Juuri sinä.
Oletko ikinä kuullut…
… loisista?
Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!
Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.
Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat “hyviä”, mitkä “pahoja” ja mitkä vain “olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.
Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.
Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti “Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.
Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!
Kiitos yhteistyöstä.
Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.
Katsotaanko niitä kissavideoita?
Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.
Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.
Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!
Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.
Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?
Sekatavarakauppa
Menneisyydessä
Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.
Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.
Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.
Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.
Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.
Silloin Kissabio näki hänet.
Onpa kuvanlaatu surkea…
Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?
Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.
Matoron.
Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.
Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.
Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.
Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.
Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?
Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…
Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?
Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.
Tässä sitä mennään.
(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)
(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)
Jotakin vielä…
Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.
Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.
Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:
1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin
Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.
Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…
Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.
Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. “Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”
Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.
Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.
No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.
Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!
Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.
Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!
Bio-Klaani
Menneisyydessä
Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.
Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?
Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.
Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!
“Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. “Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”
Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.
Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?
Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.
“Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. “Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.
“Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.
Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.
Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai “kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.
“Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. “Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”
“No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. “Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.
Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?
Hän ei muista, Kissabio!
HÄN EI MUISTA!
En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.
Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.
“M-mehän olimme silloin ker- Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”
Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.
Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.
Ja kysyy siitä sitten sinulta.
En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.
Vai… vai…
… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?
Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.
Älä huoli, hoidan asian!
“Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.
“Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”
“… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”
Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. “Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”
Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.
Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!
Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.
Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.
Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.
“Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä “kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.
“Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
“Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.
Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.
Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.
Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.
Käytännössä sinun vastakohtasi.
Sinä et ole mitään, Kissabio.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.
Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!
Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?
Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.
Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?
Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.
Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?
Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.
Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.
Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.
Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?
Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.
Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!
Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.
Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.
En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.
Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.
Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…
Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.
Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.
Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?
Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!
Kissabio avasi silmänsä.
Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.
Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?
Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.
Kissabio tuijotti kattoa.
Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!
Haluan nähdä Matoron ilmeen.
En sinun ilmettäsi.
Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.
Kissabio yritti nukahtaa.
Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.
Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.
Kissabio yritti nukahtaa.
Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?
Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!
Kaikkea muuta kuin sinä.
Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!
Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.
Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.
Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.
Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.
Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.
Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.
Olihan se Matoro ihan kiva.
Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.
Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.
Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.
Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.
Muista se.
Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.
Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata “kyllä” tai “ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.
Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.
Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!
“HOI KISAS BIO!!!”
Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)
“EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”
“…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”
No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.
Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.
Onneksi minä olen täällä.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
“Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
“Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.
Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
(Ja tässä sitä mennään!!!)
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
Hei… hetkinen?
“Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
“T-tuo solmio, Matoro!”
Tällainen ei käy päinsä.
Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.
Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!
Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.
Tällaista se on aina välillä.
Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.
Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!
Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.
Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.
Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?
Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.
Japa Nuin gurun sali
Menneisyys
Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.
Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. “Kissabio”, se sanoi.
Puhuteltu hätkähti. “K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.
Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. “Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”
Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: “E-en tiedä…”
Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.
“Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. “Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”
Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. “Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”
Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. “Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”
Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. “Yhä täällä?”
Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: “E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”
Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. “Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”
Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.
“En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”
Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.
“Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”
Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.
“En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”
Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.
No, miten kävi omasta mielestäsi?
Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.
Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.
On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.
Ruskea Makuta
“Käytätkö sinäkin kissanminttua?” ko-matoran henkäisi.
Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?
Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?
Mitä teet, Kissabio?
Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?
Senkin säkki.
“Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ‘kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”
Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.
… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.
Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta “voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.
Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.
“… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”
Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.
Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai “semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!
… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-
No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?
Kissabion silmissä sumeni.
Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.
Pois.
Saat syyttää vain itseäsi.
Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.
Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden?
Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.
Minä alan kyllästyä tähän.
Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?
Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.
Hyvä on. En vastusta.
Muista, Kissabio.
“Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
“Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
“Sinun kohtalosi odottaa.”
Muista, Kissabio.
Muista.
Muista, kuinka kaikki alkoi.
Kaukana menneisyydessä
Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.
Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?
Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.
Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.
Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.
Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.
Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.
Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.
Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.
Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.
Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.
Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.
Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.
Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.
Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.
Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.
Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?
Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?
Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?
Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.
Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.
Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.
Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.
Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.
Se oli käsi.
Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.
Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.
Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.
Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.
Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.
Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.
Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.
Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.
Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.
Mutta voisiko se muuttua?
Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.
Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?
Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.
Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.
Se oli kohtalo.
Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?
Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.
Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.
Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.
Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..
Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.
“Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.”
Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.
“Tätähän sinä haluat, etkö vain?”
Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?
Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.
“Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?”
Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.
Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja
“No”, tivasi Kapura. “Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”
Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. “Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”
“Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.
“Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. “Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”
“Vaan miltä?”
Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.
Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.
Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. “Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”
“Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. “Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”
“Hei! Kapura!”
Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.
“Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.
Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.
“Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. “Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”
Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.
“Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. “…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”
“En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. “Olin kirjaimellisesti unessa.”
“Niin, joo…” lumiukko mumisi. “Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”
“Joo, toki.”
Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. “Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. “Oletteko täällä tervehtimässä…”
Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.
“…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.
“Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. “Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”
Kapura pyöräytti silmiään.
“Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. “Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”
“Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. “Tämä on ajanhukkaa.”
Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. “Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”
“Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.
“Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”
Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. “Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”
“Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. “… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”
Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. “Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”
“Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.
Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. “Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. “Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? “Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”
Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.
“Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. “En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”
“Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. “Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”
Seppä pyöräytti silmiään. “Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”
“Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. “Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”
“Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. “Ja sinä…?”
Taguna irvisti. “Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”
He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. “Niin?”
“Minun on tunnustettava jotakin.”
“Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. “E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”
Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.
“Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. “Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”
“Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. “Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”
“Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”
Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. “… mitä siitä?”
“Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”
Kapura kohotti kulmiaan. “Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”
“Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. “Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”
Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.
“Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, “melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”
“… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.
“Eipä kestä.”
Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. “Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”
“Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.
Arkistot
Ilta
Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.
Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.
Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.
Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.
Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.
Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.
Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.
Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.
Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.
Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.
Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.
Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.
Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.
Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.
Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.
Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.
Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.
Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.
Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.
Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.
Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.
Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.
Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.
Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…
Se sana.
Se sana.
Se sana.
Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.
Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.
Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.
Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.
Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.
Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.
Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.
Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.
Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?
Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys
“Mahrox”, turaga puhui.
“Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.
Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.
“Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.
“Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.
Kolme laukausta ilmaan.
“Kissa Kissabio”
H-hih… katso nyt, Kissabio…
… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…
Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…
Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….
Poliisiasema
Nykyhetki
Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.
Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?
Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.
Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?
“Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.
Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.
“Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…
Varmasti rakas…
K-kenelle muka? Hehehe.
Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?
Hihihi.
Kapuran huone
Nykyhetki
Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.
Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?
Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.
Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.
Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.
Laukaukset.
Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…
Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.
Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.
Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…
… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…
Jaakaapin asunto
Nykyhetki
Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.
Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.
Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.
Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.
Se oli kuin jokin vitsi.
Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.
Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.
Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?
Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.
Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?
En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…
Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.
Onko?
Onko?
Onko?
Onhan?
ONHAN!?
