Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.
Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.
TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.
Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.
Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.
Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”
Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.
Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.
Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…
Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.
Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”
Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.
”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.
Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.
”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.
”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.
”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.
”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.
”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.
”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”
”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.
”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”
”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”
”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.
Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.
Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.
Sen nimi olisi ”muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.
”Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”
Se käynnistyi. Ja toimi.
Metru Nui, kauan sitten
Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.
Bloszarin miekka oli viety.
He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.
”Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.
”Viekää muiden vankien luo.”
Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.
Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.
Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.
”Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.
Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.
Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.
Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.
Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.
Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.
”Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:
”Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”
Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.
Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.
Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.
”Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Epäselvää… kone sanoi.
”Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.
Metru Nui, kauan sitten, jälleen
Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.
”Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”
”Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”
”Et tule muistamaan tästä mitään.”
”…”
Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.
Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki ”oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.
BKS Hildemar, Blozin hytti
[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.
Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.
Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.
Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.
Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.
[spoiler=Niin, tähän loppuun…]Noin. Meni tähän jonkin aikaa. Vähän pitempi, kuin yleensä.[/spoiler]
Merituuli oli suolainen ja taivas hämyisä. Oli vaikea sanoa, oliko ilta vai aamu. Laineiden läpi liplattelevan pienen purjeveneen kahden matkustajan elämään se ei tuntunut vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Kahden puisen ongen punaiset vieheet kelluivat pinnassa.
”Kyl son silviisii et Takea on hiano elukka,” sanoi toinen Vortixx, olkihattua käyttävä vanhus, joka mutusteli harvojen hampaidensa välissä hammastikkua.
Kun Vortixx oli sanonut tämän, seurasi hiljaisuus. Sitä saattoi kestää jopa minuutteja, mutta lopulta toinen matkustaja vastasi.
”M’tes näin?” kysyi puolikiinnostuneena lyhyempi, tanakampi ja joitakin vuosisatoja nuorempi liskomies, jolla oli henkselit. Tämän merenkulkijan olkapäähän oli tatuoitu ankkuri.
Seurasi toinen hiljaisuus, jonka aikana puhui vain merituuli. Kun vortixxien keskustelua kuunteli hetken, saattoi ymmärtää, että hiljaisuudet eivät olleetkaan kiusallisia. Kaksikko yksinkertaisesti puhui hieman hidastempoisemmin kuin toiset.
Vanhusten kanssa keskusteleminen vaati hieman kärsivällisyyttä.
”Nätti otus”, olkihattuinen Vortixx sanoi lupsakasti, ja lisäsi minuutin päästä: ”Iso kita.”
”Joo”, nuorempi Vortixx vastasi.
Kaksi minuuttia hiljaisuutta.
”Ja oikeen siloset hampahat.”
”Nii.”
”Olis see kätevää ku olis sellaset hampahat.”
”Nii.”
”Ei tarvis ruokailuvälineitä.”
”Nii.”
”Mut pittäis varroo kieleen puremista.”
”Saattahis sattua.”
Kalastajien kanssa käytiin harvoin keskusteluja muusta kuin kalasta. Osittain se johtui siitä, että kaksikko käytännössä katsoen eli kalalla. Osittain se johtui siitä, että harva kesti vanhuksia viittä minuuttia pidempään.
Vortixxien veneen yläpuolella parveileva merilokkiparvi odotti kärsivällisenä. Hetkenä minä hyvänsä ne olisivat valmiina tekemään hillittömän syöksyn kohti kahden ukon venettä ja syömään kaksikon kalasaaliin parempiin suihin. Lokkikomppanian johto kuitenkin epäröi hyökkäystä, sillä viime yritys oli ainoastaan pudottanut kolme uljasta lentosotamiestä mereen.
Vanhoiksi käppänöiksi vortixxit onnistuivat lyömään airoilla melko vauhdikkaasti. Ja kovaa, kuten muutama epäonninen Syväläinen oli pintaa tutkiessaan huomannut.
Jotkut historiantuntijat jopa väittivät, että sotaherra Ehlekin rodun ensikontakti pinnan yläpuolella sijaitsevaan maailmaan oli alkanut melko kivisesti, kun joku pelästynyt veneilijä oli kalauttanut tiedustelijaa kalloon airolla. Osittain tämä harmillinen yhteentörmäys oli saattanut vaikuttaa ankeriasmaisten olentojen suhtautumiseen pinnan eläjiin. Jotkut väittivät jopa, että kyseinen välikohtaus oli ajanut Ehlekin radikaaleihin toimiin, joista historia hänet tulisi muistamaan. ”Tappakaa kaikki pintaeläjät ja syöttäkää niiden silmät jokisimpuille”-kampanjana tunnettu operaatio oli aiheuttanut monelle itkua, särkyä ja hampaidenkiristystä.
Jos ”Kalamiäheltä” ja ”Velipoealta” kysyi asiasta jotain, sai vastaukseksi todennäköisesti vain harmittelua siitä, kuinka vaikeaa jokisimppujen nappaaminen oli avomerellä.
”Ai nii. Lisäks’ niien eväst saa hyvää keittoa”, sanoi Kalamiäs jatkaen aiemmin mainittua keskustelua, jonka hidastempoisuus saa jopa tämän eepoksen kertojaäänen kysymään ”mitä helvettiä, jätkät”.
”Joo”, Velipoeka vastasi. ”Ja ne syö niitä ’rkuleen piraatteja.”
Kalamiäs naurahti vanhan ukon hinkuvalla naurulla. ”Merirosmot ne kurjaa sakkia onjoo. Viel’ kurjempaa ku makkutat jaa natorakit. Mihi sellasii ees tarvittaa?”
”En tiiä”, Velipoeka sanoi raapien leukaansa. ”Iha turuhaa sakkia silimälappuineen ja koukkukäsinee.”
Kalamiäs virnuili koko hammasrivillään. Se ei tietenkään ollut paljon sanottu, koska sana ’hammasrivi’ kattoi noin viisi hammasta. ”Ehk’ niitä tarvitaan Takeoiden ruuaks?”
Vanhat ukot ryhtyivät nauramaan voimakkaasti. Viimeisetkin kalat pelästyivät kauas kaikuvaa kuorokäkätystä ja uivat päinvastaiseen suuntaan. Vortixxien kalasaalista väijyvät merilokitkin päättivät etääntyä tajutessaan leikkivänsä sellaisten voimien kanssa, joita ei sopinut uhmata.
Kului tunteja. Merituuli ei ollut enää hetken päästä yhtä lämmintä kuin sillä oli tapana näillä alueilla. Viileys sai kalastajat hytisemään hieman.
”Kalamiäs”, Velipoeka sanoi vedellen henkseleitään.
”Velipoeka”, Kalamiäs vastasi hypistellen heinähattuaan.
”Mie oo vähä ajatellu asioit.”
”Kerropa.”
”Mie oo vähä ajatellu, et myrsky on tulos.”
Kalamiäs katsoi horisonttin. Tummia pilviä alkoi kerääntyä. Oli myrskyjä, jotka aisti jo viikkoja ennen. Niiden kosketuksen aisti merituulessa. Sen haistoi ja maistoi. Luonto oli odottanut hiljaisena niin kauan, että oli selvää, että jotain oli purkautumassa. Vaikka myrsky usein sellaiseksi runomielessä miellettiin, se ei ollut vihaa eikä tuskaa, sillä luonto ei pystynyt sellaiseen. Se oli vain energiaa ja sen virtauksia. Joskus se upotti laivoja. Joskus se upotti saaria.
Tämä myrsky kuului jälkimmäisiin.
”Hyvä”, Kalamiäs sanoi hymähtäen. ”Sateella kala syä paremmi.”
Kaksikko hohotti jälleen voimakkaammin kuin vanhojen ukkojen oli yleisesti hyväksyttävää hohottaa. Vortixxien mielentila oli niin korkealla, että ympäristö ei vaikuttanut heihin lainkaan. Sateessa, myrskyssä ja viimassakin kaksi vanhusta näkivät surun ja murheen sijasta vain muhkean kalasaaliin paistettavaksi kotisaarella.
Muu maailma näki silloin vain, että myrsky oli nousemassa. Siitä tulisi iso.
* * *
Athistien kotisaari Ranta
Merivesi piiskasi rantahiekkaa. Tuuli jatkoi yltymistään ja jopa trooppisen viidakkosaaren hiekkaranta alkoi viilentyä. Horisontista nousevat tummat pilvenhattarat alkoivat kokoontua ja kertyä isoksi rykelmäksi, ja lopulta yksittäisiä pilviä ei enää erottanut toisistaan. Myrskypilvet muodostivat mustan rintaman, kuin eräänlaisen synkän muurin, jota tuuli toi kohti rantaa. Tummat pilvet horisontissa kuvastivat Oraakkelin mielentilaa. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät soturimunkin pään. Oraakkeli oli juuri paljastanut ulkopuoliselle yhden Ath-uskonnon varjelluimmista salaisuuksista, mutta se ei edes vaivannut häntä. Sama salaisuus, jonka säilyttämisen edestä Oraakkeli oli taistellut oli nyt taas yhden totuudenetsijän tiedossa. Paljon oli täytynyt muuttua, että matoran oli suostunut sellaiseen. Ja paljon oli muuttunutkin. Vaikka Oraakkeli tajusi tehneensä virheen ohjatessaan Matoron ajatukset totuuteen Nimdasta, hän ei voinut ajatella riskiä, jonka oli ottanut. Hän pystyi ajattelemaan vain Pyhää Äitiä.
Mestari oli vaarassa. Kaikki, jotka tunsivat Makuta Abzumon olivat aina vaarassa. Vihollinen, jonka kohtaamista Oraakkeli suunnitteli oli jopa vaarallisempi kuin isä Bartax. Ja vaikutti siltä, että Oraakkeli löytäisi Makuta Abzumon ilmalaivan, Arkkienkelin kannelta myös Bartaxin. Arkkienkelin kannella odottaisivat paholaiselle sielunsa myynyt soturimunkki ja paholainen itse. Siksi Oraakkeli ei tiennyt, mitä oli tekemässä. Vaihtoehdot ja aika olivat kuitenkin vähissä.
”Mestari”, Oraakkeli puhui myrskytuuleen. ”Minä tulen.” Sitten vanha matoran levitti viittansa. Musta, punaisin rukoustekstein koristeltu kaapu otti kiinni tuulesta ja jäi lepattamaan näyttäen kuin valtavalta varjolta Oraakkelin takana. Sinistä Pakaria kantava matoran nosti molemmat kätensä kohti horisonttia ja sulki silmänsä. Hän kuunteli sydämensä ääntä ja kurotti ajatuksensa kauas, kohti taivasta.
Tule luokseni, ystävä, Oraakkeli ajatteli. Käytä siipiäsi. Ratsasta tuulella
Tuuli jatkoi yltymistään. Jonkin ajan kuluttua myrskyisän viiman repivä ulina toi mukanaan muitakin ääniä. Valtavat siivet halkoivat ilmaa räpsähdyksillä, joiden ilmavirta pyyhki Oraakkelin kasvoja. Valtava lintu kirkaisi. Matoran avasi silmänsä ja niiden edessä siipiään räpytteli suuri merimetso. Sen suuret tummat silmät katsoivat Oraakkeliin odottavana ja alistuneena.
Hyvä, ystäväni, Oraakkeli sanoi lempeästi puhuen ajatusten kieltä, jota Rahikin ymmärtäisi. Valtava merimetso laskeutui suurilla ja kynsikkäillä jaloillaan aivan Matoranin eteen. Se levitti siipensä ja kääntyi hitaasti ympäri.
Tarvitsen sinua. Meillä on arkkienkeli pudotettavana.
Oraakkeli tarttui valtavan linnun selästä. Kahdessa siivenvärähdyksessä olento oli jo taivaalla soturimunkki selässään. Mestarin löytäminen ei välttämättä tuottaisi valtavasti vaikeuksia. Täytyisi vain seurata Makuta Abzumon jälkiä. Abzumolla ei ollut juurikaan tapana siivota jälkiään.
* * *
Bio-Klaani Tawan toimisto
Tawan mahonkinen työpöytä oli täynnä papereita ja kansioita. Klaanin juuriadmin oli joutunut jättämään tehtävänsä niin nopeasti, että paikkaa ei oltu vielä ehditty siivota. Guardian istui Tawan tuolilla kädet ristissä. Sinisen skakdin katse harhaili artikkelista toiseen. Paperityö oli ollut yleensä Tawan tehtävä. Visokki seisoi työpöydän edessä Nöpö selässään. Hopeinen rapu nukkui sikeää unta. Äänekäs tuhina kuului varmaan toimiston ovenkin läpi.
”Emme voi enää vain odotella”, Guardian sanoi hitaasti. Hänen katseensa nauliutui Tawan työpöydällä olevaan valokuvaan. Se oli ainoa valokuva kaikista neljästä administa yhdessä.
Sitäkö olet mieltä?, Visokki viesti.
”Kyllä”, Guardian vastasi. Hän tarttui valokuvaan. ”Jos odotamme yhtään pidempään, siitä tulee joukkomurha. Torakat tekevät mitä tahansa saadakseen saaren. Ehkä jopa polttavat kaiken.”
Visokki oli pitkään hiljaa. Ymmärrän. Menen antamaan Laivastolle evakuointikäskyn. Emme me kai muutakaan voi…
Guardian nousi tuolilta ja laittoi sen siististi paikoilleen. Sitten hän vilkaisi kädessään olevaa valokuvaa ja lähti astelemaan huoneen ovea kohti.
Visokki laski Nöpön patjalle, jolla rapu tapasi nukkua silloin, kun se ei päässyt Tawan jalkojen päälle. Visorak lähti seuraamaan Guardiania. Tiedätkö, minä kyllä pelkäisin enemmän torakoiden puolesta kuin Ämkoon. Mihin sinä olet menossa?
”Ensiksi ajattelin käydä kahvilla”, Guardian sanoi raapien leukaansa. ”Sitten menen varmaan sairasosastolle.” Sano terveisiä, Visokki sanoi ymmärtäen täysin.
Visokki ja Guardian astuivat ulos toimistosta Klaanin käytäville. He jatkoivat matkaansa. Vastaan tuli tuttuja ja vieraita naamoja. Moni teki sotilastervehdyksen nähdessään kaksikon. Ajat olivat muuttuneet.
”Et ole kyllä pahemmin pitänyt melua paluustasi”, Guardian sanoi vilkuillen matoranien katseita. Visokki hymähti. Moottorisahamaisen Visorak-hammasrivin takia se tosin vaikutti lähinnä hyökkäävältä eleeltä. Oli syynsä sille, miksi telepatia oli Rahille luonnollisempi viestintäkeino. Olisiko pitänyt?
Muuan lamppua korjaava fe-matoran jäi hetkeksi tuijottamaan kaksikkoa silmät pyöreinä. Se ei ollut välttämättä hyvä valinta, sillä häneltä jäi huomaamatta, että tikkaat kaatuivat hänen altaan. ”Linnoituksemme historian toiseksi suurimmassa hyökkäyksessä ison mustan lonkeromömmökkeen kanssa selittämättömästi kadonnut muiden päihin tunkeutuva jättihämähäkki kävelee käytävällä ja moikkailee matoraneja. Mitä olit sanomassa?”
Kaksikko astui rappusiin, jotka veivät kohti pääaulaa. Visokki pureskeli Guartsun sanoja hetken. Minä en ’tunkeudu muiden päihin’ jos ei ole aivan pakko. Muiden ajatukset ovat yksityisiä. Minulla ei ole asiaa sinne. Guardianin skakdinhymy leveni todella pirulliseksi. ”Ja silti tunnut tietävän, mitä minä haluan eniten tässä maailmassa.” Visokki näytti harmistuneelta. Siitä on jo aikaa. Anteeksi, en osannut käyttää taitojani silloin yhtä hyvin. Guardian kääntyi kohti visorakia ja katsoi tätä hetken. ”Ainakaan et ole kertonut siitä kenellekään.”
En voisi. En ikinä. Mutta mistä lähtien herra ’viime Nimeämispäivänä annoin muille admineille lahjaksi tosi ison strutsin” on yrittänyt välttää huomion herättämistä? Visokki virnuili ääneen. Kaksikko astui Klaanin aulaan. Melua ja vilskettä riitti pienen kaupungin verran, kun postikeskuksesta singahteli lähettejä vauhdilla. Vastaanottotiskin jono oli suorastaan legendaarinen. Katseita kääntyili.
”Hei, ensinnäkin se oli Zakazlainen Sulkapainajainen”, Guardian tarkensi. ”Toiseksi, sitä ei olisi saanut ruokkia keskiyöllä.”
Sitä ei ruokittu. Se söi Tawan huonekasvit.
”Oli miten oli. Kolmanneksi… se, että riveissämme on petturi ja se, että tosi iso mafia on taas vaihteeksi siirtänyt minut ’nämä tyypit TSO syöttää sioille’-listan ykköseksi on vähän vaikuttanut haluuni pysyä taka-alalla.”
Oletko vainoharhainen? Visokki kysyi kävellen hieman nopeammin. ”En, mutta sinun ehkä pitäisi olla.” Älä höpise. Eihän täällä edes ole ketään, joka tuntisi minu-
Oli vaikea keskeyttää puhetta, joka ei tullut suusta vaan alitajunnasta. Oli kuitenkin olemassa yksi henkilö, joka siihen pystyi. Visokkikin jäi sanattomaksi, kun limenvihreää Hauta kantava yliaktiivinen ga-matoran vapautti sisälleensä hautautuneen puhevirran ja rutisti visorakia voimakkaasti.
”Hämishämishämishämishämis, missä sinä olet ollut, minun on pitänyt pitkään tulla näyttämään sinulle! Olen aloittanut kutomisen vaikka se tuottikin minulle aluksi vähän vaikeuksia koska en ihan ymmärtänyt miten päin näitä puikkoja pidetään koska olen käyttänyt tällaisia aiemmin vain riisin syömiseen! Oletko muuten koskaan käynyt Akawarassa? Sieltä saa mainiota ruokaa tosin se on vähän turhan mausteista ja paikan pitäjä kertoi, että jonkun steltiläisen suu oli joskus räjähtänyt-”
Dinem.
”- sieltä saa myös kuulemma tosi hyviä friteerattuja Moankoipia mutta en minä sellaisia viitsi maistaa koska olen kasvissyöjä koska minusta on tosi ikävä ajatus että jotain söpöä elukkaa on jouduttu satuttamaan minun takiani! Minulla on muuten uusi lemmikki hoidossa! Se on sammakko! Sammakot ovat kivoja eivätkö olekin koska-”
Dinem.
”-no mutta joo anteeksi, minähän jaarittelen taas! Minun piti puhua siitä kudonnasta, se on tosi kivaa ajanvietettä, koska siinä voi puhua samalla! Välillä puhun sammakolle, vaikka se ei ole erityisen hedelmällistä, sillä sammakot eivät osaa puhua, mikä on harmillista, sillä sammakot ovat varmaan tosi viisaita! Niillä on varmaan paljon opetettavaa meille, sillä ne vain pomppivat päivät pitkät sen sijaan, että murehtivat asioista, pomppiminen on muuten varmaan jopa kivempaa kuin kutominen-”
Dinem.
”-minulla on tosin vaikeuksia keksiä, mitä kutoisin sinulle Hämis, sillä et varmaan käytä sukkia enkä minä oikein vielä muuta osaakaan, mutta toisaalta villamyssythän ovat käytännössä vain tosi isoja sukkia! Ehkä minä kudon sinulle mietintämyssyn, jolla voit vahvistaa psiumm psiumm ajatusvoimiasi! Olisi kyllä varmaan kivaa, jos pystyisi puhumaan ilman suuta kuten sinä, sillä silloin suu ei alkaisi kuivua ja ei tarvisi koskaan lopettaa-”
Dinem.
Guardian katseli vierestä, kun hyperaktiivinen pikkuneiti roikkuui Visokin jalasta. Suuri hämähäkki kävi läpi hyvin vahvaa itsetutkiskelua. G ei voinut muuta kuin ihailla Visokin kärsivällisyyttä. Dinemissä oli jotain hurmaavaa. Sitä Guardiankaan ei voinut kieltää. Matoranin seuraa oli tosin hyvä saada lähinnä pienannoksissa. Hyvin, hyvin pienissä annoksissa. Guardian heilutti kättään sanomatta mitään ja lähti astelemaan poispäin. Dinem heilutti takaisin niin innokkaasti, että näytti valtavalta kolibrilta.
* * *
Klaani Sairasosasto
Valkoisten seinien valoisuudesta huolimatta sairasosaston viimeisessä huoneessa oli pimeää. Verhot oli suljettu, mutta karmeista hehkuva auringonvalo piirsi valkoiselle lattialle valoisan neliön. Huoneen ainoa asukki oli unessa. Tohtori Kupe oli päättänyt, että niin oli parempi. Toipuminen saattaisi vaatia vielä aikaa ja rauhaa.
Vierailija tiesi tämän ja päätti olla häiritsemättä.
Hän laski yöpöydälle valokuvan ja käänsi sen kohti nukkuvaa toipilasta. Valokuvassa oli skakdi, visorak ja kaksi toaa. Sen ottamisesta oli kauan. Moni asia oli muuttunut niistä ajoista. Vierailija katseli valokuvaa hetken itsekin. Sitten hän poistui sanomatta sanaakaan.
Toipilas nukkui rauhallisena. Hänen olisi vielä aika levätä.
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus
Vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, elivät rintamalinjat edelleen maailman syrjäseuduilla. Eteläisten saarten tutkimattomuus avasi lukuisia mahdollisuuksia sellaiselle, jota ei haluttu pitää julkisessa tiedossa. VL-624 oli sodan lopulla rakennettu valtava sotilastukikohta, jonka kautta siirrettiin valtavat määrät sotilaita ja tarvikkeita pohjoisen taistelukentille. Sodan päätyttyä siitä tuli kansainvälinen hämärän toiminnan keskuspaikka ja pienelle saarelle kohonnut valtaisa metallinen pilvenpiirtäjä oli ympäri vuorokauden eliittivartijoiden valvovan silmän alla.
Pilviä halkovan metallisen hirmun ylimmissä kerroksissa sijaitsi lukuisia telakoitumispisteitä, joihin alukset ympäri maailmaa pysäköityivät. Noin 20 kattokerrosta paikkoja, yksi jokaista tornin sivua kohti. Kahdeksastakymmenestä telakoitumispaikasta suurin osa oli aina varattuna ja niiden omistajat yleensä joko huolsivat aluksiaan tai pitivät sijaa tornin sisälle rakennetuissa pienissä kaupungeissa. Yli satakerroksisen pilvenpiirtäjän jokaiseen kerrokseen mahtui teollisuuhallin verran sisältöä ja pienemmät yhteisöt alkoivat kukoistaa.
VL-624 seisoi edelleen haastamattomana. Sadat sen suojiin asettuneet metsästäjät suojasivat sitä raskain ilmatorjuntatykein ja kaluston määrä rautajätin sisällä olisi riittävä koko eteläisten saarien valloittamiseen. Tätä valloitusta Metsästäjien ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Odinalta tulleet käskyt olivat pitävät. VL tulisi täyttämään vielä tarkoituksensa, mutta vasta sitten, kun TSO niin katsoo.
Kaikessa mahdissaan tuo pilvenpiirtäjä kuitenkin tarjosi vastusta hyvin vähän. Se oli helppo kiertää, se oli helppo välttää. VL-624:ää lähestyessä pystyi tekemään vain yhden vakavan virheen…
…joutua sen sisälle.
Oli kulunut pari sekuntia siitä, kun Killjoy oli sulkenut suunsa. Jos joku olisi nähnyt Metsästäjän kypärän taakse sillä hetkellä, olisi ollut hyvin helppoa nähdä metsästäjän päässä riehuva aivomyrsky. Kaiken epätoivon keskellä kymmenet kysymykset huusivat vastausta, monet ongelmat vaativat ratkaisua ja samalla Metsästäjä yritti epätoivoisesti muistella lisätietoja senhetkisestä olinpaikastaan. Metallinen hohtava kyltti paistoi telakoitumisalueen yläpuolella, luoden heijastukset viidestä sisältämästään merkistä sillalla seisovan tummahaarniskaisen soturin päälle.
Pyöreä, miltei kokonaan ilmassa leijuva ja naurettavan korkealle sijoitettu telakoitumisalusta oli kiinni itse rakennuksessa ainoastaan lyhyen rautaisen sillan varassa. Killjoy arveli sen pysyvän ilmassa painovoimaa kumoavien Kanoka-kiekkojen avulla. Mahdollisesti hatarat rakenteet kirjattiin nopeasti Joyn muistiin.
Kului muutama sekunti lisää. Kaksi metallista askelta tärisytti siltaa, jolla Joy edelleen nuokkui polvillaan. Metsästäjä kääni katseensa kiiltävästä maastosta kohti hieman lähempänä olevaa Purifieria. Kaksikko tuijotti toisiaan. Kumpikaan kypäräpäisistä sotureista ei paljastanut ulos minkäänlaista tunnetilaa. Ei, ennen kuin Killjoy puristi kätensä nyrkkiin…
…nyrkkiin. Vaatimaton virne nousi kenraalin palaneille kasvoille. Hänen sormensa liikkuivat. Metsästäjä antoi niiden pyöriä hetken, nautiskellen niiden luomasta rutinasta. Hän todellakin liikkui. Ehkä aika riittäisi sittenkin.
Kaksi metallista askelta lisää. Välimatka kahden soturin välillä oli noin kaksikymmentä metriä. Siniharmaaseen massiiviseen haarniskaan pukeutunut Purifier jätti oikeat uudet kasvonsa mysteeriksi. Molemmilla oli psykologinen yliote toisesta. Killjoyn tilannetta ei tosin auttanut se, että hän pienemmän kokonsa lisäksi oli polvillaan tummanpuhuvan soturin edessä.
Kenraali havainnoi lähestyvän vastustajansa varustuksen niin nopealla tahdilla, kuin vain kykeni. Haarniskan paksuus oli äärimmäisen raskas. Mahdoton läpäistävä kevyemmän luokan tuliaseilla. Rannekiväärit oli siis poissuljettu. Mustat putket pumppasivat energiaa Purifierin todellisen kehon sisältä pukuun. Killjoy näki siinä puvun selvimmän heikon kohdan. Samoin haarniskan paljaaksi jätetyissä nivelissä. Punainen metsästäjä kuitenkin pelkäsi Purifierin olevan tämän myötä häntä itseään huomattavasti nopeampi.
Purifierin oikean olkapään yläpuolella oli lukittuvat telat. Mahdollinen paikka selästä nousevalle aseistukselle. Haarniskan ranteet olivat myös hälyttävän paksut. Mahdollisesti siis täynnä aseita. Kypärän yksi suuri silmä sisälsi luultavasti samanlaisia havaintotoimintoja, kuin Killjoyn omassaankin. Kohde näytti kuitenkin suojaamattomalta. Siihen olisi helppo osua.
Tänä aikana tapahtui neljä askelta lisää. Killjoy näki nyt täysin selvästi panssariin maalatun Mustan käden logon. Kenraalin olisi ehkä pitänyt olla siitä yllättynyt. Hän ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon merkin oli tarkoitus kertoa hänelle.
Noh, etkö aio mahtailla paluullasi? Etkö aio kertoa pitkää tarinaa siitä kuinka mahtavuutesi peittosi jälleen kaiken muun? Se olisi kovin tapaistasi.
Askeleet pysähtyivät. Välimatkaa kaksikon välillä oli enää kymmenen metriä. Hieman koneistuva, mutta silti tuttu, korkea ja sähisevä ääni omasi nyt vakavuuden, jota Killjoy ei ollut vuosisatojen aikana kertaakaan ennen kuullut. Ei tällaisena. Et ole kovinkaan yllättynyt kenraali. Osasitko jopa arvata mitä oli tapahtunut?
Killjoy keskittyi nyt suoristamaan toista jalkaa altaan. Hän seurasi katseellaan raajaansa, kun se liikkui ja nousi pystyyn. Sen avulla metsästäjä hitaasti, mutta varmasti hilasi itsensä seisomaan. Kaksikon välinen pituusero oli muutama kymmenen senttiä. Myönnän, että en odottanut mestarisi vaivautuvan koluamaan ruumistasi Xian tuhkista. Mutta tämä on… viides kerta. Viides kerta kun minä tulen tappamaan sinut… veljeni Ehkä näin monen kerran jälkeen minun pitäisi lopettaa yllättyminen.
Purifier levensi asentoaan ja levitti kätensä sivuille. Viides kerta… olemmeko me pyörineet tässä ringissä niin kauan… ha-hah. Sääli. Tänään se vihdoin päättyy. Evoluutioni on viimein ohittanut tarvittavan pisteen.
Killjoy sähähti, levittäen samalla jalkojaan saadakseen tukevamman otteen metallista allaan. Sinä siis kutsut tuota edelleen evoluutioksi? …idiootti. Valtapelisi johtaa vain varmaan kuolemaan. Sinä tiedät, että tuota voimaa ei voi kontrolloida. Näit mitä muille tapahtui. Sama odottaa sinua.
Purifierin kypärän takaa kuului vaimeaa naurua. Killjoy seurasi kuinka Pimeyden metsästäjän toinen käsi nousi vivulle niskassaan ja paineilman luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi. Se roikkui nyt Purifierin vasemmasta kädestä. Soturin kasvot olivat nyt paljaat. Killjoy kavahti askeleen taaksepäin.
Mustavalkeat täysin sileät ja linjattomat kasvot eivät sinänsä olisi saaneet punaista soturia perääntymään. Syynä oli kypärän takaa paljastuneen olennon kita. Täysin siinä missä suun olisi kuulunut olla, törrötti kaksi riviä hirvittäviä pitkiä hampaita. Hengitys höyrysi niiden välistä kylmään ilmaan. Petomaisen ilmestyksen takaa kaikasi kuitenkin edelleen jo vuosisatojen takaa Killjoylle tuttu ääni. Kuten näet, minä onnistuin jo. Voimani on täydellisessä kontrollissa. Ovat olleet jo kauan. Sinä ja typerä tiedenaikkosesi ette vain koskaan tajunneet sitä.
Pieni sähkönpurkaus särähti Killjoyn puristuneen nyrkin välistä. Raivostunut irvistys oli noussut punaisen metsästäjän raadellulle suulle. Hänen tietokonemonitorinsa toimi taas. Killjoy tarvitsisi kuitenkin vielä hetken oikosulkujen ohittamiseen. Sinä saasta… julkeatkin vetää hänet tähän.
Purifier huokaisi ja pudisteli päätään, aivan kuin tämä olisi hetken oikeasti ollut pettynyt tilanteen kulkuun. Typerys. Minä kerron sinulle vain totuuden. Musta käsi oli täynnä naiiveja typeryksiä. Sinä, Niz ja kaikki ne muut. Olisin saavuttanut tavoitteeni nopeammin ilman teitä. Te onnistuitte tuhlaamaan kuulieni valmistamiseen satoja vuosia.
Sinä olit yksi meistä Purifier. Me luotimme sinuun. Herra luotti sinuun. MINÄ luotin sinuun! Sinä veit heiltä kaiken. Sinä ja typerät mielitekosi. Inhoan jo pelkkää ajatusta siitä, että joskus taistelimme rinta rinnan. Killjoyn äänestä paistava halveksunta ei tuntunut tekemään vaikutusta Purifieriin.
Musta Metsästäjä huokaisi syvään ja napsautti kerran metalliin kuorittuja sormiaan. Metallin kalahdus kieli Killjoylle, että joku hänen takanaan veti esille asetta. Nopea vilkaisu taakse vahvisti tämän arvelun. Hopeiseen, vanhanaikaiseen ja koko kehon peittävään haarniskaan pukeutunut Metsästäjä oli vetänyt selästään esiin äärimmäisen raskaan kolmipiippuisen automaattihaulikon. Samanlaisen, millaisia Vahkien etulinjat olivat käyttäneet sodassa. Killjoy tajusi, että Metsästäjä oli sama, joka oli aiemmin ojentanut Abzumolle merkillisesti hohtavan pussukan. Killjoy tiesi, mitä pussi sisälsi. Hän miltei sääli Makutaa. Hän oli vaihtanut Killjoyn johonkin paljon hyödyttömämpään.
Nyt arvoisa kenraali. On tullut aika. Anna se minulle ja hyväksy kohtalosi. Purifier oli ojentanut ottavan kätensä kohti Killjoyta. Joy kirosi, mutta ei kädelle. Purifierin eleen tapahduttua, kymmenet luukut pilvenpiirtäjän kauempana hohtavissa seinissä. Lisää aseiden ääniä. Hyvin paljon aseiden ääniä. Hopeapanssarisia sotureita hyppi telakoitumistasanteelle kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta ovesta ja ikkunasta. Purifierilla oli puolellaan koko alueen eliittivartijat. Jokainen varustettuna samalla raskaalla panssaroinnilla ja naurettavan kokoisella automaattiaseella.
Nopea arvio ei näyttänyt hyvältä. Hänen peruuttamisensa esti yksi se yksi asetta tanassa pitävä Metsästäjä hänen takanaan. Vastassa oli Purifier ja vähintään viisikymmentä äärimmäisen raskasta Metsästäjää. Killjoyn vastakäynnistetty tietokone teki edelleen toimia oikosulkujen ohittamiseksi. Killjoylla oli suunnitelma, mutta vain Purifieria vastaan, ei kokonaista joukko-osastoa. Hänen toivonsa eli nyt hyvin löyhän teknisen teorian varassa.
Sinä olet edelleen se sama nuori typerys, mikä olit vielä Metru Nuilla. Sinun tulisi jo tajuta, että moralisointisi ovat täysin turhia. Sitä paitsi, jos koit heidät niin tärkeäksi, et olisi koskaan lähtenyt. Sama voima houkutteli sinuakin Killjoy. Oli vain omaa typeryyttäsi jättää kuulasi voima valjastamatta. Ja nyt minä olen täällä hakemassa sen rinnastasi, sillä suurempi suunnitelma vaatii myös sinun panostasi.
Sinä ehdotat minulle, että antaisin sinun repiä sydämen rinnastani? Älä naurata mutantti. Sinä ja jokainen tällä asemalla kuolee tänään. Saan kostoni jo toisen kerran. Harvaa siunataan tällaisella mahdollisuudella. Killjoy astui tukijalkansa varaan ja osoitti nyt eteenpäin marssineen metsästäjälauman kärkeen jäänyttä Purifieria. Lisäksi… kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?
Purifier nauroi. Kylmä hekotus kajahti ilmoille, vaikka Metsästäjän hurja kita tuskin liikkui. Puri tukahdutti naurunsa väkisin ahtamalla kypärän takaisin päähänsä. Metallikyklooppi oli jälleen paikalla tuijottamassa Killjoyn lävitse. Turhat löpinät sikseen Killjoy, minä tiedän että yrität pelata vain aikaa. Sinulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia selviämiseen.
Toistan kysymykseni: Kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?
Metsästäjärivistö seisoi aivan hiljaa. Tällä kertaa edes Purifier ei vastannut. Killjoy virnisti kypäränsä takaa. Punaisen Metsästäjän taakse kääntynyt käsi nousi esiin, paljastaen tämän vetäneen ranneteränsä esiin. Ulvahtava Metsästäjä Killjoyn takana kaatui maahan, verisuihkun purkautuessa kolmesta rintapanssariin tehdystä reiästä. Muutama Metsästäjä hopeisessa rivistössä kavahti taaksepäin. Kukaan ei ollut huomannut Killjoyn nopeaa liikettä. Tie hänen takanaan oli nyt selvä. Ainoa vihollinen oli hänen edessään.
The Shadowed One teki kauan sitten kanssani sopimuksen. Sopimuksen, josta edes sinulle ei kerrottu. Vastineeksi siitä, että Vahkit siirtyisivät Metru Nuilta ikuiseen säilöönsä, hän lupasi opettaa minulle hallintaa. Täydellistä hallintaa. Koneiston absoluuttista hallintaa.
Täysi hiljaisuus. Jopa lähtevien ja saapuvien ilma-alusten ääni oli kadonnut hetkeksi. Kymmenien Metsästäjien joukkio seisoi aivan liikkumatta Killjoyta tuijottaen.
En ollut aivan varma, miten voimani toimisi nykyisessä… tilassani. Todellisuus kuitenkin oli, että voimani on entistäkin väkevämpi. Toisin kuin yksitoista muuta Käden eliittiä, minun kuulaan sidottu voimani on tarkoitettu puhtaaseen sodankäyntiin. Voimani ovat heikentyneet rajusti, eikä minulla olisi enää kauaa elinaikaa, joten ehkäpä minä voisin demonstroida teille voimiani. Olisitte etuoikeutettuja, en ole koskaan toteuttanut… prosessiani julkisesti.
Purifier sähisi kypäränsä takaa, osoittaen sormellaan suoraan kohti punaista Metsästäjää. Mitä sinä oikein selität imbesilli? Yksikään Käden jäsenistä minun lisäkseni ei oppinut täydelliseen kontrolliin. Ei muodonmuutostasolle asti.
Killjoy pudisteli päätään ja heilutti omaa sormeaan. Täysin huomioimatta Purifierin kommenttia, Joy haki jaloilleen vielä tukevamman asennon, asettuen hieman kumaraan. Pää siltaa kohti kallistettuna, Killjoy kysyi vielä yhden kysymyksen: Vahoina päivinä, kun me kaksi työskentelimme vielä Kädelle, ennen kuin ennen sotaa loikkasit Metsästäjiin ja aloiti naurettavan evoluutiosi, ihmettelitkö sinä koskaan yhtä asiaa?
Huh?
Miksi entinen tunnusmerkkini oli skorpioni?
Puhdas energia ryöpsähti Killjoyn rintakehästä, ympäröiden punaisen haarniskan täysin keltapunaisella sähköistetyllä energialla. Joyn tiukasti kiinni puristetut nyrkit tärisivät puhtaasta niiden välistä purkautuvasta voimasta. Kypärän sisällä olento karjui. Sitä ei kukaan kuullut.
Ryöpsähtelevä energia sai metsästäjäosaston ottamaan askelia taaksepäin. Ainoastaan Purifier seisoi suorana tujottaen hetki hetkeltä hurjistuvaa näkyä. Killjoysta lähtevä energiapatsas oli niin voimakas, että kahdella alemmalla telakointisillalla levänneet valtavat kuljetusalukset alkoivat hitaasti hivuttautautua kohti reunaa. Metsästäjät aktivoivat kenkiensä pohjiin kiinnitetyt magneettiset laitteet, jotka liimasivat nämä tiukasti metalliseen kanteen. Show jatkui, eikä mitään oltu vielä edes nähty.
Killjoyn haarniska nitisi ja raksahteli kauttaaltaan. Se kasvoi nytkähdys nytkähdykseltä. Hartiat levenivät eniten muuhun ruumiiseen nähden. Metallinen rutina sekoittui energian sihahteluun ja raajojen uudelleenmuotoutumisen aiheuttama kipu sai Killjoyn huutamaan entistäkin kovempaa. Mutta muodonmuutoksen tärkein kohta oli vasta alkamassa. Killjoyn alaselkä eli. Metalli sen pinnalla kupli. Jokin alkoi työntymään sen sisältä hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen jaoke, toinen… kolmas jä neljäs. Kärkeä kohti kapeneva punaisesta metallista koostuva häntä purskahti vähä vähältä pidemmälle Killjoyn ruumiista. Se nousi sätkien ilmaan ja kasvoi niin pitkään, kunnes sen kärki heilui Killjoyn oman pään yläpuolella. Punaiset metalliset laatat uudelleenjärjestyivät ja paksummat panssarit siirtyivät peittämään hännän kärjen. Pian niiden sisältä luisui esiin valtava miekanterän kokoinen piikki. Tarkemmin katsottuna piikki oli Killjoyn miekka. Mekaaninen muodonmuutos oli saanut sen löytämään tiensä kasvaneen uuden ulokkeen kärkeen.
Killjoy oli nyt jo neljänneksen edellistä suurikokoisempi ja selkeästi massakkaampi. Vinhasti heiluva häntä sätki ympäriinsä, hakien edelleen kunnollista liikekontrollia. Mutta ennen sen hankkimista, vielä yksi tapahtumaketju lähti liikkeelle. Metallin ratina oli nyt siirtynyt Metsästäjän kypärään ja siihen olis alkanut ilmestyä siksak-tyylisiä viivoja. Purifier näki sen ja kavahtin nyt itsekin askeleen taaksepäin. Kyseessä ei ollut temppu. Punainen metallihirmu oli todella onnistunut miltei mahdottomassa.
Silloin kypärä repesi auki. Täysin siisti siksakkuvio reväytti kypärän puolikkaat irralleen. Killjoyn madaltunut karjunta täytti ilman kypärän lopettaessa äänen vaimentamisen. Mutta ääni ei tullut Killjoyn kasvoista kypärän takaa… kypärä oli Killjoyn kasvot. Hampaat. Valtavat punaiset metalliset hampaat ja niiden takaa ammottava tyhjyys. Purifierin kasvot. Täysin samanlaiset, mutta puhtaasta metallista valetut.
Jalka iski. Karjunta loppui. Energian purkautuminen pysähtyi kuin seinään. Hirvittävien hampaiden välistä nousi höyryä kylmään ilmaan. Killjoy suoristi selkänsä ja käänsi katseensa kohti vihollisjoukkiotaan. Valtava mekaaninen ruho ylitti nyt hieman jopa Purifierin oman koon. Valtava tappava häntä huiski punaisen metsästäjän pään yläpuolella valmiina tappamaan. Matala rahina kaikui kypäräkidan hampaiden välistä. Olkapäihin sijoitetut ohjuspatterit nostivat päätään ja asettelivat kaksitoista ohjusta täyteen toimintavalmiuteen. Jalkapohjien rakettimoottorit alkoivat lämmetä kenraalin petoistuneesta uudesta ulkomuodosta huolimatta.
Kymmenet aseet osoittivat Killjoyta. Purifier tarkisti omia asejärjestelmiään. Kiroileva Metsästäjä katsoi uutta vastustajaansa. Se tujotti häntä ilmeettömänä, säälimättömänä ja täydellisen valmiina.
Kuten aiemmin sanoin. Jokainen tällä asemalla kuolee tänään.
Metallinen peto puhui. Sillä oli täysi kontrolli. Sillä oli täysi valta. Se tulisi tuhoamaan. Se oli Killjoy. Ja sillä hetkellä kymmenkunta ohjusta täytti ilman. Purifierin rakettimoottorit käynnistyivät. Ja niin metallijumalten sota alkoi.
Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.
Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.
Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.
Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. Tajusin juuri… meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.
Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.
Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta… noh… lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.
Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. Voi hyvä gorgolzilainen sentään… olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.
…
Bio-Klaani
Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.
Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.
Anteeksi… mitä?
Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.
Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.
Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.
”Haloo, toimiiko tämä?”
”No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin.”
” ”
Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. ”Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?”
Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. Hei… missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen.”
Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. ”Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena.”
Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. ”Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu? Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. ”…me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia.”
”… okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis… Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia”
Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) ”Niin… kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin.” Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. ”Joy, näytä ne paperit”
Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.
”Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot ”uudesta sukupolvesta”. Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.
Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.
Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.
”…lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin ”Organismi”. Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta.”
Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. ”Niin… mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?”
Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. ”Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi.”
Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. ”Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi.”
Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. ”Oletko sinä nähnyt sen laivan?”
Killjoy tuhahti. Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla.” Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. ”Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?”
”Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?”
Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.
”Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa.”
”Teillä on laivasto, Guardian.” Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata ”Meillä”, mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.
”Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa… Meillä ei ole varaa hyökätä”, Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, ”Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?”
”En tiedä”, skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. ”En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä.”
Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. ”… emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?” Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.
”Ei”, Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, ”Zyglakeja.”
”Mitä tapahtui?”
Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. ”Tiedämmekö me itsekään”, skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.
”Meidän pitäisi” Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.
Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. ”Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys.”
Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. ”Kävikö pahastikin?” Guardian pudisti päätään. ”Ei meille.”
”… mitä tapahtui?” Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. ”Matoro”, Guardian sanoi. ”Oletko ollut sodassa tätä ennen?”
Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. ”Kuinka niin?”
”Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?”
Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. ”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen”, Matoro jatkoi.
Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.
”Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?” Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. ”Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta… en usko, että hän halusi niiden selviytyvän.”
”… en ymmärrä”, Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.
”Sinä et halua”, Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. ”Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta.” Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. ”G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!” Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.
Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. ”Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!”
”MATORO!” Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. ”Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään.” Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.
”Totta. Emme voi tehdä enää mitään…”
Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.
”Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain… Oletteko löytäneet Visokin?” Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta
”Kerrohan”, hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, ”puhutko sinä usein sekavia?” Killjoy häkeltyi vastauksesta. ”En… ymmärrä.”
”Teillä on nyt muuta murehdittavaa” Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. ”Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?
Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.
Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-
Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt. Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.
Ei ole väliä… ei ole väliä? Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.
Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen… kunnes kuului pienoinen rasahdus.
Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.
Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.
Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.
”Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut.”
Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.
”En tiedä, voitko tarjota minulle mitään”, Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. ”Mutta yritä.”
”Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?”
Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. ”Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?”
Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. ”Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt ”ystäväni” onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”
Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. ”Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa.”
Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. ”Puhut Purifierista”, Guardian sanoi.
Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. ”Jatka.”
”Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta.”
Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi”.
Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. ”En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt.”
Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. ”Numero yksi?” skakdi kysyi. ”Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys.”
Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.
Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. ”Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi…”
Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. ”Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse.”
Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen.”
Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.
Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. ”En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä.”
Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.
Siitä ei ollut kauan.
Skakdi huokaisi syvään. ”Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa.” Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.
Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.
”Killjoy”, Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. ”Haluan kysyä jotain.”
Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.
”Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?” Guardian tivasi vakavana.
”Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan… nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat… runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.
”Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän.”
Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.
Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. ”Älä kutsu tätä peliksi”, Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. ”Viattomia on kuollut.”
On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.
Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.
Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.
Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä. ”Kauniita sanoja”, Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. ”Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.
Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.
Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?
Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan. G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.
Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.
”Olet oikeassa”, Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. ”Pyydän…” Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea. ”… anteeksi.”
Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.
Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.
Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. ”Meillä on asioita vielä selvitettävänä”, Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. ”Mutta ei nyt.” Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. ”Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi.”
Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään. ”Tiedän sen olevan raskas taakka”, Guardian sanoi. ”Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain… henkilökohtaista.” Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.
Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: ”Samaa mieltä.”
Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.
Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa. Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi. ”Pitäkää yhteyttä”, Guardian sanoi vielä. ”Ja älkää kuolko.”
Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut. Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu. Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.
”Matoro.” ”Hm?” jään Toa hämmentyi näkyvästi. ”Pidä häntä silmällä.”
Matoron hämmennys ei vähentynyt. ”… miksi?”
”Hänen omaksi parhaakseen.”
Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti. Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.
Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.
Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.
Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.
Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.
Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.
Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.
Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.
Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.
Keskustelut Visokin kanssa olivat aina… miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.
Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.
Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään… Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua… tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.
Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.
Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne… mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille… minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.
Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.
Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.
Killjoy… olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan… Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on… aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain… en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä… minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit… me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun… meidän kannaltamme… hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan… luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan…
Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.
Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa… kasa… sinä tiedät. Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.
Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita… emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.
Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.
Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.
Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.
Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.
”Ja pitäkää huolta itsestänne.”
Killjoy murahti.
Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.
Huokaus.
…
Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.
Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.
Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää… Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi. Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki… Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.
Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.
Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti… Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.
Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa… Että saisi elää rauhassa Klaanissa… Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.
Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.
Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.
Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.
Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein… ja montako jokeria vastapuolella on.
[spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]
Klaanin yläkerrokset, alkuilta, pommituksenjälkeinen päivä
Maan Toa Nurukan katseli tähtitaivaalle, jossa tuhannet tähdet alkoivat välkkyä merkiksi yön ja pimeyden tulosta. Viime vuorokausi oli ollut myös hänelle erityisen raskas kun hän oli joutunut näkemään taas siviiliuhreja ja sodan tuomia vaurioita. Monet menettivät jotain itselleen arvokasta, muttei hän. Lukuisten taisteluiden veteraanina Nurukan oli päättänyt ettei kiintyisi liikaa mihinkään maalliseen ja piti ystävinään vain joitain harvoja henkilöitä. Deleva ja Umbra olivat niitä harvoja, jotka hän pystyi jopa laskemaan ystävikseen. Maan toa katseli kuinka muutama tähdenlento valaisi yötaivasta. Tähdenlento oli merkki toivosta, sen hän tiesi, sillä jokaisen taistelun jälkeen on vuorossa korjauksien aika. Lopullista taistelua ei koskaan tapahdu, sillä kaikki kiertää kehää.
Nurukan muisteli aikaa, jolloin hän komensi toia Metru Nuilla. Turaga Dume ja the Shadowed One olivat riidoissa keskenään, koska roistomaiset Pimeyden metsästäjät halusivat perustaa tukikohdan Metru Nuille. Siihen yksinvaltiaana toimiva Dume ei tietenkään suostunut ja hän karkoitti metsästäjien Kummisedän diplomaatit kaupungistaan. TSO ei pitänyt tavasta jolla Dume hoiti asioita, aloittaen sodan Legendojen kaupungissa. Lukuisat Toat kutsuttiin taistelemaan kaupungin puolesta, suuren Toa Lhikanin rinnalla. Se oli hienoa aikaa… Nurukan muisteli, mutta silläkin oli varjopuolensa. Sodassa hänet tunnettiin hyvin, nyt kaikki ovat unohtaneet hänen nimensä.
Muisto siirtyi toiseen kun Nurukan sulki silmänsä. Maan toan mielessä hän oli nyt Avra Nuin saarella, taistelemassa Makuta Bitilin hyönteisistä koostuvaa rahiarmeijaa vastaan. Hirviömäiset Weartax-hämähäkit olivat tappavia, mutta mutaatiotykin ja maan elementaalivoimien avulla Nurukan nousi suureksi sankariksi ja häntä palvottiin saarella suurena Toa-päällikkönä. Oli hienoa tuntea itsensä tärkeäksi, vanha maan toa mutisi ja huomasi ettei hän ollut enää oikein samanlaisessa asemassa. Kukaan täällä ei tuntunut tietävän tai muistavan hänen urotekojaan.
Muisto siirtyi toiseen ja Nurukan muisti jotain. Hän oli kirjoittanut kirjan, Metru Nuin sodan aikana, ja lisännyt siihen salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja joita ei enää sodan jälkeen tarvittu. Kirja oli jätetty Onu-Metrun arkistonhoitajille, jotka lupasivat huolehtia kirjasta.
”Kirja voisi olla hyvä lisä Klaanin kirjakokoelmiin”, Nurukan mutisi ja ajatteli että tämä voisi olla erään jään toan ja erään valon toan tehtävä, hakea Kirja Legendojen kaupungista…
Nurukanin unelmoinnin keskeytti plasman Toa Deleva, punavalkoinen Toa, jonka toinen puoli ruumista oli täysin hopeinen ja mekanisoitu. Toa oli kokenut sotien varjopuolet. Hän oli menettänyt koko saarensa asukkaat Metorakkin skakdeille, jotka myivät Matoranit orjiksi. Tästä syystä Deleva kantoi kaunaa kaikkia Skakdeja kohtaan. Toa ei ollut kovin hyvin tottunut Klaanin liberaaliin ilmapiiriin, jossa oli mitä moninaisempia olentoja. Hän ei voinut sille mitään että oli niin ennakkoluuloinen skakdeja kohtaan.
”Mitä ajattelet, vanha ystävä?” Deleva viimein sanoi jotain, katsahtaen samalla taivaalle. Punainen tähti loisti kirkkaana taivaalla. Tähti oli kaunis, vaikka Deleva olikin nähnyt sen jo tuhansia kertoja taivaalla. Iltataivaan kauneutta ei voinut edes taistelujen ja elämän koulima toa kiistää.
Nurukan säpsähti ajatuksistaan. Maan Toa katsahti ystäväänsä ja vastasi: ”Ajattelin juuri vanhaa, mennyttä aikaa. Eikö se ollutkin hienoa, Delevä?”
Plasman toa ei sanonut mitään. Menneisyys oli hänen osaltaan täynnä arpia ja kipeitä haavoja. Arpia, jotka eivät olleet vielä täysin parantuneet ja tulevaisuus oli vielä täysin avoin.
Kaksikko jäi muurinharjalle ajattelemaan elämän kysymyksiä ja muistelemaan menneitä…
Öinen meri oli tyyni, mutta pienen saaren luoma hehku oli houkutellut Phase-Lohikäärmeiden joukon parveilemaan sen ympärillä. Saarella oli pieni linnoitus, jonka sisällä valmisteltiin tapahtumaa, tapahtumaa jota viittaan pukeutunut hahmo oli odottanut jo kauan. Hän oli ratkaissut vuosituhansien arvoituksen ja nyt olisi toimeenpanon aika.
Hahmo pudotti sauvansa ja viittansa, paljastaen itsensä sen alta. Metsästäjien johtaja oli tavanomaisesta poiketen yksin, tällä turvatulla saarella, josta vain harva tiesi. Hänen edessään oli potilaspöytä, jonka päällä makasi pikimusta päätön ruumis, jonka pitkät raajat roikkuivat hieman pöydän yli.
TSO astui ruumiin ylle ja nosti tämän viereen veitsen, merkillisen sinisen rasian ja paperinpalan. Hän olisi valmis uuteen luomiskertomukseensa.
Olemme tulleet tähän hetkeen, hetkeen jota minä yksin hallitsen. Minun luomukseni, minun voimani, minun suunnitelmani, huipentuu tähän hetkeen.
Hitaasti, hän käänsi katseensa edessään makaavaan ruumiiseensa ja laski vasemman kämmenensä tämän rintakehälle.
Palvelija, toinen käteni, lojaali soturi. Sinut olivat Xian liekit puhdistavat, sinä olit tuomittavana vihollisen käsissä, mutta tänään sinä olet jälleen nouseva, sillä uhrauksesi ei ole jäävä turhaksi… Purifier.
Mestari nosti oikealla kädellään veitsen pöydältä ja salamannopeasti iski sen vasemman kätensä läpi, saaden verensä vuotamaan läpi ruumiiseen.
Mestarin veri, sinun tuleva johdattajasi, tuleva äänesi. Yhdessä me teemme historiaa, yhdessä me tulemme tuomitsemaan. Me, minä. The Shadowed One!
TSO irrotti veitsen ja nosti veriset kätensä pöydälle, nostaen sille asetetun paperinpalan kaksin käsin ilmaan ja jatkoi puhettaan:
Kantajan suostumus, hänen tahtonsa ja meidän liittomme. Sinä olet avaava lukon, joka muuttaa maailmaa, lukon joka on piilottanut minulta oman luomukseni. Sinä olet antava elämän, sinä olet side, joka yhdistää kaiken jälleen. Taistelujen jälkeenkin, sinä olet lahjoittajani, Killjoy!
Paperinpala alkoi hohtamaan sen sinisen sinettinsä kohdalta. Sen pitelijän huulilta oli luettavissa yksi sana: Sopimus.
Sinetti sai aikaan reaktion, joka reagoi rasian kanssa, saaden sen aukenemaan. Sen tapahtuessa, ilmoille pääsi karjahdus ja huumaava määrä punaista valoa. Valo kiemurteli rasiasta ulos ja karjui, täyttäen huoneen tuolla karmealla äänellä. Valopallo jäi leijumaan Purifierin ruumiin ylle sen Mestarin tuijottaessa sitä hetken, haukkoen samalla henkeään. Tällä kertaa hän puhui kuin kuiskaten:
Voimani, luomukseni, se on valmis, se on sinun. Yhdessä me jatkamme, yhdessä me hallitsemme. Ota se, vie loppuun se minkä aloitimme!
Ja juuri niiden sanojen kadotessa, kuului vielä yksi karjahdus ja valopallo kiisi suoraan Purifierin tuhoutuneeseen ruumiiseen. Valo katosi ja huoneessa oli jälleen pimeää.
TSO asteli ruumiin vierelle ja tuijotti sitä, oli täysin hiljaista. Pienen hetken ajan Mestari luuli epäonnistuneensa, mutta vain hetkeksi, sillä purkaus alkoi… Purkaus, joka työnsi ruumiin sisältä valkoista ja mustaa ainesta, joka alkoi valtaamaan vähitellen palanutta ruumista, täyttäen jokaisen kolon ja peittäen ruumiin alleen, uuden pään kasvaessa riekaleisesta kaulasta.
Haltioissaan TSO otti askeleen taaksepäin ja nosti kätensä ilmaan kuin profeetta. Ruumis kutistui hieman, raajat normalisoituivat ja uusi pää alkoi muotoutua. Valkoinen irvokas naama alkoi kehittymään ja sen etuosa kovettui pitkien limittäisten hampaiden kasvaessa. Vankkarakenteinen ruumis kiehui, muuttuen vähitellen sileämmäksi. Valkoinen ruumis, jota mustat kuviot peittivät kauttaaltaan. Ja viimeinen silaus oli hohtavan siniset silmät, jotka aukenivat hirviömäisen kidan yläpuolelle. Ei pupilleja, ei katsetta, vain nuo hohtavat valot ja hitaasti hengittävä hirviömäinen ruumis.
Mestari nauroi, hän oli onnellinen, hän onnistui. Pieni palanen juuri syntyneen olennon ruumiista lensi takaisin rasiaan, jättäen vain kaksi tuohon huoneeseen. Rahiseva hengitys kaikui huoneen sisällä ja vähitellen hirviö nousi ylös, kokeillen sen uusia lihaksiaan, tutkien vahvoja käsiään, kokeillen kasvojensa hirviömäisiä muotoja. Nyt se ja sen mestari seisoivat vastakkain, tuijottaen toisiaan. Silloin kaksi hahmoa puhui, mutta yhdellä suulla. Toinen matala ääni ja toinen hirviömäinen rahina, olivat täydellisessä yhteydessä toisiinsa:
Miksi kaikki tuntui lopulta kietoutuvan Nimdan ympärille? Kaikki jahtaavat sitä tietämättään mikä se on. Mikä se on? Se on valkoinen metallisiru. Mitä muuta se on? Jotakin, jonka takia kannattaa tappaa.
Matoro havahtui ajatuksistaan tömähdykseen. Jään Toa piteli päätään. Hän oli onnistunut nukkumaan pari tuntia. Uni oli ollut kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Toa haparoi itsensä pystyyn ja tähyili ympärilleen. Äksä ja Jardirt olivat laivan keulan tietämillä ja kiskoivat köysiä. Notfun käveli kohti ja selitti jotain perillä olemisesta. Matoro valpastui välittömästi ja siirtyi keulaan. Edessä näkyi hietikkoinen, matalapuustoinen saari. Takana oli Pohjoisen Mantereen rannikko.
”Nuo tyypit jättävät meidät tähän ja jatavat matkaansa. Me saamme tuon veneen saarelle menoon”, Fun selitti tilannetta. ”Millä tulemme pois?” ”MINUN laivallani tietysti” ”Aha”, Matoro totesi nopeasti. Puolelle tusinalle tehty pelastusvene tippui veden pinnalle ja Jardirt hyppäsi sinne ensimmäisenä.
”Hei. Miksei tämän paatin kapteenia näy juurikaan tällä laivalla?”, Matoro kysyi hiljaa Notfunilta. Matoran oli hetken hiljaa ja avasi sitten suunsa. ”Öh, hän ei tykkää minusta. Tai toisinpäin” ”Onko se syy olla piilossa koko matka? Näimme hänet vain matkan alussa” ”En tiedä. Mitä jos unohdetaan koko heppu…” Matoro huokaisi. Ei tuosta ottaisi selvää. Hän hyppäsi Äksän perässä veneeseen. Kun Notfunkin oli paikalla, he lähtivät soutamaan kohti hietikkoista saarta mystisen rahtilaivan jatkaessa matkaansa.
Kyseinen saari, sisämaa
”Missä on Nimdan temppeli”, musta hahmo aloitti ja iski pienen majan oven nurin. ”E-ette voi mennä sinne…” matoran sopersi ja vetäytyi taaksepäin. ”Kysyin missä”, Amazua vastasi ja nosti matorania kurkusta. Hän heitti pienen le-matoranin maahan ja kääntyi huoneen muiden henkilöiden puoleen.
”P-pyhättö on saaren keskellä. Ath-järven rannalla”, ko-matoran vastasi särisevällä äänellä. ”Mutta Nimdan luona ei ole käyty tuhansiin vuosiin. Temppelin maanalainen osa on sinetöity….” Muutama matoran sopersi rukousta Athille. Musta hahmo oli varmasti Atheon. Atheon oli tullut saarelle tuhoamaan ja tappamaan.
Amazua ja kymmenen matorania olivat matkanneet melko nopeasti päivän aikana sisämaahan. Laivaa oli vartioimassa parikymmentä jäljellä olevaa piraattia. Nimdan pyhättö sijaitsi saaren suurimman järven rannikolla varsin idyllisessä paikassa. Näköala järvelle oli kaunis ja koskematon. Valkoinen ja pienikokoinen pystykivistä tehty pyhättö odotti yksinään puhtaan luonnon keskellä. Amazua iski metallinyrkkinsä puuoven läpi ja heitti jonkin papintapaisen järveen. Valoisa ja taiteellinen temppeli oli täynnä arvoesineitä ja kaiverruksia seinissä. Piraatit pakkasivat arvotavaraa mukaansa Amazuan etsiessä maanalaisen osan sisäänkäyntiä. Hän potkaisi marmorisen altatrin nurin.
Bingo.
Laatta murskautui hänen nyrkkinsä alle. Portaikko alas oli täynnä kiveä.