Klaanon

Avainsana: steltinpeikko

  • 9: Lahjapaketin taakka

    Eräs pohjoinen saari

    Kuten jokaisen Nimeämispäivän tienoilla oli tuolla saarella tapahtunut jo lukemattomien vuosien ajan, lunta satoi maahan. Lumihiutaleiden hiljaisesta liidosta kohti kamaraa miljoonien yksilöiden parvissa tasaisten, valkoisten massojen muodostamiseksi kirjoitettiin aina tuohon vuodenaikaan kymmeniä ellei jopa satoja lyyrisiä kuvauksia.

    Saari oli yksi pienimpiä, joiden nimeen oli koskaan liitetty sana ”Nui”. Tarkalleen otettuna sen nimi oli Säecia Nui, ja tämän nimen ensimmäinen sana kuvasi paikallisella, kauan sitten pääkielestä eronneella murteella (joka oikeastaan oli tätä nykyä jo oma kielensä) ”pientä”. Saaren nimi oli siis ”Pieni Suuri”, mutta kukaan ei kyseenalaistanut tätä, sillä harva paikallinen osasi maailmalla yleisemmin käytettyjä kieliä ja ulkopuoliset eivät nimen alkuosaa ymmärtäneet.

    Etymologia seis, Täen katkaisi ajatuksensa. Hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Nimeämispäivä lähestyi ja tällöin nimien ohella myös fyysiset lahjat olivat kovassa huudossa niin kirjaimellisesti kuin kielikuvallisestikin. Hänen oli keksittävä lahjoja ystävilleen, mutta syrjäinen, Mata Nuin selän takainen kylä oli niiden hankkimiseen melko kehno paikka. Niinpä suurin osa asukkaista päätyi väkertämään toisilleen käsitöitä, mutta hän oli saanut tarpeekseen takanreunalla pölyä keräävistä käpylehmien ja kaarnaveneiden rivistöistä. Hänen oli keksittävä jotain hienompaa.

    Ga-matoran Täen tallusti kohti taloaan alati yltyvän lumituiskun tuivertaessa ympärillä yhä kovaäänisemmin. Kuten joka vuosi, hän manaili mielessään matoranien ja varsinkin itsensä lyhyttä mittaa. Yhdessä yössä satanut lumi saattoi yltää kyläläisen korviin saakka ja lumityöt olivat turagoitumisen arvoinen urakka. Toa-sotureilla oli helpompaa. He pystyivät tarpomaan paksussakin kinoksessa ongelmitta ja elementaalivoimillaan kykenivät sulattamaan, puhaltamaan pois, liuottamaan tai jopa kirjaimellisesti syöksemään maan rakoon tuon inhan valkoisen aineen. Karzahni vieköön.

    Tällä kylällä ei ollut ainuttakaan Toa-soturia turvanaan, ei sitten toa Yoren päivien. Yore oli karannut lämpimämpään etelään heti tilaisuuden tullen, kun oli saanut kukistettua kylää piinanneen hirviön jonka vuoksi Kohtalo oli hänestä toan tehnyt. Kohtalo oli kuitenkin tarkoittanut Yoren suojelevan kylää vielä jatkossakin eikä tämä ollut siksi muuttunut turagaksi. Ties missä se liero tätä nykyä oli.

    Täen saapui kotitalonsa ovelle. Kuten hän oli pelännyt, se oli avaamiskelvoton eteensä kertyneen nuoskavuoren vuoksi. Talo oli tervalla tummaksi maalattu hirsitalo kuten suurin osa kylän muistakin rakennuksista. Sen pyöreä ovi sijaitsi julkisivulla, takaseinustalla ja vasemmalla seinällä oli pienet ikkunat. Nekin olivat lumen lamauttamia.

    Täen kaivoi laukustaan kertakäyttösoihdun, joita muuannen kauppaa pyörittävä ta-matoran myi ja liian ystävälliseksi lämmetessään jakoi ilmaiseksi. Soihtu sulatti lumen oven alueelta juuri ja juuri ennen kuin kylmyys hyyti sen kuvaannollisen veren ja sai sen sanomaan ”tssshhh”.

    Hän kampesi oven auki. Sen pieliltä valahti hieman lunta eteisen matolle. Pari littanaa lumikappaletta kantautui matolle hänen jaloissaankin. Hän nappasi harjan, heitti epäedulliseen elementtiin vaihtuneen veden ulos ja läimäytti oven kiinni. Hän huokaisi. Viimein lämpimissä sisätiloissa, poissa tuosta alati pahenevasta ulkomaailmasta. Miksi Nimeämispäivän pitikään osua juuri tällaiselle ajanjaksolle? Toki se piristi talven pimeydessä, mutta sen valmistelut olivat paljon vaivalloisempia, kun piti käydä alituista taistelua kinoksia vastaan.

    Täen asteli pienen talonsa keittiöön. Sen pöydällä oli paketti. Hän avasi komeron etsiäkseen syötäv-…paketti?

    Hän palautti katseensa pakettiin. Mistä se oli tullut? Hän ei sitä itse ollut siihen tuonut, tai hänen muistinsa oli muuttunut huonommaksi kuin muistikaan. Talon ovi oli ollut tiukasti lumen tukkima. Savupiippu oli tukossa kuten se oli ollut jo viikkoja; nuohooja mokoma ei ollut viitsinyt riskeerata nahkaansa liukkaalla katolla. Hän ei tiennyt johtuiko hänen tuntemansa vilunväristys tilanteen ja vaatimattoman, kantikkaan, ruskean, vanhannäköisen paketin karmivuudesta vaiko jostain muusta. Selitys löytyi molemmista. Täen nosti katseensa keittiön ikkunaan ja näki lasiruudussa ammottavan reiän, josta kylmyys tulvi sisään, niin hyvin kuin mahtui ikkunan puoliväliin yltävän lumen vuoksi. Paketti itsessään oli sidottu nyörillä jousipyssyn nuoleen.

    Kuka ampuu pahvipaketteja jousipyssyllä toisten ikkunoista sisään?
    Hän irroitti nuolen ja nyörin. Nyörin alta paljastui kirje. Kirje, jonka päällä luki: ”Rakkaalle Täenilleni”.

    Täen avasi kirjeen ja luki sen sisällön, joka oli kirjoitettu tutulla käsialalla.

    ”Täen, pahoittelen että joudun tuomaan nimeämispäivälahjasi näin epäsoveliaalla tavalla ja kaiken lisäksi etuajassa. En kuitenkaan voinut itse saapua paikalle, sillä en voi näyttää naamaani kylässä enää koskaan. Minut kivitettäisiin hengiltä petturina ennen kuin ehtisin sanoa sanaakaan. Ja se on syistä vasta ensimmäinen. Toinen syy on vielä yksinkertaisempi: häpeä.

    En häpeä lähtemistäni kylästä, sillä se päätös ei ollut minun vallassani. En häpeä sitä, mutta kadun kyllä. Kadun sitä etten voi enää koskaan nähdä sinua tai ketään muutakaan ystävääni. Häpeän kuitenkin sitä, mille tielle suistuin tämän tapahtuman jälkeen.

    Steltiläiset ryövärit kaappasivat minut nuo monet vuodet sitten ja veivät minut Uuden Haederan kaupunkiin orjaksi myytäväksi. Onnistuin kuitenkin pakenemaan eräänä nimeämispäivänä muuannen steltinpeikkopalvelijan avulla. Tämä palvelija oli saanut ensi kertaa eläessään nimeämispäivälahjan. Lahja oli tehnyt hänestä kiltin, tuonut esille hänen sisäisen pyyteettömyytensä ja auttamishalunsa. Hän tahtoi auttaa kaikkia jotka apua tarvitsivat, ei vain pakon vuoksi palvemiaan mestareitaan. Yksinkertainen hän kun oli, sain huijattua – toivoin etten joutuisi kirjoittamaan tuota sanaa – hänet auttamaan minut pakoon. En tiedä mitä hänelle kävi tuon jälkeen, mutta luulen hänen jääneen kiinni. Häpeän sitä, että käytin häntä itsekkäästi hyväkseni enkä korvannut hänen apuaan millään tavalla. En saanut annettua hänelle vastalahjaa.

    Otin mukaani hänen saamansa lahjapaketin, sillä hän ei sitä enää koskaan voi avata. En kuitenkaan voi avata sitä itse tai kuljettaa matkassani, sillä se muistuttaisi minua ikuisesti tuosta nimeämispäivästä enkä saisi hetkenkään rauhaa.

    Siksi lähetän sen sinulle, rakas Täen, ja toivon, että mitä se
    sisältääkään tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin tuon palvelijaparan.

    – Yore”

    Täen luki viimeiset rivit useampaan kertaan. Hän siirsi katseensa pakettiin.

    Seinäkello tikitti hiljaa. Tuuli vinkaisi nurkassa.

    Ei hänkään voinut tuota pakettia pitää. Se kantoi mukanaan liian surullisia tarinoita, ja ties mitä muuta. Sen kunnosta päätellen se oli matkannut jo pitkään saajalta toiselle. Hän oli saanut sen joltakulta, jonka suhteen oli ollut aivan väärässä. Yore myös. Paketin taakka vain siirtyi eteenpäin. Ei, ei Täenkään voinut pitää sitä.

    Oveen koputettiin. Täen havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti avaamaan. Soihdun sulattama lumi oli jäätynyt liukkaaksi pinnaksi pihatielle. Ovella pystyssä yritti pysyä ba-matoran Karuru. ”Huomenta, Täen, tulin vielä tervehtimään”, tämä aloitti. ”Olen lähdössä nyt matkaan, kuten kerroin. Kohti Xiaa! Sain pestin muuannen sikäläisen kauppiaan kauppalaivastossa.”

    Täen oli hetken aikaa hämmentynyt mutta muisti sitten, että hänen oli ollut tarkoitus hankkia lahja Karurulle jo etukäteen siksi, että tämä oli lähdössä eikä olisi paikalla varsinaisena nimeämispäivänä. Eikä hänellä ollut vielä lahjaa. Hän yritti keksiä jotain. Ja muisti paketin.

    ”Aa, tietenkin. Odota hetki, minulla on sinulle jotain.” Täen sopersi. Hän pinkaisi keittiöön, nappasi paketin, lähti syöksymään kohti ovea ja kompastui maton reunaan. Paketin kylki aukesi, mutta sen sisältö ei onneksi levinnyt lattialle. Noustessaan ylös Täen vilkaisi pakettiin ja näki sen sisällön. Miten oiva lahja se olikaan.

    ”Mitä tapahtui, Täen?” Karuru kysyi ovelta. ”Ei mitään, pieni hetki vain”, Täen vastasi, sulki paketin ja palasi ovelle. ”Tässä, nimeämispäivälahja sinulle”, hän ojensi paketin.

    ”Kiitoksia kovasti”, Karuru kiitti. ”Paketin ulkonäöstä päätellen sen sisällä on oltava jotain todella mielenkiintoista. En kuitenkaan avaa sitä vielä, vaan vasta ajallaan. Nyt minun täytyy kuitenkin kiiruhtaa, ettei laiva lähde ilman minua. Kiitoksia vielä kerran!” Karuru kääntyi, lähti varovasti kulkemaan jäistä tietä ja vilkutti.

    Täen oli edelleen niin ajatuksissaan ettei ollut saanut oikeastaan mitään sanottua. Paketti oli nyt jollakulla muulla. Se ei ollut enää hänen taakkansa.

    Illan myötä hänen mieleensä hiipi kuitenkin katumus. Oliko sittenkään järkevää antaa paketti pois? Sen sisältökin…

    Mutta oli jo liian myöhäistä. Karuru oli jo poissa.

  • 8: Ken etsi valtaa loistoa

    Stelt

    Uusi Haedera ei juuri poikennut muista steltiläisistä kaupungeista. Se oli mahtava, se oli surkea ja se oli räjähdysherkkä. Vain Steltillä saattoi mahtipontisen, marmorisen domuksen pylväikköineen vieressä kulkea täysin epäsiivo ja päällystämätön mutakatu, jonka varrelta löytyi myös edellisen vallankumouksen jäljiltä korjaamatta jäänyt palatsi, sympaattinen matoralaisten suosima kahvila sekä kauppa, jossa myytiin ”laadukkaita käsitöitä ja kuuliaisia orjia”. Kaikki oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa: miltei kaikki rakennukset olivat osin vanhojen päälle rakennettuja, ja maalatun, puuseinäisen pikku talon takaseinä saattoi hyvinkin olla osa vanhan vankilan kalliomuuria. Toisaalta taas mitään ei tehty loppuun asti ja viimeistellysti, sillä se olisi ollut turhaa työtä. Kaikilla Steltin kaupungeilla oli nimittäin enemmän tai vähemmän yhtenevä elinkaari: kaupunki rakennettiin edellisen raunioiden päälle, se kasvoi ja kukoisti, naapurikaupunki tai vallankumoukselliset repivät sen raunioiksi, aloita alusta.

    Ja Uusi Haedera eli parhaillaan suhteellisen kukoistamisen vaihetta. Toistaiseksi alueelle tuoreet palatsinsa pykänneet aristokraatit pitivät tiukkaa otettaan alemmista kasteista peikkojen ja orjien tehden likaiset ja raskaat työt. Matoralaiset pyörittivät bisneksiään, ja olipa kauppakadulle ehtinyt muuttaa jo muutamia Vortixxejakin.

    Päivä oli pilvinen mutta tyyni, eikä sateesta näkynyt jälkeäkään. Joka tapauksessa muuannen aristokraatin isännöimä juhlaillallinen oli siirretty sisätiloihin aivan viime hetkellä, ja kolme palvelijapeikkoa siirsi parhaillaan huonekaluja ja koristeita sisätiloihin, domuksen päähalliin. Pylväiden ympäröimän sisäpihan maahan ei ollut vielä ehtinyt kasvaa nurmikkoa, eikä kukaan ollut vaivautunut laitattamaan siihen kiveystä. Raskaiden steltinpeikkojen suuret jalanjäljet jäivät siis mutaiseen maahan.
    ”Hei”, eräs mustan ja vihreän värinen peikko sanoi matalalla äänellään. Hän oli lajinsa jäseneksi melko hintelä, mutta oli silti miltei yhtä leveä kuin hän oli korkea. Hänellä, aivan kuten kahdella muullakin pihalla työskentelevällä peikollakin, oli kaulassaan palvelijan kaulus. Parhaillaan steltinpeikko tasapainoili puisten tikapuiden varassa kullattuja koristenauhoja pylväistä irrottaen.
    ”Hm?” hänen lajikumppaninsa vastasi monotonisesti. Kyseistä ääntä ei kuitenkaan käynyt ottaman kiinnostumattomuuden merkkinä, peikot nyt vain sattuivat kuullostamaan usein siltä.
    ”Mikä tämä on?” vihreä tapaus kysyi. Hän osoitti pitkän, puisen pöydän päällä lepäävää pakettikasaa. Kaksi muuta peikkoa kohauttivat hartioitaan, ja jatkoivat erään poikkeuksellisen epäkäytännöllisen muotoisen patsaan raahaamista sisätiloihin vieraita varten. Vihreä peikko jäi yksin.

    Ollen kuuliainen palvelija, hän jatkoi koristeiden irrottamista pylväistä. Kun viimeinenkin nauha irtosi mahtipontisesta pylväästä, hän laskeutui maahan ja lähti lampsimaan rapakonomaisen pihan halki kohti palvelijain ovea. Se johti niihin osiin huvilaa, jotka oli varattu vain alemmille kasteille, ja olivat siksi vielä paljon muuta linnaketta viimeistelemättömämpiä. Kyseinen ovi oli silti sangen massiivinen, sillä edes aristokraattien ylpeys ei voinut rajata peikkojen ja orjien valtavaa kokoa. Päivä tulisi olemaan vielä pitkä: Mestari Sidorakin vieraat olivat jo saapumassa, mutta viime hetkellä tullut käsky siirtää juhlat sisätiloihin sai peikkopalvelijat sangen kiireisiksi. Eikä siinä kaikki, Mestarilla oli tapana pitää sangen pitkiä juhlia, joiden kestolle vetivät vertoja ainoastaan vieraslistan pituus ja isännän itsensä juhlapuheiden mahtipontisuus. Ja kaiken tämän aikaa vihreän peikon tulisi tarjoilla vieraille hienoimpia juomia hienoimmista laseista. Mutta peikko ei valittanut, eihän moinen ollut palvelijan rooli. Hän eli palvellakseen ja palveli elääkseen.

    Mutta juuri näinä hetkinä vihreän peikon oli hyvin vaikeaa muistaa tätä: astuessaan palvelijain ovesta kyökin puolelle, hän ei voinut olla kuulematta Mestari Sidorakin kertomusta sotasaavutuksistaan Kuuden Kuningaskunnan Liigan hajoamissodissa. Naapurihuoneessa korostetun miehinen ääni paasasi: ”…murskasin sen luopio-Skakdin pään Caraparin linnan muureja vasten…”

    Vihreä peikko oli kuullut nämä samat tarinat lukemattomia kertoja. Niillä oli kuitenkin taipumus muuttua tilanteen ja kuulijan mukaan: Liigan ollessa huipulla peikko olisi voinut vannoa Mestari Sidorakin kertoneen saman päänmurskauseepoksen sillä erotuksella, että linnan muurien kanssa kontaktia otti Exo-Toan hipiä Liigan palvelijan sijasta. Eikä tarinoissa oikeastaan ollut kronologisesti ajatellen päätä, häntää tai edes torsoa. Sama henkilö ei olisi voinut osallistua kaikkiin niihin taisteluihin, joilla Mestari Sidorak näin jälkiviisaasti oli niittänyt mainetta ja kunniaa suorastaan ylimalkaisissa määrin. Vihreä peikko ei sitä paitsi ollut edes ainoa, joka oli huomannut tämän totuuden muuttuvuuden. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa mitään, Steltin katuja kiersi nimittäin huhu Mestari Sidorakin kytköksistä Makutain Veljeskuntaan.

    Vietyään ulkokoristeet paikalleen puoliksi valmistettuun lokeroon, steltinpeikko palasi sisäpihalle jatkamaan romppeiden siirtämistä sisälle. Mutta mutaiselle sisäpihalle päästyään palvelija ei voinut estää katseensa ja ajatustensa siirtymistä jälleen pöydällä lepäävään pakettiläjään. Värikkäitä ja vähemmän värikkäitä laatikoita toistensa vierellä ja päällä, edessä ja alla, takana ja ympärillä. Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin somia. Kuitenkin ne näyttivät peikon mielestä jotenkin merkityksellisemmiltä kuin muut koristeet, aivan kuin niiden tehtävä ei olisi ollut kerätä ihailua vaan antaa jotain.

    ”Uskoisin, että saat koskea niihin”, kuului ääni jostain sisäpihan toiselta laidalta. Se oli rauhallinen, kiehtova naisen ääni. ”Ne ovat lahjapaketteja.”

    Steltinpeikko hypähti ympäri säikähtäneenä. Hänen ei ollut luvallista kommunikoida vieraiden kanssa, joten hänen ilmeensä oli alistuneen ja häkeltyneen kiusallisesta välimaastosta.
    ”Noinko sinä tervehdit hienoa naista?” Puhuja oli pitkähkö, tumma Vortixx. Hän oli hoikka ja sinisilmäinen, mutta ei sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Vortixxit eivät harrastaneet vilpittömyyttä. Hän asteli mutaisen maan poikki valiten jokaisen askeleensa huolellisesti niin, että vältti pahimmat lätäköt pitäen kuitenkin katseensa jatkuvasti peikkopalvelijassa.
    ”Anteeksi, rouva”, peikko mumisi, ja oli perääntymässä palvelijoiden tiloihin, mutta Vortixx keskeytti hänet.
    ”Odota, ei sinun tarvitse mennä.”
    Hetken steltinpeikko seisoi täysin tuppisuuna, kunnes lopulta raotti vähän sanaisen arkkunsa.
    ”Mestari Sidorak on kieltänyt minua puhumasta vie-”
    ”Mestari Sidorak ei ole täällä, vai mitä?”
    ”Mu-mut-”
    ”Sitä paitsi Xialainen ei välitä alkeellisesta kastilaitoksestanne. En käsitä, miten ’aristokraattinne’ pitävät teitä poljettuna tuossa asemassa…”
    Vihreä peikko ei tiennyt, mitä vastata, mutta yritti kuitenkin. ”Se on hyvä järjestys. He ovat älykkäämpiä, me vähäisemmät teemme fyysisiä asioita…”
    Xialainen hymyili huvittuneesti. ”Älykkäämpiä… No, kaikki on suhteellista, eikö vain?”
    ”Ööh.”

    Vortixx oli päässyt peikon luo, ja kääntyi nyt pakettikasan viereen. Hän nosti yhden niistä ilmaan, sellaisen pienen ja vaatimattoman ja ruskean.
    ”Hmm. Nämä ovat osa matoralaisten juhlaa…”
    Peikko häkeltyi. Vieraslistalla oli kyllä arvostettuja ja korkea-arvoisia Matoralaisia, mutta oliko Mestari Sidorakia nyt verrattu heihin? Suuri sotakomentaja oli kuitenkin kaukana pikkuväestä. ”Anteeksi, rouva, mutta-”
    ”Hm?” Vortixx kääntyi ympäri ja näki keskustelukumppaninsa puolustelevan ilmeen. ”Ah, en tarkoittanut loukata. Kunhan havainnoin. Yksi asia, minkä saarenne todella tekee oikein, on eri kulttuurien yhdisteleminen. Muiden tapojen omaksuminen on askel lähempänä heidän rahojensa omaksumista.”
    Steltinpeikolta oli sanottava loppu, joten hän tyytyi kohteliaimpaan nyökkäykseensä, vaikkei ollutkaan aivan varma, että todella käsitti Vortixxin asian. Hän katsoi pitkän hahmon kädessään pitämää laatikkoa kiinnostuneena.
    ”Pidät siitä?” Vortixx kysyi. ”Saat sen.”
    Palvelijan silmät laajenivat hämmästyksestä jopa nopeammin kuin Sidorakin mahtisuoritukset taistelukentällä illan pidetessä. Ja ne sentään lisääntyivät liki eksponentiaalisesti. Tumma Xialainen heitti ruskean paketin peikon hyppysiin.
    ”Älä pelkää, nämä ovat nimeämispäiväpaketteja. Ne on tarkoitettu annettavaksi.”
    ”…mm-mut-”
    ”Mestarisi olisi jakanut nämä taatusti vierailleen. Joten otan omani nyt ja annan tämän sinulle. Loogista, eikö? Sitä paitsi tämä vaatimaton paketti näyttää vanhalta. Luulisin, että vanha paksukallo on vain löytänyt tämän valmiiksi paketoituna jollain ’sotaretkistään’, aristokraatit harvemmin tekevät mitään itse, ellei ole pakko.”
    ”…” peikko ei saanut edes kiitosta suustaan.
    ”No, aika rientää. Minun mentävä tapaamaan isäntää itseään, ettei hän saa päähänsä ajatuksia siitä, etten kunnioittaisi häntä tai muuta vastaavan järjenvastaista. Oli ilo tavata.”

    Xialainen niiasi viehkeästi ja poistui sisäpihalta halliin, alkavien juhlien pariin. Peikko jäi yksin pylväiden ja pakettien kanssa.
    ”…kiitos.”
    Steltinpeikko oli saanut ensimmäisen nimeämispäivälahjansa koskaan ja ikinä. Hän halasi pientä pakettia ja alkoi sen kuljettamisen kohti vaatimatonta kamariaan domuksen alimmassa kerroksessa. Paketti oli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän aikoisi luopua siitä ennen kuolemaansa. Hän oli varma, että ruskea loota olisi hänen kanssaan maailman tappiin asti.

  • Hildemar 45: Artidax ja Daxia

    Arkkienkeli

    ”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita.
    ”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.”
    Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta.
    ”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.”
    Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta.
    ”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”

    Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa.
    ”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?”
    ”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti.
    ”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?”
    ”No, eivät?”
    ”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.”
    ”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.”
    ”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.”
    ”Mainiota, herra.”
    Näyttöruutu pimeni.

    Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan.
    ”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.”
    Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä.
    ”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”

    Daxian selliosasto

    Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.

    Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti.
    ”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.

    Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa.
    ”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin.
    ”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti.
    ”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.

    Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa.
    ”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.”
    Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli.
    Manu soi itselleen hymyntapaisen.
    ”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis.
    ”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.

    Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa.
    ”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti.
    ”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi.
    ”Mitä, en kuule.”
    ”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä.
    ”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan.
    ”Maista siis omaa lääkettäsi.”

    Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään.
    ”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi.
    ”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos.
    ”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.”
    ”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”

    Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin.
    ”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!”
    Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan.
    ”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä.
    ”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.”
    ”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.”
    Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.

    ”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.”
    Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr.
    ”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.

    Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä.
    Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.

    Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen.
    ”Heikko mieli, helppo homma.”
    Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti:
    ”Hei sinä siellä!”
    ”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!”
    ”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?”
    ”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!”
    Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle.
    ”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.”
    ”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti.
    ”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.”
    ”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.”
    ”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.”
    Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.

    Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven.
    Jotain muuta, mutta mitä?
    Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.

    Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi:
    ”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.”
    Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.

    Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään.
    ”Älä liiku.”
    Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella.
    ”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!”
    Stereotyyppistä.
    Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.

    ”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään.
    Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti.
    ”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi.
    Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.

    Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata.
    Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit.
    ”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.

    Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen:
    ”Lähettäkää syväläisiä.”

    [spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]

  • Kapher kertoo Nimdasta

    Bio-Klaani

    Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa:
    ”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.”
    ”Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään.”
    Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä.
    ”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.

    Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian.
    ”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta.
    ”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi:
    ”Minä olen vain ollut täällä.”
    ”Ja sinulla on side.”
    ”Sinä huomasit.”
    ”Niiin tein.”
    ”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.”
    ”Ahaa.”
    Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut.
    ”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä.
    ”Enhän minä.”
    ”Hyvä.”
    Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.

    Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään.
    ”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?”
    ”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.”
    ”Hmphm.”
    ”Aivan.”
    Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.

    Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi:
    ”Mitäs täällä tapahtuu?”
    ”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten.
    ”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti.
    ”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi.
    ”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.”
    Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä.
    ”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?”
    ”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.”
    ”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi.
    ”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti.
    ”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen.
    ”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?”
    Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä.
    ”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”

    Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.

    ”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?”
    Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi.
    ”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.”
    Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan.
    ”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle.
    ”Minä?”
    ”Olenko minä luotettava?”

    Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta.
    ”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…”
    Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi.
    ”… teepannuilla?”

    Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.

    ”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle.
    ”Minä?”
    ”Olenko minä luotettava?”
    ”… eeeh.”
    ”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti.
    ”… minä olen nainen.”
    ”Ja minä luotettava?”
    ”Joo?”

    Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.”
    Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…

    … sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”

    [spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]