Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.
Sisääntulija sulki oven perässään. Sopiiko vaivata? hän kysyi.
Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran. Sopii? Sitten hän vielä lisäsi Kuka siellä? Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi. Troopperi, hän vastasi.
Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa. Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa. Tiedätkö, Toa aloitti ja piti pienen tauon. Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.
1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.
Ja minä en, klaanilainen jatkoi.
Ilmeisesti ei, torakka päätteli.
Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa. 1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan: Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.
Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:
Hassua tämä elämä.
Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.
Paitsi että hän kuuli muutakin.
Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…
Seinän toisella puolen
Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.
Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi, Hai selitti hänen takanaan. ihanko totta? Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin. Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita. Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli? Matoro kysyi. Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.
Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.
Se yhdistää parhaillaan Klaaniin, Hai selitti vielä lopuksi. Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.
Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa? hän kuuli Paacon äänen puhuvan. Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro, Matoro vastasi lyhyesti. Selvä, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.
”Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle. ”Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.” ”Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.
”Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.
Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan. ”Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. ”Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”
”Manu”, Guardian yritti. ”Niin, Gurvana?” ”Minulla oli puhelu.” ”Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.” ”Miten sinä edes pääsit sisään.” ”No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”
Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.
”Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.” ”Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. ”Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”
”Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”
Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. ”Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”
”Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. ”Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”
”En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-” ”Sadistisuutta ehkä, hajua en.” ”- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”
”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville” ”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.” Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten. ”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.
Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. ”Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”
”Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. ”Guartsu hei, voisitko…” Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.
”Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.” ”Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. ”Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”
”… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi. ”… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. ”Noh, ei kai tässä enää muuta ole?” ”Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. ”Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”
”Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. ”Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.” ”Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. ”Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.” Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain ”Selvä. Kiitos.”
”Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.
”…”
Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä. ”Pyritään välttämään, herra eversti”
”Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.
Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.
[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]
Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.
Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.
Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan. Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.
Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin. Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.
***
Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. …mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?
Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. …sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.
Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.
Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.
Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.
Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.
Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-
Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.
Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.
Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.
Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F -12.
Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.
Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.
Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…
Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.
Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.
Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.
Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.
Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.
Ehkä olenkin?
Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.
Minulla on kuula.
Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.
Kuulaa tai ei?
Kuulaa tai ei.
Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?
Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.
Oh? Mitä oh?
Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.
Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.
Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.
Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.
…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan. Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?
Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.
Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.
Kerro.
Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?
Olet.
Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.
Emme.
Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.
Hyvä on.
Sinä suostut? Oikeasti?
Tämän kerran.
Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. …huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.
Kyllä.
Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.
Kyllä.
…
Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin
Yö.
Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.
Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.
Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.
Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.
Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…
Pimeys.
Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
…tämän täytyy olla oudoin-
-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.
Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.
Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.
Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.
Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.
Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.
Saraji oli hämillään. Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.
Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.
Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.
Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?
Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…
Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.
Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.
Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.
Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää… …mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…
…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…
Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani… …mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…
Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.
Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.
Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…
…Killjoy.
Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.
Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.
…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…
Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi… …mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.
Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.
Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.
…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.
Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.
…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.
…ole kiltti.
…kokoa kuulat.
…tapa Killjoy.
…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.
Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…
Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.
Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…
…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.
…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…
…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-
Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…
…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.
Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.
…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.
Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: F -12.
Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.
Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…
…vallan oli aika vaihtua.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu
Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.
Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.
Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…
Metru Nuin itärannikko
Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…
…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.
Bio-Klaani, moderaattorien työhuone
Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.
Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:
”Tehmut, se on Höyrypuhelin!” huudahti toimistossa päivystävä (ja rataskatalogin keskiaukeaman matorania tihrustava) Matoran vieressä laskelmia tekevälle esimiehelleen, kun vieressä oleva valtava mustakultainen viestintäviritelmä alkoi täristä ja piristä hillittömästi.
”He tarvitsevat meitä!” Tehmut sanoi havahtuen, hyppäsi tuoliltaan ja nappasi yhden kojeen luureista. Laitteessa oli vähemmän tehoja kuin Klaanin perusviestimissä, mutta niissä ei voinut panna viskiä tai keittää teetä. Eivätkä ne olleet yhtä hienoja.
”Höyrypäät hei, lintuset ilmaan!” rääkyi puhelimesta ääni, joka aiheutti Tehmutille päänsärkyä, ”Ninjamiehien ryteikkösaarista on lähtenyt meikäläisten sukellusvene. Kaipaavat saattureita, vaan eivät kuulemma taisteluapua…
…Pellet. Joo, koordinaatit tulossa.”
Tehmut toimi nopeasti. Hän näpsytteli auki jokaisen lentohallin messinkisen puheputken, joilla välitettiin viestejä Telakalla. Pian hänen äänensä kaikui halleissa.
”Huomio! Mereltä tuleva Klaanin sukellusvene koordinaateissa 6:36:216. Ottakaa sopiva keskikoinen lämmitetty aseistettu rahtialus ja lähtekää apuun!”
Neloshallin Matoranit alkoivat tuijottamaan Tongua. Keltainen kyklooppi oli parhaittaa vääntämässä jumissa olevaa venttiiliä auki valtavilla putkipihdeillä. Telakan ylin johtaja oli ainoa, jolla oli siihen tarvittavat käsivoimat.
”Kuulitte mitä hän sanoi! Alkakaahan vipeltää. Vasemmalla on valmiina oleva lehmiö”, Tongu sanoi alaisilleen. Alkoivat toimia. Ta-Matoran Obrah riensi lähimmälle puheputkistolle.
”Otamme Neloshallin 32-Kane-ran, Obrah kuittaa”, hän huikkasi Tehmutille, joka välitti tiedon kaikkiin halleihin. Pian Telakka oli täydessä vilskeessä ja neuvokkaat Matoranit tulvivat neloshalliin. Pian valittiin 12 sopivimman joukko ohjaamaan konetta. Lähtö oli nopea, sillä aluksen tulipesässä oli jo melkoinen hiillos ja vesikin oli aika lailla höyrystymispisteessä. Alus rullaattiin kiskoilla Telakan pihalle ja hetken kuluttua palikkamainen höyryalus halkoi taivaita.
Onu-Matoran Kobram ja Le-Matoran Sehalk ohjastivat kaksipaikkaista alusta sen ylittäessä Klaanin Matoran-kylän. Oikeat koordinaatit lähestyivät. Aluksen kansitykin takana istuva Onu-Matoran Abrog kiikaroi merta odotetulta alueelta. Pian kiikaroijan silmään iskikin merestä tököttävä periskooppi. Veljeskunnan viidakkosaari näkyi edessäpäin. Sankka savu nousi saarelta; sota oli tullut viidakkoon.
”Ksskh, Bio-Klaanin 32-Kane-ra kutsuu kksshhsk Syvää Valasta, kuuletteko, stop, ksshk.”
”Jos me olemme Syvä Valas niin täällä ollaan, mukava nähdä teitä, Äksä täällä terve”, vastattiin radiosta.
”Jepulis, pitäkää kurssi. Turvaamkkksshskme teidät. Paljonko siellä on porukkaa?”
”Muutama jäsen ja useita Veljeskunnan evakkomatoraneja. Osa on vakavasti loukkaantuneita. Olemme ilmoittaneet myös Klaanin sairaalasiipeen.”
”Ksshk selvä, saamme ksshk majoitettua heidän ensihätään Telakallksshke.”
”Miksi teette tuota ksshk-ääntä suulla? Yhteys on loistava.”
”Tuota ööö hei! Teitä seurataan. Kaksi pistettä lähestyy väli-ilmassa.”
Abrogkin huomasi pisteet tykkiasemastaan. Hän tarkensi kiikareitaan ja huomasi kaksi kovalla nopeudella aseet ojossa lähestyvää suihkumoottorinazorakia. Matoran toimi nopeasti. Hän ampui kolmen patin sarjan räjähtäviä cordak-raketteja kohti seuraajia. Torakat väistivät raketit ketterillä väistöliikkeillä, mutta kaartoivat takaisin kohti rantaa ja jättivät klaanilaisten alukset rauhaan. Ne oli komennettu tiedustelemaan, ei taistelemaan: saari oli vallattu, tehtävä oli onnistunut. Klaani oli seuraavana, mutta se sai odottaa toistaiseksi.
Sukellusvene ja höyrytoiminen ilma-alus saivat matkustaa loppumatkan rauhassa, ja pian metallinen purtilo nousi pintaan Klaanin satamassa. Sille varatulla laiturilla oli odottamassa Klaanin sairaalan ensihoitajia, jotka kuljettivat ikävimmin haavoittuneet levitaation Kanoka-kiekoilla varustetuilla ilmasängyillä Kupen hoiviin. Loput Ämkoon alaisista majoitettiin Telakalle yhteen pikaisesti tyhjennettyyn pajakompleksiin.
Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa: Manuko se siinä! Siitähän on aikaa. Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään. Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä. Zyglak-hyökkäyskö? Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.
Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian. Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta. No juu, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi: Minä olen vain ollut täällä. Ja sinulla on side. Sinä huomasit. Niiin tein. Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista. Ahaa. Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut. Sinähän et polta sikaria, vai mitä? hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä. Enhän minä. Hyvä. Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.
Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään. Juuh, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut? Ollut miten sanoitkaan? seikkailemassa. Hmphm. Aivan. Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.
Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi: Mitäs täällä tapahtuu? Tuo yrittää päästä sisään, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten. Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille, toinen vahvisti. Ja te ette usko häntä? Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi. Erilainen on paha, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti. Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä. Anteeksi, sanoi steltinpeikko itse. Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään? Toki, toki, Manu sanoi. Me kuuntelemme. Kuuntelemmeko? Make kysyi epäilevästi. Kuuntelemme, Manu sanoi vakavasti. Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen. Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta? Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä. Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy, makuta rupatteli. Ainakaan kovin monta.
Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.
Mutta, peikkoseni, Manu aloitti. Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi? Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi. Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun. Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan. Sinä, Ussal-poika! Makuta Nui huudahti Matoralaiselle. Minä? Olenko minä luotettava?
Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta. etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi. teepannuilla?
Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.
Sinä, vartio-poika, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle. Minä? Olenko minä luotettava? eeeh. Artikuloi selvästi, poika, Manu ohjeisti. minä olen nainen. Ja minä luotettava? Joo?
Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi. Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten
sitten Manu keskeytti. Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.
[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]
Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.
Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.
Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.
…ja katso nyt tätäkin, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. Pohjoisessa ’Bio-Klaanin saarena’ tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä ’Nimda’ kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.
Hetkonen, Kapher keskeytti matalalla äänellään. Bio-Klaani? Matoralainen nosti katseensa lehdestä. Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht- En minä sitä, peikko selitti itseään. Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan. Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. Eihän sinulla käy täällä ketään.
Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. Väärin, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti. Hm? Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita. Kapher rapsutteli leukaansa. Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.
Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen pulskanlainen ja lupsakka ja toinen hieman kuikelo älykkö olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.
Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä, peikko jatkoi kertomaansa. Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan. Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta. Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain. Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä… Sen.
Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. Sen? Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli, Kapher vastasi matalalla äänellään. Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui… Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain. …tuo.
Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.
Umbra nukkui… Nukkui todella sikeästi ja näki todella todentuntuista unta. Unen maailma oli imaissut hänet itseensä…
Unimaailmassa kaikki on mahdollista. Sen Umbra muisti, mutta tämä ei ollut ihan samanlainen uni kuin se jossa hän matkasi läpi muistojensa Makutalaudalla. Ehei. Usvainen kaupunki, joka oli todella teknologiapainotteinen ja täynnä mitä moninaisempia koneita ja härveleitä levittäytyi hänen eteensä. Oli vaikea nähdä eteen kun joka paikan täytti vihreä usva.
Toa asteli eteenpäin paikassa, joka muistutti suurta kaivosta. Maa-aines, suuret, kenties jättiläismäiset ilmalaivat ja erilaiset kontit, sekä matoranit ja robottipoliisit vilistivät ympäri tätä paikkaa.
Umbra vilkuili ympärilleen. Matoralaiset, jotka näkyivät perin kehnosti sumun seassa, näyttivät kantavan oransseja, violetteja ja tummia kanoheita ja heillä oli kaikilla vihreät silmät. Hän oli jossain maan matoranien asuittamassa paikassa. U oli kuullut puhuttavan että onu-matoranit eivät nähneet hyvin päivänvalossa ja että he kaivoivat mielellään maata ja tutkivat historiaa. Umbra piti myöskin historiasta ja näkikin samassa kyltin, jossa oli tienviitta ja opasteet kohti Arkistoja.
Arkistoja. Ai täälläkin on semmoiset… Valon toa ajatteli, kahlaten hernerokkasumun lävitse eteenpäin. Hänen valovoimansakaan eivät toimineet kunnolla tässä sumussa. Se jos jokin oli erikoista.
Toan astuessa syvälle arkistojen uumeniin, loputkin valokivistä tulleet valot lakkasivat palamasta. Oli… Pimeää… Todella pimeää…
Unimaailman tila vaihtui odottamatta. Umbra näki edessään seinän, jossa oli musta läiskä. Hän koetti koskettaa sitä, mutta putosi tyhjyyteen. Loputtomaan tyhjyyteen, jossa hän vain leijui.
”Mitä tämä on? Minä en edes…” Umbra sanoi, mutta mitään ei kuulunut. Tyhjiö oli ja pysyi ja hän pysyi jotenkin hengissä siellä. Jotenkin happea riitti, mutta tämä olikin varmaan vain unta.
Äkkiä Umbran taakse ilmestyi oviaukko. Sisältä syöksyi hopeinen käsi joka riuhtoi Umbran maailmasta toiseen. Hän repeytyi läpi monien seinien, rikkoen panssariaan ja tuntien suunnatonta kipua, vaikka unessa olikin. Repeytyminen todellisuuksien läpi ei ollut perin hauskaa ja kivutonta hommaa.
U saapui taas outoon tilaan. Hän oli käytävällä. Käytävällä, jossa hän näki kuinka sylinterit alkoivat avautua molemmilla puolilla hänen kävellessään eteenpäin. Un haarniska oli korjaantunut kuin ihmeen kaupalla ja hän erotti pienehkön, mustavioletin hahmon juoksevan käytävää eteenpäin.
Sylinterit avautuivat sihisten ja hiljaa ja kylmyys täytti koko käytävän. Oudot, hopeahaarniskaiset olennot alkoivat kammeta itseään ulos. Kylmän metallin ja kuoleman löyhkä täytti koko käytävän. Umbra tajusi pian että oli pakko lähteä juoksuun, koska olennot alkoivat herätä horroksestaan. Hän näki vilaukselta kuinka hopeinen käsi oli merkattuna jokaisen soturin panssariin, samalla kun hän viiletti kohti valonlähdettä, joka siis oli tunnelin päässä.
Päästyään tunnelin päähän ja ovelle, uusi maailma aukeni toan eteen. Vääristyneiden varjojen, tuskanhuutojen ja kauhujen maailma.
U asteli ulos ovesta. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja hän katseli ympärilleen. Ränsistyneet, noesta mustat rakennelmat ja oudot, vääristyneitä matoraneja muistuttavat patsaat värittivät tätä paikkaa. Jokaisella askeleella maa Umbran alla kirkui tuskasta. Tämä oli perin karseaa.
Sydän jyskytti Umbran rinnassa. Oliko tämä tarujen Karzahni vai mikä, hän ei sitä tiennyt. Sen hän tiesi ettei pitäisi paikasta.
Toan haarniska alkoi rappautua pois. Jokin oli alkanut järsiä sitä lähes heti kun hän oli päätynyt tähän maailmaan. Jokin pieni, mutta tappava.
Toa pani juoksuksi, etsien jotain joka voisi häntä auttaa. Pienet metallisen protodermiksen atomit putoilivat pois hänen haarniskastaan kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka prosessi oli hidasta, olisi se silti lopulta kohtalokasta valon toalle. Maa kirkui hänen allaan jokaisella askeleella. Toa koetti peittää korvansa, mutta kirkuna ja haarniskan rappautuminen eivät loppuneet. Tämä oli painajainen.
Juosten ohi hiekkaputouksen, ohi tulipätsin, joka sykki ilmaan jäätävää kylmyyttä ja ohittaen matoralaisten pajan, Umbra saapui kukkulalle, joka oli tehty metallista. Se ei huutanut hänen allaan, mutta sen takaa paljastui tasanko täynnään jättiläismäisiä rapuja. Telaketjurapuja, joilla oli suuret torahampaat ja jättiläismäiset nyrkit.
Ravut tästä puuttuivat vielä, Umbra ajatteli, kun hän katsoi alas. Ravut huomasivat hänet, mutta oli jo myöhäistä. Umbra oli jäänyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hänen jalkansa olivat muuttuneet patsaiksi ja hän ei voinut liikkua. Verenhimoiset ravut lähestyivät mekaanisten äänien saattelemina. Lähestyivät koko ajan.
Hyvästi julma maailma, Umbra ajatteli kun ravun saksi osui häneen ja maailma mustui. Hän ei enää uneksinut.
Toa nousi sängystään. Hän oli pudonnut lattialle ja oli lyönyt päänsä pöydän kulmaan. Hänen päänsä oli kipeä ja hän oli ihan hiessä. Hän tosin ei enää muistanut unestaan yhtään mitään, koska kolaus oli vavahduttanut hänet.
Mikäköhän se uni oli jos kerran noin pyörin ja hikoilin, hän ajatteli katsahtaen seinällään roikkuvaan Legendojen kaupungin, Metru Nuin karttaan.
Koti… Kaunis ihana entinen koti… Olisi kiva käydä siellä joskus, hän ajatteli, suunnaten ulos huoneestaan, haukkaamaan jotain syötävää kahviossa.
Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.
Sen nimi olisi ”muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.
”Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”
Se käynnistyi. Ja toimi.
Metru Nui, kauan sitten
Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.
Bloszarin miekka oli viety.
He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.
”Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.
”Viekää muiden vankien luo.”
Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.
Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.
Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.
”Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.
Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.
Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.
Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.
Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.
Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.
”Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:
”Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”
Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.
Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.
Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.
”Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Epäselvää… kone sanoi.
”Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.
Metru Nui, kauan sitten, jälleen
Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.
”Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”
”Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”
”Et tule muistamaan tästä mitään.”
”…”
Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.
Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki ”oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.
BKS Hildemar, Blozin hytti
[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.
Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.
Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.
Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.
Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.
[spoiler=Niin, tähän loppuun…]Noin. Meni tähän jonkin aikaa. Vähän pitempi, kuin yleensä.[/spoiler]
Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi. Ah, Kepe aloitti tunnelmoinnin. Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä? Ei? …miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon- Eikun en minä mitään haasta, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä. …eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.
Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.
Kepee, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää. Niin? Miksi linnut eivät laula? Ehkä niitäkin massiivinen haukotus väsyttää. Hmm. Okei.
Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.
Kepe huokaisi syvään. No jos minä sitten. Snowie hymyili voitonriemuisesti. Mutta muista, Kepe varoitti. Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin. Tositarina? Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…
Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin
Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.
Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.
Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.
Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.
”Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.” ”Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia. ”Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.” ”Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.” ”Pahus.” ”Hei katso, lima.” ”Lima missä?” ”Tuossa”.
Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.
Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.
”Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?” ”Oho, katsos, niitä on lisää.”
Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.
Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. ”Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”
Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.
”Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan. ”Hei, katso, smaragdi!” ”Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.” Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä. ”Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.
He kaivoivat vielä syvemmälle.
”Jokohan täällä on nyt laavaa?” ”En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.” ”Kokeillaan.” Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola. ”Jes! Luola!” ”Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!” ”Mene sinä ensin.” ”Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.” ”Heh.” ”Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.
Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan. ”Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä. ”Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti. Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku. ”ARKKU.” ”MINÄ ENSIN.” ”EIKUN MINÄ.”
Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.
Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan. Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. Tästä on varmasti vielä hyötyä.
Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.
Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.
Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?
Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa… Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.
Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.
Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.
Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.
Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?
Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.
Hah. Jättien välistä kemiaa Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.
Vasemmalle vaiko oikealle? Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle. Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.
Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.
Kivi, paperi, sakset?
Jep.
* * *
Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.
Hah, mitäs minä sanoin! Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Hei, katsopa ylös, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.
Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.
Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?
He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.
Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi, hän ehdotti. Tehdään niin, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen. Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen… Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.
Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.
He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.
Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.
Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.
Punaista väriä?
Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.
Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.
He saisivat pian tietää.
* * *
Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.
Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?
Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.
Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.
Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.
Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.
Ja lisää.
Ja lisää.
Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.
Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.
Ja huomasi jotain jaloissaan.
Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.
Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?
Hei, Joy, vilkaisepa tätä. Mikäs tuo on? Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista. Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee. Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää. Pyh, ei se räjähdä.
Joy tökkäsi nappia.
Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa. Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.
* * *
Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.
Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.
Joy… miten pitkä tuo on? Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä. …en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan. Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain? Eeeeehk-
Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.
Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.
Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.
No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?
Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.
Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.
Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…
Toivottavasti kätesi ei väsy…
Huaaarghhh
* * *
Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.
Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia. Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.
Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.
Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.
Kuulostit aivan Paacolta. Se oli se pelle? Jep.
Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.
Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti. Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle. Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot? Jep. Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee. Nössö. Älä kutsu minua nössöksi. Nöööööösssö. Ohjus. Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani. Mrh… … …nössö. SINÄ SENKIN-
Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä
…ja niin siinä sitten lopulta kävi, valkovihreä Toa päätti tarinansa. … …mitä. Minä en usko sinua. Mii- haukotus -ksiet? Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli tuolla puskassa vailla selitystä. …mut- Öitä Spinnylä. …öitä.
[spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]