Klaanon

Avainsana: tiedemies

  • Kirjallisuutta tähtitaivaan alla

    Metsä, Flygelin luola

    Flygel oli uupunut raskaan keräilypäivän jälkeen. Hän oli kerännyt polttopuita ja syksyn marjoja sekä kaikkea mahdollista syötävää, koska Guechex oli edelleen todella uupunut. Zyglak oli rakentanut luola-asumukseensa jo kaikenlaista tarpeellista, nyt luolan lattiaa peittivät jo laudoitukset ja erilaiset kömpelöt, mutta toimivat huonekalut, jotka Flygel oli tee-se-itse-oppaita tutkiessaan oppinut rakentamaan. Zyglak ei ollut jaksanut hioa huonekalujaan kauheasti ja se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Iltaisin raskaan raadannan jälkeen Flygel istuutui usein lukemaan kultin kieltämiä kirjoja, joita hän löysi usein Zyglakien tunkioilta, joihin niitä piilotettiin usein.

    Flygel oli alkanut pohtia sitä, miksi kultti oli noussut niin vahvaksi hänen kansansa parissa. Kun he hyökkäsivät Orto Nuille ja taistelivat itselleen rikkauksia, meno oli aivan erilaista. He olivat ylväitä ja jaloja sotureita, joita universumi oli vain kohdellut väärin. Meren äidin palvonta oli vaihtunut merihirviöiden palvontaan ja uhrilahjoihin merten vihaisille jumalille. Jotain oli mennyt pahasti vikaan kun ajat olivat huonontuneet Zyglakien parissa.

    Kalojen huonot kannat olivat vuosikymmeniä sitten aiheuttaneet sen, että lempeästi meren äidistä Gah’Malokista oltiin luovuttu ja tilalle oltiin nostettu valkoinen demoni ja Rhak’elakk, merten monisakarainen hirviöjumala, jotka tuovat mukanaan tuhoa ja hävitystä, mutta pelastavat Zyglakit. Näin uskomukset oli käännetty päälaelleen ja uskonnon kannattajat pystyivät perustelemaan uhrit ja raakuudet paikallisia asukkaita kohtaan.

    Kultti nousi nopeasti valtaan ja alkoi hallita vaikeina aikoina. Pelkoa käytettiin usein hallintakeinona ja minkäänlaisia vääriä ajatuksia ei suvaittu. Flygeliä oltiin jo silloin alettu pitää outona, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena, koska hänen keksintönsä hyödyttivät myös kulttia.

    Tiedemiestä painoi vähän yksinäisyys. Guechexista ei ollut pahitteeksi seuraa, tyyppi kun nukkui melkein koko ajan. Kirjat kuitenkin antoivat lohtua Flygelille, koska tiedon keruu ja hyödyntäminen olivat aina olleet hänen suurin intohimonsa. Monet muut hänen lajitoverinsa tottelivat kulttia ja sotivat, mutta hän ei itse ollut koskaan kiinnostunut toisten tappamisesta, vaikka olikin sotilaskoulutuksen saanut.

    Rahioppaat, karttakirjat, historiakirjat sekä erilaiset uskonnollisia tekstejä pohtivat sekä kritisoivat kirjat olivat sikin sokin lattialla ja pöydän alla, koska Flygel ei ollut jaksanut rakentaa itselleen toimivaa kirjahyllyä. Mieluummin hän luki nuotion loisteessa kuin nikkaroi. Tuli lämmitti ja kirjat antoivat viihdettä näinä synkkinä ja kylminä syksyn päivinä ja iltoina.

    Nyt Flygel oli tarttunut Metru Nuin uskontoja ja kultteja käsittelevään opukseen, jonka oli kirjoittanut muutama vuosi sitten tunnettu matorankirjailija H.J. Keltion. Matoranien käsiin kovin suuri teos vaikutti pokkarikokoiselta kirjalta zyglakin suurissa, pitkäkyntisissä kourissa. Teoksen kannessa komeili kuva Legendojen kaupungista, kuuteen osaan jaetusta saarikaupungista. Flygel kuitenkin siirtyi nopeasti kaupungin piirroskuvan ihailusta kirjan lukemisen aloittamiseen, sillä tieto oli valtaa. Tai ainakin se on usein todella viihdyttävää.

    Metru Nuin uskonnot ja kultit
    kirjoittanut H.J. Keltion

    Alkusanat

    Tätä opusta kirjoittaessani olen saanut monia tappouhkauksia ja jauhekirjeitä. Olen käyttänyt tutkimustyön tekemiseen vuosia ja olen saanut kasattua mittavan aineiston eri aiheista, joita kirjassani käsittelen. Uskon vapaaseen sanaan ja vapaaseen tietoon, ja siksi halusin tuoda tässä opuksessa esitetyt uskomukset ja tiedot niistä päivänvaloon. Huolimatta siitä, että olen tehnyt vuosien ajan tutkimustyötä, en lähellekään tiedä kaikkea eri salaseurojen järjestelmistä tai uhrimenoista, mutta esittelen tässä luotettavimmat tiedot eri uskonnoista, joita Legendojen kaupungissa on.

    Metru Nui, Legendojen kaupunki, kätkee sisäänsä mitä moninaisempia ja pienijäsenisiä kultteja ja uskonyhteisöjä. Suurkaupunkina kaupungin asukkaat ovat valinneet usein salassa hallitsevalta yläluokalta kultteja ja riittejä joihin he ottavat osaa, koska eivät halua hallinnon leimaavan heitä vääräuskoisiksi tai vainoavan heitä. Modernina ja maallistuneena näyttäytyvä kaupunki kätkee sisäänsä mitä moninaisempia riittejä ja niiden harjoittajia.

    Usein maailman pääkaupunkina pidetty saari on kokenut olemassaolonsa aikana varsin suuria mullistuksia. Barraki-sotaherrojen ollessa maailman valtiaita oli Metru Nui vapaa mutta Kuuden Kuningaskunnan armeijoiden uhan alla. Sotaherrojen kukistuttua syttyi valtatyhjiössä ja matoranien keskenäisen rasismin kasvaessa uusi sota, jossa matoranit sotivat toisiaan vastaan. Sodan jäljet näkyvät yhä matoranienkeskinäisissää väleissä eri kaupunginosien asukkaiden kesken. Rasistiset stereotypiat ja käsitys, että vain tietyn elementin matoraneja elää eri kaupunginosissa ovat edelleen tänäkin päivänä yleisiä.

    Sisällissodan loppuessa Makutain puuttumiseen, alkoivat kaupungin asukkaat karttaa kaikkea Makutoihin liittyvää ja pelko Makutaa kohtaan nousi. Makuta alettiin liittää pimeyteen ja kuolemaan sekä kuoleman jälkeiseen tyhjyyteen. Makutaa pidettiin eräänlaisena Mata Nuin antiteesinä ja jotkut väittivät varjojen herran olevan Suuren Hengen veroinen voima.
    Makuta-kultit saivat kannatusta, mutta kaupungin turagat pyrkivät usein tukahduttamaan nämä, koska niihin liitettiin epäilyksiä uhreista ja mustasta magiasta, eivätkä ne olleet kaupungin pääuskonnon Mata Nui-uskon mukaisia. Yhä tänäkin päivänä näitä kultteja esiintyy ja niistä tunnetuimpia kerrotaan tässä opuksessa.

    Pitkän rauhanjakson aikaan Metru Nui kukoisti. Mata Nui-usko vahvisti jalansijaansa tuhoamalla monia vääräuskoisina pidettyjä uskonyhteisöjä Legendojen kaupungin maaperältä. Makuta-kulttien perässä nämä uskonnot siirtyivät maan alle ja Onu- ja Po-Metrujen rajaseudusta tuli monien salaseurojen kokoontumispaikka.

    Mata Nui-uskonto
    Yleisimmin käytetty Mata Nui-uskoisten luomiskertomus ja uskontunnustus alkaa yleisesti ottaen näin:

    ”Aikana ennen aikaa, Suuri henki laskeutui alas Taivaista, tuoden mukanaan meidät, matoranit, tähän paratiisiin. Olimme yksin, vailla päämäärää ja siksi Mata Nui antoi meille Kolme hyvettä, itsensä Suuren Hengen kunniaksi. Hyveet olivat ohjenuoria joiden avulla elää ja joita noudattamalla pystyimme kunnioittamaan Suurta Henkeä.”

    Usko Mata Nuihin on ollut muutoksen kourissa jo pitkään Metru Nuilla. Pääuskontona sen rooli on aina kietoutunut vallassa olevan eliitin intresseihin ja mukautunut sen mukaisesti. Uskonto painottaa uskoa Suureen Henkeen Mata Nuihin ja sen palvonta tapahtuu parhaiten sillä, että kannattajat tekevät uskollisesti työtä ja säilyttävät Suuren Hengen ylläpitämän maailmanjärjestyksen muuttumattomana. Nimellisesti lähes kaikki kaupungin asukkaat kuuluvat tähän uskontokuntaan, sillä muiden uskontojen julkista harjoittamista ei sallita.

    Mata Nui -uskontoon kuuluvat olennaisesti myös tarinat ja myytit Karzahnista ja Artakhasta, joista toinen on paratiisi, jonne hyvät työläiset pääsevät, ja toinen helvetti jonne laiskat työläiset joutuvat. Karzahni ja Mata Nui ovat Suuren hengen asettamia vartijoita pelastukseen tai kadotukseen.

    Mata Nuihin uskovat uskovat usein Suureen Parveen, joka tulee maailman Kohtalon täytyttyä puhdistamaan maailman. Parvesta kertovat vain harvat muinaiset kaiverrukset, jotka esittävät pallomaisia olentoja. Monet kuitenkin kyseenalaistavat pallojen olemassaolon ja tarkoituksen.

    Mata Nui-uskoon kuuluvat uskovat Kolmeen Hyveeseen, jotka ovat pyhiä. Eri uskon haarat kuitenkin palvovat erilaisella painolla näitä hyveitä.

    Yhtenäisyys lausutaan uskonnon tunnustuksessa ensimmäisenä ja sillä Mata Nui -uskon matoranit pyrkivät yhteiseen päämäärään ja veljeyteen sekä estämään keskinäisen turhan kilpailun ja eriarvoisuuden. Jotkut uskovat, että täydellisessä yhtenäisyyden tilassa kolme tai kuusi matorania, toaa tai turagaa voi yhdistää mielensä ja ruumiinsa ja saada näin yhteyden kaita-maailmaan.

    Velvollisuus on hyve, minkä noudattamisesta Metru Nuin kaupungissa, eli uskonnon pääpaikassa, painotetaan eniten. Velvollisuus on usein sidoksissa uskonnon harjoittajan työhön ja työtehtävien suorittamiseen. Joidenkin uskonhaarojen mukaan työttömyys tai töiden tekemättä jättäminen ovat suurimpia syntejä Suuren Hengen silmissä.

    Kohtalo on suurin Matoranien hyveistä, mutta se lausutaan uskontunnustuksessa viimeisenä. Kohtalo on jokaisen päämäärä ja tarkoitus. Koska Kohtalo on kuolevaista suuremman mielen osoittama, se on Suuren Hengen – ja siten matoranien – edun mukainen. Maailman tarina on suunniteltu onnelliseksi, mutta Kohtaloa vastaan kapinoiminen on aina aiheuttanut tragedioita ja suuria suruja.
    Monet matoranit uskovat että Mata Nui tai Suuret Olennot ovat luoneet heidän Kohtalonsa ja sen takia on haarautunut erilaisia uskonlahkoja, jotka painottavat enemmän Suuren Hengen kuin Suurten Olentojen roolia Kohtalon määrittelemisessä ja asettamisessa. Tämä on muutenkin tuottanut uskonoppineiden kanssa skismaa jo kauan ja tulee tuottamaan edelleen.

    Kolmen hyveen lisäksi matoranit kunnioittavat myös erilaisia Periaatteita, joista muodostuu myös erilaisia Taitoja, joita matoran-kulttuurit arvostavat eniten. Periaatteet olivat usein Metru-kohtaisia, mutta matoranit saattoivat ottaa tavoiteltavakseen myös jonkun toisen kaupunginosan Periaatteen omien mieltymyksiensä mukaan. Periaatteet ohjasivat uskon harjoittajia tiettyyn suuntaan heidän elämissään. Ne johdetaan Kolmesta hyveestä.

    Urheutta arvostettiin erityisesti Ta-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta. Se kuvastui henkilökohtaisena rohkeutena ja valppautena. Urheus johti kehon ja mielen Vahvuuteen. Sen antiteesi on Pelko.

    Puhtautta arvostettiin erityisesti Ga-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä. Se tarkoitti matoranien elämässä rehellisyyttä, mielenrauhaa ja ennakkoluulottomuutta. Puhtaus johti mielen ja sielun kahleiden rikkoutumiseen ja Nopeuteen. Sen antiteesi on Myrkky.

    Rauhaa arvostettiin erityisesti Ko-Metrussa ja se johdettiin Kohtalosta. Se kuvasti kärsivällisyyttä, rauhantahtoisuutta ja ajattelemista. Rauha johti mielen kirkkauteen ja suureen Tahdonvoimaan. Sen antiteesi on Viha.

    Luottamusta arvostettiin erityisesti Le-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Velvollisuudesta. Se kuvasti ystävällisyyttä ja optimismia. Luottamus johti Tarkkuuteen. Sen antiteesi on Pirstoutuminen.

    Luomista arvostettiin erityisesti Po-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Kohtalosta. Se tarkoitti mielikuvituksen ja inspiraation voimaa sekä oman tahdon toteuttamista. Luominen johti Tarkkaavaisuuteen luotua maailmaa kohtaan. Sen aniteesi on Murtaminen.

    Hyvinvointi arvostettiin erityisesti Onu-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta ja Kohtalosta. Se kuvastui kunnianhimona ja kovana työntekona, josta seurasi palkkio. Onnistumiset johtivat mielen ja sielun Kestävyyteen. Sen antiteesi on Nälkä.

    Nuva-kultti

    Toa Svarlen kotisaarella, Aerilla, syntyi uskonnollinen liike, joka uskoi Sähköistyneen protodermiksen olevan elävä jumalolento, jolla on voima muuttaa sille altistuneet olennot uudelle tasolle, Nuvaksi. Liike otti paljon vaikutteita kolmannesta hyveestä, Kohtalosta, ja piti sitä pyhimpänä hyveenä. Uskonnollisella liikkeellä ja sen hopeisiin seremoniakaapuihin pukeutuneilla papeilla oli valtaa Aerin saarella, vaikka he eivät olleetkaan enemmistössä saaren hallinnossa.

    Aerin papit halusivat ihmeainetta itselleen ja koska sitä tiedettiin olevan vain Makutain hallinnassa, papit suostuttelivat saaren Toa-ryhmän johtajan, Svarlen, tekemään iskun saaren Makutan linnoitukseen ja hakemaan ihmeainetta heille. Tämä konflikti vaikutti ratkaisevasti lähisaarten puolustuksen muovautumiseen ja lopulta useiden saarten orjuuttamiseen kun tiimi hajosi Svarlen ja petturi-Halawen sekä muun lähtiessä sotaan Metru Nuille ja jättäessä Toa Delevan puolustamaan yksin saariryhmää merirosvoilta ja ryösteleviltä metsästäjiltä.

    Metru Nuilla Svarle toi uskontoaan esille monilla tavoin ja toi sitä tunnetuksi matoranien keskuudessa. Sotataitojensa takia Svarle sai paljon seuraajia, jolloin hänen seuraajansa alkoivat myös palvoa Sähköistynyttä protodermistä. Svarlen dramaattinen kuolema entisen tiimitoverinsa käsissä oli myös omiaan jurruttamaan Nuva-kultin suosiota matoranien keskuudessa. Svarlen kannattajat näkivät tämän marttyyrina, joka kuoli uskonsa ja Metru Nuin puolesta. Kultin kannattajien joukossa on levinnyt myös uskomus siitä, että Svarle tuli osaksi Sähköistynyttä protodermistä ja ei olekaan kuollut.

    Metru Nuilla Nuva-kulttia on pidetty laittomana, koska sen jäsenet ovat altistaneet erilaisia rahipetoja ja toisia matoraneja sähköistyneelle protodermikselle. Vahkit ovat monesti yllättäneet matoraneja harjoittamasta kultin sekavia uudistumisrituaaleja ja joskus on tavattu jopa rahien salakuljetusta pois Arkistoista. Kultilla on paljon jalansijaa Onu-Metrussa ja monet kulttilaiset ovat olleet tekemisissä Mustaksi Kädeksi kutsutun järjestön kanssa.

    Matoranien uskomukset olivat kiehtovia. Ne olivat täysin zyglakien uskontojen vastakohtia. Raptorien kulttuurissa vahvimmat yleisesti ottaen saivat mitä halusivat, mutta matoraneilla monet uskomukset liittyivät siihen, että he puhalsivat yhteen hiileen yhteisen hyvän nimessä.

    Menisikö zyglakeillakin paremmin, jos olisimme tehneet yhteistyötä ja nostaneet lajimme alkusuosta sen sijaan että jäimme sinne odottamaan tulevaa… tiedemieszyglak mietti. Hän oli usein leikitellyt sillä ajatuksella, että jossain maailmassa zyglakit hallitsivat koko maailmaa, mutta samalla hän muisti, että jossain heidän kansallaan meni vieläkin kehnommin.

    Ajatus siitä, että Flygelillä oli ollut käsissään tykki, jolla pystyi siirtymään maailmojen seinien läpi oli samalla kauhistuttava, että harmittava. Flygeliä harmitti syvästi se, ettei hän ollut ehtinyt kokea aseen mahtia tai tehdä sille tarpeeksi kokeita. Zyglak ei esimerkiksi tiennyt kuinka suuria esineitä tai asioita esine pystyi siirtämään ulottuvuuksien välillä.

    Ulottuvuustykin menetystä oli tosin turha alkaa surra. Se oli menetetty tilaisuus, mutta se oli antanut tiedemiehelle ajateltavaa. Hän oli useat yöt katsellut tähtitaivasta luolansa suuaukolta ja miettinyt oliko tässä universumissa elämää avaruuden taivaankappaleilla. Erityisesti punainen tähti, matoranien vanhoissa kirjoituksissa Initoi oli varsin merkillinen. Myös kaksoisauringot joista vanhat kirjoitukset käyttivät nimityksiä Akuavo ja Avaku olivat mielenkiintoisia. Olivatko ne oikeita taivaankappaleita vai vain suuria valokiviä maailman katossa? Siitäkin oppineet ympäri maailman väittelivät maailman foorumeilla ja saleissa.

    Zyglak ei itse ottanut näihin asioihin kantaa. Hänen pitäisi lukea enemmän ja muodostaa oma ajatusmaailmansa. Parhaiten se onnistuisi kirjojen avulla. Nyt olisi kuitenkin aika mennä töihin, jotta olisi ravintoa myös ruumiille. Hän merkitsi kirjan sivun hiirenkorvalla ja laittoi sen tekemänsä piirongin laatikkoon. Siellä kirja odottaisi oikeaa hetkeä. Oli metsästyksen aika.

    Öisin metsästäminen oli hauskempaa, koska silloin sammakot ja muut vaihtolämpöiset rahit olivat hitaita liikkeistään ja ne saisi helpommin kiinni. Kuun, tähtien ja punaisen tähden valo olivat myös kivoja asioita öisin. Ne toivat oman aavemaisen tunnelmansa yötaivaalle.

    Vaikka Flygel ei pitänytkään sotimisesta oli metsästämisessä jotain alkukantaisen kiehtovaa. Siinä hän oli yhtä luonnon kanssa, ikiaikainen taistelu elämän ja kuoleman, vahvimman ja heikomman välillä.

    Metsän äänet öiset äänet olivat kiehtovia. Jossain gafna-jyrsijä vikisi ja ampui energia-ammuksen kohti saalistaan. Kirikori-nuit sirittivät hiljaa yössä, vaikka vaihtolämpöisiä olivatkin. Flygel etsi äänen lähdettä ja nappasi hidasliikkeisen kirikorin purkkiinsa.

    Jossain läheisen lammikon äärellä ranama kurnutti. Flygel ajatteli, että siitä saisi todella hyvän lounaan. Hän otti rakentamasta atrainvirityksen ja heitti sen kohti konnarahia. Atrain upposi sammakkoeläimen läpi. Onni oli myötä metsästysreissulla.

    Sammakkoeläin sujahti nopeasti Flygelin reppuun. Oli aika jatkaa taas keräilyä. Marjoja ja sieniä oli vähemmän syksyn mennessä yhä pidemmälle. Myös hallalla oli vaikutusta vähenevien ruoka-aineiden määrään.

    Mustikoita löytyi vielä läheisestä puskasta, mutta osa niistä oli hiukan nuutuneita. Flygel maistoi niitä. Ne eivät olleet vielä käyneitä tai ylikypsiä. Oli siis aika laittaa ne laukkuun muiden löytöjen sekaan.
    Flygel eteni syvemmälle metsään. Hän saapui kankaalle, jolla kasvoi kuusia. Täältä löytyisi kangastatteja, jotka olisivat hyviä ruokasieniä. Kangastatit olisivat hyvä raudanlähde, koska ne keräävät rautaa maaperän mineraaleista.

    Tiedemies-zyglak löysi kangastatteja ison läjän ja noukki ne laukkuun. Suuri osa sienistä oli vielä varsin hyvänlaisia eikä niistä löytynyt matoja, mutta eivät ne madot olisi menoa haitanneet. Proteiininlähteitä nekin olisivat.

    Zyglak tiesi, että läheltä saattaisi löytää kuusenpunikkitatteja. Niitä kasvoi kuusien kanssa symbioosissa ja saarella liikkui perimätieto, että ne olivat todella hyviä ruokasieniä. Flygel sukelsi syvemmälle kuusikkoon etsimään herkkusieniä.

    Flygel riemuitsi kun hän löysi himoitsemiaan sieniä. Näistä saisi mahtavan kastikkeen villiperunoiden kanssa. Pitäisi vain ryöstää jostain kermaa tai lypsää villi mukau-lehmä. Tai löytää sattumalta säilykepurkki, joka sisälsi kookosmaitoa. Flygelillä oli liian hyvä tuuri tänään!

    Tiedemieszyglak päätti lähteä takaisin luolalleen. Hänellä olisi nyt ruokaa vähäksi aikaa sekä hänelle, että Guechexille. Hänen pitäisi saada johtaja-zyglak kuntoon, koska Flygel uskoi, että hänen aikansa ei ollut vielä tullut.

  • Ukkonen ei iske kaksittain

    Lehu-metsä

    Samen ilmekään ei värähtänyt, kun hän väänsi ohjaustankoa taaksepäin ja vatkasi vaihdesauvaa näennäisesti kolmeen eri suuntaan samanaikaisesti. Kepe hänen vierellään näytti hermostuneelta.
    “Luuletko, että saat pidettyä meidät ilmassa?” tiedemies kysyi.
    Same ei vastannut, mutta alus kylläkin. Kolmannes aluksesta irtosi lopullisesti, kun mystisen sähkön iskemä peräpää putosi alla vilisevään metsikköön. Mustaa savua nousi kuin keskikesän kokosta, mutta kuin ihmeen kaupalla lentopelin keula nousi ylöspäin ja villi korkeuden menettäminen laantui. Takapenkillä sekä Bladis että Snowie olivat sanomassa jotain helpottavaa, kun klaanilaiset saivat taas yhden perustelun sille, että ukkonen ei ollut ukkonen.

    Ukkonen ei iske kaksittain.

    Eikä alhaalta ylös.

    * * *

    Nälkä sai yllättäen toivoa, kun saalis putosi taivaalta. Se katsoi rähjäisten Matoralaisten silmien lävitse kun etelästä saapunut metallinen pääsky putosi taivaalta harvenevan puuston joukkoon toisen sinisen salaman iskettyä siihen. Nälkä lähti johtamaan kaikkia pieniä miehiä ja naisia kohti vuoren siluettia. Tänään herkuteltaisiin monella. Ja nälkä alkoi nykiä ja ajaa koko laumaa kiihtyvällä vauhdilla.

    * * *

    Jonkin matkan päässä alastaivaaltaromahduspaikasta väijyi tapahtumien kolmas osapuoli. Osapuoli, joka vaikutti erittäin maisemaan kuulumattomalta seistessään kanervamättäällä metsän reunassa.

    Kaksi hahmoa, joista toisen sähköinen käsi rätisi pienten purkausten vapauttamasta energiasta.

    Hahmot vilkaisivat toisiinsa.

    He olivat myös löytäneet saaliinsa.

    [spoil]Saatavilla myös klaanon.bioklaani.fissä. Postatkaa muutkin jatkossa sinne. Suurin osa Snowien.[/spoil]

  • Pako kannibaalien kylästä

    Bio-Klaanin saari, ilmatila siinä linnakkeesta vähän pohjoiseen

    Ilmavirta suhisi Bladiksen pään vieressä, sillä alus oli vailla kattoa. Telakalta käyttöön saatu, noin neljä metriä pitkä menopeli kiisi vauhdikkaasti puolensadan metrin korkeudella maanpinnasta. Koneen runko muistutti hieman pitkulaista, metallivahvisteista puutynnyriä, josta lähti kolme äärimmäisen lyhyttä ja eteenpäin kaartunutta kuparisiipiparia. Perässä oli kolme propellia: kaksi suurta perätysten ja yksi hieman muita alempana. Kulkuhärpäkkeen pohjassa oli kevyellä kaasulla täytetty välipohja tuomassa keveyttä. Etuosa muistutti ylösalaisin käännettyä valtamerilaivan keulaa sillä erotuksella, että siinä missä keulakuva olisi sijainnut, oli ohjaajan syvennys. Same istui siinä yksinään, vaikka tilaa olisi ollut kahdellekin. Bladis nökötti taaemmassa tilassa, joka sijaitsi tynnyrintapaisen etuosassa. Takapenkissä oli etunsa ja haittansa verrattuna pelkääjän paikkaan: Bladiksen istuin oli miellyttävällä, purppuraisella pehmusteella vuorattu ja se oli sohvamaisuudessaan oikein mukava. Toisaalta, hän koki aluksen takapenkkipaikan tuulilasin puutteen häiritseväksi. Toisaalta toisaalta, vain hieman idiootin näköiset lentäjänlasit pelastivat paljon.

    Skakdimoderaattori vilkaisi aluksen reunan yli. Alla levittäytyvä maisema oli metsäinen, syksyinen ja raikas. Etelässä, takana päin näkyi Klaanilinnake ja sitä ympäröivä kaupunki, jotka hohtivat kauniina pimenevässä illassa. Idässä ensimmäiset tähdet loistivat Nui-Koron lakeuden, Kaja-Wahin Kuumien kenttien ja rannikon kalastajakylien takaa. Pohjoista maisemaa hallitsi Ämkoon mukaan nimetty suuri vuori, ja lännessä näkyi silkkaa laskevan auringon värjäämää metsää, mitä nyt takavasemmalla, aivan saaren lounaisimmassa kulmassa, asutusta oli niin paljon, että metsä oli suurelta osin siirtynyt.

    Näkymä oli raikas ja viileä, mutta edes tuulen tuiverruksessa ja yläilmoissa Bladis ei tuntenut kylmää. Osittain, koska aivan hänen selkänojansa takana oli suuren osan aluksen rungosta vievä ilmassa täyttämätön hiiliuuni, alus kun oli prototyyppi lyhyenmatkan kiiturista, ja osittain, koska tilanne oli sinänsä kuumottava. Vain noin kymmenen minuuttia sitten Same oli tullut hänen luokseen kaupungin tyylikkään foorumin luokse, jossa hän oli ollut opettamassa Matoralaisille sotastrategiaa. Moderaattorikaksikko oli kirmannut minkä kerkesi kaupungin katuja ja kauniita siltoja pitkin Telakalle, josta he olivat saaneet tämän vauhtilotjan alleen. Nopeaa hiilen lapioimista, navigoinnin opastusta ja swoooh, alus oli ilmassa. Ja kaiken aikaa Same oli selostanut tilannetta Bladikselle. Kaikesta päätelleen Kepe ja Snowie olivat hankkiutumassa majesteettisiin ongelmiin.

    Bladis vilkuili hermostuneena luoteeseen.

    Au, missä?

    Sekä Kepen että Snowien ranteet tunsivat kireät köydet ympärillään, mutta tiedemies-Toa oli ensimmäinen, joka sai silmänsä auki.
    “Ehrämä-äh?” hän aukoi suutaan.

    Ja koetti avata silmiään enemmän. Ilmeisesti edessä levittäytyi, viime aikain teeman mukaisesti, metsää. Ja vieläpä synkeää kuusimetsää. Oikeastaan niin synkeää, että Kepen mieli teki muutaman johtopäätelmän. Ensinnäkin, oli jo myöhäinen ilta. Toisekseen he olivat matalalla. Jonkinlaisessa jyrkkärinteisessä laaksossa tai kanjonissa tai…

    Hän näki nyt selvemmin. Sekä hän että Snowie olivat sidottuina kahden suuren kallion väliin. Niin suuren, että ylös kiipeäminen olisi hyvin vaivalloista, vaikka käyttäisikin jäävoimia ja muodonmuutoskykyä. Suurilla lohkareilla oli leveimmillään yli kymmenen metriä väliä, mutta väli oli huomattavasti lyhyempi klaanilaisten kohdalta. Kepe ei kyennyt nostamaan päätään niin paljon, että olisi nähnyt kunnolla, mitä edessä oli.

    Hetkonen, miksi?

    Kepe tutkaili asentoaan. Hänet oli sidottu käsistä ja jaloista jonkinlaiseen puutelineeseen, niin, että hän muistutti Matoralaista Y-kirjainta ilman ympyrää. Mielenkiintoinen ja epämiellyttävä yksityiskohta oli, että köysi piti niskaan kiristetyn lenkin avulla hänen kasvojaan kohti maata.
    “Au, miksi näin?” hän kyseenalaisti kohtaloaan.

    “Emme tohdi pilata yllätystä”, kuului ääni klaanilaisten takaa, mutta korkeammalta.

    Kepe hämmästyi ja yritti vähäisellä liikkumavarallaan läpsäistä Snowmania hereille. Yritys epäonnistui, mutta päätti siirtyä audiokeskeisempään juoneen.
    “Snowie, herää!”
    “Mnömnöm, ei ole vielä aamu, Turaga S-”
    “Herää!”
    “Oho.”
    “…”

    Toinenkin klaanilainen avasi silmänsä, ja ääni takaa jatkoi.
    “Ihan vakavissaan. Tämä on teille mieluisampaa näin. Mitä vähemmän aikaa näette heidät, sitä vähemmän aikaa näette totuuden.”
    Kepe tunnisti puhujan. Ääni kuului sille Ruru-kasvoiselle Matoralaiselle, joka oli päästänyt heidät kylään.
    “Ainakin löydätte – kohtalonne kuolemassanne”, lisäsi se valtaistuinsalin tuntemattomalle puhujalle kuulunut ääni, pitäen sanojen väleillä mitaltaan hieman väärältä tuntuvan tauon.
    “Aivan, totta”, kylän vale-Turaga liittyi keskusteluun.

    Koko kyläkö siellä on jauhamassa? Kepe mutisi ajatuksissaan. Turaga jatkoi.
    “Harva saa toimia näin konkreettisena uhrina. Moni voi kuvitella tekevänsä jotakin toisen hyväksi kuollessaan, tekevänsä jonkin sankarillisen, viimeisen urotyön. Mutta, te, ulkomantulaiset, te olette osa kylämme selviämistä. Koska he vaativat uhrinsa. Heillä on nälkä.”
    “Juurikin näin, päällikkö”, Ruru-kasvo puhui. “Mutta meidän ei enää tarvitse nähdä tätä. Ei enää.”

    Poistumisen ääniä.

    “Poikani, otitko heiltä Sanansaattaja Tadnen Kartaston kuten käskin?”
    “…En. Anteeksi, päällikkö…”
    “Se on nyt liian myöhäistä. Ne tulevat pian.”
    “Saat – maksaa tästä”, tuntemattoman olennon alakuloinen ääni totesi.

    Sitten hiljaisuus.

    Sanansaattaja Tadnen Kartasto? Nui-Koron kirja? Selvisipä siinä sen “arvottoman, pienen matoralaisen” nimi.

    “Snowie?”
    “Kepson?”
    “Tahdotko sinä-”
    “Voi kyllä.”

    Hassu muljahdus tapahtui, ja lumiukko mätkähti kasvoilleen sammaleiseen maahan.
    “No au”, hän totesi kammetessaan itsensä polvilleen. Snowie oli käyttänyt voimiaan ja oli lipunut köysistä helposti irti. Nyt hän nousi jaloilleen ja alkoi aukomaan toverinsakin solmuja. Kun kummatkin olivat vapaat, he puntaroivat mahdollisuuksiaan.
    “Okei”, Kepe aloitti ja vilkuili ympäriinsä. “Suuntia on vain yksi.”
    Ainoastaan eteenpäin pääsi, kaikkialla muualla suuret lohkareet tukkivat tien.
    “Öh”, Snowie havainnoi. “Sinun reppusi ja minun reppuni ja laukkuni. Miksi?”
    “Kappas.”

    Hieman puutelineistä taaksepäin tosiaan olivat klaanilaisten vermeet läjänä.
    “Ehkä he eivät tahtoneet olla varkaita?” Kepe ehdotti.
    “Niin. He vain sitoivat meidät tänne keskelle metsää… Eräänlaisesta syystä?”
    “Uhrilahjamaisesta syystä, pelkään ma.”

    Räsähdys metsästä.

    “Oi voi voi, minä pidän tästä niin poikkeuksellisen vähän”, Snowie ilmoitti.
    “Jeh. Huomasitko, kuinka Turaga viittasi siihen, että täältä tulee kohta jotain nälkäistä?”
    “Valitettavasti?”
    “Millainenkohan Rahi sieltä tulee? Ilmeisesti jotain, mikä on pelottanut tai, tuota, syönyt kaiken näistä metsäin osasta. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja-”

    Metsien keskeltä ilmestyi hahmo. Se oli tuiki tavallinen Matoralainen, jolla oli hieman rähjäinen, harmaa ulkoasu ja tummanpunainen naamio.

    “…hetkinen mitä.”

    Matoralainen avasi suunsa ja hymyili. Hetki hetkeltä lähenevän hahmon naamion alta paljastuivat teroitetut hampaat. Eikä naamio ollutkaan tummanpunainen. Se oli vain kuivuneen veren peitossa. Samoin kuin kaikkien muidenkin Matoralaisten, jotka ilmestyivät sen rinnalle.

    “Tämä, tämä ei niin ole totta.”

    * * *

    “Okei, alamme lähestyä kannibaali-Matoralaisten aluetta!” Same ilmoitti tuulen pauhunan yli Bladikselle. Takapenkillä matkustava skakdi laski kätensä vierellään lepäävälle kiväärille. Hän ei pitänyt pikkukavereiden räjäyttämisestä, mutta nämä kaverit ilmeisesti purivat.
    “Same!” Skakdi huusi.
    “Kerro!”

    Keskustelu käytiin sangen kovaäänisesti ilmavirran jylyn peittäessä normaalin puheen.

    “Mitä kannibaali-Matoralaiset edes ovat? Ja miksi emme tienneet niistä mitään? Ja ennen kaikkea, mitä skarrarrarria!”
    Same käänsi katseensa taaksepäin, kohti Bladista. “Sanoin jo, en tiedä niistä mitään muuta kuin mitä Nazorak-dokumentissa sanottiin! Ne kuitenkin riittivät pelottamaan torakat pois ja ovat ilmeisesti aktiivisia!”

    Kuinka vähän tiedämmekään tästä metsästä, Bladis ajatteli katsellessaan alla levittäytyvää puustoa. Jonain päivinä hän mietti, olivatko Tawa ja Visokki perustaneet kotinsa oikealle saarelle.

    * *

    Hwoooosha-wuuuum!

    Kepen elementaalivoimat olivat tavalliseen tapaansa ruosteessa, mutta riittivät saamaan liian nälkäiset Matoralaiset hetkeksi pois pelistä. Klaanilaiskaksikko otti tilanteesta kaiken irti ja kirmasi kannibaalijoukon läpi paitsi että ei kirmannutkaan, koska niitä oli paljon ja he päätyivätkin vain joukon keskelle. Matoralaisia oli kaiken muotoisia ja kokoisia, mutta yhdistäviä tekijöitä kuitenkin löytyi: Kaikki olivat resuisia, naamiot olivat varsinkin suun ympäriltä ahdistavan tummanpunaisia ja kaikilla oli hyvin nälkäinen katse.
    “Okei, jotain muuta sitten”, Kepe järkeili jännittyneen kireällä äänellä.
    “Ehkä tämä?”

    Snowie kaivoi mukaan nappaamastaan olkalaukusta varsin epäkorjatun painetykin.
    “Mitä sinä tuolla?” Kepe ihmetteli ja katseli hieman kauhuissaan kohti ripeästi astelevaa Matoralais-joukkoa.

    Tsssssshhhh, ilma suhisi laitteessa. Sitten se lakkasi kokonaan toimimasta, nyki hetken hassusti, ja teki sitten tehtävänsä. Tavallaan.

    BLATSOVIEEEEEE!

    Paineaalto lennätti kaikkea vähän mihin sattuu: maa pöllysi ja sammalta viskautui ilmaan, klaanilaiset rämähtivät maahan, Matoralaisia lenteli sinne tänne ja eräs kuusipuu oli kaatua.
    “Okei, jotain ihan muuta…” Snowie tuumaili pidellen jyskyttävää päätään kun Kepe jo nousi pystyyn.
    “Onko sinulla tuolla laukussa mitään toimivaa?”

    Matoralaiset nousivat hekin jaloilleen.

    “Tuota, eväät toimivat aina?”
    “Aagh, joskus sinä olet niin…”
    “Niin?”
    “Niin sinä!” valkovihreä Toa kiljaisi.

    Tuimailmeinen Kepe ojensi kätensä toverilleen, joka auliisti tarttui siihen ja nousi pystyyn. Vainoajat olivat enää muutaman metrin päässä kaikilla suunnilla.
    “Ylös!” Kepe huusi.
    “Mitä se-”
    “YLÖS!”

    Tiedemies-Toa tarttui lähimmän kuusen alaoksista ja alkoi kavuta. Snowie teki samaa perässä. Samoin kuin myös Matoralaiset, jotka ottivat nyt juoksuvaihteen päälle ja kiipesivätkin klaanilaisia nopeammin. Yksi tarttui Snowieta jalasta.
    “Eääh, se tarttui minuun!” Lumiukon ääni muuttui korkeaksi.
    “Ravistele se irti!” Kepe kiipesi kaiken aikaa ylös mutta katseli kuitenkin alas.
    Snowien valkea jalka vispasi villisti ees ja taas mutta nälkäinen pieni nainen ei päästänyt irti ja upotti hampaansa lumiukon koipeen.
    “Minä niin tulen katumaan tätä…”

    Plomps vain ja Snowien jalka irtautui ruumiista, jääden sitä raastavan Matoralaisen hampaisiin.
    “Minä olen vain vaatimatonta mössöä, miksi sinä edes tahtoisit syödä minua?”

    Kaksi klaanilaista kiipesivät aina korkeammalle kohti kuusen latvaa, mutta niin tekivät heidän seuraajansakin, ja vieläpä huomattavasti kovemmalla vauhdilla. Lisää pikkumiehiä tarttui Snowieen kiinni ja tämän oli luovuttava koko alaruumiistaan, jottei jäisi ahnaiden hampaiden kitaan.
    “Tämä on epähienon syvin olemus!” lumiukon yläruumis puhui raahatessaan itseään ylöspäin pelkillä käsillään. Kepe teki samaan aikaa havainnointia. Kuusen latvasta näki kauas. Näki taivaalla kiitävän ilma-aluksen. Hän etsi omasta repustaan mitään, löysi jotain, ja kaivoi sen esiin. Se oli näätäkarkotin-suojageneraattori, mutta sai kelvata. Siinä oli iso ja epävakaa patteri. Toa heitti sen korkealle ilmaan ja sinkautti sormistaan jäämöntin sen perään. Osuma oli kelvollinen, ja PAM.

    * *

    Same näki hieman oikealla puolellaan räjähdyksen puun latvain yllä ja sukelsi siihen suuntaan. Missä räjähtää, siellä klaanilaiset kirmaa, hän muisti vanhan, tyhmän ja surullisen paikkaansapitävän sananlaskun. Alus mennä viiletti kovaa kyytiä ja moderaattorikaksikko varmistui kohteestaan. Kuusen latvassa oli selvästi puolitoista henkilökohtaisen tilan puutteesta kärsivää klaanilaista.
    “Bladis!” Same ilmoitti tasaisella mutta kovalla äänellä.

    Skakdin ei tarvinnut edes vastata, vaan hän nappasi vierestään kovalatinkisen putkenpätkän. Aseessa oli kahva ja kolmen sormen liipaisin, mutta muuten se oli hyvin yksinkertainen ja sulavalinjainen putkilo. Joka oli ladattu sähköisellä tainnutuskranaatilla. Bladis tähtäsi rutiininomaisesti ja veti liipasimesta. Överin purppurana hohkaava lasipäällysteinen ammus pitkän metallivartensa kanssa sihahti kertasingon piipusta ulos ja osui suoraan maaliinsa: puoli tusinaa Kepeä ja Snowienpätkää ahdistelleita Matoralaisia tipahti alas puusta, jättäen vain muutaman klaanilaisten kimppuun. Bladis arveli sen ostaneen heille muutaman vaaditun sekunnin, kun Same ohjasti ilma-aluksen puun vierelle.

    “Hypätkää kyytiin!” Selakhilaani huusi puussa kyhjöttävälle puolitoistakolle. Kepe hyppäsi Samen viereen ohjaajan syvennykseen ja Bladis kiskaisi valkoisen puolimiehen kyytiin takaosaan. Samen jalat polkaisivat pontevasti polkimia ja laite lähti kiitämään pois ahnaiden syöjähenkilöiden luota.

    “Okei, se oli ihan, ihan liian lähellä. Kiitos”, Kepe puhui Samelle.
    “Kiva nähdä teitäkin!” Same ilmoitti avonaisen aluksen takaosasta. “Aloimme jo pelätä, ett-”

    Hetkeksi nelikon silmät sokaistuivat välähdyksestä ja korvat kuuroutuivat jyrähdyksestä. Ukkonen iski aluksen takaosaan lujasti. Ukkonen oli sikäli ukkonen, että se korvensi aluksen perän ja menopeli alkoi menettää holtittomasti korkeutta. Ukkonen ei ollut sikäli ukkonen, että se oli ärhäkän sinisenä hohtava ja iski alhaalta päin.

    [spoil]Kiitos Spinnylle eräistä kriittisen tärkeistä kohdista.[/spoil]

  • Petojen kylä

    Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

    Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.

    ”Spinnyy”, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään.
    ”No mitää?” Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys.
    ”Olemmeko kohta perillä?”

    Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri.
    ”Olemme vähän liiankin kohta perillä”, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: ”Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana.” Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.

    Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. ”Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä?”
    Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä.
    ”Arvasin tämän,” Snowie jatkoi. ”Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän.”
    Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä.
    ”Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin.”
    ”Ai niin.”
    ”…”
    ”Rätsie?”
    Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään.
    ”Niin?”
    ”Minä niin pidän sinusta.”
    ”…”

    Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.

    Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma.
    ”Snow”, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa.
    ”Mhm-mmh?”
    ”Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa…”
    Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi.
    ”…kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin.”
    ”…aikoihin?”
    ”Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen.”
    Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön.
    ”Noh”, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. ”Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme.”
    Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta.
    ”…tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…”

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.

    Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.

    Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.

    Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.

    (Viimeisen myös oikeasti.)

    Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.

    (Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)

    Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.

    (Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)

    Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.

    (Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)

    Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.

    Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat

    Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa.
    “Hmm”, lumiukko tuumaili. “Kenties he ovat hieman arkoja?”
    Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. “Hieman arkoja? Mistä niin päättelet?”
    “Noh”, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) “Kukaan ei ole avannut meille näi-”
    Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.

    Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois.
    “Kuka siellä?” kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä.
    “Vain kaksi matkalaista”, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. “Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään.”
    Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita.
    “Se oli siinä?” Snowie ihmetteli.
    Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. “Merkillistä, merkillistä.”
    “Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan?”
    “En usko”, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. “Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta.”
    “Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain?”
    “Sekin on tietysti mahdollista, mut-”

    Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.

    Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.

    Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto.
    “Neuvottelimme”, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. “Ja päätimme päästää teidät sisään.”

    Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan.
    “Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme”, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. “Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia.”
    Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman.
    “Älkää murehtiko portista”, Matoralainen jatkoi. “Emme pyri pitämään teitä sisällä.”
    “…vaan jotakin ulkona?” Snowie uteli.
    Ei vastausta.

    Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään.
    “Sanos”, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. “Miksi asutte täällä metsän keskellä?”
    Vastaus oli jälleen ei vastausta.
    “En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan?”
    Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi.
    “Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias.”
    Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen.
    “Onko tuolla jotain vaarallista?”
    Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen.
    “Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä?”
    Klaanilaiset katsoivat toisiaan.
    “Emme?” Snowie vastasi.
    “Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia?”
    “…emme.”
    “Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.”

    Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta.
    “Sitä paitsi”, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. “Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.”

    Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.

    Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.

    Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…

    Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.

    Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.

    Kylä keskellä Lehu-metsää

    Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.

    “No. Mitäs nyt.” Snowie kysyi.
    “Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään.”
    “Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta.”
    “Veikkaan että se on tuo”, Kepe vastasi osoittaen rakennusta “kadun” päässä.
    “Koska se on kadun päässä?”
    “Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden.”
    “…”
    “…”

    He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.

    Sitten ovi aukesikin.

    Hitaasti, naristen.

    Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.

    Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.

    Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.

    Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.

    He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.

    Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.

    ”…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.

    ”Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”

    ”Nazorakit”, Snowie mutisi.

    ”Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”

    ”Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, ”ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”

    Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. ”Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”

    ”Minkälaiset pedot vaivaavat kyläänne, päällikkö?”

    ”Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”

    ”Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.

    ”Hm. Olkaa hyvät.”

    Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta ”lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.

    ”Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”

    Päällikkö tuhahti kovaa. ”Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”

    Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.

    Päällikkö jatkoi: ”Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…”

    Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. “Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota?” Jotain sensuuntaista.

    “…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”

    Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.

    ”Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.

    Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. ”Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”

    ”Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: ”Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”

    “Turaga”, tämä totesi lyhyesti.

    Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä.
    “Eikö kuitenkin Matoralainen?” Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.

    “Hmmmrmm”, ‘Turaga’ vastasi uhkaavasti.

    “Pian on taas – sen aika, – Turaga.”

    “Eikun nyt oikeasti,” Snowie koki asiakseen jatkaa. “Tuossa naisessa ei ole mitään-”

    Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.

    “Niin on, poikaseni.”

    “Mitä teemme?”

    “Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.”

    Sitten kuului vain kaksi “thump”-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.

    Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.

    Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.

    Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

    Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.

    Bio-Klaanin saari 12

    Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen

    Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti “Bio-Klaanin saari 10”) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.

    Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti “Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki”) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-

    Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan.
    “Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä.” Samen ääni oli eleetön.
    “Asia selvä, herr-”
    “Ja ei mitään pelleilyä…”
    Mitä minä juuri sanoin.
    “…koska nyt on kiire.”
    “Selvä homma, iso pomo.”
    Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.

    Nyt tuli hoppu.

    [spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]

  • Pilasit elämäsi, Jäätutkija

    Bio-Klaanin saari

    Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. ”Olen tässä miettinyt”, 16755 rikkoi hiljaisuuden. ”Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!”

    ”Niin”, 16754 sanoi, ”Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään.” Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. ”Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!” 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.

    ”Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että… tunsin 007:n joskus”, 16765 sanoi välttelevästi. ”Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?” 16755 kysyi. ”Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet” Salaliiton entinen johtaja vastasi.

    273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.

    ”Muuten”, tiedemies sanoi hiljaa, ”En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä…” 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä.
    ”… 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä… oli turkoosi…”
    16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa.
    ”Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta”, 273 muisteli, ”Näin ollen, 007:n on myös ’epäpuhdas’, aivan niin kuin sinä, 16765 .”

    16765 oli hiljaa. ”Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle…”

    Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. ”Niin…” 273 aloitti, ”Mutta… Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita.” Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. ”Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan…” hän jatkoi.

    ”Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä”, 16765 vastasi.

    273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. ”… Tuo on kyllä totta…” hän myönsi, ”Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas.” Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.

    ”Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta”, 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.

    Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.

    Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.

    Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.

    Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.

    Mitä tämä enää hyödyttää?!

    Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.

    Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.

    ”Tule jo!” 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.

    ”Näyttää aika pahalta”, kirjanpitäjä totesi, ”haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.”

    273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.

    ”Eih!” hän voihkaisi, ”Desinfiointiaine on loppu.”

    Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.

    ”Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä.” tiedemies sanoi. ”Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa.” hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.

    ”Hei.” Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.

    273 huokaisi helpotuksesta. ”Ai, hei… Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?”

    Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. ”Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan.” mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.

    ”Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi.” Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta.
    ”Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla”, hän selitti.
    ”No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti”, ruskea mekaanikko ihmetteli, ”Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa.” Juippi heilautti kättään hyvästiksi.
    273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. ”Hei Juippi. odotas!”
    Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo.
    ”Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana?”
    Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. ”Tietysti”, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, ”Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo.” Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle.
    ”Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu”, Jäätutkija selitti.

    ”Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.” Juippi kääntyi lähteäkseen.
    ”Joo, minä palautan tämän”, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.

    Nazorak-pesät

    007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.

    219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.

    Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: ”Kutsuitte?”

    ”Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas”, 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti.
    ”Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota.”

    219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. ”Millaisesta tehtävästä on kysymys?” ruskea Nazorak kysyi, ”Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne.” 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.

    007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. ”219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei” hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.

    ”Onko tämä kapina?” 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.

    ”Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä”, 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.

    219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. ”273?” hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. ”Hmm, mielenkiintoista… Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä.”

    ”Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!” kapteeni julisti.

    ”Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten”, 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. ”Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia”, hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. ”Onko teillä kysymyksiä?” hän kysyi lopulta.

    ”Eeei lainkaan”, 666 lausui virnistäen julmasti.

    219 vastasi kapteenin virneeseen. ”Loistavaa.”

    ”Ai niin”, 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. ”219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin”, hän sanoi määräävällä äänensävyllä.

    219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. ”Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti.” ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, ”Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään.” 219 ja 666 poistuivät käytävään.

    [spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]

  • 007:n salamurha

    Nazorak-Pesät

    273 käveli pitkää käytävää pitkin. Katossa roikkuvat loisteputket valaisivat kulkijaa kolkosti. Vaikka matkaa 007:n toimistoon ei ollutkaan pitkälti, se matka tuntui ikuisuudelta. Kylmä hiki virtasi valkoisen tiedemiehen ohimoa pitkin. Hänen sydämensä laukkasi kuin villiintynyt kikanalo. Nazorak olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, että oli myöhäistä alkaa katumaan. Jokaisella askeleella hän oli lähempänä toimiston ovea ja jokaisella askeleella hänen sydämensä kiihtyi. 273 hidasti hieman vauhtiaan ja löysensi lilaa solmiotaan kaulassa saadakseen paremmin henkeä. Nyt se hetki oli käsillä: 007:n salamurha. Kapinoitsijat olivat tavanneet samassa paikassa, missä olivat pitäneet kokouksen. Kaikille ryhmän jäsenille oli jaettu Zamorpistoolit ja 16765 oli opastanut muut ryhmän jäsenet tunneliin, josta pääsi tiedustelupalvelun tiloihin.
    Hän kertasi päässään vielä suunnitelman: hän menisi 007:n toimistoon, puhuisi tiedustelun johtajalle asetilauksen kuljetuksesta ja samalla huomaamattomasti jäädyttäisi oven mekaanisen sähkölukon toimintakyvyttömäksi. Muut kapinan jäsenet odottaisivat läheisessä pakotunnelissa kunnes valkoinen Nazorak palaisisi ja antaisi merkin tovereilleen.
    Mutta entä jos hän huomaa sabotaasini? Hänhän on Nazorak-agenttien johtaja ja varmasti hänen ainoa silmänsä on aina varuillaan… tiedemies ajatteli. 273 pysähtyi ja työnsi oikean kätensä, jossa piti Alinolla-Hanskaansa, syvälle takkinsa sisään ja otti yhdestä takin lukuisista povitaskuista pienen jäähdytyssormuksensa. Hän painoi sormuksessa olevaa pientä nappia testatakseen, että laite varmasti toimii. Sormuksen pienestä sädetinosasta nousi pieni, lähes näkymätön sininen säde. Valkoinen tiedemies nosti sormuksen suurten sinisten verkkosilmiensä tasolle. Kaikki siis riippuu tästä pienestä esineestä… Ja minusta…
    Valkoinen nazorak siirsi ajatuksensa muuhun. Hän kuvitteli mitä tämän jälkeen tapahtuisi: Jos- siis jos –suunnitelma onnistuu suunnitelmien mukaan, työläis-nazorakit tajuaisivat aloittaa kapinan, ja hyvällä lykyllä johtoporras syrjäytettäisiin ja koittaisi paremmat ajat kaikille nazorakeille. Kun niin on tapahtunut, hän nousisi kaikkien arvostamaksi tiedemieheksi, niin kuin 16765 oli sanonut.

    Mutta sitten hän huomasi pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa. nazorak pujotti sormuksen keskisormeensa. Jäätutkija katsoi edessään parin askeleen päässä olevaa ovea. Hän huokaisi ja rohkaisi mielensä. Hän otti pari pitkää askelta ja oli oven luona. Meni syteen tai saveen, 273 ajatteli ja painoi ovisummeria. Hän odotti hetken, kunnes summeriin syttyi vihreä valo. 273 tarttui oven kahvasta, aukaisi oven ja meni sisään.

    Sisällä huoneessa häntä vastassa teräksisen työpöytänsä takana istui 007.
    ”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, 007 tervehti tulijaa.
    ”Kiitos, 007:n”, 273 kröhi kurkkuaan ja ojensi kirjoittamansa raportin 007:lle, ”Tilauksesi on nyt valmis. 30 ilmatyynyalusta, 100 jääkonepistoolia ja 100 lämpöskannerilasia. Papereissa on kaikki tarkemmat tiedot. Mekaanikkoni ovat tehneet parhaansa tilauksen eteen.”
    ”Hienoa”, musta nazorak sanoi neutraalilla äänensävyllä ja otti paperin. Hän katsoi sitä ohimennen ja asetti sen pöydälleen. ”Miten laitteet aiotaan kuljettaa Pesiin?”
    ”Olin ajatellut, että Ilmavoimien kuljetushelikopterit sopisivat parhaiten ilmatyynyalusten kuljetukseen,” 273 vastasi. Hän yritti kuulostaa niin normaalilta kuin pystyi. Mutta sitten tiedemieheen iski yht’äkkiä hirveä tunne, kun hän muisti jotain. 273 ei ollut lainkaan miettinyt, miten hän pääsisi ovelle sabotoimaan lukkoa. Hän soimasi itseään siitä miten hän oli voinut unohtaa niin tärkeän asian.
    ”Selvä. Sovitaanko, että sinä hoidat kuljetuksen. Haluan nämä varusteet toimintakunnossa neljän päivän kuluttua pääasevarastolle. Sitten saat palkkiosi.”
    273 yritti kätkeä hermostuneisuutensa. Hän vilkaisi sivusilmällä toimiston ovea. ”Selvä, kiitos” 273 sanoi. Hänen äänensä värähteli epätasaisesti. Hän yritti olla menemättä paniikkiin ja keksiä jotain. Hän tyynnytteli kiihtynyttä hengitystään. Mutta sitten tiedemies sai idean. 273 vilkaisi ovea, käännähti nopeasti oven suuntaan ja harppoi oven luo. Hän kurkisti oven pleksistä tehdystä ikkunasta käytävään yrittäen näyttää siltä, kuin olisi nähnyt jotain kiinnostavaa. Samalla hän painoi pienen sormuksen napista ja suuntasi sen säteen oven mekaaniseen lukkoon. Lukon pintaan ei näkynyt tulevan mitään, mutta lukon mekanismi sen sisällä jäätyi huomaamattomasti. Sitten 273 kääntyi takaisin 007:n puoleen. ”Anteeksi. Olin näkevinäni jonkun kuuntelevan oven takana. Mutta ilmeisesti tiedemiehen höperyyttä”, 273 keksi tekosyyn.
    007:n kasvoilla saattoi nähdä jonkin pienen hymyntapaisen. ”Luonnollisesti, herra tutkija. Luonnollisesti.”
    273 hieraisi takaraivoaan. ”Eli tulette hakemaan laitteita neljän päivän päästä. Näkemiin”, tiedemies sanoi ja musta nazorak nyökkäsi hyvästiksi. Jäätutkija avasi oven jo lähteäkseen.
    ”Odotas”, 007:n sanoi. 273 jähmettyi paikoilleen. Huomasiko hän…? hän ajatteli hätäisesti. Tiedemies kääntyi hitaasti takaisin Tiedustelun johtajaa päin.
    ”N-niin?” hän kysyi.
    007 nyökkäsi tutkijan oikeaa kättä. ”Hanskasi. Oletko saanut sen toimimaan?” musta nazorak kysyi. 273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan Alinolla-Hanskaansa. Hän huokaisi helpottuneesti.
    ”Aa. Niin! Kyllä sain. Löysin sopivan energialähteen. Mutta se on sen verran harvinainen, etten kehdannut alkaa häiritsemään teitä sillä”, hän selitti todenmukaisesti, koska juuri niin oli käynyt.
    007:n nyökkäsi. ”Hyvä. Voisit joskus esitellä sitä minulle. Mutta minulla on hieman kiire. Voit mennä”.
    273 hymyili kun astui ulos käytävään ja sulki oven. Hän hengähti huojentuneesti. Hienoa, nyt menen kertomaan muille.

    007:n toimisto hiljeni. Musta nazorak syventyi työhönsä ehkä vain vartiksi. Hän tarttui PST:n lähettämään raporttiin. Se tarkoitti Pesän Sisäistä Tiedustelua. Sen lisäksi oli PUT, Pesän Ulkoinen Tiedustelu.

    Raportissa oli yksikköjohtaja 983:n leima. Liuska alkoi tyypilliseen tapaan alueen – tässä tapauksessa läntisten kaivosalueiden – tiedoilla. Sitä seurasi lista kaikesta huomionarvoisesta viimeisen kuukauden ajalta.

    007 syventyi zankrzora kielisiin merkkeihin. Tiedustelu oli havainnut useamman nazorakin – neljän nazorakin tunnusluvut lueteltiin – olleen poissa töistä luvattomasti. Vaikka tällaiset tiedot olivat useimmiten vain tavallisia pinnareita, ne saattoivat silti johtaa jonkin epäilyttävän jäljille.

    Asevarastosta on kadonnut välineitä. Niiden katoaminen oli yritetty peittää muuntelemalla varastokirjanpitoa, mutta väärennös oli huomattu.
    007 katsoi nopeasti pinnari-nazorakien numerot uudestaan. Hän tunnisti niistä yhden. Muisto ei ollut parhaimpia, joita hänellä oli. Silloin hän aavisteli pahinta.

    Ovi aukesi.

    Nazorak astui sisään. Se oli pukeutunut nazorakien tiedustelu-upseerin mustaan univormuun. Arvomerkkien paikalla oli kuitenkin jotakin outoa. Siinä oli harmaa soikio, jonka vastakkaiset päädyt olivat venytetty eri suuntiin. Lisäksi tällä oli silmälappu.

    ”Päivää”, tulija tervehti. 007 oli hämmentynyt. Hän liikutti kättään painaakseen näppäimestä, jolla hän antaa äänettömän hälytyksen lähistön agenteille. Toinen käsi kulki pistoolikotelolle.

    ”Odota. Saattaa olla sinulle edullisempaa, että odotat hetken” tulija sanoi.
    ”Mitäs piruutta tämä on olevinaan?” 007 kysyi.
    ”Olen Kohtalo, ja olen tullut kertomaan sinulle, että se, jonka jätit taaksesi, on nyt edessäsi”, 16765 sanoi mahtipontisesti ja astui lähemmäs.

    ”Muistathan sinä minut, vanhan ystäväsi. Silloin kauan, kauan sitten.” Samalla tulija riisui silmälappunsa ja antoi mustan kangaspalan pudota lattialle.

    007 katsoi tulijan silmiä. Toinen silmä oli normaalin värin sijaan aavistuksen verran sinertävä. Turkoosi.

    Nazorakit, joiden toinen silmä on turkoosi, lukeutuvat ”viallisten” luokkaan Nazorakinen hierarkiassa. Eräs solumutaatio aiheuttaa sitä. Tällaiset ”epäpuhtaat” yksilöt normaalisti laitetaan työskentelemään syvälle eristetyille alueille tai vaihtoehtoisesti tapetaan suoraan. Tämä eli, ja oli ilmeisen hyvissä voimissa.

    ”Sinä”, 007 sanoi. Samaan aikaan hän lähetti hälytyksen vartijoilleen ja veti pistoolinsa. Laukaus osui 16765:ttä rintaan, mutta mitään ei tapahtunut. Repeytyneen takin alta näkyi teräksinen rintahaarniska.

    Ruskea nazorak hyppäsi kovaa kohti Tiedustelupalvelun johtajaa lyöden tältä aseen kädestä. Musta nazorak iski nyrkillä hyökkääjää kasvoihin, mutta 16765 kesti sen. Hän iski 007:n maahan. Raskas metallituoli kaatui rymisten. Hyökkääjä asetti jostakin univormunsa uumenista ottamansa veitsen 007:n kurkulle.

    ”Sinä. 007. Sinä muistat minut, etkö vain? Sinä muistat sen kaiken?” 16765 alkoi puhua, säilyttäen tiukan katsekontaktin 007:n ainoaan silmään.

    ”Minä annoin sinun elää, vaikka sinulle ei olisi kuulunut edes sitä oikeutta. Minä pelastin henkesi!” 007 melkein huusi.
    ”Sinä teit elämästäni helvettiä”
    ”Jos et kaipaa elämääsi, voit lopettaa sen. Mitä sinä haluat?”

    ”Minä haluan… Se on monimutkaista. Haluan kostaa sen, mitä minulle teit. Mutta sitten mietin ja huomaan, että voin hyötyä tästä huomattavasti enemmän.”
    Oli aivan hiljaista. Käytävästä kuului laukauksia ja taistelun ääniä. 007 tajusi, että hänen vartijoillaan on ongelmia.

    ”Minä tiedän mikä sinä olit. Ei, vaan mikä sinä olet. Minä voin kertoa sen.”
    ”Kukaan ei usko sinua”
    ”Ai ei vai? Näinä sotaisina aikoina, joina kaikkien pitäisi toimia vain ja ainoastaan puhtaan Nazorak-rodun hyväksi… Kuulehan, yksi leviävä huhu voi tehdä paljon. Varsinkin, jos se koskee jotakuta noin korkealla hierarkiassa.”
    ”Mitä sinä haluat minulta?”

    ”Nyt sinä alat ymmärtää. Jos haluat elää, sinun olisi viisasta totella minua tästä lähin. Tiedätkö, voin paljastaa kaiken yhdellä radioviestillä”, 16765 sanoi nyökäten kohti rintataskussaan olevaa lähetintä.

    ”Sinut aiotaan murhata. Minä määrään sinua hälyttämään kaikki agentit tänne. Ja jos he koskevat minuun, paljastan kaiken. Lisäksi Jäätutkija 273:n omaisuus ja tekniikka ovat nyt minun omaisuuttani. Uskon, että kykenet hoitamaan asian.”
    007:n ensimmäiset ajatukset olivat ”mitä hittoa”. Sitten hän tajusi, että tällä hetkellä on parasta vain totella. Hän nousi tietokoneelleen ja antoi hälytyksen kaikille pesän agenteille.

    Silloin ovesta syöksyi kolme torakkaa sisään.

    Ovella seisovien kahden ruskean torakan ilmeet olivat tuiman määrätietoiset, jotka huokuivat vihaa. Heidän välissään oli vitivalkoisena hohtava 273, jonka kasvoilta paistoi epävarmuus. 16755 ja 16754 seisoivat hänen kummallakin puolella ja osoittivat aseillaan Tiedustelupalvelun johtajaa. Kaksi nazorakin ylävartaloon suunnattua laukausta osuivat 007:n haarniskaan ja kilahtelivat tehottomina. Musta nazorak kierähti hämmästyttävän nopeasti pöytänsä taakse ja kopeloi laatikoistaan asetta. Hän veti esiin pienen lamautinlaitteen ja odotti raskaan metallipöydän takana, että hänen murhaajansa tulisivat lähemmäs. 16765 vain seisoskeli huoneen varjoissa tyytyväinen ilme kasvoillaan.

    16755 latasi Zamorpistoolinsa ja hyppäsi pöydän päälle valmiina ampumaan Tiedustelun johtajaa päähän, mutta musta silmälappuinen nazorak löi kapinoitsijaa lamauttimella jalkaan. Kivenhakkaaja sai kivuliaan sähköiskun ja kaatui hätäisesti toiselle puolelle pöytää.16754 suojasi toveriaan ja ampui pöydän reunaa, ettei 007 päässyt nousemaan sen takaa ylös. Ylös noussut 16755 liittyi mukaan tuleen. Ammuttuuan parisen kertaa he painovati liipaisimia, mutta huomasivati kauhukseen, että panokset olivat loppu. Juuri kuten 007 oli ennakoinut. Hän nappasi oman pistoolinsa käteensä, nousi kyykkyyn teräksisen työpöytänsä taakse ja voimakkailla jalkalihaksillaan ja siipiensä antaman potkuvoiman avulla hyppäsi pöydän takaa ilmaan. Toisen silmänsä puuttumisen takia hänen ainoa silmänsä oli harjaantunut todella tarkaksi. 007 ampui tarkan laukauksen 16754:n ampumakäteen, joka oli juuri lataamassa pistooliaan. Kapinoitsija karjahti ja 273 refleksin omaisesti heittäytyi valkoisten takinhelmojensa lepattaen arkistohyllyn taakse suojaan. 007 laskeutui äänekkäästi työpöydälleen ja ampui 16755:ttä, mutta kivenhakkaaja ehti juuri väistää.

    Jostain käytävän suunnalta kuului laukauksia. Se ei luvannut hyvää, ajatteli 16755. Hän pyörähti ja iski mustaa nazorakia polvilumpioon. nazorak kaatui karjaisten, ja ruskea torakka nappasi veitsen vyöstään. Hän hyökkäsi 007:n kimppuun maahan. Veitsi viilsi mustaa torakkaa pään sivuun lähelle korva-aukkoa. 007 karjaisi ja iski nyrkillä torakkaa leukaan. Viillon seurauksena silmälappu irtosi. Ennen kuin 007 ehti peittää silmän uudestaan, 273 huomasi suojansa takaa jotain: 007:n toinen silmä olikin tallessa. Tiedemies oli näkevinään tämän silmässä turkoosin välähdyksen. Silloin 16754 hyökkäsi takaapäin ja kaatoi 007:n. Hän yritti viittoa 273:ea auttamaan. Käytävältä takaa kuului kiihtyvää ammuskelua. Salaliittolaiset saattoivat kuulla mielessään kellon, joka tikitti armottomasti eteenpäin joko heidän voittoonsa tai häviöönsä.

    Kun toimiston sisällä oli taistelu käynnissä Tiedustelun johtajaa vastaan, ulkona käytävällä vammautunut sotilas 6532 kamppaili kahta paikalle saapunutta vartijaa vastaan. Musta torakka oli yrittänyt ampua sotilaan, mutta tämä oli ehtinyt ensin ja ampunut vartijaa olkapäähän niin että tämä oli pudottanut aseensa. Toinen vartija, joka kantoi konepistoolia, ampui sarjan rampaa kapinoitsijaa päin, mutta tämä kumartui alas ja syöksyi keppinsä ja siipiensä antaman työnnön avulla suoraan vartijan eteen. 6532 oli aikoinaan taistellut erästä Kiven Toaa vastaan, mutta oli hävinnyt kun Toan luoma terävä kiven siru oli lävistänyt hänen reitensä, mikä oli repinyt tuskallisesti jalan hermoja. Nyt jalalla ei kärsinyt edes astua. Mutta ruskea nazorak oli opetellut liikkumaan taitavan nopeasti keppinsä ja siipiensä avulla. 6532 painoi kytkintä valkoisen kävelykeppinsä varresta, ja kepin päästä työntyi esiin piilotettu terä. Salaman nopeasti hän työnsi terän vartijan vatsaan. Tämä huusi kivusta ja yritti repiä terää irti, mutta vammautunut sotilas piteli tiukasti keppinsä varresta kiinni. Terä oli lävistänyt monta mustan nazorakin sisäelintä ja hän menetti hetkessä paljon vihreää verta. Kun vartija oli menettänyt tajuntansa, 6532 työnsi kepillään ruumiin syrjään. Mutta voiton ilo ei kestänyt pitkään, kun käytävän päähän ilmestyi neljä muuta agenttia.

    Ennen kuin 6532 ehti edes liikahtaa, kaksi zamoria lävistivät hänen päänsä. Agentit syöksyivät kohti 007:n huoneen ovea. 273 kuuli juoksuaskeleet käytävältä. ”Pakko mennä jos emme halua jäädä ansaan!” 16765 huusi ja piteli kädessään ovensuuhun viritettyjen räjähteiden laukaisinta. 16755 ampui lippaallisen 007:n suuntaan ja kääntyi 16765:n ja 273 perään lähteäkseen. Operaation johtaja yritti kutsua 2844:ää radiolla, mutta linja oli mykkä. Käytävässä syttyi tulitaistelu, kun neljä salaliittolaista syöksyi ulos 007:n huoneistosta ja törmäsivät neljään agenttiin käytävällä.
    Kapinallisten takana 007:n toimiston etuosa räjähti.

    Agentit ampuivat konepistooleilla heidän ohitseen yrittäviä kapinallisia, jotka heittäytyivät mataliksi käytävän seiniä vasten hakeakseen jotain suojaa lentäviltä zamoreilta. 16755, 16754 ja 16765 ampuivat pistooleillaan agentteja jalkoihin, mutta mustien nazorakien jalkapanssarit torjuivat ne. 273 oli hypännyt 16754:n taakse ja otti oman pistoolinsa. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi. Aseiden tekijänä Jäätutkija oli myös tarkka ampumaan ja hän tunsi lähes kaikkien nazorakien ampuma-aseiden koneistot. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui agenteista lähimpänä vasemman puoleista seinää olevan agentin konepistoolin piipun varteen. Zamor lävisti aseen metallisen rungon ja osui koneiston osaan, jossa ruuti syttyi palamaan ja antoi lähtövauhdin ammukselle. Tiedemiehen ammus räjäytti ampuma-aseen agentin sormille ja tämä karjaisi. Samalla 16755 ampui samaa agenttia päähän. Saman sekunnin aikana 16765 oli hypännyt luotien ohi toisen agentin eteen ja ampunut tätä kaulaan, mutta samalla kolmas musta torakka ampui 16765:ttä kylkeen. Agenttien linjaan oli auennut aukko ja kapinalliset syöksyivät siitä läpi. Samalla 16754 veti veitsensä ja löi jäljellä olevaa oikean puoleista nazorakia ranteeseen. Vasemman puoleinen agentti latasi konepistoolinsa ja he ampuivat kapinallisten perään. Neljä pakeniaa yrittivät väistellä lentäviä Zamoreita parhaansa mukaan, mutta saivat kuitenkin osumia. Yksi zamor raapaisi 273:n reittä ja tiedemies irvisti. Toinen ammus osui hänen kylkeensä. Hänen valkoinen takkinsa onneksi peitti tiedemiehen raajojen näkyvyyden, että niihin oli vaikea osua. 16765 kääntyi ja ampui takaisin.

    He ohittivat käytävän risteyksen, josta toisesta käytävästä tuli lisää Tiedustelupalvelun nazorakeja, jotka olivat saaneet 007:n hälytyksen. Kapinallisten nähdessään he nopauttivat juoksuaan päästäkseen samalle käytävälle. 273 tiesi, etteivät he pääsisi pakotunnelille asti, jos kaikki mustat nazorakit ampuisivat heitä takaa päin. 273 yritti juostessaan keksiä jotain mikä pysäyttäisi heidän jahtaajansa. Kovasta paineesta huolimatta tiedemiehen aivot raksuttivat kiitettävän nopeasti. Sitten hän sai idean. Oli kuin aika olisi pysähtynyt kun valkoisen nazorakin siniset verkkosilmät simuloivat liikerataa. Liikenopeus: 18,6 Kio/h + jalkojen työntövoiman liike suhteessa oikeassa kulmassa + käsien ja jalkojen työntövoima + siipien ohjaama suunta… hän laski. Sitten hänen katseensa nauliutui yhteen kohtaan lattiaa hänen edessään. Siinä!
    Hyppäsi, laskeutui yhdellä jalalla katsomaansa paikkaan, laski koko painonsa oikealle jalalleen, ponnisti ja hyppäsi voimalla vasemmalla puolella olevaan seinään. Hän otti kiviseinän vasemmilla käsillään ja molemmilla jaloillaan vastaan, juuri kun mustat agentit juoksivat tunneleiden risteyksestä sisään. 273 jännitti lihaksensa ja pongahti seinästä taaksepäin ilmaan. Hänen vierellään juosseet 16765, 16755 ja 16754 kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tiedemiehen ilmalentoa. Agentit nostivat tuliaseensa. Jäätutkijan siivet ohjasivat nazorakin syöksyä lattiaan. 273 tarttui vasemmalla kädellään Alinolla-Hanskan käynnistusrullaan ja käänsi sen, aktivoiden hanskan.

    Agentit painoivat liipaisimia ja paukahdusten saattelemana zamorit lensivät ilmaan. Juuri niin kuin tiedemies oli suunnitellut. 273 oli enää vain metrin verran ilmassa ja zamorit lähestyivät äänennopeudella. Valkoisen nazorakin silmät nauliutuivat zamoriin, joka lensi suoraan häntä kohti. Kaikki oli nyt siitä kiinni, oliko hän tarpeeksi nopea.
    ”SIINÄ!!” 273:n jalat iskeytyivät äänekkäästi maahan, mutta hän säilytti tasapainonsa, ja ojensi hanskakätensä, kämmen avoinna, suoraan zamorin eteen. Ammus osui suoraan kämmenen keskellä olevaan laukaisin-painikkeeseen. Aika pysähtyi. Kolme muuta kapinaryhmän jäsentä olivat kääntyneet katsomaan taakseen. Agentit olivat täyttäneet käytävän leveyssuunnassa ja tähtäsivät aseillaan pakenevia kapinallisia. Mustan torakkamuurin takana käytävän toisessa päässä rähjäinen 007:n oli kömpinyt ulos räjähtäneestä toimistostaan.

    Zaphzh…

    Jään elementaalikiven Alinolla-Hanskalle antama elementaalienergia purkautui silmän räpäyksessä laukaisinosasta siihen osuneeseen zamor-ammukseen ja jatkoi sinisinä salamoina käytävän halki. Energiavirrat etenivät ilmassa, osuivat seiniin ja ilmassa lentäviin zamoreihin, kimpoilivat niistä ja jatkoivat matkaa täyttäen käytävän sinisellä valolla. Agentit hämmästyivät tiedemiehen hyökkäystä. Mustat nazorakit ryntäsivät takaisin toiseen käytävään pakoon energiavirtaa. Neljä viimeistä torakkaa yrittivät juosta muiden perään, mutta siniset salamat ehtivät osua heihin. Energiavirta kiipesi Agentin jalkaa pitkin ja ympäröi koko kehon ja musta nazorak huusi tuskasta, kun hänen vartalonsa jäätyi hetkessä. Hän hiljeni kun energia saavutti hänen päänsä. Sama kohtalo oli kolmella muulla. 007:n näki toimistonsa ovensuussa tapahtuman.
    ”Mit-” hän kysyi.

    Silloin hanskan energia loppui ja energiavirta sammui. Kolme muuta kapinallista katsoivat silmät selällään käytävää. Yhtä hämmästynyt oli 273:kin. Jään elementaalienergia oli sinkoilut käytävässä sinne tänne ja oli jäädyttänyt ohi pääsemättömän verkon. Verkon takaa kuului Tiedustelupalvelun nazorakien huudot. 273 kääntyi katsomaan hämmästyneitä tovereitaan.
    ”Hienoa, Jäätutkija!” 16755 kehui, kun oli taas hereillä.
    273 virnisti. ”Pelkkää fysiikkaa”.

    ”Äh”, 16765 piteli kylkeään, ”Meidän on lähdettävä. Ne tulevat pian toista käytävää pitkin meidän eteemme. Lähdetään.”

    He jatkoivat juoksemista pohjoiseen ja sitten kääntyivät sivukäytävälle.
    Takaa-ajajien huudot kuuluivat viereisissä käytävistä. 16765 ontui ja yritti kutsua radiolla viimeistä salaliittolaista, mutta mitään ei kuulunut. Hän kirosi mielessään 007:ää. Hän oli unohtanut täysin, ettei voisi toteuttaa uhkaustaan, 007:n todellisen identiteetin paljastamista, ilman kunnon tiedonkulkuyhteyksiä. Eteneminen oli hidasta heidän saamiensa vammojen takia. Kaikki olivat saaneet haavoja ja ruhjeita. He olivat kokoajan varuillaan että kulman takaa hyökättäisiin heidän kimppuunsa. He piiloutuivat varjoihin, kun näkivät vartioiden menevän ohitse. Viimein he kuitenkin pääsivät pakotunnelille, jossa 2844 odotti heitä.
    ”Huh, olette elossa. En saanut jostain syystä yhteyttä teihin. Luulin jo että olitte kuolleet”, kirjanpitäjä kertoi helpottuneena.

    ”007:n ehti antaa hälytyksen alaisilleen, jotk-” 16765 irvisti ja piteli kyljessään olevaa haavaa, ”äh! Jotka ehtivät sekoittaa radioyhteydet”

    ”Olette loukkaantuneet pahasti”, 2844 sanoi ja katsoi toveriensa haavoja, ”Entä missä 6532 on?”

    16765 oli hetken hiljaa. Hän nojasi seinää vasten, selkä muihin päin. ”… Hän on kuollut”. Kaikki hiljenivät. Nyt 273:kin muisti. 6532 oli kuollut kun hän oli estänyt vartioita tulemasta 007:n toimistoon.

    ”No… entä tehtävä? Onko 007:n kuollut?”
    Kaikki olivat taas hiljaa. ”Ei… Tehtävä epäonnistui…” 16765 sanoi hiljaa. Kaikki olivat. Nytkin 273:kin vasta tajusi mitä oli tapahtuman: He olivat epäonnistuneet. Juuri niin kuin 273 oli pelännyt. Ja 007:n tiesi ketkä olivat yrittäneet tappaa hänet. Agentitkin tiesivät. Pian kaikki tiesivät. Nyt kaikki sotilaat etsisivät heitä. Nyt he olivat lainsuojattomia, rikollisia. 007:n johtaisi heidän etsintöjään niin kauan että he jäisivät kiinni, eikä Pesässä olisi paikkaa, minne voisi paeta. Heidän kohtalo oli sinetöity. 273 tiesi, että muutkin miettivät samaa. 16765:kin.

    ”Noniin… Meidän on lähdettävä”, 16755 päätti hiljaisuuden.
    He jatkoivat matkaa pimeään tunneliin. 16765 painoi räjähdekytkintä ja tunnelin suu räjähti, tukkien tien. He matkasivat kiireesti, eikä kukaan sanonut mitään. Ryhmä päätyi rahtihissiin ja he lähtivät nopeasti pintaa kohti.
    Hissi nostatti kapinalliset maan pinnalle. Rautaiset metalliluukut siirtyivät syrjään ja auringon valo paistoi hissikuiluun. Neljä muuta kapinallista peittivät silmänsä. He olivat pitkän aikaa olleet Pesän syvissä luolissa, eivätkö ole nähneet aikoihin päivän valoa. 273 taas oli tottunut siihen. Saattoi myös olla, että hänen siniset silmänsä kestivät paremmin kirkasta valoa kuin normaalien Nazorakien. He juoksivat 273:n helikopterille, jonka oli jättänyt metsään. Kapinoitsijat nousivat koneeseen, ja 273 käynnisti sen. Aluksen propelli pyöri ja se nousi hitaasti ilmaan. Jäätutkija otti suunnan Mt.Ämkoolle.

    [spoiler=***]Niin, kiitoksia Matorolle, jonka kanssa tämän teimme. Grediittiä hänelle[/spoiler]

  • Kepe ja Snowie eksyvät metsään

    Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

    ”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
    Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
    Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

    ”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
    ”Änh.”

    Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
    ”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
    ”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
    ”Niinnojoo.”
    Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
    ”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
    ”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
    ”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
    ”…Paacolle? Mistä minä-”
    ”Eikun Valvojalle.”

    Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
    ”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
    ”…monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
    ”Se on iso tietokone.”

    Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
    ”Entäs sinä sitten?”
    ”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
    ”No heh heh.”
    ”heh”
    ”…”
    ”…”

    Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
    ”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata?”
    ”Eeh.”
    ”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
    Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
    Kepe oli ei-huvittunut.
    ”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
    ”Mnjah.”
    ”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
    Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

    Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
    ”…olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…”

  • Muistojen voima

    Sairasosasto

    Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.

    Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.

    Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?

    Se on muistojen voima.

    Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.

    Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?

    Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.

    Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?

    Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.

    Tuo minulle Matoro.

    Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.

    Palvele Mielen Isää.

    ”Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.

    Tee se.

    Oli koittanut aika täyttää tehtävä.

    Nimetön saari

    Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!

    Joueran piilopaikka

    Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.

    JOUERA
    KUOLE
    JO
    MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI

    Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento.
    Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.

    Meri

    Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.

    Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.

    Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.

    Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.

    Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.

    Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.

    Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.

    [spoiler=Keksit ja muut jännät jutut]
    Eli kiitoksia:
    – Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku
    – Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti
    – Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]