Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.
Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.
Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.
Helvetti. Kulu nopeammin.
Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.
Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.
Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.
Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.
”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”
”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.
”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”
Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.
”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”
Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.
”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”
Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”
Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”
Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”
Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”
Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.
”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.
”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”
”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”
”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.
”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”
”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”
”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”
Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.
”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”
Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”
”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”
”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”
”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”
”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”
He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.
Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.
Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.
”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”
”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”
”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”
Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”
”Kun palaat”, Tawa toisti.
”Kun palaan.”
Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.
Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.
Telakka
Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.
Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.
Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.
Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.
Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.
Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”
Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”
Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.
”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:
”Merimiinaluodit. En suosittele.”
Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”
Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”
Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”
Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”
Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.
”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.
”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”
Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.
”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”
Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.
”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.
”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.
Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.
”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.
“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”
”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”
Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.
Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.
”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”
Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.
Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.
”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”
”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”
”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.
Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?
Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?
Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.
Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?
Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.
Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”
– Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa
Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?
Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.
Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.
Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.
Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.
”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.
273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.
”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”
”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.
”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”
”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.
”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-” ”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”
Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.
”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.” ”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!” ”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.
”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.” ”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”
Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.
”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”
”… Kel…” Jäätutkija inahti.
”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.
Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.
…Jos ylipäätään, 273 mietti.
”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”
273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.
”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.
”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”
Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.
Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.
”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”
Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”
”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.
”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”
273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”
Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.
”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”
Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.
”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”
273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.
”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”
Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.
”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”
Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”
Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”
Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.
”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”
Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.
”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”
Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.
”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”
He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.
Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?
Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.
”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.
”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”
”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”
”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”
Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”
Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista. ”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?” ”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”
Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.
”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.” ”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.” ”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”
Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.” ”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”
Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”
Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.
”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?” ”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.” ”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.” ”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”
Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?” ”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”
Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä. ”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?” ”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?” ”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?” ”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.” ”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”
Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.
Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.
Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.
”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”
”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?” ”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”
Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.
”Manu, ei se edes ole oikea eläin.” ”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.” ”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:
”Uuh, pirtelöä.”
Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.
Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.
Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin. Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.
”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”
”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.
Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.
”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”
”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”
”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”
Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.
”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”
Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.
Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.
Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Hyvissä höyryissä
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Hän oli viettänyt aikaansa tehden rauhan Umbran muiston kanssa. Nyt oli aika palata töihin.
Tai siis musiikkiin. Musiikki oli yhtä tärkeää kuin työ. Sekin piti pimeyden poissa.
”No nyt.”
Kuten kuka tahansa vaatimaton suuri muusikko, Paaco vietti iltapäivää kuunnellen omaa biisiään. Se oli aika hyvä biisi. Keskivaiheilla oli niin huikea pudotus, että sitä varten täytyisi lanseerata jokin uusi hyvä musiikillinen termi. Kuten esimerkiksi (mutta ei välttämättä) ’diskon Nova-räjähdys’.
Mieluummin joku vähän parempi. Mutta idea käy kyllä tuosta ilmi. Käyhän?
Jos kuuntelisimme Paacon uusinta hittibiisiä juuri nyt, se kuulostaisi karkeasti arvioituna tältä:
Sama kolmesti uudestaan.
Oikeastaan biisi jatkui tällaisena melko lailla koko kestonsa ajan. Muutokset totuttuun melodiakulkuun olivat melko kosmeettisia. Kosmeettisia? Eivät kosmeettisia, koska aika harva älyllinen laji sakaroilla näki ääniä. Ehkä jotkut krikitit mallia vox tai box tai sox tai mitä ne nyt olivat? Mutta tärkeintä oli, että biisi toimi ja siinä oli FIILISTÄ.
Sääli, että pelkkä passiivinen kokija ei kykene jakamaan Paacon suurenmoista iloa. Hän voi vain kuvitella, kuinka Paacon vihreällä Mahikilla leveni virne kappaleen lähentyessä huippukohtaansa.
Että et kuule edes tiedä, mitä menetät.
Sääli kyllä, Paaco joutui itsekin lopettamaan kappaleensa kuuntelun, kun ovi loksahti auki takana. Vihreät kädet laskivat suuret kuulokkeet käsinojalle, ja toan erityispehmustettu nahkatuoli pyörähti ympäri.
Äänettömän kepeät selakhinaskeleet, narskuvat pedonjalat ja jyrisevät pyörät virtasivat sisään Klaanin valvovan silmän keskukseen. Kolme muuta moderaattoria seisoi nyt Paacon valtaistuimen edessä.
”Terve”, Same sanoi.
”Herra päämoderaattori!” toa jyrähti kunnioittavasti ja nosti väärän puoleisen käden löysästi lippaan vaivautumatta nousemaan tuoliltaan. Kahviaan sekoitellut hai tuhahti, mutta tajusi aivan liian myöhään nostaneen omankin kätensä.
Vanhat tavat kuolivat toivoakin huonommin.
”… lepo”, Same mumisi laskien kätensä rauhallisesti alas.
Make hymähti hiljaa. Hänen oli edelleen vaikea tottua asioiden nykyiseen tilaan. Olihan Same ollut aina hänen esimiehensä, mutta ei koskaan näin selkeästi. Noviisi ei tiennyt, pitikö hänen muuttaa suhtautumistaan Sameen ylennyksen jälkeen, vai halusiko tämä sitä ollenkaan. Selakhi ei puhunut aivan liikoja sitä, mitä halusi – vain siitä, mikä oli tehtävä. Se riitti joskus Makelle.
Ja Umbran hautajaisten jälkeen Make otti mielissään vastaan minkä tahansa pilkkeen toivoa.
Hautajaisten keskellä, sinä syksyisenä päivänä oli Makeen uponnut jokin todella lopullinen alakulo, sellainen jota tämä ei ollut saanut mielestään. Olihan hän tiennyt, että sota vei velkojansa ja niitti ystäviä, mutta tätä ennen hän ei ollut tuntenut yhtään nimeä hautakivessä.
Ja jos hän olisikin nähnyt edes ruumiin… eläin hänessä olisi osannut haistaa kuoleman. Se olisi auttanut ymmärtämään.
Kukaan muu moderaattori ei näyttänyt enää suruaan. He vain jatkoivat tavalliseen tapaansa. Ehkä minunkin sitten täytyy.
Bladis rullaili hiljaisena aivan Paacon vierelle.
”Sinä kyllä kökötät niin paljon tuossa tuolissa, että muutut joku päivä kaitaksi sen kanssa”, skakdi sanoi tökäten toaa olkapäähän.
”Kaitaksi? Ha ha, pelle”, Paaco töräytti, ”Kaitaan kuuluu neljä toaa.”
”Kaksipa!” Bladis ärähti. ”Minä muuten tiedän nämä jutut.”
”Ja paraskin puhuja! Itse olet ihan naimisissa tuon tuolin kanssa!”
Make pyöräytti hiljaisena silmiään, vaikka tiesi että Bladiksen suututtaminen vaatisi jotain aika paljon perusteellisempaa. Pikainen vilkaisu uuden päämoderaattorin suuntaan näytti vaivaantuneita päänpudisteluja. Nämä kaksi, Maken katse sanoi. Nämä pirun kaksi, Samen oma vastasi.
”Ha-haa! Minulla on sentään lekurin lupa pitää pakaroitani tässä!” Bladis nauroi riehakkaasti.
”Ai oikein pakaralääkärin erikoislupa?” Paaco innostui.
”Kyllä! Lekuri allekirjoitti sen perskohtaisesti!”
”Mitä siinä lukee? ’Moderaattori Bladikselle suotu erityisoikeus parkkeerata peräkärrynsä juuri tähän spottiin’?”
”Ehkä!” Bladis piruili. ”Oletko kateellinen pakaroilleni?”
”En kuule ollenkaan!” Paaco tarttui riehakkaasti sormi pystyssä, ”sillä nämä pakarat ovat niin veistokselliset, että jos treenaisin niitä yhtään enempää, ei kukaan pystyisi pitämään näppejään irti niistä!”
Same ja Make katsoivat toisiaan pitkään. Tämä ei ollut varsinaisesti hidastumassa. Ehkä niin oli parempi. Jos pojat saivat tästä irti iloa, se auttoi suuntaamaan ajatukset eteenpäin.
”Ha-haa!” skakdi huudahti. ”Milläs ne on kuntoon veistelty? Limun kittaamisella ja nahkatuolilla?”
Paaco kohautti olkiaan viattomalta näyttäen. ”Ehkä olen luonnollisesti näin timmi?”
”Joo joo”, Bladis nojautui lähemmäs toan naamaa. ”Sinä et ole timmiä peräsintä nähnytkään.”
Väärä sanavalinta, Bladis, sanoi Maken ilme. Minä jaksan tätä vielä tasan kaksitoista sekuntia, sanoi Samen oma.
”HAH. Ei vain voi antaa noin helppoa syöttöä! Bladis, minä poika katselen työkseni valvontakameroita ja voin muuten kertoa, että tiedän perseistä yhtä sun-”
”Selväksi tuli”, Same pelasti kaikki peräsinmonologilta. ”Seuraavaan ohjelmanumeroon.”
”Öö niin”, Paaco sanoi ja pyörähti ympäri tuolillaan katse Samessa. ”Minulla on tässä kyllä nauhat valmiina, jos sitä haluat.”
”No”, Same henkäisi, ”sitä varten kuitenkin toin nämä kaksi tänne valvomoon.”
”Oo ja koo”, Paaco sanoi velmuin ilmein ja kääntyi näppäimistöään kohti, ”ihanko sotastrategisista syistä, herra päämorredaattori sir?”
”Siitä”, Same sanoi tuimana.
”… ja huumorisyistä?” Paaco jatkoi.
Hetken tauko.
”Ehdottomasti”, Same vastasi haudanvakavana.
Paaco naksautti rystysiään. ”Ok. Täältä pesee.”
Make ja Bladis kurtistivat kulmiaan yllättyneinä. Hetken hiljaisuus valtasi valvomon, kun Paaco naputteli jotain käsittämätöntä suurella näppäimistöllään. Moni oli joskus veikannut, että laitteisto oli näin monimutkaista lähinnä, että Paacon työnteko näyttäisi tyylikkäämmältä. Miltä se ei kyllä oikeastaan näyttänyt – vaivalloiselta vain. Ainakin mekaanisen näppäimistön kolina kuulosti välillä brakas-joukolta metalliroskiksessa, mikä tarkoitti vain, että Paaco kuulosti oven toiselle puolelle aina ahkeralta silloinkin kun ei ollut.
”Pikku hetki…”
Pari viimeistä naksahdusta kajahti muovisilla napeilla, ja nykypäivän kuvat kääntyivät holoruuduilla parin päivän takaisiin.
”Niin! Niin! Tyypit, en tiedä, kuulitteko, mutta Klaaniin on viime aikoina rantautunut yksi aiiiika kuuma muija.”
”… aha”, Make puri huultaan ja raapi takaraivoaan.
Hän ei ollut kovin halukas olemaan läsnä silloin, kun Paaco innostui puhumaan ”kuumista kimuleista” – keskustelu moderaattorien edellisestä vapaaillasta meni aina hänen mielestään lähinnä tosi kiusalliseen suuntaan…
Ei siinä edes ollut mitään muuta kuin tanssia…
”Joo!” Paaco jatkoi, ”aika kuuma, ja julkimokin vielä!”
”Voi pojat”, Bladis virnuili kulmat kurtussa, ei kovin innostuneen näköisenä.
”Joo, katsokaa nyt vain. Kuitenkin pidätte”, Paaco sanoi rullaten aggressiivisesti koko päivän kuvamateriaalia läpi. ”Nykyään saa hyviäkin ylläreitä! Katsokaas. Eilen selvisi että Ruki, se hottis respatoa, on päässyt näemmä torakoilta vapaaksi.”
”Ruki? Mitä sinä nyt lässytät”, Bladis oli sanomassa, mutta valvontakameramestarin näppäinsormet olivat nopeampia.
Se, mitä ruuduille ilmestyi, pysäytti veikkoset toljottamaan. Paaco kelasi ja kelasi aulakuvaa, kunnes siihen ilmestyi ovien välistä sisään vaappuva jättiläinen. Xian Vuoren kokoista turkistakkia päällään kantoi köriläs, jonka kärsinyt Miru istui vähän hassusti tämän päässä.
Jättiläisen askeleet tärähtivät kömpelösti Klaanin aulassa. Kun turkismöhkäle tönäisi vahingossa ohi viilettävää nui-korolaista kuriiria, keinahti isomman törmääjän Miru vinoon.
Suuri musta käsi nousi turkisviitan alta korjaamaan naamion asentoa.
Väärään suuntaan.
Koko kopla tuijotti ruudulla tallustelevaa ylipukeutunutta möhkälettä, jonka naama ei ihan osoittanut sinne, minne sen piti.
Makenkin oli pakko avata suunsa. ”Tuohan näyttää ihan…”
”… Killjoy?” Bladis pihisi.
”Oikein näette”, Same nyökkäsi.
Kömpelö kasa jonkun elukan entistä selkää ja kulunutta kanohia jatkoi ruuduilla vaappumistaan yrittäen näyttää huomaamattomalta. Yritys oli urhea ja kova.
”Aha”, Make sanoi.
”Mitä Nektannin perspiikkiä sillä on päällään?” Bladis puhisi.
Make päästi esille epävarmaa hymyä. Terävät etuhampaat paljastuivat hieman. ”Hehe… luuleekohan Joiku, että tuo huijaa jotakuta?”
”Vastaanotossa haistettiin palaneen käryä heti, kun tunnettu nazorakien sotavanki ilmestyi taas rekisteriin”, Same siemaisi kahviaan, ”ja Paaco paikallisti kohteen heti.”
”Eikö sen pitänyt olla joko kuollut, kidnapattu tai kaukomailla?” Bladis kyseli. ”Mitä skarrararria se täällä tekee?”
”Näemmä kävi juomassa parit Frakerakkilla”, Paaco höhötti. ”Asusta päätellen aika pitkä putki päällä!”
Bladis hieroi otsaansa molemmin käsin. ”Haha! Kenelle täytyy hävitä, että pitää pukeutua noin?”
Moderaattorikoplasta heräsi yhä isompia tirskahduksia, kun vinonaamioinen jättiläinen huojui melko kömpelönä karvavuorena ulos kapakasta katukameran näkyviin.
”Mietittiin Samemiehen kanssa pitkään mitä tehtäisiin”, Paaco solkotti innolla, ”Aluksi tuntui järkevältä vaan, öö. Käydä kysymässä, mitä Joylle kuuluu. Mutta muistakaa, että toisena jäsenenä esiintyminen on vakava sääntörike!”
”Olisi edes yrittänyt pukeutua fisutytöksi”, Bladis sanoi virne yhä leveten. ”Tai edes vähän naisellisemmaksi.”
”No niinpä!” Paaco naurahti. ”Mahiki on keksitty!”
Syvä hiljaisuus.
Kaikki tuijottivat Paacoa. Toa tuijotti takaisin vain hymyllä, joka kavalsi ettei hän ihan ymmärtänyt, miksi häntä tuijotettiin.
”… no mitä te teitte hänelle?” Make pohti ääneen.
”Ensiksi oli tarkoitus kutsua Angorangerit”, Paaco vastasi. ”Koko tiimi perseitä tiukissa trikoissa kasana Joyn päälle ja kuulusteluihin!”
Make yritti paeta mielikuvaa tajunnassaan onnistuen huonosti.
”Mikä juttu teillä on tänään peräsimien kanssa?” Same mutisi kulmat kurtussa.
”Tuo aloitti”, Paaco osoitti Bladista.
Skakdi kivahti. ”Itse perseruhtinaalla ei ole mitään sanottavaa tähän asiaan!”
Make tiiraili Paacon suuntaan hymyillen ja yritti epätoivoisesti kääntää keskustelun rattia.
”… no… öh, miksi ette kutsuneet Angoran- Anrogang- Bangaran… öh…”
”Angorangereita”, Same keskeytti siemaisten lisää kahvia. ”Se ei olisi ollut tarpeeksi hauskaa.”
”Aha”, Make sanoi. ”Mitä sitten teitte?”
Hymy kapusi ylös pitkin Paacon naamaa.
”Vinkattiin ’yksityisetsivälle’!”
Makella ei varsinaisesti leikannut. Bladiksen hymy puolestaan hyytyi.
”Sille yksityisetsivälle”, skakdi kysyi.
”Sille”, Same nyökkäsi.
”Et sinä albiino luikero nyt oikeasti…”
”Joo”, Same vastasi. ”Se saattoi olla liiankin helppoa.”
Ruudulla tapahtui toiseksi typerin asia, mitä linnakkeen valvojat olivat tuijottaneet admin-aukiolla tapahtuvan parin viikon sisään. Keskellä aukiota ja erityisen typertynyttä väkijoukkoa heiluva halvan kankaan ritari ja trenssihaalarinen kuikelo puhui itsekseen ääneen jotain niin kovaksikeitettyä, että se laskettiin todennäköisesti jo fyysiseksi väkivallaksi. Paacon oli pakko hiljentää nauha.
Äänettömyys ei varsinaisesti helpottanut, kun kovaksikeitetty trenssihaalarimies töytäisi kovaksikeitetyllä trenssihaalaroidulla nyrkillään punaisen jättiläisen tämän metalliselle takamukselle. Valvontahuoneessa moderaattoriseurue räjähti hallitsemattomaan nauruun.
”EI IRNAKK”, Bladiksen ääni hinkui, ”KUOLEN KOHTA!”
Make nojasi pyörätuoliskakdiin pidelleen suutaan toisella kädellä, mutta piilotti hekotuksensa vain vaivoin. Mitä kovempaa Bladis nauroi, sitä vaikeampaa lohikäärmetoan oli pidätellä omaa kikatustaan. Paaco repeili kädet yhä näppäimistöllä. Sitten hän alkoi kelailla tönäisyä ja kaatumista uudestaan ja uudestaan alusta.
”SAME, OLET YLITTÄNYT VALTUUTESI!” Bladis mylvi.
”Teknisesti ottaen”, Same vastasi taputtaen kollegaansa olkapäälle. ”Läsnäolevien resurssien hyödyntäminen ei ole virkavirhe sotatilassa.”
”Ei ole kyse kuule siitä! Päämoderaattorilla ei ole lupaa olla noin perseestä!”
”Taas niiden perseiden kanssa”, Same sanoi. ”Mikä teitä vaivaa?”
”Odottakaa!” Paaco korotti ääntään, ”tämä paranee vielä!”
Kukaan heistä ei pystynyt pitämään pokkaansa, kun Paaco kelasi Killjoyn lennähdystä väärinpäin. Nyt turkistakkinen Miru-möhkäle loikkasi tyylikkään takaponnistuksen kautta ilmaan pysähtyäkseen ainoastaan halvan kankaan peittämään oikeuden puolustajan nyrkkiin.
Se oli selvästi Paacon mielestä niin hauskaa, että hän näytti nurinkurisen pätkän vielä kolme kertaa. Bojoing, sanoi Killjoy, pakaraloikan uusi sakarainmestari.
”LOPETA, ÄÄLIÖ!” Bladis sai vaivoin ulos hirnumiseltaan, Make ei sitäkään.
Räjähtävää veitseniskua vastaava kipu kyljessä ja happi lopuillaan moderaattorit saivat rauhoiteltua itsensä hitaasti takaisin normaalitilaan. Jos tässä työpisteessä koskaan oli sellaista.
”Mitä – AAAHAH- ihmettä se edes ajatteli?” Paaco alleviivasi leyhytellen itseään käsillään rauhallisemmaksi. ”Että… ettäh sen Kentsunsatamarytinän jälkeen voisi vain kävellä sisään ilman että kukaan huomaa?”
”Niinpä”, Same sanoi nojaten yhdellä kädellä Paacon ohjauspaneelia vasten. ”Olen yllättynyt, että hän edes uskaltaa näyttää naamaansa näillä alueilla.”
”J-joo, hahah”, Paaco sanoi. ”Aika… aika uskaliasta….”
Paaco keskeytti puhumisen ja nappasi työpöydältään pienen metallisen lieriön. Sanaakaan sanomatta hän ojensi sen huolimattomasti kohti kahta muuta moderaattoria. Hetken epäröityään Make kahmaisi sen Paacolta ketterästi ja jäi tuijottamaan metallinpalaa.
Maken kulmat kurtistuivat, kun hän tunnisti tutun esineen. ZMA-leimalla merkitty nauha, jonka hän oli löytänyt Kaya-Wahista. Mutta nyt siinä välkkyi sininen valo – laite oli päällä. Hetkinen. Päällä? Hetkinen. Mitä?
Paaco jatkoi äänessään ylpeyttä.
”… uskaliasta, kun ottaa huomioon, että jätkä on petturiehdokas.”
”Niin”, Same sanoi tyynesti. ”Sekin vielä.”
”M-mitä?” Makelta pakeni.
Hetken laskeutui hiljaisuus. Make ja Bladis jäivät tuijottamaan toisiaan. Paaco ja Same katsoivat heihin varmoina – he olivat ilmiselvästi tienneet tämän jo pidempään.
”Mitä skarrararria”, Bladis vakavoitui välittömästi. ”Milloin?”
”Sain tuon jutun auki pari päivää sitten”, Paaco sanoi osoittaen nauhaa ja huikkasi limupullostaan. ”Ei kuule kestä kiittää.”
”Vaikuttaa siltä”, Same lausui kädet puuskassa. ”Että yhteen ehdokkaista Punainen mies otti yhteyden toisella tavalla. Tuolla nauhalla oli hänen viestinsä Killjoylle.”
Same nyökkäsi. Make epäröi hetken kunnes painoi nappia.
Ja haalean läpikuultava Punaisen Miehen hahmo ilmestyi heidän eteensä hymyillen maireasti.
”Ei skarrararr”, Bladis tajusi ja läimäisi kouransa ohimoilleen. ”Killjoy… hänkö sai ne nimet Visulta? Ja toimitti ne meil… matanauta.”
”Toimitti”, Same vastasi jääkylmänä. ”Hieman karsittuna versiona.”
”… poisti oman nimensä?” Make sanoi järkyttyneenä. ”Miksi?”
”Nii-in”, Same sanoi hiljaa. ”Sitä olen miettinyt.”
Paacolla ja Samella oli ollut selvästi enemmän aikaa käsitellä asiaa, Bladis ja Make antoivat sen nyt vajota. Make raapi leukaansa hämillään, ja hänen katseensa säntäili ja pakoili ympäri huonetta. Bladis kurtisti kulmiaan ja puristi sormensa pyöriensä uriin.
”… niin, miksi tyyppi ei siis ole jo sellissä kuulusteltavana?” Bladis murahti.
”Olin sekunnin päässä määräämästä pidätystä”, Same sanoi ja nojasi ohjauspaneelia vasten, ”kunnes sain käskyn ylhäältä päästää hänet menemään.”
”Miksi skarrararrissa?” Bladis murahti, ”Puhutaan nyt kuitenkin samasta tyypistä, joka ennen liittymistään yritti tappaa Gee-miehen! Gee-miehen! Sille annettiin yksi mahdollisuus, ja jos se kehtaa käyttää sen poistaakseen oman nimensä siltä listalta…”
Same nyökkäsi.
”Tiedän. Mutta päästin hänet vain, koska sain käskyn ylhäältä.”
”Kuka käski?” Bladis kysyi.
Kysymys oli tietenkin turha. Oli vain yksi vaihtoehto.
Klaanin asuntolat
Viimeinen kerta, kun kalusteiltaan hyvin niukan huoneen omistaja oli kuluttanut sänkynsä patjaa, oli yö ennen Hildemarin kohtalokasta matkaa. Iso palanen matkaan lähteneistä oli Klaanin silmissä yhä hukassa. Mutta tämän huoneen omistaja ei teknisesti ottaen ollut yksi heistä. Vastahan Killjoyn keskinkertaiseen valeasuun oltiin kiinnitetty puolen linnoituksen edestä huomiota.
Hämärään tilaan astellut hämähäkki halusi kuitenkin katsoa alelaarista hankitun naamion taakse. Paikan yhteydenotolle Visokki oli valinnut muutamastakin syystä. Hiljaisuus oli toki yksi merkittävä tekijä, mutta telepaattisen linkin tekeminen valtavien välimatkojen päähän helpottui merkittävästi, kun sai ympärilleen jotain, joka muistutti kohteesta.
Ei Killjoy koskaan ollut huonettaan paljoa käyttänyt, mutta se oli parasta, mitä tarjolla oli. Kaya-Wahi ei ollut enää vaihtoehto.
Lattiamatto pöllysi Visokin alla, kun tämä sulki silmänsä ja asettui lepäämään sen päälle. Etsiessään tutun mielen jälkeä saarta ympäröivän vesimassan yltä visorak ei voinut olla pohtimatta edellistä kertaa, kun oli keskustellut kralhin kanssa. Hän halusi ajatella, että sentään tällä kertaa olosuhteet olivat vähemmän kamalat, mutta epävarmuus kalvasi yleensä hyvin rauhallista mieltä.
Visokki ei pitänyt siitä, että hänelle valehdeltiin. Ei varsinkaan kaikkien niiden lupausten jälkeen, mitä hänelle oltiin osoitettu.
“Ei”, hämähäkki joutui muistuttamaan itseään. Nyt hänen piti keskittyä. Löytää jälki. Nähdä muurien ulkopuolelle ja kuunnella tarkkaan.
Kului hetki, kului toinen. Visokki oli melko varma seurattavasta jäljestä. Mutta paikka mihin se johti oli hyvin vilkas. Satoja mieliä, tuhansia. Hänen täytyi seurata tarkemmin.
Lopulta mieliä tuntui olevan läsnä vain muutamia kymmeniä. Niiden joukosta oikean löytäminen olikin sitten hyvin helppoa.
Yksi vinkki oli se, miten vähän Killjoyn mieli lopulta antoi itsestään ulkopuolelle. Osittain Visokin itsensä opettamaa, kyllä, mutta kralhin mieli oli aina ollut tehokas keskittymään tasan yhteen asiaan kerrallaan. Se ei pitänyt paljoa meteliä.
Toinen, tässä tapauksessa ilmiselvempi vinkki oli se, että Killjoy ei ollut yksin omassa päässään. Siellä oli jotain muutakin.
“Hetkonen…”
Kaksikin muuta?
“Ööh, setäherr- sotaherra. Täällä on taas joku telepaatti.”
“Ah, anteeksi”, Visokki hämmentyi kuullessaan oudon äänen. “Taisin erehtyä henkilöstä”, hän jatkoi. Vaikka oli melko varma siitä, että hän oli osunut oikeaan mieleen.
“Et erehtynyt”, tutumpi ääni lopulta vahvisti. “Miksu, annatko meille hetken.”
Hetken aikaa Visokki sai kuunnella merkillistä ähinää, joka lähti omaa taajuuttaan vaihtavasta kranaisasta asiasta Killjoyn sisällä. Hiljaisuuden laskeuduttua hämähäkki ei löytänyt sanoja tervehdykseen, pelkästään ilmiselvimpään kysymykseen.
“Miksu?”
“Ai se ei ollutkaan Manu, joka minut kavalsi”, Killjoy ihmetteli. “Hän meinaan ihmetteli ihan samaa.”
“Puhut kavaltamisesta ja tulet silti salassa takaisin Klaaniin, ja vieläpä kaikkien aikojen huonoimmassa valepuvussa.”
“Etkä siitä huolimatta yrittänyt estää poistumistani. Mikä tarkoittaa joko sitä, että asuni toimi tarpeeksi pitkään tai, että päästit minut menemään tarkoituksella.”
Visokki ei edes ehtinyt vastaamaan, kun Killjoy saapui päätelmässään seuraavaan vaiheeseen.
“Suga?”
“Hän on huolissaan.”
“Olisi pitänyt odottaa, ettei hänen omatuntonsa kestä salaisuuksia.”
“Minäkin olen huolissani”, Visokki painotti.
“Entä kuinka moni muu on huolissaan? Paacolla oli varmasti tosi hauskaa kameroidensa kanssa.”
“Toistaiseksi olemme olleet asiasta ihan hissukseen. Olin varma siitä, että sinulla oli hyvä syy pitää sitä, mitä ilmeisesti luulet matalaksi profiiliksi.”
“No et ole väärässä, mutta oletan, että et ‘soittelisi’, jos täysin uskoisit teoriaasi.”
“Minä halusin antaa sinulle mahdollisuuden selittää. Auttaa meitä ymmärtämään.”
“Tässä ei ole mitään ymmärr-”
“Lista!”, Visokki keskeytti Killjoyn kaartelevan puolustuksen. Kralhin ajatukset hiljenivät välittömästi. “Miksi Tawa vastaanotti yhden nimen vähemmän?”
Hiljaisuus jatkui hetken. Mutta vain hetken.
“Sinä et itsekään halunnut nimeäni sille listalle.”
“Killjoy, se ei tarkoita-”
“Sinä epäröit.”
“Killjoy, minä en-”
“Ja miksi käytät koko ajan nimeäni?”
“TAJUATKO SINÄ ITSEKÄÄN, MILTÄ TÄMÄ OIKEIN NÄYTTÄÄ?”
Puisella istuimella, jo hyvän matkan päässä Klaanista, punaiseen haarniskaan pukeutunut mies miltei rusensi juomalasinsa. Visokki ei korottanut “ääntään”. Koskaan. Ei Killjoyn kuullen ainakaan.
“Sinä et tee näin. Sinä et vain pimitä tietoa. Et tällaisina aikoina. Et silloin kun niin moni on kuollut.”
“Visokki-”
“Etkä”, hämähäkki jatkoi hurjistuneena, “Sen jälkeen vain katoa maailmalle sotimaan sotiasi, kun kotisi odottaa päivä päivältä etenevää taistelua. Et edes soita! Et lähetä kirjettä! Oletamme, että olet kuollut aina siihen asti, kunnes Matoro kertoo sinusta. Ja vähän sen jälkeen hän palaa sirpaleina takaisin, eikä sinusta silti näy jälkeäkään, vaikka kuulemma vietitte aikaa saman katon alla.”
“Sinä et nyt-”
“Killjoy. Ei.”
Ja siinä vaiheessa kralhi lakkasi yrittämästä ja hiljeni kuulemaan, mitä visorakilla oli sanottavana.
“Killjoy, me pidimme eilen Umbran hautajaiset.”
Hiljaisuus Killjoyn päässä jatkui. Hetki tuntui molempien päässä ikuisuudelta.
“Tulisit kotiin”, Visokki sai lopulta sanotuksi. “Tee se ennen kuin joudumme kaivamaan toisen haudan ilman mitään haudattavaa.”
“En voi”, kralhi lujistui.
“Minä tahdon luottaa sinuun, ja siihen ettet ole tehnyt niitä asioita, mitä koskien meillä on todisteita. Mutta sinun täytyy tulla todistamaan itsesi puolesta.”
“Sinä et ymmärrä. Hän on elossa.”
“Mitä… mitä sinä oikein tarkoitat?”
“Xen. Hän ei ole kuollut. Minä löysin hänet.”
Paljolti levällään olleet palikat monista Metru Nuin tarinoista kasautuivat taas vähän kokonaisemmiksi Visokin päässä.
“Et koskaan kertonut minulle hänen nimeään”, hämähäkki huokaisi samalla, kun hänen muistonsa palasivat siihen iltaan Klaanin muurin harjalla, jolloin hän oli kuullut tarinan vahkitytöstä ensimmäistä kertaa.
Killjoylla oli kestänyt ikuisuus kävellä portaat huipulle. Hänen uudet jalkansa tottelivat palaneen miehen käskyjä vain vaivoin. Se oli ilta, jolloin Killjoy oli kuullut saavansa jäädä Klaaniin. Se oli myös yksi niistä kolmesta kerrasta, jolloin Killjoy oli kertonut tarinansa.
Viimeksi Onu-Metrun syvyyksissä, kerran Sugalle nuotion ääressä kaukana etelässä. Mutta ensimmäistä kertaa siellä muurilla, visorakille joka oli pitänyt hänen puoliaan loppuun saakka.
“Olen iloinen puolestasi”, hämähäkki sai lopulta sanotuksi.
“Enkä minä aio antaa hänen kulkea Nizin reittiä. Se, mitä Metru Nuilla tapahtui on herättänyt hänessä varmasti kaikki maailman kysymykset. Mutta hän ei vajoa niihin. En anna sen tapahtua.”
Visokki ei enää ollut varma, oliko Killjoyn hatara psyyke murentunut lopullisesti vai jahtasiko tämä oikeasti jotain tärkeää. Paatos kralhin sanojen taustalla kuulosti kuitenkin tarpeeksi aidolta, joten visorak antoi kralhin vielä jatkaa.
“Mitä sinä oikein olet tekemässä?”
“Olin jo luovuttamassa”, Killjoy myönsi. “Teinkin niin, mutta pirullinen kohtalo ei antanut minun. Ja onneksi ei, sillä nyt minä tiedän täsmälleen mitä minun pitää tehdä. Eli poistaa mysteeri maailmankartalta ennen kuin Xen pääsee liian lähelle sitä.”
“Tiedäthän, että nämä ovat juuri niitä asioita joista sinun pitäisi keskustella. Eikä lähteä maailmalle ampumaan kaikkea, mikä liikkuu.”
“Luuletko, että kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, hän suostuisi edes katsomaan minuun päin?”
“Ehkä. Jos omistaisit kyvyn edes välillä pysähtyä ajattelemaan, kuinka kohtelet väkeä ympärilläsi.”
“Tuo kuulosti jo henkilökohtaiselta”, kralhi tuhahti. Visorak ei edes yrittänyt peitellä pettymystään.
“Unohda hetkeksi, että olen yksi admineista ja muista, että olen myös ystäväsi. Minun ei pitäisi joutua kaivelemaan mieltäsi satojen kilometrien takaa vaihtaakseni kuulumisia. Sinä olet aina ollut tällainen, mutta edellisillä kerroilla emme löytäneet sinun nimelläsi varustettua nauhoitetta Punaiselta Mieheltä.”
Killjoy ei edes vaikuttanut yllättyneeltä siitä, että kolmella kirjaimella kirjoiltu nauhoite oli päätynyt Visokille.
“Minä vähän pelkäsinkin, että rahipoju saattoi löytää sen nuuskiessaan. Talonvahtini liversi visiitistänne.”
“Sinä olet mahdoton! Miten sinä voit suhtautua tällaiseen asiaan, kuin se ei olisi mitään? Tiedätkö sinä miten pahalta tämä näyttää? Se, että poistat nimesi ehdokkaiden listalta tietoisesti sen jälkeen, kun sinua ollaan henkilökohtaisesti lähestytty ja vieläpä ainoana koko joukkiosta tuollaisella tavalla.”
“Oletko Visokki missään vaiheessa miettinyt, että ei välttämättä ole viisasta luottaa viholliseen, kun tutkii kuka hänen pikku apurinsa on?”
“Luuletko etten tee sitä koko ajan? Tai muistele aikojani vankeudessa? Tai sitä tuskan määrää, mikä vaadittiin siihen, että sain yhteyden sinuun. Ja kyllä, juuri sinuun. Koska olin varma, että sinuun voisin tässä asiassa luottaa.”
“Entä mitä mieltä olet asiasta nyt. Voitko sinä yhä luottaa minuun?”
Killjoy esitti kysymyksensä aivan liian kylmästi Visokin makuun. Hän ei pitänyt siitä, kuinka kralhi tuntui etäännyttävän itseään keskustelusta. Hän puhui itsestään, kuin jostain toisesta.
“Minä… en tiedä enää. Minä tahdon, mutta en tiedä enää voinko.”
“Olet tervetullut katsomaan. Kolua koko pääkoppani. Tutki, mitä haluat.”
“Sinä tiedät, että minä en tee niin. En koskaan tekisi niin.”
“Ehkä olisi aika”, Killjoy pohti, vaikka tiesi erinomaisesti, kuinka tiukasti Visorak piti kiinni moraalisesta koodistaan.
“Ja vaikka tekisinkin, tiedät kyllä vallitsevat olosuhteet. Mielissä vieraileminen on muuttunut uskomattoman vaaralliseksi.”
“Siitäkö syystä Manukin oli uteliaalla päällä? Tämä loisverkko kuulostaa melkoiselta sekasotkulta.”
“Ja sinä valehtelit hänelle, ettet mukamas tiennyt koko jupakasta mitään!”
“Eli se oli Manu, joka minut kavalsi! Saa olla viimeinen kerta, kun jaan kuulumisia sen pirulaisen kanssa.”
“Älä yritä vaihtaa aihetta,”
“Tai no ehkä jaankin. Melko mukava tyyppi hän on. Kuuleman mukaan sinunkin mielestäsi. Oikein erityisen mukava.”
“Me emme keskustele tästä”, visorak närkästyi.
“Ai vähän samalla tavalla, kuinka me emme keskustele siitä, miten minä ilmeisesti petin Klaanin ja aiheutin viattomien kuolemia siitäkin huolimatta, että taistelin teidän rinnallanne niitä penteleen peltipurkkeja vastaan.”
“No sinulla on tapana aiheuttaa-”, Visokki aloitti lauseensa, mutta keskeytti tajutessaan, kenelle oli sanojaan osoittamassa.
“Anteeksi. En tarkoittanut…”
“Tarkoittanut mitä?”, Killjoy tivasi, “Että väki ympärilläni tuppaa päätymään kuoliaaksi. Kyllä minä sen tiedän. Ei tarvitse muistuttaa.”
“Ei mutta oikeasti, en halunnut sen kuulostavan siltä.”
Visorak huokaisi syvään. Niin teki myös kralhi. Hetken sanojaan mietittyään Visorak uskalsi viimein jatkaa keskustelua.
“Missä sinä oikein olet?”
“Steltillä”, Killjoy kertoi rehellisesti, “Ajattelin ensin vain pysähtyä tankkaamaan, mutta sitten törmäsin pariin metsästäjään, jotka osasivat yhdistää muinaisen naamani nykyiseen kypärääni. Piti tehdä kiertolenkki ja käydä hävittämässä ruumiit.”
Visokki voi hieman pahoin. Hän tiesi, ettei entinen kenraali vitsaillut.
“Geenkin nuppia nämä kovasti olisivat halunneet. Puhuivat sedästä kuin rikoskumppanistani. Oletan, ettei hänellä ole ollut kovin montaa kohtaamista vielä?”
“Eipä varmaan”, Visokki myönsi. Hämähäkki kuuli Killjoyn äänestä, että oltiin päädytty häntä kiinnostaviin aiheisiin.
”Hän varmaan ampui kiikarinsa kiertoradalle, kun kuuli viimeisimmästä tempauksestani.”
“Hieman turhan värikäs kielikuva. Tiedät, että hän suhtautuu lähinnä happamasti kaikkiin nimesi sisältäviin lauseisiin.”
“Ihmettelen suuresti, jos tuo oli reaktio äänitteenkin löytymiseen.”
Visokki ei ollut varma, mitä sanoa. Killjoy huomasi hiljaisuuden välittömästi.
“Voi luoja… ette ole kertoneet.”
“Matoro päivitti sinut ajan tasalle Ämkoosta?”
“Päivitti.”
“Sitten ymmärrät, miksi en ole kasvattanut Geen taakkaa tarpeettomasti.”
“Tuo kuulostaa kovasti siltä, että ripaus luottamusta olisi jäljellä”, kralhi toiveili.
“Ei ole tällä menolla kauaa. Ennemmin tai myöhemmin minun täytyy avata suuni, enkä ota lainkaan vastuuta mitä Gee tekee, kun hän saa koko tarinan.”
“Ehkä se voidaan välttää. Tule kotiin. Kerro tarinasi. Näytä naamaasi sen verran, että voimme ainakin luottaa siihen, ettet yritä piilotella meiltä mitään.”
“Sinä tiesit jo ennen keskusteluammekin, että se ei ole minulle vaihtoehto.”
“Minä rukoilin toisin”, Visokki ulahti. Hämähäkin ääneen oli sekoittunut aito palanen surua. Hän oli odottanut ystävältään enemmän. Eikä admin halunnut joutua siksi välikädeksi, mihin hän oli kovaa vauhtia päätymässä.
“Olen pahoillani.”
“Sen minä uskon. Olet aina ollut. Siksi minä olenkin niin huolissani. Syyllisyys voi ajaa pelottaviin tekoihin.”
Visokin raajat rapsuttivat pölyistä mattoa. Hän ei enää tiennyt mitä sanoa. Eikä ollut lainkaan varma, mitä mieltä hän tilanteesta enää oli.
“Mene sitten. Ja lupaa tulla yhtenä kappaleena takaisin.”
Ajatusmurahdus Killjoyn päässä kuulosti tyytymättömältä, joskin myöntyvältä. Tämä oli se keskustelun hiipumisen kiusallinen vaihe, jossa kralhi yleensä poistui. Siksi admin saikin yllättyä siitä, että Killjoy oli yhä paikalla.
“Minä saatoin olla hieman töykeä Tawalle viimeksi kun puhuimme. Mutta minun piti saada hänen sanansa siitä, että hän saa sinut kaivettua takaisin maan pinnalle.”
Visokki oli hyvin lähellä huomauttaa, ettei Tawalla varsinaisesti ollut mitään tekemistä hänen paluunsa kanssa, mutta tuli lopulta tulokseen, ettei se toisi keskusteluun mitään.
“Pääsin kotiin”, Visokki huokaisi, “Sinunkin olisi aika.”
“Klaani oli aina enemmän sinun kotisi, kuin minun”, Killjoy totesi. Visokki huokaisi syvään ja antoi kralhin sanojen upota. Hiljaisuus oli taas laskeutunut, mutta tällä kertaa visorak antoi sen hiipua. Telepaattinen yhteys kaksikon välillä katkesi lopulta ja admin odotti hyvän tovin, ennen kuin kampeutui takaisin jaloilleen. Lukuisat nivelet raksahtelivat, kun hämähäkki venytteli olemustaan ja rytmikkäästi naputellen kipitti ulos huoneesta, jonka omistajalla ei ollut pienintäkään aikomusta viettää siellä öitään.
Visokin huone
Visorak kertoi keskustelun heille neljälle sanasta sanaan, alusta loppuun.
Pyöröikkunan valo puski vain pienestä raosta sisään huoneeseen, joka muistutti enemmänkin luolaa. Paksut vihreät seitit valtasivat alaa ja peittivät valonlähteen lähes kokonaan. Ne kietoutuivat verhottoman verhotangon päihin, pienen harmaan sohvan jalkoihin ja lukuisten hajanaisesti aseteltujen kirjahyllyjen taakse. Yhdessä nurkassa ne nivoutuivat paksuksi riippumatoksi, jolle moderaattoreista vain Make oli tohtinut istahtaa.
Visorakin oma lemmikkihämähäkki kipitti samoja seittejä pitkin. Make tuijotti sen karvaisten jalkojen liikettä lähinnä hämmentyneenä.
Kahdeksanjalkainen karvaturri kipitti verkoilla ja loikkasi moderaattorin jaloille. Make ei uskaltanut silittää sitä. Jokin otuksessa häiritsi häntä pahasti, mutta ei suinkaan sen ulkomuoto (se oli oikeastaan aika hellyyttävä) tai edes myrkyllisyys. Nui-Koron pahan pormestarin tapauksen jälkeen Make uskoi, että hämähäkin purema olisi pientä.
Moderaattori nosti katseensa yhä Killjoyn sanoja toistelevaan Visokkiin. Lopulta liskomies sai häntä vaivaavan kysymyksen päästä kiinni. Eikä se muuten helpottunut yhtään.
… onko siinä jotain outoa, jos rahilla on lemmikkirahi?
Saako minulla olla lemmikkirahi…?
Sylissä kököttävä hämähäkki tuijotti Makea.
Make tuijotti takaisin. Sitten hän jäi tuijottamaan seinään ennen kuin tarkisti yksi kerrallaan jokaisen moderaattoritovereistaan.
… olenko minä jonkun näistä lemmikkirahi?
Hämähäkki käppäili jalalta Maken kämmenselälle, josta se loikkasi takaisin riippukeinulle. Kukaan muu huoneessa ei vaikuttanut huomioivan ”pikku-Herbertiä”, joten Make päätti yrittää antaa asian olla.
Moderaattorit kuuntelivat kärsivällisinä loppuun asti. Visu lopetteli pienen pöydän vierellä kertomustaan jättäen linnakkeen lainvalvojanelikon hiljaistakin hiljaisemmiksi. Vaikea tilanne ja uudet tiedot Killjoysta (ja oman eläimellisen identiteetin kyseenalaistaminen) kahlitsivat heidät hiljaisuuteen.
”Ja sitten päästit hänet menemään?” seinään nojaava Same kysyi kuppinsa takaa.
”Niin”, naisen ääni kuiskasi. ”Minun täytyi. Olisitko itse tehnyt toisin, Same?”
”Kieltämättä kaikki, mitä meillä on Killjoyta vastaan, on vain aihetodisteita”, kirjahyllyyn nojaava selakhi huokaisi. ”On silti huomioitava myös, että ratkaisu perustuu vain omaan luottamukseesi, admin.”
Visokki kääntyi ja tuijotti selakhia yllättyneenä. Pihdit aukesivat hieman ja sahahampaat visorakin kidassa pyörivät rauhalliseen tahtiin. ”Ymmärrän kyllä, miksi olet tuota mieltä. Minulle se, mikä sinulle on luottamusta, on vahva tunne siitä, miten hänen mielensä toimii. Olen pahoillani, etten voi esittää sitä muuten…”
Same nyökkäsi hyväksyvästi.
”Luulen ymmärtäväni. Emme silti voi jättää Killjoyta pois tutkimuksista.”
”Älkääkä jättäkö”, Visokki myönsi pettymystä silmissään. ”Ottakaa kaikki tiedot, mitä meillä on hänestä erityistarkkaan syyniin… mutta yhdellä ehdolla.”
Moderaattorit katselivat toisiaan hiljaisina. Bladis avasi ensimmäisenä suunsa hammasta purren.
”Emme kerro Gee-miehelle?”
Visokki nyökkäsi. Moderaattorien hiljaisuus oli ymmärtävä. Ei hyväksyvä.
”Tota”, Paaco nosti sohvanpohjalta sormen ylös, ”jos Visu on admin ja Gee on admin. Niin onko tuo ihan legit käsky?”
”Ei se olekaan käsky”, Visokki sanoi voipuneella äänellä, ”tässä voin vain pyytää teitä. Se ei varmasti näy ulospäin, mutta ajat ovat todella rankkoja Geelle. Se, yhdistettynä hänen menneisyyteensä Killjoyn kanssa… en tiedä, pystyisikö hän käsittelemään tätä tietoa neutraalisti. Pelkään, mitä kaikkea voisi tapahtua.”
Kukaan heistä ei tuntunut haluavan uskoa siihen. Visorakinseittinen riippukeinu narisi, kun Make työnsi sitä jaloillaan heilumaan. Paaco kurtisti oudoksuen kulmiaan pää käsinojaa vasten.
”Kyllä Gee saisi pasmansa pidettyä kasassa”, Bladis vannoi.
Hymyäkään päästämättä Paaco teki vasemman kätensä sormista kiikarin samanpuoleisen silmän ylle ja tuijotti Bladista vakavanaamaisena.
”Pasma. Päälle”, hän sanoi.
”Heh hah höh”, Bladis mutisi.
”Yritetään käsitellä tämä asia niin”, Same korotti ääntään, ”että emme joka tapauksessa piilottele admin Guardianilta mitään. Tämän tason tutkimustyön ei tarvitse vain olla hänen henkilökohtainen huolensa. Meillä on aikaa raportoida hänelle silloin, kun tilanne on nykyistä selvempi. Hoidamme petturitutkimuksen omin toimin siististi loppuun.”
Visokki näytti huojentuneelta. ”Kiitos, Same. Tiedän, että ette halua uskoa että tämä vaikuttaisi Geehen negatiivisesti. En minäkään. Mutta haluan itse esittää tilanteen hänelle sitten, kun aika on kypsä.”
”Eikö Killjoyn kuuluisi itse tehdä se?” Bladis sanoi jäisesti.
Visokki huokaisi ja piti pitkän hiljaisuuden. Mielensisäisen viestin odottelun hiljaisuus tuntui pidemmältä kuin pelkkä tauko puheessa olisi tuntunut. ”Niin… niin hänen pitäisi.”
Same kääntyi mietiskelevältä näyttävänä moderaattoreita kohti ja nyökkäsi näille yksi kerrallaan. Make nousi riippukeinulta saaden verkkotangon narahtamaan ja heilutti teräväkyntistä kättään hyvästiksi Visokin lemmikille. Hänen yllätyksekseen se heilutti takaisin, ja Make puski pois itseään aiemmin hämmentäneen kysymyksen.
… onko Visokki tuon lemmikkirahi?
Se ei ollut pelottavin kysymys.
… olenko minä nyt sen lemmikkirahi?
Make räpäytti silmiään kahteen kertaan ja vaappui pitämään ovea auki kollegoilleen.
Paaco ponkaisi sohvalta ylös ja työnsi Bladiksen pyörätuolin ulos. Tämän kerran skakdi ei vaivautunut valittamaan ilmaisesta kyytipalvelusta.
Ovi kolahti lainvalvojien perässä. Vain Same ei astunut huoneesta ulos, vaan jäi nojaamaan samaan kirjahyllyyn. Pitkiä hiljaisia hetkiä hän siinä ehtikin nojata.
”Vielä siinä?” Visokki havahtui tuijoteltuaan hetken ikkunasta. Pikku-Herbert asteli nyt hänen pihtihampaillaan pientä verkkoa kutoen.
Same nyökkäsi. ”Vanha tottumus, admin.”
”… tottumus?”
”Saarellani sitä ei kutsuttu mielenlukemiseksi”, selakhi sanoi suoristaen selkänsä, ”vaan hierarkiaksi. Osaan aistia, milloin käsky on tulossa.”
Visokki hämmentyi. ”Minkälainen käsky?”
”En vielä tiedä, admin. Mutta aistin, että se ainakin haluaisi minun jäävän hetkeksi.”
”Olet aivan oikeassa. Miten olisi tällainen käsky: Kerro minulle, miten minun olisi pitänyt tehdä…”
Same pudisti päätään.
”En voi vielä tietää, teitkö väärin Killjoyn kanssa. Kaikki on vielä auki tutkinnassa.”
Visokki nyökkäsi. ”Mutta minun pitäisi olla epäluuloisempi, eikö niin?”
”En halua tuomita-”
”Mutta pessimismi on realismia, niinkö?” Visokki keskeytti. Lempeällä äänellä, mutta keskeytti. ”Avde haluaa, että olemme epäluuloisia. Että menemme yhä pidemmälle saadaksemme tietää, kehen luottaa! Siksi hän merkitsi jokaisen petturiehdokkaista loisella! Koska hän haluaa antaa meille sen valinnan!”
Same oli avaamassa suutaan, mutta ei antanut sanojen tulla.
”Jos rikon periaatteeni ja katson jonkun heistä pään sisälle”, visorak lausui aavemaisen rauhallisesti ja hiljaa, ”jos kaivan ulos jokaisen salaisuuden ja avaan kaikki lukot, siinä samalla loinen tarttuu minuun taas! Hän merkitsee minut uudelleen.”
”Admin…”
”Minä sain loiseni jo kerran ulos. Enkä enää edes muista, miten, mutta minä sain sen ulos! Jos lakkaan todistamasta, että en ole se, mitä hän halusi minusta muovata, että en ole hänen ’ratsunsa’… hän voittaa. Hän voittaa, Same! Hän todistaa, että olemme sitä mitä hän halusi meistä tehdä.”
Same seisoi jämerässä ryhdissä odottaen taukoa Visokin sanoissa. Sen tullessa hän käytti tilaisuutensa.
”Vaikka en ymmärräkään edelleenkään mitään siitä, mitä loinen oli, sanoi ja teki”, Same huokaisi, ”tiedän että ehdokkaiden mielten täydellistä luotaamista ei voi edes pyytää keneltäkään siihen pystyvältä. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi luodata heitä täysin oikeudenmukaisin keinoin.”
Visokki tuijotti Samea hetken ja henkäisi syvään. ”Mutta minusta tuntuu kuin se olisi myös sitä, mitä hän yrittää saada aikaiseksi… kuin hän voittaisi riippumatta siitä, miten toimimme. Killjoy on ystäväni. Snowie on sinun, Same! Kun otamme heidät muuna kuin ystävinä, kun otamme heidät vain epäiltyinä… se tuntuu siltä kuin tekisimme heistä päässämme muuta kuin itsensä…”
”Ymmärrän, admin”, Same sanoi, ”mutta yritän itse ajatella asian niin, että vaikka joudun laittamaan tovereita – myös ystäviä – epämiellyttävään asemaan, teen sen kuitenkin heidän etujensa mukaisesti.”
”Sillä tavalla voi menettää ystäviä”, Visokki vastasi.
”Niin”, Same myönsi. ”Niin voi. Mutta voisin menettää heidät myös vihollisille. Ja jos voin estää sen, otan mielelläni vastaan ystävien elinikäisen vihan.”
Visokki katsoi tuoretta päämoderaattoria alakuloisin silmin. Visorakin elekieli oli kaukana selakhien, matoralaisten ja skakdien vastaavasta, joten admin oli joutunut opettelemaan monia ilmeitä vain voidakseen näyttää niitä ilman sanoja.
”Anteeksi, Same”, Visokki sanoi. ”Unohdan joskus, kuinka vaikeaa on olla se, joka joutuu tuomitsemaan omiaan.”
Samen kasvoille ei taas paennut tunteen häivähdystäkään. Myös se oli harkittu valinta.
”Kaikkina aikoina ei tule Klaania uhkaamaan vihamielinen armeija tai mielissä pesivä loinen. Nyt on vammojen aiheuttamisen aika, ja sen päätyttyä niitä hoidetaan. En osaa jälkimmäistä kuten sinä, joten keskityn ensimmäiseen. ”
Visokki antoi tuoreelle päämoderaattorille niin empaattisen katseen kuin visorakin viiltävillä silmillä vain kykeni. ”Kiitos, Same.”
Selakhi iski hoikat jalkateränsä yhteen.
”Admin.”
”Onko sinulla vielä kysyttävää? Muussa tapauksessa voit mennä.”
”Vain yksi kysymys”, selakhi kuiskasi. ”Liittyen Guardianiin.”
Visokki katsoi takaisin tuskaisana. Same näki, että valinta oli ollut vaikeaa adminillekin. ”Arvelinkin.”
”Entä jos hän saa itse tietää Killjoyn tapauksesta ennen kuin ehdit kertoa hänelle?”
Visorak oli hetken hiljaa ja seurasi katseellaan vain pihtihampaidensa kärkien välille verkkoa kutovaa pikkuista. ”Sen vastuun otan minä.”
”Ymmärrän. Kiitos, admin.”
Niine sanoineen selakhi nyökkäsi syvään ja astui ulos huoneesta.
Visorak laski lemmikkinsä yhdelle omista, pinkeiksi vedetyistä vihreistä verkoistaan. Verkko värähti, kun kepeä kahdeksanjalkainen asteli innoissaan sitä pitkin katonrajaa kohti. Admin asteli riippukeinulleen, nousi sille ketterästi takajaloillaan ponnistaen ja lyyhistyi lepoasentoon.
Kun hän sulki vihreät silmänsä, viimeinen asia minkä hän näki oli verkko, jossa hän eli ja jota hän oli oppinut kutsumaan kodikseen.
Kun hän astui kauan toivomaansa uneen, hän näki verkon, jonka Syvä Nauru oli kutonut. Sitä hän oli oppinut kutsumaan painajaisekseen.
Same tuijotti eteensä hau-naama peruslukemilla, kun hänen sulkemansa oven edessä könöttivät yhä hänen entiset vertaisensa ja nykyiset alaisensa. Make oli lähtenyt jo omiin tehtäviinsä, mutta Bladis ja Paaco tuijottivat selakhia katseet odottavina.
”No?” Bladis tivasi. ”Mitä mieltä?”
”Mistä?” Same kysyi ajatukset vielä äskeisessä hetkessä.
”Killjoyn suojelusta!” Bladis tuhahti. ”Joo joo, meillä ei ole oikeuksia määrätä vangitsemista koska oikeita todisteita ei ole, mutta eikö tämä ala olla jo vähän liikaa?”
Paaco nyökkäsi. ”Aika pirusti hämäriä juttuja pyörii sen jätkän ympärillä… muistatteko sen kuulatapauksenkin?”
”Ai sen, kun yksi sen entisistä kavereista nyt vain sattui lyöttäytymään yhteen Labion kakkosmiehen kanssa?” pyörätuoliskakdi murahti. ”Aika jännä yhteensattuma.”
”Niin”, Same myönsi. ”Mutta se operaatio loppui käsitykseni mukaan Creedyn, Killjoyn hyvän ystävän kuolemaan.Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.”
”No, se riippuu varmaan siitä, kuinka tärkeitä kamut ovat hänelle…” Bladis kohautti olkapäitään. ”Pitäisi varmaan raahata kuulusteluhuoneisiin mahdollisimman paljon väkeä, jolla on joku käsitys miehestä.”
”Niinpä”, Paaco maiskutteli huuliaan ja kääntyi. ”Mites se vahki, joka toi metruseikkailijat kotiin? Saatiinko siitä mitään irti?”
Bladis tuijotti kollegaansa hetken hämillään, mutta sitten tuntui tajuavan.
”Aa, se kyklooppi hienolla aluksella. Siitähän on jo puolisen viikkoa.”
”Niin”, Same sanoi vaitonaisena. ”Niin on.”
Hetken he olivat hiljaa.
”Niin mitä me sen suhteen teimmekään?” Paaco hymyili hermostuneena.
”Käskimme odottaa kuulustelua”, Same sanoi, ”ja…”
Syvä hiljaisuus valtasi admin-tornin käytävän.
”Voi perse”, Same jatkoi.
”Voi perse”, Bladis toisti.
”Eipä tuo mitään”, Paaco sanoi hieroen niskaansa. ”Minultakin olisi varmaan unohtunut.”
”Eiväthän vahkit syö mitään?” Bladis narskutti hampaitaan. ”Toivottavasti joku on älynnyt syöttää sille jotain. Entä jos se on kuollut nälkään?”
”Eivät vahkit syö mitään”, Paaco sanoi virnuillen hermostuneesti.
”Entä jos Musta Käsi julistaa meille sodan?” skakdi kysyi. ”Koska kidutimme yhden niistä nälkäkuolemaan?”
”Eivät vahkit syö mitään”, Same sanoi.
”No, kohtahan huomaamme!” Bladis virnisteli.
Selakhi kääntyi käytävän kelloa kohti, tuijotti sitä viitisen sekuntia ja kääntyi alaisiaan kohti.
”Haluan vahkin kuulustelutilaan 1 viidessä minuutissa”, selakhi sanoi. ”Tänään taidetaan vähän jutustella lisää lämpimiä aiheesta kenraali Killjoy.”
”Joo”, mörököllin tuleva uhri murahti käsi valmiina vyötäröllä. ”Pure luotia, lehmipoju!”
Konna ei ehtinyt huutaa. Kylmä ilme pyssysankarin isoleukaisilla kasvoilla ei värähtänytkään käsiaseen lauetessa. Lierihattuinen korsto otti osuman rintaansa ja horjahti taaksepäin – ensin askelen, sitten toisen.
Kolmas oli liikaa. Skakdi putosi saluunan katolta ja rysähti runsas selkäharja edellä vankkureiden katon läpi. Toinen skakdi – revolverin laukaissut – kääntyi poispäin. Sen ei täytynyt kurkata reunan yli tietääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Vankkuria vetävät telakissat nousivat takateloilleen, vaan mitäpä se olisi elukkaparkoja auttanut. Muaka-vetoinen dynamiittikuljetus muuttui tulipalloksi valaisten koko kylänraitin. Lasit särkyivät, laudankappaleet sinkoilivat. Postitoimiston pihan salkoon vedetty Nektannin lippu roihahti ilmiliekkeihin. Oli kuin sisällissodan tulet olisivat heränneet uudestaan henkiin, mutta nyt ne eivät julistaneet kauhua ja kuolemaa, vaan oikeutta.
Roihu heijastui saluunan katolla seisovan pyssymiehen tuimasta katseesta, kun tämä pyöräytti kuudestilaukeavaa tyynesti sormensa ympärillä, puhalsi piipun savuja ja sujautti aseen vyölleen. Yksinäinen ratsastaja katsoi kättensä työtä ja kaupunkia, jonka kansalaiset olivat astelleet taloistaan hämmästelemään loimua.
”Tällä kaupungilla”, skakdi sanoi ylväästi astellen katonharjalla, ”on uusi sheriffi. Tämän kaupungin sorron aika on ohi! Ja sanoi siihen vastaan Nektann, Irnakk tai sitten vaikka itse Mata Nui…”
Tuima aavikon sankari katseli kyläläisiä hattunsa alta hetken yksinäisellä silmällään – toisen päällä oli musta silmälappu.
”Tulkoon minun kanssani tappelemaan!”
Hurrausta.
Musta ruutu.
Lopputekstit. Ei kovin pitkät.
VIIMEINEN VARTIJA PELASTAA ZER-KORIN, ne sanoivat. Jokaista lausetta varten oli varattu oma aseen laukauksen ääni. OHJANNUT QUENTAR IRVILEUKA, tekstit sanoivat. PERUSTUU TÄYDELLISESTI TOSITAPAHTUMIIN, ne sanoivat. NEKTANN, OLET TYHMÄ KÄÄPIÖ JA HAISET PAHALTA, ne sanoivat.
Ja niiden valkoisten sanojen myötä ääniraita rahisi karkeasti ja jätti tilan pimeäksi.
”Okei waaau.”
Lumiukko oli haltioissaan. ”Siis oikeasti? Niinkuin… tosi oikeasti?”
”Joo”, Guardian nyökkäsi viereiseltä penkiltä. ”Mitäs pidit.”
”Se oli…” Snowie sai sanottua, mutta piti sitten hetken kerätäkseen ajatuksiaan. Etsiäkseen sanoja. ”…niin huono!”
”Huonompi kuin Turmaa tundralla?” vartija virnisti.
Valkoliini avasi suunsa, mutta pysähtyi ennen kuin sanoi mitään. Ehkä ei sentään niin huono.
”No, okei, se, mutta… Mutta waaau.”
”Koko viimeinen kolmannes piti kuvata eri kylässä, koska suututimme paikallisen sheriffin. Ja Zakranin näyttelijä oli aika lailla kaiken aikaa niin humalassa, että puolet hänen kohtauksistaan lopulta kuvattiin eri tyypillä. En tiedä, huomasitko.”
”No vähän kyllä ihmettelin, että miksi sille tuollaiset lättävarpaat yhtäkkiä. Eikö sen harjakin kasvanut ehkä, öö, kaksinkertaiseksi? Yhden kohtauksen aikana. Eikö luulisi, että olisi sen verran voinut nähdä vaivaa että olisi suostunut parturoitavaksi?”
Sininen skakdi kohautti olkiaan ja nousi penkiltä. ”En uskaltanut kysyä. Vanha kunnon Quentar tykkäsi tehdä hommat vähän omalla tavallaan, eikä antanut todellisuuden tulla liikaa tielle”, Guardian naksautti kelan irti projektorista. ”Todellinen taiteilija mies ainakin oli. Katsotaanko seuraavaksi… ömm, Viimeinen Vartija: Tehtävä Shasalgradissa vai Viimeinen Vartija: Nektannin kosto?”
”… eikö niille ole joku aikajärjestys?” Snowie kummasteli.
Guardian hymyili pirullisesti. ”Olen melko varma, että näiden piti aluksi olla sama elokuva.”
”Jaa, okei… no, ei sitten kai niin väliä.”
”Tehtävä Shasalgradissa, siis. Usko minua, et malta odottaa, että kuulet vastanäyttelijäni shasaaliaksentin.”
”… selvä. Eikö ohjaaja tosiaan tiennyt, että olet oikeastikin Viimeinen Vartija?”
Guardian tunki ohimennen kouransa paperipussiin Snowien sylissä ja nappasi itselleen suolaisen välipalan. Torahammas rojahti takaisin tuolille ja mutusteli naksua hetken mietteliäänä.
”Hän vihasi aksenttiani ja sanoi aina kuvauksissa, että kukaan ei ikinä tule uskomaan minuun ’Etelävaltioiden elävänä legendana’. Olisi kuulemma hankkinut uskottavamman näyttelijän, jos budjetti olisi antanut periksi.”
”… okei.”
”No niinpä! Tämä pätkä saattaa muuten sitten olla oikeasti huonoin tähän asti.”
Lumipullero ei yhtään epäillyt, vaikka muistot Turmasta tundralla elivät yhä sotkuisina ja pienibudjettisina takaraivossa. Seuraava elokuva valaisi kankaan. Mustavalkoinen rätinä muuttui jopa minuuteissa tunnistettavaksi kuvaksi. Snowie ei ollut aivan varma, miksi tarina alkoi ulkoavaruudesta, mutta eiköhän siihen saataisi johdonmukainen selitys melko pian.
”Kosmos”, syvä kertojaääni aloitti. ”ja kaikki ne tarinat, jotka taivaankannen alle mahtuvat…”
Snowie katseli ruudulla liikkuvaa kuvaa tähtitaivaasta, mutta siirsi pian katseensa vierellään pimeydessä röhjöttävään Guardianiin. Hän mietti pitkään, pitäisikö hänen puhua. Oliko huoli sittenkin turhaa?
”Ööh, Gee…” Snowie kuiskasi varovaisesti. Hän ei tahtonut häiritä miehen ironis-itseironista elokuvanautintoa liikaa.
Sininen skakdi kääntyi porkkananenää kohti. Projektori projisoi kuminaamarisen vale-shasaalin kiitämässä avaruuden halki keinotekoisilla siivillä. ”Hm?”
”Kiitos”, lumiukko supatti, vaikkei Admin-tornin kohtuullisesti ja hyvin perustellusti elokuvateatteriksi muutetussa kokoushuoneessa kaksikon lisäksi muita ollutkaan.
Sotaveteraani hymyili hieman. Hän tiesi, että vapaailta teki Snowielle hyvää. Siitä oli aikaa, kun kaksikko oli viimeksi päässyt älykkään yhteisharrastuksensa pariin.
Kosminen shasaali sai luodista siipeensä ja aloitti syöksykierteenomaisen putoamisen. Jätettyään tähdet taakseen se viuhui liekehtivänä aavikon yllä uhkaavasti kohti telakissojen vetämiä vankkureita. Snowie oli melko varma, että tiesi, mitä oli tulossa, ja ennustus osui aivan oikeaan.
”Eivät… eivät ne nyt joka kerta voi räjähtää”, porkkananenä mutisi. ”Edellisissä oli sentään dynamiittia, mutta…”
”Kumpi on syntynyt ja elänyt Zakazilla, sinä vai Quentar?”
”Okei, okei… Lisää ke-babaa?”
”No josko sitä hieman.”
Lumiukolla oli tapana ostaa ylimääräinen annos siltä varalta, että nälkä jäi kalvamaan. Hän lappoi lisäastiasta ruokaa kanssakatselijalleen, joka kiitti ja tarttui lihaisaan lautaseen ahnaasti. Kankaalla nuorempi versio samasta miehestä kummasteli kraatteria aavikon ihossa.
”Gee?”
”Niin?”
”Minun piti kysyä… hetkonen, mi-miksi shasaalit ovat tässä avaruusolentoja?” lumiukko kummasteli suu täynnä lihatuotetta.
”Niiden piti olla kai slizeroideja mutta saimme lähiteatterista lainaan vain shasaalinaamareita. Tai sitten se on vain Quentarin taiteellinen näkemys, älä kysy.”
”Ah, se selittää… mutta se ei ollut se mitä piti kysyä, eh.”
Skakdi aisti seuransa äänensävyn.
”Minulle saa aina puhua, jos siltä tuntuu.”
”Öh, kiva. On vain pakko kysyä… no, enkö minä ole… minähän olen…”
Kiusallista hiljaisuutta ei ainakaan auttanut mustavalkoelokuvassa laserasein käyty kaksintaistelu.
”Niiiiin?”
”… niin. Epäilty?”
”Petturiepäilty? Joo? Mutta jos minulta kysytään, niin et”, Guardian tokaisi ja kumartui omien tuomistensa puoleen pullonavaaja kourassa. ”Kelpaako pär-nuilainen pienpanimopilsneri?”
”… kyllä kiitos! Mutta… onko se muka sillä selvä?” Snowie puri huulta ahdistuneen näköisenä, ”Koska minusta on jo hetken tuntunut, että…”
”Että?”
”Äh.”
Juoma sihahti ja lasi kilahti, kun Guardian avasi pullon. Hän ojensi sen valkoiselle klaanilaiselle.
”Snowie, minä en pitäisi elokuvailtaa kanssasi, jos uskoisin että sinulla on jotain tekemistä sen jutun kanssa”, skakdi sanoi itsevarmana. ”Silmiä kankaalle nyt, olen aika varma että tuo vankkuri räjähtää kohta!”
”Räjähtääkö varmasti? Eihän tässä ole edes mitään, mikä”, lumipullero sanoi, ja päätyi tuijottamaan elokuvan tapahtumia monttu auki. ”Mutta… se osui vain kaktukseen…”
Sininen skakdi käkätti kovaan ääneen. ”Anteeksi, keskeytinkö jotain tärkeää?”
Snowie hymyili vähän. ”Ei, Quentar Irvileuka keskeytti. Mutta siis… luotatko sinä minuun? Niin paljon?”
”Olet vanha kaveri”, Guardian mutisi liharuokansa takaa. ”En halua että vaikeat ajat muuttavat sellaista. Jos Avde olettaa saavansa sellaiseen lommoa epäluulolla, joutuu hän ikävä kyllä pettymään.”
”Huh huh. Noinko reilu sinä olet? Kaikesta… tapahtuneesta huolimatta? Loinen ja kaikki?”
Kraa kraa.
Loinen ja toinen. Mitäpä skakdi olisi siitä tiennyt.
”No oliko se sinun syytäsi?”
Ilme Snowien sulavilla kasvoilla halusi uskoa, että ei ollut. Haluaminen oli kuitenkin aivan eri maailmasta kuin uskominen.
”Mhm, niin kai”, lumenvalkoinen hymyili. Häntä hermostutti yhä.
Edes jonkin valinnan oli hän elämässään silti oikein tehnyt, kun oli hankkinut itselleen tällaisen johtomiehen.
”Snowie, sinulta jää murehdinnassa väliin aika paljon kuraa. Stunttinäyttelijäni on ollut ruudulla jo kolme viimeisintä kohtausta, eivätkä ne edes yritä piilottaa sitä.”
”… sinulla oli stuntti?”
Skakdi joka ei ilmiselvästi ollut Guardian tuijotti intohimoisesti kumisen shasaalinaamarin kiiltäviin silmiin.
”Joo. Romanttisia sivujuonia varten.”
”… aha.”
Zakazlainen tanssimusiikki alkoi vallata äänimaailmaa painostavana hukuttaen lopulta kaikki äänet. Jäljelle jäi vain tunne. Puhdas, puhdas tunne.
”… mmmmmitä me oikeastaan katsoimmekaan?”
Snowien kysymys sai vastauksen vasta lopputekstien räjähtäessä. Elokuva otti vapauden muuttaa nimekseen VIIMEINEN VARTIJA: KOSMINEN RAKKAUS, ja sen oli luonnollisesti OHJANNUT: QUENTAR IRVILEUKA. MUSIIKKI: GÖRANN JA JYSKEPOJAT – ISTUSKELUA KESÄMÖKILLÄ. NEKTANN, OLET EDELLEEN AIKA RUMA MIES.
”Nyt… nyt hei…” Snowie haukkoi henkeään höhöttämisen lomassa. Guardian hänen vierellään… ei ollut hänen vierellään? Nyt vasta lumimies havaitsi hirnuvan vartijan vajonneen polvilleen lattialle. Sininen pää kääntyi hänen puoleensa.
”Niin, kerro, mitä nyt hei?”
”Nokun, siis… Tämä ei ollut enää mitään genreä. Se oli… tieteistoimintaa, kunnes se oli. Öh, en tiedä, avaruusromanssi?”
Guardian otti tuolista tukea ja nousi seisomaan. ”Unohtamatta puolivälin nykytanssiosuutta.”
”Unohtamatta vilpittömästi elokuvan parasta osaa! Pikemminkin.”
Yksisilmä yski vielä ja tasasi hengitystään. ”Tässä ei ole mitään vilpitöntä.”
Kuului pieni ’naks’ kun filmin kela loppui. Valkokangas jäi taas pimeäksi, vaille sisältöä. Klaanilaisten sielut sen sijaan olivat iäti valaistut, rikastuneet. Näiden elokuvataiteen helmien kanssa kaksikko selviäisi.
Ainakin seuraavaan elokuvaan asti.
”Mitäs, vieläkö jaksamme?” lumiukko uskaltautui vaarojen tielle.
”Kyllä”, Admin sanoi vakavalla äänellä. ”Minä vaadin.”
”No huh! Mutta… pienen tauon jälkeen?”
Guardian nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mikä on? Loppuiko ke-baba? Eikö kaksi annosta riittänyt?”
”Pöh, sinähän söit puolet tuosta toisesta! Minun murkinaani!”
”Viimeinen Vartija saalistaa oman ruokansa.”
”Ai? Muistaakseni tilasin nuo siitä Satamakadun paikasta, se mikä se on se herkkusemmoinen…”
Sinisen skakdin suuri leuka kohosi ylpeänä. ”Viimeinen Vartija nappaa villeimmänkin pedon ja panee sen vartaaseen! Viimeinen Vartija asettaa ansan, ja-”
”Sinä luulet olevasi tuo, vai mitä?”
Snowie osoitti elokuvalaatikon viereen levitettyä julistetta. Guardian havaitsi poseeraavansa tismalleen samassa asennossa siihen ikuistetun nuoren itsensä kanssa. Skakdi seisoi hievahtamatta paikoillaan.
”Luulen?”
“Eli…” Snowie aloitti varovasti. “Käyn vain hakemassa vettä, ja… tuonko sinullekin?”
Guardian poseerasi yhä ylväästi. Adminin olemuksesta ilmeni, että hän aikoi jatkaa vitsiä vielä, joten Snowie ei jäänyt odottamaan vastausta. “Joo, minä menen nyt, tulen ihan kohta takaisin. Jää sinä vain siihen.”
Lumimies nousi penkiltä ja hiippaili kohti Admin-tornin pimennetyn kokoustilan ovea. Hän arveli muistikuviensa perusteella, että käytävältä löytyisi vesipiste.
Niinkuin löytyikin. Vesipiste oli oikeastaan käytävän ainut merkittävä esine. Äänimaailmakin oli tyhjä, vaikka valkea klaanilainen olikin kuulevinaan jostain sähköistä rätinää.
Snowie hyräili tassutellessaan käytävällä. Ilta oli mitä mainioin, ja ainakin yhden tuomarin silmissä hän oli syytön. Sitä paitsi ke-baba oli ollut tavalliseen tapaan herkullista. Ja elokuvat huonoja. Niin erittäin huonoja.
Vesipisteen äärelle kumartuessaan hän arvuutteli itseltään, pääsisikö illan viimeinen elokuva Tehtävän Shasalgradissa/Kosmisen rakkauden kehnousasteelle.
Hehe, viimeinen. Niin varmaan.
Saliin palatessaan lumimies huomasi skakdiadminin kyllästyneen vitsiinsä. Suorastaan yllättävää. Sininen mies puuhaili jo projektorin parissa. Guardian kääntyi ympäri, katsahti Snowieta ja näytti myrtynyttä naamaa. “Et sitten minulle tuonut?”
“Mitä. Vettä?”
Vartija nyökkäsi. Lumimies huokaisi.
Ja elokuva sai alkaa.
Kun projektori raksutti aivan liian monennen kelan pyörimään, jännitys tiivistyi niin tiiviiksi hyhmäksi, että sitä olisi voinut leikata zakazlaisella kiväärikirveellä. Oikeastaan jännitys oli jo niin tiivistä, että ennen sen leikkaamista sitä olisi pitänyt pehmentää lippaallisella samaisesta kiväärikirveestä. Kotoisa rapina toivotti tervetulleeksi valkean rinkulan filmin yläreunassa ja elokuvan nimen:
VIIMEINEN VARTIJA: NEKTANNIA TURPAAN
Snowie avasi suunsa vaikka tiesi, että se oli näiden teosten kanssa poikkeuksetta virhe. ”Minä luulin että me katsoimme tämän jo aiemmin?”
”Nää”, Guardian mutisi suu täynnä liha-annosta, ”tämän nimisiä on ainakin kolme.”
”Aivan. Tietty. Joo.”
”Tässä vaiheessa Quentar heittäytyi taas vaihteeksi vähän taiteelliseksi.”
”Vähän oikein?”
”Aivan pienen kultahippusen verran. Jonkun arvostelijan mukaan tämä on ’vahva dekonstruktio koko Viimeinen Vartija -saagasta’.”
Snowie hörppäsi intensiivisesti juomaansa. Vankkuri ruudulla. Räjähdysvaaran läsnäolo konkretisoitui.
”Ja dekonstruktio tarkoittaa Zakazilla…”
”Alat oppia! Sitä, että tässä pistetään aika paljon asioita kilon paloiksi.”
”… tietty.”
Ensimmäinen räjähdys. Ensimmäinen monista. Hetken herpaantumisen (hän oli räpäyttänyt silmiään) jälkeen Snowie ei ollut enää varma, kuka ampui nyt ja ketä ja miksi, ja etenkin, millä.
”Hei, onko tämä nyt se näistä jonka kanssa kuuluu pelata sitä juomapeliä?” Snowie riemastui. ”Aina kun joku ammutaan tai jotain räjähtää, niin…”
”Haluan pitää ainoan silmäni vielä näkökykyisenä, kiitos vain.”
”Hehe.”
Kaksi pitkää tuntia myöhemmin suurkonna Nektann jäi junan alle ja räjähti. Junakin räjähti. Viimeinen Vartija ei ilmeisesti räjähtänyt. Melko lailla kaikki muu räjähti. Lopputekstit räjähtivät rullaamaan ruudun läpi. Muitakin asioita räjähti, kuten kaksi klaanilaista nauruun.
”M-mitä?” Snowie oli tukehtua juomaansa. ”Eikö se- eikö se kuollut jo edellisessä kohtauksessa?”
Pääosan esittäjän virne oli leveä. ”Quentar oli sitä mieltä, että se oli liian hienovaraista modernille elokuvayleisölle. Sain muuten tämän osan jälkeen lähtöpassit.”
”Miiiitä?” Snowie möläytti pettyneenä. ”Miiiiksi ihmeessä?”
”Stunttimies oli kuulemma uskottavampi Vartija kuin minä. Mutta kuvittele – jos olisin jatkanut elokuvauraani, en istuisi nyt tässä. Löysin Klaanin vuoden noiden potkujen jälkeen.”
”Voi eih!” Snowie sanoi. ”Mikä menetys zakazlaiselle elokuvateollisuudelle!”
Viimeinen Vartija väänsi kasvoilleen velmun ilmeen. ”Ei ole. Quentar tekee tätä roskaa seitsemän elokuvaa vuodessa”, skakdi julisti voitokkaasti. ”Meiltä ei ikinä lopu katsottava!”
“Tulkitsenko tuon nyt niin…” Snowie kuiskasi, ääni röhönaurusta käheänä “että tämä elokuvailta ei ole vielä päättynyt? Luulen nimittäin, että Tawa olisi tosi vihainen jos saisi kuulla, että menehdyimme traagisesti omaan hörötysmyräkkäämme eli hirnumyrskyyn.”
”Joo joo! Ja vieläpä, että se oli sinun vikasi!”
”Mutta tulkitsit kuule aivan oikein.” Guardian ponkaisi ylös penkiltä ja venytteli istumisesta tönkköjä raajojaan. ”Minkälaista kuraa saisi siinä tapauksessa olla?”
“Öööh, ehkä enemmän sellaista syksyn kaatosateiden kuin lumien sulamisen jälkeistä? Sanoisin, että jotain missä ei kaiken aikaa räjähtele, mutta sellaista ei taida olla tarjolla? Edes seitsemän elokuvan vuositahdilla.”
Skakdi pudisti päätään. “Quentarilla oli visio, ja hän pysyi siinä. Uskollinen mies.”
Keskustelu lepäsi taas hetken, kun Snowie hihitteli väsyneesti. Lopulta lumimies jatkoi.
“Olisiko jotain sellaista, missä olisi… huonoja vitsejä?”
Hetken aikaa Guardian seisoi tuppisuisena toljottaen lumiukkelia.
”Kaikissa näissä pätkissä on”, hän sanoi leukaansa hieroen. ”Mutta on minulla yksi, joka on suorastaan kolossaalisen huono vitsi.”
“Oho oho! Nyt kuulostaa hyvältä – ei, anteeksi, huonolta – ihan uudessa mittakaavassa!”
“Et arvaakaan”, Guardian virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän asteli projektorin tykö.
Illan viides kela lähti vispaamaan ympäri ja ympäri. Snowie istui etukumarassa huonon huumorin kaipuu takaraivossa. Hän ei malttanut odottaa, vaikka ei uskonutkaan että elokuvaillan huonoin vitsi olisi vielä edessä. Rima oli jo liian korkealla. Tai siis ei. Ei todellakaan. ”Tervehdys, Klaanilaiset. Tämä ei ole propagandaa.”
Vitsin huonous kuitenkin pudotti hänet tuolilta. Se oli niin huono, että hän ei varsinaisesti nauranut.
Kaiuttimista kuului nojatuolin narinaa, kun klaanilaisten eteen heijastui kuva tuolilta nousevasta ja sitten valokeilaa kohti kävelevästä hahmosta.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Hymy hyytyi.
Snowie tuijotti valkokankaalle piirtynyttä Ämkoota ja miekkapirun julmaa virnettä. Siitä oli jo kuukausia.
Projektorin heijastama Ämkoo korjasi hieman olkapäilleen heittämänsä nazorak-manttelin asentoa ja puhui sitten lisää mitä paholaismaisin ilme vihreillä kasvoillaan.
”Nyt kun tilanne on mikä on, minun on täytynyt miettiä roolini tässä leikissä hieman uusiksi. Tällä hetkellä näillä sarvipäisillä pikku ystävillämme on minulle paljon enemmän annettavaa kuin teillä. Sanotaan vaikka näin, että he tekivät minulle tarjouksen josta en voi kieltäytyä.”
Snowie yritti sanoa jotain, muttei saanut sanoja ulos suustaan.
”Tulette varmasti kaipaamaan minua, mutta ei hätää! Lupaan teille, että tulemme tapaamaan vielä joskus taistelukentällä. Varoitan kuitenkin teitä. En tule tuntemaan teitä kohtaan lainkaan sääliä.”
Ämkoon silmät leimusivat kuin kekäleet tämän kääntyessä ympäri. Mustan nahkamanttelin helma heilahteli raskaasti puolelta toiselle entisen adminin astellessa pois kuvaruudulta. Loittonevien askelten seasta saattoi kuulla vielä pirullista naurua.
Ja silloin lyhyt filmikela loppui pysähtyen naksahtavasti. Projektorin lamppu jäi hehkumaan ampuen yhä valkoista valoneliötä kankaalle.
”Eikös vain ollutkin huono vitsi?” himmeästi hehkuvan projektorin vieressä seisova Guardian sanoi ilman lystikkyyden rippeitäkään.
Eikä Snowie edelleenkään nauranut.
”Se… noh…” lumimies haki ahdistuneita sanoja. ”Nä-näin tämän heti palattuamme. Miksi-”
”Miksi näytän tämän nyt?” skakdi keskeytti tepastellen kankaan eteen. ”Eikö tämä sovi räkäisyydessään ihan täysin illan teemaan? Olisivat edes opettaneet pääosan esittäjälle, miten takki puetaan päälle. Tuo ei ole mikään viitta!”
”Mutta…” Snowie yritti, mutta vaikeni ja hieroi ohimoitaan. Valkea klaanilainen huokaisi syvään. ”Mikä häneen meni?”
Guardian pudisti päätään ja huokaisi kepeästi.
”Snowie, minä en kutsunut sinua tänne vain nauttimaan räkäelokuvista. Minä halusin puhua tästä sinun kanssasi. Olit yksi viimeisiä, joka jutusteli hänelle ennen kuin takki kääntyi.”
Aivan, niinpä tietenkin. Lumimies tuijotti lattiaa, mutta suuntasi sanansa johtajalleen. ”Niin, niinhän minä taisin olla. Tulihan sitä puhuttua siellä sukellusveneen pohjalla ja muutenkin…”
Snowien tuntemukset siitä keikasta olivat ristiriitaiset. Se oli mennyt pieleen – pahasti pieleen – mutta toisaalta hän koki lähentyneensä entisen adminin kanssa, saaneensa uuden ystävän. Mutta oliko sekin tunne nyt pilalla?
”En ymmärrä”, oranssinenä jatkoi. ”En ymmärrä, mikä häneen meni. Miten hän… tai siis, miksi? Oliko se…”
Skakdi istahti taas elokuvankatselupaikalleen, nappasi lautasensa ja kuunteli alaisensa vuodatusta vaitonaisena. Lumiukko yritti sanoa jotain, mutta se vei aikansa. Se vei aina aikansa.
”Tai siis…” Snowie taas yritti. ”Sinä olet… tai siis olit hänen vanhimpia ystäviään, varmaan läheisin. Hän ei koskaan, mm, yrittänyt liikaa sillä saralla. Siis ystävien kanssa. Mutta sinut hän luki ystäväkseen, ja… en tiedä hänen suhteestaan Tawaan ja Visokkiin. Mutta seikkailumme jälkeen luulen että minutkin. Ja siis… jos me olimme hänen lähimpiä ystäviään… Oliko tämä meidän syytämme?”
”Olen käynyt läpi aika monenlaisia vaihtoehtoja”, skakdi sanoi rouskuttaen annoksensa viimeistä lihanpalaa melko huolettoman näköisenä. ”Ja itsensä syyttäminen ei auttanut löytämään vastauksia. Luota minuun, yritin kyllä.”
Lumimies käänsi katseensa kanssakeskustelijaansa. ”Niin, no… Mutta emmekö me olisi, tai siis enkö minä olisi voinut tajuta jotain? Olisiko minun pitänyt ymmärtää, miten paljon se miekka hänelle merkitsi? Siksikö… siksikö hän kertoi minulle sen kaiken? Menneisyydestään, siitä, miksi hän on se mies, jota miekkapiruksi kutsutaan?” Snowie puhui epätavallisen hiljaa. ”Hakiko hän sillä anteeksiantoa? Ymmärrystä tai sympatiaa?”
”Se ei ole vain miekka”, skakdi mutisi. ”Se on soturin sielu. Älä kysy, mitä se tarkoittaa.”
Lumiukon ajatukset käväisivät Vartija-kiväärissä. Sitten hänen omassa rojussaan. Snowien omat muistoesineet herättivät hänessä joko mukayleviä muistelmia ja elämänohjeita, tai sitten olivat vain höpsön nostalgisia. Hän ei uskonut, että ymmärtäisi mitään soturin sielusta.
”Mutta hän kertoi… Jälkikäteen, kun yritän muistella kaikkea sitä, mitä hän minulle puhui. Niin paljon nivoutui sen säilän ympärille. Se sätkynukke oli juuri vienyt Äären ja en voi olla ajattelematta… mitä jos Ämkoo tiesi jo, mitä tekisi? Ja tahtoi, että joku meistä ymmärtäisi? Kuuluisiko minun ymmärtää?”
Gee kohautti olkiaan.
”Tarkoitatko, että hän harkitsi vaihtavansa puolta jo silloin, kun menetti miekan?”
”Idean syntyminen ja muotoutuminen ovat kaksi eri asiaa, eihän siemenkään heti idä, mutta… hän todella piti siitä miekasta.”
”Tiedän. Ei minulle ole epäselvää, että se on se porkkana jota ne hänen edessään heiluttelevat. Mutta…”
”Mutta…?”
”Mutta en tiedä, olenko luovuttanut hänen suhteensa liian aikaisin. Sillä mitä pidempään mietin hänen koko petostaan, sitä… vähemmän oikealta se tuntuu.”
”Hetkinen, tarkoitatko…” Snowie innostui varoen, ”että hän ei ehkä sittenkään… Tai siis että oikeasti hän ei…” Varovainen hymy kohosi lumimiehen kasvoille. ”Että en ole yksin ajatellessani, että tämä on vain hänen temppuansa?”
Guardian kohautti olkiaan.
”Puhuin Manun kanssa aiheesta. Ja vaikka en pidäkään häntä ylimpänä auktoriteettina moraalin… tai ylipäätään minkään suhteen, alkoi koko juttu maistua vain, en tiedä. Juonelta. Jekulta. Ennen kääntymistään Ämkoo pyysi Manulta… jotain. Jotain, jonka näyttäminen aiheutti minulle migreenin.”
Kohinaa. Väläyksiä jostain suuresta joka nielaisi valon. Ja sitten, tyhjyys. Guardiania puistatti.
”… tai siis, joka auttaisi häntä hallitsemaan sisäistä makutaansa. Juuri ennen kääntymistä Allianssin puolelle? Epäilyttävää, eikö.”
”Kieltämättä… vähän”, Snowie mumisi. ”Mutta mitä tarkoitat?”
”Olen päätynyt kahteen vaihtoehtoon”, Guardian latoi. ”Vaihtoehto yksi: se pirulainen jekuttaa 001:tä ja kaikkia niitä muita sormet ristissä, kunnes ottaa hatkat ja nauraa koko matkan Klaaniin Ääri mukanaan.”
Skakdi hymyili. ”Voi pojat. Se olisi helppoa. Se olisi mukavaa.”
Snowie lähti kuvitelmaan mukaan. ”Sinä et arvaakaan, miten paljon olen toivonut, että joku olisi tuota mieltä. Kaikki se aika Samen kanssa… hänen suhtautumisensa koko asiaan on tuonut päähäni synkän taivaanrannan, mutta ehkä jossain on valonkajoa. Ehkä… ehkä minun ei pitäisi uskoa ystävästäni pahaa ennen kuin näen omin silmin hänen tekevän jotain kamalaa?”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Meillä on vain puhetta, ei tekoja. Tiedustelulla ei ole mitään todisteita, että Ämkoota olisi nähty kertaakaan rintamalla. Ja jos torakat ymmärtävät jotain, niin hyvän show’n päälle. Sitten kun Ämkoo hyökkää meidän omiamme vastaan, ne kyllä haluavat meidän tietävän.”
”Oletko valmis siihen?” Snowie kysyi hieman epävarmana. ”Siis, häntä vastaan taisteluun?”
”Siitä pääsemmekin vaihtoehtoon kaksi”, skakdi vastasi.
Guardian napsautti kädellä auki yhden taktisten henkseleidensä taskuista ja nosti esiin jotain kelmeän vihreänä kimaltelevaa. Olivatko ne luoteja?
”Vaihtoehto kaksi on se, että Ämkoo ei koskaan pettänyt meitä”, Guardian pohdiskeli hiljaa, ”vaan Yuurein makuta. Se kävisi yllättävän hyvin järkeen. Mitä jos Ämkoo yritti saada Manun avulla makutaansa hallintaansa, mutta jokin meni pieleen? Olen katsonut tuon pätkän kymmeniä kertoja, enkä ole vieläkään varma, onko hän itse täysin hallinnassa. Ja jotenkin kummassa… sekin vaihtoehto on minusta oudon rauhoittava. Se, että mikään tuosta ei koskaan ollut hänen sanojaan.”
”Tuota, mitä sinä aiot noilla tehdä?” Snowie kysyi aavemaisesti hehkuvia luoteja tuijotellessaan. ”Jos asia on niin.”
”Niin, no. Ajattelin ampua makutan helvettiin kaverini torsosta. Sattuu Ämkoohon aika paljon. Yuurein makutaan enemmän kuin mikään mitä voit kuvitella.”
Hän sujautti luodit takaisin taskuun.
”Jostain kumman syystä liputan vielä vaihtoehdon yksi puolesta. Mutta yritän varautua kaikkeen.”
”Ja se on yksi monista syistä, miksi tuo punainen kivi roikkuu sinun vyölläsi,” Snowie sanoi, ja osoitti sormellaan Guardianin Admin-kiveä. ”Periksiantamattomuutesi on ihailtavaa. Superjääräpää!” mössömies hihkui, ennen kuin vaihtoi taas rauhallisempaan sävyyn. ”Mutta kaikki meistä ovat vain, no, itsensä. Ja Ämkoo on paras ystäväsi. Jotenka… olemmeko varmoja, että varautumisesi on paras tapa toimia, eikä liian pitkällistä tarrautumista?”
Guardian tutkaili vieressään istuvaa ystävää. Bio-Klaani oli täynnä mitä merkillisimpien alojen erikoisosaajia ja valtaisan elämänkokemuksen tuoman viisauden kyllästämiä seikkailijoita, mutta usein tärkeimpiä kysymyksiä olivat ne kaikkein vilpittömimmät. Ja Snowie tarjoili niitä enemmän kuin useimmat.
”Minä en ole ollut tämän asian suhteen varma juuri missään vaiheessa, Snowie. Olen lähinnä varma siitä, etten halua ampua häntä ennen kuin hän ehtii pyytää anteeksi. Pitää kuitenkin vielä kysyä… onko sinustakin ajatus siitä, että se olisi vain pahan makutan syytä… vähän liian helppo?”
”Ainakin se olisi kivaa vaihtelua, se helppo. Tämä on sinulle itsetutkiskelun paikka, vielä enemmän kuin minulle. Mutta toivosta ei kannata luopua. Tuota, eihän?”
”Ei”, skakdi sanoi ja laski luodit takaisin taskuun. ”Ei kai niinkään. Toivon pitäminen yllä on ollut vain aika vaikeaa. Mutta tässä ei ollut koskaan kyse vain Ämkoosta.”
”Vaan mistä?”
”Hyvä kysymys. Ehkä ihan vain siitä, että voin todistaa kaikille, että Klaani kestää”, Guardian lausui. ”Että meitä ei muserreta yhdellä petturilla.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään, tuijotteli vain pimeää valkokangasta.
”Anteeksi, että lopetin elokuvaillan näin synkkään sävyyn”, skakdi pahoitteli. ”Minun piti huijata sinut puhumaan tästä. Kaipasin mielipidettäsi.”
”Äh, ei siinä mitään”, lumimies heräsi tilanteeseen. ”Näistä on hyvä keskustella. Sitä paitsi… en ole vieläkään vakuuttunut, että se oli illan huonoin vitsi.”
Vartija hörähti äänekkäästi ja nousi katselutuoliltaan. ”No ei. Eikä edes Ämkoon huonoin, siitäkin olen aika varma. Muistatko, kun hän kuutisen kesää sitten yritti edes kerran toteuttaa ulkoasuvastaavan velvollisuuksia?”
”Uh-oh, Bob-parka… Paikattiinko sitä kattoa koskaan loppuun?” Snowiekin nousi tuoliltaan, ja alkoi kerätä ruoka-astioita pöydälle.
”Viime viikolla, itse asiassa”, Guardian sanoi astellessaan projektorille. ”Tosin katosta ei tehty kiinteää, vaan siihen asennettiin rautaluukku ilmatorjuntatykille.”
Lumimiehen valkeat kulmat menivät kurttuun. ”Oi ja voi. Pidin Ämkoon ideastakin enemmän.”
Admin hymähti. ”Koko tämän konfliktin ajan… Olen aina tiennyt, että se tulee, mutta silti se yllättää. Se, miten sota muuttaa kaiken – sen tahrivalla vaikutuksella ei tunnu olevan rajoja.”
”Mm, hei, siitä puheenollen…” Snowie sopersi. ”Voinko minä tehdä jotain?”
Kela kädessään varastoa kohti käppäilevä Guardian pysähtyi jaloilleen ja kääntyi epäuskoisen näköisenä lumiukkelia kohti. Skakdi räpytteli silmäänsä hetken hämyisässä elokuvatilassa.
”Sodan suhteen?” hän kyseenalaisti.
”Niin! Tai siis, älä anna minulle asetta, en minä ketään… En ole niin tahriintunut. Mietin vain…” porkkananenä aprikoi. ”Viime viikot olen pitänyt itseni kiireisenä evakkojen avustamisella ja pienten, eeh, uskontotieteellisten sivuprojektien avulla.”
Hän ei ollut varma, kuinka tarkasti Guardian tiesi Verstaan tapahtumista. Profeetasta ja Mustasta kuusta ja kaikesta. Snowie ei tiennyt, kuinka tarkasti hän itsekään tiesi. Joka tapauksessa tutkimuksen tekeminen Kepestä erillään oli jotenkin outoa ja vierasta, mutta lumimies ei vieläkään pystynyt katsomaan tiedemiestä silmiin. Kaiken tapahtuneen jälkeen…
Mutta ainakin hänellä oli aikaa ajatella. Omaa rooliaan, Bio-Klaanissa ja sen sodassa.
”Mutta silti…” Snowie jatkoi. ”Eikö minun pitäisi tehdä enemmän? Koko hässäkkä on yhteinen ponnistuksemme, ja… Tosi moni meikäläisistähän on sotaa paossa? Vai mitä? Bio-Klaanissa siis.”
Skakdin katse kysyi Snowien sotakokemuksesta kysymyksen, jota skakdi itse ei viitsinyt laittaa ääneksi.
”Hienoa kyllä, että ajattelet niin.”
”No, ehkä! Mutta tuntuu kuitenkin aika tekopyhältä kertoa kaikille, että hyvinhän tässä käy, vaikka olen täkäläisistä ehkä vähiten sodan runnoma. Ja sitten kun en oikein tee mitään… Minä luulen, että sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla.”
Illan elokuvien päätähti juuttui mietteisiinsä muutamaksi pitkäksi hetkeksi ja näytti arvioivan ystäväänsä. ”Minä… minä pidän tarjouksen mielessä”, skakdi sanoi hymyillen. ”Ehkä me sinulle jotain keksimme.”
”Kiitos”, lumimies hymyili. ”Tahdon kantaa korteni kekoon, oli se miten mitätön hyvänsä.
Paitsi, ööh… nyt?”
Guardian kohotti kulmaansa.
”Nimittäin tajusin, että minun piti olla auttamassa isä Ruskoa soppajonossa! Ja olen jo myöhässä! Olen pahoillani, mutta… voitko siivota jälkemme?”
Skakdi katseli elokuvateatteriksi muutettua kokoushuonetta lakanoista improvisoituine pimennysverhoineen ja ympäri pöytää levitettyine elokuvakeloineen.
”Josko minä sitten.”
”Kiitti Gee!”
Lumimies hyppeli hätäisesti ovelle ja katosi oviaukkoon.
Vain tullakseen parin sekunnin päästä takaisin.
”Ja älä murehdi Ämkoota liikaa…” Snowie huikkasi. ”Eiköhän sekin sotku jotenkin selviä… etkä ole murheidesi äärellä yksin! Auttaja löytyy aina!”
Sitten valkoinen hahmo katosi taas näkyvistä.
Vartija jäi vartioimaan, että mestariteosten kelat löysivät tiensä takaisin zamor-säilytyslaatikoihin, jotka niiden suojaksi oli pyhitetty. Skakdi nosti tuolit takaisin oikeille paikoilleen, kasasi lautaset ja pyyhki leivän- ja lihanmurut pöydiltä ja käsinojilta. Hän vilkaisi kellon suuntaan väsyneesti, huokaisi syvään ja asteli takaisin laatikolle.
Skakdi nosti päällimmäisen, kevyimmän kelan ja pyöritteli sitä pitkään käsissään. Pian hän marssi taas projektorin luokse ja käynnisti laitteen.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
Kela pyöri taaksepäin.
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki…”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin…”
Klik.
Kela pyöritti petoksen sanat uudestaan ja uudestaan pimeään kokoustilaan. Niin pyöri myös vihreähehkuinen luoti skakdin sinisen etusormen ja peukalon välissä. Sanat sattuivat, mutta skakdi ei kuunnellut niitä.
Hän yritti etsiä, oliko jossain niiden takana vielä sielu.
Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.
Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.
Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.
”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.
Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.
Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.
”Ei enää.”
Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.
”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”
Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.
”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”
Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.
”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”
Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.
Kaikessa mikä oli, oli virheitä.
Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.
Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.
Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.
Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.
Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.
Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.
Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.
Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.
”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.
Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.
Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.
Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.
Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.
Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.
Tänään,
siellä missä siskosi on.
Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.
“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?
“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.
Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.
“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.
“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.
“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”
”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.
Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.
Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.
Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”
Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.
Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.
Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?
“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.
”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.
“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?
Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”
“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.
“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”
“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.
“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”
“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”
Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”
“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”
“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”
”Mutta…”
“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”
“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.
Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”
“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.
”… Tawa?”
”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”
Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.
“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”
Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.
“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.
”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.
“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”
“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”
”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.
Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.
”En tiedä.”
”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.
”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”
Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.
”Toteutan toiveesi.”
”K-kiitos.”
”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”
Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.
Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.
Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.
”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”
Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.
”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”
”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.
”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”
Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”
Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.
Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.
”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”
”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.
Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”
Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”
Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.
”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”
Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”
”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”
Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.
”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”
Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”
”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”
”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”
”Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”
”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”
Se on jo voittanut.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?
Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.
”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”
”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”
Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.
”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”
Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”
Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”
Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”
Ei. Ei hän…
Ei.
Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.
Omaan hymyynsä.
Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.
”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”
Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”
Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.
”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”
Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”
Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”
Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…
”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”
Ei… ei…
”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”
Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?
”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.
Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.
”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”
Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.
”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”
”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”
Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu. Ei kukaan muu.
”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”
Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.
Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.
Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.
Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.
Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.
”S-sinä olet vain minun päässäni.”
Oli Ritari. Ja oli Nimda.
Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.
Ritarin sielu halkesi kahdeksi.
Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.
”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”
”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.
”AU!”
Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”
”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”
”…”
Niin. Tietty.
”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”
Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”
”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.
”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.
”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”
Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”
”Niin. Niin meillä oli.”
”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”
”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”
Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”
Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”
”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”
”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.
”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”
”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.
Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
”Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”
”… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”
Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”
”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”
”En halua tappaa ketään.”
Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”
”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.
”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”
Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.
”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”
Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”
”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”
”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”
”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”
”Miksi? Miksi pelätä?”
”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”
Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”
”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”
Hetken Tawa ei halunnut vastata.
”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”
”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?
… kenen paras ystävä on puhuva visorak?
Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.
Useimmiten ei.
”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”
”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.
”Karkoitin hänet.”
”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”
Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”
Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”
Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”
”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”
Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”
”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”
”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”
Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”
”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”
”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”
”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”
Tawa huokaisi.
”Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.
Kun luulit voivasi paeta.
Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.
Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.
”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”
”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.
”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.
Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.
”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”
Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
”P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.
”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.
”Sinä…”
”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”
”O-ole hiljaa…”
”Jotain omaasi, Tawa?”
”S-sinä…”
”Jotain, jonka sinne paiskasin?
Vai… jonkun?”
Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.
Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.
Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.
”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.
”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”
”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.
”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”
”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.
”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”
”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”
Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”
”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”
”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”
”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”
”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”
”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”
”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”
Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”
”Se oli hyvää aikaa.”
Kun olit tytölle mieliksi.
Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.
Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.
Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.
”Hei, Tawa.”
”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.
Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.
Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.
“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.
“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?
Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.
”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.
“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.
”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”
“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.
”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”
“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”
Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.
“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”
”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”
“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.
”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.
Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…
“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”
Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.
“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.
”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”
Molemmat nauroivat.
”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”
”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.
”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”
”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”
”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”
He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.
Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.
Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.
Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.
Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.
Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.
”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.
“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”
”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”
Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.
“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.
”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”
“Pelottaa.”
”Minä… minä tiedän.”
”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.
”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”
Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.
”Rowash…” Tawa sanoi nimen.
”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.
Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”
“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.
Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.
”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”
Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”
Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.
”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”
”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.
Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.
Tip, top.
Tip, top.
”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”
Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.
“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…
Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”
”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”
Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.
”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”
“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.
Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.
”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”
“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”
Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.”
Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.
”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.
”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”
“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.
Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.
”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”
Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.
”T-Tawa…”
Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.
”Tawa, älä jätä minua…”
Askel askeleelta kauemmas siskostaan.
”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!
TAWA, EN HALUA KUOLLA!
EN HALUA KUOLLA!”
Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.
Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”
Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”
”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”
”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”
”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”
”En… en ymmärrä.”
”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”
”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”
”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”
”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”
“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.
”Koska…”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.
”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”
”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”
Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”
”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”
Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”
”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”
Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”
”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”
Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”
”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”
”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?”
Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”
Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.
”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”
”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”
Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”
”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”
”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”
Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”
”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.
”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”
Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”
”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”
”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”
”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”
”… en. En usko.”
”Miksi et, Tawa?”
”Koska…”
Kun olit vielä hetken luonani.
Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.
”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”
”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.
”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”
”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.
”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”
”Tiedän, Makuta.”
”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”
”Tiedän, Makuta.”
”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.
”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”
”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”
”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”
”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”
”Tawa.”
Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”
”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”
”Hiljaa. Hiljaa.”
”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”
”Mene… mene pois…”
”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”
”Minä… minä en…”
”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”
”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”
”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”
”Ole hiljaa.”
”Tawa…”
”Ole hiljaa.”
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.
”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”
”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”
Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”
”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”
”OLE HILJAA!”
”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”
”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”
”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.”
Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”
”O-OLE HILJAA!”
”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”
”… ole hiljaa.”
”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”
”… ole hiljaa…”
”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”
”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”
”Ei, Tawa. Sinä olet.”
”OLE HILJAA!”
”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”
”PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!”
”Ä-älä satuta minua, Tawa.”
Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.
Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.
”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.
”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”
”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”
”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”
Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.
”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”
”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”
”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”
”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”
”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”
Tawa oli vain hiljaa.
”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”
Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.
”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
”Miten.”
”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”
Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.
Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.
Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.
Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.
Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.
Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.
“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.
“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”
Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”
“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”
”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”
“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”
”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”
Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.
”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”
“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”
Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…
Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.
Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.
”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”
”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”
Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.
”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”
Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”
“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.
Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”
“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”
”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”
Zorak piti vielä hetken tauon.
”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”
Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.
”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”
”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.
“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.”
Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.
Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.
Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.
Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.
Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?
Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.
Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.
”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.
Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.
Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”
”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”
”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”
”Ei se mitään.”
”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”
Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”
Tawa ei vastannut.
”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”
Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.
Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.
Toinen äiti yritti.
”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”
”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”
”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”
Tawa nosti katseensa ylös.
”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.
”… niin, Tawa?”
”Haluan kiittää sinua.”
”Mistä?”
”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”
”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”
”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”
Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.
”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”
Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”
”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”
”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.”
”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”
”Hän kyllä yritti.”
”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”
”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”
Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”
Hetken oli peilitär taas vaiti.
”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”
Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.
Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?
Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.
Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.
”Tawa?” Tawa sanoi.
”Olen tässä”, Tawa vastasi.
”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.
”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”
”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”
”Minä vain…”
Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.
Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.
”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”
”Tarvitseeko sinun?”
”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”
”Pelottaako se sinua?”
Hän nyökkäsi.
”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”
”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”
Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”
Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.
”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.
”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”
”Sinun on pakko taistella.”
”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”
”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”
”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”
”…”
Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.
”… ei. Ei niin.”
”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”
”… pystytkö siihen?”
”Minun täytyy yrittää.”
”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”
”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”
”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.
”… luomista. Usko on luomista.”
”Luomista. Niin.”
”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.
Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”
Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.
”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”
”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”
”M-mutta-”
”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”
Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.
Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.
Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.
Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.
Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.
Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.
Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.
Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.
”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”
Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Nautitko siitä?” se kysyi.
Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.
Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.
”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”
”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”
”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”
Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.
”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.
”Vähemmän.”
Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.
”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”
”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”
”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”
Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
”Sekään ei riitä sinulle.”
”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”
Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.
”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”
”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”
”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”
Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.
”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”
”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”
Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.
”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”
Neidon huuli värähti.
”Ehkä niin.”
”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”
”Antaa se… vapauden sinusta.”
Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.
”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”
Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”
”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”
Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.
Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
Sillä sen Hän neidolta halusi.
Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.
Klaani,
tänään.
Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.
Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.
Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.
Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.
Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.
Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.
Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä. Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…
Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.
… vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.
Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.
Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?
Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan. Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.
Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.
Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?
Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.
Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.
Ne pitivät Hänet läsnä.
Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.
Ilman uskovia jumala lakkaa.
Pois.
Tawa pudisti päätään.
Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.
Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.
Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.
Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.
Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.
Kasvien keskellä
Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.
”Helei.”
Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.
”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”
Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.
”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”
Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”
Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”
Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
”Haluan. Voin yrittää.”
Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.
”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”
”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”
”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”
Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”
Tyhjyys ei tuhoudu.
”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”
”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”
Tawa.
Vain yksi, Tawa mietti.
Vain yksi niistä.
”Ei… ei kukaan ole sellainen.”
”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.
”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
Pieni hymy palasi papittarelle.
”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”
Tawa hymähti hiljaa.
”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”
Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.
”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”
”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”
Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”
”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”
Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.
”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”
Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.
”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”
Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.
”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”
”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”
Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”
Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”
”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
”En ymmärrä.”
”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”
Teen sinusta eheän, tyttö.
TYHJYYS ON EHEINTÄ.
Särkyminen?
Halkeaminen kahtia?
Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.
”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”
”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”
Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.
”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”
Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”
Pirstokaa Jumalan valo.
Nielkää hyveistä kolme.
”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”
”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”
Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”
”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…” Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.
”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”
”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”
Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”
Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”
”Niin.”
Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?
Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.
”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”
Tyttö.
”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”
Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.
”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”
Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
Silloin vasta on täydellistä.
”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”
”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”
Revi kaikki irti.
KAIKKI.
”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”
”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”
”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”
”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”
”Niin. Ehkä niin.”
Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.
”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”
Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.
”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”
Tawa huokaisi.
”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”
Tyhjyys voittaa lopussa.
”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”
Tyttö.
”N-no. Hänet.”
”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”
Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.
”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
”Tottahan toki, lapsi?”
”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.
Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.
Admin-torni
Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.
”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli. Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.
Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.
”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”
Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.
”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”
Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.
Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.
”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”
Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.
”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”
Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.
”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.
”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”
Muurinharjalla
Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.
”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.
He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.
”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”
Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…
”Pyhä Äiti.”
”Olen tässä, Tawa.”
”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”
”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”
Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
”Ei se mitään”, Tawa hymyili.
Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?
Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.
Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”
”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”
”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”
”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”
”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”
Tawa nyökkäsi.
”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”
”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”
”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…” Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?
Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”
”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”
”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”
Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.
”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”
”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”
”Toivon niin.”
Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”
”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.
”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”
”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.
Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.
”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”
Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.
”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”
Pirstokaa jumalan valo.
”… minun makutani.”
Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”
Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.
”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.
Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.
Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.
Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.
Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.
Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.
Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.
Sheelika.
Avde.
Loinen.
Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
Häntä ei ollut pakeneminen.
Hän oli aina täällä.
Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.
Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.
Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.
Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.
Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.
Valon lapset.
Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.
Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.
Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.
Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.
Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.
Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.
Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.
Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.
Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.
Epätärkeää.
Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.
Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
Hölmö pikku narri.
Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.
Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.
Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.
Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.
Johtajana hän on vain nimi ja rooli.
Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.
Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.
Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.
”TAWA” .
Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.
Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.
Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.
Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.
Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.
Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.
Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.
Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.
“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.
“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”
Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.
”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”
Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?
Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!
“Helei, pikkuinen.”
V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.
”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.
Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”
Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.
“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.
“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.
Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.
“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.
”… k-kiitos, toa Tawa.”
Ja niin hän lupasi.
Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.
Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.
Huuhdottu tyhjyyteen.
Revitty irti.
Varjon äpärien kidoissa.
Pelon enkeli
Tämä päivä
Painajainen
”Sheelika.”
Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.
”Sheelika.”
Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.
Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.
“Sheelika. Pelkää minua.”
Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.
Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.
Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.
Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.
Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.
Valo vaipui syvään uneen.
Rakkaus kuoli.
Katkeruus nousi.
Ja Pelko heräsi.
Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.
Pahuus oli korvannut tyhjiön.
Ja se sattui.
Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.
Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.
Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.
Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.
Kraa.
Kraa kaikui kaikkeudessa.
Kraa kaikui tyhjyydessä.
Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.
“Kraa”, korppi lauloi.
Sheelika pyrki eroon rahista.
“Mene pois, Makuta!”
Sheelika juoksi.
”M-mene pois!”
Korppi seurasi.
”Kraa”, korppi sanoi.
Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.
Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.
Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.
”… m-mene pois.”
Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.
Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.
Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.
Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.
Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.
Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.
Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.
Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.
Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.
Mestari ymmärsi häntä.
Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.
Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.
Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.
Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.
Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.
”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.
Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.
”Vai niin.”
”Niin.”
Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.
”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.
”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”
”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”
Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”
”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”
Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”
”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.
Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.
Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.
Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.
Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.
Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.
”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?
“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.
“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.
“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”
Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.
Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.
“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”
“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.
“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”
”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toaUmbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.
“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.
Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”
“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.
“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.
“…”
Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.
“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.
“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”
“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”
Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…
”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”
Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”
Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.
“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”
“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.
”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.
“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.
”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.
“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.
“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”
”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.
”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”
Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.
”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”
En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.
riko, raasta
revi
Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.
Pois, pois
kaikki pois
Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.
Herramme
Jumalamme
arkkienkeli
Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.
Niiden helvetilliset äänet.
tapa
tapa
tapa
Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.
Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.
titaani on turha
turha
Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.
riko
Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.
Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.
Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!
vihaa
Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.
Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.
vihaa
Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.
v i h a a
Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.
sheelika
olet kesken
Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.
Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.
olet kesken
vihaa
Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!
Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.
olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA
Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.
VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa
Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.
Makuta on.
Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.
vihaa
vihaa
Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.
Makuta on.
vihaa
vihaa kaikkia
Makuta on.
vihaa kaikkia
tapa
Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.
olet kesken
turha titaani kuolee
TAPA TITAANI
”Sheelika! Älä!”
Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.
Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.
Ei ei ei. Ei se noin mennyt.
raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA
”Sheelika! ÄLÄ!”
Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.
Ja hän huusi niin kovaa.
Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.
titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN
SILVO TITAANI
”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”
Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.
”S-s-shee-”
tapa
TAPA.
Tapa.
Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.
Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.
Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.
Tyhjyydestä olet sinä tullut.
Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.
ja vihdoin
olet valmis
Ja silloin Umbra tiesi.
Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.
Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.
Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.
“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”
”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”
Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”
Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”
Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.
Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.
Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.
riko titaani
Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.
Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?
“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”
“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.
“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.
“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”
“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.
Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.
Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.
“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”
“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”
“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”
Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”
“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”
“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”
“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?
”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.
”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.
Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.
”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”
Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin
Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.
Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.
Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.
Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.
Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”
“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”
“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”
Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!
“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…
”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”
Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”
“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.
”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”
“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”
”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”
“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”
”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”
”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”
Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”
Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”
”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”
Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”
”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”
Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.
“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”
”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”
Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.
Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.
Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.
”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.
