaailmastaan takaisin todellisuuteen.
Kaikki oli ollut niin paljon yksinkertaisempaa, kun kyse oli ollut vain unelmasta. Matoro oli ollut täysin valmis antamaan periksi typerän rakastumisensa suhteen! Haavetta oli turha ruokkia. Ehkä sitten sodan jälkeen, mies oli selittänyt itselleen. Mutta niin kauan kuin Klaani oli uhattuna, oli sotilaan velvollisuus siellä. Hän ei vain voinut lähteä taas ja hylätä kaikkia.
Se oli ollut helppoa perustella, sillä eihän hänellä ollut vielä aavistustakaan siitä, välittikö Xen hänestä yhtä paljon. Xeniltäkin järkevin valinta olisi ollut vain unohtaa koko asia! Ihan niin kuin Matoroltakin. He olivat hädin tuskin tutustuneet toisiina! Se, mikä jäi vainoamaan miestä kuin uni, johon haluaisi palata, ei todennäköisesti ollut yhtä dramaattista vahkille. Miksi olisikaan ollut?
Toki Matoro oli ollut ensimmäisiä, joiden kanssa Xen oli päässyt puhumaan eristyksensä jälkeen… mutta miksi tämä muka tekisi vahkista yhtä palavasti rakastuneen kuin mitä Matoro oli? Mustalumi itse oli ollut henkisesti riekaleina ja pakkomielteiden ajama. Ehkä hän oli tarttunut Xeniin kuten hukkuva tarraa pelastusrenkaaseen, kuten meriharakka oli hänelle rääkynyt.
Hän oli käynyt sen monologin läpi mielessään useita kertoja: olisi ollut niin helppoa vain unohtaa vahki ja keskittyä siihen elämään, joka hänellä Klaanissa oli. Niin hän oli yrittänyt tilannetta järkeillä, sillä toinen vaihtoehto oli tuskallinen valinta Klaanin ja Xenin välillä.
Järkeily oli toiminut, kunnes sanat ”Rakkaudella, Xen” olivat piirtyneet miehen verkkokalvoille.
Se sanapari kertoi hänelle, ettei kyse ollut vain hänen epätoivoisesta unelmastaan, josta hän voisi päästää irti, jos haluaisi. Se kertoi, että myös Xen välitti.
Ja vaikka se olikin Matoron sydämen intohimoisin toive, ei sen toteutuminen tehnyt maailmasta yhtään yksinkertaisempaa. Se pakotti hänet valitsemaan.
Hän tiesi, ettei voinut hylätä Klaania taas. Häntä tarvittiin saarella enemmän kuin koskaan. Jokaista tarvittiin.
Mutta voisiko hän hylätä Xenin?
Toa huokaisi.
Ei tietenkään voisi. Ei, jos tämäkään ei halunnut hylätä häntä.
Xen oli ainoa hyvä asia, mikä häneltä oli jäänyt käteen Metru Nuilta. Kaiken lisäksi hän oli jättänyt tälle Deltan… ja vaikka hän katui sitä jälkikäteen suunnattomasti, ainakin hän saattoi uskotella huolehtivansa Xenistä myös vastuuntunnosta. Metru Nuin virheiden korjaaminen oli hänen velvollisuutensa…
… mutta niin oli myös Klaanin auttaminen, eikä näyttänyt siltä, että näitä velvollisuuksia olisi voinut sovittaa yhteen. Hänestä tuntui kuin kidutettavalta venytyspenkissä. Sellaisessa, mitä siinä yhdessä oudossa huoneessa Arkkienkelillä oli ollut. Ainakin Makuta Abzumoa oli voinut vain lyödä päähän. Rakastumista ei voinut.
Matoro lähestulkoon toivoi, ettei laite toiminut, kun hän veti antennin esiin ja viritti sen vaivoin ikkunastaan ulos. Lähetin oli hetkessä kiinni linnakkeen sähköverkossa Se aloitti rauhallisen kohinan yhteyden löydettyään. Ääni muistutti sitä, miltä vahkit kuulostavat kommunikoidessaan keskenään.
Toa ei ehtinyt odottaa kovin pitkään vihreän valon syttymistä. Hän painoi soittonapiksi olettamaansa painiketta hetken epäröinnin jälkeen. Minuutteja kestäneen piippausten rivin jälkeen hän alkoi kuulla kohinan seasta tuttua ääntä.
”No voi nyt ranaman perse soikoon tämä vehje huutaa kovaa”, vastaanottimen toisesta päästä kuului riemastuttavan tutulla äänellä. Tätä seurasi jotain, joka kuulosti huonekalujen siirtelyltä. Aivan mikrofonin läheisyydestä kuului rahisevaa ääntä. Soittoon vastanneen naisen ääni tuhahti turhautuneena. ”Okei? Jos tämä ei nyt huutaisi korviani verille… ei kun siis… moi!”
”Tuota, hei? Kuuluuko tämä?” Matoro kysyi varovaisesti kuin peläten, että miellyttävä hallusinaatio lakkaisi, jos hän yrittäisi keskustella sen kanssa. Yhteys ei ollut hyvä, mutta siitä sai selvää.
”Tuota”, Xen aloitti, hiljeni taas hetkeksi ja sääti jälleen jotain omassa päässään. ”Kuulostat siltä kuin puhuisit teollisuushallin toisesta päästä. Saattaa toki johtua siitä, että säädin sinut juuri hiljaiselle. Odota vielä!”
Sitten kuului taas epämääräisen säätämisen ääntä. Myöskin lisää konenaisen teknologiaan turhautunutta tuhinaa. ”Koetahan vielä kerran!”
”Oookei, entä nyt?” Matoro jatkoi kuuliaisesti.
”Aivan mahtavaa!” Xen viimein riemastui, vaikka hänen äänestään paistoikin väsymys. ”Nyt kuuluu hyvin. Verkko on kyllä vähän hassuna. Kuulostat ihan siltä, kuin olisit aloittanut tupakoimaan.”
”Loukkasin kaulani”, kuului lyhyt vastaus.
”Luoja, tuntuu kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Matoro lopulta jatkoi.
Vastaanottimesta kuului jo hieman rentoutuneempi huokaus. Kankaan kahinasta pystyi päättelemään, että Xen oli viimein istunut alas.
”Minä tiedän! Katson kalenteriin joka aamu ja yllätyn siitä, ettei lähdöstänne ole kulunut jo vuosia.”
Matoro kuunteli hetken linjan hiljaista kohinaa hieman epäuskoisena siitä, että se todella toimi.
”No, mitä sinulle kuuluu?”
Kysymys oli lajiaan kaikkein vähiten yllättävä, mutta vahkilla oli silti vaikeuksia keksiä, kuinka vastata siihen. Viimeisimmät viikot Xenin elämässä olivat täynnä asioita, jotka olisivat varmasti herättäneet hyvää keskustelua, mutta Matoronkaan osoittama uteliaisuus ei tuntunut läpäisevän naisen loputtoman raskasta väsymystä.
”Öööh. Laaja kysymys. Outoa? Outoa kuuluu. Täällä on ollut aikamoista hullunmyllyä lähdöstänne lähtien. Viime yö oli aika kamala. Haamuja ja sellaista. Älä minusta huoli!”
”Yritän olla huolehtimatta liikaa… No, entä muut? Miten Deleva voi? Kun lähdimme, hän oli vielä… aika huonossa kunnossa.”
”Angien osoittautui oikeasti ammattitaitoiseksi ja peltipoika saatiin yllättävänkin hyvin jaloilleen. Lähtivät pari viikkoa sitten vierailemaan siellä sinunkin kotikonnuillasi. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, joten eiköhän siellä ihan hyvin mene.”
Hetken hiljaisuus.
”… tai tosi huonosti. Ei hitto. Onkohan niillä edes mitään kommunikaatiovälinettä mukana? Olisiko minun pitänyt huolehtia tästä? Eäöööh…”
”Sen sijaan huolehdit tästä”, Matoro huomioi. ”O-otaksun, että et… tai siis, että sinustakin tämän on… hyvä idea?”
”Jos sovitaan, että tämä puhelu on minun hermolomani tästä koko sotkusta niin voimmeko molemmat vain olla tyytyväisiä vaikka siihen, että tämä koko rotisko edes toimii”, Xen virnuili niin leveästi, että sen kuuli hänen äänestään.
”Tarkoitan meitä”, toa korjasi kiusaantuneesti. ”Tai siis, kannattaako meidän elätellä mitään… turhia toiveita? Minusta tuntuu siltä, että olemme kumpikin aika syvällä omissa sotkuissamme.”
”Mutta tämähän on hyvä idea!” vahki töksäytti aivan liian innoissaan. ”Tai siis… äh. Minä olen tuijottanut tätä puhelinta lähdöstänne saakka. Tätä ennen se on soinut tasan kerran enkä ole ikinä ennen eläessäni ollut pettynyt siihenkin, että se olikin vain Cody. Joo, onhan tämä aika sekavaa, mutta haittaako se? Ei se… ei se minua ainakaan.”
Kuin suuri kivi olisi vierähtänyt Matoron sydämeltä.
”Hyvä… Tai siis, sitten se en ole vain minä. En ole onnistunut olemaan päivääkään… ajattelematta sinua.”
Xen antoi Matoron sanojen upota hetken. Kahinasta päätellen vahki valui koko ajan syvemmälle istuimeensa.
”Tulisit takaisin”, hän sitten parahti sen kummempia ajattelematta. Sitten hän ajatteli, muttei silti muuttanut mieltään. ”Tiedän, että sinua tarvitaan siellä, mutta tämä paikka kaipaisi eloa ja… noh. Kaipaisi sinua.”
”Tiedätkö, minä olen miettinyt tuota niin paljon. Enemmän kuin mitään haluaisin vain lähteä ja jättää tämän kaiken… mutta jos tekisin niin, en varmaan antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. Olen saarretun linnakkeen sotilas, ja… no, täällä on kotini ja ystäväni. Minulla on velvollisuus Klaania kohtaan, enkä minä voi hylätä sitä, en juuri nyt.”
”Minä tiedän, minä tiedän”, Xen huokaisi ilmiselvästi pettyneenä siitäkin huolimatta, että hän oikein hyvin tiesi, miten Matoro ehdotukseen vastaisi. ”Täällä on vain niin omituisen yksinäistä. Cody lentelee ties missä ja Mavrah ja Nurukan rakentavat jotain todella idioottimaista keskenään. Mexxikin on kadonnut johonkin. Naholla on aivan liian kiire pysähtyä varttia pidemmiksi ajanjaksoiksi.”
Xen pysähtyi hengittämään hetkeksi luettelonsa keskellä. ”Että sellaista meillä”, hän lopulta päätti.
”No, ainakaan sinulla ei taida olla tylsää”, toa vastasi. ”En tiedä, olenko ollut koskaan niin yksinäinen kuin viime viikkoina. Olen vain tyytyväinen, että olet olemassa, vaikka oletkin siellä kaukana.”
Matoron sanat saivat vahkin myhäilemään tyytyväisenä. Puhelun taustalta kuului jonkinlaista kolinaa hetken hiljaisuuden aikana. Xenin takana ähertävä matoran törmäili huonekaluihin niin kovaa, että äänet kaikuivat Matorolle asti.
”Tarvitsetko apua?” Xen huuteli ilmiselvästi mikrofonistaan pois päin. Kuului uusi metallinen kalahdus sekä nopeatempoista Mavrahin kiroilua.
”Kaikki hyvin. Puhelua jatka”, ääni kaukaa vastasi ja kolina kaikkosi hitaasti ääniyhteyden kantaman ulkopuolelle.
”Pahoittelut tuosta”, Xen ähkäisi takaisin mikkiinsä, ”Kuten sanoin, noilla maaveikoilla on lähinnä huonoja ideoita meneillään.”
”Mitä te oikein teette?” toan oli pakko kysyä.
”Eyöööömmmmmm…”, nainen ensin tuumasi ja yritti ensimmäistä kertaa muodostaa itselleenkin todellista mielikuvaa Nurukanin ja professorin oudosta projektista. ”Noh, muistat varmaan Nurukanin muistot. Tai siis niiden puutteen. Nämä luulevat keksineensä ratkaisun. Ja Mavrah alkoi tapansa mukaan värkkäämään tosi vaarallisia juttuja. Ja minä istun nyt täällä odottamassa, että ne saavat tuomionpäivänkoneensa valmiiksi.”
”Hei, minun piti kysyä”, mies säpsähti maininnasta muistoista. ”Mitä olet tehnyt Nimdan kanssa? Onko siitä ollut ongelmia?”
”Ongelmia? Eeeeei. Ei ole!” Xen vastasi epäilyttävän nopeasti. Nainen oli kuitenkin täysin vilpitön! Ei siru varsinaisesti ongelmiakaan ollut aiheuttanut. Eikä kaulassa killuvan esineen mielikuvitusflirttailu Xenin mielestä ollut edes mainitsemisen arvoinen asia. Ei ainakaan Matorolle.
”Olen minä järkkäillyt pieniä varotoimia kaiken varalta”, vahki jatkoi nyt hieman rauhallisemmin. ”En jaksa uskoa, että se teidän makutanne oikeasti uskaltaa laskea jalkaansa Metru Nuin maaperälle, mutta kuitenkin. Emme me täällä laakereillamme lepää!”
”Minä olen oikeasti huolissani sinusta. Älä aliarvioi sitä sirua, äläkä ainakaan pidä sitä mukanasi. Hemmetti, Killjoy kävi täällä, ja haukkui minut maan rakoon valinnastani jättää se siru sinulle. Minä niin haluaisin todistaa hänet vääräksi, joten älä ota mitään riskejä!”
Kuului tukehtumista muistuttava ääni. Vaikka olihan se typerää, että joku oli oikeasti ohjelmoinut vahkiin mahdollisuuden tukehtua omaan kieleensä.
Tai että vahkilla edes oli kieli.
Vaikka tarjosihan kieli mahdollisuuksia muihinkin juttuihin kuin vain tukehtumiseen.
Matoron ajatuskulku keskeytyi suorastaan demoniseen rääkymiseen. ”HÄN KÄVI SINUN LUONASI? KAI EDES VEDIT TURPAAN?”
Matoro pyöräytti silmiään epäuskoisena, mutta valitettavasti se ei välittynyt radioaaltoja pitkin Metru Nuille.
”Ensinnäkin, ei tyyppien hakkaaminen noin vain ole mikään ratkaisu, ja toiseksi, Joy on joku kaapin kokoinen ja hävittää saaria olkapäidensä sisällöllä!”
”Mutta… mutta t-t-turpaan”, Xen piipitti nyt niin hiljaa kuin osasi. ”Mutta ihan tosissaan, älä kuuntele sanaakaan sen lahopään sanoja! Kuulitko jo sen viimeisimmän tempauksen? Pisti koko Mustan Käden rahat palamaan jotain henkilökohtaista sotaansa varten. Jos se peltipää ei ollut sekaisin ennen tätä niin nyt viimeistään on.”
”No, olen tuntenut isukkisi aika monta vuotta pidempään kuin sinä”, mies kommentoi. ”Ei sillä, että yrittäisin sanoa, ettei hän ole sekaisin. Sitä Joy taatusti on. Lähinnä halusin sanoa, että jopa hän oli huolissaan sinusta ja sirustasi. Hän välittää, vaikka onkin todella surkea ilmaisemaan sitä.”
”Pfffft”, kuului ensimmäinen reaktio. ”Usko, että sinun sanasi ja varoitukset merkitsevät minulle, mutta Killjoy saa toistaa ne sanasta sanaan enkä silti suostu kuuntelemaan. Siru on hyvässä jemmassa niin kauan kun se pysyy Metru Nuilla.”
Matoro harkitsi ehdottavansa, että Xen istuisi joskus isänsä kanssa saman pöydän ääreen ja puhuisi asiansa läpi. Sitten hän musiti, että niin oli itse asiassa jo tapahtunut, mutta se oli sisältänyt enimmäkseen yrityshistoriaa ja huutamista kätevästi vuorotellen.
”Toivottavasti”, toa sanoi. ”Älä ota sen kanssa mitään riskejä. Minä koen itseni osittain vastuulliseksi, jos siellä tapahtuu jotakin. Minä kuitenkin jätin sen sirun sinulle, vaikka minun ei olisi pitänyt.”
Xen kumartui hieman lähemmäksi mikkiään asentoaan kohentaessa. Hänen äänensä särkyi hieman huonosta äänenlaadusta johtuen. ”Älä koe. Sinä teit aivan oikean ratkaisun. Sinä kerroit siruista tarpeeksi, jotta ymmärsin kuinka tärkeää ne on pitää erillään. Sitä paitsi, jos tehtävämme suojella Metru Nuita osoittautuu juuri niin hedelmättömäksi mitä se on tähän mennessä ollut, on meillä ainakin jotain mitä suojella. En tunne oloani aivan niin hyödyttömäksi, mitä muuten varmasti tuntisin.”
”Olen jo aloittanut!” vahki hihkui ylpeänä. ”Tai ainakin lajitellut kaikki potentiaalisesti hyödylliset kirjat samaan kasaan. Lupaan kertoa jos löydän mitään. Minulla on vain mennyt kiusallisen pitkä aika heittää pois kaikki neurologiaan liittyvä. Täällä on ollut ihan käsittämätön pakkomielle aivojen sorkkimiseen.”
”Joo, kuulostaa Mustalta Kädeltä…” mies totesi. ”Ovatko Kalit olleet ongelma?” ”Nurukan romahdutti loputkin kymppikerroksesta niiden päälle ihan vain kaiken varalta. Sieltä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen”, Xen tuumasi ja olisi jatkanutkin vielä ellei hänen taustalleen olisi ilmestynyt jälleen askeleita. Matoro kuuli lähinnä yksittäisiä sanoja pois mikrofonista päin käytävästä keskustelusta, kunnes Xen kääntyi takaisin hänen puoleensa.
”No nyt ne sanovat olevansa valmiita. Minun on varmaan pakko mennä”, Xen murahti ilmiselvän harmissaan. ”Saat ensi kerralla kertoa tuosta vammastasi. Ja luvata minulle nyt ettet riehu siellä liikaa.”
”Yritän”, mies köhäisi. ”Ihana puhua kanssasi, Xen. Nähdään pian!”
”Nähdään?” Xen ihmetteli, ”Toivottavasti!”
”Se on sanonta”, Matoro vastasi kuivasti.
”Tiedän”, Xen vastasi huomattavasti pirteämmin ja katkaisi puhelun ennen kuin sananvaihto muuttuisi vielä kiusallisemmaksi.
Matorolla kesti hetki koota ajatuksensa. Hän ei ollut vieläkään aivan varma siitä, oliko edellinen keskustelu todella tapahtunut. Ainakin valokuva ja kirje pöydällä tuntuivat puhuvan sen puolesta, että oli. Hän ei ollut pystynyt loihtimaan esineitä tyhjästä edes syvimmässä hulluuden kuilussaan.
Kun miellyttävä lämmin tunne tutun äänen kuulemisesta kaikkosi, mies oli taas syvällä ristiriidassaan. Toisinaan hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Xeniä. Se olisi ollut hänelle parempi, hän järkeili. Haave yhteisestä elämästä oli järjetön ja vailla tulevaisuutta: hän oli piiritetyn kotilinnakkeensa puolustaja ja Xen kenraali kaukana Metru Nuilla, jonne Matoroa ei taatusti enää päästettäisi – ei, vaikka hän haluaisikin lähteä. Heillä oli omat velvollisuutensa aivan eri puolilla maailmaa!
Mutta järkeily ei auttanut rakastumiseen. Harva asia auttoi.
Matoran-kulttuurin kenties tärkein rakkaustarina oli varoittava, ja hyvästä syystä. Viiman tarinan opetus oli yksinkertainen ja aina ajankohtainen: omistushaluinen, romanttinen rakkaus oli itsekkyyttä, jossa yksilö asetti jonkun toisen velvollisuutensa tielle. Rakkaus oli myrkkyä velvollisuudelle, nuorille toille opetettiin. Niin hänelle oli opetettu.
Ja niin Matoro oli pitkään ajatellutkin. Ehkä ajatteli vieläkin. Siltä hänestä taatusti tuntui. Jokin osa hänestä halusi vain paeta kaikkia velvollisuuksiaan Klaanissa, paeta sitä koko sotkua jonka hän oli aiheuttanut, ja kulkea jonnekin kauas Xenin kanssa. Mutta se oli typerä unelma, jonka toa yritti sivuuttaa parhaansa mukaan.
Mutta unelmia ei niin vain leikata. Ei, vaikka ne olisivat järjettömiä ja vailla tulevaisuutta.
Rakentaja oli yrittänyt, eikä hänen poransa ollut saanut haaveeseen edes naarmuja.
Ja sellaisina epäilyksen hetkinä harakka aina kuoritoutui kristallikuorestaan. ♫ Eikö olisi mukavaa vain karata~ ♫
Miten hän ikinä voisi päästä eroon siitä itsekkäästä unelmasta, jos Delta kuiski siitä alituiseen?
Se, mitä Makuta Nui oli kertonut loisista, oli pyörinyt pitkään Matoron mielessä. Vaikka hän oli tiennyt aina Deltan olevan jokin olennainen palanen sydäntään, oli hän vasta makutan oppitunnin jälkeen ymmärtänyt, mikä palanen se oli.
♫ Eikö olisi mukavaa olla välillä itsekäs~ ♫ ♫ Etkö ole sen ansainnut?~ ♫
Hän halusi, että saisi kerrankin asettaa oman nautintonsa ja vapautensa hyveiden edelle. Hän halusi kerrankin kuiskata maailmalle, ettei enää pistäisi henkeään likoon kenenkään puolesta.
Toat opetettiin hautaamaan se ajatus syvälle. Ei, ei pelkästään toat – koko matoran-kulttuuri opetettiin hautaamaan itsekkyys. Voima tuli yhtenäisyydestä. Velvollisuus oli jokaista yksilöä suurempi. Ja lopulta Kohtalokin tuli uskosta ja luottamuksesta Suuren Hengen polkuun. Itsekkyys – myrkky – oli matoraneille se synti, joka repi maailmaa kappaleiksi.
♫ Et ole Klaanille mitään velkaa, rakas~ ♫ ♫ Ja vaikka olisit, Klaani ei ole enää entisensä~ ♫ ♫ Mahtaisivatko adminit muka tuhota sirut?~ ♫
Hän oli hyvä työntämään sen ajatuksen syrjään. Hän ei ajatellut itseään. Hän oli velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, kuten toan pitikin olla. Hänellä oli periaate, joka nosti hänet pois tavallisten soturien joukosta toain joukkoon. Hän ei taistellut oman etunsa vuoksi, vaan Suuren Hengen ja tämän lapsien.
Jos sen toistaisi tarpeeksi monta kertaa, se olisi totta, eikö?
♫ Voi, olet jokaisen unelmien toa~ ♫ ♫ Olet niin rohkea ja epäitsekäs ja sankarillinen~ ♫ ♫ Katso, mitä olet saanut siitä palkkioksi~ ♫
Mutta silti hiipi se ajatus häneen silloin tällöin.
♫ Muistatko, miten jouduit sotaan Legendojen Kaupunkiin?~ ♫ ♫ Palkkioksi et saanut edes kiitosta~ ♫
♫ Muistatko, mitä Ritarikunta laittoi sinut tekemään?~ ♫ ♫ Kadut sitä vieläkin~ ♫
Deltan sanat palauttivat hetkessä hänen mieleensä jokaisen hetken, jona hän oli epäillyt syitään olla Toa. Jokaisen turhautuneen, epäkiitollisen hetken, jolloin hän oli niellyt protestinsa ja jatkanut eteenpäin, sillä niin Suuren Hengen sotilaat tekivät. Sotilaat tekivät kuten heidän pitikin. Sotilaat eivät kapinoineet tai tehneet omia polkujaan.
Hän oli jo yrittänyt sitä kerran, ja oli vain polttanut sormensa.
♫ Muistatko, miten panit henkesi likoon Arkkienkelillä?~ ♫ ♫ Niin paljon vaivaa jonkun muun virheiden korjaamiseksi~ ♫
♫ Muistatko, miten annoit Metru Nuin yllä kaikkesi?~ ♫ ♫ Palkinnoksi sinua syytettiin katastrofista~ ♫
Hyvä sotilas teki, kuten Hyveet sanoivat. Hyvä sotilas teki, kuten everstit ja juuriadminit määräsivät. Klaani tarvitsi häntä, eikä hän voinut juosta taas – siitä huolimatta, mitä Delta hänelle sanoi. Siitä huolimatta, mitä Xen hänelle sanoi. Hänen ystävänsä tarvitsivat häntä. Ties mitä Kapura voisi tehdä, jos Matoro ei ollut katsomassa tämän perään…
… mutta hän oli ihan yhtä huolissaan Deltasta. Vaikka Matoro halusi uskoa, että sirusta ei olisi vaaraa vakaammissa käsissä, hän pelkäsi silti. Kyllä hän tiesi, että Killjoy ja Kapura olivat olleet oikeassa. Hänen ei olisi pitänyt jättää sirua Xenille. Hänen ei olisi pitänyt antaa Nimdaa taas uusiin käsiin. Se oli vain katastrofi, joka odotti kipinää syttyäkseen uudelleen.
♫ Haluatko korjata virheesi, koska se on velvollisuutesi?~ ♫ ♫ Vai koska haluat Xenin?~ ♫
Koska se on velvollisuuteni, Toa Matoro halusi vakuuttaa, mutta hän tiesi sen olevan ainakin puoliksi valhe.
♫ Mikset vain riennä Metru Nuille ja pelasta häntä taas?~ ♫ ♫ Hän varmasti pitäisi siitä~ ♫ ♫ Ritaristaan mustassa haarniskassa~ ♫
Ei, Matoro vastasi – hän ei antaisi periksi, vaikka kuinka haluaisi. Toan piti olla velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, hän tiesi. Hän oli Toa, eikä voinut valita, ettei olisi.
Eikä oikea Toa harkinnutkaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin saarrettuun kaupunkiin jäämistä ja sen auttamista, vaikka sitten viimeiseen asti, vaikka lupaus aivan toisenlaisesta elämästä hänen sydämessään kummittelikin.
♫ Mutta rakkaani, sinä ansaitset parempaa~ ♫
Et edes tiedä, olisiko sinusta Metru Nuilla mitään apua, hän muistutti itseään uudelleen ja uudelleen kunnes pystyisi unohtamaan vahkin tuoksun. Tai ainakin yritti unohtaa. Keskity olennaiseen, keskity Klaaniin, hän teroitti itselleen, mutta palasi aina pian uudelleen miettimään sitä yhtä yötä, jonka oli viettänyt Xenin kanssa Metru Nuin alla.
Hän lupasi itselleen, että palaisi Metru Nuille, kun Klaani olisi taas turvassa, eikä päivääkään ennen. Hän keräsi kaiken itsekurinsa ja vannoi, ettei väistäisi velvollisuuttaan kotiaan kohtaan. Ei, vaikka hän miten haluaisi.
Ennen sotia
Taruista kenties yleisin oli myös niistä ylevin. Jokainen nuori Toa-soturi kuuli legendan Suuresta Häiriöstä ja sankareista, jotka matkasivat maailman ääriin pelastaakseen Suuren Hengen. Matoro osasi nuo nimet ulkoa niin monen kuuntelukerran jälkeen – Jovan Viisas, Nivan Kardalainen, Jotor Punainen, Toran Terävä, Vantor Tähtisirppi ja itse Elämän Kuningas, muinaisaikojen sankareista suurin. Näiden kuuden nimen ympärillä eli kokonainen taruperintö, joka oli aina ohjannut Toia olemaan parempia versioita itsestään.
Ja vaikka heidän Kohtalonsa olivat suuremmat kuin yhdelläkään Toa-tiimillä vielä nykypäivään asti, eivät he sitä alkuun tienneet.
Kun etelän Toat tuskailivat velvollisuutensa kanssa, he muistivat, miten Viisas jätti kotinsa – kansansa ja saarensa hirvittävän sisällissodan kynsiin, koska hän tiesi Velvollisuutensa vievän hänet suurempiin tekoihin.
He muistivat, miten Kardalainen hylkäsi rakkaansa, sillä ei halunnut saattaa tätä tehtävänsä vaaroihin. He muistivat, miten Punainen jätti Käskynhaltijan mustan linnoituksen, kun häntä kutsuttiin paremmalle polulle.
He muistivat, miten Terävä ei enää milloinkaan palannut kotiinsa eikä löytänyt kansaansa. He muistivat, miten Tähtisirppi näki varjon heidän tulevaisuudessaan, mutta siitä välittänättä antoi kaikkensa.
Ja itse Elämän Kuningas, Ta-Ignaika, Nitorinakin ennen pyhittämistään tunnettu – hän antoi epäröimättä henkensä, kun Velvollisuus sitä vaati. Vaan alun perin hänkin oli vain matoralainen, rauhanomainen karjapaimen, joka huvitti itseään ja muita teksteillään. Jos Elämän Kuningas olisi sanonut: ”Ei, minä haluan jatkaa arkista pikku elämääni enkä ottaa kaikkien sakarain murheita taakakseni”, kenellä muulla olisi ollut voima estää Aurinkoja sammumasta? Jos hän olisi sanonut: ”Ei, en minä ole se sankari, joku muu saa kantaa tämän Kohtalon”, eikö hän olisi tuominnut koko maailman?
Mutta kun Velvollisuus ojensi hänelle karmiinikätensä, nuori ilman matoran tarttui siihen, eikä milloinkaan päästänyt irti.
Ja vastapalvelukseksi Initoin puna valaisi hänen tiensä ja antoi hänelle suunnan ja tarkoituksen.
”Mutta miksei Suuri Henki opasta myöhempien aikojen sankareita yhtä suoraan?” Matoro muisti joskus kysyneensä, nuorena ja ajattelemattomana.
”Ei kukaan tiedä, mistä Kohtalon polku alkaa”, hänen opettajansa oli vastannut. ”Ei Suuri Henki sitä heille kertonut. Eivät he sitä tähdistä lukeneet.”
”Sen kertoi heille Velvollisuus, jota omatunnoksikin kutsutaan. Kaikilla se on, jolleivät ole sieluaan kadottaneet. Velvollisuuden hento liekki palaa jokaisessa sydämessä, ajamassa heitä oikealle tielle. Muistuttamassa heitä hyvästä ja pahasta”, hänen opettajansa oli vastannut.
Mutta Velvollisuuden todella ymmärtää vasta, kun sitä koetellaan.
Bio-Klaani
Matoro oli kulkenut Admin-siiven läpi viimeksi sinä yönä ennen unisukellusta. Silloin ympäristö oli ollut vain autiota taustaa, mutta päivänvalossa toa huomasi, miten mukavalta aulatila näytti. Klaanin siniset klassikkosohvat oli aseteltu seinien vierille. Pienellä pöydällä oli kahvinkeitin, pino Klaanilehden numeroita sekä Ase & Ammunta-lehtiä (ne olivat joko Bladiksen tai Geen, kenen muunkaan?) Sininen seinävaate oli kuvioitu suurella ussalilla. Ennen siihen ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota, mutta sotatilanteen vakavoituessa se tuttu rapu alkoi tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä symbolilta.
”Hei vain”, ga-matoran hymyili asiallisesti. Tawan sihteeri, toa muisti. Xela laski administon leimalla varustetun tablettinsa pöydälle. ”Oletteko tullut tapaamaan jotakuta admineista?… vaikka ei heitä ole kovin montaa paikalla, kun Guardian ei ole vieläkään palannut.”
Nainen vaikutti henkilöltä, joka otti edustustehtävänsä ja asemansa vakavasti. Mustalumi oli varmasti nähnyt tämän jossakin muualla. Kapuran pajalla? Ei, tuskin, ei Kapuran pajalla käynyt kuin asiakkaita ja poliiseja, eikä ga-matoran vaikuttanut kummaltakaan. Vaikka ei sitä aina tiennyt, ketkä harrastivat erinäisten plasmateemaisten aseiden keräilemistä.
”Onko Tawa paikalla?” Matoro kysyi käheästi.
”Hänellä on juuri palaveri, mutta siinä ei mene enää kauaa. Voit odottaa tässä, Matoro.”
Mustalumi nyökkäsi ja jäi seisoskelemaan aulaan. Sihteeri syventyi jälleen tietotekniseen laitteeseensa.
Yhdellä seinällä oli maalaus puulinnoituksesta. Matoro muisti sen olevan Tawan itse maalaama.
Sen Bio-Klaani näytti niin pieneltä ja unenomaiselta. Kaukana taustalla kohosi suuri vuori, kuin pienen haavekaupungin etäisenä vartijana.
”Tuota”, mies antoi lopulta periksi uteliaisuudelleen. ”Olenko sattumoisin nähnyt sinut joskus Kapuran pajalla?”
Matoralainen nosti pakarikasvonsa ruudultaan.
”Tuota, se on mahdollista”, hän vastasi hieman kiusaantuneena. ”Minä ja ystäväni olemme usein mukana hänen… roolipeleissään.”
”Okei, se selittää. Olin varma, että olin nähnyt sinut jossakin.”
”Jos saan udella”, Xela kysyi, ”perustuvatko hänen roolipelinsä oikeasti teidän matkoihinne?”
Voi ei, ei kai se kahjo piraatti ole tehnyt roolipeliä Heporintistä, Matoro kauhistui.
”Ilmeisesti ainakin… osittain”, vastasi mies, joka oli kuitenkin tavannut Xentoron ja Arukapin. ”Jollakin kieroutuneella tavalla.”
”Tunnet hänet hyvin, etkö tunnekin?” matoran kysyi.
Matoro huokaisi. ”Luulen niin”, hän myönsi.
”Minusta tuntuu, että Kapuralla ei ole kaikki kunnossa. Hän on surullinen. Ollut oikeastaan aina. Kerran jäin juttelemaan hänelle pelin jälkeen, ja hän sanoi sen aika suoraan”, Xela kertoi hiljaa. Enää hänellä ei ollut hänen pirteän asiallista asiakaspalvelija-ääntään.
”En tiedä, miksi minä tästä puhun, ei kai pitäisi levitellä muiden asioita näin”, hän jatkoi. ”Mutta olen vähän huolissani hänen puolestaan.”
”Minäkin olen”, Matoro vastasi.
He olivat hetken hiljaa. Tawan toimistosta kuului vaimeaa puhetta.
”Tiedätkö, olemme yrittäneet saada Kapuraa pyytämään sinut mukaan pelaamaan tosi monta kertaa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle!” Xela kertoi. ”Randa – eräs ystäväni – on aina selittänyt, miten hienoa hänestä olisi roolipelata itse Toa Matoro Mustalumen kanssa jotakin. Totta puhuakseni hän taitaa olla vähän fanisi. Näkisitpä ne julisteet…”
”E-en usko olevani niin kiehtovaa seuraa kuin hän uskoo minun olevan”, Mustalumi puolustautui.
”Silti, hän olisi tosi tyytyväinen, jos saisi nimikirjoituksesi”, ga-matoran jatkoi. ”Ehkä sinun pitäisi tulla käymään seuraavalla kerralla, kun Kapura järjestää jonkin pelin.”
”No, jos Kapura ei halua minua niihin, olisi aika epäkohteliasta vain tunkea mukaan.”
”Ehkä meidän sitten pitää vain jatkaa hänen suostutteluaan”, matoran huokaisi. Hän palasi takaisin sihteerivaihteelleen juuriadminin toimiston oven avautuessa. Pitkä aristokraatti asteli aulan läpi alakertaan. Matoro oli melko varma, että kyseinen henkilö oli korkeassa asemassa kaupungin pankissa. Herra Seserakh, tai jotain sinne päin.
Matoran asteli toimiston ovelle. ”Neiti admin, Toa Matoro haluaa nähdä sinua”, hän huikkasi. Mustalumi ei erottanut adminin vastausta, mutta matoran viittoi tätä sisään.
”Helei, Matoro”, Tawa hymyili pöytänsä takaa. Hänellä oli hartioillaan paksu tummanpunainen viitta. Vaikka admin oli hyvä peittämään huolensa, näki Matoro tämän katseen loistavan hieman vähemmän toiveikkaana kuin heidän viime tapaamisellaan.
Matoro nyökkäsi tervehdykseksi ja istuutui vastapäätä naista. Tawa risti kätensä pöydälle eteensä ja aloitti.
”Miten voit? Kuulin, että pääsit tänään sairasosastolta.”
”Ihan hyvin”, Matoro vastasi käheästi. ”Ääni vain vähän heikkona.”
”Kestääkö se teetä?” salamatar kysyi ja kurotti kohti pannua, jossa oli vielä juomaa edellisen tapaamisen jäljiltä. Matoro nyökkäsi, ja juuriadmin kaatoi heille mukilliset. Juoma oli hämmästyttävän herkullista – ja eittämättä melko harvinaista saarron alla. Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi maistanut niin hyvää teetä. No, ehkä neiti juuriadmin ansaitsi oman salaisen varaston laatuteetä kaiken huolehtimisensa palkaksi.
Matoro mietti hetken sanavalintojaan.
”Kuten muistat, minulla on ollut hieman… vaikeaa”, hän aloitti varovaisesti. Tawan katse oli myötätuntoinen. ”Mutta olen vähän miettinyt juttuja. Ja haluaisin yrittää korjata niitä.”
Kun sen sanoi ääneen, se muuttui vähän todellisemmaksi.
”Halusin vain kertoa, että olen valmis tekemään mitä ikinä Klaani minulta kaipaakaan. Toivoin, että pääsisin pian mukaan pohjoisen operaatioihin rintamalle. Tai mitä tahansa hyödyllistä! T-tietysti vain, jos se on sinusta okei. En tiedä, voinko pyytää teitä luottamaan minuun sen kaiken jälkeen, että jos– ”
”Hyss” Tawa keskeytti toan vaivautuneen selittelyn. ”Luotamme kyllä sinuun.”
Hän nojasi taaksepäin ja hymyili hieman. ”Olemme puhuneet muiden kanssa tilanteestasi, eikä siinä ole mitään epäselvää. Olet vapaa tekemään kuin haluat, Matoro. Kapura ei halunnut Metru Nuita Klaanin käsittelyyn, etkä sinä toissayön tapahtumia. Ne pysyvät teidän välillänne. Uskon, että pystytte löytämään sovinnon.”
Mustalumi oli huojentunut.
”M-mutta entä Nimda? Minä silti kadotin ne.”
”Sinä epäonnistuit”, admin sanoi rauhoitellen. ”Se on aivan luonnollista. Emme me rankaise ketään siitä. Olit joutunut tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi joutua.”
Sitä paitsi olet ainakin rehellinen horjumisestasi, Tawa ajatteli, toisin kuin Klaanin varjoissa vaaniva todellinen valapatto.
Matoro katsoi lattiaa. ”Niin. Niin kai.”
Hän hörppäsi teetään katse pöydässä. Lopulta hän vilkaisi taas adminia silmiin.
”Kiitos, Tawa. Siitä, että uskot minua.”
Admin naurahti heleästi. ”Et ole antanut syitä epäilykseen”, hän sanoi. ”Olen vain iloinen siitä, että olet selviämässä siitä kaikesta, Matoro. Tiesin, ettet antaisi periksi.”
Nyt Matoronkin oli pakko hymyillä varovaisesti.
”Eli… olen vapaa tekemään mitä haluan?”
”Kyllä”, admin nyökkäsi.
”Pyydän päästä mukaan pohjoiseen nazorakeja vastaan. Tiedän, että minusta olisi siellä enemmän hyötyä.”
”Oletko aivan varma tästä?” salama-toa kysyi ja nojasi taaksepäin. ”Olet vielä toipilas. Ei sinun tarvitse todistaa Klaanille mitään, Matoro.”
Ei niin, toa ajatteli. Minun pitää todistaa itselleni.
”Pyydän, Tawa. Tiedät kyllä minut – tulen hulluksi, jos en saa tehdä jotakin. Ei ole toalle sopivaa vain istua täällä ja kutoa peittoja pakolaisille… tai siis, onhan sekin tärkeää työtä. Mutta tiedät kyllä.”
”Tiedän”, admin vastasi nyt hiljempaa. ”Taidat olla niitä, joiden mielestä Suuren hengen soturi, joka ei taistele, hukkaa lahjansa?”
”No”, Matoro vastasi varovaisesti, ettei loukkaisi liian monen tuntemansa toan tunteita. ”Minusta siinä on pointti. Että jos on saanut muita suuremmat kyvyt laittaa henkensä likoon, niin tuntuuhan se oudolta jos ei tee niin.”
”Kunpa se olisi niin yksinkertaista”, Tawa sanoi. ”Tuntuuko sinusta siltä, että se auttaa? Soturin tie?”
”Onhan se usein epäkiitollista”, Matoro myönsi. ”En ainakaan enää usko, että pelkästään sillä saattaisi saavuttaa paremman maailman. En oikeastaan tiedä enää, millä… mutta sillä välin kun mietin sitä, nukkuisin paremmin tietäessäni, että saan suojeltua teoillani niitä, jotka ovat siihen vähemmän kykeneviä.”
”Hyvä on”, admin myöntyi. ”Mutta älä ole itsellesi liian ankara, Matoro. Kuolleena et voi suojella ketään.”
”Niin kai sitten”, linnakkeen sotilas sanoi. ”Yritän pysyä pinnalla.”
”Parempi olisi”, Tawa naurahti. ”Liian moni Klaanin kirkkaista tähdistä ei ole pystynyt siihen.”
Teekuppi alkoi lähestyä loppuaan.
”Tuota, vielä… vielä yksi asia, mitä olen miettinyt”, Matoro sai sanotuksi hetken mietittyään. ”Ja luulen, että osaisit sanoa jotakin siihen, kun olet niin hyvä näissä asioissa…” Matoro takelteli.
”Kerro toki”, Tawa nyökkäsi hieman huvittuneena yllättävästä kiemurtelusta.
”Velvollisuuteni on Klaanissa”, jään toa aloitti päättäväisesti. ”Mutta koen velvollisuuteni olevan myös pitää huoli, ettei… Nimda aiheuta taas yhtä katastrofia Metru Nuilla. Tai siis, kun minä kuitenkin… ”
Hän hiljeni hetkeksi, huokaisi ja päätti sanoa asian suoraan.
”Velvollisuuteni on Klaanille mutta rakastan erästä Metru Nuilla, enkä pysty sovittamaan näitä kahta asiaa yhteen.”
Siinä, hän oli sanonut sen. Niin tiiviisti kuin mahdollista.
Admin näytti hieman yllättyneeltä, mutta ongelman suloisuus sai hänet hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
”Ja minä jo luulin, että asiasi olisi surullinen, kun niin takeltelit”, hän virnisti. ”Onko hän kivakin?” Tawa kysyi ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Matoro vilkaisi katonrajaa hieman kiusaantuneena. Miksi kaikkien piti tehdä siitä sellainen numero?
”On”, hän sanoi. ”Oletko varma, että tämä on tärkeää?”
”Tietysti se on”, Tawa sanoi. ”Täytyyhän minun olla perillä armaiden klaanilaisteni parisuhteista!”
”Mmh, niin kai”, mies myönsi. ”Tuota, aiotko kiusata minua tästä vielä vai onko sinulla jotain ajatuksia kysymyksestäni?”
”Oh, anna anteeksi”, Tawa nauroi. ”Yritän palata vakavempaan aiheeseen!” admin sanoi ja mietti hetken. ”Rakkaudella ja velvollisuudella on usein tapana törmätä.”
Nauru katosi nopeasti Tawan huulilta.
”Minä uskon, että meidän pitäisi aina seurata sydämiämme”, hän aloitti. ”Mutta aina se ei ole paras vaihtoehto. Joskus, kun ajat ovat mitä ovat, siitä voi olla meille haittaa.”
Hänen äänensä oli muuttunut haikeaksi.
”Joskus sydän tahtoo jotakin, mikä ei ole mahdollista. Minkä tavoittelusta koituu lopulta vain enemmän tuskaa.”
Hän epäröi hetken ennen seuraavia sanojaan.
”Se nuori tyttö minussa vuosien takaa haluaisi käskeä sinua seuraamaan rakkauttasi. Pitämään siitä kiinni, ettet vain kadottaisi sitä”, Tawa sanoi. Hän ei katsonut Matoroon, vaan naisen väsyneiden silmien katse liiti jossakin ei missään.
”Mutta se tyttö on saanut pettyä katkerasti ennenkin.”
”Niin minä olen ymmärtänyt”, mies vastasi hiljaa.
”En halua kertoa kenenkään puolesta, miten heidän pitäisi elää elämäänsä. Jos todella haluat neuvoni, se on tämä: älä hätiköi sydämesi kanssa. Oikeistakin syistä voi tehdä vääriä valintoja… ja sinusta olisi totta vie hyötyä täällä, Matoro.”
”Ymmärrän”, Mustalumi nyökkäsi hivenen pettyneenä, mutta ehkä ne olivat olleet niitä järjen sanoja, joita hän oli tarvinnutkin. Lopulta hän naurahti. ”Tämä taitaa olla tismalleen niitä Toa-haasteita, mistä meitä yritetään varoittaa.”
Tawa nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Niin taitaa”, hän vastasi mietteliäänä. ”Omien polkujen tekemisestä varoittaminen. Heikkoudesta varoittaminen. Rakkaudesta varoittaminen.”
”Niin, no. On niissä tarinoissa ajatuksensa”, Mustalumi vastasi.
”On”, Tawa myönsi. ”Mutta jokaisesta tarinastakin löytää tusina eri versiota eri opetuksilla. Tiedätkö, mieleeni muistui eräs rohkaiseva eteläinen Toa-legenda. Tai osa siitä. Pahoin pelkään, että tarutieto ei ole paras taitoni.”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Mistä se kertoo?”
”Viima ei koskaan saanut loppua omassa tarinassaan. Sanottiin vain, että toa oli kadottanut Kohtalonsa ja vaelteli ilman päämäärää… mutta olen tavannut version, joka oli paljon lohdullisempi.”
”Minä olen kuullut hänestä vain traagisia versioita. Turagallamme ei ollut hänelle onnellista loppua.”
”No, tämäkin on traaginen. Mutta siinä on hopeareunus, sanoisin”, Tawa kertoi. ”Päämäärättömänä maailmassa vaellellessaan Viima sotkeutui vielä kerran suuriin tapahtumiin. Kerrottiin, että hän tapasi Elämän Naamion etsijät. Että hän opasti ja auttoi sankareita näiden oman taipaleen alussa. Käänsi virheensä johonkin hyvään, vaikkei voinutkaan koskaan saada takaisin sitä, minkä oli menettänyt.”
Se oli selvästi kuulostanut runollisemmalta Tawan päässä, mutta sai luvan kelvata.
”Se… se on aika kaunis versio”, Matoro vastasi silti. ”Mahtoiko Kohtalo antaa uuden mahdollisuuden?”
”En tiedä Kohtalosta”, Tawa sanoi. ”Mutta ainakin hän antoi itselleen uuden mahdollisuuden. Ja minusta se on tärkeintä.”
”Mahtaakohan tämä olla niin vähän kerrottu versio”, mies mietti, ”kun se tekee kaiken väärin valinneesta varoittavasta esimerkistä jonkun, joka lopulta löysi tarkoituksen.”
Admin kohautti olkiaan. ”Tiedä sitten. Ehkä? Moni käyttää tarujamme omiin tarkoituksiinsa. Kenties ajatus armottomasta ja anteeksiantamattomasta Kohtalosta pitää väen paremmin kurissa ja nuhteessa kuin ajatus armahduksesta.”
”Mutta minä en halua elää niin kylmässä maailmassa”, salamatar lopulta sanoi haikeana. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän naurahti. ”Pahoittteluni, täällä minä vain jaan murheitani sinulle, vaikka tulit kysymään apua.”
”Ei se mitään. Kiitos neuvoista, Tawa. Ja ajatuksista”, Matoro sanoi lopulta hiljaa. ”Vaikka en tiedä, onko minulla vieläkään vastauksiani.”
”Onko meillä koskaan?” hän kysyi ja hymyili varovaisesti. ”On ilo olla avuksi. Ja mitä tulee pyyntöösi auttaa? Hyvä on, ole se soturi, joka haluatkin olla. Voit noutaa miekkasi moderaattoreilta. Sano, että käskin luovuttaa sen. Tai no, kirjoitan nopeasti jotain, kun Same kuitenkin haluaisi varmistaa asian minulta.”
Hän kirjoitti nopeasti jotakin, jossa suurempi merkitys oli admin-leimalla kuin itse tekstillä. Admin ojensi sen toalle.
”Tässä näin. Älä kiidä heti vaaroihin, Matoro.”
”En, neiti admin!” Matoro vastasi huvittavan virallisesti.
”Nähdään”, Tawa hymyili.
”Samoin. Ja kiitos vielä teestä!” mies hihkaisi vielä ovelta.
Viherkivien siipi linnaketta oli vain kivenheiton päässä administon omasta, joten Matoro päätti käydä sen kautta saman tien. Totta puhuakseen hän oli arkaillut hieman moderaattorien tapaamista… yleisten epäilyjen takia mutta myös siksi, koska jokainen vihreä kivi muistutti häntä Umbrasta.
Toan suureksi helpotukseksi Same ei näyttänyt olevan paikalla. Häntä ei huvittanut kohdata selakhin hyytävää katsetta pilaamaan päiväänsä. Sen sijaan oven avasi tuttu skakdi. Matoro päätteli modejen kokoustilan pöydällä olevan sotkun perusteella keskeyttäneensä juuri jonkin äärimmäisen tärkeän rikostutkinnan.
”Ai hei”, Bladis sanoi. ”Sinua ei olekaan näkynyt liikaa.”
Matoro tuli sisään. ”Joo ei”, hän vastasi. ”Keskeytänkö?”
”Kyllä, mutta ei minulla kyllä oikein ole hetkiä milloin et keskeyttäisi. Pirusti hommaa.”
Matoro yritti olla vilkuilematta eittämättä hyvin salaisia dokumentteja liikaa. Pikaisella vilkaisulla kyse näytti olevan jonkun petturitutkintaan liittyvän materiaalin läpikäynnistä. Sivummalta valvomon suunnasta kuului Paacon puhe, kun hän selvästi nillitti jollekulle puhelimessa.
”Voin kuvitella”, Matoro sanoi kävellessään Bladiksen perässä peremmälle. ”Kehen voit luottaa, kun et voi luottaa kehenkään.”
”Anteeksi?”
”Ei, se on vain… Kapura taisi sanoa sen minulle ensimmäistä kertaa? Se on vain hyvä lause”, Matoro virnisti.
”Niin, no, oletan että tiedät sepänkin olevan epäilty.”
Toa nyökkäsi. ”No, vietin tuossa yhden yön tämän päässä, enkä löytänyt häntä räjäyttämässä generaattoria.”
Bladis naurahti. Matoro ei ollut aivan varma itsekään, oliko tarkoittanut sen vitsiksi.
”Aika paljon merirosvoja tosin oli”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Mutta ei Feterroita…”
Bladis istuutui pöydälle reteästi. ”Pitää kysyä Visulta, onko se samaa mieltä”, Bladis sanoi. ”Siis ihan kaikella kunnioituksella, mutta et ole välttämättä paras tyyppi ottamaan kantaa petturijuttuun.”
”Joo, sori”, Matoro myönsi. ”Oli minulla asiaakin”, hän sanoi ja ojensi lapun adminilta. ”Saanko miekkani jemmastanne?”
Modeholvi oli ollut vielä joitakin viikkoja sitten uljas ja murtamaton, mutta oudon kaniolion halkaistua sen oven lainvalvojien oli pitänyt siirtyä pienempään lukittuun arkkuun. Se oli työnnetty vähän kiusallisesti vanhaan holviin, jonka ovea ei oltu vieläkään korjattu kokonaan. Ehkä siksi, että poliisivoimat olivat estäneet Klaanin parasta seppää työskentelemästä.
Mode vilkaisi lappusen enimmäkseen tavasta ja hädin tuskin kiinnitti siihen huomiota – Klaanin piirit olivat niin pienet, että moisesta asiasta valehteleminen olisi tuntunut melko typerältä. Hän kaivoi avainnipusta oikean instrumentin ja avasi lukon.
”Yksi kappale… miekan kahvoja? Hei, tämä on niitä, mitä Killjoyllä oli, eikö. Niitä, missä terä ilmestyy tyhjästä”, Bladis sanoi ja ojensi kuparinpunaisen miekankahvan.
”Joo. Ioniterä”, Matoro sanoi.
”Jännä väri. Ei ihan tavallisinta tyyliäsi.”
Matoro pyöräytti asetta käsissään. Hän ei ollut vielä koskaan oikeasti kokeillut sen käyttämistä.
”Sain sen… lahjaksi.”
”Metru Nuilta?”
”Joo.”
Bladiksen kasvoille levisi zakazinlevyinen virne.
”Siltä tytöltäkö?”
”Miksi pirussa KAIKKI tiesivät siitä?” Matoro parahti. ”Oliko Kapura kertonut siitä kaikille? Vai olivatko klaanilaiset vain niin kovia juoruamaan, että olivat palastelleet tiedot irti Metru Nuin uutisista? En yllättyisi, vaikka olisin seuraavan Klaanilehden kannessa näiden juorujen kanssa!”
Ei sillä, että Klaanilehden juoruilla olisi kovin korkeita standardeja. Mutta yleensä ne olivat pyörineet edes jonkun Tawan tai Umbran ympärillä…
Skakdia lähinnä huvitti toan purkaus.
”Joo siis Paaco on aika hyvä stalkkaamaan. Sillä on pari xialaista kanavaa joilta se seuraa suuren maailman uutisia. Et usko, miten paljon sinustakin liikkuu teorioita.”
”Onneksi Klaani on saarrossa. Muuten minulla olisi varmaan loputon jono jotain toimittajia perässäni”, Matoro vastasi kuivasti.
”No, sen siitä saa kun käy isoissa ja tärkeissä paikoissa. Vaikka kyllä Killjoykin on itselleen mainetta tehnyt.”
”Eikö teillä ole joku petturitutkinta tai joku?” Matoro vastasi pistävästi. ”Vai muuten vain liikaa vapaa-aikaa?”
”Hei, tämä on osa toimenkuvaa! Pitää seurata maailman tapahtumia. Tiedä, vaikka joku yllättäen alkaisi välittää meidän sodastamme täällä.”
Lauseen loppu kuulosti jopa katkeralta.
”Täällä oli myös tämä kello”, skakdi sanoi lopulta ja onki kultakellon Alinollahanskan alta. Matoro oli lähes unohtanut aikaraudan olemassaolon. Se muistutti häntä välittömästi Aft-Amanasta.
”Oh… se”, Matoro mutisi ja otti kultakellon. Sehän oli koko syy sille, miksi kani oli holvin kimppuun käynyt.
Toa avasi ajannäyttäjän kannen ja vilkaisi sen viisareita. Hänen melkein teki mieli kokeilla, olisiko niitä vääntämällä saanut jotakin ulos. Lopulta mies päätti jättää kellokokeet myöhemmäksi ja sujautti kultanauriin vyölleen ioniterän viereen.
”Älä huoli”, Matoro sanoi hiljaa, ”Emme ole tässä sodassa yksin. Tämä on tuhat kertaa monimutkaisempi peli kuin saatoimme käsittää.”
Bladis hörähti. ”Niin se varmaan on. Sinähän sen kai tietäisit. Minä olen ollut jumissa täällä linnakkeessa.”
”Hei, onneksi olet”, Matoro vastasi. ”Totta puhuakseni minulla on siitä hieman huono omatunto, etten ole ollut paikalla.”
”Kuinka niin? Eikö superasejahti ole mahdollisesti isoin pyssy, mikä meillä on?”
Matoron oli pakko hymähtää hieman moisille sanoille. Hän miltei kuuli itsensä. Paljon matalaäänisemmän ja hampaakkaamman itsensä.
”Se ei ole superase”, jään toa huokaisi katse maassa. ”Ei oikeasti.”
”Niin, no. Vissiin vähän huonostihan se meni”, Bladis myönsi hieman epävarmana siitä, mitä sanoa.
Matoro nosti päänsä. Vissiin vähän huonosti? Toan oli pakko naurahtaa moiselle kuvaukselle siitä henkilökohtaisesta helvetistä, josta hän oli selvinnyt. Vissiin vähän huonosti. Se sai kaiken kuulostamaan niin arkipäiväiseltä.
Onneksi se oli takana.
”Usko minua”, Matoro sanoi. ”Olen paljon mieluummin vain yksi sotilas armaassa linnassamme kuin taianomaisin soturiprinssi kaukana suuressa kaupungissa.”
Sää oli muuttunut synkeäksi hänen palatessaan huoneistoonsa. Avonainen ikkuna oli jäähdyttänyt koko huoneen hyytäväksi. Ehkä se olisi pitänyt muistaa sulkea.
Siinä ikkunalle tullessaan hän oli entistä varmempi tiestään. Se oli täällä, tuon alhaalla avautuvan rapukaupungin muureilla. Mitä pidempään hän sitä mietti, sitä selvemmin hän näki. Hänellä ei ollut enää Mielen silmää, ja silti hän näki kirkkaammin kuin milloinkaan sen kanssa.
Hänellä ei ollut tarpeeksi sydäntä hylätä kotiaan taas. Ei, vaikka kuinka haluaisi lähteä. Ei, vaikka halusikin enemmän.
… ei, vaikka pelkäsi kuollakseen, että siru, jonka oli jättänyt Xenille, osoittautuisi hänen suurimmaksi virheekseen. Ehkä vahkin sanat olivat valaneet häneen toivoa?
Klaani saisi pitää sotilaansa.
Ja siellä linnakkeen yläkerroksista ulos katsellessa hän avasi jälleen Arupakin kellon.
Se muistutti häntä hänen suurimmista virheistään – oli korkea aika laittaa se muistuttamaan häntä myös jostakin paremmasta.
Toa taitteli kaukaa tulleen valokuvan sen sisäkanteen. Vain hieman askartelua, ja joka kerta, kun hän avaisi sen, hän muistaisi, minkä tulevaisuuden puolesta hän taisteli. Hän muistaisi tarpoa eteenpäin, sillä sodan takana odotti parempi tulevaisuus.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä'”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Taivaalta käsin tukikohtaa oli mahdotonta erottaa Lehu-metsän puukatosta. Lehvistöjen alla kuitenkin oli täysi elämä päällä, sillä uutta verta oli saapunut.
”Enpä ole nähnyt moista ennen”, Omeran hämmästeli. Vahtikoiria johtava skakdi oli marssijoukkonsa kärjessä. Suurella maastoutetulla skakdilla oli vanha sodanaikainen kiväärinsä selässä roikkumassa ja ankea, kulunut kypärä päässä. Hänellä – kuten koko joukolla – oli selässä painavat pakkaukset täynnä ruokaa ja varusteita kaupungista.
Vain pieni osa tukikohdasta sijaitsi maan pinnalla. Enimmäkseen se oli rakennettu korkeiden puiden varaan – tai kaivettu maan alle. Se näytti erittäin vaaralliselta jollekulle, jonka jalat olivat pienen koiran kokoiset.
”Se johtunee siitä, pomo, ettei Zakazilla ollut näin montaa puuta samassa paikassa”, vastasi Omeranin vanha sotakaveri, Jauta. Hänkin oli sitä sukupolvea, jolta Zakazin ruutisirkus oli vienyt maun sotimisesta melko pitkäksi aikaa. Hän oli sen sijaan keskittynyt metsästykseen, ja sen näki hänen täplällisestä nahkaliivistä ja turkisvuorauksista. Hänellä ei sentään roikkunut kokonaista oravanhäntää päästä, mutta olkapäätä koristava burnakinkallo yritti ajaa samaa ajatusta. Ainakin se ei ollut hänen oman lajinsa kallo. Toisin kuin joillakin oudoilla tyypeillä.
”No ei”, Omeran myönsi ja pysähtyi suu auki.
Muutama tusina skakdeja kummasteli puutukikohtaa. Jos he eivät olisi osanneet odottaa sitä, he olisivat saattaneet helposti kävellä ohi. Vahtikoirat laskivat pakkauksiaan ja ehtivät odotella muutaman minuutin ennen kuin ylhäältä saapui väkeä. Sotilaita – tai pikemminkin sotureita – liikkui pitkin köysisiltoja ja -tikkaita. Jonkinlaista rahtihissiä vinssattiin alas mahtavan männyn runkoa myöden. Suurin osa väestä oli matoraneja, mutta joka lajin edustajaa kyllä löysi, jos vain osasi katsoa – mikä oli tietysti Bio-Klaanin puolustusjoukoille ominaista.
Vain osa vahtikoirista tunnisti punamustan toan ulkonäöltä, vaikka kaikki olivatkin taatusti kuulleet Toa Troopperin urotöistä. Välisaarten ampuja-ässä, tarkin silmäpari joka oli koskaan tarttunut jouseen. Mies joka pystyi leikkaamaan nazorakeilta tuntosarvia tuhannen metrin päästä. Toa, joka osasi ampua nuolen sisään nazorak-kiväärin piipunsuusta!
Troopperin tumman haarniskan väleistä sojotti oksia, ja kirkkain punainen oli maalattu ruskeammaksi.
”Terve, Omppu”, hän hihkaisi. ”Ja, uh, Vahtikoirat? Hyvä saada lisää väkeä, kun tavallisten asioiden lisäksi pitää etsiä Guardiania…”
”Löydämme kyllä Everstin”, Omeran vakuutti ja läimäisi Troopperia hartialle. Tukikohdan matoranit ja muut otukset ottivat reppuja ja lastasivat niitä hissiin.
”Sinäkö tuuraat häntä?” skakdi kysyi.
”No, Same on kai virallisesti pomo?” toa kertoi. ”Tai periaatteessa olemme suoraan modejen komennossa, mutta käytännössä Gee ja Tongu johti sotajuttuja… mutta nyt on vähän poikkeustilanne… sano mitä vain torakoista, mutta yhden asian ne osaavat meitä paremmin, ja se on hierarkia!”
”Ha!” Omeran sylkäisi. ”Kyllä me kostetaan niille ötököille Geestä ja Ämkoosta, huoli pois Etsitään ensiksimainittu ja ammutaan jälkimmäinen! Minun äijäni ovat tappelijoita henkeen ja vereen.”
Troopperi katsoi skakdirivistöä. He kyllä näyttivät sotilailta – ehkä paljon enemmän kuin hän tai hänen toverinsa. Ainakin heillä oli kokemusta sotilaana eikä vain soturina toimimisesta. Heillä oli vyöt ja kiväärit ja miekat ja ties mitä, sellaista tavaraa mitä Geelläkin oli. Heidän ilmeensä olivat synkät ja silmät katkerat. Joillakin oikeasti, ja useimmilla siksi, että muillakin oli.
”En tiedä, miten paljon tiedätte tilanteesta”, Troopperi aloitti koko joukolle. ”Mutta tämä ei tosiaankaan ole rintama. Tässä sodassa ei ole rintamia. Ei voi olla, koska on vain yksi armeija, ja se ei ole meidän.”
Se sai aikaan hieman hämmentyneitä katseita.
”Olen täysin rehellinen asiasta: torakat voittavat heti, kun alamme taistella rehellisesti heidän ehdoillaan.”
Troopperista oli kouliintunut yllättävän dramaattinen johtaja. Jonkun täytyi, kun Gee oli poissa.
”Joten me taistelemme likaisesti! Ensisijaisesti me tarkkailemme, raportoimme ja iskemme vain, jos voitto on selvä. Jokainen katkottu radiolinja voi hidastaa nazorakien päähyökkäystä päivällä. Jokainen partio, joka katoaa metsään, on kourallinen vähemmän torakoita, kun taistelemme linnakkeesta. Ja tällä hetkellä ennen kaikkea etsimme Guardiania.”
Muutama skakdeista huuteli kannustavia sotahuutoja. Suurin osa vaikutti vaitonaisilta.
”Arvon toa, onko metsässä paljon torakoita?” joku skakdeista kysyi. Hän vaikutti melko paljon nuoremmalta kuin muut joukossa. Skakdissa oli jotakin bladismaista, Troopperi mietti.
”Yleensä ei”, toa vastasi. ”Ne tietävät, että meillä on näiden puiden alla kotikenttäetu. Kun ne yrittävät savustaa meitä ulos, ne tulevat isolla joukolla. Kenraalimajuri Yksitoista – russakoista se, joka pinta-armeijaa käytännössä pyörittää – on melko harkitseva liikkeissään.”
Kenraalimajuri 011 – johti Nazorak-imperiumin pinta-armeijaa. Kovin paljoa enempää klaanilaiset eivät tienneet – tällä oli Pintaesikunta jossakin Kaya-Wahin tietämillä turvallisen etäällä sotatoimialueesta. Tämä oli korkea-arvoisin saaren pinnalla oleva upseeri… ja siksi toa yrittikin onkia kenraalimajurista irti kaiken, minkä tiesi. Mitä korkeampiarvoisia rataksia imperiumi menettäisi, sitä hitaammin niiden kone toimisi.
”Eikö metsässä ole muita vaaroja? Rahi-petoja kuten Zyglakeita?” joku toinen kysyi.
”Vähänlaisesti”, Troopperi vastasi. ”Ilmeisesti suurin osa niistä on paennut pohjoiseen, tai suolle. Meidän metsämme on ollut niistä melko hiljainen. Ehkä ne ovat meitä viisaampia, ja pysyvät kaukana tällaisesta.”
”Anteeksi vain, Jortekk, mutta zyglakit eivät ole rahi-petoja”, totesi Jauta, metsästäjäskakdi. Hän oli ollut päällikkö Omeranin rinnalla, mutta kääntyi nyt onnettomaan kysyjään.
”Zyglakit ovat majesteettisia hirviöitä! Jos joku näkee moisen olennon, haluan tietää siitä.”
”Sellaisen kallosta saisi taatusti pelottavan kypärän”, joku naurahti.
”Ajatelkaa, millainen miekka siitä nokasta tulisi. Ne hampaat totta vie sattuisivat”, virkkoi toinen. Pian skakdijoukko lähinnä vaihtoi ajatuksiaan raptoriväestä.
”Höntit, ettekö tiedä miten vaarallisia ne ovat? Ne ovat immuuneja plasmalle ja muille voimille.”
”Ne ovat olleet Klaanin vihollisia aina, hyvä että ovat poissa.”
”Tuttuni oli löytänyt kallon ja tehnyt siitä kanteleen.”
”Jos kohtaamme niitä piruja, lähden kyllä heti kotiin.”
Häsellys hiljeni, kun Jauta iski kiväärinperänsä kovaa maahan. Hän nousi seisomaan suuren kiven päälle voimakkaalla loikalla. Vihreä skakdi näytti suorastaan jättiläismäiseltä siinä seistessään.
”Miehet, olemme täällä METSÄSTÄMÄSSÄ!” hän huusi. ”Torakoiden kuoria tulemme saamaan kasapäin!”
Sotilaat huusivat. Torakoita he eivät pelänneet, eivät vielä.
”Kenties ripustamme sen säälittävän Gaggulabion kätyrien kalloja muureillemme ja otamme heidän hienot moottoripyöränsä sotasaaliiksi!”
Lisää huutoja. Monella heistä oli verivelkoja pohjoisen kenraalia kohtaan, eikä sisällissota ollut loppunut vielä kaikkien sydämissä.
”Mutta zyglakit, ne ovat tämän metsän kuninkaita. Uskokaa kun minä sanon, että ne ovat lähes yhtä vaarallisia kuin kotisaaremme tahtorakit. Zyglakit eivät ehkä ole yhtä massiivisen suuria ja kestäviä, mutta ne ovat saalistajista hirveimpiä! Ja niiden kallot, ne vasta aarteita ovatkin!”
Suuri skakdi veti esiin pitkän veitsensä ja näytti sitä kaikille. Matoranin kädessä se olisi käynyt miekasta pituutensa puolesta, ja sen hieman kaartuva pää teki sen tarkoituksen selväksi. Tämä oli veitsi, jolla nyljettiin nahka lihasta ja leikattiin liha luusta.
”Ja minä en tästä metsästä lähde ennen kuin olen nylkenyt mahtavan zyglak-soturin tällä veitsellä! En hitto vie lähde! Joten jos näette moisia otuksia, älkää pelätkö – vaan sanokaa niille, että metsämiehistä suurin, Sker-Korin Jauta haluaa kaataa heidät. Toa Suga varokoon, sillä tämä poika aikoo pistää vielä häntäkin paremmaksi!”
Moinen näytös oli omiaan inspiroimaan hänen yleisönsä vieläkin suurempaan intoon. Se olisi melkein yltynyt kuorolauluksi, ellei Troopperi olisi astunut väliin.
”Me yritämme pyörittää täällä salaista sissitukikohtaa, joten pienempää ääntä, kiitos”, toa huusi. ”Jatkakaa.”
Hän tuli hieman etäämmällä katselleen Omerannin luokse. Skakdijoukon tummanpuhuva johtaja näytti mietteliäältä ja hipelöi pientä leukaansa.
”Hän vaikuttaa suositulta”, tulen toa totesi.
”Pojat tykkäävät hänen elkeistään”, Omerann murahti.
”Et kuulosta itse järin innostuneelta.”
”Mmph. Hän ei ole sotilas”, Sota-Omppu sanoi. ”Hän on kuriton. Hyvä taistelija? Ehdottomasti. Sooloilija? Valitettavasti. Ja sellaiset tietävät monesti ongelmia koko joukolle.”
Troopperi hymähti. ”Taidan tietää muutaman sooloilijan itsekin. Valuvika meillä klaanilaisissa, varmaan”, hän sanoi. ”Etkö luota hänestä olevan tähän, mitä teemme?”
Omerann vilkaisi ympärilleen. Maastoon ja puihin kätketty leiri huusi järjestäytynyttä sissioperaatiota. Siitä näki, että sen tehneet kädet olivat saaneet oppia Vartijalta.
”Kyllä me pärjäämme. Meillä on tapana”, skakdi vastasi hiljaisesti. ”Kunhan et laita häntä tekemään mitään liian monimutkaista.”
”Ai kuten ketään muutakaan skakdia?” toa naurahti.
”Yritäpä itse käydä turnajaisia lohikäärmeillä. On kuule ihan itse keksimämme urheilulaji.”
”Se… se ei ole välttämättä taito, jota operaatiomme kaipaa. Mutta olet oikeassa!” toa myöntyi.
”Zakazista puheen ollen, mites Labion jäbät? Paljonko törmäätte niihin?” Omppu kysyi.
”Ei kovin usein”, tulen toa myönsi. ”Liekkimiehet eivät juuri partioi turhan päiten. Niiden tyyli on mennä isolla porukalla ja hyökätä johonkin pieneen kylään. Tai meidän kimppuun, jos saavat vihiä sijainnistamme.”
”Vihulaisia tai ei, ainakin niiden taktiikka on klassinen ja hyväksi todettu.”
”Hei, siinähän sinä!” tuttu ääni keskeytti Troopperin. Se oli Voyager, joka näytti siltä kuin olisi juuri ryöminyt koko Lehu-metsän halki. Varmaan olikin.
Voyager oli kaksikosta hiljaisempi. ”Troopperin varjo”, jotkut sanoivat hänestä. Ja se oli osuva kuvaus, sillä veljekset olivat erottamattomat – ainakin silloin, kun muut velvollisuudet eivät tulleet tielle. Viime aikoina tuliveljen keskittyessä johtamiseen tämän toveri oli toiminut hänen tiedustelijoittensa huippuna.
”En huomannut paluutasi”, tulen toa sanoi mutta nauroi pian. Hän iski nyrkkinsä veljensä nyrkkiin. ”Menihän kaikki hyvin?”
Mirukasvo vilkaisi skakdiin Troopperin vieressä kysyvästi.
”Oh! Hän on…” Troopperi aloitti.
”Sota-Omppu, täällä voittamassa sodan”, skakdi nauroi ja iski suuren kouransa Voyan hartialle. Siihen tarttui mutaa toan maastoutumisesta.
”No hyvä”, ilman toa nauroi. ”Alkoi jo vähän pänniä tämä!”
Voya kaivoi varusteliivistään nuhjuisen kartan, joka oli saanut hänen viimeisellä tiedustelumatkallaan tusinoittain uusia merkintöjä.
”Kuinka pitkällä kävit?” Troopperi kysyi ja polvistui itsekin.
”Niin lähellä Nui-Koroa kuin uskalsin”, Voyager kertoi ja näytti sormella reittiä, jonka oli kulkenut. ”Ne vartioivat vuoren suuntaan huomattavasti heikommin, eivät kai odota että koukkaisimme aina pohjoisesta… jätin Manun luolalle vähän tarvikkeita. Se oli sortumisesta huolimatta ihan hyvä piilopaikka. Pitää harkita tukikohdan perustamista sinne.”
Omerannille tuotti vaikeuksia tulkita nuhjuista karttaa, mutta veljekset selvästi näkivät siinä täysin samat asiat.
”Mitä nämä numerot ovat?” skakdi kysyi. ”Tai miksi niitä on kaksi.”
”Partioiden kokoja ja sitä, miten paljon niillä on tuliaseita”, Voyager selitti. ”Koska se kertoo paljon siitä, miten eliittiä paikalla on. Yksikin kokenut konekivääriryhmä voi muuttaa helpon tehtävän mahdottomaksi. Paras varustus on selvästi Nui-Koron ympärillä, mutta kauempana partioivat ovat huonommin varustettuja. Torakoilla ei ole selvästi tuliluikkuja tarpeeksi… mikä antaa meille usein edun. Vaikka Yksitoista on kyllä alkanut kasata aika isoa arsenaalia Suurkylään.”
”Todella tarkkaa tietoa”, Troopperi kommentoi ja keskittyi karttaan. Hänen päänsä prosessoi jo parhaita reittejä ja iskusuuntia sen pohjalta. ”Mitään uutta russakoiden puolelta?”
”No kuulin yhdestä uudesta, varmaan joku Yhdentoista lähettämä”, Voyager kertoi. ”Yksi russakoiden puolelle jäänyt matoran kertoi vänrikki 774:stä. Vissiin sama, jonka ryhmä tappoi Toworun ja vangitsi Darackin… no, sen porukka hoitaa nykyään partisaanijahtia Nui-Koron alueella. Varmaan siitä saa kiittää ylipäätään tiukempaa vartiointia. Oli todella vaikeaa luikahtaa Nui-Koron tasangolle huomaamatta. Ja monta maatilaa rajamailta oli poltettu, koska niiden asukkaat olivat auttaneet meitä. Että kyllä torakatkin tämän pelin pikku hiljaa oppii”, ilman toa kertoi.”
Troopperi huokaisi syvään. Se, että muut saivat kärsiä hänen päätöksiensä takia, oli ehdottomasti rankin osa johtajuutta, ja se oli pitänyt opetella lennosta.
”Ja no, kyllä mekin opimme”, Voyager sanoi ja laittoi kartalle pienen nipun nazorak-tuntosarvia. Irtonaisia. Niitä oli viisi tai kuusi paria.
”Yyh”, tulen toa irvisti. ”Eikö noiden kantaminen ole vähän outoa?”
”Hei, täytyyhän minulla olla jotakin, millä leijua”, le-toa virnisti. ”Ja haluan kuvitella, että nazorakit kertovat leiritulella kauhutarinoita toa-hirviöstä, joka leikkelee näiden tuntosarvet. Mitä olen huomannut, niin se kyllä sattuu niihin melko karzahnisti! En ole ihan varma, mitä kaikkea tuntoaisteja näihin liittyy, mutta aika harva on kovin onnellinen menetettyään nämä.”
”Niinpä kai”, Troopperi myönsi. ”Ei vain tunnu kovin… noh, sankarilliselta. Vaikka tiedänkin, että kauhun herättäminen vihollisissa toimii.”
”Meillä ei ole varaa kaihtaa keinoja”, Voyager sanoi synkästi. ”Sitä paitsi Toa-koodi ei päde sodassa.” Mitä hyötyä siitä sitten on, hänen olisi tehnyt mieli kysyä, mutta pysyi hiljaa. Kenelläkään heistä ei olisi siihen hyvää vastausta.
Matoro olisi toivonut kauniin unen jatkuvan edes seitsemän sekuntia pidempään, mutta jälleen yltyvä kipu hänen kaulassaan pakotti hänet takaisin harmaaseen todellisuuteen vähintäänkin nappaamaan uuden särkylääkkeen. Pään kääntäminen kellotaulua kohti sattui, joten se ei tuntunut sen arvoiselta. Onneksi pelkästä valon määrästä pystyi päättelemään, että taisi olla aamupäivä.
Hän oli käyttänyt edellispäivän enimmäkseen lukien. Okei, se outo juttu Japa Nuin tapahtumien selittämisestä oli vienyt pari tuntia… mutta muuten. Eräs ystävällinen hoitajatar oli viitsinyt hakea hänelle kirjastosta muutaman rakkausromaanin. Matorosta oli ollut hieman kiusallista pyytää niitä, mutta juuri sillä hetkellä hänen teki mieli lukea jotakin mahdollisimman ruusuista. Onu-matoran oli vain nyökännyt ymmärtäväisesti – vaikkakin vaati myöhemmin toalta nimikirjoituksen hiljaisuuden pantiksi.
Toa joi ja huuhtoi uuden Ibulol-tabletin kurkkuunsa vaimentamaan kivun. Pää täynnä romantiikkaa ja kipulääkkeitä syntyi ainakin kiinnostavia unia. Matoro ei ollut varma, laskettiinko se sekakäytöksi. Ja että oliko sillä edes väliä.
Vaikka joskus hyvät unet olivat kyllä vielä pahempia. Painajaisessa ainakin oli huojentunut, kun pääsi takaisin todellisuuteen. Hyviin uniin olisi vain halunnut jäädä.
♫ Senkö takia, että unissasi kuulet lauluni parhaiten?~ ♫
Niin. Ehkä se sitten on se syy. Vaikka Matoro tiesi Deltan olevan osa Naurua, hän ei osannut antaa sen häiritä liikaa. Delta oli yhtä lailla osa häntä.
Vaikka kyllä hän silloin tällöin jäi miettimään kaikkea, mitä oli loisista oppinut meriharakan opastamana. Delta vain oli hyvä kääntämään hänen ajatuksensa tärkeämpiin asioihin.
♫ Keskity vain unelmiisi, sotilaani~ ♫ ♫ Se on askeleista ensimmäinen~ ♫
Mutta kun unelmointi tuntui niin itsekkäältä ja epäansaitulta… Matorolla oli aivan liikaa korjattavaa ja takaisinmaksettavaa ja kaduttavaa, että hän olisi saanut haaveilla. Etenkin, koska hän niin usein haaveili kaiken taakse jättämisestä ja Klaanin hylkäämisestä rakkauden vuoksi… Eikö hän ollut jo juossut maailman ääriin mahdottomien ja vastuuttomien unelmien perässä? Eikö hän ollut polttanut sormensa niihin haaveisiin?
♫ Mieluummin polttaisit sormesi Xenin kuumuuteen~ ♫
Hiljaa, hiljaa, hiljaa! Miksei hänen alitajuntansa harakka voinut lakata muistuttamasta häntä! Matoro yritti tehdä kaikkensa keskittyäkseen kaikkeen muuhun kuin ajatukseen unelmaan Metru Nuille palaamisesta. Mihin tahansa muuhun!
Toa huokaisi. Delta oli aivan oikeassa. Hän oli luullut unelmoivansa maailmasta ilman pahuutta, jostakin sinisistä liekeistä syntyvästä puhtaasta utopiasta, kun todellisuudessa…
♫ Sinä vain haluat olla onnellinen~ ♫ ♫ Onko siinä jotakin väärää?~ ♫
Mutta se on niin itsekäs unelma! Hänellä on velvollisuus Klaania kohtaan!
♫ Haaveilet paosta yhtä kaikki~ ♫
Ei, Matoro halusi sysätä sen ajatuksen sivuun juuri nyt. Hän oli Klaanissa ja hänellä oli ensimmäistä kertaa viikkoihin tunne siitä, että hän kykenisi auttamaan kotiaan. Hän ei juoksisi, ei vaikka suloisin linnunlaulu niin hänelle sanoi. Hän oli kuunnellut päänsä ääniä aivan liian kauan… ja sitä paitsi hän oli luvannut Xenille, ettei antaisi niiden viedä häntä. Ja olisi epäkohteliasta rikkoa lupaus.
Vasta nyt hän todella ymmärsi, miten syvälle hänen sieluunsa Oraakkeli oli porautunut sanoillaan: ”Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Hän oli luullut salaisen, syvimmän minänsä olevan kuin Visokki: kylmä, selkeä ja valmis tekemään sen, mitä muut eivät uskalla. Valmis puhdistamaan maailman Nimdalla, jotta kaikki saisivat asua paremmassa maailmassa. Keinoja kaihtamatta, hinnalla millä hyvänsä. Kuusisiipinen serafi joka sataisi pyhää tulta pahan niskaan.
♫ Mutta et sinä ole sellainen, rakas~ ♫
Loisen linnunlaulu vastasi, ja Matoro kuunteli.
♫ Et sinä Rakentajaa uhmannut, koska halusit tuhota pahan~ ♫ ♫ Sinä vain halusit ystäväsi takaisin~ ♫
Aina oli Deltan viserrys samassa tahdissa hänen sydämensä kanssa.
♫ Et sinä sitä vain Kapuran vuoksi tehnyt, rakas~ ♫ ♫ Teit sen, koska halusit muistaa~ ♫ ♫ Muistaa, millaista on olla sankari~ ♫
Delta ei ollut enää sama valkea neito jonka hän muisti Aft-Amanasta: hän oli päivä päivältä lähempänä Matoroa itseään. Hän oli kuin kiiltokuva menneestä Matorosta, kirkkaasta ja puhtoisesta sankarista.
Vasta silloin Matoro tajusi, mikä naamio Deltalla oli kasvoillaan. Se oli kristallinen Cencord – kauniina ja ehjänä, otsan kolmas silmä kirkkaana ja loistavana. Vailla arpia tai synkkiä, murehtivia silmiä. Ja miten kodikas se olikaan harakan asua, turvassa siellä Matoron unelmien keskellä.
Kun Matoro katsoi niitä kasvoja, hän tiesi, että hän voisi luottaa niihin. Olivathan ne juuri ne kasvot, joihin hän halusikin luottaa.
Mustalumi havahtui ajatuksistaan, kun tohtori käveli paikalle toan toipumistilaan.
”Miten voit?” Kupe kysyi. Tohtori-toa näytti sangen vähän nukkuneelta. Hänen silmänympärykset olivat synkät, mutta tämän ryhti oli uupumuksesta huolimatta aina suora. Taisi osastolla olla kiireistä – toivottavasti mitään muuta ikävää ei ollut sattunut.
”Ihan hyvin”, Matoro myönsi. ”Vähän kyllä turhauttaa vain olla täällä tyhjän panttina.”
”Uskallakin nousta”, Kupe sanoi äänensävyllä, joka oli lähes uhkaava. ”Tai kaulasi pitää paikata uudestaan. Ovatko lääkkeet auttaneet?”
Toa nyökkäsi. Hän tajusi liian myöhään, että se oli huono idea, ja tuli palkituksi siitä kipeällä aallolla läpi kurkkunsa.
”Kaikesta parannusvoimasta huolimatta toipumista ei voi kokonaan ohittaa”, tohtori totesi. ”Vaikka tuo voimakivesi on kyllä melkoinen parannusväline. Niitä ei näe kovin usein. Mutta se korjaa kehoa kuitenkin vain pintapuolisesti, aivan kuten naamionikin. Erinomaista verenvuotojen tyrehdyttämiseen ja kudoksen korjaamiseen, mutta todellinen parantuminen vaatii aina aikaa. Kehoa voi kyllä parsia kokoon luonnollista nopeammin, mutta se vain hajoaa uudelleen, ellei sen anna levätä.”
”No, kauanko minun täytyy olla täällä?” Matoro huokaisi kärsimättömänä.
Kupe jopa naurahti hieman. ”Onko sinulla kiire jonnekin? Ymmärtääkseni voi tehdä ihan hyvää, jos joudut olemaan paikallasi vähän aikaa, Mustalumi.”
Matoro huokaisi periksi antaneena. Julma tohtori pakotti hänet toipumaan ajan kanssa – mitä tämä vielä keksisi? Pakottaisi hänet puhumaan ongelmistaan jollekulle?
”No, minun pitääkin tästä lähteä. Et usko, millainen sotku osastolla on. Radukow tulee melko pian juttelemaan sinulle”, Kupe sanoi ja poistui huoneesta lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkinen, hän oli todella järjestänyt Matorolle oikean ihka aidon psykologin?
Matorolla oli etäisiä muistikuvia Radukowista. Shasaali oli toiminut jo pidemmän aikaa sairasosaston sielunhoitajana, mutta se oli suurin piirtein kaikki, mitä Mustalumi osasi tästä sanoa. Ei sillä, että hän tarvitsisi ketään sielunparsijaa. Hänellä oli nukentekijöistä vain huonoja kokemuksia.
Aft-Amana oli näköjään pilannut sekä mielenterveyden että sen korjaamisen häneltä.
No, nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoa.
♫ Olet täysin terve, sotilaani~ ♫ ♫ Et sinä tarvitse puoskareita~ ♫
Matoro yritti sivuuttaa epäilynsä parhaansa mukaan – jokin tilanteessa sai hänet miettimään Arupakia, vaikka Aft-Amanan tilanne olikin täysin eri. Klaanin sairasosasto ei ollut täytetty tappajalinnuilla ja psykedeelisillä huumeilla. Vaikka se olisi kyllä tehnyt toasta vähemmän tylsistyneen.
Radukow täytti koko oviaukon sisään astellessaan. Shasaali oli tumma ja jykevä, ja hänen hartiansa olivat kuin Tongulla ikään. Matoro huomasi jokusen tatuoinninkin, sellaisen jotka olisivat sopineet paremmin puolilaillisen yökerhon portsarille kuin kaupungin arvostetuimmalle psykologille.
”Huomenia”, hän sanoi paksulla ja vakavalla äänellä. ”Olen Radukow. Ajattelin, että voisimme puhua hieman viime päivien tapahtumista.”
Shasaali istuutui tuolille toan pedin viereen. Hän näytti vieläkin massiivisemmalta siinä ihan vieressä – vaikka hänen massiivisuutensa oli enemmän sellaista pyöreää ja varmaa kuin uhkaavaa.
”Hei”, Matoro vastasi. ”Käytän telepatiaa, kun… no, varmaan tiedätkin.”
Shasaali nyökkäsi niin, että koko suuri pää pomppasi ylös. ”Kuulin Kupelta pääasiat”, hän sanoi. ”Mutta kuulisin ne mielelläni myös sinulta, Matoro.”
Se tuntui hieman hassulta, mutta toisaalta toa oli käyttänyt pitkän siivun edellispäivästään selostaakseen epämääräisen Japa Nuin seikkailun poliisille. ”No, tuota. Tämä on vähän pitkä juttu. Missä on monta sivuhaaraa.”
Matorolla ei ollut psykologiin aivan liikaa luottoa. Miten kukaan, joka ei ymmärtänyt Nimdan ja loisten luonnetta, voisi saada mitään selkoa hänen päästään? Psykologit olivat vain pappeja niille, jotka eivät olleet tarpeeksi vakuuttuneita elämän perusasioista…
… mikä, kun sen noin muotoili, taisi lukea mukaansa myös Matoron.
Matoro oli aloittamassa tarinaansa aivan liian kaukaa Metru Nuilta, mutta psykologi keskeytti hänet. ”Edellisyö, Matoro. Keskity edellisyöhön”, tämä sanoi.
”No… en tiedä, miten hyvin tunnet mielimatkustamisen, mutta…”
Shasaali virnisti hieman. ”Minulla on oma kokemukseni niistä. Sanotaanko, että en ole psykologi vain, koska olen lukenut kirjoja. Enkä asu täällä Välisaarilla Suuren Hengen selän takana vain, koska olisin halunnut tätä. Mieliseikkailu tai ei – anna minulle konkretiaa, Matoro.”
Selvä, konkretiaa. Matoro alkoi päästä jyvälle Radukowin tyylistä.
”Entinen ystäväni puukotti minua vieraan tietoisuuden ohjaamana. Hyvin vakavasti.”
”Ja miksi hän puukotti sinua?”
… se oli erinomainen kysymys!
”Minä… luulen, että se oli ainoa tapa, millä tämä tietoisuus sai voitettua minut. Hyökkäämällä kimppuuni todellisessa maailmassa.”
Radukow nojasi hieman eteenpäin. ”Ja miksei hän kyennyt voittamaan sinua muuten?”
”Koska hän ei saanut minua rikottua. En suostunut antamaan periksi.”
”Mikset?”
Shasaalin tyyli oli kuin taukoamaton kysymysten tykistökeskitys, joka ei antanut Matorolle aikaa kierrellä ja kaarrella.
”Koska… no, varmaan tiedät ainakin huhut. Että satutin ystävääni Metru Nuilla. Epäonnistuin pahasti. Tuotin pettymyksen kaikille. Halusin onnistua edes tässä.”
Shasaali nyökkäsi. ”Olen kuullut Metru Nuista kaiken tarpeellisen, kyllä. Sinä siis… halusit hyvittää väärät tekosi? Sitäkö hait, anteeksiantoa?”
Matoro hieroi leukaansa. ”Totta puhuakseni… en. Hän antoi minulle anteeksi… mutta ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa sitä, mitä tein. Sitä ei voi korjata.”
”Hänen anteeksiantonsa ei ole ainoa anteeksianto, jota saatoit etsiä. Haitko, Matoro, anteeksiantoa itseltäsi?”
”Ettäkö minä olisin… yrittänyt todistaa asioita itselleni?”
Kysymysmerkki lauseen perässä oli valhe. Matoro tiesi täsmälleen, mistä shasaali puhui. Ja niin taisi tietää tämäkin.
”Katarsiksen etsiminen on kenties luonnollisin tunteista, etenkin meidän kaltaisillemme rikkinäisille miehille”, Radukow sanoi jopa hieman surumielinen ilme kasvoillaan. Jos shasaalien kasvoilta nyt muita ilmeitä ylipäänsä pystyi tunnistamaan. ”Saavutitko katarsiksen haavoituttuasi? Tekikö se sinusta taas kokonaisen? Tuntuiko se hyvältä?”
Matoron oli vastentahtoisesti myönnettävä se todeksi.
♫ Älä väitä, ettet olisi nauttinut siitä~ ♫
Kapuran tulkinta ”tilien tasaamisesta” tuntui väärältä ja jotenkin… raadolliselta, mutta totta se oli. Hän oli saanut rangaistuksensa, jota oli kaivannut synneistään. Ja vieläpä sen kädestä, jota vastaan hän oli alun perin rikkonut. Miten runollinen Kohtalon polku olikaan?
”No… kyllä. Kyllä se tuntui”, Matoro myönsi.
”Ah, kiirastuli”, Radukow sanoi. ”Tähdenkehä. Сипериа. Rangaistus, joka polttaa pois väärät teot. Miksi niin monet uskonnoistamme haluavat meidän kärsivät korvaukseksi virheistämme, vaikka Suuri Henki voisi vain armahtaa lapsensa?”
Synkkä shasaali jatkoi kuin puhuen jollekin oudolla shasaalien jumalalle, hartaasti ja hiljaa.
”Koska meidän omatuntomme tuppaavat vaatimaan verta. Sillä tavalla olemme yksinkertaisia olentoja – jos meitä vastaan rikotaan, haluamme rikkojan kärsivän rangaistuksen. Jos itse rikomme, vaikka emme sitä myöntäisikään – jokin syvin omantunnon osa muistaa sen aina. Jokin kaihertaa mieltä, kunnes olemme saanut sen rangaistuksen, jonka kuvittelemme ansaitsevamme. Vasta sen jälkeen olemme vapautuneita, vaikka rangaistus olisikin itse itsellemme langettama.”
”Taidan tunnistaa tunteen”, Matoro sanoi hiljaa. ”Syyttävä omatunto osaa olla raskas.”
Vaikka se omatunto puhui Kapuran äänellä, sen kuorossa lauloivat Tiedon tornien epäonniset asukkaat.
”Se on vaarallinen polku”, Radukow sanoi murheellisena. ”Jonka tunnen aivan liian hyvin. Tunne siitä, että kaikkien tekojesi jälkeen et ansaitse mitään hyvää… miten suljet itse kaikki ovet parempaan tulevaisuuteen, koska et halua uskoa saavasi mennä niistä.”
”Tuota, jos se on okei, minua kiinnostaisi kysyä… taidat puhua nyt omasta kokemuksestasi, etkö vain?”
Shasaali nyökkäsi. ”Olen tehnyt monta virhettä elämäni aikana. Steltiläiset vankilat ovat tuttuja. Moni vitsailee minulle, että surussa vellominen olisi lajilleni tavallinen olotila, mutta sen olen jättänyt jo kauas taakseni. Rangaistus saattaa tuoda hetkellisen katarsiksen, mutta todellinen sielun parsiminen vaatii anteeksi antamisen.”
”Se… se vain on niin vaikeaa”, Matoro sanoi hiljaa.
”Eivätkö kaikki valinnat, joilla on merkitystä, ole?”
Toa nyökkäsi. Niinhän ne taisivat olla.
”Mutta sinä olet pahimman yli, Matoro. Sinä onnistuit siirtymään syyllisyydestä sen korjaamiseen. Osaatko kertoa, mikä oli se hetki, kun valitsit toisin?”
”Siis se hetki, jolloin päätin korjata kaiken?” Matoro kysyi.
”Ei. Moinen hetki on luultavasti liian suuri ollakseen vain yksi. Mikä oli se hetki, kun myönsit, että kenties sinä voit päästä syyllisyytesi yli. Mikä oli se ripaus uskoa, jonka löysit?”
”Minä…” Matoro aloitti. Se vaati ajatusten järjestelemistä. Kapura oli kyllä antanut hänelle anteeksi jo sinä viimeisenä iltana Metru Nuilla, mutta se oli kaukana todellisesta muutoksesta. Oliko se ollut, kun Tawa oli vakuuttanut hänelle, että kaikki oli okei, ja että Klaani hyväksyisi hänet kaikesta huolimatta? Ei, hän oli vellonut syyllisyydessä vielä viikkoja sen jälkeen. Eihän hän ollut vielä toissapäivänäkään kestänyt nähdä Kapuraa.
”Se oli sellainen… roolipelisaari”, Matoro kertoi varovaisesti. ”Täynnä ystäväni luomuksia. Ja hän on… aika luova persoona.”
”Ahaa”, Radukow sanoi. ”Ja mitä tällä ’roolipelisaarella’ tapahtui?” hän kysyi.
”Yritin pelastaa sen… kaikki ystäväni luomukset sieltä. Kai sen kaiken näkeminen sai minut tajuamaan jotain sen tärkeydestä.”
”Konkretiaa, Matoro. Sinä kyllä tiesit, että hän oli luova persoona. Mitä sellaista opit, mitä et tiennyt aiemmin? Mitä ystäväsi alitajunta oli sinulle luonut?”
… Matoro oli kyllä tunnistanut monet niistä roolipeleistä, ainakin epämääräisesti. Kapura oli selittänyt hänelle Valaistusnaatin juonen läpikotaisesti. Mutta oli siellä saarella ollut aivan uusiakin asioita…
♫ Oletpa sinä suloinen, kun kiertelet ja kaartelet~ ♫
Hyvä on, hyvä on. Oli Matoron se myönnettävä. Vaikka sanan ”Xentoro” sanominen ääneen tuntuikin joka kerta yhtä typerältä.
Mutta jostakin hämmentävästä syystä Matoro päätyi palaamaan ajatuksissaan Xentoroon uudelleen ja uudelleen. He eivät olleet juuri puhuneet aiheesta Kapuran kanssa, mutta jotenkin sen oudon vahkin olemassaolo oli kaikkein kiinnostavin yksityiskohta koko seikkailusta. Ei Punainen mies loisineen eikä edes Kapuran mielenterveys… vaan se yksi ainoa ajatus, joka koski suoraan häntä itseään.
”Hän oli kirjoittanut roolipelin matkastamme Metru Nuille”, Matoro aloitti. ”Satiirisen. Ihan hänen tyyliään, käsitellä ikäviä asioita huumorin keinoin. Kaikki toverini olivat siellä kärjistettyinä versioina itsestään, mutta tiedätkö, mikä minä olin? Minkä hän oli kirjoittanut petturista, joka oli päätynyt satuttamaan häntä?”
Radukow risti kätensä. ”Kerro sinä, Matoro.”
Äh, typerä Kapura, miten sepän outo romanttinen visio oli jäänyt Matoron päähän yhtä sitkeästi kuin mikäkin loinen. Toa yritti unohtaa parhaansa mukaan, mutta se ei ollut kovin helppoa. Miksi kaikki muistutti häntä naisesta meren takana?
”Versio minusta oli… noh, nimeltään Xentoro. Jossa Xen on yksi kiva tyttö jonka tapasin Metru Nuilla. Joten Xentoro on vähän niin kuin…”
”Ymmärrän. Laiva, vai miten sitä sanotaan”, Radukow sanoi.
Matoro nyökkäsi hieman kiusaantuneena. Kapura olisi varmaan sietämättömän tyytyväinen nähdessään, miten nolostuneeksi hänen kynänsä tuotokset Matoron saivat.
”Joten mitä tämä ’Xentoro’ sinusta kertoo?” Radukow kysyi lopulta.
Toivottavasti koko loppukeskustelu ei ole Xentorosta, Matoro toivoi.
♫ Mutta sehän on mieliaiheesi, rakkaani~ ♫
”No… oma tulkintani on, että kaikesta huolimatta Kapura halusi minulle hyvää. Ja että hänestä oli hedelmällisempää kirjoittaa minusta jokin onnellinen ja kiva versio, kuin korostaa niitä kammottavia virheitä, joita tein…”
”Ah, mikä anteeksiannon manifestaatio”, Radukow sanoi. ”Sekö sai sinut antamaan kaikkesi?”
”Kyllä… sen jälkeen tein kaikkeni. Ja se kai toimi, kun… noh, Kapura on ihan kunnossa.”
”Hmm”, Radukow mietti. ”Onnistuitko antamaan itsellesi anteeksi, Matoro?”
Matoro ei osannut vastata heti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiemurrellut psykologin kovan mutta kuitenkin ymmärtäväisen katseen alla.
”… en tiedä”, toa myönsi. ”Ehkä? Ainakin vähän? Kyllä minä silti edelleen koen kaikesta huonoa omaatuntoa…”
”Se on vain tervettä”, Radukow nyökkäsi ja risti kätensä mietteliäänä. ”Vaikutat ajatelleesi melko paljon viime päivinä. Itsereflektio on hyvä merkki.”
”No, täällä on ollut aikaa…” Matoro myönsi ja vilkaisi sivupöydällä olevaa pinoa romanttisia pokkareita. Hän toivoi, ettei Radukow kysyisi niistä.
”Älä ole liikaa omien ajatuksiesi parissa. En voi kirjoittaa sinulle reseptiä sosiaalista kanssakäymistä, mutta luotan, että järjestät sitä itsellesi omatoimisesti. Koska sinä piru vie tarvitset muita. ”
Radukow nousi ylös, mutta ei lähtenyt aivan vielä.
”Ja tätä seuraavaa en sano psykologina vaan kanssaklaanilaisenasi: sinua tarvitaan, vaikka et itse uskoisi niin. Vaikka et itse haluaisi antaa itsellesi anteeksi, me muut haluamme. Luuletko, että se paha mitä teit, olisi Klaanissa jotenkin poikkeuksellista? Me olemme utopia, joka on rakennettu rikollisista ja epäonnistujista. Mutta jos me jäisimme murehtimaan sitä, olisimme voineet jättää koko linnakkeen rakentamatta.”
Se… se yllätti Matoron hieman. Shasaalin ääni ei ollut enää se sama jämerä ja ammattimaisen neutraali, vaan tulinen. Intohimoinen.
”Ja sinä olet monelle vieläkin syy, miksi he ylipäätään ovat täällä. Minun neuvoni? Jos sinun tarvitsee todistaa itsellesi jotakin ansaitaksesi anteeksiantosi, ryhdy taas siksi toaksi, joka loppu Klaani uskoo sinun joka tapauksessa olevan.”
”Minä… minä yritän”, Matoro sanoi. ”Sitä on vaikea joskus muistaa. Että siitä huolimatta mitä minä tiedän teoistani, suurimmalle osalle täällä… noh, taidan olla edelleen aika korkealla jalustalla.”
”Niin taidat”, Radukow sanoi. ”Ja se jalusta on edelleen tuolla. Sinun itsesi pitää vain kiivetä sille uudelleen.”
Se kyllä pisti Matoron hiljaiseksi. Melko ilmiselvältähän se tuntui – mitäpä suurin osa väestä Matoron synneistä tiesi. Ja vaikka tiesikin, Klaanissa hän oli tismalleen oikealla paikalla, sullottuna samaan linnakkeeseen muiden epäonnistujien kanssa.
”Onpa se huojentava ajatus”, Matoro sanoi hiljaa. ”En… en väitä uskovani siihen vielä täysin… mutta se nyt on vain soimaava omatuntoni. Mutta lupaan yrittää!”
”Katsokin, että yrität”, Radukow sanoi yllättävän lämpimästi. ”Mutta jos et pääse murheistasi eroon, tule juttelemaan. Tiedän, se on vaikeaa ja pelottavaa teille suurille sankareille, mutta ehkä tämän keskustelun jälkeen ymmärrät, miten paljon tästä on apua.”
”Myönnän”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”No… lupaan pistäytyä vielä. Vaikka sinulla on varmaan aika kiire Klaanin kollektiivisen mielenterveyden kanssa.”
”Loputon työsarka”, shasaali sanoi. ”Mutta eiköhän minulta aina aikaa liikene. Näkemisiin, Matoro Mustalumi!”
Matoro heilautti kättään poistuvalle psykologinkorstolle. ”Näkemisiin”, hän sanoi hiljaa, yllätyksekseen ihan oikealla äänellään. Eikä se edes sattunut kovin paljoa.
Harakan laulu kaikkosi Matoron korvista hänen havahtuessaan todellisuuteen. Hän… hän oli elossa? Toa ei ollut aivan varma, mikä osa yöstä oli ollut unta ja mikä todellisuutta… mutta paksu side hänen kaulansa ympärillä vihjasi siitä, että ainakin osa yön kivusta oli ollut totta.
Nousseet auringot paistoivat vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Kirkas valo poltti hänen verkkokalvojaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt oikeat auringot ensimmäistä kertaa vuosiin.
Muistikuvat aamuyöstä alkoivat kirkastua etenevän aamun myötä. Hän oli herännyt huutaen kivusta ja vuotaen verta. Hän muisti usvaisesti Snowien kietoutuneena ympärilleen ja… Jäätutkijan silmät täynnä huolta ja päättäväisyyttä. Kupen rauhoittavan ja tasaisen äänen. Hälinän hänen ympärillään… ja polttavan, piinaavan kivun, joka ei ollut hellittänyt vieläkään täysin. Vahva lääkitys onneksi muutti sen enemmänkin vain hiljaiseksi muistutukseksi kivusta kuin aktiiviseksi tuskaksi.
Puhuminen ja pään liikuttaminen sattui, mutta mitään vaaraa ei kuulemma ollut, oli tohtori kertonut. Kunhan toa vain olisi hiljaa eikä liikkuisi paljoa hetkeen. Kupe oli ollut siinä hyvin selkeä. Ja Kupe ei ollut mies, jolle Matoro olisi halunnut väittää vastaan.
Kuulemma hänen äänensä palautuisi kyllä, eikä pisto ollut rikkonut mitään, mikä ei paranisi. Hänen pitäisi vain olla hiljaa, mikä oli tietysti hirvittävä koettelemus Matorolle. Miten hän ikinä voisi olla puhumatta kaikille ympärillään?
Siinä hän sitten makasi, sairasosaston sängyssä numero neljä. Pöydällä hänen vieressään oli hänen teleskooppisilmänsä ja vesilasi. Osasto oli hiljainen.
Milloin tahansa muulloin kielto puhua ja liikkua olisi ollut hänelle pahinta piinaa, mutta juuri nyt Matoro päätti nauttia toimettomuudesta täysin siemauksin. Aiempina päivinä hän oli oppinut inhoamaan yksin omien ajatuksiensa kanssa jäämistä, mutta ensimmäistä kertaa sitten Metru Nuin kuuli hän päässään vain ajatukset, jotka koki omakseen. Hän tunsi olonsa… rauhalliseksi.
Rakentaja oli väittänyt, että kykenisi poistamaan loisia. Pora oli rikkonut hänestä jotakin, mutta Matoro ei ollut aivan varma siitä, mitä se tarkoitti. Hälläkö väliä, jos hänellä oli kerrankin rauha. Epäilevä enkelikuiske oli kaikonnut, ja tilalla oli vain kaunis linnunlaulu. Ja se oli suloista, sillä se lauloi hänelle juuri sitä laulua, mitä hän halusikin kuulla.
Vaikka Deltan laulusta pitikin, hän kyllä kuulisi mielellään muistakin. Jäätutkijasta ja Kapurasta ja Visokista. Toan pää oli täynnä kysymyksiä. Olivatko muut kunnossa? Oliko Kapura kunnossa? Olivatko he onnistuneet pelastamaan tämän? Ja miten keskustelu ylipäätään toimisi, kun hän ei oikein voinut puhua?
Kenties hän voisi käyttää Suletua kommunikoimiseen, Matoro mietti käteviä puhumisen korvikkeita. Ainakin Visokki ja Manu mielijuttelivat sujuvasti. Potilas oli juuri pohtimassa, mitä kaikkea takojalta kysyisi, kun hän kuuli tuttuja ääniä oven takaa.
”… oletko koskaan edes nähnyt nazorakia?!” toa kuuli Jäätutkijan tutun äänen kivahtavan.
”Minähän katson sinua koko ajan”, vastasi kuivasti joku, jonka Matoro tunnisti välittömästi erääksi näsäviisaaksi ex-merirosvoksi. Luojan kiitos, Kapura kuulosti olevan kunnossa.
”Viisastelusi tuskin auttaa, kun OIKEA nazorak-armeija marssii Klaaniin folttamaan fajasi!”
Kiistely päättyi, kun aamuvuoroon tullut matoranhoitaja ohjasti sisään tutun kaksikon: Kapuran ja tämän perässä kulkevan itsensä vaatevuoren alle verhonneen hyönteisen.
”Hyvää päivää”, tervehti toa. ”Joko kaulasi on aukottomampi?”
Matoro katsoi viisastelijaa pistävästi. Ei niin pistävästi, että se olisi lävistänyt valtimoita, mutta melkein.
”Hhh-hhei”, hän yritti vastata, mutta sai aikaan vain heiveröistä pihinää. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa voimakkaammin. Tervehdyksensä hän kyllä sai sanottua, mutta pistävä kipu kaulassa ei tehnyt siitä erityisen miellyttävää.
”Ehkä minun pitää yrittää tätä”, hän mutisi ajatuksiaan ilmoille himmeästi hehkuvalla Suletulla. ”Kuuletteko minut?”
273 nyökkäsi. Matoron telepaattisen äänen kuullessaan hän saattoi erottaa sen taustalta epäselvää mutinaa ja hiljaista kuiskailua. Yksittäisiä sanoja ja kesken jääviä lauseita. Se oli kaikkea muuta kuin Visokin tai Manun tarkkaa ja selkeää telepatiaa.
”Ensiksi, kuinka voit? Toiseksi, kannattaako meidänkin kommunikoida mielten välityksellä…?” ”Ei, koska teidänkin ajatuksiinne keskittyminen tekisi tästä minulle paljon vaikeampaa. Minä mikään suuri telepaatti ole.”
“Siis… tarkoitin että loiset eivät tartu.” “Ah. Siitä ei tarvitse murehtia, kun käytän vain kanohia”, Matoro sanoi, nousi istumaan sängyllään ja sai siitä palkkioksi pistävän kivuntunteen kaulassaan. ”Ja voin kai ihan hyvin, kiitos kysymisestä. Paranen kuulemma entiselleni nopeasti. Minulla on ollut vakavampiakin vammoja. Ja Kupe on vain paras tässä.”
Hän piti pienen tauon, jonka aikana muut saattoivat edelleen kuulla Suletun etäisen kohinan. Se oli niitä hetkiä, kun kukaan ei oikeastaan keksinyt mitään sanottavaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Kukaan ei tiennyt, mistä aloittaa.
”Kapura”, Matoro sanoi lopulta ja katsoi toaa. ”Haluatko kertoa, mitä pirua oikein tapahtui. Kuka karzahni on Rakentaja? Tiesitkö sinä hänestä?”
Kapura näytti rehellisen hämmentyneeltä.
”… mikä Rakentaja?”
Voi ei. Oliko Kapura menettänyt muistonsa kaikesta huolimatta? ”Rakentaja. Se… metallihäiskä, joka saarnasi täydellisyydestä. Joka ilmeisesti hallitsi kehoasi? Hänellä oli kone, joka, tuota, söi sinun muistojasi. Etkö muista vai etkö tiedä, mistä puhun?”
”Ööh”, Kapura sanoi. ”En… en ole ihan varma, miten minun kuuluisi tietää siitä, että joku… hmm, syö jollain koneella muistojani?”
”Okei, totta. Tuota, tiedätkö lainkaan, mitä me mielessäsi teimme? Et?” toa kysyi varovaisesti, mutta hänen epävarmasta Suletu-yhteydestään saattoi kuulla selkeästi nimen ’Xentoro.’
”Toivottavasti hankitte tietoa siitä loisesta”, vastasi Kapura, ”mutta taisitte myös vakoilla tulevia roolipelejäni. Ette sitten hiisku mitään, koska seuraava kampanjani –” ”Olisiko Jouera tutumpi nimi, Kapura?” kuului yhtäkkiä Makuta Nuin ääni kaikkialta ja ei mistään.
Seppä hätkähti. ”Tuota… tuttu nimi, kyllä. Hänkö… hänkö oli päässäni?” ”Jouera”, makuta maisteli. ”Hän ainakin joskus oli Jouera. Hän kuvittelee leikanneensa irti kaiken, mikä oli Joueraa, mutta ei ole siinä todellisuudessa onnistunut. Mutta sivuseikkoja – tässä vaiheessa haluan kysyä, että onko nyt hyvä mieli, kun tilit on tasattu? Matoro puukotti sinua selkään, ja sinä puukotit Matoroa kaulaan.”
”Selvästi oletat, että kaula ja selkä ovat hyvin samanlaisia objekteja”, huomautti tulen toa. Matoro vilkaisi tätä lähinnä närkästyneenä siitä, miten kylmästi toa koko kysymykseen suhtautui. ”Enkä ole myöskään ihan varma, voidaanko minua itseäni laskea jälkimmäisen aktin suorittajaksi. Mutta, ööh, muuten joo, ainakin minun puolestani… tilit on tasattu.”
”Tuota”, Matoro aloitti ja yritti olla ajattelematta ajatusta tilien tasaamisesta. Ihan kuin sen kaltaisilla asioilla voisi edes vitsailla tai niitä voisi laittaa vaakakuppiin. ”Oletko kunnossa, Kapura? Sinä… et kärsi muistinmenetyksestä tai mitään?”
Seppä mietti hetken. ”Onpa muuten vaikea kysymys vastata. Ei ainakaan tunnu siltä, että mitään oleellista olisi poissa… mitä nyt mielikuvat pyörittämästäni kampanjoista ovat hieman… sumeita.”
Jäätutkija seurasi keskustelua sivussa. Oliko kaikki taas Kapuran mielimaailmassa kunnossa? Olivatko mieliversiot Arbousta, Taripista ja Tawasta taas elossa? Tulen toa ei kuitenkaan vaikuttanut tietävän heistä mitään.
”Tuota… sinä olet oikeasti kirjoittanut Xentoro-nimisen hahmon?” Matoro ei kyennyt enää pidättelemään uteliaisuuttaan. Hänen kysymyksensä taustalta saattoi kuulla ”Ei Xen tunnu lainkaan tuolta!”
”Kaikista maailman asioista sinä protestoit tuossa luomuksessa nimeä?” hämmästeli Kapura. ”Hei, onhan se vähän laiskaa, mutta niin on nimien kääntäminen väärin päinkin.” ”E-ehkä meidän täytyy puhua tästä joskus yksityisesti. Kuten myös aika monesta muusta asiasta, kuten… loisista.”
”Loisista voimme minusta puhua jo nyt”, tokaisi Kapura. ”Mitä saitte selville? Kai sentään jotakin?”
”Saimme”, Matoro vastasi. ”Visokki sai vielä enemmän, sillä hän oli meitä pidempään päässäsi. Me saimme tietää lähinnä, että… niitä on paljon ja kaikkialla. Ja sinun loisesi teki parhaansa auttaakseen meitä.”
”Miksi se niin olisi tehnyt?” kysyi Kapura epäluuloisesti. ”Rakentaja… tai siis Jouera halusi poistaa sinusta kaiken. Meriharakkasi oli selvästi sitä vastaan. Hän… hän oli jotenkin liittynyt muistoosi Taripista. Uskon, että loinen oli vilpitön. Hän jopa näytti meille, kuinka laajalle hänen kaltaisensa ovat levinneet”, Matoro selitti. Harakan ääni helisi hänen ajatustensa taustalla.
”Mitä loiset tekevät?” seppä kysyi ilmeettömästi. ”Mikä on niiden tarkoitus?” ”Kenties Visokki sai tietää jotakin siitä”, jään sotilas kertoi. ”Me emme ehtineet tutkimaan loisia paljoa, sillä Rakentaja oli paljon vaarallisempi – tai ainakin akuutimpi – uhka.”
”Okei, pitää puhua hänen kanssaan”, Kapura sanoi. ”Mutta, ööh, villi veikkaus: Punainen mies ei lähettänyt hallitsemattomasti leviävää epidemiaansa kimppuumme ollakseen kiltti.”
”Meriharakka sanoi sellaisia asioita, kuten ’Syvä nauru felastaa nekin, jotka eivät sitä ansaitsisi’ ja ’koska se on heidän farhaakseen’…” volitakiin verhoutunut nazorak totesi hiljaa.
”Syvä nauru on kiero protosorsa, joka teeskentelee ajavansa muiden parasta, kun todellisuudessa olette vain nappuloita hänen laudallaan”, pohjoisen noita tuhahti närkäsytyneenä ja otti luennointiäänensä. ”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä, kun puhut henkilöstä, joka on levittänyt salaperäisen ja muka harmittoman verkkonsa kenties satoihin onnettomiin pääkoppiin.”
Kelvin huokaisi väsyneesti: ”Toistin vain, mitä ne olennot väittivät…”
Makuta Nui ei tietenkään hyväksynyt vastaväitteitä vähemmän kehittyneiltä elämänmuodoilta: ”Nämä olennot, Kelvin hyvä, ovat vain kappale ajatusta, jota Nauru levittää päästä päähän, kunnes kaikki uskovat siihen. Moiset parasiitit ovat aivan yhtä luotettavia kuin mies itsekin.”
”Tämäkö… tämäkö oli sen linnun suunnitelma?” Kapura sanoi hiljaa. ”Tietenkin se mainitsi kaikista tartutetuista juuri Matoron. Se tiesi, että lähettäisin hänet tutkimaan asiaa ja… ja… ja että hän olisi… taivuteltavissa.”
”Nytkö tässä onkin kyse minusta?” Matoro parahti. ”Jos loisesi ei olisi kutsunut meitä, Rakentaja olisi tuhonnut mielesi, Kapura. Se teki sinulle palveluksen!”
”Kyllä minä sen tiedän, että Avde hyötyy minusta elossa”, sanoi Kapura. ”Me viisi viatonta tuhlaamme Klaanin poliisivoimien aikaa samalla, kun oikea petturi työskentelee varjoissa.”
”Ei sinun minulle tarvitse vakuutella syyttömyyttäsi!” Matoro parahti. ”Minä haluan tietää, kuinka paljon sinä tiesit tästä Jouerasta. Jätitkö jotakin kertomatta, mitä kenties tiesit? Kapura, joku kontrolloi sinua! Miten niin muka loinen on se, mihin meidän pitäisi keskittyä!”
”Kuten sanoin, nimi oli tuttu”, sanoi Kapura, ”ja siihen se sitten loppuukin. Loinen oli syy siihen, että ylipäätään menitte sinne, joten kaipa minulla nyt on oikeus tiedustella saamianne tietoja? Ihan hauskaa, jos tuhositte siinä sivussa jonkun ilkimyksen mielestäni, mutta minulla ei tosiaan ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen henkilö siellä majaili.”
Turhautunut Matoro haki hetken sanoja. ”Tajuatko sinä, että me kaikki riskeerasimme henkemme pelastaaksemme sinut tältä ’ilkimykseltä.’ Me emme olisi välttämättä heränneet koskaan, etkä välttämättä sinäkään! Minä luulin, että sillä, mitä teimme, olisi jotain väliä sinulle, mutta… olet aivan kuin Visokki. Loinen, loinen, loinen, aina vain loinen ja Punainen mies!”
”Suo anteeksi, jos en suhtaudu tarpeeksi tunteellisesti johonkin, josta kuulin viisi sekuntia sitten. Loisen takia te sinne menitte –”
Mustalumi huokaisi. ”Anteeksi. Minä haluaisin luottaa siihen, mitä sanot. Oikeasti haluaisin”, hänen katseensa kävi lattiassa. ”Mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Mitä sinä sitten epäilet?” tiedusteli Kapura. ”Että järjestin teidät tahallani Joueran kynsiin? Jos joku teitä houkutteli mieleeni pahoissa aikeissa niin se loinen, joka varmasti tiesi, että minussa oli joku ulkopuolinen.”
”En minä tiedä, mitä ajatella sinusta. Anteeksi. Joku kuitenkin miltei tappoi minut sinun kehollasi”, jääsoturi kertoi hiljaa. ”Haluan vain sinun tietävän, että tein parhaani sinun pelastamiseksesi… ja koska et huomaa mitään outoa, se kai toimi.”
”Niin veikkaisin minäkin”, sanoi Kapura ja vilkaisi kelloa. ”Hmm, minulla on pian eräs… tapaaminen. Ei mitään erityisen tärkeää, mutta ajattelin silti mennä. Nähdään pian uudestaan, Matoro.”
Nopeasta poistumisesta hieman pettynyt toipilas heilautti kättään. ”Nähdään”, hän sanoi hiljaa.
Oven kolahdettua kiinni 273 tuhahti. ”Kusifää…”
Matoro virnisti ja veti itseään rennompaan asentoon. ”Hänelläkin on ollut aika vaikeaa”, hän vastasi vaitonaisena. ”Älä ota sitä henkilökohtaisesti.”
273 puristi puuskassa olleet kätensä nyrkkiin. Kumihanskat nirskuivat. Hän ei ymmärtänyt miten tulen toa kehtasi olla niin välinpitämätön Matoroa ja heitä muita kohtaan. Varsinkin, kun Matoro oli yöllä käynyt niin lähellä kuolemaa. Lopulta 273 vain huokaisi ja hieraisi silmiään naamionsa takaa.
”En ehtinyt kysyä… mitä ylifäätään tafahtui? Minä… minä fäädyin kai Rakentajan mieleen, minkä jälkeen heräsin.”
”Sitä meidän pitää kysyä Visokilta”, Matoro vastasi. ”Minä heräsin pian sen jälkeen, kun Visokki heitti sinut Rakentajaan.”
Hän piti lyhyen tauon.
”Olit muuten mahtava siellä… jäätutkija? 273? Piru, hankkisit itsellesi nimen, nuo eivät tunnu kovin luonnollisilta. Oikeasti, pärjäsit loistavasti.” ”Mutta hänellähän on nimi!” Manu huudahti väliin. Siinäs kuulit, Kelvin! Et tarvitse enää sarjanumeroa.”
”Kelvin”, Matoro kuiskasi niin kovaa kuin pystyi ilman, että sytyttäisi kurkkunsa tuleen. ”Kelvin on kiva. Sopii sinulle.”
”Äh… no voitte te minua siksi kutsua, jos tahdotte”, Jäätutkija huokaisi nolostuneena. ”Ja… enfä tiedä ’mahtavasta’. Aika mönkään kaikki lofulta meni…”
”Ei, se ei mennyt mönkään”, Matoro sanoi. ”Kapura on edelleen se ärsyttävä ja omahyväinen itsensä, joka ei olisi edes tiennyt vaarasta, jossa oli, ellemme me olisi onnistuneet. Se meni aika tiukille, totta, mutta olit korvaamaton, Kelvin.”
Matoro arveli nazorakin hymyilevän naamionsa takana. ”Kuinka söpöä”, Manu totesi ivallisesti.
Matoro korotti psyykkisesti ääntään. ”Olit korvaamaton, koska joku meni kuolemaan ennen kuin taistelu edes alkoi. Manu, mitä pirua tapahtui? Luulin, että sinä olisit ollut perillä näistä jutuista!” ”Sinun jos kenen pitäisi tietää, Matoro rakas, kuinka helppoa on heikolta näyttävän vihollisen aliarviointi. Arkkienkelin taistelun luulisi opettaneen.” ”Hah, minä sentään upotin sen pirulaisen! Sinä nyt aliarvioit jokaisen vihollisesi, sillä olethan kuitenkin itse Suuri Makuta.” ”Tiedätkö, ketä en aliarvioi?” Manu tuhahti. ”Punaista miestä.” ”Ihan vakavissani siis, olen vähän hämmentynyt siitä, mitä sinulle tapahtui”, Matoro vastasi. ”Estikö sinua palaamasta se sama asia, minkä takia me emme voineet herätä? Vai kuoleeko mielessä oikeasti vain, jos pää tuhoutuu?”
”Se, mitä koitte kokevanne Kapuran mielessä, ei tietenkään ollut se, mitä siellä todella tapahtui. Todellinen tilanne oli paljon abstraktimpi, ja Joueralla oli koneeseensa parempi hallinta, kuin niissä mielen ja täysin puuttuvan ruumiin voimissa voisi olettaa. Visokin yhteyden katkettua olisin voinut palata vain… noh, sanotaan vaikka, että perinteisin keinoin.”
”Silti, minusta on todella viihdyttävää nähdä sinun joskus häviävän niin surkeasti”, Matoro naurahti. ”Kerrohan, asustatko nykyään täyspäiväisesti Kelvinin päässä, vai voinko milloinkaan puhua tälle ilman, että sinä salakuuntelet kaikkea?” ”Hmmph, jos tahdotte kahdenkeskistä aikaa, niin voin minä sitä teille järjestää.” ”Hyvä tietää”, toa vastasi. 273 katseli vuoroin häntä ja katonrajaa hieman kiusaantuneena olemaan vain sivustaseuraaja keskustelussa.
”Tuota, mitä aiot tehdä sitten, kun olet farantunut?” nazorak kysyi lopulta, kun mielidialogi taukosi pitemmäksi hetkeksi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Jotakin Klaanille hyödyllistä, kaiketi”, hän vastasi. ”Kenties liityn Troopperin ja muiden kanssa rintaman suunnalle. Enemmän minusta siellä olisi hyötyä kuin täällä linnakkeessa.”
”Okei”, 273 nyökkäsi. Hän kohotti peukalonsa osoittamaan ylös. ”Manu kertoi minulle juuri, että olemme lähdössä… matkalle. Emme varmaan näe hetkeen.”
”Matkalle?” toa kohotti kulmiaan. ”Kyllä, kalareissu on tiedossa”, Manu keskeytti. ”Enempää emme voi kertoa, koska muuten joutuisin paljastamaan parhaiden apajojen sijainnin.” ”Vai niin”, tuumasi toipilas. ”Itsehän ajattelin tyytyä vain kalastamaan jonkun, joka saisi käteni kuntoon… se tuntuu aika symboliselta ensiaskeleelta elämäni kuntoon laittamisessa” ”Olisi sääli, jos Kelvin tässä sattuisi olemaan insinööri, mutta meillä on vähän kiire.” ”Oh? Tarkoitatko, että hän saattaisi osata auttaa tämän kanssa?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Tai siis, Kelvin. Osaatko?” hän kääntyi hieman kiusaantuneena nazorakin itsensä puoleen, joka näytti positiivisesti yllättyneeltä huomioiduksi tulemisesta.
”Eeeh… Kybernetiikka kyllä luonnistuu. En ehkä tässä ajassa pysty autenttista kättä tekemään, mutta ainakin siihen asti että saat vakituisemman… miksei sinulla jo ole proteesia?”
Jään toa mietti hetken sanojaan. ”Minä, tuota… se on pitkä tarina. Kai minä olin niin itsepäinen ja pakkomielteisesti todistamassa jotakin itselleni, että moisen hankkiminen olisi tuntunut tappion myöntämiseltä…” Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän myönsi sen ääneen niin selvästi. Mitä enemmän Matoro mietti asiaa, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä. ”Ja siis, jos sinulla kerran on kokemusta… onko liikaa pyydetty, jos katsoisit, mitä voit tehdä käteni kanssa?”
273 tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kuivasi. Hän pelkäsi, että tuottaisi toalle pettymyksen. ”Minä… minä yritän farhaani.” ”Hyvin sinä taatusti osaat”, Matoron oli pakko rohkaista. ”Ainakin se on jotakin mitä olet esimerkiksi oikeasti opiskellut, toisin kuin mikään tältä yöltä.”
”Haha, niin… ehkä paremmin kuin nazorak-armeijan komentaminen. Tuon tekeleeni sinulle ennen kuin lähdemme.” ”Kunhan siinä ei vierähdä viikkoa sentään!” Manu kivahti kärsimättömänä. Kelvin painui silmin nähden kasaan kommentista.
”Kiitos etukäteen!” Matoro jätti makutan huomiotta. ”No, onnea matkaanne. Puhutaan joskus pidemmin, Kelvin! Vaikka sitten, kun voin oikeasti puhua.”
”Tuota, hei sitten”, 273 sanoi vielä lähtiessään. Hän sulki oven perässään, ja Matoro jäi jälleen omien ajatuksiensa pariin… mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuteen se ei häirinnyt häntä.
Tawa ei yleensä muistanut painajaisiaan herättyään, mutta hänen oli vaikea kadottaa mielestään kammottavaa liharuumista, joka oli varastanut viattoman kehon ja sanat. Hän ei muistanut tarkkaan, kenen keho olennolla oli ollut tänä yönä. Ei Koobeen. Jonkun, josta Tawa välitti, kuitenkin. ”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet.”
Ne olivat niitä unen jälkeen ajatuksiin nousevia kohtia, kuin toimittajan nostoja unen huippukohdista. Tai muiston. Oliko niitä mahdollista erottaa toisistaan? Tuskin. Painajaiset olivat Tawalle tuttuja, vaikka hän ei yleensä jäänyt miettimään niitä. Ehkä hän oli vain tavallista herkemmässä mielentilassa, kun Totuuden tapaaminen häiritsi häntä niin paljon.
”Oletteko miettinyt, mitä maailmalle tapahtuu, jos te häviätte? Hi hi hi!”
Mikä muka tämä Totuus oli heidän tulevaisuuttaan ennustamaan? Juuriadminilla oli aivan tarpeeksi huolehdittavaa ilman mitään kosmista sykliä. Koobeen tila ei ollut juuri parantunut välikohtauksesta, eikä kukaan oikein osannut sanoa, mikä auttaisi. Ainakin hänellä oli paras mahdollinen sairaalahoito, mitä Klaani pystyi tarjoamaan.
Sellaisiin pieniin konkreettisiin asioihin keskittyminen oli pakollista, jos halusi pysyä järjissään. Kaiken sen sotkun keskellä auttoi, jos keskittyi ongelmiin, joita pystyi ratkomaan, eikä murehtinut suurta maailmaa. Se ei murehtimalla paranisi.
”Tuomitset kaikki muutkin, hihi!”
Koobeen tuskaiset hihitykset vaimenivat usvan lailla pian heräämisen jälkeen. Tawa vaelsi tuttua rataa keittämään teetä ja venytteli yön kankeutta pois. No, puoliksi nukutun yön. Hän raotti sinisiä verhoja ja totesi, että auringot hädin tuskin sarastivat. Niiden punainen kajo lepäsi horisontin takana kaukana idässä. Niin kauan kuin auringot paloivat, hän saattoi olla varma, että maailmaa oli vielä horisontin takana. Niinkin yksinkertainen kuin ajatus oli, se antoi hänelle ripauksen toivoa.
No, osan yöunista saattoi aina korjata teellä. Ja Nöpö näytti nukkuvan heidän kummankin edestä. Vai heidän kaikkien kolmen? Peilitär mitä luultavammin valvoi Tawan huoneessa aivan yhtä paljon kuin hän itsekin. Toimisto oli muuttunut Tawalle yhä enemmän kodiksi. Väliaikaiseksi tarkoitettu nukkumajärjestely toimiston sohvalla oli muuttunut melko kiinteäksi. Pitkästä työhuoneasumisesta kertoivat myös toan hieman kipeät hartiat, joita hän yritti vetreyttää odotellessaan teen keittymistä.
Admin poltti kielensä ensimmäiseen unenpöpperöiseen hörppyyn. Hänen pitäisi keksiä itselleen jotakin tekemistä loppuyöksi. Muuten hän vain murehtisi asioita, joita ei voinut muuttaa. Synkkyys tuli niin helposti takaisin mieleen, kun ei ollut mitään muuta sitä peittämään. Etenkin yksin yöllä.
Parempi… parempi keskittyä niihin konkreettisiin pieniin asioihin. Joihin hän voisi oikeasti vaikuttaa. Niin, Klaanin jokapäiväiseen pyörittämiseen. Tawa kurottautui ottamaan kukkakuvioisen muistivihkonsa ja selasi kaikkia tulevan päivän menoja. Valtuustoedustajan tapaaminen, vierailu evakkojen kanssa, joitakin kirjeitä eteläisiin kyliin… Yksikään sanoista ei tarttunut hänen verkkokalvoillensa. Hän vain ajatteli Geetä ja Visokkia ja kaikkia muita. Hän ei ollut puhunut kummankaan kanssa liian pitkään aikaan, ja mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä enemmän se kalvoi häntä. He saattoivat kuolla päivänä minä hyvänsä, eikä hän edes ollut oikeissa puheväleissä vanhimman ystävänsä kanssa? Joku nuorempi Tawa olisi ollut jo tehnyt tilanteelle jotakin.
Missäköhän Gee oli, Tawa huomasi ajattelevansa katsellessaan pohjoisen hämäriin metsiin. Hän halusi ajatella, että skakdi nukkui kömpelönä myttynä jossakin pusikossa. Hiiltynyt nuotio säteilisi viimeisiä lämmön aaltojaan hänen poskelleen. Naisen oli pakko hymyillä mielikuvalle… mutta virne valui pois pian, kun realisti rapuneidon päässä muistutti häntä siitä, että Guardian ei välttämättä koskaan palaisi.
Admin kankesi ikkunan auki ja yritti virkistyä kylmästä yö-ilmasta. Kaupunki alapuolella näytti niin hiljaiselta. Joku olisi voinut sanoa sellaisen tornista alas katsomisen tekevän johtajasta koppavan, mutta Tawalle se tarkoitti vain kaikista murehtimisen taakkaa, kun jokainen vilkaisu ulos muistutti häntä välittömästi hänen vastuunsa painosta.
Eipä hän olisi silloin nuorena ymmärtänyt, mihin asemaan vielä päätyisi, Tawa mietti ja katseli alas. Hän yritti saada mieleensä hallitsijoita, jotka olisivat pysyneet toiveikkaina optimisteina loppuun asti. Hän ei keksinyt ketään. Tai ainakaan ketään, jonka loppu ei olisi ollut traaginen. Valtakunnat aina söivät perustajansa. Eivätkö he sanoneet, että Metru Nuinkin idealistisin turaga oli ollut sama, joka oli epäonnistunut pelastamaan kaupunkia sisällissodalta? Ajatus kammotti Tawaa kenties enemmän kuin vieraan hyökkäyksen uhka. Hän ei haluaisi nähdä Klaanin repivän itseään kappaleiksi sillä tavalla… ei, hän ottaisi mieluummin vaikka sitten nazorak-saappaat marssimassa Adminaukiolla. Ainakin he voisivat kaatua periaatteistaan kiinni pitäneinä. Toa jopa hymähti hieman huomatessaan, miten syviin vesiin oli jälleen kerran päätynyt. Hänen ei sitten kannattaisi antaa velloa näissä asioissa yksin, eihän?
Kai Totuuskin oli yrittänyt sanoa sitä. Että he eivät olleet Kohtaloidensa hallitsijoita, vaan kaikki oli jo säädetty. Se ei ollut ajatus, johon Tawa olisi ikinä halunnut uskoa, mutta hän oli huomannut jääneensä miettimään sitä useammin ja useammin. Visokki oli ollut niin vakuuttunut siitä, että he olivat vain Avden pelinappuloita. Totuus oli väittänyt heidän olevan Kohtalon pelinappuloita. Nazorakit tekivät parhaansa rajatakseen heidät tiukasti laudalleen ja viedä heidän liikkumavaransa.
Mutta valkoinen kuningatar ei suostunut olemaan vain pelinappula jonkun pöydällä. Ei, vaikka se olisi tehnyt kaikesta niin paljon helpompaa. Helpompaa sulkea silmät kamalilta asioilta. Ei, Tawa, et olisi voinut tehdä mitään auttaaksesi heitä. Kohtalo heidät tappoi, et sinä. Julma shakkimestari heidät tappoi, et sinä.
Ehkä Visokkikin ajatteli niin. Avden syyttäminen kaikesta yksinkertaisti maailmaa. Se tarjosi kasvot, joita syyttää.
Tawalla ei ollut ainoitakaan kasvoja, joita syyttää maailman ongelmista. Hänen demonillaan ei ollut ollut kasvoja.
Auringot olivat miltei nousseet horisontin tasalle. Sarastus merellä oli kaunis. Tee oli kylmennyt ikkunalaudalla. Tawa joi sen silti loppuun. Hänkin oli hieman kylmissään siinä avoimen ikkunan ääressä seisomisesta. Syksyn hyinen merituuli ei ollut erityisen armeliasta yöseuraa. Hän sulki ikkunan ja oli juuri kaatamassa itselleen lisää teetä, kun havahtui huutoihin.
Harvan pitäisi olle vielä hereillä, saati sitten huutaa… ja huudot olivat läheltä. Liian läheltä… Tawa lähti muutamin juoksuaskelin toimistostaan ja paikansi pian huutojen suunnan… ja ne olivat selvästi Snowien avunhuutoja. Hetkinen, miksi?
Ne tulivat taukohuoneesta. Miksi siellä olisi ollut ketään tähän aikaan yöstä? Äänestä kuului puhdas paniikki. Tawa juoksi käytävän päähän ja tarttui ovenkahvaan. Hän väänsi siitä avatakseen.
Tilanne, jonka Tawa sisällä näki, ei saanut häntä tuntemaan itseään tervetulleeksi.
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.
Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.
Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.
Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.
Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?
”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.
Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”
Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.
”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”
Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.
Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.
Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.
Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.
Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.
Äpärät
Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.
Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.
Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.
Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.
Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.
Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.
”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.
”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.
”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”
”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”
”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.
”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”
”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.
”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.
Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.
”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”
”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.
”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”
”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.
”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.
”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.
”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”
Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.
Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.
”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.
”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”
”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”
”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”
Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.
Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.
”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.
Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.
Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…
Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.
Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.
Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.
Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.
”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.
”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.
”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”
”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.
Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.
”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.
”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.
”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”
”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”
”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”
Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.
”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”
”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”
Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.
”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.
”Se… mikä?”
”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.
Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.
”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”
Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.
”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.
”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.
”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.
”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”
”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.
Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään
Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.
”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.
Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.
”Noudan itse, kiitoksia vain.”
”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.
”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.
Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.
Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.
”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”
”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.
”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”
”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.
Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.
”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.
Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.
Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.
”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”
Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.
”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.
Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.
Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.
Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…
”Niin tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? Se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja alkoi sitten tietenkin vähän liian kovaan ääneen voihkimaan siellä ja siitähän se niiden rumpali, tiedäthän, se sellainen soittaja joka lyö sellaisia pyöreitä juttuja puisilla kepeillä, niin hän sitten tuli siihen paikalle ja kysyi häneltä, että onko hänellä aiempaakin näyttelijäkokemusta ja Hatakuhan meinasi pyörtyä siihen paikkaan, kun eihän hän ollut arvannut, että pääsee kuvauksissa ihan puhumaankin heille ja siitähän se soppa sitten syntyikin, kun se tuottaja luuli, että Hataku voi huonosti ja pyysi sitten niitä harjoittelijoita siellä tuomaan jotain kylmää juotavaa ja ne molemmat sitten lähtivät siitä paikalta etsimään vesipistettä, mikä on minusta vähän kummallista, että sellaista ei ollut siellä studiossa paikan päällä, mutta sitten toisaalta kun miettii niin monestihan noilla soittajilla on kyllä omat vesipullot mukanaan, niin ehkä niitä ei siellä kuitenkaan tarvita. No mutta kuitenkin se kitaristi oli siinä sitten jo ihan pöllämystyneenä, vaikka onkin sellainen ronski ja Hatakua nolostutti siinä vaiheessa jo niin paljon ja hän sitten minulle tuolla takahuoneessakin mainitsi, että hän ei siinä vaiheessa enää ilennyt huutaa niitä harjoittelijoita takaisinkaan, joten hän sitten tavallaan… tiedätkös, ’näytteli’ olevansa oikeasti huonovointinen ja joo kyllähän hän sitten jälkeenpäin sanoi, että olisi pitänyt vain olla rehellinen, mutta sitten taas, näyttelemäänhän hän oli sinne kuitenkin mennyt, niin ei se minun mielestäni nyt niin paha juttu ollut! Mutta kyllähän siinä väkisinkin kuvaukset sitten myöhästyi, mutta ei kuitenkaan liian pahasti, vaikka sitä vettä pitikin siinä sitten hörppiä. Tarwe se oli, Tarwe! Se Hatakun poikaystävä! Mutta niin, olivat ne sitten kuitenkin saaneet kuvattua koko jutun ja olethan sinä varmaan sen lopputuloksen nähnyt, kun se silloin tuolla isoilla näytöillä oli silloin pari vuotta sitten… vai olitkos sinä täällä vielä silloin? Katsos kun en yhtään muista, kun se oli sitä aikaa, kun me muutimme tämän postitoimiston kanssa, kun mehän olimme ennen vanhaan tuolla lähempänä rantaa, mutta kun ne tilat kävivät vähän ahtaaksi, kun väki täällä alkoi tilaamaan noilta muilta saarilta vaikka mitä, ja tässä nyt vain sattui olemaan tällaiset tilat ja melko isot varastotilatkin niin tähänhän me sitten tulimme, mutta se oli kyllä sellainen hässäkkä, että huhhuh ja en ole ihan varma muistanko kaikkia uusia saapujia niiltä ajoilta. Mutta hei sinäpä näytät siltä, että sinullahan on kaikki siinä valmiina, että ei kun hyvää päivänjatkoa vain ja käy meillä uudestaan… vaikka hassuahan tänne on tulla, jos ei ole pakettia noudettavana, paitsi tietenkin jos olet sellaista lähettämässä! Tai kirjettä, sellaisiakin me teemme! Mitäköhän minä edes höpisen, kyllähän sinä tiedät, että posti toimittaa kirjeittä, mutta minulla tiedätkö, lähtee aina välillä vähän rönsyilemään nämä tarinat, mutta ei se mitään, kun onpahan ainakin tekemistä. Ainakin näissä väleissä, kun ei ole muita asiakkaita, vaikka kyllähän sinäkin tavallaan olet meidän asiakas, mutta katso tässähän sitä tutustutaan jos vaikka joskus törmätään jossain tuolla kaduilla, niin moikataanhan sitten! Äläkä välitä, jos en ihan heti huomaa, kun minulla on tapana uppoutua välillä vähän omiin ajatuksiini vähän niin kuin eilen, kun lähdin täältä ja se ihana hattupäinen mies oli käynyt täällä ja ai, miten se vannoi tästä paketista olevan sinulle valtavasti hyötyä, ja miten hän olisi seuraavaksi menossa tapaamaan ’Tuhoutumatonta Miestä’! Ai kun sekin kuulostaa jännittävältä! Hänen elämänsä on varmasti todella upeaa, kun on aina jotakin jännittävää tekemistä ja muuta sellaista. Ja sinäkin kyllä näytät vähän sellaiselta tyypiltä, jolla on jännittävää tekemistä… ja sinun varmaan pitäisi olla tekemässä jotain sellaista ja… öh… mitäköhän… mitäköhän minun pitikään olla sanomassa…”
Dinemin tarina keskeytyi hänen oma-aloitteiseen hämmentyneisyydestä kumpuavaan hiljaisuuteen. Peelo seisoskeli hänen edessään, paketti yhä sylissään postineitoa silmiin tuijottaen. Oli, kuin kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut antanut Dinemin puhua loppuun. Viimein, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, postineito ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”Jotain Hatakun uudesta poikaystävästä, Tarwesta”, Peelo lopulta vastasi. Dinem vain pälyili hämmentyneenä ympärilleen.
”Niin… niinhän minä taisin…”
”Noh, kiitoksia kuitenkin”, Peelo vielä nyökkäsi kohteliaasti ja astui viimein takaisin koleaan syysilmaan Klaanin jo nyt huomattavasti vilkkaammille kaduille. Dinem jäi hämmentyneenä raapimaan kanohiaan. Hän oli onnistunut jotenkin kadottamaan kokonaan jutun juurensa. Häntä pelotti, että se jäisi nyt vaivaamaan häntä koko loppupäiväksi. Kun postineito vilkaisi seuraavan kerran toimiston ikkunasta ulos, Peelo oli kadonnut jo kauas ja Dinemkin marssi lopulta takaisin takahuoneeseen ilman pienenintäkään hajua siitä, mitä hän oli ennen androidin saapumista ollut tekemässä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Ilmiselvää liikettä havaittuaan hän päätti vain marssia sisään. Yhdestä pienestä välietapista ei olisi mitään haittaa ja Peelo epäili vahvasti, että raudan toan luona vierailemisella saattaisi olla positiivisia vaikutuksia hänen tutkimustyölleen.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Hämärästi valaistu huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oli jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle tarpeeksi kovaäänisesti havahduttaakseen takahuoneeseen livahtaneen raudan toan huomion. Pian raskaat askeleet lähestyivät häntä ja takahuoneen ovi narahti hitaasti auki. Haukasvoinen toa laahusti yhä hieman alakuloisen näköisenä paikalle monilinssinen visiiri oikeaa silmäänsä peittäen. Vekotin värähteli eteen ja taakse Peeloa tarkkaillessaan, mutta lopulta raudan toa sai pakotettua kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Näin nopeastiko muutitkin mielesi”, Seran ihmetteli ja pyyhki ruskeaa nahkaessuaan enimmistä metallinpölyistä. ”Ei lainkaan tapaistasi.”
”Kuljin lähistöllä ja ajattelin kysyä mielipidettäsi”, Peelo vastasi melkein rehellisesti ja nyökkäsi katseellaan kohti pöydälle asettamaansa romukasaa.
Raudan toan silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla laatikon sisältöä tutkaillessaan. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran päätyi vain työntämään kätensä laatikkoon. Vähän aikaa toisistaan irronneita osia hämmenneltyään hän äkkiä päätyikin irvistämään ja ottamaan samalla melkoisen harppauksen taaksepäin.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on pommi…”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten laatikkoon, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Ainakin luulen, että sen on ollut tarkoitus olla. Suurin osa tuosta pohjalla olevasta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Näytti siltä, kuin maailman suurin paino olisi pudonnut raudan toan harteilta. Seran tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä varmaan vain kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oli nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Se on peräisin siitä palaneesta hotellista Huonolta Satamakadulta. Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas ottaa askeleen lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken lauseen pöydän yli häntä tuijottavaan androidiin. ”Ajatteletko samaa kuin minäkin?”
”Kenties jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin vain tuleen.”
Seran nyökkäsi Peelon täydennykselle. ”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin.”
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin Totuuden äänen Klaanin kaduilla kuullessaan. Tai, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Joo? Joo! Tuota, minne sinä menet?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä Zeruelin tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo jopa hieman yllättyi, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”No mutta sehän on DJ Peelo!” hihkui Paacon jo selvästi useamman kahvikupin voitelema ääni. ”Mitä suosikki-roboboyolleni mahtaakaan kuulua näin koleana syysaamuna?”
”En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä sanoit”, Peelo myönsi. Hän ei myöskään ollut kovin tyytyväinen siitä, että Paaco kutsui häntä yhä artistinimellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero viiden sisältö meinasi hypätä työtuoliaan kuluttavan moderaattorin kurkusta takaisin kuppiin. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? No hittolainen. Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti jättäen mainitsematta Paacolle kokonaan sen, että hänen päässään Maja Hotellin palon ja Totuuden etsiminen olivat aivan ehdottomasti yksi ja sama asia.
”No siis, joo, hei. Kaipa minä voin tutkia ne nauhat vielä kerran”, Paaco ymmärsi jo, mitä Peelo oli häneltä pyytämässä. ”Ja hyvä mies laita nyt vaikka joku sormi korvallesi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole korvia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai viisi”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut ainoa, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin asiat visusti poissa hänenkin olemassaolemattomilta korviltaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perse… ei kait se nyt voi… Ei, ei se vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari, jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi vähän oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen vähän päissäni’ -tavalla, eikä silleen ’räjäyttelen hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan vähän sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa aika täsmälleen kuvailemasi kokoista puista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perse”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”Ei ainakaan näin poikkeusaikana. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman… voi saamari nyt. Tiukka vasen, tiukka vasen nyt!”
Peelo ei epäröinyt sekuntiakaan ja teki työtä käskettyä. Hän teki tiukan käännöksen kohti Admin-aukiota ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Se saamarin peltipirkko kuuntelee radioitamme!” Paaco ähkäisi turhautuneena ja samalla hetkellä Peelo ymmärsi jo, mistä oli kyse. Admin-aukiolla, noin 20 metriä Peelosta pinkoi valkoinen, keltasilmäinen androidi. Sekin pysähtyi, mutta vain sekunniksi. Kahden koneen katseet kohtasivat ja sitten takaa-ajo oli jo alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä konteilla suljettua, mutta Peelon ketteryydellä nopeasti ylitettyä oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua ylittäessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kolmen kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
”Minä tarvitsen apua, jos tahdomme pysäyttää hänet ajoissa! Peelo huomautti sokaisevasta vauhdistaan huolimatta tyrmistyttävän tyynesti. Hänen radiokumppaninsa päästä kuuluva hurjistunut näppäimistön näpytys kertoi hänelle, että Paacolla oli ainakin jonkinlainen suunnitelma työn alla.
”Kutsuttu jo, mutta sinun täytyy hidastaa häntä!” kuului moderaattorin vastaus. Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Juhliin ja tapahtumiin erikoistarvikkeita myyvä matoralainen katsoi kauhuissaan, kun hänen kojuaan lähestyvistä androideista takimmaisen vasen raaja muuttui jonkinlaiseksi energia-aseeksi ja laukaisi jotain vihreää ja liekehtivää häntä kohti. Kauppias sulki silmänsä varmana siitä, että tämä oli hänen loppunsa, mutta Peelon laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan kauppiaan vierelle ja aiheutti paineaallon, joka vain harmittomasti lennätti kaukau-kasvoisen miehen takamukselleen. Aalto lennätti kuitenkin myös useita laatikollisia tämän tuotteita suoraan edellä juoksevan, valkoisen androidin jalkoihin. Tämän oli pakko hidastaa tahtiaan ja väistää. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Peelo olisi saanut tätä kiinni. Mutta se oli tarpeeksi, jotta joku muu sai.
Sitä, miksi joku oli jättänyt kadun varteen täydellisen rampin saapujaa varten, jäi Peelolle mysteeriksi, mutta sen sijainti oli otollinen. Yksi kauppiaan papatteja sisältävistä paketeista oli vierinyt sen taakse ja maahan iskeytymisen voima sai pahvin sisältöineen räjähtämään näyttävästi. Tämä antoi vielä lisää vauhtia apuvoimien vauhdikkaalle saapumiselle.
Bladiksen ilmalento oli käänne, johon karkulainen ei enää kyennyt vastaamaan. Ilmojen halki tuhatta ja sataa kiitävä pyörätuoli osui moderaattorin ylilennon päätteeksi androidia suoraan tämän valkoiseen ohimoon. Kuului korviahuumaava metallin kolahdus ja karkulainen lysähti maahan, kuin säkki shasalgradilaisia herkkuja. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit hopeisen skakdin viereen. Tyytyväisenä tuolissaan myhäilevä moderaattori tuijotteli vielä saalistaan mustan konemiehen astellessa hänen rinnalleen.
”Hyvä ajoitus”, Peelo kehui.
”Hah! Jos Paaco olisi hälyttänyt minut kaksi sekuntia myöhemmin, olisi käynyt ohraisesti”, Bladis ärjähti. ”Toivottavasti se ei kuollut. Sai melkoisen tällin.”
Tämä oli ensimmäinen hetki, kun Peelo ehti tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka seurasi, kuinka maahan lentäneen kauppiaan ystävät auttoivat tätä pystyyn. Kaikki näytösti olevan kunnossa. Sivullisiksi uhreiksi oli koitunut lähinnä maahan auennut paketti ilmapalloja ja yksi räjähtänyt papattipakkaus.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi rouhea päivä ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, mutta karjahti vielä jotain kulukorvauksista tienvarren kauppiaalle. Peelo ei enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs perseen persettä?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset ja yhdellä pyöräytyksellä käänsi karkulaisen naamapuoli ylöspäin.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi itselleen epätyypillisen penseästi.
”Välittömästi, totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Kelbuuno-Malciremin virtapiirit”, androidi päätteli ääneen botin kallon sivuun, pyörätuolin aiheuttaman vamman alapuolelle kaiverretuista merkeistä. ”Ulkokuori Carnium Enteä, nivelet Mustaa Kättä.”
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en usko, että häntä on ohjelmoitu vihamieliseksi.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Ehkä… jos käyttäisimme verkkokaapelia?”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paacon viimeisin energiavirvoike oli välittömästi lähtenyt matkalle painovoimaa vastaan ja vain hetkeä myöhemmin lavuaariin yökkivä moderaattori ei ehtinyt reagoida siihen, kun tilanne muuttui karmivasta kaoottiseksi.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATUTTAA MINUA! SE SATUTTAA MINUA! MIKSI KUKAAN EI AUTA? MIKSI SE SATUTTAA MINUA?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATUTTAA MINUA!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?” se yritti kysyä. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Tehkää nyt saamari jotain!” Paaco huusi hätääntyneenä, hädin tuskin itsekään tolpillaan.
”Missä pirussa se sairaalahenkilökunta viipyy?”, Bladis ärjyi kaksi sätkivää raajaa yhä otteessaan. ”Olisi kuulunut olla paikalla jo aikaa sitten!”
Peelo ei kuitenkaan huomioinut enää, mitä hänen ympärillään tapahtui. Botin katseessa oli ollut pienen hetken jotain, mitä hän tunnisti. Ja hän sääli sitä. Hän vain tahtoi saada sen rauhoittumaan.
”Peelo, mitä hiivattia sinä teet?” Paaco ehti kysyä, mutta remmi androidin kaasunaamiosta oli jo irronnut. Bladiskin sai puristettua itsestään huomiokykyä, kun Peelo laski maskin kasvoiltaan ja kumartui lähemmäksi huutavaa bottia.
Botin kirkuminen muuttui välittömästi hiljaisemmaksi sen yrittäessä ymmärtää, miksi hänen veljensä oli ilmestynyt naamion takaa. Vihreät, suuret silmät ja vienosti ja rauhoittelevasti hymyilevät, muuten käytännössä piirteettömät kasvot valoivat uskoa Bottiin. Jokainen tuijotettu sekunti helpotti Bladiksen työtä hieman. Peelo kuitenkin tiesi, että ilman perusteellisempia toimenpiteitä Bottia ei saataisi irti tuskastaan.
”Minä tahtoisin irrottaa virransyötöstäsi yhden kaapelin”, Peelo selitti rauhallisesti. ”Se laittaa sinut uneen toviksi. Sopiiko se sinulle?”
”VIEKÖ SE… Viekö se kivun pois?”
”Vie”, Peelo nyökkäsi tyynesti hymy yhä kasvoillaan. Botin ääni oli muuttunut kirkumisesta enemmän tuskaiseksi huokailuksi.
Botin raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista sen verran kasassa, että hän pystyi vahvistamaan arvionsa. Kahden koneen kasvot olivat käytännössä identtiset.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti myöntyä Peelon pyyntöön. ”Minä… se… kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo jatkoi rauhoitteluaan. ”Minä laitan sinut uneen nyt.”
Kumpikaan moderaattoreista ei ollut varma, oliko mustan androidin lausetta seurannut Botin nytkähdys nyökkäys vaiko kouristus, mutta Peelo joka tapauksessa työnsi kätensä kahden paksun lihankimpaleen välistä syvälle sen koneistoon ja kiskaisi voimalla johdosta läheltä Botin selkärankaa. Kouristelu loppui välittömästi ja keltainen valo karkulaisen silmistä sammui. Hetken aikaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan Paacon tietokoneiden tasainen kehräys.
”Mitä Irnakkin perssaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco tuijotti lihareunaista, irrotettua rintapanssaria, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä paljaskasvoisena lihaa, joka sykki hieman Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Tämän ei pitäisi muodostua ongelmalliseksi.”
Bladis uskoi Peelon sanoja. Paacolla oli liian kiire tuijottaa tämän paljastuneita kasvoja kuunnellakseen, mitä kenelläkään oli sanottavana.
”Minä aina luulin, että sinulta puuttuu naama… tai että sen tilalla oli jotain ihan hirveää”, mahikikasvo änkytti. Peelolle Paacon reaktio tuli aitona yllätyksenä.
”Miksi ihmeessä luulit niin?”
Bladiksenkin oli pakko myöntää, että oli omituista nähdä suun liikkeitä yhdistettynä Peelon ääneen.
”No kun… tuo sinun maskisi. Se on aina sinun päässäsi. Aina.”
Peelo katseli Paacoa pää hieman kallellaan. ”Mutta matoranien kulttuurissa on tapana pitää naamiota. En minä ole sinuakaan koskaan nähnyt ilman.”
Androidin argumentissa oli kummallisella tavalla järkeä, eikä Paaco voinut sitä millään kieltää. Vastauksensa päätteeksi Peelo kuitenkin nosti kaasunaamarin takaisin kasvoilleen ja sitoi sen remmin ensimmäisellä yrittämällä. Pienen hetken käytyä keskustelua käsiteltyään kolmikon katse kiinnittyi jälleen yksissä tuumin tajuttomana makaavaan Bottiin ja sen sisälmyksiin.
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tutkii sitä ajallaan, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkiksi. Peelo hymyili maskinsa takana ja kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei osannut enää edes yllättyä, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se sykki edelleen täsmälleen samassa tahdissa. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Juuri, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Hunakasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin. Virransyöttö 1B on katkaistu. Kupe tietää, mitä se tarkoittaa”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan näytti lähinnä tyytymättömältä siihen, miten tilanne oli hoidettu.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet skakdit tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä skakdin selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Njuu”, niukin naukin tilanteesta toipunut Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa persettään irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen, mutta hetki sitten sykkineet tapahtumat saivat hänet vielä toisiin aatoksiin. Vaadittiin ainakin kolme bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa neljä. Pikkuruisten Jättiläisten uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Sairasosaston toimistotiloissa varovaisesti hymyilevä Yilda siirsi muistikirjansa syrjään ja kiitti Peeloa tämän antamista tiedoista. Botti oltiin siirretty tehohoitoon ja Kupe oli hälytetty paikalle välittömästi. Androidi oli saanut päähoitajan kertomuksesta kuvan, että päivä oli ollut osastolla tavanomaista kiireisempi. Yilda kuitenkin vakuutteli, että Botista pidettäisiin huolta ja, että Kupe tekisi kaikkensa leikkaussalissa ”tunkeilijan” poistamiseksi tämän ruumiista.
Poistuessaan Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävän ilman toan luona. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Löysin siskoni tänään”, hän lausui toan sängyn vierellä seisoessaan. ”Hieman yllättäen. Hän on ollut täällä jo tovin, en vain ollut kertaakaan tavannut.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne leveä. Hoitajahenkilökunnan mielestä liian leveä. Moni heistä piti Koobeen läsnäoloa ahdistavana. Yilda oli ollut kiltti ja oli antanut Peelolle luvan pitää huolta toan huoneen siisteydestä.
”Mutta siskollani oli myös komponentti. Viimeinen, jonka tarvitsin Mekaanikon laitteeseen. Pian saan tietää, miksi Totuus halusi satuttaa sinua.”
Ei edelleenkään vastausta, mutta Peelo ei sellaista odottanutkaan. Hetken aikaa hartaasti toan rinnalla seisottuaan androidi viimein lähti talsimaan kohti asuntoaan. Hän oli toiveikas. Kenties hän palaisi Koobeen luokse viisaampana.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin hänen asuntonsa ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen Peelo nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan, jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties minä voin auttaa.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja sinä voit auttaa minua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänenkin tietoisuutensa tylsistyi. Tämän hän päätteli siitä, että hän toden totta kävi läpi päässään jo melko monennetta kertaa Dinemin kertoman tarinan yksityiskohtia. Siitä ei ollut käynyt aivan selväksi, minkä yhtyeen musiikkivideolla Hataku oikein oli esiintynyt. Hän kyllä tiesi yhden toan muotoisen muusikon Klaanin riveistä, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut ottanut selvää, oliko hänellä kollegoita, joiden kanssa soittaa.
Peelo itse oli aina ollut enemmän konemusiikin ystävä. Hänen ensimmäiset viikkonsa Bio-Klaanissa, lähinnä Paacon yllyttämänä, olivat olleet täynnä ”DJ-Peelon – Elävän Rumpukoneen” esiintymisiä. Oli hän hieman mainettakin niittänyt, mutta lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että musiikillisen uran mukanaan tuomat fanit – ja näiden keskimääräinen käytös – eivät olleet häntä varten.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne sininen olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, punaisia tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Kohtaamisemme taisi tosin olla melko nopea.”
”Liskot pistivät paljon varaasi, Kone. Mutta Suuri Kaupunki on aina ollut suojeluksessani. En voinut antaa mestariesi kaataa sitä.”
”Ymmärrän. Enkä syytä sinua kaupunkisi puolustamisesta. Toivoisin itsekin, että voisin jättää sodan taakseni.”
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva nähdäksesi minut?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi omia sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Sinun kanssasi… ei enempää… valheita.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus, jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Ensin Valkoinen ei sanonut yhtään mitään. Hänen periaatteensa murenivat kuitenkin hetkessä. Hän ei voinut estää itseään vastaamasta kysymykseen, jonka vastauksen hän niin helposti tiesi.
”Tarwe… tietenkin”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti Valkoisen lausuessa Tarwen nimen. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelon kaasunaamion taakse oli noussut jo leveä virne. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Niinkö luulet? Ja mistä sinä sen tiedät?”
”Hän… Dinem… kertoi sen sinulle.”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Kertoiko? Oletko aivan varma, että en vain töykeästi keskeyttänyt häntä ja poistunut toimistosta?”
Eikä Valkoinen ollut. Hän ei ollut varma enää mistään. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Yildan vaiko Kupen kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu olisi revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Tämä ystäväsi”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Jonka takia tulit tänne asti. Rakastatko sinä häntä?”
”En ole aivan varma, mitä se tarkoittaa”, Peelo myönsi. Suntio ei osannut estää itseään tirskahtamasta. Peelon sosiaalinen kokemattomuus oli hänestä suorastaan hurmaavaa.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Lihatytöt saisivat pitää huolta omistaan, voi hyvänen aika…”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Perse”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
”Niin hän tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? No kaipa minä kerroin! Niin tosiaan, se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli siellä paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja-”
”Anteeksi, mutta minun täytyy tosiaan poistua”, Peelo keskeytti Dinemin elämää suuremman tarinan, nyökkäsi vielä kohteliaasti ja asteli ovenkulman kellon kilahduksen saattelemana Klaanin nyt jo ihan pikkuisen vilkkaammille kaduille.
Dinem jäi katsomaan suu yhä avoinna, kuinka androidi ripein askelin katosi kadunkulman taakse. Postineito ei kuitenkaan lainkaan pahastunut Peelon äkkilähdöstä. Hänet keskeytettiin usein. Dinem oli jo kauan sitten päätellyt, että muut vain tapasivat olla paljon häntä kiireisempiä. Hyväntuulisesti hyräillen hän jatkoi töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesken jäänyt tarina jatkui loppuun vain hänen päänsä sisällä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pienen hetken epäröityään hän päätti silti marssia sisään. Hän toivoi hartaasti, että raudan toa olisi vain jossain takahuoneessa puuhastelemassa.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Pimeä huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oltiin jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle kovaäänisesti kiinnittääkseen raudan toan huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken aikaa odoteltuaan Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että Seran ei joko ollut paikalla tai oli poistunut jonnekin hetkeksi. Hieman pettyneenä hän nosti paketin takaisin syliinsä ja lähti marssimaan ulos pajasta… ainoastaan törmätäkseen sen omistajaan oviaukossa.
Seran karjahti ilmoille useita nynrahlaisia kirosanoja yhteentörmäyksen lennättäessä sekä hänet että androidin pajan lattialle. Peelon laatikon sisältö levisi kovaäänisesti kaksikon väliin ja kasa korventunutta metallinpölyä leijaili kaikkialle heidän ympärilleen.
”Anteeksi, anteeksi. En tiennyt, että olet siinä!” Seran aloitti pahoittelutulvansa, mutta itsensä ensimmäiseksi pystyyn kammennut Peelo ei aikonut ottaa niitä vastaan.
”Syy ei ollut meistä kummankaan. On valitettavaa, että olimme ovella täsmälleen samaan aikaan.”
Androidi huomasi sivusilmällään, kuinka Seran paniikinomaisesti kaappasi jotain omista käsistään lentänyttä Peelon romujen keskeltä ja sujautti sen nopeasti tarvikevyönsä uumeniin. Peelolta ei kestänyt pitkään päätellä, että se oli pitkän matkan kommunikaattori, jota Seran ei syystä tai toisesta halunnut myöntää omistavansa. Androidi päätti kuitenkin olla sanomatta mitään ja alkoi sen sijaan kaapimaan pakettinsa sisältöä lattialta takaisin laatikkoon.
”Olen niin pahoillani”, Seran jatkoi vuodatustaan ja liittyi lattialle keräämään palasia. ”Tuota… mikäs ihme tämä oikein on?”
”Hain sen juuri postista. Se liittyy jotenkin Maja Hotellin taannoiseen tulipaloon.”
Raudan toan naamioon kiinnitetty silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran kavahti taaksepäin lattialta ilmiselvästi kauhuissaan.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on joskus ollut pommi!”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten lattialle puoliksi levinneeseen kasaan, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Suurin osa tuosta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä sanoin, että hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Seran kyllä tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oltiin nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas kumartua lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken häntä tuijottavaan androidiin. ”Ehkä jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin tuleen.”
Peelo nyökkäsi hyväksyvästi Seranin teorialle.
”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin” Seran jatkoi, mutta suostui samalla taas auttamaan Peeloa kasaamaan romua takaisin laatikkoon. Pienen hetken puuhailtuaan enimmät siitä olivat taas kasassa, lukuun ottamatta valtavaa kasaa hienoa metallia, joka yhä pölisi pitkin lattioita.
”Harjaan sen myöhemmin”, Seran toppuutteli Peeloa, joka oli jo valmis etsimään käsiinsä harjan. Yhteistuumin he lopulta kantoivat paketin sisältöineen takaisin Seranin pöydälle.
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin silloin, kun Totuuden ääni kaikui Klaanin kaduilla. Tai silloin, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun mysteereineen viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa.
Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Totta kai… tosin, ööh… minne sinä olet menossa?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo yllättyi suuresti, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”Olet soittanut ihan saamarin väsyneen miehen vastaajaan” kuului Paacon toistaiseksi ainoastaan yhden kahvikupin voitelema ääni. ”Onko aivan pakko, jos ei tahdo? Aamu on ollut ihan hirveä.”
”Olen pahoillani aikaisesta ajankohdasta”, Peelo pahoitteli.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero kahden sisältö valui laiskasti moderaattorin kurkusta alas tämän kuunnellessa Peelon selvitystä. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti.
”Kaipa minä sitten tutkin ne nauhat vielä kerran”, Paaco huokaisi väsyneenä. ”Ja hyvä mies kaiva nyt vaikka nenääsi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole sieraimia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai kaksitoista”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut aamun ainoa henkilö, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä. Tulin itsekin takaisin vasta ihan hetki sitten.”
”Ymmärrän”, Peelo hymähti eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin vainut visusti poissa hänenkin olemassaolemattomista sieraimistaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perseensuti… ei kait se nyt voi… No kyllä se vissiin vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi aika oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen sniffaillut jänniä substansseja’ -tavalla, eikä silleen ’poltan hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan aika paljonkin sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa täsmälleen kuvailemasi kokoista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perseensuti”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”En saa millään päähäni tähän kellonaikaan. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman kamppailua.”
Peelo yhtyi Paacon huomioon. Hän valmistautui siihen, että hän joutuisi käyttämään voimaa. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”Botti” täytyisi ottaa vähintään kuulusteltavaksi.
Noin minuuttia myöhemmin Peelo saapui moderaattorin ohjastamaan paikkaan. Pieni numeroa kolme esittävä kyltti oli metallisen oven yläpuolella vain korttelia Tawastian itäpuolella. Peelo suoristi ryhtiään ja valmistautui koputtamaan oveen. Siihen vain vastattiin ennen, kuin hän ehti tekemään niin.
Keltasilmäinen, muuten valkoinen androidi läimäisi jo päivän toisen oven päin Peeloa, joka onnistui kuitenkin tällä kerralla pitämään tasapainonsa. Admin-aukiota kohti kiitävä botti oli tiennyt, että häntä tultiin noutamaan ja se pinkoi nyt useaa metriä Peeloa edellä. Mustan androidin refleksit olivat kuitenkin terävät. Takaa-ajo oli alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä pienen ostoskeskuksen läpi kulkevaa oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua lähestyessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kuuden kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Salamannopeasti Peelon vasen raaja muuttui jonkilaiseksi aseeksi ja laukaisi vihreää ja liekehtivää energiaa karkulaista kohti. Hänen itsensäkin yllätykseksi hänen huumaavasta vauhdista tehdyt laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan karkulaisen eteen ja aiheutti paineaallon, joka lennätti tämän väkivaltaisesti suoraan vauhdista maahan. Kuului kammottava rasahdys, kun valkean androidin kallo iskeytyi katukiveykseen ja sen ruumis lysähti maahan, kuin säkki shasalgradin merkittävimpiä vientituotteita. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit karkulaisen viereen. Pienen hetken hengähdettyään ja tyrmättyä karkulaista tutkittuaan sillan toiselta puolelta alkoi kuulumaan kovaäänisen rullailun ääniä.
”Skarrarrarrin Paaco! Olisi hälyttänyt minut minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt mukaan toimintaan!” Peeloa lähestyvä moderaattori ärjyi pettyneenä. ”Hyvää työtä silti, robopoju.”
”Hei Bladis”, Peelo tervehti kohteliaasti. ”Tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa”, hän vielä vakuutteli.
”No näemmä”, Skakdi makusteli. ”JA TÄÄLLÄ EI SITTEN OLE NIIN MITÄÄN SAAMARIN NÄHTÄVÄÄ!”
Bladiksen hätyytellessä paikalle saapunutta uteliasta yleisöä, oli Peelolla viimein hetki tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka oli muutamalla hieman törkeällä sanavalinnalla saanut heitä ympäröivän väkijoukon hajotettua.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi hirveä aamu ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, sadatellen yhä Paacon liian myöhään lähetettyä avunpyyntöä. Pyörätuolin vanki olisi mielellään ottanut jokaisen mahdollisuuden päästä mukaan toimintaan. Peelo ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs hittoa?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Sitähän se minäkin tässä…” Bladis kommentoi tuijottaen tajuttoman botin kerrassaan merkillisiä, pyöreitä ja pehmeitä…
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi yhä selvästi väsyneenä.
”Totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en ole varma siitä, tekikö hän sitä tahallaan.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Minulla on täällä ehkä lakunauhaa…”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paaco oli kohtuuttoman onnellinen siitä, että hän ei ollutkaan ehtinyt juoda aamulleen tavanomaisia kahvikupillisia. Ne olisivat muuten olleet jo matkalla ylös. Puhdas järkytys sai moderaattorin silti voimaan pahoin, mutta tämä pysyi tolpillaan niukin naukin.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATTUU! SE SATTUU NIIN KOVAA! MIKSI KUKAAN EI AUTA MINUA? MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATTUU!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI MINÄ EN OLE KUOLLUT? LUOJAN NIMEEN MIKSI EN SAA KUOLLA?” se aneli. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Voi saamari, pois tieltä!” Paaco karjahti hädin tuskin tolpillaan. Moderaattori ryntäsi bottia pitelevän kaksikon ohitse ja toimi nopeammin, kuin Bladis oli koskaan nähnyt Valvomon valtiaan liikkuvan.
”Sori tyttö, mutta tämä kirpaisee aikaa kovaa”, Paaco pahoitteli mahdollisesti jopa vilpittömästi. Kun kukaan ei ollut huomannut, mahikikasvoinen moderaattori oli kiskaissut virtakaapelin irti yhdestä tietokoneistaan, ja toinen sen päistä yhä seinässä, iski sen suoraan Botin sisälmykset vallanneeseen lihaan.
Pienen hetken näytti siltä, että Paacon äkkinäinen temppu vain pahensi kouristelua, mutta sitten, kahden muun yllätykseksi ja järkytykseksi, lihan sykkiminen alkoi rauhoittumaan huomattavasti. Sen raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista jo kasassa.
Hitaasti, mutta varmasti seinästä vedetty virtapiikki saikin karkulaisen lihakset rentoutumaan, ja kun sen ruumis lysähti taas rennoksi Paacon pöydällä, johto heitettiin syrjään ja uroteon tehnyt moderaattori lysähti työtuolilleen hieman järkyttyneenä itsekin omasta teostaan.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti kähistä lopen uupuneena, mutta huomattavasti rauhoittuneena. ”Kipu… se kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo rauhoitteli hämmentävästi ruumiiltaan itseään muistuttavaa karkulaista. Botista ei kuitenkaan irronnut mitään muuta. Se lysähti takaisin tajuttomuuteen heti, kun lihakset olivat kokonaan lakanneet sykkimästä hänen sisällään.
”Mitä Irnakkin supersaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco oli kääntänyt katseensa lihareunaiseen, irrotettuun rintapanssariin, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä lihaa, joka värähteli vienosti Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Soveltuu varmaan häneenkin.”
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tulee tutkimaan sitä, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkitsi. Peelo kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei edes yllättynyt, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se värähteli edelleen. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Vain hieman sen jälkeen, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Rurukasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan oli hiljaa ylpeä siitä, kuinka tehokkaasti Paaco oli toiminut.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet zakazin ääliöt tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä Bladiksen selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään. Erityisesti heidän aamuisen, väkinäisen kohtaamisen jälkeen.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Kattaa”, tilanteesta toipuva Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa naamaansa irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen ja otti siitä kulausta hurmoksessa, josta olisi voinut luulla moderaattorin viettäneen vuoden aavikolla. Vaadittiin tosin myös ainakin neljä bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa viisi. Hatuttajien uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Kanohi Kelaetaan parran kohdalta raapiva Kupe oli tottunut siihen, että Peelo vieraili hänen luonaan. Sen lisäksi, että androidi oli erittäin utelias lääketieteen suhteen, oli hänen vankkumaton uskollisuutensa sairasosastolla makaavalle ystävälleen jotain, mille sairaalan päällikkö olisi nostanut hattua, jos olisi sellaisen omistanut.
Tällä kertaa Peelon kanssa jutustelu oli kuitenkin paljastanut pelkkää hulluutta. Kupen päivä oli ollut jo valmiiksi aivan liian kiireinen. Nyt sen päälle laskettiin kaksi toisiinsa kiinnittynyttä elämänmuotoa, joiden irrottaminen toisistaan oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Muutaman lihankimpaleen turvallisesti irrotettuaan Kupe oli sulkenut leikkaussalin todettuaan, että he eivät voisi poistaa loppuja ennen kuin he tietäisivät, miten syvälle liha oli Bottiin juurtunut.
Peelo oli luvannut palata hänen juttusilleen seuraavana päivänä, jotta kirurgit voisivat ottaa mallia Peelon anatomiasta ja täten turvallisemmin operoida Bottia myöhemmin. Toistaiseksi lihan urhi oli vaivutettu syvempään koomaan, jotta enempää tuhoa tämän sisuksille ei tapahtuisi.
Poistuessaan Kupen toimistossa Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään taas koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävälle ilman toalle. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Puhutkohan sinä enää koskaan?” Peelo pohti ääneen. ”Olisi taas mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne edelleen, kuin hän olisi kuullut maailman maukkaimman vitsin. Se oli hermostuttanut hoitohenkilökuntaa useampaankin otteeseen. Se oli yksi syy sille, miksi Koobeen huoneessa niin moni asia oli Peelon vastuulla.
”Tänään tapahtui merkillisiä asioita. Luulen päässeeni Totuuden jäljille. Minä aion pian tietää, miksi hän satutti sinua.”
Ensiksi ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Sitten, kun Peelo oli kääntänyt katseensa aivan pieneksi hetkeksi kohti Koobeen syrjäistä ikkunaa ja sille tuotuja huonekasveja, vastasi Koobeen suulla joku ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon.
“LIHA ON KOHTA SINUSSAKIN, SENKIN PEELO!”
Tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kun Peelo sai rekisteröityä, mitä oli tapahtunut, Koobee istui taas aivan normaalisti sänkynsä pohjalla. Peelo oli huomaamattaan ottanut useamman askeleen taaksepäin. Hän ei ollut edes varma, kenen suusta sanat olivat peräisin. Hän vain tiesi, että hänen ystävänsä oli jossain kaukana hänen tavoittamattomissaan. Peelo marssi ulos sairaalaosastolta ajatuksissaan ainoastaan huoli siitä, että Koobee ei koskaan paranisi. Se korvautui kuitenkin nopeasti tahdolla puskea eteenpäin. Peelolla oli enää yksi asia, mitä hän voisi ystävänsä hyväksi tehdä.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Peelon asunnon ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen hän nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut, vaikka häntä olikin pelottanut, että Paacon virtatemppu olisi vahingoittanut lihaa liikaa.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties sinä voit auttaa minua.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja vastineeksi… minä voin auttaa sinua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänen mielensä oli järkkynyt. Kuvat sekä Botin sisällä sykkivästä lihasta että Koobeen purkauksesta olivat pysyvästi piirtyneet hänen mieleensä. Huoli hänen parhaasta ystävästään oli toki kalvanut häntä jo pitkään, mutta nyt hän tunsi myös menettäneensä jotain muutakin, kun häntä niin kovasti muistuttava Botti oltiin kiidätetty sairaalaosastolle.
Peelon luotto Kupeen oli ehdoton, mutta hän pelkäsi, että tällä kertaa ehdotonkaan ei riittäisi.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne oranssi olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, vihreitä tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Sinä taasen et vaikuta muuttuneen lainkaan.”
”Kovaa puhetta liskojen isoimmalta epäonnistumiselta. Varjotun tärkein hyökkäys lepäsi olkapäilläsi… ja annoit vaivaisen maan toan silpoa itsesi. Kuinka pettynyt äiti Rautakala mahtoikaan olla.”
”Se järjetön kuoleman määrä, minkä aiheutin siellä, olisi oikeuttanut kuolemani. Toisin kuin sinä, minä päätin oppia jotain”, Peelo murehti aikoja, jotka hän olisi mieluusti unohtanut.
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva, jos et ole täällä vain mollaamassa minua?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, hiljattainkin jopa, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Hyvä on. Puhutaan.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Valkoinen ei ensin sanonut yhtään mitään. Hänellä ei ollut ensin mitään hajua siitä, mitä Peelo hänelle yritti vihjailla. Sitten hän vastasi ainoastaan, koska ei tiennyt, miten muutenkaan reagoida. ”Ei… ei hän sitä sinulle kertonut”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelo hymähti tyytyväisenä. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Oletko ihan varma? Eikö hän muka kertonutkaan minulle Tarwesta?”
”Ei… eihän hän…”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Oletko aivan varma, että en oikeasti jäänytkään kuuntelemaan Dinemin tarinaa. Olisihan se nyt ollut töykeää.”
Eikä Valkoinen ollut enää varma. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Kupen vaiko Yildan kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu oltaisiin revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Pakko muuten”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Miten sinä onnistuit huijaamaan Valkoista noin taitavasti? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa!”
”Se, mitä oikeasti tapahtui, ei välttämättä ole ainoa totuus. Ei ainakaan mieliä vakoilevan kellon vinkkelistä. Molemmat tapahtuivat… mutta kenties toinen niistä ainoastaan päässäni.”
Suntio ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän oli todellakin löytänyt ystävän, jota hän niin kovasti tarvitsi.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Raukka parka. Ei hätää, pian pääset takaisin perheesi luokse. Meren äiti ottaa sinut vielä syleilyynsä.”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Saatana”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
