Varoitus! Seuraava teksti käsittelee aiheita, joista lukeminen voi aiheuttaa ahdistusta joillekin lukijoille. Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja (sisältää spoilereita).
Tässä viestissä on kohtauksia, jotka käsittelevät itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Viestin kirjoittajat ovat avoimia kritiikille mitä tulee näiden aiheiden käsittelyyn tässä viestissä.
Kahu-haukka liiteli turkoosin sinen keskellä. Raikas viima ravisutti sen sulkia samalla kun korkeuksissa porottavat kaksoisauringot lämmittivät sen selkää. Se haravoi katseellaan allaan levittäytyviä kvartsinvalkosia vuoria ja niiden rinteitä etsiessään itselleen saalista.
Kahu käänsi aavistuksen päätään havaitessaan eräällä vuoripolulla liikettä. Kaksi telaketjuratsua sekä pari pitkää matoralaista niiden selässä olivat matkalla koilliseen. Lintu käänsi katseensa muualle – se ei ratsastajista välittänyt. Se päästi nokastaan korkean kirkaisun, ja samassa sen valtavat energiasiivet olivat kantaneet sen virstojen päähän.
Nuori selakhi nosti kätensä suojaamaan silmiään auringoilta. Hän seurasi, kuinka kahun tumma siluetti katosi vuoren huipun taakse. Sitten hän laski katseensa ympäröivään maastoon ja huokaisi.
”Onpa päivä kaunis.”
Hailtian vierellä ratsastava kultainen ritari nyökkäsi.
”Todellakin. Ihanaa, että kesä tuli lopulta niin nopeasti pitkän talven jälkeen!” ruhtinaallista violettia viittaa harteillaan kannatteleva toa totesi hymyillen ja silitti ratsunsa päälakea. Ratsu piti tyytyväistä hurinaa.
Heidän ratsastamansa vuoristopolku mutkitteli ylämäkeen vehreän ruohon peittämää rinnettä. Sieltä täältä maasta puski esiin kirkkaanvalkoisia lohkareita sekä kimmeltäviä, kvartsisia kristallirykelmiä. He sattuivat juuri silloin ohittamaan kukkakedon, joka Akuavon ja Avakun paisteessa pääsi hehkumaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
”Taras-Sercës ja palatsin rauniot sijaitsevat näiden vuorten pohjoispuolella”, toa sanoi. ”Matkan Valkokvartsivuorilta sinne pitäisi taittua vajaassa päivässä, mutta ehdotan, että leiriydymme tänne vielä täksi yöksi. Teillä on pitkä päivä edessänne huomenna, teidän ylhäi-”
Toa keskeytti selostuksensa käännyttyään katsomaan kohti matkakumppaniaan – tai sitä, missä tämän olisi kuulunut olla: tämä ei nimittäin enää ollutkaan hänen rinnallaan.
”P-prinsessa? Prinsessa!” Toa huusi hieman hätääntyneenä komentaen ratsunsa pysähtymään. Pian hän kuitenkin helpottui äkätessään suojattinsa ratsun kukkakedon vierellä ja tästä ei kovinkaan kaukana prinsessan itsensä. Tämä oli kumartunut kedolle poimimaan kukkia.
Hailtiaprinsessa kohotti päätään kukkien keskeltä ja vilkutti iloisesti ritarille.
”Toa Tawa! Löysin petunioita sinulle!”
Ritari naurahti ja pudisteli päätään. Hän komensi ratsuaan pysymään paikoillaan ja loikkasi itsekin alas ratsailta. Saappaiden korot kopahtivat tien kiviä vasten.
Sillä välin prinsessa otti kultakirjaillun tikarinsa ja katkoi sillä kukkien varret pirteästi hyräillen. Hän laittoi sen takaisin tuppeen vyöltään roikkuvan sotilassapelin viereen. Sitten hän kohensi vähän valkoista viittaa harteillaan, muodosti keräämistään kukista siron kimpun ja nousi seisomaan. Hän katseli kättensä työtä tyytyväisenä. Aurinkoinpaiste leikki hänen naamiollaan, liljanvalkealla ja pastellinoranssilla uniormullaan sekä hänen oikeaa käsivarttaan peittävällä metallihanskalla.
”Kun katkoit kukkiemme jalat, kysyitkö niiltä, sattuiko se?” kuului vieras ääni aivan prinsessan olan takaa. Hän kavahti ja pyörähti ympäri kukkakimppuaan puristaen. Toinen, siniseen viittaan pukeutunut selakhi oli ilmestynyt hänen taakseen. Tämän haarniska ja vaatetus näytti paljon askeettisemmalta matkalaisiin verrattuna, ja tämän naamiolla oli arvioiva, epävakuuttunut ilme.
”Ah! P-pahoittelen, olivatko nämä teidän istuttamianne? En yhtään tiennyt…”
Siniviittainen hailtia tuhahti.
”Eivät tietenkään, älä nyt hölmöjä puhu. Aivan itse ne näille lakeuksille ovat juurtuneet. Kauniita ne minustakin ovat – siispä mikä oikeus sinulla on repiä ne maasta?”
”Näiden vuorten hallitsijan oikeus”, kuului kahden selakhin takaa. Tawa asteli prinsessan ja muukalaisen väliin. Hän silmäili muukalaista päästä varpaisiin pitäen toista kättään näkyvästi miekkansa kahvalla.
”Hallitsijan?” muukalainen sanoi kohottaen kulmaansa. ”Siitä on aikaa, kun näillä mannuin on hallitsijoita meidän väestämme liikkunut… vai oletko sinäkin vain Varjotun vasalli?”
”En!” prinsessa tömäytti painokkaasti. ”Minä en draakkikuningasta kumarra. Olen menossa Taras-Sercësiin häätämään varjot maastamme ja vapauttamaan Selakhian kansan! Olen vannonut siitä valan!”
Muukalainen näytti yllättyvän.
”Mikä on nimesi?”
”Olen prinsessa Khione Freon.”
”Nenya, kiertelevä noita vain”, muukalainen vastasi. ”No, kerro minulle, prinsessa Freon: miten aiot vapauttaa kansasi? Millä sinä vakuutat massat seuraamaan itseäsi? Millä rikot heidän kahleensa ja käännät ikiyön sarastukseksi?”
Khione oli selvästi aikeissa aloittaa palopuheen pitämisen, mutta silloin hän tunsi Tawan tarttuvan häntä kevyesti ranteesta. Tämä pudisteli päätään.
”Ehkei ole viisasta kertoa tuntemattomille aivan kaikkea.”
Prinsessa katsoi ritariaan silmiin ja nyökkäsi lopulta. Nenya tuijotti Tawaa kulmiensa alta.
Khione laski kauniit silmäänsä hetkeksi käsissään olevaan kukkakimppuun hakiessaan sanojaan. Lopulta hän kohtasi Nenyan vaativan katseen ja sanoi: ”Usko pois, minulla on jotain, millä saan kansamme vakuutettua. Ja minä… minä en aio olla kuin kaikki muut hallitsijat ja valtiattaret. Minä aion elää kansamme parissa, kuunnella heidän toiveitaan ja surujaan. Siten saan heidät seuraamaan minua. Voit luottaa sanaani, Nenya. Vielä koittaa uusi aamu Selekhian keisarikunnalle!”
Nenya katsoi matkalaisia hetken, mutta kääntyi lopulta tuhahtaen ja alkoi astella ketoa alarinteeseen.
”Sinä selvästi uskot siihen, mitä olet tekemässä, mutta minä en usko, että päämäärääsi on mahdollista saavuttaa, saati sitä, tuottaisiko se mitään hyvää. Sinä et ole ensimmäinen, joka on tahtonut jälleenrakentaa keisarikunnan. Aina kerran vuosisadassa rojalistit onnistuvat kaivamaan esiin jonkun esittämään Taracánon seuraajaa. Jonkun, joka vannoo olevansa hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija mutta joka aina lopulta juopuu vallasta! Pikku despootteja, keisarin irvikuvia…”
Nenya pysähtyi ja vilkaisi vielä kerran prinsessaa olkansa yli.
”Ei, prinsessa Freon. Monarkkien ja tyrannien aika on ohi. Meidän on jo aika kokeilla jotain uutta.”
Sen sanottuaan noita käänsi heille lopullisesti selkänsä ja loittoni rinnettä alas. Khione oli aikessa huutaa jotain tämän perään, mutta Tawa laski kätensä hänen olalleen.
”Älkää turhaa vaivautuko, ei hän enää teitä kuuntele. Ihmeellinen hyypiö…”
Khione huokaisi syvään. Pian hän otti kuitenkin päättäväisen ilmeen.
”Vielä joskus minä todistan hänet vääräksi…”
Hän katsoi, kuinka punasiipinen perhonen lenteli hänen kukkakimppunsa yllä. Hän hymähti ja ojensi sitten kukat ritarilleen. Tawa laittoi kätensä rinnalleen ja loihti kasvoilleen korostetun häkeltyneen ilmeen. Se sai prinsessan kikattamaan ja väläyttämään leveää hymyään.
Kaksikko palasi rakasetankkiensa luokse. Kiivettyään satulalleen Khione kuuli tutun sihahduksen selkänsä takaa. Sitten hän tunsi, kuinka pitkä, käärmemäinen olento kiipesi hänen selkäänsä pitkin hänen olalleen. Joku muu olisi varmasti kavahtanut kyseisen olennon nähdessään, mutta hän vain hymyili ja rapsutti sitä kaulasta. Se oli ollut hänen uskollinen kumppaninsa jo pitkään.
”Valtiaani. Loukkasiko tuo pahainen noita teitä?” se sihisi tuijottaen suuntaan, johon Nenya oli lähtenyt.
”No… ei hän erityisen kohteliaskaan ollut”, Khione huokaisi. Hän nykäisi ohjaksista, jolloin ratsut lähtivät rullaamaan ylämäkeen.
”Tahdotko, että tapan hänet?”
Prinsessa naurahti heleästi, aivan kuin tämä olisi kertonut vitsin.
”En, en, Tevienextë! Eiköhän minun itsetuntoni sen verran kestä!”
Tawa hymyili prinsessan sanoille. Tevienextë ei sanonut mitään vaan tuijotti värähtämättömillä silmillään alarinteeseen.
Juuri kun matkalaiset olivat uppoutumassa keskusteluun, kajahti ilman halki hätääntynyt huuto:
”Heeeiiii! Auttakaa!”
He hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan sivulleen, jossa alamäkeen juoksi kaksi matoralaista – ko- ja po-matoran. Nämä olivat selvästi haavoittuneita. Khione ja Tawa laskeutuivat välittömästi ratsailta ja juoksivat näitä vastaan.
”Mikä hätänä?” Tawa ehti kysymään ensimmäisenä.
”Ne veivät Firiën!” ko-matoran parahti. Tämän valkoisen hunan ohimolla oli verta vuotava haava.
”Me… me olimme matkalla lounaaseen, ja päätimme oikaista vuoren läpi kulkevien luolien kautta, mutta sitten rahihirviöt hyökkäsivät! Ne onnistuivat saamaan Firiën ja kantamukseksemme!” matatu-kasvoinen po-matoran selitti.
Tawa vilkaisi Khionea. Tämän kasvoille oli noussut keskittynyt, tuima ilme. Lopulta tämä vastasi Tawan katseeseen ja nyökkäsi.
”Älkää pelätkö. Me haemme hänet takaisin!” prinsessa sanoi päättäväisesti. Hän kumartui matoranin vierelle ja napauti vasemman kätensä sormella oikeaa kättään peittävää metallihanskaa. Sen pinta alkoi hohtaa kuulasta, vihreää valoa. Sitten prinsessa pyyhkäisi haarniskoidulla sormellaan hellästi kyyneleet pois matoranin poskelta. Matoran katsoi hölmistyneenä, kuinka kyyneleet alkoivat leijua prinsessan hansikkaan ympärillä. Lopulta ne haihtuivat ilmaan jättäen vain kimaltelevia hiukkasia jälkeensä. Sitten prinsessa vain napautti haavaa tämän ohimolla parantaen sen hetkessä.
Prinsessa väläytti leveää hailtian hymyään.
”Minä lupaan!”
Jätettyään ratsunsa ja kantamuksensa tien reunaan Khione ja Tawa saapuivat sen luolan suulle, mistä matoranit olivat kertoneet, ja astuivat empimättä sisään. Luola aukeni pian pitkäksi tunneliksi, jota valokivet valaisivat. Etummaisena kulkenut Khione joutui siirtämään katosta kasvavia köynnöksiä ja juuria pois tieltään. Tevienextë luikerteli kaksikon perässä.
Pian he näkivät taas päivänvaloa edessään. Tunneli päättyi leveään rotkoon, jonka katto avautui ulkoilmaan. Rotkon reunoilla kasvavat puut ja pensaat maalasivat luolaan tulvivan valon vihreäksi.
Ja edessään he näkivät etsimänsä.
”Mi-minä v-vannon! Nu-nuo kri-kristallit ovat arvokkain omaisuuteni! Te-teidän ei tarvitse v-vahingoittaa minua!”
Rurukasvoinen le-matoran tuijotti vapisten eteensä kumartunutta olentoa. Sen tummanpunainen kuori näytti noen ja tuhkan tahraamalta. Sillä oli neljä rotevaa, koukkukyntistä kouraa, pari herhiläisen siipiä sekä rosoisia piikkejä ympäri kehoa. Silmiä tällä ei ollut, vain epäsymmetrinen rypäs piikkejä.
Olento sihisi pihtileukojensa välistä tyytymättömänä: ”Te julkesitte astua meidän, nazokien, vuorenalaiseen valtakuntaamme. Valtiaamme ei hyväksy pyhien rajojemme loukkaamista ilman seuraamuksia.”
Prinsessa ja ritari seurasivat tilanteen kehittymistä tunnelin suulla. Firië oli nazok-porukan piirittämänä. Tusina, prinsessa laski nopeasti.
Nazok kumartui uhkaavasti matoranin ylle.
”Jollei sinulla ole mitään, millä maksaa röyhkeytesi hinta… me revimme sinut kappaleiksi. Me revimme kudokset irti metallisesta rangastasi ja käytämme ne ravinnoksemme. Me sulatamme luusi ja valamme niistä sotisopamme. Me pirstomme sydämesi ja viemme kasvosi. Sen jälkeen sinusta ei ole jäljellä kuin haihtuva muisto sinua surevien mielissä!”
Matoran kavahti, kun torakka raotti leukojaan ja tämän suusta alkoi tihkua hohtavaa, sulaa metallia.
”Katoa tästä maailmasta.”
Silloin jääpuikko iskeytyi torakan ohimoon, ja tämä karjaisi tuskasta. Muut torakat kavahtivat yllättyneinä. Khione ja Tawa ryntäsivät esiin piilostaan, ja nopealla ranteen heilautuksella Tawa loitsi salaman kahteen etummaiseen torakkaan, jotka lyyhistyivät savuavan käristyneinä maahan. Firië ampaisi juoksuun, onnistui väistämään häntä kohti kurottaneen hyönteiskouran ja kipitti rotkon yli sankareiden luokse. Hän tarrasi tiukasti halaamaan Khionen jalkaa. Khione hymyili tälle rohkaisevasti ja kohotti sitten katseensa torakoihin.
”Kuinka te julkeatte kiusata viattomia matkalaisia! Onko teidän tunneleittenne läpi kulkeminen teille niin iso rikos!?” Khione haastoi.
Torakat sähisivät ja louskuttelivat leukojaan. Niiden johtaja – se, joka oli kovistellut Firiëtä – kohosi täyteen mittaansa ja alkoi astella sankareita kohti. Vasta nyt he huomasivat torakan selästä törröttävän, suuren mustan rattaan.
”Tämä vuori on luojamme ja valtiaamme meille lupaama sekä meidän veljiemme verellä maksettu! Emme ikinä luovu siitä.”
”Roskaa! Te olette vääryydellä ja väkivallalla omineet nämä maat itsellenne! Nämä vuoret kuuluvat Selakhian kansoille!” Khione huusi.
Hailtia tuijotti järkähtämättömästi torakan silmättömiin kasvoihin. Sitten hän kohotti hansikoidun kätensä sydänvalonsa päälle ja julisti:
”Minä olen prinsessa Khione Freon,
Keisari Taracánon perillinen seitsemännessä polvessa
sekä Selakhian keisarikunnan laillinen hallitsija!
Tämän arvon minulle luovutti keisarikunnan kuudes perijä,
Kuningatar Oreithyia,
joka elettyään orjuudessa ei koskaan päässyt lunastamaan valtaistuintaan!
Mutta nyt minä olen palannut perimään valtakuntani,
vapauttamaan kansani ja korjaamaan kaikki vääryydet!
Jollette minua usko, katsokaa tätä!”
Khione kohotti hanskansa kaikkien nähtäville ja irrotti sen kyynärvarressa olleen levyn. Hanskan sisältä tulvi valo, joka valaisi koko rotkon. Torakat naksuttelivat vihaisesti leukojaan, ja heidän johtajansa vaikutti hiljentyneen vaikuttuneena. Tawa laski visiirin suojaamaan silmiään. Firië seurasi näkyä haltioituneena.
Se todellakin oli Suurkivi – Keisari Taracánon legendaarinen elementtikivi sekä koillissakarassa kasvatetuista oiramirileistä mahtavin. Keisarin kaaduttua kaikki olivat luuleet sen kadonneen ikuisesti. Moni sankari ja aarteenetsijä oli sitä janonnut ja tuloksetta etsinyt, mutta siinä se nyt oli – Khione Freonin hansikkaassa.
Nazokien johtaja irvisti. Tämä ojensi kämmenensä, josta alkoi tihkua sulaa metallia. Metalli valui pitkänä norona kohti lattiaa jähmettyen mustaksi, valurautaiseksi keihääksi. Sitten tämä iski sen uhmakkaasti maahan.
”Oiramiril. Tuokaa se minulle.”
Muut torakat tekivät samoin ja loihtivat esiin aseensa. Tawa komensi Firiën menemään turvaan, ja tämä lähti juosten kohti luolan suuta. Khione naksautti panssarilevyn takaisin hanskaansa piilottaen Suurkiven sisäänsä.
”Oletteko valmiita?” Khione kysyi tovereiltaan. Tawa ja loinen nyökkäsivät.
Khione hymähti.
”Vedetään niitä kuonoon”, hän sanoi ja vetäisi esiin miekkansa.
Sitten torakat ryntäsivät heitä kohti. Näiden keihäät kuitenkin kilpistyivät ilmaan, kun Tawa aktivoi Suojelemisen naamionsa. Khione seurasi perästä. Hän kosketti hansikastaan, joka alkoi hohtaa vihreänä. Sitten hän heilautti kätensä eteen, ja samassa myrskynpuuska heitti hyökänneet hyönteiset kumoon.
Khione ryntäsi kohti rotkon vasenta sivua, Tawa taas oikeaa. Tevienextë katosi varjoihinsa. Khione väisti parin torakan iskut pyörähtäen pistojen välistä kuin balettitanssija ja sivaltaen toista takaisin sapelillaan. Hän kosketti jälleen hansikastaan, jonka hohde vaihtui siniseksi. Sitten hän kopautti saappaansa lattiaan, jolloin kiiltävä jääpinta rupesi leviämään hänen jaloistaan. Hän ampaisi luistellen eteenpäin ja kaarsi hämmentyneiden torakoiden ympäri. Hän avasi suunsa ammolleen ja, kuin legondejen lohikäärme, syöksi kidastaan hallaa torakoiden niskaan.
Sillä välin Tawa heilautti moottorisahamiekkaansa halkaisten torakan kahtia. Se lyyhistyi kirkaisten maahan ja murentui hiileksi ja tuhkaksi. Tawa tanssahteli torakkalauman keskellä torjuen keihäiden iskuja vaivattomasti miekallaan ja naamiovoimallaan. Tawa virnisti nenäkkäästi ja heitti näille lentosuukon, joka muuttui ilmassa korventavaksi salamaksi.
Khione näki silmäkulmassaan, kuinka joukko torakoita kaatui Tevienextën käsissä. Tilanne näytti sujuvan heidän kannaltaan hyvin.
Hän havahtui ajatuksistaan, kun välähdys valoa ja kuumuutta lensi hänen päänsä ohi. Khione säikähti ja refleksinomaisesti kasvatti maasta jääseinän suojakseen. Seuraava säde pirstoi jäästä kappaleita. Torakoiden johtaja marssi häntä kohti keihästä käsissään puristaen. Hän oli ojentanut eteensä kolmannen kätensä, jonka kämmenpohja hehkui kuin porottava aurinko.
”Noin suurenmoinen ase noin naiivin prinsessan käsissä. Sen potentiaali menee hukkaan”, torakka murahti tunteettomalla äänellään. Se kohotti hiilihankomaisen aseensa ja löi. Khione kohotti miekkansa suojaamaan. Kun heidän aseensa kohtasivat, hänestä tuntui kuin juna olisi osunut häneen.
Hän kiristeli hampaitaan ja joutui molemmin käsin pitelemään miekastaan. Torakka painoi keihästä koko painollaan ja sihisi prinsessan korvaan: ”Tuo ase on tehty sotaan. Anna se minulle.”
”En ikinä! Suksi helvettiin!”
Nazokien johtaja sähisi. Samassa Khione näki, kuinka sen kolmas kämmen alkoi leiskua. Khione loikkasi välittömästi taaksepäin ja nosti hansikkaansa, josta lennähti ilmaan vesisuihku. Se kohtasi nazokin ampuman säteen ja höyrystyi välittömästi usvaksi.
Mitä torakka ei ollut odottanut, oli se, että usvan keskeltä syöksyi toinen keihäs kohti tämän kurkkua. Tämän onnistui väistää iskun täpärästi, mutta ei ehtinyt pois alta, kun karjuva rahkshi loikkasi tämän kimppuun. Tevienextë puski nazokin armottomasti luolan seinää vasten ja alkoi takoa tätä nyrkeillään.
Khione perääntyi huohottaen Tawan vierelle. He seisoivat selkä selkää vasten pitäen vihulaiset kaukana taioillaan.
”Mistä näitä russakoita sikiää!?” Tawa parahti.
”Lääh… niinpä”, prinsessa vastasi. ”Me-meidän on ehkä peräännyttävä.”
Mutta silloin rotkossa kajahti äänekäs kohahdus – kuin voimakas ilmavirta olisi vyörynyt ulkoa alas luoliin. Rotkoa ympäröivistä puista irtosi satoja lehtiä, jotka nyt varisivat ilman halki rotkoon.
Ja niiden mukana taivaista laskeutui enkeli. Kuoleman enkeli.
Makutan suuret, mustasulkaiset siivet löivät ilmaa raskaasti tämän synkänmustan kaavun langettaessa varjonsa kaikkien heidän ylleen. Julmat silmät Suuren Varjojen Naamion takana tuijottivat prinsessaa syyttävästi.
”Kuulin lasteni avunhuudot, ja kun saavun heitä auttamaan, mitä näenkään?” tämä lausui.
”Makuta!” Tawa huudahti ja suuntasi miekkansa yläilmoihin kohti langennutta.
”Selakhian keisarikunta ei saa koskaan palata”, makuta julisti. ”Pridakin perintö olkoon vaipuva unholaan! Sillä niin minä olen päättänyt – minä, Suuri Makuta, Tuonelan lähettiläs ja kaikkien Nazokien jumala!”
Nazok-torakat hurrasivat yhteen ääneen. Makuta heilautti suurta viikatettaan langettan synkän loitsun, ja sekä prinsessa että tämän uskollinen ritari painuivat maahan näkymättömän voiman alistamana.
”Lapseni kauniit”, makuta lausui nyt kansalleen, ”älkää ikinä, koskaan antako kuolemanpelon kuihduttaa janoanne!”
Khione kihisi purren hammastaan. Hän mulkaisi makutaa kulmiensa alta.
”Senkin saasta! Olisi pitänyt arvata, että makuta on tämänkin takana! Sinä käytät nazokeja omiin synkkiin tarkoitusperiisi! Makuta, minä vannon sinulle… vielä koittaa päivä, jolloin varjojen valtakuntasi sortuu tomuun!”
Makuta nauroi kolkosti.
”Ehkäpä niin. Kohtalo, meidän kaikkien, on ennalta määrätty. Niin kuin Initoi kahlitsee teidät koneeseen, Varjojen Naamio ohjaa minun tekojani!”
Khione kurtisti kulmansa vihaisena.
”Vilkaistaanpa sitten sen naamion taa!”
Siinä samassa hän hyppäsi kohti makutaa ja loihti hanskallaan tuulenpuuskan lennättämään hänet korkeammalle.
”Mitä helvettiä, seis”, makuta älähti, kun selakhi laskeutui yllättäen hänen päälleen. Apinan raivolla prinsessa repi irti makutan kasvot – vain paljastaakseen niiden alta toiset.
”Senkin röyhkeä tyllerö!” makuta kirkui heittäen selakhin takaisin rotkon pohjalle. ”Kukaan ei ole nähnyt todellisia kasvojani sitten aikojen alun!”
Maahan mätkähtänyt Khione tuijotti nyt epäuskoisena sielunvihollisen kirkkaan vaaleanpunaista jaloa Mirua sekä tämän ilmoille lehahtaneita pitkiä samanvärisiä hiuksia.
”Hetkinen, sinähän olet… Marlun?!”
”Nyt minun pitää puhella noin minuutin verran ilman empimistä, hairahtelua tai mikä ikinä se kolmas juttu olikaan”, Marlun sanoi. ”Se on vähän kuin se yksi paneelishow Xian kaapeli-TV:n neloskanavalla, niin kuin Marsalkka 017 juuri äsken huomautti.”
Khione oli hämmentynyt vastustajansa kummallisesta ulostulosta. Ja tämä sen kuin jatkoi.
”Mutta nyt jatkan eteenpäin ja puhun lempibändistäni, joka on Talo-Matorot. En tiedä, muistaako kukaan enää Talo-Matoroita, mutta paras keikka, jolle koskaan menin, oli Skotlannin näyttely- ja konferenssikeskuksessa nimeämispäiväaikoihin, varmaankin joskus ennen sotia, ja Talo-Matorot soitti siellä ja se keikka vain yksinkertaisesti oli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Bändi hajosi hyvin pian keikan jälkeen. En tiedä, mitä se sitten kertoo kyseisestä tapahtumasta.”
Tawa ja Khione katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Mitä helvettiä tapahtui?
”Istuskelen tässä ikään kuin kukistettuna ja lopetan höpisemisen pian”, Marlun sanoi. Hän oli toden totta valahtanut rotkon pohjalle istumaan päälimmäisen naamionsa menetettyään. ”Mutta sitä ennen teen muutaman oudon äänen suullani, jotka kuuluvat kutakuinkin ’pimpeli pompeli, tiluli taluli, jikudiduu jikudidaa, pingpong lippitappi duu daa’.”
273 nousi istumaan makuupussissaan. Hän räpytteli pari kertaa silmiään pöllämystyneenä. Hänen tuijotukseensa vastasi vain teltan seinä. Hän katseli hämillään ympärilleen, jolloin hänen katseensa osui Suurkiven sota -kirjaan, jonka hän oli laskenut vierelleen iltalueskelun jälkeen.
Ai… se oli unta.
Aurinkoinvalo kajasti ruskean telttakankaan läpi, ja teltassa alkoi olla jo kuuma. 273 haukotteli leveästi. Hetken hän vain tuijotti teltan kattoa rähmäisillä silmillään.
Vai että Marlun… mistähän sekin nyt uneeni tuli. Kuinkahan pitkällä aamu jo on? No, sama kai se on jo alkaa aamupuuhiin…
Hän ryömi vaivalloisesti teltan ahtaasta oviaukosta raikkaaseen ulkoilmaan. Ulkona oli kirkasta, ja hän joutui siristelemään silmiään aamuvalossa. Taivas lännessä oli pilvetön, mutta koillisesta oli lähestymässä laajempi pilvirintama, joka värjäytyi pinkiksi sarastuksessa.
Hän henkäisi syvään. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa, joka oli vielä koleaa, mutta lämpiäisi kyllä nopeasti aamun aikana. Hän poimi kivelle laskemansa lämpömittarin, joka ilmoitti lämpötilaksi neljä astetta plussalla. Hän verrytteli ensin, puki ponchon päälleen ja alkoi sitten hommiin.
Odotellessaan veden kiehumista trangiassa 273 pesi hampaansa. Hän oli pystyttänyt telttansa matalan kalliomuodostelman juurelle, suojaan tuulelta sekä pöllyävältä hiekalta. Nyt hän oli kavunnut kyseisen kallion päälle. Hän tiiraili edessään aukeavaa aavikkoa jynssätessään hampaitaan: idässä levittäytyivät Arj-Durunin laajat hiekkatasangot kumpuilevine dyyneineen. Hiekasta pilkisti käkkyräoksaisia pensaita sekä rosoisia kallioita sieltä täältä. Menoino-Wahin lumipeitteiset vuoret kohosivat etelässä rajaten vuorten ja rannikon väliin jäävän alueen niin kutsuttuun ”Vähä-Durunin” aavikkoon. Mitä hän oli alueesta etukäteen lukenut, oli se, että Vähä-Durunin pitäisi olla jokseenkin helppoa aluetta kulkea. Menoino-Wahin vuorijonon jälkeen levittäytyvä ”Suur-Durun” taas olisi yksi helvetti kulkea jalan. Vain hyvin varustautuneet karavaanit sekä motorisoiduilla kulkupeleillä liikkuvat rohkenivat ylittää maailman isoimman erämaan hiekkameret.
273 sylkäisi hammastahnat kallion reunan yli ja purskutteli suunsa leilinsä vedellä. Hän pyyhkäisi leukansa käsivarteensa ja jäi tuijottelemaan etelässä kohoavia vuoria sekä niiden aamuauringoissa säkenöiviä huippuja. Hän päästi pitkän huokauksen. Jylhät näkymät saivat hänet haaveilemaan, millaista olisi kavuta noiden vuorten rinteillä. Millainen niiden kallioperä ja ilmasto olisi? Mitä rahi-lajeja siellä elikä-
273 irvisti. Hän päätti palata takaisin teltalleen.
Juotuaan aamukahvinsa ja nautittuaan aamiaisen (Ruki-Koron muikkusäilykkeitä, korppuja sekä kuivattuja persikoita) hän viimein purki leirinsä. Kirjansa ja kaikki painavat asiat hän sulloi Manun taika-arkun uumeniin. Alinolla-hanskan hän kiinnitti roikkumaan vyöltään lantiolleen. Sitten hän vielä kohensi rinkkansa hihnoja, verrytteli nilkkojaan ja asetti kristallisoittimensa kuulokkeet sarvilleen.
Sitten hän käveli.
Kalliot ja hiekkasärkät matelivat ohitse askel askeleelta. Maisemissa ei ollut paljoa katseltavaa. Välillä 273:n huomion vangitsi se tapa, jolla tuuli kerrytti hienoa hiekkaa pikkuhiljaa kasvaviksi nyppylöiksi. Toisinaan hän oli nähnyt nopean vilahduksen pikkuraheista, jotka olivat kuitenkin saman tien kadonneet kivien varjoihin tai sulautuneet maastoon.
Lämpötila alkoi nousta sitä mukaa, kun auringot kohosivat taivaalla. Tuntien taivallusta jaksottivat reilut huikat vesileilistä, kristallisoittimen kappaleiden vaihtuminen sekä istumistauot milloin kiven, milloin rinkan päällä. Vedestä ei tulisi olemaan hänellä pulaa – hän ja Manu olivat sulloneet äärenlippaan täyteen pullovettä jo ennen lähtöä. 273 oli sentään iloinen siitä, että hänen olisi todennäköisesti mahdotonta kuolla janoon aavikolla. Hän murehti enemmän sitä, kuinka pian hänen musiikkisoittimestaan loppuisivat paristot. Musiikki oli ainoa asia, joka piti häntä järjissään näillä kuolettavan yksitoikkoisilla marsseilla.
273 kapusi huohottaen dyynin huipulle. Sen toiselta sivulta heijastuva valo melkein sokaisi hänet. Hän ärähti ja kiskoi ponchonsa huppua alemmas, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua dyyniä alamäkeen.
Toinen asia, mikä piti häntä järjissään, oli se, että Manu ei ollut sillä hetkellä paikalla. Tämä oli jo edellisiltana sanonut lähtevänsä hoitamaan asioita ”Kranalaan”. Se oli sopinut hänelle varsin hyvin. Hän ei juuri nyt voinut sietää makutan telepaattista paasausta päässään.
Ajatus Manusta sai 273:n kiristelemään pihtihampaitaan ja sadattelemaan itsekseen. Hän ei tahtonut ajatella tätä. Hän ei tahtonut ajatella tätä ja kaikkea sitä, mitä tämä oli 273:lle veneessä kertonut. Hänelle olisi ollut niin paljon helpompaa, jos hän olisi osannut sulkea ne ajatukset pois mielestään. Olisivatpa Siniset kädet tulleet vastaan tällä aavikolla ja pyyhkineet hänen muistinsa.
Mutta ajatustensa virtaa 273 ei kyennyt ohjaamaan, eikä hänellä siinä kävellessä muuta ollutkaan kuin aikaa ajatella.
Hän naurahti kuivasti. Vaikka etäisyys Mysterys Nuihin ja Nazorak-Pesään kasvoikin askel askeleelta, tunsi hän silti Pesän painostavan sykkeen kaikkialla ympärillään. Oliko ollut naiivia ajatella, että hän pääsisi sitä pakoon vain lähtemällä saarelta? No, eipä kai: jos hän ei olisi koskaan kuullut totuutta nazorakien alkuperästä, olisi hän ehkä voinut vaeltaa kauas pois Imperiumin vaikutusalueelta, asettua asumaan johonkin Klaanin kaltaiseen kaupunkiin ja unohtaa nazorakit. Mutta nyt, kun hän tiesi totuuden? Ei… varmasti ei.
”Eli… nazorakit on alusta asti suunniteltu armeijan tarpeisiin?”
”Niin, no, tavallaan kyllä. Teistä suunniteltiin käytännöllisiä sotilaita…”
”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa, kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”
Sillä miten hän ikinä voisi paeta jotain, mikä tuli hänen sisältään? Miten hän voisi paeta jotain, mikä oli osa hänen biologista koodiaan – hänen perimäänsä?
Ovatko… nazorakit syntyjään pahoja?
Se oli kysymys, jota 273 oli tietenkin miettinyt aiemminkin. Ennen hän oli kuitenkin pystynyt muistuttamaan itselleen aiheen olevan lopulta vain filosofista sanahelinää, mihin ei ollut löydettävissä objektiivisia vastauksia. Mutta nyt hänellä oli luojiensa sana aiheesta. Makuta Nui ja Abzumo olivat luoneet nazorakit sotaan. Heidät oli kirjaimellisesti suunniteltu tuhoajiksi ja valloittajiksi. Miten… miten sellainen laji ei voinut olla pahuuden ruumiillistuma?
”Mutta emme me rajoittaneet teitä siihen tarkoitukseen, ja katso! Olette kehittäneet omaa taidetta ja omaa tiedettä. Kuulemastani päätellen jopa joitain todella edistyneitä teknologioita, joita matoralainen kansa ei ymmärtäisi. Voin olla ylpeä.”
Mutta miksi sitten nazorakien yhteiskunnasta on tullut sellainen!? 273 tuskaili. Paljonpa taiteesta tai tieteestä on iloa silloin, jos olennon vaistot ohjaavat sitä tappamaan! Jos nazorakit olivat vapaita tekemään mitä vain sen jälkeen, kun makutat luopuivat suunnitelmistaan, miksi lopputuloksena oli maailman kammottavin armeija?
”Abzumo… hän on osa Allianssia. Onko hän salaa ohjaillut nazorakeja varjoista?”
”Sitähän minä en tietäisi.”
Kuvajainen Abzumon kasvoista välähti hänen silmissään. Se sai hänet irvistämään, aivan kuin se olisi tehnyt häneen fyysisesti kipeää.
273:n askeleet hidastuivat hidastumistaan, kunnes hän pysähtyi paikoilleen. Hän tunsi läkähtyvänsä viittansa alla. Huohottaen hän kohotti oikean kätensä kasvojensa eteen. Hän puristi sormensa nyrkkiin ja avasi ne. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kätensä uudella tavalla – aivan kuin hän olisi erottanut molekyylirakenteet kämmenpohjansa pinnasta.
Joko… joko makutojen intentio on luontaisesti muovannut nazorakeista Imperiumin tai sitten Abzumo on ohjannut lajiamme haluamaansa suuntaan… tai voi olla, että 001:llä on ollut jotain tekemistä asian kanssa… tai sitten on jokin neljäs vaihtoehto, jota en vielä tiedä, hän mietti yrittäen epätoivoisesti keksiä muita selittäviä teorioita.
… mutta jos on niin, että nazorakit ovat geneettisesti kykenemättömiä elämään rauhassa muiden lajien kanssa… jos nazorakien luonto ohjaa meitä kohti tyranniaa ja hierarkioita… niin tarkoittaako se, että peli on pelattu? Onko vallankumous mahdoton?
273 kiristeli hampaitaan. Hänen sydänalaansa puristi.
Vaikka 001 ja hänen johtoportaansa syrjäytettäisiin, tulisivatko nazorakit vääjäämättä seuraamaan johtajaa, joka vetoaisi heidän verenhimoonsa sekä auktoriteetin kaipuuseensa? Voiko sellaista luontoa miksikään muuttaa? Voiko… voiko konetta murtaa!?
Silloin hänen mieleensä palasi Visokin kanssa käyty keskustelu Kapuran mielen rantahietikoilla. He olivat puhuneet siitä, kuinka kaukana he molemmat olivat lajiensa ideaaleista. Sen verran, mitä 273 oli oppinut tätä tuntemaan, ei Visokki vaikuttanut tuhoon tai alistamiseen taipuvaiselta – ei adminina saatika makutan lapsena. Jos visorak saattoi janota rauhaa, niin miksei myös nazorak?
273:n jalat alkoivat jälleen liikkua eteenpäin.
Olenkohan minä liian mustavalkoinen? hän pohti. Sillä olivathan nazorakit kykeneviä hyvään – oli hän itsekin siitä jonkinlainen esimerkki. Hän muisteli niitä pieniä hyvyyden ja lempeyden hetkiä, joita hän oli elämässään kokenut. Sitä kertaa, kun hänen sotilasakatemian opettajansa oli keskeyttänyt hänen ja 219:n välisen käsirysyn ja komentanut tämän matkoihinsa. Sitä ensimmäistä kertaa, kun Juippi oli tarjonnut hänelle juotavaa… ja sitä, kun 007 oli suostunut tapaamaan hänet hänen epäpuhtaudestaan huolimatta. Ja sitä, kun hän oli Klaanin selliosastolla päässyt todistamaan 1034:n ja tämän matoran-tutun sydämellistä sananvaihtoa. Eivätkö ne hetket todistaneet… jotain?
”Mutta entä ne kerrat, kun minua on nimitelty ja kustannuksellani on naurettu? Kun minut on piesty ja tavarani viety!? Ahhaha… kuinka monta kallisarvoista aivosolua minulta tuhoutuikaan siinä tappelussa sen kusipään kanssa. Miten… miten muuten sellaista selittää kuin puhtaalla sadismilla?”
Niin… millä sellaista selittää…
273:n pää painui alas. Hänen selkänsä takana kasvoi kaksi syvää varjoa.
”Eikö… eikö sinua kaduta yhtään!? Eikö Kuningattaren kärsimys… tai nazorakien kärsimys… eikö se tunnu sinulla missään?”
”No, tuota… ei? Kelvin. Jos muurahainen kävelee samalla polulla kanssasi ja tallot sen, tunnetko sen kärsimyksen nahoissasi?”
Niiden sanojen muistelu sai hänet edelleen kiristelemään hampaitaan. Hän oli todella uskonut Manuun. Hän oli jopa puolustanut tätä sekä makutoja ylipäätään Nenyan syytöksiltä, ja vielä senkin jälkeen Manu oli mennyt sanomaan jotain tuollaista!
”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”
”… teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”
”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja?”
273:n olkapäät alkoivat hytkyä. Hän ei voinut kuin nauraa katkerasti tilanteensa ironialle.
”Ahhaha haha! Voi Nenya, kuinka oikeassa sinä olitkaan! Minun olisi pitänyt kuunnella sinua…”
Kuinka sinisilmäinen hän olikaan ollut. Hän mietti hailtian kertomaa runoa Valtiattaresta sekä hänen omia yleviä sanojaan Manusta. Vasta nyt hän uskoi kunnolla ymmärtävänsä, miksi tämä oli ollut niin peloissaan makutan tapaamisesta – sekä miksi lukuisat klaanilaiset olivat varautuneita tämän läsnä ollessa. Makutoihin ei voinut luottaa. Kuten Nenya oli sanonut, ei heidän ensimmäinen petoksensa koskaan jäisi viimeiseksi.
”… älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma… Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”
Paholaiselle…
Se sana kylmäsi hänen selkääpiitään. Hän tunsi, kuinka hyytävä tajuaminen alkoi jäytää hänen ruumistaan samalla, kun hän alkoi hahmottaa, minkälaisiin kosmisiin voimiin hän oli mennyt sekaantumaan tekemällä Manun kanssa sopimuksen. Olivatko matoralaisten legendat oikeasti tosia? Olivatko makutat todella pimeyden ja tuhon olentoja, Mata Nuin langenneita enkeleitä, Maailman vihollisia? Ja hän oli mennyt tekemään sellaisen kanssa sopimuksen ja päästänyt tämän mieleensä sen suurempia kyseenalaistamatta.
”No… se selittäisi miksi nazorakit ovat sellaisia kuin ovat. Paholaiset loivat tuholaislajin. Jos makutat ovat paholaisia, niin silloin me olemme piruja…”
Niin. Niin selittäisi…
Hän havahtui synkistä ajatuksistaan huomatessaan sivusilmällään liikettä. Parinkymmenen metrin päässä maasta kaivautui esiin kookas rahi hiekkaa pöllyttäen. Hän päätti pysähtyä tarkkailemaan sitä ja tajusi pian sen olevan hiekka-tarakava. Tovin se nuuski ilmaa kuonollaan; sitten se lähti rullaamaan telaketjuillaan pohjoisen suuntaan.
273 oli helpottunut siitä, ettei lisko edennyt samaan suuntaan kuin hän. Hän jopa hymähti vähän – biologiset telaketjut omaavat rahit olivat olleet hänestä aina jotenkin huvittavia. Silloin hän huomasi hiekassa lisää liikettä: esiin kaivautui vielä toinen, paljon pienempi tarakava. Tarakavan poikanen kiiruhti emonsa perään, joka oli pysähtynyt odottamaan tätä.
Hän katseli, kuinka emo ja poikanen katosivat dyynien taakse. Hän seisoi siinä tovin näkyä miettien. Hän tunsi syvän tyhjyyden tunteen sisällään.
Kuningatar… Äiti…
… oletko sinäkin yhtä yksinäinen kuin minäkin tällä hetkellä…?
Miten hirvittävä kohtalo… elää sillä tavalla, lastensa vangitsemana, piilotettuna kaikilta…
Hän kiristeli hampaitaan.
… ikuisesti synnyttäen.
Nazorak katsoi jälleen kättään sekä koukkukyntisiä sormiaan.
Myös minäkin olen siitä synnistä syntynyt.
Häntä oksetti.
”Olen palannut”, ilmoitti telepaattinen ääni 273:n pään sisässä. 273 puristi kätensä nyrkkiin, muttei vastannut mitään. Voi, kuinka hän olikaan alkanut vihata tuota ääntä…
”Palasin juuri Kranalasta”, Makuta Nui jatkoi välittämättä keskustelukumppaninsa puhumattomuudesta. ”Viime kerran jälkeen päätin, että sain tarpeekseni siitä kellojen kilkutuksesta, joten aloin miettiä, mitä tekisin asialle.”
273 jatkoi sekä kävelyään että mykkäkouluaan. Hän painoi kristallisoittimestaan pari pykälää lisää volyymiä, mutta se ei juurikaan auttanut hukuttamaan makutan ajatusten välityksellä tapahtuvaa kommunikointia.
”No tiedätkö, mitä päätin tehdä asialle? No minäpä kerron. Minä hautasin viisimiljoonaa boom boxia ympäri Kranalaa kuudentoista ikuisuuden päähän toisistaan ja viritin ne niin, että kukin niistä vuorotellen, satunnaisella ajanhetkellä, rupeaa soittamaan Richard von Astleyn kappaletta Koskaan susta luovu en.”
Vaikka nazorak ei vieläkään reagoinut millään tapaa, selostus jatkui.
”Saatat miettiä, minkä vuoksi tämä on minun mielestäni hauska juttu ja Biancan mielestä ihan helvetin rasittava juttu. Noh, toki biisivalinnasta riippumatta on ärsyttävää yrittää paikantaa viittämiljoonaa äänenlähdettä ja hävittää ne, mutta tällä kappaleella on niin sanottua meemiarvoa.”
273 kaivoi varustevyöltään esiin savukkeet sytytysvälineineen ja pisti tupakoiden.
”Von Astley, miesparka, on yksi Steltin suosituimmista laulajista, mutta maailmalla hänet tunnetaan laajemmin lähinnä tuosta yhdestä kappaleesta. Ja sekin johtuu vain siitä, että –”
”Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta”, 273 sanoi tylysti ja vetäisi henkosen. Aurinko porotti aika korkealla, ja lämpötila oli kohonnut jo epämukavaksi. ”Täällä on kuuma, eikä kävely ainakaan auta asiaa.”
”Niin, no, vain jotain reilut parisenkymmentä astetta”, makuta huomautti. ”Kun ei tuule ja aurinko korventaa, saattaa tuntua toki vähän kuumemmalta. Mutta mieti nyt, on loppusyksy. Kylmin aika vuodesta alkaa olla käsillä. Kesän pahimpina kausina keskimääräinen lämpötila on neljänkymmenen asteen paikkeilla! Ja hiekka voi kuumentua jopa kahdeksankymmentäasteiseksi! Että ei tämä vielä paha ole.”
”Joo joo”, 273 huokaisi.
”Ei kuumuus sinua niin paljon aiempina päivinä häirinnyt.”
”Häiritsi, mutta en vain sanonut mitään.”
”Jaa. Ja nyt päätit, että on aika valittaa lämpötilasta?”
273 ei jatkanut keskustelua. Hetken he kulkivat hiljaisuudessa. Maisemat olivat yhä täysin samanlaisia.
”Mitä musiikkia kuuntelet?” kysyi Manu hetken kuluttua.
”Electro-jazzia”, 273 vastasi mutta ei jakanut enempää yksityiskohtia.
”Xialaisten keksintö, epäilemättä.”
273 tuhahti. Manulla tuntui olevan paljon ajatuksia Xian yhteiskunnasta, ja aina välillä hän joutui kuuntelemaan niitä.
Kun musiikkiin liittyvä keskustelunavaus ei näyttänyt tuottavan hedelmää, makuta kokeili toista puheenaihetta.
”No onko se Matorolta lainaamasi kirja osoittautunut kiinnostavaksi?”
273 irvisti muistaessaan unensa ja kuinka räikeässä kontrastissa se oli hänen nykyisen todellisuutensa kanssa.
”Se on ihan kiva.”
”Jos tarvitset mielipiteitä joidenkin historiallisten väitteiden arvioimiseen, niin en minä täysin tietämätön ole Selakhian historiasta. Lähinnä en ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa sen jälkeen, kun se räjähti sirpalei-hei, hei, hetkinen! Katsopas tuota!”
273:lta kesti hetki tajuta mitä makuta tarkoitti, ennen kuin hän huomasi erikoisen muodon pilkistävän hiekasta. Se oli vaaleasta hiekkakivestä veistetty rakennelma, ehkäpä torni, jonka tyvi oli ilmeisesti hautautunut hiekan alle.
”Veikkaisin, että jonkin muinaisen rakennuksen jäännökset. Kenties jonkinlaisen temppelin. Sieltä voi löytyä aarteita!”
273 vilkaisi tornin suuntaan apaattisesti.
”… sinä ilmeisesti tahdot mennä tutkimaan sitä?”
”Sinäkö et muka halua? Se voi olla ihan hauskaa! Ja pääsisit hetkeksi varjoon.”
273 huokaisi syvään.
”Olen skeptinen hauskuudesta, mutta hengähdys varjossa kyllä houkuttelisi.”
Hän lampsi tornin juurelle. Maan tasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaista sisäänpääsyä; 273 oli näkevinään vain pari ikkunoiksi tarkoitettua aukkoa tornin huipulla viisi metriä korkeammalla. Kierrettyään tornia hetken hän kuitenkin äkkäsi kapean halkeaman seinän pinnassa. Hän joutui hieman pinnistelemään mahtuakseen siitä läpi.
Hän pudottautui hämärään tilaan, jonka identifioi nopeasti kierreportaikoksi. Tornin huipulta kajasti valoa sisään, mutta se ei kantautunut tornin pohjalle asti. 273:n täytyi myöntää, että sisällä oli mukavan viileää verrattuna tukalantuntuiseen ulkoilmaan. Hän huokaisi helpotuksesta.
”No niin! Side quest alkakoon. Lyhty kouraan ja menoksi!”
273 pyöritteli silmiään mutta teki työtä käskettyä. Hän sytytti valokivilyhdyn ja rupesi laskeutumaan ajan syömiä portaita. Muutama niistä oli ajan saatossa lohjennut ja pudonnut alas. Hän pyyhkäisi kädellään hämähäkin kutoman verkon tieltään.
Tornin pohjalla odotti kaksi holvikaaren muotoista oviaukkoa, toinen portaista katsottuna edessä ja toinen vasemmalla. 273 odotti tumput suorina, kunnes Manu teki päätöksen edetä suoraan. He löysivät seuraavasta käytävästä läjän saviruukkuja, joita he pysähtyivät ihmettelemään. Ne tuoksuivat 273:sta etäisesti viiniltä.
Käytävän päässä oli jälleen oviaukko, joka aukeni suureen kuusikulmiopohjaiseen kammioon. Kattoa kannattelivat kuuden seinän lisäksi kuusi pilaria keskempänä huonetta. Vastapäätä oviaukkoa, josta 273 oli astunut sisään, oli suuri patsas, joka esitti ylvästä hahmoa, joka piteli rintaansa vasten suurta sepän vasaraa. Patsasta vierustavilla kahdella seinällä oli samanlaiset oviaukot kuin mistä he olivat saapuneet, mutta kahta muuta seinää sen sijaan peittivät suuret kiviset laatat, joihin oli kaiverrettu jotain matoralaisilla kuusikulmaisilla kirjainmerkeillä.
273 tutkiskeli hetken seinällä olevaa kirjoitusta, mutta huomasi hämmennyksekseen, ettei saanut kirjaimista mitään selvää. Ehkä ne eivät olleetkaan matoranaakkosia?
”Ovat ne. Ne vain ovat hieman vanhoja.”
”Hieman?”
”Noooh, joitain tuhansia vuosia. Tai ehkä kymmeniä tuhansia. On siitä pikku hetki tainnut kyllä vierähtänyt.”
”Jaa. Mitä siinä lukee?”
”Näyttää jonkinlaiselta runomittaiselta ylistystekstiltä. Aivan kirottua. Kuka tänne olisi rakentanut tällaisen kammion tuolle kusipäälle?”
”Haluatko nyt vain kertoa, mitä siinä sanotaan.”
”Mhhnn, tässä voi mennä hetki. Runouden kääntäminen on ihan oma taiteenlajinsa.”
273 ähkäisi.
”Ei sinun tarvitse kääntää sitä niin, että se käännöskin toimii runona!”
”No hyvä on! Pääasiassa se kertoo tarinan siitä, kuinka ’Kaiken kauniin takoja’ lahjoitti matoranin kansalle keihään. Sen pituinen se.”
”Aika paljon tekstiä tiivistettynä aika lyhyeen lauseeseen”, 273 sanoi epäileväisesti. Nyt Manu huokaisi vuorostaan.
”Kauan sitten, aikana ennen ensimmäistäkään toaa, matoranin kansa eli pelossa. Maailma oli julma ja arvaamaton, ja erämaan rahit vaanivat kylien liepeillä. Sitten joukko matoralaisia matkasi Kaiken kauniin takojan, seppä Artakhan, luokse. He anoivat, että tämä tekisi heille esineen, jolla he voisivat puolustaa itseään ja kotiaan. Seppä Artakha pohti päivän ja alkoi sitten töihin. Kolmannen päivän päätteeksi hän oli luonut Ensimmäisen keihään, jonka hän antoi matoralaisten suojaksi. Sitten matoralaiset ylistivät seppä Artakhaa, koska tämä oli heitä vaaralta varjellut.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Seppä Artakha. Mainitsit hänet aikaisemmin. Se, joka liittyi jollain tavalla siihen Ritarikuntaan?”
”Artakha on vanhan maailman muinaisjäänne. Hän ei välitä mistään muusta kuin luomisen tulen varjelemisesta ja kohtalon säilyttämisestä. Hän unohtaa, että kaiken ytimessä on luomisen ja tuhon tasapaino.”
Manun sanat kuulostivat hitusen katkerilta.
”No entäs tuo toinen teksti?” 273 sanoi viitaten sisäänkäynnin toisella puolella sijaitsevaa taulua.
”Siinä kerrotaan… se perinteinen tarina Luomisen naamiosta. Nämäkö eivät ole sinulle tuttuja?”
”Ma tora’lainen mytologia ei ole kovinkaan arvostettu oppiaine Pesässä. Tunnen lähinnä uskontojen ja maailmanhistorian pääpiirteet.”
”No niinpä tietenkin. Noh, tässä sanotaan, että aikojen alussa Artakha ja tämän veli Karzahni kisailivat keskenään, palkintonaan suuri Luomisen naamio. Veljeksistä kolmas ei ollut naamiosta kiinnostunut, sillä hänen tehtäväkseen oli jo annettu Elämän lähteen vartiointi. Onneksi tässä ei puhuta hänestä enempää, sillä apinoihin liittyvistä syistä en mielelläni mene syvemmälle Elämän lähteeseen liittyviin asioihin…”
273 kurtisti kulmiaan epäileväisenä. Miten apinat taaskaan liittyivät mihinkään?
”No, joka tapauksessa, Artakha ja Karzahni taistelivat, ja Artakha voitti. Hän lunasti sillä itselleen keskimmäisen kolmesta legendaarisesta kanohista. Nämä kolme olivat ainoat, jotka eivät olleet kuolevaisten taottavissa; ne olivat ainutlaatuisia. Ja niinpä hän perusti paratiisin, johon olivat tervetulleita vain he, jotka olivat pahuudesta vapaita. Karzahni, tappiostaan lannistunut, määrättiin vartioimaan Manalan portteja, jotta sen demonit eivät koskaan vapautuisi piinaamaan maailmaa (hyvinpä sekin vissiin meni…). Samalla, kun Artakha kutsui luokseen mantereiden lahjakkaimmat rakentajat, Karzahnin tykö lähetettiin pahimmat epäonnistumiset, jotka olivat särkeneet itsensä. Ja koska Karzahni oli itsekin pelkkä epäonnistuminen, eivät hänen korjaamansa kansalaiset koskaan palanneet hänen luotaan ennallaan.”
”Karzahni kuulostaa kyllä vähän uhrilta tässä”, 273 pohti.
”En kiellä, etteikö ekspositioni saattaisi olla omista mielipiteistäni värittynyt. Nämä tekstit ovat aika Artakhaa ylistäviä. Katso nyt tuotakin, miten jylhäksi ne hänet ovat kuvanneet tuossa patsaassa.”
273 katsoi jälleen patsasta. Tämän kasvoilla olevan naamion muodot eivät olleet hänelle lainkaan tuttuja. Vai että legendaariset kanohit?
”Mutta ennen kuin ehdit miettiä muuta, niin vakuutan sinulle, että vaikka se, että Karzahni on perseestä, johtuu enimmäkseen Artakhasta ja tämän muinoin ylimitoitetusta suhtautumisesta siihen, kenen kanssa velipoika päätti viettää aikaansa, Karzahni todella on, hänkin, täysin perseestä.”
”Mitä ne kaksi muuta legendaarista naamiota ovat?”
”Elämän ja ajan naamio. Elämän naamion sanotaan olleen itsensä Suuren Hengen elämän alku, joka lukittiin piiloon kuolevaisten kosketukselta ja jota vartioi muinainen valottu ritari. Se on legendan mukaan antanut elämän kipinän kaikelle elävälle. Ajan naamio taas on väitetysti sidottu aikaan itseensä ja syntyy silloin, kun Suuren Hengen kohtalo on niin tarkoittanut. Sen takoo Suuren Hengen oraakkeli tuomionpäivänä, ja silti se on ollut olemassa aina. Älä kysy minulta, mitä tuo tarkoittaa. Aika on ilmeisesti ihan helvetin sekava juttu.”
273 mietti hetken.
”No ovatko nuo naamiot oikeasti olemassa?”
”No… enemmän tai vähemmän. Luomisen naamio totta tosiaan oli Artakhan kasvoilla viime näkemältä, mutta en ole ihan varma, mitä se oikeastaan tekee. Ajan naamiosta ei ole kenelläkään mitään havaintoa, missä on toki järkeä tuon epämääräisen legendan perusteella. Ehkä sitä ei ole vielä taottu? Mutta ainakin tiedän kokemuksesta, että Elämän naamiota ei kannata räjäyttää kuulaserilla! Ihan vain, jos joskus tulee tilaisuus, niin älä tee sitä.”
273 aikoi jättää viimeisimmän lausunnon omaan arvoonsa.
”Nämä ovat aina vähän näitä. Kun jutut ovat vanhoja kuin taivas, välillä kirjaimellisesti, on joskus haastavaa päästä perille niiden todellisesta luonnosta. Siksipä me tällä retkellä olemmekin: ottamassa selvää Syvän Naurun todellisesta luonnosta.”
273 arpoi hetken, kumpaan uuteen käytävään astua.
”Mielipiteitä suunnasta?” tämä tuhahti.
”Ideaalitilanteessa koluamme molemmat läpi, joten valitse vapaasti.”
273 lähti patsaan vasemmalla puolella aukeavaan käytävään. Jokin Manun sanoissa oli jäänyt kaivelemaan häntä, joten hän kysyi:
”Niin, vielä siitä Karzahnista. Eikö Metru Nuista etelään ole sen niminen saari?”
”On! Olet hyvin perillä maantieteestä. Karzahnin saari on nimetty hallitsijansa mukaan. Metru Nuille pääsee kolmesta eri meriportista, joista yksi sijaitsee itse asiassa Karzahnin saarella. Tai se saari on ikään kuin siinä tukkeena. Jos kaksi muuta porttia suljetaan, kuten on historiassa joitain kertoja tehty, niin Karzahnin kautta kulkemisesta tulee ainoa reitti Metru Nuille. Ja vaarallinen reitti onkin! Kukaan täysjärkinen ei menisi Metru Nuille Karzahnin kautta, jos on mahdollista mennä itäportista tai Meksi-Koron kautta.”
”Joo joo”, 273 murahti. ”Mutta mikä ihmeen Manala? Tuo naamion legenda mainitsi jotain Manalasta. Ja se saureskamusi puhui myös jotain Manalan hirmuhallitsijasta.”
”Toden totta, Karzahnin saari on myös eräänlainen tulppa Manalana tunnetun helvetin sisäänkäynnin päällä. Tosin Manala ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole kuitenkaan tuonpuoleinen, ainakaan tavan kuolevaisille, joten siinä mielessä se on hieman sellainen ’misnomer’.”
”Ja sielläkö asuu demoneja?”
”Joo.”
”Jaha.”
”Karzahnin (henkilö) tärkein tehtävä, de facto, on vahtia, että demonit eivät karkaa manan majoilta yläkupoleihin. Ja sen sijaan, että olisi kiinnostunut tästä pyhästä kutsumuksestaan, hän keskittyy aivan pöyristyttäviin asioihin!! Sitä ei kyllä voi Artakhan kaltoinkohtelemisella perustella!”
”Kuten?”
”Noh… esimerkiksi… tässä taannoin… tai no, minäpä kerron pitkän kaavan kautta…”
Meksi-Koro, ennen sotaa
Kolme mustatakkista hahmoa odotteli Meksi-Koron tukahduttavassa ilmassa porottavien aurinkojen alla. Etelässä näkyi hiekkaa pöllyyttävä ajoneuvo. Kun se tuli tarpeeksi lähelle, kolmikko kykeni havaitsemaan, että se oli kuin olikin se, mitä he olivat odottaneet aavikolla jo tunteja: vastapuolen neuvottelijat. Nämä olivat saapuneet tekemään vaihtokaupan, mutta näiden saama tarjous ei tulisi vastaamaan odotuksia.
Etummaisena kolmikosta seisoi pitkä ja jäntevä vortixx, jonka vihreät silmät kiiluivat hatun leveän lierin alta. Hän katseli jännittyneenä heidän eteensä pysähtyvää ajoneuvoa, joka ei voinut olla kunnostaan pääteltynä peräisin mistään muualta kuin Karzahnilta. Kuten ei sekään, joka ajoneuvosta astui ulos: hahmo oli selvästi toa, mutta monellakin tapaa vääristynyt. Aivan kuin joku olisi purkanut tämän kehon mekaaniset osat yksi kerrallaan ja laittanut ne takaisin paikalleen väärässä järjestyksessä, unohtamatta sitä, että puolet osista oli hukattu ja korvattu huonommin sopivilla.
”Sulta näyttäis puuttuvan kaikki tuhat litraa, Arcuda! Missä meidän mehut on?” riutuneen näköinen toa huikkasi kärttyisästi osoittaen sanansa kolmikosta etummaisena seisovalle vortixxille. Hänen takanaan kaksi muuta samalla tapaa hirviömäisen vääristynyttä toaa nousi ulos ajoneuvosta zamor-aseet kourissaan.
Arcuda aikoi vastata jotain, mutta toinen hänen takanaan seisovista hahmoista ehti ensin.
”Metadermiiniä ei ole tulossa”, hahmo sanoi ja kohensi hattunsa asentoa. Fedoraan, mustiin aurinkolaseihin ja pitkään, mustaan nahkamantteliin pukeutunut olento muistutti olemukseltaan toaa, mutta tästä huokui jotain, mikä sai sekasikiöt kyseenalaistamaan ensivaikutelman.
”No miksei ole? Ja kukas helvetti sä olet?” vastasi äänessä ollut toa.
”Minä olen se, jonka käsiin metadermiini jää.”
Toa tuijotti hämmentyneenä puhujaa ja osoitti sitten tätä sormellaan ja vortixxia sanoillaan: ”Mitäs helvettiä tämä on? Meillähän oli sopimus! Meillä oli diili. Missä tankki on, Arcuda?”
”Arcuda ei tiedä, missä se on”, fedorapää keskeytti. ”Vain minä tiedän. Teette nyt kauppaa minun kanssani, ette hänen.”
”Mikset mee suoraan asiaan. Tai kerropa huviksesi mitä luulet, että nyt tulee tapahtumaan”, toa tuhahti, ”sillä me kyllä saadaan mitä tultiin hakemaan, tavalla tai toisella.”
”Ne tuhat litraa metadermiiniä ovat arvokkaampia minun käsissäni kuin ne voisivat ikinä olla teidän käsissänne, tai kenenkään muun käsissä. Mutta tarvitsen jonkun hoitamaan distribuutiopuolen.”
”Vai ’distribuutiopuolen’”, toa naurahti hömelösti.
”Kyllä vain. Jos heitätte pihalle oman kokkinne ja myytte minun tuotettani omienne sijaan, saatte… sanotaan 35 prosenttia tuotosta.”
”Kolkytviis prossaa? Ootko ihan tosissas? Kolkytviis… hei, Arcuda, kerro, että tää on joku huono vitsi. Tajuutsä miten paljon vaivaa piti nähdä näiden rahojen eteen?” toa räyhäsi. Sitten hän osoitti kohti fedoramiestä ja huudahti: ”Ja miks me haluttais sut? Sä varmaan tajuut, että meillä on ihan omat operaatiot, vai mitä?”
”Tiedän kaiken teidän operaatioistanne”, fedoramies sanoi. Punaiset silmät kiiluivat uhkaavasti jopa peililasien läpi. ”Nämä kumppanini tässä kertoivat, että tuotatte 70-prosenttisen puhdasta metadermistä, jos käy hyvä tuuri. Se, mitä minä tuotan, on 99,1-prosenttista.”
”Mitä sitten?”
”Ai mitä sitten? No tilanne on käytännössä sama kuin Voitto Korporaatio vastaan Musta Käsi. Teidän tuotteenne on jotain haaleaa, halpisbrändin geneeristä suodatinlitkua, kun minä teen klassista Selecius-MOCcaa.”
Toa mietti hetken, vilkaisi tovereitaan, ja totesi sitten: ”No okei, selvä homma. Joten, ööh… jos me vain ammutaan sut siihen, niin ei ole enää MOCcaa saatavilla, vai mitä? Näätkö, miten tää menee? Sitten on vaan me.”
Hienoinen tuulenvire viilensi hitusen porottavien aurinkojen alla aavikolla seisovia miehiä. Fedorapää huokaisi syvään, ennen kuin puhui jälleen.
”Haluatteko todella elää maailmassa, jossa ei ole Seleciuksen MOCcaa?”
Tämä kaivoi takkinsa taskusta pussin ja heitti sen toan jalkojen juureen, pussillisen kiinteää pelkoa.
”Kumppanini tässä kertoivat, että vaihdoitte metadermiiniin erikoistuneeseen kemistiin ihan vain meidän menestyksemme takia. Te värjäätte tuotteenne karmiininpunaiseksi elintarvikeväreillä saadaksenne sen näyttämään minun tuotteeltani. Te matkitte minun tuotettani jo kaikin mahdollisin tavoin. Mutta nyt teillä on mahdollisuus myydä aitoa tavaraa ihan itse.”
”Sun täytyy nyt kuunnella. Mekö muka jätettäis alkuperäinen diili ihan vain, jotta… mitä, nähtäis miten plebet on vielä paremmissa höyryissä?”
”Paremmat höyryt tarkoittavat, että asiakkaat maksavat enemmän. Tiedän, etteivät nämä tuotteet päädy pelkästään kotikäyttöön Karzahnille. Te myytte sitä myös pimeillä markkinoilla. Korkeampi puhtausaste tarkoittaa suurempaa erää. Se on, kuulkaa, 130 miljoonaa mutteria heitetty Odinan suuntaan jonkun matalatasoisen narkkarikemistin takia.”
Toa yritti keskeyttää, mutta ei saanut tilaisuutta, kun fedorapäinen muukalainen kohotti äänenvoimakkuuttaan.
”Nyt sinä kuuntelet minua! Sinulla on tässä koko Xian paras, ei…”
Hän osoitti vieressään seisovaa lyhyenläntää punaista skakdia, joka oli yhtä lailla pukeutunut fedoraan ja nahkamantteliin.
”… vaan kaksi parasta metadermiksen valmistajaa. Ja meidän taidoillamme te tienaatte enemmän siitä 35 prosentista kuin ikinä tienaisitte itseksenne.”
”Joo, niinhän sä väität. Mutta miks me oltais edes niin onnekkaita? Mihin te meitä tarviitte?”
”Tämä Arcuda tässä aikoo eläköityä hommista. Hänellä on vähän huonot välit Varjotun kanssa eikä hän viitsisi pysytellä näin pohjoisessa enää hirveän paljon pidempään. Joten hänen osuutensa tästä kumppanuudesta on nyt kaupan. Siis jos te kykenette hoitamaan hänen osa-alueensa, nimittäin tuotteen jakelun. Ja jos annatte hänelle ne 15 miljoonaa, jotka toitte tänään. Ajatelkaa sitä vaikka löytöpalkkiona, hän löysi meidät teille. Meillä on neljäkymmentä kiloa tuotetta valmiina myytäväksi. Valmiina matkaan.”
Hahmo virnisti mielenvikaisesti ja kohensi jälleen hattuaan.
”Oletteko te valmiita?”
Toa käveleskeli hieman edes ja takaisin, kuin miettien, vaikka tilanne oli selvä. Ajoneuvossa näkyi tummennettujen ikkunalasien takana liikehdintää, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
”Hah”, toa naurahti sitten. ”Kuka helvetti sä ees oot?”
”Tiedät täsmälleen, kuka helvetti minä olen. Te kaikki tiedätte. Sano nimeni ääneen.”
”Mitä? Ei meillä… ei mulla oo mitään hajua, kuka sä oot!” toa ärjäisi tuohtuen.
”Minä olen kaikkien aikojen alkemisti. Minä olen se komea pirulainen, joka tappoi Noitatohtorin.”
Tunnelma oli niin tiivis, ettei kukaan huomannut, kun joku astui ulos karzahnilaisten ajoneuvosta.
”Roskaa. Metsästäjät sai Noitatohtorin!” toa huudahti.
”Oletko varma?”
Toa kohdisti katseensa Arcudaan, joka nyökkäsi pettyneen näköisenä. Kaikki tuijottivat intensiivisesti jompaakumpaa keskustelun osapuolta.
”Juuri niin”, fedoramies sanoi voitonriemuisesti. ”Nyt. Sano nimeni.”
Toa katsoi tätä varovaisen ja ennen kaikkea vaivaantuneen näköisenä.
”Olet… Makuta Nui.”
Fedoramiehen ilme oli ratkiriemukas, ja hän riisui fedoransa ja aurinkolasinsa paljastaen kasvonsa.
”Olet ihan helvetin oik-”
Makutan lauseen keskeytti hänen naamaansa hakeutunut nyrkki, joka lennätti hänet suoraan päin meksikorolaista maaperää. Lasit ja hattu putosivat maahan.
Kun Manu avasi silmänsä, hänen yläpuolellaan hänen naamaansa läähätti…
”Karzahni, vanha kamu”, hän vinkaisi epärealistisen pirteästi. Maanpäällisen helvetin valtiaan neljästä osasta kokoon parsittu vihertävänsininen naama näytti aivan liian murhanhimoiselta hänen makuunsa.
”Sinä saatana!” Karzahni ärähti. ”Sinä olit se kusipää, joka varasti auringot taivaaltani!”
”Mutta sellainen ei olisi lainkaan tapaistani”, Manu sanoi ja nielaisi. ”Eihän? Ja sitä paitsi Saatana on ihan eri tyyppi. Sinulla on väärä mies satimessa!”
”Minä aion repiä sinut kappaleiksi”, sarvipää totesi, ”ja sitten lähetän palaset postissa luoteissakaran velipojalle. Mahtaa riemastua, kun olette kuulemma parhaita kamuja.”
”Kuulostaa epämiellyttävältä matkalta, määränpäästä puhumattakaan”, Manu totesi, mutta Karzahni nosti hänet rinnuksista pystyyn.
”Ehkä keksin jotain vielä epämiellyttävämpää, ennen kuin pääsen oikeasti toteuttamaan uhkaukseni!”
”Moltraz, suunnitelma B”, Manu älähti, jolloin skakdi paljasti takkinsa alta tämän kehoon kiinni teipatun vyyhdin miniatyyrikokoisia xialaisia merimiinoja. Toat, jotka olivat tähdänneet aseensa makutan liikekumppaneihin, jähmettyivät nyt paikoilleen.
”Päästä meidät menemään, Karzahni hyvä, tai me kaikki räjähdämme täältä helvettiin!” Manu köhisi voitonriemuisesti.
”Taisit unohtaa”, diktaattori totesi maireasti, ”että minä asun helvetissä!”
Sillä hetkellä toat aloittivat äkkiarvaamatta ammuskelun. Skakdi hyppäsi sivuun estäen zamorin osumisen räjähteisiin. Manu potkaisi Karzahnia vatsaan ja ampui tätä sitten varjoenergian aallolla aiheuttaen abstraktia elementtilämää, jolloin mielipuoli joutui päästämään irti toisesta mielipuolesta.
”Tappakaa ne kaikki!” Karzahni karjui ja rupesi heiluttelemaan liekehtiviä ketjuja, joita käytti aseinaan. Arcuda oli päätynyt kaksintaisteluun yhden toista kanssa – sen, joka oli hoitanut neuvotteluja. Vastustaja oli jo ampunut koko asevyönsä tyhjäksi zamoreista ja tarttunut sitten epäkäytännöllisen suureen miekkaan, mutta Arcuda itse ei ollut huonompi miekkamies lainkaan ja heilutteli kromideilta riistettyä koristeellista sapeliaan. Muut kaksi toaa olivat pysähtyneet lataamaan aseitaan, ja Manu päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen.
Ja juosta.
Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun Karzahnin polttavat kettingit tarttuivat häntä jalasta kampittaen hänet.
”Et mene minnekään, pelle!” Karzahni ärjyi ja ryhtyi vetelemään Manua luokseen ketjunsa avulla.
”Se on Narri sinulle, pälli!” Manu vastasi yrittäen hidastaa kulkuaan kahmimalla maaperää.
Sillä välin räjähteisiin kiinni vyötettyä skakdia oli osunut jalkaan, kun toat olivat tyhjentäneet toisen asevyöllisen zamoreita. Tämä päätti ryömiä karkuun, vaikka vuotikin hitaasti kuiviin. Kyllähän hänen työnantajansa pelastaisi hänet hoideltuaan viholliset päiviltä?
Toat olivat päätyneet hakemaan ajoneuvostaan järeämpiä aseita. Nyt kumpikin tuliasemiehistä kanniskeli cordak-tykkiä.
”No johan nyt on”, sanoi BFG-varustautumista maasta käsin seuraava Manu, jonka Karzahni oli juuri saanut vedettyä luokseen. ”En minä tätä tapaamista ihan tällaiseksi kuvitellut.”
”Pirut minä mistään metadermiinistä, jos saan sinut hengiltä”, diktaattori murisi ja tarttui Manua kurkusta.
Arcuda viilsi häntä vastaan miekkailevalta toalta kyljen auki ja jätti tämän hiekkaiselle maaperälle vuotamaan kuiviin. Hänen seuraava tekonsa olikin ottaa kehoonsa kaksitoista cordak-ammusta, jotka repivät hänet riekaleiksi. Toakaksikko löi nyrkkinsä yhteen onnistumisen riemusta.
Silloin kuului jokaisen mielestä epämiellyttävää melua pohjoisesta. Melua, jonka seurana näkyi ajoneuvon nostama pölypilvi.
”Sheriffi”, toinen jäljellä olevista toista huusi mestarilleen, jolla oli liian kiire kuristaa Makuta Nuita.
”Meidän täytyy mennä, valtias”, toinen jatkoi. Karzahni käänsi katseensa pölypilveä kohti, jolloin Manu käytti tilaisuuden hyväkseen, kasvatti itselleen siivet ja mursi Karzahnin käden. Karzahni karjaisi epäinhimillisen rääkäisyn ja yritti kouraista toisella kädellään kiinni makutasta, mutta tämä oli siinä lyhyessä hetkessä ehtinyt lentää jo liian korkealle. Manu vilkaisi tilannetta nopeasti: vortixx oli hengetön, skakdi vuotaisi kuiviin ilman apua ja Karzahnin kätyrit olivat liian kiireisiä pinkomaan takaisin autoonsa.
Loistavaa!
Makuta lähetti salakavalan lämpöaallon kohti läheisen dyynin laelle ehtinyttä skakdia, mikä laukaisi miinat.
Ja he kaikki räjähtivät sieltä helvettiin.
Kun Meksi-Koron sheriffi viimein saapui paikalle, hän ei löytänyt mitään muuta kuin ison kraatterin täynnä tuhkaa.
”Astuin jollekin painelevylle”, 273 totesi lakonisesti. Hänen jalkansa painoi vielä laattaa pohjaan siltä varalta, että sen vapauttaminen laukaisisi ansan.
”Mitä helvettiä. Miten sinä siinä onnistuit kesken tarinani?”
”Lakkasin kuuntelemasta puolenvälin jälkeen.”
”Jumalauta. Kiitä onneasi, ettei ansa lauennut jo siitä, että laitoit painosi sen päälle.”
”En tiedä, olisi se voinut olla helpotuskin”, 273 haukotteli. Hän laskeutui toisen polvensa varaan pitäen painelevyn alas painettuna. Hän painoi tuntosarvensa lattiaa vasten yrittäen kuunnella minkäänlaisen mekanismin ääntä.
”Sanoit, että tämä paikka voi olla tuhansia vuosia vanha. Kuinka isolla todennäköisyydellä niin kauan sitten rakennettu ansa olisi yhä toimintakuntoinen?” hän pohti – tilanteen huomioon ottaen liiankin välinpitämättömällä äänensävyllä.
”No… riippuu ansan tyypistä ja sen laatineiden insinöörien taitavuudesta sekä käytössä olevan teknologian säilyvyydestä. Ehkäpä nämä on useimmiten rakennettu satojen eikä tuhansien vuosien aikajänteitä ajatellen. Mutta ei sitä koskaan tiedä! Mitenköhän me nyt purkaisimme tuon, että saisit painosi pois sen päältä? Ehkäpä, jos laitat reppusi sen päälle, se riittäisi pitämään laatan pohjassa? Tai jos etsisimme seinästä merkke-”
273 nosti jalkansa pois painelaatalta ja odotti. Mitään ei tapahtunut.
”Kelvin…”
”273”, nazorak korjasi painokkaasti.
”273. Mitä helvettiä sinä teet?”
”No, kun minä astuin laatalle, en kuullut minkäänlaista ääntä mekanismista. Uskoin, että hypoteettisen ansan laitteisto olisi jo hapertunut vuosien kuluessa. Haha, katso nyt miten rapistunut tämä paikka on!” 273 selitti vähättelevästi levitellen samalla käsiään. ”Sitä paitsi meillä ei ole loputtomasti aikaa maleksia täällä. Minun pitää viedä sinut al-Malij’n heimon –”
”En voi väittää, että olisit sinällään väärässä, mutta tuollainen on tyhmänrohkeaa.”
”Sovitaan vaikka niin”, 273 sanoi kohauttaen olkiaan ja alkoi jälleen kävellä käytävää pitkin. Makuta ei vastannut mutta oli selvästi tyytymätön.
”Ja sitä paitsi…” 273 totesi kylmällä äänellä ”… tuntuisiko se sinusta edes miltään, jos muurahainen kuolisi polullasi?”
Makuta päästi turhautuneen huokaisun.
”Muurahaisuus itsessään ei ole temaattisen muurahaiseni essentiaalinen ominaisuus, vaan kielikuvan tarkoitus on havainnollistaa asioiden mittakaavaa henkilökohtaisessa kosmisessa järjestyksessäni.”
273 jätti epäselvän vastauksen huomiotta ja kääntyi risteävässä käytävässä oikealle. Hän siristeli silmiään yrittäen saada selvää pimeydestä. Hänen valokivilamppunsa valaisi melko huonosti, taikka sitten pimeys temppelissä oli normaalia sakeampaa. Olikohan sellainen mahdollista? Makuta ei vastannut kysymättä jätettyyn kysymykseen.
”No onko?”
”Onko mitä?”
”Onko mahdollista?”
”En tiedä, mistä puhut.”
”No et varmaan.”
Yhtäkkiä jostain takaa kuului jysähdys, kuin jotain olisi räjähtänyt. 273 arvioi etäisyyden olevan kutakuinkin sitä luokkaa, että räjähdyksen lähde olisi voinut olla hänen aiemmin tallomansa painelaatan kohdalla.
”No niin, katso nyt.”
273:n kasvoja rupesi vihertämään.
”Et voi tietää, että se oli minun syytäni…”
”No ei täällä varmaan täysin sattumalta räjähtele juuri silloin, kun me olemme tutkimassa!”
273 kiristeli hampaitaan niin, että narske kävi. Eeei, ei häntä kismittänyt lainkaan – hän ei vain periaatteesta halunnut antaa makutalle oikeassa olemisen iloa! Hän saapui risteyskohtaan käytävässä, joka jatkui ei vain kolmeen eri suuntaan vaakatasossa vaan myös alaspäin: lattiassa oli pyöreä aukko, joka johti pimeyteen.
Hän hieraisi väsyneesti silmiään. Mikä saamarin pointti tällä temppeliretkellä edes oli?! Hän tahtoi jo palata maan pinnalle. Hän vain tahtoi pystyttää telttansa ja käpertyä sinne nukkumaan tai lukemaan kirjojaan.
”En ole varsinaisesti vihainen, mutta kyllähän tuo kuulosti siltä, että helposti olisi henki pois, jos se olisi posahtanut hieman rivakammin. Saisit vähän tarkemmin katsoa, mihin astut ja minne menet.”
273 ohitti jälleen Manun kommentin. Hän kurkisti kuiluun ja yritti nähdä sen pohjan. Lampun valo ylsi juuri ja juuri valaisemaan alla aukeavan lattian niin kirkkaasti, että hän pystyi arvioimaan pudotusta.
”Jos sinä menisit itsesi täällä rikkomaan, niin silloin kyllä saisit ihan omin avuin ryömiä takaisin pinnalle”, Manu tokaisi jo aavistus turhautumista äänessään. ”Eivät minunkaan voimani kaikkia haavoja paranna! Enkä minä sellaisessa tilanteessa välttämättä edes tahtoisi auttaa. On minullakin rajani, minkälaista typeryyttä pojaltani siedän, Kelvin.”
Silloin jokin nazorakin päässä napsahti. Hänen pupillinsa pienenivät, ja seuraavaksi hän tajusi putoavansa läpi kuilun.
273 tunsi sydämensä putoavan. Hänen sykkeensä kiihtyi. Hän tajusi Manun karjaisseen jotain, mutta tämän telepaattinen ääni hautautui kasvavan paniikin alle. Tila liikkui nopeasti hänen ympärillään, ja seuraavaksi hän näkikin jo lattian lähestyvän häntä aivan liian nopeasti.
Kuului poksahdus, kun nazorakin peitinsiivet avautuvat tämän lepattavan viitan alla. Siivet ehtivät hidastaa tämän putoamista vain vähän, ja tämä tömähti kivuliaasti kuilun pohjaa peittävään hiekkakasaan.
273 pärskäisi hiekkaa suustaan ja huohotti. Hän koetti hitaasti nousta käsivarsiensa varaan, mutta hänen kätensä vapisivat liikaa kantaakseen. Hän kohotti katseensa ylös ja yritti etsiä aukkoa katossa.
Hän olikin hypännyt aikamoisen matkan…
Hetkinen. Oliko hän hypännyt?
”… yritätkö todella tappaa itsesi ihan vain uhmataksesi?” Manu sähähti. ”Todella täydellisen vastuutonta toimintaa.”
”Mi-minä e-en…” 273 sanoi ääni väristen. ”… a-anteeksi… teinkö minä tuon?”
”No en minäkään sitä tehnyt, että kukapa muu? Sinun pikku loisesi?”
273 käännähti selälleen ja nousi istumaan. Hänen sydämensä laukkasi edelleen kuin ori. Hän yritti koota ajatuksiaan: mitä hänen päässään oli oikein liikkunut!? Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän muisti purreensa pihtinsä yhteen, ja sitten hänen jalkansa olivat liikkuneet kuin itsestään.
Hän huomasi valokivilyhtynsä lojuvan vääntyneenä parin askeleen päässä. Hän veti sen luokseen. Sitten kammottava ajatus valtasi hänet. Hän tarkisti äkkiä muutkin laitteensa: Alinolla-hanska oli ehjä, samoin kristallisoitin. Hän huokaisi helpotuksesta.
Hän kaivoi tupakan varustevyöltään, sytytti sen ja otti hermosauhut.
”O-olen pahoillani. En ihan tiedä mikä minuun meni”, hän sopersi henkosten välissä.
”Jos olet itsemurhan partaalla, niin eihän tästä tule hevonhelvettiä! Ehkä minun olisi kuitenkin parempi lähettää sinut kotiin juonimaan vallankumoustasi ja jatkaa jonkun muun kanssa.”
”N-no en ole, joten ei tarvitse huolehtia!” 273 kiivastui jälleen. ”Ei sillä, sinua tuskin edes kiinnostaisi mistään muusta syystä kuin että keho, jossa loisit, ei olisi täysin rampa!”
”Ke-… 273, me kävimme tämän keskustelun jo kertaalleen. Enkö silloin kertonut, että olisin voinut valita matkakumppanikseni kenet tahansa mutta päätin siitä huolimatta ottaa mukaani juuri sinut?”
”Mutta MIKSI sinä välität minusta?!” 273 parkaisi. ”Miten sinä voit väittää välittäväsi minusta ja olla silti samaan aikaan täysin välinpitämätön muita nazorakeja kohtaan – sinun muita ’lapsiasi’? Manu, minä en voi ymmärtää, miten sinä voit katkaista nazorakilta kaulan sekuntiakaan ajattelematta ja samalla väittää olevasi huolissasi minusta. Miten voin luottaa siihen, että välittämisesi olisi aitoa? Si-sinä loit meidät! Mikä erottaa minut muista nazorakeista? Miksi sinä välität tämän muurahaisen kärsimyksestä!?”
Makuta oli hetken täysin vaiti. Lyhdynromu välkytti hieman näkyvyyttä kammion tunkkaiseen pimeyteen, mutta huone oli niin iso, että seiniä ei erottanut.
”Olen nyt sinulle täysin rehellinen”, makuta sanoi, yhtäkkiä melankolisesti. ”Minä olen vanhempi kuin pystyt ikinä edes kuvittelemaan. Olen katsellut tätä taivasta ja sen alla kulkevia kansoja historian alkuhämäristä saakka. Koska kosminen kutsumukseni sekä feodaaliset velvollisuuteni jättävät verrattain vähän liikkumavaraa tietyillä moraalisilla akseleilla, olen rajannut välittämiseni hyvin tarkasti. Kaikki maailman asiat on jaettu karkeasti kahteen yksinkertaiseen kategoriaan: niihin asioihin, joilla on väliä, ja niihin, joilla ei ole. Minulle edes nazorakit eivät ole poikkeus – paitsi sinä, 273. Minä olen päättänyt, että sinulla on väliä.”
Savuke kärisi 273:n leuoissa. Pala kytevää tuhkaa varisi hänen sadeviittansa rinnuksille.
”Jos kuoleman jumala laskeutuisi Initoilta luoksemme ja kysyisi, mikä on kuolevaisen sielun hinta, vastaukseni olisi kaksijakoinen. Yhtäältä kuolevaisten sieluilla on arvoa pelkkänä valuuttana – tämä on yleinen makutain näkökulma. Toisaalta niillä sieluilla, joilla olen päättänyt olevan minulle väliä, on ääretön arvo, ja niinpä niiden vuoksi on uhrattava lähes mitä tahansa. Minulla ei ole kovin monta todellista ystävää, koska se ei useimmiten ole sen arvoista. Katselen, kuinka vuosituhannet matelevat ja kaikki ympäriltäni kuolevat. Miksi vaivautuisin välittämään? Mutta silloin tällöin joku pistää silmään, herättää kiinnostukseni. Ja jos hän vastaa kiinnostukseeni omallaan, siitä voi syntyä suhde, joka usein mitättömän lyhyestä kestostaan huolimatta voi oikeuttaa itsensä. Sellaisten vuoksi saattaisin hävittää kokonaisen sivilisaation maailmankartalta taikka repiä vaikka tähdet taivaalta.”
273 kuunteli makutan sanoja hiljaa. Sitten hän vain antoi itsensä rojahtaa selälleen. Hiekka narisi hänen takaraivonsa alla. Tupakan viimeiset savukiehkurat katosivat kammion pimeyteen.
”Vai repisit tähdet taivaalta sieluni vuoksi? Haha… teittekö te nazorakeille muka sielut?”
”Eipäs mennä asioiden edelle”, Manu tuhahti. ”En sanonut, että repisin tähdet taivaalta sinun sielusi vuoksi. Vaikka olet minulle tärkeä, meidän suhteemme ei ole vielä ihan sillä tasolla, sillä et ole täysin vastannut kiinnostukseeni vielä omallasi. Vaikka kategorioita on karkeasti kaksi, ei niiden välillä ole kuitenkaan täydellistä epäjatkuvuutta.”
Hetken kammiossa vangitsi telepaattinen hiljaisuus.
”Katsotaanpas”, makuta jatkoi maiskutellen. ”Sinun sielusi vuoksi… ehkäpä olisin valmis yhteen kansanmurhaan.”
Tämän kuultuan 273 ei voinut muuta kuin irvistää puistatuksesta. Hänen mieleensä palasi kuva teehetkestä Nenyan huoneessa, sitten klaanilaisten iskuryhmästä Kuningattaren kammiossa. Hän oli jo oppinut, että kun makuta puhui kansanmurhasta, sitä ei kannattanut ottaa vitsailuna.
Hetken oli taas 273:n mielessä yhtä hiljaista kuin pimeässä kammiossa. Hän huomasi takanaan olevan pylvään, nousi ylös ja siirtyi nojaamaan siihen. Hänen jalkojaan kolotti hieman.
”Mutta mitä tulee kysymykseesi… kukaan ei tiedä, kuinka sielu päätyy tyhjän kuoren sisälle”, Manu sanoi viekkaasti. ”Mutta epäilemättä sinulla kuitenkin on sielu. Jos ei olisi, sinulla ei esimerkiksi voisi myöskään olla Avden loista.”
”No… sepäs on lohdullista kuulla”, 273 tuhahti väsyneesti. Hän ajatteli pitkään makutan suuruudenhullua julistusta. Vai oliko se suuruudenhullu laisinkaan? Oliko hän kuitenkaan ymmärtänyt vieläkään, millaisen olennon kanssa oli tekemisissä?
Hän päätti, ettei sillä ollut väliä. Hänen oma moraalinen näkökantansa oli selkeä.
”Mutta kai sinä ymmärrät”, hän sanoi painokkaasti, ”miksi näkökulmasi on minusta väärä? Että niillä asioilla, jotka kuuluvat sinun ei väliä -kategoriaan, on oikeasti väliä? Jos ei sinulle, niin jollekulle muulle. Sinä sanoit sen itsekin: kuolevaisten sieluilla on jokin oletusarvo – jollei muuna kuin valuuttana… eivätkö he ansaitse sinusta jotain arvokkuutta?”
”Niin… heidän sieluillaan on jokin arvo, kyllä. Ja se arvo riippuu aina yksilöstä. Jos heillä ei ole minulle mitään annettavaa, pystytkö sinä tarjoamaan jotain tilalle?”
273 iski nyrkkinsä pylvääseen. Pikkusormi paholaiselle, totta tosiaan! Sopimusta toisen perään! Mutta ehkäpä paholaisen kanssa vain piti pelata tämän omilla säännöillä.
”Jos sinä välität minusta”, 273 sanoi hitaasti, miettien tarkkaan, miten sanansa muotoilisi, ”niin sillä, millä on väliä minulle, pitäisi olla myös välillisesti väliä sinulle, eikö?”
Makuta hymähti.
”Niinpä kai.”
”Eli…” 273 jatkoi, ”jos minä rehellisesti pyydän sinua antamaan arvokkuutta sellaiselle sielulle, jonka arvo on sinulle pieni, eikö sen kuuluisi kasvattaa sen arvoa?”
”Johtopäätöksessäsi on kaiketi järkeä.”
”Joten?”
”Hyvä on. Olen valmis sellaiseen kompromissiin.”
273 tunsi hienoista voitonriemua: vähäinen saavutus mutta saavutus yhtä kaikki.
”Mutta… sinä joudut esittämään vaateesi jokaisesta yksilöstä erikseen. En aio pitää kirjaa siitä, kuka on mielestäsi minkäkin arvoinen.”
”Ehkä se on hyväksyttävää”, 273 sanoi happamasti.
Lopulta hän kohotti hajonnutta lyhtyään tähyillen jotain poistumisreittiä. Kammion seinissä ei vaikuttanut olevan mitään portaita, joilla olisi päässyt takaisin ylempään kerrokseen. Huoneen toisella puolella oli kuitenkin yksi matala oviaukko, jota kohti hän alkoi löntystää.
”Jotenka…?” makuta kysyi toiveikkaasti.
”Mitä?”
”Olemmeko nyt sujut?”
”No emme todellakaan!” 273 kivahti pöyristyneenä. Eikö tämä vieläkään tajunnut? ”Minusta tämän matkan luonne ei ole mitenkään muuttunut: sinä pimitit minulta tietoa, ja – no sanotaan nyt vaikka epärehellisin keinoin – houkuttelit minut tälle matkalle! Miten sinä oikein ajattelit sen tilanteen menevän, kun päätit kertoa minulle?! Että minä olisin äimistynyt luojani tapaamisesta niin, että olisin välittömästi unohtanut kaikki kertomasi hirveydet ja tarinoidesi implikaatiot?!”
”Aivan pöyris-”
”Hiljaa! Ei, sinä tiesit täsmälleen, että silloin minä näkisin huijauksesi läpi! Ja siitä syystä sinä varmaan päätitkin kertoa vasta lähdettyämme Mysterys Nuilta, kun en voinut enää perääntyä, niinhän?”
”Kuudennen kerran, minä en tarvitse sinu-”
”Mistä syystä sitten? Koska minulla on yhden kansanmurhan verran epämääräistä merkitystä sinulle? Koska olen ’kiinnostava’? Koska olet suunnitellut minusta jotain kirottua salaista asetta nazorakeja vastaan, kun se sinun eutanasiasuunnitelmasikin epäonnistui!? Hahah! Vai kenties siksi, että isänäni ja makutana sinulla on patologinen tarve kontrolloida minua? Varmistaa, että teen vain valintoja, jotka miellyttävät visiotasi? Tahdotko sinä tukahduttaa vapauteni!?”
”Tukahduttaa vapautesi?!” makuta ärjäisi. ”Etkö sinä tomppeli ymmärrä, että Imperiumi sinun ja kaikkien kaltaistesi vapautta aktiivisesti riistää? Minä yritän parhaani mukaan antaa sinulle lisää työkaluja sen takaisin ottamiseen.”
”Hah!” 273 naurahti. ”Niinpä tietenkin! Joopa joo… siitä huolimatta, että annoit minulle näennäisen vapauden palata takaisin Klaaniin, käytännössä pakotit minut kuitenkin mukaasi! Käytät hyväksesi sitä, että minulla sentään on jotain moraalista selkärankaa enkä annan viattomien sivullisten joutua seuraaviksi uhreiksesi! Toimintasi ei ole muuta kuin manipulaatiota ja kiristystä!”
”Mitä se sinua liikuttaa, jos minä possessoin jonkun pahaisen kalastajan, jota et ole koskaan tavannut aiemmin etkä tule koskaan enää tapaamaan sen koommin? Ei sinulla ole edes mitään käsitystä oman pikku maailmasi ulkopuolisesta elämästä. Välität itse vain Pesästä ja vallankumoushaaveistasi!”
”Minua liikuttaa, koska pystyn kuvittelemaan, miten helvetin perseestä se on sille kalastajalle. Mitä jos minä olisin hänen housuissaan? No sitä ei tarvitse kuvitella: minähän olen. Mutta siitä huolimatta, että minut on käytännössä kiristetty tähän, valitsin jäädä, ettei joku muu raukka joudu kokemaan samaa, tai pahempaa.”
”Minä EN ole kiristänyt sinua!” makuta melkein huusi. ”Miten se on muka kiristystä, jos päätät ihan itse keksiä itsellesi jotain, minkä avulla uhriutua? Mitkään sivulliset ’uhrit’ eivät ole käyneet edes mielessänikään, eivätkä kyllä sinunkaan, ennen kuin keksit ne omasta päästäsi miettiessäsi jotain Kapuran mielikuvitusystäviä!”
”Jos olisin tiennyt nazorakien alkuperästä, en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle ja sinä tiedät sen!” huusi 273 takaisin. ”Kyllä sinä oikeasti ymmärrät muiden mielenliikkeitä riittävän hyvin, että se oli sinulle alun alkaenkin täysin päivänselvää! Kaikki meistä eivät voi vain päättää, mitkä asiat ovat välittämisen arvoisia! Jotkut kokevat sellaista hauskaa pikku tunnetta kuin empatia. Mutta sinä ilmeisesti et! Päätit tietoisesti valita kertoa minulle kaiken tämän vasta, kun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Empaattinen olento ei tekisi niin. Koska mitä, jos niin tehtäisiin sinulle? Olisiko se kivaa? Mutta en usko, että pystyt ymmärtämään.”
”Jos olisin kertonut sinulle ennen lähtöä, olisit vain jättänyt minut!” makuta ärjäisi.
273 pysähtyi paikoilleen.
”Sanoithan niin itsekin”, makuta jatkoi, vaisuimmin. ”Et olisi lähtenyt matkalle, jos olisit tiennyt.”
Nazorak pysyi vaiti. Hän keskittyi makutan sanoihin, tai ehkä pikemminkin tämän telepaattiseen ääneen ja sen takaa hohkaaviin tunteisiin. Oliko hän todella aistinut… pelkoa?
”Manu”, 273 kuiskasi kuivalla äänellään, ”pelkäätkö sinä, että minä jätän sinut?”
Makuta oli pitkään hiljaa.
”Niin käy lopulta kuitenkin… Etkö soisi minulle hieman aikaasi, ennen kuin on liian myöhäistä?”
Nazorak ei vastannut siihen mitään. Hän ei rehellisesti tiennyt, kuinka suhtautua isänsä pyyntöön.
Osa hänestä tunsi viimein ymmärtävänsä makutaa.
Toinen osa taas kuiski, ettei tämä ansainnut hänen ymmärrystään.
”… etsitään jo se reitti ulos”, 273 lopulta huokaisi ja kääntyi palatakseen kulkemaansa reittiä takaisin.
Ehkäpä hän ei ollut vielä valmis siihen.
”273”, Manu vielä kuiskasi. Nazorak pysähtyi odottamaan, että tämä sanoisi sanottavansa.
”Tuo alas hyppääminen. Älä enää koskaan tee niin.”
273 seisoi hetken paikallaan ennen kuin jatkoi matkaa. Hän ei vastannut siihen mitään.
Pieni nazorak ryömi hiekasta pilkistävän tornin raosta ulkoilmaan. Hän kaatui väsyneenä polvilleen. Maan pinnalla oli painostavan kuuma, vaikka auringot olivatkin pilvessä. Hän huohotti hetken, kunnes lopulta nousi ja lähti jatkamaan matkaansa.
Ilta laskeutui Arj-Durunin aavikolle. Auringot koskettivat dyynien huippuja ja löivät varjonsa punaiseen hiekkaan. Nazorak pystytti telttansa ohdakepensaan viereen ja kömpi sisälle.
Lopulta verenperillinen nukahti murheiden aavikon kylmään yöhön.
REST IN PIECES
BIANCA
2013–2025