Aihearkisto: Klaanon Rope

Retro

Muistojen voima

Kommentoi

Sairasosasto

Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.

Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.

Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?

Se on muistojen voima.

Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.

Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?

Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.

Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?

Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.

Tuo minulle Matoro.

Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.

Palvele Mielen Isää.

”Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.

Tee se.

Oli koittanut aika täyttää tehtävä.

Nimetön saari

Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!

Joueran piilopaikka

Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.

JOUERA
KUOLE
JO
MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI

Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento.
Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.

Meri

Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.

Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.

Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.

Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.

Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.

Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.

Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.

[spoiler=Keksit ja muut jännät jutut]
Eli kiitoksia:
– Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku
– Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti
– Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO[/spoiler]

Retro

Amiraalin akvaario

Kommentoi

SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
”Myöskin, sir…” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”…laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
”Uupunut?”
Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
”Hah hah hah hah….”

Tronie kallisti kalanpäätää.
Olen näin hyvä koomikko?
”…hah hah hah hah…”
Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä…
”….ha.”

Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
Mistäs minä moista?
”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
Wanhat ajat hyvät ajat?
”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden…
”…mistä sinä muk-”
Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…

”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…

002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…

Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

…että pidät torakoista vielä vähemmän.

Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

Hum.

Huoneessa oli täysin hiljaista.

Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

Toisaalla

Ruki avasi silmänsä.
”Missä…”
Hänen päätään särki kovasti.

[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]

Retro

Kaiman lupaus

Kommentoi

Klaanin kahvio

Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

”Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
”Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

”Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. ”Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.”
”Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. ”Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”.
Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
”Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
”Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

”Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.

Umbran huone

Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

”Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

”Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

”Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

”Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.

Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

Retro

Yksinäinen Kaikkinäkevä

Kommentoi

OLEN NÄHNYT TÄMÄN KAIKEN.
NÄHNYT TULEVAN.
KAIKKI ON ENNALTA MÄÄRITETTYÄ.
YMPYRÄ SULKEUTUU.
MAAILMA PALAA.
JA VIIMEINEN NÄYTÖS ALKAA.

YKSI YRITTÄÄ ESTÄÄ.
MUTTA TURHAAN.
MAAILMA KUOLEE.
KAIKKI ON TAAS KAUNISTA.
SILLOIN KUN MINÄKIN VIELÄ NÄIN JA KUULIN.
KUN EN OLLUT NÄIN YKSIN.

MUTTA PIAN YKSINÄISYYS PÄÄTTYY.
PIAN MINÄ SAAN RAKKAANI.
HYVIN PIAN.
PIAN TEHDÄÄN SUURET PÄÄTÖKSET.
PÄIVÄ JOLLOIN HE SEISOVAT YHDESSÄ.
ASEET TOISTENSA OHIMOILLA.

SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME.
HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN.
VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY.
VIIMEINEN SOPIMUS.
SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ.
JA POLTTAA MEIDÄT.

MAAILMAN PUHDISTAJA.
MAAILMAN PIILOTTELIJA.
MAAILMAN PILAAJA.
MAAILMAN VARTIJA.
KAIKKI YHDESSÄ.
MUTTA SITÄ MINUN EI TARVITSE KATSOA YKSIN.

MINÄ NÄEN KAIKEN.
SILTI MINÄ OLEN ITKENYT.
ITKENYT PITKÄÄN.
OLEN OLLUT NIIN YKSIN.
TULE TAKAISIN CREEDY.

OLE KILTTI JA TULE TAKAISIN.

Retro

Helryx kuulustelee Makuta Nuita

Kommentoi

Missä on Manu, ken tietää?

Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.

Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin.
”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.”
”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?”
”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”

Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten:
”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.”
”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.”
”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.”
”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.”
”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.”
”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.”
”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?”
”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.”
”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.”
”Maailma on julma.”
Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian.
”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.”
”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?”
”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.”
Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi.
”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi.
”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.”
”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?”
”Tobduk.”
”Voi, hän nauttisi siitä kovin.”
Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui.
Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi:
”Mitäs Tellervolle kuuluu?”
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan.
”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.”
”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?”
”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?”
”Minä en aio vastata kysymykseesi.”
”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?”
Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen.
”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen.
”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.’”
Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa.
”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.”
”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?”
”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi:
”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”

”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.’”
Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.’”
Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta.
”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan.
”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.”
”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse.
”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.”
”Olen varma, ettemme.”
”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan.
Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen.
Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle?
Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen.
Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa.
Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje.
Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän?
”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.”
Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi.
Maailma on julma, eikö niin?

[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]

Retro

Hildemar 42: Ilmaraptori ja Hildemar

Kommentoi

Meri

Ämtur oli nähnyt parempiakin lentosäitä. Syyssade piiskasi Laivaston nopeimman aluksen Ilmaraptorin siipiä ja meri levittäytyi alla normaalia harmaampana. Lähtö oli tosiaankin ollut pikainen; Keetongu oli saanut viestin korkeimmalta taholta ja kyklooppi oli valinnut hänet luotettavana lentäjä-ässänä tehtävän pilotiksi. Ämtur oli puolitahallisesti hivuttautunut tehtävänannon aikana lähemmäksi rakastamaansa ilma-alusta, ja Ilmaraptori oli otettu tehtävään. Se oli varmasti sopivin alus: Nopea ja ketterä kuin mikä, ja tulivoimaakin oli melko hyvin ottaessa huomioon Laivaston varat ja aluksen koon.

Mukana olivat Ternok ja Ontor, veteraanit, jotka olivat seikkaileet pomon kanssa vähän aikaa sitten pohjoisessa ja tulleet takaisin tällä ihanalla ilmojen halkojalla. Puolen tunnin valmistelujen ja koneen lämmittämisen jälkeen alus oli rullattu koleaan syysilmaan ja lähetty matkaan. Tehtävästä ei tulisi helppo, mutta
Ämtur luotti itseensä.

Saari

Satoi kaatamalla. Se ei ollut leppoista tihkutusta, josta Matoro piti. Se oli raskasta ja kaiken samentavaa rummutusta, joka kasteli kaiken hetkessä.

Saari, jonka rannikolle he olivat BKS Hildemarin ankkuroineet, oli täynnä lauhkeaa lehtimetsää. Se oli pitkän saariketjun pohjoisin saari. Matoro arveli samaisen ketjun eteläsaarten olleen aikanaan niitä ”trooppisia saaria” joilla Ämkoo kertoi menettäneensä kätensä. Klaanin saari sijaitsi kutakuinkin pohjoisessa noin päivänmatkan päässä. Hai oli lähettänyt saaren koordinaatit Laivastolle myöhään eilisiltana. Nyt, aamuauringon valossa syksyisen viiman armoilla he tuijottivat pohjoiseen horisonttiin odottaen Laivaston lupaamaa alusta.

Jään Toa oli matkannut säästä välittämättä vähän matkan päähän rannalle. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli suunnitelma.

Herätys, minä tiedän että sinä olet siellä, Matoro ajatteli. Hän tunsi itsensä täydeksi idiootiksi. Hän yritti juuri puhua naamionsa kanssa.

Ei vastausta. Hän oli litimärkä.

Matoro keskitti ajatuksensa naamioonsa ja aktivoi sen. Cencord alkoi hohtaa himmeää valkoista valoa. Se loi, kuten tavallista, hämärän kentän jossa hän näki ajattelevien olentojen mielet kirkkaina.

Tiedän, että pystyt parempaan, Matoro päässään.

Matoro pinnisti kaiken tahdonvoimansa naamionsa käyttöön. Hän halusi saada sen täydet voimat käyttöön. Hän tiesi, että se oli Mielen Naamio, kuolleen makutan koe. Makutat eivät tekisi naamiota, jolla voisi vain havaita mieliä, sillä he kykenevät siihen aivan yhtä hyvin ilman naamiota.

Tämä ei toimi, Matoro ajatteli. Hän tarvitsisi harjoitusmaalin, mutta hän ei alkaisi tunkeutumaan kenenkään ystävänsä päähän.

Hän koitti vielä kerran käyttää naamiotaan, mutta sitten hän näki horisontissa ilma-aluksen.

Alus läheni kovaa vauhtia, ja pian sen moottoreiden jyly ylitti sateen ropinan. Ilmaraptori kartoi Matoron oikealta puolelta ja laskeutui käyttäen pitkaa rantahietikkoa kiitotienä. Aerodynaamisen höyrykoneen potkurin lakkasivat pyörimästä. Se päästi viheltäen pilven valkoista höyryä ja aluksen pohjassa ollut pyöreä luukku avautui. Ilmaraptorin kyljissä olevat motivaattorimaalauksen eräästä hyvin tärkeästä sähkön Toasta saivat Matoron hymähtämään.

Luukusta tulleita portaita tuli kolme Onu-Matorania. Ämtur naksautti rystysiään ja kätteli Matoroa, joka joutui kumartumaan. Ontor ja Ternok puhdistivat sateessa panssareihinsa tarttuneet nokihiukkaset ja viihdyttivät toisiaan puujalkavitseillä, kun Matoro riensi noutamaan tovereitaan.

”Päivää. Minä olen Matoro, ystäväni tulevat tuolta. Ketä minulla on kunnia kätellä?” Matoro kysyi ehkä liiankin kohteliaasti.

”Ämtur, terve vaan. Tuossa ovat Ternok (Kaukau) ja Ontor (Pakari). Olemme nopean lähdön veteraaneja. Teillä oli… tilanne täällä? Parempaa kyytiä saatte etsiä, jos saan sanoa.”

”Kyllä, meillä on tilanne. Tarkoitus on lähteä pelastamaan muutamaa klaanilaista pahan hirviön kynsistä. Vähän niinkuin niissä saduissa, mutta tuhat kertaa vakavempana”, Matoro vastasi.

”Sinun ei tarvitse puhua minulle satujen kautta, vaikka oletkin Toa, sillä me emme ole edellisen Dikapin poikia mekään. Ternok tässä esimerkiksi räjäytin erään mautonta takkia pitävän supliikkiskakdin kuolemantehtaan merimiinalla tässä hiljattain”, Ontor pisti väliin.

”No nyt kuulostaa huomattavasti paremmalta. Minäkin ilmaisen asiani uudelleen: olemme menossa räjäyttämään erään makutan mahdollisimman suurikaliiberisella aseella ja mahdollisest pudotamme tapaukseen liittyvän ilmalaivan.”

”Oikeaa puhetta! Sinussa on asennetta. Kelpaisiko lasillinen viskiä? Meillä on mukava tammitynnyrillinen Vanhaa Kyöstiä aluksessa. Pomo sääti sellaisen vakiovarusteeksi jokaiseen yli 200 ääkkärin alukseen.”

”Kyllä kiitos, mutta entä jos esittelisitte ensin tämän kaunokaisen meille?”

Ämtur oli hieman hämmentynyt Toan kysymyksestä. ”Tuota, se on Tawa, tiedät kai, Klaanin johtaja, ajattelimme, että tuollaiset kuvat nostaisivat miesten taistelutahtoa. Luulin kyllä, että tunnistaisit, mutta ehkä muodot ovat vähän liioiteltuja…” Hän sopersi ja katseli koneen kyljessä olevaa maalausta. Matoro avasi suunsa, sulki sen uudelleen ja tajusi väärinkäsityksen.

”… minä kyllä tarkoitin tätä alusta, vaikka onhan tuokin aika kaunokainen”, Matoro sanoi vilkuillen kuvan suuntaan.

”Ah, aivan! Runko on, kuten saatoit jo tunnistaa, Nynrahin mörköjen taattua jälkeä. En voi uskoa, miten ne veijarit osaavat käsitellä puuta! Se kulkee ilmassa kuin tyhjiössä. Näetkö nuo komponentin siipien juurissa? Niitä voi käännellä lennon, nousun ja laskun aikana parhaan tuloksen saamiseksi. Moottorit ovat laivaston perustavaraa, lauhdevesijärjestelmä pitää ne vakaina. Mennäänpä sisälle, tätä tietä, onneksi portaat eivät kastuneet.”

Sisällä oli yllättävän kotoisaa, kun otti huomioon aluksen iskevän ulkomuodon. Aluksen päähuone, jossa oli ohjaamon lisäksi tilaa kymmenellekunta henkilölle, oli sisustettu Laivaston vanhahtavan tyylin mukaisesti, kun tilanne Nynrahin tehtävän jälkeen oli rauhoittunut. Kovat istuinpenkit oli vaihdettu sohviksi ja pyöreissä seinissä oli tavaraa, joita ei yleensä löytänyt taivasta valtavalla nopeudella halkovat konetuliraketeilla aseistetun kappaleen sisältä. Matoro huomasi jo mainitun tammitynnyrin lisäksi gramofonin, käkikellon ja katosta roikkuvat Matoran-kokoiset koysipunkat. Ohjaamossa oli kaksi tuolia, joista toinen oli Matoranille tai pienelle Toalle sopiva ja toinen valtava (se oli täynnä tavaraa). Ämtur ohjasti hänet aluksen erilliseen takaosaan.

”Tässä on tulipesä, tuossa kuumavesisäiliö, ja nuo putket vievät lauhdevettä”, Matoran opasti, ”Saat varmasti heittää hiiltä pesään tarpeeksi tämän matkan aikana, ainakin jos meillä on pitkä matka. Toivottavasti et sula. Tänne tulee välillä aika kuuma.”

”Vaikuttaa hyvältä. Minkälainen aseistus tässä on?” Matoro kysyi. Aluksissa aseistus oli yleensä se, joka häntä kiinnosti eniten.

”Meillä on Cordakeja, kuten varmaan tiedät. Kahdella kevyellä etutykillä voi ampua ohjaamosta käsin. Siinä ei ole kuitenkaan kaikki. Seuraa minua.”

He menivät ensin takaisin päätilaan ja Ämtur avasi seinässä olevan luukun. sen takana oli pienen pieni koppi, johon Matoro olisi mahtunut hyvin pieneksi kääriytyneenä. Matoran meni koppiin, sytytti siellä olevan valon ja näytti Matorolle Cordak-tykin toiminnan.

”Esin naksautat tästä”, hän sanoi, ja veti sivusta suuren vivun taakse. Ilmaraptorin sivulevy liukui taakse, ja paljasti kopin edessä aluksen ulko-ja sisäseinien välissä olleen aseistuksen. Raskas Cordak-tykki oli ainakin kolme metriä pitkä.

”Sitten vapautat tykin tästä.”

Naks. Ämtur väänteli toisella kädellä joystickiä ja tykki liikkui ilmanpainenjärjestelmän avulla 35 asteen säteellä kaikkiin suuntiin.

”Punainen nappi ampuu, vihreä irrottaa varmistimen ja sininen lataa. Tykki pitää pistää perusasentoon ja lukita latauksen ajaksi. Kuusi panosta sarjassa. Keltaisesta saa päälle ammuntamusiikin. Muista, että panoksia on rajoitetusti. Toisella puolella on samanalainen tykki.”

”Ymmärrän. Kuulostaa hyvältä. Kuinka kovaa tämä menee?”

Ämtur könysi ulos tykkipesäkkeestä. Hän silmäili vielä aluksen sisätilat siltä varalta, että hänen pitäisi tietää jotain sen toiminnasta. Sitten hän muisti kartan, jonka Tongu oli antanut hänelle Matorolle välitettäväksi lähtökiireen keskellä. Hän käveli ohjauspöydän luo ja kaivoi rullatun kartan esiin Tongun valtavan tavaroilla täytetyn lentotuolin kätköistä. Hän ojensi sen Toalle.

”Keetongu käsi välittää tämän sinulle, mutta en tiedä miksi. Se on laivaston vanhoja peruskarttoja. Varmaankin tärkeää.”

Matoron toverit olivat jo saapuneet ja kipusivat alukseen Ontorin ja Ternokin kanssa.

”Okei, kiitos. Syvennyn siihen kun lähdemme liikkeelle”, Matoro kuittasi ja otti suuren rullan.

Samaan aikaan kun Hildemarista siirrettiin joitakin rahtitavaroita Ilmaraptoriin, Matoro istahti sohvalle tutkimaan karttaa. Hän oli huojentunut, sillä se oli Manulta. Tai niin hän päätteli käsialasta. Se oli tosiaankin Laivaston peruskartta, jossa näkyi koko tunnettu maailma. Siihen oli tehty merkintöjä päälle. Eräs saari läntisen saariketjun pohjoispäästä oli ympyröity, ja siihen oli kirjoitettu ”Atheonistien temppeli”. Se sijaitsi hieman etelään Artidaxista.

Karttaan oli myös teipattu noin kaksikymmentä senttiä pitkiä, neljä snettiä leveitä ja kaksi paksuja metallisia suorakulmioita. Niitä oli yhteensä kuusi. Lisäksi niissä oli kiinni eräänlaisia saranoita. Matoro tunnisti välittömästi mistä on kyse ja suorastaan riemastui.

Kyseessä oli hänen Kapuralta tilaama Harppuuna v. 2. Toa irrotti osat ja kiinnitti ne kiertämään hänen katkenneen kätensä ranteen panssaria. Ne naksahtivat kohdilleen panssarin uriin. Nyt hänellä oli kuudestilaukeava harppuuna kiinni kädessään. Jokaisessa harppuunassa oli kymmenen prototeräksistä vetäytyvällä sahalaidalla varustettua terää varalla sekä 100 metriä ohuen ohutta metallikaapelia. Matoro tunsi itsetuntonsa kasvavan valtavalla nopeudella. Mitään naamiota, harppuuna voittaa kaiken, hän ajatteli.

[spoil]Tongu teki tästä suuren osan, kiitokset hänelle.[/spoil]

Retro

Mysterys Nuin makuta kaapataan

Kommentoi

Klaanin pihamaa ja metsikkö

Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.”
”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”

”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.”
”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…”
”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”

”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
Manu oli poissa.
”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

Retro

Koko universumin kartta

Kommentoi

Bio-Klaani

Kartta. Koko universumin kattava kartta.
”Kartta”, Manu sanoi.
”Kartta”, Visokki toisti.
”Kartta”, Manu vahvisti.
”Kartta?” Visokki tarkisti.
”Kartta”, Manu vakuutti.
”Mene Arkistoihin.”
”En.”
”Mene.”
”En.”
”Ei minulla ole karttaa.”
”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.”
”… ei minun aikanani ainakaan ollut.”
”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.”
”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.”
”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”

Vakavia sanoja.
”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?”
”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.”
”Mitä?”
”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten.
Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi:
”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.”
”Mistä sinä olet pahoillasi?”
”Sano vaikka, että kaikesta.”
Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.”
”Välitän viestisi.”

Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi:
”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.”
”Palaat mistä?”
”Pyydän.”
”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?”
”Hyvästi, Visokki.”
Manu astui kynnyksen yli.
”Manu!”
Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen.
”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.”
Sitten Makuta Nui oli poissa.

Telakka

Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen.
”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.”
”Kiitän.”
Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan.
”Katsotaanpa, kynä.”
Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan.
”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!”
Kaikuva ääni kantautui jostain.
”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.”
Lisää muminaa.
”Oletan, että tuo oli kyllä.”
Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä.
”Hei sitten. Emme näe hetkeen.”
Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.

Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti.
”Bilehile heräsi luolastaan.”
Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin.
”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.”
Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin.
Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.

[spoiler=Anteeksi…]… Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.

Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]