Olipa kerran epämääräinen metsä keskellä Bio-Klaanin saarta. Se täytti tavalliset metsän tuntomerkit: oli puita, jotka loivat varjoja ruohopäällysteiseen maahan. Oli sekalainen lajitelma muita kasveja. Oli kaukaisia luontoääniä, kun linnut lauleskelivat ja eläimet kahistelivat puskissa. Tapahtumapaikasta ja -ajasta ei itse metsä tehnyt huomionarvoista vaan se, mitä makasi sen keskellä.
”mitä kart saania”, pinkki jänö örähti. Pari lintua pyrähti lentoon läheisestä puusta. Olennon kasvoilla oli ulottuvuuksien läpi heitetylle tyypillinen kummastunut ilme.
Epämääräinen kani nousi ylös ja asteli ympäri ilmestymispaikkaansa. Sen luistimet leikkasivat kasvillisuuden peittämää maata hämmästyttävän hyvin, mutta äkillisestä ulottuvuuspyörityksestä halki paikan ja ehkä jopa ajan pahoinvoiva luistelija pysyi vaivoin pystyssä. Lopulta se mätkähti pää edellä maahan ja päästi suustaan vihaisen äännähdyksen. Lannistunut vemmelsääri jäi maahan makaamaan.
Olennon ajatuksenkulkua saattoi harvoin sanoa selväksi, mutta nyt se oli täysin sekaisin. Muistojen sekava multimedianäytös pyöri kanin päässä. Se muisti kärsineensä joskus pitkästä vankeustuomiosta, päässeensä jokaisen oikeustieteilijän hyväksymin keinoin vapaaksi ja löytäneensä itsensä Kuusedän valtakunnasta. Se oli ollut sekava, ärsyttävä ja ihmeellinen maailma.
Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon asioita. Valvojasetä oli ollut ihan mukava. Tosin ehkä liian rehellinen mielipiteissään, jotka koskivat kanin runojen laatua. Epäselvä jänö ajatteli, että hänen pitäisi pitää äänestys aiheesta ja äänestää itse imartelevinta vaihtoehtoa.
Sitten oli ollut Hattusetä. Hattusetä oli pitänyt hatuista. Ei enempää Hattusedästä, kani päätti ja hoputti ajatuksiaan seuraavaan kohteeseen. Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon kaikenlaista porukkaa.
Kuten Kuusetä itse.
Kuusetä oli kerran kutsunut kanin teelle.
Jänö oli suostunut tarjoukseen, astunut Kuusedän temppeliin, saanut juoman käsiinsä ja paiskannut sen halki huonetta.
Sitten Kuusetä oli katsonut kania tosi pitkään.
Ja yhtäkkiä kani olikin lentämässä halki valkoista aavikkoa.
Valkoinen aavikko oli ollut tylsä ja aika valkoinen.
Mutta sitten jotkut tyhmät klaanilaiset olivat tulleet. Kani oli lausunut heille kauniin runon ja muitakin viisauksia, mutta kiittämättömät olivatkin räjäyttäneet maailman. Kani oli aika varma, että noin oli tapahtunut. Ja sitten jänö oli lentänyt halki ulottuvuuksien ja päätynyt metsäaukiolle.
Tarina ei ollut hirveän järkevä, mutta muutakaan ei ollut. Sitten kani muisti jotain tärkeää. Jotain, jota sen piti aina muistaa. Se kohotti toisen kätensä päälleen ja tunnusteli. Korvat olivat yhä tallessa. Hienoa. Niiden naulaaminen päähän oli ollut epäselvän kanin paras idea vuosikausiin. Saman olento vannoi tekevänsä sille kellolle, kunhan saisi sen revittyä irti pahan merirosvon hyppysistä.
Aistien kertoma kuva maailmasta selkeni hiljalleen. Kani havaitsi edessään pari lihavaa sientä. Ne olivat ruskeita ja pilkullisia, mutta mikä oleellisempaa, ne olivat ravintoa. Yhä tärisevin käsin kani kurottautui kohti tatteja ja tunki ne suuhunsa turhia säästelemättä tapoja rikkoa yleisiä ruokatapoja. Sitä paitsi ne olivat muutenkin enemmän ruokasuosituksia. Eikä niitä tarvinnut noudattaa, jos oli tullut heitetyksi halki olemassaolon. Ja kanilla oli nälkä.
Kuusedän valtakunnassa ei ollut näkynyt hirveästi ruokaa.
Paitsi se tee.
Ehkä sen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin.
Kani lähetti mielensisäisen keskisormen Kuusedälle, joka melkein sai tämän haluamaan teetä ja ponnisti itsensä ylös. Lintu lauloi puussa. Ääni kuulosti moottorisahalta kanin kärsineissä korvissa. Ulottuvuuksienvälinen matkailu oli asia, jota kani ei liiemmin aikonut suositella. Paitsi vihamiehilleen. Ja niitä oli aika paljon.
Oikeastaan kanilla ei juuri mitään muuta ollutkaan.
Halki maailmanhistorian oli useasti, monissa paikoissa ja ajoissa, esitetty hämmästelevä kysymys: ”Mikä Karzahni tuo epäselvä pinkki kani on?”
Mutta tuohon kysymykseen ei ollut tyydyttävää vastausta.
Sen sijaan saatettiin vain katsoa, kun kani luisteli eteenpäin, tönäisi kakun lattialle tai repi sanomalehden ja luisteli pois maanisesti nauraen. Todellakin, luisteli. Mitä?
Kanin olemassaolo ei ollut millään tavalla järkevää. Mutta juuri niin oli hyvä. Jänö ei itseään liiemmin selitellyt tai vaatinut muilta selitystä. Se oli tyytyväinen asemaansa mysteerinä, halki maailmanhistorian vain sekaannusta ja sekasortoa tuottavana enigmana.
Sienet tunkeutuivat sisemmäs olennon ruoansulatuselimistöä. Se oli aika vaikeaa, sillä kani ei ollut jaksanut jauhaa niitä kovinkaan pieniksi paloiksi. Yksi jäi pahaan kohtaan kiinni ja sai jänössä aikaan yskäkohtauksen, mutta pian ravinto oli onnistuneesti nautittu. Siispä oli koittanut juonittelun aika.
Saattoi kaikesta huolimatta olla väärin ilmaista, etteikö kanilla olisi mitään tavoitteita tai mielihaluja ajoittaisen hämmingin aiheuttamisen lisäksi. Yksi niistä oli naulattuna sen päähän. Toinen oli kallisarvoinen ajannäyttäjä, jonka ainoa viisari oli ikuisesti pysähtynyt ilmaisemaan kello kuutta. Kani tarvitsi aarteensa, koska sen avulla ei saanut selville, mikä kellonaika parhaillaan vallitsi. Mutta paha merirosvo oli varastanut sen.
Ja nyt kani muisti lyhyen kohtaamisen saman merirosvon kanssa. Se oli tapahtunut juuri ennen kuin korruptoitunut oikeusjärjestelmä oli perusteettomasti tuominnut jänön vankeuteen. Mutta jos kello oli yhä Arupakilla, ei merirosvo ainakaan ollut kantanut sitä mukanaan. Kani oli ajatellut etsivänsä merirosvon huoneen, mutta totalitaarisen järjestön taukoamaton valvonta oli löytänyt sen hetkessä.
Kani oli aika varma, että tapahtumat olivat menneet juuri noin.
Koska juuri niinhän ne menivät.
Oli toinenkin ongelma. Se ärsyttävä kissa. Jos kävi hyvin, epäselvä kissa saattoi olla jo kuollut, mutta kani päätti tarkistaa tilanteen itse. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, vaikkakin ajatus oli kanin päästä aika ironinen, sillä se oli kadottanut rakkaat korvansa noin kuudesti ennen kuin ymmärsi käyttää nauloja.
Kani oli hyvä löytämisessä. Ovathan kanit tunnettuja erinomaisesta hajuaististaan. Vai ovatko? Nyt kun mietti tarkemmin, epäselvä kani ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa se tiesi olevansa hyvä asioiden löytämisessä.
Mutta löydettyjen asioiden säilyttäminen ei lukeutunut olennon vahvuuksiin.
Joskus sillä oli ollut kaksi.
Joskus nolla.
Ja joskus, esimerkiksi nyt, yksi.
Kani heristi nyrkkiään näkymättömille vihollisille ja vannoi hankkivansa nyt kaikki ne. Sen valan eteen ei saanut asettua yksikään merirosvokapteeni tai epäselvä kissa. Tai kukaan muukaan. Niitä muita oli oikeastaan aika paljon. Tämä kyseinen kani oli aika huono pitämään huolta aarteistaan.
Sienet olivat maistuneet aika hyviltä. Olikohan niitä jossain lisää? Kani nuuski aukion puiden takaa, mutta mitään ei löytynyt.
Sama ärsyttävä ääni iskeytyi sen kuuloon linnun laulaessa suoraan yläpuolella. Kani ähkäisi ja vilkaisi ylös. Musta peipponen äännähteli itsekseen oksalla kaukana jänön yläpuolella. Se kohotti kättään ja ylettyi vaivattomasti. Peipponen rääkäisi musertuessaan kanin nyrkkiin. Joskus etäisyyksillä oli tapana vääristyä kanin ympärillä. Se ei tiennyt eikä halunnut tietää miksi, miten tai mitä karzahnia. Muutenhan siitä katoaisi kaikki taikuus.
Kani nielaisi linnun kokonaisena ja röyhtäisi. Lisää ruokaa. Eikä Kuusedän pahaa teetä. Tai no. Olento ei koskaan varsinaisesti maistanut teetä. Se saattoi olla hyvääkin.
Joku jyrsijä juoksi kauempana. Kani kiihdytti eteenpäin luistimillaan ja leikkasi sen siististi kahtia. Tosin liikerata saattoi olla lievästi pielessä, sillä seuraavaksi kani tunsi, kuinka sen pää iskeytyi läheiseen puuhun. Jänö kaatui maahan ja jäi tuijottamaan taivaalle suu auki. Mitään fyysisiä vammoja ei tietenkään ollut tullut. Mutta kolauksen oli kokenut olennon ego, joka oli varmasti sen elimistä tärkein.
Kani jatkoi taivaalle tuijottamista.
Miksi asiat olivat näin?
Mikseivät asiat voisi mieluummin olla toisin?
Ja vieläpä siten, että ne olisivat paremmin kuin nyt.
Mikseivät kaikki merirosvokapteenit, epäselvät kissat ja teetä tarjoavat uskonnolliset hahmot voineet kadota ilmaan?
Mikseivät kaikki kanin kaipaamat aarteet voineet yksinkertaisesti lentää hänen luokseen?
Ja miksei kukaan tuntunut arvostavan kunnon runoutta?
Kani huokaisi ja nousi ylös hakemaan saaliinsa. Rotanpuolikkaat upposivat sen kurkkuun. Vielä ne kaikki kiittämättömät taidekriitikot näkisivät, kunhan kani onnistuisi keräämään kaikki. Sitten kani soittaisi laulun. Tai lausuisi runon. Ja kaikki kuuntelisivat ihastuneina.
Mutta nyt näyttämönä toimi vain epämääräinen metsä ja yleisönä metsän eläimet, joista ainakin kaksi oli jo kuollut.
Kani huokaisi uudestaan. Se pähkäili, ettei aikaa ei ollut hukattavaksi, millä se tarkoitti, että aikaa nimenomaan oli hukattavaksi, muttei tässä. Mieluummin vaikka iskiessä luistimen uudestaan ja yhä uudestaan Arupakin päähän. Kyllä maailmassa aikaa riitti, kunhan kukaan ei kaivanut esiin toimivaa kelloa ja todennut, että se oli loppumassa.
Siispä se lähti luistelemaan kohti… Nyt kanille tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollenkaan tiennyt, missä oli.
Ehkä sen piti vain seurata vaistoaan.
Se oli toiminut tähän asti.
Kuva sanoinkuvaamattoman kauniista taskunauriista kimalsi jo sen mielessä. Koristeellisesta viisarista, joka pysyi aina paikallaan eikä koskaan kertonut tylsää tietoa siitä, mitä kello oli. Sen sisältämästä ihastuttavasta mustasta syöveristä, joka imaisi sisäänsä esineitä täysin taianomaisesti. Kello oli itse kauneus. Jumalallinen aarre, jonka kani halusi naulata käteensä mahdollisimman nopeasti.
Merirosvot olivat maailman inhottavinta sakkia, kani mietti. Mikseivät vain lopettaneet aarteiden ryöväämistä niiden oikeutetuilta omistajilta?
Kaikki etiikan teoriat olivat varmaankin yksimielisiä siitä, että tässä tilanteessa kosto oli oikeutettua.
Ja siitä, että luistin naamaan-metodi oli juuri oikea koston alalaji.
”pidä varassi aru pak”, kani mutisi itsekseen kiitäessään luistimilla kohti tuntematonta suuntaa, jossa Bio-Klaanin linnake sijaitsi.
”oon tulossa heh”
Vaiko kenties valon?
Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.
Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.
Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.
Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.
Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.
Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: ”moi”.
Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.
He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…
”heh”
”…”
”…”
Ja sen toisen tutun tyypin.
Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.
Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
”Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, ”mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
”Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. ”M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
”Mikä niin?”
”Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
”Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. ”… Niin hän ainakin luuli.”
”Spinä. Niin luulimme mekin.”
Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
”Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. ”Me näimme sen omin silmin.”
”Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. ”Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
”… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
”Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.
Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
”nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
”Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
”Loppu?” Snowie yritti jatkaa. ”Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”
”ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
”Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.
”läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”
Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
”… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
”… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
”vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”
Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen ”heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.
Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.
”hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”
Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
”… Kepe, öööh… mitä tämä…”
”Niinpä”, Kepe vastasi. ”Kysyn yhä samaa.”
Jänö hekotti. ”moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:
Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.
Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.
Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.
Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä ”ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.
”Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. ”Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.
”Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”
Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.
”Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. ”Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.
Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? ”M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.
”Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.
Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.
Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.
Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?
Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?
Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?
Valvoja puhui.
Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. ”Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
”Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
”… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. ”Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
”heh”
”… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
”… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”
Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. ”… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”
Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.
Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut ”hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.
Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ’eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.
Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.
”Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
”Niin?”
”Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen.
… hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
”… harvinaisen hyvä pointti.”
”Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. ”Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.
”soita musiikkii, valvoja”
”soita musiikkii, a-haa”
”heh joo tiedän.”
Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.
Valvojan vahtiessa Vuokraaja, Viitoittaja, Vaanija ja Valaistunut viilettivät vauhdilla Verstaan varjoihin. Viitoittajan vetämä Vaanija vilkutti Valvojalle.
Vemmelsääri viipyi vielä Valvojan vaimeassa valossa.
Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
”heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”
Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.
Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.
Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.
Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
”Tuo ovi!” Kepe huusi. ”Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.
Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.
”heh”
”Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.
Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.
Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?
Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.
Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.
Ehkä hekin olivat ylösalaisin.
Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.
Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.
Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.
Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.
Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.
Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.
Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.
Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.
Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.
Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.
Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.
Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.
Hetkessä tämä oli poissa.
Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. ”Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”
Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.
”Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri ”kire ja hopu” heillä oli.
Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.
Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.
”Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. ”Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.
”Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
”He ovat niin viattomia!”
”Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. ”Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”
Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.
Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: ”valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.
Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?
Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.
Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.
Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.
Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.
Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.
Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.
Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.
Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.
Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.
Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.
Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.
Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.
Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.
”Snowie! Saatko hilattua tuota lautakasaa lähemmäksi?”
”Voin, öö, yrittää!”
Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.
Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?
”Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. ”Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.
”Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas ”heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.
Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.
Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.
”…Tässä ei ole mitään järkeä.”
Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?
Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.
Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.
Jänö hyppäsi ”laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.
Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.
Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.
Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.
Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.
”Snowie. Nyt hypätään.”
”Mihin?”
”Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.
Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.
Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.
”menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.
Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.
Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.
Vielä pari ovea.
Verstaan ”suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se ”pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.
Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.
Se oli Dox.
Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.
”Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…
Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.
”Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.
Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.
Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.
”Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. ”Öööh…”
Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?
Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.
”Kepe”, lumimies yritti uudelleen. ”Kepe, oletko kunnossa?”
”En…” Toa vastasi.
Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”
Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. ”Älä sano sitä…”
”Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”
”Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”
Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.
”Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. ”Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”
Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.
Hän ei pitänyt siitä.
”Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. ”Dox… Ja Iggy.”
”Siinä se?”
Kepe nyökkäsi hitaasti.
”Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.
Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.
”Ei edes Tawa.”
Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.
”Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. ”Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.
Klak.
Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.
Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.
”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.
Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.
”Kepe…”
Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.
”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”
Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.
Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.
”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”
”Kepe…”
”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”
”Oletko varma, että-”
”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”
Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.
”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”
Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.
”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”
”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”
Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.
”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”
Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”
”Oi voi, Kepe…”
”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”
”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”
Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.
Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.
”…niin…”
Sitten he olivat aivan hiljaa.
Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.
Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.
Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.
Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.
Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.
Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.
Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.
Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.
Eikä mitään tapahtunutkaan.
Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…
Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.
Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
”Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
”Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. ”Pitkästä aikaa!”
Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. ”Isä Zeeron”, hän tervehti, ”teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
”Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”
Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
”Poika”, hän lausui jähmeästi. ”Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.
”Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. ”Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. ”Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.
Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.
Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.
Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.
Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
”Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
”HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
”Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. ”Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
”Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
”Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”
”…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”
Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
”Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. ”Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, ”… on silti jossain todella lähellä?”
Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). ”Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”
Mitä jos kaikki oli väärää.
Mitä jos mitään ei ollut.
Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.
”Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
”Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”
Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.
Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.
Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.
Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.
Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
”Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. ”Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
”Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”
Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
”Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
”E-en ymmärrä.”
”Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
”…”
”Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. ”… jonkin sortin ’aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ’taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.
Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?
Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.
Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.
Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”
Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.
Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.
Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.
Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.
Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?
”Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
”Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- ”EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
”Tuota… niin kai. Niin täytyy.”
Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.
Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.
Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…
Hetki.
Seeeeis.
Iggy?
Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.
Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.
…Siispä… missä Iggy oli?
Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?
Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. ”Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
”Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.
Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?
”En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, ”… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. ”… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”
Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan ”Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.
Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.
”Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. ”Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. ”… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
”Niin, tuota”, munkki köhi, ”ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. ”Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”
”Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.
Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.
Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.
Eihän?
Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.
Punainen silmä. Musta sulka.
Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.
Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.
Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.
Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.
Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.
Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.
Tästä interaktiivisten osuuksien Windows-versiot jos webplayer alkaa sylkeä naamalle. OSX ja Linux -versiot toimitetaan Kepeltä pyydettäessä. Jos interaktiivinen asia syö kursorin, paina ESC!
Olipa kerran pieni olento, jonka nimi oli Dox. Dox oli asunut Bio-Klaanin mahtavassa linnakkeessa jo kauan. Hän ei muistanut aiemmasta elämästään paljoakaan. Bio-Klaani oli hänelle ainoa koti, jonka hän oli koskaan tuntenut.
Sitten hän löysi Verstaan. Verstaaksi sitä ei vielä tuolloin kutsuttu. Se oli vain mystinen, metallinen ovi Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa, pienen varastokopin perällä, eikä sen toisesta puolesta tiedetty mitään. Se oli tabu, siitä ei puhuttu, vaikka sen olemassaolo tunnettiin. Aikojen saatossa monet unohtivat sen olemassaolon kokonaan. Kukaan ei ollut ottanut asiakseen selvittää sen mysteerejä. Mitä toisella puolella oli?
Eräänä yönä eräs Bio-Klaanin jäsen, Kepe nimeltään, oli tarkkaillut taivaan merkkejä linnakkeen mahtavassa tähtitornissa. Jotain oli kuitenkin tapahtunut; mitä, sitä Kepe itsekään ei muistanut. Tuo tapahtuma oli kuitenkin merkittävä ja tuli vaikuttamaan suuresti sitä seuraaviin. Kepe oli nimittäin saanut haltuunsa avaimen. Vanhan, rautaisen avaimen. Tai raudalta se ainakin vaikutti.
Pian selvisi, että avain sopi tuon mystisen metallioven suureen lukkoon. Niin aukesi ensi kertaa Verstaan ovi. Kepe ja Dox astuivat sisään. Oli vain pimeys.
Kepe kaivoi esiin taskulampun, osoitti sen kohti pimeyttä ja vapautti valokeilan. Pimeä, tyhjä huone. Sen seinät mitäänsanomattoman harmaat, siellä täällä oviaukko yhä edelleen jatkuvaan pimeyteen. Huoneessa oli myös puisia pöytiä ja tuoleja sekä joitakin puisia laatikoita, jotka olivat säilyneet vuosisatoja elleivät jopa tuhansia kuivassa, pölyisessä ilmassa. Pöytiä ja tuolien istuimia peitti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt kuitenkaan merkkejä minkäänlaisesta elämästä; ei hämähäkkien seittejä nurkissa, ei kuolleiden torakoiden raatoja lattialla.
Tai näin Kepe ja Dox luulivat. Jos Kepe ja Dox olisivat olleet tarkkaavaisempia, he olisivat tutkineet pölyä tarkemmin. Se ei ollut hiekkatomua, lasikuitupölyä tai mitään rakennuksiin mahdollisesti ajan myötä kertyvää pienainesta. Se oli huonepölyä. Sitä, joka koostui orgaanisesta aineesta, kaikesta mikä oli rapissut irti kuidusta, kankaasta ja ihosta. Sitä ei kerry asumattomiin tiloihin.
Tässä huoneessa oli elänyt joku tai jokin. Tätä Kepe ja Dox eivät osanneet päätellä.
Kun Kepe vielä tutki pimeään eteishuoneeseen kasattuja laatikoita, Dox kurkisti seuraavaan kammioon edeltä. Sen huoneen seinät olivat puisista laudoista rakennetut, mutta muutoin se ei eronnut suuresti ensimmäisestä huoneesta. Tästä huoneesta johti vielä ovi eteenpäin. Dox osoitti soihdullaan pimeään oviaukkoon. Valo ei osunut mihinkään. Huone oli varmasti suuri.
Ja suuri se oli. Kun Dox uskaltautui astumaan hiljaiseen saliin, hän joutui täysin ymmälleen. Miten tällainen jättimäinen tila saattoi mahtua Bio-Klaanin linnakkeeseen? Miten kukaan ei tiennyt tästä? Eikö linnakkeen vankilaosaston olisi pitänyt olla näillä kohdin? Vai hahmottiko Dox suunnat jotenkin väärin?
Huoneessa oli jättimäisiä varastohyllyjä silmänkantamattomiin. Hyllyille oli kasattu kaikenlaista tavaraa, puisia laatikoita, rautaisia laatikoita, häkkejä, purkkeja, purnukoita, koteloita, pusseja, säkkejä, tynnyreitä, ämpäreitä, joista jokainen oli täynnä…kaikkea. Hyllyille kasatuissa tavaroissa ei ollut minkäänlaista yhtenäistä järjestystä. Niitä ei oltu aakkostettu eikä järjestetty koon, arvon saati värin mukaan. Yhdellä hyllyllä oli onkivapoja, toisella autonrenkaita, kolmannella säkeittäin itäneitä perunoita, neljännellä laatikollinen pienempiä laatikoita, viidennellä pultteja, muttereita ja rattaita, kuudennella läjittäin kirjoja sekalaisissa, huteran näköisissä pinoissa.
Dox, luonnostaan uteliaana otuksena, jatkoi matkaansa varaston läpi. Vaan varaston takaseinäpä ei tullutkaan vastaan niin pian kuin hän oli luullut. Kun hän lopulta saavutti sen, hän oli kulkenut niin pitkän matkan hyllysokkelossa, ettei ollut varma osasiko enää takaisin. Jokin lankakerä tai muu opaste olisi ollut hyvä ottaa mukaan.
Oli Nui-Koron evakuointioperaation päättymisen ilta.
Kepe askelsi sinimattoisella käytävällä ja pyöritteli olkapäitään. Jatkuva repun raahaaminen oli nyt ohi, mutta hartiat olivat yhä jumissa. Loputtoman pitkän patikkamatkan päätteeksi tiedemies oli käynyt viemässä matkatavaransa vastaanottotiskille ja alkanut kirjoittaa lopullista matkaraporttia. Ja nyt hän etsi Snowieta.
Kotilinnakkeeseen päästyään he olivat hajaantuneet. Kepe oli mennyt suorittamaan velvollisuuksia, ja lumiukko oli painunut inkiväärioluelle Telakan väen ja pohjoisen porukan kanssa.
Tosi reilu jako hei.
Ei sillä, että valkovihreä Toa olisi oikeasti pannut pahakseen. Retkikertomuksen tekeminen oli lopulta helpompaa omassa rauhassa. Ja nyt Kepenkin askeleet veivät kahvioon.
Pahuksen täyteen kahvioon. Kepe toivoi löytävänsä jonkun, joka voisi kertoa mahdollisia havaintoja lumimiehestä. Jonkun suuren, joka näkee koko kahvion. Jonkun suuren ja mahdollisesti keltaisen.
Tiedemies änki halki väenpaljouden.
”Terve Tongu.”
Keltainen kyklooppi käännähti puhujan suuntaan.
”Hip heijaa, Kepson!” mekaanikkojätti kajahti. Myös muu pöytäseurue kiinnitti huomionsa Kepeen. Matoralaiset Tehmut ja Sulfrey, steltinpeikko Kapher, Toa Hai ja muutama tiedemiehelle tuntematon, ilmeisesti pohjoisesta kotoisin oleva Toa tervehtivät Kepeä kukin vuorollaan. Kaikilla oli edessään syötävää tai juotavaa tai kumpaakin.
”Anteeksi, mutta minulla on hieman kiire ja menen suoraan asiaan…” Kepe aloitti. ”Oletteko nähneet Snowieta?”
”Haa, olemmepa hyvinkin”, Tehmut tiesi kertoa.
”Juu. Hmm, koskas lumiveikko hävisikään…”, Tongu tuumaili ääneen. ”Oliko se ennen vai jälkeen Hain saapumisen?”
”En ole varma”, Tehmut epäröi. ”Eikö se vanha maahai Samekin käynyt täällä?”
”Taisi olla samoihin aikoihin kun hain uuden kupposen”, Kapher arveli.
”Kas kummaa. Mitäs hait?”
”Teetä.”
”No mitäs he, kumpikin vähän allapäin.”
”…” Kepe ilmoitti. ”Mutta Snowiesta ette ole varmoja?”
”Itse asiassa”, Sulfrey nosti sormensa pystyyn ”Hän taisi poistua sen pitkän valkoisen henkilön kanssa. Selakhilaani, terävät hampaat.”
”Kurttuinen otsa?” Kepe vielä varmisti.
”Ehkä kaikkein kurttuisin.”
Same, Kepe ajatteli. Mutta mitä hän Snowiesta tahtoo?
”Öh, kiitos tiedoista”, hän mumisi. ”Minun pitääkin jo mennä. Hyvää kahvioilua!”
Hilpeä seurue kiitteli ja hyvästeli ja jäi taakse. Kepen matka jatkui kohti ylläpitosiipeä. Hetken käytävillä sompailtuaan onni päätti kuitenkin olla myötä. Tuttu valkoinen pullero löytyi varsin pian.
”Siinähän sinä olet”, Kepe huokaisi. ”Miten sinusta on näin katoavainen tullut? Kenties kadonneen massan takia?”
”Hee, terve Keps!” Snowien kasvoille levisi hymy. Lumiukko näytti väsyneeltä. Niin kuin Kepe itsekin. Lähipäiviin oli mahtunut maanalaista rymistelyä, salajuonia Nui-Korossa ja miltei Rautasiiven rei’ittämäksi tulemista.
”Itse asiassa, siitä massasta…” Snowie jatkoi ja taputti mahaansa. Sitä oli tosiaan tavallisen verran eli aika paljon, Kepe pisti merkille kuunnellessaan porkkananenän puhetta. ”Se ehti tänne meitä ennen!”
Kepe kohotti kulmiaan.
”Joo joo!” lumimies innostui. ”Troopperi oli partioinut Lehu-Koron tiellä torakkatiedustelijoiden varalta, ja kuuli metsästä rapinaa, ja sitten se olikin osa minua! Heh heh, oli kuulemma aikamoinen näky: kaksi valkoista jalkaa ja sellainen möntti, mikä lie lanne taikka pakarat vain oli ilmestynyt puskan keskeltä Tröppiksen päivän piristykseksi. Tai ehkä hämmennykseksi… Hän otti yhteyttä Klaaniin, ja Paacs tajusi, että vanha kunnon Snoppelihan se sieltä tuli, tavallaan!”
”Sitäkö olit hakemassa?” Kepe kysyi. ”Metsään hukkunutta massaasi? Aloin jo ihmetellä.”
Tiedemies oli huomaavinaan lumiukkelin silmissä synkän välähdyksen. Snowien katse käväisikin nopeasti lattiassa.
”No, sitäkin…” hän vastasi. ”Modet tahtoivat puhua minulle.”
”Ai?”
”Joo, heillä oli vähän kyseltävää, niitä näitä… Tiedäthän, kerroin heille tapiirista ja muusta.”
”…en?”
”…no, ei puhuta siitä.”
Snowien ilme meni oudon vakavaksi.
”Kepe…” lumiukko aloitti.
”Snou.”
”Sinähän tiedät, että, ömm, on hienoa, että, eeh, et pidä minua ihan outona.”
Kepe lisäkohotti kulmiaan.
”Tai siis”, pyylevä valko-olemus jatkoi ”Minä olen kuitenkin vähän tällainen, no, merkillinen.”
Kepe yllättyi keskustelun kulusta.
”Snowie, mistä tämä nyt tuli?”
”No eei mistään sinänsä, kunhan… Mmm… No kun kaikki eivät ehkä ottaisi minua noin avoimesti vastaan. Olen aika epämääräinen, kaikille, itselleni, sinulle. Minunkaltaiseeni luottaminen ei ole itsestäänselvyys.”
”…mitä moderaattorit sinulta kysyivät?”
Snowie rapsutti päätään.
”Ja luottamus on tärkeää. Tärkeintä?” valkoisilta kasvoilta oli luettavissa helposti, että Snowie pinnisteli saadakseen asiansa sanottua. ”Joskus minusta tuntuu, että olen sinulle eheämpi tyyppi kuin itselleni. En ole aina kovin…”
Lumiklaanilainen länttäsi käden kasvoilleen. ”Eeei, en minä voi tätä näin muotoilla.”
”Öh, miten?” Kepeä kiinnosti.
”…en ole aina kovin kiinteä lumiukko.”
”…”
”…ymmärrät, miksi tämä on niin vaikeaa muotoilla. Eikun hei, siinä se! Muotoilla, kyllä!”
Lumiukko piti pienen tauon, mutta Kepe antoi ystävänsä puhua rauhassa loppuun.
”On oikeastaan aika hupsua, että tämä on minun ongelmani, muotoilu. Koska, no, tiedäthän, voin tehdä niin aika konkreettisestikin, muovata itseäni uudelleen. Sitä vasten on ehkä kohtalon ivaa, että olen aika… No, tuuliviiri. Lehti tuulessa. Oikeastaan Isä Zeeron sanoi asian aika hyvin, että olen risteyksessä. Ehkä kantani Mata Nuin ja Athin suhteen kertoo vähän liikaa yleisestä asenteestani? Että en ole riittävän jyrkästi mitään mieltä?”
”Snou hei, sinä tiedät että ihailen puolueetonta kantaa. Tiede perustuu siihen.”
”Niin niin, mutta se menee joskus aika pitkälle. On mennyt. Mieti vaikka Sugaa. Hän on tosi klaanilainen! Samanlaista omistautumista ei synny itsensä jatkuvalla uudelleenmuotoilulla.”
Jälleen pieni paussi puheessa, lumimies keräsi ajatuksiaan.
”Joten, mitä jos teen ja olen tehnyt valintoja väärin perustein? Minä ja Mäksä riitelimme yhteisellä keikallamme siitä, pitäisikö meidän auttaa paikallisia vai etsiä sirua… Minä en asettanut Klaanin etua edelle, olin valmis tinkimään siitä. Eikä se ole edes ainut vastaava tapaus.”
Kepe taputti Snowieta olalle. ”No hei. Sinähän sen Nimdan sirun lopulta löysit, vai mitä?”
”Mniin…”
”Otat tästä liikaa paineita. Meillä on rankka reissu takanamme, ja kunnon unet Klaanissa maistuisivat” Kepe hymyili. Tarttuipa se Snowieenkin.
”Josko nukkuminen?”
Lumiukkeli nyökkäsi vastaukseksi.
”Jatketaan keskustelua toki toiste, kuuntelen mielelläni, jos sinulla on sanottavaa. Mutta luulen vähän, että olemme kumpikin vain tosi väsyneitä.”
”Kuulostaa fiksulta, niin kuin tiedemieheltä sopiikin olettaa.”
”Hehe. Öitä!”
”Hyvät unet.”
Tavallisesta poiketen Kepe ei kuitenkaan tohtinut yöpyä Verstaassa. Ensimmäistä kertaa aikapäiviin Kepe painui nukkumaan viralliseen huoneeseensa. Yleensä tiedemiehen työinto piti hänet Verstaassa yötä myöten, mutta mysteerien verhon lipuessa syrjään hän ei ollut varma, osasiko enää rentoutua siellä.
Huoneeseen päästyään Kepe pällisteli ympärilleen. Niin paljon pölyä. Hän laski repun huoneen nurkkaan ja vetäisi päiväpeitteen pois sängyltä. Unioption realisoitumisen lähetessä silmäluomet alkoivat painaa entistä enemmän.
Äkkiä unille.
Vähän käytetyssä sängyssään loikova tiedemies ei ollut varma, kävivätkö hänen aivonsa yli- vai alikierroksilla. Toisaalta hän tahtoi vain nukahtaa, mutta hänen päässään pyöri niin paljon asioita. Palapelin puuttuvat palaset vaivasivat Kepeä vielä unen ja valveen rajamaillakin. Löytäisivätkö he Doxin ja Iggyn, vai jäisikö raukkojen kohtalo ikuiseksi arvoitukseksi? Epäonnistuisivatko he yli sallitun rajan? Mitä he saattaisivat vapauttaa avatessaan Verstaan ovet?
Mikä Verstas oikeastaan oli?
Huominen tulisi olemaan tärkeä päivä. Kaikki, mitä Kepe oli pitkällä matkallaan oppinut, viittasi edessä siintävän tutkimuksen pahaenteisyyteen. Niin paljon oli vielä hämärän peitossa, ja Kepen oli myönnettävä, että hänkin pelkäsi joskus pimeää. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hyvin perustavanlaatuinen kauhu odotti horisontin takana.
Mutta kaikki tulisi olemaan vaivan arvoista. Kepe saisi tietää, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
Bio-Klaanin linnakkeelle voimansa antoi suuri päägeneraattori, kuten se oli jo kauan tehnyt. Generaattori säteili energiaa johtoja pitkin, jotka luikertelivat kuka minnekin. Muuannen piuha kulki linnakkeen eteishallin kattolamppuihin. Toinen kahvion kyökin jääkaappeihin. Kolmas ties minne.
Muuannella johdolla, muista mitenkään poikkeamattomalla, tallusteli kaksi pientä otusta. Hyvin pientä otusta, jotka muistuttivat torakoita. Niillä oli kaksiosainen ruumis ja tuntosarvet.
Nämä pienet biomekaaniset torakat astelivat molemmat kuudella raajallaan pitkin sähköpiuhaa, joka kulki käytävän reunaa myöten jalkalistan päällä. Piuha kääntyi ja suuntasi sisään huoneeseen, jolla oli avonainen ovi. Jos torakat olisivat voineet nähdä tekstin ovessa, siinä olisi lukenut ”Paja”. Johto jatkoi seinustan viertä.
Johto johti ovelle huoneen toisella laidalla. Suurelle metalliselle kulkuaukolle, jonka paksut karmit reunustivat ikivanhaa ovea. Johto katosi pieneen aukkoon oven juuressa. Torakat työntyivät peräkanaa koloon, joka oli sopivasti hieman johtoa laajempi.
Ne ilmestyivät esiin toiselta puolelta. Ne saapuivat hämyisään tilaan, johon…
…samalla hetkellä astuivat Kepe ja Snowie.
”Ah, koti”, olisi Kepe huokaissut, ellei heidän matkansa olisi muuttanut heidän käsitystään Verstaasta lopullisesti. Tämä aiemmin niin kotoisa ja viihtyisä majapaikka oli nyt paljastanut heille todelliset kasvonsa. Se oli Profeetan piilopaikka. Kauan, vuosituhansia sitten, tämä oli sytyttänyt Nimdan sirun avulla kipinän, joka oli tuonut tälle saarelle sivistyksen. Tämän jälkeen hän oli palannut saaren eteläosaan ”omiensa” luokse ja tuhonnut heidät, kertoi Sanansaattaja Tadnen Kartasto, opus Nui-Koron kirjastosta. Heidän identiteetistään ei ollut tietoa.
Hän oli palannut saaren eteläosaan, jossa nykyään sijaitsi Bio-Klaanin linnake.
Viimeiset jäljet Profeetasta ja Zeeta-sirusta johtivat Verstaan syövereihin. Elikö Profeetta täällä yhä sirunsa kanssa, vai oliko hän hajonnut tomuksi jo aikakausia sitten? Ja oliko siru yhä täällä?
Sanansaattaja Tadnen Kartasto oli ehkä konkreettisin matkasta käteen jäänyt asia. Kirja jonka he olivat… tuota, lainanneet Nui-Koron kirjastosta. He olivat olleet vähällä menettää sen Lehu-metsäseikkailun aikana. Erakkokylän päämies oli tahtonut saada sen itselleen.
Mitä kirja olikaan kertonut? Se oli saarella muinoin eläneen matoralaisen kirjoittama, niin vanhaa tekstiä, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Se kertoi, miten Profeetta oli saanut aikaan Nimdan voiman avulla valtaisaa tuhoa paikalla, jolla nyt sijaitsi Nui-Koro. Tämän seurauksena Profeetta oli lähtenyt vaellukselle, jonka lopullisena määränpäänä olivat olleet saaren eteläisemmät osat…ja paikka, jolla tämä linnake nykypäivänä sijaitsi.
Kirjan kantta olivat koristaneet monimutkaiset kuviot, jotka olivat kietoutuneet kaiken ytimessä olleen säteilevän silmän ja sitä ympäröivän kolmion suojaksi. Kun Kepe oli kuullut nimen ”Kartasto”, hän oli alkanut miettiä kuvioiden todellista merkitystä. Olivatko ne jonkinlainen…Verstaan kartta?
Kepe napsautti ovenpielessä ollutta valonkatkaisijaa ja eteishuoneeseen syttyivät valot. Ei kätösiä sinisiä. Ei nimettömiä petoja. Kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin.
Matkan varrella he olivat kokeneet ja nähneet monenlaista, ja olivat jossain määrin ehtineet irtautua tämän paikan todellisuudesta. Kepe oli ollut vielä äskettäin hyvällä tuulella, mutta hänen mielialansa oli madaltunut suuresti sen jälkeen, kun tuli aika palata ratkomaan tapaus Verstasta.
”Missäköhän Iggy on?” Snowie pohti, sillä kyseistä olentoa ei näkynyt missään. Totta tosiaan, eteishuone oli tyhjä. Pöydällä oli levällään tavaroita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet Manun jälkeensä jättämiä. Yleensä Iggy tervehti iloisesti kaikkia Verstaaseen astujia. ”Olisiko se lähtenyt Manun matkaan?”
”En usko”, Kepe vastasi. ”Se ei nykyään enää koskaan poistu Verstaasta. Ehkä se on jossain muualla täällä. Mutta se ei ole tämänhetkinen huolenaiheemme. ”
”Tuo kuulostaa aika raa’alta.”
”Iggy pärjää kyllä. Dox taas ei.”
”Totta. Kauanko se on ollut jo poissa?”
”Katosi hieman ennen kuin katsoimme sen Nimdaa tutkineita tiedemiehiä käsitelleen videon.”
”Ja viimeinen asia, minkä saimme kuulla, oli ’kaksittain, kätöset siniset’?”
”Jep.”
”Hrr.”
He olivat olleet poissa jo useamman kuukauden. Tuona aikana ainakaan päällisin puolin Verstaan tilanne ei ollut kehittynyt miksikään. Jos täällä oli Allianssin vakoojia, ne olivat jo syvällä sisällä.
Ja niin oli luultavasti myös Dox. Mutta uskalsivatko he lähteä perään?
”Me olimme poissa aivan liian kauan. Mitenköhän Doxilla menee? Ja ovatko Siniset kädet jo saaneet sirun jo näppeihinsä?”
Kepe syöksyi seinälle, jolla oli jonkinlainen ohjauspaneeli. Hän kiersi kytkimestä, joka naksahti muovisesti. Seinää pitkin matelevaa kaapelia pitkin kulki signaali, joka herätti jonkun.
”Valvoja”, Kepe kysyi. ”Onko tässä huoneessa käynyt kukaan lähtömme jälkeen?”
”Eeeeh. Ei, ei nyt.”
Kepe napsautti kytkintä vielä pariin kertaan. Klak. Klak. Klak. Raks.
”Hei? Huhuu? Oletko siellä?”
Valvoja oli yhä hiljaa.
Jokin oli mennyt pieleen. Kepe ei tiennyt syyttääkö itseään jostain viallisesta koodinpätkästä vai oliko kyseessä sabotaasi. Jos jälkimmäinen, kenen taholta? Käsien? Iggyn? Vaiko oliko tämä vain pelkkää surkeaa sattumaa? Vai oliko Valvojan…Kepe nielaisi…’ohjelmistopohjassa’ jokin häiriö? Selvittelyyn tulisi kulumaan taas tarpeeton määrä aikaa.
”Tämä on turhauttavaa. Saimme matkan aikana niin paljon uutta ja mahtavaa tietoa, joka on vaalimisen arvoista. Mutta miten kotirintamalla? Nyt meillä ei ole enää mitään hajua siitä, mitä täällä on tällä aikaa tapahtunut. Kuka tästä ovesta on kulkenut ja minne mennyt. Kädet vai Dox? Iggy vai Manu?”
”Ehkä meidän pitäisi kysyä?”
”Jos joku olisi nähnyt täällä jotain kummallista, olisimme kyllä varmaan jo kuulleet siitä.”
”Ei tätä paikkaa koko aikaa vahdita.”
Kepe ei tahtonut myöntää jättäneensä Verstaan valvontaa hieman epävakaalle pohjalle. Kukapa olisi arvannut, että se saattaisi koitua ongelmaksi yhdessä saaren parhaiten vartioitujen tukikohtien ytimessä?
Kepe syöksyi viereiseen huoneeseen jättäen Snowien eteiseen. Hän kiskaisi narunpätkästä joka naksautti hehkulampun katossa päälle. Hän kolusi läpi paperipinoja. Kurkisti kaappeihin ja kävi läpi sisällön. Ei, mitään tärkeää ei ollut kadonnut. Ainakaan tästä huoneesta. Huoneita, joihin hän oli säilönyt hyvinkin arkaluonteista materiaalia, oli kuitenkin vielä ainakin puoli tusinaa lisää.
Hän palasi eteiseen. Niitä kaikkia hän ei voisi käydä läpi nyt. Jos joku olisi jotain etsinyt, hän olisi luultavasti aloittanut ensimmäisestä vastaan tulevasta huoneesta. Näiden säilytystilojen järjestyksen tunsi vain Kepe itse.
”Kaikki muu näyttäisi päällisin puolin olevan kunnossa. Mutta siltikin…”
”…Kin?” Snowie yritti saada Kepeä jatkamaan.
”…täällä on jokin pielessä. Se ei voi olla vain mielikuvitukseni. Kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin, jos Valvojan hiljenemistä ei lasketa, mutta jotain muutakin täällä on takuuvarmasti tekeillä, tunnen sen luissani…”
”Pitäisikö sinun kurkistaa Valvojan koneistoon?”
Kepe katsoi Snowieen ilmeellä, jota käytti vain harvoin. Ilmeellä joka sanoi: ’ei, en tahdo tehdä sitä’.
”…Eikö?”
”…Kai se sitten on pakko. Muuten emme etene. Tule.”
Kepe ohjasi kaksikon huoneeseen, jonka laatikostoja Kepe oli hetkeä aiemmin tonkinut. Sen perällä oli toinen ovi. Ennen sen avaamista Kepe avasi erään arkun ja nappasi sieltä muutaman esineen laukkuunsa.
Oven takana oli metallinen kierreportaikko yhä alempaan kerrokseen. Alemmassa kerroksessa oli pimeää, kunnes Kepe naksautti katon loisteputket päälle.
Huone oli suunnilleen samankokoinen kuin eteishalli yläkerrassa. Täynnä hyllyjä, laatikoita, kehikoita, pöytiä, tavaraa jota näkee keskiverrossa varastossa. Eräässä nurkassa keräsi pölyä sähkökäyttöinen trukki.
Huoneen peräseinällä oli vielä yksi ovi. Seinä oli harmaata kiveä, sellaista, jota yleensä näkee muinaisten linnojen seinissä. Ovi taas oli puinen ja hyvin vanha. Sitä reunusti hiilenharmaa valurautainen kehys.
Kepe avasi oven suurella rautaisella avaimella. Se narisi raa’asti auetessaan.
”Täälläkö se on?” Snowie kysyi.
”Jep.”
Tällä kertaa Kepe ei painanut valonkatkaisijaa, koska sellaista ei ollut. Oven vieressä oli pieni puinen pöytä, jolta hän poimi myrskylyhdyn ja tulitikut. Lyhdyn lepattava valo paljasti taas uuden portaikon. Tällä kertaa kivisen.
”Tämä on vanhempaa Verstasta. Näin pitkälle minulla ei usein ole tarvetta tulla, siksi en ole vaivautunut edes asentamaan kattolamppuja. Näitä käytäviä jatkuu ties miten syvälle ja pitkälle. Näissä käytävissä Dox ja Iggy menettivät järkensä.”
Kiviseinäinen käytävä jatkui pimeyteen. Oli hiljaista. Tai olisi ollut, ellei jossain kaukana olisi tasaisin väliajoin vesipisara pudonnut katosta lattiaan.
Haju oli tunkkainen. He jatkoivat matkaa lyhdyn valossa.
”…Muuutta eikö meidän pitänyt mennä kurkkaamaan Valvojaa?” Snowie kysyi ihmeissään.
”Sitä me olemmekin menossa tekemään.”
”…Miksi se on näin pitkällä pimeässä ja synkässä ja kylmässä kolossa? Kai sekin on niin fiksu, että sillä tavallaan voisi olla tietoisen olennon arvo, ja se ansaitsisi vähän paremmat olot?” Snowie aloitti hämmentyneen ääneenpohdintansa, kunnes tajusi, ettei Kepe ole toa joka pitäisi älyllisiä olentoja vangittuna kylmissä katakombeissa. ”…Vai. Tälle on joku oikea syy?”
”On. Neljä kerrosta alempana.”
”Tuo on vähän liian kryptistä. Ei tämä ole tapaistasi.”
”Nokun…minä en oikein rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten suhtautua tähän.”
”Eikö Valvoja ole sinun rakentamasi?”
”Nnno osa siitä tavallaan.”
”…Toitko sen tänne jostain?”
”Niinkin voisi sanoa. Tai siis. Yritän puhua mahdollisimman selvästi. Ei, en tuonut. Se oli täällä jo kun löysin Verstaan. Sitä, kenelle se kuului, kuka sen rakensi, sitä en osaa sanoa. Se ei osannut edes puhua meidän kieltämme, sen puhe oli aivan käsittämätöntä. Se oli maannut ikiajat tämän kolon pohjalla, tekemässä jotain käsittämätöntä. Jos sitä kutsuisi tietokoneeksi, se oli laskenut koko ajan jotain mystistä algoritmia. Ja se laski yhä kun löysin sen.
Kuukausien kummastelun jälkeen löysin tavan kommunikoida sen kanssa. Sain tietää yhtä ja toista; että Verstas oli valtavan suuri ellei jopa ääretön, ja että Valvoja näki kaiken jonkin epämääräisen matkan säteellä Verstaan ovesta. En tuntenut sen käyttämää teknologiaa, mutta jonkinlaisen rajapinnan sain kyhättyä, jotta sain sen puhumaan meidän kieltämme. Siitä tuli hyvä apulainen, joka auttoi auliisti, mutta se oli itsessään silti yhä suuri mysteeri minulle. Se ei tuntenut rakentajaansa, vai pitäisikö sanoa kasvattajaansa, ei ikäänsä, eikä alkuperäistä tehtäväänsäkään. Se kertoi unohtaneensa sen algoritmin, jota oli laskenut löytäessäni sen, kaikki parametrit ja jäänyt jumiin ikuiseen silmukkaan.”
”Tuo kuulostaa…aika hurjalta.”
”Ja niin se onkin. Tilanne on vielä pahempi nyt, kun tiedämme tästä paikasta enemmän. Sen rakensi Profeetta, tai joku hänen ’tovereistaan’”.
”…Oho.”
Kepe vaihtoi aihetta. ”Mites muuten. Kun lähdemme retkelle etsimään Nimdaa täältä. Sitten kun olemme varmistaneet, että ainakaan ihan pintakerroksissa ei ole Käsiä. Ketkä otamme mukaan seikkailuun?”
”Hmm”, Snowie pohti. ”Manua eivät pelota ne asiat, joita täällä saattaa lymytä. Makekin olisi ehkä hyvä valinta. Ja entä Same? Mielestäni…”
Kepe antoi hetken aikaa Snowien puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän tarvitsi tämän miettimistauon. Heti kun he olivat palanneet, kaikki oli muuttunut taas paljon sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Kunpa tämä olisi jo ohi ja hän voisi palata tuttuun ja turvalliseen Verstaaseen. Tämä profeettaepisodi. Koko sota Allianssia vastaan. Kaikki Nimdaan liittyvä. Legendaariseen naamioon.
Hän tiesi, etteivät hän ja Snowie kaksistaan voisi mitenkään kohdata sitä, mikä tämän paikan syövereissä möyrysikään. Mutta voisiko koko Klaanin väkikään, edes yhtenäisyyden voimalla?
“Minä uskon, että hän on Atheon.”
Atheon, siksi sienipappi Zeeron oli Profeettaa kutsunut.
”Suurimman Aarteen Varas.”
”Tuhon Isä.”
”Maailmain Repijä.”
Snowie, Same ja Bladis eivät olleet ehkä kyenneet sisäistämään sitä, mitä tämä implikoi. Tai sitten kaikki olivat vain pysyneet siitä hiljaa. Kepeä suoraan sanottuna pelotti aivan tavattomasti.
Ja kuten se ennustus sanoi.
”Atheon vapautuu Ahjostaan.”
Kepen mieleen nousi taas ajatus, joka oli vaikeuttanut hänen nukahtamistaan joka ilta Zeeronin tapaamisen jälkeen.
Mitä jos…me emme voita tätä sotaa?
Mitä jos Allianssikaan ei voita?
Mitä jos…tämä Atheon voittaa?
Milloin tahansa muulloin hän olisi ehkä jopa naurahtanut, jos ei ääneen niin ainakin mielessään, profetialle maailmoja tuhoavasta jumaluudesta Mata Nuinkin yläpuolella, varsinkin jos tarina oli metsämökissä asuvan erakon kertoma. Mutta nyt hän oli nähnyt vähän liikaa asioita, jotka puhuivat puolestaan. Toki muinaiset tarinat ovat liioiteltuja ja iän myötä eeppisemmiksi muuttuneita, mutta…
…silti.
Kepen oli pakko tarkistaa yksi asia.
”…kunpa Gee olisi täällä, hänkin varmasti tahtoisi nähd–…” Lumiukko jatkoi yhä pohdintaansa.
”Snowie.”
”No, Rätsie?”
”Odotas hetki.”
Kepe avasi laukkunsa ja koppasi sieltä päällimmäisen esineen. Esineen, jonka hän oli arkusta napannut mukaansa ennen heidän laskeutumistaan näihin käytäviin.
Se oli valkoinen Kanohi Elda. Havaitsemisen naamio. Moisten avulla näki näkymättömät, kuuli henget ja… haistoi tietyt naamiot. Ignikan, legendaarisen Elämän naamion etsintäänhän ne kapistukset oli alunperin tarkoitettu.
Nimenomaan alunperin. Kaikkea voi aina parannella.
”Katsopa tätä.”
”Elda? Mistä sinä olet moisen saanut? Eikö noita ole aika…vaikea hankkia?”
”Kunhan vain sattumalta löysin taannoin. Näetkö tämän lootan?” Kepe osoitti valkoista muovilaatikkoa, jonka hän oli sulattanut kiinni naamion poskeen.
”Mitä se tekee?”
”Muuttaa naamion etsintätaajuutta ja kaistanleveyttä. Kun meillä vielä oli se yksi Nimdan siru, tein pari mittausta sen ympärilleen päästämästä sähkömagneettisesta säteilystä ja säädin tämän naamion sen taajuudelle. Tämä naamio havaitsee nyt Nimdan sirut.”
”…Voi veljet, tuo on fiksua.”
”Eikö. Voimme käyttää tätä sitten kun lähdemme sirun perään. Ajattelin kuitenkin testata jo nyt, että tämä toimii. Täällä luulisi saavan edes jonkinlaisen signaalin, pohjakohinan ei pitäisi olla niin voimaka–…” Kepen lause jäi kesken, kun hän sai naamion päähänsä. Seuraisi tuskallinen rääkäisy – ”…aaaaEEEEÄÄÄÄÄÄÄRRÄÄH” – ja Kepe heitti naamion maahan.
”…Miksi. Miksi tuon naamion pitää kertoa havainnoistaan jonkin fiksumman keinon kuten vaikka sellaisen tutkakuvan sijaan päänsäryllä.” Tälli oli ollut kamala. ”Tahdotko kokeilla?”
”Jätän väliin, kiitos vain. Onkohan siinä jotain vikaa?”
”…Toivon niin. Tai sitten Nimdan vaikutus täällä Verstaassa on niin vahva, että Eldan sensori aktivoituu saman tien maksimitehollaan.”
”Siitä ei taida siis olla apua, ellet saa jotenkin…” – jossain rasahti jokin – ”…heikennettyä naamion käyttäjäpalautetta…” – toinen rusahdus.
Rysähdys.
Lattia heidän allaan repesi. Käytävän seinät kaatuivat. Seinustojen puuovet levähtivät auki. Kattoon aukesi tyhjyys. Kylmä tuuli raivasi kaiken tieltään.
Kepe ja Snowie putosivat.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Putoaminen kiihtyi. Kepe ja Snowie erkaantuivat toisistaan.
Ensin ei erottanut mitään. Sitten pimeyteen ilmestyi pieniä valoja. Kepe oli pudottanut myrskylyhtynsä kompastuessaan kuiluun. Kepe erehtyi luulemaan ensimmäistä valoa lyhdykseen, ja lyhtyhän se totta tosiaan olikin, mutta ei hänen. Sitä piteli jokin muu.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Valoja ilmestyi lisää. Lyhtyjä oli pian sadoittain. Ne viilettivät heidän ohitsensa, niiden kantajat katsellen kahden klaanilaisen putoamista. Uteliaat katseet tutkivat kahta painovoiman uhria.
Kepe yritti huutaa Snowielle, mutta ilmavirta oli liian kova, jotta ääni olisi kantautunut tämän luokse. He pyörivät villisti viitisen metrin päässä toisistaan. Kumpikin heistä yritti uida ilman halki toisiaan kohti, mutta heidän välillään oli liikaa vertikaalista eroa, jotta matkaa olisi saanut kurottua umpeen. Snowie oli muutaman metrin alempana.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Sitten Snowie sai idean. Hän lähti muovaamaan ruumiinsa massaa litteämpään, laskuvarjomaisempaan muotoon kasvattaakseen ilmanvastusta. Näin sankarimme lopulta tavoittivatkin taas toisensa. Kepe kaivoi laukustaan köyden ja heitti sen toisen pään Snowielle. He sitoivat itsensä yhteen, jotta kumpikaan ei enää karkaisi.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Nyt he vasta ehtivät miettiä, mitä ihmettä olikaan tekeillä.
”Miten syvä tämä kuilu oikein on, ja mitä se tekee linnakkeen alla? Ketkä tämän ovat kaivaneet?” Snowie kummasteli tuulen ulvoessa. Maailman syvin kaninkolo.
”Ei tämä ole linnakkeen alla, muistatko. Tämä on Verstaassa.”
”Tämä kuoppa ei siis noudata minkäänlaisia tunnetun fysiikan lakeja? Tällä ei välttämättä ole pohjaa?”
”Huonoimmassa tapauksessa niin. Meidän kuitenkin ehkä kannattaisi nyt keksiä joku keino pysäyttää pudotuksemme. Mielellään joku joka ei pääty sottaisesti. Tuo laskuvarjomallisi ei hidasta meitä tarpeeksi.”
”Tämän parempaan en pysty. Onko sinulla ideoita?”
”Odotas”. Kepe kaivoi laukkuaan. ”Minulla piti olla täällä jossain Kadin-liidin, mutta taisin unohtaa sen jonnekin…”
”Tämä ei mene ihan putkeen.”
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa. Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Ne, jotka sankareidemme putoamista olivat lukemattomina joukkoina seuranneet, päättivät käydä toimeen. Pian Kepe ja Snowie huomasivat valonvälähdyksiä ympärillään. Jokin lensi ilmassa seuraten heitä. Ei, jotkin. Niitä oli useampi.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi. Niin julma Nimda voi olla.
Myrskylyhtyjen liekit lepattivat tuulessa, mutta eivät jostain syystä sammuneet. Ne valaisivat valkoisia naamioita, ja niiden kantajien yön värisiä ruumiita. Verstaan vangit olivat päättäneet puuttua peliin.
”Jjja mitä ihmeitä nuo ovat?”, kaksikko ehti kummastella. Yksi olennoista, joita oli ainakin viisi, tuli lähemmäksi.
Lopulta hänet syöstiin syvälle, pimeimpien syöverien vangiksi. Vereen tahrittuun turvapaikkaan, jonka Mustaksi Ritariksi kutsuttu varas oli luonut.
”Te – pääsette tap – aamaan mestariamme”, se kertoi katkonaisella äänellä. Äänellä, joka kuulosti Kepestä ja Snowiesta jollain karmivalla tavalla tutulta.
”Terv – etuloa maahan, jossa kaik – kien toiveet täyttyvät, jossa mestarim – me ikiaikai – nen viisaus valais – ee kaikkien polkuja.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Mitä tämä olento oikein tarkoitti?
Tuo turvapaikka oli luotu Nimdan voimalla. Tämän myötä Nimda langetti kirouksen Mustan Ritarin ylle, ja pakotti tämän palvelemaan ikuisesti turvapaikan valtiasta.
”Täs – sä paikassa pitää valtaa suuri i – sä… hän joka luo maail – mat parsimalla revityt yhte – en.”
”Maa – ilma hä – nen siipiensä al – la. Parat – iisi. Ihm – emaa”, säestivät neljä muuta. ”Tie tot – uuteen on revittävä au – ki paljain kä – sin”.
”Tuooota noin.” Kumpikaan ei tiennyt mitä ajatella.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
Sitten, viimein, tuli lattia.
Kop. Kop. Kop. Kop. Kop.
Valkoinen lumiukko oli mustuuden ympäröimä.
Mmmmh..? Snowie sai ajateltua. Päätä särki. Kepeä ei näkynyt missään.
Kraa kraa.
…lintuja? hän ihmetteli. Kiihkeän raakunnan alta erottui toinen, hennompi ääni. Etäistä kujerrusta.
Snowie huomasi makaavansa maassa, ja nousi jaloilleen. Hän etsi lintuja katseellaan. Pienempi siivekäs läpytteli säikähtäneenä tiehensä. Isompi jäi paikalleen. Se oli närhi.
Raakunta oli hätääntynyttä.
Snowie otti askeleen kohti närheä. Lintu pelästyi, levitti mustat siipensä ja räpytti tiehensä. Varjoa mustemmat sulat pöllysivät ympäriinsä. Yksi kulkeutui lumiukon jalkoihin. Klaanilainen kumartui ja noukki sulan peukalolla ja etusormella. Hän kohotti sen aivan kasvojensa likelle.
Ammottava punainen silmä avautui sulan keskelle.
Snowien silmät avautuivat.
Hän puisteli päätään surrealistisen unen jäljiltä. Todellisuus ei ollut yhtään vähemmän hämmentävä.
Valkoinen suola-aavikko peitti kaiken. Se jatkui tasaisenkalpeana joka suuntaan, silmänkantamattomiin. Se oli jalkojen alla kova ja karhea.
Taivas ei eronnut maasta paljoa väriltään. Se oli harmaa, katoton, ääretön. Siellä täällä samea värivirhe, jonka saattoi tunnistaa pilvenriekaleeksi. Tähän ankeaan todellisuuteen tulija saattoi luulla tulleensa värisokeaksi, ellei hänellä olisi mukanaan jotain omasta maailmastaan muistuttavaa.
Aavikolla oli myös kaksi värivirhettä.
Kepe ja Snowie.
He olivat rysähtäneet suoraan lattiaan, tai näin he ainakin luulivat. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan ollut käynyt mitään. Jokin oli suojellut heitä. Ehkä ne kuilun olennot?
Niistä ei kuitenkaan ollut enää jälkeäkään.
Kepe avasi silmänsä, huomasi suureksi ja riemuisaksi yllätyksekseen olevansa vahingoittumaton, ja nousi istumaan. Hän irroitti vyötäröltään köyden. Hän seurasi katseellaan köyden maassa matelemaa reittiä, joka johti Snowieen. Tämä oli myös jo noussut istumaan.
Kumpikin heistä katseli ympärilleen ja mittaili tilaa silmillään. Se oli selvästikin jossain aivan muualla kuin Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa.
”Semmoinen pudotus.”
”Keps, aiheellinen kysymys.”
”No?”
”Miten me pääsemme pois täältä?”
”Ihan hyvä kysymys tuo. Meillä ei ole mitään vertikaalista työntövoimaa, jolla pääsisimme takaisin sinne mistä tulimme.” He katsoivat ylöspäin. Taivaankanteen oli revennyt reikä. Sen halkaisijaa oli mahdotonta arvioida, sillä sen etäisyyttä heistä ei voinut päätellä mistään. Sen sisällä tanssi himmeitä valoja.
”Nuo kaverit taisivat ainakin pelastaa henkemme”, Snowie kiitteli. ”Kai sekin on parempi kuin ei mitään.” Hänen ilmeensä vakavoitui. ”Mutta nyt me kaiketi olemme…Profeetan pyhimmässä?”
”Ainakin melkein siellä. Täällä ei kuitenkaan näytä olevan ketään. Ei merkkiäkään elosta, saati Nimdasta.”
”Huu. Kylläpä olemme melkoisessa kiipelissä.”
”Lähdemmekö liikkeelle? Katsomaan jos vaikka…” Kepe nousi seisomaan, pyöri hetken paikallaan ja osoitti satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan. ”…tuolla on jotain?”
”Kuulostaa suunnitelmalta.”
Eivät he oikein muutakaan voineet tehdä.
Ilma, jos se nyt ilmaa oli, oli äärettömässä tilassa hieman viileä. Kaksikkoa se ei kuitenkaan haitannut. Vaikka tila oli melko valoisa, ei kuitenkaan niin valoisa että lumisokeus olisi iskenyt, ei minkäänlaista valonlähdettä näkynyt missään. Taivaalla paistoi kyllä jokin, mutta se oli musta ja uhkaava, eivätkä Kepe ja Snowie uskaltaneet tarkastella sitä sen enempää.
He olivat vaeltaneet jo tunteja, tai ainakin tunneilta se tuntui. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään. Sama valkeus jatkui kaikkialle. He eivät antaneet kuitenkaan epätoivon saada valtaa itsestään, vaan koettivat piristää tunnelmaa juttelemalla.
”Eihän tämä ole mitään verrattuna siihen yhteen luotoon”, Snowie totesi.
”Siihen, joka oli vain pari vaivaista neliömetriä?” Kepe muisti.
”Oli se loppujen lopuksi aika iso.”
”No ei se niinkään.”
”Oli se tavallaan.”
”Suurin osa siitä oli veden alla.”
”Laskuveden aikaan pienempi osa.”
”Sitä länttiä ei ollut tarkimmissakaan kartoissa. Tarkistin asian jälkikäteen.”
”Epäoleellinen seikka. Tärkeintä on se, että me pääsimme sieltä lopulta pois.”
”Ja pääsemme täältäkin?”
”Kyllä kyllä. Totta kai.”
”Ennen vai jälkeen sen, kun…ties mitä tapahtuu, kun päädymme Nimdan ja Profeetan luo.”
”Sekin soppa voidaan varmaan selvittää puhumalla?”
”Jätänkin puhumisen siis sinulle.”
”Tee se.”
”Nyt mietin, voinko uskoa henkeäni karismasi varaan. Tämä skenaario sumentaa järkevän ajattelun. Tämä on niin järjetöntä.”
”Onhan tämä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.”
”Mitä tuokin fraasi tarkoittaa.”
”Sekin on aika mainio kysymys.”
”Meidän pitäisi käydä joskus reissulla selvittämässä maailman etymologisia mysteerejä.”
”Ehkä vähän vähemmän seikkailullisella kuin edellinen reissumme.”
”Joo. Me muuten emme lopulta sitten tainneetkaan ottaa ketään mukaan tänne alas.”
”No mieti millainen kaaos siitä olisi tullut. Läjä klaanilaisia keskellä ei-niin-yhtään mitään. Ehkä näin on miltei parempi.”
”Mekö sitten siedämme toisiamme tarpeeksi tällaisessakin tilanteessa.”
”No näköjään.”
”No, totta.”
Kepe huomasi horisontissa jotain, mikä pisti silmään tasaisen harmauden keskeltä. Hän siristi silmiään, käytti naamionsa kiikaria, mutta kohde oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä selvää. Tai ehkä hän sai, mutta ei uskonut näkemäänsä. Valkeuden keskelle näytti aukeavan ovi, josta astui tumma hahmo, joka piteli kädessään sauvaa. Hahmo asteli muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi. Toinen ovi aukesi. Hahmo astui ovesta sisään. Sitten se oli taas poissa.
Snowiekin oli huomannut tämän. ”Mikäköhän tuo oli. Joku…oli läpikulkumatkalla?”. ”Jaa’a”.
He jatkoivat matkaa. Matka kesti pitkän aikaa. Pidempään kuin kumpikaan kykeni hahmottamaan. Kepen kello oli pysähtynyt. Snowien ajantaju heitti voltin. Kumpaakaan heistä ei väsyttänyt lainkaan, kumpikaan ei tuntenut nälkää tai janoa.
He jatkoivat matkaa halki aavikon. Jatkoivat. Ja jatkoivat.
Ennen pitkää he viimein törmäsivät johonkin.
Vaan miten pitkä aika olikaan jo kulunut?
Keskellä aavikkoa oli musta viiva. Noin metrin levyinen, tasaisen mattavärinen, hyvin vahvassa kontrastissa ympäristönsä kanssa.
Viiva piteni pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Sitä maalasi jokin olento, jolla oli valkoinen naamio. Sen ruumis oli musta pensseli. Se mateli suoraviivaisesti eteenpäin, raahasi mukanaan mustia, soljuvia nauhoja. Ne värjäsivät alleen jäävät suolahituset – tai siis mustasivat, tässä maailmassa kun ei esiintynyt värejä. Vai kenties valkaisivat? Maasta tuli samanvärinen kuin taivaalla möllöttävä…valaisija?
Kepe ja Snowie näkivät horisontissa taas liikettä. Tämä hahmo ei kadonnut edellisen tapaan mystisestä ovesta, joten he päättivät lähestyä sitä. Jos se oli ystävällinen, se voisi varmaankin auttaa heitä. Jos se taas ei ollut, niin…no, sen kanssa voisi aina yrittää neuvotella? Kai? Toivottavasti?
Kun he pääsivät lähemmäksi, he tunnistivat sen samanlaiseksi otukseksi kuin ne, jotka olivat pehmentäneet heidän pudotustaan. Tämä oli kuitenkin hieman keskivertoa lajitoveriaan lyhyempi, ja sillä oli selvästi jokin muu tehtävä. Se nimittäin…maalasi viivaa?
He lähestyivät olentoa takaviistosta, ja kulkivat jonkin verran sitä nopeammin. He saivat sen pian kiinni. Kun he olivat noin kymmenen metrin päässä, se huomasi heidät ja pysähtyi. Hetken aikaa Kepe ja Snowie tuijottivat mitäänsanomattomia mustia silmänreikiä. Se tuijotti takaisin.
Sitten olento kääntyi heitä kohti. Sen ruumis valahti hetkessä valkoiseksi, ja se lopetti työnsä. Se lähti tulemaan heitä kohti. Musta viiva ei enää seurannut sitä.
”Öö, hei”, Snowie tervehti. Olento jatkoi tuijotustaan. Se ei ollut tottunut muiden olentojen läsnäoloon.
”Tiedätkö, onko täällä mitään…mitään? Kaupunkeja, kyliä…asukkaita?”
Olennon pää kääntyi kysyvästi kallelleen. Tai siis, alkoi kääntyä. Sitten se kääntyi ”kysyvästä” asennosta muutamankymmentä astetta yli, tasolle ”hämmentävä”. Se jatkoi kiertymistään ja ylitti kaikki luonnollisten kiertymäkulmien rajat.
”Tai satutko – satutteko – tietämään jotain hepusta nimeltä Dox?”
Yhä hiljaisuus. Kiertyvä pää alkoi muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista latauskuvaketta.
”Tai jotain artefaktista nimeltä…Nimda?”
Salamannopeasti olennon pää käännähti taas suoraan, ja se nyökkäsi. Viimein tunnistettava ele.
”Voitko viedä meidät sen luok–…” Snowie ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Olennon lukemattomien jalkojen seasta ilmestyi käsi, joka napsautti sormiaan.
Keskellä valkeutta oli metsä. Metsä täynnä kuolleita eläimiä.
Metsä, jonka puut olivat taivaalle kurottavia, kulmikkaita, keinotekoisia. Tuskin matoranien käsien rakentamia, kenties jumalten kokoamia?
Tässä kaupungissa oli käyty vastikään – vaiko jo kauan sitten – suuri taistelu. Sen uhrien ruumiit makasivat yhä kaduilla. Muuttumattomina kuolinhetkestään. Ne eivät mädäntyneet täällä. Monen eri väristä verta oli kaikkialla. Mustahaarniskaisia sotureita. Värikkäitä ja monimuotoisia olentoja.
Kaksi armeijaa olivat tuhonneet toisensa lähes täysin. Vain muutama oli enää jaloillaan.
Osa oli kuollut jaloilleen.
Valtavien rakennelmien välisissä katukuiluissa ei ollut liikettä.
Jos ajan kulumista olisi voinut jotenkin mitata, sen mittaaja olisi ikävystynyt kuoliaaksi jo aikoja sitten. Vaikka kuinka kauan odotti, mikään ei muuttunut. Maisema pysyi yhtä lohduttomana kuukausia, vuosia.
Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin jotain tapahtui.
Kaupunkia lähestyi suola-aavikolta kolme hahmoa. Hitaasti ne vaelsivat halki lakeuden.
Yksi hahmoista oli muita pidempi ja massiivisempi. Vitivalkoisen olennon pinnassa ei ollut mitään määritteleviä piirteitä. Se liikkui askelin, jotka lähestulkoon jyrähtivät lyödessään maahan. Askelten ääni kaikui varmaankin pitkälle. Tömps. Tömps.
Toinen vaalea olento, joka tuli ensimmäisen jäljessä, oli hyvin pieni tähän verrattuna. Se oli pituudeltaan metrin luokkaa, ja sen liikettä edisti jalkaparin sijaan joukko taipuisampia ulokkeita. Viisisormiset kädet sillä kuitenkin oli.
Viimeisenä astellut neliraajainen kolmas olento oli kooltaan jotain kahden edellisen puolivälistä. Tämän yhtä valkoisesta pinnasta saattoi erottaa muinaisia haarniskanpalasten ääriviivoja. Ne olivat aikojen saatossa haalistuneet lähes tunnistamattomiksi.
Ei enää kauaa.
Yhdessä taistelukentän uhreista pihisi vielä henki. Toamainen, musta olento oli viimeiset järkensä rippeetkin menettäneenä vain seissyt keskellä katua vaitonaisena, paikallaan, jalat kauhun jäätäminä. Koko tuon ajan se oli huutanut mielessään, mutta sillä ei ollut enää mitään millä huutaa ääneen.
Olento näki liikettä. Se käänsi vasemmalle riutuneet kasvonsa, joissa oli vetistävät silmät ja nenä, ehkä joskus suukin. Kasvot, joita joku hänen kaltaisistaan olisi joskus voinut kutsua kauniiksi.
Sitä kohti asteli hitaasti kolme valkeaa hahmoa.
Se oli tietoinen tosiseikasta, ettei se enää ikinä voinut palata kotimaailmaansa. Mistään suola-aavikolla ei löytynyt kulkutietä sinne, mistä hän oli tullut. Vanhat henget eivät suoneet sellaista enää olevan. Ne määrittivät, kuka tuli ja kuka jäi. Kaikki jäivät.
Näin ollen se oli jäänyt taistelukentälle. Tämän helvetillisen, veren tahriman turvapaikan ulkopuolella ei ollut mitään. Tänne oli jäätävä, jos ei tahtonut joutua tyhjyyden kadotukseen.
Nyt sitä kuitenkin lähestyi jokin, mikä uhkasi hänen rauhaansa. Sen oli tehtävä jotain asialle. Ajettava nämä pois. Tuhottava nämä. Mitä vain, mutta ne eivät voineet tuhota hänen rauhaansa. Hän ei enää jaksanut. Ei enää mitään uutta. Kaikki on ollut hyvin tähänkin asti. Niin hyvin kuin tässä kiirastulessa on voinut olla. Ei enää muutoksia. Kaikki on ollut niin hyvin.
Olento yritti liikuttaa jalkojaan. Se ei saanut niitä liikkeelle. Aikojen saatossa maanpinnan pienet hituset olivat sulaneet ja taas kiteytyneet. Ne olivat kivettäneet hänen jalkapohjansa kiinni kamaraan. Hän repi ja riuhtoi kaikilla voimillaan. Muinaisten pilvenpiirtäjien lomitse kaikuivat kaksi rasahdusta. Hän oli vapaa.
Kaikki voimansa rippeet käyttäen ja yhä hiljaa huutaen se syöksyi kohti kolmea tulokasta. Sen enempää ajattelematta se otti kohteekseen etummaisimpana kävelevän suurimman olennon. Olennot eivät reagoineet tähän mitenkään. Sen parempi hänelle. Hän repisi ja raastaisi ja…
Noin metrin päässä suurimmasta valkeasta hahmosta se hyppäsi kohti tämän vatsaa. Vatsa antoi periksi. Se luiskahti tästä läpi, ja ennen kuin ehti tajuta mitään, mursi molemmat kätensä, selkärankansa ja jalkansa kovaan maahan.
Valkeaa olentoa ei kiinnostanut. Se jatkoi matkaansa.
Kolme olentoa kulkivat halki kaupungin katujen. Kohti suunnatonta monumenttia, joka sijaitsi kaiken keskipisteessä. Valkeiden portaiden ja kolmioin koristeltujen obeliskien ympäröimää temppeliä.
Ne saapuivat portaikon juurelle ja pysähtyivät. Pienin olento astui eteenpäin ja kääntyi kahta muuta kohti. Se virnisti leveästi, napsautti sormiaan ja haipui jonnekin aivan muualle.
Kepe havahtui. Mitä oli tapahtunut? Heeeeetkonen, nyt seis, stop, halt. Vielä hetki sitten he olivat olleet suola-aavikolla, keskustelleet jonkin…asian kanssa. Nyt he olivat mis–…
Ympärillä olivat käsittämättömät raatoläjät. Valtavia monumentteja. Suunnattomia rakennelmia. Luita. Suolenpätkiä. Kaikkea tosi… Kepe meinasi yökätä. Snowien kasvoilla oli suunnilleen sama ilme kuin hänellä. Puistatuksen, kummastuksen ja epätietoisuuden jonkinlainen yhdistelmä. Kepen silmiä kirveli, ja hänen niskansa tuntui jäykältä hänen kääntäessään päätään ympäristön hahmottamiseksi. Hänen hengityksensä tiheni, mutta hän laski tahtia, kun hengittäminen alkoi sattua.
Ehkä hän ja Snowie vielä tottuisivat tähän. Ehkä.
”No, nyt ainakin olemme jossain”, Kepe yritti sanoa, mutta hän ei saanut ääntä käheästä kurkustaan. Se oli rutikuiva, kuin aavikolla vietettyjen vuosisatojen jälkeen. Hän huomasi olevansa kuolemanväsynyt, ja rojahti istumaan. Snowie teki saman, yhä vaihtunutta ympäristöä kummastellen. Hän haparoi kohti laukkuaan, mutta ei löytänyt sitä. Se oli pudonnut jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Kun hän oli kääntämässä päätään varmistaakseen asian, hänen katseensa kiinnittyi omaan käsivarteensa. Se oli myös kuiva kuin kelopuu. Hänen Toa-panssarinsa oli ollut valkoista ja vaaleanvihreää, mutta nyt vihreä väri oli haalistunut pois.
Sama päti Snowien nenään.
Tässäkö se sitten oli?
Kepe antoi itsensä kaatua selälleen.
Hän räpytteli silmiään saadakseen niitä kosteammiksi. Lähestulkoon tuloksetta.
Sitten hän näki taas liikettä näkökenttänsä laidalla. Temppelin portaita laskeutui jokin. Tai joku.
Tuona päivänä Bio-Klaanin jäsenet kohtasivat ensi kertaa tuhon isän.
Kepe ei ollut osannut arvata Profeetan ulkonäköä. Jossain mielensä perukoilla hän näki Atheonin valtavana sarvipäisenä hirviönä. Kenties liekehtivänä. Totuus ei kuitenkaan vastannut tarujen ajan saatossa värittyneitä kuvauksia.
Uskoin teidän saapuvan tänne vielä jonain päivänä. Vuokraaja ja Viitoittaja.
Tämän vaatetus oli vaatimaton, mutta huokui silti jumalallista majesteettisuutta. Tällä oli yllään vain kulunut vanha sadekaapu, mutta joidenkin voimien ansiosta se vaikutti levittäytyvän portaikolle kymmenien metrien pituiseksi, sateenkaaren väreissä kimaltavaksi, kuninkaalliselle sopivaksi viitaksi. Ehkä tämäkin oli joskus tosiaan ollut kuolevainen.
Ja te saavuitte.
Profeetan viitan huppu oli tiukasti tämän päätä vasten, paljastaen kuitenkin tämän kasvot. Monarkin kasvoilla vaikutti olevan jokin, joka muistutti Kanohi-naamiota. Se ei kuitenkaan osannut päättää, mikä oli. Hau vai Iden. Komau vai Rau. Avohkii vai Kraahkan. Vaiko kenties jotain muuta? Skakdin, vortixxin vai syväläisen kasvot? Vai jonkin kauan sitten kadonneen lajin? Jonkin muun maailman olennon?
Muistatteko vielä, kun nousitte ensi kertaa veneeseen kohti sitä paikkaa, joka Ath-Korona tunnetaan? Tietysti te muistatte. Toan muisti ei petä.
Sarvet tällä oli, kuten monet legendat kuvasivat. Tämän ohimoiden kohdilla oli hopeiset, metallisen näköiset, suoraan eteen osoittavat piikit, jotka kaartuivat tämän takaraivoa kohti. Ei, ne eivät olleet sarvet. Ne eivät olleet tämän pään takaosassa kiinni. Profeetan päätä ympäröi leijuva, hopeinen kuunsirppi.
Tuosta hetkestä alkaen tiesin, että joskus vielä te seuraisitte reittiä jonka kuljin, koettaisitte ymmärtää kokemaani, ja tulisitte tänne.
Tämä kaivoi sadeviittansa kätköistä kaksi lasipulloa, jotka olivat täynnä jotain, mikä näytti teeltä. Hän ojensi ne Snowielle ja Kepelle. Kepellä oli uskomaton jano, hän tyhjensi pullon hetkessä. Se oli parasta, mitä hän oli ikinä juonut. Sanoinkuvaamaton energia täytti hänet. Hän vilkaisi käsivarttaan. Tutut värit alkoivat palata. Kurkkua ei enää kuivannut. Snowiekin piristyi suunnattomasti.
Ei, unohdin aivan. Tarinamme alkaa vielä aiemmin. Siitä hetkestä, kun sait avaimen tämän maailman porttiin.
Profeetta osoitti sanansa Kepelle. Kepe muisti.
Profeetta kääntyi viittoen Kepeä ja Snowieta seuraamaan. He aloittivat matkansa temppelin portaita ylös, kohti tämän maailman huippua. He pelkäsivät kompastuvansa Profeetan kimaltelevaan astraaliviittaan, mutta huomasivat jalkojensa solahtavan helposti siitä läpi.
Maailmojen repijä oli ystävällisempi, kuin tätä houkutukseen viekoittelevaksi paholaiseksi kuvailleet legendat antoivat ymmärtää. Ehkä tämä oli vain petollinen valeasu.
Suonette anteeksi, minun muistini ei ole enää entisellään. Olen ollut tässä maailmassa jo liian pitkään.
Profeetta kopautti nyrkillään kuunsirppiä. Kopaus oli metallinen. Sirppi oli ilmeisesti jonkinlainen laite, joka auttoi tätä muistamaan. Atheon oli maallisempi kuin he olivat uskoneet. Tätä oli vaikea käsittää.
Yritän pitää itseni voimissani kaikin keinoin. Jotta olen edelleen Suurimman Aarteen arvoinen.
Suurimman Aarteen? Zeeta-sirun täytyi siis yhä olla Profeetan hallussa.
Se on saanut minut aiheuttamaan niin paljon tuhoa. Tämä maailma on niitä harvoja asioita, joiden luomiseen se on lainannut voimaansa.
Tämän maailman porttiin Kepe oli tosiaan eräänä yönä kauan sitten saanut avaimen. Hän oli ollut linnakkeen tähtitornissa, sillä hän oli pitänyt siellä majaansa ennen Verstaan löytämistä. Siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Aamulla hän oli kuitenkin herännyt portaikosta Verstaan avain kädessään.
Silloin kun sait avaimen tämän todellisuuden oveen tähtitornissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähetin yhden tämän maailman olennoista ulos.
Tarvitsin ovelle ulkopuolisen vartijan. En voinut käyttää tämän maailman asukkeja, sillä ne eivät enää kestä teidän maailmaanne. Avain päätyi sinulle. Olit valinnut samankaltaisen elämäntavan kuin minä. Tahdot tehdä hyvää ympärilläsi oleville keksintöjesi avulla.
Sen jälkeen ne ovat kuitenkin aina silloin tällöin seuranneet sinua ja tovereitasi. Yksi ei seurannut suunnitelmaa, piti teitä vaarallisina, ja yritti estää matkanne Athin kylään.
Joskus ne ovat nousseet lähemmäksi porttia omasta tahdostaankin. Jotkin ystävistänne lienevät törmänneet niihin. Pahoittelen näitä välikohtauksia.
Siinä taajamassa, josta löysitte sen kyläläisparan kirjoitukset…sielläkin oli yksi heistä, joka seurasi toimianne.
Ja viimeiseen törmäsitte metsän keskelle unohdetussa kylässä. Sekään ei seurannut alkuperäistä tarkoitustani – en aikonut teille pahaa, se mitä minusta noissa teksteissä kerrotaan, ei ole kovin…imartelevaa. Tahdoin huomionne pois niistä.
Mutta nyt te olette täällä. Olitte päässeet jo niin syvälle, etten voinut päästää teitä enää menemään.
Ja nyt minun on aika toteuttaa se, mitä olen suunnitellut pitkään. Sekä te, että vihollisenne vakoojat olette Nimda-siruni perässä. Vaikka te jäisitte tänne ikiajoiksi, muita kaltaisianne tulisi. Kuten on tullut muualtakin.
Profeetta vaikutti viittaavan siihen hävitykseen ja sekasortoon, joka portaiden alapäässä yhä oli. Kepe ei uskaltanut vilkaista taakseen. Useampikin armeija vaikutti kilpistyneen Profeetan joukkoihin.
Ja vihollisen vakoojat, näillä tämä tarkoitti selvästikin Allianssin Sinisiä käsiä. Tuosta kaksikosta ei täällä kuitenkaan ollut näkynyt vielä jälkeäkään.
Profeetta nosti viittansa alta esiin oikean kätensä. Se vaikutti ensin tyhjältä, valkealta hansikkaalta, mutta samassa aavemainen valo vaikutti tiivistyvän sen yläpuolelle. Valokiehkurat kiteytyivät kolmion malliseksi, sinihohtoiseksi siruksi. Siru leijui kevyesti kymmenisen senttiä kämmenen yläpuolella.
Nimda tosiaan oli täällä. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.
Vaikka tämä siru antaa minulle kaiken vallan tässä maailmassa, en uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos toinen sen kaltainen kulkeutuu tänne. Niitä on maailmassanne ilmestynyt historian kätköstä taas ikiaikojen jälkeen esiin.
Ja Suurin Aarrekaan ei tahdo muita tänne. Näin se kertoi minulle.
Nimda kuiskasi minulle.
”Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.”
En tarvitse Nimdan kuutta sirua repiäkseni tietä totuuteen. Voin tässä maailmassa tehdä sen yksin, omin käsin.
Rakennan nämä portaat taivaisiin asti, kurotan kohti tähtiä ja kaikki on meidän määrättävissämme. Voimme muovata kaiken sellaiseksi kuin tahdomme. Yhtenäisyyden. Velvollisuuden. Kohtalon.
Mitä sanotte?
Maailmojen repijä vangittiin tänne, mutta pian tuo vankeus kohtaa loppunsa. Nyt, täältä käsin, on aika luoda uusi maailma, repiä vanhat ja parsia kaikki taas yhteen.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiinsa. Joko jotain todella, todella suurilla vaikutuksilla siunattua tai kirottua oli pian tapahtumassa, tai sitten Profeetta oli pöpi.
Kepe ja Snowie hämmästyivät suuresti huomatessaan toisen osapuolen – se oli Dox. He olivat aivan ehtineet unohtaa tämän kaiken tapahtuneen seurauksena. Dox piteli veistään kuin vuosien taisteluiden kovettama veteraani. Tämän katse oli tuima ja määrätietoinen.
Toinen osapuoli oli kaksikolle ennestään tuntematon, mutta se oli selvästi tämän maailman asukki. Suunnaton Musta Ritari piteli valtavaa miekkaansa pelkällä vasemmalla kädellään. Tämäkin oli valpas, ja odotti, tekisikö hänen vastustajansa aloitteen. Pieni toisen todellisuuden olento oli kovempi vastus, kuin tämä oli saattanut ulkonäöstä uskoa.
Doxia ajoi kaikki universumin viha. Viimeisten vuosien aikana tämä oli oppinut pitämään tätä maailmaa kotinaan. Uusia ystäviäkin hän oli saanut – Ristiretkeläisiksi kutsumiensa Nimdan metsästäjien kanssa hän oli vaeltanut halki suola-aavikon, ja taistellut Mustan Ritarin joukkoja vastaan. Noista taisteluista viimeinen käytiin lopulta tässä kaupungissa. Doxin tovereista – Hopeisesta, Tarkk’ampujasta, Keltaisesta, kaikista muista – ei enää yksikään ollut jaloillaan. Hopeinen oli itse kaatunut Ritarin terään.
Tämä ei huomannut lainkaan Profeettaa, Snowieta ja Kepeä. Nämä eivät olleet samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Tällä areenalla oli vain kaksi. Nämä kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään.
Snowien teki mieli huutaa Doxin nimeä, mutta käsitti, ettei tämän keskittymistä kannattanut herpaannuttaa.
Lopulta pikku otus Dox teki aloitteen. Kolmella nopealla askeleella se saavutti Ritarin, ja tähtäsi tikarinsa lyönnin tämän oikeaan akillesjänteeseen, kohtaan, jossa tämän saapas näytti heikoimmalta.
Vaan Ritarinpa nilkka ei ollut enää tämän ulottuvilla. Se keräsi momenttia takanapäin ja terävä potku osui…
…vaan eipä osunutkaan. Dox oli jo väistänyt oikealle.
Tämä taisto jatkui tähän tapaan. Kumpikaan osapuoli ei väsynyt. Kumpikaan ei luovuttanut.
Profeetta, kaksi sankariamme perässään, kiersi tämän tanssiesityksen jota kenenkään ei kannattanut keskeyttää. Valtavat pariovet aukesivat valtaistuinsaliin.
Nimdalla – tai sen palvojilla – oli jonkinlainen erityinen mieltymys mahtaviin temppeleihin, valkoisiin pylväisiin, parioviin, jotka huokuivat muinaista mystiikkaa. Tätä salia hallitsi luonnoton valo, joka tunkeutui joka soppeen, sekä mattapintaista marmoria muistuttavat seinät.
Seinät olivat monimutkaisten kaiverrusten koristelemat. Niiden tekemiseen oli varmasti kulunut elinikä jos toinenkin. Olivatko ne Profeetan omia teoksia? Vai olivatko ne tehneet muut Profeetan valtakunnan asukit?
Kuvioiden keskeltä hän tunnisti matoran-kirjaimia. Ne eivät kuitenkaan muodostaneet ainuttakaan nykymatoranin sanaa. Osa sanoista oli viivattu yli. Osa alleviivattu.
Profeetta pysähtyi keskelle salia. Lattiassa oli suuri, musta kehä, ainakin viidenkymmentä jalkaa halkaisijaltaan. Kehä oli samanlaista jälkeä kuin se, jota heidän tapaamansa valkokasvoinen olento maalasi. Kehän sisällä oli kolmikulmainen kuvio. Kuvion keskellä oli silmä.
Nyt vasta Kepe huomasi, että salin peräseinää ei näkynyt. Se oli valkean sumun peitossa.
Vai oliko se juuri peittynyt? Snowie huomasi saman yksityiskohdan, ja molemmat kääntyivät katsomaan olkansa yli. Myös valtavat puiset pariovet olivat kadonneet näkyvistä. Oli vain aavemainen usva.
Kehä kuitenkin paistoi kirkkaana haipumatta. Mikä tämänkin paikan tarkoitus oli – tai on – ollut?
Atheon seisoi keskellä kehää. Pahaenteiset taikaympyrät olivat vanha fantasiakertomusten klisee. Mutta tämä ei ollut fantasiakertomus, ja taikuus yhtä totta kuin biomenninkäiset. Kepe muisti kauan sitten kuulemansa ja uskomansa väitteen; tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Mutta Nimdan läheisyydessä jopa Kepen usko tieteeseen alkoi horjua.
Mitä tämä kehä oli oikein suunniteltu tekemään? Kepe yritti hakea sille jonkinlaista selitystä. Oliko se vain ylidramaattista rekvisiittaa vai jokin oikea laite? Johtiko maali sähköä ja muodostaisi Nimdaan vaikuttavan magneettikentän? Vai aktivoisiko se itse jonkin masiinan Nimdan indusoimalla virralla? Vai toimiko se jollain tämän maailman ikiomalla logiikalla?
Kun päivä päättyy, koittaa ilta. Tämän maailman päivä ei ole päättynyt vielä kertaakaan, vaan on paahtanut armottomana halki aionien. Mutta kun aurinko lopulta laskee, kuu nousee taivaalle. Ja valaisee aivan uuden maailman.
Atheon oli kääntänyt katseensa ylös. Snowiesta tuntui, ettei tämä puhunut enää heille. Tämä oli uppoutunut täysin johonkin paljon suurempaan. Tämä kohotti toisen kätensä ylös, ja siru ilmestyi siihen samaan tapaan kuin aiemmin.
Kepe yritti kerätä ajatuksensa taas kasaan, ja muisteli Zeeronin sanoja. Atheon vapautuu Ahjostaan. Nytkö sen aika koitti?
Sumuseinä salin päässä väreili. Sen syvyyksistä asteli esiin kaksi tummaa hahmoa.
Hahmot olivat selvästi kärsineet vammoja vaellettuaan tähän pyhättöön ties mistä. Olennoilla oli kuusi raajaa, mustat ruumiit ja jotain aivan muuta siellä, missä silmien olisi kuulunut olla. Mutta aavikon paahde ei ollut syönyt niiden kämmenten väriä. Tuo väri oli sininen.
Paljon tapahtumia seurasi.
Vaikka Kepe ei tiennyt, miten se tulisi vaikuttamaan seuraaviin tapahtumiin, hän ajatteli Profeetan olevan Käsiä pienempi paha, joten hän huusi tälle varoituksen. Atheon ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan tätä.
Kädet pysähtyivät. Ne seisoivat rinnakkain, katsoivat kohti Atheonia. Kumpikin niistä kohotti toisen ylemmistä käsistään; vasen oikean, oikea vasemman. Kuin nuoli jousesta singahti salama liikkeelle. Se loikki ilmassa nopeasti, leikkisästi, kuitenkin tappavasti. Sen kohteena oli Atheon, joka oli alkanut tajuta tilanteen luonteen. Tämä heitti Nimdan sirua pitelevän kätensä kohti nazorak-kaksikkoa, ehkä luodakseen jonkinlaisen kilven, mutta liian myöhään. Salamat iskivät lähes valon nopeudella…
…Mutta eivät Atheoniin. Valonvälähdys sokaisi Kepen ja Snowien. Kun he toipuivat, Profeetan ja nazorakien välissä seisoi valtava musta hahmo, jonka miekasta salama oli loikannut seinään ja jättänyt siihen kaiverrettuun muinaiseen matoran-kylään nokisen jäljen. Musta ritari oli kuin tyhjästä ilmestynyt suojelemaan mestariaan. Osa salaman voimasta oli osunut tähän. Tämän viitta rätisi sähköisesti.
Ritari oli kuitenkin yhä voimissaan. Se katsoi olkansa yli sadeviittaan pukeutuneeseen hahmoon ja nyökkäsi. Atheon nyökkäsi takaisin. Kun Ritari käänsi katseensa taas kahteen uuteen vastustajaansa, Atheon kääntyi kannoillaan ja lähti juoksuun kohti Kepeä ja Snowieta.
Seuratkaa.
Kepe ja Snowie liittyivät tämän pakoon. Kepe vilkaisi vielä Ritarin tilannetta. Hän näki, miten tämä suuntasi toiseen nazorakiin laajakaarisen, voimaltaan varmaankin kanjoneita luovan pystysuunnaisen lyönnin miekallaan. Mutta Nazorak-kaksikko heitti rauhallisen ylävitosen ja ne lukitsivat terän kämmentensä väliin. Kepe ei ehtinyt nähdä enempää.
Dox oli saapunut myös saliin huomattuaan vastustajansa kadonneen. Klaanilaiset eivät ehtineet edes tervehtiä toisiaan. Snowie nappasi Doxin kädestä kiinni ja raahasi olennon mukaansa.
Sumuseinä heidän edessään repesi paljastaen puiset pariovet…jotka eivät kuitenkaan olleet samat, joista he olivat astuneet temppeliin sisään. Nämä olivat pienemmät, eivät yhtä mahtavat ja kuin jumalia varten rakennetut, mutta silti aivan tarpeeksi isot suurimmallekin Bio-Klaanin saaren olennolle.
Kun Kepe tajusi, etteivät he enää olleet tällä saarella, hänen mieleensä tuli korjata tuo ajatus, mutta tähän hätään hän ei keksinyt mitään muuta sopivaa. Ja nyt ei ollut aikaa moiselle.
He juoksivat sisään ovista, jotka aukesivat heille itsestään. Ovien toisella puolella…ei ollut mitään. Heidän allaan levittäytyi valkea tyhjyys. Tai ehkä se oli suola-aavikko, sen tasaisenvalkeasta väristä ei voinut olla varma. Jos se oli kuin olikin siellä, sen etäisyydestä oli mahdotonta sanoa mitään. Joka tapauksessa se oli ihan liian kaukana. Tai he olivat ihan liian korkealla.
Ovi heidän takanaan sulkeutui ja suli pois. Hetken Kepe mietti, minkä päällä he oikein seisoivat, mutta vilkaistuaan Atheoniin, Doxiin ja Snowieen ja sitten omiin jalkoihinsa, hän huomasi, että temppelin portaikkoa muistuttavia valkeita askelmia materialisoitui siihen, mihin hän ikinä jalkansa laskikaan. Näitä huimaavia taikarappusia (ei taikuutta ole olemassakaan!) pitkin he jatkoivat matkaansa ylöspäin tyhjyydessä, jossa ei ollut muuta kuin he, kalpea sumu ja taivaalla paistava se, joka ei kuulunut mihinkään maailmaan.
…En tiedä. Minä en tiedä. Minä en tiedä, miten nuo olennot pääsivät tänne huomaamattani. Portinvartijoiden ohi ei kykene livahtamaan huomaamatta yksikään elävä.
Minulla on vielä yksi keino luoda tahtomani maailma. Toinen paikka, jossa lausua rukoukseni Aarteelle. Teitä en kuitenkaan voi ottaa mukaan.
Tämä pysähtyi ja huitaisi kädellään kohti jotain näkymätöntä. Paikalle epäsuli uusi puinen ovi. Tämäkin aukesi itsestään, tällä kertaa pimeään.
Lentäkää, juoskaa, alamaiseni. Kun valtakuntani tulee, tiedätte sen kyllä. Teille on varattu paikat paratiisiin.
Snowie ja Dox astuivat ovesta, Kepe empi hieman. Atheon kääntyi heistä poispäin ja jatkoi näkymätöntä portaikkoa ylöspäin. Ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Uusi taikaympyrä ilmestyi tyhjästä tämän jalkojen alle. Se leijui ilmassa, eikä sen alla ollut koneistoa. Ei mitään.
”Kepe, minusta tuntuu että me pääsemme tätä kautta ulos”, Snowie sanoi hieman pelokkaasti. Dox nyökkäili hyväksyvästi. Kepe kuitenkin seurasi vielä tapahtumia. Hän tahtoi tietää, miten Profeetan magia toimi. Oliko Nimda todellakin oikeaa taikuutta.
Atheon kohotti taas kätensä ylös. Nimdan siru materialisoitui taas kuten ennenkin.
Nimda! Kuuntele sanaani! Kuumenna taas tämä ikiaikojen kylmentämä Ahjo tulikuumaksi, jotta siinä voidaan taas takoa! Karkota muinaisten tuhkien vanhat henget, ja tee tilaa uudelle!
Jos Kepe olisi nähnyt Atheonin kasvot, niissä olisi kuvastunut paitsi suuruudenhullut toiveet, myös pieni, katkera, epätoivoinen pelko.
Tee minusta tulisijan valtias! Anna liekkiesi syödä tämä maa!
Jos Nimdan siniset liekit jossain päin Verstasta kävivät työhön, se ei tapahtunut Atheonin kämmenellä. Se, mitä tämä oli pelännyt eniten, kävi toteen.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen. Kehä Atheonin jalkojen alla surkastui olemattomiin.
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
Nimdan siru oli poissa.
Profeetta uskoi vankasti, että siru oli hänen. Mutta oliko tällä ikinä Zeetaa ollutkaan?
Oliko se vain harhaa?
Kuunsirppi putosi, kalahti näkymättömään lattiaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Koko siru haipui lopulta pois. Jäljellä ei ollut enää Atheonia. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka seisoi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.
Keltainen sähkön Toa huokaisi.
Jadenvihreät silmät tarkastelivat oranssissa auringonvalossa arkistohoitajan siistillä käsialalla rustattua pergamenttia.
Tämä ei ollut vielä tässä. Ei tietenkään.
Tawan toimistossa oli jälleen melko täyttä, kun otti huomioon sen koon. Iltapäivän auringot olivat jo laskeutuneet niin lähelle horisonttia, että niiden yhteishehku raivasi tiensä jopa syvän violettien verhojen läpi. Tawa istui maltillisesti pöytänsä takana ja arkistonhoitajat Vaehran ja Gahlok Va seisoivat ryhdikkäinä tämän edessä. Nöpö kipitti innoissaan lattialla kaksikon ympärillä pitäen innostunutta vingahtelua ja tuhinaa.
Ussalilla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, miksi kaiken piti aina olla niin vakavaa ja virallista, ja miksi hassu punahopeinen pitkä matoran tai edes hassu ötökännaamainen sininen matoran ei olisi voinut kumartua ja rapsuttaa sitä vatsapuolelta. Tai, vielä parempaa, antaa tälle jotain purtavaa. Emäntä ei ollut ruokkinut sitä nimittäin ainakaan tuntiin.
Nöpö pomppi kolme kertaa molempien arkistonhoitajien jaloilla ja kehräsi äänekkäästi, mutta kukaan ei suonut sille edes vilkaisua. Rapu tuijotti kaikkia kolmea huoneessaolijaa isoilla lasittuneilla silmillään ennen kuin tuhahti ja käveli jalat napisten tyynylleen.
”Ettekö ole yrittäneet etsiä näitä kirjoja aiemmin?” Tawa kysyi syynäten paria epäilyttävimmistä nimistä. Varsinkin ’Syvä Nauru’ aiheutti kylmiä väreitä.
Vaehran pudisti punahopeisen Hunan somistamaa päätään.
”Emme olleet varsinaisesti tietoisia näiden olemassaolosta, neiti admin”, Toa sanoi. ”Arkistot ovat täynnä kirjoja, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Nämä olivat juurikin harvinaisuuksien osastolta. Usein kaikki muut kappaleet tällaisista opuksista on yksinkertaisesti tuhottu.”
”Ja nyt varmaan viimeisetkin”, Gahlok Va jatkoi synkeänä. Näin innokkaalle keräilijälle koko sotku teki selvästi pahaa. Mutta itse tietokato ei ollut tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä sillä yritettiin ehkä piilotella.
”Ymmärrän”, Tawa sanoi itsekseen. Hänen äänenvoimakkuutensa laski hieman. ”Tehän… olette saaneet sen viiden listan. Viiden ehdokkaan listan.”
Vaehran nyökkäsi hieman vainoharhaisen näköisenä. ”Toimitimme kunkin lainaustiedot Paacolle. Jos siitä on jotain apua.”
Tawa ei uskonut, että siitä olisi apua. Petturi oli piilottanut jälkensä liian hyvin antaakseen kirjastokortin olla turmionsa avain.
”Uskon, että siitä on apua”, Tawa sanoi hymyillen hieman. ”Kiitos teille. Työnne on korvaamatonta.”
”Neiti admin”, Vaehran aloitti epävarmaan sävyyn. ”Onko teillä meille tehtävää? Vaikka petturi tuhosi paljon korvaamatonta tietoa… takuulla voimme tehdä jotain?”
Sininen hyönteismatoran käänsi päätään tulen toaa kohti ja kurtisti punertavien silmiensä kulmia. ”Ai etsiä jotain uusia kirjoja korvaamaan ne kiusalliset tyhjät paikat hyllyissä?” hän pisti väliin ankeaan ääneen.
”Ei, vaan… aukot, jotka hän jätti tietoomme. Ne ovat itsessään paras mahdollinen johtolanka, jonka petturi voi meille antaa. Paras tapa jäljittää puuttuvaa tietoa on katsoa aukkoja, joita se jättää.”
Gahlok Va hymähti hiljaa. ”Siinä on kyllä järkeä. Kai niihin opuksiin jossain viitataan. Ei petturi koko ketjua ole voinut rikkoa.”
Tawa hieroi otsaansa ja sulki silmänsä mietteliäänä. Arkistomiehet jäivät odottamaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.
”Adorium Selecius ja valheen verho”, Tawa sanoi vihdoin osoittaen kirjan nimeä listalla. ”Keskittykää jäljittämään tätä ja kaikkea, joka voi viitata siihen. Täytyy olla joku syy, miksi Avden petturi yritti estää teitä löytämästä tietoa.”
Tawa uppoutui ajatuksiinsa. Hän tiesi vain, että Selecius-säätiö oli joskus kauan sitten tutkinut Nimdaa. Ehkä he olivat löytäneet siitä jotain, jonka Punainen Mies halusi haudata valheen verhon taakse.
”Valheen verho”, Vaehran sanoi nyökäten. ”Me olemme katselleet vain valheen verhoa…”
”Mitäköhän sen takana on”, GV sanoi aavemaisesti. Kommentti oli niin tyhjentävä, että kukaan ei sanonut enää mitään aiheeseen.
”Voitte kyllä lähteä, jos haluatte”, Tawa sanoi nyökäten ja hymyillen.
”Neiti admin”, Vaehran sanoi nyökäten kohteliaasti, ”voinko vielä esittää kysymyksen?”
Tawa nyökkäsi jälleen.
”Tämä ’Avde’… hänhän kutsui itseään Syväksi Nauruksi, eikö?”
”Kyllä.”
”Hänestä on kirja”, Vaehran sanoi hiljaa. ”Hänestä on kirja ja sekin vietiin pois. Se ei olisi kai muuten vielä ongelmallista, mutta… se kirja oli uskontojen ja mytologioiden osastolta. Se oli yksi vanhimmista sen osaston kirjoista. Eikö se ole teistä…”
Tieteen ja vahvan lähdekritiikin miehenä Vaehranilla oli vaikeuksia etsiä mahdollisimman neutraalia ja varovaista sanavalintaa. ”… vähintäänkin kummallista?” hän lopulta kysyi. Kuuntelijat tiesivät, että hän halusi kysyä paljon isompia kysymyksiä. Isompia ja vaarallisempia.
Gahlok Va nielaisi syvään ja vaihtoi painoaan hermostuneesti jalalta toiselle. Tawa kohotti kulmaansa kysyvänä. ”Kysytkö, että uskonko kummituksiin?”
Vaehranin kasvot näyttivät siltä kuin häntä olisi syytetty jostain. ”Tuota, en suinkaan, neiti admin. Mietin vain, kuinka isoihin asioihin olemme sekaantumassa.”
”Vaikea sanoa”, Tawa sanoi nopeasti ja oli hetken kuin olisi ollut jatkamassa. Hän ei jatkanut.
Gahlok Va ja Vaehran jakoivat katseen. He olivat huomanneet, että adminit eivät jakaneet heidän kanssaan ainakaan liikaa informaatiota. Ehkä se oli ymmärrettävää. Ajat olivat vaikeat ja vaaralliset, ja Tawalla oli juuri nyt enemmänkin ajateltavaa – kuten Laivaston viimeisin operaatio pohjoisessa, josta ei oltu puhuttu virallista sanaakaan Telakan ulkopuolella. Huhu kaduilla sanoi myös, että Guardian oli jälleen yhdellä salaisella tehtävällä.
Arkistomestarit ymmärsivät täysin, että joskus tietoa täytyi piilottaa ihan vain turvallisuuden nimissä.
Kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Mielenosoituksia oli nykyään harva se päivä, ja Klaanin linnakkeen muurien sisällä alkoi olla entistä ahtaampaa ja ahtaampaa.
Kohteliaan, sanattoman nyökkäyksen jälkeen Vaehran ja Gahlok Va poistuivat toimistosta. Mahonkisen pöydän ylle palasi hiljaisuus, joka siellä oli keskustelua ennenkin vallinnut. Vaan ei kauaa. Joku oli kuunnellut keskustelua jo pitkään.
”Sisko”, sanoi Tawan oma ääni toimiston perältä. Sieltä pimeydestä, minne arkistomestarit eivät olleet nähneetkään. ”Tietämättömyys ei ole vain sinun taakkasi.”
Tawa kääntyi kohti kirjahyllyn varjoa. Toinen astui esiin. Oli taas kuin nainen olisi katsonut peiliin. Mutta tämä peilikuva hymyili, vaikka hän ei.
”Et puhu minulle koskaan näistä asioista”, toinen sanoi. Hymy oli lempeä, mutta Tawa ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Hän ei luottanut siihen.
Tawa pudisti päätään. ”En niin”, hän vastasi selittämättömästi.
”Eikö ole vaikeaa, kun ei voi puhua kenellekään?” peilikuva sanoi empaattisella sävyllä. ”G, Visu… he eivät kumpikaan tiedä. He eivät tiedä eivätkä ymmärrä.”
Kylmät väreet kulkivat Tawan kehoa pitkin. Peilikuvan sanat kuulostivat aivan liian samalta kuin parasiitin.
”No”, Tawa sanoi tunteettomasti kääntäen päätään kenoon, ”onhan minulla sinut.”
Peilikuva naurahti heleästi. ”Niin”, hän sanoi nyökäten. ”Mutta et päästä minua lähelle. Et kyllä ketään muutakaan. Eikö se…”
Peilikuva otti pari viehkeää askelta kohti Tawaa ja katsoi häntä syvemmälle silmiin. Hymy muuttui astetta alakuloisemmaksi. ”… tunnukin pahalta?”
Tawa huokaisi syvään ja katsoi poispäin peilikuvastaan. ”En tiedä, miksi edes puhun sinulle”, hän sanoi surullisella äänellä. ”Mutta kyllä.”
Peilikuva katsoi naiseen empaattisin ilmein. Hän laski käden Tawan olkapäälle. Se tuntui kummalliselta. Tawa ei voinut rentoutua. Hänen olkapäällään oli tuttu käsi, mutta se ei ollut hänen omansa. Se tuntui täsmälleen samalta kuin hänen omansa, mutta ei ollut hänen omansa.
Peilikuva katsoi kirjalistaa Tawan pöydällä. Hän hymähti. ”Syvä Nauru”, sanoi Tawan oma ääni, mutta suorastaan lapselliseen sävyyn. ”Ja Punainen Mies. Mietipä noita kahta. Sielut yhteen sidottuna. Yhdessä ikuisesti.”
Seuraavat kaksi sanaa hän kuiskasi – täysin varoittamatta – Tawan pään viereltä.
”Kuin kaksoset.”
Tawa nousi välittömästi tuoliltaan. Hän työnsi tämän käden olkapäältään ja tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hänen katseensa oli kylmä, mutta peilikuva ei ollut lakannut hymyilemästä suorastaan viattomasti. ”Aivan kuten me kaksi!” se naurahti lapsenomaisella innolla.
Tawa huohotti ja pudisti päätään. Naisen katse oli kylmä ja viiltävä. Keltaiset kämmenet puristuivat nyrkkeihin. ”Kuka sinä olet?” hän kysyi vakavana. ”Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat?”
”Tawa”, peilikuva vastasi adminille kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. ”Kuten sinäkin. Tyttö, joka katselee peiliin. Peili puhuu takaisin.”
”Me… me emme ole sama henkilö”, Tawa sanoi hitaasti pakottaen joka sanan edellistä painokkaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, ketä hän yritti vakuuttaa.
”Mitä eroa on tytöllä ja peilikuvalla, sisko?” peilikuva kysyi leikkisästi. ”Vain se ero, jonka tyttö haluaa nähdä. Peilikuva ei voi muuttua.”
Tawa katsoi poispäin peilikuvastaan. Hänen piti kerätä ajatuksiaan. Jossain, jossa häntä ei tuijotettaisi hänen omilla silmillään.
”Pysy täällä”, hän sanoi tiukasti vetäen violetin viitan päällensä. ”En halua, että poistut toimistosta.”
”Selvä”, toinen Tawa sanoi lakkaamatta hymyilemästä. ”Sinähän täällä juuriadmin olet.”
Tawa poimi Nöpön tyynyltään olkapäälleen pitäen katsekontaktin yhä toisessa. Rapu oli jo ehtinyt nukahtaa, mutta nyt se vedettiin takaisin kylmään todellisuuteen, jossa päivälliset olivat paljon niukempia. ”Anteeksi, Nöpö”, sähkön toa kuiskasi ravulle hiljaa. ”Mennään näyttämään sinua Pyhälle Äidille.”
Rapu vinkaisi innokkaasti saatuaan unenpöpperöiset silmänsä auki. Emäntiä olikin näemmä kaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt tervehtimään toista emäntää pitkällä hopeisella kielellään, sillä ensimmäisellä emännällä oli kova kiire johonkin.
Toimiston ovi sulkeutui Tawan perässä. Juuriadmin käveli ylläpitosiiven käytäviä pitkin ripeästi. Epäluulon kuorruttamat sekaisat tunnetilat valtasivat naisen ajatukset. Hän kuuli peilikuvansa lauleskelevan jotain huoneessaan pehmeällä äänellä.
Hän ei tiennyt enää. Hän ei vain tiennyt. Hän ei tiennyt edes, halusiko tietää, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.
Visokki tuli käytävällä vastaan. Tawa ei edes katsonut häntä silmiin marssiessaan intensiivisesti ohi. Toan vanhin ystävä yritti sanoa jotain, mutta sanat, jopa kaiken läpi tunkeutuvat telepaattiset sanat tuntuivat vain soljuvan ohi. Toa halusi kääntyä ja puhua ystävälleen kaikesta, mutta hän ei sallinut itsensä edes pysähtyvän. Eteenpäin oli mentävä. Se oli ainoa asia, josta hän oli varma.
Lopulta nainen saapui yhteen admin-siiven tyhjyyttään kumisevista kokoushuoneista. Ei Visokkia, ei Guardiania, ei hänen omaa peilikuvaansa. Vain hiljaisuus.
Ja Nöpön tuhiseva hengitys hänen sylissään. Sähkön toa silitti ussal-ravun selkämystä. Suuret tummat silmät katsoivat emäntäänsä kysyvästi.
”Tiedätkö”, admin sanoi, ”sinä olet elämäni ainoita asioita, joka ei ole muuttunut ihan kummalliseksi.”
Nöpö tuntui olevan poikkeuksellisen innoissaan. Tosin niin se oli aina silloin, kun ei nukkunut. Nöpö päästi innokkaan vinkaisun ja nuolaisi emäntäänsä.
”Älä koskaan muutu.”
Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.
”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.
”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.
”…” Matoro totesi.
”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”
”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.
”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.
”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.
”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=kfVsfOSbJY0]
”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.
”… wtf mitä sinä teet”
”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”
”…”
Jossain ihan muualla
[10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.
[10:53:15] conspiracyTheorist: On
[10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina
[10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN
[10:55:56] Matoro: …
[10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA
[10:56:04] conspiracyTheorist: JOO
[10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN
[10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.
[10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.
[10:56:59] Matoro: … entä jos…
[10:57:05] conspiracyTheorist: … joo
[10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-
”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.
Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.
”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”
”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.
”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”
”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.
Vene vähän matkan päässä
”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.
Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.
“AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.
“AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.
Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.
Tuntematon
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=RKzYjrVhCXs]
(musiikit saavat soida myös päälekkäin)
“Vartiopäälikkö, mmmmikä tuo… vaaleanpunainen lentävä juttu on?” ta-matoran kysyi komentajaltaan, joka hänkin hämmästeli outoa valoilmiötä.
“Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”
“Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”
“Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”
“…”
“Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”
“Kyllä, sir!”
Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.
“ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.
“NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”
“KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”
“JOO!”
Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.
“Mitä karzahnia täällä tapahtuu”, Turaga Dume kirosi.
“Olemme hyökkäyksen kohteena”, hänen luokseen saapunut neuvonantaja totesi.
“Ketkä? Metsästäjätkö taas?”
“… emme tiedä. Ne ovat pinkkejä… ja noh, muuta emme tiedä.”
“Käyttäkää koko arsenaalia! Saatte luvan laukaista Tuomiopäivän Aseen.”
“K-kyllä sir.”
“Kyllä me ne tunkeutujat pysäytämme ennen kuin ne pääsevät tänne.”
“MITN PYÄSÄTETTE MEIDÄT” Matoro huusi maanisesti hihittäen Coliseumin kuudennesta tornista.
“KUN ME OLEME JO TÄÄKLÄ!”
Nazorak-pesät
“Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.
“Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”
“Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.
Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.
“Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”
“Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”
“Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”
“… mitä sinä selität?”
“Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”
Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FddbkYIxcNw]
Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.
Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.
Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.
“Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”
Allianssin keskuudessa oli hiljaista.
“M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.
“Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.
Nukke katsoi 007:aa silmiin.
Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.
Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.
Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.
“HAHAHAHHEHEHEH”
“HEHEHHIHIHI”
“HOHOHOHYHYHY”
“HÖHÖHÖHAHAHA”
HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.
“MENÄÄN KAPUAR KATOMAAN DUMEN TUAMIÖPÄIVN ASETTA!”
“JOO!”
Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.
Klaani, kahvio
Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…
… TAWAN JA GUARTSUN HÄITÄ
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=6_b7RDuLwcI]
”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.
Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.
Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.
”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.
Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.
Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.
Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.
”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”
Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”
Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.
Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?
Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:
Rose ♥ Kanaya OTP <3
Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=oEhAvr3sWTc]
Aloin miettiä että miksi minä olen neutraali kertoja.
Kun nämä asiat josta minun pitää kertoa ovat ihan naurettavia.
Lisäksi jatkuva caps lock on rasittavaa.
Ajattelin, että jos minä vain lopetan kertomisen-
Antaa noiden tyhmien hahmojen kertoa itse dialogillaan mitä haluavat kertoa.
Ei se minua kiinnosta.
Minä otan lopputilin.
“ÄLÄ ÄLÄ MATORO ET SINÄ VOI LÄHTEÄ”
“SINUN PIÄTÄÄ KERTOA MMITÄ ME TEEMME”
Kuulitte kyllä.
Sain tarpeekseni naurettavuuksistanne.
Lähden.
Heips.
“EEEEEI ÄLÄ MENE”
“KUAPUR SE MENI JO”
“MITÄ ME NYT VOIMME TEHDÄ”
“TARVITSEMME UUDEN KERTOJAN”
“MINÄ TIEDÄN”
“NO”
“KÄYTÄ SITÄ NAAMIOTA”
“AI KNAHOI FAHRSTREYTÄ”
“JOO”
“MITÄ MINÄ TÄLLÄ”
“MATKATAAN GREGIN LUO”
“KUKA SE ON”
“SE ON LUOJAMME”
“MENÄÄN SEN LUO JA OSOITETAN ASEMAMMEH AKKAAMALLA SE – YSTÄVÄLLISETI”
“JUURI SITÄ AJAN TAKAA”
“JA PAKOTETTAN SE KERTOMAANN TARINAME LOPUUUN”
“JOO”
“LUON ESNIN MILJOONA VIHTIEHTOISTA MEITÄ LEVÄITTÄMÄÄN YTSÄVYYTÄ KAIKIALE UNIVERSUMIIN”
“HYVÄ IDEA”
“KOSKA MEIDÄN PELLE KERTOJAMME OTTI LOPARIT, VÄRVÄSIN ERÄÄN KAVERINI SIJAISEKSI KERTOMAAN MATKAMME GREGIN LUO: ASTU ESIIN, MATATU”
moi hei ootte siis ihan bestei
nyt ne avaa ulottovuusportin joka o muuten sateenkaaren värine
se johtaa outoon maailmaan, siellä on dinosauruksii
ja joku gladiatos tai joku on kuulemma keisari
mut planeetan sydämessä on kaneja
eiku siis
anteeks
siellä n suuri palatsi
jossa suuret olennot elää
tiättekste, niinku ne meiän luojat
sit nää meiän best hirout niiku kapura ja matoro
ne menee sinne ja hakkaa sil ystävyydellään ovivahdit
ja muutki jotka estää niitä
nyt ne on tulossa gregin kammioon
“GREG! TUOMIOSI ON KOITTANUT!” kapura pauhaa tuhotessaan oven ystävyydell
“M-mitä tämä-” greg fahrstrey sopertaa.
“MEILÄ ON SULLE VUATIMUKSIA”, matoro vaati sillei kovasti
“Mutta minä olen luojanne, te hullut! Kaikki mitä teillä on, on peräisin minulta!” greg uhosi ja otti esiin mahtavan kynänsä
“IITSE ASIASA SUURIN OSA MEIDÄN SEIKKAILUUSTAMME ON PERÄIISIN ERÄÄLTÄ ANDREW H-”
“KUUNTELE, GREG. SAAT ELÄÄ, JOS KANONISOIT KAIKEN TEKEMÄMME JA KERROT TARINAMME LOPPUUN”, kapura vaati tosi miehekkäästi
saavatko sankarimme tahtonsa läpi? voittavatko he gregin ja tämän kynän? vai kaatuvatko he ja kaikki heidän tekemä ystävyys kamppailussa?
SE SELVIÄÄ ENSI APRILLIPÄIVÄNÄ!
Kaukainen universumi, Forssa
… tämä on tyhmin asia mitä olen ikinä tehnyt
haha
HAHAHAH
HAHAHAHAH
Kaukainen universumi, Vantaa
hei tämä on tyhmää miksi minä kirjoitan tätä
minun pitäisi olla päivittämässä rabbitstuckia
mutta
hihi
HIHIHIHI
HIHIHIHIHI
Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.
Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.
Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.
Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.
Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.
Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.
Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.
Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.
”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”
[spoiler=ARKKIENKELIN TAISTELU OSA II]Tämä viesti on myös luettavista osoitteessa http://klaanon.bioklaani.fi (pioneeri heh heh heh). Tämän kirjoittamiseen ovat osallistuneet Gurvana, Manu, Matoro ja Bate.
Lisäksi foorumin merkkimäärä itki jälleen, joten tämä on jaettu foorumilla kahteen osaan. Yrittäkää kestää.[/spoiler]
Arkkienkeli
Sydän
Suuren kammion keskellä sykkivän orgaanisen moottorin läpitunkeva sykähtely syöksi kymmeniä, ehkä satoja litroja tunnistamattomia mustia nesteitä valtaviin johto-, kaapeli- ja suonirykelmiin, jotka jatkoivat nesteiden matkaa kaikkialle valtavaan ilmalaivaan. Syke oli vastenmielisen märkää ja litisevää ja kaikui ympäri kammion. Juuri nyt kukaan kammion senhetkisistä hahmoista ei kuitenkaan edes huomannut sitä. Kattoon repeytyneen aukon reunoista putosi yhä mustaa pölyä, laastia ja savua, joka muodosti suuren pilven kammion keskelle. Se peitti alleen valtavan sydämen lisäksi myös hahmon, joka oli tullut aukosta.
Pieni, musta siluetti liikuskeli savun keskellä. Sen pienikokoisten mutta vantterien jalkojen juuressa lojui mustaakin mustempia, pitkulaisia käsiä ja jalkoja, jotka eivät liikkuneet. Kun savu alkoi hälventyä, Abzumo näki, että hahmo seisoi liikkumattoman Mustan insinöörin päällä.
Savusta hehkui kaksi punaista silmää.
Makuta Abzumon katseessa ei ollut enää tilanteen hallintaa. Hän ei tunnistanut hahmoa. Hirviömäinen makuta huomasi haluamattaan puristavansa kämmenpohjaansa polttavaa Nimdan sirua entistä tiukemmin.
”Kuka?” makuta rääkäisi hahmolle, joka piiloutui mustaan kaapuun. ”Näytä itsesi!”
”Etenkään sinunlaisesi saatanallinen peto ei ansaitse tietää nimeäni”, Oraakkeli sanoi. Kertaakaan soturimunkki ei korottanut ääntään, vaikka sen suusta tulevat sanat olivat kuin heittoveitsiä, jotka repäisivät reikiä Abzumon turvallisuudentunteeseen. ”Mutta haluan sinun muistavan, makuta. Kun sielusi palaa ikiaikaisesti Atheonin Ahjossa, haluan sinun muistavan ääneni.”
Kaksi valkoista kättä tuli esiin kaavun alta. Ne laskivat mustan kaavun hupun.
Ehkä koko huoneen vanhin asia, hallansininen, mutta tulipunaisin ja tunnistamattomin kirjainmerkein kaunistettu kanohi Pakari tuijotti jäisellä katseella Makuta Abzumon hirviömäiseen Avsaan.
”Ssssssinä”, Abzumo sanoi naurahtaen kolkosti, ja käärmemäisille kasvoille muodostui vihje hymystä. ”Olen kuullut sssssinusta. Ne kutsuvat sssssinua Oraakkeliksi, eikö niin?”
”Olet kuullut oikein, makuta”, Oraakkeli vastasi kohteliaasti.
Troopperi näytti hämmästyneeltä. Vaikka tulija oli vain matoran, sen olemus huokui silti arvokkuutta ja voimaa. Toa yhdisti Oraakkelin heti soturimunkkeihin. Näytti siltä, että he eivät olleet yksin pelastustehtävällään. Tai no, olihan tuolla sairaalla makutalla vankina peräti jokin korkea-arvoinen ath-uskonnon johtohenkilö. Tai niin hän oli Matorolta kuullut. Mistään Oraakkelista Matoro ei kuitenkaan ollut kertonut mitään.
Pitäisikö meidän toimia, Hai kuiskasi Matorolle. Suuri kammio tuntui imevän ääntä tehokkaasti, ja Abzumo oli edelleenkin melko pitkällä kuilun toisella puolella.
Suunnitelmista ei ole hyötyä, Jään Toa kuiskasi takaisin. Tuo lukee ajatuksemme.
Juuri sillä hetkellä Abzumo oli tosin liian keskittynyt odottamattomaan vieraaseensa kiinnittääkseen huomionsa toiin. Matoro oli huojentunut Oraakkelin saapumisesta, vaikkei tosiaankaan osannut odottaa sitä. Mikä muu kuin Kohtalo itse olisi voinut aiheuttaa näin hyvän ajoituksen?
Mitä me teemme? Eikö meidän kannattaisi kiertää kuilu tuon oven luo, kun tuo makuta on keskittynyt muuhun? Blosz kysyi. Matoroa alkoi ärsyttää johtajan rooli. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei halunnut ottaa vastuuta kuin itsestään.
En tiedä, Matoro sanoi epävarmasti. Mutta mennään. Hitaasti. Haumiehet, pitäkää suojakenttänne laukaisuvalmiina, Toa jatkoi. Matoro yritti saada naamionsa toimimaan. Kaikki mahdollinen mielensuojaus olisi hyödyksi.
Kuilun toisella puolella kaksi hahmoa tuijotti toisiaan. Abzumo asteli hitaasti ko-matoralaista soturimunkkia kohti.
”Tulit hakemaan elämässsi naista, etkö tullutkin”, Abzumo sanoi pilkkaavalla äänensävyllä. Ensimmäistä kertaa Oraakkeli värähti hieman. ”Typerä nainen. Hän on puhunut ssssinusta.”
Oraakkeli oli täysin hiljaa. Abzumo nauroi. ”Taidan olla oikeassa. Rakkausss… se on niin kaunis assssia.”
”Et taida ymmärtää, makuta”, Oraakkeli sanoi pudistaen päätään. ”Kyllä, hän on tärkeintä, mitä minulle on tapahtunut. Kyllä, olen valmis kuolemaan hänen puolestaan milloin vain. Ei, et tule ikinä ymmärtämään, mitä välillämme on. Et koskaan voisi.”
Abzumon käkätys oli kolkkoa kuin Arkkienkelin rautaketjujen äänetön kalina. ”Näen pienen ssssielusi läpi! Näen kaikki salaisimmatkin haaveesi ja unelmasi! Näen, että olet pieni, pieni ja ssssäälittävä!”
Makutan terävähampainen hymy leveni niin laajaksi, että sen kasvot meinasivat loppua kesken. Pimeyden herran teräväkynsinen oikea käsi nousi. Nyrkki puristui Nimda Epsilonin ympärille, mutta ei koskaan voinut piilottaa sisälleen sen kosmista sinihehkua, joka näytti läpäisevän jopa Abzumon nyrkin. Tai ehkä se vain tuntui siltä.
Sirun sisällensä piilottama nyrkki tärisi holtittomasti. Oraakkelista tuntui, että Abzumo ei itse huomannut sitä. Makutan silmien mielipuolinen tyhjä katse oli nauliutunut Oraakkeliin.
Nimdan terävä reuna painautui Abzumon nyrkkiä vasten. Verta valui makutan kämmentä pitkin ja tippui kammion lattialle, mutta Abzumo ei välittänyt.
”Mikä ssssinä luulet olevassi, ko-matoran?” Abzumo karjui.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Matoranin hengitys oli pysähtynyt tai hiljentynyt. Sen punaisten silmien katse ei värähtänytkään, vaikka Nimdan sinihohteen katseleminen liian pitkään sattui.
”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.”
Abzumo naurahti kolkosti. Sitä kesti sekunti. Sen jälkeen hän huusi tuskasta.
Purppuraisen ja mustan tyrannin huuto kasvoi kasvamistaan. Ääni repi tiensä jokaisen huoneessaolijan painajaisiin. Huuto oli samanaikaisesti inhimillinen ja epäinhimillinen, ja oli vuosisatoja siitä kun kukaan oli viimeksi koskaan kuullut samanlaista. Se oli Makutan tuskaa.
Abzumon silmät hehkuivat punaisempina kuin koskaan. Jotain vaaleaa hohti olennon kasvoilla saaden hirviömäisen olennon silmät kiehumaan – kirjaimellisesti. Höyryä pursusi Abzumon kasvoilta, kun pimeyden herra raapi pakkoliikkeisesti vapisten vapaan kätensä miekkamaisilla kynsillä kasvojaan verille. Näky olisi ollut kauhistuttava, jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta. Se oli kauhistuttava tällaisenaankin.
Matoro, Troopperi, Bloszar ja Hai katselivat ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut nähnyt, mitä soturimunkki oli tehnyt saadakseen makutan huutamaan. Sitten he näkivät kullanhohtoisen pölyn, joka kiehui makutan kasvoilla ja leijaili hitaasti ilmassa tämän ympärillä. Oraakkeli oli heittänyt sen Makuta Abzumon kasvoille.
”Sinä et todellakaan näe mitään”, soturimunkki sanoi kuuluvasti. ”Toivottavasti nautit jauhetusta valokivestä kasvoillasi.”
”SSSSSSIIIINÄÄÄÄ”, Abzumo kiljui ja huitoi ilmaa tuskissaan astellessaan verkkaisesti kohti Oraakkelia. ”Revin sinut kappaleiksi niin hitaasti, että ehdit tuntea sen! Syötän jäänteesi rakkaalle ’Mestarillesi’. Sulatan jääsi, pikku ko-matoran!”
”Olet katsonut koko ajan väärään suuntaan”, Oraakkeli sanoi ovelasti. ”Ja etkö ymmärrä? Etkö tosiaan ymmärrä?”
Silloin Oraakkeli tarttui kaksin käsiin mustaan kaapuunsa ja heitti sen sivuun. Ilman halki leijuva yönmusta kangas tuntui lentävän kuin hidastetusti.
Alta paljastui vanha valkoinen ruumis, joka oli täynnä arpia. Polttorautojen muotoiset kammottavat jäljet näkyivät vain vaivoin Oraakkelin valkoisesta ihosta, joka oli kuitenkin maalattu täyteen samaa punaista rukoustekstiä kuin hänen naamionsakin. Lisäksi hieman soturimunkin nyrkkien yläpuolella, tämän käsivarsien päässä oli koko käsivarren ympäri kiertävät, pyöreät arvet kuin muistuttamassa kahleista, jotka olivat ennen kiertyneet ranteiden ympärille.
Vanhat valkoiset kämmenet aukenivat.
”Minä en ole ko-matoran, makuta. Sinun pitäisi tietää se. Sinun lajisihan meidät yritti tappaa.”
Sillä hetkellä matoranin valkoinen iho alkoi hehkua. Se hehkui samanaikaisesti spektrin kaikissa väreissä kuin aamuaurinko, jonka valo pisti silmään jääkiteen läpi.
Sitten soturimunkki muuttui mustemmaksi kuin yksikään onu-matoran. Mustemmaksi kuin kuunpimennys.
Nyt Oraakkelin näkeminen kammiossa oli entistä vaikeampaa. Etenkin, jos silmät olivat täynnä polttavaa valokiveä.
”Kyky lukea ajatuksiasi ei ole ainoa siunaus… tai kirous, jonka isä Ath minulle antoi.”
”Av-matoran…” Abzumo sanoi. Äänensävystä päätellen hän käytti sitä kuin kirosanana.
Raivokkaasti karjahtaen Abzumo nosti kätensä ja vapautti siinä hehkuvan sirun voiman. Telekineettinen mahti repi metallia suikaleiksi tavalla, joka sai sen näyttämään pehmeältä kuin voi.
Tämä olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, jos Oraakkeli ei olisi ollut laukaisuhetkellä jo Abzumon takana.
”Yritä uudelleen”, vanhan miehen matala ääni sanoi.
Kohtalo tuntui suosivan bioklaanilaisia. He olivat nyt etenemässä juoksun ja hiippailun välimaastossa kuilun toista reunaa. Vankiosaston teräsovi näytti jykevältä, mutta toat eivät epäilleet hetkeäkään sen kykyä estää heitä.
Jään sotilas, vanhan äänen kaiku kuului Matoron mielessä. Aikaa ei ole. Tee siirtosi. Toa yllättyi positiivisesti kontaktinotosta.
Hieno ajoitus, Matoro vastasi hieman tottumattomana mielensisäiseen viestintään. Menemme pelastamaan vangit sillä välin kun leikit sen kanssa.
Atheonin piru on tuskissaan ja puolisokea, mutta valppaana, Oraakkeli sanoi. Hän tulee huomaamaan teidät. Olkaa nopeita.
En pelkää sitä sokeana, Matoro vastasi. Pidä yllä harhautusta, menemme nyt.
Käytävä on täynnä vartijoita. Pysykää hengissä.
No mitähän me olemme tehneet tähänkin asti, Matoro hymähti.
Abzumo harhaili ympäriinsä ja karjui kirouksiaan. Makuta näytti täysin tietämättömältä toien aikeista, ja kohdisti kaiken huomionsa Oraakkelin löytämiseen. Ketjusalamoita ja muita enemmän tai vähemmän kontrolloituja makuta-voimia lenteli ympäri kammiota.
Ovelle saavuttuaan Troopperi veti esiin miekkansa ja alkoi kuumentaa sitä hehkuvaksi. Makutan lämpönäkö ei ilmeisesti pitänyt siitä, sillä joukko varjosalamoita iskeytyi kohti ovea. Tulen Toan Hau aktivoitui juuri oikeaan aikaan suojellen toia iskulta.
Hitto, se huomasi meidät, Hai valitti. Leikatkaa jo se pirun ovi.
Hei, se suunnistaa lämpönäöllään nyt, Bloszar muistutti. Voin häritä sitä.
Abzumo karjui jotain epämääräistä toista. Makuta näytti olevan sokean raivon vallassa.
Samalla kun Troopperi iski miekkansa panssarioven reunoihin. Tulikuuma ase leikkasi paksua metallia tehokkaasti. Samalla Blosz ampui lukuisiin eri suuntiin tulipalloja ja toan muotoisia tulisia hahmoja. Ne sekoittaisivat kenen tahansa lämpönäöllä suunnistavan pään.
Kun metalliovi kalahti maahan, sisältä ammuttiin välittömästi keskitys mustia ammuksia. Troopperi ei ehtinyt käynnistää suojakenttäänsä ajoissa, ja syöksyi kovaa selkä edellä maahan. Hai ampui nopeasti aallon vettä käytävään ja syöksyi Trooperin luo. Kymmenet käytävässä odottaneet insinöörit syöksyivät tunkeutujia kohti. Ilma haisi kuolemalta.
Miten me menimme näin yksinkertaiseen ansaan Matoro sanoi puoliksi itsekseen. Hyvä me. Hän veti ionikatanansa esiin ja sytytti sen vaaleanvihreänä hehkuvan terän. Sitten hän kutsui elementaalivoimiaan ja loi katkenneen kätensä tilalle pitkän, jäisen terän. Sitten hän syöksyi mustien olentojen joukkoon Bloszarin kanssa vimmalla, jota hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Vain nämä ääliöt olivat heidän ja vankien välissä. Mikään ei voisi mennä pieleen, ei mikään.
Troopperi piteli rintaansa. Hänen kasvonsa näyttivät erittäin tuskaisilta, ja toa teki kaikkensa ollakseen huutamasta kivusta. Hänen rintapanssariinsa oli syöpynyt suuri aukko Mustan Insinöörin ammuksesta. Nyt musta alue levisi ja tuhosi hänen haarniskaansa.
Hai kumartui toverinsa ylle ja yritti miettiä mitä tehdä. Ammukset olivat samoja, joita oli ammuttu Ilmaraptoriin, mutta se tieto ei auttanut häntä yhtään. Toa yritti käyttää veden elementin mukana tuomaa parantavaa voimaa, mutta se ei näyttänyt kuin hidastavan syöpymistä. Eikä keskittymistä erityisesti helpottanut se, että aivan toan selän takana oli täysi taistelu ja hullu makuta saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
Ionikatana katkaisi mustan olennon pään. Jäinen terä lävisti takaa hyökkäävän rintakehän. Väistöliike, hyppy ja saksipotku yhtä naamaan.
Ette olekaan enää niin kovia, kun en pelkää teitä, Matoro hihkui. Vähän matkan päässä Bloszar iski insinöörejä mustaksi mössöksi lattialle. Hän oli juuri syöksymässä viimeisten olentojen läpi, kun kuuli Hain huutavan häntä.
Matoro näki sivusilmällään Bloszarin syöksyvän haavoittuneen Troopperin luo. Parien viimeisten insinöörien takana näkyi kaksi mustaa olentoa juoksemassa poispäin. Ne kantoivat jotakin matoranin näköistä olentoa.
Matoro viimeisteli nopeilla sivalluksilla viimeiset insinöörit ja syöksyi kovaa kohti kahta pakenijaa. Toinen yritti ampua toaa tykillä, jonka muodosti kädestään, mutta Matoron luoma jääseinä torjui ammuksen. Pian toa liukui maata vasten ja taklasi jälkimmäisen insinöörin. Hän ampui kaatuneeseen olentoon jäätä ja hyökkäsi toisen kimppuun. Se torjui Matoron ensimmäisen iskun käsimiekallaan, mutta jääterän pisto osui sitä käteen. Olento menetti päänsä sekuntia myöhemmin.
Jään toa syöksyi maassa makaavan olennon luo. Hän tunnisti sen athistien Pyhäksi Äidiksi.
Haloo? Mestari? Oletteko tajuissanne? hän huhuili. Toa ilahtui, kun sydänkivi välähti palamaan himmeää valoa. Matoran ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän mietti hetken. Häntä ei voisi jättää tähän käytävälle, mutta toisaalta lähemmäs sydäntä vieminen ei olisi sekään kovin älykästä.
Toa päätti valita kahdesta vähemmän epäviisaan vaihtoehdon ja otti yllättävän kevyen matoranin harteilleen.
En ole nähnyt tällaista ennen, Bloszar kommentoi toverinsa vakavalta näyttävää haavaa. Enkä minä, juuri paikalle ilmaantunut Matoro sanoi. Pyhä Äiti makasi käytävän reunassa lähellä toa-joukkoa. Troopperin ilmeestä päätellen hän ei edes kuunnellut. Toan erotti tajuissaan olevaksi vain jatkuvasta kiemurtelusta.
Matoro, sinulla on parannuskivi, Hai muistutti. Jään toa tunsi itsensä tyhmäksi.
Ai niinpäs onkin. Hei, menkää te kaksi ja pelastakaa heidät. Minä yritän hoitaa Troon, Matoro käskytti.
Selvä, Hai kuittasi. Hetkessä kaksikko lähti syöksymään käytävään navigoiden Bloszarin kartalla.
Matoro kanavoi elementtivoimaansa siniseen kiveen, jossa se muuttui parantavaksi energiaksi. Siniset säteet kiemurtelivat Troopperin haavan ympärillä korjaten kudosta tuskin lainkaan. Matoro lisäsi käyttämäänsä energiamäärää, mutta parantaminen oli silti todella hidasta.
Kiinnitän tämän kiveni sinun panssariisi. Ok? Kyllä sinä tästä selviät. Lupaan sen, jään toa sanoi. Tulen toa nyökkäsi heikosti. Kun Matoro kiinnitti kivensä Troopperin haarniskaan, alkoi tapahtua. Troopperin oma elementtienergia alkoi parantaa häntä hyvin nopeasti, tosin kuluttaen samalla hyvin paljon elementtienergiaa.
Bloszarin ampuma soihtu valaisi käytävän pimeyden. Edessäpäin oli paljon ovia. Niissä oli kaikeksi onneksi ristikkoikkunat käytävälle päin, joten Sugan ja muiden löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Huhuu? Suga? Killjoy? Sadje? Bloszar huhuili. Hai kulki hänen takanaan valppaan näköisenä.
Ammu taas, hän sanoi. Voisin vannoa, että tuolla pimeydessä kuhisee niitä otuksia.
Bloszar teki työtä käskettyä ja kohotti yhden lukemattomista laukaisimistaan. Punainen valo paljasti käytävän tyhjäksi.
Haa-loo? Onko täällä ketään? toa jatkoi huhuiluaan kävellessään eteenpäin. Silloin jostakin kuului heikko ääni.
Se tuli tuolta, Hai osoitti käytävän toisella puolella olevaa vankiselliä. He eivät nähneet sen numeroa, mutta arvasivat, että siinä olisi numero kuusi. Bloszin yhdistetty tiirikka-hammasharja-purkinavaaja oli pian avannut lukon. Sellistä paljastui heiveröinen matoran, joka oli vain varjo entisestä.
Sadje, tulen toa huudahti ja syöksyi irrottamaan kahleita matoranin jaloista. Tulimme pelastamaan sinut, hän kertoi hämmentyneelle matoranille.
M-minut? Onko tämäkin Makutan sairas temppu? Olette harhaa, ettekö vain? matoran sopersi.
Ei, olemme tässä. Tule, lähdemme täältä kohta turvaan. Pystytkö kävelemään?, Blosz puhui rauhallisesti.
Saatiin seuraa, Hai sanoi. Hän syöksyi ajoissa sisään selliin, kun käytävän toisesta päästä alettiin ampua. Lisää insinöörejä.
Hitto, mikseivät ne voi jättää meitä rauhaan, Blosz ärähti. Hän otti selästään isoimman tykkinsä ja astui käytävään. Hän ehti ampua vain yhden tuhovoimaisen sähköammuksen, kunnes tunsi osuman olkapäässään. Jykevä vetäytyi äkkiä selliin irvistys kasvoillaan.
Tämä ei ole todellista, Hai sanoi. Hän odotti sellin ovella molemmat kädet ladattuna täyteen elementtienergiaa. Sitten hän astui kumarassa käytävälle ja vapautti vasemman kätensä iskun ensin.
Hyökyaalto vettä puski koko käytävän läpi nopeammin kuin Insinöörit olivat ehtineet reagoida. Se ei vahingoittanut mustia olentoja, joten ne jatkoivat hyökkäystään. Tai olisivat jatkaneet, jos olisivat ehtineet.
Samalla hetkellä, kun mustat olennot olivat veden peittämiä, Hai ampui jäätä oikeasta kädestään. Kesti vain sekunnin, ja useampi tusina hyökänneitä hirviöitä oli jäässä.
Noh, on tuolla vielä varmaan lämpimämpi kuin Abzumon sydämessä, Hai naureskeli itsekseen.
Argh. Se tunnahti, Bloszar valitti kömpiessään sellistä Sadje mukanaan. Hänen rikkinäinen olkapanssarinsa lojui lattialla. Musta aine syövytti sitä, mutta tulen toa näytti koskemattomalta.
Mahtia, Hai kommentoi. Sinä olet kunnossa ja kaksi vankia on meillä. Missäs muut ovat?
Heidät on viety, Sadje kertoi heikolla äänellä.
Mitä? Bloszar kysyi järkyttyneenä.
Niin. Pyhä Äiti on poissa. Killjoy jätettiin kyydistä jo ennen kuin tulimme tänne. Summerganon vietiin ilmeisesti alas saarelle.
Pelastimme Pyhän Äidin juuri hetki sitten, Bloszar vastasi, mutta näytti huolestuneelta.
Hai puri hammasta. Pitää mennä kertomaan tämä Matolle ja muille, hän sanoi.
Jään Toa kantoi vuorostaan Sadjea, kun Toat juoksivat insinöörejä karkuun. Hain jää ei ollut pidätellyt heitä kauaa. Bloz piti liekkiä, jotta he näkisivät jotain, mutta se aiheutti yhtä paljon harmia kuin auttoi. Sen avulla insinöörit näkisivät missä he ovat.
”Mitä teemme?” Hai kysyi.
Bloszar vaikutti neuvottomalta. Hänen digitaalinen karttansa näytti missä Mato ja Troo olisivat, mutta Abzumo varmasti odottaisi heitä.
”Pitää kiertää,” tulen Toa sanoi.
”Miten? Meillä on kiire, Sadje ei välttämättä kestä kovin kauan ja ties mitä Matolle ja Troolle tehdään tuolla.”
Hetki meni hiljaisuudessa, mutta Hai oli varma että jostain kuului mietiskelevää muminaa.
”Idea. Hai, laske Sadje maahan ja tee tuohon jäävalli, niin kestävä kuin osaat.”
”Mutta ei se heitä kauaa pidättele.”
”Tiedän, mutta edes jonkin aikaa.”
Hai laski Sadjen maahan ja teki työtä käskettyä. Matoran teki pienen vinkaisun kivusta.
”Blosz, mitä aiot?”
Toan naamion eteen, silmien kohdalle, oli tullut visiiri. Toa keskitti kaiken lämpönsä siihen ja ampui silmistään lämpösädettä lattiaan. Siihen tuli nelikulmainen Toan mentävä aukko.
”Hienoa”, Hai sanoi, otti Sadjen taas selkäänsä ja hyppäsi alas, Bloszar perässään. Tulen Toa sulki kannen takaisin.
Toien sekä matoranin kuljettua vähän aikaa (ja heidän kuultuaan insinöörien askeleet yläpuolellaan), heidän eteensä tuli metallinen ovi. Blosz ampui siihen lämpösäteellä mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen tulta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen aseillaan, eikä taaskaan tapahtunut mitään.
”Et voi olla tosissasi. Samperin Zumo-painija.”
”Mitä me nyt teemme? Insinöörit varmaan saavat meidät pian kiinni.”
”Menkää taaksepäin.”
”Bloz, mitä aiot?”
Hai näki Bloszarin painelevan nappeja ranteessaan olevassa näytöstä. Äkkiä hänen kätensä suurenivat. Tai oikeastaan muskelit. Toa käveli ja repäisi oven irti karmeistaan. Ovi oli hajoamaton, sen ympärillä olevat seinät eivät.
Mutta äkkiä Blozista tuli savua ja hänen kätensä muuttuivat jälleen normaaleiksi. Toa luhistui maahan.
”Joo, tuossa on se huono puoli, että käytön jälkeen heikentyy aika nopeasti. Siksi en käytäkään tuota kovinkaan usein. Mitä kauemmin käytän, sitä heikommaksi tulen.”
”Hienoa. Pystytkö kävelemään?” Hai kysyi.
”Enköhän, matka jatkua saa.”
Heidän käveltyään jonkin aikaa alkoi ylhäältä kuulua ääniä. Bloz otti visiirinsa taas esiin ja ampui kattoon reiän ja tuli siitä ylös, takaisin ylempään kerrokseen. Matoro, Troopperi ja Pyhä Äiti piileskelivät käytävässä.
”Täälläkö tarvittiin apuvoimia?”
Kysymys sai vastauksen liiankin nopeasti. Kukaan ei ottanut asiakseen sanoa sanaakaan, kun käytävän täytti joukko Abzumon sieluttomia, hahmottomia kätyreitä.
Yhteisestä sopimuksesta joukkio päätti perääntyä.
* * *
Mustien insinöörien hyökkäyksen Arkkienkelin sydänkammioon pakottama kulkue pysähtyi nähdessään, mitä huoneelle oli tapahtunut alle viidessä minuutissa.
Matalasti sykähtelevän sydämen valtava konehuone oli kärsinyt huomattavasti Toa-soturien viime näkemästä. Seinät oli revitty auki ja satakunta valtavia johtoja törrötti esiin puskien sisältään tuhoisia sähköpurkauksia ja tervankaltaisia mustia polttoaineita. Kammion tasanteet lainehtivat mustista nesteistä. Makuta Abzumon tähtäys ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Ojasta allikkoon, Troopperi sanoi kiristellen hampaitaan. Soturin käsissä kiristyi jousi ääriasentoonsa. Nuolen tulinen kärki hehkui tappavana. Tulijääkärin tappajan katse skannasi robottimaisen tarkasti huoneeseen tunkeutuvia piirteettömiä hirviöitä. Toa etsi heikkoja kohtia, hermopisteitä tai tärkeitä sisäelimiä, jotka voisi läpäistä tarkalla osumalla.
Mitään ei ollut. Olennot eivät hengittäneet. Ne vain olivat, työskentelivät ja tappoivat.
Tämä ei tietenkään pysäyttänyt Toaa. Salamannopea viuhahdus kaikui kammiossa ja alle sekunnissa nuolen kärjessä hehkuva kuuma kekäle oli lävistänyt kolme mustaa insinööriä jättäen jälkeensä savuavan kaaren. Mustien olentojen ruumiit kaatuivat lattialle eivätkä enää liikkuneet.
Ikkunoita pirstoutui ja oviaukkoja räjähti auki, kun Mustia insinöörejä syöksyi kammioon joka puolelta. Tasanteille mätkähtävät löysät olentojen ruumiit ponnahtivat välittömästi pystyyn taipuisat selkärangat naksuen ja rusahdellen luonnottomasti. Olentojen kämmenet aukeilivat, puristuivat nyrkkiin ja muovautuivat saven lailla teräaseiksi.
Bloszar ja Troopperi katsoivat toisiaan päättäväisinä. Tulen Toat laskivat yhdessä äänettömästi kolmeen. Kolmannella molempien Haut laukaisivat punaisen hehkunsa, muodostaen kaksiosaisen voimakentän joukkion ympärille. Kaksi palloa lähti pyörimään tasannetta pitkin jyräten Mustia insinöörejä pois tieltään. Mustia ruhoja putosi synkkään kuiluun tasanteiden ja Arkkienkelin sydämen alla.
Makuta Abzumon raivokas hyökkäys oli keskeytynyt hetkellisesti. Nyt makuta vain tärisi paikallaan kyyryasennossa kädet kasvojensa suojana. Oraakkeli seisoi makutan edessä, mutta oli jälleen kerran kietoutunut mustaan kaapuunsa. Toien taistellessa tiensä läpi tasanteen soturimunkki kääntyi heitä kohti.
Punaiset silmät täytti viha ja shokki.
Idiootit! soturimunkki huusi. Pysykää kaukana!
Ennen kuin Matoro, Troopperi, Hai, Bloszar tai Sadje ehtivät vastata sanallakaan, Oraakkeli katosi sinertävän valonvälähdyksen kera. Ääni kuului puoli sekuntia myöhemmin. Se ei varsinaisesti hivellyt korvia. Vihastuneelta ukkosenjumalalta kuulostavan jyrähdyksen voimasta mustaan kaapuun kääriytynyt matoran törmäsi kammion seinää päin ja lysähti lattiaa vasten tiedottomana.
Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan.
Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi.
Ha.
Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.
Haha.
Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs. Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.
”Hahaha.”
Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin. Taistelu tasanteilla keskeytyi, ja sekä hajanainen klaanilaisryhmä että Mustat insinöörit kiinnittivät huomionsa hetkellisesti leijuvaan makutaan.
Kylmä hiki valui yleensä hermonsa kunnossa pitävän Troopperin selkää pitkin. Koko matka alkoi tuntua entistä huonommalta idealta.
Arkkienkelin orgaaninen sydän tykytti entistä tiukempaan tahtiin kuin paniikissa ja kammion punahehku alkoi peittyä entistä kirkkaamman, kaiken peittävän sinisyyden alle. Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen.
”En ole huvittunut, rakkaat alamaisssseni”, Abzumo sanoi tyynellä kuiskauksella, joka kantoi silti kaikkialle. ”En ollenkaan. Itsssse asiassa… olen vihainen.”
Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.
Pyhä Äiti, athismin ylin papitar yski puolitajuissaan ja hinkuvalla äänellä Toa Hain selästä. ”Abzumo… sinä et voi… sinä et ymmärrä, mikä sinulla on käsissäsi…”
”Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan”, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. ”Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.”
Kun voima, joka pursusi makutan kädestä kasvoi kasvamistaan, se alkoi hahmottua Toien silmissä yhä selvemmin ja selvemmin. Sinivalkoisesta hohteesta tiensä todellisuuteen repivät Nimdan hehkun siniset viivat ja kaaret muodostivat kuin verkkoa. Ne kieppuivat ilman halki, kaartuivat alas ja ylös ja jakautuivat kymmeniksi pienemmiksi. Äänetön voima alkoi muodostaa keskelle ilmaa kuin sinihehkuista verisuonistoa – tai keskushermostoa. Se raivasi tiensä kaikkialle. Abzumo peittyi kokonaan suonien keskelle.
Sinisyyden läpitunkeva kosketus läpäisi kammion katon ja seinät vaivattomasti. Psyykkisen suoniston sydämenä toimiva Nimdan siru lähetti voimaansa tasaisina sykäyksinä, ja sinertävät suonet laajenivat laajenemistaan. Niiden lonkeromainen kosketus laajensi aluettaan päättäväisesti. Kohta huone alkoi jo täyttyä pienistä, mutta polttavan kuumana hehkuvista suonista, jotka kiemurtelivat oman tahtonsa mukaan.
Kun Toa Hai keskittyi Nimdasta pursuaviin sinivalkohohteisiin kuoleman suoniin, hän ei voinut olla täysin varma, oliko niitä olemassa vai ei. Hän näki ne täydellisesti vanhoilla silmillään, mutta ne tuntuivat silti epätodellisilta.
Vaikka suonia ei olisikaan ollut olemassa, olisivat ne tietysti silti voineet tappaa hänet. Tänään oli niitä päiviä, jolloin Hai ei voinut olla täysin varma mistään.
”Mutta koska tunnen, mitä pienissä ja ssssäälittävissä mielissänne liikkuu… koska näen narut, jotka vetelevät pieniä ruhojanne…”
Abzumon silmät eivät enää hehkuneet punaisina. Nyt hullun makutan katseessa oli täysin sama hohde kuin Nimda Epsilonissa.
”Minä annan anteeksi. Tuomitsematta.”
Nimdan ja makutan silmien valo muuttuivat sokaiseviksi. Kaikki pysähtyi.
Abzumon kasvoilla oli lempeä, isällinen hymy. Se kuului kaikkialle paitsi tämän olennon kasvoille.
”Rankaisematta.”
Silloin kupla puhkesi. Lasi pirstoutui. Vihainen voima purkautui vesiputouksen lailla.
Korviahuumaava, sieluaraastava kirkuna kaikui kaikkialta, mutta ei mistään, kun Nimdan sinihohteen voima sykähti Arkkienkelin sydämen lailla ja pumppasi tuhoisaa voimaansa ilman halki leijailevaan ja kiemurtelevaan suonistoon. Suonet laajenivat, levenivät, pitenivät, jakautuivat sadoiksi ja ehkä jopa tuhansiksi pienemmiksi, ja sykäyksen voimasta lähtivät syöksymään jokaiseen mahdolliseen suuntaan Makuta Abzumon ympärillä.
Siniset suonet eivät kuuluneet tähän maailmaan. Niitä ei kaiken logiikan mukaan pitänyt olla, mutta silti ne repivät kammion kattoon ja seinään sinisellä hohdollaan suuria railoja. Suonet kiertelivät ja kaartelivat metallin sisällä kiemurrellen polttavalla voimallaan tiensä läpi kaiken.
Ja hullu makuta ei välittänyt.
Mustat insinöörit jäivät seisomaan tasanteilleen kuin jäätyneinä. Ne eivät tehneet liikettäkään edes silloin, kun lonkeroisten suonirykelmien sininen polte rynni tiensä sadasta suunnasta kohti niiden joukkoa.
Sininen voima ei edes hidastunut, kun se läpäisi insinöörit. Hallitsemattomasti kieppuvat suonet polttivat tiensä läpi mustien olentojen hahmottomien muotojen ja halkoivat niiden ruumiita kahtia. Kertaakaan insinöörit eivät hätkähtäneetkään, kun psyykkinen voima porautui niiden läpi jättäen jälkeensä vain palaneen lihan hajun ja kasan mustaa, joka oli ennen näyttänyt olennoilta.
Ja Abzumo ei välittänyt.
Toat hyppivät joka suuntaan väistääkseen sinisten lonkeroiden tappavan kosketuksen. Hain, Troopperin ja Bloszarin huutoäänet peittyivät tajuntaan porautuvan, aivoja satuttavan äänen alle. Matoro jäätyi shokin voimasta. Hän ei voinut muuta kuin katsella.
Siniset lonkerot syöksyivät kiemurrellen jään Toaa kohti. Niiden hehku poltti Matoron ihoa jo näin kaukaa, mutta hän ei voinut liikkua. Jokin niiden otteessa ja kosketuksessa näytti kutsuvalta, houkuttelevalta. Ne kurottivat tiensä hänen tajuntaansakin. Samalla sinisten suonien polttava voima lähestyi sekunti sekunnilta Matoron sydäntä.
Matoron selviytyminen jäi sekunneista kiinni. Sininen todellisuuden säröilyltä näyttävä lonkero läpäisi seinän Toan sijasta, kun kapteeni Hai tömähti täydellä voimalla päin klaanilaistoveriaan kaataen hänet ja hätkähdyttäen hänet transsinomaisesta tilasta. Kaksikon kivuliaan laskeutumisen jälkeen Hai huusi jotain vihaisena suoraan Matoron kasvojen edessä. Sanaakaan ei silti voinut kuulla. Melu oli liian helvetillinen.
Molemmat ponnistivat äkkiä ylös. Kaksi taisteluvalmista Toaa ja kaksi matoraneja olallaan kantavaa Toaa tutkailivat ympäristöään etsien paniikinomaisesti turvallisia uloskäyntejä.
Niitä ei ollut. Siniset rihmat täyttivät seinät, oviaukot, lattian ja ilman. Niiden liike oli hidastunut, mutta ne sykkivät sinistä voimaa tehokkaammin kuin jopa Arkkienkelin konesydän.
Ylhäällä tuhoisan voiman keskuksessa Makuta Abzumo nauroi. Huutonaurussa oli kuitenkin myös tuskaa, sillä sininen verkosto, joka näytti kuin valtavalta hermostolta, oli lävistänyt myös hänet. Ja Abzumo ei välittänyt.
Kukaan ei paennut säröjä. Ei edes niiden herra.
Lonkeroiset rihmat täyttivät kaiken. Sinisyys aiheutti tuskaa.
Viimeisellä sykäyksellä Nimda lähetti aallon puhdasta voimaa läpi huoneen. Kaikki repesi. Jopa sininen, kosmista voimaa hehkuva suonisto räjähti riekaleiksi ja valtava voima heitti klaanilaiset seinää päin. Tuska levisi ympäri Toien kehoa.
Kovimpana se tuntui kuitenkin heidän aivoissaan. Oli kuin joku olisi lyönyt heitä mieleen.
Raivokasta äänten taistelua kuului vielä kymmeniä sekunteja. Se sai kaikki huoneessaolijat voimaan henkisesti pahoin.
Sen loputtua oli vain hiljaista. Suonet olivat kadonneet. Sinihehku oli vaimentunut.
Tuhoisista rihmoista ei ollut jälkeäkään. Niiden läpäisemissä kohdissa Arkkienkelin sydämen seinämissä ei ollut reikääkään.
