”… Siis, on siis olemassa sinisiä irtokäsiäkin, ja joku jakelee niitä Metru Nuille asti?” Kepe kummasteli, kertasi ja summasi aiempaa keskustelua. ”… Ja että ne pyyhkivät muistoja. Hmm.”
”Joo’o. Ilmeeni oli lähes sama kun itse kuulin”, Kelvin totesi juottaessaan Alinolla-hanskan uudistettuja virtapiirejä yhteen. Juotoskynä tuprutti pistävän hajuista savua hänen kasvoilleen. Kelvin kuitenkin hymyili, sillä viimein sininen kristalli hohti jälleen hanskan koneistossa.
”Olen kyllä vähän skeptinen tuon muistinpyyhintäjutun kanssa”, Manu totesi väliin. ”Yleensä ‘muistinpyyhintä’ tarkoittaa sitä, että pyyhkijä lyö pyyhittävän aivoja tosi kovaa.”
”Etkö sinä vastikään väittänyt fystyväsi samaan?” Kelvin kohotti sarveaan.
”… no siis pystyn, mutta en sanonut, että se ei satu.”
Kelvin pyöräytti silmiään. Hän sammutti kanoka-käyttöisen työkalun ja laski sen Kepen sotkuiselle työpöydälle. Ai että hänestä oli mukavaa päästä näpräämään kunnollisten työvälineiden pariin! Varusteiden kunnostus hänen omassa huoneessaan olisi ollut luultavasti kolminkertaisesti haastavampaa. Lisäksi öljyn tuoksu, sähkön humina sekä pihdit ja ruuvimeisselit loivat kotoisan tunnelman. Kepe oli antanut Kelvinin lainata labratakkiaankin.
Tutkija irrotti laturissa olleet akut ja napsautti ne hanskan kyynärvarressa olevaan koloon. Elementtikiven pitäisi nyt saada virtaa. Kelvin kohotti jännittyneesti hanskan kasvojensa eteen ja väänsi ranteessa olevaa kytkintä. Kämmenpohja alkoi rätistä sinisestä energiasta.
”Jaz!” Nazorak naurahti voitonriemuisasti.
Seinään nojaava Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Haa, toimiiko se?”
”Kyllä. Felkäsin että olin jo unohtanut miten tämä toimii. Öö, onko sinulla vielä faineilmakomfressoria? Täyttäisin fistoolien säiliöt.”
”Joo, odotas…”
Kepe harppoi nurkan hyllykölle potkaisten matkallaan vahingossa pahvilaatikollista kumikanoja. Yksi päästi kuolemaa muistuttavan vinkaisun, jota Kelvin säpsähti.
”Ah, tässä!”
Kepe ojensi nazorakille polkupyörän pumpun. Kelvin tuijotti sitä hetken. Okei, jotkin tieteilijän välineistä olivat selvästi budjettitavaraa.
”Öh, niin”, Kelvin palasi takaisin aiheeseen. ”Matoro vaikutti tietävän enemmänkin siitä käsiin liittyvästä organisaatiosta, mutta hän ei suostunut kertomaan enemfää. Kuulemma aiheesta tietäminen olisi vaarallista. Manu, mihin ‘se kerta kun Manu ja Mäksä olivat felastamassa Visokkia’ viittaa?”
”Jaa! Mäksän kanssa?” makuta pohti. ”Ainoana mieleen tulee yksi pikku operaatio, kun Mata Nuin ritarikunta yritti kidnapata Visu-paran! Tarkoittikohan Matoro sitä? Saatoin joskus kertoa. Siinä olisi ainakin järkeä ja sopii kuvaukseen. Saimme kyllä Mäksän kanssa jälkikäteen kritiikkiä joistain ‘murhista’, joihin ‘syyllistyimme’ operaation aikana. Ehkä Visu kuitenkin arvosti vaivannäköämme?”
”Okei… mikä on Mata Nuin Ritarikunta?” Kelvin kysyi pumpatessaan käsipelin ilmaa kanisteriin. ”Jokin fundamentalistinen matoran-lahko?”
”Maailmanpoliiseina itseään pitävä kurja kasa Artakhan piskikoiria, joilla on kyllä tosi hot pomo. Eivät halua, että heidän olemassaolostaan tiedetään mitään, ja ovat tappaneet porukkaa vähemmästäkin. Itse asiassa ihan jännä, että Matoro on yhä hengissä!”
”Öö, jos ne ovat Artakhan kätyreitä niin miksi sen poppoon nimi on Mata Nuin ritarikunta”, Kepe kysyi epäileväisesti.
”No siis, eivät ne halua meidän tietävän, että ne ovat Artakhan kätyreitä, mutta jos Arto-setä vähän pyytäisi, niin eiköhän siellä ruvettaisi vaikka kansanmurhaa järjestämään! Mokomat hypokriitit! Muka palvelevat Mata Nuin tahtoa – ja siitä kai nimi – mutta hah hah. Palvoisivat sen sijaan vaikka minua! Minä olen (yleensä) edes aika paljon konkreettisempi entiteetti. Ja olisihan se vastavuoroisempaakin! Minähän melkein palvon Helryx-kultaa. Tosin älkää kertoko Visulle, että sanoin näin… tai vaimolleni.”
”…”
”…”
”…”
Pumpun letku sihahti kun Kelvin irrotti sen säiliön suuttimesta. Hän rojahti takaisin tuolilleen ja veti suojalasit pois silmiltään.
”Eli… onko tämä Ritarikunta siis osa Allianssia tai jotain muuta kautta yhteydessä nazorakeihin?” Kelvin kysyi. ”Sillä… olin käsittänyt, että nazorakien tarinat Kätösistä sinisistä olisivat jo vuosikymmeniä vanhoja.”
”Kyllä, kuule, Ritarikunta on vanhempi juttu kuin teidän koko imperiuminne. Mutta en todellakaan usko, että se olisi Allianssin liittolainen. Kyllä ne ovat sen verran tekopyhää porukkaa, että jättäisivät tukematta nazorakeja ihan vain siksi, että muka vastustavat teidän, öh, ‘ajattelutapojanne’, esimerkiksi ‘puhtauteen’ liittyviä sellaisia”, Manu sanoi, mietti hetken sanojaan ja jatkoi sitten selittelevään sävyyn: ”Ja mainittakoon, että minä sanoudun myöskin irti kaikista puhtaus- ja likaisuusjutuista, paitsi jos ne tapahtuvat suljettujen ovien takana, tai miksei avoimienkin ovien takana, mutta kunhan kaikki osalliset suostuvat siihen vapaaehtoisesti yhteisymmärryksessä siitä, millaisiin leikkeihin ollaan ryhtymässä ja mikä kunkin, hmm, ‘turvasana’ on.”
”Öh, ‘turvasana’…?” Kelvin ihmetteli.
”Joo, pitää sopia etukäteen, niin sitten tietää, että jos joku huutaa valitsemaansa sanaa, niin pitää lopettaa ajoissa. Muuten voi jälkikäteen olla, että raastuvassa nähdään. Mutta mistä me puhuimmekaan?”
”Käsistä!” Kelvin tuskastui. Hänen oli pakko yrittää pitää keskustelu kasassa. ”Kefe, sinä näit Kädet viimeksi siellä… Verstaassa?”
Tuo seikkailu palasi taas Kepen mieleen. Tuntui siltä kuin siitä olisi ollut vuosia, vaikkei näin todellisuudessa edes ollut.
”Näin on… Luulen, että se mitä Doxille tapahtui, oli ainakin osittain näiden syytä. Manu, miten paljon olet referoinut Kelvinille siitä mitä sinulle noista tapahtumista kerroin?”
”Kai minä suunnilleen kerroin kaiken, mitä sinä sanoit teidän seikkailullanne tapahtuneen.”
Kelvin raapi tuntosarvensa tyveä. ”Niin, minulla on vähän hankaluuksia hahmottaa sitä kuviota. Te menitte siis Snowien kanssa mielimaailmaan etsimään henkilöä, jolla oli Nimda, mutta Siniset kädet ilmestyivät sinne. Ja sitten mielimaailma romahti…? Ja Avde liittyy aiheeseen, kuten ilmeisesti kaikkeen.”
”Joo, ja sanotaan nyt vielä – ja tämä on muuten uusinta uutta tietoa –, että Verstaan todellinen luonto on uneus. Verstas on uni, jota uneksivat kaikki, joilla on sellainen kirottu Avden loinen päässään.”
Kelvin säpsähti hieman. ”A-ai? Ei kai tämä liity siihen Rakentajan yöhön?”
”Kyllä vain! Visu sai selville jänniä juttuja. Esimerkiksi sen, että loisverkon kautta voi päästä Verstaaseen. Eli Kepe, jos haluat tosi kovaa takaisin, ehkä Snowien aivoista voi kulkea sisään?”
”Öö”, Kepe sanoi.
”Oookei…” Kelvin tokaisi..
Tuo ajatus oli jo toki käynyt Kepen mielessä, olihan hän keskustellut loisverkosta jo Visun kanssa. Hän ei kuitenkaan vielä lainkaan tiennyt, miten sitä hyödyntäisi… tai kannattaisiko sitä hyödyntää.
Kelvin hieraisi silmiään väsyneenä. Hän ei tahtonut ajatella abstrakteja mieliulottuvuuksia – varsinkaan kun oli vasta selvinnyt ensimmäisen sellaisen aiheuttamasta krapulasta. Mutta Manun puheiden mukaan tämä oli tärkeää. Etenkin jos Imperiumillakin on… Kätensä pelissä tässä.
Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut loismysteereistä paasaamista, Manu totesi: ”Minulla on kyllä ollut sen verran kiire viime aikoina, etten ole ehtinyt oikein edes miettiä Syvän Naurun metkuja.”
Hän piti tauon, huokui syvään huokaamisen mielikuvaa ja jatkoi sitten: ”Helvetin apinat… Minä en tarvinnut tätä elämääni. Minut on nyt kirottu aivan pöyristyttävällä informaatiolla eikä se tee minua yhtään onnelliseksi. Eijeijei, en halua ajatella sitä! Kepe! Kepe! Vaihdetaan aihetta! Mitä työstät? Mitä on mielessä? Mitään uutta jännää tietoa??”
Kepellä oli mielessä paljonkin, kenties jopa liikaa. Hänen mielensä perukoilla kaiveli kysymys, jonka hän saattoi esittää ainoastaan saaren Makutalle… Mutta uskalsiko hän?
Ei.
”Minua on eilisestä saakka vaivannut jokin mitä kuulin Kapuralta… Ja se, että hän katosi. Kuulittehan te, toissa iltana? Juuri ennen sitä hän kävi luonani kertomassa, että se taannoin Snowielle saapunut paketti oli kredipselleenilähetys Avdelta.”
”Ai jaa”, Kelvin sanoi rahtusen yllätyneesti. ”Onkohan hän kunnossa?” ”Kredipselleenilähetys Avdelta”, Manu toisti epäuskoisesti sivuuttaen täysin Kapuran katoamista koskevan osan.
”Kapura vain ilmestyi paikalle ja kertoi, että paketissa oli kredipselleeniä. Hän kuulosti siltä, kuin tietäisi asian varmaksi, eikä kertonut, mistä oli tiedon saanut.” ”No aika arveluttavaa! Ehkä hänet pitäisi pyydystää ja laittaa kunnon kuulusteluun! Eiköhän jostain kellarista löydy peukaloruuvit!”
”Manu, ei”, Kelvin voihkaisi.
”Mitäs sinä muuten Manu tiedät kredipselleenistä? Minulla ei ole siitä juuri kokemusta.” ”Mi-miten n-niin? E-en minä mitään tiedä… Kuka sen haluaa tietää? Kenen asialla liikut?”
Kepe oli hieman hämmentynyt saamastaan vastauksesta.
”Minkä maan kytät ovat kannoillani tällä kertaa? Metru Nuiltako ne palkkasivat sinut selvittämään asiaa? Xialta? Älä pidä minua jännityksessä, pitääkö minun kadota?”
”Häh”, Kepe sanoi. ”Minä vain ajattelin, että sinä tiedät aika monesta jutusta aika paljon.” ”Aaaaivan, okei, selvä. Ja ihan varmasti et ole minkään salaisen palvelun asialla?”
”No siis… eeen?” ”Joo, siis… kyllähän minä… sen tiesin. Olen kyllä aikoinani, tuota, höm, ‘tutkinut’ sitä ainetta. Kun minulla oli professuuri Oms Eebensin yliopistossa tässä joskus, ööh, ennen Metru Nuin sotaa, niin sain selville, että Aft-Amanan parantolassa oli aika monta tynnyriä varastossa. Joten erinäisten, hmm, sattumusten lopputuloksena minulle päätyi, eh, pieni määrä Credox Seleniumia. Ja tuota, osoittautui, että kredipselleenillä terästetyt psykedeelit ovat ihan tosi hottia, öh, ’päihdemarkkinoilla’, joten keksin hyvän, hmm, bisnesidean. Kun siis se töhnähän on ihan helvetin kallista! Kun sitä ei oikein voi tehdä lisää. Niin minä kokeilin syntetisoida ainetta, jolla olisi kaikkiin, tuota noin, ‘asiakkaiden’ tarpeisiin riittävät kredipselleenin ominaisuudet. Sitten sotkin sitä psilosybiiniin ja pam! Hittituote! Varsinkin Meksi-Korossa. Valitettavasti Karzahnilla on kartelli Meksi-Korossa, joten sotahan siitä syttyi, ei toki ihan samassa skaalassa kuin jokunen vuosi myöhemmin Metru Nuilla, mutta ruumiita tuli. Ja paikalliset viranomaiset eivät ihan tykkää minusta, Mexxiltä meni kai lopullisesti hermot minuun. Onneksi sentään sain Noitatohtorin hengiltä, ennen kuin vaihdoin maisemaa.”
”… jaa”, Kepe sanoi. ”Tosin muistan kyllä lukeneeni jostain lehdestä pari vuotta sitten, että Noitatohtori on nähty Japa-Nuilla.”
”Ei helvetti, miten se on vieläkin hengissä? Olin ihan varma, että tapoin sen kurjan!”
”Minä en tiedä mitään mistään kredisiliinistä”, Kelvin ilmoitti.
”Minä, tuota”, Kepe mutisi. ”Minä ehkä… syötin sitä ainetta Doxille, mutta mielestäni tälle ei käynyt kuinkaan. Ja yritin tutkia sen rakennetta, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.”
”Jaa, no Dox oli varmaan ihan hyvissä höyryissä hetken aikaa. Mutta ei mikään ihme, jos et löytänyt mitään epäilyttävää, kun se aine on aika hyvä olemaan aika… epämääräistä.”
”Sanoit, ettei sitä oikein voi tehdä lisää. Mitä tarkoitit?”
”No siis varrrrmaan sitä vooooisi jos ymmärtäisi, miten se toimii. Jotain taikajuttuja. Minä katsoin sitä vähän tarkemmin, pienemmässä skaalassa, ja se oli kvanttimekaanisesti jotenkin tosi epävakaata. Yksittäisen molekyylin aaltofunktio oli lomittunut jotenkin ihan oudosti, enkä ole ihan varma, minkä kanssa. Mutta niinhän sitä voisi sanoa, että mikä tahansa riittävän karkea taikuus on mahdotonta erottaa teknologiasta.”
”Hetkinen, mutta viimeksi sanoit, että mikä tahansa riittävän karkea teknologia –”
”Kefe, ei ehkä kannata vaivautua”, Kelvin keskeytti päätään pudistellen.
”Mutta ehkä loppukaneettina, että sitä ei varmaan kannata syöttää Doxille. Ainakaan enempää.”
”Kapura kyllä myös esitti, että närhiepisodi olisi ehkä ollut kredipselleenin aiheuttama kollektiivinen hallusinaatio”, Kepe sanoi yrittäen määrätietoisesti ohjata keskustelua järkevään suuntaan. ”Mikä närhiepisodi?”
”Siis se, kun Snowien loinen, eräänlainen närhi, hyökkäsi fyysiseen maailmaan ja yritti saastuttaa Tawan… tai jotain sen… tapaista?” ”MITÄ HELVETTIÄ?” Manu rääkäisi yllättäen. ”Miksi minulle ei koskaan kerrota tärkeistä jutuista?! Tuo olisi ollut hyvä tietää esimerkiksi Gekon tapausta puidessa. Sairasta touhua! Jos se ei ollut hallusinaatio, niin noinhan voisi tapahtua kenelle vain loisen kantajalle milloin vain! Olisin voinut vahingossa päästää infernaalisen ponin telmimään kaupungin keskustaan! Oi voi voi, pitäisi tietää niin paljon enemmän! Kelvin, meidän pitäisi olla jo tekemässä ihan muita juttuja! Alkaa olla kiire!”
”No mitäs juttuja te olettekaan seuraavaksi tekemässä?” Kepe kysyi, ihan iloisena siitä, että sai vaihdettua aihetta. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä muut saivat aikaan sillä välin, kun hän jumitti omassa kuplassaan, ja toisaalta Manun kredipselleenitarinat olivat alkaneet olla jo aika levottomia.
”Olemme lähdössä reissuun.”
”Minne?”
”Kalaan”,
Manu ja Kelvin sanoivat yhteen ääneen.
”Kalaan”,
”… Ookoo.”
”Entäs sinä? Onko luvassa lisää kummitusimurointia, toimiko se?” Kelvin kysyi, enimmäkseen kohteliaisuudesta.
”No… saimme sillä imurillani kiinni lihaa. Eli tavallaan joo, vaikka kummituksilla nyt ei lähtökohtaisesti kai minkäänlaista lihaa olekaan. Tai siis… Ne eivät olleet kummituksia, vaan ne pimeyden metsästäjät, jotka Lohrakit räjäyttivät ilmaan. Ne koostuivat samanlaisesta lihasta, joka Koobee-parkaa riivaa.”
”Ei hätää, olen jo tottunut tuollaisiin reaktioihin.”
”Siis. Kuka on Koobee?”
”… Tiedätkö, Manu, sinun kannattaisi käydä sairasosastolla juttelemassa tälle, minua kiinnostaisi kuulla mitä Totuudella on sinulle sanottavaa.”
”Mikä totuus? Kepe, mistä helvetistä sinä puhut?”
”No siis sen minäkin haluaisin tietää.”
”Siis imuri imi lihaa? Ja joku jäbä on sairasosastolla lihan riivaamana? Ja jotkut Pimeyden metsästäjät ovat lihaa? Miten niin? Millaista lihaa? Sisäfileetä, rintaleikettä, entrecôtea? Miksi täällä tapahtuu kaikkea outoa heti, kun katson muualle?”
”Älkää fuhuko lihasta. Minulle tulee nälkä”, Kelvin voihkaisi.
”Kuulemani mukaan liha voi jollain tavalla, öö, ‘yhdistää mielen’ johonkin paikkaan, jota joku ’Valkoinen Kuningatar’ vartioi”, Kepe sanoi.
”… liha yhdistää mielen… Tawan toimistoon?”
”Valitettavasti en osaa avata tätä juttua oikeastaan tämän enempää.”
”Totuus, Valkoinen Kuningatar, lihaa”, Manu kertasi itselleen. ”Kuulostaa… mehevältä. Minun varmaan pitäisi tietää tästä jotain! Mutta nyt ei kyllä soita mitään kelloja? Tätä täytyy miettiä! Minun pitäisi selvästi tietää enemmän lihasta. Sietämätöntä!”
”Ja tuo ei ole edes oudoin juttu mitä olen viime aikoina kuullut… Muuannen athisti kertoi myös tosi hämäriä juttuja, mutta, öö…” Kepe hiljeni. Hän ei ollut vieläkään varma, oliko valmis puhumaan siitä Manun ja Kelvinin kanssa. Varsinkaan Manun, ainakaan vielä…
”Kun sanot ‘muuannen athisti’, et siis tarkoittane Pyhää Äitiä, Oraakkelia taikka Zeeronia”, Manu totesi.
”Een… Tämä oli huomattavasti… kerettiläisempi. Mutta öö, minkälaiseen kalaan te olette oikein menossa?”
”Kalmareita”, Manu vastasi. ”Mutta kuulostat siltä, että vaihdat aihetta! Vaivaako sinua jokin? Kai tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa, Kepe rakas? Olemmehan ystäviä!”
Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi: ”… olemmehan?”
Ja toinen kiusallinen hiljaisuus laskeutui Kepen pajaan.
Kepe ei keksinyt enää tapaa luikerrella ulos siltä uralta, jonka keskustelu oli ottanut. Mutta ehkä parempi niin… Ehkä oli parempi mennä täysillä eteenpäin ja katsoa mitä tapahtui kuin vatvoa. Vain sillä tavoin hän saisi vastauksia.
Ja kyllähän hän Manuun saattoi luottaa, eikö?
Mutta jos Manulla oli vastaus… oliko hän varma, että haluaisi kuulla sen? Entä jos olikin parempi olla tietämättä?
Syteen tai saveen.
”Manu… Se athisti kertoi meille, miten kauan sitten makutat ohjasivat matoranien maailman hyvin eri raiteille kuin miten kaiken olisi kuulunut olla. Ja että nykyinen maailma on siitä syystä… rikki. Se ajatus on valvottanut minua. Ja minua on vähän pelottanut kysyä… Tiedätkö mistä puhun?”
Hetken aikaa oli hiljaista. Keskustelua kuunnellut Kelvin vilkaisi ensin Kepeä, sitten kattoon. Kepe alkoi jo miettiä, mahtaisiko Manu vastata laisinkaan, kun tämä sanoi: ”En tiedä, olenko aivan varma, mihin tarkalleen ottaen viittaat. Mutta sanoin, että voit kertoa minulle mitä tahansa, ja se pitää paikkansa. Jos aiot esittää minulle kysymyksiä maailman luonteesta, voin kyllä yrittää vastata niihin parhaani mukaan. Mutta suosittelen sinua kuitenkin olemaan varovainen. Kun kysyt, mieti ensin, haluatko todella kuulla vastauksen.”
Kepen niskavillat nousivat pystyyn. Niin… juuri kuten hän olikin hetki sitten miettinyt.
Hän oli kuullut jo paljon suuria ja pelottavia asioita tästä maailmasta. Mutta vasta nyt, kun hän oli puhunut aivan muista asioista ystävänsä kanssa, ja nämä kosmiset kysymykset olivat tehneet itsensä kotoisaksi tuossa keskustelussa, eikä niitä voinut paeta. Vasta nyt hän näki edessään eksentrisen ja joskus banaaninhahmoisen ystävänsä sijaan… Suuren Hengen enkelin. Jonkun, joka oli ollut tässä maailmassa paljon kauemmin kuin hän.
Jonkun, joka oikeasti saattoi tietää vastauksen.
Tähän asti hän oli saanut lokeroitua kaiken mielessään omiin karsinoihinsa. Kondelin tarina eli vain muraalin äärellä. Pupuluolan ulkopuolella hän oli saanut palata normaaliin arkeen, ja jättää sen hautumaan jonnekin syvälle.
Mutta mitä pidemmälle hän eteni, sitä enemmän noiden karsinoiden aidanseipäät taipuivat. Pian ne katkeaisivat.
Ja hän ei tiennyt, miten kauan voisi enää vältellä oikeasti isojen kysymysten kysymistä.
Kelvin seurasi sivusilmällä tieteilijätoaa tunnistaen pelokkaan ilmeen tämän kasvoilla. ”Kefe. Jos kysymys valvottaa sinua, niin eikö sinun vain kannata kysyä se? Olen itsekin huomannut, että jokainen saamani vastaus haarautuu aina seitsemäksi uudeksi kysymykseksi. Mutta siitä fäänvaivasta huolimatta jokainen uusi vastaus on silti askel eteenpäin! Ja kysymykset… noh, ovat vain uusia folkuja joita alkaa tutkia.”
Kepe katsoi Kelviniin. Tämä oli aivan oikeassa. Hänellä oli jo monta polkua tutkittavana, mutta hän oli siitä huolimatta, ja ilman että oli sitä itse edes oikeastaan ajatellut, vältellyt ilmiselviä uria edetä. Hän halusi tietää vastaukset, muttei ollut uskaltanut kysyä riittävästi kysymyksiä.
Ehkä Kelvin muistutti hieman häntä itseään ennen tähän kaninkoloon putoamista. Ehkä tämä voisi auttaa häntä kaivamaan tiensä sieltä ylös.
”Kiitos, Kelvin. Tuntuu hyvältä saada rohkaisua toiselta tieteilijältä.”
”Heh, ole hyvä. En oikeastaan ole ajatellut itseäni ‘tieteilijänä’ hetkeen.”
”Tieteilijyys on asenne. Noniin, Manu. Katso saatko kanavoitua sisäistä makutaasi ja kerro, mitä Julma enkeli teki matoralaisille.”
”Tätä nimeä hän käytti, ja se viittaa johonkuhun makutaan tai makutoihin kokonaisuutena, luulen.”
”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä”, Manu sanoi tavalla, joka Kepen mielestä oli omiaan, joko tahattomasti tai täysin tahallisesti, kuulostamaan siltä, ettei tämä aivan vastannut siihen kysymykseen kuin hän tarkoitti. ”Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”
”Hänen väitteensä koski jotain suurempaa… Niin suurta, etten koskaan aiemmin ollut edes voinut kuvitella sellaista mahdollisuutta. Että niin laajasti totena pidetyt seikat maailmastamme saattaisivatkin olla valhetta. Hän väitti, että matoran-toa-turaga-kulku on keinotekoinen, että matoranien elämänkierron kuuluisi olla samanlainen kuin raheilla. Ja että makutat olisivat katkeruuttaan kätkeneet tämän.”
Kissa oli ulkona pussista, mitä se tarkoittikaan. Mitä Manu vastaisi?
”Vai sellaista hän väitti.”
Makutan kuvaannollinen äänensävy oli monitulkintainen. ”Niin… eikö olisi kammottavaa, jos koko maailmanjärjestyksemme olisi keinotekoinen? Jos kaiken takana olisikin salaliitto, jonka tarkoitus olisi pimittää totuus todellisuuden luonteesta kaikilta kuolevaisilta?”
Kepe ei sanonut mitään, odotti vain jatkoa.
Kelvin kuunteli tarkkaavaisesti.
”Hyvä on, Kepe. Annas, kun kerron sinulle… hieman toisenlaisen version maailmamme alkuhämärien hetkistä.
Ne tarinat, jotka tähän mennessä olet kuullut, eivät suinkaan ole ainoat kutkuttavat profetiat aiheesta.
Kuule siis legenda…
Maailmain uneksijoista.”
Kuultuaan Manun kertomuksen Kepe tuijotti pitkään tyhjyyteen, kuten niin monta kertaa ennen tätä.
Ehkä… ehkä kysymysten kysyminen kannatti sittenkin.
”Tässä… tässä versiossa matoranien vastavoima oli yksi näistä ‘uneksijoista’. Keitä he olivat? Makutat?”
”Kepe”, kuului omahyväinen huikkaus.
”Entä… olivatko tässä maailmassa matoranit aina sellaisia kuin nykyään?”
”Kepe, hei.”
”Hyvänen aika, miten Mata Nui edes istuu tähän?”
”Kepe…”
”Tätä täytyy miettiä ihan tosissaan!”
”Kepe. Minä keksin tuon legendan omasta päästäni viitisen minuuttia sitten.”
”… Ai.”
”… Olisi fitänyt arvata”, Kelvin tuhahti.
”Sinä… siis… vai että…”, Kepe sopersi. ”Mutta se oli niin elävä.”
”Ai vähän kuin se edellinen kuulemasi legenda?” sanoi Manu omahyväisen tietäväisesti.
”No… niin… no”, Kepe meni hämilleen. ”Okei, tuo oli aika ketkumainen temppu, mutta myönnän kyllä unohtaneeni hetkeksi lähdekriitiikin.”
Manu naurahti kolkosti, ennen kuin jatkoi. ”Mitä haluaisit minun vastaavan aiempaan kysymykseesi? Jos kertoisin sinulle, että matoralaisten kuuluisi luonnollisessa maailmassa lisääntyä kuin puput, uskoisitko edes minua? Entä, jos sanoisin, että aiemmin kuulemasi legenda on täyttä puppua? Tahtoisitko, että vahvistaisin vanhaa, horjunutta maailmankuvaasi? Onko millään, mitä sanon, lopulta väliä sen kannalta, mitä päätät uskoa?”
”Mutta… kun siis…”
”Minä en aio kertoa sinulle, miten tai mitä sinun kuuluu ajatella, mutta täytyy sanoa, että olen aina arvostanut sinua tieteilijänä. Ja vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin saattaneet sotkea hieman ajatuksiasi paljastuksilla, joihin et ollut ehkä valmis, sellaistahan tiedekin on: periaatteessa mikään ei ole turvassa; kaikki on falsifioitavissa, ja sitten on aloitettava alusta. Mutta yksi asia on varmaa: mitään ei kannata uskoa siksi, että joku – Zeeron, ‘muuannen athisti’, tai kuka tahansa muukaan – sanoo niin. Uskomukset on syytä muodostaa havaintojen, näytön, evidenssin perusteella. Ellei sitten jonkinlainen jumalolento ilmesty ja saa sinua täyteen absoluuttista varmuutta jostain korkeammasta totuudesta; siinä vaiheessa sinulla ei liene vaihtoehtoa. Mutta olisipa sellainen kyllä viheliäistä.”
”Jaa.”
Turhauttavaahan se oli, mutta Manun sanat muistuttivat Kepeä siitä, miten hän oli aina pyrkinyt suhtautumaan kaikkeen tieteellisesti. Niin ikävältä kuin se tuntuikin myöntää, hän oli ollut vähällä unohtaa vanhat hyveensä.
Kaikki, mitä hän oli kuullut, oli kyllä ollut erinomaista dataa. Mutta niinpä, se oli vain dataa – ei tietoa. Kondelin muraalin äärellä se kaikki oli toki tuntunut todelta. Mutta kestäisikö se tieteellisen metodin kriittistä katsetta?
Oliko Kondelin tarina totta? Jos se ei ollut, mistä se oli tullut?
Jokin vihje totuudesta siinä oli, vaikkei se suoraan sellainen itse olisikaan.
Olisi pitänyt opiskella enemmän historiaa yliopistossa.
Tai opetella rakentamaan aikakone.
Hän muisteli sitä Profeettaa, jonka oli Verstaan syvyyksissä kohdannut. Se hetki tuntui nyt lähes kaukaiselta unelta. Oliko se todella ollut hän, vai jokin unimaailman heijastama kuvajainen? Olisipa hänellä jo tuolloin ollut päässään kaikki nämä kysymykset…
Entä Layaraga Bonu-onu? Oliko tämä todellinen henkilö vai vain osa legendaa? Kehen tämä perustui?
”… Minusta tuntuu että minulla on taas enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Noh… ainakin sinulla on jotain missä edetä”, Kelvin huokaisi. Hän nosti reppunsa lattialta ja alkoi pakkaamaan tavaroitaan. ”Fahoittelen, meidän fitää jo lähteä. Menemme selvittämään seuraavaa mysteeriä.”
”Okei, minkälaista?” Kepe vastasi ajatukset kuitenkin muualla.
Kelvin kohotti hanskansa kohti kattoa. ”Yritän viimein saada selville miten tämä taikakivi toimii.”
Kepe istahti alas tuoliinsa ja pyörähti sillä ympäri muutaman kerran. Jokin häntä yhä vaivasi. Kelvin oli jo lähes pakannut, kun hän sai tunteen sanallistettua.
”Manu, en ole silti ihan tyytyväinen siihen, että sinä kuitenkin tavallaan kerrot, miten minun pitäisi ajatella, vaikka muuta väität – ja vaikka sanoissasi järkeä onkin.”
”No anteeksi nyt vain, mutta en voi vain katsoa vierestä ja antaa ystäväni uskoa kaiken maailman anarkistihippejä!” kuului makutan vastaus.
”En muistaakseni kuvaillut tätä athistia niin tarkkaan, että olisit voinut päätellä hänen olevan ‘anarkistihippi’!”
Kelvin päätti, että oli viisasta pysyä ulkona tästä väittelystä, ja jatkoi pakkaamisen viimeistelyä.
”Kyllä minä arkkityypit tunnen!” Manu vastasi. ”Se athisti oli ihan varmasti sellainen, hmm, suhahtelija, eikö ollutkin? Sellainen, tiedätkö, pakko mennä lujaa -tyyppi?? Nuori ja keskittymisvaikeuksinen??? Tekee yksinkertaisista jutuista monimutkaisia tahallaan???? Xian kielessä on näille joku hyvä sana, mikähän se oli… se alkoi ehkä z:lla…”
”Sitä paitsi! ‘Mitään ei kannata uskoa siksi, että joku sanoo niin’, väitit”, Kepe kivahti keskeyttäen Manun uusimman ekskursion aiheen ulkopuolelle. ”Mutta eikö samalla periaatteella minun pitäisi epäillä tätä sinun lausuntoasi? Ja sen vuoksi… öö… ehkä uskoa kritiikittä juttuja, mitä muut sanovat?”
”Ja joutua ristiriitaisiin uskomuksiin vain ylpeistä periaatesyistä? Olisit siinä tapauksessa vaarassa tehdä itsesi naurunalaiseksi.”
”Ei kun se on paradoksi! Jos uskon sinua kritiikittä, minun ei pitäisi uskoa edes sinua kritiikittä, jolloin minun pitäisi uskoa sinua, ja niin edelleen. Ja sitä paitsi: minusta tehdään välillä Kahviossa pilaa jo siksi, että satun pitämään piparitaikinasta, mikä on muuten mielestäni täysin normaalia! Joten en tiedä, onko minulla lopulta paljoa menetettävää.”
Kepen kurkkua kuivasi hieman. Ehkä hän oli sanonut liian äkäisesti. Hän käänsi katseensa pöydälleen, johon oli aiemmin jättänyt puolityhjän juomalasin, arvioi veden siinä olevan vielä riittävän kylmää ja hörppäsi hieman.
”Äh, älä viitsi!” Manu puuskahti. ”Kyllä minäkin pidän enemmän siitä taikinasta kuin niistä poroista, joita tulee ulos uunista jälkeenpäin. Olisi edes oikeaa poronlihaa, mutta ei!”
Jostain syystä se sai Kepen purskauttamaan vedet suustaan naurunhörähdyksen tieltä. Kelvin suojasi hanskallaan kasvojaan päälleen satavilta pisaroilta.
”Kefe, fliis.”
”Sori. Tuo vain… oli jotenkin aika hauska juttu?”
”Eikä edes ollut…” ”Kelvin ei yleensä arvosta huumoriani. Lieneekö kulttuurierojen syytä.”
”No ainakin se kevensi tunnelmaa”, Kepe tuumasi.
Kelvinin oli saanut pakattua loppuun, ja vastausten etsijöiden oli aika hyvästellä toisensa.
”Oli mukava jutella vielä ennen lähtöämme”, Kelvin sanoi. ”Kalareissulle lähtöä, nimittäin”, Manu tarkensi.
”Joo, kiitos käynnistä”, Kepe vastasi. ”Ja ehkäpä tästä infoähkystä vielä toetaan. Hyvää matkaa!”
”Kiitos”, Kelvin sanoi, veti Volitakin takaisin naamalleen ja avasi pajan oven poistuakseen.
Juuri ennen kuin ovi kolahti nazorakin perässä takaisin kiinni, Kepe ymmärsi jotain erittäin tärkeää ja huusi kaksikon perään.
”Hetkinen! Ei kalmari ole kala!”
Kelvin pysähtyi hetkeksi, ja Manusta säteili telepaattinen hymähdys.
”… no ei kyllä olekaan. Mutta jostain syystä niitä voi silti kalastaa.”
Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
“Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
“Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. “Luet Gilgadesia“, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. “Niin.”
“Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. “Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. “Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
“Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. “Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
“En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. “On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. “Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
“Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. “On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
“Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. “Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
“Aivan”, Tarip hymähti. “Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
“Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
“Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. “Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
“Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. “On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
“Kuten?”
“Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
“Äiti“, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. “Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: “Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. “Eikö se tarkoita… apinaa?”
“Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. “Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
“Millä tavalla alkuperäinen?”
“Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. “Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
“Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, “koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
“Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. “Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
“… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
“Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
“On jokin keino”, hän sanoi. “En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
“Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. “Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
“Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. “Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
“Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. “Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
“Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. “Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
“Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
“Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
“Niin”, sanoi Arupak. “En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
“Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. “Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
“Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
“Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. “Ajattelin, että–”
“Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. “Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
“No?”
“Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. “Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
“Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. “On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
“Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. “Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. “Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
“Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. “En ymmärrä.”
“Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. “Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
“Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. “Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. “Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
“No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. “Ainakin kaikki on selvää nyt.”
“Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. “Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
Visulahti
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
“Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
“… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia “yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
“Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
“Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
“No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän “voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. “Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. “Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
“Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
“Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. “Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
“Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. “Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: “Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
“Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. “No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
“Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. “Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
“Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
“Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli “joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
“Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. “Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
“Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. “Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. “Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. “Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
“Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, “kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. “Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
“Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
“Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
“Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
“Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
“Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. “Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
“Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. “Tavataan pian, Kapura.”
“Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
“Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
“Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
“Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
“Hmh.”
“Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
“Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
“Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
“Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
“Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
“Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. “Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
“Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. “Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
“Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. “Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. “Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: “On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
“Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, “että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
“Kuulostaa se”, hän sanoi. “Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
“Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta. “Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
“Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. “Mutta ihan miten haluat.”
“Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
“Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. “Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ‘Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
“Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. “Joten aloitetaan vaikka siitä.”
“Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, “varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti. “Se olento”, Visokki jatkoi. “Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
“Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
“Jouera”, Kapura sanoi. “Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. “Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
“Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
“Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti. “Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon. “Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
“Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. “Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
“Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. “Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
“Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen. “Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
“Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. “Sekö on mielipiteesi?”
“Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
“Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. “Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
“Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. “Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi. “Isä ja poika”, hän toisti. “Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
“Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
“Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
“En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
“Toimii”, vahvasti Kapura, “mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. “… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
“Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
“Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. “Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
“Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ‘tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ‘isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
“Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. “Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
“Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
“Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. “Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
“No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. “Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
“Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi. “Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
“Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. “Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
“Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
“Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
“Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. “Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
“No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, “tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
“Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
“No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, “vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
“Siitäkin”, sanoi Kapura. “Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
“Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää. “Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
“Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. “Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
“Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa. “Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
“Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. “No”, tämä sanoi, “ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
“Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. “Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
“Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. “Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
“En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. “Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
“Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. “Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
“Kysy pois”, Visokki sanoi. “Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
“Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: “Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat. “Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
“Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, “Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon. “Kapura”, hän sanoi apaattisesti. “Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
“Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. “Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
“Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. “Oliko sinulla vielä jotain?”
“Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. “grid-rightstaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
“Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. “Kerro minulle.”
“Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. “Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: “Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden “kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
“Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
“Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
“Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. “Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. “Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. “Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
“Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.
Ja hänen edessään seisoi Matoro.
-II
Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.
Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.
Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan. Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.
Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…
Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.
Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon. Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?
“Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
“Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
“Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”
Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
“Laske alas, lehtikirva!”
“Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
“Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
“Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.
Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
“Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
“No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
“Hän toivottaa sinullekin!”
Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.
Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.
-I
“Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
“Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.
“Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.
Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. “Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. “Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”
“No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. “Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”
“Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”
“Vai sinä?” Matoro virnisti.
Kapura kohautti olkiaan. “Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”
“Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”
“Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. “Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”
“No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. “Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”
“Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.
Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. “Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”
“Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. “Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”
“Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”
“Ai mitä karttoja?”
He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
“Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”
“Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. “Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: “En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. “Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”
“No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. “Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”
Kapura tuhahti. “Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.
Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.
“No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. “Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”
“En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. “Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”
“Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. “No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.
Kapura taputti käsiään yhteen. “Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”
“Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.
“Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”
“Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. “Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”
“Niin”, vahvisti Kapura. “Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”
Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. “No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”
“Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. “Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”
“Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”
Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. “Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”
“… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. “Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”
“Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
“En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. “Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”
“Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. “Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”
“Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti “Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”
“Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. “Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
“Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. “Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”
“En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.
“Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”
“No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. “Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”
“Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. “Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”
“Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. “Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”
He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.
“No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.
“Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. “Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. “Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”
Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. “Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”
Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.
“… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”
Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.
“Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.
0
“Oletan, että kaikki ne, joiden on oltava paikalla, ovat paikalla”, lausui Same ja katseli terävästi monenkirjavaa joukkoa. Tälläkin kokoonpanolla kokouksesta saisi varmasti riittävän pitkän. “Kohta yksi, kokouksen avaus.” Nuija napsahti pöytään napakasti. “Aloitamme kokouksen ajassa 11.32.”
Salista ei kuulunut vastalauseita.
“Kohta kaksi – kokouksen järjestäytyminen. Kohta 2.1: todetaan kokouksen läsnäolijat.”
Jo siinä kuluisi oma aikansa. Toista kuin ylläpidon kokouksissa, mietti selakhi, etenkin kun admineista puuttui kaksi.
Kokous avattiin 11.32, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan.
“Otamme nimenhuudon. Yksinkertainen ‘hep’ tai ‘paikalla’ riittää, ei sutkautuksia. Kirjuri Sulfrey?”
“Paikalla”, Sulfrey sanoi.
“Sulfrey toimii kokouksen sihteerinä. Admin Tawa?”
“Paikalla”, lausui Tawa tottuneesti.
“Hyvä, sitten moderaattorit. Same – hep, Paaco…?”
“P–”
“Turpa kiinni”, Bladis murahti.
Ei sutkautuksia, kelasi Bladis päässään ja kääntyi virnuilevaa Paacoa kohti.
Paaco sulki suunsa hitaasti tuijottaen Bladista.
“Bladis?” huokaisi Same.
“Sori eikun hep.”
“Make?”
“Hep?” Make sanoi katsellen hermostuneesti Bladista.
“Hyvä. Sitten Klaanin poliisivoimat. Varsinaisena poliisilaitoksen edustajana rikostutkija Takalek?”
“Hep!” Takalek vastasi jämäkästi.
“Rikostutkija Taguna?”
“Ööh… hep”, sanoi Taguna.
Paacolla, kelaili Paaco päässään ja oli aivan varma, että se olisi ollut kaikista hurjan hauskaa.
“No niin. Vartiopäällikkö Vak?”
Same tiiraili ympäri salia. Turagan etsiminen herätti salissa muutenkin tiettyä levotonta hakemista.
“Ilmeisesti ei paikalla.”
Taguna jäi miettimään, olisiko sittenkin kehdannut sanoa jonkin vitsin, mutta Same vaikutti olevan pahalla päällä jo Paacon jälkeen. Pahalla tai ainakin liian virallisella.
“Varmaan taas jossain siistimmässä hommassa”, Bladis murahti. “Ei äijä niin vanha ole, etteikö vielä heiluttelisi peitseään.”
Peistään, siniviittojen pöydässä istuva Sulfrey korjasi mielessään ja teki merkinnän paperiinsa. Matoralainen oli tavannut turaga Vakin nopeasti pari kertaa. Vartiopäällikössä oli tiettyä, miten sen nyt sanoisi, suoraviivaisuutta. Istuminen ja keskusteleminen ei kuulunut hänen harrastuksiinsa eikä varmaan työhönsäkään.
“Hm. Merivartioston kapteeni Haddox?”
Ikivanha, kurttuinen pyörätuolissa könöttävä krikcit, entinen merten sotaherra, nosti harittavan katseensa Sameen ja murahti.
“Kautta leviaattanin partalonkeron, minä se olen!”
“Nui-Koron siniviitat”, Same jatkoi sivuuttaen etikettirikkeen. “Komisario Gambur?”
“Hep”, sanoi ta-matoralainen poliisi tottuneesti.
“Varakonstaapeli Apilak?”
“Hep!” huudahti nuorempi vihreä siniviitta.
“Varakonstaapeli Fuzchel?”
Takalek päästi pienen huokauksen.
“HEP!” vikistiin vastaus jostain; Same ei nähnyt puhujaa.
Onko tuo… zyglak?
Make tuijotti liskonaamaa leveän stetsonin alla ja haki katseellaan tukea Paacolta. Paaco vain kohautti olkapäitään. Kummallista sakkia oli näemmä Rapujoen toisessakin päässä.
“Hyvä. Klaanin vankiosasto: Bodyguard?”
“Hep”, sanoi suuri titaani, nousi seisomaan ja veti hunööriä.
“Hep”, sanoi asiallisesti palomestari, joka näytti kaapilta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin huudatettu Bodyguard.
Helkkari, äijä on leventynyt viime kerrasta, pohdiskeli Bladis jäätyään katselemaan hänet aseman portaita ylös kantanutta könsikästä tarkemmin.
“Vapaapalomies Matoro?”
“Hep.”
“Hyvä. Ja… jäsen Peelo?”
“Hep”, totesi harmaa androidi sivummalta seinän vierestä, selvästi etäämmällä kokouspöydän ympärille kerääntyneestä joukosta.
“No niin. Hyvä. Entä onko paikalla vielä joku, jonka nimeä en sanonut?”
“Ööö… hei?” huikkasi vilkuttaen hopeahaarniskainen tulen toa, jolla oli tummanpunainen kanohi-naamio. “Ajattelin, että minun olisi hyvä pysyä asioiden tasalla. Täällä käsiteltävät asiat koskevat kuitenkin myös minua.”
Onko tämä se kuuluisa Matoro? Sulfrey mietti katsoen hämmentävää olentoa, joka ei kuulunut mihinkään hänen tuntemaansa lajiin. Olihan nimi yleinen, mutta tämä Matoro ainakin herätti huomiota.
Sulfrey ei ollut aivan varma, mikä olennon raajakkeista, jos mikään, oli tämän pää. Matoralaisen katse kiinnittyi kuitenkin tämän tatuointeihin. Ensimmäistä sanaa hän ei tunnistanut, mutta toinen oli xiankielinen sankaria tarkoittava sana. Ja aivan ansaitusti – palokunta jos joku oli sankareita täynnä.
“Ja”, kysyi Same kulmaansa kohottaen, “Kuka sinä olet?”
“Toa Rapuka.”
Same huokaisi. “Nimeäsi ei löydy listalta, ja tämä ei ole yleinen kokous. Minun on pyydettävä sinua poistumaan.”
“Tuo on kyllä aika epäreilu käytäntö”, totesi Rapuka. “Nämä ovat kuitenkin kaikkia klaanilaisia koskevia asioita. Onko tämä kokouskulttuuri, jota haluamme tukea. Onko meillä–”
“Bodyguard?” Same kääntyi rotevan titaanin puoleen. Tämä nousi tuolistaan.
“Lähdetäänpä”, sanoi leveä mies ja laski kouransa Rapukan olkapäälle.
“Ensin moderaattorit sulkevat asetehtaani ja nyt minut vielä vaimennetaan. Tällä menolla järjestelmämme erottaa nazorakeista vain laskemalla käsivarret. Eikö teillä–”
Jokainen kokoustilassa kääntyi katsomaan kohti toaa.
Ovi sulkeutui, ja hanskasvo jäi huoneen ulkopuolelle. Bodyguard naksautti rystysiään ja nyökkäsi Samelle.
“Kiitos. Jatketaan. Kohta 2.2, esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi. Esityslista on lähetetty osallistujille sääntöjen mukaisesti ennen kokousta. Onko kenelläkään siitä mitään sanottavaa?”
Vastauksia ei kuulunut.
“Hyvä. Kohta 2.3, myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus sitä pyytäville. Eli jäsen Peelolle.” Same nyökkäsi Sulfreylle, joka teki merkinnän pöytäkirjaan.
“2.4. Valitaan pöytäkirjantarkastajat. Ehdotuksia?”
“Ehdotan palomestari Nui-Pogoa ja siniviittojen komisario Gamburia”, sanoi Sulfrey, kuten oli ennen kokousta miettinytkin.
Tawa peitti naamionsa kädellään. Häntä hieman nolotti klaanilaisen puolesta.
“Hyväksytäänkö pöytäkirjantarkastajat? Ei vastalauseita; hyväksymme pöytäkirjantarkastajiksi palomestari Nui-Pogon ja komisario Gamburin. Kohta kolme, kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.” Nuija napsautti pöytää kuin pajavasara. “Meillä on vaadittava määrä osallistujia paikalla. Kokouskutsu ja esityslista on lähetetty kutsutuille säädösten mukaisesti. Totean kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Hyvä. Kohta neljä: ajankohtaiskatsaus.” Naps. “Vapaapalokunnan asiat. Palomestari Nui-Pogo, ole hyvä.”
Tasapaino oli syytä pitää: yksi täältä etelästä, yksi Nui-Korosta. Toinen klaanin jäsen, toinen ei. Sulfrey tiesi, että kyseessä oli lähinnä byrokraattinen toimenpide, mutta oli se silti hoidettava kunnolla.
“Kiitos, arvon puheenjohtaja, arvon kokouksen osanottajat. Kaupungin paloturvallisuustilanne on vieläkin epävakaa. Krhm.”
Palomestari käveli piirtoheittimen luo, poisti varovasti esityslistan ja korvasi sen kaupungin karttaa kuvaavalla kalvolla.
“Kilpakujilla ja Zakazissa on yhä aivan liikaa rakennuksia, jotka on tehty palavasta materiaalista – puusta, komposiittilevystä, lehvistä, mudasta jossa on orgaanista materiaalia vähintään 40 prosenttia tai vastaavasta. Eikä palon leviämistä rajoittavia palomuurirakenteita ole.
Röltsi on, kuten paikallaolijat varmasti tietävät, ‘palokatastrofi joka odottaa tapahtumista’. Samanlaisia surullisia kokemuksiahan meillä onkin jo Huonosta, jonka suunnittelussa paloturvallisuus oli jätetty täysin huomiotta.
Palomestarin olemus herätti kummastusta useammassakin osallistujassa. Bio-Klaanissa oli tosiaankin jäseniä lähes jokaisesta maailman lajista, mutta Nui-Pogo oli kone, Metru Nuilla rakennettu tietoinen elämänmuoto. Pienillä rapujaloilla liikkuvalle piironkimaiselle olemukselle ei löytynyt linnoituksen muurien sisältä vertaista. Peelo painoi mieleensä mahdollisesti käydä jututtamassa laitetta myöhemmin – hän oli liian syvällä tutkimuksissaan antaakseen itselleen lupaa uskoa yhteensattumiin.
Aika ei ole puolellamme. Tulevana talvena uunien ja takkojen käyttöaste tulee kasvamaan, ja tämä aiheuttaa varmasti ns. ‘tulipalopakkasilla’ tapahtuvia paloja. Nämä onnettomuudet voivat pahimmassa tapauksessa levitä koko kortteliin ja uhata jopa kokonaisia kaupunginosia.
Ehdottaisin kaupunkia saneeratessa tontteja eristäviä palokujia, matalampaa tonttitehokkuutta palavasta materiaalista rakennettaessa sekä suojaavien puustovyöhykkeiden rakentamista mainittuihin kaupunginosiin. Tällä hetkellä suojaavia puukujia on lähinnä Rapujoen läheisyydessä, jossa palon leviämisen uhka on vesistön takia muutenkin melko vähäinen. Uudisrakentamisen tarpeisiin tulisi laatia selkeä ja sitova rakennusjärjestys, joka määrittelee sallitut materiaalit ja niiden paloneristys-, syttymis- ja palonkestoarvot.
Paaco nojautui vaivihkaa Maken puoleen. “Ei muuten kannata röyhtäillä siellä päin…”
Make katsoi takaisin lähinnä vaivaantuneena.
Tuore uhka paloturvallisuuden kannalta ovat tietenkin vihollisen täsmäiskujen aiheuttamat tahalliset palot eli tuhopoltot.
Normaaliaikanahan suurin osa palouhista on tapaturmapohjaisia – takasta karannut kipinä, vuoteessa sytytetty savuke, koksiämpäri liian lähellä seinävaatetta. Nyt meillä on kuitenkin vihollinen, joka on jo todistetusti käyttänyt palopommeja ja tulee todennäköisesti tekemään niin tulevaisuudessakin.
Palopommitukselta suojaaminen on vaikea prosessi, ja suosittelisin joidenkin kaupungin korkeimpien rakennusten muuttamista vesitorneiksi. Admin-torni olisi tähän tarkoitukseen toki paras, mutta esimerkiksi muuritornien käytöllä voisimme luoda koko kaupungin kattavan sammutusverkon.
Se mieletön combo, jonka hän oli vetäissyt viime viikolla sitä yhtä skakdia vastaan… Tagunan ajatukset palasivat menneiden mätäkkämatsien hohtoon, ja hänen kanohinsa suupielet venyivät ylös. Hän toivoi, että nyt oli sopiva kohta hymyillä.
Tässäkin toki korostuu vapaapalokunnan, vartioston ja tiedusteluyksiköiden saumaton yhteistyö. Ennakoimalla palopommitukset voimme pitää sekä miehistön että kaluston täydessä valmiudessa tilanteen ‘syttyessä’.”
“Kiitos, palomestari. Onko sinulla paloturvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka eivät vaadi kaupungin suunnittelua ja rakentamista uudelleen?” kysyi kokouksen puheenjohtaja.
“Paloturvallinen puukaupunki on jatkuva prosessi, arvon puheenjohtaja”, vastasi Nui-Pogo hieman toruvaan äänensävyyn.
Tawa ei kokenut oikeutetuksi pitää puheenvuoroa siitä, että 1. Admin-tornilla oli sotastrateginen tarkoitusperä ja 2. hän kirjaimellisesti asui siellä. Hän tyytyi nyökyttelemään hyväksyvästi.
Same ei aikonut juuttua pidemmäksi aikaa kokouksen ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. “Seuraavaksi vuorossa rannikkovartioston kapteeni Haddox”, hän sanoi. “Olkaa hyvä.”
“Krhm!” röhäisi vanha dox ja oli jo tempaisemassa itsensä tuoliltaan reippaasti pystyyn, kunnes muisti sen olevan pyörätuoli ja etteivät hänen jalkansa olleet toimineet kahteensataan vuoteen. “Kolja…” mutisi vanha mies ja yskäisi varsin sairaan joskin voimakkaan oloisesti. Hän lähti rullaamaan taaksepäin ja osui komisario Gamburiin, joka pudotti kypäränsä sylistään. Hetken merikarhu ja tinanappi hytkyivät sivulta sivulle kun koli-hyökkääjä ja maalivahti epävarmoina siitä, kumpi väistäisi ja kummalle puolelle. Gambur luovutti; Haddox rullasi hänen varpaidensa yli piirtoheittimelle. Nui-Pogo kavahti ja vetäytyi valokeilasta palokaavionsa kanssa.
Sulfrey oli luovuttanut palomestarin huomioiden kirjaamisen kanssa jo heti alkuun. Hänellä oli sama kertomus kauniina käsikirjoituksena viime kokoukseslta, ja kopiokone oli hyvä renki.
Haddox asetti käsin kalvolle piirretyn merikartan juhlallisesti piirtoheittimelle. Katsojat pystyivät lähes haistamaan merisuolan ja kuulemaan aaltojen äänen ja pienenpienten merimiesten kauhunhuudot, kun sadat monilonkeroiset ja terävänokkaiset piirtohirviöt nousivat merikartan aalloista. Niitä oli ehkä jopa enemmän kuin todellisuudessa.
“Mmmeri.” Haddox mittasi harottavalla, puolisokealla katsellaan paikallaolijoita ja hymyili synkästi. “Se on vanhempi ja vahvempi kuin kukaan, joka kävelee tämän karun maan päällä. Se ei kumarra ketään eikä palvele edes Suurta Henkeä. Ei edes! Nazorakit, maan siira-kansa, ovat ehkä tämän maailmankolkan suuri merivoima, mutta Hopeisen Meren syvyyksille ja tyrskyille he ovat vain pari lehteä väreilevällä pinnalla. Mutta niin olemme mekin! Ja jos meri nousee niin kuin on kirjoitettu, voimme unohtaa koko sodan. Klaanistamme jää vain Admin-tornin huippu uudeksi majakaksi! Khäh!”
“Mihin niin on kirjoitettu?” kysyi Taguna kiinnostuneena.
“Mtäh?”
“Ööhh… kun sanoit, että jos käy niin kuin on kirjoitettu”, poliisi selitti. “Että meri syö Klaanin. Kuulostaa minun korviini ihan saakelin vakavalta uhalta, vaikken olekaan siitä ikinä kuullut. Tai siis lukenut.”
Enempi kuin yksi salissa olija pyöritti silmiään. Tulisiko tästä yhtä oleellinen puheenvuoro kuin edellisestä? Toisaalta Haddox vaikutti viihdyttävämmältä. Jollain hieman surullisella tavalla.
Merimiehen silmiin syttyi hetkeksi Pyhän Elmutin tuli. “No ei sitä ole mihinkään kirjoitettu! Se on merimiesten hiljaista ammattitietoa! Yritä siinä kirjoittaa asiota muistiin, kun aallot ovat kahdeksan syltä korkeita ja ruijanpallasta sataa vaakatasossa kannelle! Jos ei muista, on kuollut merimies! Yritä nyt seurata, poika!”
Haddoxin silmäkulma nyki. Hän kääntyi kartan puoleen ja piirsi yhdellä punakynän vedolla Klaanin ympärille täydellisen puoliympyrän rannikosta rannikolle.
“Merisaarto on tiedustelutietojen mukaan keskimäärin kahdeksankymmenen meripeninkulman päässä Klaanin linnoituksesta. Tämä rengas pitää yhä sisällään Ruki-Koron ja suurimman osan sen kalavesistä mutta ei enää Veljeskunnan saarta, joka on – kuten hyvin tiedämme – vihollisella.
Saarto on tiheimmillään tärkeimpien vesireittien varrella. Päättisten itäpuolella Kalimacin väylä on siis käyttökelvoton, ja lännessä Veljeskuntasaaren itälaidan aukon käyttö olisi uhkarohkeaa. Kalimacin menettäminen on meille toistaiseksi pienempi paha kuin he ehkä toivoivat – Klaanilla ei ole omia raskaita vesialuksia, jotka ovat siitä riippuvaisia. Vain tuontiliikenne on sieltä katki. Samoin itärannikko Vasallinokkaan asti on toistaiseksi meidän, ja voimme pitää nopeita aluksia suojaisissa valkamissa.”
Ainakin se parantaisi paloturvallisuutta vähentämällä rakennusmateriaalien syttyvyyttä, ajatteli Nui-Pogo, joka oli loukkaantunut tärkeän puheenvuoronsa tylystä lopetuksesta.
Keltaisella kynällä Haddox piirsi sopusuhtaiset tähdet itärannikolle Päättisten saarien korkeudelle. Hän kääntyi takaisin yleisöön.
“Zyglak-toiminta on yhä hiljaisempaa. Toisaalta merimunkkihavaintoja on tehty enemmän kuin moneen pitkään vuoteen. Ovatko nämä seikat yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Kenties zyglak-väki väistää Kalpeaa Apottia, joka valmistuu konklaaveineen Syvällisten Aikakauteen. Se voi tietää nazorakien loppua, ja meidänkin. Suosittelen jättämään lepytyslahjoja niille uhrisuville, jotka ovat vielä saarron sisäpuolella. Samoin pikalähetykset ilmateitse kannattaa hoitaa mikäli mahdollista pimennettyinä ja itäkautta – alkumatkasta rannikkoa pitkin ja Kalimacia välttäen. Vihollisen silmät eivät nuku!
Kalastaminen ja meriliikenne saarron sisäpuolella on vielä melko turvallista, joskin uudenkuun aikaa uhrisuvien lähivedet ja Vanha Syvä ovat nyt vaarallisempia kuin sota. Varokaa Kelmeää Kansaa! Saarron ohi pyrkivät pienet vesialukset voivat lähteä Visulahdelta suoraan itään, jossa rengas on harvempi. Siihen liittyy aina riski” – Haddox katsoi terävästi joukkoa – “mutta riski on vielä hallittavissa. Ja yön suoja parantaa mahdollisuuksia. Suosittelen turvautumaan kokeneisiin merimiehiin tai mahdollisuuksien mukaan salatieteisiin. Olemme saaneet hyviä tuloksia turaga Perhelin kanohi Mahikin kanssa.”
Haddoxilla menee taas ihan helvetin kovaa, tuumi Taguna tyytyväisesti. Saisipa doxin vetämään kokouksen joka kohdan. Hänen mieleensä jäi pomminvarmasti joka ikinen yksityiskohta, oli niistä sitten mitään hyötyä tai ei.
Haddox otti esiin sinisen kynän ja piirsi täydellisen ympyräkaaren Ruki-Koron ympärille rannikosta rannikkoon.
“Ulappain sumun kätköissä on lounaisen naapurimme Ruki-koron tilanne. Heidän ja Veljeskuntasaaren välillä on pelkkää vettä, ja se, että he ovat vielä vapaita, saisi minut epäilemään siirojen merimahtia jos en paremmin tietäisi.
Kuinka kauan saa Kalan kansa pitää kotinsa? Heidän kylänsä on luonnollinen satamapaikka. He tuntevat vetensä paremmin kuin kukaan eivätkä ole tyhmiä. Mutta vihollisen ylivoimaa ja Rautasiipeä vastaan he eivät kauaa kestä. Minä olen puhunut heidän kanssaan viime täysikuuna Vanhan Syvän rajaluodolla. Lausuimme armosanan Kalpealle Kansalle ja vaihdoimme tiedot merisaarron tilanteesta. He ovat varuillaan mutta eivät pelkää. Mutta uskon, että jos siirojen laivasto ei ensimmäisenä yritä pyyhkäistä meidän kotisatamaamme rynnäköllä, ottaa Ruki-Koro seuraavan iskun ja sitä myötä tiukentuu merisaarron solmu ympärillämme.”
Haddoxilla menee taas ihan himpskutin kovaa, tuumi Sulfrey kauhuissaan. Hän ei ollut aivan varma, minkä sanan kohdalla oli lopettanut vakavahenkisen yrityksen kirjata ylös puheenvuoron täysi sisältö. Ehkä “merimunkki”, ehkä “salatieteet”.
Haddoxin silmät nykivät holtittomasti, ja hänen jalkansa iski vasten pyörätuolia. Mutta vanhan merimiehen käsi oli vakaa, kun hän piirsi Klaanin ympärille entistä paljon pienemmän punaisen ympyräkaaren tasaisella katkoviivalla. Se lähti Ruki-Korosta ja päättyi Vasallinnokan kärkeen. Linja viisti Visulahtea lännessä rajaavan kärken rantapoukamia.
“Jos Ruki-Koro kaatuu, on vain ajan kysymys, ennen kuin ne saavat noustua maihin Vartioniemen lounaisrannoilla. Se on kallioista maata, vaikeaa mutta suojaisaa. Mutta jos ne hiipivät lahdelle, on meillä etu. Maalinnamme on merialueen vahvin – vaan miten se kestää siirojen rautasiipeä vastaan, jos samalla käy isku Lehu-metsän yli pohjoismuurille? Siihen en minä osaa sanoa, mutta niin kauan kun meillä on satama ja laivoja, ei vartioni herpaannu!”
Vanha krikcit nosti kätensä hunööriin. Merimiehen puolisokeissa silmissä oli kyyneliä.
Haddoxin vaiettua täytti huoneen hetkeksi vain hiljainen supatus jossain takana, mutta sitten puheenjohtaja havahtui ja muisti roolinsa kokouksen kulussa. Nuija iski pöytään. “Juuriadminin puheenvuoro seuraavaksi”, Same sanoi.
Haddoxilla menee taas ihan perkeleen kovaa, tuumi Nui-Pogo haikeana. Jos hän olisi harrastanut tulen myönteisessä mielessä kuvaavia metaforia, olisi hän voinut ajatella tämän olevan liekeissä. Mutta ei tuli mikään vitsailun asia ollut.
Ehkä Bio-Klaani olisi ottanut hänen varoituksensa vakavammin, jos hänellä olisi ollut yhtä kovat puhelahjat. Pisara katkeraa kateutta kulki Nui-Pogon virtapiirien halki.
Pitäisi kai harkita kansanopiston retoriikan kurssille ilmoittautumista.
Tawa nyökkäsi. Koko huone, varsinkin ne, jotka eivät olleet linnakkeen ylipäällikön kanssa aiemmin tekemisissä, laskeutui hartaaseen hiljaisuuteen.
“Haluaisin ottaa puheeksi näin kaupungin ja linnakkeen kaikkien turvallisuuselimien kesken tuoreimman jäsenemme. Tähän asti olemme pitäneet jäsenen identiteetin salassa hänen oman turvallisuutensa nimissä, mutta olemme Samen kanssa päätyneet siihen, että teidän kaikkien olisi hyvä olla tietoisia asiasta.”
Tawa piti hetken tauon. Hän haki varmistusta Samelta, joka antoi sen nyökkäyksellä.
“Uusin jäsenemme, nimeltään Kelvin, on nazorak-karkuri. Hän on omiensa jahtaama ja on jo aiemmin auttanut Allianssin vastaisessa toiminnassa.”
Tämä uutinen aiheutti kohahduksen läsnäolijoissa. Moderaattorit vilkuilivat toisiaan. Takalek nosti katseensa muistiinpanoistaan Tawaan.
“Khrm. Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa”, Takalek ryhdistäytyi ennen kuin supina tilassa ehti kasvaa.
“Lupa myönnetty.”
“Tarkentaisitteko hieman… onko tämä nazorak Klaanin täysivaltainen jäsen? Onko hänellä lupa liikkua vapaasti Klaanissa?”
“Kyllä”, Tawa nyökkäsi.
Ennen kuin Takalek ehti jatkaa, kokouksen toinen krikcit älähti: “Kautta ikuisen partani! Annatteko te absolutistiautokraatit sen nelijalkaisen cyranon kulkea vapaasti pitkin pientareita!? Sehän niljake voi tehdä vaikka mitä!”
Sulfrey yritti olla näyttämättä, kuinka haltioissaan oli vieläkin Rapulinnakkeen johtajan kanssa tekemisissä olemisesta.
Same paukutti nuijaa raivokkaasti. “Kapteeni Haddox, pyytäkää puhutellessa puheenvuoro!”
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi. “Jäsen Kelvin on jo osoittautunut luotettavaksi liittolaiseksemme. Hänen luovuttamansa tiedot ovat auttaneet meitä sotatoimissa Imperiumia vastaan. Tahdon myös huomauttaa, että oman lajinsa pettäminen on tuskin hänen kaltaiselleen helppoa.”
“Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!” Komisario Gambur viittoi. Same nyökkäsi.
“Oletteko varmoja, ettei hän ole kaksoisagentti?”
“Olemme varmoja. Visokki olisi huomannut, jos hän salaisi jotain.”
Gambur näytti hieman epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin. “Hän on sitten ensimmäinen tietämäni nazorak, joka ei ole osa niiden imperiumia.”
Takalek viittasi. “Tarvitseeko poliisivoimien tehdä erityisiävalmisteluita tätä jäsentä huomioiden?”
Tawa pudisti päätään. “Kelvin on pian lähdössä kaupungista Klaanin tehtävälle, joten se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”
Tämä aiheutti kokousväessä taas kohinaa, mutta Tawa jatkoi itsevarmasti.
“Minun nähdäkseni tämä tehtävä toimii varmistuksena siitä, että hän on valmis toimimaan Bio-Klaanin eduksi hankalissa tilanteissa. Tämän lisäksi tehtävä tapahtuu täysin kaupungin ulkopuolella.”
Same napautti nuijallaan pöytää. “Tahdon myös huomauttaa, että Kelvinin jäsenyys ei ole tämän kokouksen aihe eikä sen päätettävissä. Jollei jollakulla ole lisättävää, siirtykäämme eteenpäin.”
“Minulla olisi vielä toinen huomio”, Tawa sanoi. “Visokki ei valitettavasti itse päässyt paikalle terveyssyistä, mutta hän halusi pyytää että pidämme silmällä siltä varalta, että jossain näkyisi…”
Bladis siristeli silmiään ja tuijotti eksentristä merikarhua. Eihän sillä edes ollut partaa.
Tawa oli hiljaa joitakin sekunteja ja veti syvään henkeä.
“… apinaa, jolla on banaani, jolla on kasvot. Käsitykseni mukaan kyseinen banaani on jäsenemme Makuta Nui.”
Huoneeseen laskeutui harras hiljaisuus.
“Anteeksi”, komisario Gambur sanoi. “Tarkoitatteko, että banaanilla on Bio-Klaanin jäsenkirja?”
Olisit saanut tulla ihan itse kertomaan tämän tänne, Tawa mietti.
“Ei. Banaani on saaremme makuta, joka on myös liittolaisemme ja Bio-Klaanin jäsen”, Tawa sanoi kärsivällisesti. “Hän on tällä hetkellä banaanin hahmossa, mutta apina on varastanut hänet.”
“Ahaa”, Gambur sanoi nyökäten syvään. “Onko apinakin Bio- Klaanin jäsen?”
“On”, Tawa sanoi ilme peruslukemilla.
Tawa vihasi syvästi jokaista sanaa, jonka joutui tästä aiheesta sanomaan.
“Asia selvä. Ei enempää kysyttävää.”
Gamburilla, samoin kuin useammalla kokouksen osallistujista, olisi ollut kysyttävää.
Kapteeni Haddox muisteli syöneensä pari päivää sitten banaanin. Toivottavasti ei juuri sitä banaania.
Tawa ei tuntenut olevansa kaikkein uskottavimmillaan puheenvuoronsa jälkeen. Varsinkin ulkopaikkakuntalaisten katseissa oli lievästi sanottuna tervettä skeptisyyttä.
“Kiitos, Admin Tawa”, Same sanoi. “Rikostutkija Takalek?”
Takalek nousi seisomaan tuoliltaan kömpelösti. Hänen taaksepäin kääntyvät jalkansa meinasivat sotkeutua tuolin jalkoihin.
“Arvon puheenjohtaja, poliisiasema tahtoo tiedottaa, että lievien rikosten – kuten näpistelyn ja väkivaltarikosten – määrä kaupungissa on kasvanut viime aikoina. Poliisille ja vartiostolle tuli viime kuussa 40 prosenttia enemmän rikosilmoituksia kuin sitä edeltävänä kuuna. Syinä tälle uskomme olevan kauppasaarron ja evakkotilanteen.”
Takalek nyökkäsi puheenvuoronsa päättymisen merkiksi ja istui alas.
“Selvä, kiitän”, Same nyökkäsi. “Vieläkö jotain?”
“Krhm”, rykäisi Taguna. “Tai siis, ööh, jos saan–”
“Aivan vapaasti.”
“Niin”, sanoi plasman toa. “Aseman mätäkkäkerho kokoontuu vastedes maanantaisin. Ennen se oli keskiviikkoisin, jos muistatte. Saa tulla. Meillä on kahvia.”
Sulfrey palasi työnsä pariin kiireellä juututtuaan seuraamaan haltioituneena toa Tawan puheenvuoroa. Voi jestas miten tällä olikin sana hallussa!
Tämän jälkeen ei kukaan sanonut enää mitään, joten Same suuntasi pöytään napakan nuijaniskun.
“Siirrytään eteenpäin kohtaan viisi, meneillään olevat rikostutkinnat. 5.1, ‘tapaus petturi’.”
Useampi huoneessa näytti siltä, ettei ihan ymmärtänyt sanaa “mätäkkä”, mutta sentään kukaan ei kysynyt ja pidentänyt kokousta entisestään. Valmiiksi mietitty puheenvuoro nolotti Tagunaa hieman paljon vakavampien aiheiden jälkeen.
Huoneen tunnelma virittyi välittömästi. Muutoksen havaitsi etenkin Klaanin organisaation ulkopuolisten kohdalla. Same käänsi katseensa siniviittojen komisario Gamburiin.
“Olen ymmärtänyt, että siniviittojen puolelta on esitetty toiveita tarjota resursseja Bio-Klaanin sisäiseen petturitutkimukseen. Olenko oikeassa, komisario Gambur?”
“Olette, herra puheenjohtaja”, Gambur sanoi. “Siinä missä olemme nykyään enenevissä määrin osa yhtenäistä puolustusorganisaatiota, on meistä kieltämättä perin kummallista, että tämä petturitapaus on niin iso musta piste näkökentässämme. Jos olemme oikein ymmärtäneet, tämä petturinne oli vastuussa jostain, jota kutsutaan ‘kauhujen yöksi’ ja joka aiheutti paljon kuolemia kaupungissa.”
Viimeistään sen sanallistaminen vei tunnelmasta ison siivun lupsakkuutta.
“Pitää paikkansa”, Same sanoi.
“Niin, me vain tässä mietimme, että tämmöinen sisäinen uhka on tavalla tai toisella meidänkin ongelmamme. Osaatteko kertoa enempää siitä, mitä siirtoja tapauksen tutkimiseksi on tehty?”
Paaco nosti varoen kättään.
“Noh, linnakkeen sisäistä kameravalvontaa on ainakin tuplattu. Olisi nykyisellä vahtimistasolla aika vaikea uskoa, että jotain vastaavaa tapahtuisi.”
“Sen lisäksi tapauksesta tehtiin mittavat rikospaikkatutkinnat”, Bladis sanoi viittaamatta puheenvuoroa. “Ihan perusjuttuja. Lämpöjälkiä. Sormenjälkiä. DNA-tutkimuksia. Mitä näitä nyt on.”
Skakdi venytteli hieman tuolissaan ja jatkoi.
“Jos se yhtään mieltä keventää, niin homman parissa ovat moderaattoriston ja poliisilaitoksen parhaat miehet.”
“Ymmärsinkö oikein, että teillä on jo joitakin epäiltyjä tiedossa?” Gambur kysyi.
Moderaattorit vilkuilivat toisiaan.
“Siihen meillä ei ole ehkä lupaa vastata”, Same puuttui. “Mutta voin varmistaa, että tutkimuksissa on käyty useita kuulusteluita.”
“Onko totta, että tapaukseen liittyvä pidätysoikeus on vain moderaattoristolla ja rikostutkija Tagunalla?” Gambur jatkoi.
Ei taas siitä DNA:sta… Make mietti.
“Ööh, kyllä”, vahvisti Taguna huomattuaan muiden kääntyneen katsomaan häntä kohti. “Admin Guardianin erikoisluvalla.”
“Admin Guardian!” Gambur totesi. “Vanha kunnon Harkel puhui hänestä paljon hyvää. Kunnon toiminnan miehiä, hän sanoi. Pahoittelut meidänkin puolestamme hänen valitettavasta tilanteestaan.”
Tawa nyökkäsi. “Arvostan ajatusta. Suuret kiitokseni.”
“Kuulostamatta toivottavasti liian kylmältä”, Gambur jatkoi, “haluan kuitenkin kysyä. Eikö poikkeustilanteessa ja Guardianin poissaollessa moderaattoristolle ja rikostutkija Tagunalle jaettua pidätysoikeutta voisi laajentaa myös Bio-Klaanin ulkopuolisiin toimijoihin?”
Taguna nielaisi.
Tawa piti mietiskelevän hiljaisuuden näyttäen asialliselta.
“Valinta on ollut admin Guardianin”, hän sanoi lopulta. “En koe asiakseni pyörtää käskyä ilman keskustelua hänen kanssaan. Ja vaikkei se olekaan mahdollista juuri nyt, välttäisin niin tekemistä joka tapauksessa ilman erityisen painavia perusteita. Petturitutkinta on pysynyt Bio-Klaanin sisäisenä asiana, ja pitäisin sen sellaisena tästäkin eteenpäin.”
Gambur nyökkäsi. “Arvon juuriadmin, ymmärrän valintanne ja kunnioitan sitä. Minusta on vain tärkeää huomioida, että jos teillä on riveissänne tämmöinen petturi, siitä koituu nykyisin uhka myös meille.”
Saisit olla täällä puolustamassa omia valintojasi, Tawa ajatteli.
Mutta ei halunnut ajatella liian pitkään. Viikot jolloin tilanteesta ei ollut minkäänlaista tietoa olivat käyneet jo liian pitkiksi. Asiaa sattui liikaa ajatella.
“Ymmärrän”, Tawa sanoi. “Ja haluan pitää sen riskin rehellisesti pöydällä. Toivon, että te myös ymmärrätte, kuinka huonoon asemaan petturitutkinnan avaaminen oman organisaatiomme ulkopuolelle meidät laittaisi.”
“Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää”, Gambur sanoi.
Tapauksen jättäminen veitsenterälle jätti myöskin huoneilmaan hiljaisuuden, jonka uskalsi rikkoa vasta Tawa.
“Jos petturin henkilöllisyyden tunnistamisen suhteen tehdään merkittäviä harppauksia, välitämme tietoa totta kai myös Klaanin ulkopuolisille puolustuselimille”, Tawa sanoi päättäväisesti. “Mutta tällä hetkellä en pidä kovin viisaana jakaa puolivalmiita tutkimuksia hyvin pienen ryhmän ulkopuolelle. Epäluulo ja sisäiset ristiriidat ovat juuri se, mitä vihollisemme meiltä toivovat. Toivon että ymmärrätte, miksi minusta ei ole viisasta jakaa julkisesti tietoa epäillyistä.”
Taguna tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, kun keskustelu ei ollutkaan käsitellyt häntä. Sentään kenellekään ei ollut tullut mieleen kysyä, kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt Kapuran seuraamisessa.
Oikeastaan oli tainnut käydä päinvastoin – siniviittojen riviin kuulunut zyglak oli vilkaissut häntä kohti epämiellyttävän ihailevasti. Pitivätkö he häntä jonakin Guartsun luottomiehenä, joka oli yksin valittu järjettömän haastavaa tehtävää suorittamaan?
Sellainen hän ehkä olikin, tai ainakin hänen olisi kuulunut olla. Hikipisara valui Tagunan kanohia pitkin.
Same tähyili paikallaolijoihin. Petturitutkimus oli nostanut tunteita pintaan, ja salissa vallitsi tietynlainen haalea epävarmuus. Asiasta ei ollut mainintaa kokouskutsussa, mutta pieni muutos suunnitelmassa voisi tehdä loppuosasta helpomman.
“Mikäli kenelläkään ei ole aiheesta petturitutkimus enää sanottavaa, voisimme nyt joko pitää ennenaikaisen tauon tai jatkaa kokousta eteenpäin. Kumpaa vaihtoehtoa osanottajat suosivat?” muodosti hairaattori kysymyksensä.
Kokouksen valtasi suuri vaivaantuneisuus, jolla oli jokaiseen paikallaolijaan lamauttava vaikutus. Samalla valtasi jokaisen sisäisen dialogin kaikille ikinä kokouksessa istuneille tuttu ajatus. Kukaan ei halunnut olla se, joka sanoi “näpsäkästihän tämä menee, jatketaan vain” ja tuomitsi väen istumaan ja istumaan ilman virvokkeita, lisähappea ja kokousaivojen uudelleenkalibrointia.
Toisaalta kukaan ei halunnut olla sekään, joka sessiota pitkittämällä tuhosi jonkun piruparan iltasuunnitelmat. Varmasti jollain oli treffit jossain Röltsin muodikkaassa orangeriassa, tärkeä business-tapaaminen tai luvattua laatuaikaa ystävien seurassa. Muiden elämä oli aina niin kiinnostavaa, ainakin Klaanilehden lifestyle-artikkeleiden perusteella.
Kokouksen yleiseksi olotilaksi tuli vilkuilu sekä muihin että kelloon, joissain vähemmän hienovaraissa tapauksissa myös ovelle ja ikkunoihin. Same katui, että oli edes kysynyt. Ehkä joku yleismaailmallinen voima sai maailmojen olennot kysymään tällaisia tuhoon tuomittuja kysymyksiä.
“Pidetään 15 minuutin tauko. Se on varmasti kaikille hyväksi. Muistakaa juoda vettä ja hengittää vähän raitista ilmaa.”
Puhuja oli Tawa, joka nousi rauhallisesti ja nosti viittansa tuolin selkänojalta. Helpotus valtasi kokousväen. Taas oli vahva johtajuus peitonnut demokratian kiusallisen epävarmuuden.
Same nyökkäsi adminille onnellisempana kuin hetkeen. Hän ei tosin aikonut noudattaa naisen neuvoa raittiin ilman suhteen.
“Ja meillä on pullaa Sokerimahalta”, lisäsi Takalek osoittaen sivummalla sijaitsevalle pöydälle, jolla lepäsi leivoksia pursuava tarjotin.
Same rykäisi. “Aivan oikein. Palataan vartin päästä. Ja kiinteistöhuolto pyysi minua ilmoittamaan, että aulan virvoitusjuoma-automaatti on rikki – älkää käyttäkö sitä!”
Moderaattorin viimeinen huomio tuntui kaikuvan kuuroille korville, sillä sali oli tyhjentynyt uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen hyvässä järjestyksessä.
Käytävällä Haddox takoi vihaisena juoma-automaattia, joka oli syönyt hänen rattaansa.
Same poistui salista viimeisenä, sulki oven perässään ja hiipi huomaamattomasti käytävällä parveilevien pullanhimoisten ohitse. Hän nyökkäsi vaimeasti Tawalle, mutta juuriadmin ei tainnut edes huomata; selvä merkki tauon tarpeellisuudesta. Oli ehkä ihan hyvä, että muiden huomio kääntyi täysin pois puheenjohtajasta, kun ei oltu virallisessa kokoustilanteessa.
Alakerrassa Same ei mennyt hallin kautta pääovelle vaan kumartui matalasta sivuovesta, kävi aution ja varjoisan keittiön läpi ja astui takaovesta soraiselle takapihalle, siihen ruosteisen vanhan kurkkupurkin ja maltillisen kokoisen roskakatoksen tuntumaan. Happea. Happea ja raitista ilmaa – ja tupakkaa, hyvät henkoset kauheata myrkkyä. Kiitos, Tawa, viidestätoista minuutista.
Soran rapina ja pieni vilkaisu alaviistoon paljastivat Bladiksen, joka oli ilmeisesti jatkanut matkaa omin voimin rakennuksen taakse BodyGuardin kannettua tämän alas. Skakdi mussutteli pullaansa sanomatta mitään. Hetken he kaksi katselivat Bio-klaanilaista, soraista takapihaa loppusyksyn alkuiltapäivän valossa. Ja tiesivät, että siinä oli jotain säilyttämisen arvoista. Oikeastaan paljonkin.
“Nimenomaan”, sanoi Bladis.
Onpa harmillisen kuivaa, mietti Taguna mutustellessaan toista pullaansa (suuri osa kokoustajista oli harpponut suoraan pöydän ohi, joten ei edes tullut paha mieli). Yleensä Sokerimaha oli pystynyt parempaan.
Ilmeisesti jonkinlaisina mainoksina toimivat ilmaisleivokset olivat ennen olleet iänikuisten kokousten kohokohta. Tämänkertainen suoritus ei kyllä saanut ajattelemaan, että pitäisi kai käydä leipomossa useammin. Maailma oli sillä tapaa julma.
Skakdi mussutteli pullansa rauhassa loppuun. Samen savuke paloi pois, ja hän heitti tumpin tottuneesti kellumaan surumielisesti kurkkupurkkiin. Taianomainen hetki oli mennyt. Taukoa oli neljä minuuttia jäljellä. Same tiesi tämän ilman kelloa; Bladis luotti siihen, että Same tiesi.
“Se olisi sitten toinen puoliaika”, sanoi Bladis.
“Näin on”, vastasi Same.
Bladis naputteli sormiaan käsinojiinsa. “Monta asiaa vielä käsittelemättä. Lähestymme finaalia.”
“Kuule, en ole sanonut tätä ennen, mutta olen vilpittömästi kiinnostunut siitä, miksi olet niin… innokas, tai omistautunut sille Increase Kongin tapaukselle.”
“No haittaako se?”
“Ei se haittaa. Minä vaan…”
“Huvittaako se sinua?”
Same katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. Skakdi virnuili.
Käytävällä komisario Gambur taipui henkeäsalpaavaan akrobaattiseen suoritukseen yrittäessään kalastaa juomatölkkiä käsivarrellaan laitteen annosteluputkesta. Tarvittiin BodyGuard, varakonstaapeli Apilak ja admin Tawa kiskomaan hänet irti viallisesta laitteesta.
“No ehkä se vähän huvittaa. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sekin johtolanka johtaa. Nimdaan. Allianssiin. Abzumoon. Pitäisikö sellaisesta edes yllättyä? Sekö mahdollisuus sinua ajaa?”
“Ei edes. Se vaan, että on tämä ongelma, ja siihen on ratkaisu. On mahdollisuus ratkaisuun, realistinen mahdollisuus. Ongelma, ratkaisu. Sitä jotenkin tuntee itsensä onnistuneeksi. Kun ei täältä kaupungista käsin voi ampua vihollista päähänkään. Ja moni meidän ongelmistamme, Nimdan tuhoaminen, Geen löytäminen, sodan voittaminen – ne ovat niin isoja ja kamalan vaikeita. Mutta Increase Kongin tapauksen selvittäminen on pelkästään kimuranttia. Se on hitto soikoon mahdollista.”
Same mietti asiaa. “Niin. Ja ehkä sitä nykyään tarvitsee välillä jotain huvittavaakin.”
“Mutta älä ole liian huvittunut. Me ratkaisimme sen.”
“Lupaan suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuustasolla. Ilmalaivan piippuun tungettu vaihdelaatikko olisi voinut aiheuttaa vakavan onnettomuuden.”
“Nimenomaan.”
Taguna havahtui korttipeleihin luisuneista mietteistään tajutessaan, että hänen kohtansa voisi olla kokouksessa seuraavaksi. Miten se esityslista olikaan mennyt? Ei Kissabioa kaiketi ihan seuraavaksi oltu käsittelemässä, mutta senkin aika koittaisi vielä.
Nyt oli kai jonkinlainen viime hetken tilaisuus valmistautua puheenvuoroon, jonka oli määrä purkautua ulos hänen suustaan joidenkin kymmenien minuuttien sisällä. Tauon häntäpuolen minuutit olivat hänen vihoviimeinen tilaisuutensa hoitaa homma kotiin kokouksen arvolle sopivalla tavalla.
Mutta voisi hän toisaalta myös kuunnella seuraavan kohdan puolikorvalla ja miettiä samalla omia juttujaan.
Ping.
Jokin kimposi roskakatoksen ruosteisesta peltikatosta ja laskeutui soraiselle maalle puolen metrin päähän Bladiksesta.
“Sehän on ristipääruuvi. Mistähän se tuli.”
Moderaattorit käänsivät katseensa takavasemmalle ja ylös.
“Ei jumalauta, nyt alas sieltä!”
Rännissä ja sadevesikourussa roikkuva punaharmaa hahmo ei ehtinyt edes kiljaista vastausta Bladiksen käskyyn, kun loputkin ruosteisista ruuveista antoivat periksi. Kouru päästi valittavan pmoaang-äänen, ja Rapuka putosi takalistot edellä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasalta suoraan roskakatoksen katolle ja sen läpi kauhistuttavan räminän ja surkean lässähdyksen saattelemana.
“Katso, totteli ensimmäisellä tällä kertaa”, Same totesi.
“Oliko tuo vitsi?”
“Nimenomaan.”
“Emmehän me edes olla tuolla. Ja se on sitä paitsi väärä kerros. Kai se nyt osaa laskea yhdet eikä kahdet portaat? Pitäisikö meidän tarkistaa, onko se elossa?”
Käytävällä janoinen varakonstaaeli Fuzchel yritti asettaa kolikkoa seinustan penkille nukahtaneen palomestari Pogon rintataskuun.
Same harppoi roskakatokselle, jonka räystään jäljellä oleva osa oli pitkän selakhiaanin rinnan tasolla. Hän kumartui katsomaan katon läpi sisään. Bladis kuuli vaimeaa puhetta ja vähemmän vaimeaa vaikerrusta. Same harppoi takaisin.
“On. Putosi keräyspaperiastiaan ja ei, en aio kertoa toista vitsiä, joka liittyisi jotenkin Klaanilehden kolumnien alhaiseen tasoon. Nyt meidän pitää palata yläkertaan. Pyytäisin BodyGuardia tuomaan sinut keittiön kautta, mutta hän ei mahdu takaovesta. Nähdään ylhäällä. Suuri hetkesi on pian.”
“Nimenomaan.”
“Toivon mukaan koette virkistyneenne”, Same sanoi. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus viimeisten keskustelujen hiipuessa pois. “Jatkamme kokousta kohdasta 5.2, ‘tapaus bännityt’. Rikostutkija Takalek.”
Sulfrey merkitsi pöytäkirjaan tauon päättymisajan: 12.16.
Krikcit nousi seisomaan. “Viime viikolla joukko bännittyjä karkasi – tai pikemminkin katosi – vankiosastolta. Kyseiset vangit olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli sekä vanki nro. 9, jonka nimeä emme tiedä.”
Takalek käveli piirtoheittimen eteen ja asetti oman kalvonsa sille. Taululle heijastuivat kuvat monenkirjavasta joukosta, joiden kasvoista paistoi viha sekä hulluus.
“Torahkshi – tässä näin – kuuluu krikciteihin, muiden kahden lajeista tai taustoista emme sen kummemmin tiedä. Torahkshi sekä Yksisiipinen enkeli tunnettiin rettelöitsijöinä, ja heidän tiedettiin liikkuvan kaupungin anarkistisissa piireissä.
Torahkshi ja Yksisiipinen vangittiin, koska saimme selville heidän suunnitelleen admin Tawan salamurhaa.
Vangin numero 9 tapaus taas on… melko epäselvä. Hänet löydettiin Faxadosq-nimisen jäsenen huoneesta sen jälkeen, kun tämän huomattiin kadonneen. Kuulusteluissa vanki lähinnä mutisi sekavasti. Tämän seurauksena hänet vangittiin epäiltynä Faxadosqin katoamisesta.”
Takalek vaihtoi kalvoa.
“Nämä kuvat ovat selliosaston valvontakamerasta. 8 päivää sitten yöllä klo 3:42…”
Takalekin selostus keskeytyi. Hänen oli vaikea pukea tätä sanoiksi. “… vankien selleihin ilmestyi ovia, jotka… eivät olleet niissä aiemmin. Vangit katosivat niiden kautta. Tämän jälkeen nämä ovet katosivat ilmaan…”
Tämä nostatti supinaa kokouspöydässä.
“Santor oli ihan supervarma siitä, että näin kävi, vaikka se kuulostaakin aika oudolta!” jylähti BodyGuard.
“Vankeja ei ole tämän jälkeen nähty. He ovat selvästi karanneet kaupungista.”
Tawa nosti kätensä puheenvuoroon.
“Tämä muistuttaa minua eräästä Allianssin palveluksessa olevasta olennosta, jota kutsutaan ‘Nihilistiksi’. Hän – tai se – työskentelee Avdelle. Nihilistin kohdanneiden klaanilaisten mukaan sillä on selittämätön kyky avata ovia paikkojen välillä ja matkustaa niiden kautta. Visokki tietää minua enemmän kyseisen olennon voimista, mutta kuvauksen perusteella olisin valmis uskomaan, että se oli vastuussa näiden vankien katoamisesta.”
Sulfrey piti pienen tauon miettiessään, miten kirjoittaa vankien katoamisesta. Siitä päätellen, ettei Tawa tai kukaan moderaattoreista näyttänyt erityisen järkyttyneeltä, näinkin taianomaiset tapahtumat olivat Klaanin johdolle arkipäivää.
Huomio oli melko typerryttävä.
“Tietenkin on mahdollista, että kyseessä on jokin toinen olento, jolla on samanlaisia voimia”, Tawa sanoi. “Mutta mikäli kenelläkään läsnäolijalla ei ole sellaisesta tietoa, on syytä olettaa, että Avde on näiden vankien katoamisen takana tavalla tai toisella.”
“Noh, Orkahmin partaveitsi sanoo, että yksinkertaisin ratkaisu on usein oikea!” kapteeni Haddox kivahti.
Tawa nyökkäsi.
“Yksinkertainen ei ole sana, jota tässä käyttäisin, kapteeni hyvä, mutta olen samaa mieltä.”
Gambur viittasi puheenvuoroa. “Mitä hyötyä Allianssille olisi Klaanin vankien hankkimisesta riveihinsä? Oliko heillä jotain tärkeää tietoa kaupungin puolustuksesta?”
“Ei tietääksemme”, Takalek totesi.
Same hieroi leukaansa. “Epäilen, ettei tämä liity suoraan sotatoimiin. Selliosastolla on tällä hetkellä kaksi nazorakia sotavankeina. Luulisi Allianssin tahtovan vapauttaa tai ainakin hiljentää heidät, jos heillä olisi siihen mahdollisuus. Etenkin ylikersantti 1034:llä on jonkinlaista arvoa nazorakien merivoimille.”
Nyt Bodyguard pyysi puheenvuoroa. “Sitä vain ajattelin sanoa, että se kolmikko kaveerasi sen pinkin jänön kanssa, joka myös karkasi hetki sitten. Oliko se Kauhujen yön aikaan?”
“Olihan se”, tokaisi Taguna. “Itse yön tapahtumien kanssa sillä ei tietääksemme ollut mitään tekemistä, pupu pääsi vain luikahtamaan pakoon kaaoksen turvin.”
Gambur nosti kulmaansa.
“Pahoittelut, mutta miten sellainen on edes mahdollista? Olen kuitenkin nähnyt sellinne, vaikuttavat olevan varsin hyvää tekoa.”
Tapaus ‘Nihilisti’ oli ollut yksi niitä harvoja asioita joista Visokki oli viimeisen viikon aikana suostunut puhumaan Tawalle.
“Siis… se voi vain ilmestyä minne tahansa?” oli ollut Tawan ensireaktio. Hän näki sen nyt useamman huoneessa olijan kasvoilla.
“Avde-juttuja. Älä mieti sitä liian paljoa”, Visokki oli sanonut itselleen poikkeuksellisen väsyneellä sävyllä.
Tawasta oli viime aikana tuntunut siltä, että hänen parhaan ystävänsä sisällä oli enemmän pelottavia totuuksia kuin tällä oli edes voimia kertoa.
“Tuota sinä kysyt”, Bladis tuhahti, “etkä että mikä helvetin jänö?”
Siniviitta oli hetken hiljaa.
“Hyvä herra moderaattori, olen ollut tässä linnakkeessa tarpeeksi kauan tietääkseni täällä olevan melko erikoislaatuisia asioita. Ei pahalla arvon vapaapalokuntalaisille.”
“Niin”, Gambur sanoi hymyillen hieman. “Mutta takaisin asiaan. Minua kiinnostaa jo sisäisen turvallisuuden puolesta, miten selleistä päästiin pakoon ilman poppaskonsteja. Varsinkin, jos siellä on tällä hetkellä muutama nazorak.”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Moderaattorien ja Takalekin ilmeistä näki aiheen kiusallisuuden.
Kun muut eivät vastanneet, Paaco avasi suunsa: “Öö, tuota noin! Muiden vankien antamien tietojen mukaan jäsen nimeltään Dox – joka saattaa olla tai olla olematta sairasvapaalla oleva moderaattorimme – olisi vankiosastolla käydessään… eh, vapauttanut jänön. Tämä on tietenkin vielä epäselvää! Saattaa olla että vangit mustamaalaavat modea! Tutkinta on vielä kesken! Kysyisimme asiasta Doxilta itseltään, mutta valitettavasti hän sattuu olemaan tällä hetkellä koomassa sairasosastolla.”
Sulfrey ei uskaltanut keskeyttää kuumentumaan päin olevaa keskustelua kysyäkseen, mikä kyseisen jäniksen nimi sattui olemaan, joten hän merkitsi pöytäkirjaan “jänö (bännitty) (?)” ja muistutti itseään siitä, että kysyisi asiasta Tawalta myöhemmin.
Sitäkään hän ei viitsinyt tiedustella, miten joku ihme pupu oli niin suuri uhka Bio-Klaanille. Mielessään hän näki vaaleanpunaisen metsäjäniksen viruvan selliosaston pimeydessä ja vilkuilevan ympärilleen korvat pystyssä.
“Tjaa”, Gambur mutisi. “Ei pahalla, mutta ei aivan kuulosta moderaattorin toimintaprotokollan mukaiselta.”
“Hyvä komisario”, Same sanoi, “voin vakuuttaa, että se ei olekaan.”
“Toivottavasti häntä estetään toimimasta vastedes virassa”, poliisi jatkoi. “Ette varmasti kaipaa laisinkaan lisää sisäisiä ongelmia.”
Haddox pudisti itsekseen päätään. Hän muisteli pitkiä iltoja, jotka oli viettänyt Takalekin bhaix-doxin kanssa. Sellaisia doxien iltoja, joihin kuului paljon dox-juttuja. Naurua. Pirtua. Keskusteluja merimakkaroista.
Että olikin ryhtynyt vapauttamaan muita henkilöitä vankiloista – mikähän siihen oli sitten mennyt. Yhtä järjetöntä toimintaa kuin demonien tappaminen.
“Kuten sanottua, hän on sairaslomalla”, Same sanoi kylmänviileästi.
“Niin”, sanoi Taguna nopeasti, “joka tapauksessa: arvon jänis kävi täällä riehumassa vähän aikaa sitten, mutta eräs melekoinen sonni laittoi hänet aisoihin. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Hän voi olla yhä uhka Klaanille, etenkin jos liittyy jotenkin näihin uusiin katoamisiin. Sen kellon hän ilmeisesti haluaa.”
“Kellon?” Make kyseenalaisti ääneen.
“Siitä ei ole ehkä tarpeen puhua tässä”, Tawa sanoi pikaisesti. “Oli miten oli, on viisasta suhtautua tuleviin havaintoihin jäniksestä ja muista karkureista sillä lähtöoletuksella, että he ovat Avden asialla. Toivon siniviitoilta myös ilmoituksia, jos saatte selville jotain heihin liittyvää.”
“Hyvä on”, Gambur sanoi. “Pidetään silmä kovana pinkin jäniksen ja kolmen karkurin varalta, selvä.”
“Minä näin rusakon eilen”, sanoi Haddox. “Ei kyllä ollut vaaleanpunainen. Pisteli poskiinsa Admin-aukion kukkaistutuksia. Pirulainen.”
Siihen ei ollut kenelläkään mitään sanottavaa.
“Jos ei muuta tästä”, sanoi Same iskien nuijansa pöytään, “siirrytään eteenpäin. Esityslistan mukaan käsittelemme seuraksi kohdan 5.3, ‘tapaus Kissabio’.”
Same ja Takalek jakoivat katseen. Älä menetä malttiasi, Same selvästi halusi sanoa alaiselleen.
Takalek uskoi, että Same sanoi sitä myös itselleen.
Muutama katse kääntyi jo Tagunaa kohti.
“Jäsen Kissabion kauhujen yön aikana sattunut kuolema on ollut uusien tutkimuksien kohteena johtuen…” Same aloitti ja vilkaisi plasman toaa kohti. “No. Selitä vaikka itse, Taguna.”
Puhuteltu nielaisi. “A-aivan.” Hänen silmänsä haravoivat huonetta. Jokainen takaisin häntä kohti sojottava silmäpari laski mielialaa vähän. Pitikö sen zyglakinkin yhä tuijottaa häntä kuin mitäkin sankaria? Jokunen kokoustaja vaikutti sentään vaipuneen omiin ajatuksiinsa – ehkä siksi, että kohtalokas yö oli mainittu.
Sinä pystyt tähän, Taguna. Kohta se on ohi. Se oli totta ainakin siinä mielessä, että aika laukkasi eteenpäin yhtä lailla siitä riippumatta, selviytyikö hän täysin improvisoidusta selonteosta kunniakkaasti vai kusiko koko homman.
Jotain pitäisi varmaan jo sanoa. Voi helvetti. Kylläpä ne tuijottelevat. Tekee pahaa. Vähän kuin jos olisi taas mätäkkäturnauksessa Zakazilla ja tietäisi, että suuri osa yleisöstä kykenee ampumaan silmistään jonkin sortin hevonpaskasäteitä.
Sano jotain. Nyt.
Tämäkään ei ollut esityslistan niitä osioita, joista olisi ymmärtänyt mitään pelkän nimen perusteella. Sulfrey raapusti otsikon pöytäkirjaansa ja toivoi, että aiheesta käytäisiin mahdollisimman valaiseva keskustelu.
Olisi ehkä pitänyt valmistautua jotenkin. Tällaisia oivalluksia tähän väliin.
“Kissabio oli… kissa”, hän jatkoi. No eipä ollut, mitä helvettiä sinä valehtelet. “Tai siis, lajista emme ole aivan varmoja. Ei taida olla kissakaan mikään oikea laji, hehe. Joku kisuliini kuitenkin. Jonkinlainen olento.”
Jos katsoi vähän ylös tai alas, ei nähnyt muiden kokouksessa hilluvien kanoheille tai muunlaisille naamavärkeille nousseita ilmeitä. Niin kannatti varmaan tehdä.
Mutta taas piti sanoa jotain. Ei se vain loppunut. Voi saakeli tätä elämää, oli joku sanonut. Äksäkö? Ihan sama, puhetta!
“Kissabio tosiaan kuoli kauhujen yön yhteydessä”, Taguna sanoi. “Ja silloin hommaan ei kiinnitetty hirveästi huomiota. Oli muita juttuja menossa, eikä kuolemaan vaikuttanut liittyvän mitään outoa. Eikä oikeastaan liitykään, ei siihen kuolemaan siis. Mutta, ööh… elämään kylläkin.”
Miten hän selitti tämän näin huonosti. Olihan hän pitänyt ihan hyvän puheenvuoron silloin saadakseen luvan tehdä ne helvetin kissatutkimukset. Rikokset ja mysteerit eivät kaupungista loppuneet, mutta hänelle oli annettu lupa keskittyä yhteen kuolleeseen mirriin. Jostain piti saada kaivettua ne samat voimavarat, jotka hänen ulosantiaan olivat silloin viime kerralla ohjanneet.
“Mutta siis”, Taguna jatkoi ja rykäisi. “Kissabio oli aiemmin sen vaaleanpunaisen vemmelsäären hyökkäyksen kohteena. Kyse on samasta välikohtauksesta, jonka myötä tälle jaettiin bäntsyt. Ja koska kani tuppaa muutenkin käymään henkilökohtaisten vihollistensa kimppuun – viittaan tässä nyt jäsen Kapuraan…”
Voi ei, senkään ajatteleminen ei kyllä ollut mitenkään hyvä idea. Taguna näki karmiininpunaisten shan-kasvojen ilmestyvän mieleensä ja tunsi otteensa lipsuvan.
Ryhdistäydy.
“Ööh, siis. Ajattelin, että tässä voisi olla jotain. Kisu ja kani, että niillä voisi olla jokin yhteys. Ja että Kissabion duunien tarkempi tutkiskelu voi tuoda jotain oivalluksia liittyen pupun menneisyyteen ja tavoitteisiin.”
Okei, siihen asti oli sujunut ihan hyvin. Tai ei hyvin, mutta jotenkin. Joskus se riitti.
Fuzchel katseli ihaillen Tagunaa. Oliko tämä sankaripoliisi, joka selvitti kadonneen rakkaansa tapausta? Ainakin asia oli hänelle selvästi henkilökohtainen ja vaikea.
Mutta nyt…
“Mitä sait selville, Taguna?” kuului Samen ääni, jossa saattoi olla aavistus kärsimättömyyttä. Oliko hän taas ollut hiljaa liian kauan?
Kyllä hän nyt oli jotain saanut selville. Ei se päivä ollut ollut mikään Kapuran kanssa vietetty huviretki. Ei sellaisilla tutkiskeltu kuolleiden kisujen asuntoja.
Keksi jotain. Ne nielevät ihan minkä tahansa. Sinähän olet varsinainen superpoliisi, itse admin Guardianin tärkein luottomies laitoksella. Niille kelpaa mikä tahansa paljastus.
“Kissabiolla on loinen”, Taguna sanoi nopeasti. “Tai siis oli. Tiesittekö sitä? Kai te tiedätte, mitä loiset ovat? Ne ovat sellaisia… juttuja.”
Komisario Gambur yritti saada kiinni bioklaanilaisen kollegansa punaisesta langasta. Eikö tällaiset jutut kuuluisi paremminkin paikallisen rankkurin kontolle? Vai oliko tässä joku sisäpiirin piilomerkitys, koska ulkopaikkakuntalaisen korvaan asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Toisaalta vilkaisu ympärille kertoi, että aika moni muukin kuulija vaikutti hämmentyneeltä.
Taguna vilkaisi ympärilleen. Kyseessä oli sen verran vanha juttu, että suuri osa isoista kihoista vaikutti kyllä tietävän, vaikkei henkilökohtaisissa tekemisissä loisten kanssa olisikaan sattunut olemaan. Joku saatanan komisario Gambur saisi hänen puolestaan miettiä loisten salaisuuksia hamaan kuolemaansa saakka.
“Mutta niin joo, Kissabiolla oli sellainen. On vielä työn alla selvittää, mitä kautta tartunta on levinnyt, mutta siitä on kaikesta päätellen kulunut aikas kauan.”
Hän piti tauon ja hieroi kanohiaan.
“Tai siis… voi olla, etten enää jatka varsinaisia tutkimuksia tähän liittyen. Tein jo aika perusteellista yhteistyötä Kap– ööh, erityisavustajani kanssa. Niin ja Matorokin oli siellä. Et sinä”, hän tokaisi nähdessään vapaapalomiehen nostavan kätensä. Tai jonkinlainen raaja se ainakin oli.
Same katsoi häntä kohti. “Taguna–”
“Mutta se on ihan tärkeä tieto”, hän keskeytti, “että Kissabiolla on loinen. Tai ainakin voi olla, en minä mikään loistutkija ole. Että on kriittisen tärkeää, että tieto tästä välitetään eteenpäin. Ainakin Visokkia varmaan kiinnostaa tietää. Niin että… admin Tawa? Anteeksi?”
“Niin, Taguna?” sanoi juuriadmin kuulostaen hieman hämmentyneeltä.
“Niin että voithan varmistaa, että tieto siirtyy Visokille?” Taguna sanoi. “Meinaan vain että kun se voi olla ihan mittaamattoman tärkeä tieto. Kun ei tiedetä, miten loinen tarttui Kissabiolle, eikä niistäkään tiedetä paljon, loisista siis. Niin tässä voi olla vaikka miten tärkeä vihje. Kuka tietää vaikka olisi avain koko jutun ratkaisuun.”
Sulfrey muisteli, kuinka Nui-Koron rakasetankkien loisia oli joskus hoideltu idenmektiinillä.
Sen jälkeen oli hetken hiljaista.
“Ihan vain sen takia varmistin, että tieto tästä välitetään Visokille”, Taguna sanoi hiljaa. “Hyvä admin Tawa.”
“Minä… minä pidän siitä huolen, Taguna.”
“Ööh, okei. Kiitos.”
Sitä seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että siihen olisi hukkunut, jos olisi lähtenyt uimareissulle.
Taguna tarkkaili kuvioita puisessa pöydässä edessään ja mietti, miten siistiä olisi ollut olla maan voimia hallitseva toa, niin olisi voinut itse taikoa maahan raon, johon vajota. Ei sillä, että se olisi toiminut täällä, kun oltiin aseman yläkerroksessa.
No. Lattian toien voimille hän oli sitten kateellinen.
“Krhm”, sanoi Same lopulta. “Ellei… ellei tästä ole enää mitään sanottavaa, voimmekin siirtyä eteenpäin.”
Taguna toivoi uskomattoman kovaa, että kukaan ei enää sanoisi mitään. Hänen rukouksiinsa vastattiin.
Vähän itseään korostavaa ajatella, että jonkun typerän kissan jälkien tonkiminen olisi kovin oleellista sodan ja Nimdan ja kaiken kannalta, mietti Bladis ja kaivoi pullataikinaa hampaidensa välistä.
Same huokaisi. “Siirrymme kohtaan 5.4. Seuraavaksi listalla ‘tapaus Freynord’. Etsivä Takalek?”
“Khrm. Tämä meneillään oleva tutkimus liittyy Freynord-nimisen jäsenen murhayritykseen sekä viimeaikaiseen katoamiseen. Kuukaisi sitten Freynord löydettiin tajuttomana huoneestaan, kun alakerran huoneen omistaja havahtui katon läpi vuotavaan veteen…
Sehän oli mennyt ihan hyvin, Taguna mietti. Tai ehkä ainakin niin hyvin kuin oli voinut odottaa. Eihän se ollut mikään helppo tehtävä ollut. Harvoja niin haastavia oli tällä uralla tullut vastaan.
Mitä ihmettä hän valehteli itselleen? Tietenkään se ei ollut mennyt hyvin.
“… Freynord kuljetettiin sairasosastolle, ja hänet saatiin elvytettyä. Tohtori Kupen testien mukaan Freynordin veressä oli jäämiä kivimadon myrkystä, jota löytyi myös Freynordin asunnossa olleesta pullosta. Koska asunnossa ei ollut murron tai kamppailun jälkiä, poliisi epäili aluksi… öh, itsemurhayritystä. Suoraan sanoen aika yllättävä seikka nousi kuitenkin esiin tutkinnassa. Klaanilainen nimeltä Koukkukäpälä…”
Tagunan katse harhaili ympäri huonetta.
Mitä hän tässä ammatissa edes kuvitteli tekevänsä? Kiertävänä mätäköitsijänä ei ollut ainakaan tarvinnut pitää puheita; itsensä oli saattanut nolata vain pelaamalla huonon kortin. Ehkä se oli ollut hänen arvolleen paremmin sopivaa hommaa.
Siinä ne nyt puhuivat jostain Freynordista. Hän hädin tuskin tiesi, mikä se oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Kaiketi jokin tähdellinen mysteeri. Jokin, jonka selvittämisestä voisi olla hyötyä elämälle ja yhteiskunnalle.
Oikeastaan hän ei edes kuullut, mitä puhuttiin, mutta mielikuvitus toimi hätätilanteessa yhtä hyvin. Hyvin keksitty tehdä Freynordille DNA-testi, hän kuuli Bladiksen sanovan. Olikohan Taguna muistanut kerätä Kissabion DNA:ta, häh? Ja sitten ne nauroivat hänelle.
Oveen koputettiin ja sitten se ammuttiin auki. Sieltä tuli itse Guardian, jonka lihaksista valui testosteronia kokoushuoneen lattialle. Tulin takaisin kuultuani, että eräs jamppa, johon luotin, nolasi itsensä totaalisesti, admin sanoi ja osoitti sormellaan häntä kohti. Sormestakin valui testosteronia. Kyllä, Taguna, admin lisäsi, puhun juuri sinusta. Ja osoitti häntä zamor-kiväärillään, johon oli ladattu supernolouskuula, joka vain räjäytti välittömästi kaikki, jotka olivat liian mänttejä. Se oli uskomattoman harvinainen ja vaarallinen kuula.
Miettikää nyt, kuinka pahan virheen tein rekrytoidessani tuon kusipään, sanoi Guartsu ja sylkäisi lattialle. Siihen kohtaan syöpyi pieni aukko. Olisiko pitänyt silloin kysyä, että aiotko muuten möhliä jonkun skarrarrin Kissabio-tutkinnan ihan totaalisesti? Olisi varmaan pitänyt.
“… ja etsintäkuulutettu Brk Joe jäi Klaanin porteilla vartioston haaviin. Kuulusteluissa saimme hänet tunnustamaan hypnoosivoimien käytön Freynordiin. Motiiviaan hän ei ole suostunut paljastamaan. Tässä kohtaa tutkinta valitettavasti osuu seinään”, Takalek lopetti ja veti viimein henkeä.
Gambur viittasi taas puheenvuoroaan. “Osaatteko sanoa miksi ihmeessä Freynord karkasi sairaalasta?”
Takalek pudisti päätään. “Silminnäkijöiden mukaan Freynord oli hysteerisessä mielentilassa. Sairaanhoitaja Janife kertoi tämän puhuneen sekavia jostain kraatasta. Tämä saattaa ehkä liittyä siihen kraata-välikohtaukseen muutama kuukausi sitten, mutta… emme osaa sanoa varmasti.”
“… Voisiko koko tapaus olla makuta Abzumon järjestämää?” Same mietti ääneen.
Sulfrey yritti pähkäillä, miten Brk Joe kirjoitettaisiin. Birkjoe? Brick Joe? Bärktsou?
Taguna havahtui ajatuksistaan. Vieläkö ne puhuivat Freynordista? Mitä kello oli?
Kaikki ympärillä vaikuttivat keskittyvän tiiviisti Takalekin puheeseen. Hänen aivonsa eivät kyenneet enää tulkitsemaan sanoja, mutta ehkä niin oli hyvä.
Raitis ilma olisi voinut tehdä hyvää. Tai ehkä pari erää mätäkkää.
“Kiitos, etsivä Takalek”, Same napautti nuijallaan keskustelun päättyneeksi.
“Kröhöm, anteeksi” Takalek viittasi hieroen samalla kurkkuaan, “voisimmeko vielä pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme?”
Same nyökkäsi. “Tässä meni odotettua kauemmin. Pidämme viiden minuutin tauon ennen viimeisiä aiheita.”
Osa kokousväestä poistui taas poliisilaitoksen käytävälle Takalek mukaan lukien. Krikcit pyöritteli pitkää niskaansa, josta kuului ikävä naksahdus.
Tawa pyöritteli jumisia ranteitaan ja astui rakennuksen ulkoportaalla haukkaamaan happea. Häntä väsytti. Esityslistan perusteella kokouksen sakein osuus ei ollut välttämättä edes vielä takana, vaikka se olikin vaikea uskoa.
Ovi kävi. Komisario Gambur astui ulos. Vaikkei potra ta-matoran sitä selvästi näyttänytkään, vaikutti siltä, että tämä halusi puhua juuriadminin kanssa. Poliisi otti kokouksen selvästi tosissaan. Se oli tietenkin arvostettavaa, mutta Tawaa ärsytti silti vähän, että hänen taukonsa keskeytettiin.
“Helei”, hän kuitenkin sanoi ja nyökkäsi. “Terve”, vastasi Gambur, riisui kypäränsä ja kalasti sen syvyydestä juustovoileivän. “Haittaako, jos istun?”
“Ei toki, tämä on vapaa porras”, Tawa sanoi ja katseli kadulle kaiteeseen nojaten.
“Nimittäin, taitaa olla aika lailla sama, puhunko reidellesi vai säärellesi”, totesi Gambur ja heilutteli kulmiaan.
“Voin istuakin, jos se miellyttää enemmän”, Tawa sanoi jokseenkin kylmästi. Hän kuitenkin oli tarpeeksi hereillä ja diplomaattinen jättääkseen arvon komisarion pois.
“Tarkoitukseni ei ollut loukata”, vastasi Gambur vähän nolon näköisenä. “Se oli vitsi. Ei ehkä hyvä. Mietin joskus iltaisin, miksi Suuri Henki päätti tehdä matoralaisista kaksi kolmasosaa lyhyempiä kuin toa-sotureista. Tai miksi matoralainen kasvaa niin paljon pituutta muuttuessaan toaksi. Se on hyvin epäkäytännöllistä rakennusten, ajoneuvojen ja sellaisten kannalta.”
Tawa istui kuitenkin ja nojasi polviinsa. “Kuule, taisit osua juuri bioklaanilaisuuden ytimeen”, vastasi Tawa nyt jo rennompana. “Ja meillä on vielä kaiken maailman peikkoja ja jättiläisiä päälle. Ainakaan tässä kokouksessa ei ole yhtään oviasiaa”
“Ja apinoita”, Gambur huomautti.
“Yksi apina.”
“Toivottavasti en vaikuttanut törkeältä tai turhantärkeältä kokouksessa aiemmin. Poliisiminäni kysyy vaistonvaraisesti vaikeita kysymyksiä. Nuikorolaisen virkahenkilön näkökulmasta Bio-Klaani on ollut aina aika outo naapuri, rehellisesti sanottuna. Ystävällinen ja taidokas – mutta ennalta-arvaamaton ja levoton. Tämä kokous on kieltämättä vahvistanut mielikuvaa, mutta hyvä kuitenkin, että olemme kartalla.” Matoran painoi kypärän takaisin päähänsä. “Sanotaanko, että useampi kuin yksi tuntemani kyläläinen olisi varmaan hyväksynyt Tahaen korstojen toimet matkalaistenne myrkyttämiseksi ihan vain siksi, että kulttuurien törmäämisen vaivasta oltaisiin päästy eroon ja elämä olisi jatkunut samanlaisena.”
“Mutta ei Harkel”, Tawa sanoi, “eikä Gambur?”
“Ei ja ei. Harkel suosi suorempaa toimintaa. Hän oli päättäväinen. Me muut emme olisi vielä uskoneet, että Tahae olisi mennyt niin pitkälle. Joku olisi voinut kuolla. Ja kaupungin kassaa se verenimijä oli vuodattanut jo pidempään.”
“Joskus suora toiminta on tarpeen.”
“On. Eikä Klaanin ja Suurkylän uusi ystävyys virinnyt hetkeäkään liian aikaisin. Tahaen konnuudet ovat pientä verrattuna siihen, mitä Nazorak-imperiumi on kylällemme tehnyt. Tahae toimi ilmeisesti vain omaan pussiinsa… toisin kuin teidän petturinne. Ja Ämkoo.”
Tawa ei vastannut mitään, tuijotti vain edessä menevät tien kivistä pintaa.
Gambur taputti adminia olkapäälle. “Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kaivaa haavoja auki. Eihän sille mitään voi.”
“Ne eivät olleet vielä arpeutuneet. Minä en tiedä, kenen pussiin Ämkoo pelaa, ellei itsensä. Ja olisi vielä vaikeampi kuvitella, mitä hän itse yrittäisi saavuttaa.”
Tawa nosti katseensa eteläiselle taivaalle. “Ämköö ei ollut koskaan mikään Suuren Hengen kuoropoika, mutta ymmärrän, että teidän on vielä vaikeampi nähdä hänessä mitään hyvää. Harkelin jälkeen.”
“Harkelin, ja Guardianin. Käsittääkseni kummastakaan ei olla kuultu sen jälkeen, kun nämä kohtasivat entisen kollegasi metsässä kylämme lähistöllä. Vain Harkelin murhalla oli silminnäkijöitä.”
“Tongu ja Snowie kertoivat, että Harkel yritti pidättää Ämkoon. Uhkaamalla kiekonheittimellä… Poliisiminänsä ohjaama.” Vain Harkelin murhalla…
“Suoraa toimintaa”, sanoi Gambur. “Harkel, ja Guardian. Ja, no ilmeisesti Ämkookin. Sellaisia miehet ovat. Mennään yhdessä metsään pyssyjen ja puukkojen kanssa. Esitellään uusia kavereita vanhoille ystäville. Aina kaikki eivät tule elossa takaisin. Ja sinä ja minä ja Sulfrey saamme jäädä pitämään kotia pystyssä. Kuule, kun olin vielä nuori tyttö, kuulin etelän linnoituksen kuningattaresta. Sorjasta, pitkästä ja vahvasta, mutta ystävällisestä. En olisi uskonut, että hänen työnsä liittyisi banaanimakutoja varastavia apinoita, kaupungin palojärjestyksen muutosehdotukset ja selkään puukottavat ystävät. Iän tuoma kypsyys kuitenkin kertoo, ettei arkisten tai synkkien asioiden tärkeyttä tule aliarvioida, ja johtajuus on taakkojen kantavuutta. Olen vilpittömästi iloinen yhteistyöstämme. Sekä minun ja sinun että Nui-Koron ja Bio-Klaanin.”
Tawa kääntyi katsomaan poliisikomisariota ja hymyili. “Kiitos. Toivottavasti te saatte kylänne takaisin ja me Guardianimme.”
“Viimeisen kolmannesajan jälkeen! Viisi minuuttia taitaa olla jo ylitetty”, sanoi Gambur, heitti leipänsä kääreen portaan pielessä olevaan roskakoriin ja avasi oven. Tawa astui sisään hänen perässään ja huomasi kaasunaamarikasvojen viittovan häntä yksityisempään ajatustenvaihtoon. Tätä oli etelän kaupungin sorjan valtiattaren elämä.
“Hei! Taka!”
Krikcit kääntyi ja näki Paacon sekä Maken astelevan hänen luokseen.
“Heiii. Tuota, miten menee?” Paaco aloitti lievää epävarmuutta äänessään.
“Ah, ihan hyvin! Kiitos kysymästä. Tuo bännittyjen tapaus on vain aiheuttanut minulle turhan paljon ylitöitä.”
Takalek peitti suunsa haukotellakseen. “Minulla on paha tapa ottaa kuulusteluraportteja iltaluettavaksi…”
“Voi kuule, älä muuta virka”, Paaco totesi lakonisesti ja osoitti silmiään. Takalek ei aluksi huomannut niissä mitään erikoista ennen kuin toan kanohi alkoi hohtamaan vihreänä. Illuusion alta paljastuivat massiiviset silmäpussit.
“Oh…”
“Voisin nakittaa vaikka jonkun Kepen tuijottamaan kameroita joku yö.”
Make hieraisi niskaansa. “Tuota, me mietittiin vain että mitenkäs se Dox voi? Onko sen voinnissa ollut muutoksia?”
“Joo, me käytiin Bladiksen kanssa katsomassa sitä sairasosastolla tässä hetki sitten.”
Moderaattorit huomasivat krikcitin hymyn hiipuvan hieman. “Valitettavasti bhaixdoxin terveydessä ei ole tapahtunut muutoksia. Kiitos, että olette käyneet katsomassa häntä. Kupe sanoi uskovansa hänelle puhumisen voivan auttaa…”
Paaco ja Make hymyilivät empaattisesti.
“Jees. Mutta jos tarvitset apua jostain niin tiedät keiltä kysyä!” Paaco totesi ja näytti peukkua.
Takalek nyökkäsi. “Kiitos! Arvostan.”
Modet nyökkäsivät ja jatkoivat toiseen suuntaan. Make vilkutti Takalekille, joka vastasi eleeseen ennen kuin jatkoi juoma-automaatille.
Krikcit kyllä huomioi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan automaatin takana käytävää hiljaista keskustelua. Tawa nojasi oikealla kädellään käytävän seinään samalla, kun toan suojassa mutiseva kaasunaamarikasvo jututti adminia niin, että heidän puhettaan ei herkästi kukaan muu kuulisi.
Kapteeni Haddox rullasi palomestari Nui-Pogon ohitse. Merten mestarin ja tulten taitajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vain hetkeksi, ja sitten palasi elementtien välille kosminen raja, jota ei ollut ylittäminen.
Taguna kuunteli Sulfreyn vinkkejä siitä, miten Kissabion loisen olisi kenties voinut parantaa idenmektiinillä, eikä kehdannut sanoa, ettei kyse oikeastaan ollut samasta asiasta.
Mutta toisaalta…
… mitä jos se olikin äärimmäisen hyvä idea?
“Eli onko kaikki sitten valmiina?” Peelo tiedusteli.
“Tahtoisin nähdä sen mahdollisimman pian”, Peelo muistutti. Tawa vaikutti selvästi hieman hermostuneelta siitä, kuinka epätavallisen vaativa Peelo oli asian suhteen.
“Me löydämme kyllä sopivan raon. Älä huolehdi.”
Peelo nyökkäsi. Hän siirsi katseensa Tawan takaa pujotteleviin siniviittoihin ja odotti kärsivällisesti, että nämä olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä.
“Liikkuvia palasia on niin paljon, että niiden yhdistäminen on mahdotonta. Olemme kuitenkin löytäneet aivan liikaa… yhteensattumia. Kepekin uskoo, että olemme jäljillä. Emme ole vain vielä aivan varma, minkä.”
“Ja olet aivan varma, että tähän… Suntioon on turvallista luottaa?” Tawa pohti ääneen.
“Hän tunsi Creedyn, Lähetin ja Etsivän. Uskon, että hän on vähintäänkin vilpitön, vaikka ei omasta tilastaan johtuen täyttä totta puhuisikaan.”
Tawa nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän olisi mielellään jakanut Peelolle vielä muutaman rohkaisevan sanan, mutta häntä kohti päättäväisesti marssiva Same varasti hänen huomionsa.
“Sinun vuorosi on ihan pian”, Tawa vakuutteli androidille poistuessaan ripein askelin selakhin perään. Käytävää tuijottelemaan jäänyt Peelo risti kätensä ja jäi nojailemaan juoma-automaattiin samalla, kun väki hänen ympärillään alkoi valumaan hiljalleen takaisin kohti kokoussalia.
“Seuraavaksi esityslistan kohta 5.5, ‘tapaus Increase Kong’. Bladis, ole hyvä”, sanoi Same napautettuaan pöytää nuijallaan.
Bladis hymyili, joskin normaalia vakavampaa, hyvin työnsä tehneen ammattilaisen hymyä. Hän nousi seisomaan ja korjasi ryhtiään.
“Telakalla keräämäni tietojen perusteella olemme päätyneet rikostutkinnassa siihen tulokseen, että Increase Kongin uhka on näillä näkymin ainakin toistaiseksi historiaa. ‘Keissejä’ ei ole ollut yli viikkoon, ja henkilökunnan puolella on jo varovaista toivoa siitä, että rataslaatikoiden huoltoa haittaavasta tuplalukituksesta voidaan luopua. Syyllistä tai siis epäiltyä ei ole saatu kiinni, mutta eipä se sitä toisaalta ennen paljon estänytkään.
Epäillyn holhoaja ei ole nähnyt apinastaan merkkiäkään. Tapaus on siirretty rikostutkinnasta kadonneiden lemmikkieläinten listalle. Voisin tosin lisätä epävirallisesti – älä kirjaa tätä pöytäkirjaan – ettei ole suurikaan menetys, jos sitä sinistä marakattia ei ikinä löydetä.”
Joskus selakhi mietti, miten oli päätynyt kaikista maailman paikoista juuri tähän tilanteeseen. Onneksi hänen ei tarvinnut avata tämän tapauksen taustoja. Bladis oli tarttunut siihen enemmän kuin mielellään.
Gambur viittasi puheenvuoroa ja sen myös sai. “Hetkinen, onko tämä sama apina kuin se, joka vei saarenne makutan?”
“Manun? Ei, tämä vihollinen hakee jotain muuta: kampiakseleita!” vastasi Bladis tomerana.
“Teillä on siis kaksi apinaa jäsenenä? Ainakin?” kysyi Gambur kulmakarvojaan nostaen.
“Ei, vain yksi”, sanoi Tawa.
“Makuta Nuin vienyt apina on jäsen”, selitti Same, vaikkei häntä olisi yhtään huvittanut. “Häntä epäillään vapaudenriistosta, joskin pidämme lähtökohtaisesti asianosaisen epähenkilömäistä olomuotoa lieventävänä asianhaarana. Häntä epäillään myös törkeästä kehonkielisestä eleestä päällystöä kohtaan. Tämän tapauksen epäilty, Increase Kong, ei ole jäsen. Hän on jäsenemme Icecapin lemmikkieläin.”
“Aivan”, Gambur huokaisi.
“Mutta pelko pois. Tämä asia on hoidossa”, julisti Bladis. “Siitä huolimatta en voi liiaksi korostaa, että kaikki mahdollisten rikospaikkojen läheisyydestä löydetyistä sinisistä karvoista on tehtävä viipymättä ilmoitus rikospaikkatutkintaan. Karvoihin ei saa missään nimessä koskea, tai DNA-näytteen ottaminen käy hankalaksi ja käpälöitsijä voi itse päätyä oikeuteen!”
Tähän uhkaukseen ei kellään vaikuttanut olevan mitään sanottavaa. Nuija kävi pöytään. “No”, sanoi Same vilkuillen ympärilleen, “jos ei muuta, siirrytään kohtaan 5.6, ‘tapaus… Tappaja’.”
Nuikorolainen komisario tunnisti kyllä brakas-apinoiden nimeämistavan.
“Tappaja?” kysyi Tawa. “Onko tämä se–”
“Kyllä, kyllä”, vahvisti Same. “Luulen, että pieni lisäselonteko on paikallaan. Bladis?”
“Krhm”, rykäisi skakdi. “Toinen vanhempi tapaus, jossa on viime aikoina sattunut käänne. Jotkut ehkä muistavat Keja- ja Sopon-nimiset matoranit, joiden murhat sattuivat lähellä toisiaan hieman kauhujen yön jälkeen.”
Takalek viittasi puheenvuoron. “Eikö niiden ajateltu silloin liittyneen zyglakien hyökkäykseen?”
“Näin on, mutta rehellisesti sanottuna se oli silloinkin aika huono teoria”, jatkoi Bladis. “Aikajana ei täysin täsmännyt, ja kumpikin matoraneista asui linnakkeessa – vaikea kuvitella, miten liskot olisivat päässeet livahtamaan näiden luokse kenenkään huomaamatta.”
Sulfrey katseli ympärilleen yrittäen nähdä, oliko paikalla ketään, joka olisi vaikuttanut tietään, mikä ihme tämä Tappaja oli. Esityslistassa oli ollut pelkkä otsikko ja puheenjohtajan huomio Selitetään kokouksessa.
“Motiivikin oli epäselvä”, keskeytti Same. “Kumpikin uhreista oli saapunut kaupunkiin melko hiljattain, eikä heihin vaikuttanut liittyvän mitään epäilyttävää.”
“Aivan, aivan. Ja!” tokaisi Bladis. “Kaiken kukkuraksi tapauksiin liittyi jotakin hyvin mystistä.”
Sali hiljentyi jännittyneeseen odotukseen.
“Tapahtumapaikoilta ei löytynyt yhtään DNA:ta”, Bladis miltei kuiskasi. “Ei sitten kierteen kierrettä.”
Fuzchel yritti valua kokonaan hattunsa sisään ja vaikuttaa mahdollisimman huomaamattomalta. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen erityistä huomiota.
“… niin”, sanoi Same hetken kuluttua. “No, joka tapauksessa. Johtolangat loppuivat kesken, ja vaikka liskoteoria olikin sinänsä epäuskottava, siihen oli pakko luottaa. Tekoihin liittyi tiettyjä tuntomerkkejä, kuten murhan erityisen raaka luonne, ja olivat zyglakit syyllisiä tai eivät, uusia tapauksia ei enää löytynyt.”
“Mutta nyt meillä on uutta todistusaineistoa”, julisti Bladis voitonriemuisesti ja rullasi piirtoheittimen ääreen. “Nimittäin tämä rikosilmoitus.”
Takalek viittasi taas. “Ööh, ai Kejan tai Soponin murhasta?”
“No ei vaan eräästä toisesta vanhasta jutusta. Katsokaa itse!”
Bladis heilutti kädessään pitelemäänsä lappua ja asetti piirtoheittimelle kalvon, jonka muut tajusivat sen jäljennökseksi.
Make ei ollut ihan varma, tiesikö DNA:sta tarpeeksi osatakseen olla sitä mieltä, mutta ainakaan hänestä se ei kuulostanut täysin uskomattomalta. Asian ottaminen esille kokouksessa olisi kuitenkin nolottanut liikaa.
“Huonon satamakadun rommikaupan räjähdystä ei silloin tutkittu rikoksena”, sanoi Bladis. “Ymmärryksemme oli, että se ei välttämättä ollut rikos lainkaan; sellaista sattuu, kun on kellari täynnä räjähteitä. Ja sitä paitsi hypoteettinen tekijä todennäköisesti menehtyi muiden mukana, kun sieltä kuitenkin kaivettiin jotain kymmenen ruumista. Sillä siisti, saattoi rikostutkija todeta. Mutta tämä rikosilmoitus muuttaa tilannetta jonkin verran.”
Kyynel tirahti Haddoxin poskelle tämän muistellessa kaupungin parasta rommivalikoimaa.
“En ole aivan varma, mutta eikö rommikaupan tuhosta ole kuukausia?” kysyi Nui-Pogo. “Miten ihmeessä ylläpito huomasi rikosilmoituksen näin myöhään?”
“Se johtuu siitä”, vastasi Same, “ettei tätä paperia luovutettu ylläpidolle eikä edes poliisille. Ruskean Makutan tarjoilija huomasi sen naulattuna baarin ilmoitustaululle ja toimitti haltuumme noin viikko sitten.”
“Tahtoisin kiinnittää huomionne siihen”, sanoi Bladis, “että ilmoituksen perusteella kyse ei olekaan tapaturmasta tai kännisen merirosvon sekoilusta vaan salaperäisen ‘Tappajan’ kädenjäljestä. Voisiko hän olla syyllinen muihinkin selittämättömiin murhiin? Häiskä vaikuttaa niin salamyhkäiseltä, että tajuaisi olla jättämättä rikospaikalle DNA-jälkiä.”
Palomestari ei aivan kehdannut myöntää, että hänellä oli ensyklopedinen tietämys jokaisesta Bio-Klaanin alueella sattuneesta tulipalosta, räjähdyksestä ja laittomasta nuotiosta tarkkoine tapahtuma-aikoineen.
“Tämä on tietenkin vain hypoteesi”, kiiruhti Same sanomaan. “Ja vaikkei rommikaupassa tapahtunut ollutkaan, ööh, ‘kännisen merirosvon sekoilua’, tämä rikosilmoitus sopii kyllä siihen kuvaukseen. Kapteeni Notfun on valitettavasti juuri nyt tehtävällä, mutta kun hän palaa, voimme laittaa jonkun kuulustelemaan häntä.”
“Ai Noftuniko se oli?” kysyi Haddox siristäen silmiään. “Pirskule kun minä en enää näe lukea. Mukava äijä, ei siinä mitään. Ei ole uskoakseni ikinä puhaltanut alle kasia.”
Same palautti keskustelun raiteilleen strategisella nuijaniskulla. “Nyt pyytäisin teitä kaikkia jatkamaan silmien pitämistä auki myös rikosilmoituksessa kuvatun olennon varalta. En ole varma, kuinka kirjaimellisesti voimme piirrosta tulkita, mutta ilmeisesti etsimämme Tappaja on lyhyt ja kantaa suojaamisen naamiota.”
“Miltähän se ‘kylmä ääni’ sitten kuulostaa”, pohti Paaco ja rykäisi. “Olette nyt kahdestaan… sinä, ja kuolema.”
“No ei se varmaan flunssaiselta Makelta kuulosta”, heitti Bladis.
Fuzchel tiirasi silmä kovana rikosilmoituksen alalaitaan piirrettyä hahmoa. Jo merirosvon humalaisena suherruksena siitä välittyi uhkaava tunnelma. Olennolla ei ollut kaikesta päätellen edes käsiä, mutta silti se oli kyennyt niin raakoihin tekoihin.
Eräs yksityiskohta pomppasi hänen silmilleen. Zyglak säpsähti huomatessaan, mitä kanohia rikollisen väitettiin kantavan. Hänen katseensa siirtyi admin Tawan kasvoihin, joille oli noussut vakava ilme.
Ei kai se voinut olla…?
Sitten Fuzchel huomasi, ettei Tappajan naamion värin sanottu olleen keltainen, ja koki olonsa hieman hölmöksi. Ei kai asioiden välillä sitten voinutkaan olla mitään yhteyttä.
Same paukautti pöytää nuijalla kolmesti. “Jos kukaan ei ole sattunut törmäämään tähän Tappajaan viikko sitten, aiheesta on tuskin enää mitään järkevää sanottavaa. Siirrymme kohtaan. 5.7, Maja Hotellin tutkinta. Puheenvuoro jäsen Peelolle.”
En minä edes kuulosta tuolta, Make ajatteli hieman loukkaantuneena.
“Hotellin palon todellinen aiheuttaja on saatu kiinni ja lepää tällä hetkellä sairasosastolla koomassa”, Peelo siirtyi välittömästi asiaan. “Palo oli saanut alkunsa kotitekoisesta pommista, joka räjähtämisen sijaan sytytti Hotellin rakenteet liekkeihin. Pommin tekijä varmistettiin valvontakamerakuvista ja otettiin kiinni välittömästi. Tarkemmat yksityiskohdat löytyvät myös poliisivoimille ja moderaattoreille välitetyssä raportissa.”
Tummanpuhuva androidi sai salin päät kääntymään ripeästi itseensä. Sen lisäksi, että hän ei ollut kokouksissa tuttu kasvo, hän ei myöskään ollut kovin läheisissä väleissä kuin muutaman läsnäolijan kanssa.
Takalek, Taguna ja Bladis nyökkäilivät vuorollaan osoittaakseen, että Peelon mainitsema raportti totta tosiaan oli heidän käsissään. Samaan aikaan siniviittojen keskuudessa vaihdeltiin huolestuneita katseita. Sana “pommi” loi aiheen ylle varjon, jollaista he eivät olleet odottaneet.
“Ollaan myös isketty kamera ja kokopäiväistä vartiota arkistoille tän johdosta”, Paaco täydensi. Ne, jotka eivät olleet tutustuneet raporttiin ennalta, eivät selvästi ymmärtäneet yhteyttä Paacon huomion ja Peelon selonteon väliltä. Androidi huomasi tämän nopeasti läsnäolevien ilmeistä ja kiirehti täsmentämään.
Ks. tutkimusraportti 778, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan Peelon tiivistetyn selonteon viitteeksi.
“Meillä on syytä epäillä, että pommi oli tarkoitettu Geeveetä varten. Tapahtumaketju täsmää Maja Hotellissa järjestettyjen kirjakerhojen aikatauluun. Geevee oli hotellin henkilökunnan lisäksi ainoa henkilö, jonka läsnäolon olisi pystynyt varmaksi ennustamaan.”
“Entäs se pommittaja. Mitä me tiedetään siitä?”, Bodyguard ärjähti yrittäessään yhä sulatella ajatusta siitä, että joku olisi valmis pommittamaan kokonaisen hotellin yhden vaivaisen arkistonpitäjän vuoksi.
Peelolla ei ollut aikomustakaan sisällyttää selostukseensa Valkoisen valtakunnassa selvittämiään seikkoja. Suntion hänelle antamat yksityiskohdat vahvistivat kaikki hänen jo entuudestaan kehittämät teoriat, mutta teknisesti ottaen kaikkialle sijoittuneen retken selittäminen ei olisi maksanut siitä aiheutuvaa vaivaa.
“Hän on vakavasti sairas eikä mitä luultavimmin toiminut omasta tahdostaan. Tarkempi kuvaus epäillyn terveydentilasta löytyy Kupen ja Yildan epikriiseistä”, Peelo selitti.
Saliin laskeutui hetkellinen hiljaisuus, joka aiheutui selvästi lukuisten aivojen raksuttavista rattaista. Hetken rikkoi lopulta Bladis, jolla ei ollut halua venyttää kokousta yhtään pidempään kuin oli tarpeen.
“Jutskailtiin jo aiheesta Takalekin ja Tagunan kanssa. Ehdotettaisiin kokoukselle, että Peelo pidetään tutkijana tässä tapauksessa niin pitkään kuin on tarpeen. Olisi pari kuulustelua, jotka olisi vielä tarpeen pitää.”
Salista kuului jo hyväksyvää mutinaa, mutta Takalek rykäisi Bladiksen katseen tarjoillessa puheenvuoron sanatta hänelle.
“Poliisivoimat esittävät myös, että jäsen Peelolle myönnettäisiin toimivalta myös muihin avoimiin, ei-kiireellisiin tapauksiin. Hän on osoittanut tehokkuutta ja tarkkuutta työssään. Hän voisi pitää hengissä sellaisia tutkimuksia, joihin meillä asemalla ei olisi muuten aikaa.”
Sulfreylta kesti hetki löytää liitepinon alle hautautunut sairasosaston leimoilla varustettu nippu papereita. Lopulta hän kuitenkin sai esille niihin merkityt juoksevat raporttinumerot ja lisäsi nekin viitteeksi Peelon selontekoon.
“Kuulitte rikostutkijan esityksen. Asia on keskustelussa”, Same lausui.
Huolimatta siitä, että Peelo ei ollut tuttu varsinkaan niiden keskuudessa, jotka olivat muurien sisäpuolella tuoreempia, tämän puheenvuoron aikana kiertäneet tutkimusraportit olivat vakuuttaneet käytännössä jokaisen. Androidin looginen päättelykyky paistoi huolella naputelluista sivuista. Hetken päästä ympäri salia kajahtelevien “jaa”-laudahduksien jälkeen Samen katse kiersi vielä kerran varmistaakseen, että ehdotusta ei kenenkään toimesta vastustettu. Nuija napsahti pöytään ja asia julistettiin käsitellyksi.
Paacolta ja Bladikselta ei jäänyt huomaamatta Tawan ja Peelon välille yli pöydän muodostunut merkitsevä katseenvaihto. Admin ja androidi kuitenkin siirsivät katseensa nopeasti takaisin Sameen huomatessaan moderaattorien tuijotuksen.
Peelo antoi ryhtinsä valahtaa ensimmäistä kertaa kokouksen aikana ja leimasi katseensa pinoon hänen raporttinsa kopioista, joka kasaantui hiljalleen takaisin hänen eteensä kierrettyään kokoustajien keskuudessa. Tunnelma salissa alkoi olla jo hieman levoton. Kokous oli venynyt jo huomattavasti tavanomaista pidemmäksi.
Kuitenkin ennen kuin Same ehti siirtyä esityslistassa eteenpäin, Peelo suoristi taas itsensä näkyvästi ja pyysi viitaten vielä puheenvuoroa itselleen.
“Niin”, Same myönsi.
“Palaten hetkeksi aikaisempaan aiheeseen, minä voisin myös tutustua tähän Tappajaan. Minulla on hyvät välit Kapteeni Notfuniin. Voin kyllä keskustella hänen kanssaan, kun hän palaa vesiltä.”
Same ja Bladis vaihtoivat katseita. Nuijaansa nojaileva selakhi kurtisti sen jälkeen kulmiaan androidin suuntaan.
“Oletko varma? Kuten aiemmin totesin, meillä ei ole silminnäkijähavaint-”
Samen huomio kuitenkin keskeytyi Bladiksen suurieleiseen läimäisyyn. Kopio “RIKOS ILMOITUKSESTA” iskeytyi Peelon eteen sellaisella voimalla, että koko pöytä tärähti. Bladis ei epäröinyt hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä tapauksen loppuraportin kirjoittamisen vastuusta.
Tawa naputti sormillaan pöydän reunaan ajatuksissaan, mielessään kaikki ne yksityiskohdat, jotka Peelo oli jättänyt selonteostaan pois, mutta kertonut hänelle vain päivää aikaisemmin. Hän ei pitänyt tiedon pimittämisestä, mutta ymmärsi, miksi androidi oli pyytänyt häneltä luottamusta asian suhteen.
Same kohautti olkiaan eikä jaksanut edes haastaa Bladista tämän äkkipikaisesta reaktiosta. Tawan hiljainen nyökkäys puheenjohtajan suuntaan kertoi, että oli parempi vain päättää kokous.
Nuija kalahti taas kolmesti. Peelon ryhti rentoutui uudestaan. Salissa hiljalleen kasvavan puheensorinan keskellä kukaan ei huomannut, kun Peelo lausui pöydän yli tätä tuijottavalle juuriadminille yhden ainoan sanan: “yhteensattumia”.
“Kohta 6”, Same lausui. “Muut esille tulevat asiat. Toivon, että tässä kohtaa kokousta ei enää–”
“Perse”, Paaco sanoi.
Same vilkaisi kollegaansa kylmäävällä katseella. “Miten niin, Paaco.”
Sulfrey ei ollut lainkaan varma, kuinka kirjata nopea sanojen ja eleiden vaihto pöytäkirjaan, joten hän ainoastaan lisäsi rivin kohdan 5.6. Alle: Jäsen Peelo valtuutettu pitämään tutkimus avoinna.
“Se tuli esille.”
“Miten niin.”
Tawa huokaisi vaimeasti.
Same vilkaisi nopeasti ympärilleen. “Ellei kenelläkään oikeasti ole mitään…” Toiveikas tauko. “… niin en pidättele teitä enää vaan siirrymme kohtaan seitsemän, kokouksen päättäminen.”
Miten niin, Same mietti edelleen.
Vain hiljaisuutta. Kaipa kaikilla oli jo kiire johonkin.
Nuija kalahti pöytään vihoviimeisen kerran, ja kokoustajat vapautuivat kahleistaan.
I
Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…
Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.
Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.
Pajan ovelta kuului koputus.
Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?
Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. “Kepe”, tulija tokaisi. “Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”
“… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.
“Se ‘kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”
Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. “Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”
“No. Se oli kredipselleeniä.”
“Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:
“Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi “Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”
Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.
“… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”
Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. “Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”
“Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. “Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”
“Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”
“Ai et mitään?” Kapura tuhahti. “Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”
“No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”
Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. “Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”
“Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.
“Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. “Credox selecium on vahvaa kamaa.”
Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?
“Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”
“Selecium. Se on vanhempi nimitys.”
“Häh, ai niin kuin… Selecius?”
“Niin kai”, vastasi Kapura. “Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”
“Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ‘Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ‘Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”
“Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. “Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”
“Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”
Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.
Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.
Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.
Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.
Kepe nielaisi.
“Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, “ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”
Sitten hän hätkähti. “Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ‘profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”
Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?
“… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”
“Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.
“…
…
… Toivon todella että ei.”
“Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. “Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.
“Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. “Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”
“Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. “‘Punainen tähti’… ‘Suuri pyörä’… ‘Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”
“En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”
Jos sen saattoi sanoa “paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua “mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.
Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. “Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”
“Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. “Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”
Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.
“Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. “Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”
“Mitä tarkoitat?”
“Hypoteettisessä mielessä“, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, “täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”
“… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”
“Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. “Ja se johdattelee kohti Xiaa.”
“Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. “Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”
“Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. “Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”
“Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.
II
Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.
“… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, “kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ‘miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”
“Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.
Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.
Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.
“… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”
“Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, “mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”
Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. “Oletko varma?”
“Olen.”
Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. “Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”
“Juurihan minä olin sanomassa.”
Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.
Kaikenlaista.
“Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”
“Satun tuntemaan, kyllä.”
“Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. “Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”
Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. “Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”
“Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”
“Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”
Taguna nyökkäsi. “Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”
“Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”
“Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”
“En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. “Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”
Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. “Vai niin, vai niin.”
“Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. “Tiedätkö sinä siitä jotain?”
“Ööh”, plasman toa hämmentyi. “Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”
“Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”
“Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. “Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”
Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. “Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”
Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. “Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.
“Liittyykö se tähän asiaan?”
“Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”
Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.
“Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. “Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”
“Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.
Ei saakeli. Hyvä pointti.
“No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. “Niin tuota… ilmestyykö…”
Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.
“Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”
Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.
Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.
III
Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?
Ei. Ei voinut. Lopeta.
Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.
Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?
Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.
Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.
Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?
Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.
Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.
Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.
Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.
Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?
Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.
Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.
Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.
Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.
Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.
Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.
Kapura sulki silmänsä.
Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?
Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.
No. Se ei ollut oikea kellonaika.
Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.
Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?
Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.
Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.
Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…
… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.
Ai.
Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.
Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.
Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.
Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.
Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.
Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.
Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.
Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.
Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.
Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.
“Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. “Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”
Hetkeen ei vastausta. Sitten:
“Kuinka niin?”
Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.
“Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”
Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.
“Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”
Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.
“Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.
“Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”
Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.
Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.
“Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein“, Jouera sanoi. “Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”
“Sinä olet jotain“, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. “On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”
“Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”
“En.”
“Etpä tietenkään“, Jouera hymähti. “Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”
Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.
“Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”
Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.
“Mutta minä tein siitä totta.”
Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.
“Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.
Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”
Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.
“Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”
Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.
“Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”
“Ja miksi et haluaisi?”
“Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. “Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”
Tarip… Matoro… Taguna…
“Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”
“Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”
Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.
“Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. “En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”
“En minä…”
“Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?
Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”
Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.
Tyyny revittiin pois, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Valkeaa massaa vastaan taistellen hän asetti kätensä Matoron kurkulle, tunnusteli sitä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Unessa tämä oli kaunis, vailla petturuuden harsoa, ja unessa saisi pysyäkin.
Ja sitten hänet työnnettiin sivuun.
Mutta maassa lojui teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.
DESABLE: Et ikinä ollut sosiaalisten taitojen metrunmestari, mutta tämä on jopa sinulle uusi pohjanoteeraus
JOUERA: …
DESABLE: En voi uskoa, että…
DESABLE: … äh, unohda. Säästän sen todelliselle versiollesi.
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
“Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
Rituaalimurha.
Kapura kuvitteli lasinsirun lävistämässä Matoron ruumiin. Hän kuvitteli sen lämmön omaansa vasten jään toan vetäistessä viimeiset hengenvetonsa, vaaleansinisen veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli peukalonsa kallistamassa tämän leukaa ylöspäin, huulensa tämän kaulalla. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Kastraatio.
Jouera kuvitteli veitsen lävistämässä ruumiinsa. Hän kuvitteli sen kylmyyden vartaloaan vasten vetäistessään viimeiset hengenvetonsa, vaaleanvihreän veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli niskansa kallistumassa taaksepäin, huulensa vapisevan auki. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Ja kun hän oli valmis, halua ei enää ollut.
en minä tehnyt sitä
Jos et, miksi kurottui kätesi häntä kohti?
en minä halunnut sitä
Jos et, miksi oli kätesi ohjaaminen niin helppoa?
se en ollut minä
Se en ollut minä.
se ei ollut minun mieleni
Se ei ollut minun ruumiini.
se oli paha kuvajaiseni.
sinun mielesi pakotti käteni
Sinun kätesi toteutti käskyni.
Sinulla on paljon tehtävää. Maailma on niin rikki niin monen valkoisen käden toimesta. Sytytä tuli ja polta jää tieltäsi; hallitse elementtiäsi, muuta kohtaloasi.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Jos et halua kohtaloani, mikset voi lakata ajattelemasta minua? Miksi vaikutelmani kaikuu yhä mielessäsi? Miksi sinulle antamani tuli sitoo meitä yli?
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Tuli ei tarvitse lupaa syttyäkseen. Se on yhtä vääjäämätön kuin jälkeensä jättämä tyhjyys.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Punainen mies on sotkenut pääsi valheillaan. Lakkaa olemasta hänen nukkensa ja tiedosta potentiaali, jonka sinuun ohjelmoin.
Sinä olet tulen toa.
Käyttäydy sen mukaisesti.
Katso nyt – ei se sinulle niin vierasta ollutkaan. Ja miksi olisi, kun liekit ovat olleet sisälläsi aina.
Mitä haluaisit polttaa ensimmäisenä?
Kiitäessään Bio-Klaanin käytävien halki pinkin pupun mielessä Desable ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri mennyt tekemään.
Lappu ja punaiset sanat olivat toki olleet loistavia ideoita. Eivätköhän ne riitäisi savustamaan Kapuran ulos Bio-Klaanista kello mukanaan; ne olivat juuri sopivan salamyhkäisiä vihjeitä, aivan liian kutkuttava mysteeri sivuutettavaksi. Parempaa hän ei olisi voinut keksiä.
Mutta vaikka sitä oli vaikea myöntää, oli totta, että kaikki se oli ollut hänen viestinsä myös varmasti Kapuran ennen pitkää löytävälle Joueralle. Ymmärtäisikö tämä edes, mitä hän tarkoitti? Mitä ajattelisi isä siitä, että hän satutti myös poikaa valheilla kauan sitten kadotetusta rakkaudesta?
Kyllä se Desablea itseäänkin järkytti, rationaalisena toimijana itseään kun piti, miten impulsiiviselta ja katkeralta teko sillä tavalla pohdittuna vaikutti… mutta ehkä hänellä oli enää vain sellaisia vaihtoehtoja.
Totuus oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä Joueran suhteen kuuluisi tehdä.
Se oli selvää, että kaikki heidän välillään oli ohi. Mutta maailma ei päättynyt siihen.
Näin roihuaa kaunis mosaiikki, jonka jokainen palanen oli niin tarkasti paikalleen asetettu, tuo kiiltävistä valheista valettu unelma. Näin rakennukset sortuvat ja nuket korventuvat. Näin yhteistyön hedelmät mädäntyvät, näin veteen piirretyt säännöt ja sopimukset haihtuvat höyrynä taivaan tietämättömiin.
Et sinä ikinä halunnut mitään muuta kuin tuhota sen kaiken; sinun oli vain annettava itsellesi lupa haluta niin. Miksi väittää luontoasi vastaan, miksi kieltää tuli sisälläsi?
Ja kun työ on valmis, näet sen viimein… sen, minkä minä näin jo ennen kuin ymmärsin, mikä se oli.
Katso tyhjyyttä, joka paljastuu liekkien poltettua valheet pois. Katso totuuksista lopullisinta.
Näetkö?
Minä tiedän, mistä kaikki sai alkunsa.
Julma enkelin kateus loi tuskan, joka oli liian suuri yhden sielun kannettavaksi
Varkaiden julkeus loi perisynnin, joka oli liian suuri yhden sielun hyvitettäväksi
ja siksi se meitä vainoaa uudelleen ja uudelleen.
Oli unelma
lihan utopiasta, jossa perhe taas kerran tyydyttää
metallin utopiasta, jossa koneisto viimein sammuttaa
meidät särjetyssä maailmassa hukuttavan halun.
Ja kuinka käy tämän unelman? Mikä tarina voittaa lopussa? Mikä totuus paljastuu tyhjästä tilasta tähtien välillä? Vastaus on edessäsi.
Katso ylös ja tunne valaistumisen sairaalloinen valo kasvoillasi.
Kapurasta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden – maahan osumisen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sattua. Oliko tämä totta? Oliko hän yhä unessa?
Hiekka pisteli hänen kämmeniään.
Eniten pelotti se mahdollisuus, ettei niiden välillä ollut enää mitään eroa, että totuus ja valhe olisivat sulautuneet yhdeksi.
Joueran heikosti savuava ranko hänen vierellään lallatteli äänellä, joka kuulosti maailmaan laskeutuneessa täydessä hiljaisuudessakin vaimealta.
“Katso sitä, niin ehkä viimein ymmärrät. Etkö näe, mihin vääjäämättömyys on meitä kaiken aikaa velvoittanut? Etkö näe, miksi olen oikeassa?”
Kapura katseli jälleen ympärilleen. Ei vieläkään mitään; jossain kaukana ehkä jonkinlainen ranta.
Sitten ylös.
“Totuus, poikani.”
Totuus.
Kapura laski katseensa alas, omiin kämmeniinsä. Jokin oli imenyt niistä karmiininpunaisen sävyn.
Pieni tuulenvire.
Hän vilkaisi kohti Joueraa. Täytyi katsoa tarkasti, että hänen vierellään istuvalla kasalla säikeitä oli edes muoto. Jos antoi katseensa harhailla, illuusio raukesi, eikä se ollut enää mitään.
“Tiedätkö”, hän aloitti. “Sinä ja Avde olette siinä samanlaisia, että olette jatkuvasti kertomassa minulle, mitä elämäni tarkoittaa. Kirjoittamassa teatteriesityksiänne minun päälleni. Repimässä utopioittenne avaimia ruumiistani. Ja kumpikin kuvittelee tarunsa maailman sisimpään olemukseen kirjoitetuksi totuudeksi, jota ei kukaan voi paeta. Mutta…”
Kapura kohotti käsiään.
“Katso, mitä minä olen. Katso, mitä me kaikki olemme.”
“Minun ruumiini on vain lihaa ja metallia. Ehkä se ei tarkoita mitään. Ehkä siinä ei ole mitään liian vähän eikä liian paljon. Ehkä sillä…”
Mitä oli punainen, mitä muuta kuin väri panssarissa? Täällä sitä ei ollut.
“Ehkä sillä ei ole edes elementtiä.”
“Ja ehkä minä en edes ole tulen toa.”
Savun haju oli kaikonnut täysin. Infernosta, jonka hän oli äskettäin vapauttanut, ei ollut enää jälkeäkään; siinä korventunut kaupunki nukkeineen oli jäänyt jonnekin taivaan toiselle puolelle.
Eihän se mitään muuta kuin unta ollut koskaan ollutkaan.
Kapura jäi odottamaan vastausta, mutta sellaista ei tullut. Kun hän räpäytti silmiään, kaikkialle levittäytyvän valkeuden ja auringon sen keskellä oli korvannut hänen oma huoneensa, hänen oma sänkynsä.
Olisi tehnyt mieli maata siinä hetken ajatuksiaan keräillen; ehkä itkeä, ehkä nauraa. Miettiä sitä, mitä hän oli juuri tullut sanoneeksi, sitä jonka varsinainen merkitys odotti vielä jossain hänen tajuntansa rajamailla. Mutta Kapura muisti, millaisissa tunnelmissa oli nukahtanut, ja säpsähti todellisuuteen. Toa kömpi ympäri kohti yöpöytäänsä mielessään vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
IV
Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.
Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.
Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ‘Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.
Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.
Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.
Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.
Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:
“Noh? Mitä nyt?”
Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.
“Tawa, mussukka.”
Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.
“Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. “Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”
“Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. “Ehkä se auttaa?”
Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
“Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ‘sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ‘me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”
“Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”
Tawa naurahti pahantuulisesti.
“No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”
“Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.
“En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.
“Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
“Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ‘riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”
Tawa kihisi henkeään haukkoen.
“Miten sinä kehtaat?”
“Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”
“Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”
“Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, “sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”
Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.
“Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”
Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
“Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”
“Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”
“Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”
Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
“Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”
Peilitär nauroi.
“Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”
“Haluatko turpiin?”
“Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. “Kalenterisi on aika täynnä.”
Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet. “Kuules, perkeleen tyllerö-“
“Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.
Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.
Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.
Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.
“… öm. Oliko huono hetki?”
“Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. “Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”
Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.
“Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. “Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”
Tawa nosti kulmiaan. “… öh?”
“Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. “Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”
“Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”
Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.
Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.
“Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.
“Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. “Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”
Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.
“Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: “Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”
Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:
“Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”
Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.
“Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. “Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”
Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: “Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. “Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”
“Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. “Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”
“Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. “Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”
Helvetin Gee, Tawa ajatteli.
Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.
Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?
Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.
Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.
Helvetin Gee.
“Arvoisa admin?” Taguna kysyi.
“Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.
Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. “Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. “Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.
Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.
“… Taguna?”
Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.
Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.
“Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. “Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”
“Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”
“Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”
“Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”
“Olen. Olin äskenkin.”
Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.
V
Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.
Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.
Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.
Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa “pelimies” lähinnä merkityksessä “lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.
Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.
Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.
Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.
Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.
Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.
Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.
Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?
Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.
Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.
Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.
Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.
Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.
“Taguna.” “Taguna.” “Taguna.”
“Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. “Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”
No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.
“Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.
Ai. Voiko niinkin tehdä.
“Minä olen pääsi sisällä.”
Olihan se sinänsä aika ilmeistä.
Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?
“… Taguna.”
Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…
Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.
“Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”
Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.
Loinen venytteli hintelää ruumistaan. “Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”
Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.
“Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”
Aika paksua sanoa ‘me’ sen monologin jälkeen.
“No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”
Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.
“Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”
Se on… monimutkaista.
“Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”
Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.
Jänö kallisti päätään. “Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”
Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.
Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.
Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.
Taguna puristi puolityhjää lasia.
En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.
Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?
Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?
Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. “Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”
M-miten niin?
“Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”
Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.
“Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”
Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.
Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.
“Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. “Minä…”
Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
VI
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Tarpeeksi. Ainakin jos hän juoksisi.
Toa vilkuili ympäri huonettaan täysin turhaan; silmät eivät osanneet tarttua mihinkään niin kauan, että hän olisi osannut päättää, mitä siitä ajatella. Oliko hän vienyt jo kaiken veneelle? Hän oli uskoi, että oli.
Se oli varmaa, että lupaamiaan kirjelappuja hän ei ehtisi enää raapustaa. Joten menoksi vain, hämärtyvää iltaa kohti.
Kapura avasi huoneensa oven ja katsoi autiolle käytävälle.
Hänelle tämän tien viitoittaneet punaiset sanat eivät sanoneet hyvästejä.
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Same käveli pitkin Bio-Klaanin iltaan hiljentyviä katuja ja antoi merituulen puhaltaa kanohi-naamionsa pinnalla. Sumua, hän ajatteli.
Takalek astui Keskisuureen kievarin ovesta, ja välittömästi sisältä hohkaava lämpö sai hänet hikoilemaan. Takalek kävi hakemassa tiskiltä lasin jäävettä ja pälyili hetken ympärilleen etsien ystäviään. Hän äkkäsi vilkuttavan Tyznyn ja Seeceen yhden pöydän ääressä.
Bladis pötkötteli sängyllään ja selasi televisiokanavia läpi. Kun hän oli tänään ryhtynyt kertomaan tärkeälle kokousväelle Increase Kongin tapauksen ratkaisusta, oli hän adrealiinin ja endorfiinin virratessa tyystin unohtanut olevansa tuomittu pyörätuolin käyttäjäksi.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Eipä siinä sitten mitään. Matkaan vain.
Sumu oli tiivistynyt koko kaupunkia sylissään tuuduttavaksi sakeaksi massaksi hänen viipyillessään baarissa. Hyvä sää hiiviskelyyn, mutta eiköhän toalla ollut riittävän hyvä aavistus siitä, mistä kohde löytyisi.
Kunhan ei vahingossa pidättäisi Rapukaa.
Hetkinen. Pidättäisi?
Ei, sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Ihan juosta ei uskaltanut, kun katujen kuolettavan liukkaalla mukulakivipäällysteellä oli kosteutta, mutta sellaista puolihölkkää kuitenkin.
Olipa Taguna ollut outo, Matoro oli jäänyt miettimään Kahvion kulmalle. Tyyppi oli kierrellyt ja kaarrellut kuin ei olisi koskaan Kapuraa tuntenutkaan. Mitä enemmän toa sitä mietti, sitä oudommalta se tuntui.
Ei hitto.
Pohatu VII istuskeli kiikkutuolissa kuunnellen gramofonista rohisevaa xialaista kansanmusiikkia. Evakkolainen le-matoran havahtui koko lattian vallanneen lautapelin äärestä, vilkaisi takkaa kohti ja viskasi sisään uuden nipun veroasiakirjoja. Menneisyyden synnit paloivat iloisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
“Sinä viimein nä–”
“Suu kiinni, pikkujäbä”, Kapura totesi ja ojensi kättään sivulle tönäistäkseen tätä töykeästi kullankeltaiseen kanohiin. “Minulla on kiire.”
Mutta ei siinä seisonutkaan ketään.
Hän räpytti silmiään.
Mitä ihmettä – no, ei sitä nyt ollut aikaa miettiä. Kiire ja hoppu askeleitaan kannattaen Kapura syöksyi alas portaita ja ulos linnoituksesta.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
Rapuka kurottui niska epämukavassa asennossa kiinnittämään ristipääruuvilla uutuuttaan kiiltävää sinkkistä rännikourua. Kolme kerrosta alempana Bob ja Petex vartioivat, että vandaali suorittaisi yhdyskuntapalvelunsa eikä karkaisi ennen aikojaan.
Takalek siemaisi juomaansa vilkaisten samalla ranteessaan olevaa kelloa. Oliko se jo 19:16? Eikä Taguna ollut vieläkään tullut.
Takalek nousi pöydästä kesken Tyznyn kertomuksen. “Anteeksi, minun pitää ehkä lähteä.”
“Äh, ai nyt jo?” Seecee harmistui.
“No kun… minun ehkä pitää käydä katsomassa missä Taguna on. Hän sanoi kyllä tulevansa tänne. Hoitaisi kuulemma vain asioita linnassa.”
“Hmph! Taguna on varmaan vain sellainen tyyppi, joka ei viitsi kieltäytyä tarjouksesta ja tekee jollain tekosyyllä oharit”, Tyzny tuhahti.
“Uskon että tässä on jotain muutakin”, Takalek väitti napakasti ja suuntasi ulko-ovelle. “Nähdään!”
Peelo sulki huoneen oven perässään, sytytti valot ainoaan huoneeseensa ja asteli pöytänsä ääreen. Tawan kiireet olivat jälleen estäneet hänen tutkimustensa etenemisen, mutta Peelo ei ollut aikeissa antaa pettymyksensä näkyä. Hän istui alas, kytki datakaapelin takaraivoonsa ja matkusti sinne, missä häntä kaikkein eniten kaivattiin.
Taguna hiippaili Tuonisaarenkatua pitkin siltaa kohti. Kaduilla oli hiljaista; kolea sumu oli varmaan karkoittanut suurimman osan kaupungin asukkaista sisätiloihin. Pari kiireisen näköistä matorania oli tullut vastaan, mutta silkan oleskelun vuoksi juuri kukaan ei ulkona maleksinut.
Virka-ase kalahteli hänen reittään vasten. Sen käyttötarkoituksia olivat pelote ja teloitus – kun kanavoi pyssyn kautta plasmaa, osuma oli vääjäämättä enemmän tai vähemmän kuolettava. Toivottavasti tänä iltana ei tarvitsisi kumpaakaan.
Taguna näki vilauksen Huonon satama-alueesta rakennusten välistä. Hiljaista oli sielläkin nykyään verrattuna merisaartoa edeltäviin päiviin, joina paikalla oli aina hengaillut neljästä kuuteen merirosvoalusta.
Auringot luisuivat alas horisonttiin. Taguna kiihdytti askeliaan.
Tawa huusi tyynyyn vielä noin puolisen minuuttia, veti syvään henkeä ja tajusi, että tilanteelle oli ehkä tehtävä jotain. Hän keskeytti Paacon pikaruokatauon tivatakseen, oliko linnakkeen valvontakameroissa ollut merkkiäkään Tagunasta.
Kieltävän vastauksen saadessaan Tawa päätti niellä ylpeytensä. Hän mietti sanottavansa hyvin tarkasti etukäteen, veti syvään henkeä ja puhui mikrofoniin.
“Hyvää iltaa, tässä Tawa. Jos Taguna tai Kapura – tai joku jolla on tuoreita näköhavaintoja jommastakummasta – kuulee tämän, toivoisin että tulette välittömästi puheilleni. Asia on erittäin kiireinen.”
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
Sumu oli hyvä; siitäkin sai ehkä jonkin verran ylimääräistä suojaa. Maltillisesti kuohuva aallokko oli merenkululle otollinen.
Ja pian laskevat auringot langettaisivat Visulahden ylle synkän varjon.
Sitten vain –
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
“Hei, ööh! Seis!”
Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.
Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.
“Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. “Luulin jo, ettet tulisikaan.”
Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.
“Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. “Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”
Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…
“Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”
… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.
“Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. “Mitä sinä teet, ja miksi.”
“Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. “Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”
Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. “Mihin?”
“Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. “Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”
“Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”
Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.
“Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. “Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”
Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.
Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.
Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?
“Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, “kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”
Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. “No. Anna palaa.”
“Tuletko mukaan?”
“H-hä?”
“Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. “Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”
“Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”
Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.
“En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. “Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”
“Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. “Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”
Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.
Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.
Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.
“Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, “kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”
Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.
Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.
“Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”
“En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. “Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. “Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”
“Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. “Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”
Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.
“Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”
Taguna sai vaivoin lausuttua: “Petturitutkintaanko tämä liittyy?”
“Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. “Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”
Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.
“Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”
“Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.
“En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, “enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”
Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.
“No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.
Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.
“Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”
Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. “Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”
Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.
“Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”
“Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.
Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. “Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. “Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”
“No, miten heille kävi?”
Kapura irvisti. “Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”
“No ei”, Taguna naurahti. “Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”
Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. “Tuletko?”
Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Hänen olonsa oli vieläkin pohjattoman epäuskoinen. Kukaan ei häirinnyt heidän rauhaansa, ja kun Kapura käynnisteli moottoria, hän tuli järjettömästi pelänneeksi, että jokin näkymätön voima pysäyttäisi heidän matkansa. Mutta niin ei käynyt, vaan alus lipui verkkaisesti ulappaa kohti.
Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Ovi kävi. Kapura hääräsi jotain laivan takaosassa.
“Ööh, eikö sinun pitäisi ohjata?” Taguna huikkasi.
“Odota. Yksi juttu vain.”
“Tuliko parempi mieli?”
“Valitettavasti kyllä”, Kapura sanoi laskien keskisormeaan hitaasti alas. Nyt se ilmaisi mielenpiteensä jollekin meren syvyyksissä lepäävälle.
Mitä se sitten olikaan. Ehkä jotkut arvoitukset saivat jäädä arvoituksiksi.
VII
Hiljaisuus oli alkanut tuntua liian raastavalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun Tawa oli hätistänyt peilikuvansa toimistostaan, joten hän oli korvannut sen musiikilla. Tässä kohtaa iltaa hänelläkin oli yleensä taipumus lopettaa työnteko, mutta sota-aikaan se sääntö oli valitettavasti joustanut. Juuri nyt odottelu oli niin piinaavaa, että hän käsitteli stressiään tekemällä rästiin jääneitä töitä.
Kirjeet saaren viimeisille valloittamattomille kylille alkoivat tässä vaiheessa tulla selkärangasta. Noin kerran kuukaudessa hän yritti ottaa yhteyttä Ruki-Koron kylänvanhimpiin tarjotakseen naapuriapua ja turvalliset muurit näiden suojaksi. Kyllä hän tässä vaiheessa tiesi loukkaavansa niin enää vain kalastajakylän ylpeyttä; yrityksillään hän lähinnä puhdisti omatuntoaan. Ja juuri nyt järjesti käsilleen tekemistä, että stressi ei saisi niihin valtaa.
Tawa nuoli kirjekuoren, sulki sen ja sytytti vahapuikon pöydällään palavalla kynttilällä. Hän valutti vahaa kuorelle ja painoi ussal-sinetin vasten sinistä vahaläikkää.
Tawa puhalsi vahapuikkoon ja heilutteli kirjettä toisella kädellään. Sitten hän laski sen pinon päälle pöydän reunalle.
Rästityöt alkoivat käydä pahasti loppumaan päin, mikä tarkoitti että stressi alkoi ottaa valtaa. Kuulutuksen jälkeen ei ollut kuulunut uutisia Tagunan tai Kapuran tilanteesta. Se keskustelu olisi voinut mennä paljon, paljon paremmin.
Mistä minä olisin voinut tietää, että se ottaisi sen tosissaan?
Ei mahda mitään. Tawa huokaisi syvään ja alkoi taas kirjoittaa. Ehkä seuraavan kirjeen hän kirjoittaisi itselleen muistuttaakseen itseään pitämään lomaa ennen kuin tapattaisi jonkun. Ennen kuin hän ehti ystävällistä tervehdystä pidemmälle, joku koputti oveen.
“Sisään!” Tawa huusi.
Takalek asteli sisään vähän kiusaantuneen näköisenä. “Anteeksi kun häiritsen näin myöhään, admin Tawa. Oletteko nähneet Tagunaa kokouksen jälkeen? Hän sanoi aiemmin käyvänsä puhumassa teille.”
Tawa laski sulkakynän käsistään ja nousi seisomaan pöytänsä ääreltä. “Olen. Kuulitko kuulutuksen?”
“… Kuulutusta? En. Tulin juuri Admin-aukiolta tänne.”
Tawa kirosi hiljaa sitä, että kuulutus ei ollut saavuttaneet linnakkeen ulkopuolista kaupunkia, mutta toisaalta kiitteli sitä, ettei ihan kaikkien 250+ jäsenen tarvinnut kuulla tästä sotkusta.
“Pyysin välittömiä näköhavaintoja Tagunasta, Kapurasta tai molemmista”, Tawa sanoi. “Mikä sinut sitten ajoi tänne?”
“Öh… siis, minä olin vain huolissani Tagunasta, etenkin sen aamun kokouksen jäl-”
Tilanne keskeytyi koputukseen. Tulija ei odottanut kuin muutaman sekunnin ennen kuin vain avasi oven.
“Öh, sori, keskeytänkö jotain?” Matoro kysyi nähdessään paikalla jo olevan keskustelun. “Näin Tagunan vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi Kapurasta – uh, olitteko jo saaneet tietoja tästä?”
Tawa kääntyi Matoroon äkkiä. “Näit Tagunan? Milloin ja missä?”
“Puolitoista tuntia sitten, suurin piirtein, hän oli juuri tullut ilmeisesti täältä”, Matoro vastasi ja astui hieman peremmälle huoneeseen. “Yritin löytää hänet uudelleen, kun tajusin että jokin on pielessä, mutta en tavoittanut. Suuntasin sitten tänne…”
“Mitä on siis tapahtunut? Onko heille sattunut jotain?” Takalek kysyi turhautumista äänessään.
“No, kun tapasin Kapuran aiemmin tänään… tajusin vasta myöhemmin että hän vaikutti jotenkin lopulliselta. Ihan kuin olisi järjestellyt välejämme ennen kuin menee tekemään jotain vaarallista. Mutta siis, Kapura on vähän outo, en osannut ajatella sitä ennen kuin Taguna sanoi suurinpiirtein samaa…”
“Mitä Taguna sitten sanoi?” Tawa tivasi kiivaudella, joka yllätti hänet itsensäkin.
“No siis, ei varsinaisesti sanonut“, Matoro vastasi. “Mutta kun kysyin asiasta ja hänen tutkimuksistaan hän kiisti sen niin surkeasti, että kuka tahansa huolestuisi. Hänellä oli kauhea kiire. Äh, minun olisi pitänyt estää häntä katoamasta…”
“Kuulostaa Tagunalta. Okei… ja muuta emme tiedä? Oletteko vielä käyneet kummankaan asunnolla?” Takalek kysyi.
“En ole vielä myöntänyt etsintälupia, koska en ollut varma tilanteen vakavuudesta”, Tawa sanoi hampaitaan kiristellen. “Mutta tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että Kapura on pakenemassa yön tullen Klaanista syistä, jotka… ovat huolestuttavia. Ja… saatoin epähuomiossa antaa Tagunalle luvan yrittää estää se, vaikka hän ei vaikuttanut… kovin tasapainoiselta.”
Takalek suoristi selkänsä. “Voin lähteä tarkistamaan Tagunan asuntoa, jos sallitte. Ilmoitan tilanteesta radiolla.”
“Lupa myönnetty”, Tawa töksäytti.
Takalek niiasi ja kääntyi. Hän irrotti hunnun silmiltään ja vaihtoi aurinkolasit niiden tilalle. Takalek poistui hölkäten ovesta.
Tawa henkäisi syvään ja istahti työpöydälleen. Hän oli poikki päivästä jo muutenkin, eikä tämä sotku helpottanut adrenaliinitasojen laskemista. Ehkä Same suostuisi vielä toiseen revanssiin, tai ehkä hänen täytyisi käydä hakkaamassa jotain muuta viikatteella kappaleiksi.
Tawan katse hakeutui Matoron omaan. Hän haki sanojaan pari piinallisen pitkää sekuntia.
“Kun sanoit että hän vaikutti lopulliselta, mitä tarkoitat?”
“Hän sanansa: jos modet tai adminit tulevat kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin hämmästyttävän stabiililla tuulella, enkä tahtonut pahaa kenellekään“, Matoro lausui. “Hän myös halusi varmistaa mitä tekisin Nimdalla ja kellolla koska ei tulisi olemaan paikalla hetkeen… ja, hitto, sanoi että jättäisi minulle kirjeen… nyt kun sanon sen näin se kuulostaa äkkiä ihan hitosti vakavammalta. Ei hitto, mitä se idiootti on mennyt tekemään…”
“Taguna oli varma, että hän on pakenemassa”, Tawa sanoi hiljaa. “Mutta myös sitä mieltä, että hän oli peittänyt jälkensä siihen nähden liian huonosti. Tämä ei ole kovin mukava kysymys, eikä sitä ole mukava kysyä, mutta… mitä sinä olet mieltä siitä mahdollisuudesta, että hän ei olisi enää lojaali Klaanille?”
‘Petturi’, oli sana, jonka yli Tawa yritti astua. Mutta sen käyttämättä jättäminen tuntui vain sen alleviivaamiselta, ja hän näki sen Matoron ilmeestä.
“En epäile hänen lojaaliutta, epäilen hänen… noh, itsehillintää ja henkistä tilaa. Ne saavat tekemään typeriä asioita”, Matoro vastasi.
Joku vähemmän hienotunteinen olisi kysynyt Matorolta, puhuiko tämä kokemuksesta.
“Niin saavat”, Tawa sanoi.
“Hän myös puhui paljon Avdesta. Oli ilmeisesti kuullut Visokilta. Luulen, että Kapura ajattelee olevansa tekemässä jotain valtavan nerokasta loisten voittamiseksi, mutta… no, hän ei ole välttämättä ollut parhaassa mielentilassa tekemään tällaisia valintoja.”
“Minä voin hyvin ymmärtää, jos ei ole, mutta meidän täytyy miettiä, onko tässä vaarassa vain Kapura vai… hei, voisiko joku vaihteeksi koputtaa siihen oveen?!”
Takalek kiirehti Adminkadun liukasta tietä pitkin väistellen ohikulkijoita. Taguna asui Kartanonlahden uudistaloissa, ja Takalek muisti varmasti että hänellä oli ennestään avain hänen asuntoonsa. Taguna oli jättänyt sen hänelle kerran, kun toa oli ollut soluttautumassa Huonon merirosvopiireihin selvittäessään henkirikosta. Taguna oli pelännyt kadottavansa koko haarniskansa sillä reissulla – tai jotenkin niin se oli mennyt. Avain oli vain Takalekin kotona aina Vartiokaupungin perällä asti, mutta onneksi hänen puolisonsa ajatteli samalla aallonpituudella.
Takalek saapui Ussalinselän sillalle juuri kun Najavox oli ylitämässä sitä. Najavox meinasi horjahtaa liukkaalla sillalla samalla heiluttaen avainta kädessään.
“Lääh… se oli piironginlaatikossa… puhh… tarvitsetko ap-”
“Kiitos kulta! Ei, tämä on työasia. Et saa osallistua tähän.”
“Ööh, sitä vain että, Kapura kävi luonani kyselemässä kredipselleenistä, jostain syystä. Hänellä vaikutti tämän jälkeen olevan kova kiire jonnekin.”
“… et kai antanut sille sitä?” Matoro kysyi.
“… en tietenkään, mistä moisen ajatuksen sait? Hän vain kehotti minua tekemään vielä lisätutkimuksia sille satsille, joka saapui Snowielle osoitetussa paketissa. Kapura oli sitä mieltä, että se oli Avdelta jonkinlainen hämäys.”
Tawan ymmärrys kredipselleenistä alkoi ja loppui siihen, että sillä sai päänsä todella pahasti sekaisin ja Geen mukaan se oli Zakazilla varsin käypä ratkaisu kenttäkirurgiaan. Tietotason ollessa tämä hän ei kehdannut sekaantua asiaan.
“Kertoiko hän, mihin hän oli menossa?” Tawa kysyi.
“Ei varsinaisesti… Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, mistä Avde oli sitä hankkinut, ja korostetun täysin hypoteettisesti vihjaisi, että Xia olisi oikea paikka selvittää asiaa.”
“… jos se on vielä kaupungissa, se on ehkä satamassa”, Matoro sanoi ja poistui huoneesta jotakin nopeiden kävelyaskeleiden ja hölkän välimuotoa. Älä ole vielä lähtenyt, hän toisteli päässään.
Ovi avautui Tagunan asuntoon.
“Taguna! Kapura! Oletteko täällä? Hoi!” Takalek huusi. Hän napsautti oven vieressä olevan valokivilampun päälle ja kiersi asunnon. Ei ketään.
Takalek ähkäisi ja pudisteli päätään. Hän oli jo astumassa ovesta ulos, kun hänen jalkaansa tarttui lattialla lojunut kirjekuori. Takalek nykäisi sen irti ja vilkaisi kuoren tekstiä. Hän kurtisti kulmiaan.
Hetken emmittyään Takalek repi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä.
Taguna. Taguna. Taguna.
Nimesi on myrkkyä huulillani ja verta kynässäni. Pelkurimainen petturuutesi on häpeäksi kaupunkimme pitkälle, pitkälle, aikaan ennen muistoja ulottuvalle historialle. Muotokuvasi Sankareiden salissa on käännetty esteettisesti epätyydyttävään 17 asteen kulmaan, eiväkä seuraukset jää siihen.
Bro-Koro menetti parhaan teloittajansa, mistä olen jokseenkin vihainen. Lähtösi myötä Bro on ikuisesti lukittu henkimailmaansa, mistä olen keskivertoa vähemmän vihainen. Mutta mikä oleellisinta, Bro-Koron keisarillinen kolmiokaarti koostuu nyt vain kahdesta jäsenestä, tai oikeastaan yhdestä nyt kun se yksi lähti Metru Nuille opiskelemaan, ja siitä olen aivan julmetun raivoissani, kihisen kuin Pyhän muodonvaihdoksen allas kun sinne putoaa vahingossa matoran. Et voi tehdä tätä!
Odotan sinua takaisin jatkamaan pyhää työtäsi ja/tai vastaanottamaan rangaistuksesi bioljotiinin muodossa. Turha luulla, että voisit paeta kirjeitäni loputtomiin – tai kohtaloasi.
Keisarisi
Mitäh…?
Kuin veden varassa
Visulahden rannalla lepäsi kaupunki, turvapaikkana maailman tuulilta tunnettu ja saartaan runnovan sodan viimeiseksi näyttämöksi arveltu, jonka muurien suojissa tapahtui sinä iltana paljon.
Salaman toa yritti hallita edessään kuplivaa kaaosta toimistonsa valtaistuimelta. Jään toa maleksi turhaan ympäri sumun hellimää satama-aluetta. Krickit kiiruhti takaisin käsissään sekä kaikkea että ei mitään merkitsevä kirje.
Tänään yksikään heistä ei saisi vastauksia kysymyksiinsä.
Ja jossain kauempana
tuntien ja merimailien päässä
oli pieni alus jättänyt Visulahden taakseen
ja pirstonut tiensä läpi paljon epävarmempaan maailmaan
jossa jokien suuntaa ei ollut kukaan vielä päättänyt
jossa kuita ja tähtiä vasta aseteltiin paikoilleen
jossa mahdollisuus seurasi varjona yksinäistä kulkijaa
ja jonka lakeja ei ollut vielä piirtänyt hirviömäinen kynsi ensimmäisen rannan hiekkaan.
“Eipäs tämä erityisen tilava paatti sitten ollutkaan”, tokaisi Taguna ja oli kompastua keskivertoa suuremman aallon keikauttaessa alusta. “Oho!”
Kapura nappasi lujasti kiinni tämän olkapäästä. “Olen kärsinyt pienemmissäkin. Ja isommalla porukalla.” Kaikki hyvin, kunhan aaltoilu ei tästä äityisi, hän ajatteli. Merisaarron ohittamisen jälkeen heitä oli vaivannut vain raikas, nopeasti tullut ja mennyt sadekuuro, ehkä sen aamuisen haamu; merenkäynnille kohtalaisen otollista säätä olisi voinut kuvailla onnekkaaksi, kun lähtöpäivän oli määrännyt sattuma.
He puoliksi istuutuivat ja puolisi rojahtivat sängylle. Pari yksittäistä vesipisaraa ripotteli ikkunalasiin suunnilleen heidän päidensä kohdalla.
“Mietinkin aina”, Taguna mutisi, “mitä karskit toa-sankarit tekevät, jos venosessa on vain yksi sänky.”
Kapura tarttui tämän rinnasta ja ohjasi tämän hellästi makuulle. “Mitä ikinä vain voivat.”
Sade kuulosti yltyvän ulkona. Yltyköön. He eivät olleet poistaneet hytin valokiven suojaa tullessaan; laivan hämärässä vain kuun kelmeä valo piirsi hänen eteensä Tagunan lihaksikkaan kehon.
Kapura kosketti tämän kaulaa, tutkaili sormenpäillään hellästi tämän
kanohin
kasvojen
muotoja.
“Tämä on ihan hullua”, Taguna kuiskasi. “Tämä koko juttu.”
“Mitä, joko alkoi kaduttaa?”
Taguna sulki silmänsä ja hieroi otsaansa hänen kämmentään vasten. “En minä niin sanonut.”
Kapura vastusteli sisuksistaan pakenevaa haukotusta. Tähän päivään oli mahtunut jo tarpeeksi monia nokosia… ja jos hän nyt nukahti, mitä varten hän oli edes koko sotkuun ryhtynyt?
Kapura painautui alas, kahmaisi Tagunan pään kainaloonsa ja kuljetti huuliaan tämän kaulaa pitkin. Plasman toa huokaisi raukeasti; tämän
panssari hankasi
keho säteili lämpöä
hänen omaansa vasten.
Sade vaikeni ulkona, tai ehkä se oli vain kuvitelmaa. Aallot keinuttivat venettä lempeästi, ja kun Kapura sulki silmänsä, olo oli kuin veden varassa.
Taguna vaikeroi hiljaa hänen sylissään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
“Voitko kuvitella”, Kapura mutisi, “että tämä on joillekin sama asia kuin perhe. Tai korjausta vaativa kosminen virhe.”
“En”, Taguna mutisi takaisin. Ei tällä kai ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, ja hyvä niin.
Ja sitten he kaatuivat makaamaan toistensa päälle. Kykenemättä enää taistelemaan ruumistaan alas repivää painovoimaa vastaan Kapura vajosi unettomaan uneen, josta heräsi tuulen ujellukseen vailla aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli kulunut tai mitä kello oli.
Kapura nousi portaita katsomaan, miltä ulkona näytti, mutta jo ensisilmäys paljasti, ettei hänen pelkäämäänsä myrskyä ollut noussut. Sadekin oli taas kaikkoamassa; vain pari yksittäistä pisaraa putosi hänen kanohilleen. Siispä hän vain istahti hetkeksi kannelle.
Sataman, jota kohti suunnata, ehtisi miettiä aamullakin. Nyt hän halusi vain nauttia viimeisistä hetkistä siunatussa epävarmuudessa, tulevaisuuden vielä hakiessa muotoaan. Keskellä merta, kun ei nähnyt saaria tai mantereita, saattoi niiden kuvitella lakanneen olemasta.
Kai vapaus oli vapautta myös kahleiden välissä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vielä koittaisi uusi päivä, ja sen jälkeen toinenkin. Vielä joskus – menisi siihen sitten viikkoja tai kuukausia – hänen täytyisi vastata teoistaan ja kohdata kaaos, jonka hän oli lähtiessään jälkeensä jättänyt. Kai Taguna ennen pitkää tajuaisi, että hän oli enemmän jekuttanut kuin pyytänyt tämän mukaansa, ja kai Avde onnistuisi lopulta kutomaan hänet uudelleen verkkoonsa. Jouerakin kummitteli varmasti vielä jossain toisaalla, oli hänestä itsestään lopullisesti häädetty tai ei.
Mutta kaikki se tuntui nyt äärettömän kaukaiselta, kuin olisi koskenut jotain toista versiota hänestä. Olo oli kuin narunsa katkaisemaan onnistuneella nukella.
Ehkä jonkun toisen kuului kirjoittaa loppuun ne tarinat.
“Mitä mietit?” kuului Tagunan ääni. Plasman toa asteli ylös portaita ja istahti hänen viereensä.
“En mitään”, Kapura mutisi ja katsoi aaltoilevaa merta. “Mitä itse mietit?”
Hiljaisuutta, jonka vain silloin tällöin karjuva tuuli rikkoi, kesti hetken.
“Niin no, ööh”, Taguna takelteli, “sinänsä on kyllä yksi pikkiriikkinen juttu, joka minua jäi vaivaamaan.” Kapura kuunteli kärsivällisesti. “No, nyt on varmaan liian myöhäistä saada totuutta selville, mutta ajattelin kysyä mielipidettäsi, kun nyt satut olemaan tunnettu niistä… teorioistasi.”
“Antaa tulla.”
“Jepa.” Taguna läpsäytti käsiään yhteen “Luuletko että voisi silleen… olla olemassa kaksi Tawaa?”
“Hä?”
“Kun minä olin ikään kuin näkevinäni jotain sellaista, kun piipahdin sen luona tänään aiemmin. Enkä oikein kehdannut kysäistä että mitäs perkelettä täällä on meneillään… kun eihän se lopulta minun asiani ole, jos juuriadmin on kloonaillut itseään tai jotain. Ei kai sellaista Klaanin säännöissäkään kielletä.”
“Miksi ihmeessä jostain henkilöstä olisi kaksi versiota”, Kapura tokaisi vailla mitään käsitystä siitä, millä vitsin tasolla he tätä keskustelua kävivät. “Havainnollesi on paljon loogisempi selitys. Minä luulen, että Tawa osaa matkata ajassa.”
“Ai.”
Taguna katsoi merelle ja hieroi leukaansa pohdiskelevasti.
Monimutkaisia tyylejä ja skriptejä sisältävät postaukset ovat luultavasti rikki uudella sivulla. Näiden korjausprosessi on seuraavanlainen:
Vaivan taso 1: Poista viestin script-tageista tuplarivinvaihdot ja korvaa Musicmancer tässä oppaassa määritellyillä musiikkisoittimilla.
Vaivan taso 2: Siirrä viestin script-tagien sisältö WordPressin editorin uuteen “Skriptit”-kenttään, ja viestin tyylit style-tageista “Tyylit”-kenttään.
Vaivan taso 3: Päivitä viestin tyylit käyttämään tässä oppaassa määriteltyjä esimääriteltyjä tyylejä ja CSS-muuttujia.
warning Yhteensopivuussyistä, jos viestissä on script-tagi, ei “Skriptit”-kentän koodia ajeta.
Koska WordPressin editori parsettaa viestistä Markdownin oletuksena, se on hyvä tapa tuottaa perusmuotoiluja viestiin. Olette kenties käyttäneet sitä aivan huomaamattanne! Esimerkiksi kappalejako kahdesta rivinvaihdosta tulee Markdown-parserista. Jos siirrymme tulevaisuudessa WordPressista pois, Markdown säilyy validina muotoilutapana (mutta ehdottomasti niin että sen voi halutessaan kytkeä pois). Markdownin sekaan voi luonnollisesti sekoittaa HTML-elementtejä.
Seuraa esimerkki.
#### Paikkamääre
Tässä on ensimmäinen kappale tekstiä, myös vähän *kursiivia*. Sitä seuraa kappaleenvaihto.
Tässä on toinen kappale tekstiä, hitusen **boldia**. Sitä seuraa tauko.
---
Kolmas kappale vielä lopuksi. Siellä on <span style="color: red;">CSS-tyylitelty tekstinpätkä</span>.
Tästä seuraa lopputuloksena seuraavanlainen muotoilu:
Paikkamääre
Tässä on ensimmäinen kappale tekstiä, myös vähän kursiivia. Sitä seuraa kappaleenvaihto.
Tässä on toinen kappale tekstiä, hitusen boldia. Sitä seuraa tauko.
Kolmas kappale vielä lopuksi. Siellä on CSS-tyylitelty tekstinpätkä.
warning Ainakin tällä hetkellä Markdown toimii konsistentisti ainoastaan “ylimmällä tasolla” eli ei HTML-elementtien sisällä – saattaa toimia muuallakin tai olla toimimatta. Tämä on relevanttia erityisesti taustakuvia käytettäessä. Korjaantuu toivottavasti kunhan vanhasta sivusta päästään eroon.
Tästä taulukosta näet miten yleisimpiä muotoiluja käytetään. Osan muotoiluista ympärillä on elementti span tai p, joka kertoo onko muotoilu tekstinpätkän vai koko kappaleen tasolla; span on tekstinpätkä kappaleen sisällä, p kappale itsessään. (Huomaa, että niin sanotun inline-elementit kuten span toimivat eri tavalla kuin niin sanotut block-elementit kuten p, joten jos yrität kääriä esimerkiksi useita tekstikappaleita span-elementin sisään, se ei välttämättä toimi halutulla tavalla.)
Huomaa, että strong ja em ovat samanlaisia elementtejä kuin span eli niiden sisään ei ole tarkoitus kääriä ainakaan enempää tekstiä kuin yksi kappale. Jos haluat esimerkiksi boldata useita tekstikappaleita kerralla, tee se mieluummin käytämällä luokkaa bold (lisää tästä osiossa CSS-apuluokat).
Kuten ehkä huomasit, perusmuotoilut tuossa ylempänä toteutettiin myös usein luokkien avulla.
Meillä on useita valmiiksi määriteltyjä luokkia, monet niistä hahmotyylejä, joita voi vapaasti käyttää ja ne toimivat heti:
feterra – feterran puhefontti:
Ilmoitus: Vedä käteen.
frederick:
Jottai shittii
ghotic:
Jottai shittii
harakka – meriharakan puhetyyli:
Kraa kraa.
hexatoran – kulmikkailla matoran-aakkosilla:
Osaatko vielä lukea?
jouera – Joueran puhetyyli:
Täydellisyys syntyy vain kastraatiolla.
kauno:
Jottai shittii
kuiskaus – mystinen ääni, jonka Kapura kuuli Punasiirtymässä:
Jotkut haluavat nähdä maailman palavan.
makuta – Arkkimakutan puhetyyli:
Lol tyttö oot vähän tyhäm
matoran – matoran-aakkosilla:
Vieläkö osaat lukea?
mielitietty – Deltan puhefontti (Matorolle):
𝅘𝅥𝅯 Hurr durr~𝅘𝅥𝅯
nauru – Syvän Naurun puhefontti:
Kerubi, sinä putoat.
polttari – Polttouhrin puhefontti:
Isi mihin menit?
rahkshi – rahkshi-fontti (käytä viisaasti):
Saako tästä edes mitään selvää
roseinitials – muuttaa isot alkukirjaimet hienoiksi anfangeiksi (kannattaa käyttää isommalla fonttikoolla):
Jottai shittii
static – Kelvinin muisti palaa -fontti:
Roaaar!
tappaja-jaken – Tappajan (Jaken) puhefontti:
Meille hän on Endon.
tarkastaja – Tarkastajan puhefontti:
Olen pettynyt näihin esimerkkiteksteihin.
vahki – vahkien (ja esim. Biancan) puhefontti:
Mulla on iso kello.
viktor – tiedät, mihin tätä käytetään:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA
Kaikki käytössä olevat erikoisfontit löytyvät tästä tiedostosta. Kaikki hahmokohtaiset/muut usein toistuvat erikoismuotoilut puolestaan ovat tässä tiedostossa.
Myös seuraavia luokkia voi hyödyntää elementtien muotoilussa.
hidden-desktop – Piilottaa elementin työpöydällä mutta ei mobiililla.
center – Keskittää elementin.
full-width/max-width – Tekee elementistä tekstipalkkia leveämmän. Tarkemmat speksit alla.
mobile-overflow – Merkkaa tosi ison elementin sellaiseksi, että sitä voi scrollata mobiililla sivusuunnassa.
bold/italic – Jos haluat boldata tai kursivoida isompia kokonaisuuksia kerralla, kannattaa käyttää jatkuvien strong– ja em-elementtien availun ja sulkeilun sijaan näitä luokkia. Voit esimerkiksi tehdä div-elementin, laittaa sille classin bold ja laittaa kyseisen div-elementin sisään boldattavat tekstikappaleesi.
Voit myös määritellä omia luokkia. Tästä lisää osiossa omat luokat.
Kuva on yksinkertainen img-tagi. Kun kuvalle ei ole erikseen määritelty leveyttä, se täyttää normaalin tekstialueen. Jos kuva on tekstialuetta kapeampi, se keskitetään automaattisesti – ei tarvetta roiskia center-tageja.
Huomaa, että img on niin kutsuttu void-elementti eli sen sisään ei voi laittaa muuta tekstiä. Eli ei ole oikein kirjoittaa <img src="...">tekstiä</img>. Sama pätee myös esimerkiksi elementtiin hr. Tällaiset tagit voi sulkea laittamalla ennen tagin lopettavaa kulmasulkua symbolin /, mutta HTML:n uusimmassa versiossa tämä ei ole pakollista; toisin sanoen yllä olevan kuvan koodin voisi kirjoittaa myös ilman sitä:
warningfull-width ja max-width toimivat myös muille block-elementeille kuin kuville.
Jos haluat, että kuvasi näkyy sen kokoisena kuin kuvan todelliset mitat ovat mutta enintään koko näytön levyisenä, voit tehdä esimerkiksi div-elementin, jonka luokka on max-width ja laittaa kuvasi sen sisään. Täten kuva saa olla sen kokoinen kuin on, ellei se sitten ole leveämpi kuin näytön leveys, jolloin se skaalataan näytön levyiseksi.
Huomaa, että olisi hyvä käytäntö asettaa img-elementeille attribuutti alt, jonka arvo kuvailee, mitä kuva esittää. Tämä teksti tulee näkyviin, jos kuvaa ei jostain syystä voida ladata (ja olisi myös käytettävyyssyistä hyvä olla, vaikkakaan sille yleisölle, joka tätä lukee, tällä on tuskin väliä). Esimerkki alla.
<imgalt="Same ja Tawa ottelevat"src="https://meri.klaanon.fi/guardian/pienetviestit/SokeattarenTanssi/sielujensadonkorjuu.png"/>
Huom: jos esikatselet viestiä, HTML-validaattori valittaa puuttuvista alt-attribuuteista.
Pikseleiden käyttäminen mittayksikkönä asioiden koon määrittelyssä on ongelmallista, sillä absoluuttiset yksiköt kuten pikseli eivät skaalaudu ja ovat siten erittäin huonoja esimerkiksi mobiilina.
Eräs hyvä mittayksikkö käytettäväksi on rem. 1rem määräytyy sen mukaan, miten ison fonttikoon selain päättää määrätä sivun perusfontiksi (työpöytäselaimella oletusfonttikoko on usein 16px, mutta tätä voinee muuttaa selaimen asetuksista). Suurin osa Nuvan mitoista on määritelty remeissä; esimerkiksi palstan maksimileveys on 38rem.
Toinen hyvä, vielä suhteellisempi mittayksikkö on em. Se on vähän kuin rem mutta sen sijaan, että se olisi suhteessa sivun perusfonttikokoon, se on suhteessa senhetkisen kontekstin fonttikokoon. Esimerkiksi jos määrittelet elementin
Voit määritellä omia luokkia kirjoittamalla postauksen tyylikenttään seuraavan:
.luokan-nimi {
tyylejä
}
Piste luokan nimen edessä tarkoittaa sitä, että kyseessä on luokka. Vaihtamalla pisteen esimerkiksi symboliin # voit määritellä tyylejä elementille, jonka id on haluamasi nimi. Huomaa, että kahdella eri HTML-elementillä ei saa olla samaa id:iä, sillä id on tunniste, jonka kuuluisi identifioida elementti yksikäsitteisesti (vähän kuin henkilötunnus). Huomaa myös, että luokan nimessä ei saa olla välilyöntiä (eikä erikoismerkkejä, mukaan lukien ääkköset); välilyönnillä on CSS-selectoreissa oma roolinsa.
Voit esimerkiksi määritellä luokan nimeltä hirvea-kontrasti asettamalla
Luokkien nimet on tapana kirjoittaa ns. kebab-casella (eli sanojen väliin tulee viiva), mutta tämä ei tietenkään ole pakollista, vaan periaatteessa voisit antaa luokan nimeksi vaikka hirveaKontrasti.
warning Jos haluat muokata koko sivun etkä vain yksittäisen tekstipätkän taustaa, aseta uudet arvot CSS-muuttujille --background-dark (musta alue) ja --background-light (valkoinen alue). Asioiden yksinkertaistamiseksi WordPressin editorista löytyy kenttä “Täysi leveys”, joka leventää valkoisen alueen koko sivun levyiseksi.
Taustakuvan saa asetettua tekstialueelle käärimällä tekstin div-elementtiin, jolla on luokka background, ja jonka style-attribuutissa määritellään kuvan URL. Taustakuvan saa toistumaan antamalla sille luokan repeat. Taustakuvan alkuun ja loppuun voi lisätä häivytyksen luokilla fade-top ja fade-bottom, tai sitten molempiin kerralla luokalla fade. fade tapahtuu ::before– ja ::after-pseudoelementeissä, ja niitä voi jatkotyylitellä postauksen omassa CSS:ssä, jos haluaa kustomoida esim. niiden pituutta. Pituuden säätö esimerkiksi tapahtuu kasvattamalla ::after-pseudoelementin height-arvoa ja itse background-elementin padding-bottom:ia.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Taustakuva voi joko olla kooltaan pelkkä background (täyttää valkoisen alueen) tai background max, joka täyttää myös mustan alueen. max-tausta voi myös olla toistuva.
warning Huomaa, että fade ei toimi hyvin max-kokoisen taustakuvan kanssa, ellei “Täysi leveys” ole käytössä, sillä taustakuvaa ei voi häivyttää läpinäkyvyyteen. Tämä on CSS:n rajoitus.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
warning Muista myös testata, että taustasi näyttää hyvältä mobiililla.
Tieto soitettavasta kappaleesta voi tulla joko suoraan URLina src-kentästä, tai sitten WordPressin editorin “Musiikki”-kentästä, johon tulee kappaleen URL per rivi. Näihin voi viitata joko indeksillä (alkaen nollasta), esim #5, tai sitten arvolla #auto, joka linkittää soittimen ensimmäisellä esiintymiskerrallaan listan ensimmäiseen kappaleeseen, toisella toiseen, jne.
Indeksi:
<audiosrc="#0"/>
Automaatti (huomaa että soittaa saman kuin ylempi):
<audiosrc="#auto"/>
Kun uusi soitin alkaa soida, edellinen musiikki häivytetään pois sekunnin aikana. Jos tätä aikaa haluaa säätää, voi audio-elementille antaa attribuutin data-fade-out-time, ja sen arvoksi fade-ajan sekunteina.
Soittimen voi myös merkitä “ääniefektiksi”. Ääniefekti ei keskeytä musiikkia, vaan ne saavat soida päällekkäin. Tämä tapahtuu lisäämällä audio-elementille class “effect”.
Oletuksena nappulan sisälle piirretään nuottikuvake. Jos haluat itse päättää napin sisällön, aseta oma sisältösi arvoksi audio-elementin attribuutti data-content:
<audiosrc="#0"data-content="😳"/>
Musiikkisoittimelle, jolla on luokka hidden, ei piirretä soittonappia ollenkaan. Sitä voi kuitenkin ajaa skriptillä ja sen #-alkuiset viittaukset täytetään.
Natiivisoittimen saa käyttöön antamalla audio-elementille attribuutin controls. Tällaisenkin soittimen #-alkuiset viittaukset täytetään, ja toisen soittimen käynnistys pysäyttää sen.
Jos haluat tyylitellä musiikin soittonappia, huomaa että <audio>-elementin tyylittely ei toimi. Tyylittele mieluummin elementtiä .audio-button. Voit muuttaa esimerkiksi kaikkien nappuloiden mittoja asettamalla tyyleissä
.audio-button {
width: leveys tähän;
height: korkeus tähän;
}
Esimerkiksi asettamalla
.audio-button {
width: 100%;
height: 3rem;
}
saadaan seuraavan näköinen nappula:
Huomaa, että nappulan mitat skaalautuvat nappulalle annetun fonttikoon mukaan. Esimerkiksi jos laitat tyyleihin
.audio-button {
font-size: 3rem;
}
niin nappulasi skaalautuu kolminkertaiseksi (koska oletusfonttikoko on 1rem):
Voit muuttaa oikeastaan mitä tahansa napin CSS-ominaisuuksia kuten taustan väriä tai kulmien pyöreyttä. Esimerkiksi
tuottaa seuraavanlaisen (aika ruman) hover-efektin:
Yhtään monimutkaisempaa muotoilua varten kannattaa käydä postauksen asetuksista ruksittamassa rasti ruutuun kohdassa “Resetoi musiikkinappuloiden tyylit”. Kun teet näin, nappulan tyylit riisuuntuvat minimaalisiksi (esimerkiksi reunaviiva, taustavärit ja varjot katoavat). Tällöin nappula näyttää tältä:
Jos haluat asettaa nappuloille oman taustakuvan, voit tehdä sen seuraavasti:
Ominaisuus background-size: contain merkitsee sitä, että taustakuva skaalataan niin pieneksi, että se näkyy kokonaan. Voit sitten säätää nappulan kokoa width– ja height-ominaisuuksia käyttämällä. Voit myös halutessasi kokeilla jotain muuta arvoa background-size:lle. background-repeat: none tarkoittaa, että taustakuva ei toistu missään suunnassa. Muita mahdollisia arvoja ovat esimerkiksi repeat (toista sekä pysty- että vaakasuunnassa), repeat-x (toista vaakasuunnassa) ja repeat-y (toista pystysuunnassa). background-position: center center tarkoittaa, että kuva keskitetään molemmissa suunnissa. Muita mahdollisia arvoja ovat esimerkiksi left top ja right bottom, tai voit vaikkapa käyttää mittayksiköitä, kuten 2rem -4rem. Huomaa, että piste (0,0) on vasen yläkulma, joten negatiiviset arvot y-koordinaatissa siirtävät taustakuvaa alemmas, kun taas positiiviset arvot x-koordinaatissa siirtävät taustakuvaa oikealle.
Jos haluat nappuloille eri taustakuvan ilman hover-efektiä ja hover-efektin aikana, suosittelen seuraavaa. Kääri audio-elementti div-elementtiin, jolle annat jonkin uuden luokan. Minun esimerkissäni tämä luokka on bcont.
<divclass="bcont"><audiosrc="#1"/></div>
Sitten tyylittele niin, että bcont:lla on taustakuvanaan hover-taustakuva ja nappulalla taustakuvanaan tavallinen nappulan taustakuva ja anna nappulalle hover-efektinä background: none. Esimerkkinä Musta Käsi III -viestin musiikkinappulan tyylit:
Jos viestillä on tarve muokata koko sivupohjan ulkonäköä, tässä kuvataan “rajapinta” jota voi CSS:llä sörkkiä.
<div id="layout"> – Koko sivun wrapper-elementti.
<header> – Sivun banneri.
<nav> – Sivun navigaatio.
<main> – Sivun päänäkymä. Tällä on valkoinen tausta, jota voi tarvittaessa muokata.
<div class="transition"> – Apuwrapperi routingille, älä piittaa tästä.
<article> – Sivun sisältö.
<header id="post-header"> – Postauksen otsikkoalue.
<h1 id="post-title"> – Viestin otsikko.
<div id="post-meta"> – Viestin metatiedot.
<section id="post-content"> – Viestin sisältö.
<footer id="post-footer"> – Postauksen jälkeen tuleva sälä.
<div id="authors> – Viestin tekijät.
<div id="tags"> – Postauksen tagit.
<div id="previous-next-post"> – Edellinen ja seuraava postaus nappeina.
<div id="comments> – Postauksen kommentit.
<footer> – Sivun footer.
Näistä main-alue on koko “valkoinen alue”, sen leveys on #layout:n määrittämä maksimissaan (muuttuja --page-max-width). article puolestaan määrittelee rivin pituuden, joka on maksimissaan (muuttuja --article-max-width). Koko sivun levyiset kuvat valuvat siis article:sta yli. Nämä ovat tosiaan max-width-leveydet, ja pienenevät pienemmillä näytöillä (esim. mobiililaitteilla).
Muotoiluun on siis parempi käyttää ylläkuvattuja muuttujia kuin kovakoodattuja arvoja. Näin varmistetaan, että viesti ei mene rikki, jos sivun tyylejä päivitetään, tai jos yksinkertaisesti haluaa postauksen näyttävän hyvältä mobiililla.
Kapein tuettu ikkunan leveys on (muuttuja --page-min-width).
warning Käytäthän kaikessa tyylittelyssäsi mieluummin rem– kuin px-yksiköitä.
Kaikki hyödylliset muuttujat, niin mitat kuin väritkin, on listattu kommentteineen tässä tiedostossa: variables.scss.
warning Voit ladata ulkoisia tyylitiedostoja ropepostiin lisäämällä tyylikentän alkuun @import url("https://...");
Jos haluat saada kaksi tai kolme palstaa vierekkäin, kuten Visulahdessa, se tapahtuu käärimällä tekstisi div-elementtiin jolla on luokka grid-layout, jonka alla on div-elementtejä joilla voi olla luokka grid-left, grid-middle tai grid-right:
<div class="grid-layout">
<div class="grid-left">
<p>Lorem ipsum.</p>
</div>
<div class="grid-right">
<p>Dolor sit amet.</p>
</div>
<div class="grid-left">
<p>Lorem ipsum kaksi.</p>
</div>
<div class="grid-right">
<p>Dolor sit amet kaksi.</p>
</div>
</div>
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Vestibulum congue vel erat sed facilisis. Donec sapien elit, elementum non lectus in, ultrices euismod massa. Nam aliquam interdum turpis sed euismod. Vestibulum rutrum tellus at sodales tempor.
Donec ut neque ex. Aenean ultrices venenatis sapien ut porttitor. Fusce accumsan pellentesque nibh, sed scelerisque felis feugiat auctor. Integer tristique magna nec nisl aliquet semper. Quisque mollis rutrum elit ut sollicitudin. Morbi commodo turpis in velit suscipit venenatis.
Proin ullamcorper tempus nulla eu dignissim. Nullam ut arcu lacinia, molestie ex vel, eleifend erat. Fusce purus orci, scelerisque vitae egestas malesuada, laoreet vitae magna. Ut lobortis, leo vel faucibus elementum, enim odio rhoncus libero, in fringilla dolor eros pretium risus. Proin nec ultrices nunc. Nunc commodo ultricies commodo. Nulla pretium augue elit. Vivamus sagittis justo ex, id sodales est faucibus et. Nam elit turpis, faucibus suscipit ipsum nec, semper venenatis elit. Cras bibendum leo tortor, id imperdiet ligula dictum eu. In hac habitasse platea dictumst.
Suspendisse accumsan congue ipsum, sed accumsan est. Mauris tincidunt, dolor vel mollis tempor, turpis quam fermentum arcu, a euismod erat enim quis dolor. Maecenas ut lectus non tortor aliquet fringilla id id ex.
Huomaa, että mobiililla pienet varjot vihjaavat, että alue on sivusuunnassa scrollattava. Näiden varjojen väriä voi vaihtaa asettamalla muuttujan --scroll-hinting-shadow-color.
Jos haluat tehdä jotain hassua uutta, esimerkiksi määritellä kuvan, jonka leveys on 150% palstan leveydestä, sen voisi toteuttaa vaikkapa seuraavasti. Tehdään uusi class semi-wide, laitetaan sen leveydeksi (enintään) 150% ja annetaan sille 5rem:n verran pystysuuntaista marginaalia ja -25%:n verran vaakasuuntaista marginaalia, jolla tasataan se, että kuva on palstaa leveämpi.
Tämä ei välttämättä näytä kovin hyvältä mobiilina (vilkaise huviksesi kännykällä, miltä tuo yllä oleva kuva näyttää; todennäköisesti se leikkaantuu reunoilta aika paljon). Tämän voi korjata käyttämällä niin kutsuttuja media queryja. Meidän palstamme maksimikoko on 38rem (tallennettuna CSS-muuttujaan --article-max-width). Eli niin kauan kuin näytön leveys on enemmän kuin 150% tuosta leveydestä 38rem, mikä tekee 1,5 · 38rem = 57rem, kuva näyttää järkevältä. Voimme määritellä seuraavanlaisen media queryn tapaukselle, jossa näyttö on tätä kapeampi:
Olemme siis käytännössä määritelleet uudelleen luokan semi-wide tyylit tapauksessa, jossa näytön leveys on enintään 57rem. Tällöin kuva näyttää seuraavalta (leveällä näytöllä samalta kuin edellinen kuva, mutta vilkaisepa kännykällä, ja näyttääkin vähän paremmalta!):
Skriptejä voidaan ajaa kahdella tapaa: joko suoraan editorin “Skriptit”-kenttään syötettynä, tai sitten tiedosto-URLeina “Ulkoiset skriptit” -kentän avulla. Skriptit ajetaan kun postauksen sisältö on latautunut. Ulkoiset skriptit ajetaan ennen sisäisiä, siinä järjestyksessä kun ne on lueteltu listassa. Avaamalla konsolin näet demon ulkoisesta skriptistä.
Jos haluat synkronoida tekstin tulemaan näkyviin pienissä palasissa kuten esimerkiksi viestissä XII, tässä on siihen ohjeet.
Ensinnäkin, lisää “Ulkoiset skriptit” -kenttään
https://meri.klaanon.fi/manfred/ajastus.js
Sen jälkeen voit käyttää “Skriptit”-kentässä funktiota timeTextWithMusic, joka syö kolme argumenttia: times, songNumber ja containerElement. Ensimmäinen näistä, times, on lista ajankohdista. Lista annetaan muodossa
missä kukin aaltosulkeilla rajattu palikka kertoo, missä kohdin musiikkikappaletta seuraava osa tekstiä paljastuu. songNumber on yksinkertaisesti sen nappulan järjestysluku, joka käynnistää ajastuksen ja jonka musiikin tahtiin tekstiä paljastetaan. containerElement on viite sellaiseen palikkaan tekstissä, jonka sisällä paljastettavat palaset ovat.
Itse tekstissä joudut käärimään kaiken haluamasi tekstin elementtiin, johon containerElement viittaa, ja sen sisälle joudut jakamaan tekstin niin moneen pienempään palaseen kuin times-listassa on ajankohtia.
Seuraa konkreettinen esimerkki! Oletetaan, että haluamme ajastaa seuraavan Samuel L. Ipsumin tekstikappaleet musiikin tahtiin.
My money's in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain't there, and we got to go someplace else and get it, I'm gonna shoot you in the head then and there. Then I'm gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I'm talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?
The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.
Now that we know who you are, I know who I am. I'm not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain's going to be? He's the exact opposite of the hero. And most times they're friends, like you and me! I should've known way back when... You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.
Käärimme jokaisen kappaleen div-elementtiin (tämä ei ole tarkalleen ottaen tarpeellista, sillä WordPress käärii kunkin kappaleen automaattisesti p-elementin sisään ja timeTextWithMusic-funktiota ei kiinnosta, mitä elementtejä paljastettavat palikat itse asiassa ovat). Sitten käärimme kokonaisuuden vielä yhteen div:iin, jolle annamme id:n ajastus. Ennen tätä wrapper-elementtiä laitamme musiikkisoittimen.
<audiosrc="https://meri.klaanon.fi/guardian/kuulapsi/musiikki/002_Title+Theme.mp3"/><divid="ajastus"><div>
My money's in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain't there, and we got to go someplace else and get it, I'm gonna shoot you in the head then and there. Then I'm gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I'm talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?
</div><div>
The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother's keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.
</div><div>
Now that we know who you are, I know who I am. I'm not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain's going to be? He's the exact opposite of the hero. And most times they're friends, like you and me! I should've known way back when... You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.
</div></div>
Sen jälkeen asetamme “Sktiptit”-kenttään funktiokutsun
Huomaa, että argumentin songNumber arvoksi on laitettu 12, koska seuraava musiikkinappula on kahdestoista nappula tällä sivulla. containerElement-argumentin arvoksi on laitettu document.getElementById("ajastus"), joka viittaa elementtiin, jonka id on ajastus.
Nyt joudumme vielä hieman tyylittelemään: funktio lisää kullekin paljastettavalle palikalle luokan visible, joten haluamme tavalla tai toisella piilottaa ajastus-elementin sisällä olevat div:t silloin, kun niillä ei tätä luokkaa ole. Esimerkiksi seuraava pätkä “Tyylit”-kentässä tekee tempun:
(Jälkimmäinen määritelmä tekee paljastamisesta hieman pehmeämmän.)
Tällä saamme seuraavan lopputuloksen:
My money’s in that office, right? If she start giving me some bullshit about it ain’t there, and we got to go someplace else and get it, I’m gonna shoot you in the head then and there. Then I’m gonna shoot that bitch in the kneecaps, find out where my goddamn money is. She gonna tell me too. Hey, look at me when I’m talking to you, motherfucker. You listen: we go in there, and that nigga Winston or anybody else is in there, you the first motherfucker to get shot. You understand?
The path of the righteous man is beset on all sides by the iniquities of the selfish and the tyranny of evil men. Blessed is he who, in the name of charity and good will, shepherds the weak through the valley of darkness, for he is truly his brother’s keeper and the finder of lost children. And I will strike down upon thee with great vengeance and furious anger those who would attempt to poison and destroy My brothers. And you will know My name is the Lord when I lay My vengeance upon thee.
Now that we know who you are, I know who I am. I’m not a mistake! It all makes sense! In a comic, you know how you can tell who the arch-villain’s going to be? He’s the exact opposite of the hero. And most times they’re friends, like you and me! I should’ve known way back when… You know why, David? Because of the kids. They called me Mr Glass.
Käyttäjä voi Profiili-sivun kautta määritellä itselleen asetuksia, mm. äänenvoimakkuuden oletusarvon. Näihin pääsee käsiksi globaalien saveSetting– ja loadSetting-funktioiden kautta. Esimerkiksi käyttäjän äänenvoimakkuuden saa näin:
let volume = window.nuvaGlobal.loadSetting("volume");
Tämä palauttaa numeron välillä 0-100. Oletusarvo on 50.
Voit tallentaa asetuksiin postauksessasi myös omia arvoja! Näin eri ropeosat voivat “kommunikoida” keskenään… jos jostain syystä niin haluat!
Tämä luku käsittelee corner casea joka tulee toivottavasti vastaan hyvin harvoin. Jos kaikki tyylijuttusi ovat vain stylesheeteissa ja skriptisi työskentelevät ainoastaan postauksen wrappaavan article-elementin sisällä, ei sinun tarvitse huolehtia tästä.
Yksi iso ero vanhaan sivuun verrattuna on se, että navigaatio toimii dynaamisesti clientin puolella, jos käyttäjällä on JavaScript päällä (ja toivottavasti on). Tästä seuraa sellainen sivuvaikutus, että postauksesta pois navigoitaessa globaaliin namespaceen on mahdollista jäädä roskia. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi, jos skripti muokkaa tai luo uusia HTML-elementtejä article-elementin ulkopuolelle (pls no), tai asettaa document– tai window-objekteihin event listenereitä.
Jos viestisi tekee tällaista (ja toivottavasti mahdollisimman harvoin tekee), ne täytyy siivota manuaalisesti. Tämä tapahtuu määrittelemällä postauksen skripteissä siivousfunktio window.nuvaGlobal.onPostDestroy. Seuraavassa esimerkissä skripti asettaa body-elementille luokan ja sitten poisnavigoitaessa poistaa sen.
Uusi sivu tarjoaa työkalut postausten virheiden debuggaamiseen. Ensinnäkin yläkulmaan ilmestyy toast ilmoitukseksi, jos jokin sivun skripteistä epäonnistuu. Virhe löytyy tämän jälkeen kehittäjätyökalujen konsolista.
Hyödyllinen uusi työkalu on HTML-validaatio. Se on päällä oletuksena viestien esikatselusivulla, mutta sen voi kytkeä manuaalisesti päälle lisäämällä sivun osoitteen perään ?preview. Tällöin sivu ajaa HTML-validaattorin viestin sisällölle, ja kertoo toastina menikö validaatio läpi vai ei. Jos validaatio ei mene läpi, virheet printataan kehittäjätyökalujen konsoliin.
Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.
Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.
Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.
Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.
Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.
Kaikkina hetkinä, paitsi…
Paitsi yhtenä.
Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.
Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.
Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.
Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.
Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.
Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.
Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.
Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.
Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?
Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.
“Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.
Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”
Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.
Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.
Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…
… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?
Kuulapsi III
Klaanin kaupunki
Sielunlähde
“Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.
“Öö”, Kepe jatkoi.
Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
“Aivan. Onko hän kunnossa?”
“En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.
“Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”
“Öö”, Kepe sanoi. “Ei, se apina oli oma asiansa.”
Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
“Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”
“Öö”, Kepe sanoi. “Ei.”
“Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”
“Öö”, Kepe sanoi. “Kyllä.”
“Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. “Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”
“Öö”, Kepe sanoi. “Kiitos samoin.”
Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.
Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.
“Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”
Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.
“Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”
“Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”
“Siniset kädet?”
“Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”
“… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.
“Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”
“Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ‘reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ‘Verstaaseen’ ja kuka ei.”
“… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
“Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…
“Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”
… Mutta… mutta entä Iggy…?
Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?
Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…
… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?
Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?
“Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.
“Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”
Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu. “Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”
“… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”
“Aivan. Hyvä, jos niin.”
Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.
“Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. “Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”
“Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. “Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”
“En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”
“Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”
Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä. “Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”
“Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”
“Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.
Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…
“Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. “Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”
“Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. “Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”
Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.
“Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”
“Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.
“Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.
“Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. “Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”
“Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. “Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”
Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. “Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”
“Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.
“Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. “Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”
“Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.
“Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. “Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”
“… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.
Matoralainen nyökkäsi.
“Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”
Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.
“Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”
Kondel hymyili ovelasti.
“Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”
“Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä “pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.
“Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. “Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.
Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.
“Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”
“En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”
“Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”
“Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”
“Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”
“Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”
“En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”
“Mitä tarkoitat?”
“Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla. “Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”
“Tehdään niin.”
Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.
Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.
Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.
He kahlasivat pupuissa.
Niitä oli aivan karzahnisti.
Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.
Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.
Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.
“Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. “Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”
“Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.
“Jätän väliin”, Visokki sanoi.
“No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”
Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.
“Tai siis”, hän sanoi vielä. “Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”
“Öö”, Kepe sanoi. “Okei.”
“Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”
“Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?
“Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”
Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
“Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”
“Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.
“Mutta jos se ‘iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.
“Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . “Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”
“Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”
“Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”
Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.
Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
“Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”
Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.
“No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. “Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”
“Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.
Kondel katsoi häntä pitkään.
“Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.
Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako? “… mitä?”
Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
“Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”
Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen. “Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”
“Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. “Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”
Visokki tuhahti kylmästi. “Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”
“Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
“Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. “Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”
“Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. “Sitäkö tarkoitat?”
“Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. “Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”
Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä. “Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”
“Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”
Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.
“Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”
Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
“Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”
“Vähemmistössä… millä tapaa?”
“No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. “Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”
“Aha. Oliko tuo kehu?”
“Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. “Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”
“Olet selvästi uskovainen.”
“… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. “Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”
“Niin”, Kondel sanoi hiljaa. “Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”
Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.
Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.
“Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. “Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”
“Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.
Kondel nyökkäsi.
“Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”
“Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.
“Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, “sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi. “Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”
“Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. “Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”
Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.
“Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. “Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”
“Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.
Kondel nyökkäsi.
“Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”
Visokki kurtisti kulmiaan. “Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”
“Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.
Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.
“Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”
“Jos sanot niin.”
“Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”
“Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ‘koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?
“Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. “Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.
“Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”
“Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”
“Öö”, Kepe sanoi. “Kuka?”
Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
“Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”
“Hah”, Visokki sanoi. “En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.
“Maailmanlopun?” Kondel mutisi. “Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
“Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”
Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.
“Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”
Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
“Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ‘Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”
“Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.
“Oliko Punainen mies siis tämän ‘Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden “Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
“Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”
Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
“No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. “Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”
Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.
“Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. “Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”
Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
“Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.
“Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”
Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.
Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”
“Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. “Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”
“Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. “Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”
“Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”
Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.
“Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”
Kondel hymyili viattomasti.
“Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
“Miten niin ‘lapsi’. Miten niin ‘isä’. Miten niin ‘äiti’. Miten niin ‘perhe’.”
Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.
“Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-‘lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”
Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
“Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.
“Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”
“Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”
“Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”
“Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”
Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. “Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”
Kondel katsoi häneen empaattisesti.
“Niin siis… ei.”
“… Ei?”
Kondel laski pulskan pupun käsistään.
“Ei.”
“… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.
Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.
“Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. “Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ‘tietoiset’.”
“Mutta… niinhän asiat kai vain ovat“, Kepe sanoi. “Me ‘tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
“Ja… ovathan visorakit ‘tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”
“Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. “Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”
“Tai siis”, Kepe änkytti, “tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”
“Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. “Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ‘torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”
Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?
“… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”
“On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”
Visokin katse kirkastui. “Niistä toiset”, hän sanoi. “Ovat makutojen tekemiä.”
“Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.
“… Ja ‘kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.
Ja näin enkeli oli vienyt ‘tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.
Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.
Mutta… oli se aika paljon nytkin.
Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?
… Tiesikö Manu?
Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.
Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.
“Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. “Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”
“Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.
Kondel laski kätensä emon päälle.
“Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.
“Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”
“… Okei”, Kepe sanoi.
“Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”
Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.
“Ei… seis, tämä on jo liikaa.”
“Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. “Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
“… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”
Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.
“Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”
Kondel huokaisi syvään.
“Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.
Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?
Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?
Mitä… Suuresta hengestä?
Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?
Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?
Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?
Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.
Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.
Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.
Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.
Olisihan?
Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
‘Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.
“Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. “Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”
Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
“Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”
Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen “lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.
Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä “lapsuus” edes matoralaiselle olisi?
Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua “lapseksi”?
Tai… matoralaiseksi?
Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.
“Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ‘status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”
Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä. “Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.
“Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
“Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”
Visokin pihdit puristuivat yhteen. “Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kondel hymyili.
“Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”
Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.
Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.
“Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. “Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”
Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.
Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?
Vai…?
Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin “soturiksi” tai “ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.
Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?
Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli “aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat “lapsia”?
Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.
Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?
Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?
Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?
Oliko hän vain kone?
“Mutta… enhän minä ole mikään robotti“, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.
“Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. “Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”
Kepe henkäisi syvään. “Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”
Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
“Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. “Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.
“Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
“Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”
Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.
“… niin”, hän sai ulos. “Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. “En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”
Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.
“Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”
Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.
“Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”
“Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.
Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
“Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. “Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”
Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.
“Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”
Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.
Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.
Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?
… Avden äiti?
Äiti?
“Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. “Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”
“Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…
… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.
Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?
Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?
Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.
“Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”
“… niin?”
“Mutta… hänhän on matoran?”
“Onko?”
Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.
Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.
Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.
“Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. “Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.
“Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin. “Entä sinä?”
“… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. “En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ‘kaanonista’.”
“… kaanonista?”
“Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”
Visokki oli hetken hiljaa. “Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. “Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”
“Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ‘turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”
Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.
“Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. “Että olen jonkun ‘luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”
“Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. “Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”
Visokki huokaisi. “Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”
“Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”
Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.
“Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”
“Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.
Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.
Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.
Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.
Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.
Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.
Se, että hän ei ollut ainoa.
“Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”
Kepe hymyili. “Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”
Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan. “Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”
“Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”
“Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”
“Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”
Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.
“Niin”, Visokki sanoi. “Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”
Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.
Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.
“Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. “Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”
“Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ‘Kuuperhettä’ vähän paremmin.”
“Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”
“Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.
“Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. “Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”
“Tottahan toki… majakkaa?”
“Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”
Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.
“Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…
Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.
Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.
Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.
Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään. “Nähdään.”
“Hyvää yötä!”
Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.
Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.
“Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”
Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.
Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.
Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.
Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.
Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.
Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.
Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.
Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.
Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.
Minkä kaipuu?
Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.
Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.
Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.
Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.
Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.
Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.
Kuulapsi II
Klaani
Keskisuuren kasteen aukio
Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.
Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.
Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.
“Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. “Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”
Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.
“Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. “Tai edes jotain hyviä sieniä.” “Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.” “Kävit jo aika lähellä!”
Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.
“Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – “Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä. “Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti. “Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. “Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”
Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
“Hei, Visokki!”
“Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ‘hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”
“Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.
Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.
“Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi. “Ei, ihan asioilla olemme.”
Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
“Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. “Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
“Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä. “Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. “Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
“Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. “Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.” “Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?
“… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ‘Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”
Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.
“… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”
Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.
Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.
Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.
Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.
“Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. “Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”
“Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ‘uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”
“Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.
“Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. “Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”
Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
“Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.
“… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.
“… mistä arvasit?”
“Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.
“… Selvä.”
“BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”
Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
“Mutta… miksi?” hän inahti. “Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”
“Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. “Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”
Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
“Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. “Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.
“Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. “Mitäs olet mieltä?”
“Herran jestas!” Zeeron naurahti. “Mikä temppu!”
“Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”
“Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.
Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan. “Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.
“Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”
“Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. “… kummituksista.”
Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
“Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”
“… niin. Aivan.”
“Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. “Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”
“Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.
Kepe ei voinut olla muistelematta sitä “pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.
“Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. “Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”
… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa. “Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”
Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
“Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”
“Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”
Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
“Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.
Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.
Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ‘iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.
Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
“Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”
Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.
Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
“Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”
Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan. “Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”
Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
“Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”
“Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”
“Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.
“Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. “Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
“Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
“Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.
“Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, “niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”
“Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.
Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut “ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.
“Seurakunta”, hän julisti, “pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”
Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.
Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.
“Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. “Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
“Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.
“Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.
Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.
“Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
“Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.
Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.
“Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. “Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
“Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. “Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.” “Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”
Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
“Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.
Kepe nyökkäsi. “Sama paikka. Tai ‘paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
“Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”
Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut. “Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”
“Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.
“Sinä muistat hänen loisensa?”
Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran “joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.
Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi. “Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”
Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.
“Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”
“Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. “Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”
“Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. “Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”
“Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. “Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”
Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
“Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ‘ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.
Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.
“En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ‘tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”
Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
“Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”
“Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.
Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
“Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”
Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä. “En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.
“Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. “Haluan kuulla, mihin tämä menee.”
“Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. “Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”
“Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. “Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”
“Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. “Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”
Kepe hymähti varoen.
“Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. “Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”
Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.
“En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. “Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”
Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
“Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. “Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”
Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.
“Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”
“Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. “Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”
“Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”
Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.
Valtiaan nimi. ‘Profeetan’ nimi.
“Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ‘Orondes’ teille mitään?”
Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
“Isä Orondes!” hän naurahti. “Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”
“Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. “Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”
“Se ei liene ihme”, Manu sanoi. “Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”
“Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. “Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”
“Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. “Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”
“Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.
“Orondes siis”, Visokki varmisti, “oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
“Ymmärsit aivan oikein.”
“Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.
Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
“Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
“Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. “Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”
“Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, “ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
“Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”
Tämä “matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…
… hänen tuntemansa “Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.
Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?
“Anteeksi”, Kepe keskeytti, “oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
“Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”
“Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. “Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”
“Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. “Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”
“Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. “Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”
“No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.
“Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. “Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”
Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.
“Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.
“Niin”, Pyhä Äiti vastasi. “Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”
“Hän kertoi sen minulle itse.”
Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.
Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
“Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”
“E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”
“Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. “Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”
Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.
“Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. “Onko tämä joku ‘vitsiosa’? Onko tämä joku ‘narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”
“Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. “Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”
Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.
“Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. “Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
“Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”
“Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.
“Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”
Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.
“Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. “Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”
“Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.
Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
“Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”
Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti. “Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”
“Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.
“Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ‘Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”
Rattaat raksuttivat Kepen päässä. “Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”
Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
“Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. “Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”
“Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. “Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”
Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
“Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.
“Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”
Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
“Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. “On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”
Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?
“Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”
“Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. “Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”
Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos. Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.
Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.
“Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”
Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
“Ha!” hän naurahti. “Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”
“En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”
“Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. “Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
“Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.
Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
“Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”
“No höh!” Manu naurahti. “Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”
Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?
“Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. “Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”
Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
“Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.
“Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”
Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.
“Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”
Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
“Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”
“Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.
“Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. “Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”
“Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.
“Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. “Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”
“Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, “kaiken loppu.”
Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi. “Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”
“Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. “Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”
Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
“‘Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.
“Noh!” Manu sanoi. “Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”
“Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. “Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”
“Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.
“Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. “Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ‘tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”
Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
“Mutta mitä ‘loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”
“Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”
“En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”
“Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”
“Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. “Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”
Oraakkeli hymähti.
“Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”
“Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan. “En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
“Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.
Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.
“Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”
Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.
Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
“Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”
“Ymmärrän”, Visokki sanoi. “Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”
“Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.
Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
“Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”
“En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. “Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”
“Vai varmojen”, Zeeron naurahti. “Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”
“Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, “mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”
“Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. “Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”
Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.
“Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. “Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”
Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ‘Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit. “Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.
Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
“Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”
“Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”
“Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. “Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”
“… Kiitos.”
Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.
Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.
“Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.
“Niin”, Oraakkeli sanoi. “Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”
“Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”
Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
“Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.
“Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
“En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
“Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”
Oraakkeli nyökkäsi.
“En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
“Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. “Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
“Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
“Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
“Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
“Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”
Valon matoralainen hymyili.
“Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
“Tai no, miehen ja miehen.”
“Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. “Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”
Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.
Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.
“Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. “Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”
“Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”
Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen. “Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
“Ai minä?” banaani vastasi. “No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!” “Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
“Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”
“Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. “Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”
“Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. “Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”
“Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”
Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.
“Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. “TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”
Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.
“Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”
“Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”
“Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. “Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”
“Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
“… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.
Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä. “En tiedä, missä merkityksessä ‘oikeasti’. Mutta aika kovaa.”
Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.
“En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. “Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”
“Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
“Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?” “Ainakin yrität”, Visokki sanoi. “Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
“Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?” “Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
“Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
“Öö.”
“Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”
Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.
“Hetkinen, mi-“ aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.
Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.
Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.
“Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. “Rasva-Apina, seis.”
Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.
Kepelläkin oli haasteita.
Apina ei myöskään puhunut.
Siis he vain katselivat toisiaan.
“Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.
“PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.
Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.
“Ei. Takaisin sieltä.”
“Öö.”
“Mitä… helvetti. HELVETTI!”
Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.
Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.
Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.
Eikä kumpikaan sanonut mitään.
Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
“HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
“Valkoinen.”
“VALVOJA.”
“Moi.”
“HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
“EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
“Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
“JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
“Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
“VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
“Vaaditko apuani?”
“VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
“Paljonkin.”
“ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
“Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
“TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
“Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
“NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
“… HETKEEN.”
“Miksi hän kiinnostaa sinua?”
“TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
“Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
“Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
“ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
“Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
“Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
“Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
“Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. “Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
“Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
“Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
“Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
“Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. “Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
“Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
“Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
“Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
“En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. “Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. “Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
“Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. “Teillä oli ruokatauko nyt?”
“Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, “Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
“Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
“Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
“… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
“Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. “Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
“Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
“Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. “Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
“Hmph…”
“Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
“Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. “Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
“Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
“… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
“No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
“Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
“Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
“Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, “… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
“Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
“SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
“Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
“NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
“Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
“MANU ON AIKA TYHMÄ.”
“Joo.”
“MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
“Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
“Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
“Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
“Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
“Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
“Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
“Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
“Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. “Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
“Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. “Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
“Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu “Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
“Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
“Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
“Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
“Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
“Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. “Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
“Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
“Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
“Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
“Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
“VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
“Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
“BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin “herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
“Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
“PEHMO.”
“Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
“HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
“On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
“NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
“Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
“NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
“Valotulla on hieno hattu.”
“NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
“Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
“Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
“En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, “hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
“Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
“Kyllä muistan.”
“Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
“Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
“No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
“Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. “Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
“Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. “Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
“Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. “Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: “Jatkajiin”, “Erääntyviin” ja “Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
“Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
“Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; “Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
“Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
“YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
“Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
“MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
“Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
“SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
“Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. “Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
“Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
“ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
“Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
“Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
“Ko-koska minut… käskettiin.” “Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: “Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. “Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
“Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
“Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
“Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
“Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
“Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
“Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. “Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
“Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
“Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
“Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
“Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
“Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
“Okei”, Manu sanoi. “Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
“Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
“Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. “Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
“Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. “Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
“Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
“Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. “Tervehdimme teitä.”
“Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
“Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. “Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
“… mmitä?” Tawa mutisi.
“Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. “Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
“Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
“… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. “Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
“Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. “Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
“Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
“Ei, ei ole”, Visokki totesi. “Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
“Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
“Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
“Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
“Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
“Anteeksi”, Visokki sanoi. “Yritä tottua tuohon.”
“– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: “Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
“… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
“No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
“Helei, Manu.”
“Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
“… mmmikä.”
“Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. “Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
“Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
“Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
“Läsnäolo”, Visokki täydensi. “Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
“Niin, kyllä”, Tawa sanoi. “Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
“Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ‘hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
“Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
“Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
“Hetkonen”, Manu sanoi. “Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
“Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
“Niin”, Tawa nyökkäsi, “jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
“Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
“Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ‘amatöörejä'”, Tawa sanoi. “Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
“Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. “Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. “Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
“Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, “että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
“En tiedä”, Visu vastasi. “Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
“Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
“… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, “vai haluatko vain voittaa tämän?”
“En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
“Kuules nyt”, Tawa kivahti, “alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
“Tawa…”
“Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, “sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
“Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. “En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
“Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
“Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
“Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. “Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
“Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
“Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-“
“Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
“… moiccelis”, Visokki toisti.
“Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
“Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
“Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. “Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
“Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. “Nähdään kohta minun toimistossani.”
“Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
“Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
“Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, “en huomannut, jos sanoit jotain.”
“En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
“Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
“Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
“Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
“Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
“En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
“Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, “eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. “Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
“Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
“Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
“Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
“Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. “Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
“… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
“Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
“… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. “Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
“Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. “Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
“… mihin tämä johtaa?”
“No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
“Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
“Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
“Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
“No olipas kivasti sanottu.”
“Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
“Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. “Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
“Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
“Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
“Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
“Tawa!” Visu kivahti. “Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
“Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
“Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
“Visu! Älä ole urpo!”
“AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
“Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
“Verkonkutoja on niin viisas.”
“HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
“Mikä?”
“TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-“
“Älä.”
“MUTTA MITEN SE EDES-“
“Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
“Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
“Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
“Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, “kolme tapaamista vielä edessä!”
“Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
“Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
“… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
“Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. “Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
“… käskystä, juuriadmin?”
“Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
“ONPAS HÄN IHANA.”
“Joo.”
“HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
“Minäkin.”
“JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
“Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
“ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
“Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
“NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
“Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
“HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
“Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet “v”:llä. Miten niin “vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu “Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
“Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
“Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
“Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
“Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. “Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
“Ai niin!” Tawa jatkoi. “Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
“Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
“Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
“Ei kai taas…” Tawa valitteli. “Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. “Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: “Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. “Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. “Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. “Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. “…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. “Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
“Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. “Mutta, hei!” hän hihkaisi. “Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. “Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
“Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. “Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
“Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. “Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. “Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
“Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. “No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: “Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
“Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. “Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
“Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: “Ihme taikinatyyppi!”
“Ja kuinka paljon.”
“ALAN YMMÄRTÄÄ.”
“Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. “Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. “Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
“…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. “Morjens!”
“Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
“Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. “Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
“Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
“Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
“Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
“Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
“KUKA ON ÄMKOO?”
“Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
“KERRO, VALVOJA.”
“Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
“Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
“Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: “Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
“Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
“Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
“Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
“Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
“Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
“Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
“Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. “En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
“Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
“Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. “Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
“Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
“Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
“Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
“Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. “Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
“Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
“Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
“Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
“Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
“Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
“Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. “Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
“Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. “Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
“Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. “Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
“Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. “Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
“Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
“Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
“Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. “Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
“No voihan nyt hel…”
“Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
“Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
“Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
“Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. “Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
“Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. “Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
“Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
“Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
“Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. “Lähdetään.”
“Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. “Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
“Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
“Mill-”
“Tedni, ei.”
“Millennium Kahu!”
“LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
“Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
“Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. “Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
“Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
“Joo!!!” Tedni naurahti. “Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
“Enjaya kul a intekun kuthuow…”
“Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
“Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
“Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
“Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
“Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. “Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
“Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
“VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
“Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
“TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
“Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
“PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
“Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
“Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
“No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. “Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
“Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
“Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. “Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
“Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
“Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
“Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
“Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. “Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
“Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
“Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
“Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
“Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
“Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
“Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
“Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. “Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
“Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
“Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
“Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
“Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
“Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
“No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
“Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. “Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
“Hei Tongu”, Umbra vastasi, “hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
“Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
“Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
“Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, “joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
“Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
“Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. “Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
“Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
“Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
“Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. “Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
“Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
“Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
“Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. “Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
“Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
“Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. “Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
“Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
“Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
“Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
“Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
“Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
“Hahaha”, Make naurahti. “Aika köyhä”, Paaco sanoi.
“No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, “olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
“Krhm”, Same aloitti, “Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. “Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
“He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. “Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
“Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
“Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. “Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
“Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
“Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, “Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
“Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, “Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
“Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
“Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
“Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
“Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
“Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
“Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
“On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. “Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
“Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, “Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
“Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
“Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. “Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
“Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
“Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. “Jatka, Same.”
“Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
“Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
“Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. “Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
“Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
“Ystäviä!” Tehmut huudahti. “Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
“Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
“Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
“Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
“No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
“Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
“Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
“Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, “luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
“Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. “Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
“Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. “Kodin, turvapaikan.”
“Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. “Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
“Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, “kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
“No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
“Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
“Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
“Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
“Anteeksi?” Tongu kysyi.
“Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
“Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, “Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
“Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
“Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, “ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
“Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, “Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
“Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
“Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
“Olisipa minulla rystyset.”
“MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
“Naksauttelisin niitä.”
“MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
“Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
“OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
“Mitä ehdotit?”
“OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
“Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
“Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. “Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
“Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
“Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
“Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
“Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
“Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
“Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
“Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
“Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: “Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
“Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
“Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
“No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
“Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
“Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
“Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
“Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
“Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
“Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
“No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
“Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
“Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
“Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
“Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. “En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
“Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. “Sinäkin matkalla rannalle?”
“Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. “Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. “Oletko varma?” hän naurahti. “Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. “Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
“No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
“Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. “Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
“Tai välitä”, Matoro virkkoi. “Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
“Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. “Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
“Umbra?” hän ehdotti. “Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
“Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. “Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
“Heh, totta”, Matoro myönsi. “No, miten sinulla menee muuten?”
“Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. “Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
“No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
“Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
“Fyyrer?” Matoro toisti. “Onko se nazorakia?”
“Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
“NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
“He ovat kaikki niin nättejä.”
“TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
“Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
“Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. “Se ei voi olla vaikeaa!”
“Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. “Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
“Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
“Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
“Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. “Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
“Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. “Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
“Aika rankkaa”, Matoro sanoi. “Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
“En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
“Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. “Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. “Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
“No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. “No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. “Niiiiiiiin”, hän hymähti. “Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
“Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
“Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
“On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. “Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
“Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. “Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
“Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. “Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. “Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
“Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. “Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
“Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
“Toivottavasti!” toa tokaisi. “Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
“On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. “Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
“No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. “Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
“Rökitä se irstas ukkeli.”
“Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
“Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. “Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
“Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. “Olisi kyllä kiva jäädä.”
“Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
“Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
“Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
“No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
“Niin. Aina on ensi vuosi.”
“Onhan?”
“Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
“Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. “Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
“Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
“Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. “Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
“Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
“Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
“… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
“Heheh… Gurtun uimakoulu…”
“… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
“Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. “Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
“Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
“Helvetti”, Gee ähki. “En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
“Koko matka uiden!” Tawa hihitti. “Kova tyyppi!”
“Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
“No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
“Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
“NO NYT.”
“Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
“Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. “Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
“Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
“Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
“MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
“Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
“TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
“Varro vain, Valkoiseni.”
“Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. “Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
“Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. “Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
“Ei niin”, Guardian mutisi. “Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
“OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
“Valkoinen. Varro vain.”
“Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
“ÄLÄ NYT.”
“Vartija.”
“Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
“Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
“EI. ÄLÄ VIITSI.”
“… Vartija.”
“KAIKKI ON PILALLA.”
“Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
“Valkoinen.”
“VALVOJA.”
“Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
“ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
“Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
“KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
“Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
“MITÄ, VALVOJA?”
“Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
“KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
“EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
“Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
“Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
“NIIN. NIIN OVAT.”
“Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
“EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
“Nähdään, Valkoinen.”
“NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
“KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.
Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.
“Höhöi!” Snowie huikkasi. “Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. “Ai joo, niin tosiaan…”
Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen “oikeastiko”.
“Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. “Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”
Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. “Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
“Niin, totta.”
Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.
Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.
Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. “Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”
“No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. “Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”
“Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. “Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”
“Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”
Haamujahti
Kahvio
Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.
Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.
Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. “Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. “Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”
Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. “Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”
“Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”
“Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”
Lumiukko hymyili. “Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”
Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.
“Kappas. Hei, Jäätutkija!”
Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.
“Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.
“Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, “tekö tunnette toisenne?”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.
“Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. “Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”
Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. “Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”
“Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.
Lumiukko laski mukin pöydälle. “Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”
“Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.
“Ja sitten”, Snowie jatkoi, “hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”
273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. “Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”
“Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. “Enkö vain olekin, Keps?”
“Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.
“… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. “Oletko sinä… Jäätutkijassa?”
“Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”
Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. “Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”
273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.
“Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”
Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. “Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”
“Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”
“Eipä hätää, Iggy on –”
Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. “Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”
“Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.
Kepe pudisteli päätään. “Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”
Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.
273 oli hetken hiljaa. “Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”
Kepen ilme oli mietteliäs. “Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”
“Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. “Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”
273 naksutteli pihtihampaitaan. “Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”
“En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.
“Eiköhän se onnistu.”
“Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”
“Aa, joo, sopii.”
Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?
Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. “Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”
Kepe havahtui ajatuksistaan. “Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”
Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.
“Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.
“Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”
Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. “Varsinaisesti.”
“Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.
“En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.
“Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. “Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.
“Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. “Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”
Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.
“Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.
“Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.
“Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. “Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”
“Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.
“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”
Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.
Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.
“Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.
“Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.
“Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. “Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”
Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.
“Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.
“Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. “Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”
“Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.
“Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.
“Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.
“Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.
Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.
Snowien ilmeestä loisti hänen “kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.
Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – “Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.
Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.
“Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. “Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”
“Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. “En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”
Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.
“Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä“, Snowie myönsi. “Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
“Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.
“Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.
“Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.
“Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”
Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.
Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: “Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”
Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.
Umbra haukotteli makeasti.
“Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.
“Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.
Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.
“Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.
“Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. “Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”
Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.
Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.
“Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. “Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”
“En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”
Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. “Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”
“Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. “Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”
“Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.
Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. “Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”
“Juu, sopii!”
“Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: “Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”
“Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”
“Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”
“Öö, ei?”
Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: “Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”
“Noin, sehän ratkaisee asian!”
“Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.
Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.
Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
“Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. “Mutta ollaan hiljaisia.”
Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.
Hän muisti seuransa.
“Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”
Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.
“Kuinka ennakkoluuloista!”
“Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.
“Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”
Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.
Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.
Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.
“Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. “Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”
Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron “kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.
Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…
“No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ‘historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”
… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.
“Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”
Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.
“Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”
“Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ‘tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”
Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.
“Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. “Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”
Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ‘hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta. “Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”
“No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”
Kepe mietti hetken. “Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”
Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.
“Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”
Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.
“Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?
“Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”
Kepen silmät kirkastuivat.
“… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”
“Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”
Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ‘murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.
“Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”
“Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”
“Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”
Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?
“Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. “Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”
Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.
“Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.
Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!
Näinkö se meni?
… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.
Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”
Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.
Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”
Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.
Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…
Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.
Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.
Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.
“Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. “No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”
Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.
“Hetkinen, suola-aavikko?”
“Öö, joo”, Kepe vastasi. “Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”
“Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”
Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.
“… Mistä sinä sen tiesit?
“Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”
“Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”
Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään. “Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”
“Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”
“Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”
Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. “Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”
“… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.
“Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”
Kepe pureskeli tätä hetken. “Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”
“Mikä homma?”
“No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ‘uneksija’ puuttuu?”
Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. “Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”
Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.
“Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”
Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.
“Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. “Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”
“Ai häneltä…”
“… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ‘mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: “Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”
Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. “… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”
“No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”
Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. “Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”
“Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”
Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.
Manu jatkoi. “Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”
Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.
Makutan ääni muuttui hieman. “Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”
Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.
“Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.
“No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”
Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. “Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”
“Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ‘super’ siitä ‘superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”
Kepe naurahti, hieman myös ääneen. “Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”
“Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ‘astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”
“Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.
“Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”
“Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.
“Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”
Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.
Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?
Oli. Kokonainen klaanilainen.
Tosin…
Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta. “Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”
Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.
Niin usein jaloissa pyörimässä.
Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.
Krikcit. Jäsennumero 155.
“Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli “Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”
Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. “Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.
Mutta Manukin muisti Iggyn.
Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?
Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…
Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.
Kuolinsyy: onnettomuus.
Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.
Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?
“Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
“tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen'”
Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
“Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. “Hän lausui sen usein.”
Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.
“Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. “Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”
“Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. “Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”
“… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”
“No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”
“…”
“… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ‘kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”
“Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”
Kepe risti kätensä. “Mihin viittaat?”
“No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”
Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.
“Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.
“Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”
“Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”
“Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”
Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.
“Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.
“No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”
Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.
“… Ei lainkaan hyvin.”
“En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”
Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.
“Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. “Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
Lumiukko nielaisi. “Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
Snowie yritti hymyillä varovaisesti. “Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
“… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.
“Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. “Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”
“Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”
Lumiukko hymyili alakuloisesti. “Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. “Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”
“Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. “Kiitos.”
Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
“No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”
“Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. “Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”
Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…
“Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. “Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”
Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.
“Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. “Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”
Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. “Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”
Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. “Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”
“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”
Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.
“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”
Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
“Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. “Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”
Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: “Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”
Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.
Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.
Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. “Hyvä seurakunta…”
Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: “Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”
Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.
“…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”
Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.
“Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.
“Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. “Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”
Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.
Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.
Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.
Kummitusimuri.
Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.
Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.
Saisiko se kummituksen kiinni?
Admin torni, yö
“Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”
“Jep, Snowie.”
“…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”
“Kyllä, Snowie.”
“…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”
“Aivan, Snowie.”
Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.
“Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. “Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”
Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.
“Kepe… tämä on vähän tylsää.”
“Tiede usein on.”
“‘Tiede.’”
Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.
Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.
Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.
Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. “Kuulitko?” hän kuiskasi.
“Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.
Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.
Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…
Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.
“… Snöö, näitkö sinä tuon?”
“Näin, Kepe.”
“Ne ovat siis todellisia.”
“Siltä vaikuttaa!”
Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.
Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.
Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?
Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.
Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.
Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä
Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.
“Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.
Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.
Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.
Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa “tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.
Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.
Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.
Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?
Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.
Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.
Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.
Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.
Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.
Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.
Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.
Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.
Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.
Jälleen nykyajassa
Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.
Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!
Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.
Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…
…kummituksen rätinää.
Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.
Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.
Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.
“Snöö! Auta!” Kepe komensi.
“Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…
…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.
Klaanilaiset haukkoivat henkeään.
“Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. “Eikös..?”
Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. “Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”
“Hehe, niin…” Snowie äimiseli. “Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”
“Niin, aivan…”
“Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. “Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”
“Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. “Tai siis, miten niin? Totta kai olet ‘kanssaseikkailijani’.”
Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. “No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”
Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. “Olet osa petturitutkintaa?”
“Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.
“Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. “Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”
Snowie kallisti varovaisesti päätään.
Kepe jatkoi. “Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”
Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. “Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”
“Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”
“Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”
Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. “Katsotaan…”
Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. “Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. “…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”
Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.
“Mikä suunta?” Snowie supatti.
Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. “Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.
He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.
Askel.
Askel.
Askel.
Ask-
Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…
…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. “Auh!”
“Oho!”
“Äh, mitä-?”
“Hups, sori!”
Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.
Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.
Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. “Ah ja voih..:”
“Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”
“…huomannut.”
“Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. “Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”
Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.
“Eipä mitään”, Kepe tokaisi. “Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”
“Sattuiko?” lumiukko kysyi. “Ei ollut tarkoitus…”
“Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”
“Hyvä ettei!”
Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. “Taitaa olla taas odottelun paikka.”
Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. “Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”
“Kummituksista?”
“Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”
Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.
“Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. “Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.
“No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. “Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”
Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.
“Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. “Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ‘Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”
Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. “Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”
“Ai?”
“Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”
“Hmm”, Kepe mietiskeli. “Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”
“Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”
Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. “Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”
“Noh”, Snowie kohautti olkiaan. “Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”
“Ai?”
“Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”
Kepe pyöritteli ajatusta. “Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”
“Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”
Lumiukko hymyili leveästi. “Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.
Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.
Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.
Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.
He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!
Kolme…
Kaksi…
Yksi…
Kytkin pohjaan.
Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.
“Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. “Toimii! Se toimii!”
Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!
“Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. “Me teimme sen!”
Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.
Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.
Ei…
“Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. “Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.
Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.
“Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. “Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”
Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. “Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. “Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
“Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. “Mutta… miksi me..?”
Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. “Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. “Se oli… jotain muuta.”
Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.
Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.
“Häh.”
Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. “Häh…” hän yhtyi lausuntoon.
Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. “Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. “Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään “…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”
Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. “Justiinsa juu.”
“Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. “Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. “…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”
Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.
“Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. “Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. “…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”
Tieteilijä nyökkäsi. “Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. “Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”
Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
“Hmm, Kepe?”
“Mitä niin, Snowie?”
“Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. “…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”
Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. “Niin?”
“…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ‘käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”
“Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. “Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. “…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”
Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. “Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”
Toa hymyili ovelasti. “Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”
Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
“Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”
Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. “Elossa… siis… mitä, häh? Se…”
“…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”
Snowie rapsutti päätään. “Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. “Oi, voi…”
“Mitä nyt? Keksitkö jotain?”
“Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. “Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”
Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.
Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.
He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…
Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.
“Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. “Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”
Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.
“Oho, hui!” Kepe säikähti.
“Hui, oho!” Snowie säikähti.
Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
“Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.
“Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. “Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.
“Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.
“Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.
Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.
Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.
“Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.
“Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. “Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”
Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: “Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.
“Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. “Mistä tuo kuula on peräisin?”
“Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.
“Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. “…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.
“Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. “Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
“Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.
“Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.
“Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, “ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”
Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.
“Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.
Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: “Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. “Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.
Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.
“Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. “Tai siis… häh?”
Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…
“Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. “Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.
Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.
Ja… kuula?
Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.
Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…
“Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.
“Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.
Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.
“Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. “Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”
“Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”
Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.
“Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. “Onko… jano tai jotain..?”
“Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.
“TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.
“TUOKAA MINULLE TUOMARI.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.
“TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. “Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”
Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. “Kuka… tai mikä sinä olet?”
Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.
“UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. “TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”
“Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? “Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”
“TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”
“Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”
“TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
“VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”
Snowie nielaisi. “Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”
“KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”
Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.
“Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”
“Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.
“Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. “Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”
“VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”
Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.
“Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. “Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”
Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.
“Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”
Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.
“KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”
Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. “Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”
“EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”
“Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. “Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”
“TUOMARIN.”
“… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”
“KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”
“Mutta mikä on ‘totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. “Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”
Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.
“TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”
Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? “… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…
“YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.
“Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: “Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”
Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.
Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.
“Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”
Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.
“Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. “Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”
Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.
Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.
“Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. “Peelo, kaiva tuosta.”
Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: “Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”
Sitten Snowiekin tajusi. “Ai, joo…”
Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…
… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.
“Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. “Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”
Kupe nyökkäsi.
“…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”
Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.
Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?
Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?
“Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. “Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”
Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.
“Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”
Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.
“Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen “Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”
Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin “kissa”…? Äh, huono esimerkki.
Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.
Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.
Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…
Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. “Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. “Pitäisikö meidän…”
Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?
Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.
Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.
Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.
“Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. “Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”
“Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.
“Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”
Kepen katse nauliintui androidiin. “Yksi asia?”
“Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. “Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”
“Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.
“Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. “Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”
“Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. “Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”
“Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. “Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”
“…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.
“Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. “Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”
Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.
“Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.
Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.
Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.
“Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.
“Mitä niin, Snöö?”
“Onkohan tämä nyt vähän noloa…”
Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.
“…kun siis…” lumiukko sopersi. “Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”
“Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. “Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”
“Kerro.”
“Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”
Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…
Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan “taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…
Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…
Snowie kuorsahti sohvalla.
… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.
