warning Tämä viesti tulee lukea tietokoneella, koko ruudun tilassa ja valitsemasi juoman kera.
Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Aallot löivät hiekkarantaan samalla, kun auringot olivat kohoamassa harmaaseen aamuun. Rantavedestä kuului läiskähtelyä, kun pitkäkoipinen vesilintu tepasteli hyisessä vedessä. Se kallisti päätään, räpäytti silmiään ja nokkaisi pinnan alta tukon levää. Lintu hätkähti, kun toinen sen lajista laskeutui sen viereen.
Lintu tuijotti lajitoveriaan syvillä, mustilla silmillään. Oliko se taas toistumassa? Olivatko linnut taas ryhtymässä toisiaan vahingoittavaan kilpaan, joka toistuisi ja toistuisi aina uudelleen? Olivatko ne lankeamassa ikuisuuksia vanhaan sykliin, niille laadittuun kohtaloon? Olivatko ne käymässä taistoon, jota kumpikaan ei koskaan ollut voittanut eikä tulisi koskaan voittamaan?
Paikalle tullut lintu nappasi nokallaan kiinni toisen linnun noukkimasta levästä. Seurasi kovaa kaakatusta sekä veden loisketta.
Sitten linnut lopettivat taistelunsa ja katsoivat ylös. Suuri lentävä rahi kaarsi niiden ylle. Ne räpiköivät välittömästi lentoon ja pakenivat rahin laskeman varjon alta.
Siniset jalat tömähtivät karkeaan hiekkaan, kun nui-kopenin ratsastaja hyppäsi alas. Ratsastajan katse haravoi rantaa, kunnes osui hiekassa näkyviin syviin painaumiin. Ratsastaja asteli jälkien lue. Hän kaarsi pitkän vartensa kumartuessaan katsomaan jälkiä.
Jäljet olivat selvästi veneen nokasta, joka oli ollut ankkuroituna rantaan. Veneitä oli ollut ainakin kaksi. Ainakaan heitä ei pistetty uimaan…
Hupun peittämät kasvot kääntyivät. Lukuisat jalanjäljet johtivat vesirajasta lumen peittämille kiville ja aina metsän laitaan asti.
Lyhyt askelväli, isot jalat. Pikkuväkeä. Jäljet eivät voi olla kovin vanhoja… mutta ovatko kaikki lähteneet?
Ratsastaja vihelsi ratsulleen, joka pörräsi omistajansa ylle. Ratsastaja heilautti itsensä nui-kopenin selkään, tarrasi tämän turkooseista niskavilloista ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
Nui-kopen lensi metsän yli. Kuolleiden puunlatvojen sekä ikuisten nietosten takaa siinsi autiokylä. Nui-kopen kaarsi alas ja laskeutui asutuksen lähellä olevan kukkulan taakse. Ratsastaja hyppäsi alas, melkein liukastui jäisellä maalla ja alkoi hoppuisasti purkaa ratsunsa selkään lastattua kuormaa.
“Mörh”, suuri ampiainen pärskähti.
“Hys, kyllä minä tiedän.”
“Mrrhh!”
“Juu juu”, ratsastaja jupisi.
Kuului kova kilinä ja kolina, kun ratsastaja pudotti matkatavaroitaan maahan. Hangelle mätkähti miekkoja, remmejä, sauvoja, muutama pieni laatikko ja kiliseviä putkia. Lopuksi maahan tömähti vielä valurautainen kanuuna. Nui-kopen huokaisi saatuaan tykin painon pois selästään. Itsekseen manaileva ratsastaja alkoi puhisten ja pihisten pukea varusteita ylleen.
”Toivottavasti edes jokin näistä toimii… pulitin koko matkakassamme näistä… se kirottu kääkkä! Miksi olen niin hyväsydäminen vanhuksille…”
”Mörh.”
”Tiedän, tiedän…”
Sidottuaan viimeisen varustevyön ylleen ratsastaja käänsi katseensa mäen huipulle. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.
No niin, no niin… sinä pystyt tähän, ratsastaja joutui psyykkaamaan itseään. Tällä kertaa tämä menee MINUN tavallani! Ei piilottelua, ei sähläystä… ei hevonpaskaa! Ath-Koro, vol. 2!
Ratsastaja puri hampaitaan yhteen ja marssi kukkulan päälle. Kuin muinaisten aikojen ritari, hän vetäisi toisen sapeleistaan ja kohotti sen voitokkaasti kohti aamutaivasta. Hän tempaisi kaapunsa hupun pois kasvoiltaan.
Hampaisiin asti aseistautunut Paradox Krikcitiläinen katsoi tuimasti edessään siintävää Ath-Koron kylää.
“NYT LOPPUI PELLEILY! PARADOX ON NYT TOSISSAAN!”
Eteläinen manner
Yhtä merimatkaa aiemmin
Hämyisä koju lahoavan kauppahallirakennuksen katutasolla kutsui matkustuksesta uupuneen krikcitin sisäänsä tuntikausien odottelun jälkeen. Oven ylle ripustettu sarvipäinen pääkallo irvisti hänelle, kun hän kumartui ovenkarmin alta ja sujahti ahtaille käytäville täyteen ahdettujen hyllyjen välissä.
Katosta roikkuvat kymmenen eri uskonnon symbolit helisivät oven aukeamisesta saapuneessa ilmavirrassa. Ummehtunut haju nousi ilmaan sankkana usvana purnukoista täynnä kyseenalaisia nesteitä. Kaupan pitäjän virnuileva naama kohtasi Paradoxin katseen vääristyneenä pitkulaisen lasipullon läpi.
Etsi käsiisi Helios Elios Skyinte, oli yksi Paradoxin kontakteista kertonut. Haamukunnan varjoveli ja demoneiden surmamestari. Hän tietää, mitä tehdä.
Kauppiaan ilme ei värähtänytkään.
”Öhm. Päivää…?” Paradox tervehti.
Vastauksessa kesti tovi. Sitten raihnainen vanha ääni naureskeli kolkosti ryönävuoren takaa.
”Harpo sisään krikitti, koe haamu-marketti!”
Paradoxilta kesti hetki suunnistaa hyllyjen välistä tiskille. Hän mittaili kauppiasta lasiensa läpi. Ikivanha, mustiin siteisiin kääriytynyt selakhi virnuili hänelle harvahampaista hymyä ja tuijotteli häntä katseella, joka haritti niin pahasti, että Paradox ei ollut varma, oliko edes tämän näkökentässä.
Tästä huolimatta krikcit yritti loihtia perinteistä charmiaan ääneensä.
”Khrm! Te lienette kuulu Helios Elios? Kunnia tavata! Niin, kuule. Minä tarvitsisin manaus… juttuja. Ja järeitä sellaisia. Jotain, mikä pitää pahat henget ja muut sellaiset loitolla.”
Kauppias hieroi kahta luista kättä yhteen vastausta etsien.
”Minkälaista henkee manaat, pahansuopaa mörköläistä?”
Krikcit pysähtyi miettimään, miten pukisi asiansa sanoiksi. Sitten hän irvisti.
”Vastassani saattaa olla riivattu… nukke. Nukke, mutta isompi. Niin, ja sen pää on muuten mätä a-ananas. Ja niitä saattaa olla mahdollisesti k-k-kuusi.”
Paradox huomasi, että hänen äänensä alkoi väristä hänen miettiessään niitä kammotuksia.
Isä Ariezin sekä muiden Paradoxin etsivätöiden mukaan Bartaxin joukot olivat luultavasti suuntaamassa kohti Ath-Koroa. Oli onni onnettomuudessa että Gunein seurakunta oli paennut saarelta jo Paradoxin aiemmalla käynnillä. Bartax ei tulisi löytämään kylästä ketään, paitsi… ne.
Jos jostain hiton syystä ne enää olisivat siinä hylätyssä temppelissä.
Oli miten oli, Bartax saattaisi jättää Ath-koroon jälkiä hänen seuraavasta määränpäästään — eikä Paradoxilla käynyt mielesäkään palata saarelle varustautumatta.
“Se… on vielä epäselvää. Olisiko mitään yleispätevää loitsua?”
Kauppias virnisti yhä leveämmin ja nosti toisen kätensä olkansa yli niin korkealle kuin kykeni. Käsi hapuili tiskin takana olevia lokerikkoja läpi ja naputteli sormillaan niiden kansia. Sitten luiseva koura vetäisi Paradoxin eteen eräästä lokerosta… jotain metallista ja kilisevää. Kaulaketjun, johon oli sidottu jotain, joka näytti erehtymättömästi kutistetulta päältä.
Paradox ei ollut aivan varma, minkä päältä. Sillä oli turpeat silmäluomet ja pitkät kuivat putkiviikset vasten naamaa.
”Kummitusta”, Paradox sanoi itsevarmalla äänellä. Ei hän oikeasti tiennyt, mikä ero niillä oli, mutta sitä hän ei aikonut myöntää. ”En tiedä, ovatko ne kannoillani. Tilanne saattaa olla… päinvastainen.”
Kauppias heristi luista sormea ja tarjosi irtopäätä entistä innokkaammin.
”Varmaks’ et voi tuota tietää vailla kalman kuontaloa! Ripusta siis kaulaan polla, kummajaisist’ toden kertoo!”
Paradox tarttui sormenpäillään muumioriipukseen ja nyrpisti suutaan kuin haistaessaan homehtunutta ruokaa. Hän kiepsautti ketjun kätensä ympärille ja katseli sen päässä roikkuvaa naamaa hetken. Se tuijotti kuivilla, valottomilla silmillä takaisin.
Todellako?
Hän alkoi välittömästi katua tätä ideaa.
Paradox uskoi erottavansa näivettyneestä kallosta aivot. Hän huokaisi hiljaa ja pujotti sen kaulaansa. Sitten hän vilkuili ympärilleen odottavasti.
”Tuota… toimiiko tämä?”
”Turhaan etsit kummitusta — täältä kaikki kaikonneita! Muualta se möröt löytää!”
”Ah, tietysti! Otan sen. Kuka tämä oli eläessään?”
Vajaa minuutti, jonka kauppias käytti hiljaa hymyilyyn oli Paradoxin makuun hieman liian pitkä.
”… haloo?”
Vastaamisen sijasta selakhi alkoi vaivalloisesti harppoa takahuoneeseen. Sieltä kuului äänekäs metallinen kolina. Jonkinlainen hylly kuulosti kaatuvan. Jokin huusi. Pian selakhi harppoi takaisin ja laski tärisevin käsin pöydälle miekan, jonka kahvassa oli silmä, joka puristi lonkeroa.
“Oh, mahtavaa. Viimeksi sain myös miekasta. Tällä kertaa ehkä ehdin lyödä myös takaisin”, Paradox sanoi näpräten teipattuja lasejaan. “Paljonko?”
Kovin selkeän hintatarjouksen sijasta kauppias vastasi rämäyttämällä pöytään toisen miekan, joka oli yönmusta. Sen pelkkä läsnäolo aiheutti voimakasta kohinaa huoneilmaan.
”Kaksi miekkaa yhden voittaa!” kauppias rääkäisi. ”Turmanterä skralli-kansan!”
Ihan pienen hetken Paradox ehti toivoa edes yhtä selkeää vastausta. Sitten hän oli kaatua, kun jotain posahti savupilvenä kauppiaan käsissä. Tämä lausui muutaman kauhistuttavan kovaäänisen taikasanan ja työnsi jotain sinisessä tulessa liekehtivää hänen käsiinsä, ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä se oli. Sinisessä liekissä palava puinen toteemi rätisi hänen kämmenillään. Pieniä valkoisia salamoita kurotti ulos sen olemuksesta.
“Tulisähkömetsää. Sehän on… paljon voimakkaampaa kuin normaali sähkömetsä… kiitoksia vain.”
Paradox ei ollut aivan varma, missä määrin hänen sanojaan enää rekisteröitiin, kun käppänä kiipesi pöydälle ja kaatoi puisesta laatikosta hänen eteensä metallisia sauvoja, jotka levisivät kilisten lattialle.
”Leikkiin kanssa kummitusten lähdetä ei tyhjin käsin!!!”
“Tuota, arvon vanhus. Tässä alkaa olla tarpeek-”
Lause ei löytänyt loppuaan, ennen kuin hänen ranteeseensa pujotettiin rukousnauha täynnä helmiä ja kuivatettuja kalaneviä.
”Leviaattan rauhaan jättää hänet kellä rantees’ turva!”
”Mi-”
Vanhusta eivät enää hirveästi kiinnostaneet hänen vastalauseensa. Jos ne olivat missään vaiheessa kiinnostaneetkaan. Tiskin takaa nousi huomattavasti isompi kanuuna kuin mitä niin luisevilla käsillä olisi pitänyt pystyä nostamaan.
Paradox ei tiennyt erityisen paljoa merisodankäynnistä mutta oli melko varma, että tällaisia liikutettiin yleensä laivoilla. Ja ehkä suunnattiin myös toisia laivoja kohti.
”Aavelaivan upottaja!” selakhi julisti. ”Tykki tuhon mahriaanein, manan maiden syväläisten! Kalmakaloilt’ paatin paskoi, pinnan alle merihautaan!!!”
Paradox räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä.
“Anteeksi, mutta miten niin upotti mahriaanilaivan!?”
Ath-Koro
Nyt
Paradox tuijotti uhmakkaasti edessään siintävää kylää. Hylätty asutus oli kuolleen hiljainen. Paradoxin katse kiersi hermostuneesti talojen varjoissa ja metsän puissa.
Nui-kopen pärskähti kuuluvasti. Paradox laski miekkansa hetkeksi alas, heitti huovan mehiläisen päälle ja taputti tämän kuonoa.
”Orondes, pysy tässä. Jos näet muita kaapuheppuja, nouse ilmaan ja suojaudu. Capisce?”
”Mörrr”, mehiläinen vastasi.
Krikcit saapasteli mahriaanikanuunan luo. Irvistäen hän väänsi kanuunan osoittamaan kylän keskellä siintävän athistien pyhän temppelin sisäänkäyntiä.
”NO!? VIIMEINEN TILAISUUS ASTUA ESIIN SOVINNOLLA. TÄMÄN JÄLKEEN PISTÄN VAIKKA KOKO PAIKAN PASKAKSI JOS TÄYTYY!”
Tämän huuto kaikui aukiolla, kunnes pysähtynyt hiljaisuus laskeutui jälleen. Ketään ei astunut esiin. Paradox nielaisi ja alkoi astella eteen päin.
Kun hän oli astellut aukiolla viimeksi, se oli kuhissut elämää. Gunein johtamien kyläläisten poistuminen oli ollut niin vauhdikasta, että joitakin sen jälkiä näkyi edelleen. Hentoinen pakkaslumi oli peittänyt ison kannon, josta törrötti siihen hätäisesti isketty kirves. Jääpuikot kasvoivat kirveen kuuraisesta varresta. Sen vierestä erottui hangen kohoumista halkopinon muoto. Kylän keskellä olevaa suurnuotiopaikkaa ei ollut enää edes tunnistaa pakkaslumen alta.
Paradox laski katseensa tiehen. Tuoreiden jalanjälkien joukko tahri koskemattoman hangen. Ne haarautuivat pienemmiksi poluiksi jotka johtivat muutamiin mökkeihin ja takaisin. Olivatko Bartaxin soturimunkit todella käyneet paikan päällä, todenneet vetäneensä vesiperän ja lähteneet?
Se oli ajatuksena yhtä rauhoittava kuin vyötäröllä roikkuvan kromidimiekan kahvan sively oli tuntemuksena. Paradox ei mielellään juuttunut vaihtoehtoihin. Yksi niistä oli se, että kaikki Bartaxin soturit eivät olisi vielä poistuneet ja hän oli kävelemässä näiden väijytykseen. Huonoudessaan… se oli silti ehkä vaihtoehdoista paras.
Näin tarkemmin ajateltuna ”vastustajan esiin huijaaminen ällistyttävällä itsevarmuudella” ei myöskään ollut hänen paras suunnitelmansa…
Temppeli erottui edessä pinkihtävää taivasta vasten kliinisempänä ja kylmempänä kuin hangen pinta. Paradox ei ollut vieläkään täysin sinut Isä Athin kylän keskuksen kanssa.
Mikä helkkarin temppeli tuo on olevinaan? hän mietti nyrpeänä.
Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen kirkon vanhin säilynyt palvonnan paikka, ilmeisesti. Sen seinissä ei ollut ainuttakaan inspiroivaa pyhimyksen kuvaa tai vapaata taivaan lintua muistuttamassa Mielen Isän lahjasta ja rakkaudesta maailmalle. Temppeli oli vain iso, teräväkulmainen valkoinen laatikko, jonka kummallista valkeaa kiveä tai metallia ei koristanut ainutkaan eroosion tai kulumisen jälki.
Jokin siinä oli vain niin karmivan täydellistä. Liian täydellistä. Paradox ymmärsi hyvin, jos temppeli olikin tyhjä vain siksi, koska edes isä Bartax ei kokenut sen valtaamista tarpeeksi mielekkäänä voittona.
Niin oli helpompi ajatella.
Vaihtoehto oli se, että Bartaxin väki ei ollut onnistunut valtaamaan temppeliä, koska siellä oli ollut Nuk-
”Ahahahhaha”, Paradox hekotteli täysin huumorittomasti itsekseen.
Ei.
Sitä vaihtoehtoa ei harkittu. Ei enää tässä vaiheessa. Ehei, sitä ei harkittu ollenkaan. Ja vaikka mukana saattoi olla tykki kokonaisen kummituslaivan upottamiseen, sehän nyt oli vain varotoimi sellaisten vaihtoehtojen varalta, joita ei nyt edes tarvinnut harkita.
Ei tasan.
Paradox nieli kuivaa kurkkuaan. Hän asteli temppelin suurten porttien eteen. Maassa useat jalanjäljet kulkivat ristiin rastiin sisään temppeliin. Ovi oli jäänyt raolleen.
Älä viitsi…
Hän huokaisi. Ei kai siinä muukaan auttanut. Paradox tarttui oven kahvasta ja työnsi sen leveämmin auki. Ovi avautui täysin pimeään rakennukseen.
Paradox kaivoi kaapunsa taskuja ja veti sieltä keltaraidallisen kuulan, joka rivakasta ravistuksesta alkoi hohtaa lämmintä valoa. Hän veti esiin myös suitsuketikun, sytytti sen ja asetti tikun hampaidensa väliin tarttuen samalla Turmaterään.
Pitkäkyntisten jalkojen askeleet kaikuivat tyhjässä tilassa. Paradox tuli kahdeksankulmaiseen huoneeseen — siihen samaan, jossa hän oli kohdannut Nihilistin. Hän kohotti valoaan. Jalanjäljet olivat vaihtuneet sisällä lumivanaksi. Athistien maalliset tavarat lojuivat pitkin poikin lattiaa. Niitä oli selvästi pengottu.
Olitteko etsimässä täältä jotain tiettyä?
Paradox heitti lattialle kourallisen Heliosin metallitikkuja. Ei hän tiennyt, mitä ne tekivät, mutta kai ne ainakin pitäisivät ääntä, jos joku astelisi niiden päältä.
Paradox jatkoi seuraavaan huoneeseen. Edes kuulan antaman valon myötä temppelissä oli hädin tuskin mitään nähtävää. Paradox ei ollut varma, johtuiko se siitä, että Gunein väki oli vienyt kaiken huomionarvoisen mennessään. Hänen muistikuvissaan temppeli oli ollut juuri näin kolkko ja askeettinen.
Jokaisen sivuhuoneen jokaisen nurkan taakse kurkistaminen vaati yhtä pitkän sisäänhenkäyksen ja tarjosi yhtä suuren pettymyksen. Tiloissa oli lähinnä muuta temppeliä selvästi tuoreempia lasimaalauksia sekä koruttomia palvonnan ja meditoinnin paikkoja.
Jopa matot oli viety. Paradoxin epäilykset siitä, että Bartaxin joukot olisivat saaneet koluta temppelin läpi itsekseen ilman niiden sekaantumista, tuntuivat yhä todennäköisemmiltä.
Krikcit sylkäisi loppuun palaneen suitsuketikun lattialle ja huokaisi. Kuka ikinä täällä oli vastikään käynyt ei ollut jättänyt jälkeensä muuta kuin lumiset kengänjäljet. Krikcit astui viimeiseen sivuhuoneeseen, jota ei ollut vielä kolunnut. Huone oli pieni, ja sen puiset kalusteet oli särjetty lattialle.
Paradoxin kädessä hehkuvan kuulan valo piirsi teräviä varjoja kalusteiden kappaleista ja irtaimistosta valkoiselle lattialle. Ikkunaton huone ei paljastanut sisältään mitään kovin dramaattista. Krikcitin ohuet sormet kävivät läpi särjettyjä kivitauluja, rikkinäisten rukousnauhojen helmiä ja käyttämättömiä suitsukepuikkoja. Sitten hän huomasi pienen, puisen rasian. Hän pyyhkäisi tomun sen kyljestä.
Kaiverrukset rasian kyljessä olivat tuttuja: linnunsiipisiä matoralaisia miekat käsissään, kolmion sisälle rajattu järkähtämätön valvova silmä. Kannen alla… oli tekstiä.
Gunei, lapseni rakas.
Kun luet tätä, tiedän, että olen jo poissa. Elo hiipuu ruumiistani joka sanalla, jonka tähän kirjoitan. Sen myötä velvollisuus suojella tätä temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi.
Silloin, kun kauan kauan sitten astelin ensimmäistä kertaa näissä kylmissä saleissa, kuulin myös ensimmäistä kertaa Pyhän Beetan kutsun. Sen kauniit sanat vakuuttivat minut siitä, että maailmassa on muutakin kuin tähtien ylivalta. Loputon mahdollisuuksien meri, jossa jokaisen meistä polut odottavat.
Nyt siru on sinun suojeluksessasi. Pidä se turvassa, sillä sen välke tuo toivon maailmaan, jolta Punaisen valo on sen vienyt.
Ehkä näemme uudestaan tähtien alla toisessa hahmossa, tai ehkä sitten, kun äitini Ath on minut Kohtalon kiertokulusta vapauttanut. Odotan sinua siellä, mihin hän sieluni viekään.
Jokrana
Paradox silmäili kirjoitusta vilkuillen välillä olkansa yli. Jokrana… hetkinen. Olen varmasti kuullut tuon nimen joskus. Honnhilt puhui hänestä. Äiti Jokrana, Karzahnin kammioista paennut matoran?
Jokranan tarina oli monella tapaa inspiroiva. Kaikkialla päin maailmaa ei Karzahnin porteista palanneita pidetty enää matoralaisina… tai edes armon arvoisina. Mana-toran, rikkinäiset demonit, kuuluivat synkimmät sanat. Mutta äiti Jokrana oli palannut sieltä, rankansa kierona ja toinen silmä toista ylempänä, perustanut Ath-Koron ja astellut tiensä yhdeksi kirkon muistamista äideistä.
Munkkikokelas kurtisti kulmiaan.
“… velvollisuus suojella temppeliä ja sen salaisuuksia laskeutuu harteillesi”, hän toisti. Hyvä äiti, viittasitko pyhään Beetaan vai… niihin?
… niin, mitä Nuk… tai siis… ne olivat tehneet temppelissä kauan sen jälkeen, kun pyhä Beeta oli kadonnut?
Paradox nosti katseensa rasian kannesta ja vilkuili ikkunattoman huoneen seiniä. Kliinisen kylmä temppeli ei tarjonnut minkäänlaisia vastauksia. Astellessaan sen käytäviä hän ei ollut havainnut minkäänlaisia elonmerkkejä.
Temppeli, jonka ympärille Ath-Koro oli perustettu, oli vanha. Todella vanha. Ath-Nuin katedraalin tuhon jälkeen se oli yksi viimeisiä merkkejä kirkon vanhimmista sukupolvista. Kieroselkä-Jokrana — Gunein edeltäjä temppelin vartijana ja valvojana — oli jäänyt historiaan siitä, että oli löytänyt uudelleen tämän saaren ja sen temppelin vuosisatojen jälkeen ja perustanut kylän sen ympärille.
Paradox ei ymmärtänyt, mitä niin ihmeellistä tässä kolhossa lootassa oli. Seinät olivat askeettisempia kuin ainoassakaan kirkollisessa rakennuksessa, jossa hän oli astellut. Ath-Nuin katedraali oli ollut rouheaa, luonnollista kiveä, jota köynnöskasvit kulkivat ylös alas. Tämä rakennus oli vain… valkoista. Siitä ei huokunut tippaakaan toivoa isä Athin armosta ja rakkaudesta… tai oikeastaan mistään kovin hyödyllisestä.
”Hyrr…”
Sen lämpöarvokin oli aika onneton, Paradox tajusi puskien vilunväristykset pois. Vilun, hän varmisti mielessään. Ei minkään muun epämukavan tuntemuksen, ehei, ja tuo asia joka liikahti takana oli muuten hänen oma varjonsa, koska hänellä oli helkkari soikoon valonlähde käsissään. Ei siellä ollut mitään, ja vaikka olisi ollutkin, niin hänellä oli enemmän kuin yksi asia, jolla lyödä sitä päähän.
Paradox naputti sormellaan rasian kantta miettien. Hän oli kolunnut jokaisen huoneen löytämättä vihjeitä Bartaxista. Oliko Paradox itsekin vetänyt vesiperän? Hän voisi vielä käydä kylän talot läpi, mutta hänen toivonsa rupesi hiipumaan.
Paradox nousi varovaisesti irtaimiston yllä täyteen mittaansa.
Sitten riipus hänen kaulassaan avasi suunsa ja kirkui.
Paradox tunsi sydämensä hyppäävän takaraivosta läpi. Paradox kaatui selälleen ja alkoi riuhtoa narun päässä karjuvaa kammotusta kaulastaan. Saatuaan sen viimein irti krikcit paiskasi riipuksen huoneen nurkkaan. Pää sätki ja tärisi lattialla itsekseen päästellen vaikertavaa ulinaa.
“Mi-mitä ahjoa!? Mitä pyhän Bothodosin ja Repheccion nimeen! Lopeta!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Paradox nousi ja tarttui kalloriipuksesta ja ravisti sitä voimakkaasti.
“LÄRVI UMPEEN!”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Jostain kumman syystä huutaminen ei vähentänyt huutamista. Kutistettu kallo kailotti täyttä kurkkua, kuin sillä olisi ollut loputtomat keuhkot, tai keuhkot ylipäätään. Raastava rääkyminen kaikui temppelin käytäviä pitkin.
Paradox alkoi astella huonetta ympäri riipus kourassa. Väkivaltainen ravistelu ja oman äänen käheäksi huutaminen ei auttanut, joten hän kokeili hyssyttelyä. Ja sitten rauhallista keinuttelua ja hyräilyä. Riipus ei lopettanut.
”YRITÄTKÖ KUTSUA NUKKEJA VARTA VASTEN TÄNNE?”
“RRIIEEEEEEEEEEEEEE!”
Huutaminen ei selvästikään auttanut, mutta se tuli jotenkin luontevasti siinä tilanteessa.
Paradoxilla ei ollut uskoa siihen, että pää ymmärtäisi, mutta se kuulosti huutavan entistä kovempaa kuin protestina. Hän harkitsi juoksevansa ulos temppelistä ja paiskaavansa sen hankeen. Joskin se ajatus keskeytyi siihen, että hän lensi rähmälleen kompuroituaan jonkun (varmaan jonkun aivan täyden helvetin idiootin) lattialle jättämiin sauvoihin.
Ennen kuin krikcit ehti huutaa ainakin kymmentä eri kirosanaa suunnilleen siihen suuntaan, missä Helios Elios mikähelvettisekolmasedesoli oletettavasti majaili, tajusi hän jotain yllättävää.
Pää oli lakannut huutamasta ja vain tuijotti häntä samalla täysin tyhjällä katseella kuin aiemmin.
Paradox räpytteli pari kertaa silmiään. Hän heristi pääriipusta ilmassa. Mutta silloin kun hän otti askeleen taaksepäin pää alkoi uudelleen huutaa. Nuori munkki kurtisti kulmiaan. Hän astui taas askeleen taaksepäin, ja pää hiljeni.
Ihan kuin…
Sitten hän läimäytti kätensä kasvoilleen tajutessaan.
Aivan, Elda! Mites se loru meni… “Ripusta kaulaan polla, haamuista toden kertoo…”
… täällä siis on jotain… tai joku?
Paradox jäykistyi. Hän pudotti nuppikorun kaulaansa ja veti Turmanterän esiin. Hän kurkisti käytävään muttei nähnyt siellä ketään. Ennen kuin Paradox ehti astua kauemmaksi, pää hänen kaulassaan alkoi uikuttaa hätääntyneenä.
“… mitä? Sano mitä haluat!”
Hän asteli takaisin huoneen peräseinällä, jonka kohdalla pää aloitti taas vollotuksen.
“Tässäkö? Mutta eihän tässä ole mitään!”
Paradox pysähtyi katsomaan seinään. Hänen muistiinsa palautui kolahdus, jonka Vieterinuken ovi oli päästänyt mennessään kiinni. Ellei… se ole vain hyvin kätketty?
Paradox laski katseensa Turmanterään. Jos se oli sen nimi. Hänen mielestään oli hieman perusteetonta, että hänelle oli annettu kaksi täysin eri kulttuuripiirin kummitustentappoasetta, joilla oli käytännössä identtiset nimet.
Ja miten niin skrallien? Mitä helvettiä ne muka olivat?
Paradox kohautti olkiaan. Lyömisenkin kannalta yönmusta ase vaikutti muodoltaan aika epäkäytännölliseltä. Sen kahvaosasta kiertyi esiin toinen terä, kuin pieni viikate. Tai ei oikeastaan edes kovin pieni, se oli lähes varsinaisen miekkaosan pituinen. Kovin tasapainoiselta se ei kyllä tuntunut kädessä. Miekka oli hänen makuunsa tarpeettoman painava. Sen kyljessä hohti pari ympyränmuotoista punaista riimua, joita hän ei tunnistanut. Lisäksi aseessa oli jonkinlainen putki, jonka funktiosta hänellä ei ollut arvauksia.
Eipä hän toisaalta ollut mikään miekkaekspertti. Tai kummitusekspertti. Joskin hän otti vapauden pyörittää silmiään, jos joku väitti olevansa ensimmäinen, ja nyökätä hitaasti perääntyen, jos joku väitti olevansa jälkimmäinen.
Ehkä kummituksia kuului tuhota näin epäkäytännöllisillä aseilla. Tai ehkä hänelle oli myyty rihkamaa.
Joka tapauksessa krikcit nosti aseen silmiensä tasalle lyömävalmiina ja katseli ympäriinsä. Jos jokin ananaspäinen hirvitys vaappuisi esille, hän viipaloisi sen käden käänteessä! Kyllä, kyllä! Ehdottomasti tämän kaltainen kahden terän epätasapainotettu pimeässä punaisena hohtava pötkäle pelastaisi hänen henkensä, jos mihin tahansa seinään ovia taikova ananas kehtaisi palata ryttyilemään hänelle!
Niitä ei ollut hänen vasemman saati sitten oikean olkansa takana.
Mutta seinässä aivan hänen edessään… oli lovi. Pimeässä sen huomaamiseen oli kestänyt hetki, mutta oli vaikea kuvitella, etteikö sitä olisi valossa voinut joku nähdä.
Paradoxin katse seurasi lovea. Se jatkui alas lattian rajaan ja ylös kattoa kohti, ja… muodosti suuren oven muodon seinään.
Paradox vilkaisi kaulassaan olevaa riipusta.
”Tätäkö varten sinä huusit?”
Riipus vain tuijotti.
”Voitko edes nyökätä?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Paradox ymmärsi, että siihen tarvittiin yleensä kaula.
”Yksi ’AAAH’ on kyllä, kaksi ei.”
Ei vastausta.
”Asia selvä.”
Paradox kääntyi poispäin oven muodosta ja lähti harppomaan. Hän ei päässyt kovin pitkälle, kun riipus parkaisi jälleen. Paradox huokaisi ja astui takaisin loven lähelle. Pää vaimeni.
Kieltämättä salatun oven taakse kätketty kiinnosti häntä. Toisaalta häntä kiinnosti mahdollisuus vilkaista, mitä Athin kirkon arkisimman mysteerin sisälle oli lukittu. Toisaalta häntä ei kiinnostanut nähdä ainuttakaan hymyilevää, melomista harrastavaa sitrushedelmää vieterin päässä.
Uteliaisuus — ja halu olla altistamatta kuuloaistiaan kiljuvalle riipukselle — lopulta voitti, ja Paradox iski hammastaan purren Turmanterän ovenrakoon.
Kiikkerä musta miekka kilahti väkivaltaisesti rakoon ja tärähdys kulki sen kalisevaa rakennetta pitkin kivuliaasti Paradoxin olkapäähän asti. Jotenkin hän sai sen vitkutettua syvemmälle oveksi olettamansa muodon sisälle ja… alkoi taivuttaa.
”HHNNGGGH!”
Valkoinen, joko todella sileää kiveä tai todella karkeaa metallia oleva piirteetön ovi alkoi vähitellen siirtyä. Musta viiru pimeää laajeni enemmän ja enemmän, ja hänen kätensä alkoivat vapista oven painosta.
Jotain napsahti äänekkäästi ja paino tuntui katoavan, kun Paradox kaatui seinää päin. Sanat, joita hän horjuessaan päästi ulos, eivät olleet varsinaisesti sellaisia, joita kirkon pyhällä paikalla saisi sanoa.
Krikcit heitti skralli-miekan katkenneen pätkän olkansa yli, laski valoa antavan kuulan lattialle ja jatkoi työtä paljain käsin. Oven väliin jäänyt pala miekkaa kilahti lattialle, kun Paradox sai ähkien ja puhkien oven auki niin leveäksi, että mahtuisi itse sisään.
Sisällä oleva pimeys näytti jatkuvan loppumattomiin. Paradox kurtisti kulmiaan. Hän haistoi savun katkun.
Salaovi aukeni kapeaksi kierreportaikoksi, jonka seinustoilla oli todennäköisesti vuosia sitten loppuun palaneita kynttilöitä. Paradox veti hupun kasvoilleen. Hän vaihtoi valokuulan toiseen käteensä ja veti Kalmakalvan vyöltään. Hän laskeutui varovaisesti portaita — ei tosin ollakseen hiljaa vaan varoakseen athistien ansoja. Hikipisara laskeutui krikcitin otsaa pitkin.
Hän saapui portaiden alapäähän, josta avautui uusi, vielä pienempi kammio. Tilaan tulvi epätasaisesti aaltoilevaa sinistä valoa seinän ja lattiantason raoista. Paradoxin huomion kiinnitti kuitenkin huonetta hallitseva sekasorto. Maassa lojui lukuisia pirstaloituneita kivitauluja. Monet esineet tilassa olivat selvästi palaneita ja puoliksi hiiltyneitä. Seinää koristava muraali oli tahriintunut nokeen. Aivan kuin joku olisi joskus yrittänyt polttaa sitä.
Paradox katsoi huonetta hämmentyneenä. Onko… onko täällä ollut joskus tulipalo? Ei, vain osa esineistä on palanut.
Paradoxin mielen läpi kulki aavistus, että täällä oli käynyt joku.
Se ei ollut tosin aivan yhtä kylmäävä tajuaminen kuin hän oli ensi alkuun ajatellut. Totta kai täällä oli käynyt joku! Tämä huone oli Ath-Koron temppelin alla. Kirkolla oli salaisuuksia vuosisatojen ajalta, sen hän munkkikokelaana hyvin tiesi.
Ei, ei siinä ollut mitään outoa, että täällä salatussa huoneessa oli käynyt joku. Joku, joka oli parhaansa mukaan hävittänyt kaiken irtaimiston ja yrittänyt polttaa seiniä, joiden kylmä kivi ei ottanut palaakseen.
Joku, jonka läsnäolo oli saanut kaulassa kyseenalaista puolielämää elävän kutistetun pään huutamaan.
Ei siinä ollut mitään outoa. Ei tosiaan.
Ehdottomasti täysin vakailla käsillä, jotka eivät t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n tärisseet, Paradox nosti kivisen kirjahyllyn päällä lepäävän kivitaulun valoon. Se näytti ikiaikaiselta, mutta teksti oli täysin ymmärrettävää matorania.
Minä, Jokrana Karzahnilainen, kaiverran tätä taulua osoittaakseni kunnioitusta unohdetuille. Täällä alla kinoksen, kiven ja mullan osoitan siunaukseni Teille, jotka historia unohti.
Isille, äideille, menneiden aikojen pyhimyksille, jotka latoivat polkumme kivet, joita pitkin yhä astelemme. Tämän kauan sitten kadonneen temppelin rakentajille, äitimme Athin sanan tulkitsijoille alkuhämärän valossa.
Paradoxin katse kulki laatasta seinän muraaliin ja takaisin. Hän ei ollut aivan varma, mutta osittain poltetun seinän kuvastossa saattoi olla kyse jonkinlaisista… pyhimyksistä? Näillä oli kaavut sekä suorastaan ylväs ryhti. Matoralaisiksi… näitä oli kuitenkin vaikea luulla. Ne olivat liian laihoja niiksi.
Kunniamme sinulle, viisas Y joka matkoillaan Mielen tiellä toi viisautta ympäri sakaroita!
Rakkautemme sinulle, lempeä W joka laulullaan jakoi rakkautta ja toivoa laulullaan ja musiikillaan yli metsien ja vuorten!
Kiitoksemme sinulle, jalo Z joka nostatti tämän temppelin pyhälle saarelle opettajiensa kunniaksi!
Paradox astui lähemmäs muraalia. Hän kohotti valoaan nähdäkseen ne paremmin.
Keltainen kaapu ja kuu ja sarvet… hetkinen. Orondes?
Toki Paradox oli törmännyt athismin kirkon perustajan kuviin ennenkin, olihan hän nimennyt ratsunsa tämän mukaan. Paradoxille muistui mieleen ne useat illat, jotka hän oli viettänyt Ath-Nuin suuressa kirjastossa lukien vanhoja tekstejä krikcittiprofeetan matkoista ja opetuksista. Olipa hassua, miten Krikcitiasta oli tullut monia niin merkittäviä athisteja, vaikka sirkkamiehet olivat kautta aikojen vihkiytyneet kohtalolle ja kurinalaisuudelle.
Muuta ketkä Orondesin vierellä oli? Numor, ammoisina aikoina kirkkoa puolustanut toa tai ehkä pyhä Troxim, ensimmäinen marttyyri?
Vai… onko hänkin krikcit?
Vihreä hahmo oltiin kuvattu hyvin samanlaiseksi Orondesin kanssa, vaikkei tästä paljoa erottunut hiiltyneen jäljen alta. Mutta… kävihän kaksi krikcitiä järkeen? Kahdella hahmolla oli jopa sama asento, mikä sai nämä näyttämään tasa-arvoisilta.
Samansyntyisiä? Tuskin. Mutta eivät myytit koskaan maininneet Orondesilla olleen puolisoakaan.
Ellei… tätä olla jotenkin unohdettu.
Krikcitin suupielet painuivat alas. Hän naurahti kuivasti.
“Haha… kuinka Athin ensimmäinen isä olisi voinut taipua krikciteille kirottuun Kohtaloon. Orondes… sinä jos kuka olisit vastustanut sitä.”
Nuoren athistin sanat kaikuivat tyhjille seinille samalla, kun hän katsoi seinälle ikuistettua esikuvaansa. Lopulta hänen katseensa laskeutui kolmanteen hahmoon. Athistin silmät laajenivat, kun hän lopulta yhdisti tuntomerkit.
”Oho. Kas, kas, kas…”
Punainen matoran, siniset kasvot.
”Punainen mies, mitä sinä täällä teet?”
Punainen mies, Avde, Syvä nauru. Oraakkeli oli kertonut hänelle athistien vanhimpien kohtaamisesta tämän kanssa — lähinnä varoituksena pitääkseen hänet oikealla polulla.
Kyllä Paradox oli osannut epäillä, että Avde oli jollain tapaa atheonistinen hahmo. Mutta… mitä tämä täällä teki? Orondesin ja tämän kumppanin välissä, pienenä ja vaatimattomana.
Noin pieni kaveri, joka komentaa… niitä.
Paradox muisti elävästi kuusi hahmoa, jotka olivat tuijottaneet häntä lumisessa metsässä.
Krikcit kurtisti kulmiaan ja katsoi ympärilleen. Ehkä täällä oli jotain tietoa hänestä. Jotain, jota hän ei tahtonut riskeerata pääsevän koskaan päivänvaloon tästä kellarista. Olivatko ne vain… tuhoamassa todistusaineistoa?
Paradox astui lähemmäs seinämaalauksia ja pyyhkäisi nokeentunutta seinää sormillaan. Äh, kirjoitus oli täysin lukukelvotonta. Paradox huokaisi, laskien katseensa kaulassaan roikkuvaan päähän.
“Osaatko sinä sanoa tästä mitään?”
Pää ei vastannut. Se vain tuijotti tyhjästi.
Paradox katse kierteli seinillä, kunnes se osui kuvaan, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
“Ja sinä olet…?”
Maalauksessa kuvattu hahmo ei soittanut athistille mitään kelloja.
Kirjoituksissaan Jokrana osoitti kunniaa kolmelle hahmolle: yhdelle, joka oli selvästi Orondes, toiselle, joka oli ehkä tämän puoliso, ja… kolmannelle, joka pystytti tämän temppelin näiden kunniaksi?
Ehkä, jos hahmon kasvoja ei olisi poltettu, olisi tunnistaminen ollut jollain tasolla helpompaa. Juuri nyt se sai jäädä vain yhdeksi mysteeriksi tässä jokaisen jumalan aikoja sitten hylkäämässä kylmässä hallissa.
Kuka tämä sitten olikaan, oli Punainen Mies pitänyt huolta, että hän ei saisi tietää.
Paradox tuhahti.
“No, Kallo. Lähdetään…” hän huokaisi.
Paradox käänsi vielä kerran katseensa Isä Orondekseen, Avdeen sekä kolmanteen hahmoon, ennen kuin astui huoneeseen johtavaan käytävään. Valo katosi huoneesta jättäen kolme maalausta yksin hämärään.
Lumi narisi krikcitin askelten alla, kun hän loittoni Ath-koron taloista. Orondes — Paradoxin ratsu — odotteli häntä samassa paikassa, jonne he olivat laskeutuneet.
“Mörh”, ampiainen murahti isännälleen.
“Vesiperä”, Paradox vastasi taputtaen tämän kuonoa. “Emme löytäneet mitään Bartaxiin liittyvää…”
Käärittyään ratsunsa päälle levittämän huovan ja saatuaan kummituskanuunankin punnerrettua kyytiin, Paradox kiipesi ratsaille. Hän katsoi mietteliäänä harvan metsän takana siintävää merta. Välisaaret eivät olleet enää kovin kaukana.
“Noh… lienee aika palata seurakuntaan. Toivottavasti vanha ukkomme on tyytyväinen työhömme.”
Kun hyönteisen siivet alkoivat halkoa pakkasilmaa, katosi viimeinenkin elonmerkki roudan raastamasta kylästä.
Akakun teleskooppisilmä tarkensi kiitävään nui-kopeniin. Ta-matoranin hengitys höyrysi pakkasilmassa. Tämä suoristui ja kuiskasi jotain omalle ratsulleen. Nivawk-kotka kiljaisi ja nousi lentoon hyiseltä luodolta.
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
”Kaikki ne”, Ariez lopetti painavasti puheensa. Hänen keskustelukumppaninsa ei ollut päässyt sanomaan kovin monta sanaa pahan mielen soturikaappauksen purkamisen keskellä.
”Siis oikeasti, se nainen on hirviö.”
”Juu juu, siis ihan hirveää…” aurinkolasimunkki nyökytteli Isän tarinalle. Paradoxin kasvoilla oli lempeä, ymmärtäväinen hymy, ja välillä hän yritti taputella rohkaisevasti murtuneen uskonmiehen kättä baaripöydällä.
Että minä vihaan humalaisia…
”Pahintahan siinä on, että, niin, mikä aioinkaan sanoa, että, kaikki ne!” Ariez parkaisi ja iski kolpakkonsa pöytään niin äänekkäästi, että naapuripöydästä katsottiin kummastuneesti – mistä Paradox ei pitänyt lainkaan.
”Mukava, että kuuntelet vanhan miehen ongelmia”, uskonisä jatkoi hieman sammaltaen.
Sininen krikcit nyökytteli hymyilen.
”Toki toki. Kyllä kyllä. Vääryyksiä kokeineita kuuluu auttaa. Juuh. Mutta katsos, minulla oli muutakin asiaa sinulle. Sattuisitko mitenkään tie-”
”Ja se nainen pahoinpiteli minut henkisesti!!!” matoralainen rääkäisi ja oli kaatua tuolineen päivineen mutta sai juuri ja juuri pysyttyä pystyssä. ”Ja nämä tuolit ovat suoraan sanottuna perseestä!!!”
Tuo oli ensimmäinen kerta keskustelun aikana, kun Paradoxin kasvoilleen jäädyttämä hymy mureni kuin luvaton lisäsiipi purkupallon alle muutamaksi sekunniksi. Dox kuitenkin onnistui mestarillisesti keräämään hetkensä ulkoisen tyyneytensä ja loihtimaan laupean ilmeen kasvoilleen.
”Kieltämättä ovat kyllä vähän. Siis nämä tuolit. Mutta Isä Ariez. Olen koko illan yrittänyt kysyä, että tiedätkö mitään Bartaxin aikeista.”
”Jaa että Bartaxin. Olen yrittänyt vältellä sitä tyyppiä viimeiseen asti. Lähetti jonkun kätyrinsä perääni! Mutta minua ei saakaan niin helposti! HAAA!”
Tällä kertaa Ariez todella kaatui tuolillaan.
”Tarvitsetko apua?”
”Mnä mtään pua trviset.” Matoralainen mönki ylös pöydän alta ja iski nyrkkinsä pöytään.
”NÄIN minä iskin kirveen SEN PIRUPARAN KALLOON! HA HA HAA! Miettii seuraavan kerran kahdesti, ennen kuin rupeaa Bartaxin kätyriksi!!!”
”Jos hänellä on enää aivotoimintaa miettiä, epäilen. Mutta. Bartaxin suunta. Tiedätkö?”
”Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin.”
”Yhtään tarkempaa paikaa?” Nuoren kokelaan ääni kuulosti epätoivoiselta.
”En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä.”
Krikcit hymähti. ”Siinä tekisivät temput.”
Paradox nousi tuoliltaan ja suoristi kaapuaan. ”Kiitän tiedoista ja juttutuokiosta, Ariez. Riemukasta loppuiltaa. Syö välissä vaikka jotain. Vaikka appelsiini.”
”Tässä kylässä ei taideta myydä sellaisia…” Ariez totesi ja katsoi Paradoxia kummastuneena. ”Mihinkä ’doxilla on kiire?”
”Etsintäni on tähän asti vetänyt aina vesiperän. Baariveron jäljet alkavat kylmetä. Ei pahalla, mutta minun pitää kiirehtiä.”
”Jaa. No onnea matkaan. Koeta olla kuolematta tai jotain.” Tämän sanottuaan Ariez kulautti kolpakkonsa tyhjäksi.
”Näin hartauden lopuksi haluan kiittää kaikkia teitä paikalle tulleita veljiä ja sisaria. Viime kuukaudet ovat olleet seurakunnallemme raskaita. Aluksi ryövärit tunkeutuivat rakkaalle kotisaarellemme ja Pyhään Katedraaliin, tuhoten sen ja pilaten sen kauneuden, sekä vieden uskomme Pyhän Siipaleen…”
Pieni, valkoisesta kivestä rakennettu kirkkosali oli täynnä matoraneja. Useimmat heistä olivat tavallista kansaa, maanviljeliöitä, kalastajia ja käsityöläisiä. Vain muutamalla seurakuntalaisella oli kaavut.
Keltaiset silmät katselivat niiden eteen kerääntynyttä seurakuntaa. Punaisilla rukousriimuilla koristellun mirun kasvot olivat lempeät, mutta puhuessaan haikeat. Valkoiseen rukouskaapuun pukeutunut nainen huokaisi ja loi lyhyen vilkaisun takanaan, alttarin päädyssä olevaan Isä Athin muotokuvaan.
Nainen käänsi katseensa takaisin seurakuntalaisiin jatkaakseen saarnaansa, mutta hänen sanansa jäi puoliväliin suuta.
Salin toiselle puolelle, holvikaaren muotoiseen oviaukkoon oli ilmestynyt pitkä, mustaan kaapuun pukeutunut olento.
Nainen kohotti kulmaansa kysyvästi. Penkeillä istuvat athistitkin huomasivat kääntyä katsomaan ovenkarmiin nojailevaa tulijaa. Hänellä oli huppu päässä niin, etteivät matoranit nähneet muukalaisen kasvoja.
”Älkää antako minun häiritä”, muukalainen totesi ja pyöräytti kättään, kehottaen mirukasvoista naispappia jatkamaan.
Naisen epäilevä katse porautui laihan olennon hupun sisään. Juuri tällä hetkellä Ath-Nuin kaupungissa ei kaivattu muukalaisia. Matoran kuitenkin päätti antaa muukalaisen jäädä kuuntelemaan.
”Krhm, niin. Kuten olin sanomassa, seurakuntamme on joutunut kokemaan kovia viimeaikaisten tapahtumien johdosta, ja sen väkimäärä on pienentynyt. Osa kuoli Katedraalin tuhossa, osa taas lähti ristiretkelle uskonsa puolesta jahtaamaan väärintekijöitä. Mutta, Ath-Nuin matoranit, älkää vaipuko epätoivoon! Ath on kanssamme ja hän opastakoon meitä poluillamme. Kirkkomme uusi Mestari on luvannut löytävänsä varkaat ja toteuttavansa Athin tahdon.”
Saarna päättyi ja uskovaiset alkoivat nousta penkeistään. Mirukasvoinen pappi poistui kirkon takahuoneeseen. Hitaimpien joukossa ylös nousi mustaa calixia kantava onu-matoran. Kävellessään hän kuljetti kättään penkkirivien päätyjen korkeilla käsinojilla, tuijottaen suoraan eteenpäin. Muut olivat ehtineet jo kävellä kirkosta ulos, kun onu-matoran pääsi holvikaaren muotoisen oviaukon kohdalle.
”Näytätte voivan hyvin, opettaja Honnhilt.”
Calixkasvoinen pysähtyi. Hän joutui kääntelemään päätään hetken, ennen kuin hänen katseensa osui pitkän hahmon lantioon. Matoranin katse nousi aina hupulliseen päähän. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, muukalainen sujautti kätensä kaapunsa sisään. Hän veti esiin kultanauhasta roikkuvan kolmioriipuksen.
”Aah, Paradox… pitkästä aikaa.”
Hupullaan kasvonsa peittänyt krikcit kohotti sormensa suunsa lähelle. Honnhilt ymmärsi puhua hiljempaa.
”Mitä teet täällä?”
Paradox työnsi riipuksensa takaisin kaavun sisään. ”Minulla on asiaa sinulle. Ehditkö jutella hetken?”
”Toki”
Honnhilt huomasi nuoren krikcitin kääntävän päätään vasemmalle. Matoran joutui taas hetken etsimään nuoren munkkikokelaan katseen kohdetta, ennen kuin löysin sen. Mirukasvoinen nainen oli tullut takaisin salin päähän ja katsoi heitä.
”Oh”, Paradox sanoi aivan uudenlaisella äänensävyllä, ”antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Autan teidät kirkon portaat alas.”
Calixia käyttävä opettaja tuijotti taas hetken krikcitiä kysyvästi, ennen kuin tarttui tämän ojennettuun käteen.
”Jossain muualla”, Paradox aukaisi telepaattisen kanavan. ”Hyvä on.”
Kaksikko poistui kirkosta kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja naispappi jäi yksin alttarin luokse. Tämän kasvoilla oli mietteliäs hymy.
Paradox ja Honnhilt kävelivät savitiilillä päälystettyä tietä poispäin kirkolta. Kirkko oli vain pieni kyläkirkko asutuksen laidalla, joita Ath-uskonnon entisessä pääkaupungissa oli useita. Tien molemmilla puolilla kohosi kivistä ja laudoista rakennettuja, kauniita harjakattoisia taloja. Paradox katseli kaiholla kaupunkia, joka oli ollut kahden viime vuoden ajan hänen kotinsa.
”Rouva kirkkoherran saarnasta huolimatta kaupunki näyttää voivan hyvin.”
Edelleen krikcitin käsipuolesta kiinni pitävä matoran pudisteli päätään.
”Viime kuukaudet ovat olleet henkistä koettelemusta meille. Ensiksi yritimme pelastaa kaiken mitä pelastettavissa oli Katedraalin tuhosta. Heti sen perään Isä Bartax kokosi kaikki kaupungin soturit mukaansa ja lähti täällä vierailleiden bio-klaanilaisten perään. Kaupunki jäi ilman suojelioitaan. Kaupunkiin jääneet munkit ovat yrittäneet valaa matoraneille uskoa henkiseen elämään ja parempaan tulevaisuuteen.”
”Siitä minun pitikin kysyä sinulta”, Paradox viesti mielensisäisesti. ”Tiedätkö mitään Bartaxin seuraavasta päämäärästä? Kävin Bothanan seurakunnan saarella, ja uusi ’Mestarinne’ oli jättänyt sinne kädenjälkensä. Eli paljon raunioituneita taloja ja ruumiita.”
Magentan väriset silmät huomasivat vanhan opettajansa eteenpäin tuijottavan katseen
värähtävän. Hän raotti suutaan hieman.
”Oletko jatkanut treenausta?”
”Aina kun on ollut aikaa. Liikesarjoja lähinnä yksikseni, ettei taidot ruostu. Välillä paritekniikoita oppi-isän kanssa, kun on ollut enempi aikaa.”
Honnhilt vilkaisi krikcitiä nopeasti. ”Olet siis edelleen Oraakkelin asioilla?” ”Kyllä. Ja siksi halusinkin puhua juuri sinulle. Kuulin hieman huhuja, ettei täkäläiset oikein pidä Pyhän Äidin seuraajista. Siksi yritän pitää matalaa profiilia. Olet ainoa, johon saatan luottaa.” ”Ymmärrän.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun, kun hän tunsi epämiellyttävän tunteen vastassaan.
”Hei. Vähän matkan päässä tästä on muistaakseni lempiravintolani. Käydäänkö syömässä päivällistä? ”
”Juu, sopii vain.”
Ravintola oli sisustettu perinteisesti etelämaisittain. Kaikki pinnat ja pöydät olivat punaruskeaa puuta. Varjostetut lamput loivat ruokapaikkaan sopivan hämyisen tunnelman.
Kaksikko oli tilannut annoksensa ja istuutunut seinustalla olevaan pöytään. Seinustan pöydät oli erotettu toisistaan kapeilla seinillä omiksi sisennyksikseen, mikä toi mukavaa yksityisyyttä. Huonekalut oltiin suunniteltu pääosin matoranin kokoon, mikä oli tuottanut pitkälle krikcitille vaikeuksia ahtautua pöydän ja tuolin väliin.
”Täällä tehdään aivan mahtavaa currykanaa! Lempiruokaani. Puolivuotta sitten kävin täällä yhtenään syömässä”, Paradox totesi. Hän oli laskenut huppuaan vain hieman niin, että se kuitenkin pysyi ylhäällä riippuen krikcitin takaraivosta. ”Entä sinä? Oletko käynyt usein?”
Onu-matoran kohautti olkiaan. ”Harvemmin”, hän totesi tapansa mukaan asiallisen hiljaisella äänellä.
Honnhilt kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa, kun jokin kosketti hänen jalkaansa. Paradox oli tökännyt varpaansa matoranin jalkaterään. Oraakkelin oppipoika risti pöytään kyynärpäistä nojaavat kätensä ja laski leukansa nyrkkiensä päälle. ”Voisinko kysellä muutamia juttuja?” ”Yritän vastata parhaani mukaan.” ”Mitä täkäläiset ylipäätään ovat kuulleet Katedraalin tuhosta? Uskon, että olette kuulleet eri version tapahtuneesta kuin minä.”
Honnhilt uppoutui syvemmälle tuolinsa pehmusteeseen. ”Sinä hetkenä, kun Katedraali paloi, hirvittävyys jostakin toisesta maailmasta leijui Pyhättömme yllä. Jotkut puhuivat että se oli makutojen tekele, toiset taas että se oli jonkin ’Bio-Klaanin’ sotakone, jotkut molempia. Kuitenkin ilmassa kiiri viesti, että klaanilaiset olivat ryöstäneet Nimdan sirun, tappaneet Pyhän Äidin ja että he julistivat sodan kaikille, jotka vastustaisivat heitä. Isä Bartax vahvisti tiedon ja kokosi kaikki soturit kostoretkelle. Myöhemmin saimme kuulla, että Pyhä Äiti olikin elossa, pettänyt kirkkomme ja liittoutunut klaanilaisten kanssa…”
”Ah, ruoka tuleekin.”
Tarjoilijana toimiva po-matoran ojensi kaksi lautasta pöytään. Honnhilt oli tilannut lohta ja juureksia, kun taas Paradox sai eteensä vadillisen hedelmäsalaattia. Krikcitin alkaessa syömään, matoran kaatoi lasiinsa vettä samalla kun katsoi oppilastaan kummastunut ilme kasvoillaan.
”Luulin että ottaisit lempiruokaasi?”
”En. Rupesin vegaaniksi. Kannatan rahien oikeuksia.”
Honnhilt tyytyi vastaukseen.
”Ja te uskotte tuota tarinaa?” ”Kaikki paha kukoistavassa kaupungissamme alkoi, kun he tulivat”, Honnhilt totesi syödessään kalaansa. Telepatiakeskusteluissa oli se hyvä puoli, ettei tarvinnut keskeyttää kun suu oli täynnä. ”Tosin… kuulin, että eräs kalastaja oli löytänyt satama-altaasta pullon, joka olisi ollut myös viesti klaanilaisilta. Siinä he kuulemma kiistivät kaiken, mitä olivat aiemmin ilmoittameet ja väittivät sitä lavastukseksi. Isä Bartaxin soturit tosin ottivat viestin ja tuhosivat sen pitäen huiputuksena…”
Paradox mutusti kiivin ja appelsiinin paloja. Kaikki sopi kuvaan. Bartax vaikutti olevan aikamoinen satusedö.
”Ja kumpaa versiota sinä uskot?”
Hetken onu-matoran keskittyi vain ruokaansa. ”Minun on hankala uskoa, että Pyhä Äiti olisi pettänyt uskomme”, taistelutaitojen opettaja katsoi krikcitiä kulmiensa alta. ”Sinä taidat tietää hieman erillaista tietoa?” ”Tiedän sen, mitä Oraakkeli on minulle kertonut. Bartax petti meidät ja klaanilaiset ja räjäytti Katedraalin, sitten joku hullu makuta vei Pyhiksen ja Sadjen, muutaman klaanilaisen sekä sirun. Sitten Oraakkeli ja muutama klaanilainen tunkeutuivat makutan hirviöilmapalloon ja tiputtiva sen mereen, pelastaen Mestarin. Nyt he ovat turvassa Klaanin saarella.
Tai, no, pientä sotaa lukuunottamatta kai turvassa.” ”Okei. Huojentavaa kuulla…”
”Niin maukkaita omenia.”
”Hmm.”
”Sitten eräs toinen asia. Sanoit, että Bartax otti mukaansa kaikki taistelutaitoiset munkit. Entäpäs sinä ja rouva kirkkoherra? Sillä naisella on soturimunkin kasvoriimut ja sinä taas olet parhain taistelija, jonka olen koskaan nähnyt.”
Munkkikokelas ei koskaan tulisi unohtamaan sitä kertaa, kun opettaja oli demostroinut Merimetso-taistelutyyliä. ”Hmm, minut varmaan jätettiin tänne näköni takia”, putkinäöstä kärsivä opettaja liikkautti huomaamattomasti sormeaan silmiään kohti. ”Sisar Dahij taas on vakaumuksellinen Bartaxin kannattaja. Salaman kansaa. Hän jäi tänne pitämään järjestystä ja suojelemaan seurakuntaa ryöväreiltä.” ”Kuten arvelinkin. Pitänee pysyä kaukana hänestä.”
Paradox oli jälleen työntämässä uuden lusikallisen suuhunsa, kunnes hänen kätensä pysähtyi. Paradox huomasi lusikallaan jotain keltaista…
Keltaiset silmät tuijottivat oluttuopin vielä juoman peittämää pohjaa. Mustaa akakua kantava ta-matoran otti toisen kulauksen, jonka jälkeen hän vilkaisi sivusilmällään ruokapaikan liikehdintää. Hän istui yksin syrjäisessä nurkkapöydässä kuluttamassa aikaa, kunnes hän äkkäsi tutun hahmon. Siniseen kaapuun pukeutunut matoran istuutui ta-matorania vastapäätä.
”Tervehdys”, akakukasvo totesi juodessaan.
Siniviittainen matoran ei vastannut. Hänen ei tarvinnut. Ta-matoran katsoi keskustelukumppianiaan hetken ja nyökkäsi.
Ta-matoranin keltaiset silmät kääntyivat katsomaan siniviitan olan yli ravintolan toiselle puolelle. Pöytään, jossa istui onu-matoran ja pitkä olento. Akakukasvo näki hujopin kaatavan vatinsa sisällön pöydän alle, kun hänen seuralainen katsoi muualle. Krikcitkö…?
Ta-matoran joi tuoppinsa loppuun ja nyökkäsi. Ymmärrän. Haen varusteeni.
”Onko sinulla suunnitelmia seuraavaksi? En antanut paljoa vihjeitä Bartaxin olinpaikasta.” Älä huoli. Käyn vielä tapaamassa yhtä henkilöä, joka saattaisi tietää paremmin. Jos sekin vetää vesiperän, tämä menee aika salapoliisityöksi.”
Paradoxin ilme oli helpottunut melkein saatuaan oksennusrefleksin ananaspalan takia. Honnhilt ei onneksi ollut huomannut kuinka krikcit oli hienovaraisesti hankkiutunut eroon salaatistaan.
”Hei, opettaja. Onko sinulla sitä öljyä matkassa? Oma pulloni loppui hetki sitten, enkä ole ehtinyt hankkia uutta.”
Honnhilt pyyhki suunsa paperiin. Hän nosti olkalaukkunsa pöydälle ja tunnusteli sen sisältöä. Lopulta hän ojensi ruskeaa nestettä sisältävän pullon. ”Ostinkin tänäänä juuri lisää.”
”Ah, kiitos.”
Paradox otti pullon ja hivuttautui pois tuolin ja pöydän välistä. Hän suoristautui ja venytteli hieman jäseniään.
”Lähden vilkaisemaan Katedraalia ennen lähtöä.”
Honnhiltin ilme muuttui huolestuneeksi. ”Kannattaakohan? Siellä on edelleen sortumavaara.”
”Käyn vain vilkaisemassa tiluksia”, Paradox totesi vetäen huppunsa kasvojensa peitoksi. ”Oli hauska nähdä, opettaja.”
Onu-matoran nyökkäsi. ”Juuh, nähdään.”
Kuin vihkosensa kotiin jättänyt opiskelijamatoran kysyisi vierustoveriltaan paperinpalaa, jotta hän voisi tehdä muistiinpanoja, ja vierustoveri repisi omasta vihkostaan arkin, mutta repeymä lähtisi etenemään aivan väärään suuntaan kuin siististi suoraan.
Se oli ensimmäinen asia, mikä Paradoxille kohosi mieleen, kun hän tuijotti tuhoutunutta Katedraalia. Suuren, tornimaisen rakennuksen vasen puoli oli sortunut krikcitin mielessään kuvailemalla tavalla. Sortuma oli vienyt myös satoja metrejä pitkän Ath-patsaan yläkropan olkapäistä asti. Rakennukseen vieneet portaat olivat tuhoutuneet ylhäältä tippuneiden kivenlohkareiden alle. Paradox saattoi erottaa myös ympärillään olevassa sademetsässä ikivalkoisia kivenpaloja, jotka aluskasvillisuus yritti haudata alleen.
Vielä noin puolisen vuotta sitten munkkikokelas oli suorittanut opintojaan ja tutustunut athismin mystiikkaan Oraakkelin avustuksella. Siitä tuntuu olevan niin kauan…
Krikcit seisoi tarkoituksella syrjemmällä, koska raunioiden luona näkyi olevan muitakin athisteja. Tuhoutumisensakin jälkeen Athin talo oli paikalliselle seurakunnalle tärkeä.
Nuori athisti näki huppunsa sisästä peilaavilla aurinkolaseillaan vasemmalla puolellaan jotain mielenkiintoista, raunioiden vasemmalla puolella.
Kädet kirjaillun takkinsa taskuissa krikcit loittoni entisen Katedraalin pääsisäänkäynnin luota. Hän käveli puiden siimeksessä, piilossa katseilta.
Muutaman metrin päässä rakennuksen romahtaneesta seinästä sijaitsi iso kivilohkare, jonka eteen oli kerääntynyt noin 20 matorania. Paradox hiipi huomaamatta athistien selkäpuolelle nähdäkseen, mikä kivessä oli töllistelemisen arvoista. Oho…
Murikka oli Ath-patsaan pää.
Paradox ei ymmärtänyt, miten Athin kasvot olivat pysyneet niin hyvässä kunnossa valtavasta pudotuksesta huolimatta. Toki monia halkeamia kulki sen sen kolmion muotoisten kasvojen läpi, mutta krikciti olisi olettanut koko paasin menneen tuusannuuskaksi.
Patsaan pää makasi oikealla ohimollaan, kolmion muotoisten kasvojen oikean kärki murskaantuneena ja maahan uponneena. Pienet, valkoisista kivistä kootut portaat johtivat Athin kasvojen eteen rakennetulle alttarille. Alttarille oli kerätty monia kynttilöitä ja suitsukkeita, joita portaiden eteen kerääntyneet matoranit olivat tuoneet tulipalossa menehtyneiden uskonsisarusten muistoksi. Kukaan ei kuulostanut itkevän, vaan kaikki olivat hiljaa. Alttarin molemmin puolin seisoi keihäin ja miekoin aseistautuneet athistit, jotka vartioivat ettei kukaan ulkopuolinen kajoaisi patsaan silmänä toimivaan suureen rubiiniin.
Paradox huokasi. Hän päätti hiipiä pois paikalta, ettei herättäisi vartijoissa liikaa epäilyksiä. Krikcitiläisen mieleen kantautuivat muistot hänen ensimmäisiltä kuukausiltaan Katedraalin opissa. Paljon oli muuttunut…
Noin puolitoista vuotta sitten
”Hyvä. Tunti alkaa olla ohi! Kokoonnutaan vielä kaikki yhteiseen lopetukseen”, taistelulajien opettaja Honnhilt totesi salissa harjoitteleville soturimunkkikokelailleen. Kaavuttomat matoranit kokoontuivat riviin calixpäisen opettajan eteen. Putkinäköinen matoran puristi oikean kätensä nyrkkiin ja laittoi sen avoimeen vasuriinsa. Hän laski painonsa edessä olevalle vasemmalle jalalleen ja ojensi kätensä oppilaitaan kohti. Munkkikokelaat tekivät samoin. Lopuksi he piirsivät Athin kasvot ilmaan.
Honnhiltin suora katse kiersi jokaisen rivissä olevan vielä läpi. Opettajan huomio kiinnittyi erityisesti rivin vasemmanpäätyiseen kokelaaseen.
”Hyvä. Lopetetaan tältä erää. Sinä, öhmm, pitkä henkilö. Voisitko jäädä hetkeksi?”
Muiden athistien poistuessa salista vain yksi jäi paikalleen. Ei sillä että hän olisi ollut muutenkaan minnekään hetkeen menossa.
Aurinkolasipäinen krikcit seisoi edelleen jähmettyneenä tervehdysasentoon. Hänen kuultava ihonsa kiilsi hiestä, ja hänen ohuet jalkansa vapisivat. Oi tuskaa… oi kii-puu-aa-aaa!
”Niin. Paralekhän se oli?” opettaja varmisti.
”…dox. Äksällä…” Paradox puristi suustaan.
”Niin, dox siis. Olen huomannut, että olet jäänyt aika paljon jälkeen opetuksesta. Tietty jokainen on erilainen oppimaan, mutta sinun jälkeenjääminen on… aika huomattavaa. Osaatko itse sanoa, mikä on hankalaa?”
Paradox tuijotti hetken hiljaa opettajaansa. ”Opettaja, saanko sanoa aivan suoraan?”
”Tietysti.”
Krikcit hengitti hetken syvään. Sitten hän kumartui aivan matoranin kasvojen tasolle. Honnhilt pääsi tarkastelemaan lähemmin krikcitiläisiä laseja.
”Tätä lajia ei ole suunniteltu minunlaisilleni…” krikcit hengähti.
Onu-matoran tuijotti hetken Paradoxia.
”Ahaa… joo. Nyt kun tarkemmin mietin, niin tapani opettaa ei ehkä oikein sovellu muille kuin matoraneille. Kun sinulla on hieman erillainen ruumiinrakenne…”
”Jeeep! On perin hankalaa harjoitella lyöntejä parin kanssa, kun toinen hakkaa jalkojani.”
Honnhilt hieroi leukaansa. ”Periaatteessahan siis tämä laji soveltuisi fyysisesti lähes kaikille kahdella jalalla käveleville ja käsiä käyttäville olennoille. Monet liikkeet ovat mahdollisia hieman suurempikokoisillekin, sehän on vain mittasuhdekysymys. Mutta liian suuri kokoero ei ole hyvä. Mitenhän tämän ratkaisisi…”
Paradox venytteli käsivarsiaan samalla kun Honnhilt pälyili katseellaan ympäri salia. Hän jäi katselemaan huoneen seinustalla koottuja puomeja, joita käytettiin tasapainon harjoitteluun.
”Hmm. Tuleppas. Saatoin keksiä idean.”
Hujoppi seurasi matorania huoneen toiseen päähän, ja pyynnöstä auttoi siirtämään yhden korkeista puomeista hieman kauemmas seinästä. Onu-matoran kiipesi korkean puomin päälle. Nuori athisti ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt pitää käsiään valmiina siltä varalta että opettaja olisi pudonnut.
”Noniin. Kokeillaan nyt, josko sujuisi paremmin”, matoran sanoi. Hänen lantio oli nyt melkein samalla tasolla kuin krikcitinkin.
”Pysytkö sinä nyt varmasti sen päällä?”
”Älä siitä huoli. Kokeillaan vaikka etulyönti-takanyrkki-koukku-pikkurillisyrjä -sarjaa.”
Paradox nosti kätensä eteensä taisteluasentoon ja löi vasemman suoran. Matoran torjui sen heilauttamalla oikean kätensä ylös ja käänsi rannettaan, astuen askeleen taaemmas puomilla. Paradox kohotti oikean kätensä ylös, puristi sen nyrkkiin ja löi alas kyynärvarren ulkosyrjällä, astuen samalla eteenpäin oikealla jalallaan. Honnhilt torjui iskun tarkasti nostaen ranteensa Paradoxin kyynärvarren päälle ja lantiota kääntämällä ohjasi sen syrjään. Paradox astui eteenpäin ja teki vasemman alakoukun kohti opettajansa vatsaa. Onu-matoranin nyrkit kopahtivat krikcitin kyynärvarren sisäpuolelle. Krikcit kiristeli hampaitaan, kun opettaja astui taas taaemmas. Sininen sirkkamies kohotti sekä etummaisen, oikean jalkansa että kätensä ylös, ja sitten tömäytti jalkansa maahan ja huitaisi oikean kätensä pikkurillisyrjällä kohti matoranin kaulaa. Mustat kädet kolahtivat rannetta vasten ja löivät sen kauemmaksi.
”Hmm”, opettaja äännähti ja vilkaisi taakseen. Puomin pituus riitti juuri sarjaa varten. ”Hyvä. Ja sitten toiseen suuntaan.”
He tekivät sarjan kolme kertaa puomin päästä päähän, toisen aina hyökäten ja toisen torjuen. Paradox huomasi torjumisen olevan paljon vaikeampaa kuin lyömisen.
”Noniin. Sehän meni paremmin”, Honnhilt totesi kun he olivat taas puomin toisessa päädyssä. ”Joissakin sinun liikkeissäsi on tosin vielä hiomista. Kun torjut etulyönnin, niin sinun pitää kääntää rannetta. Se hieman kuin pehmentää kolahdusta. Nyt sinun luusi kolahtaa suoraan minun panssariani vasten, mikä ei varmaan enempi kipeää”, matoran selitti näyttäessään samalla kädellään liikettä hitaasti. Paradox tyytyi vain nyökyttelemään.
”Ja sitten hyökätessä sinulla aina välillä unohtuu asennon taaempi käsi alas. Lyödessä ja potkiessa pitää aina pitää se toinen käsi suojaamassa kroppaa, jos vastustaja vaikka torjuu tai väistää. Näytän esimerkin. Hyökkää hitaasti.”
Paradox teki työtä käskettyä ja ojensi toisen kätensä kohti calixkasvon rintaa. Honnhilt pyöräytti kätensä ylös iskun tielle. ”Nyt, jos sinulla ei ole toista kättä suojaamassa, sinun rintakehäsi on auki. Tästä asennosta voinen helposti vain astua eteenpäin ja lyödä sinua toisella kädellä rintaan.”
”Et maassa.”
Honnhilt hymähti. ”Niin, totta! Mutta sama pätee isompaan vastukseen.”
Honnhilt hypähti alas puomilta. He kävelivät huoneen laidalle, jossa oli molempien kaavut. Honnhilt kaivoi kaapunsa taskusta ruskeaa nestettä sisältävän pullon ja antoi sen Paradoxille. Taistelutaitojen opettaja selosti kuinka harjoittelussa kolahtaneet paikat hierottiin oikein, ettei pahempia vammoja ja mustelmia syntyisi.
”Milloin opetat kuinka mielenvoimia käytetään taistelussa?” Aurinkolaseja käyttävä hujoppi kysyi samalla, kun hieroi kyynärvarttaan istuessaan. Hierontaöljy tuoksui pistävältä. Hän piti tuoksusta, vaikkei osannut kuvailla mitä se muistutti.
”Ensin on munkkikokelaan on osattava lajin fyysiset perusalkeet. Vasta sen jälkeen alamme soveltamaan mielensisäisiä lahjojamme kamppailussa. Jos pääset kiinni opetuksesta, voi olla että vuoden sisällä alan opettamaan teille niitä.”
”Okei.”
Paradox nousi risti-istunta-asennostaan ja puki kaapunsa päälleen. Hän pujotti myös kultaisen kolmioriipuksensa kaulaansa.
”Minun onkin jo mentävä. Sovin että tapaisin oppi-isäni.”
”Selvä, seuraavaan kertaan”, opettaja totesi.
Soittimen kielet toivottivat doxin tervetulleeksi askeettiseen kammioon. Oraakkeli istui muuten tyhjän huoneen rukousmatolla silmät kiinni kuin unessa. Kirjainmerkein kaiverretun muinaisen kolmiokanteleen puinen kaikukoppa lauloi vanhaa athilaista laulua iänikuisen ennustajan käsissä. Kivusta huutavilla raajoillaan huoneeseen vaappunut sirkkamies pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Kukapa hän oli keskeyttämään Laulua Ritarista? Paradox ei vielä tuntenut kaikkia sen sanoja, mutta ei voinut olla laulamatta niitä päässään melodian kuullessaan.
Ja sitten se jatkui jollain tapaa, mutta Paradox muisti lähinnä nuo, eikä ollut niistäkään aivan varma. Jonain päivänä hän vielä kehtaisi kysyä joltakulta, mitä ”knihti” tarkoitti.
Ennustajalta ei kestänyt kauaa huomata oppipoikansa läsnäoloa – ehkä hän oli aistinut tämän jo kaukaa. Toinen sininen silmäluomi raottui katsomaan sirkkamiestä, mutta puisen kolmion pyhä virsi ei katkennut.
”No”, valon matoralainen sanoi melodian alta, ”opitko tänään jotain, Paradox Krikcitiläinen?”
”Sen, että matoranien täytyy kiivetä vyötäröni tasalle että voimme taistella rehdisti”, Paradox hymähti, hieroen samalla kipeää olkavarttaan.
Oraakkeli ei vastannut aivan heti, vaan antoi sormenpäidensä jatkaa tanssiaan kielillä. Paradox jatkoi äänetöntä hymäilyä mukana, sillä ei muistanut tämän osion sanoja.
”Poikaseni”, vanhus lopulta sanoi, ”luuletko että kiinnitit huomioni siksi, koska olit rehti? Joko olet unohtanut ensimmäisen keskustelumme?”
”Se- se ei hevillä unohdu. Mitä tarkoitat?”
Pakarikasvo huokaisi ja jatkoi musisointia, nyt entistä painokkaammin.
”Toa, josta sinulle kerroin – Miekkapiru – liikuskelee näilläkin hetkillä eteläisillä välisaarilla. Ja uutiset sieltä… saavat minut huolestumaan. Jotain on tapahtumassa, Paradox. Näen merkkejä mullistuksesta. Uhkasta Ath-Korolle. Elämme muutoksen aikoja. Hitaan muutoksen, mutta jotain on tulossa…”
Vanhus pysäytti soinnut hetkeksi kuin olisi aina suunnitellutkin tekevänsä niin, ja katsoi Paradoxiin pitkään.
”Jos jotain synkeää on nousemassa esiin, tarvitsen sen tuntijoita. Tarvitsen epärehellisiä… mutta en sellaisia, jotka ovat epärehellisiä myös itselleen.”
Ja musiikki jatkui.
”Meinaatko siis lähteä tapaamaan sitä hiekkapirua?” dox varmisti.
Oraakkeli tuijotti hetken kummastuneena. ”Se on tarkoitukseni… mutta en puhunut hänestä.”
”Ai?”
”Puhuin sinusta”, matoralainen totesi, ”jos Athin seurakunta aikoo astua peliin, jota pelaavat epärehelliset, tarvitsemme puolellemme mestarihuijarin.”
Paradoxin suu vääntyi mutruun. Vaikka hän oli hetki sitten hikoillutkin liikkeessä, hän tunsi kuinka hiki alkoi taas valua hänen kaulallaan nolostuksesta.
Ei krikcit varsinaisesti itseään koskaan pahana ollut pitänyt. Hän oli pikemminkin aina ajatellut olleensa olosuhteiden uhri. Toisaalta… kaipa ne asiat olisi toisinkin voinut hoitaa.
Paradox yskäisi nyrkkiin peittääkseen sen, kuinka vaikeaksi hänen olonsa kävi. Vaikka Oraakkeli todennäköisesti aistikin jo sen.
”Oraakkeli. Mitä odotat minun tekevän, jos saan tiedustella?”
”En rikkovan isä Athin tahtoa vastaan, jos sitä huolit”, matoralainen nyökkäsi, ”mutta tiedustelu… lieneekö parempaa sanaa kuvaamaan sitä, mihin sinun toivon pystyvän. Krikcitian lapsena on sinulle siunattu suurenmoiset silmät, jotka näkevät sinne mihin Pyhä Äitimme ei.”
Paradox jos joku tiesi, kuinka hyvän tilaisuuden hänen oppi-isänsä oli juuri antanut nasevalle heitolle, mutta päätti olla tarttumatta siihen. Lisäksi hän oli melko varma, että itse Sokea Näkijä kuulisi tänne asti jos vain haluaisi.
”Synkeää polkua voi astella ilman, että antaa sen tahria omaa sieluaan. Synkeää polkua täytyy astella, sillä miten muuten seuraamme niitä jotka ovat sen valinneet?”
”Haluaisitko minun siis pahojen tyyppien linnoituksiin urkkimaan tietoja? Enhän minä ole vielä valmis soturimunkki.”
”Et vielä, et vielä”, vanhus vastasi, ”mutta polku soturimunkiksi voi ottaa minkä tahansa muodon… ja taistelu on joka tapauksessa vasta viimeinen vaihtoehto.”
”Ei kai nyt sentään sulkeutunutta ympyrää tai umpikujaa” kävi krikcitin mielessä, mutta hän pyrki häivyttämään ajatuksen mielestään heti kun sen sai.
Sen sanottuaan pakarikasvo laski kolmiokanteleen kammion kivilattialle ja henkäisi syvään.
”Ja sitä varten minulla onkin sinulle lahja.”
”Ööh, kiva?”
Sanaakaan ei vanha ukko valkokaapu sanonut, vaan nousi ja viittoi oppipoikaansa seuraamaan kaarevia kivikäytäviä pitkin. Sirkkamies lähti harppomaan vauhdikkaan vanhuksen perään yhä kivusta kirkuvilla koivillaan.
Ja katedraalin portaiden alapäässä, lämpimässä ulkoilmassa krikcitin suuria aurinkolaseja tuijottivat kaksi suurta verkkosilmää.
”Mörh.”
”… terve”, krikcit totesi yllättyneenä.
Kun Paradox hieman toisesta kuvakulmasta tarkasteli, hän saattoi huomata silmien kuuluvan sinivihreälle nui-kopenille. Sen pään ympärille oli sidottu löyhästi köysi, josta ruskeaan kaapuun pukeutunut athisti sitä talutti. Varmaankin Oraakkelin pyynnöstä.
”Jos mielit astua polun soturimunkiksi asti, voi se viedä sinut yläilmoihinkin. Rajoittamaton mieli on vapaa ja kahleita vailla. Rajoittamaton mieli menee mihin mielii – tai on jo siellä. Mutta me, joita fyysiset kehot vielä jollain tapaa kahlitsevat, tarvitsemme lentämiseen vielä siipiä.”
Oraakkeli laski valkean kämmenensä ja taputti suuren ampiaisen kuonoa. ”Tämä eläin toimikoon sinun ominasi.”
”O- opetatko, miten tu- siis sitä lennetään?” Paradox kysyi. Hän ei oikeastaan koskaan ollut miettinyt, miltä lentäminen tuntui, saatikaan että voisi itse jonain päivänä halkoa taivaan sinimerta.
Oraakkeli hymyili – jäyhän asiallisella kanohilla harvinainen ele. ”Voin opettaa vain perusteet, tai ainakin sen, miten olet putoamatta. Tässä lajissa paras opettajasi on kuitenkin eläin itse. Opi tuntemaan se. Opi katsomaan sen silmiin ja ymmärtämään mieltä, joka on hyvin erilainen omastasi.”
Vanhus harppoi verrattain lyhyillä jaloillaan pois nui-kopenin luota kuin antaakseen tilaa Paradoxille ja suurelle hyönteiselle.
”Ensimmäinen virhe, minkä moni ratsastaja tekee, on ratsun näkeminen vain työkaluna. Vain eläimenä. Silläkin on mieli – miksi sinun älykkäämpi mielesi olisi yhtään sen omaa arvokkaampi?”
Sininen krikcit nyökytteli hermostuneesti. Vaikkeivät kopenin silmät voineetkaan näyttää katsovan tiettyyn suuntaan, tunsi Paradox että hänellä ja hyönteisellä oli rikkoutumaton katsekontakti.
”S- selvä. Mikä hänen nimensä sitten on?” krikcit kysyi, kohottaen varovasti kätensä kohti olennon päälakea. Nuori athisti rapsutti varovaisesti karvaista päälakea.
”Jos hänellä on sellainen omalla kielellään, oletatko että kumpikaan meistä osaisi lausua sitä?” Oraakkeli hymähti.
”Voisit vain sanoa, ettei.”
Näkijä jatkoi. ”Jos haluat kutsua häntä joksikin, lienee se nimi sinun päätöksesi.”
Paradox raapi takaraivoaan. ”Olen kyllä surkea nimien keksijä. Enkä koskaan ajatellut hankkivani lemmikkiä.”
”Lemmikki?” av-matoran kysyi. ”Tällä kauniilla olennolla on tavallaan korkeampi arvo seurakunnassamme kuin sinulla.”
”Tarkoitin ylipäätään raheja elämäni aikana, jos kerran niin tarkkoja ollaan”, Paradox korjasi närkästyneesti. ”Onko oppi-isällä mahdollisesti mielessä jotakin?”
”Oman ratsuni nimi”, Oraakkeli sanoi juhlallisuutta hipoen, ”on Bothoss. Sen veli, Repekk, lentää jossain pohjoisempien merien yllä, mutta tiedän että niiden välistä yhteyttä ei välimatka tai aika riko. Tiedätkö, mistä linnut saivat nimensä?”
”Veikkaan, että joistain uskonnollisista hahmoista? En ole historian opinnoissa vielä kovin pitkällä.”
”Bothodos ja Repheccio”, matoralainen virkkoi, ”alun ja lopun enkelit. Arkkienkelit, jotka nousevat taivaalle silloin kun Ath palaa. Vanha legenda, suosittelen tutustumaan.”
”… siistiä”, Paradox katseli äimistellen valon matorania. Sitten hän katsoi taas kopenia. ”Tosin… yhdellä historian tunnilla opiskelimme Kirkon historiaa. Sieltä yksi nimi pisti minulle erityisesti silmään.”
Oraakkeli luuli jo tietävänsä, kenestä munkkikokelas puhui.
”Orondes.”
”Aivan. Athin kirkon ensimmäinen Isä. Krikcit, kuten sinäkin.”
Hetken oppipoika ja Oraakkeli molemmat maistelivat nimeä. Historian uumenista noussut sana, jota ei toisen krikcitin, Takadoxin hirmuvallan jälkeen suotu sanottavan. Isä Orondes.
”On aikoja siitä, kun kukaan on puhunut hänestä. Suurin osa yrittää vain unohtaa.”
Paradox ei koskaan pitänyt siitä, kuinka aina krikciteistä puhuttaessa nimi ”Takadox” nousi esiin. Vaikka sodista olikin kauan, sekä athistit että krikcitit eivät olleet valmiita unohtamaan.
Lopulta Paradox hymähti. ”Orondes kyllä kuulostaisi hyvältä. Mitäs mieltä sinä olet siitä?”
Krikcit taputti ison rahin päälakea.
”Mörh”, kopen vastasi.
”Vähäpuheinen kaveri. Tulkitsen myöntymiseksi.”
Nykyhetki
Paradox käveli kaupungin aurinkoisia katuja kädet taskuissaan. Hmh. Taas kerran vesiperä. Noh, seuraavana pysäkkinä Isä Ariez.
Munkkikokelas suuntasi kohti satamaa, jossa Orondes odotti häntä.
Pitäisiköhän käydä kämpillä, krikcit mietti. Hänen opiskeluaikojensa asunto sijaitsi lähellä satamaa, erään leipomon yläkerrassa. … nääh, minulla kaikki tarvittava mukana. Ei ole aikaa jäädä tervehtimään tuttuja.
Ja jälleen turkoosivihreä ratsu ratsastajineen nousi halkomaan merta ja taivaita.
Paradoxin asunto
Aurinkoin valo tulvi kapeana kiilana puoliksi pimennysverholla peitetystä ikkunasta sisään. Luonnonvalo valaisi puista lattiaa juuri sen verran, että sille kasaantuneesta pölykerroksesta saattoi päätellä ettei kukaan ollut käynyt huoneessa hetkeen.
Mutta jos joku muukin olisi ollut katsomassa ja vielä tarkkaan, olisi hän saattanut huomata valokiilan reunalle painautuneet jalanjäljet pölyssä.
Sekä tumman viitan helman.
Ja hämärässä hohtavat, keltaiset silmät.
Ta-matoran kohotti riisihattunsa reunaa silmiensä edestä. Krikcit ei näemmä poikennutkaan kotonaan. No. Ei sillä ole väliä. Ehdin hänen peräänsä vielä. Hän ei ole lähtenyt Ath-Nuilta huomaamatta…
Oli kuuma. Ilma suorastaan väreili kuumuudesta. Kaupungista katsottuna sinisen olennon ruumis
vääristyi ja muuttui sumeaksi puuroksi. Mutta saarella ei ollut enää kaupunkia, eikä sen koommin
ketään katsomassakaan.
Ei enää.
Paitsi haaskarahit ilmassa ja metsikössä.
Ruosteisen lapion kärki pureutui pehmeään multaan. Sininen hujoppi nosti lapion työläästi ohuilla
käsillään ja heitti mullan kaivetun kuopan reunalle kertyneeseen kasaan. Olennon otsalta valui
hikipisaroita.
Kaivaja päätti, että kuoppa olisi nyt tarpeeksi syvä. Hän nousi pitkillä koivillaan ylös ja käveli
vähän matkan päässä maassa makaaville kangasmytyille. Niitä oli kaksi. Toinen oli isompi, toinen
pienempi. Olento ei enää epäröinyt tarttua pienempään myttyyn , vaan otti kiinni sen reunoista ja
retuutti sen kaivamansa kuopan reunalle. Hän laski kankaaseen käärityn, velton asian varovasti
kuoppaan ensin toisesta päästä, sitten toisesta.
Kukkakeppi hengitty väsyneesti. Hänen laihat sormensa hamuilivat valkeaa kangasta ja tarttuivat
mytyn yläpäähän.
Kuolleen matoranin kasvot heijastuivat olennon pyöreistä aurinkolaseista.
Paradox katsoi riutuneita kasvoja ja huokaisi. Kärpäset ja pienrahit olivat kerenneet jo turmella
päiviä sitten suuren osan ruumiista, ennen kuin krikcitiläinen oli laskenut kankaan sen suojaksi. Hän
nousi ylös matalasta kuopasta ja kohensi suunsa eteen hengityssuojaksi sitomaansa rättiä. Sirkkamies oli riisunut paksun, tumman kaapunsa hyvän matkan päähän, ettei se sotkeentuisi. Hän lepäsi hetken, jonka jälkeen tarttui taas lapioon.
”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi.
Mutta vain ruumiillisen elämän,
sillä Ath ei hylkää sinua.
Kävelet Mielen tiellä, jolla ruumis on vain hetkellinen kuori.
Se tuntee, se nauttii, se kärsii, kunnes kuihtuu pois.
Mutta Mieli ei kuole koskaan. Se jatkaa Mielen tietä.
Se oppii, se ajattelee, se tietää.
Ja kuten maallisessa maailmassa, saavut risteyksiin. Teet päätöksiä vapaan tahtosi mukaan.
Ja valintasi vaikuttakoon matkaasi.
Ole siunattu, Hatar Athin nimeen.”
Viimeinen kasa multaa lennähti kuopan. Paradox pisti lapion maahan pystyyn ja hieraisi otsaansa. Sitten hän piirsi Athin silmän ilmaan.
Kului puolisen tuntia, ennen kuin munkkikokelas sai viimeisen haudan kaivettua ta-matoralaisen
lepopaikan viereen. Paradox käveli viimeisen, edellistä hieman suuremman ruumiskääreen viereen.
Hän raahasi sen haudan reunalle ja laski sinne, kuten edellisenkin. Käärettä hän ei tosin raottanut.
Löytäessään kuolleen metsiköstä, vainajan kasvat olivat jo niin pahoin vaurioituneet
hajoittajaeliöiden tehdessä työtään luonnon kiertokulussa. Vainaja oli kuitenkin (ilmeisesti joskus)
ollut suurikokoinen ja hänen ulkoinen panssaristonsa oli punavalkea. Krikcit uskoi tunnistaneensa
matoranin tietyksi plasman matoraniksi. Isä Bothana…
Paradox alkoi haudata kirkonmiestä.
”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi…” hän aloitti lausumaan päivän aikana jo hyvin tutuksi
tullutta hautavärssyä. Multa rapisi, kun nuori athisti lapioi sitä takaisin monttuun.
Paradox ei pitänyt puheiden pitämisestä. Toisaalta hän oli todella hyvä siinä. Nuorukainen mietti,
että hänestä saattaisi joskus saarnamies.
Lopulta hauta oli täyttynyt tarpeeksi.
”… Hatar Athin nimeen”, Paradox lopetti ja teki viimeisen, väsyneen silmän ilmaan. Krikcit pisti
lapion terän uupuneena maahan ja nojasi siihen, katsellen työnsä tulosta. Rivissä Paradoxin edessä
oli monia kymmeniä vasta kaivettuja hautoja.
Oraakkelin oppipoika oli saapunut Bothanan seurakunnan tuhoutuneeseen kaupunkiin aurinkoinnousun aikaan. Paradox ei pystynyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun hän oli astunut rauniokaupunkiin. Kymmenittäin athistien ruumiita oltiin vain jätetty virumaan kaupungin kaduille ja rakennuksiin.
Krikcit oli kokenut, että johtolankojen etsiminen saisi jäädä myöhemmäksi. Aamu oli vaihtunut jo illaksi, ennen kuin luiseva jäljittäjä oli saanut hautausurakkansa valmiiksi. Hautapaikka sijaitsi kaupungin ja ympäröivän trooppisen metsän välissä, pienellä paljaalla tilalla.
Vieno, lämmin merituuli vilvoitti aurinkolasipäisen nuorukaisen hikistä kehoa. Paradox päästi irti
lapiosta ja jätti sen pystyyn maahan. No niin. Voinen kai jo jatkaa tutkimuksia.
Hän käveli leippoamansa kaapunsa luokse ja nosti sen maasta. Hän kaivoi sen taskusta pienen
vesileilin, ja riisuttuaan hengityssuojansa ja lasinsa hän kaatoi kirkasta vettä kasvoilleen. No, ainakin lämmin ilma on vaihtelua sille Ath-koron keikalle. Eipähän tule kylmä.
Pyyhittyään otsansa athisti tähyili katseellaan viidakon reunaan. Hänen nui-kopeninsa odotti
edelleen metsän reunalla varjossa.
Magentanväristen silmien katse kääntyi hänen takanaan kohoavaan kaupunkiin. Hänen kasvoilleen
nousi jännittynyt ilme, kun hän nosti kakkulansa takaisin mandariinien kokoisten silmiensä eteen.
Kaapu lehahti takaisin maahan ja siniset jalat aloittivat matkansa kohti kuollutta kaupunkia.
Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia. Osa savesta rakennetuista, korkeista taloista oli rapistunut ja
romahtanut sytytettyjen tulipalojen seurauksena. Oranssin sävyiseen katuun lankesi krikcitin pitkät
varjot kaksoisaurinkojen laskiessa. Paradox tarkkaili rakennuksia ja sivukatuja kuperien lasiensa kautta. Kyläläisten omaisuus oli nähtävästi joko ryöstetti, rikottu tai poltettu talojen mukana
perusteellisesti.
Hän saapui savitalojen ympäröimälle, pyöreälle torille, jonka keskellä sijaitsi kaivo. Tai oikeastaan
sen jäänteet. Torilta oli aiemmin löytynyt monta ruumista. Kaivostakin yksi. Paradox ei ollut
koskenut saastuneeseen veteen.
Paradox katseli ympärillään olevaa hävitystä. Torilla olleet puiset katokset ja myymälät oltiin tuhottu ja myyntitavarat ryöstetty. Maassa mätäni rikkoontuneita vesimeloneita. Krikcit yritti miettiä, mitkä petturipapin seurakunnan jäljistä voisivat indigoida Bartaxin seuraavaa määränpäätä.
Paradox katsahti hänen näkökulmastaan ympyrän muotoiden torin vasemmalle reunalle. Sieltä nousi portaat korkeammalle kadusta rakennetulle kapungin pääkirkolle. Hiekan värisestä kivestä rakennetussa Athin talossa ei näkynyt muita vahingoittumisen merkkejä kuin että sen vasen julkisivua olivat nuolleet villiintyneen tulipalon liekit. Muuten kivinen, kupolinmuotoinen kirkko oli vahingoittumaton.
Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella oli jokaiselle athistille tuttu patsas. Paradox katseli hetken hintelän toan näköisen olennon patsasta ja sen kasvoja. Athin ainoan silmän virkaa ajoi patsaaseen upotettu suuri, aurinkoinvalossa kiiltävä helmi. Munkkikokelas uskoi tietävänsä, mistä helmi oli peräisin. Tren Krom –suiston krikcitit tapasivat sukeltaa joestaan simpukoita ja kerätä niiden sisällään piileviä helmiä. Bothanan saaren sijainnin vuoksi ei ollut mahdotonta, että athistit olisivat käyneet kauppaa jokilaakson luostarien kanssa.
Paradox katseli Athin silmää hetken. Se sai pienen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. Hmh, toisiksi suurin helmi jonka olen nähnyt.
Kaksoisauringot alkoivat painua jo mailleen ja athisti päätti tutkimustyönsä. Tämä paikka oli tuottanut vesiperän, eikä krikciti nähnyt mieltä jatkaa etsintöjä pimeässä. Saaresta hän tiesi lähinnä sen, että saarella oli vulkaanista toimintaa ja että viidakossa sijaitsi vanhoja kaupungin raunioita. Paradox oli kuitenkin oppinut viimekerran jälkeen, ettei hetkeen astuisi vanhoihin pyhättöihin.
Kaksoiskuiden ja kirkkaiden tähtien noustessa tropiikin rasvatyynelle taivaalle, suuri mehiläinen nousi ilmaan. Paradox määritti seuraavan määränpään suunnan. Täältä ei löytynyt mitään, mutta onneksi lähellä saattaa olla väkeä, joka tietää jotain Bartaxista.
Hän nosti katseensa kohti etelää. Ath-Nui, täältä tullaan.
Sinivihreä nui-kopen halkoi ilmaa hyönteissiivillään. Se oli ylittänyt mantereita halkovan meren ja Välisaariston saarien sekä Arj-Durunin läntisen autiomaan. Pitkä matka oli uuvuttanut rahia, mutta onneksi mehiläisen omistaja antoi sen levätä välillä. Kovin pitkiin pysähdyksiin heillä ei kuitenkaan ollut aikaa.
Kohde oli koko ajan heidän edellään.
Kopenin mustaan kaapuun pukeutunut ratsastaja tutki toisessa kädessään pitelemää karttaa ja vilkuili samalla toisessa kourassaan puristamaansa karttakuulaa. Suu hupun sisällä murahteli jotain turhautuneesti. Munkkikokelaan oli vaikea pidellä paperista karttaa, jota tuuli lepatutti. Paradox yritti nostaa kartan kasvojensa tasalle, mutta se oli virhe. Viima tempaisi paperin krikcitin näpeistä.
Paradoxin silmät laajenivat.
Ath!
Ruskea kartta kieppui leikkisästi ilmassa yhä kauemmaksi kohti kopenin perää.
AthathathathathathHAT!!!, sirkkamies ajatteli hädissään ja syöksyi kartan perään. Yleensä ei ollut kannattavaa nousta seisomaan lentorahin selässä. Maan kamaralle oli pitkä matka pudota. Krikcitin jalat kuitenkin kipittivät mehiläisen selällä kuin ompelukoneen neula kankaan päällä. Hujoppi tarrautui kopenin skorpionintapaiseen häntään ja kurotti vapaalla kädellään ilmaan.
Pitkät, luisevat sormet saivat tarrattua kartan reunasta.
Huh!
”Mörh”, sinivihreä nui-kopen tuhahti. Sen äänensävy kuulosti krikcitin korvaan kyllästyneeltä.
”Ole hiljaa…”
Krikcit hypähti hyönteisen siipien välistä ja tassutteli takaisin kopenin niskaan. Hän tarttui kartan reunoista molemmin käsin ja vilkaisi sitä vielä kerran kunnolla. Hänen aikomuksenaan oli edetä mantereen länsirannikkoa, josta sitten suuntaisi ensiksi Isä Bothanan saarelle, lähellä Ath-Nuita. Bartaxin petturiseurakunnan tiedettiin käyneen siellä viimeksi. Oraakkelin oppipojan katse siirtyi takaisin Eteläisen mantereen länsirannikkoon, Tren Kromin jokilaaksoon. Suiston ainakin kierrän kaukaa… Pysähdyn vaikka tuolle läheiselle saarelle vain hetkeksi ja jatkan heti matkaa.
Paradox pyöritti kartan lopulta rullalle ja sujautti sen kaapunsa kauluksesta sisään, jonka jälkeen hän kaivoi syvästä taskustaan kokoon taittuvan kaukoputken. Krikcit nosti aurinkolasinsa otsalleen ja nosti putken linssin suuren silmänsä päälle. Paradox tunnisti mereltä vain mantereiden kauppakiltojen laivoja ja steltiläisiä kauppa-aluksia. Kaiken huippu olisi, jos lentäisin ristiin Bartaxin laivoista… täytynee pitää silmällä kolmionmuotoisilla purjeilla ja lipuilla varustettuja paatteja.
Paradox käänsi kaukoputken eteenpäin rannikon suuntaisesti. Bartaxilla on paljon etumatkaa, enkä tiedä vielä tarkkaan minne hän seuraavaksi suuntaa, luiseva jäljittäjä ajatteli. Kuitenkin pieni hymy poiki hänen suulleen. Mutta ei sillä. Pidän haasteista.
Paradox laski kiikarinsa ja taittoi sen kokoon.
Juokse, juokse, Baarivero. Kyllä minä sinut löydän!
Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.
Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.
Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.
Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.
Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
”Hei.”
”Tervehdys sinulle.”
Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä. Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä. Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?
”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.
Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”
Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.” Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?
Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.
Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.
Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?
Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä. Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?
”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.” Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.
Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.” Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.” Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?
Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.
Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.
Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?
Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.
Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.” Oppilaan kanssa.
”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
Mutta niin oli Mestarikin.
Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.
Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.
Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.
Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.
Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.
Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.
“Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
“Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
“Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.
Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
“SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
“Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.
”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.
”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
“Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”
Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”
Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
“H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
“Vaiko juuri todella tarkka?”
“…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
”…”
”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
“Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”
Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”
Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.
Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.
Ananakseen.
Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
…Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.
Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.
Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.
Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.
Kauas.
Kauas pois…
“Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
“Huppuineen vai ilman?”
”Ylipäätään.”
“Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
“… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.
Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”
Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.
”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
“Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”
Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”
Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
“Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”
Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
“Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
“… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…
Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
“Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti: 3.
”- saat kyllä tietää.”
Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.
Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.
Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.
Vuosia sitten, Eteläinen Manner
Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
“Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.
Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
“Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”
Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.
Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä. Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.
Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.
”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
“Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”
Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”
Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
“Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.
Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
“Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!”
https://www.youtube.com/watch?v=1kYBGVKTARs
Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.
Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.
Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.
Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”
Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi. “Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”
Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”
”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”
Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
“Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”
Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.
”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”
Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.
Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.
Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
“Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”
Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”
Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.
Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
“Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
“Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
“V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
“En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”
Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”
Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
“Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”
Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”
Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”
Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.
Ja tottahan se olikin.
Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.
Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.
”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”
Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.
Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”
Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.
Paradoxista näytti, että athistien pääkaupungin, viidakon ympäröimän Ath-Nuin, suuri pyhäkkö olisi kohonnut kasvillisuuden lomasta aina, universumin alkuajoista asti. Rakennuksessa oli tosin aukkoja ja kulumia, jotka aika oli sen pintaan muovannut vuosien saatossa.
Mutta Isä Ath ei vuosia laskenut.
Paradox hämmästeli temppelin portailla olevaa kuhinaa. Soturimunkit, papit, nunnat ja oppipojat kävelivät katedraalin oviaukoista sisään ja ulos. Krikcit näki joidenkin matoralaisten kanoheissa samanlaisia rukousmerkkejä, kuin ikivanhalla tietäjällä.
Krikcitiläinen havahtui muistaessaan Oraakkelin. Hän käänsi katseensa portaiden yläpäähän. Pakari-kasvoinen Oraakkeli, punasilmä, ennustaja iänikuinen katsoi häntä odottavasti. Paradox kiipesi hänen rinnalleen.
Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.
Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.
Lyönti. Potku. Kuuden keisarin liikesarja. Kiipeävä kiviapina.
Hikipisarat virtasivat Paradoxin kuultavan sinistä ihoa pitkin. Nuorukaisen jalat horjuivat vielä, mutta ne olivat päättäväiset.
Krikcit kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui kivuliaasti kyynärpäänsä päälle. Hän puri hampaitaan. Välillä hän olisi halunnut luovuttaa…
Mutta sitten hän huomasi katsoa huoneen ovensuuhun. Oraakkeli tarkkaili sivusta hänen kehittymistään.
Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.
Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.
Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.
Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.
Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.
Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.
“Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”
