-VII
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
”Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
”Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. ”Luet Gilgadesia”, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. ”Niin.”
”Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. ”Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. ”Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
”Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. ”Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
”En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. ”On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. ”Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
”Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. ”On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
”Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. ”Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
”Aivan”, Tarip hymähti. ”Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
”Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
”Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. ”Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
”Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. ”On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
”Kuten?”
”Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
”Äiti”, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. ”Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: ”Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. ”Eikö se tarkoita… apinaa?”
”Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. ”Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
”Millä tavalla alkuperäinen?”
”Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. ”Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
”Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, ”koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
”Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. ”Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
”… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
”Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
”On jokin keino”, hän sanoi. ”En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
”Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. ”Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
”Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. ”Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
”Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
”Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. ”Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
”Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
”Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
”Niin”, sanoi Arupak. ”En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
”Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. ”Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
”Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
”Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. ”Ajattelin, että–”
”Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. ”Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
”No?”
”Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. ”Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
”Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. ”On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
”Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. ”Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. ”Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
”Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. ”En ymmärrä.”
”Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. ”Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
”Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. ”Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. ”Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
”No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. ”Ainakin kaikki on selvää nyt.”
”Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. ”Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
Visulahti
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
”Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
”… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia ”yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
”Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
”Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
”No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän ”voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. ”Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. ”Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”
”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
”Hmh.”
”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
”Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta.
”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”
”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”
”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti.
”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti.
”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon.
”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
”Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen.
”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”
”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi.
”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi.
”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
”Puhutko kokemuksesta?” Visokki kysyi vaitonaisesti.
”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää.
”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat.
”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon.
”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”
”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”
”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden ”kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Onpa essentialistisesti ajateltu. Jotenkin luulin Avden arvostavan vapaata tahtoa.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
”Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.
Ja hänen edessään seisoi Matoro.
-II
Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.
Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.
Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan.
Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.
Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…
Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.
Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon.
Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?
”Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
”Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
”Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”
Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
”Laske alas, lehtikirva!”
”Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
”Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
”Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.
Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
”Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
”No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
”Hän toivottaa sinullekin!”
Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.
Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.
-I
”Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
”Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.
”Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.
Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. ”Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. ”Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”
”No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. ”Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”
”Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”
”Vai sinä?” Matoro virnisti.
Kapura kohautti olkiaan. ”Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”
”Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”
”Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. ”Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”
”No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. ”Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”
”Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.
Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. ”Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”
”Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. ”Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”
”Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”
”Ai mitä karttoja?”
He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
”Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”
”Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. ”Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: ”En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. ”Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”
”No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. ”Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”
Kapura tuhahti. ”Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.
Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.
”No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. ”Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”
”En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. ”Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”
”Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. ”No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.
Kapura taputti käsiään yhteen. ”Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”
”Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.
”Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”
”Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. ”Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”
”Niin”, vahvisti Kapura. ”Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”
Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. ”No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”
”Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. ”Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”
”Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”
Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. ”Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”
”… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. ”Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”
”Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
”En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. ”Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”
”Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. ”Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”
”Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti ”Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”
”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. ”Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
”Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. ”Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”
”En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”
”No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. ”Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”
”Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. ”Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”
”Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. ”Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”
He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.
”No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.
”Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. ”Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. ”Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”
Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. ”Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”
Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.
”… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”
Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.
”Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.
0
”Oletan, että kaikki ne, joiden on oltava paikalla, ovat paikalla”, lausui Same ja katseli terävästi monenkirjavaa joukkoa. Tälläkin kokoonpanolla kokouksesta saisi varmasti riittävän pitkän. ”Kohta yksi, kokouksen avaus.” Nuija napsahti pöytään napakasti. ”Aloitamme kokouksen ajassa 11.32.”
Salista ei kuulunut vastalauseita.
”Kohta kaksi – kokouksen järjestäytyminen. Kohta 2.1: todetaan kokouksen läsnäolijat.”
Jo siinä kuluisi oma aikansa. Toista kuin ylläpidon kokouksissa, mietti selakhi, etenkin kun admineista puuttui kaksi.
Kokous avattiin 11.32, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan.
”Otamme nimenhuudon. Yksinkertainen ‘hep’ tai ’paikalla’ riittää, ei sutkautuksia. Kirjuri Sulfrey?”
”Paikalla”, Sulfrey sanoi.
”Sulfrey toimii kokouksen sihteerinä. Admin Tawa?”
”Paikalla”, lausui Tawa tottuneesti.
”Hyvä, sitten moderaattorit. Same – hep, Paaco…?”
”P–”
”Turpa kiinni”, Bladis murahti.
Ei sutkautuksia, kelasi Bladis päässään ja kääntyi virnuilevaa Paacoa kohti.
Paaco sulki suunsa hitaasti tuijottaen Bladista.
”Bladis?” huokaisi Same.
”Sori eikun hep.”
”Make?”
”Hep?” Make sanoi katsellen hermostuneesti Bladista.
”Hyvä. Sitten Klaanin poliisivoimat. Varsinaisena poliisilaitoksen edustajana rikostutkija Takalek?”
”Hep!” Takalek vastasi jämäkästi.
”Rikostutkija Taguna?”
”Ööh… hep”, sanoi Taguna.
Paacolla, kelaili Paaco päässään ja oli aivan varma, että se olisi ollut kaikista hurjan hauskaa.
”No niin. Vartiopäällikkö Vak?”
Same tiiraili ympäri salia. Turagan etsiminen herätti salissa muutenkin tiettyä levotonta hakemista.
”Ilmeisesti ei paikalla.”
Taguna jäi miettimään, olisiko sittenkin kehdannut sanoa jonkin vitsin, mutta Same vaikutti olevan pahalla päällä jo Paacon jälkeen. Pahalla tai ainakin liian virallisella.
”Varmaan taas jossain siistimmässä hommassa”, Bladis murahti. ”Ei äijä niin vanha ole, etteikö vielä heiluttelisi peitseään.”
Peistään, siniviittojen pöydässä istuva Sulfrey korjasi mielessään ja teki merkinnän paperiinsa. Matoralainen oli tavannut turaga Vakin nopeasti pari kertaa. Vartiopäällikössä oli tiettyä, miten sen nyt sanoisi, suoraviivaisuutta. Istuminen ja keskusteleminen ei kuulunut hänen harrastuksiinsa eikä varmaan työhönsäkään.
”Hm. Merivartioston kapteeni Haddox?”
Ikivanha, kurttuinen pyörätuolissa könöttävä krikcit, entinen merten sotaherra, nosti harittavan katseensa Sameen ja murahti.
”Kautta leviaattanin partalonkeron, minä se olen!”
”Nui-Koron siniviitat”, Same jatkoi sivuuttaen etikettirikkeen. ”Komisario Gambur?”
”Hep”, sanoi ta-matoralainen poliisi tottuneesti.
”Varakonstaapeli Apilak?”
”Hep!” huudahti nuorempi vihreä siniviitta.
”Varakonstaapeli Fuzchel?”
Takalek päästi pienen huokauksen.
”HEP!” vikistiin vastaus jostain; Same ei nähnyt puhujaa.
Onko tuo… zyglak?
Make tuijotti liskonaamaa leveän stetsonin alla ja haki katseellaan tukea Paacolta. Paaco vain kohautti olkapäitään. Kummallista sakkia oli näemmä Rapujoen toisessakin päässä.
”Hyvä. Klaanin vankiosasto: Bodyguard?”
”Hep”, sanoi suuri titaani, nousi seisomaan ja veti hunööriä.
”Lepo”, huokaisi Same. ”Sitten vapaapalokunta. Palomestari Nui-Pogo?”
”Hep”, sanoi asiallisesti palomestari, joka näytti kaapilta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin huudatettu Bodyguard.
Helkkari, äijä on leventynyt viime kerrasta, pohdiskeli Bladis jäätyään katselemaan hänet aseman portaita ylös kantanutta könsikästä tarkemmin.
”Vapaapalomies Matoro?”
”Hep.”
”Hyvä. Ja… jäsen Peelo?”
”Hep”, totesi harmaa androidi sivummalta seinän vierestä, selvästi etäämmällä kokouspöydän ympärille kerääntyneestä joukosta.
”No niin. Hyvä. Entä onko paikalla vielä joku, jonka nimeä en sanonut?”
”Ööö… hei?” huikkasi vilkuttaen hopeahaarniskainen tulen toa, jolla oli tummanpunainen kanohi-naamio. ”Ajattelin, että minun olisi hyvä pysyä asioiden tasalla. Täällä käsiteltävät asiat koskevat kuitenkin myös minua.”
Onko tämä se kuuluisa Matoro? Sulfrey mietti katsoen hämmentävää olentoa, joka ei kuulunut mihinkään hänen tuntemaansa lajiin. Olihan nimi yleinen, mutta tämä Matoro ainakin herätti huomiota.
Sulfrey ei ollut aivan varma, mikä olennon raajakkeista, jos mikään, oli tämän pää. Matoralaisen katse kiinnittyi kuitenkin tämän tatuointeihin. Ensimmäistä sanaa hän ei tunnistanut, mutta toinen oli xiankielinen sankaria tarkoittava sana. Ja aivan ansaitusti – palokunta jos joku oli sankareita täynnä.
”Ja”, kysyi Same kulmaansa kohottaen, ”Kuka sinä olet?”
”Toa Rapuka.”
Same huokaisi. ”Nimeäsi ei löydy listalta, ja tämä ei ole yleinen kokous. Minun on pyydettävä sinua poistumaan.”
”Tuo on kyllä aika epäreilu käytäntö”, totesi Rapuka. ”Nämä ovat kuitenkin kaikkia klaanilaisia koskevia asioita. Onko tämä kokouskulttuuri, jota haluamme tukea. Onko meillä–”
”Bodyguard?” Same kääntyi rotevan titaanin puoleen. Tämä nousi tuolistaan.
”Lähdetäänpä”, sanoi leveä mies ja laski kouransa Rapukan olkapäälle.
”Ensin moderaattorit sulkevat asetehtaani ja nyt minut vielä vaimennetaan. Tällä menolla järjestelmämme erottaa nazorakeista vain laskemalla käsivarret. Eikö teillä–”
Jokainen kokoustilassa kääntyi katsomaan kohti toaa.
Ovi sulkeutui, ja hanskasvo jäi huoneen ulkopuolelle. Bodyguard naksautti rystysiään ja nyökkäsi Samelle.
”Kiitos. Jatketaan. Kohta 2.2, esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi. Esityslista on lähetetty osallistujille sääntöjen mukaisesti ennen kokousta. Onko kenelläkään siitä mitään sanottavaa?”
Vastauksia ei kuulunut.
”Hyvä. Kohta 2.3, myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus sitä pyytäville. Eli jäsen Peelolle.” Same nyökkäsi Sulfreylle, joka teki merkinnän pöytäkirjaan.
”2.4. Valitaan pöytäkirjantarkastajat. Ehdotuksia?”
”Ehdotan palomestari Nui-Pogoa ja siniviittojen komisario Gamburia”, sanoi Sulfrey, kuten oli ennen kokousta miettinytkin.
Tawa peitti naamionsa kädellään. Häntä hieman nolotti klaanilaisen puolesta.
”Hyväksytäänkö pöytäkirjantarkastajat? Ei vastalauseita; hyväksymme pöytäkirjantarkastajiksi palomestari Nui-Pogon ja komisario Gamburin. Kohta kolme, kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.” Nuija napsautti pöytää kuin pajavasara. ”Meillä on vaadittava määrä osallistujia paikalla. Kokouskutsu ja esityslista on lähetetty kutsutuille säädösten mukaisesti. Totean kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Hyvä. Kohta neljä: ajankohtaiskatsaus.” Naps. ”Vapaapalokunnan asiat. Palomestari Nui-Pogo, ole hyvä.”
Tasapaino oli syytä pitää: yksi täältä etelästä, yksi Nui-Korosta. Toinen klaanin jäsen, toinen ei. Sulfrey tiesi, että kyseessä oli lähinnä byrokraattinen toimenpide, mutta oli se silti hoidettava kunnolla.
”Kiitos, arvon puheenjohtaja, arvon kokouksen osanottajat. Kaupungin paloturvallisuustilanne on vieläkin epävakaa. Krhm.”
Palomestari käveli piirtoheittimen luo, poisti varovasti esityslistan ja korvasi sen kaupungin karttaa kuvaavalla kalvolla.
”Kilpakujilla ja Zakazissa on yhä aivan liikaa rakennuksia, jotka on tehty palavasta materiaalista – puusta, komposiittilevystä, lehvistä, mudasta jossa on orgaanista materiaalia vähintään 40 prosenttia tai vastaavasta. Eikä palon leviämistä rajoittavia palomuurirakenteita ole.
Röltsi on, kuten paikallaolijat varmasti tietävät, ’palokatastrofi joka odottaa tapahtumista’. Samanlaisia surullisia kokemuksiahan meillä onkin jo Huonosta, jonka suunnittelussa paloturvallisuus oli jätetty täysin huomiotta.
Palomestarin olemus herätti kummastusta useammassakin osallistujassa. Bio-Klaanissa oli tosiaankin jäseniä lähes jokaisesta maailman lajista, mutta Nui-Pogo oli kone, Metru Nuilla rakennettu tietoinen elämänmuoto. Pienillä rapujaloilla liikkuvalle piironkimaiselle olemukselle ei löytynyt linnoituksen muurien sisältä vertaista. Peelo painoi mieleensä mahdollisesti käydä jututtamassa laitetta myöhemmin – hän oli liian syvällä tutkimuksissaan antaakseen itselleen lupaa uskoa yhteensattumiin.
Aika ei ole puolellamme. Tulevana talvena uunien ja takkojen käyttöaste tulee kasvamaan, ja tämä aiheuttaa varmasti ns. ’tulipalopakkasilla’ tapahtuvia paloja. Nämä onnettomuudet voivat pahimmassa tapauksessa levitä koko kortteliin ja uhata jopa kokonaisia kaupunginosia.
Ehdottaisin kaupunkia saneeratessa tontteja eristäviä palokujia, matalampaa tonttitehokkuutta palavasta materiaalista rakennettaessa sekä suojaavien puustovyöhykkeiden rakentamista mainittuihin kaupunginosiin. Tällä hetkellä suojaavia puukujia on lähinnä Rapujoen läheisyydessä, jossa palon leviämisen uhka on vesistön takia muutenkin melko vähäinen. Uudisrakentamisen tarpeisiin tulisi laatia selkeä ja sitova rakennusjärjestys, joka määrittelee sallitut materiaalit ja niiden paloneristys-, syttymis- ja palonkestoarvot.
Paaco nojautui vaivihkaa Maken puoleen. ”Ei muuten kannata röyhtäillä siellä päin…”
Make katsoi takaisin lähinnä vaivaantuneena.
Tuore uhka paloturvallisuuden kannalta ovat tietenkin vihollisen täsmäiskujen aiheuttamat tahalliset palot eli tuhopoltot.
Normaaliaikanahan suurin osa palouhista on tapaturmapohjaisia – takasta karannut kipinä, vuoteessa sytytetty savuke, koksiämpäri liian lähellä seinävaatetta. Nyt meillä on kuitenkin vihollinen, joka on jo todistetusti käyttänyt palopommeja ja tulee todennäköisesti tekemään niin tulevaisuudessakin.
Palopommitukselta suojaaminen on vaikea prosessi, ja suosittelisin joidenkin kaupungin korkeimpien rakennusten muuttamista vesitorneiksi. Admin-torni olisi tähän tarkoitukseen toki paras, mutta esimerkiksi muuritornien käytöllä voisimme luoda koko kaupungin kattavan sammutusverkon.
Se mieletön combo, jonka hän oli vetäissyt viime viikolla sitä yhtä skakdia vastaan… Tagunan ajatukset palasivat menneiden mätäkkämatsien hohtoon, ja hänen kanohinsa suupielet venyivät ylös. Hän toivoi, että nyt oli sopiva kohta hymyillä.
Tässäkin toki korostuu vapaapalokunnan, vartioston ja tiedusteluyksiköiden saumaton yhteistyö. Ennakoimalla palopommitukset voimme pitää sekä miehistön että kaluston täydessä valmiudessa tilanteen ’syttyessä’.”
”Kiitos, palomestari. Onko sinulla paloturvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka eivät vaadi kaupungin suunnittelua ja rakentamista uudelleen?” kysyi kokouksen puheenjohtaja.
”Paloturvallinen puukaupunki on jatkuva prosessi, arvon puheenjohtaja”, vastasi Nui-Pogo hieman toruvaan äänensävyyn.
Tawa ei kokenut oikeutetuksi pitää puheenvuoroa siitä, että 1. Admin-tornilla oli sotastrateginen tarkoitusperä ja 2. hän kirjaimellisesti asui siellä. Hän tyytyi nyökyttelemään hyväksyvästi.
Same ei aikonut juuttua pidemmäksi aikaa kokouksen ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. ”Seuraavaksi vuorossa rannikkovartioston kapteeni Haddox”, hän sanoi. ”Olkaa hyvä.”
”Krhm!” röhäisi vanha dox ja oli jo tempaisemassa itsensä tuoliltaan reippaasti pystyyn, kunnes muisti sen olevan pyörätuoli ja etteivät hänen jalkansa olleet toimineet kahteensataan vuoteen. ”Kolja…” mutisi vanha mies ja yskäisi varsin sairaan joskin voimakkaan oloisesti. Hän lähti rullaamaan taaksepäin ja osui komisario Gamburiin, joka pudotti kypäränsä sylistään. Hetken merikarhu ja tinanappi hytkyivät sivulta sivulle kun koli-hyökkääjä ja maalivahti epävarmoina siitä, kumpi väistäisi ja kummalle puolelle. Gambur luovutti; Haddox rullasi hänen varpaidensa yli piirtoheittimelle. Nui-Pogo kavahti ja vetäytyi valokeilasta palokaavionsa kanssa.
Sulfrey oli luovuttanut palomestarin huomioiden kirjaamisen kanssa jo heti alkuun. Hänellä oli sama kertomus kauniina käsikirjoituksena viime kokoukseslta, ja kopiokone oli hyvä renki.
Haddox asetti käsin kalvolle piirretyn merikartan juhlallisesti piirtoheittimelle. Katsojat pystyivät lähes haistamaan merisuolan ja kuulemaan aaltojen äänen ja pienenpienten merimiesten kauhunhuudot, kun sadat monilonkeroiset ja terävänokkaiset piirtohirviöt nousivat merikartan aalloista. Niitä oli ehkä jopa enemmän kuin todellisuudessa.
”Mmmeri.” Haddox mittasi harottavalla, puolisokealla katsellaan paikallaolijoita ja hymyili synkästi. ”Se on vanhempi ja vahvempi kuin kukaan, joka kävelee tämän karun maan päällä. Se ei kumarra ketään eikä palvele edes Suurta Henkeä. Ei edes! Nazorakit, maan siira-kansa, ovat ehkä tämän maailmankolkan suuri merivoima, mutta Hopeisen Meren syvyyksille ja tyrskyille he ovat vain pari lehteä väreilevällä pinnalla. Mutta niin olemme mekin! Ja jos meri nousee niin kuin on kirjoitettu, voimme unohtaa koko sodan. Klaanistamme jää vain Admin-tornin huippu uudeksi majakaksi! Khäh!”
”Mihin niin on kirjoitettu?” kysyi Taguna kiinnostuneena.
”Mtäh?”
”Ööhh… kun sanoit, että jos käy niin kuin on kirjoitettu”, poliisi selitti. ”Että meri syö Klaanin. Kuulostaa minun korviini ihan saakelin vakavalta uhalta, vaikken olekaan siitä ikinä kuullut. Tai siis lukenut.”
Enempi kuin yksi salissa olija pyöritti silmiään. Tulisiko tästä yhtä oleellinen puheenvuoro kuin edellisestä? Toisaalta Haddox vaikutti viihdyttävämmältä. Jollain hieman surullisella tavalla.
Merimiehen silmiin syttyi hetkeksi Pyhän Elmutin tuli. ”No ei sitä ole mihinkään kirjoitettu! Se on merimiesten hiljaista ammattitietoa! Yritä siinä kirjoittaa asiota muistiin, kun aallot ovat kahdeksan syltä korkeita ja ruijanpallasta sataa vaakatasossa kannelle! Jos ei muista, on kuollut merimies! Yritä nyt seurata, poika!”
Haddoxin silmäkulma nyki. Hän kääntyi kartan puoleen ja piirsi yhdellä punakynän vedolla Klaanin ympärille täydellisen puoliympyrän rannikosta rannikolle.
”Merisaarto on tiedustelutietojen mukaan keskimäärin kahdeksankymmenen meripeninkulman päässä Klaanin linnoituksesta. Tämä rengas pitää yhä sisällään Ruki-Koron ja suurimman osan sen kalavesistä mutta ei enää Veljeskunnan saarta, joka on – kuten hyvin tiedämme – vihollisella.
Saarto on tiheimmillään tärkeimpien vesireittien varrella. Päättisten itäpuolella Kalimacin väylä on siis käyttökelvoton, ja lännessä Veljeskuntasaaren itälaidan aukon käyttö olisi uhkarohkeaa. Kalimacin menettäminen on meille toistaiseksi pienempi paha kuin he ehkä toivoivat – Klaanilla ei ole omia raskaita vesialuksia, jotka ovat siitä riippuvaisia. Vain tuontiliikenne on sieltä katki. Samoin itärannikko Vasallinokkaan asti on toistaiseksi meidän, ja voimme pitää nopeita aluksia suojaisissa valkamissa.”
Ainakin se parantaisi paloturvallisuutta vähentämällä rakennusmateriaalien syttyvyyttä, ajatteli Nui-Pogo, joka oli loukkaantunut tärkeän puheenvuoronsa tylystä lopetuksesta.
Keltaisella kynällä Haddox piirsi sopusuhtaiset tähdet itärannikolle Päättisten saarien korkeudelle. Hän kääntyi takaisin yleisöön.
”Zyglak-toiminta on yhä hiljaisempaa. Toisaalta merimunkkihavaintoja on tehty enemmän kuin moneen pitkään vuoteen. Ovatko nämä seikat yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Kenties zyglak-väki väistää Kalpeaa Apottia, joka valmistuu konklaaveineen Syvällisten Aikakauteen. Se voi tietää nazorakien loppua, ja meidänkin. Suosittelen jättämään lepytyslahjoja niille uhrisuville, jotka ovat vielä saarron sisäpuolella. Samoin pikalähetykset ilmateitse kannattaa hoitaa mikäli mahdollista pimennettyinä ja itäkautta – alkumatkasta rannikkoa pitkin ja Kalimacia välttäen. Vihollisen silmät eivät nuku!
Kalastaminen ja meriliikenne saarron sisäpuolella on vielä melko turvallista, joskin uudenkuun aikaa uhrisuvien lähivedet ja Vanha Syvä ovat nyt vaarallisempia kuin sota. Varokaa Kelmeää Kansaa! Saarron ohi pyrkivät pienet vesialukset voivat lähteä Visulahdelta suoraan itään, jossa rengas on harvempi. Siihen liittyy aina riski” – Haddox katsoi terävästi joukkoa – ”mutta riski on vielä hallittavissa. Ja yön suoja parantaa mahdollisuuksia. Suosittelen turvautumaan kokeneisiin merimiehiin tai mahdollisuuksien mukaan salatieteisiin. Olemme saaneet hyviä tuloksia turaga Perhelin kanohi Mahikin kanssa.”
Haddoxilla menee taas ihan helvetin kovaa, tuumi Taguna tyytyväisesti. Saisipa doxin vetämään kokouksen joka kohdan. Hänen mieleensä jäi pomminvarmasti joka ikinen yksityiskohta, oli niistä sitten mitään hyötyä tai ei.
Haddox otti esiin sinisen kynän ja piirsi täydellisen ympyräkaaren Ruki-Koron ympärille rannikosta rannikkoon.
”Ulappain sumun kätköissä on lounaisen naapurimme Ruki-koron tilanne. Heidän ja Veljeskuntasaaren välillä on pelkkää vettä, ja se, että he ovat vielä vapaita, saisi minut epäilemään siirojen merimahtia jos en paremmin tietäisi.
Kuinka kauan saa Kalan kansa pitää kotinsa? Heidän kylänsä on luonnollinen satamapaikka. He tuntevat vetensä paremmin kuin kukaan eivätkä ole tyhmiä. Mutta vihollisen ylivoimaa ja Rautasiipeä vastaan he eivät kauaa kestä. Minä olen puhunut heidän kanssaan viime täysikuuna Vanhan Syvän rajaluodolla. Lausuimme armosanan Kalpealle Kansalle ja vaihdoimme tiedot merisaarron tilanteesta. He ovat varuillaan mutta eivät pelkää. Mutta uskon, että jos siirojen laivasto ei ensimmäisenä yritä pyyhkäistä meidän kotisatamaamme rynnäköllä, ottaa Ruki-Koro seuraavan iskun ja sitä myötä tiukentuu merisaarron solmu ympärillämme.”
Haddoxilla menee taas ihan himpskutin kovaa, tuumi Sulfrey kauhuissaan. Hän ei ollut aivan varma, minkä sanan kohdalla oli lopettanut vakavahenkisen yrityksen kirjata ylös puheenvuoron täysi sisältö. Ehkä ”merimunkki”, ehkä ”salatieteet”.
Haddoxin silmät nykivät holtittomasti, ja hänen jalkansa iski vasten pyörätuolia. Mutta vanhan merimiehen käsi oli vakaa, kun hän piirsi Klaanin ympärille entistä paljon pienemmän punaisen ympyräkaaren tasaisella katkoviivalla. Se lähti Ruki-Korosta ja päättyi Vasallinnokan kärkeen. Linja viisti Visulahtea lännessä rajaavan kärken rantapoukamia.
”Jos Ruki-Koro kaatuu, on vain ajan kysymys, ennen kuin ne saavat noustua maihin Vartioniemen lounaisrannoilla. Se on kallioista maata, vaikeaa mutta suojaisaa. Mutta jos ne hiipivät lahdelle, on meillä etu. Maalinnamme on merialueen vahvin – vaan miten se kestää siirojen rautasiipeä vastaan, jos samalla käy isku Lehu-metsän yli pohjoismuurille? Siihen en minä osaa sanoa, mutta niin kauan kun meillä on satama ja laivoja, ei vartioni herpaannu!”
Vanha krikcit nosti kätensä hunööriin. Merimiehen puolisokeissa silmissä oli kyyneliä.
Haddoxin vaiettua täytti huoneen hetkeksi vain hiljainen supatus jossain takana, mutta sitten puheenjohtaja havahtui ja muisti roolinsa kokouksen kulussa. Nuija iski pöytään. ”Juuriadminin puheenvuoro seuraavaksi”, Same sanoi.
Haddoxilla menee taas ihan perkeleen kovaa, tuumi Nui-Pogo haikeana. Jos hän olisi harrastanut tulen myönteisessä mielessä kuvaavia metaforia, olisi hän voinut ajatella tämän olevan liekeissä. Mutta ei tuli mikään vitsailun asia ollut.
Ehkä Bio-Klaani olisi ottanut hänen varoituksensa vakavammin, jos hänellä olisi ollut yhtä kovat puhelahjat. Pisara katkeraa kateutta kulki Nui-Pogon virtapiirien halki.
Pitäisi kai harkita kansanopiston retoriikan kurssille ilmoittautumista.
Tawa nyökkäsi. Koko huone, varsinkin ne, jotka eivät olleet linnakkeen ylipäällikön kanssa aiemmin tekemisissä, laskeutui hartaaseen hiljaisuuteen.
”Haluaisin ottaa puheeksi näin kaupungin ja linnakkeen kaikkien turvallisuuselimien kesken tuoreimman jäsenemme. Tähän asti olemme pitäneet jäsenen identiteetin salassa hänen oman turvallisuutensa nimissä, mutta olemme Samen kanssa päätyneet siihen, että teidän kaikkien olisi hyvä olla tietoisia asiasta.”
Tawa piti hetken tauon. Hän haki varmistusta Samelta, joka antoi sen nyökkäyksellä.
”Uusin jäsenemme, nimeltään Kelvin, on nazorak-karkuri. Hän on omiensa jahtaama ja on jo aiemmin auttanut Allianssin vastaisessa toiminnassa.”
Tämä uutinen aiheutti kohahduksen läsnäolijoissa. Moderaattorit vilkuilivat toisiaan. Takalek nosti katseensa muistiinpanoistaan Tawaan.
”Khrm. Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa”, Takalek ryhdistäytyi ennen kuin supina tilassa ehti kasvaa.
”Lupa myönnetty.”
”Tarkentaisitteko hieman… onko tämä nazorak Klaanin täysivaltainen jäsen? Onko hänellä lupa liikkua vapaasti Klaanissa?”
”Kyllä”, Tawa nyökkäsi.
Ennen kuin Takalek ehti jatkaa, kokouksen toinen krikcit älähti: ”Kautta ikuisen partani! Annatteko te absolutistiautokraatit sen nelijalkaisen cyranon kulkea vapaasti pitkin pientareita!? Sehän niljake voi tehdä vaikka mitä!”
Sulfrey yritti olla näyttämättä, kuinka haltioissaan oli vieläkin Rapulinnakkeen johtajan kanssa tekemisissä olemisesta.
Same paukutti nuijaa raivokkaasti. ”Kapteeni Haddox, pyytäkää puhutellessa puheenvuoro!”
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäsen Kelvin on jo osoittautunut luotettavaksi liittolaiseksemme. Hänen luovuttamansa tiedot ovat auttaneet meitä sotatoimissa Imperiumia vastaan. Tahdon myös huomauttaa, että oman lajinsa pettäminen on tuskin hänen kaltaiselleen helppoa.”
”Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!” Komisario Gambur viittoi. Same nyökkäsi.
”Oletteko varmoja, ettei hän ole kaksoisagentti?”
”Olemme varmoja. Visokki olisi huomannut, jos hän salaisi jotain.”
Gambur näytti hieman epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin. ”Hän on sitten ensimmäinen tietämäni nazorak, joka ei ole osa niiden imperiumia.”
Takalek viittasi. ”Tarvitseeko poliisivoimien tehdä erityisiävalmisteluita tätä jäsentä huomioiden?”
Tawa pudisti päätään. ”Kelvin on pian lähdössä kaupungista Klaanin tehtävälle, joten se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”
Tämä aiheutti kokousväessä taas kohinaa, mutta Tawa jatkoi itsevarmasti.
”Minun nähdäkseni tämä tehtävä toimii varmistuksena siitä, että hän on valmis toimimaan Bio-Klaanin eduksi hankalissa tilanteissa. Tämän lisäksi tehtävä tapahtuu täysin kaupungin ulkopuolella.”
Same napautti nuijallaan pöytää. ”Tahdon myös huomauttaa, että Kelvinin jäsenyys ei ole tämän kokouksen aihe eikä sen päätettävissä. Jollei jollakulla ole lisättävää, siirtykäämme eteenpäin.”
”Minulla olisi vielä toinen huomio”, Tawa sanoi. ”Visokki ei valitettavasti itse päässyt paikalle terveyssyistä, mutta hän halusi pyytää että pidämme silmällä siltä varalta, että jossain näkyisi…”
Bladis siristeli silmiään ja tuijotti eksentristä merikarhua. Eihän sillä edes ollut partaa.
Tawa oli hiljaa joitakin sekunteja ja veti syvään henkeä.
”… apinaa, jolla on banaani, jolla on kasvot. Käsitykseni mukaan kyseinen banaani on jäsenemme Makuta Nui.”
Huoneeseen laskeutui harras hiljaisuus.
”Anteeksi”, komisario Gambur sanoi. ”Tarkoitatteko, että banaanilla on Bio-Klaanin jäsenkirja?”
Olisit saanut tulla ihan itse kertomaan tämän tänne, Tawa mietti.
”Ei. Banaani on saaremme makuta, joka on myös liittolaisemme ja Bio-Klaanin jäsen”, Tawa sanoi kärsivällisesti. ”Hän on tällä hetkellä banaanin hahmossa, mutta apina on varastanut hänet.”
”Ahaa”, Gambur sanoi nyökäten syvään. ”Onko apinakin Bio- Klaanin jäsen?”
”On”, Tawa sanoi ilme peruslukemilla.
Tawa vihasi syvästi jokaista sanaa, jonka joutui tästä aiheesta sanomaan.
”Asia selvä. Ei enempää kysyttävää.”
Gamburilla, samoin kuin useammalla kokouksen osallistujista, olisi ollut kysyttävää.
Kapteeni Haddox muisteli syöneensä pari päivää sitten banaanin. Toivottavasti ei juuri sitä banaania.
Tawa ei tuntenut olevansa kaikkein uskottavimmillaan puheenvuoronsa jälkeen. Varsinkin ulkopaikkakuntalaisten katseissa oli lievästi sanottuna tervettä skeptisyyttä.
”Kiitos, Admin Tawa”, Same sanoi. ”Rikostutkija Takalek?”
Takalek nousi seisomaan tuoliltaan kömpelösti. Hänen taaksepäin kääntyvät jalkansa meinasivat sotkeutua tuolin jalkoihin.
”Arvon puheenjohtaja, poliisiasema tahtoo tiedottaa, että lievien rikosten – kuten näpistelyn ja väkivaltarikosten – määrä kaupungissa on kasvanut viime aikoina. Poliisille ja vartiostolle tuli viime kuussa 40 prosenttia enemmän rikosilmoituksia kuin sitä edeltävänä kuuna. Syinä tälle uskomme olevan kauppasaarron ja evakkotilanteen.”
Takalek nyökkäsi puheenvuoronsa päättymisen merkiksi ja istui alas.
”Selvä, kiitän”, Same nyökkäsi. ”Vieläkö jotain?”
”Krhm”, rykäisi Taguna. ”Tai siis, ööh, jos saan–”
”Aivan vapaasti.”
”Niin”, sanoi plasman toa. ”Aseman mätäkkäkerho kokoontuu vastedes maanantaisin. Ennen se oli keskiviikkoisin, jos muistatte. Saa tulla. Meillä on kahvia.”
Sulfrey palasi työnsä pariin kiireellä juututtuaan seuraamaan haltioituneena toa Tawan puheenvuoroa. Voi jestas miten tällä olikin sana hallussa!
Tämän jälkeen ei kukaan sanonut enää mitään, joten Same suuntasi pöytään napakan nuijaniskun.
”Siirrytään eteenpäin kohtaan viisi, meneillään olevat rikostutkinnat. 5.1, ’tapaus petturi’.”
Useampi huoneessa näytti siltä, ettei ihan ymmärtänyt sanaa ”mätäkkä”, mutta sentään kukaan ei kysynyt ja pidentänyt kokousta entisestään. Valmiiksi mietitty puheenvuoro nolotti Tagunaa hieman paljon vakavampien aiheiden jälkeen.
Huoneen tunnelma virittyi välittömästi. Muutoksen havaitsi etenkin Klaanin organisaation ulkopuolisten kohdalla. Same käänsi katseensa siniviittojen komisario Gamburiin.
”Olen ymmärtänyt, että siniviittojen puolelta on esitetty toiveita tarjota resursseja Bio-Klaanin sisäiseen petturitutkimukseen. Olenko oikeassa, komisario Gambur?”
”Olette, herra puheenjohtaja”, Gambur sanoi. ”Siinä missä olemme nykyään enenevissä määrin osa yhtenäistä puolustusorganisaatiota, on meistä kieltämättä perin kummallista, että tämä petturitapaus on niin iso musta piste näkökentässämme. Jos olemme oikein ymmärtäneet, tämä petturinne oli vastuussa jostain, jota kutsutaan ’kauhujen yöksi’ ja joka aiheutti paljon kuolemia kaupungissa.”
Viimeistään sen sanallistaminen vei tunnelmasta ison siivun lupsakkuutta.
”Pitää paikkansa”, Same sanoi.
”Niin, me vain tässä mietimme, että tämmöinen sisäinen uhka on tavalla tai toisella meidänkin ongelmamme. Osaatteko kertoa enempää siitä, mitä siirtoja tapauksen tutkimiseksi on tehty?”
Paaco nosti varoen kättään.
”Noh, linnakkeen sisäistä kameravalvontaa on ainakin tuplattu. Olisi nykyisellä vahtimistasolla aika vaikea uskoa, että jotain vastaavaa tapahtuisi.”
”Sen lisäksi tapauksesta tehtiin mittavat rikospaikkatutkinnat”, Bladis sanoi viittaamatta puheenvuoroa. ”Ihan perusjuttuja. Lämpöjälkiä. Sormenjälkiä. DNA-tutkimuksia. Mitä näitä nyt on.”
Skakdi venytteli hieman tuolissaan ja jatkoi.
”Jos se yhtään mieltä keventää, niin homman parissa ovat moderaattoriston ja poliisilaitoksen parhaat miehet.”
”Ymmärsinkö oikein, että teillä on jo joitakin epäiltyjä tiedossa?” Gambur kysyi.
Moderaattorit vilkuilivat toisiaan.
”Siihen meillä ei ole ehkä lupaa vastata”, Same puuttui. ”Mutta voin varmistaa, että tutkimuksissa on käyty useita kuulusteluita.”
”Onko totta, että tapaukseen liittyvä pidätysoikeus on vain moderaattoristolla ja rikostutkija Tagunalla?” Gambur jatkoi.
Ei taas siitä DNA:sta… Make mietti.
”Ööh, kyllä”, vahvisti Taguna huomattuaan muiden kääntyneen katsomaan häntä kohti. ”Admin Guardianin erikoisluvalla.”
”Admin Guardian!” Gambur totesi. ”Vanha kunnon Harkel puhui hänestä paljon hyvää. Kunnon toiminnan miehiä, hän sanoi. Pahoittelut meidänkin puolestamme hänen valitettavasta tilanteestaan.”
Tawa nyökkäsi. ”Arvostan ajatusta. Suuret kiitokseni.”
”Kuulostamatta toivottavasti liian kylmältä”, Gambur jatkoi, ”haluan kuitenkin kysyä. Eikö poikkeustilanteessa ja Guardianin poissaollessa moderaattoristolle ja rikostutkija Tagunalle jaettua pidätysoikeutta voisi laajentaa myös Bio-Klaanin ulkopuolisiin toimijoihin?”
Taguna nielaisi.
Tawa piti mietiskelevän hiljaisuuden näyttäen asialliselta.
”Valinta on ollut admin Guardianin”, hän sanoi lopulta. ”En koe asiakseni pyörtää käskyä ilman keskustelua hänen kanssaan. Ja vaikkei se olekaan mahdollista juuri nyt, välttäisin niin tekemistä joka tapauksessa ilman erityisen painavia perusteita. Petturitutkinta on pysynyt Bio-Klaanin sisäisenä asiana, ja pitäisin sen sellaisena tästäkin eteenpäin.”
Gambur nyökkäsi. ”Arvon juuriadmin, ymmärrän valintanne ja kunnioitan sitä. Minusta on vain tärkeää huomioida, että jos teillä on riveissänne tämmöinen petturi, siitä koituu nykyisin uhka myös meille.”
Saisit olla täällä puolustamassa omia valintojasi, Tawa ajatteli.
Mutta ei halunnut ajatella liian pitkään. Viikot jolloin tilanteesta ei ollut minkäänlaista tietoa olivat käyneet jo liian pitkiksi. Asiaa sattui liikaa ajatella.
”Ymmärrän”, Tawa sanoi. ”Ja haluan pitää sen riskin rehellisesti pöydällä. Toivon, että te myös ymmärrätte, kuinka huonoon asemaan petturitutkinnan avaaminen oman organisaatiomme ulkopuolelle meidät laittaisi.”
”Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää”, Gambur sanoi.
Tapauksen jättäminen veitsenterälle jätti myöskin huoneilmaan hiljaisuuden, jonka uskalsi rikkoa vasta Tawa.
”Jos petturin henkilöllisyyden tunnistamisen suhteen tehdään merkittäviä harppauksia, välitämme tietoa totta kai myös Klaanin ulkopuolisille puolustuselimille”, Tawa sanoi päättäväisesti. ”Mutta tällä hetkellä en pidä kovin viisaana jakaa puolivalmiita tutkimuksia hyvin pienen ryhmän ulkopuolelle. Epäluulo ja sisäiset ristiriidat ovat juuri se, mitä vihollisemme meiltä toivovat. Toivon että ymmärrätte, miksi minusta ei ole viisasta jakaa julkisesti tietoa epäillyistä.”
Taguna tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, kun keskustelu ei ollutkaan käsitellyt häntä. Sentään kenellekään ei ollut tullut mieleen kysyä, kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt Kapuran seuraamisessa.
Oikeastaan oli tainnut käydä päinvastoin – siniviittojen riviin kuulunut zyglak oli vilkaissut häntä kohti epämiellyttävän ihailevasti. Pitivätkö he häntä jonakin Guartsun luottomiehenä, joka oli yksin valittu järjettömän haastavaa tehtävää suorittamaan?
Sellainen hän ehkä olikin, tai ainakin hänen olisi kuulunut olla. Hikipisara valui Tagunan kanohia pitkin.
Same tähyili paikallaolijoihin. Petturitutkimus oli nostanut tunteita pintaan, ja salissa vallitsi tietynlainen haalea epävarmuus. Asiasta ei ollut mainintaa kokouskutsussa, mutta pieni muutos suunnitelmassa voisi tehdä loppuosasta helpomman.
”Mikäli kenelläkään ei ole aiheesta petturitutkimus enää sanottavaa, voisimme nyt joko pitää ennenaikaisen tauon tai jatkaa kokousta eteenpäin. Kumpaa vaihtoehtoa osanottajat suosivat?” muodosti hairaattori kysymyksensä.
Kokouksen valtasi suuri vaivaantuneisuus, jolla oli jokaiseen paikallaolijaan lamauttava vaikutus. Samalla valtasi jokaisen sisäisen dialogin kaikille ikinä kokouksessa istuneille tuttu ajatus. Kukaan ei halunnut olla se, joka sanoi ”näpsäkästihän tämä menee, jatketaan vain” ja tuomitsi väen istumaan ja istumaan ilman virvokkeita, lisähappea ja kokousaivojen uudelleenkalibrointia.
Toisaalta kukaan ei halunnut olla sekään, joka sessiota pitkittämällä tuhosi jonkun piruparan iltasuunnitelmat. Varmasti jollain oli treffit jossain Röltsin muodikkaassa orangeriassa, tärkeä business-tapaaminen tai luvattua laatuaikaa ystävien seurassa. Muiden elämä oli aina niin kiinnostavaa, ainakin Klaanilehden lifestyle-artikkeleiden perusteella.
Kokouksen yleiseksi olotilaksi tuli vilkuilu sekä muihin että kelloon, joissain vähemmän hienovaraissa tapauksissa myös ovelle ja ikkunoihin. Same katui, että oli edes kysynyt. Ehkä joku yleismaailmallinen voima sai maailmojen olennot kysymään tällaisia tuhoon tuomittuja kysymyksiä.
”Pidetään 15 minuutin tauko. Se on varmasti kaikille hyväksi. Muistakaa juoda vettä ja hengittää vähän raitista ilmaa.”
Puhuja oli Tawa, joka nousi rauhallisesti ja nosti viittansa tuolin selkänojalta. Helpotus valtasi kokousväen. Taas oli vahva johtajuus peitonnut demokratian kiusallisen epävarmuuden.
Same nyökkäsi adminille onnellisempana kuin hetkeen. Hän ei tosin aikonut noudattaa naisen neuvoa raittiin ilman suhteen.
”Ja meillä on pullaa Sokerimahalta”, lisäsi Takalek osoittaen sivummalla sijaitsevalle pöydälle, jolla lepäsi leivoksia pursuava tarjotin.
Same rykäisi. ”Aivan oikein. Palataan vartin päästä. Ja kiinteistöhuolto pyysi minua ilmoittamaan, että aulan virvoitusjuoma-automaatti on rikki – älkää käyttäkö sitä!”
Moderaattorin viimeinen huomio tuntui kaikuvan kuuroille korville, sillä sali oli tyhjentynyt uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen hyvässä järjestyksessä.
Käytävällä Haddox takoi vihaisena juoma-automaattia, joka oli syönyt hänen rattaansa.
Same poistui salista viimeisenä, sulki oven perässään ja hiipi huomaamattomasti käytävällä parveilevien pullanhimoisten ohitse. Hän nyökkäsi vaimeasti Tawalle, mutta juuriadmin ei tainnut edes huomata; selvä merkki tauon tarpeellisuudesta. Oli ehkä ihan hyvä, että muiden huomio kääntyi täysin pois puheenjohtajasta, kun ei oltu virallisessa kokoustilanteessa.
Alakerrassa Same ei mennyt hallin kautta pääovelle vaan kumartui matalasta sivuovesta, kävi aution ja varjoisan keittiön läpi ja astui takaovesta soraiselle takapihalle, siihen ruosteisen vanhan kurkkupurkin ja maltillisen kokoisen roskakatoksen tuntumaan. Happea. Happea ja raitista ilmaa – ja tupakkaa, hyvät henkoset kauheata myrkkyä. Kiitos, Tawa, viidestätoista minuutista.
Soran rapina ja pieni vilkaisu alaviistoon paljastivat Bladiksen, joka oli ilmeisesti jatkanut matkaa omin voimin rakennuksen taakse BodyGuardin kannettua tämän alas. Skakdi mussutteli pullaansa sanomatta mitään. Hetken he kaksi katselivat Bio-klaanilaista, soraista takapihaa loppusyksyn alkuiltapäivän valossa. Ja tiesivät, että siinä oli jotain säilyttämisen arvoista. Oikeastaan paljonkin.
”Nimenomaan”, sanoi Bladis.
Onpa harmillisen kuivaa, mietti Taguna mutustellessaan toista pullaansa (suuri osa kokoustajista oli harpponut suoraan pöydän ohi, joten ei edes tullut paha mieli). Yleensä Sokerimaha oli pystynyt parempaan.
Ilmeisesti jonkinlaisina mainoksina toimivat ilmaisleivokset olivat ennen olleet iänikuisten kokousten kohokohta. Tämänkertainen suoritus ei kyllä saanut ajattelemaan, että pitäisi kai käydä leipomossa useammin. Maailma oli sillä tapaa julma.
Skakdi mussutteli pullansa rauhassa loppuun. Samen savuke paloi pois, ja hän heitti tumpin tottuneesti kellumaan surumielisesti kurkkupurkkiin. Taianomainen hetki oli mennyt. Taukoa oli neljä minuuttia jäljellä. Same tiesi tämän ilman kelloa; Bladis luotti siihen, että Same tiesi.
”Se olisi sitten toinen puoliaika”, sanoi Bladis.
”Näin on”, vastasi Same.
Bladis naputteli sormiaan käsinojiinsa. ”Monta asiaa vielä käsittelemättä. Lähestymme finaalia.”
”Kuule, en ole sanonut tätä ennen, mutta olen vilpittömästi kiinnostunut siitä, miksi olet niin… innokas, tai omistautunut sille Increase Kongin tapaukselle.”
”No haittaako se?”
”Ei se haittaa. Minä vaan…”
”Huvittaako se sinua?”
Same katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. Skakdi virnuili.
Käytävällä komisario Gambur taipui henkeäsalpaavaan akrobaattiseen suoritukseen yrittäessään kalastaa juomatölkkiä käsivarrellaan laitteen annosteluputkesta. Tarvittiin BodyGuard, varakonstaapeli Apilak ja admin Tawa kiskomaan hänet irti viallisesta laitteesta.
”No ehkä se vähän huvittaa. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sekin johtolanka johtaa. Nimdaan. Allianssiin. Abzumoon. Pitäisikö sellaisesta edes yllättyä? Sekö mahdollisuus sinua ajaa?”
”Ei edes. Se vaan, että on tämä ongelma, ja siihen on ratkaisu. On mahdollisuus ratkaisuun, realistinen mahdollisuus. Ongelma, ratkaisu. Sitä jotenkin tuntee itsensä onnistuneeksi. Kun ei täältä kaupungista käsin voi ampua vihollista päähänkään. Ja moni meidän ongelmistamme, Nimdan tuhoaminen, Geen löytäminen, sodan voittaminen – ne ovat niin isoja ja kamalan vaikeita. Mutta Increase Kongin tapauksen selvittäminen on pelkästään kimuranttia. Se on hitto soikoon mahdollista.”
Same mietti asiaa. ”Niin. Ja ehkä sitä nykyään tarvitsee välillä jotain huvittavaakin.”
”Mutta älä ole liian huvittunut. Me ratkaisimme sen.”
”Lupaan suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuustasolla. Ilmalaivan piippuun tungettu vaihdelaatikko olisi voinut aiheuttaa vakavan onnettomuuden.”
”Nimenomaan.”
Taguna havahtui korttipeleihin luisuneista mietteistään tajutessaan, että hänen kohtansa voisi olla kokouksessa seuraavaksi. Miten se esityslista olikaan mennyt? Ei Kissabioa kaiketi ihan seuraavaksi oltu käsittelemässä, mutta senkin aika koittaisi vielä.
Nyt oli kai jonkinlainen viime hetken tilaisuus valmistautua puheenvuoroon, jonka oli määrä purkautua ulos hänen suustaan joidenkin kymmenien minuuttien sisällä. Tauon häntäpuolen minuutit olivat hänen vihoviimeinen tilaisuutensa hoitaa homma kotiin kokouksen arvolle sopivalla tavalla.
Mutta voisi hän toisaalta myös kuunnella seuraavan kohdan puolikorvalla ja miettiä samalla omia juttujaan.
Ping.
Jokin kimposi roskakatoksen ruosteisesta peltikatosta ja laskeutui soraiselle maalle puolen metrin päähän Bladiksesta.
”Sehän on ristipääruuvi. Mistähän se tuli.”
Moderaattorit käänsivät katseensa takavasemmalle ja ylös.
”Ei jumalauta, nyt alas sieltä!”
Rännissä ja sadevesikourussa roikkuva punaharmaa hahmo ei ehtinyt edes kiljaista vastausta Bladiksen käskyyn, kun loputkin ruosteisista ruuveista antoivat periksi. Kouru päästi valittavan pmoaang-äänen, ja Rapuka putosi takalistot edellä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasalta suoraan roskakatoksen katolle ja sen läpi kauhistuttavan räminän ja surkean lässähdyksen saattelemana.
”Katso, totteli ensimmäisellä tällä kertaa”, Same totesi.
”Oliko tuo vitsi?”
”Nimenomaan.”
”Emmehän me edes olla tuolla. Ja se on sitä paitsi väärä kerros. Kai se nyt osaa laskea yhdet eikä kahdet portaat? Pitäisikö meidän tarkistaa, onko se elossa?”
Käytävällä janoinen varakonstaaeli Fuzchel yritti asettaa kolikkoa seinustan penkille nukahtaneen palomestari Pogon rintataskuun.
Same harppoi roskakatokselle, jonka räystään jäljellä oleva osa oli pitkän selakhiaanin rinnan tasolla. Hän kumartui katsomaan katon läpi sisään. Bladis kuuli vaimeaa puhetta ja vähemmän vaimeaa vaikerrusta. Same harppoi takaisin.
”On. Putosi keräyspaperiastiaan ja ei, en aio kertoa toista vitsiä, joka liittyisi jotenkin Klaanilehden kolumnien alhaiseen tasoon. Nyt meidän pitää palata yläkertaan. Pyytäisin BodyGuardia tuomaan sinut keittiön kautta, mutta hän ei mahdu takaovesta. Nähdään ylhäällä. Suuri hetkesi on pian.”
”Nimenomaan.”
”Toivon mukaan koette virkistyneenne”, Same sanoi. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus viimeisten keskustelujen hiipuessa pois. ”Jatkamme kokousta kohdasta 5.2, ’tapaus bännityt’. Rikostutkija Takalek.”
Sulfrey merkitsi pöytäkirjaan tauon päättymisajan: 12.16.
Krikcit nousi seisomaan. ”Viime viikolla joukko bännittyjä karkasi – tai pikemminkin katosi – vankiosastolta. Kyseiset vangit olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli sekä vanki nro. 9, jonka nimeä emme tiedä.”
Takalek käveli piirtoheittimen eteen ja asetti oman kalvonsa sille. Taululle heijastuivat kuvat monenkirjavasta joukosta, joiden kasvoista paistoi viha sekä hulluus.
”Torahkshi – tässä näin – kuuluu krikciteihin, muiden kahden lajeista tai taustoista emme sen kummemmin tiedä. Torahkshi sekä Yksisiipinen enkeli tunnettiin rettelöitsijöinä, ja heidän tiedettiin liikkuvan kaupungin anarkistisissa piireissä.
Torahkshi ja Yksisiipinen vangittiin, koska saimme selville heidän suunnitelleen admin Tawan salamurhaa.
Vangin numero 9 tapaus taas on… melko epäselvä. Hänet löydettiin Faxadosq-nimisen jäsenen huoneesta sen jälkeen, kun tämän huomattiin kadonneen. Kuulusteluissa vanki lähinnä mutisi sekavasti. Tämän seurauksena hänet vangittiin epäiltynä Faxadosqin katoamisesta.”
Takalek vaihtoi kalvoa.
”Nämä kuvat ovat selliosaston valvontakamerasta. 8 päivää sitten yöllä klo 3:42…”
Takalekin selostus keskeytyi. Hänen oli vaikea pukea tätä sanoiksi. ”… vankien selleihin ilmestyi ovia, jotka… eivät olleet niissä aiemmin. Vangit katosivat niiden kautta. Tämän jälkeen nämä ovet katosivat ilmaan…”
Tämä nostatti supinaa kokouspöydässä.
”Santor oli ihan supervarma siitä, että näin kävi, vaikka se kuulostaakin aika oudolta!” jylähti BodyGuard.
”Vankeja ei ole tämän jälkeen nähty. He ovat selvästi karanneet kaupungista.”
Tawa nosti kätensä puheenvuoroon.
”Tämä muistuttaa minua eräästä Allianssin palveluksessa olevasta olennosta, jota kutsutaan ’Nihilistiksi’. Hän – tai se – työskentelee Avdelle. Nihilistin kohdanneiden klaanilaisten mukaan sillä on selittämätön kyky avata ovia paikkojen välillä ja matkustaa niiden kautta. Visokki tietää minua enemmän kyseisen olennon voimista, mutta kuvauksen perusteella olisin valmis uskomaan, että se oli vastuussa näiden vankien katoamisesta.”
Sulfrey piti pienen tauon miettiessään, miten kirjoittaa vankien katoamisesta. Siitä päätellen, ettei Tawa tai kukaan moderaattoreista näyttänyt erityisen järkyttyneeltä, näinkin taianomaiset tapahtumat olivat Klaanin johdolle arkipäivää.
Huomio oli melko typerryttävä.
”Tietenkin on mahdollista, että kyseessä on jokin toinen olento, jolla on samanlaisia voimia”, Tawa sanoi. ”Mutta mikäli kenelläkään läsnäolijalla ei ole sellaisesta tietoa, on syytä olettaa, että Avde on näiden vankien katoamisen takana tavalla tai toisella.”
”Noh, Orkahmin partaveitsi sanoo, että yksinkertaisin ratkaisu on usein oikea!” kapteeni Haddox kivahti.
Tawa nyökkäsi.
”Yksinkertainen ei ole sana, jota tässä käyttäisin, kapteeni hyvä, mutta olen samaa mieltä.”
Gambur viittasi puheenvuoroa. ”Mitä hyötyä Allianssille olisi Klaanin vankien hankkimisesta riveihinsä? Oliko heillä jotain tärkeää tietoa kaupungin puolustuksesta?”
”Ei tietääksemme”, Takalek totesi.
Same hieroi leukaansa. ”Epäilen, ettei tämä liity suoraan sotatoimiin. Selliosastolla on tällä hetkellä kaksi nazorakia sotavankeina. Luulisi Allianssin tahtovan vapauttaa tai ainakin hiljentää heidät, jos heillä olisi siihen mahdollisuus. Etenkin ylikersantti 1034:llä on jonkinlaista arvoa nazorakien merivoimille.”
Nyt Bodyguard pyysi puheenvuoroa. ”Sitä vain ajattelin sanoa, että se kolmikko kaveerasi sen pinkin jänön kanssa, joka myös karkasi hetki sitten. Oliko se Kauhujen yön aikaan?”
”Olihan se”, tokaisi Taguna. ”Itse yön tapahtumien kanssa sillä ei tietääksemme ollut mitään tekemistä, pupu pääsi vain luikahtamaan pakoon kaaoksen turvin.”
Gambur nosti kulmaansa.
”Pahoittelut, mutta miten sellainen on edes mahdollista? Olen kuitenkin nähnyt sellinne, vaikuttavat olevan varsin hyvää tekoa.”
Tapaus ’Nihilisti’ oli ollut yksi niitä harvoja asioita joista Visokki oli viimeisen viikon aikana suostunut puhumaan Tawalle.
”Siis… se voi vain ilmestyä minne tahansa?” oli ollut Tawan ensireaktio. Hän näki sen nyt useamman huoneessa olijan kasvoilla.
”Avde-juttuja. Älä mieti sitä liian paljoa”, Visokki oli sanonut itselleen poikkeuksellisen väsyneellä sävyllä.
Tawasta oli viime aikana tuntunut siltä, että hänen parhaan ystävänsä sisällä oli enemmän pelottavia totuuksia kuin tällä oli edes voimia kertoa.
”Tuota sinä kysyt”, Bladis tuhahti, ”etkä että mikä helvetin jänö?”
Siniviitta oli hetken hiljaa.
”Hyvä herra moderaattori, olen ollut tässä linnakkeessa tarpeeksi kauan tietääkseni täällä olevan melko erikoislaatuisia asioita. Ei pahalla arvon vapaapalokuntalaisille.”
Nui-Pogo nyökkäsi hiljaa. Vapaapalomies Matoro heilutti raajakkeitaan iloisesti ja puhui:
”En loukkaantunut laisinkaan!”
”Niin”, Gambur sanoi hymyillen hieman. ”Mutta takaisin asiaan. Minua kiinnostaa jo sisäisen turvallisuuden puolesta, miten selleistä päästiin pakoon ilman poppaskonsteja. Varsinkin, jos siellä on tällä hetkellä muutama nazorak.”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Moderaattorien ja Takalekin ilmeistä näki aiheen kiusallisuuden.
Kun muut eivät vastanneet, Paaco avasi suunsa: ”Öö, tuota noin! Muiden vankien antamien tietojen mukaan jäsen nimeltään Dox – joka saattaa olla tai olla olematta sairasvapaalla oleva moderaattorimme – olisi vankiosastolla käydessään… eh, vapauttanut jänön. Tämä on tietenkin vielä epäselvää! Saattaa olla että vangit mustamaalaavat modea! Tutkinta on vielä kesken! Kysyisimme asiasta Doxilta itseltään, mutta valitettavasti hän sattuu olemaan tällä hetkellä koomassa sairasosastolla.”
Sulfrey ei uskaltanut keskeyttää kuumentumaan päin olevaa keskustelua kysyäkseen, mikä kyseisen jäniksen nimi sattui olemaan, joten hän merkitsi pöytäkirjaan ”jänö (bännitty) (?)” ja muistutti itseään siitä, että kysyisi asiasta Tawalta myöhemmin.
Sitäkään hän ei viitsinyt tiedustella, miten joku ihme pupu oli niin suuri uhka Bio-Klaanille. Mielessään hän näki vaaleanpunaisen metsäjäniksen viruvan selliosaston pimeydessä ja vilkuilevan ympärilleen korvat pystyssä.
”Tjaa”, Gambur mutisi. ”Ei pahalla, mutta ei aivan kuulosta moderaattorin toimintaprotokollan mukaiselta.”
”Hyvä komisario”, Same sanoi, ”voin vakuuttaa, että se ei olekaan.”
”Toivottavasti häntä estetään toimimasta vastedes virassa”, poliisi jatkoi. ”Ette varmasti kaipaa laisinkaan lisää sisäisiä ongelmia.”
Haddox pudisti itsekseen päätään. Hän muisteli pitkiä iltoja, jotka oli viettänyt Takalekin bhaix-doxin kanssa. Sellaisia doxien iltoja, joihin kuului paljon dox-juttuja. Naurua. Pirtua. Keskusteluja merimakkaroista.
Että olikin ryhtynyt vapauttamaan muita henkilöitä vankiloista – mikähän siihen oli sitten mennyt. Yhtä järjetöntä toimintaa kuin demonien tappaminen.
”Kuten sanottua, hän on sairaslomalla”, Same sanoi kylmänviileästi.
”Niin”, sanoi Taguna nopeasti, ”joka tapauksessa: arvon jänis kävi täällä riehumassa vähän aikaa sitten, mutta eräs melekoinen sonni laittoi hänet aisoihin. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Hän voi olla yhä uhka Klaanille, etenkin jos liittyy jotenkin näihin uusiin katoamisiin. Sen kellon hän ilmeisesti haluaa.”
”Kellon?” Make kyseenalaisti ääneen.
”Siitä ei ole ehkä tarpeen puhua tässä”, Tawa sanoi pikaisesti. ”Oli miten oli, on viisasta suhtautua tuleviin havaintoihin jäniksestä ja muista karkureista sillä lähtöoletuksella, että he ovat Avden asialla. Toivon siniviitoilta myös ilmoituksia, jos saatte selville jotain heihin liittyvää.”
”Hyvä on”, Gambur sanoi. ”Pidetään silmä kovana pinkin jäniksen ja kolmen karkurin varalta, selvä.”
”Minä näin rusakon eilen”, sanoi Haddox. ”Ei kyllä ollut vaaleanpunainen. Pisteli poskiinsa Admin-aukion kukkaistutuksia. Pirulainen.”
Siihen ei ollut kenelläkään mitään sanottavaa.
”Jos ei muuta tästä”, sanoi Same iskien nuijansa pöytään, ”siirrytään eteenpäin. Esityslistan mukaan käsittelemme seuraksi kohdan 5.3, ’tapaus Kissabio’.”
Same ja Takalek jakoivat katseen. Älä menetä malttiasi, Same selvästi halusi sanoa alaiselleen.
Takalek uskoi, että Same sanoi sitä myös itselleen.
Muutama katse kääntyi jo Tagunaa kohti.
”Jäsen Kissabion kauhujen yön aikana sattunut kuolema on ollut uusien tutkimuksien kohteena johtuen…” Same aloitti ja vilkaisi plasman toaa kohti. ”No. Selitä vaikka itse, Taguna.”
Puhuteltu nielaisi. ”A-aivan.” Hänen silmänsä haravoivat huonetta. Jokainen takaisin häntä kohti sojottava silmäpari laski mielialaa vähän. Pitikö sen zyglakinkin yhä tuijottaa häntä kuin mitäkin sankaria? Jokunen kokoustaja vaikutti sentään vaipuneen omiin ajatuksiinsa – ehkä siksi, että kohtalokas yö oli mainittu.
Sinä pystyt tähän, Taguna. Kohta se on ohi. Se oli totta ainakin siinä mielessä, että aika laukkasi eteenpäin yhtä lailla siitä riippumatta, selviytyikö hän täysin improvisoidusta selonteosta kunniakkaasti vai kusiko koko homman.
Jotain pitäisi varmaan jo sanoa. Voi helvetti. Kylläpä ne tuijottelevat. Tekee pahaa. Vähän kuin jos olisi taas mätäkkäturnauksessa Zakazilla ja tietäisi, että suuri osa yleisöstä kykenee ampumaan silmistään jonkin sortin hevonpaskasäteitä.
Sano jotain. Nyt.
Tämäkään ei ollut esityslistan niitä osioita, joista olisi ymmärtänyt mitään pelkän nimen perusteella. Sulfrey raapusti otsikon pöytäkirjaansa ja toivoi, että aiheesta käytäisiin mahdollisimman valaiseva keskustelu.
”Kissabio”, Taguna aloitti. Olipa luova aloitus, itsekö keksit?
Olisi ehkä pitänyt valmistautua jotenkin. Tällaisia oivalluksia tähän väliin.
”Kissabio oli… kissa”, hän jatkoi. No eipä ollut, mitä helvettiä sinä valehtelet. ”Tai siis, lajista emme ole aivan varmoja. Ei taida olla kissakaan mikään oikea laji, hehe. Joku kisuliini kuitenkin. Jonkinlainen olento.”
Jos katsoi vähän ylös tai alas, ei nähnyt muiden kokouksessa hilluvien kanoheille tai muunlaisille naamavärkeille nousseita ilmeitä. Niin kannatti varmaan tehdä.
Mutta taas piti sanoa jotain. Ei se vain loppunut. Voi saakeli tätä elämää, oli joku sanonut. Äksäkö? Ihan sama, puhetta!
”Kissabio tosiaan kuoli kauhujen yön yhteydessä”, Taguna sanoi. ”Ja silloin hommaan ei kiinnitetty hirveästi huomiota. Oli muita juttuja menossa, eikä kuolemaan vaikuttanut liittyvän mitään outoa. Eikä oikeastaan liitykään, ei siihen kuolemaan siis. Mutta, ööh… elämään kylläkin.”
Miten hän selitti tämän näin huonosti. Olihan hän pitänyt ihan hyvän puheenvuoron silloin saadakseen luvan tehdä ne helvetin kissatutkimukset. Rikokset ja mysteerit eivät kaupungista loppuneet, mutta hänelle oli annettu lupa keskittyä yhteen kuolleeseen mirriin. Jostain piti saada kaivettua ne samat voimavarat, jotka hänen ulosantiaan olivat silloin viime kerralla ohjanneet.
”Mutta siis”, Taguna jatkoi ja rykäisi. ”Kissabio oli aiemmin sen vaaleanpunaisen vemmelsäären hyökkäyksen kohteena. Kyse on samasta välikohtauksesta, jonka myötä tälle jaettiin bäntsyt. Ja koska kani tuppaa muutenkin käymään henkilökohtaisten vihollistensa kimppuun – viittaan tässä nyt jäsen Kapuraan…”
Voi ei, senkään ajatteleminen ei kyllä ollut mitenkään hyvä idea. Taguna näki karmiininpunaisten shan-kasvojen ilmestyvän mieleensä ja tunsi otteensa lipsuvan.
Ryhdistäydy.
”Ööh, siis. Ajattelin, että tässä voisi olla jotain. Kisu ja kani, että niillä voisi olla jokin yhteys. Ja että Kissabion duunien tarkempi tutkiskelu voi tuoda jotain oivalluksia liittyen pupun menneisyyteen ja tavoitteisiin.”
Okei, siihen asti oli sujunut ihan hyvin. Tai ei hyvin, mutta jotenkin. Joskus se riitti.
Fuzchel katseli ihaillen Tagunaa. Oliko tämä sankaripoliisi, joka selvitti kadonneen rakkaansa tapausta? Ainakin asia oli hänelle selvästi henkilökohtainen ja vaikea.
Mutta nyt…
”Mitä sait selville, Taguna?” kuului Samen ääni, jossa saattoi olla aavistus kärsimättömyyttä. Oliko hän taas ollut hiljaa liian kauan?
”En mitään, hehe”, tokaisi Taguna. ”Vitsi vitsi. Ööh, sain selville, että…”
Kyllä hän nyt oli jotain saanut selville. Ei se päivä ollut ollut mikään Kapuran kanssa vietetty huviretki. Ei sellaisilla tutkiskeltu kuolleiden kisujen asuntoja.
Keksi jotain. Ne nielevät ihan minkä tahansa. Sinähän olet varsinainen superpoliisi, itse admin Guardianin tärkein luottomies laitoksella. Niille kelpaa mikä tahansa paljastus.
”Kissabiolla on loinen”, Taguna sanoi nopeasti. ”Tai siis oli. Tiesittekö sitä? Kai te tiedätte, mitä loiset ovat? Ne ovat sellaisia… juttuja.”
Komisario Gambur yritti saada kiinni bioklaanilaisen kollegansa punaisesta langasta. Eikö tällaiset jutut kuuluisi paremminkin paikallisen rankkurin kontolle? Vai oliko tässä joku sisäpiirin piilomerkitys, koska ulkopaikkakuntalaisen korvaan asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Toisaalta vilkaisu ympärille kertoi, että aika moni muukin kuulija vaikutti hämmentyneeltä.
Taguna vilkaisi ympärilleen. Kyseessä oli sen verran vanha juttu, että suuri osa isoista kihoista vaikutti kyllä tietävän, vaikkei henkilökohtaisissa tekemisissä loisten kanssa olisikaan sattunut olemaan. Joku saatanan komisario Gambur saisi hänen puolestaan miettiä loisten salaisuuksia hamaan kuolemaansa saakka.
”Mutta niin joo, Kissabiolla oli sellainen. On vielä työn alla selvittää, mitä kautta tartunta on levinnyt, mutta siitä on kaikesta päätellen kulunut aikas kauan.”
Hän piti tauon ja hieroi kanohiaan.
”Tai siis… voi olla, etten enää jatka varsinaisia tutkimuksia tähän liittyen. Tein jo aika perusteellista yhteistyötä Kap– ööh, erityisavustajani kanssa. Niin ja Matorokin oli siellä. Et sinä”, hän tokaisi nähdessään vapaapalomiehen nostavan kätensä. Tai jonkinlainen raaja se ainakin oli.
Same katsoi häntä kohti. ”Taguna–”
”Mutta se on ihan tärkeä tieto”, hän keskeytti, ”että Kissabiolla on loinen. Tai ainakin voi olla, en minä mikään loistutkija ole. Että on kriittisen tärkeää, että tieto tästä välitetään eteenpäin. Ainakin Visokkia varmaan kiinnostaa tietää. Niin että… admin Tawa? Anteeksi?”
”Niin, Taguna?” sanoi juuriadmin kuulostaen hieman hämmentyneeltä.
”Niin että voithan varmistaa, että tieto siirtyy Visokille?” Taguna sanoi. ”Meinaan vain että kun se voi olla ihan mittaamattoman tärkeä tieto. Kun ei tiedetä, miten loinen tarttui Kissabiolle, eikä niistäkään tiedetä paljon, loisista siis. Niin tässä voi olla vaikka miten tärkeä vihje. Kuka tietää vaikka olisi avain koko jutun ratkaisuun.”
Sulfrey muisteli, kuinka Nui-Koron rakasetankkien loisia oli joskus hoideltu idenmektiinillä.
Sen jälkeen oli hetken hiljaista.
”Ihan vain sen takia varmistin, että tieto tästä välitetään Visokille”, Taguna sanoi hiljaa. ”Hyvä admin Tawa.”
”Minä… minä pidän siitä huolen, Taguna.”
”Ööh, okei. Kiitos.”
Sitä seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että siihen olisi hukkunut, jos olisi lähtenyt uimareissulle.
Taguna tarkkaili kuvioita puisessa pöydässä edessään ja mietti, miten siistiä olisi ollut olla maan voimia hallitseva toa, niin olisi voinut itse taikoa maahan raon, johon vajota. Ei sillä, että se olisi toiminut täällä, kun oltiin aseman yläkerroksessa.
No. Lattian toien voimille hän oli sitten kateellinen.
”Krhm”, sanoi Same lopulta. ”Ellei… ellei tästä ole enää mitään sanottavaa, voimmekin siirtyä eteenpäin.”
Taguna toivoi uskomattoman kovaa, että kukaan ei enää sanoisi mitään. Hänen rukouksiinsa vastattiin.
Vähän itseään korostavaa ajatella, että jonkun typerän kissan jälkien tonkiminen olisi kovin oleellista sodan ja Nimdan ja kaiken kannalta, mietti Bladis ja kaivoi pullataikinaa hampaidensa välistä.
Same huokaisi. ”Siirrymme kohtaan 5.4. Seuraavaksi listalla ’tapaus Freynord’. Etsivä Takalek?”
”Khrm. Tämä meneillään oleva tutkimus liittyy Freynord-nimisen jäsenen murhayritykseen sekä viimeaikaiseen katoamiseen. Kuukaisi sitten Freynord löydettiin tajuttomana huoneestaan, kun alakerran huoneen omistaja havahtui katon läpi vuotavaan veteen…
Sehän oli mennyt ihan hyvin, Taguna mietti. Tai ehkä ainakin niin hyvin kuin oli voinut odottaa. Eihän se ollut mikään helppo tehtävä ollut. Harvoja niin haastavia oli tällä uralla tullut vastaan.
Mitä ihmettä hän valehteli itselleen? Tietenkään se ei ollut mennyt hyvin.
”… Freynord kuljetettiin sairasosastolle, ja hänet saatiin elvytettyä. Tohtori Kupen testien mukaan Freynordin veressä oli jäämiä kivimadon myrkystä, jota löytyi myös Freynordin asunnossa olleesta pullosta. Koska asunnossa ei ollut murron tai kamppailun jälkiä, poliisi epäili aluksi… öh, itsemurhayritystä. Suoraan sanoen aika yllättävä seikka nousi kuitenkin esiin tutkinnassa. Klaanilainen nimeltä Koukkukäpälä…”
Tagunan katse harhaili ympäri huonetta.
Mitä hän tässä ammatissa edes kuvitteli tekevänsä? Kiertävänä mätäköitsijänä ei ollut ainakaan tarvinnut pitää puheita; itsensä oli saattanut nolata vain pelaamalla huonon kortin. Ehkä se oli ollut hänen arvolleen paremmin sopivaa hommaa.
Siinä ne nyt puhuivat jostain Freynordista. Hän hädin tuskin tiesi, mikä se oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Kaiketi jokin tähdellinen mysteeri. Jokin, jonka selvittämisestä voisi olla hyötyä elämälle ja yhteiskunnalle.
Oikeastaan hän ei edes kuullut, mitä puhuttiin, mutta mielikuvitus toimi hätätilanteessa yhtä hyvin. Hyvin keksitty tehdä Freynordille DNA-testi, hän kuuli Bladiksen sanovan. Olikohan Taguna muistanut kerätä Kissabion DNA:ta, häh? Ja sitten ne nauroivat hänelle.
Oveen koputettiin ja sitten se ammuttiin auki. Sieltä tuli itse Guardian, jonka lihaksista valui testosteronia kokoushuoneen lattialle. Tulin takaisin kuultuani, että eräs jamppa, johon luotin, nolasi itsensä totaalisesti, admin sanoi ja osoitti sormellaan häntä kohti. Sormestakin valui testosteronia. Kyllä, Taguna, admin lisäsi, puhun juuri sinusta. Ja osoitti häntä zamor-kiväärillään, johon oli ladattu supernolouskuula, joka vain räjäytti välittömästi kaikki, jotka olivat liian mänttejä. Se oli uskomattoman harvinainen ja vaarallinen kuula.
Miettikää nyt, kuinka pahan virheen tein rekrytoidessani tuon kusipään, sanoi Guartsu ja sylkäisi lattialle. Siihen kohtaan syöpyi pieni aukko. Olisiko pitänyt silloin kysyä, että aiotko muuten möhliä jonkun skarrarrin Kissabio-tutkinnan ihan totaalisesti? Olisi varmaan pitänyt.
”… ja etsintäkuulutettu Brk Joe jäi Klaanin porteilla vartioston haaviin. Kuulusteluissa saimme hänet tunnustamaan hypnoosivoimien käytön Freynordiin. Motiiviaan hän ei ole suostunut paljastamaan. Tässä kohtaa tutkinta valitettavasti osuu seinään”, Takalek lopetti ja veti viimein henkeä.
Gambur viittasi taas puheenvuoroaan. ”Osaatteko sanoa miksi ihmeessä Freynord karkasi sairaalasta?”
Takalek pudisti päätään. ”Silminnäkijöiden mukaan Freynord oli hysteerisessä mielentilassa. Sairaanhoitaja Janife kertoi tämän puhuneen sekavia jostain kraatasta. Tämä saattaa ehkä liittyä siihen kraata-välikohtaukseen muutama kuukausi sitten, mutta… emme osaa sanoa varmasti.”
”… Voisiko koko tapaus olla makuta Abzumon järjestämää?” Same mietti ääneen.
Sulfrey yritti pähkäillä, miten Brk Joe kirjoitettaisiin. Birkjoe? Brick Joe? Bärktsou?
Taguna havahtui ajatuksistaan. Vieläkö ne puhuivat Freynordista? Mitä kello oli?
Kaikki ympärillä vaikuttivat keskittyvän tiiviisti Takalekin puheeseen. Hänen aivonsa eivät kyenneet enää tulkitsemaan sanoja, mutta ehkä niin oli hyvä.
Raitis ilma olisi voinut tehdä hyvää. Tai ehkä pari erää mätäkkää.
”Kiitos, etsivä Takalek”, Same napautti nuijallaan keskustelun päättyneeksi.
”Kröhöm, anteeksi” Takalek viittasi hieroen samalla kurkkuaan, ”voisimmeko vielä pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme?”
Same nyökkäsi. ”Tässä meni odotettua kauemmin. Pidämme viiden minuutin tauon ennen viimeisiä aiheita.”
Osa kokousväestä poistui taas poliisilaitoksen käytävälle Takalek mukaan lukien. Krikcit pyöritteli pitkää niskaansa, josta kuului ikävä naksahdus.
Tawa pyöritteli jumisia ranteitaan ja astui rakennuksen ulkoportaalla haukkaamaan happea. Häntä väsytti. Esityslistan perusteella kokouksen sakein osuus ei ollut välttämättä edes vielä takana, vaikka se olikin vaikea uskoa.
Ovi kävi. Komisario Gambur astui ulos. Vaikkei potra ta-matoran sitä selvästi näyttänytkään, vaikutti siltä, että tämä halusi puhua juuriadminin kanssa. Poliisi otti kokouksen selvästi tosissaan. Se oli tietenkin arvostettavaa, mutta Tawaa ärsytti silti vähän, että hänen taukonsa keskeytettiin.
”Helei”, hän kuitenkin sanoi ja nyökkäsi. ”Terve”, vastasi Gambur, riisui kypäränsä ja kalasti sen syvyydestä juustovoileivän. ”Haittaako, jos istun?”
”Ei toki, tämä on vapaa porras”, Tawa sanoi ja katseli kadulle kaiteeseen nojaten.
”Nimittäin, taitaa olla aika lailla sama, puhunko reidellesi vai säärellesi”, totesi Gambur ja heilutteli kulmiaan.
”Voin istuakin, jos se miellyttää enemmän”, Tawa sanoi jokseenkin kylmästi. Hän kuitenkin oli tarpeeksi hereillä ja diplomaattinen jättääkseen arvon komisarion pois.
”Tarkoitukseni ei ollut loukata”, vastasi Gambur vähän nolon näköisenä. ”Se oli vitsi. Ei ehkä hyvä. Mietin joskus iltaisin, miksi Suuri Henki päätti tehdä matoralaisista kaksi kolmasosaa lyhyempiä kuin toa-sotureista. Tai miksi matoralainen kasvaa niin paljon pituutta muuttuessaan toaksi. Se on hyvin epäkäytännöllistä rakennusten, ajoneuvojen ja sellaisten kannalta.”
Tawa istui kuitenkin ja nojasi polviinsa. ”Kuule, taisit osua juuri bioklaanilaisuuden ytimeen”, vastasi Tawa nyt jo rennompana. ”Ja meillä on vielä kaiken maailman peikkoja ja jättiläisiä päälle. Ainakaan tässä kokouksessa ei ole yhtään oviasiaa”
”Ja apinoita”, Gambur huomautti.
”Yksi apina.”
”Toivottavasti en vaikuttanut törkeältä tai turhantärkeältä kokouksessa aiemmin. Poliisiminäni kysyy vaistonvaraisesti vaikeita kysymyksiä. Nuikorolaisen virkahenkilön näkökulmasta Bio-Klaani on ollut aina aika outo naapuri, rehellisesti sanottuna. Ystävällinen ja taidokas – mutta ennalta-arvaamaton ja levoton. Tämä kokous on kieltämättä vahvistanut mielikuvaa, mutta hyvä kuitenkin, että olemme kartalla.” Matoran painoi kypärän takaisin päähänsä. ”Sanotaanko, että useampi kuin yksi tuntemani kyläläinen olisi varmaan hyväksynyt Tahaen korstojen toimet matkalaistenne myrkyttämiseksi ihan vain siksi, että kulttuurien törmäämisen vaivasta oltaisiin päästy eroon ja elämä olisi jatkunut samanlaisena.”
”Mutta ei Harkel”, Tawa sanoi, ”eikä Gambur?”
”Ei ja ei. Harkel suosi suorempaa toimintaa. Hän oli päättäväinen. Me muut emme olisi vielä uskoneet, että Tahae olisi mennyt niin pitkälle. Joku olisi voinut kuolla. Ja kaupungin kassaa se verenimijä oli vuodattanut jo pidempään.”
”Joskus suora toiminta on tarpeen.”
”On. Eikä Klaanin ja Suurkylän uusi ystävyys virinnyt hetkeäkään liian aikaisin. Tahaen konnuudet ovat pientä verrattuna siihen, mitä Nazorak-imperiumi on kylällemme tehnyt. Tahae toimi ilmeisesti vain omaan pussiinsa… toisin kuin teidän petturinne. Ja Ämkoo.”
Tawa ei vastannut mitään, tuijotti vain edessä menevät tien kivistä pintaa.
Gambur taputti adminia olkapäälle. ”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kaivaa haavoja auki. Eihän sille mitään voi.”
”Ne eivät olleet vielä arpeutuneet. Minä en tiedä, kenen pussiin Ämkoo pelaa, ellei itsensä. Ja olisi vielä vaikeampi kuvitella, mitä hän itse yrittäisi saavuttaa.”
Tawa nosti katseensa eteläiselle taivaalle. ”Ämköö ei ollut koskaan mikään Suuren Hengen kuoropoika, mutta ymmärrän, että teidän on vielä vaikeampi nähdä hänessä mitään hyvää. Harkelin jälkeen.”
”Harkelin, ja Guardianin. Käsittääkseni kummastakaan ei olla kuultu sen jälkeen, kun nämä kohtasivat entisen kollegasi metsässä kylämme lähistöllä. Vain Harkelin murhalla oli silminnäkijöitä.”
”Tongu ja Snowie kertoivat, että Harkel yritti pidättää Ämkoon. Uhkaamalla kiekonheittimellä… Poliisiminänsä ohjaama.” Vain Harkelin murhalla…
”Suoraa toimintaa”, sanoi Gambur. ”Harkel, ja Guardian. Ja, no ilmeisesti Ämkookin. Sellaisia miehet ovat. Mennään yhdessä metsään pyssyjen ja puukkojen kanssa. Esitellään uusia kavereita vanhoille ystäville. Aina kaikki eivät tule elossa takaisin. Ja sinä ja minä ja Sulfrey saamme jäädä pitämään kotia pystyssä. Kuule, kun olin vielä nuori tyttö, kuulin etelän linnoituksen kuningattaresta. Sorjasta, pitkästä ja vahvasta, mutta ystävällisestä. En olisi uskonut, että hänen työnsä liittyisi banaanimakutoja varastavia apinoita, kaupungin palojärjestyksen muutosehdotukset ja selkään puukottavat ystävät. Iän tuoma kypsyys kuitenkin kertoo, ettei arkisten tai synkkien asioiden tärkeyttä tule aliarvioida, ja johtajuus on taakkojen kantavuutta. Olen vilpittömästi iloinen yhteistyöstämme. Sekä minun ja sinun että Nui-Koron ja Bio-Klaanin.”
Tawa kääntyi katsomaan poliisikomisariota ja hymyili. ”Kiitos. Toivottavasti te saatte kylänne takaisin ja me Guardianimme.”
”Viimeisen kolmannesajan jälkeen! Viisi minuuttia taitaa olla jo ylitetty”, sanoi Gambur, heitti leipänsä kääreen portaan pielessä olevaan roskakoriin ja avasi oven. Tawa astui sisään hänen perässään ja huomasi kaasunaamarikasvojen viittovan häntä yksityisempään ajatustenvaihtoon. Tätä oli etelän kaupungin sorjan valtiattaren elämä.
”Hei! Taka!”
Krikcit kääntyi ja näki Paacon sekä Maken astelevan hänen luokseen.
”Heiii. Tuota, miten menee?” Paaco aloitti lievää epävarmuutta äänessään.
”Ah, ihan hyvin! Kiitos kysymästä. Tuo bännittyjen tapaus on vain aiheuttanut minulle turhan paljon ylitöitä.”
Takalek peitti suunsa haukotellakseen. ”Minulla on paha tapa ottaa kuulusteluraportteja iltaluettavaksi…”
”Voi kuule, älä muuta virka”, Paaco totesi lakonisesti ja osoitti silmiään. Takalek ei aluksi huomannut niissä mitään erikoista ennen kuin toan kanohi alkoi hohtamaan vihreänä. Illuusion alta paljastuivat massiiviset silmäpussit.
”Oh…”
”Voisin nakittaa vaikka jonkun Kepen tuijottamaan kameroita joku yö.”
Make hieraisi niskaansa. ”Tuota, me mietittiin vain että mitenkäs se Dox voi? Onko sen voinnissa ollut muutoksia?”
”Joo, me käytiin Bladiksen kanssa katsomassa sitä sairasosastolla tässä hetki sitten.”
Moderaattorit huomasivat krikcitin hymyn hiipuvan hieman. ”Valitettavasti bhaixdoxin terveydessä ei ole tapahtunut muutoksia. Kiitos, että olette käyneet katsomassa häntä. Kupe sanoi uskovansa hänelle puhumisen voivan auttaa…”
Paaco ja Make hymyilivät empaattisesti.
”Jees. Mutta jos tarvitset apua jostain niin tiedät keiltä kysyä!” Paaco totesi ja näytti peukkua.
Takalek nyökkäsi. ”Kiitos! Arvostan.”
Modet nyökkäsivät ja jatkoivat toiseen suuntaan. Make vilkutti Takalekille, joka vastasi eleeseen ennen kuin jatkoi juoma-automaatille.
Krikcit kyllä huomioi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan automaatin takana käytävää hiljaista keskustelua. Tawa nojasi oikealla kädellään käytävän seinään samalla, kun toan suojassa mutiseva kaasunaamarikasvo jututti adminia niin, että heidän puhettaan ei herkästi kukaan muu kuulisi.
Kapteeni Haddox rullasi palomestari Nui-Pogon ohitse. Merten mestarin ja tulten taitajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vain hetkeksi, ja sitten palasi elementtien välille kosminen raja, jota ei ollut ylittäminen.
Taguna kuunteli Sulfreyn vinkkejä siitä, miten Kissabion loisen olisi kenties voinut parantaa idenmektiinillä, eikä kehdannut sanoa, ettei kyse oikeastaan ollut samasta asiasta.
Mutta toisaalta…
… mitä jos se olikin äärimmäisen hyvä idea?
”Eli onko kaikki sitten valmiina?” Peelo tiedusteli.
Tawa nyökkäsi. ”Pyysin Xelaa tuomaan tarvittavat laitteet admin-torniin. Nauha on minulla tallessa.”
”Tahtoisin nähdä sen mahdollisimman pian”, Peelo muistutti. Tawa vaikutti selvästi hieman hermostuneelta siitä, kuinka epätavallisen vaativa Peelo oli asian suhteen.
”Me löydämme kyllä sopivan raon. Älä huolehdi.”
Peelo nyökkäsi. Hän siirsi katseensa Tawan takaa pujotteleviin siniviittoihin ja odotti kärsivällisesti, että nämä olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä.
”Liikkuvia palasia on niin paljon, että niiden yhdistäminen on mahdotonta. Olemme kuitenkin löytäneet aivan liikaa… yhteensattumia. Kepekin uskoo, että olemme jäljillä. Emme ole vain vielä aivan varma, minkä.”
”Ja olet aivan varma, että tähän… Suntioon on turvallista luottaa?” Tawa pohti ääneen.
”Hän tunsi Creedyn, Lähetin ja Etsivän. Uskon, että hän on vähintäänkin vilpitön, vaikka ei omasta tilastaan johtuen täyttä totta puhuisikaan.”
Tawa nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän olisi mielellään jakanut Peelolle vielä muutaman rohkaisevan sanan, mutta häntä kohti päättäväisesti marssiva Same varasti hänen huomionsa.
”Sinun vuorosi on ihan pian”, Tawa vakuutteli androidille poistuessaan ripein askelin selakhin perään. Käytävää tuijottelemaan jäänyt Peelo risti kätensä ja jäi nojailemaan juoma-automaattiin samalla, kun väki hänen ympärillään alkoi valumaan hiljalleen takaisin kohti kokoussalia.
”Seuraavaksi esityslistan kohta 5.5, ’tapaus Increase Kong’. Bladis, ole hyvä”, sanoi Same napautettuaan pöytää nuijallaan.
Bladis hymyili, joskin normaalia vakavampaa, hyvin työnsä tehneen ammattilaisen hymyä. Hän nousi seisomaan ja korjasi ryhtiään.
”Telakalla keräämäni tietojen perusteella olemme päätyneet rikostutkinnassa siihen tulokseen, että Increase Kongin uhka on näillä näkymin ainakin toistaiseksi historiaa. ’Keissejä’ ei ole ollut yli viikkoon, ja henkilökunnan puolella on jo varovaista toivoa siitä, että rataslaatikoiden huoltoa haittaavasta tuplalukituksesta voidaan luopua. Syyllistä tai siis epäiltyä ei ole saatu kiinni, mutta eipä se sitä toisaalta ennen paljon estänytkään.
Epäillyn holhoaja ei ole nähnyt apinastaan merkkiäkään. Tapaus on siirretty rikostutkinnasta kadonneiden lemmikkieläinten listalle. Voisin tosin lisätä epävirallisesti – älä kirjaa tätä pöytäkirjaan – ettei ole suurikaan menetys, jos sitä sinistä marakattia ei ikinä löydetä.”
Joskus selakhi mietti, miten oli päätynyt kaikista maailman paikoista juuri tähän tilanteeseen. Onneksi hänen ei tarvinnut avata tämän tapauksen taustoja. Bladis oli tarttunut siihen enemmän kuin mielellään.
”Manun? Ei, tämä vihollinen hakee jotain muuta: kampiakseleita!” vastasi Bladis tomerana.
”Teillä on siis kaksi apinaa jäsenenä? Ainakin?” kysyi Gambur kulmakarvojaan nostaen.
”Ei, vain yksi”, sanoi Tawa.
”Makuta Nuin vienyt apina on jäsen”, selitti Same, vaikkei häntä olisi yhtään huvittanut. ”Häntä epäillään vapaudenriistosta, joskin pidämme lähtökohtaisesti asianosaisen epähenkilömäistä olomuotoa lieventävänä asianhaarana. Häntä epäillään myös törkeästä kehonkielisestä eleestä päällystöä kohtaan. Tämän tapauksen epäilty, Increase Kong, ei ole jäsen. Hän on jäsenemme Icecapin lemmikkieläin.”
”Aivan”, Gambur huokaisi.
”Mutta pelko pois. Tämä asia on hoidossa”, julisti Bladis. ”Siitä huolimatta en voi liiaksi korostaa, että kaikki mahdollisten rikospaikkojen läheisyydestä löydetyistä sinisistä karvoista on tehtävä viipymättä ilmoitus rikospaikkatutkintaan. Karvoihin ei saa missään nimessä koskea, tai DNA-näytteen ottaminen käy hankalaksi ja käpälöitsijä voi itse päätyä oikeuteen!”
Tähän uhkaukseen ei kellään vaikuttanut olevan mitään sanottavaa. Nuija kävi pöytään. ”No”, sanoi Same vilkuillen ympärilleen, ”jos ei muuta, siirrytään kohtaan 5.6, ’tapaus… Tappaja’.”
Nuikorolainen komisario tunnisti kyllä brakas-apinoiden nimeämistavan.
”Tappaja?” kysyi Tawa. ”Onko tämä se–”
”Kyllä, kyllä”, vahvisti Same. ”Luulen, että pieni lisäselonteko on paikallaan. Bladis?”
”Krhm”, rykäisi skakdi. ”Toinen vanhempi tapaus, jossa on viime aikoina sattunut käänne. Jotkut ehkä muistavat Keja- ja Sopon-nimiset matoranit, joiden murhat sattuivat lähellä toisiaan hieman kauhujen yön jälkeen.”
Takalek viittasi puheenvuoron. ”Eikö niiden ajateltu silloin liittyneen zyglakien hyökkäykseen?”
”Näin on, mutta rehellisesti sanottuna se oli silloinkin aika huono teoria”, jatkoi Bladis. ”Aikajana ei täysin täsmännyt, ja kumpikin matoraneista asui linnakkeessa – vaikea kuvitella, miten liskot olisivat päässeet livahtamaan näiden luokse kenenkään huomaamatta.”
Sulfrey katseli ympärilleen yrittäen nähdä, oliko paikalla ketään, joka olisi vaikuttanut tietään, mikä ihme tämä Tappaja oli. Esityslistassa oli ollut pelkkä otsikko ja puheenjohtajan huomio Selitetään kokouksessa.
”Motiivikin oli epäselvä”, keskeytti Same. ”Kumpikin uhreista oli saapunut kaupunkiin melko hiljattain, eikä heihin vaikuttanut liittyvän mitään epäilyttävää.”
”Aivan, aivan. Ja!” tokaisi Bladis. ”Kaiken kukkuraksi tapauksiin liittyi jotakin hyvin mystistä.”
Sali hiljentyi jännittyneeseen odotukseen.
”Tapahtumapaikoilta ei löytynyt yhtään DNA:ta”, Bladis miltei kuiskasi. ”Ei sitten kierteen kierrettä.”
Fuzchel yritti valua kokonaan hattunsa sisään ja vaikuttaa mahdollisimman huomaamattomalta. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen erityistä huomiota.
”… niin”, sanoi Same hetken kuluttua. ”No, joka tapauksessa. Johtolangat loppuivat kesken, ja vaikka liskoteoria olikin sinänsä epäuskottava, siihen oli pakko luottaa. Tekoihin liittyi tiettyjä tuntomerkkejä, kuten murhan erityisen raaka luonne, ja olivat zyglakit syyllisiä tai eivät, uusia tapauksia ei enää löytynyt.”
”Mutta nyt meillä on uutta todistusaineistoa”, julisti Bladis voitonriemuisesti ja rullasi piirtoheittimen ääreen. ”Nimittäin tämä rikosilmoitus.”
Takalek viittasi taas. ”Ööh, ai Kejan tai Soponin murhasta?”
”No ei vaan eräästä toisesta vanhasta jutusta. Katsokaa itse!”
Bladis heilutti kädessään pitelemäänsä lappua ja asetti piirtoheittimelle kalvon, jonka muut tajusivat sen jäljennökseksi.
Make ei ollut ihan varma, tiesikö DNA:sta tarpeeksi osatakseen olla sitä mieltä, mutta ainakaan hänestä se ei kuulostanut täysin uskomattomalta. Asian ottaminen esille kokouksessa olisi kuitenkin nolottanut liikaa.
”Huonon satamakadun rommikaupan räjähdystä ei silloin tutkittu rikoksena”, sanoi Bladis. ”Ymmärryksemme oli, että se ei välttämättä ollut rikos lainkaan; sellaista sattuu, kun on kellari täynnä räjähteitä. Ja sitä paitsi hypoteettinen tekijä todennäköisesti menehtyi muiden mukana, kun sieltä kuitenkin kaivettiin jotain kymmenen ruumista. Sillä siisti, saattoi rikostutkija todeta. Mutta tämä rikosilmoitus muuttaa tilannetta jonkin verran.”
Kyynel tirahti Haddoxin poskelle tämän muistellessa kaupungin parasta rommivalikoimaa.
”En ole aivan varma, mutta eikö rommikaupan tuhosta ole kuukausia?” kysyi Nui-Pogo. ”Miten ihmeessä ylläpito huomasi rikosilmoituksen näin myöhään?”
”Se johtuu siitä”, vastasi Same, ”ettei tätä paperia luovutettu ylläpidolle eikä edes poliisille. Ruskean Makutan tarjoilija huomasi sen naulattuna baarin ilmoitustaululle ja toimitti haltuumme noin viikko sitten.”
”Tahtoisin kiinnittää huomionne siihen”, sanoi Bladis, ”että ilmoituksen perusteella kyse ei olekaan tapaturmasta tai kännisen merirosvon sekoilusta vaan salaperäisen ’Tappajan’ kädenjäljestä. Voisiko hän olla syyllinen muihinkin selittämättömiin murhiin? Häiskä vaikuttaa niin salamyhkäiseltä, että tajuaisi olla jättämättä rikospaikalle DNA-jälkiä.”
Palomestari ei aivan kehdannut myöntää, että hänellä oli ensyklopedinen tietämys jokaisesta Bio-Klaanin alueella sattuneesta tulipalosta, räjähdyksestä ja laittomasta nuotiosta tarkkoine tapahtuma-aikoineen.
”Tämä on tietenkin vain hypoteesi”, kiiruhti Same sanomaan. ”Ja vaikkei rommikaupassa tapahtunut ollutkaan, ööh, ’kännisen merirosvon sekoilua’, tämä rikosilmoitus sopii kyllä siihen kuvaukseen. Kapteeni Notfun on valitettavasti juuri nyt tehtävällä, mutta kun hän palaa, voimme laittaa jonkun kuulustelemaan häntä.”
”Ai Noftuniko se oli?” kysyi Haddox siristäen silmiään. ”Pirskule kun minä en enää näe lukea. Mukava äijä, ei siinä mitään. Ei ole uskoakseni ikinä puhaltanut alle kasia.”
Same palautti keskustelun raiteilleen strategisella nuijaniskulla. ”Nyt pyytäisin teitä kaikkia jatkamaan silmien pitämistä auki myös rikosilmoituksessa kuvatun olennon varalta. En ole varma, kuinka kirjaimellisesti voimme piirrosta tulkita, mutta ilmeisesti etsimämme Tappaja on lyhyt ja kantaa suojaamisen naamiota.”
”Miltähän se ’kylmä ääni’ sitten kuulostaa”, pohti Paaco ja rykäisi. ”Olette nyt kahdestaan… sinä, ja kuolema.”
”No ei se varmaan flunssaiselta Makelta kuulosta”, heitti Bladis.
Fuzchel tiirasi silmä kovana rikosilmoituksen alalaitaan piirrettyä hahmoa. Jo merirosvon humalaisena suherruksena siitä välittyi uhkaava tunnelma. Olennolla ei ollut kaikesta päätellen edes käsiä, mutta silti se oli kyennyt niin raakoihin tekoihin.
Eräs yksityiskohta pomppasi hänen silmilleen. Zyglak säpsähti huomatessaan, mitä kanohia rikollisen väitettiin kantavan. Hänen katseensa siirtyi admin Tawan kasvoihin, joille oli noussut vakava ilme.
Ei kai se voinut olla…?
Sitten Fuzchel huomasi, ettei Tappajan naamion värin sanottu olleen keltainen, ja koki olonsa hieman hölmöksi. Ei kai asioiden välillä sitten voinutkaan olla mitään yhteyttä.
Same paukautti pöytää nuijalla kolmesti. ”Jos kukaan ei ole sattunut törmäämään tähän Tappajaan viikko sitten, aiheesta on tuskin enää mitään järkevää sanottavaa. Siirrymme kohtaan. 5.7, Maja Hotellin tutkinta. Puheenvuoro jäsen Peelolle.”
En minä edes kuulosta tuolta, Make ajatteli hieman loukkaantuneena.
”Hotellin palon todellinen aiheuttaja on saatu kiinni ja lepää tällä hetkellä sairasosastolla koomassa”, Peelo siirtyi välittömästi asiaan. ”Palo oli saanut alkunsa kotitekoisesta pommista, joka räjähtämisen sijaan sytytti Hotellin rakenteet liekkeihin. Pommin tekijä varmistettiin valvontakamerakuvista ja otettiin kiinni välittömästi. Tarkemmat yksityiskohdat löytyvät myös poliisivoimille ja moderaattoreille välitetyssä raportissa.”
Tummanpuhuva androidi sai salin päät kääntymään ripeästi itseensä. Sen lisäksi, että hän ei ollut kokouksissa tuttu kasvo, hän ei myöskään ollut kovin läheisissä väleissä kuin muutaman läsnäolijan kanssa.
Takalek, Taguna ja Bladis nyökkäilivät vuorollaan osoittaakseen, että Peelon mainitsema raportti totta tosiaan oli heidän käsissään. Samaan aikaan siniviittojen keskuudessa vaihdeltiin huolestuneita katseita. Sana ”pommi” loi aiheen ylle varjon, jollaista he eivät olleet odottaneet.
”Ollaan myös isketty kamera ja kokopäiväistä vartiota arkistoille tän johdosta”, Paaco täydensi. Ne, jotka eivät olleet tutustuneet raporttiin ennalta, eivät selvästi ymmärtäneet yhteyttä Paacon huomion ja Peelon selonteon väliltä. Androidi huomasi tämän nopeasti läsnäolevien ilmeistä ja kiirehti täsmentämään.
Ks. tutkimusraportti 778, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan Peelon tiivistetyn selonteon viitteeksi.
”Meillä on syytä epäillä, että pommi oli tarkoitettu Geeveetä varten. Tapahtumaketju täsmää Maja Hotellissa järjestettyjen kirjakerhojen aikatauluun. Geevee oli hotellin henkilökunnan lisäksi ainoa henkilö, jonka läsnäolon olisi pystynyt varmaksi ennustamaan.”
”Entäs se pommittaja. Mitä me tiedetään siitä?”, Bodyguard ärjähti yrittäessään yhä sulatella ajatusta siitä, että joku olisi valmis pommittamaan kokonaisen hotellin yhden vaivaisen arkistonpitäjän vuoksi.
Peelolla ei ollut aikomustakaan sisällyttää selostukseensa Valkoisen valtakunnassa selvittämiään seikkoja. Suntion hänelle antamat yksityiskohdat vahvistivat kaikki hänen jo entuudestaan kehittämät teoriat, mutta teknisesti ottaen kaikkialle sijoittuneen retken selittäminen ei olisi maksanut siitä aiheutuvaa vaivaa.
”Hän on vakavasti sairas eikä mitä luultavimmin toiminut omasta tahdostaan. Tarkempi kuvaus epäillyn terveydentilasta löytyy Kupen ja Yildan epikriiseistä”, Peelo selitti.
Saliin laskeutui hetkellinen hiljaisuus, joka aiheutui selvästi lukuisten aivojen raksuttavista rattaista. Hetken rikkoi lopulta Bladis, jolla ei ollut halua venyttää kokousta yhtään pidempään kuin oli tarpeen.
”Jutskailtiin jo aiheesta Takalekin ja Tagunan kanssa. Ehdotettaisiin kokoukselle, että Peelo pidetään tutkijana tässä tapauksessa niin pitkään kuin on tarpeen. Olisi pari kuulustelua, jotka olisi vielä tarpeen pitää.”
Salista kuului jo hyväksyvää mutinaa, mutta Takalek rykäisi Bladiksen katseen tarjoillessa puheenvuoron sanatta hänelle.
”Poliisivoimat esittävät myös, että jäsen Peelolle myönnettäisiin toimivalta myös muihin avoimiin, ei-kiireellisiin tapauksiin. Hän on osoittanut tehokkuutta ja tarkkuutta työssään. Hän voisi pitää hengissä sellaisia tutkimuksia, joihin meillä asemalla ei olisi muuten aikaa.”
Sulfreylta kesti hetki löytää liitepinon alle hautautunut sairasosaston leimoilla varustettu nippu papereita. Lopulta hän kuitenkin sai esille niihin merkityt juoksevat raporttinumerot ja lisäsi nekin viitteeksi Peelon selontekoon.
”Kuulitte rikostutkijan esityksen. Asia on keskustelussa”, Same lausui.
Huolimatta siitä, että Peelo ei ollut tuttu varsinkaan niiden keskuudessa, jotka olivat muurien sisäpuolella tuoreempia, tämän puheenvuoron aikana kiertäneet tutkimusraportit olivat vakuuttaneet käytännössä jokaisen. Androidin looginen päättelykyky paistoi huolella naputelluista sivuista. Hetken päästä ympäri salia kajahtelevien ”jaa”-laudahduksien jälkeen Samen katse kiersi vielä kerran varmistaakseen, että ehdotusta ei kenenkään toimesta vastustettu. Nuija napsahti pöytään ja asia julistettiin käsitellyksi.
Paacolta ja Bladikselta ei jäänyt huomaamatta Tawan ja Peelon välille yli pöydän muodostunut merkitsevä katseenvaihto. Admin ja androidi kuitenkin siirsivät katseensa nopeasti takaisin Sameen huomatessaan moderaattorien tuijotuksen.
Peelo antoi ryhtinsä valahtaa ensimmäistä kertaa kokouksen aikana ja leimasi katseensa pinoon hänen raporttinsa kopioista, joka kasaantui hiljalleen takaisin hänen eteensä kierrettyään kokoustajien keskuudessa. Tunnelma salissa alkoi olla jo hieman levoton. Kokous oli venynyt jo huomattavasti tavanomaista pidemmäksi.
Kuitenkin ennen kuin Same ehti siirtyä esityslistassa eteenpäin, Peelo suoristi taas itsensä näkyvästi ja pyysi viitaten vielä puheenvuoroa itselleen.
”Niin”, Same myönsi.
”Palaten hetkeksi aikaisempaan aiheeseen, minä voisin myös tutustua tähän Tappajaan. Minulla on hyvät välit Kapteeni Notfuniin. Voin kyllä keskustella hänen kanssaan, kun hän palaa vesiltä.”
Same ja Bladis vaihtoivat katseita. Nuijaansa nojaileva selakhi kurtisti sen jälkeen kulmiaan androidin suuntaan.
”Oletko varma? Kuten aiemmin totesin, meillä ei ole silminnäkijähavaint-”
Samen huomio kuitenkin keskeytyi Bladiksen suurieleiseen läimäisyyn. Kopio ”RIKOS ILMOITUKSESTA” iskeytyi Peelon eteen sellaisella voimalla, että koko pöytä tärähti. Bladis ei epäröinyt hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä tapauksen loppuraportin kirjoittamisen vastuusta.
”Myyty konepojulle kaasunaamarin takana”, skakdi imitoi Klaanin torilla aamuisin kailottavaa huutokauppista.
Tawa naputti sormillaan pöydän reunaan ajatuksissaan, mielessään kaikki ne yksityiskohdat, jotka Peelo oli jättänyt selonteostaan pois, mutta kertonut hänelle vain päivää aikaisemmin. Hän ei pitänyt tiedon pimittämisestä, mutta ymmärsi, miksi androidi oli pyytänyt häneltä luottamusta asian suhteen.
Same kohautti olkiaan eikä jaksanut edes haastaa Bladista tämän äkkipikaisesta reaktiosta. Tawan hiljainen nyökkäys puheenjohtajan suuntaan kertoi, että oli parempi vain päättää kokous.
Nuija kalahti taas kolmesti. Peelon ryhti rentoutui uudestaan. Salissa hiljalleen kasvavan puheensorinan keskellä kukaan ei huomannut, kun Peelo lausui pöydän yli tätä tuijottavalle juuriadminille yhden ainoan sanan: ”yhteensattumia”.
”Kohta 6”, Same lausui. ”Muut esille tulevat asiat. Toivon, että tässä kohtaa kokousta ei enää–”
”Perse”, Paaco sanoi.
Same vilkaisi kollegaansa kylmäävällä katseella. ”Miten niin, Paaco.”
Sulfrey ei ollut lainkaan varma, kuinka kirjata nopea sanojen ja eleiden vaihto pöytäkirjaan, joten hän ainoastaan lisäsi rivin kohdan 5.6. Alle: Jäsen Peelo valtuutettu pitämään tutkimus avoinna.
”Se tuli esille.”
”Miten niin.”
Tawa huokaisi vaimeasti.
Same vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Ellei kenelläkään oikeasti ole mitään…” Toiveikas tauko. ”… niin en pidättele teitä enää vaan siirrymme kohtaan seitsemän, kokouksen päättäminen.”
Miten niin, Same mietti edelleen.
Vain hiljaisuutta. Kaipa kaikilla oli jo kiire johonkin.
Nuija kalahti pöytään vihoviimeisen kerran, ja kokoustajat vapautuivat kahleistaan.
I
Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…
Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.
Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.
Pajan ovelta kuului koputus.
Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?
Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. ”Kepe”, tulija tokaisi. ”Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”
”… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.
”Se ’kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”
Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. ”Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”
”No. Se oli kredipselleeniä.”
”Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:
”Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi ”Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”
Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.
”… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”
Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. ”Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”
”Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. ”Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”
”Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”
”Ai et mitään?” Kapura tuhahti. ”Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”
”No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”
Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. ”Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”
”Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.
”Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. ”Credox selecium on vahvaa kamaa.”
Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?
”Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”
”Selecium. Se on vanhempi nimitys.”
”Häh, ai niin kuin… Selecius?”
”Niin kai”, vastasi Kapura. ”Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”
”Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ’Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ’Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”
”Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. ”Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”
”Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”
Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.
Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.
Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.
Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.
Kepe nielaisi.
”Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, ”ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”
Sitten hän hätkähti. ”Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ’profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”
Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?
”… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”
”Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.
”…
…
… Toivon todella että ei.”
”Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. ”Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.
”Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. ”Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”
”Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. ”’Punainen tähti’… ’Suuri pyörä’… ’Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”
”En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”
Jos sen saattoi sanoa ”paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua ”mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.
Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. ”Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”
”Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. ”Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”
Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.
”Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. ”Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Hypoteettisessä mielessä”, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, ”täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”
”… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”
”Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. ”Ja se johdattelee kohti Xiaa.”
”Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. ”Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”
”Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. ”Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”
”Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.
II
Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.
”… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, ”kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ’miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”
”Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.
Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.
Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.
”… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”
”Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, ”mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”
Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. ”Oletko varma?”
”Olen.”
Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. ”Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”
”Juurihan minä olin sanomassa.”
Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.
Kaikenlaista.
”Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”
”Satun tuntemaan, kyllä.”
”Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. ”Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”
Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. ”Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”
”Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”
”Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”
Taguna nyökkäsi. ”Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”
”Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”
”Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”
”En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. ”Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”
Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. ”Vai niin, vai niin.”
”Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. ”Tiedätkö sinä siitä jotain?”
”Ööh”, plasman toa hämmentyi. ”Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”
”Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”
”Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. ”Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”
Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. ”Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”
Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. ”Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.
”Liittyykö se tähän asiaan?”
”Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”
Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.
”Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. ”Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”
”Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.
Ei saakeli. Hyvä pointti.
”No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. ”Niin tuota… ilmestyykö…”
Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.
”Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”
Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.
Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.
III
Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?
Ei. Ei voinut. Lopeta.
Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.
Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?
Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.
Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.
Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?
Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.
Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.
Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.
Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.
Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?
Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.
Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.
Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.
Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.
Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.
Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.
Kapura sulki silmänsä.
Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?
Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.
No. Se ei ollut oikea kellonaika.
Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.
Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?
Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.
Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.
Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…
… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.
Ai.
Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.
Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.
Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.
Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.
Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.
Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.
Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.
Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.
Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.
Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.
”Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. ”Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”
Hetkeen ei vastausta. Sitten:
”Kuinka niin?”
Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.
”Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”
Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.
”Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”
Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.
”Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.
”Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”
Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.
Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.
”Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein”, Jouera sanoi. ”Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”
”Sinä olet jotain”, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. ”On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”
”Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”
”En.”
”Etpä tietenkään”, Jouera hymähti. ”Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”
Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.
”Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”
Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Mutta minä tein siitä totta.”
Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.
”Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.
Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”
Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.
”Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”
Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.
”Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”
”Ja miksi et haluaisi?”
”Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. ”Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”
Tarip… Matoro… Taguna…
”Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”
”Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”
Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.
”Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. ”En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”
”En minä…”
”Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?
Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”
Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.
Tyyny revittiin pois, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Valkeaa massaa vastaan taistellen hän asetti kätensä Matoron kurkulle, tunnusteli sitä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Unessa tämä oli kaunis, vailla petturuuden harsoa, ja unessa saisi pysyäkin.
Ja sitten hänet työnnettiin sivuun.
Mutta maassa lojui teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
Vai Desablen suunnitelmassa?
JOUERA: …
DESABLE: En voi uskoa, että…
DESABLE: … äh, unohda. Säästän sen todelliselle versiollesi.
”Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
Rituaalimurha.
Kapura kuvitteli lasinsirun lävistämässä Matoron ruumiin. Hän kuvitteli sen lämmön omaansa vasten jään toan vetäistessä viimeiset hengenvetonsa, vaaleansinisen veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli peukalonsa kallistamassa tämän leukaa ylöspäin, huulensa tämän kaulalla. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Kastraatio.
Jouera kuvitteli veitsen lävistämässä ruumiinsa. Hän kuvitteli sen kylmyyden vartaloaan vasten vetäistessään viimeiset hengenvetonsa, vaaleanvihreän veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli niskansa kallistumassa taaksepäin, huulensa vapisevan auki. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Sinä olet tulen toa.
Käyttäydy sen mukaisesti.
Mitä haluaisit polttaa ensimmäisenä?
Kiitäessään Bio-Klaanin käytävien halki pinkin pupun mielessä Desable ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri mennyt tekemään.
Lappu ja punaiset sanat olivat toki olleet loistavia ideoita. Eivätköhän ne riitäisi savustamaan Kapuran ulos Bio-Klaanista kello mukanaan; ne olivat juuri sopivan salamyhkäisiä vihjeitä, aivan liian kutkuttava mysteeri sivuutettavaksi. Parempaa hän ei olisi voinut keksiä.
Mutta vaikka sitä oli vaikea myöntää, oli totta, että kaikki se oli ollut hänen viestinsä myös varmasti Kapuran ennen pitkää löytävälle Joueralle. Ymmärtäisikö tämä edes, mitä hän tarkoitti? Mitä ajattelisi isä siitä, että hän satutti myös poikaa valheilla kauan sitten kadotetusta rakkaudesta?
Kyllä se Desablea itseäänkin järkytti, rationaalisena toimijana itseään kun piti, miten impulsiiviselta ja katkeralta teko sillä tavalla pohdittuna vaikutti… mutta ehkä hänellä oli enää vain sellaisia vaihtoehtoja.
Totuus oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä Joueran suhteen kuuluisi tehdä.
Se oli selvää, että kaikki heidän välillään oli ohi. Mutta maailma ei päättynyt siihen.
Et sinä ikinä halunnut mitään muuta kuin tuhota sen kaiken; sinun oli vain annettava itsellesi lupa haluta niin. Miksi väittää luontoasi vastaan, miksi kieltää tuli sisälläsi?
Ja kun työ on valmis, näet sen viimein… sen, minkä minä näin jo ennen kuin ymmärsin, mikä se oli.
Katso tyhjyyttä, joka paljastuu liekkien poltettua valheet pois. Katso totuuksista lopullisinta.
Näetkö?
Minä tiedän, mistä kaikki sai alkunsa.
Julma enkelin kateus loi tuskan, joka oli liian suuri yhden sielun kannettavaksi
Varkaiden julkeus loi perisynnin, joka oli liian suuri yhden sielun hyvitettäväksi
ja siksi se meitä vainoaa uudelleen ja uudelleen.
Oli unelma
lihan utopiasta, jossa perhe taas kerran tyydyttää
metallin utopiasta, jossa koneisto viimein sammuttaa
meidät särjetyssä maailmassa hukuttavan halun.
Ja kuinka käy tämän unelman? Mikä tarina voittaa lopussa? Mikä totuus paljastuu tyhjästä tilasta tähtien välillä? Vastaus on edessäsi.
Katso ylös ja tunne valaistumisen sairaalloinen valo kasvoillasi.
Kapurasta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden – maahan osumisen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sattua. Oliko tämä totta? Oliko hän yhä unessa?
Hiekka pisteli hänen kämmeniään.
Eniten pelotti se mahdollisuus, ettei niiden välillä ollut enää mitään eroa, että totuus ja valhe olisivat sulautuneet yhdeksi.
Toa katseli hitaasti ympärilleen.
Ei mitään.
Pelkkää valkeaa suola-aavikkoa silmänkantamattomiin.
”Katso sitä.”
Joueran heikosti savuava ranko hänen vierellään lallatteli äänellä, joka kuulosti maailmaan laskeutuneessa täydessä hiljaisuudessakin vaimealta.
”Katso sitä, niin ehkä viimein ymmärrät. Etkö näe, mihin vääjäämättömyys on meitä kaiken aikaa velvoittanut? Etkö näe, miksi olen oikeassa?”
Kapura katseli jälleen ympärilleen. Ei vieläkään mitään; jossain kaukana ehkä jonkinlainen ranta.
Sitten ylös.
”Totuus, poikani.”
Totuus.
Kapura laski katseensa alas, omiin kämmeniinsä. Jokin oli imenyt niistä karmiininpunaisen sävyn.
Pieni tuulenvire.
Hän vilkaisi kohti Joueraa. Täytyi katsoa tarkasti, että hänen vierellään istuvalla kasalla säikeitä oli edes muoto. Jos antoi katseensa harhailla, illuusio raukesi, eikä se ollut enää mitään.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Sinä ja Avde olette siinä samanlaisia, että olette jatkuvasti kertomassa minulle, mitä elämäni tarkoittaa. Kirjoittamassa teatteriesityksiänne minun päälleni. Repimässä utopioittenne avaimia ruumiistani. Ja kumpikin kuvittelee tarunsa maailman sisimpään olemukseen kirjoitetuksi totuudeksi, jota ei kukaan voi paeta. Mutta…”
Kapura kohotti käsiään.
”Katso, mitä minä olen. Katso, mitä me kaikki olemme.”
”Minun ruumiini on vain lihaa ja metallia. Ehkä se ei tarkoita mitään. Ehkä siinä ei ole mitään liian vähän eikä liian paljon. Ehkä sillä…”
Mitä oli punainen, mitä muuta kuin väri panssarissa? Täällä sitä ei ollut.
”Ehkä sillä ei ole edes elementtiä.”
”Ja ehkä minä en edes ole tulen toa.”
Savun haju oli kaikonnut täysin. Infernosta, jonka hän oli äskettäin vapauttanut, ei ollut enää jälkeäkään; siinä korventunut kaupunki nukkeineen oli jäänyt jonnekin taivaan toiselle puolelle.
Eihän se mitään muuta kuin unta ollut koskaan ollutkaan.
Kapura jäi odottamaan vastausta, mutta sellaista ei tullut. Kun hän räpäytti silmiään, kaikkialle levittäytyvän valkeuden ja auringon sen keskellä oli korvannut hänen oma huoneensa, hänen oma sänkynsä.
Olisi tehnyt mieli maata siinä hetken ajatuksiaan keräillen; ehkä itkeä, ehkä nauraa. Miettiä sitä, mitä hän oli juuri tullut sanoneeksi, sitä jonka varsinainen merkitys odotti vielä jossain hänen tajuntansa rajamailla. Mutta Kapura muisti, millaisissa tunnelmissa oli nukahtanut, ja säpsähti todellisuuteen. Toa kömpi ympäri kohti yöpöytäänsä mielessään vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
IV
Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.
Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.
Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ’Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.
Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.
Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.
Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.
Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:
”Noh? Mitä nyt?”
Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.
”Tawa, mussukka.”
Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.
”Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. ”Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”
”Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. ”Ehkä se auttaa?”
Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
”Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ’sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ’me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”
”Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”
Tawa naurahti pahantuulisesti.
”No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”
”Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.
”En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.
Tai siis mitä.
Syyttävä sormi pärähti pystyyn osoittamaan Peilitärtä.
”Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
”Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ’riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”
Tawa kihisi henkeään haukkoen.
”Miten sinä kehtaat?”
”Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”
”Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”
”Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, ”sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”
Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.
”Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”
Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
”Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”
”Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”
”Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”
Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
”Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”
Peilitär nauroi.
”Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”
”Haluatko turpiin?”
”Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. ”Kalenterisi on aika täynnä.”
Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet.
”Kuules, perkeleen tyllerö-”
”Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.
Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.
Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.
Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.
”… öm. Oliko huono hetki?”
”Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. ”Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”
Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.
”Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. ”Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”
Tawa nosti kulmiaan. ”… öh?”
”Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. ”Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”
”Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”
Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.
Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.
”Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.
”Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. ”Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”
Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.
”Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: ”Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”
Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:
”Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”
Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.
”Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. ”Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”
Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: ”Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. ”Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”
”Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. ”Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”
”Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. ”Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”
Helvetin Gee, Tawa ajatteli.
Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.
Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?
Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.
Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.
Helvetin Gee.
”Arvoisa admin?” Taguna kysyi.
”Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.
Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. ”Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. ”Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.
Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.
”… Taguna?”
Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.
Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.
”Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. ”Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”
”Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”
”Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”
”Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”
”Olen. Olin äskenkin.”
Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.
V
Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.
Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.
Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.
Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa ”pelimies” lähinnä merkityksessä ”lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.
Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.
Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.
Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.
Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.
Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.
Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.
Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?
Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.
Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.
Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.
Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.
Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.
”Taguna.”
”Taguna.”
”Taguna.”
”Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. ”Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”
No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.
”Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.
Ai. Voiko niinkin tehdä.
”Minä olen pääsi sisällä.”
Olihan se sinänsä aika ilmeistä.
Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?
”… Taguna.”
Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…
Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.
”Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”
Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.
Loinen venytteli hintelää ruumistaan. ”Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”
Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.
”Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”
Aika paksua sanoa ’me’ sen monologin jälkeen.
”No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”
Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.
”Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”
Se on… monimutkaista.
”Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”
Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.
Jänö kallisti päätään. ”Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”
Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.
Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.
Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.
Taguna puristi puolityhjää lasia.
En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.
Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?
Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?
Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. ”Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”
M-miten niin?
”Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”
Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.
”Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”
Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.
Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.
”Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. ”Minä…”
Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
VI
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Tarpeeksi. Ainakin jos hän juoksisi.
Toa vilkuili ympäri huonettaan täysin turhaan; silmät eivät osanneet tarttua mihinkään niin kauan, että hän olisi osannut päättää, mitä siitä ajatella. Oliko hän vienyt jo kaiken veneelle? Hän oli uskoi, että oli.
Se oli varmaa, että lupaamiaan kirjelappuja hän ei ehtisi enää raapustaa. Joten menoksi vain, hämärtyvää iltaa kohti.
Kapura avasi huoneensa oven ja katsoi autiolle käytävälle.
Hänelle tämän tien viitoittaneet punaiset sanat eivät sanoneet hyvästejä.
Same käveli pitkin Bio-Klaanin iltaan hiljentyviä katuja ja antoi merituulen puhaltaa kanohi-naamionsa pinnalla. Sumua, hän ajatteli.
Takalek astui Keskisuureen kievarin ovesta, ja välittömästi sisältä hohkaava lämpö sai hänet hikoilemaan. Takalek kävi hakemassa tiskiltä lasin jäävettä ja pälyili hetken ympärilleen etsien ystäviään. Hän äkkäsi vilkuttavan Tyznyn ja Seeceen yhden pöydän ääressä.
Bladis pötkötteli sängyllään ja selasi televisiokanavia läpi. Kun hän oli tänään ryhtynyt kertomaan tärkeälle kokousväelle Increase Kongin tapauksen ratkaisusta, oli hän adrealiinin ja endorfiinin virratessa tyystin unohtanut olevansa tuomittu pyörätuolin käyttäjäksi.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Eipä siinä sitten mitään. Matkaan vain.
Sumu oli tiivistynyt koko kaupunkia sylissään tuuduttavaksi sakeaksi massaksi hänen viipyillessään baarissa. Hyvä sää hiiviskelyyn, mutta eiköhän toalla ollut riittävän hyvä aavistus siitä, mistä kohde löytyisi.
Kunhan ei vahingossa pidättäisi Rapukaa.
Hetkinen. Pidättäisi?
Ei, sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Ihan juosta ei uskaltanut, kun katujen kuolettavan liukkaalla mukulakivipäällysteellä oli kosteutta, mutta sellaista puolihölkkää kuitenkin.
Olipa Taguna ollut outo, Matoro oli jäänyt miettimään Kahvion kulmalle. Tyyppi oli kierrellyt ja kaarrellut kuin ei olisi koskaan Kapuraa tuntenutkaan. Mitä enemmän toa sitä mietti, sitä oudommalta se tuntui.
Ei hitto.
Pohatu VII istuskeli kiikkutuolissa kuunnellen gramofonista rohisevaa xialaista kansanmusiikkia. Evakkolainen le-matoran havahtui koko lattian vallanneen lautapelin äärestä, vilkaisi takkaa kohti ja viskasi sisään uuden nipun veroasiakirjoja. Menneisyyden synnit paloivat iloisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
”Sinä viimein nä–”
”Suu kiinni, pikkujäbä”, Kapura totesi ja ojensi kättään sivulle tönäistäkseen tätä töykeästi kullankeltaiseen kanohiin. ”Minulla on kiire.”
Mutta ei siinä seisonutkaan ketään.
Hän räpytti silmiään.
Mitä ihmettä – no, ei sitä nyt ollut aikaa miettiä. Kiire ja hoppu askeleitaan kannattaen Kapura syöksyi alas portaita ja ulos linnoituksesta.
Rapuka kurottui niska epämukavassa asennossa kiinnittämään ristipääruuvilla uutuuttaan kiiltävää sinkkistä rännikourua. Kolme kerrosta alempana Bob ja Petex vartioivat, että vandaali suorittaisi yhdyskuntapalvelunsa eikä karkaisi ennen aikojaan.
Takalek siemaisi juomaansa vilkaisten samalla ranteessaan olevaa kelloa. Oliko se jo 19:16? Eikä Taguna ollut vieläkään tullut.
Takalek nousi pöydästä kesken Tyznyn kertomuksen. ”Anteeksi, minun pitää ehkä lähteä.”
”Äh, ai nyt jo?” Seecee harmistui.
”No kun… minun ehkä pitää käydä katsomassa missä Taguna on. Hän sanoi kyllä tulevansa tänne. Hoitaisi kuulemma vain asioita linnassa.”
”Hmph! Taguna on varmaan vain sellainen tyyppi, joka ei viitsi kieltäytyä tarjouksesta ja tekee jollain tekosyyllä oharit”, Tyzny tuhahti.
”Uskon että tässä on jotain muutakin”, Takalek väitti napakasti ja suuntasi ulko-ovelle. ”Nähdään!”
Peelo sulki huoneen oven perässään, sytytti valot ainoaan huoneeseensa ja asteli pöytänsä ääreen. Tawan kiireet olivat jälleen estäneet hänen tutkimustensa etenemisen, mutta Peelo ei ollut aikeissa antaa pettymyksensä näkyä. Hän istui alas, kytki datakaapelin takaraivoonsa ja matkusti sinne, missä häntä kaikkein eniten kaivattiin.
Taguna hiippaili Tuonisaarenkatua pitkin siltaa kohti. Kaduilla oli hiljaista; kolea sumu oli varmaan karkoittanut suurimman osan kaupungin asukkaista sisätiloihin. Pari kiireisen näköistä matorania oli tullut vastaan, mutta silkan oleskelun vuoksi juuri kukaan ei ulkona maleksinut.
Virka-ase kalahteli hänen reittään vasten. Sen käyttötarkoituksia olivat pelote ja teloitus – kun kanavoi pyssyn kautta plasmaa, osuma oli vääjäämättä enemmän tai vähemmän kuolettava. Toivottavasti tänä iltana ei tarvitsisi kumpaakaan.
Taguna näki vilauksen Huonon satama-alueesta rakennusten välistä. Hiljaista oli sielläkin nykyään verrattuna merisaartoa edeltäviin päiviin, joina paikalla oli aina hengaillut neljästä kuuteen merirosvoalusta.
Auringot luisuivat alas horisonttiin. Taguna kiihdytti askeliaan.
Tawa huusi tyynyyn vielä noin puolisen minuuttia, veti syvään henkeä ja tajusi, että tilanteelle oli ehkä tehtävä jotain. Hän keskeytti Paacon pikaruokatauon tivatakseen, oliko linnakkeen valvontakameroissa ollut merkkiäkään Tagunasta.
Kieltävän vastauksen saadessaan Tawa päätti niellä ylpeytensä. Hän mietti sanottavansa hyvin tarkasti etukäteen, veti syvään henkeä ja puhui mikrofoniin.
Kepe pysähtyi ovelleen kuullessaan linnakkeen kovaäänisten särähtävän käyntiin. Puhuja oli Tawa.
”Hyvää iltaa, tässä Tawa. Jos Taguna tai Kapura – tai joku jolla on tuoreita näköhavaintoja jommastakummasta – kuulee tämän, toivoisin että tulette välittömästi puheilleni. Asia on erittäin kiireinen.”
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
Sumu oli hyvä; siitäkin sai ehkä jonkin verran ylimääräistä suojaa. Maltillisesti kuohuva aallokko oli merenkululle otollinen.
Ja pian laskevat auringot langettaisivat Visulahden ylle synkän varjon.
Sitten vain –
”Hei, ööh! Seis!”
Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.
Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.
”Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. ”Luulin jo, ettet tulisikaan.”
Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.
”Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. ”Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”
Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…
”Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”
… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.
”Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. ”Mitä sinä teet, ja miksi.”
”Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. ”Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”
Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”Mihin?”
”Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. ”Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”
”Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”
Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.
”Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. ”Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”
Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.
Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.
Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?
”Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, ”kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”
Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. ”No. Anna palaa.”
”Tuletko mukaan?”
”H-hä?”
”Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. ”Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”
”Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”
Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.
”En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. ”Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”
”Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. ”Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”
Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.
Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.
Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.
”Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, ”kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”
Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.
Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.
”Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”
”En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. ”Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”
”Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. ”Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”
Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.
”Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”
Taguna sai vaivoin lausuttua: ”Petturitutkintaanko tämä liittyy?”
”Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”
Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.
”Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.
”En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, ”enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”
Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.
”No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.
Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.
”Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”
Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. ”Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”
Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.
”Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”
”Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.
Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. ”Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. ”Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”
”No, miten heille kävi?”
Kapura irvisti. ”Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”
”No ei”, Taguna naurahti. ”Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”
Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. ”Tuletko?”
Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
VII
Hiljaisuus oli alkanut tuntua liian raastavalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun Tawa oli hätistänyt peilikuvansa toimistostaan, joten hän oli korvannut sen musiikilla. Tässä kohtaa iltaa hänelläkin oli yleensä taipumus lopettaa työnteko, mutta sota-aikaan se sääntö oli valitettavasti joustanut. Juuri nyt odottelu oli niin piinaavaa, että hän käsitteli stressiään tekemällä rästiin jääneitä töitä.
Kirjeet saaren viimeisille valloittamattomille kylille alkoivat tässä vaiheessa tulla selkärangasta. Noin kerran kuukaudessa hän yritti ottaa yhteyttä Ruki-Koron kylänvanhimpiin tarjotakseen naapuriapua ja turvalliset muurit näiden suojaksi. Kyllä hän tässä vaiheessa tiesi loukkaavansa niin enää vain kalastajakylän ylpeyttä; yrityksillään hän lähinnä puhdisti omatuntoaan. Ja juuri nyt järjesti käsilleen tekemistä, että stressi ei saisi niihin valtaa.
Tawa nuoli kirjekuoren, sulki sen ja sytytti vahapuikon pöydällään palavalla kynttilällä. Hän valutti vahaa kuorelle ja painoi ussal-sinetin vasten sinistä vahaläikkää.
Tawa puhalsi vahapuikkoon ja heilutteli kirjettä toisella kädellään. Sitten hän laski sen pinon päälle pöydän reunalle.
Rästityöt alkoivat käydä pahasti loppumaan päin, mikä tarkoitti että stressi alkoi ottaa valtaa. Kuulutuksen jälkeen ei ollut kuulunut uutisia Tagunan tai Kapuran tilanteesta. Se keskustelu olisi voinut mennä paljon, paljon paremmin.
Mistä minä olisin voinut tietää, että se ottaisi sen tosissaan?
Ei mahda mitään. Tawa huokaisi syvään ja alkoi taas kirjoittaa. Ehkä seuraavan kirjeen hän kirjoittaisi itselleen muistuttaakseen itseään pitämään lomaa ennen kuin tapattaisi jonkun. Ennen kuin hän ehti ystävällistä tervehdystä pidemmälle, joku koputti oveen.
”Sisään!” Tawa huusi.
Takalek asteli sisään vähän kiusaantuneen näköisenä. ”Anteeksi kun häiritsen näin myöhään, admin Tawa. Oletteko nähneet Tagunaa kokouksen jälkeen? Hän sanoi aiemmin käyvänsä puhumassa teille.”
Tawa laski sulkakynän käsistään ja nousi seisomaan pöytänsä ääreltä. ”Olen. Kuulitko kuulutuksen?”
”… Kuulutusta? En. Tulin juuri Admin-aukiolta tänne.”
Tawa kirosi hiljaa sitä, että kuulutus ei ollut saavuttaneet linnakkeen ulkopuolista kaupunkia, mutta toisaalta kiitteli sitä, ettei ihan kaikkien 250+ jäsenen tarvinnut kuulla tästä sotkusta.
”Pyysin välittömiä näköhavaintoja Tagunasta, Kapurasta tai molemmista”, Tawa sanoi. ”Mikä sinut sitten ajoi tänne?”
”Öh… siis, minä olin vain huolissani Tagunasta, etenkin sen aamun kokouksen jäl-”
Tilanne keskeytyi koputukseen. Tulija ei odottanut kuin muutaman sekunnin ennen kuin vain avasi oven.
”Öh, sori, keskeytänkö jotain?” Matoro kysyi nähdessään paikalla jo olevan keskustelun. ”Näin Tagunan vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi Kapurasta – uh, olitteko jo saaneet tietoja tästä?”
Tawa kääntyi Matoroon äkkiä. ”Näit Tagunan? Milloin ja missä?”
”Puolitoista tuntia sitten, suurin piirtein, hän oli juuri tullut ilmeisesti täältä”, Matoro vastasi ja astui hieman peremmälle huoneeseen. ”Yritin löytää hänet uudelleen, kun tajusin että jokin on pielessä, mutta en tavoittanut. Suuntasin sitten tänne…”
”Mitä on siis tapahtunut? Onko heille sattunut jotain?” Takalek kysyi turhautumista äänessään.
”No, kun tapasin Kapuran aiemmin tänään… tajusin vasta myöhemmin että hän vaikutti jotenkin lopulliselta. Ihan kuin olisi järjestellyt välejämme ennen kuin menee tekemään jotain vaarallista. Mutta siis, Kapura on vähän outo, en osannut ajatella sitä ennen kuin Taguna sanoi suurinpiirtein samaa…”
”Mitä Taguna sitten sanoi?” Tawa tivasi kiivaudella, joka yllätti hänet itsensäkin.
”No siis, ei varsinaisesti sanonut”, Matoro vastasi. ”Mutta kun kysyin asiasta ja hänen tutkimuksistaan hän kiisti sen niin surkeasti, että kuka tahansa huolestuisi. Hänellä oli kauhea kiire. Äh, minun olisi pitänyt estää häntä katoamasta…”
”Kuulostaa Tagunalta. Okei… ja muuta emme tiedä? Oletteko vielä käyneet kummankaan asunnolla?” Takalek kysyi.
”En ole vielä myöntänyt etsintälupia, koska en ollut varma tilanteen vakavuudesta”, Tawa sanoi hampaitaan kiristellen. ”Mutta tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että Kapura on pakenemassa yön tullen Klaanista syistä, jotka… ovat huolestuttavia. Ja… saatoin epähuomiossa antaa Tagunalle luvan yrittää estää se, vaikka hän ei vaikuttanut… kovin tasapainoiselta.”
Takalek suoristi selkänsä. ”Voin lähteä tarkistamaan Tagunan asuntoa, jos sallitte. Ilmoitan tilanteesta radiolla.”
”Lupa myönnetty”, Tawa töksäytti.
Takalek niiasi ja kääntyi. Hän irrotti hunnun silmiltään ja vaihtoi aurinkolasit niiden tilalle. Takalek poistui hölkäten ovesta.
Tawa henkäisi syvään ja istahti työpöydälleen. Hän oli poikki päivästä jo muutenkin, eikä tämä sotku helpottanut adrenaliinitasojen laskemista. Ehkä Same suostuisi vielä toiseen revanssiin, tai ehkä hänen täytyisi käydä hakkaamassa jotain muuta viikatteella kappaleiksi.
Tawan katse hakeutui Matoron omaan. Hän haki sanojaan pari piinallisen pitkää sekuntia.
”Kun sanoit että hän vaikutti lopulliselta, mitä tarkoitat?”
”Hän sanansa: jos modet tai adminit tulevat kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin hämmästyttävän stabiililla tuulella, enkä tahtonut pahaa kenellekään”, Matoro lausui. ”Hän myös halusi varmistaa mitä tekisin Nimdalla ja kellolla koska ei tulisi olemaan paikalla hetkeen… ja, hitto, sanoi että jättäisi minulle kirjeen… nyt kun sanon sen näin se kuulostaa äkkiä ihan hitosti vakavammalta. Ei hitto, mitä se idiootti on mennyt tekemään…”
”Taguna oli varma, että hän on pakenemassa”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta myös sitä mieltä, että hän oli peittänyt jälkensä siihen nähden liian huonosti. Tämä ei ole kovin mukava kysymys, eikä sitä ole mukava kysyä, mutta… mitä sinä olet mieltä siitä mahdollisuudesta, että hän ei olisi enää lojaali Klaanille?”
’Petturi’, oli sana, jonka yli Tawa yritti astua. Mutta sen käyttämättä jättäminen tuntui vain sen alleviivaamiselta, ja hän näki sen Matoron ilmeestä.
”En epäile hänen lojaaliutta, epäilen hänen… noh, itsehillintää ja henkistä tilaa. Ne saavat tekemään typeriä asioita”, Matoro vastasi.
Joku vähemmän hienotunteinen olisi kysynyt Matorolta, puhuiko tämä kokemuksesta.
”Niin saavat”, Tawa sanoi.
”Hän myös puhui paljon Avdesta. Oli ilmeisesti kuullut Visokilta. Luulen, että Kapura ajattelee olevansa tekemässä jotain valtavan nerokasta loisten voittamiseksi, mutta… no, hän ei ole välttämättä ollut parhaassa mielentilassa tekemään tällaisia valintoja.”
”Minä voin hyvin ymmärtää, jos ei ole, mutta meidän täytyy miettiä, onko tässä vaarassa vain Kapura vai… hei, voisiko joku vaihteeksi koputtaa siihen oveen?!”
Takalek kiirehti Adminkadun liukasta tietä pitkin väistellen ohikulkijoita. Taguna asui Kartanonlahden uudistaloissa, ja Takalek muisti varmasti että hänellä oli ennestään avain hänen asuntoonsa. Taguna oli jättänyt sen hänelle kerran, kun toa oli ollut soluttautumassa Huonon merirosvopiireihin selvittäessään henkirikosta. Taguna oli pelännyt kadottavansa koko haarniskansa sillä reissulla – tai jotenkin niin se oli mennyt. Avain oli vain Takalekin kotona aina Vartiokaupungin perällä asti, mutta onneksi hänen puolisonsa ajatteli samalla aallonpituudella.
Takalek saapui Ussalinselän sillalle juuri kun Najavox oli ylitämässä sitä. Najavox meinasi horjahtaa liukkaalla sillalla samalla heiluttaen avainta kädessään.
”Lääh… se oli piironginlaatikossa… puhh… tarvitsetko ap-”
”Kiitos kulta! Ei, tämä on työasia. Et saa osallistua tähän.”
”Okei! Sano jos voin vain tehdä jotain.”
”Sanon kyllä! Olet rakas!” Takalek huusi taakseen ampaistessaan juoksuun.
Tawan kivahdus oli saanut huoneeseen ilmestyneen Kepen näyttämään hieman hölmistyneeltä.
”Öh, sori, keskeytänkö jotain? Näin Kapuran vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi–”
Intensiiviset, turhautuneet katseet saivat Kepen keskeyttämään virkkeensä.
”… niin?” Matoro kysyi.
”Ööh, sitä vain että, Kapura kävi luonani kyselemässä kredipselleenistä, jostain syystä. Hänellä vaikutti tämän jälkeen olevan kova kiire jonnekin.”
”… et kai antanut sille sitä?” Matoro kysyi.
”… en tietenkään, mistä moisen ajatuksen sait? Hän vain kehotti minua tekemään vielä lisätutkimuksia sille satsille, joka saapui Snowielle osoitetussa paketissa. Kapura oli sitä mieltä, että se oli Avdelta jonkinlainen hämäys.”
Tawan ymmärrys kredipselleenistä alkoi ja loppui siihen, että sillä sai päänsä todella pahasti sekaisin ja Geen mukaan se oli Zakazilla varsin käypä ratkaisu kenttäkirurgiaan. Tietotason ollessa tämä hän ei kehdannut sekaantua asiaan.
”Kertoiko hän, mihin hän oli menossa?” Tawa kysyi.
”Ei varsinaisesti… Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, mistä Avde oli sitä hankkinut, ja korostetun täysin hypoteettisesti vihjaisi, että Xia olisi oikea paikka selvittää asiaa.”
”… jos se on vielä kaupungissa, se on ehkä satamassa”, Matoro sanoi ja poistui huoneesta jotakin nopeiden kävelyaskeleiden ja hölkän välimuotoa. Älä ole vielä lähtenyt, hän toisteli päässään.
Ovi avautui Tagunan asuntoon.
”Taguna! Kapura! Oletteko täällä? Hoi!” Takalek huusi. Hän napsautti oven vieressä olevan valokivilampun päälle ja kiersi asunnon. Ei ketään.
Takalek ähkäisi ja pudisteli päätään. Hän oli jo astumassa ovesta ulos, kun hänen jalkaansa tarttui lattialla lojunut kirjekuori. Takalek nykäisi sen irti ja vilkaisi kuoren tekstiä. Hän kurtisti kulmiaan.
Hetken emmittyään Takalek repi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä.
Taguna. Taguna. Taguna.
Nimesi on myrkkyä huulillani ja verta kynässäni. Pelkurimainen petturuutesi on häpeäksi kaupunkimme pitkälle, pitkälle, aikaan ennen muistoja ulottuvalle historialle. Muotokuvasi Sankareiden salissa on käännetty esteettisesti epätyydyttävään 17 asteen kulmaan, eiväkä seuraukset jää siihen.
Bro-Koro menetti parhaan teloittajansa, mistä olen jokseenkin vihainen. Lähtösi myötä Bro on ikuisesti lukittu henkimailmaansa, mistä olen keskivertoa vähemmän vihainen. Mutta mikä oleellisinta, Bro-Koron keisarillinen kolmiokaarti koostuu nyt vain kahdesta jäsenestä, tai oikeastaan yhdestä nyt kun se yksi lähti Metru Nuille opiskelemaan, ja siitä olen aivan julmetun raivoissani, kihisen kuin Pyhän muodonvaihdoksen allas kun sinne putoaa vahingossa matoran. Et voi tehdä tätä!
Odotan sinua takaisin jatkamaan pyhää työtäsi ja/tai vastaanottamaan rangaistuksesi bioljotiinin muodossa. Turha luulla, että voisit paeta kirjeitäni loputtomiin – tai kohtaloasi.
Keisarisi
Mitäh…?
Kuin veden varassa
Visulahden rannalla lepäsi kaupunki, turvapaikkana maailman tuulilta tunnettu ja saartaan runnovan sodan viimeiseksi näyttämöksi arveltu, jonka muurien suojissa tapahtui sinä iltana paljon.
Salaman toa yritti hallita edessään kuplivaa kaaosta toimistonsa valtaistuimelta. Jään toa maleksi turhaan ympäri sumun hellimää satama-aluetta. Krickit kiiruhti takaisin käsissään sekä kaikkea että ei mitään merkitsevä kirje.
Tänään yksikään heistä ei saisi vastauksia kysymyksiinsä.
Ja jossain kauempana
tuntien ja merimailien päässä
oli pieni alus jättänyt Visulahden taakseen
ja pirstonut tiensä läpi paljon epävarmempaan maailmaan
jossa jokien suuntaa ei ollut kukaan vielä päättänyt
jossa kuita ja tähtiä vasta aseteltiin paikoilleen
jossa mahdollisuus seurasi varjona yksinäistä kulkijaa
ja jonka lakeja ei ollut vielä piirtänyt hirviömäinen kynsi ensimmäisen rannan hiekkaan.
”Eipäs tämä erityisen tilava paatti sitten ollutkaan”, tokaisi Taguna ja oli kompastua keskivertoa suuremman aallon keikauttaessa alusta. ”Oho!”
Kapura nappasi lujasti kiinni tämän olkapäästä. ”Olen kärsinyt pienemmissäkin. Ja isommalla porukalla.” Kaikki hyvin, kunhan aaltoilu ei tästä äityisi, hän ajatteli. Merisaarron ohittamisen jälkeen heitä oli vaivannut vain raikas, nopeasti tullut ja mennyt sadekuuro, ehkä sen aamuisen haamu; merenkäynnille kohtalaisen otollista säätä olisi voinut kuvailla onnekkaaksi, kun lähtöpäivän oli määrännyt sattuma.
He puoliksi istuutuivat ja puolisi rojahtivat sängylle. Pari yksittäistä vesipisaraa ripotteli ikkunalasiin suunnilleen heidän päidensä kohdalla.
”Mietinkin aina”, Taguna mutisi, ”mitä karskit toa-sankarit tekevät, jos venosessa on vain yksi sänky.”
Kapura tarttui tämän rinnasta ja ohjasi tämän hellästi makuulle. ”Mitä ikinä vain voivat.”
Sade kuulosti yltyvän ulkona. Yltyköön. He eivät olleet poistaneet hytin valokiven suojaa tullessaan; laivan hämärässä vain kuun kelmeä valo piirsi hänen eteensä Tagunan lihaksikkaan kehon.
Kapura kosketti tämän kaulaa, tutkaili sormenpäillään hellästi tämän
muotoja.
”Tämä on ihan hullua”, Taguna kuiskasi. ”Tämä koko juttu.”
”Mitä, joko alkoi kaduttaa?”
Taguna sulki silmänsä ja hieroi otsaansa hänen kämmentään vasten. ”En minä niin sanonut.”
Kapura vastusteli sisuksistaan pakenevaa haukotusta. Tähän päivään oli mahtunut jo tarpeeksi monia nokosia… ja jos hän nyt nukahti, mitä varten hän oli edes koko sotkuun ryhtynyt?
Kapura painautui alas, kahmaisi Tagunan pään kainaloonsa ja kuljetti huuliaan tämän kaulaa pitkin. Plasman toa huokaisi raukeasti; tämän
hänen omaansa vasten.
Sade vaikeni ulkona, tai ehkä se oli vain kuvitelmaa. Aallot keinuttivat venettä lempeästi, ja kun Kapura sulki silmänsä, olo oli kuin veden varassa.
Taguna vaikeroi hiljaa hänen sylissään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
”Voitko kuvitella”, Kapura mutisi, ”että tämä on joillekin sama asia kuin perhe. Tai korjausta vaativa kosminen virhe.”
”En”, Taguna mutisi takaisin. Ei tällä kai ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, ja hyvä niin.
Ja sitten he kaatuivat makaamaan toistensa päälle. Kykenemättä enää taistelemaan ruumistaan alas repivää painovoimaa vastaan Kapura vajosi unettomaan uneen, josta heräsi tuulen ujellukseen vailla aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli kulunut tai mitä kello oli.
Kapura nousi portaita katsomaan, miltä ulkona näytti, mutta jo ensisilmäys paljasti, ettei hänen pelkäämäänsä myrskyä ollut noussut. Sadekin oli taas kaikkoamassa; vain pari yksittäistä pisaraa putosi hänen kanohilleen. Siispä hän vain istahti hetkeksi kannelle.
Sataman, jota kohti suunnata, ehtisi miettiä aamullakin. Nyt hän halusi vain nauttia viimeisistä hetkistä siunatussa epävarmuudessa, tulevaisuuden vielä hakiessa muotoaan. Keskellä merta, kun ei nähnyt saaria tai mantereita, saattoi niiden kuvitella lakanneen olemasta.
Kai vapaus oli vapautta myös kahleiden välissä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vielä koittaisi uusi päivä, ja sen jälkeen toinenkin. Vielä joskus – menisi siihen sitten viikkoja tai kuukausia – hänen täytyisi vastata teoistaan ja kohdata kaaos, jonka hän oli lähtiessään jälkeensä jättänyt. Kai Taguna ennen pitkää tajuaisi, että hän oli enemmän jekuttanut kuin pyytänyt tämän mukaansa, ja kai Avde onnistuisi lopulta kutomaan hänet uudelleen verkkoonsa. Jouerakin kummitteli varmasti vielä jossain toisaalla, oli hänestä itsestään lopullisesti häädetty tai ei.
Mutta kaikki se tuntui nyt äärettömän kaukaiselta, kuin olisi koskenut jotain toista versiota hänestä. Olo oli kuin narunsa katkaisemaan onnistuneella nukella.
Ehkä jonkun toisen kuului kirjoittaa loppuun ne tarinat.
”Mitä mietit?” kuului Tagunan ääni. Plasman toa asteli ylös portaita ja istahti hänen viereensä.
”En mitään”, Kapura mutisi ja katsoi aaltoilevaa merta. ”Mitä itse mietit?”
Hiljaisuutta, jonka vain silloin tällöin karjuva tuuli rikkoi, kesti hetken.
”Niin no, ööh”, Taguna takelteli, ”sinänsä on kyllä yksi pikkiriikkinen juttu, joka minua jäi vaivaamaan.” Kapura kuunteli kärsivällisesti. ”No, nyt on varmaan liian myöhäistä saada totuutta selville, mutta ajattelin kysyä mielipidettäsi, kun nyt satut olemaan tunnettu niistä… teorioistasi.”
”Antaa tulla.”
”Jepa.” Taguna läpsäytti käsiään yhteen ”Luuletko että voisi silleen… olla olemassa kaksi Tawaa?”
”Hä?”
”Kun minä olin ikään kuin näkevinäni jotain sellaista, kun piipahdin sen luona tänään aiemmin. Enkä oikein kehdannut kysäistä että mitäs perkelettä täällä on meneillään… kun eihän se lopulta minun asiani ole, jos juuriadmin on kloonaillut itseään tai jotain. Ei kai sellaista Klaanin säännöissäkään kielletä.”
”Miksi ihmeessä jostain henkilöstä olisi kaksi versiota”, Kapura tokaisi vailla mitään käsitystä siitä, millä vitsin tasolla he tätä keskustelua kävivät. ”Havainnollesi on paljon loogisempi selitys. Minä luulen, että Tawa osaa matkata ajassa.”
”Ai.”
Taguna katsoi merelle ja hieroi leukaansa pohdiskelevasti.
”No siinä olisi kyllä paljon enemmän järkeä.”
Takaisin aaltoihin
Kirjoittanut:
Kapura
Guardian
Keetongu
Rona
Matoro
Killjoy
Kepe
Kuvittanut:
Matoro
Guardian
Mosaiikki
Kirjoittanut:
Kapura
Guardian
Keetongu
Rona
Matoro
Killjoy
Kepe
Kuvittanut:
Keetongu
Kepe
Matoro
Musiikki:
Manu
Isältä pojalle
Kirjoittanut:
Kapura
Guardian
Keetongu
Rona
Matoro
Killjoy
Kepe
Kuvittanut:
Guardian
Keetongu
Matoro
Snowie
Kapura
Kiitos:
teille kaikille
missä tätä ikinä luettekaan
30.8.2010 – 5.8.2023
