Se, että vihainen makuta oli ampunut jänöä päähän, haittasi tämän elämää sekä vähemmän että enemmän kuin Desable oli kuvitellut. Toisaalta se ei ollut estänyt vaaleanpunaista hirviötä uimasta epätoivoisesti saarelta toiselle, mutta toisaalta näkökyky ei ollut vieläkään palautunut sen toiseen silmään. Kanin perspektiiviin vangittu Desable ei kyennyt näkemään, mitä sen pään toisella puolella tapahtui, mutta se tuskin oli kaunista.
Toinen hämmennystä aiheuttava seikka nykyisissä asiainlaidoissa oli se, miksi he kykkivät yhä merestä törröttävällä luodolla, jolle olivat saapuneet joskus viime yönä. Sillä asustavan linturahin pesän jänis oli pistellyt poskiinsa jo tunteja sitten, ja äskettäin se oli tajunnut senkin, että myös munat ovat syötäviä. Jos se yrittäisi, vemmelsääri saisi todennäköisesti luisteltua pauhaavan aallokon halki lähimmälle mantereelle, mutta ehkä se oli unohtanut voivansa tehdä niin.
Tällaista heidän elämänsä oli ollut… ehkä joitakin viikkoja. Hän oli mennyt laskussa sekaisin.
Samapa tuo. Desablella ei ollut kiire mihinkään. Kanilla kaikesta päätellen oli – se huusi kellonsa perään niin usein ja niin ärsyttävän kovaa, että Desable oli lakannut käyttämästä sen kuuloaistia – mutta siihen pulmaan ei kiirehtiminen toisi ratkaisua.
Tauko jäniksen järjettömässä, erinäisiin kelloihin kaikkeuden joka kolkassa kohdistuvassa jahdissa oli suonut Desablelle tilaisuuden pysähtyä kasaamaan kokoon ajatuksiaan. Järkytys kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, oli hälvenemässä hyvää vauhtia, mutta ei siksi, etteikö kokemus olisi ollut kammottava ja perustavanlaatuisella tavalla väärä. Kyseenalaisia seikkailuja enemmän Desablen mieltä oli alkanut painaa se, mitä Punainen mies välikäsineen oli hänelle lausunut.
Mikäli Avde ei valehdellut – niiden klaanilaisten mukaan, joilta hän oli tietoa psyykkisesti imenyt, tämä oli yleisesti hyväksytty totuus; hän ei tiennyt, mihin se perustui – kaikki hänen kuulemansa oli totta. Sen hän saattoi hyväksyä. Ilmassa leijui yhä silti monimutkaisempi kysymys, johon loinen oli vastannut kierrellen ja kaarrellen: miksi?
Miksi ohjata hänet reitille kohti vemmelsäären puuttuvia aarteita, jos Punainen mies ymmärsi, että hän käyttäisi niitä tätäkin vastaan?
Miksi antaa muualta kuin kanilta itseltään tulevia ja siksi äärettömästi luotettavampia vihjeitä siitä, mihin jänö aarteineen kykeni?
Miksi lahjoittaa hänelle kartta kohti täydellisyyttä?
Ei ainakaan vilpittömästä halusta auttaa – Desable tiesi, mitä Punainen mies ajatteli hänestä. Se oli tullut ilmi vuosia sitten yönä, jona tämä oli lähettänyt lapsensa rellestämään heidän laboratoriossaan ja heidän saarellaan. Ei, kyse oli päinvastaisesta. Avden ja tämän loisen sanat olivat olleet pelottelua.
Kun sen puki sanoihin, näiden juoni alkoi näyttää naurettavalta. He olivat kaiketi luulleet ajatuksen jäniksen sisällä kykkivästä loputtomasta kaaoksesta säikäyttävän hänet pois. He olivat ajatelleet, ettei Mata Nuin lapsi kehtaisi asettua Punaisen tähden mahtia vastaan.
Ne päivät olivat kuitenkin kaukana, kun Desable oli viimeksi kantanut huolta siitä, mitä kaikkea täytyisi pyyhkiä pois täydellisen maailman tieltä. Punaisen tähden hän repisi taivaalta omin käsin; valtaistuimellaan lepäävän Mata Nuin hän työntäisi itse pois saadakseen sen itselleen. Kukaan ei häntä pysäyttäisi, ei Punainen mies nukkeineen eikä… eikä…
… Jouera.
Epämääräisellä matkallaan – ainakin joillakin niistä – Desable oli astellut omaan muistoonsa ja kohdannut Joueran.
Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.
Kaiken tämän ajatteleminen oli lähinnä inhottavaa, eikä Desable halunnut pohtia sitä, mitä pitkäaikainen viipyminen jäniksen mielessä oli hänelle tehnyt, mutta ehkä hän voisi kääntää tilanteen voitoksi. Jos heidän muistonsa olivat sekoittuneet, kani tiesi hänestä yhtä paljon kuin hän siitä. Ja jos näin oli…
Minä aion kysyä sinulta sarjan kysymyksiä, kani. Toivon sinun vastaavan sekä totuudenmukaisesti että yksinkertaisesti.
Desable tarrasi jälleen kiinni kanin kuuloaistiin ja vastaanotti samaan aikaan möreän ja kimeän vastauksen. ”ok heh”
Se oli sujunut odotettua paremmin. Kulkiessani halki tajuntasi tapasin… ainakin periaatteessa… Joueran, entisen tulen toan. Ajatukseni hänestä on ilmeisesti kulkeutunut mieleesi. Tiedätkö nyt, kuka Jouera on?
”joo”
Edelleen kuljettiin epäilyttävän vakaasti pääpalkintoa kohti. Sinisen aarteesi voimalla kykenet jäljittämään mitä vain tässä maailmassa, eikö totta – mitä tahansa sellaista, josta olet tietoinen ja jota kohti tahtosi suuntautuu?
”joo”
Kykenetkö siis luistelemaan meidät Joueran luokse?
”en”
Desable olisi huokaissut syvään, jos se olisi tässä ontologisessa viitekehyksessä ollut mahdollista. Miksi… miksi et, vemmelsääri? Eikö Joueraa enää ole? Onko Jouera kuollut?
Kani hihitti itsekseen.
”ei”
Desablelle tuli valitettavan tuttu tunne siitä, ettei hän saisi enää mitään hyödyllistä irti jututtamastaan kasasta hämmennystä. Kyseinen tuntemus oli vallannut hänen mielensä laskentatavasta riippuen jo äärettömän monta kertaa, mutta siihen ei näemmä tottunut.
Muutamia tunteja myöhemmin linturahi palasi luodolle ja yritti rakentaa uutta pesää vemmelsäären pääkopan puuttuvaan puoliskoon. Alkoi sataa vettä.
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
Torahkshi katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Torahkshi pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut kappaleelle.
Sitä olisi kai voinut kutsua pakoreitiksi.
Yksisiipinen enkeli katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Yksisiipinen enkeli pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut tapahtumalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua ihmeeksi.
Rikon sääntöjä katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento ryömi lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Rikon sääntöjä pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut toisella puolella avautuvalle maisemalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua helvetiksi.
Musta ja valkoinen loputtomine sisaruksineen tanssivat hetken Yksisiipisen enkelin näkökentässä ennen kuin se erotti, mihin oli saapunut: lumiseen metsään, jossa puiden tummat siluetit kohosivat synkkää taivasta vasten. Valkea peite, jonka päälle he olivat tömpsähtäneet, oli nielaissut sisäänsä sekä maan heidän allaan että puiden latvat heidän yllään.
Pienen hetken ajan enkeliä huimasi, ja pian se tajusi syyn: lunta satoi ylösalaisin. Hiutaleet sikisivät poukkuroisesta massasta heidän jaloissaan ja tanssahtelivat hiljalleen niin kauas yläilmoihin, että sulivat osaksi tummaa, pilvetöntä taivasta ja katosivat näkyvistä. Yksi leijui enkelin kasvojen ohitse ja jäi kiinni sen haarniskasta törröttävään piikkiin.
Haarniska oli menettänyt värinsä. Kaikki oli menettänyt värinsä; vain valkoisena hohtava lumi näytti siltä kuin sen olisi kuulunutkin näyttää. Rikon sääntöjä ja Torahkshikin saattoivat näyttää tavallista harmahtavammilta, mutta enkeli oli silmäillyt niitä vain tyrmän hämärässä valaistuksessa niin kauan, että oli unohtanut, minkä värisiä ne olivat olleet.
Raottaessaan salaperäisesti ilmestynyttä ovea enkeli oli ajatellut, että jänön jekku yksinkertaisesti johdattaisi heidät ulos johonkin Bio-Klaanin saarta peittävistä metsistä, mutta outo lumisade ja värien katoaminen saivat sen ajattelemaan, että kyse oli jostakin mystisemmästä. Jostakin jännittävämmästä.
”Olemme vapaita”, hihitti Torahkshi ja tallusteli ympäri pientä aukiota, jolle he olivat ilmestyneet. Piskuisen olennon kynnet töhrivät lumipeitteeseen suttuisia viivoja.
”Sataa lunta väärin päin”, tokaisi Yksisiipinen enkeli mahdollisimman arkisesti. Sitä ei haluttanut tuoda ilmi tietämättömyyttään, jos päinvastainen lumisade oli muille tuttu ilmiö. Enkelin entisessä kodissa ei ollut satanut milloinkaan lunta; kenties tämä olikin täysin tavanomaista. Ehkä talvi kykeni alkuvoiman tavoin murtamaan painovoimaa säätelevät lait.
”Tietenkin”, käkätti Torahkshi. ”Eihän talvi ole vielä.”
”Mitä ihmettä tarkoitat, Torahkshi?”
Olento suuntasi ikuiseen virneeseen jähmettyneet kasvonsa enkeliä kohti. ”Talvi ei ole aivan vielä saapunut, joten on järkevää, että lunta ei sada oikein päin.”
Yksisiipinen enkeli katsoi matkakumppaniaan epäluuloisesti, mutta ei halunnut paljastaa jäisiin asioihin kohdistuvaa kokemattomuuttaan alkamalla väitellä lumesta.
Ei ollut kylmä, mikä oli helpotus siinä mielessä, etteivät he jäätyisi kuoliaaksi, mutta ei ollut myöskään kuuma, mikä oli sekin helpotus siinä mielessä, että enkelin ei tarvinnut riisua lukuisista nahkakerroksista koostuvaa asustustaan. Pimeä sen sijaan oli – kovin syvälle heitä ympäröivään metsikköön ei nähnyt, ja matkalaisista jokainen oli aina välillä erottavinaan kaukana tummia hahmoja. Sen olisi kai pitänyt hermostuttaa, mutta toisaalta jänö ei varmaankaan olisi lähettänyt heitä lukuisten vaarojen keskelle.
Ongelma pimeys oli silti siinä mielessä, että he eivät varmasti pystyisi kulkemaan oikea reittiä, mikä se sitten olikaaan. ”Ehkä näemme matkata sitten, kun päivä koittaa”, ehdotti enkeli.
Rikon sääntöjä, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, puhui; kuten aina, sen puhe ei tuntunut kantautuvan olennon suusta vaan kaikkialta heidän ympärillään. Oli kuin itse todellisuus olisi lausunut heidän korviinsa kantautuvat sanat.
Nyt on päivä. Päivä on aina. Maailmassa, johon vemmelsäären viisaus on meidät johdattanut, kello ei tikitä eteenpäin sen tavoin, mihin olemme tottuneet.
”Hihihi, siksikö päivällä on myös pimeää?” kysyi Torahkshi.
Ei. Se johtuu tuosta.
Rikon sääntöjä nyökkäsi eteenpäin, ja Yksisiipinen enkeli siristi silmiään erottaakseen, mitä tämä tarkoitti. Siinä suunnassa oli puita; oli ylöspäin tavanomaisia käsityksiä sateesta uhmaten kohoavia lumihiutaleita, oli maata peittävä kerros vaaleutta. Enkeli oli jälleen näkevinään jonkin liikahtavan, mutta se saattoi olla myös mielikuvituksen tuotetta.
Kaipa siteisiin peitetty tarinankertoja silti tiesi, mistä puhui.
”Mitä me sitten teemme?” höhötti Torahkshi pohdiskelevasti. ”Onko jänön jekku lähettää liittolaisensa outoon metsään, jossa ei edes näe tarpeeksi hyvin karatakseen muualle?” Niin lausuessaan olento ilveili enkelille kuin ajatuksessa olisi ollut jotakin hauskaa, ja kieltämättä niin ehkä olikin.
Me odotamme, jatkoi Rikon sääntöjä. Kun kani tarvitsee meitä, sillä on keino päästää meidät pois. Ehkä se arveli, että avustava pari silmiä ja käsiä on hyödyksi tässäkin todellisuudessa.
”Ehkä?” mutisi enkeli. ”Etkö sinäkään tiedä, mitä jänis aikoo?”
Minä tiedän, että sillä on nälkä. Se ei auta minua tietämään, mitä jänis aikoo, mutta se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että on turha vastustaa sen tahtoa. Kaikista voimakkain nälkä on sekä lahja että kirous; kaikista voimakkainta vankilaa on mahdotonta murskata murskaamatta myös kaikkea muuta. Minä tiedän kanin päämäärän – minä tunnen hänen aarteensa – mutta sitä, kuinka se ne saa itselleen, tiedän arvata yhtä huonosti kuin osaan ennustaa, mihin salama iskee.
Tauot heidän käymässään vuoropuhelussa saivat Yksisiipisen enkelin tajuamaan, kuinka hiljaista oli. Kaikki heitä lukuun ottamatta tässä maailmassa oli vaikuttanut vaipuneen syvään uneen, unohtunut katselemaan lumihiutaleiden matkaa ylös ikuisuuteen ja jäätynyt paikoilleen.
Koti ei ollut koskaan tuntunut olevan kauempana. Hyvä niin.
Sitä paitsi… vaikuttaako vemmelsääri teistä olennolta, jolla on suunnitelma?
Se oli enkelistä jokseenkin vakuuttavasti sanottu.
He vaikenivat ja nauttivat itsekseen siitä, että vankeus, johon Bio-Klaanin johto oli heidät tuominnut, oli vaihtunut olosuhteiden vankeuteen, heidän palvelemansa kanin mielihalujen ja sitkeästi taivaalla pysyttelevän pimeyden orjuuteen. Kun kenenkään lausuma latteus tai lehtien kahina jonkin olennon suhahtaessa ohi kaukana metsässä ei jäsentänyt hänen kokemuksiaan, Yksisiipinen enkeli kadotti ajantajunsa täysin; jokaisen silmänräpäyksen aikana tuntui kuluvan tunteja.
Torahkshi raapi kynsiään lahoon puuhun aukion reunalla. Rikon sääntöjä nojasi kaulastaan roikkuvaan kylttiin. Lumihiutaleet leijuivat yläilmoja kohti kysymättä lupaa keneltäkään, ja niiden sinnikäs matka korkeuksiin oli yhtä päämäärätön kuin perusteeton.
Jokin liikkui jälleen metsässä, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen heitä; kaikki uhkaavuus oli varissut tilanteesta kuin lumi taivaalle. Oliko se saanut alkunsa tästä maailmasta, vai oliko kaikki muukin täällä jänön jekun mukanaan tuomaa?
Torahkshi nukkui puun juureen käpertyneenä. Rikon sääntöjä supisi itsekseen tylsiä kertomuksia. Lumisade ei ottanut laantuakseen, mutta valkea peite heidän jaloissaan ei ollut ohentunut senttiäkään.
Enkeli näki tämän kaiken, näki sen uudelleen ja uudelleen, ja siitä alkoi tuntua, ettei koti ollut sittenkään kaukana.
”Mikä tuo on?” kysyi Torahkshi yhtäkkiä. Yksisiipinen enkeli siristi silmiään ja tuijotti kumppaninsa osoittamaan suuntaan. Kaukana metsässä, ehkä sen toisella puolella, kohosi taivasta vasten jonkin suuren siluetti. Sen suunnattoman kokoinen muoto jätti puut varjoonsa, mutta hämärässä sen havaitseminen ei ollut silti helppoa.
Se on temppeli, johon meillä ei ole asiaa, puhui Rikon sääntöjä. Temppelissä asuu olento, josta vemmelsääri on minulle kertonut, Profeetaksi kutsuttu. Tuo olento, huhujen mukaan teekutsujen järjestäjä ja arvokkaan sirun haltija, kiinnosti kania sen tähden, mitä hänestä ajatellaan meidän maailmassamme.
Jotkut uskovat, että hän on Atheon.
Torahkshi ja enkeli repesivät nauruun – tai siis ensiksi mainittu hihitti hieman tavallista kiivaammin – miltei samaan aikaan ja katsoivat virnuillen toisiaan. ”Ei voi olla”, höhötti Torahkshi. ”Kuulostaa yhtä hölmöltä kuin jänön takeltelevat tarut.”
Miksi niin, Torahkshi? Mitä sinä tiedät Atheonista?
Torahkshi vaikeni, istahti matkakumppaniensa eteen ja kertoi.
Bio-Klaani
Vuosia sitten
Epätavallisen aurinkoista ja pilvetöntä syyspäivää olisi voinut säätilan puolesta kuvailla idylliseksi. Elettiin aikaa ennen sitä, kun kahviossa rupattelevien tai pirteän ilman innostamana kävelyretkelle lähtevien klaanilaisten sananvaihto alkoi vilistä sanoja kuten ”sota”, ”petturi” ja ”Nimda”. Ajan saatossa särkyväksi osoittautunut onni ei vielä säröillyt; patonkien loppuminen kahviosta oli monelle uhkakuvaa lähin asia.
Kun jäsenmäärä lähenteli kahdensadan ja seuraavan tasaluvun puoliväliä, ei vallitseviin asiaintiloihin tyytymättömän yksilön löytyminen kuitenkaan ollut mahdottomuus. Yksi sellaisista vaappui pääkatua pitkin kohti linnakkeen porttia.
Mukanaan hänellä oli kolme esinettä – varustus oli keveä, mutta tehtävään täysin riittävä. Maailmanhistoria syöksyi toisinaan uuteen suuntaan vain yhden luodin vaikutuksesta, joten teoreettisia esteitä ei hänenkään onnistumiselleen ollut.
Toisessa kädessään olio puristi ruoteista vasaraa ja keskeltä vääntynyttä naulaa, toisessa piteli rullalle käärittyä dokumenttia, jonka otsikko TORAHKSHI LÄHTEE TYHMÄSTI oli käärön sisällä ja siten ulkopuolisten silmäparien ulottumattomilla. Vielä.
Siihen muotoon oli aikojen saatossa vääntynyt nimi, jonka olento oli kerran saanut.
Torahkshi pysähtyi kellotornin kohdalle odottamaan sopivaa hetkeä. Keskipäiväinen liikenne valui ohitse: brunssilta ties minne lähteviä klaanilaisia, jotakin asiaa linnakkeessa toimittamassa olevia matoraneja, satunnaisia ohikulkijoita vailla sen kummempaa agendaa.
Hän ei päämäärätön ollut; kaukana siitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Torahkshi tunsi jatkavansa perintöä, joka hänelle oli annettu niin kauan aikaa sitten ja niin kaukana.
Oppi-isä nousi ylös ja lähti kävelemään kehää heidän ympärillään. ”Läpikotaisin mädässä matoran-kulttuurissa ylin auktoriteetti on lähes aina uskonnollinen tai analogisessa suhteessa sellaiseen. Athistien hierarkia on lähtökohtaisesti hengellinen; Mata Nui -usko saarnaa turagoiden jumalallisesta asemasta. Kaikki nämä instituutiot ja niiden epäpyhän mallin mukaisesti muodostetut vastineet ovat alkujaan virheellisiä. Kuinka syrjäyttää tällaisin perustein johtava hallitsija, Toro-Rahkshi?”
Linnoituksesta saapui kymmenisen matoranin joukkio, joka pysähtyi aukion reunustalle. Paikalla norkoili myös muutaman skakdin joukkio sekä klaanilaisia, jotka olivat Torahkshille ohimennen tuttuja. Tätä parempaa tilaisuutta hän ei välttämättä saisi.
”Poistamalla hänen valtansa uskonnollinen edellytys.”
Torahkshi harppoi porteille suu sille tyypillisessä virneessä, avasi käärönsä – levitti teesinsä kaikkien nähtäville – ja naulasi.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän astui pari askelta taaksepäin, kääntyi kohti matoraneja, joiden mielenkiinnon tapahtunut oli herättänyt, ja lausui ääneen sen, jonka oli viikkoa aiemmin vuotanut paperille.
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT KÄSKENEET DESPOOTIT MEITÄ KIRKOISTAAN, TEMPPELEISTÄÄN JA TORNEISTAAN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE TYRMÄNNEET AJATUKSEMME, MIELIHALUMME JA TOTUUTEMME
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE MEIDÄT KAHLINNEET SÄÄNTÖIHINSÄ, LAKEIHINSA JA OPETUKSIINSA
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
VAIN ATHEONIN EHTYMÄTÖN VIHAN MAISEMA
BIO-KLAANIN JÄSENET, SYÖSKÄÄ ALAS VÄÄRIN PERUSTEIN VALTAISTUIMILTAAN MÄÄRÄÄVÄT HALLITSIJAT JA ASTUKAA DEMONOKRAATTISEEN TULEVAISUUTEEN
BIO-KLAANIN JÄSENET, OTTAKAA OIKEUS PÄÄTTÄÄ JA VAIKUTTAA HIRMUHALLITSIJOIDEN VEREN TAHRIMISTA KÄSISTÄ OMIINNE
BIO-KLAANIN JÄSENET, MEILLÄ TAITAA OLLA SAMA SUUNTA – OIKEUDETTOMAN ADMINVALLAN VASTAINEN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
ADMINIT, EROTKAA VÄLITTÖMÄSTI JA POISTAKAA HALLINTONNE SYNKEÄ VARJO TÄMÄN MAAN YLTÄ
JA JOS ETTE
AHJON LIEKIT TÄMÄN LINNOITUKSEN NIELKÖÖN
Hän puhui kähisevällä äänellä, täysin sisimpäänsä keskittyneenä, puhui ja tunsi olevansa joka sanalla vapaampi. Hänen esiin manaamansa Atheonin liekit sulattivat jäisen peilin, jonka läpi Torahkshia oli kaupunkia silmäillyt; viimein hän näki kaiken sellaisena kuin se oli. Viimein hän karkotti mielestään lopullisesti administon valheet julmien valtarakenteiden oikeutuksesta.
Oliko hän viimein Nui-Lhitun arvoinen aivan kuin Nui-Lhitu oli ollut hänen arvoisensa? Oliko kituva määrätietoisuuden liekki hänen sisällään viimein syttynyt villiin paloon, joka korvensi kaiken entisen ja salli vapauden ja totuuden elää?
Siitä ei ollut epäilystäkään. Torahkshi oli viimein lausunut julki teesinsä ja löytänyt ajatuksen, jonka puolesta oli valmis kuolemaan – ja nyt hän oli se, miksi oli ollut tuleva.
Hänen ympärilleen kerääntyneet matoranit supattivat keskenään kiivaasti. Torahkshi tiedosti asian vasta vaiettuaan, mutta paikalle oli ilmestynyt lisääkin; aukion väestö oli pakkaantunut hänen eteensä, ja siihen johtavilta kaduilta ilmestyi jatkuvasti lisää uteliaita. Sinihaarniskainen toa livahti sisään linnakkeeseen hänen selkänsä takana.
Puhuttiin moderaattorien hakemisesta, ja kakamakasvoinen ko-matoran lähti suorittamaan tätä tehtävää. Se oli vastenmielisen tylsä keskustelu; Torahkshia ilahdutti, että muut vaikuttivat keskittyvän itse tilaisuuden luonteen ja tarkoituksen erittelyyn. Le-matoran eturivissä supatti kysymyksen toverilleen, mutta Torahkshi katsoi parhaaksi vastata siihen itse.
”Demonokratia”, hän tokaisi ja siirsi katseensa le-matoranista väkijoukkoon, puhui yksilön sijasta kansalle – ei, koko maailmalle, ”on hallinnollinen järjestelmä”, hänen hymynsä leveni ja hermostuneisuutensa suli pois, sanat tulivat suusta kuin joessa virtaava vesi, ”jossa vallanpitäjät valitaan toimikausi kerrallaan vaaleilla.”
Väkijoukosta, joka oli suunnannut huomionsa jälleen kohti Torahkshia tämän puhuessa uudelleen, alkoi jälleen kuulua kiivasta keskustelua. Innokas ja ilmeisesti kesken kaiken paikalle saapunut ruskea skakdi vilkuili kohti hänen porteille naulaamaansa asiakirjaa; Torahkshille tuli mieleen, että lentolehtiset olisivat voineet olla järkevä sijoitus.
Toissijaista se onneksi oli. Hyvä ajatus kulki painettua sanaa nopeammin.
”Miten Atheon tähän liittyy?” kysyi uskalias ga-matoran yhtäkkiä osoittaen sanansa ajatuksiinsa vaipuneelle Torahkshille. ”Mitä tekemistä Atheonilla on tämän kanssa?”
Äänensävy oli tiukka ja syyttävä, mutta Torahkshi päätti olla antamatta sen häiritä. Monet totuudet sekä maailmasta että itsestään oli hänkin sisäistänyt vasta vuosien pohdinnan tuloksena. Mitä toivoa oli saman tekemisessä paljon nopeammin pahaisella matoranilla, joka oli todennäköisesti viettänyt koko elämänsä kyseenalaistamatta kertaakaan itseään määrääviä auktoriteetteja?
”Uskonto on syvää mielivaltaa, jonka ei saa sallia vaikuttavan siihen, kuka käyttää täällä valtaa”, totesi hän rauhallisesti. ”Atheon on yhtä todellinen kuin Mata Nui; kummankaan luonnosta emme kuolevaisten välineistöllä voi tietää mitään tarkkaa. Silti Bio-Klaani, näennäisen uskonnoton järjestö, pohjaa johtajuutensa mallin matorankulttuurin turagojen…”
”Tuolla se on!”
Ääni kuului vasemmalta, ja hetken mietittyään Torahkshi tunsi Santorinaukiolta päin saapuvan kolmikon koostuvan Bio-Klaanin moderaattoreista. Joku oli tainnut mainitakin modejen hakemisesta, mutta asia oli painunut pois hänen mielestään.
Moderaattorit pysähtyivät jututtamaan väkijoukon laitamilla maleksivia skakdeja. Eturivin ga-matoran taisi sanoa hänelle jotakin – ehkä pyytää jatkamaan selostusta Atheonin symbolisesta luonteesta taistelussa sekulaarin demonokratian puolesta – mutta sanat eivät jatkaneet Torahkshin korvista tämän aivoihin saakka.
Oli naurettava ajatus, etteikö Torahkshi olisi tiedostanut adminvallan vastaisen tempauksensa olevan räikeästi Bio-Klaanin sääntöjen vastainen temppu, mutta siitä huolimatta hän jähmettyi paikalleen yrittäessään kuulla rippeitä etäällä käydystä keskustelusta. Ehkä kaikki tämä oli ollut hänen päässään pelkkänä abstraktina vääjäämättömyytenä, joka tapahtuisi joskus tulevan koitoksen jälkeen. Mutta näin nopeasti?
Yksi moderaattoreista, selakhi lajiltaan, harppoi väkijoukon eteen lukeakseen porttiin naulatun julistuksen. Torahkshi hyppäsi vaistonvaraisesti pois tieltä, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, murahteli vain itsekseen lukiessaan vapisevalla käsialalla kirjattuja rivejä. Tapahtumat etenivät hidastettuina, mutta Torahkshi oli silti kykenemätön tekemään elettäkään kohti sellaisia etäisiä mahdottomuuksia kuten pakeneminen ja moderaattoreille puhuminen.
Loput moderaattorit, krickit ja toa, nousivat myöskin portaille ja vaihtoivat pari sanaa kollegansa kanssa. Torahkshi ei kuullut eikä ymmärtänyt niitä. Pääkadulta saapui lisää väkeä; kesti kauan, ennen kuin Torahkshi ymmärsi moderaattoreille puhumaan tulleen krickit-naisen olevan poliisi.
Moderaattorit keskittyivät yhä hänen julistukseensa. Viimeiset kaksi lukivat sen vuorotellen. ”Vai että tälläistä…” mutisi krickit. Toinen lajin edustaja, poliisi, napsautti Torahkshille käsiraudat, ja vasta sekuntien päästä hän tajusi ryhtyä miettimään, olisiko pitänyt panna vastaan.
Nainenkin vilkaisi porttiin naulattuja teesejä. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään; Torahkshi ei tiennyt, olisiko häntä haluttanut jäädä tähän vai poistua. Poistua? Mihin? Mihin häntä oltiin viemässä? Poliisiasemalleko?
Häntä lähdettiin taluttamaan pois. Torahkshin jalat tottelivat mekaanisesti sitä suuntaa, johon häntä tuupattiin. Askel toisensa perään kävi täysin luontevasti, siten että sivullinen olisi saattanut luulla tapahtumia surkeasti näytellyksi teatteriesitykseksi.
Torahkshi vilkaisi taakseen, kohti ovea, johon oli kiinnittänyt perintönsä, kohti moderaattoreita, joiden katseet kohtasivat hänen omansa.
”Heippatirallaa, älä palaa tuollaisella kielenkäytöllä”, sanoi selakhi.
”Outo tyyppi”, tuhahti toa, jonka Torahkshi muisti olevan päämoderaattori. ”Aika typerä viesti.”
Krickit ei sanonut enää mitään.
”Erittäin omituinen tapa lähteä…” totesi poliisi kollegalleen, oranssiin haarniskoidulle toalle. Matoranien rivistö harveni kohteliaasti siitä, mistä Torahkshia oltiin taluttamassa pois porteilta. Kun he olivat kellotornin kohdalla, poliisit pysähtyivät ja niin teki myös kuljetettu, joka tajusi hetken kuluttua kääntää saattajiensa tavoin katseensa takaisin porteille.
Linnakkeesta saapuneen kaksikon Torahkshi tunnisti tismalleen sillä hetkellä, kun hänen mielensä vastaanotti näköhavainnon. Keskustelua hän ei sen sijaan pystynyt prosessoimaan, ennen kuin havahtui siihen, että sininen käsi repäisi irti Bio-Klaanin linnakkeen porttiin kiinnitetyn dokumentin.
”Mutta toisaalta…turha tätä lappua on pitää täällä, koska minusta tällaiset tempaukset eivät saa saada ollenkaan huomiota”, murahti skakdi. ”Arkistoon siitä.”
”Tälläistä voi tapahtua milloin vain. Eihän tälläisessä lähdössä ole mitään järkeäkään, mutta minkäs sille voi, kun joku näin on päättänyt valita”, lausui keltainen toa rauhallisesti. ”Te muut ette sitten tee tätä, ok?”
Se kuva – pahantuulinen Guardian hänen viestinsä kädessään, matoranjoukkoa kohti kumartunut diplomaattinen Tawa – piirtyi Torahkshin verkkokalvoille niin vahvasti, että päiväkausiin hän ei tuntenut näkevänsä mitään muuta; näkymät poliisilaitoksesta, oikeudenkäynnistä ja lopulta selleistä olivat voimattomia varjokuvia, joka eivät voineet peittää alleen kaikista suurimman pyhäinhäväistyksen julmaa katkua.
Ne, joita vastaan hän oli julistanut, turmion tornistaan laskeutuneet despootit, arvoisat arvottomat, siivoamassa pois todisteita siitä, että paratiisin konsensusta oli ikinä uhannut ainutkaan särö. Kaksi neljästä riitti, vain kaksi neljästä tarvittiin reagoimaan uhkaan, jonka hän, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi, oli järjestölle osoittanut.
”Outoa… Ei hän minusta mikään häirikkö ollut. Ennen tätä”, pohti jokin epämääräinen valkoinen möykky, jonka ohitse Torahkshia talutettiin. Tunnistamattomien kasvojen repliikit satoivat Torahkshin ylle joka suunnasta, kun häntä vietiin pääkatua pitkin.
”No olipas tässä taas komea lähtö.”
”Aika jännä…enpä olisi uskonut, että kukaan täällä Bio-Klaanissa tekisi tälläistä.”
”En ymmärrä… Yleensähän Torahkshi puhui asiallisia ja tavallisia asioita niinkuin me kaikki muutkin. Mitä sitten tapahtui..?”
Kului päiviä, kului viikkoja, kului kuukausia; Torahkshin sellin kaltereita ei saapunut murtamaan vallankumouksellisten joukko. Niitä ei tullut pirstomaan myöskään Atheon, ja siitä Torahkshi tiesi Nui-Lhitun olleen oikeassa. Olihan hän tehnyt kaikkensa ideologiansa puolesta, mutta silti häntä ei saapunut vapauttamaan minkäänlainen demonihahmo. Jumalat olivat keksintöjä, mutta niiden nimissä pystytetyt muurit olivat todellisia.
Aikojen saatossa Torahkshi alkoi ajatella koko juttua yhtenä vitsinä, ymmärsi tilanteen perinpohjaisen humoristisuuden, ja sen jälkeen hän ei lakannut nauramasta.
Vankilassa Torahkshi tapasi miehen, joka kertoi jokaisen todellisuuden olevan pelkkä vankila, josta on vapauduttava. Tuona hetkenä adminaukiolla hän ei vielä kyennyt sanallistamaan tuntemuksiaan, mutta myöhemmin, kaltereiden keskellä vietettyjen kuukausien kasvaessa kiinni toisiinsa ja sekoittuessa yhdeksi tunnistamattomaksi massaksi, Torahkshi ymmärsi, että oli juuri silloin vapautunut ensimmäisestä vankilastaan. Hän vapautui siitä vankilasta, joka oli väittänyt valheellisesti oikeuden vielä toteutuvan; hän vapautui siitä vankilasta, joka oli saarnannut rauhaa tuhon liekkien sijaan. Hän oli vapautunut siitä vankilasta, joka oli odottanut maailman toimivan johdonmukaisesti ja astunut perinpohjaisen järjettömyyden totuuteen.
Hän oli aina ajatellut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän tiesi sen olevan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, Torahkshi?
”Atheon ei ole todellinen”, Torahkshi sanoi. ”Atheon on Karzahnin tavoin taruolento, jolla pelotellaan laiskoja matoraneja. Se, joka väittää tietävänsä totuuden jumalista, vain asettaa oman uskomuksensa syrjäytetyn tilalle; Atheon on sana, työkalu, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja demonokratiaa.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Yksisiipinen enkeli, jota kiinnosti hänen toverinsa kertomuksessa sen teologista teesiä enemmän kaikki muu, tuhahti. ”Olet kertonut tuosta päivästä satoja kertoja, Torahkshi, ja tarinasi muuttuu hieman joka kerralla. Epäilen yhä, onko mitään Nui-Lhitua edes olemassa.”
Torahkshi hihitti vastaukseksi. ”Entä jos haluankin, että menneisyyteni varalle on useita eri vaihtoehtoja?”
”Kotonasiko eleli oikea käsitys?” räkätti Torahkshi.
Lumihiutaleet jatkoivat marssiaan tarkoituksettomaan päämääräänsä, kuristava pimeys heidän yllään pysyi paikallaan. Maailma lepäsi, mutta he eivät vielä voineet; kysymyksiä oli liikaa, vastauksia vajanainen määrä, kertomuksia vielä edessä.
Mitä sinä tiedät Atheonista, enkeli?
Yksisiipinen enkeli nousi ylös, lähti kävelemään matkakumppaniensa ympäri ja aloitti kertomuksensa runolla, jonka oli osannut ulkoa niin kauan kuin muisti.
Olipa luola tuo syvyyden
paha paikka painajaisten
Kohtasi puut kouran kuolon
käsi kalman rungot runnoi 5Hiekka maata myrkyn peitti
santa synkkä siell’ makasi
Kysyi kiero tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Louhia mahdin painovoiman 15murtaa aineen salat syvimmät
Lait purkaa elon ja kuolon
rujon ruton todeksi tehdä
Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
20Sanoi siihen synkkä Svinki
kaaos kiemurtelevainen
”Mielin mä musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Mulle mieleen alkuvoima 25minä tykkäänpi sun peba”
Kysyi jälleen tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain 40Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
Vastas sieltä nyt usea
demoneista kolme lausui
”Mielimme musertaa vallit 45särkee seinät nuo jumalain
Meille mieleen alkuvoima
mepä tykkäämme sun peba”
Olipa Mors tuo mielipuoli
höntti mustavioletti 50Välineinä ketju, nuija
kantaja aseiden niiden
Ja Morti, sairahauden saurus
kuningasta vartioiva
Itsensä säteeks tekevä 55valoksi tekaistuvaha
60Katsoi juonikas Julien
näivettäjä tuo hyveiden
Palvelijoita Sathanasin
kätyreitä Biolzebubin
”Olkaa arkkidemoneita 65tahtoni toteuttajia
Vielä kun kuningas lienen
Manalassa hallitsehen
Kunnes jälleen nousee meille
keisari tuo kaaoksesta 70Sathanas se yhtyy taasen
palaa herttua hajonnut”
Manala
Salia ei valaissut mikään muu kuin koko luolaa peittävästä sienirihmastosta leviävä himmeä sininen hohde; sitä oli täälläkin, sitä risteili hiekan peittämästä lattiasta kiviseen kattoon. Täynnä sitä olivat myös pikimustista laudoista rakennetut seinät. Tulenpunaiset ikkunalasit rakoilivat kohdista, joista sinnikäs rihmasto oli halunnut tunkeutua sisään tai ulos. Kaikki niistä eivät pitäneet valosta, ja siksi Manalan ylimmän kupolin jokainen kynttilä sammutettiin aina sellaisen saapuessa. Jos yksikin heikosti säkenöivä liekki löytyi, yksi heistä katosi.
Sathanas se yhtyy taasen…
Lähes täydessä pimeydessä enkelillä, joka seisoi takarivissä vasemmalla puolella, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta erottaa, millainen tänään saapunut oli. Laulujen sali oli pidempi kuin se oli leveä, ja alttarille oli matkaa kymmenen riviä. Enkeli käänsi päätään niin paljon kuin uskalsi, mutta ei onnistunut edes näkemään sen siluettia.
… palaa herttua hajonnut.
Synkeä seurakunta vaikeni laulettuaan viimeisen säkeen. Näkemättäkin enkeli tiesi, että salin perällä, puisen korokkeen päällä, se harkitsi. Joillakin niistä, varmaankin vain pari kupolia heidän alapuolellaan elävillä, oli kasvot, joihin olisi voinut vilkaista saadakseen vihjeitä olennon mielialasta, mutta enkeli oli melko varma siitä, että vaikka olisi seissyt eturivissä, hän ei olisi uskaltanut.
Kului joitakin minuutteja. Enkelin vieressä sojottava tummansininen olento, jota hän ei tuntenut nimeltä, vapisi; enkeli mietti, oliko tämä kenties kuullut jotakin. Oliko tämänpäiväinen erityisen armoton tai erityisen syvältä saapunut? Hänelle oli vuosien varrella selvinnyt, ettei arvioinnin lopputulosta voinut mitenkään tietää ennalta – jos kuninkaalla oli ohjeet heitä säännöllisesti katsomaan saapuville hirviöille, ne olivat väljät ja suppeat.
Hermostuneisuus tarttui enkeliin. Hän sulki silmänsä ja mietti sitä, että valot sytytettäisiin pian; hän mietti tapaamista, jonka oli sopinut ystäviensä kanssa suuren kallion juureen. Hän yritti unohtaa kaiken ympäröivän, irtautua ruumiistaan ja liitää taivaisiin, jotka olisivat odottaneet yllä, ellei välissä olisi ollut loputtoman paksu kerros kiveä.
Tömps. Enkeli mietti sanoitusta, jota oli työstämässä. Tömps. Hän mietti ystäviään; nykyisiä, kadotettuja, paennutta. Tömps. Enkeli mietti puuta, jonka näki hänen talonsa ikkunasta ja jonka siluettia hän katsoi ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Sen askeleet lähestyivät kirkon takarivia, lähestyivät ovea. Tömps. Enkeli raotti silmiään niin paljon, että näki sen sen himmeän varjokuvan viidennen rivin kohdalla. Se kulki pois alttarilta pystysuorassa, häntä laahaten jäljessä.
Tömps. Tömps. Tömps.
Sen eteen kumartuva pää nytkähteli askelten tahdissa. Häntä piirsi hiekkaan tuhruisen viirun. Olento hönki sieraimistaan sakeaa usvaa, jonka enkeli haistoi sen lähestyessä. Palaneen käry täytti salin.
Tömps. Tömps. Tömps.
Se ohitti enkelin, kulki avonaisesta ovesta ja katosi.
Kului jälleen minuutteja. Hirviön jälkeensä jättämä katku hälveni tavalliseksi, vain jonkin verran hengitysvaikeuksia tuottavaksi Manalan sisäilmaksi; joku pari riviä edempänä uskalsi kuiskata jotakin vierustoverilleen.
He odottivat vielä hetken siltä varalta, että se palaisi takaisin. Enkelistä tunneilta vaikuttaneen ajan kuluttua seurakunta tuli sanattomaan, yhteiseen päätökseen siitä, että jo riitti. He maleksivat hiljalleen ulos rakennuksesta yhä hieman varuillaan; enkeli huomasi ilman kirkon sisällä tukahduttavuuden vasta pois päästyään. Niiden lähellä on usein vaikea hengittää, oli hän kuullut sanottavan, ja monet niistä jättävät ilmaan jäljen, jonka saattoi huomata vielä päivien päästä.
Laulujen sali sijaitsi heidän kerroksensa laitamilla. Astellessaan pois muiden mukana enkeli loi viimeisen silmäyksen valtavaan tunnelin suuaukkoon taustalla; se näytti siltä kuin olisi voinut syödä rakennuksen sisäänsä. Hyvällä tuurilla heitä tarkastellut olento oli jo kaukana.
Jonakin päivänä hänkin olisi, ajatteli enkeli itsekseen, mutta se oli kielletty ajatus. Ei siksi, että kukaan olisi välittänyt moisista haaveista, vaan siksi, että se oli mahdotonta.
Punertavasta hiekasta kohoavat kituvat puut nousivat heidän ympärillään kohti luolan kattoa – useat ylsivätkin sinne asti, sillä heidän asuinpaikkansa oli monesta kohtaa pystysuunnassa ahdas. Talot rakennettiin useimmiten pystyttämällä pelkät seinät sopivan kohdan ympärille. Heidän kulkemansa polku, jonka kohdalta noenharmaa aluskasvillisuus oli revitty pois, kaarteli sieltä, missä maasto oli tasaisinta ja katto korkeimmalla.
Enkeli antoi punaisen ja sinisen sävyjä kantavien toveriensa kävellä ohitseen ja jäi joukkion perälle. Vain sienien maassa mutkittelevat ja puita pitkin kiipeilevät rihmastot valaisivat hiljaista taivalta.
Kaukana edessä keskustan valot syttyivät yksi toisensa perään vaaran väistyttyä. Enkelin tunsi pientä houkutusta palata itsekin kotiin lepäämään, mutta hän oli jo sopinut muuta, eikä heidän seuralleen löytynyt kovin usein sopivia tapaamisaikoja.
Kun muut olivat tarpeeksi kaukana, enkeli poikkesi polulta.
Hiekasta piikkeinen ylös sojottava näivettynyt kasvillisuus iski hiuksenhienoja viiltoja enkelin jalkoihin. Eläimiä, pieniä ja merkityksettömiä, juoksi karkuun edempänä hänen lähestyessään. Loivimmissa kohdissa, joihin katosta tihkuva kosteus kerääntyi, maa oli märkää; enkelin ylittämät dyynit olivat puolestaan kasveja vailla. Kulku oli vaikeaa ja luolan katto oli toisinaan niin matalalla, ettei alitse mahtunut kulkemaan.
Eksyminen oli silti mahdotonta – siksi, että enkeli tunsi synnyinkotinsa liian hyvin, mutta myös siksi, että tilaa eksymiselle ei ollut. Enkeli mietti, kävisikö ikinä missään niin suuressa paikassa, että sinne voisi eksyä.
Kaukana loistavia kaupungin valoja ei voinut olla näkemättä mistään; ne olivat ikuinen kiintopiste, jota ei ollut pakeneminen. Joskus silloin, kun oli aika matkata kirkkoon ja valot sammutettiin, enkeli kuvitteli joutuneensa johonkin muualle, johonkin luolaston uuteen osaan, joka oli täynnä kaikenlaista tuntematonta, mutta kuvitelma raukesi, kun valot sytytettiin jälleen.
Edessä näkyi suuri kallio, jonka edustalle heillä oli tapana kokoontua. Luolan katto kaartui siellä niin ylös, ettei päätepistettä nähnyt, ja he olivat pohtineet lukuisat kerrat sitä, oliko kyseessä pelkkä maantieteellinen sattuma vai jonnekin vievä reitti, jota siivetön olento ei voinut käyttää.
Kellään heistä ei ollut siipiä. Ei kellään heistä eikä muillakaan kupolissa.
Kallion edessä, piirissä nuotion ympärillä, istuivat muut.
”Enkeli, olet palannut”, hihitti Abezi, purppuraan kaavun sisään kätkeytynyt kiilusilmäinen demoni. ”Kuoliko kukaan tällä kertaa?”
”Ei.” Enkeli istahti laholle puupölkylle, nojasi kohti rauhallisesti rätisevää tulta ja tunsi miellyttävän kuumuuden hivelevän raajojaan – Manalan luulisi legendojen mukaan olevan hehkuva pätsi, mutta ainakin heidän kupolissaan poltettiin tulia sekä lämmön että valon takia. ”Ei tällä kertaa.”
Thibod, laiha ja korkea musta olio, oli istahtanut maahan enkelin toiselle puolelle. Hän oli kyyristänyt mutkalle koko ruumiinsa ollakseen lähempänä liekkejä. ”Eivätkö ne toisinaan odota tunteja ennen rangaistuksen täyteenpanoa?”
Enkeli sulki silmänsä ja keskittyi kasvoilleen säteilevään lämpöön. ”Viimeisestä sellaisesta tapauksesta on vuosia.”
”Mutta mikseivät ne tekisi sitä uudelleen?” tivasi Thibod. ”Eikö se auttaisi?”
Enkeli katsoi tämän kiiluvia silmiä ja huokaisi. ”Auttaisi mitä tarkoitusta? Rituaali on päämäärätön. Koko toimitus on täysi farssi, kenties vain kuninkaan mielestä hauska vitsi. Muistaako joku teistä vieraan milloinkaan saapuneen Manalan ylimpään kerrokseen?”
”Lasketaanko…” piipitti enkelin oikealla puolella istuva tummanvihreä demoni.
”Ei, alempien kerroksien lähettejä ei lasketa.”
Kului hetki. Kukaan ei muistanut.
”Kupolimme väki kouluttaa kuolemanrangaistuksen uhalla kuoroa tervehtimään vieraita”, sanoi enkeli, ”mutta täällä ei käy ketään; tuskin on itse kuningaskaan ikinä kuullut tämän kunniaksi laulettavaa runoa. Voiko kaikella tällä olla mitään muuta tarkoitusta kuin muistuttaa meitä siitä, kuka Manalassa määrää?”
”Ne perustuvat jo nyt täyteen mielivaltaan”, sanoi enkeli. ”Eivät ne ikinä ota laulutaidoiltaan huonoimpia. Jotkut sanovat, että moni arvioijista on puolikuuro.”
”Ehkä tuo on tarpeeksi tästä aiheesta”, keskeytti Abezi hymyillen. ”Enkeli, onko työstämäsi sanoitus valmis? Sen tähden me sinua odotimme.”
Enkeli mietti aamua, jonka oli viettänyt seurakunnan tulevaa kokoontumista murehtien sen sijaan, että olisi saattanut työnsä loppuun. ”Ei. Ei vielä.”
”Millainen siitä tulee?”
”Olen tehnyt neljä säkeistöä, mutta yritän tiivistää kolmeen voidakseni käyttää epäpyhää lukuai.”
”Entä mitta?”
Enkeli oli hetken hiljaa ja tuijotti hiekkaa jalkojensa välissä. ”Juliaaninen.”
Abezi hymähti huvittuneesti. ”Enkeli, eikö piirimme ainoa tarkoitus ole käyttää laittomia runomittoja?”
”Hevisaures käytti juliaanista mittaa”, mutisi enkeli, ”ei kunnioittaakseen sitä vaan tehdäkseen siitä pilaa; ei totellakseen sitä vaan murtaakseen sen tarkoin valikoiduissa kohdissa.” Hän tuli tietoiseksi tyhjästä paikasta vasemmalla puolellaan, vaikka oli luvannut itselleen olla ajattelematta asiaa. Kuinka monta viikkoa täytyisi kulua, ennen kuin karannut ystävä lakkaisi piinaamasta enkelin elämää?
Ehkä niin monta kuin hän eläisi.
”Hevisaures oli mittojen mestari”, myönsi Abezi suu ihailevassa virneessä, ”ja fe-muusikkona vertaistaan vailla. Jos olisi käynyt paremmin, kenties hylätyn luomakunnan jäsenet nauttisivat hänen taiteestaan aikojen loppuun saakka.”
”Hevisaures pakeni, ei kuollut”, enkeli tokaisi. ”Ehkä on vielä tilaisuus.”
”Hevisaures lähti kohti tunneleita, eikä kukaan ole kuullut hänestä sen jälkeen. Yhtä todennäköisesti hän on nyt kasa luita alimmassa kupolissa kuin vapaa vaeltaja ulkomaailman sinisenä hohtavan taivaan alla.”
Siihen enkeli ei osannut vastata mitään. Oli yleisesti hyväksytty totuus, että Manalan kupolit ja ulkomaailman yhdistävän tunneliverkoston halki matkaaminen oli niille, joiden kulkua kuningas ei ollut siunannut, täysi mahdottomuus. Mutta oliko asia varmasti niin? Jos joku onnistuisikin pakenemaan ulkomaailmaan, oliko tällä mitään syytä palata kertomaan kokemuksistaan? Kuka palaisi vapaaehtoisesti Manalaan?
Kenties väylä olikin vaaroja vailla, ajatteli enkeli toisinaan öisin, kun nousi unettomana sängystä ikkunansa ääreen ja seurasi varjoeläinten äänetöntä tassutusta kaupungin halki. Kenties ei ollut esteitä, ei vartijoita; kenties kuka tahansa voisi kävellä sisään suuaukosta ja olla tunnin päästä ylhäällä kaksoisaurinkojen alla.
Se oli mahdollista, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei uskaltanut käydä ottamassa asiasta selvää itse, ja palasi sänkyynsä.
Viime aikoina ajatus oli vaivannut häntä entistä pahemmin. Hevisaureksen lähtö oli herättänyt hänessä monenlaisia epäilyjä – tämä oli ollut liian viisas kokeillakseen onneaan, jos ei olisi tiennyt jotakin, mitä he eivät tienneet. Oliko Hevisaures saanut käsiinsä kartan, jonka avulla välttää pakenijoita rankaisevat uhat? Oliko tämä saanut tunneleita vartioivat hirviöt jotenkin puolelleen?
Sellaista hän oli viettänyt päivät ja yöt miettien, mutta miettiminen ei ollut tuonut ratkaisua mysteeriin. Vapaus oli niin lähellä, että sen saattoi haistaa; oli keino päästä pois, mutta Hevisaures ei ollut kertonut siitä kenellekään ennen lähtöään.
Tai sitten tämä oli vain ollut heitä muita kyllästyneempi elämäänsä.
”No”, sanoi Abezi hykerrellen tilanteelle, jossa oli jotakin hauskaa vain tämän mielestä, ”eiköhän meidän ole aika palata kaupunkiin. Jäit paitsi minun viimeisimmästäni, enkeli, mutta voin lausua sen sinulle matkalla. Mennään!”
Thibod sammutti nuotion kaatamalla siihen hiekkaa puisella ämpärillä, jota he säilyttivät kallionkolossa. Enkeli nousi seisomaan ja vilkaisi kohti kaupungin kutsuvia valoja. Siellä olisi sänky, ja juuri nyt hän ei tiennyt, tahtoiko mitään muuta niin paljon.
Abezi liittyi hänen seuraansa heidän kaarrellessaan kohti luolan keskustaan johtavaa polkua. ”Lupasin lausua sinulle runoni, enkö vain? Kuuntele, enkeli.”
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään…
He saapuivat polulle, joka luikerteli kupolin ainoaa asutukskeskittymää kohti. Enkeli vilkaisi taakseen – kirkon ja tunnelin suuaukon suuntaan – tietämättä palaavansa tietä toiseen suuntaan jo ennen yön laskeutumista. ”Mitä pidit?” tokaisi Abezi. ”Ei, kysyn heti paremman kysymyksen. Mistä runo kertoi?”
Symbolismin ja kuvakielen tulkitseminen ei tuottanut hankaluuksia enkelille, josta kysymys oli outo. ”Atheonista”, hän vastasi. ”Kaaoksen keisarista. Hajonneesta herttuasta. Mustasta vapahtajasta.”
”Aivan”, hihitti Abezi, ”mutta kuinka tiesit sen?”
”Ei, en sinulle. Mutta entä jos runon lukisi joku sellainen, jolle Manalan tarusto ei ole tuttu?”
Enkeli kohautti olkiaan. ”Kaiketi sen voisi tulkita puhuvan jostakin muusta.”
”Ja se”, myhäili Abezi, ”on jekuista kaikkein jännittävin. Jonakin päivänä ehkä ymmärrät. Niinkin yksinkertainen seikka voi näet kertoa, mistä runon merkitys syntyy!”
Enkeli ei tuntenut ymmärtävänsä enää, mistä oli kyse. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi. Abezi kääntyi erään toisen toverinsa puoleen, ja enkeli vietti loppumatkan hiljaisuudessa; asteli tietä pitkin mekaanisesti mielessään vain Hevisaures.
Kun he saapuivat keskustaan, kaikki lähtivät omille teilleen. Abezi vilkutti enkelille hyvästiksi.
Enkeli kulki halki mustasta puusta rakennettujen talojen epätasaisen, maaston muotoa mukailevan verkoston. Hän pujahti rakennusten välistä keskusaukiolle, jolla paloi suuri nuotio, ja jatkoi kotiaan kohti.
Saavuttuaan talolleen enkeli huomasi oven olevan raollaan. Hän kurkotti kohti ikkunaa tuntien sydämensä hakkaavan, mutta ei erottanut sisällä mitään.
Enkeli raotti ovea, astui sisälle ja törmäsi maassa makaavaan Hevisaurekseen.
Liskon tummanpunainen ruumis oli kauttaaltaan naarmujen peitossa; sen vääntyilevästä alaruumiista vuosi enkelin lattialle kirkkaanvihreää verta. Hevisaureksen hopeinen kypärä oli lommoilla, ja sen punertavat hiukset olivat jäykistyneet veren ja lian tahrimina sotkuiseksi mättääksi. Hännästä puuttui pätkä.
”Enkeli!” henkäisi Hevisaures tulijan nähtyään ja yritti epätoivoisesti kömpiä ylös. ”Meidän on mentävä, enkeli; aikaa ei ole paljon…”
”Mitä sinä..?”
Enkeli viittoi vierastaan jäämään paikoilleen ja ryntäsi talon toiseen huoneeseen, jossa nukkui ja söi. Puisessa kirstussa hänen sänkynsä vieressä oli jossakin sideharsoa; enkeli joutui levittämään lattialle lukuisia kirjoja ja puolet ruokavarastostaan, ennen kuin löysi haluamansa.
”Minne menit, enkeli?”
”Olen tulossa!” Enkeli katsoi sotkua, jonka oli tehnyt, mutta tuli nopeasti järkiinsä ja ryntäsi takaisin eteiseen siitä välittämättä. Hevisaures oli onnistunut pääsemään pystyyn. ”Rauhoitu!” Hän kävi läpi toverinsa ruumista löytääkseen kohdat, joista verta valui, mutta mikään vuodoista ei näyttänyt pahalta. Vammat eivät olleet uusia.
”Olen kunnossa”, sanoi Hevisaures ja sulki silmänsä hetkeksi, ”olen kunnossa, mutta… meidän täytyy mennä! Aikaa ei ole paljon.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
”Mitä luulet?” tiuskaisi tämä takaisin. ”Manalasta pakenemisesta!”
Enkeli katsoi hetken ystävänsä ruhjottua ruumista; ystäväänsä, joka todennäköisyyksistä huolimatta pysyi juuri ja juuri pystyssä. Se, mitä tälle olikaan käynyt, ei välttämättä ollutkaan kuolemanvakavaa.
Kun yllätys Hevisaureksen saapumisesta ja pelko tämän kohtalosta olivat väistyneet, enkeli tajusi silmänräpäyksessä toverinsa sanojen sisällön ja henkäisi hämmästyneesti. ”Tarkoitatko, että..?”
”Selitän matkalla”, aneli Hevisaures ja horjahteli ovelle. ”Minä tiedän reitin pois, mutta en kykene siihen yksin. Tuletko?”
Enkeli silmäili hetken eteiseensä saapunutta veristä ilmestystä, jonka silmissä oli outo kiilto ja puheessa säikähtänyt, epätoivoinen pohjavire. Eikö hän ollutkin aina halunnut tätä, halunnut paeta Manalasta – ja nyt tilaisuus oli saapunut. Joukko turhanpäiväisiä ajatuksia koskien sitä, mitä pitäisi kenties ottaa mukaan ja kenet hyvästellä, vilahti enkelin päässä, mutta eikö heillä ollutkin kiire?
”Hyvä on”, sanoi enkeli hämmästellen äänensä rauhallisuutta, ”mennään sitten.”
Kävely halki kaupungin tuntui kestävän vain muutamia sekunteja. He kiersivät syrjäistä reittiä, jotta kukaan ei näkisi Hevisauresta, ja vasta puolimatkassa enkeli tajusi, ettei näkisi joitakin lempipaikoistaan enää milloinkaan. Abezin talo ja keskusaukio jäivät kauas heidän reitistään. Edes kotitalonsa edustalla kasvavaa puuta enkeli ei ollut muistanut vilkaista viimeistä kertaa.
Olkoon. Kaiken muistamisen arvoisen hän muistaisi; lukemattomat kuolettavan ahdasta luolaa kiertämässä vietetyt vuodet olivat painaneet visusti enkelin mieleen jokaisen neliömetrin, jota hän jäisi kaipaamaan.
Vastaan ei tullut ketään, mikä ilahdutti enkeliä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi pyydetty jonkinlaista selitystä tilanteelle. ”Kerro”, enkeli sanoi heidän jätettyään kaupungin taakseen, ”mitä sinulle tapahtui.”
”Mitä arvelet?” tiuskaisi Hevisaures vastaukseksi. ”Minä pakenin. Pakkasin varusteeni, luikin yöllä kaupungin halki ja lähdin kohti tunnelia.”
”Olitko löytänyt kartan?” kysyi enkeli. ”Kuulin, että sellaisia–”
”Kartan? Kuinka naurettava oletkaan, enkeli.”
He kulkivat nopeasti siitä huolimatta, että enkelin matkakumppanin vammat saivat jokaisen askeleen kuulostamaan tuskalliselta ponnistukselta. Laulujen salin etäinen hahmo tuli näkyviin kauas eteen, mutta vielä he eivät olleet lähellä; tie kaarteli, mutta enkelin vieressä kulkevan dinosauruksen tilaan nähden siltä poikkeaminen ei olisi ollut järkevää.
”Nolo runopiirinne”, mutisi Hevisaures, ”on täysi farssi. Luuletteko kuninkaan menettävän yöunensa sen tähden, että viisi kupolia ylempänä joku lausuu kiellettyyn runomittaan sepittämänsä runon? Minä halusin tehdä jotakin oikeaa, maksoi mitä maksoi. Mitä sitten, vaikken selviäisikään? Yksi henki on reilu uhraus edes pelkästä mahdollisuudesta murtaa kahleensa ja paeta elämää, jonka on syntymässään saanut. Kuolema on pelastus verrattuna täällä vietettyyn olemassaoloon.”
”Ja siispä vain… lähdit?”
”Lähdin.”
Harva manalalainen oli liikkeellä tähän aikaan, eikä kenelläkään ollut syytä liikkua näillä seuduilla juuri nyt, mutta enkeli tunsi olonsa silti hermostuneesti heidän tekonsa ylitsevuotavan laittomuuden vuoksi. Kuolleiden puiden tummat hahmot tuntuivat häntä paheksuvasti vilkuilevilta kylänvanhimmilta.
Tai sitten hän oli vain innoissaan siitä syystä, että olisi pian vapaa.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, mutisi Hevisaures. ”Manalan ei tarvitse olla vankilamme. Kaikki tietävät legendat, mutta mitä syytä meidän on virua täällä vain siksi, etteivät epäonnistumistaan häpeävät Suuret olennot halunneet kaikkien luomuksiensa näkevän milloinkaan päivänvaloa?”
Eipä kai mitään, ajatteli enkeli. He kulkivat loppumatkan hiljaisuudessa, sillä hän pelkäsi yhä sitä, että joku kuulisi heidän keskustelunsa; kun kirkon siluetti kohosi tunnelin suuaukkoa vasten, enkeli oli varma siitä, että joku sinne piiloutunut astuisi yhtäkkiä esiin ja estäisi heidän matkansa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuksen ovi oli ja pysyi kiinni, ja ikkunalasien läpi hän erotti vain penkkirivien synkät varjot. Voisiko kaikki käydä niin helposti?
Vasta kun he astuivat valtaisaan kitaan, jonka pimeyttä edes heidän kupoliansa syleilevä sienten rihmasto ei valaissut, enkelin sekavien ajatusten joukosta pomppasi esiin matkaan kohdistuvista ongelmista vakavin. ”Hevisaures”, enkeli kysyi, ”miten… miten sait vammasi? Onko siellä jotain vaarallista?”
He pysähtyivät suuaukon tuntumaan. Puhuteltu kaivoi repustaan soihdun ja sytytti sen. Tunnelin lattiaa peitti sama hiekka kuin heidän entistä asuinpaikkaansa; kattoa pitkin luikerteli tummansinisiä hyönteisiä.
”Jäin kiinni”, sanoi Hevisaures lyhyesti. ”Kylän vanhukset väittivät tietävänsä, että yksi tunneliverkoston haaroista johtaa ylös ulkomaailmaan; en tiedä, oliko näin joskus, mutta nyt kivivyöryt ja tarkoituksenmukainen tukkiminen ovat sulkeneet kaikki reitit yhtä lukuun ottamatta.”
”Mihin se vie?”
Tunneli kaarsi jyrkästi alas. Aina välillä he ohittivat muualle vievän haaran, mutta Hevisaures johti heidät alemmas. Jos hän oli ensimmäisellä matkallaan tutkinut kaikki polut, siihen oli varmasti mennyt päiväkausia.
”Alimpaan kerrokseen.”
Enkeli tunsi värin katoavan kasvoiltaan.
”Mitä sinä..?”
”Vaaraa ei ole”, sanoi Hevisaures lyhyesti ja päättäväisesti vilkaisematta häntä kohti, ”jos kuljemme kaksin. En ollut ensimmäisellä kerralla tarpeeksi varovainen, mutta enää en jää kiinni. Tunnen oikean reitin, ja kahdella silmäparilla kykenemme välttämään vartijat.”
Enkeli veti syvään henkeä. ”Hevisaures, et voi väittää, että…”
Hevisaures pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin maanisesti. ”Mitä en voi väittää, enkeli? Minulla ei ole aikomustakaan jäädä enää vangiksi. Ne eivät ole vielä huomanneet pakoani; päivän tai kahden päästä alin kerros kuhisee kuninkaan kätyreitä, mutta nyt meillä on elämämme tilaisuus. En tullut hakemaan sinua huvin vuoksi tai siksi, että olisin halunnut sinunkin pääsevän pakoon; en selviä tästä yksin, minä tarvitsen sinua. Tämä toimii, mutta…”
Hevisaures kääntyi jälleen pois ja lähti kulkemaan entistä nopeammin, miltei juoksien. Enkeli hätkähti ja kompuroi perään näkemättä kunnolla askeliaan ilman soihdun valoa.
”… meillä on kiire.”
Maasto muuttui entistä jyrkemmäksi, ja he joutuivat monta kertaa pudottautumaan melkein oman pituutensa mittaisen matkan. Enkeli ei osannut kuvitella, kuinka vaikea ja tuskallinen Hevisaureksen paluumatka ylös oli ollut.
Ajoittain lähes pystysuoraa kuilua muistuttavan tunnelin kulkeminen oli nopeaa, ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Enkelin ei tarvinnut varmistaa tätä edellä kulkua johtavalta matkakumppaniltaan, vaan hän tiesi sen siitä, että alkoi tulla sietämättömän kuuma. Harmaan ja ruskean sävyiset seinämät vaihtuivat syvän punaisiin; he ohittivat kallioiden väliin jäävän halkeaman, jonka toiselta puolelta heidän matkaansa seurasi kolme vitivalkoista silmää.
Viimein heidän askeleensa kävivät pitkin ahdasta, suoraa tunnelia, jossa maata peittävä kerros hiekkaa vaihtui karmiininpunaisten tiilien ruudukkoon. Sen päästä kajasti himmeää, purppuraa valoa; heidän lähestyessään sakea, palaneelta tuoksuva sumu tunkeutui ilmaan ja teki hengittämisestä hankalaa.
”Meitä ei huomata”, sanoi Hevisaures hiljaa, ”jos seuraat minua. Ymmärrätkö?”
Enkeli nyökkäsi, mutta hänen matkakumppaninsa ei kääntynyt katsomaan.
Luolan katto oli täällä niin korkea, että enkeliä huimasi. Punaiset, vääntyneet tornit kohosivat yläilmoihin, risteilivät toistensa kanssa ja kaartuivat toistensa ympärille. Arkkitehtuuri vilisi piikkejä ja silmän muotoisia ikkunoita. Epätasaista katukivetystä reunustivat maasta nousevat kristallit, joista säteilevä valo hohti sumun läpi.
”Eteenpäin”, tiuskaisi Hevisaures.
Enkeli kuvitteli ensin heidän olevan täällä yksin, mutta aika ajoin sumusta nousi esiin heitä pidempiä synkkiä hahmoja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Rakennusten edessä lepäsi punaisesta kivestä muotoilluilla kuutioilla hirviöitä, jotka tuijottivat heidän marssiaan. Keltainen, harjakas olento huonosti istuvassa purppurassa puvussa kertasi kiusallisen pitkää anekdoottia vieressään istuvalle viisipäiselle demonille, joka kuunteli keskittyneesti huikaten aina välillä kulauksen verta pikaristaan.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö heitä ollut huomattu, mutta uhkaavista varjoista yksikään ei syöksynyt ottamaan heitä kiinni tai muuten haittaamaan heidän taivaltaan. Hevisaures käveli edellä nopeasti ja päättäväisesti; enkeli yritti pysyä perässä, mutta kompasteli rakoihin kadun tiilipinnoituksessa ja joutui aina välillä väistämään sumusta yhtäkkiä esiin tullutta hahmoa.
”Hevisaures”, hän yritti mutista, ”miten…”
”Vaiti”, tiuskaisi tämä vastaukseksi, ”ja seuraa minua.”
He etenivät yhä leveämmille ja leveämmille kaduille, ja arkkitehtuuri alkoi muuttua. Rakennukset olivat korkeampia ja muodostivat valtaisan verkoston yhdistyessään toisiinsa heidän yllään. Katua varjosti kuvio, joka muistutti suurta seittiä. Sumu vetäytyi hiljalleen pois, ja enkeli hengitti vapaammin; helpotuksen korvasi siitä kumpuava kauhun tunne, että he matkasivat suoraan kohti Manalan alimman kerroksen keskustaa.
He lähestyivät valtaisaa aukiota. Nyt kaukana ylhäällä kohoavat tornit, jotka olivat korkeampia kuin mikään enkelin ikinä näkemä, kaartuivat kohti ympyrän sisusta kohtaamatta toisiaan sen keskipisteessä Ne osoittivat kohti sitä, mikä lepäsi aivan keskellä.
Luista valtaistuinta, jolla istuvasta hahmosta enkeli näki näin kaukaa vain siluetin.
Nyt riitti, hän päätti ja kääntyi juostakseen karkuun; enkeli ei tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa.
Hevisaures oli nopeampi.
Se kääntyi ympäri ja tarrasi voimakkaalla kourallaan enkelin käteen. Kynnet pistivät hänen nahkaisen takkinsa lävitse; vammautuneenakin roteva Hevisaures oli häntä mahtavampi.
”Seuraa minua.”
Enkeli yritti rimpuilla vastaan, mutta dinosaurus eteni raahaten tämän laihaa ruumista perässään kuin nukkea. Aukio oli päällystetty eri värisillä tiilillä, jotka muodostivat renkaita; enkeliä vietiin ensin punaisen, sitten oranssin ja lopuksi keltaisen alueen halki. He etenivät pitkin rakennusten varjojen väliin jäävää valoisaa aluetta, joka kaventui joka askeleella.
Valtaistuinta kiersivät marmoriset portaat, jotka tekivät kaksi kokonaista kierrosta ennen kuin päättyivät sen huipulle. Luista terotettujen piikkien rivistö törrötti niiden reunoilla. Rakennelman huipulla oli itse valtaistuin – mustasta, punaisesta, valkoisesta ja kaikista väreistä niiden välillä tehdyn luumassan muodostuma, jossa oli enemmän teräviä osia kuin teki mieli laskea.
Olento istuimen päällä oli sitä reilusti pienempi, ehkä vain enkelin kokoinen. Kuningas Julien katsoi heitä pitkään – Hevisaures pysähtyi muutaman bion päähän pidellen pakokauhun vallassa kiemurtelevaa enkeliä yhä tiukasti otteessaan – ja avasi sitten suunsa. Sen kitkerä ääni jylisi kaikuen takaisin avaraa tilaa reunustavien rakennusten seinistä.
”tiedättekö mitä minä tahdon?”
Kumpikaan ei vastannut.
Tiilet maassa heidän ympärillään räjähtivät pölyksi ja kaikkialle lenteleviksi sirpaleiksi, ja Hevisaures hätkähti niin paljon, että irrotti otteensa enkelin käsivarresta. Tämä rojahti maahan, syöksähti eteenpäin pari askelta ja kaatui uudelleen; tiilien murtumisesta lähtevät poksahtelevat äänet peittivät alleen Hevisaureksen huudot.
”tahdon liikuttaa sitä”
Enkeli pääsi jälleen pystyyn ja lähti juoksuun, mutta tämän eteen nousi maasta ohuiden kivisten pilarien rivi. Hän ei enää ehtinyt väistää, vaan löi päänsä ruskeaan seinämään.
”tahdon liikuttaa sitä”
Veren täyttäessä tämän näkökentän enkeli horjahti taaksepäin ja kääntyi lähteäkseen eri suuntaan. Tälläkin kertaa samanlainen kivipilarien joukko kohosi hänen eteensä.
”tahdon…”
Enkeli vilkaisi oikealle puolelleen, joka tukkiutui hetkessä samoin. Hän lähti juoksuun vasemmalle, mutta se oli väärä suunta – siellä oli Hevisaurus – hän epäröi ja pysähtyi, ja tiilet hänen edessään halkesivat kahtia antaen tilaa maasta nousevalle kiviselle häkille.
”liikuttaa sitä”
Hevisaures oli joutunut samaan jamaan. Enkeli pyyhki verta silmäkulmastaan vapisevin käsin ja tuijotti petturia, joka oli tuonut hänet tänne tahallaan.
”Kuninkaani”, sanoi dinosaurus katsomatta tätä kohti, ”toin sinulle sielun lupaukseni mukaan.”
Julien, joka hohti yhä sisällään hekumoivaa alkuvoimaa, tokaisi vastaamatta mitenkään tämän kysymykseen: ”tykkäätkö mun peba?”
Enkeli tarrasi kiinni kivisiin kaltereihin, jotka olivat yhä polttavan kuumia niitä muotoilleen ikiaikaisen voiman vaikutuksesta, ja väänsi. Ne eivät antaneet periksi, vaan olivat palanneet välittömästi tiiviiseen, kovaan olomuotoonsa.
Hän irrotti, huokaisi ja laskeutui istumaan maahan.
Innostus, pelko ja hämmennys olivat kaikki sulaneet pois, eikä hän enää tuntenut mitään.
”Muistutan arvoisaa kuningasta sopimuksemme luonteesta”, lausui Hevisaures kykenemättä kätkemään äänestään orastavaa paniikkia. ”Vannoin tuovani sinulle sielun omani korvaukseksi – ja niin olenkin nyt tehnyt – jotta saan kulkea valtakuntasi lävitse. Tämän sopimuksen ehdot olen nyt täyttänyt niin nopeasti kuin suinkaan kykenin, enkö vain, oi kuningas?”
Enkeli sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne ja nousi ylös tajuttuaan epätoivon hyödyttömyyden. Näinkö hän aikoi käyttää viimeiset hetkensä?
Hänen tunteettomuuden maisemansa oli oiva kangas vihan villille siveltimelle.
Aukiota vavisuttanut voima oli saanut tiilet säröilemään, mutta siitä huolimatta selli enkelin ympärillä oli täysin säännönmukainen ja symmetrinen; pieninkään virhe ei vaivannut kivipilarien kokoa tai asettelua. Hänen kätensä mahtui juuri ja juuri kalterien välistä, mutta koko ruumiilla ei ollut minkäänlaista toivoa.
”Enkeli”, kuiskasi Hevisaures pahoittelevasti. ”Minä halusin tehdä jotakin. Maksoi mitä maksoi.”
Hän ei edes kääntynyt puhujaa kohti – myös siksi, ettei halunnut kunnioittaa petturia senkään vertaa, mutta myös siksi, että oli keskittynyt tilanteen ja mahdollisuuksiensa arvioimiseen.
”vielä on viimeinen vaihe toimittamatta”, julisti Manalan monarkki, hyveiden näivettäjä, ”hirvittävä hevisaures”
Enkeli sulki taas silmänsä varautuen siihen, mikä kohta tulisi, mutta avasi ne nopeasti havahduttuaan kuumeestaan. Hänen mielialastaan ei ollut epäilystäkään – hän oli polttavan vihan valtaama. Miksi hän tekisi niin, miksi hän odottaisi vaitonaisena tuomiotaan? Miksi hän toimittuaan niin koko elämänsä yhä vaikenisi, pysähtyisi ja antaisi muun maailman tapahtua itselleen?
Atheon ei ollut tyytynyt kohtaloon, jonka Mata Nui oli tälle antanut.
Atheon ei ollut tyytynyt vapauteen, jonka Ath oli tälle suonut.
Atheon oli halunnut ylittää rajat, murtaa käsitteet ja maalata maailman ehtymättömän vihansa maisemaksi, jossa mahdollisuus ja välttämättömyys sulautuvat yhteen suunnattoman tahdonvoiman määräämäksi poluksi.
Sen sanat kuitenkin katkesivat, kun kalterien välistä syöksyi kiinni sen kurkkuun enkelin käsi. Hänen sormensa kaartuivat dinosauruksen kaulan ympärille; se hätkähti ja yritti paeta oikealle, veti enkelin koko ruumista kivisiä pilareita vasten, mutta enkeli piteli kiinni.
Käsi oli sama, josta Hevisaures oli enkeliä raahannut. Siihen oli pistellyt jo tämän päästäessä irti.
Hevisaures, alimmassa kerroksessa saamistaan vammoista kärsivä, äskettäin voimansa juoksemalla kuluttanut ja joka hetki heikentyvä, luopui yrityksestään ja kääntyi enkeliä kohti puraistakseen tämän kättä. Muutama hammas lävisti enkelin käsivarren, mutta tämän ote ei hellittänyt; jos mahdollista, Hevisaures tunsi kurkkuaan kuristavan puristuksen vain entistä voimakkaampana.
”Enkeli…”, pihisi dinosaurus. Kuningas ei lausunut mielipidettään tapahtumasta, jos tällä sellainen oli.
Enkeli ei päästänyt irti.
Väri katosi hitaasti – tuskallisen hitaasti – Dinosaureksen kasvoilta. Sen heikot yritykset karata sellinsä toiseen nurkkaan eivät enää sattuneet, vain ärsyttivät. Enkeli ei enää tuntenut sormiaan, mutta näki silmillään niiden pysyvän yhä otteessaan, ja se riitti.
Lopulta Hevisaures lakkasi pyristelemästä vastaan ja vain katsoi kohti enkeliä kasvoillaan suunnattoman epätoivon ilme. Sekunnit juoksivat niin tuskallisen hitaasti, että enkeli alkoi lausua niitä mielessään saadakseen varmuuden siitä, että aikaa todella kului. Yksi… kaksi… kolme…
Dinosaurus yski ja heilutti kitaansa kaapien ilmaa suuhunsa; sen kurkusta kantautui syvä, koriseva ääni.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, sanoi enkeli.
Enkeli ei aikonut lopettanut sitten, kun hänen vastustajansa menetti tajuntansa ja lakkasi osoittamasta elonmerkkejä, mutta otteen säilyttäminen kävi hankalammaksi, kun dinosauruksen keho ei enää pidellyt itseään tarkoituksenmukaisesti pystyssä. Painovoima, jota vastaan hirviö oli koko elämänsä taistellut, sai viimein tilaisuuden ottaa omansa takaisin.
Kun hän ei enää jaksanut pidellä, enkeli irrotti otteensa ja antoi Dinosaureksen elottoman ruumiin vavahtaa maahan, ja sitten kaikki oli ohi.
”kadotettu sielu”, kumpusi ääni valtaistuimen päältä. ”mikä oli tämän tarkoitus?”
Enkeli piteli kättään, josta alkoi kantautua etäistä mutta pistävää kipua. Näkökentän tuhriva, hänen toisesta silmästään valuva veri oli merkityksetön sivuseikka. ”Antaa sielu maksuksi vapaudestani.”
Kuningas heilutti kättään, ja kiviset pilarit vääntyivät ulospäin murtumisen äänten saattelemina. Muutama niistä litisti Hevisaureksen maassa makaavan ruumiin.
Enkeli ei uskaltanut lähteä, vaan seisoi yhä paikallaan. Kuningas vaikutti pohdiskelevan tätä hetken, mutta lausui lopulta: ”mene…”
Tiilet enkelin edessä säröilivät; maalikerros niiden päällä varisi pois, ja muodostui hänen vasemmalle puolelle osoittava harmaa nuoli.
”… osoittamaani suuntaan.”
Enkeli ei enää odottanut, vaan astui ensimmäisen askeleen nuolen suuntaan siitä yllättyneenä, kuinka keveältä se tuntui. Jonkinlainen taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, mutta enkeli ei tiennyt, mikä se oli ollut tai mihin hän oli sen jättänyt.
Kuningas julisti lopuksi hänen selkänsä takaa: ”manaan tunnelien vartijat matkallesi suotuisiksi, jotta ne eivät kulkuasi häiritse, oi kadotettu sielu”
Enkeli ei tiennyt, olisiko pitänyt kääntyä takaisin kiittämään, mutta niin tekeminen olisi vaatinut jonkinlaisia voimia, joita hänellä ei enää ollut.
Manalan alimman kerroksen arkkitehtuuri kävi läpi muutoksen, joka oli päinvastainen verrattuna enkelin tulomatkallaan näkemään: rakennukset lyhenivät huimaavan korkeista, luolan kattoa kohti osoittavista piikeistä ainoastaan huomattavan korkeiksi, kadut kavenivat ja sumu täytti jälleen näkökentän. Toinen toistaan eriskummallisemmat demonit, jotka enkeli ohitti kävellessään, eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
Viimein enkeli tuli tunnelin suuaukolle, joka näytti hieman samanlaiselta kuin se, josta he olivat tulleet. Hän epäröi hetken miettiessään, veisikö tämäkään oikeasti ulkomaailmaan, mutta naurahti itsekseen ymmärtäessään, että tuskin voisi enää päätyä pahempaan paikkaan.
Pikimustan kiven peittämä tunneli kaartui ylös edellistä vielä vahvemmin, ja enkeli pysähtyi sen puolivaiheille odottaakseen kätensä elpymistä kipuamisen helpottamiseksi. Hevisaureksen hampaiden jättämät jäljet vaikuttivat pahoilta, mutta kipu oli laantunut pakottavasta jomotuksesta tasaiseksi taustakohinaksi.
Kävellessään enkeli mietti, mitä olisi kertonut ikuisesti hänen entisessä kodissaan viruville tovereilleen. Että kuningas oli suonut hänelle vapauden?
Se olisi ollut valhe – vapauden hänelle oli antanut Atheon, vallankumouksen henki, vääjäämätön ymmärrys siitä, että maailmassa saattoi toimia joko alistumalla muiden tahtoon tai alistamalla muut omaansa.
Soihtua hänellä ei ollut, joten enkeli teki matkaa tunnustellen tietään pimeässä kiitollisena siitä, ettei tällä tunnelilla vaikuttanut olevan sivupolkuja. Pimeydestä hänen matkaansa seurasivat lukuisat keltaisina kiiluvat silmäparit, mutta kuninkaan lupauksen mukaan ne eivät puuttuneet hänen matkaansa.
Enkeli kiipesi hitaasti epävarmana siitä, mitä hänelle tapahtuisi, kunnes näki kaukaa ylhäältä kajastavan päivänvalon.
Ja oliko se tarinan loppu?
Ei vielä, Rikon sääntöjä! Jäi kertomatta eräs tosi tärkeä juttu, jota ilman yksikään tällainen kertomus ei ole valmis.
Mikä se on, enkeli?
Se, kuinka sain nimeni.
Poistuttuaan tunnelista sanoinkuvaamattoman avaran ja sinisen taivaan alle enkeli vilkaisi taakseen ja huomasi kallion seinään isketyn puisen kyltin.
KUOLEMANVAARA!
TÄSSÄ LUOLASTOSSA ASUVAT MAHTAVAT MANAAT
JOS MENET SISÄÄN, TURHA AJATELLAKAAN, ETTÄ VAIVAUTUISIN KORJAAMAAN SINUT
Kyltti ei auttanut kertomaan, mihin hän oli saapunut, mutta kaipa se ei ollut tarkoitettu hänelle. Enkeli vaelsi ympäri jännittävää ja kivaa paratiisia näkemättä ketään muuta. Tuli täällä ei lämmittänyt, mutta jään kosketus poltti. Tomua laskeutui valtavina putouksina vuorilta, mutta vesi oli oudon tahmeaa ja liikkumatonta. Ukkonen ei päästänyt ääntä, mutta hellä tuulenvire huusi tehden melkein kuuroksi. Kaikki se oli kaikki hyvin mielenkiintoista, mutta häntä olisi haluttanut löytää toinen elävä olento.
Viimein hänen eteensä ilmestyi valtaisa linnake, jonka ympärillä parveili outoja, värikkäitä mutta Manalan asukkien tavoin epämuodostuneita pieniä olentoja. Enkeli meni sisään ja kohtasi samaa lajia edustavan vastaanottovirkailijan.
”Mikä on nimesi?”
Enkeli mietti hetken. ”Minä olen vain enkeli.” Oli hänellä nimi, mutta minkään Manalasta saadun kantaminen mukanaan oli turhaa; nimillä oli voimaa, samoin niiden hylkäämisellä. Virkailija harkitsi enkelin vastausta hetken kasvoillaan tylsistynyt ilme, huokaisi lopulta ja kirjasi jotakin eteensä asetetulle lomakkeelle.
”Se ei aivan riitä. Yksi ainoa sana, mikäli se on yleisnimi, ei ole tarpeeksi tunnistettava kelvatakseen jonkun nimeksi. Ketkä ovat väkeäsi?”
”Minä olen Manalasta”, vastasi enkeli epävarmana siitä, oliko se sopiva vastaus virkailijan hämmentävästi muotoiltuun kysymykseen.
”Vai Manalasta… lienet siis jonkinlainen demoni, vaikka väität olevasi enkeli. No, enkelien ja demonien ainut ero on siipien lukumäärässä, joten ole kompromissiratkaisuna siis… Yksisiipinen enkeli.” Tyytyväisenä ajatukseensa virkailija raapusti lomakkeeseen kaksi sanaa ja ojensi sen enkelille. ”Vie tämä–”
Enkeli ei ottanut paperia vastaan. ”Anteeksi, mutta käsityksesi enkelien ja demonien luonteesta on täyttä huuhaata.”
”Minä keksin sinulle juuri varsin vinkeän nimen”, sanoi virkailija pettyneenä ja tyrkytti paperia uudelleen. ”Sen pitäisi kelvata. Olen koulutukseltani nimistöntutkija, mutta alalla ei ole juuri nyt töitä. No?”
Virkailija tökki paperilla enkelin eteen ojennettua kättä.
Ei, Yksisiipisen enkelin kättä.
Oli se ehkä sittenkin ihan kiva nimi.
Aiemmin enkeli oli luullut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan sen sijaan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, enkeli?
”Atheon ei ole fyysinen”, Yksisiipinen enkeli sanoi. ”Atheon on ideologian tavoin tuhon henki jokaisen vallankumouksellisen sisällä. Se, joka hallitsee väittäen mandaattinsa tulevan Atheonilta, vain asettaa oman hierarkiansa syrjäytetyn tilalle; Atheon on ajatus, inspiraatio, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja anarkismia.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Torahkshi, jonka ajatukset vaikuttivat olevan muussa kuin enkelin kertomuksen teologisessa sisällössä, hihitti: ”Meniköhän kaikki varmasti noin, enkeli hyvä? Muistan tarinan olleen viime kerralta joiltain yksityiskohdiltaan erilainen.”
”O-omasi ei ollut sen totuudenmukaisempi”, mutisi Yksisiipinen enkeli.
He olivat istuneet käänteisen lumisateen yllä jo lukuisia tunteja. Taivaalle ei ollut käynyt mitään, joten enkelin oli pakko hyväksyä yön luonteelle annettu taianomainen selitys.
Miksei temppelissä istuva olento ole Atheon? lausui Rikon sääntöjä. Yksi sanoo: sen tähden, ettei Atheon ole todellinen; toinen väittää syyksi sitä, että Atheon ei ole fyysinen. Minullakin oli ennen väärä käsitys Atheonin luonteesta.
Enkeli oli tarinointinsa aikana kiertänyt kehää liittolaistensa ympärillä, mutta nyt hän pysähtyi ja istahti puun juureen itsekseen räkättävän Torahkshin viereen. Hänen askeleidensa lumihankeen piirtämä kehä hälveni ensin ja katosi sitten täysin.
Valhe johtaa totuuteen yhtä lailla kuin kuivunutkin joki vääjäämättä mereen, joten on meille eduksi keskittyä hetkeksi minunkin virheeseeni.
Rikon sääntöjä kohotti katseensa kohti tyhjää taivasta, tarrasi kiinni kylttiinsä ja kertoi.
Taverna
Ulxelaser
Joka pöytään oli asetettu kuusi kynttilää pieneen rinkiin. Faxadosq tulkitsi sen jonkinlaiseksi yritykseksi – perustuen joko itse valoon tai Mata Nui -uskon pyhään lukuun – taistella ulkona vallitsevaa syvää harmautta vastaan. Likaisten ikkunalasien läpi sisään vyöryvä kuoleman usva ei kuitenkaan väistynyt niin helpolla; sen metafyysisen piirteettömyyden haistoi sisälle asti.
Faxadosq tilasi juoman ja istuutui pöytään mahdollisimman kauas ovista ja ikkunoista. Näyttikö kynttilöidenkin valo tavallista himmeämmältä, vai kuvitteliko hän koko jutun?
”hei tiesi tkö”, sanoi omituinen, jotenkin nariseva ääni Faxadosqin takana. Toalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän oli kuullut sen ennenkin. Kuten kaikki ennen maailmassa vallitsevan katastrofin saapumista, äänen haltija oli kuitenkin hänen mielessään pelkkä sekava kokoelma mielikuvia ja muistojen rippeitä. Vasta käännyttyään ympäri Faxadosq muisti, kenelle ääni oli kuulunut.
Se oli… se omituinen kaniolento?
Jäniksen luistimet eivät kaiken järjen vastaisesti piirtäneet minkäänlaisia viiruja tavernan puiseen lattiaan.
”Anteeksi?” Faxadosq tajusi lopulta sanoa tuijotettuaan olentoa ensin hämillään jonkin aikaa.
”tie ssitkö”, loruili vemmelsääri, ”että joiden kin mieltsä.,…,.. makuutat eivät ole kaan langenneita enkeleleitä vaan demonneja??”
Olion kompastelevasta ääntämyksestä huolimatta Faxadosqilla ei ollut ongelmia sen lausumien sanojen ymmärtämisessä – enemmän hänelle niitä tuotti se, että sanotulla ei tuntunut olevan mitään tekemistä tilanteen kanssa. Toa vilkuili ympärilleen nähdäkseen, oliko kyseessä jonkinlainen vitsi, jota hän ei ymmärtänyt, mutta muut tavernan asiakkaat eivät edes katsoneet heitä kohti.
”heh”, tokaisi kani seuraavaksi. ”ja demoneitsa suurin on tieten kin atheooni…,..”
Vemmelsääri hypähti kääntyen kohti ovea ja vilkaisi kohti Faxadosqia.
”….. .. ja kukamuu kaan olisi saanut ai kaan tämän kai ken??? heh”
Faxadosq hätkähti. ”Tiedätkö jotakin maailmaa syleilevän ilmiön luonteesta, jänis?” Oli kuitenkin liian myöhäistä; jo hänen ensimmäisen sanansa kohdalla jänö oli lähtenyt luistelemaan luonnottoman nopeasti ovea kohti, ja ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, se oli kadonnut. Ovi tömähti takaisin kiinni olion jäljessä.
Toa palasi juomansa äärelle ajatellen, että kyseessä täytyi olla jonkinlainen jekku. Se olikin, mutta vielä silloin en ymmärtänyt jekun tarkoitusta. Kun aika kului ja maailma vaipui yhä syvemmälle epäluulon kitkerään sumuun, hän alkoi kuitenkin pohtia kohtaamansa kanin sanoja tarkemmin. Hän alkoi uskoa niihin niin kovasti, että rekrytoi mukaansa Araganin ja lähti epätoivoiselle matkalle kohti ainoaa tuntemaansa vihjettä veljeskunnan johtajasta.
Atheon oli vieraan uskonnon mytologinen pahuus, josta Faxadosq oli vain kuullut, mutta Makutan nimi oli hänelle tutumpi; sitä kuiskivat matoranit hänen kotisaarellaan toisilleen vapisevalla äänensävyllä, jonka perusteella tämän luonteesta ei voinut erehtyä. Kanin nokkelan vihjeen perustella oli minulle luonnollista ajatella, että nämä kaksi – Makuta ja Atheon – ovat yhtä, mutta sittemmin olen ymmärtänyt erheeni luonteen. Myöhemmin hän ymmärsi. Myöhemmin ymmärsin, mutta sitä ennen minussa asui päinvastainen harhakäsitys.
Atheon ei ole Makuta, ajattelin. Atheon on entisen uskontoni Mata Nuin tavoin hyvyyden voima, joka ei tahdo syöstä maailmaa merkityksettömyyteen vaan vapauttaa meidät sen kahleista. Se, joka tahtoo pyyhkiä horisontin, vain asettaa uuden virheellisen maailman vanhan tilalle; Atheonin käsky on kaikista syvimmän individualismin määräys, jolla todellisen seuraajan on tyydytettävä nälkänsä.
Olin tavallani oikeassa, mutta se ei ollut koko totuus.
Sanoissa, jotka kani lausui minulle unieni tarinassa, oli jyvänen totta. Niiden negaatiossa – Atheon ei ole Makuta – oli yhtä lailla totuuden siemen.
Äskettäin lausumissanne ajatuksissa, Torahkshi ja Yksisiipinen enkeli, sekä niitä edeltäneissä käsityksissänne, oli myös osa totuutta.
Koko totuus on jotakin monimutkaisempaa.
Mikä on Atheon?
Krickit-nainen kulki juoksi öisen metsän, tanssi halki kantojen, kulki yli jokien askelilla, jotka ylittivät virtaavan veden koskettamatta sen pintaa.
Lumihangella istui hihittävä olento, joka ajatteli sen olevan silkkaa keksintöä, pelkkä agitaattorin työkalu.
Hänen vieressään oli enkeli, jonka mielestä se oli vallankumouksen henki.
Heidän edessään puristi kylttiään kääritty kertoja, joka ajatteli tietävänsä totuuden sen luonteesta.
Krickit tuli aukiolle, laskeutui polvilleen ja itki katumus sisimmässään.
Temppelinsä sisäpihalla liikuskeli valtias, jota jotkin siksi nimittivät.
Syvällä maan alla, kirotuista kerroksista alimmalla, istui kuningas valtaistuimellaan ajatellen tekevänsä kaiken sen tähden.
Krickit sulki silmänsä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.
Kulkija pyysi metsältä apua, vuodatti sen syliin kyyneleensä ja verensä, antoi pois kaiken itsestään tullakseen siksi, mikä hänen oli oltava.
Metsä huokaisi, ja krickitin eteen ojennetuille käsivarsille laskeutui tyhjyydestä esine.
Jotkut sen palvelijoista julistivat herransa nimissä kaiken loppua, rajatonta hävitystä vailla vertaistaan.
Toiset ajattelivat sen vielä tulevan, sen olevan rooli, jonka valittu hädän hetkellä vielä täyttää.
Steltillä pohtivat esoteeris-juliaanisen seuran jäsenet keskenään sitä koskevia huhuja.
Se oli kantele.
Kaikkien mielessä oli sama nimi; kaikkien sielut huusivat osaansa totuudesta. Joillekin se poimi maailmasta lopun aikojen tuomarin hahmon, toisille pelastajan. Joitakin kutsuttiin sillä nimellä, toiset olivat ottaneet sen itselleen. Jotkin pelkäsivät, toiset rakastivat. Joillekin se edusti vapautta ja demonokratiaa, toisille kahleita ja autoritarismia, mutta sen ydin oli kaikille sama.
Atheon.
Kaaoksen keisarin tarina on aina sama, mutta jokainen lukee sitä omalla tavallaan. Ensimmäiselle taru Atheonista on uskonnollinen teksti, toiselle poliiittinen ohjelma, kolmannelle vuosisatojen mytologisoinnin läpi kulkeutunutta historiankirjoitusta.
Hänestä on eri nimillä kulkevia versioita joka kulttuurissa, joka uskonnossa, ja silti jokainen yksittäinen näkemys hänestä on omanlaisensa. Atheoneja on lukematon määrä hajautuneena tämän maailman asukkien mieliin, mutta silti läpi paistaa totuuden liekki, jos sen osaa poimia tarinoiden, merkitysten ja legendojen verkostosta.
Koko totuus on se, että Atheon ei ole mikään siitä, mitä sen ajatellaan olevan – taruolento, vallankumouksen henki, Profeetta, Makuta, Biolzebub – ja on silti kaikki se. Atheon ei kirjoita itse julistusta, ei itse murskaa kenenkään kahleita, ei itse peitä maailmaa liekkeihin, mutta jos Hajonneen herttuan seuraajat tekevät niin hänen nimissään, mikä on ero siihen, että kynää, miekkaa tai soihtua olisi kantanut hän itse?
Usko luo Atheonin, teot luovat Atheonin. Atheon ei ole mitään, ja silti Atheon voi olla mitä tahansa. Jokainen häneksi itsensä julistava on Atheon vain siinä määrin kuin on niitä, joiden mielissä palaa usko sanojen totuuteen.
Ja jos Atheon voi olla kuka tahansa, jos Atheon ei ole mitään nyt olevaa vaan jotakin tulevaa, jotakin historiasta kannattajiensa manaamana esiin astuvaa, oikea kysymys ei ole, kenen ajattelette olevan Atheon…
Takalek tajusi heti pyynnön lausuttuaan, kuinka järjetön se oli ollut. Hänen korvansa saattoivat valehdella – hän oli saattanut kuulla puoliunisena väärin. Krickit oli ehtinyt juoda aamulla vain puolikkaan kupin kahvia, ennen kuin pikainen toimeksianto oli kaapannut hänet mukaansa selleihin. Silmiään hän ei silti voinut epäillä, vaikka niiden välittämät aistihavainnot miten olisivat olleet ristiriidassa hänen todellisuudentajunsa kanssa.
Ei ainakaan tuijoteltuaan näkymää jo useita minuutteja.
Kuulusteltava ei vaatimuksen typeryydestä välittänyt vaan täräytti vastauksen niin kovaa, ettei hän vain toistanut vaan ehkä jopa SUPER-toisti. ”Katosivat keskellä yötä, rouva! Kun saavuin vahtivuorolleni, minua odottivat vain tyhjät sellit.”
Näin ei voinut tapahtua.
Takalek hieroi silmiään nähdäkseen, toisiko se kalterien takana joskus viruneet ilmestykset takaisin. Ei se tuonut. ”Näkyykö valvontakameroista mitään? Onko Paacolta kysytty?”
He olivat selliosaston korkeimpien turvatoimien takana. Täällä pidettiin vankeja, joilla epäiltiin tai tiedettiin olevan pakoyrityksiä mahdollisesti helpottavia kykyjä. Täällä pidettiin niitä, joita ei päästetty ulos häkeistään edes syömään, vaan joille ruoka annosteltiin kalterien läpi. Täällä pidettiin niitä, joita krickit vältti katsomasta silmiin aina alhaalla käydessään.
Turvatoimista huolimatta tältäkin osastolta oli karannut vankeja; Takalek itse muisti parikin tapausta viime kuukausilta. Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, että kolme vangittua katosi samana yönä. Kolme vangittua, joista yksikään ei ollut ikinä antanut ymmärtää olevansa erityisen vaarallinen. Takalek ei edes ikinä ollut kuullut sen, jonka tyhjien kaltereiden edessä nyt seisoi, puhuvan mitään kenellekään.
”Itse asiassa on”, tokaisi Santor. ”Hieman keskiyön jälkeen kolmikko katosi selleistään yksi kerrallaan. Paaco sanoi kelanneensa nauhoja monta kertaa ja olleensa näkevinään, että selleihin olisi hetkeä tapahtunutta ennen ilmestynyt… ööh…”
”Mitä niihin oli ilmestynyt, Santor?”
Joitakin tunteja aiemmin
Syvällä Bio-Klaanin alla, rikosten ja anarkian synkässä syöverissä, istui sellinsä perällä toan kokoinen tumma hahmo, jonka selästä törrötti yksi repaleinen siipi. Olennon keho oli peitetty tahraisilla, karmiininpunaisen ja violetin sävyihin värjätyillä nahanpaloilla. Sen raajoja ja ylävartaloa kuristivat lukuisat mustat vyöt ja ruosteiset metalliketjut, jotka vaikuttivat ainoalta asustuksen kasassa pitävältä seikalta.
Oli yö, ja suurin osa heidän kohtalonsa jakavista vangeista oli hiljentynyt, kääriytynyt saastaisiin riepuihinsa ja käynyt yöpuulle. Vaiti oli myös yksisiipinen enkeli, mutta se ei nukkunut.
Yksisiipinen enkeli istui hiljaa ja kuunteli.
Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.
Sellitoverin vaimeaa saarnaa, jonka se kuiskasi suutaan peittävien kääreiden lävitse, kuuntelivat vain yksisiipinen enkeli ja itsekseen vaimeasti hihittävä Torahkshi. Joskus heidän seuranaan oli ollut pinkki vemmelsääri, jonka tarinat olivat olleet yksisiipisestä enkelistä paljon hauskempia. Jänö oli runoillut heille ihmeellisiä satuja jumalista, aarteista ja taruolennoista.
Yksisiipinen enkeli oli riimejen ontuvuudesta huolimatta tuntenut imeytyvänsä mukaan kanin jännittäviin kertomuksiin. Nyt äänessä olevan vangin tarinaa se kuunteli vain puolikorvalla, koska oli kuullut sen ennenkin eikä muutenkaan pitänyt sitä yhtä hauskana.
Jänis oli puhellut heille muutakin. Aina välillä – ollessaan synkemmällä tuulella – se oli hylännyt runouden ja yksinkertaisesti ärissyt raivoa tihkuvia uhkauksia lukuisille vihamiehilleen, joista yksikään ei ollut ollut paikalla niitä kuulemassa. Merirosvoille. Poliiseille. Admineille. Filosofeille. Diktaattoreille. Vemmelsäärellä oli ollut paljon vihamiehiä, ja yksisiipinen enkeli oli kunnioittanut sitä.
Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.
Nyt vemmelsääri oli kuitenkin poissa. Se oli väittänyt osaavansa erään jekun, jolla olisi voinut paeta, mutta joka oli ollut liian salainen käytettäväksi muulla kuin suurimmalla epätoivon hetkellä. Kani oli kuitenkin saanut itselleen vapauden vaihtamalla sen hattuun, ja jäljelle olivat jääneet vain he kolme.
Yksisiipinen enkeli olisi halunnut nähdä kanin käyttävän jekkua, mutta nyt vaikutti olevan liian myöhäistä. Torahkshi oli aiheesta täysin tietämätön, mutta kertomustaan jatkava olento vaikutti tunteneen vemmelsäären ennen kuin he olivat tavanneet toisensa kalterien takana ja voisi siksi tietää jotakin. Jokainen heistä oli päätynyt selliinsä saman rikoksen tähden – he olivat yrittäneet laskea synkkiä loitsuja järjestön johtajineen ylle, ja Bio-Klaanin säännöt kielsivät ehdottomasti kiroilun.
Yksisiipinen enkeli ei osannut oikeasti kirota, eikä hän edes ollut makuta – se oli vain rooliasu. Se ei tiennyt, oliko kellään heistä oikeasti taikavoimia; kanin salaperäinen jekku kiinnosti yksisiipistä enkeliä siksi, että siihen kuulosti olennon puheiden perusteella liittyvän jotakin ihmeellistä ja taianomaista. Mikä oli jänön jekku? Saisiko hän milloinkaan vastausta kysymykseensä?
Tarinoiva, siteisiin kääritty hahmo, joka oli joskus sanonut nimensä olevan Rikon sääntöjä, ei ollut suostunut vastaamaan yksisiipisen enkelin kysymyksiin kanista tai sen jekusta. Enkeli piti saarnaajan nimestä ja mietti, voisiko se itsekin olla vain Yksisiipinen enkeli. Sillä oli ollut joskus toisiakin nimiä, mutta se ei ollut kertonut niistä kenellekään Bio-Klaanissa, ei edes kirjoittanut liittymislomakkeeseensa. Torahkshi, joka hihitti itsekseen kaltereiden läpi virtaavalle kertomukselle, ei välittänyt hyvistä nimistä. Torahkshi halusi olla vain Torahkshi, mikä oli yksisiipisestä enkelistä outoa.
Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo…
Rikon sääntöjä vaikeni yhtäkkiä kesken lauseen. Yksisiipinen enkeli istui sellissään ja odotti kärsivällisesti kuullakseen, mistä oli kyse.
Minuuttien päästä siteisiin kääritty hahmo puhui.
Me olemme olleet täällä tarpeeksi kauan. Te olette valaistuneet ja nähneet totuuden. Tunnen, että vemmelsääri kaipaa apuamme tulevissa koitoksissaan. Tunnen, että hän käyttää jekkuaan ja että meidät vapautetaan vankiloistamme.
Se kuulosti yksisiipisestä enkelistä jännittävältä. Se kuulosti Torahkshin naurunremakasta päätellen Torahkshista hauskalta. Kaikki kuulosti Torahkshista hauskalta.
”Me olemme niin vaarallisia vankeja, että on vastoin Bio-Klaanin sääntöjä päästää meidät pois selleistämme”, käkätti sellissään edestakaisessa liikkeessä vääntyilevä Torahkshi. ”Kukaan ei suostu vapauttamaan meitä.”
Yksisiipinen enkeli ei vaivautunut vastaamaan; se tiesi, että jekku voisi heidät vanginneen järjestön säännöistä huolimatta saattaa heidät vapauteen. Jekut olivat ihmeitä.
Hetken päästä Rikon sääntöjä puhui jälleen.
Typerykset. Minä olen Rikon sääntöjä.
Yksisiipinen enkeli katsoi ihmeessään, kun ilma sen edessä väistyi yhtäkkiä suuren, tumman muodon tieltä. Siristettyään hetken silmiään pimeydessään se erotti, mitä selliin oli ilmestynyt.
Minä rikon sääntöjä.
Nykyhetki
”O-ovia, rouva poliisi.”
Jostain syystä se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Takalekin selkäpiitä.
Tuntematon
Yksisiipisestä enkelistä täällä oli kovin valkoista.
Se harmistui hieman siitä, että sen vaatteista olivat kadonneet kaikki kauniit värisävyt.
Olentojen nimet olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli ja Rikon sääntöjä, eivätkä he tienneet, missä olivat.
Kun Desable asiaa kunnolla mietti – ja miettiminen oli ainut asia, mitä hän enää teki –, miellyttävämpi ongelma ratkaistavaksi olisi ollut jokin vika hänessä itsessään tai tilanteessa, johon hän oli jotenkin joutunut. Niihin hänellä olisi ainakin ollut mahdollisuus vaikuttaa.
Mutta ei, kaiken pahan alun ja juuren täytyi olla hänen… isäntäoliossaan.
Ilkeän, komentelevan mielisedän täytyi käyttää koko tahdonvoimansa, jottei vähä-älyinen jänis olisi rynnännyt tekemään jotakin typerää ja harkitsematonta. Vemmelsäären ajatusmaailmaan ei ikävä kyllä mahtunut elintärkeä huomio siitä, että saarella käytiin paraikaa valtaisaa sotaa, ja mikä tahansa tulevaisuuden hetki sopi edellistä paremmin kallisarvoisen kellon kähveltämiseen.
Kukaan ei välitä likaisesta aikaraudastasi, oli Desable sanonut. Kohta vihainen makuta taikka totalitarististen hyönteisten armeija jyrää linnoituksen muurit alas, ja sitten me kaivamme kellon ylös Bio-Klaanin raunioista. Tämä selvä? Ei, tämä ei ollut selvä, ja tämän epäselvyys ilmaistiin useimmiten lyömällä päätään läheiseen puuhun ja karjumalla niin kovaa, että kaikki lähistön pieneläimet syöksyivät hengenhädässä ulos piiloistaan.
Vaikka kanin pitäminen etäällä aarteistaan oli niin vaivaksi, Desable ei perääntynyt suunnitelmastaan, sillä asia oli kieltämättä kuten hän väitti. Bio-Klaanin johto ei varmasti tuntenut ajannäyttäjän koko legendaa, ja oli todennäköistä, että sama päti jokaiseen maailman olentoon kania – ja nyt Desablea – lukuun ottamatta. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon enemmän kuin osiensa summa kolme aarretta todellisuudessa olivat, eikä kello itsessään edes ollut erityisen mullistava taikaesine. Esineiden säilöminen? Aika arkista; oletkos milloinkaan kuullut esimerkiksi laatikoista?
Toki se, että tämä säiliö kuljetti sisältönsä kaikesta päätelleen jonkinlaiseen tasku-ulottuvuuteen, oli tavallista jännittävämpää, mutta Desable oli melko varma, että maailmassa oli lukuisia olentoja ja objekteja varustettuna samanlaisilla voimilla. Taisipa kello myös pysyä toisinaan visusti kiinni taianomaisilla säännöillä, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Oli se silti varsinaisessa käyttötarkoituksessaan melko hyödytön.
Esineiden ja olentojen paikallistaminen oli hieman kallisarvoisempi kyky, mutta korvat oli naulattu kanin päähän niin vankasti, että niitä tuskin sai irti edes moottorisahalla. Ihan järkevästi tehty, kun otti huomioon, että todennäköisin uhka aarteille oli kanin oma tunarointi. Jopa epäilyttävän järkevästi, tuli Desablelle mieleen. Oliko joku muu ohjeistanut jänistä toimenpiteessä? Se ”työnantaja”, josta tämä toisinaan höpisi? Vai oliko viimeinen pääkoppaan isketty naula osunut ratkaisevaan hermoon ja laskenut olennon älykkyyden kohtalokkaan alas?
Aarteista kolmas ja viimeisin oli myös niistä hyödyllisin – mitä nyt ei kamalan hienovarainen käyttää –, mutta sen he kähveltäisivät joka tapauksessa viimeisenä, ja sitten asiasta ei tarvitsisikaan enää huolehtia.
Kun faktat asetti pöydälle ja tarkasteli niitä huolellisesti, Desablen toimintasuunnitelma oli kieltämättä kaikista mahdollisista järkevin. Eipä sillä tietenkään ollut kanille mitään väliä. Hän ei ollut biologi, mutta entinen jään toa uskalsi silti esittää arvion, jonka mukaan niin suuri kyvyttömyys välttää ammutuksi tulemista ja vankilaan joutumista (kumpaakin jopa useita kertoja) asetti kanin älynlahjat jonnekin protodiitin alapuolelle.
Anteeksi, oliko hän ajatellut kyvyttömyys välttää? Tarkempaa olisi ollut sanoa, että kani paloi jokaisella tahtonsa rippeellä halusta tulla täytetyksi lyijyllä ja saada asianmukainen tuomio murhasta, varkaudesta, teekutsujen häiritsemisestä ja aika monesta muustakin rikkeestä.
”mutat ku n on NÄLKÄÄÄ!!” se oli karjaissut Desablelle viimeksi, kun tämä oli yrittänyt ylläpitää sivistynyttä keskustelua parhaasta tavasta saavuttaa yhteiset tavoitteet. Aihe ei kuulunut niiden listalle, joista jänön kanssa olisi ollut miellyttävää puhua, mutta toisaalta kyseinen lista taisi olla aika tyhjä.
Joka tapauksessa lähes jokainen olennon kanssa käyty keskustelu päättyi väistämättä samaan julistukseen. Desable ei ollut aivan varma, olisiko jänö halunnut pistää ajannäyttäjän kirjaimellisesti poskeensa, vai oliko kyseessä jonkinlainen kielikuva – uudenlainen elementti otuksen runollisessa tuotannossa, jota ei kaikkein hyväsanaisinkaan kriitikko olisi pystynyt kuvailemaan myönteisesti.
Vai oliko kielikuva sittenkin kanin poeettisten kykyjen joukossa? ”Läski runo”, metsän taiteellisen ympäristön usein esitetty helmi, sopi toki määritelmään siten, ettei se kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittanut yhtään mitään järkevää, mutta Desable epäili hyvin vakavasti sitä, voitaisiinko teoksesta ammentaa minkäänlaista osuvaa analyysiä.
Ja mikä pahinta, kanin muut runot onnistuivat jotenkin olemaan vielä hirveämpiä – Desable oli kiitollinen siitä, ettei niihin ollut kätketty salaviestejä menneistä tai tulevista tapahtumista, sillä nokkelinkaan lukija ei varmasti saisi mitään irti niistä satunnaisten sanojen jonoista, jota jänö päästi suustaan ja kehtasi nimittää runoudeksi.
Vemmelsäären lyyristen rikosten kuuntelemisen vaikutusta mielialaan ei saanut aliarvioida, mutta vielä pahempaa oli se, että mitä enemmän aikaa Desable vietti kanin kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli teoriastaan siitä, ettei sen tietoisuuden irvikuva saisi aikaan edes niin yksinkertaista suunnitelmaa kuin mitä se oli itsekseen toteuttanut.
Ohjasiko sitä tuntematon taho – kenties sama ”työnantaja” – josta Desable oli tietämätön?
Pelasiko hän vain jonkun muun pussiin auttamalla kania löytämään aarteensa?
Huolestuttavia kysymyksiä, mutta sekä valitettavan ennalta-arvattavasti että suunnattoman raivostuttavasti tietojen onkiminen vemmelsäären mielestä oli vaikeudessaan jossakin Kanohi-lohikäärmeen kesyttämisen yläpuolella.
Kuka sinua komentaa? oli alkanut eräs pitkäveteinen kyselytuokio. Kenen kanssa olet keskustellut ja päätynyt siihen lopputulokseen, että aarrejahtisi johtaa siihen, mitä väität tapahtuvan?
”TÖYN ANTAJA on visas heh”, kani oli hihittänyt ja tunkenut kitaansa löytämänsä sienen, joka ei valitettavasti vaikuttanut auttavan siihen sielulliseen nälkään, josta eliö alinomaa valitteli. ”ja muten kin best”
Ja kuka tämä ”työnantaja” mahtaa olla? Olen mielestäni tehnyt selväksi, että aion auttaa sinua, joten näin tärkeän tiedon pimittäminen on paitsi epäkohteliasta myös varsin typerää. Lienee selvää, kuka on tämän operaation ajatteleva elin.
”en kero heh”
Sama tuntui olevan kanin vastaus moneen muuhunkin perin tärkeään kysymykseen.
Jäikö Desablelle muita vaihtoehtoja kuin etsiä vastauksia itse? Hän oli lykännyt ja lykännyt jäniksen mieleen astumista kahdesta syystä – ensinnäkin aiemmat yritykset olivat tuottaneet ärsyttävän päänsäryn, mikä oli melko saavutus, kun otti huomioon, ettei Desablella ollut päätä.
Ja toiseksi hän ei edes ollut varma, pystysikö siihen vai ei.
Se oli hämmentävä yksityiskohta. Jouera oli tehnyt korkeatasoista työtä muokatessaan kumppaniensa mieliä, ja kumpikin selvinnyt joukon jäsen oli varustettu huomattavilla psyykkisillä kyvyillä. Matkojensa aikana Desable ei ollut lyhyen harjoittelun jälkeen kohdannut lainkaan ongelmia suojaamattomiin mieliin astumisessa tai tiedon lukemisessa niistä.
Oliko kanilla sitten poikkeavat mielenvoimat, jotka ylittivät vahvuudeltaan hänen omansa? Mikään seikka ei tukenut sitä teoriaa – jänis ei ollut koskaan kertonut tai näyttänyt osaavansa vaikuttaa toisten mieliin, jos ei laskettu päänsäryn ja sekavien unikuvien aiheuttamista. Kaikkea muuta kykyihinsä kuuluvaa, kuten fysiikan lakien hienovaraista vääntämistä, se sen sijaan harjoitti toistuvasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei vaikuttanutkaan pitävän sitä mitenkään eriskummallisena.
Desable oli siis melko varma, ettei kani ainakaan tietoisesti estänyt pääsyä mieleensä. Kuinka se sitten onnistui siinä?
Kummallista ja ehkä jopa huolestuttavaa, mutta ei niin huolestuttavaa, että hän olisi asettanut mielenterveytensä uhanalaiseksi livahtamalla isäntäolionsa sisään ja tutkimalla paikkoja.
Ei ennen erään uuden seikan ilmaantumista.
Mutta se seikka tuottikin jo sellaisia hälytyslukemia, ettei Desable enää voinut lykätä sinne menemistä, mihin kukaan ei ollut aiemmin mennyt, todennäköisesti ihan hyvistä syistä.
Yrittäessään poimia kanin mielestä yksityiskohtia jostakin, josta he olivat juuri aiemmin keskustelleet, Desable havaitsi jotakin… jotakin…
… vierasta.
Vieraan läsnäolon. Vieraan mielen? Tunkeilijan taksonomiasta hän ei osannut sanoa mitään, mutta kyse oli joka tapauksessa jostakin, joka ei kuulunut jänön pääkoppaan.
Nopea tarkistuskierros tulen toan ajatuksissa oli paljastanut, että näillä main vaikutti ainakin yksi taho, joka piti muiden mielien tärvelemisestä arveluttavilla loiseliöillä. Punainen mies, tuo mysteeri, josta Desablella ei ollut syytä välittää, ellei tämä lähettäisi jälleen nukkejaan hänen peräänsä.
Se ei tietenkään ollut ainoa vaihtoehto. Kyse saattoi olla myös kanin työnantajan juonesta, ja se vasta vaaraksi olisikin. Kanin omaa tahtoa Desable pystyi muovaamaan kuin seppä kuumaa rautaa, mutta kolmannen osapuolen sekaantuminen asiaan saattoi kääntää voimasuhteet päälaelleen. Voisiko mainittu työnantaja jopa olla piilossa kanin mielessä, mistä seuraisi, että tämä olisi vakoillut häntä koko ajan?
Siksi hän ei voinut hyväksyä ulkopuolisten läsnäoloa vemmelsäären päässä.
Rauhoita mielesi, tai ainakin yritä, Desable käski tietämättä, kuuliko kani häntä paraikaa ahmimansa elukan tuskanhuutojen yli. Minä yritän sukeltaa psyykeseesi.
”hehehh”, kani naurahti – syytä hän ei osannut arvailla, sillä kaikesta päätellen kani joko piti kaikkea ikinä näkemäänsä hauskana tai sitten ei ollut vielä täysin sisäistänyt, mitä nauraminen tarkoitti.
Mielessäsi on kaikesta päätellen jotakin vierasta. Sen tähänastisesta huomaamattomuudesta päätellen tarkoittamani kohde toimii hienovaraisesti, ehkä naamioituu joksikin sinulle tutuksi. Tiedätkö, mistä minä puhun?
Jänis oli hetken hiljaa. Vastoin kaikkia odotuksia se avasi suunsa ja julisti: ”loiss setä heh”
Desable oli syystäkin hämmästynyt siitä, että vemmelsääri oli päättänyt olla hyödyksi juuri nyt. Sentään kyseessä ei ollut kanin työnantaja, ellei sillä nimellä kulkeva olento ollut joku Punaisen miehen työkumppaneista. Pystytkö kiinnittämään kaiken huomiosi tähän vierailijaan?
”ok mielist etä”, kani tokaisi ja ähkyi äänekkäästi, mikä varmaankin tarkoitti, että se keskittyi tosi kovaa ajattelemiseen. Desablessa heräsi äkillinen skeptismi sitä kohtaan, sujuisiko asia näin helposti, mutta siitä huolimatta hän valmistautui sukeltamaan jänöjussin mieleen.
Asia ei ollut sujunut helposti sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin hän oli kuitenkin saanut selville.
Sellaista jotakin, että oli ilmennyt tarve käydä hieman vakoilemassa – loisen esittämät väitteet olivat olleet huolestuttavia, mutta onneksi helposti varmistettavia.
Sen jälkeen onnistumisten ja epäonnistumisten joukko oli hieman kasvanut jälkimmäisten puolelta, sillä lähempänä heidän määränpäätään kani oli saanut vainun kellosta, vaikka Desable oli varma, ettei se ollut lähelläkään. Vanhan ystävän äkillinen ilmaantuminen oli saanut olennon niin villiksi, ettei hän kyennyt taltuttamaan sen loputonta nälkää, joten mikään hienovaraisen huomaamaton keikka tästä ei tulisi.
Mutta toisaalta joku, jolla oli tarpeeksi varoja rakentaa tukikohta maailman kattoon, tuskin pihisteli myöskään valvontakustannuksissa.
He seisoivat tasaisella jääpinnalla, joka katosi parinkymmentä metriä kauempana varjoihin. Oli aavemaisen hiljaista – kuiskaustakaan ei kuulunut, kun keskustelijat katsoivat kohti toisiaan. Komauta kantava ko-matoran tuijotti makutaa, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä löydettyään Desablen pinkin jänöjussin mielestä, ja tämä tuijotti suoraan takaisin.
Voitti hiljaisuus ne äänet, joita vemmelsäären psyyken syvyyksistä yleensä kantautui.
”En odottanut löytäväni älyllistä elämää astuessani tänne”, Makuta Abzumo totesi, ”mutta näemmä olen löytänyt loisen.”
”Suhteeni tähän kaniin on puhtaan symbioottinen”, totesi Desable, ”mutta jos haluat termiä paremmin vastaavan otuksen, löytyy täältä sellainenkin.”
”Vai niin”, makuta vastasi. ”Kerro seuraavaksi, mitätön, mikä sinä olet.”
”Desable on minun nimeni”, sanoi matoran, ”ja se, mikä minä olen, on turhan pitkä tarina. Matoran en ole, vaikka siltä tässä abstrahoidussa maailmassa näytänkin – varmaankin siksi, että piileskelin pitkän aikaa sellaisen päässä. Tai no, kyllä minä joskus mat– hyvä on, huomaamme nyt, miksei ole kannattavaa selostaa sinulle koko litaniaa omituisesta olemassaolostani. Minulla on paljon tärkeämpää asiaa.”
”Huomaan, ettei ympäristösi ole mielenterveydellesi kovinkaan edullinen. Kerro asiasi – ja myös se, miten pääsitte Baterra-asemalle.”
”Jälkimmäiseen en osaa vastata sen paremmin kuin sinäkään”, huokaisi matoranin muodossa oleva keskustelija, ”paitsi kertomalla, että kanin kätevät korvat auttoivat löytämään etsimäni henkilön – sinut, makuta hyvä.”
Ja sitten hän oli selittänyt asiansa, saanut vastauksensa ja joutunut neuvottelemaan itsensä sekä isäntäolionsa pois hengissä.
Makutojen kanssa asioiminen oli aina niin miellyttävää.
Osaatko sinä uida myös vailla noin puolta päästäsi? esitti Desable kysymyksen, kun he olivat noin puolivälissä merenpinnan ja taivaan välillä.
Jänö ei vastannut, mikä oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä suuri määrä sitä osaa sen kehosta, jota yleensä käytettiin äänten tuottamiseen, oli juuri räjähtänyt kappaleiksi. Kysymys sai vastauksen, kun kani iskeytyi veteen ja räpiköi epätoivoisesti pinnalle. Desable ei voinut peittää lievää harmiintumistaan siitä, ettei kukaan ollutkaan työntänyt instrumenttejaan vemmelsäären sisään, sillä löydökset olisivat varmasti olleet kiehtovia.
Esimerkiksi pudotus veteen niin korkealta jätti putoajan henkiin vain toimintaelokuvissa.
Mutta väistyköön jäniksen pohjattoman outouden miettiminen – sitä hän oli jo tehnyt tarpeeksi. Nyt oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Loisen väitteistä epäuskottavin oli osoittautunut todeksi; Desable ei ollut aivan varma, mitä siitä ajatella. Itse hän ei voinut mitään asian eteen tehdä, ja hän epäili vahvasti, voisiko kukaan muukaan.
Filosofi harkitsi, pitäisikö hänen palata kanin mieleen ja tonkia lisää… mutta ensimmäinenkin kerta oli ollut tarpeeksi.
Ei, ei tarpeeksi. Pikemminkin liikaa.
Hän oli nähnyt ja kokenut hyvin ratkaisevalla tavalla liikaa. Hänen imaginaariset silmänsä ja korvansa olivat havainneet sellaista liikaa, joka sai pelkäämään sen puolesta, oliko rakentanut koko käsityksensä maailmasta väärille perustuksille.
Kuinka jokin saattoikin olla samaan aikaan niin kristallinkirkasta ja niin sumeaa? Suurin osa matkasta oli tallettunut hänen säilömuistiinsa selvinä välähdyksinä, mutta nekin olivat ristiriidassa keskenään.
Mitä ihmettä kanin sisuksissa oli oikein tapahtunut? Kuinka kysymys saattoi olla niin vaikea, jos mielisukellus oli herättänyt niin monta epämiellyttävää ajatusta, jotka olivat vaivanneet häntä sen päättymisestä lähtien?
Vapaus. Kaaos. Järjestys. Ne sanat pyörivät hänen päässään taukoamatta.
Vapaus. Kaaos. Järjestys.
Desable oli rakentanut suunnitelmansa maailman muuttamisesta täydelliseksi hyvin tarkasti pohditun ja tutkitun maailmankuvan varaan. Oli vastenmielinen ajatus, että kaikista maailman olennoista juuri epämääräisellä luistelevalla kanilla oli uskottavia vastauksia, jotka eivät vastanneet niitä, joihin hän oli itse päätynyt.
Jotkin kokemukset saivat aikaan sellaista. Jotkin mursivat mielikuvan siitä, että oli ymmärtänyt yhtään mitään itsestään tai maailmasta, jossa oleskeli. Jotkin saivat tuntemaan itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi niiden voimien rinnalla, jotka kaikkeutta todellisuudessa ohjasivat.
Aiemmin Desable oli kuvannut tilannetta huolestuttavaksi, mutta nyt hän oli vähällä muuttaa kuvauksen sanaan pelottava. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin, ensimmäistä kertaa Desable oli alkanut epäillä sitä, kuinka paljon kania oikeastaan hallitsi…
… ja kuinka paljon oli koskaan hallinnutkaan.
Oliko maailma yhä samanlainen kuin ennenkin, vai oliko hänen käsityksensä siitä vain muuttunut? Desable ei tiennyt, mikä oli se ihme maa, jossa hän oli kanin mielessä matkannut, mutta vielä vähemmän hän tiesi, mihin ihme maahan oli sieltä poistuttuaan joutunut.
Ja kaikista vähiten hän tiesi, pääsisikö sieltä enää milloinkaan pois.
Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Hyvissä höyryissä
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Vuorokaudenaika oli vaihtunut kanin juostessa halki metsän hänen uuden valtiaansa tahdosta. Desablella ei ollut harhailemiselle erityistä päämäärää – tiedemies halusi vain väsyttää oudon jänön ja lannistaa tämän tahdon.
Kelpo suunnitelma, mutta aamun sarastaessa Desable alkoi epäillä mahdollisuuksiaan.
Aamuauringot värjäsivät tiheän kasvillisuuden vihreän ja keltaisen sävyillä. Kani kulki hitaasti läähättäen äänekkäästi ja rojahti lopulta eräälle aukiolle.
Pää edellä.
Sentään vältti kiven kymmenisen senttiä vasemmalle.
Desable kokeili jälleen tunkeutua olennon mieleen ja saavuttaa muutakin kuin pelkän kyvyn hienovaraisiin suggestioihin, mutta yritys epäonnistui. Palkkioksi hän sai vain kovan pääsäryn ja aistimuksen, joka vastasi tuijotusta televisioon ilman ohjelmaa tai kasettia. Pitkää tuijotusta. Tiedemies oli matkojensa aikana tutustunut monenlaisiin mielenvoimien käyttäjiin, mutta yksikään ei ollut saanut aikaan vastaavaa.
Mieli jänön päässä huokaisi (vain kuvainnollisesti) ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos tietoa ei saanut omin avuin, kai hänen oli kokeiltava jotain muuta.
Kani itse yritti nousta ylös maasta ja ehkä etsiä makoisan pieneläimen. Jokainen yritys päättyi entistä kivuliaampaan kaatumiseen (viimeisellä kerralla kanin pää kolahti läheiseen kiveen), joten se tyytyi ulisemaan hiljaa paikallaan kaikki raajat sojottaen tavoin, jotka olivat vastoin kaikkia anatomian perussääntöjä.
Purppuraa mönjää valui yhä maahan, mutta vuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt. Desable oli saattanut tehdä viisaasti laittaessaan lainakehonsa juoksemaan päättömästi ympäri maita ja mantuja, sillä pienemmällä nopeudella massa olisi ehkä jättänyt selvät jäljet mahdollisille takaa-ajajille.
Vemmelsääri harkitsi vakavasti runonlausuntaa. Ehkä se saisi sedän mielessä leppymään? Jänö ei ollut ihan varma, sillä se tiesi arveluttavista äänistä päässään suunnilleen yhtä paljon kuin kohteliaasta käyttäytymisestä puolijumaluuksien teekutskuilla.
Ja se ei ollut hirveän paljon.
Mutta yhdestä asiasta kani oli varma: Paha mielisetä oli pilannut (ainakin omasta mielestä) hyvin menneen kellonkähvellysyrityksen. Paha mielisetä oli pakottanut jänön pudottamaan aseen ja juoksemaan metsään ilman kelloa! Ilman aarretta! Voitto oli ollut äärimmäisen lähellä, ja kellon metallinen kosketus karvalla oli tuntunut suunnilleen yhtä hyvältä kuin luistimen iskeminen varastelevan merirosvon päähän.
Mutta pitkäaikaisen nälän aarteita kohtaan voitti lyhytaikainen oikea nälkä, sillä puussa ylhäällä hyppeli herkulliselta näyttävä lintu. Kani ryömi kivuliaasti kohti puuta ja örisi tarpeeksi kovaa pelästyttääkseen pois paitsi näkemänsä linnun myös kuusi muuta.
Desable teki vielä nopean tilannearvion. Kuolemansa lavastamisella hän oli toivottavasti aiheuttanut ongelmia toalle, mutta vielä suurempi hyöty oli se, ettei Kapura tietäisi hänen olemassaolostaan. Ja silloin sama koskisi Joueraa.
Suunnitelmaa uhkasi vain yksi tekijä: Hän oli ehkä käyttänyt mielenvoimiaan liian innokkaasti Metru Nuilla. Jouera saattaisi pystyä päättelemään asioiden todellisen laidan… mutta siinäkin tapauksessa he olisivat tasoissa. Jouera toansa kehossa, Desable epäselvän kanin ruumiissa. Mutta Desablella oli yksi yllättävä etu: Sirut.
Metru Nuilla oli ollut liikaa muuttujia ja liikaa pidettäviä salaisuuksia epäilyttävään toimintaan, mutta kani oli jo valmiiksi tarpeeksi epäilyttävä kummankin puolesta. Ja mikäli entinen jään toa tulkitsi jänön höperöä yksinpuhelua oikein, saattoi sillä olla jo hallussaan yksi aarteista. Mitä voisi Jouera sille? Zairyh oli tuomittu epäonnistumaan epätäydellisen olemuksensa vuoksi, mutta Jouera ja Desable lähtivät samasta alkupisteestä. Kummankin mielen oli Jouera käsitellyt parhaansa mukaan. Kumpikin oli sen ansiosta saavuttanut kuolemattomuuden.
Desable alkoi vakuuttua siitä, että loogisin suhtautuminen Joueraan olisi aggressiivinen. Tiedemies oli ovelalla poliittisella pelillä välttänyt teloituksen tiedemiesten käytöntöjen mukaisesti ja vain toistanut virheensä. Joueran oli kuoltava. Tähänhän se kaikki oli johtanut. Kapura, Zairyh, Joueran projekti – kaikki olivat vain pelinappuloita. Todellista peliä pelasivat ainoat jäljellejääneet tiedemiehet. Voittajan visio olisi vahvempi, voittaja rakentaisi uuden maailman ja nousisi sen jumalaksi.
Oliko voittaja jo selvillä? Kanin siru yhdistettynä muihin, jotka Desable saattaisi saada käsiinsä. Mitä mahdollisuuksia olisi Joueralla sen jälkeen?
Loppupelin suuntaa uhkasi enää kanin yhteistyöhalukkuus.
Ja kyvykkyys, mikäli olisi tarpeen suorittaa yksinkertaisia motorisia toimintoja ilman Desablen apua.
Joten tiedemies valmisti itsensä henkisesti ja puhui.
Vemmelsääri.
Kani oli sillä välin keksinyt hauskaa tekemistä itselleen. Se hakkasi päätään puuhun ja ulisi pettymyksestä.
Puuhun ei jäänyt yhtäkään lintua.
Vemmelsääri. Lopeta typeryys ja kuuntele.
Jänö lopetti. Yksi este päihitetty.
”trurpa kii mieli setä noob tymä paha setä”
Tai sitten ei.
Etkö ymmärrä, että minusta et noin vain pääse eroon? Kuuntele, kun minä puhun. Ja lopeta kehosi pahoinpitely, sillä se on nyt minunkin kehoni.
”pa ha mielisetä!!” kani murahti itsekseen. ”knun saan artteet vedän trurpin mieli setiä ja meri rovsoja ja vrarkaita ja kisoja ja rofeettoja ja flilo sofeja ja ja ja tuleee TOMION PÄIVÄ”
Kuinka monta sinulla on?
Kani käänsi katseensa taivaalle ja yritti prosessoida kysymystä parhaansa mukaan.
Aarteita, mikäli haluat käyttää niistä sitä nimitystä.
”ai”, jänö totesi. ”yk si snenkin noob et kö näe”
Miten niin näe? Desable aavisti pahaa. Kanin keho oli epäsäännöllistä ruskeaa karvoitusta lukuunottamatta täysin paljas, eikä tiedemies ollut vielä keksinyt pätevää teoriaa sille, mihin kani oli mahdollisesti sirunsa tunkenut.
Nimdan siru, kani. Näytä se minulle.
Kanin ilme ei ollut erityisen hämmästynyt, joskaan Desable ei osannut päättää, oliko todennäköisempi selitys alituinen hämmästyneisyys vai rajoittunut tunteidenilmaisukyky.
”ei mimula ole sen kin tymä mieli setä”
Miten niin sinulla ei ole?
”srirut on tymiä. eiole”
MITEN NIIN SINULLA EI OLE NIMDAA? Älä valehtele minulle, saasta. Onko se piilossa jossain?
”tymä mieli seti. ninda on noobeille. arrtet o parempia.”
Vaiti, kani. Minua et huijaa noin helposti. Miksi muuten haluaisit sen kellon? Mitä muuta muka tarkoitat ”aarteilla”? Keräätkö siruja jollekin toiselle… vai kerätäänkö niitä sinulle? Oletko epäselvyydessäsi ainut, joka osaa niitä käyttää? Vai onko niillä sinulle vain tunnearvoa? Näytä minulle sirusi.
”senkin mie li setä”, kani lauloi omahyväisesti. ”mieli se tä eied es tiedä mitä aaaaarteet o vat! mieli setä on ty mä heeeeeeeeeeeeeh”
VAITI, SAASTA! NÄYTÄ SIRU TAI SAAT KATUA!
”mieli setääääääääää on nin tymääääääää etä se luullee etä srirut ovat parrempia kuin arteeeeeeeet!!”
Desable nieli raivonsa ja päätti lähestyä tilannetta järkevästi. Oleskelu kanin mielessä ei selvästi tehnyt hänelle hyvää. Ehkä kyse oli vain väärinkäsityksestä? Kani oli kovin epämääräinen, mutta se ainakin oli selvää, ettei sitä oltu siunattu liialla järjellä.
Hiljene. Mitä sinä tarkoitat aarteilla, kani? Mikä aarre sinulla on nyt?
”lol mieli setä”, kani sanoi ja kohotti luotien runtelemaa kättään. Työläällä liikkeellä otus laski sätkivän raajansa päälaelleen.
”korrvat”
Mitä?
Tämä käänne jätti Desablen melko sanattomaksi.
”siten on kelo”, vemmelsääri selitti. ”mikä on syy y sihen etä YRITIN OTAA SEN SEN KIN TYMÄ SETÄ. ja siten o–”
Minua ei kiinnosta, mitä aarteesi ovat. Miksi kuvittelet niitä siruja vahvemmiksi?
”heh se on slalai suus”, kani sanoi. ”muten han kaiki varrastaisivat arteet niin kuin mreri rovso varras.”
Minä pyydän, vemmelsääri. Kerro tai en vastaa seurauksista.
”en kero”, jänö sanoi ja piti dramaattisen tauon. Joskin vain noin sekunnin mittaisen.
Olihan tässä kire ja hopu.
”muta… voin näytää”
Näytä.
Maa oli mustaa kuin terva ja kauttaaltaan palanutta. Desable seisoi keskellä korventunutta heinikkoa ja tunsi jaloissaan maaperän kuumuuden. Ilma peittyi tuhkaan, ja joka puolelta kantautui inhottava palaneen lihan haju. Taivas hehkui punaisena.
Horisontti oli tulessa. Metrien korkuiset liekit nuolivat rakennuksia ja saivat ne yksi toisensa jälkeen sortumaan. Paniikin ominaisäänet kantautuivat etäältä.
Jostain hänen takaansa vyöryi mylvivä huuto.
”silä koitaa TOMION PÄIVÄ”, ääni karjui. ”ja MERI ROVSOT…. ja ROFFEETAT JA FILOLOFIT ja KISAT JA VARRSKAAT…… saavat TURRRRRRRPIIIIIIIIIIIIIIN!!!!”
Aistimus päättyi ja Desable sai osakseen päänsäryn, joka kohtasi väistämättömästi jokaista jänön päähän kurkistavaa.
Tuonko sinä saat aikaan parilla huonosti tehtyjä kaninkorvia, käymättömällä kellolla ja…. ja…
”se vimenen o–”
Älä keskeytä. Tuonko väität saavasi aikaan?
Kani nyökkäsi innokkaana. ”kani saa artet ja laulaa tomion päivä lauln ja tulee tomion päivä ja peturit saa trurpiin!!”
Desable piti mietiskelevän tauon. Hän piti yhä todennäköisimpänä sitä vaihtoehtoa, että kani valehteli sirustaan, mutta pinkin otuksen olemassaolon hyväksyminen ei asettanut kamalan kovia kriteerejä muunkaan tiedon järkevyydelle.
Olettaen, että tämä ei ole vain yksi iso vitsi… loppupelini ei ehkä ole täysin pilalla.
