Huoneen ovi narahti auki, ja pikku kalanen heräsi päiväuniltaan. Tronie avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.
Mnnh-mh?
Torkut oli keskeyttänyt torakka, eikä edes kuka tahansa torakka. Se oli työhuoneen omistaja itse, imperiumin kakkonen. Laivaston Amiraali.
Nykyisellään myös Tronien hoitaja, ilmeisesti. Kaksikko vietti tuntikausia tässä huoneessa, toistensa seurasta ”nauttien”. Tyypillisesti Tronie koetti telepaattisia keskustelunavauksia, ja vanha merikarhu murahteli jotain lyhyttä vastaukseksi.
002 ei kuitenkaan huomioinut Tronieta nyt mitenkään, vaan marssi epätahtisesti huoneen poikki. Sininen matto, puiset hyllyt täynnä kirjoja ja muuta merkillistä tavaraa, sekä koristeellinen työpöytä olivat kaikki Nazorak-imperiumin sisustukselle epätyypillisiä. Kamaa kaikista sakaroista, eikä niinkään torakoiden omaa tuotantoa. Tusina erivärisiä pulloja, vieraiden mantereiden navigointivälineitä, tuntemattomien rahi-petojen luita… Ja joukko tavaraa, jonka alkuperästä Troniella ei ollut aavistustakaan. Sekä tietty Tronien akvaario, sekin oli aika outo.
Lukuisat kuriositeet eivät nekään hidastaneet Amiraalin päättäväistä askellusta. Nazorak marssi suoraan huoneensa ikkunalle, kuten Tronie olikin tyypilliseksi havainnut. Paksun lasin takana velloi harmaa meri, kala havaitsi. Aava ulappa, ei myrskyisenä, mutta ei tyynenäkään. Akvaarion asukki perusti kylläkin merisäähavaintonsa melko vähäiseen informaatioon: vaikka ikkunalla oli sinänsä kokoa, Amiraali laivastonsinisine viittoineen peitti siitä suuren osan. Lisäksi Tronien kultakalamalja, sekä sitä kannatteleva työpöytä, eivät olleet niin korkealla suhteessa ikkunaan, että merta olisi oikeastaan näkynyt erityisen paljon: ainoastaan pieni kaistale ikkunan alalaidassa.
Amiraalin säteilemä psyykinen signaali toki auttoi. Dramaattisempi merenpinnan liikehdintä olisi arvatenkin näkynyt myös mielentilan aallokoissa. Ei sillä, että Tronie olisi ollut erityisen syvällä nazorakin mielen syvänteissä, hän tanssahteli tottuneesti lähinnä Amiraalin tunnetilojen pintavesissä. Kyseinen mielenmaisema muistutti usein ulkoilman kaltaista harmautta, mutta ehkä jotain muutosta oli tällä kertaa tapahtunut.
Hmm…
Siihen Tronien keskittyminen sitten loppuikin, eikä yksinomaan kalan lyhyen temperamentin tähden. Uusi virike ilmaantui huoneeseen, sekin oven kautta.
Kop kop.
Kala pyörähti akvaariossaan kohti ovea. Kun mitään muuta ei tapahtunut, hän teki täyden spiruetin kohti Amiraalia.
Kop kop.
002 huokaisi syvään. ”Sisään!”
Ovi narahti jälleen, ja sisään astui hyvin varovaisen näköinen nazorak. Tälläkin oli sininen viitta, joskin upseerinmerkkejä oli arvatenkin ainakin Tronien painon verran vähemmän kuin huoneen omistajalla.
”Herra Amiraali..!” lannistunut ääni sanoi, ja torakka veti kätensä lippaan.
Tronie käänsi katseensa, ja siinä samalla koko fyysisen olemuksena, jälleen tulokkaasta Amiraaliin. Sitten taas tulokkaaseen, sitten taas Amiraaliin. Tulokas, Amiraali. Lopulta 002:kin kääntyi, joskin mainittavasti vankiaan hitaammin ja väsyneemmin.
”Niin?”
Ovensuussa pönöttävä torakka alkoi sopertaa jotain kovin sotilaallista, johon Tronie ei kiinnittänyt liikaa huomiota. Telepaattisin avuinkin torakoiden kieli oli aika vaikeaa, ja sitä paitsi alempiarvoinen nazorak puhui lähes änkyttäen. Eikä aihe kiinnostanut Tronieta. Jotain sotilasjuttuja…
Kalaa eivät kiinnostaneet… riskit saartoringissä? uuden kurssin ottaminen? koilliseen suuntaamisen sotilaalliset riskit? Ehei. Tronieta kiinnosti tilanteen emotionaalinen ulottuvuus. Sekä kalan parhaat arvaukset torakoiden kehonkielestä että mielenvoimaiset avut antoivat ymmärtää, että tässä oltiin nyt patouman äärellä. Tronie ei pitänyt patoumista, tai padoista muutenkaan. Seisova vesi on likaista, ja sameaa, ja siihen kasvaa aina liikaa levää. Pahat ajatukset ja inhottavat vesitoukat pääsevät lisääntymään, kun virrat padotaan. Joten miksi… Miksi teet näin itsellesi, Amiraali 002?
Torakkain toiseksi korkea-arvoisin upseeri vilkaisi kalaansa silmäkulmastaan – Tronien taipumus telepaattina ei suinkaan ollut olla huomaamaton. Saman tien Amiraali kuitenkin palautti katseensa alaiseensa, joka jatkoi jonkinlaisen tiedonannon tekoa.
”Pesässä oltiin huolissaan siitä, että jos vihollinen havaitsee kurssimme… vaikka, toki tiedustelupalvelun toimenpiteiden myötä sen pitäisi olla, niin, siis, riskin hallinnassa…”
Yhäkään Tronie ei kiinnittänyt huomiota puhujan sanoihin, mutta kehonkieleen kylläkin. Ikään kuin vaistomaisesti nazorak vaikutti vievän kättään oikean reitensä päälle. Puhuja myös puri hampaitaan yhteen, jonkinlaisena… kipureaktiona? Pelkorefleksinä?
Kalan katse siirtyi jälleen Amiraaliin. Merituulen ja suolan hiomat nazorak-kasvot eivät olleet mainittavan ilmeikkäät, eivätkä siksi helpot lukea. Telepaattinen apu kuitenkin riitti sen verran, että Tronie huomasi keskustelun herättävän vangitsijassaan tunteita. Jotain liikkui Amiraalin pinnan alla. Hmm… kala tuumaili. Yleensä tällaiset rutiinikäynnit eivät aiheuta edes pintaväreitä, saati sitten tällaista aallokonalkua. Mikä tässä torakassa on…?
Jälleen Amiraalin silmät vilkaisivat Tronieta, vetäen tällä kertaa perässään myös alais-nazorakin huomion. Hermostunut torakka tuijotti akvaarioasukkia pari sekuntia ja Tronie heilutti eväänsä vastaukseksi, mutta pian nazorak pudisti päätään ja palasi asiaansa. Heh heh, Tronie ei voinut olla naureskelematta ajatuksen tasolla. Vasta vähitellen Rautasiiven väki alkoi tottua hänen läsnäoloonsa, vaikka kala oli ollut vankina jo hyvän tovin. Hän oli sitä paitsi vangeista ainut, jota ei oltu siirrelty sinne sun tänne jonkinlaisen veljestenvälisen nokkapokan pelinappulana. Sikäli kun Tronie jaksoi muistaa oikein, sekä ne matoralaiset että se veden toa olivat nyt Rautasiivellä kaikki. Ilmeisesti Amiraali oli päässyt jostain sopuun isoveljensä kanssa.
Tosin ehkä se oli ymmärrettävää, että nazorakeilla kesti tottua tanssivaan kalaan, joka kommunikoi mielenvoimilla. Jopa Bloszardilla oli mennyt tovi.
Aha, jaha! Tronie palasi ajatuksistaan nykyhetkeen, kun kuului tuttua natinaa. Amiraali veti laatikon esiin yhdestä työhuoneensa lukuisista lipastoista. Kala oli suorastaan ehdollistunut tähän ääneen, koska se edelsi aina hänen ruokahetkeään. Nyt 002 ei kuitenkaan kaivanut esiin kalanruokakippoa, eikä edes viskipulloaan, jota Tronie tiesi upseerin säilyttävän kyseisessä lipastossa. Näitä vaihtoehtoja huomattavasti tylsenpi esine, ilmeisesti jonkinlainen Zakazin lähiseutujen kartta, löysi tiensä päivänvaloon.
Amiraali ojensi paperirullan toiselle torakalle, joka säpsähti silminnähden. Raukkaparka, ihan hermona… Tronie arvioi. Mikä tässä tilanteessa nyt on? Miksi sinä pomoasi pelkäät? Koska… koska tämä epäpätevä esimies sohaisi sinua harppuunallaan joku kuukausi takaperin? Okei, en tuomitse hermostuneisuutta… Mutta… miksi mainittu pomo tuntee… tuntee…
Ojennettuaan kartan Amiraali käskytti toisen torakan ulos huoneesta, ja kääntyi kohti kultakalamaljaa.
”Kala. Suosittelen perääntymään.”
Tronie ei vastannut. Nyt kun patouma raottui hieman, virtasi patoaltaasta uusia tunteita.
Huoneesta juuri poistunut torakka herätti Amiraalissa syyllisyyttä, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mukana tuli muutakin. Väsymystä. Turhautumista. Pettymystä.
Amiraalin päänsisäisestä patoaltaasta siinsi kuitenkin myös jotain sävyltään aivan poikkeavaa. Yleinen mielenmaisema oli yhä ankea, mutta mukana oli… nostalgiaa? Iloa?
Jokin tässä tilanteessa valostutti 002:n mielenmaisemaa.
Pieni pisara avointa horisonttia? Tippa vapautta?
Nazorak-imperiumin lippulaiva jatkoi matkaansa kohti koillista.
Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.
Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.
Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.
Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ’muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.
Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.
’Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.
Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi? Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
”Zora”, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
”Na Zora.”
Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.
Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.
Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.
Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
Kankealla tummalla monitorilla hehkui ”008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.
”Kenraali 001, pääesikunta.”
”Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
”008”, 001 tokaisi. ”Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. ”Operaatio onnistunut, herra Kenraali”, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. ”Suurkylä on miehitetty.”
Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. ”Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
008 epäröi. ”… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.”
”Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. ”Entä vastapuoli?”
008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
”Kuusi matorania”, 008 sanoi, ”herra Kenraali.”
Linjalla oli hetken hiljaista.
”Kuusi.”
”Kuusi, herra Kenraali.”
”Kuusi vain.”
008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
”Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
”Kyllä, herra Kenraali.”
”Ja vain kuusi kuoli.”
”Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.”
001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että ”yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.
008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
”Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, ”Amiraali 002:n. Ja sinut.”
Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. ”Kyllä, herra Kenraali.”
Kauan sitten
Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli ”ruokaa”.
Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.
Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.
Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään. Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.
Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen. Muna.
Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.
Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!
Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään. Sinäkin olet puhdas.
Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.
Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.
Pääesikunta
Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.
Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.
Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat. Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?
Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.
Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
”Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.
Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
”Kenraalia odotamme?”
Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.
Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.
002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.
Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.
”Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. ”Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
”Mitä tapahtui.”
Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.
”Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. ”Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”
Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
”Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”
Katseet kääntyivät 003:een.
”Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”
Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
”Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. ”Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
”Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
”Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.
Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.
Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
”Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
Kenraali kääntyi 003:a kohti. ”Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
”Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. ”Voit poistua.”
Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.
”Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. ”Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
”Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”
”Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan ”nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
”… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. ”Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
”Polttakaa pellot”, 001 sanoi. ”Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
”Ja sinä”, hän sanoi, ”sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
008 nyökkäsi varoen. ”80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
”Voit poistua.”
Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
”Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, ”mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.
Kauan sitten
”Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”
Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
”Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. ”Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
”Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. ”Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”
Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.
Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
”Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
”En…” pienempi hyönteinen myönsi. ”Mutta siksi minä sinne haluankin.”
Kaksikosta vanhempi huokaisi.
”Ulkona on vaaral-”
Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
”Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. ”Seis!”
Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. ”Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.
Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.
Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen! Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!
Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.
Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.
Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.
Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.
Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.
Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.
Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
”Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.
Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.
Se oli kaunis.
Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
”Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?
Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
”Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
”Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. ”Niin onkin.”
Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
”Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
Asian ajattelu tuntui väärältä. Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.
Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
”Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.
Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.
Pääesikunta
Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
”Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, ”että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”
Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
”Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
”Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. ”Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”
Kenraali näytti mietteliäältä. ”Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
”Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
”Entä omiaan?”
Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.
”Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. ”Ei moneen viikkoon.”
Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
”Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
”Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. ”Voit poistua.”
002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.
Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.
Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.
Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä. Niin? Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen. Tämä yritti karata, sir, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.
Amiraalin kulmat nousivat hieman. Kala? Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan. Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.
Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne. Aivan niin, aivan niin, Amiraali muisteli. Laskekaa hökötys tuohon. Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.
Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri. Myöskin, sir… hän aloitti ikään kuin epävarmasti. …laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-
Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.
Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät. Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti. Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten? hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.
Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?
Herra torakka sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi. Uupunut? Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta- Hah. Hah hah. Hah hah hah. Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt. Hah hah hah hah….
Tronie kallisti kalanpäätää. Olen näin hyvä koomikko? …hah hah hah hah… Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä… ….ha.
Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan. Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni? Mistäs minä moista? Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään. Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.
Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa. Wanhat ajat hyvät ajat? Hmph, Amiraali tuhahti. Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.
Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan. Silti vaikutat hieman kärttyisältä. Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.
Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden… …mistä sinä muk- Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…
Älä keskeytä minua, eväkäs! Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli. Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä. Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…
002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.
Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…
Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.
…että pidät torakoista vielä vähemmän.
Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia. Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti. Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.
Hum.
Huoneessa oli täysin hiljaista.
Mitäköhän muille vangeille kuuluu?
Toisaalla
Ruki avasi silmänsä. Missä… Hänen päätään särki kovasti.
[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]
Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.
006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista. Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan. Mit- 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli. Tässä paperinne, torakkaherra, Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.
Ki-kiitos, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. En kuullut askeleitasi. Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin. …ai niin. Yleinen virhe, torakkaherra.
Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään. Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas. Hei hei, torakkaherra.
Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet Uudelle Sukupolvelle, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.
006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.
Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu. Anteeksi, että olen myöhässä.
Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui. … siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.
Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on- Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan. Minä- Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.
Kenraali jatkoi: Kultakalan saat pitää.
002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti. Sinäkin saavuit. Hyvä.
Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.
Kuinka Organismin tutkimus edistyy? Kenraali kysyi. 006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään. Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.
Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni. Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen. En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.
Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.
Entä 273? kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään. Sana ’salaa’ sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta. 006 rypisti otsaansa ja mietti. Ei, en usko teknologian olevan sama. Usko? Kenraali tivasi. Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.
Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan. Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee? Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa, 007 vastasi syrjemmältä.
Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.
001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.
Kenraali, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään. Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys. Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi. Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.
Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.
Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta, 002 viimeisteli.
[spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]
Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.
Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.
Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.
Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. Tajusin juuri… meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.
Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.
Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta… noh… lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.
Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. Voi hyvä gorgolzilainen sentään… olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.
…
Bio-Klaani
Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.
Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.
Anteeksi… mitä?
Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.
Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.
Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.
”Haloo, toimiiko tämä?”
”No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin.”
” ”
Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. ”Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?”
Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. Hei… missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen.”
Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. ”Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena.”
Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. ”Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu? Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. ”…me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia.”
”… okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis… Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia”
Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) ”Niin… kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin.” Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. ”Joy, näytä ne paperit”
Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.
”Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot ”uudesta sukupolvesta”. Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.
Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.
Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.
”…lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin ”Organismi”. Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta.”
Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. ”Niin… mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?”
Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. ”Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi.”
Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. ”Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi.”
Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. ”Oletko sinä nähnyt sen laivan?”
Killjoy tuhahti. Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla.” Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. ”Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?”
”Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?”
Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.
”Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa.”
”Teillä on laivasto, Guardian.” Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata ”Meillä”, mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.
”Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa… Meillä ei ole varaa hyökätä”, Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, ”Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?”
”En tiedä”, skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. ”En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä.”
Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. ”… emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?” Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.
”Ei”, Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, ”Zyglakeja.”
”Mitä tapahtui?”
Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. ”Tiedämmekö me itsekään”, skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.
”Meidän pitäisi” Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.
Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. ”Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys.”
Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. ”Kävikö pahastikin?” Guardian pudisti päätään. ”Ei meille.”
”… mitä tapahtui?” Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. ”Matoro”, Guardian sanoi. ”Oletko ollut sodassa tätä ennen?”
Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. ”Kuinka niin?”
”Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?”
Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. ”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen”, Matoro jatkoi.
Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.
”Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?” Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. ”Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta… en usko, että hän halusi niiden selviytyvän.”
”… en ymmärrä”, Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.
”Sinä et halua”, Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. ”Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta.” Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. ”G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!” Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.
Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. ”Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!”
”MATORO!” Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. ”Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään.” Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.
”Totta. Emme voi tehdä enää mitään…”
Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.
”Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain… Oletteko löytäneet Visokin?” Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta
”Kerrohan”, hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, ”puhutko sinä usein sekavia?” Killjoy häkeltyi vastauksesta. ”En… ymmärrä.”
”Teillä on nyt muuta murehdittavaa” Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. ”Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?
Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.
Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-
Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt. Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.
Ei ole väliä… ei ole väliä? Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.
Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen… kunnes kuului pienoinen rasahdus.
Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.
Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.
Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.
”Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut.”
Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.
”En tiedä, voitko tarjota minulle mitään”, Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. ”Mutta yritä.”
”Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?”
Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. ”Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?”
Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. ”Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt ”ystäväni” onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”
Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. ”Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa.”
Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. ”Puhut Purifierista”, Guardian sanoi.
Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. ”Jatka.”
”Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta.”
Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi”.
Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. ”En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt.”
Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. ”Numero yksi?” skakdi kysyi. ”Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys.”
Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.
Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. ”Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi…”
Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. ”Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse.”
Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen.”
Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.
Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. ”En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä.”
Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.
Siitä ei ollut kauan.
Skakdi huokaisi syvään. ”Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa.” Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.
Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.
”Killjoy”, Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. ”Haluan kysyä jotain.”
Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.
”Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?” Guardian tivasi vakavana.
”Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan… nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat… runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.
”Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän.”
Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.
Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. ”Älä kutsu tätä peliksi”, Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. ”Viattomia on kuollut.”
On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.
Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.
Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.
Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä. ”Kauniita sanoja”, Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. ”Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.
Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.
Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?
Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan. G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.
Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.
”Olet oikeassa”, Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. ”Pyydän…” Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea. ”… anteeksi.”
Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.
Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.
Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. ”Meillä on asioita vielä selvitettävänä”, Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. ”Mutta ei nyt.” Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. ”Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi.”
Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään. ”Tiedän sen olevan raskas taakka”, Guardian sanoi. ”Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain… henkilökohtaista.” Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.
Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: ”Samaa mieltä.”
Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.
Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa. Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi. ”Pitäkää yhteyttä”, Guardian sanoi vielä. ”Ja älkää kuolko.”
Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut. Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu. Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.
”Matoro.” ”Hm?” jään Toa hämmentyi näkyvästi. ”Pidä häntä silmällä.”
Matoron hämmennys ei vähentynyt. ”… miksi?”
”Hänen omaksi parhaakseen.”
Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti. Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.
Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.
Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.
Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.
Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.
Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.
Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.
Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.
Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.
Keskustelut Visokin kanssa olivat aina… miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.
Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.
Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään… Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua… tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.
Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.
Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne… mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille… minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.
Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.
Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.
Killjoy… olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan… Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on… aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain… en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä… minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit… me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun… meidän kannaltamme… hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan… luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan…
Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.
Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa… kasa… sinä tiedät. Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.
Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita… emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.
Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.
Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.
Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.
Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.
”Ja pitäkää huolta itsestänne.”
Killjoy murahti.
Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.
Huokaus.
…
Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.
Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.
Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää… Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi. Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki… Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.
Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.
Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti… Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.
Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa… Että saisi elää rauhassa Klaanissa… Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.
Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.
Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.
Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.
Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein… ja montako jokeria vastapuolella on.
[spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]
Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.
002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.
Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.
Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.
Troopperi… Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.
Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei’ittäsivät hänet.
Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla. Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.
Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.
Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen. Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!
Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa. Jos harppuunani olisi kunnossa… Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. …puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin- Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin. Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!
Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.
Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi, Suga puhisi jakaessaan iskuja. Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!
Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.
Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.
Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.
Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (Kiva lisäosa, Hai-mies.) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.
Lignok! Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.
Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.
Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.
Mitä kummaa ne puuhaavat? Gefel äimisteli. Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa? Äänessäsi on liikaa optimismia, Hai varoitteli. Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.
Kaaos väistyi.
[spoiler=Diupadai.]Musiikki voisi myös.[/spoiler]
No voi Karzahni.
Samassa kansi kuitenkin tärähti, kun punainen haarniska laskeutui raskaan kuuloisesti klaanilaisten keskelle. Joy, ehdinkin jo ihmet- Käden entinen kenraali kuitenkin hiljensi Sugan käsimerkillään. Joukkion vaietessa lähestyvät marssiaskeleet kuuluivat selvemmin ja selvemmin. Tarvitsemme panttivangin Killjoy totesi ykskantaan. Panttivangin? Hai kyseenalaisti suunnitelmaa. Eikö näiden koko pointti ole se, että näitä on näin paljon. Kuka olisi niin tärkeä, ettei mukamas olisi uhrattavissa?
Marssiaskelet lähenivät hetki hetkeltä, klaanilaisten aika oli käymässä vähiin. Vahvistukset olivat tulossa.
Killjoyn kypäräinen pää heilahti lasisen komentosillan suuntaan. Teleskooppisilmällä varustettu Matoro oli ainoa joka näki Joyn ehdotuksen. Onko tuo… Amiraali? 002 itse. Nazorakin johtoportaan numero kaksi, Killjoy varmisti. Suurin osa klaanilaisista tunsi kyseisen torakan maineelta: ylpeä merikarhu johti torakkain laivastoa suhteellisen itsenäisesti ja pukeutui hulppeisiin kaapuihin. Yksikään järjestön jäsen ei kuitenkaan ollut kohdannut tätä nilkuttavaa torakkapäällikköä kasvotusten. En tahtoisi olla ilonpilaaja, Sadje pisti väliin. Mutta eiköhän tuo ole aika vahvaa panssarilasia. Millä meinasit päästä siitä läpi?
Ammun sitä kaikella. Kaikella? Ihan hiton kaikella.
Samalla hetkellä Killjoyn rakaettisaappaat käynnistyivät ja punainen haarniska nousi ilmaan voimakkaiden moottorien avulla. Vaarallisen näköisiä Zamoreja rakettimaisine kavereineen alkoi heti sinkoilla joka suunnasta Metsästäjää kohti, mutta nopeasti liikkuva ja raskaasti aseistettu hahmo tiesi selviävänsä kohteensa luo.
Yksi ei yksinkertaisesti tuhoa komentosiltaa… hän huusi ilmassa.
Rautasiiven ilmatilan puoleenväliin päästyään Killjoy näytti hajoavan osiksi. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin aivan hemmetinmoisesta määrästä ohjuksia ja ammuksia ja Joysta itsestään, jotka kaikki jatkoivat matkaansa kohti komentosiltaa.
Mutta minulla ei olekaan yhtä vaan MONTA OHJUSTA!
JATAMM-KLBAMMOBAMMM!
[spoiler=Eh.]…ja tämän musiikin voikin lopettaa tähän.[/spoiler]
***
Amiraali katsoi, kun ikkuna räjähti hänen naamalleen. Lasinsirpaleita ilmassa, ja sitten punainen haarniska nappasi torakkajohtajaa vatsan kohdalta. 002 tunsi nousevansa ylös huoneen katon noustessa romahtaessa alas. Seuraavaksi harppuunajalkainen upseeri lensi Killjoyn kovassa metalliotteessa ilmojen halki, kohti klaanilaisrinkiä. Zamorit olivat lopettaneet Joyn tulittamisen tämän päästyä komentosillan tuntumaan, mutta ilmeisesti muutama ammus oli osunut rakettimonoihin, kaksikon laskeutuminen oli nimittäin enemmänkin romahdus.
Tappajakyborgi-amiraali -yhdistelmä iskeytyi kipeän kuuloisesti metalliseen kanteen. Kesti hetki, ennen kuin sekava Klaanilaisjoukko tajusi, mitä oli tapahtunut. Komentosillan julkisivu oli romahtanut, ja nyt Joy oli puolitajuissaan maassa Amiraalin vieressä.
Matoro puristi tiukasti ionikatanaansa. Hän yritti parhaansa mukaan saada tilanteesta edes jonkinlaista yleiskatsausta, mutta se osoittutui vaikeaksi. Koko porukka oli parhaillaan kannella. Heidän oikealla sivustallaan oli jonkinlainen väliaikaiskatos ja vasemmalla puolella avointa kantta ties kuinka pitkään. Oman lisänsä sangen epäkauniiseen maisemaan toivat muutamat torakanraadot, epämääräiset varusteet ja kaikenlainen roju, mitä kannella oli. Muunmuassa komentosillan materiaalia lojui yhden Joyn kääntämän panssarivaunun kappaleiden seassa. Nazorakit olivat epäilyttävän hiljaa, ainoastaan marssin ryminä kuului.
Matoron oikealla puolella oli Summerganon, joka oli yrittänyt pitää nazorakeja loitolla maasta poimimallaan zamor-kiväärillä. Nyt hän vain kuulosteli huolestuneen näklisenä. Hieman taempana oli Hai sekä tämän laivan miehistön jäsenet. Lignok makasi heikon oloisena maassa hänen toverinsa yrittäessä auttaa tätä. Sadje oli hämillään ja yritti hakea turvaa muusta matoranjoukosta.
Bloszar roikotti yhtä barettipäistä, haavoittunutta torakkaa kiinni tämän käsistä. Tulen Toa kuitenkin katseli yllättävän säälivästi panttivankiaan. Klaanilaisen toisessa kädessä kohosi taivasta vasten uhkaavan näköinen tuliase, joka oli hetki ennen Nazorakien perääntymistä osoittanut tulivoimansa. Blozin vieressä Tronie virnisteli sinivihreästä akvaariostaan käsin.
Välittömästi hetkellä, kun Joy iskeytyi vieraansa kanssa kanteen, tilanne sähköistyi. Oliko totta, että torakoiden toiseksi korka-arvoisin johtaja oli käytännössä heidän vankinaan?
Amiraali yritti välittömästi suorittaa nilkkaavaa nousuaan, mutta Summerganon oli nopeasti syöksynyt Torakkaa kohti ja nappasi tämän kädet selän taa. Voitonriemu paistoi Jään Toan silmistä.
Ilme kuitenkin muuttui pikaisenlaisesti, kun torakat tulivat esiin. Ällistyttävän siistissä muodostelmassa ja korein haarniskoin varustautuneet Nazorakit tulivat esiin, jokaisesta suunnasta samanaikaisesti. Klaanilaiset saivat kuitenkin kiittää onneaan, että vastassa oli vihollinen joka odotti tulikäskyä. Skakdien käsissä panttivangit olisivat tuskin auttaneet penniintyneen puupalon vertaa, Nazorakit olivat kuitenkin huomattavasti järjestäytyneempi vastus. Niinpä torakat tyytyivät kohottelemaan aseitaan ja varmistamaan asemiaan klaanilaisten ympärillä.
Tämä ei pääty hyvin, Hai mutisi klaanilaisten perääntyessä aina vain pienemmällä alueelle. Olen kokenut tämän ennenkin. Ja näilläkin on taatusti tarkka-ampujia.
Klaanilaisilla ei ollut enää tilaa perääntyä. Sankareiden selät ottivat toisiinsa kiinni, Lignokin liki tajuttoman kehon lojuessa muutaman metrin päässä. Sinibaretti alkoi myös vaipua tiedottomuuden toiselle puolen. Amiraali osoitti harppuunajalallaan maahan luhistunutta Onu-Matoralaista suoraan kasvoihin.
[spoiler=Köh.]Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.[/spoiler]
[spoiler=Alkusanat.]Riemuitkaamme Riemusta, hän kirjoitti tästä muutaman pitkän ja työteliään kohdan ja löysi mahtavan musiikin. Eli iso kiitos.[/spoiler]
BKS Hildemar
Nazorak 5505 oli arvostettu tovereidensa joukossa. Hän oli hyvä ampumaan ja hallitsi erityisesti tankkien korjaamisen, mutta ennen kaikkea 5505 oli tehokas ottamaan tilanteen haltuunsa ja pitämään päänsä kylmänä. Siksipä hän oli nytkin saanut tehtäväkseen hoitaa laivan varmistamisen johtamisen. Tiedusteluosasto ei tiennyt, kuinka monta klaanilaista oli ollut Hildemarin kyydissä laivan lähtiessä matkaan, joten oli tärkeää lähettää joukko asiansa osaavia Nazorakeja puhdistamaan paikat yllätysten varalta.
Ja juuri kun 5505 oli katoamassa kannen alle raskain liekinheittimin varustetun ryhmänsä kanssa, hän kuuli kolahduksen. Hän katseli kannella ympärilleen, mutta se näytti tyhjältä. Hmmm.
Hain katse oli melkoisen murhaavanlainen, kun hän katseli ruipeloa Nazorakia, joka kulki hänen vierellään Hain katananoloista miekkaa ylimielisesti heilutellen. Aivan kuin ei olisi riittävästi, että Hailta oli viety säilä pois, hänet oli myös kytketty jonkinlaiseen masiinaan, joka imi hänen kehostaan elementaalivoimat.
Kehostani, Hai tuumi. Hän kuitenkin tunsi voiman virtaavan jossain muualla. Kanohi Haios.
Hai osasi kuitenkin hillitä tunteensa, eikä päästänyt virnettä kasvoilleen.
Matoro.
Mustahaarniskainen jään Toa kohotti katseensa hämmentyneenä ja pysähtyi paikalleen. Aivan kuin hän olisi kuullut oman nimensä. Matoron takana kulkeva, pistinkärkisellä Zamorilla aseistautunut torakka ei kuitenkaan arvostanut yllättävää seisahdusta, vaan tökkäisi klaanilaista selkään. Liikettä!
Matoron vastaus oli pahan silmän jakaminen mitä vihaisimman mulkaisun muodossa. Tilanne oli näin klaanilaisittain katsottuna kieltämättä ikävänlainen. Hän, Killjoy, Summerganon, Hai, Bloszar, Ruki, Sadje, Hildemarin Matoralaiset ja jopa Tronie olivat useiden piippujen tähtäimessä, ja heitä marssitettiin metallista siltaa pitkin SS Rautasiivelle. Erityisesti Killjoylla näytti olevan vaikeaa, johdot hänen selässään ilmeisesti söivät haarniskasta energiaa, ja ilmeinen taistelukunnon heikentäminen johti myös sangen vaikean näköiseen kävelemiseen.
Matoro.
Nyt hän oli aivan varma, että oli kuullut jotain, mutta oppi kerrasta olemaan pysähtymättä. Hän myöskin ymmärsi, mistä äänet olivat tulleet. Vaikka Nazorakein järjestelmä esti heitä käyttämästä elementaalivoimiaan, Kanohi Cencord oli yhä toiminnassa.
Matoro.
Hai? Matoro vastasi mielensä sisällä, ja vilkuili ympärilleen. Torakat eivät huomanneet mitään, mutta Hai katsoi häneen.
Minäpä minä. Huomaatko, nämä ääliöt eivät saaneet naamioita pois toiminnasta.
Huomaan, jo tästä keskustelustakin. Sitten Matoro ymmärsi. Sinun naamiovoimasi, sehän on…
Nimenomaan. Nyt vain odotamme sopivaa hetkeä.
Mieltenvälinen keskustelu kuitenkin keskesi, kun klaanilaiset pääsivät Rautasiipeen. Sotalaivan kyljestä kurottautunut silta johti heidät suurehkoon halliin. Katossa oli tylsännäköisiä loisteputkia, ja se oli kaikin puolin harmaa ja koruton. Kymmenistä, ellei peräti sadoista torakoista koostuva vastaanottokomitea oli kuitenkin huomattavasti prampeampi. Ja tähtäsivät aseillaan klaanilaisia. Hallissa oli jopa muutama torakkain pahamaineinen merikelpoinen tankki.
Laivaston Nazorakit tunnisti helposti muista torakoista. Niiden vaatetus oli aivan erilainen, ja ennen kaikkea tekstiiliä oli huomattavasti enemmän. Lisäksi erilaisia mitaleita ja arvomerkkejä oli keskivertotorakkaan nähden enemmän, laivaston perinteisiin kuului kokemuksensa esitteleminen ja tärkeältä näyttäminen aivan eri tavalla kuin muuhun yhteiskuntaan. Jo on. Nämä ovat asuneet niin kauan poissa maan alta, että ne ovat kehittäneet itselleen tyylitajun. Vaiti! kuului kylmä mutta hienostunut ääni halliin ahtautuneen torakka-armeijan takaa. Metallisella korokkeella, paksun panssarilasin takaa seisoi ryhdikkäänä, siniseen viittaan verhoutuneena Amiraali 002. Ja voitte lakata haaveilemasta vastarinnan alkamisesta. Päänuppinne ovat yhteensä yli kahdensadan aseen tähtäimissä, ja minua inhottaa ajatus niiden rei’ittämisestä niin… Roiskuvalla tavalla.
Torakkajohtaja piti pienen tauon, ja katsahti ulos hallin ikkunasta. Sitä paitsi, en minä teitä kaikkia edes tahdo hengiltä.
****
5505 lähestyi laivan kannen takaosaan kiinnitettyä ilmatorjuntatykkiä. Hitaasti, askel askeleelta ja kiväärillä osoitellen hän sitä lähestyi. Ja kaiken aikaa 5505 kuulosteli parhaansa mukaan, josko pienen pieni kolahdus oli tosiaan lähtenyt tykistä.
Kun hän sitten saapui suuren tykin tykö, hän käänsi piipun itseään kohden. Harmaa tulen toa virnuili hänelle. Troopperilla oli hauskaa. Mit- Terve.
FLOOOOAASSHMMMWHAAMMIE!
Sopiva hetki?
Poikkeuksellisen.
Valtavaa merialuetta koskeva tärähdys sai suurimman osan hyönteisjaloilla kävelevistä torakoista horjahtamaan. Vain hetkeksi aseet laskeutuivat. Se hetki oli Klaanilaisille tarpeeksi. Hai toimi salamannopeasti ja tämän käsistä ruiskusi paineella suihku vettä suoraan elementtivoimia hallinneeseen koneeseen. Toa virnisti täysosumastaan ja yhdellä kädenheilautuksella vesi jäätyi koneiston sisään. Naamiovoimiaan kiitäen Hai katsoi, kun laite meni oikosulkuun ja se savuten hajosi jäänsekaiseen kasaan.
Killjoyn haarniska päästi oudon kumahtavan äänen. Samanlaisen, kuin sammutettu generaattori saadessaan uutta virtaa. Metsästäjä huokaisi helpotuksesta, repäisi johdot irti selästään ja ensi töikseen nappasi käsiinsä pukunsa sisään piilotetut miekkojen kahvat. Joyn huudahdus tavoitti kohteensa ja Matoron ja Summerganonin kädet nappasivat kahvat ilmasta. Ionikatanoiden terät hulmahtivat päälle kaksikon alkaessa avustaa muita, heidän omia aseitaan kantavien Nazorakien metsästyksessä.
Klaanilaisten vierellä kulkeneet Nazorakit kaatuivat nopeasti Matoron ja Summerganonin iskuihin, mutta hallin sadat yksilöt alkoivat toeta tärähdyksestä. Klaanilaisten väliin hajautuneet Hildemarin miehistön jäsenet huomasivat ongelman ensimmäisenä. Nyt oli kiire. Tällä aikaa Bloszard oli saanut aseensa käsiinsä, suojaten nyt urheasti vielä asettaan etsivää Haita. Ruki yritti vetää Sadjea mukanaan, pitäen itsensä tiiviisti muun joukon mukana. Klaanilaisten uusi taistelutarmo tyrehtyi kuitenkin pian, satojen aseiden kalinan kaikuessa vain miltei kaaokseen puhjenneessa hallissa.
Klaanilaisilla oli aseet, mutta lukemattomien piippujen tähdätessä heitä, joukkio lamaantui yhteen tiiviiseen ryppääseen. Klaanilaiset eivät ehtineet pakenemaan käytäviin ajoissa ja nyt Amiraali taputti panssarilasinsa takaa hymyillen. Mitä minä juuri sanoin… Klaanilaiset, aina niin uhmakkaita ja itsevarmoja. 200 asetta minä sanoin. 200.
Punainen käsi tarttui joukon etummaiseksi päätyneen Matoron olkapäähän ja siirsi tätä hieman, päästääkseen Metsästäjän kävelemään tämän ohitse. Killjoy astui koko joukkion eteen salin suulle. Kaikki torakat tähtäsivät nyt häntä. Amiraali myhäili tyytyväisenä. Kas, onko meillä ensimmäinen luovuttaja.
Killjoy hekotti konemaista nauruaan. Katsos Amiraali. Me olemme laivassa. Laivassa, jonka sisällä on iso halli. Me olemme sen hallin ja käytäviin johtavan oviaukon rajalla. Seuraa arvoitus: Minkä virheen sinä teet?
Nazorakien ilme ei värähtänyt, vaan koko halli jatkoi edelleen Killjoyn tähtäämistä. Amiraali kurtisti kulmiaan, mutta Joy ei antanut tälle aikaa vastata. Minäpä kerron: Ensiksi sinä et huomannut, kun puoli porukkaa käytti hyvän tovin tuon pienen välikaton jäädyttämiseen.
Hai, Matoro ja Summerganon virnuilivat. Nazorakien aseet pysyivät tanassa, mutta monen pää harhaili pieneen osaan kattoa, joka tosiaan oli umpijäässä. Toiseksi, Killjoy kajautti, Teillä on vastassa sotilas, jolla on… ohjuksia.
Killjoyn olkapäihin upotetut ohjuspatterit kohosivat sileistä hartioista ja pihahduksen saattelemana molemmat saattoivat yhdet ohjukset matkaan. Pirstaloiva räjähdys kajahti halliin, peittäen raivosta huutavien Nazorakien karjunnan ja Zamor-kiväärien tulituksen.
Koko klaanilaisjoukkio juoksi, juoksi kohti käytäviä katon romahtaessa suoraan käytävän ja hallin väliin, juoksi kauemmas vihamielisesti laulavien aseiden piipuista. Ennen kuin romahdus sinetöi Nazorakit kokonaan toiselle puolelle, osui muutama Zamor kohteisiinsa. Killjoy ja Suga oliat kuitenkin kumpikin kyllin väkeviä kestämään osumansa, ja klaanilaiset juoksivat kaaoksen saattelemana kohti laivan sisäosia. Kapeassa käytävässä akvaario kainalossaan juokseva Bloszard jäi jälkeen. Hai ja Ruki tajusivat tämän ja jäivät auttamaan toveriaan. Muu joukkio juoksi. Matoranien ja sotureiden muodostama hajanainen joukkio ei voinut pysähtyä. Tämä johti ongelmiin. Matoron johtama porukka jatkoi suoraan eteenpäin, samalla kun Killjoy harppoi intuitionsa mukana risteyksestä vasemmalle, kohti portaita. Hajanainen Matoran-joukko ja Sadje takanaan, Killjoy toivoi portaiden tuovan hänelle onnea.
Pakomatka vihollisen käsistä oli alkanut.
Troopperi mönki esiin ilmatorjuntatykistä. Hän katseli työnsä jälkiä: Lieska oli räjäyttänyt muutaman torakan liekinheittinten säiliöt, jotka olivat räjäyttäneet muutaman torakan liekinheitinten säiliöt. Hildemarin kansi oli tilanteeseen nähden hyvässä kunnossa, mitä nyt pieni reikä ja leviävät liekit hieman epäestetisöivät tilannetta. Jälkimmäisestä ongelmasta tulen Toa kuitenkin pääsi helposti eroon imemällä tulen itseensä.
Harhautus varmaan toimi, hän tuumi toivoen tovereidensa parasta. Seuraavaksi tuli itse päästä tilanteesta erossa. Hildemarille jääminen ei kävisi päinsä, koska torakoille ei saanut antaa pienintäkään syytä upottaa arvokkaassa lastissa olevaa alusta.
Siksipä klaanilainen latasi varsijousensa ja ryntäsi metallisiltaa pitkin kohti SS Rautasiipeä, tietämättä kunnolla itsekään, mihin pyrki.
***
Nazorakit latasivat aseitaan vihaisenä. Klik klik klik ja klik. Sireenit alkoivat ulvoa ja valot välkkyä. Torakkamassat heittivät viittansa selkäpuolelle, kompastuminen ei tulisi kuuloonkaan. Nazorakit menivät muodostelmiin, ja aloittivat järjestelmällisen poistumisensa salista.
SS Rautasiiven metallilattia kolahteli lukemattomien torakanjalkojen iskiessä sitä tasaissa marssitahdissa. Merkillisen näköiset meritankit lähtivät majesteetillisesti vyörymään kohti suurta tavarahissiä. Ainakaan kannella klaanilaiset eivät muodostuisi ongelmaksi.
***
Sadjen naama oli jo aivan punainen juoksemisesta. Hidasta hidasta, minä en pysy tahdissa. Killjoy huokaisi ja pysähtyi pudistellen päätään. Klaanilainen nosti yhdellä rivakalla heilautuksella munkin selkäänsä ja jatkoi hermostunutta juoksuaan. Portaat olivat vain johtaneet ylempään, miltei identtiseen kerrokseen ja nyt Killjoy, Sadje ja neljä Hain miehistön jäsentä, yrittivät paikantaa tietä ulos täydestä vauhdistaan.
Ovi ovelta, käytävä käytävältä joukkio juoksi puhumatta sanaakaan. Joyta kalvoi käytävien tyhjyys. Minuutin kestäneen päättömän juoksentelunsa aikana he eivät olleet törmänneet ainoaankaan Nazorakiin. Käytävän päässä oli jälleen ovi ja Killjoy potkaisi sen edellisten tapaan auki. Metsästäjä jatkoi juoksuaan huomaamatta vastaantulevaa kiitävää hahmoa. Metalli kolahti ja molemmat löysivät itsensä maasta.
Hai piteli päätään ja tajusi pian, mihin oli törmännyt. Killjoy oli saanut itsensä jo ylös ja kampesi nyt tyhjästä ilmestyneen Hain puoliväkisin jalkeille. Missä on Ruki? Luulin, että hän jäi sinun kanssasi? Hai pudisteli päätään: Alakerran hälytykset käynnistyivät pian jäätyämme teistä jälkeen. Joudimme erkaantumaan toisistamme. Hän on jossain Blozin ja Tronien kanssa. Maassa makaava, melkein Joyn alle rusentunut Sadje kömpi pystyyn, käännellessään päätään vainoharhaisesti ympäriinsä. En haluaisi keskeyttää, mutta meillä taitaa olla pienoinen kiire. Hai nyökkäsi ja Killjoy viittoili Matoraneja jälleen seuraamaan.
Kesken viittoilunsa, Killjoy yllättäen ähkäisi ja lysähti polvilleen maahan. Joukon takaa kaikui askeleita ja matalaa hörötystä. Roteva, selkeästi muita tovereitaan rotevampi Nazorak hymyili savuava energia-ase kädessään, tämän takana noin seitsemän rivisotilaan tarkkaillessa tilannetta sivummalta.
Iso kaveri, kaatuu noin helposti. Te klaanilaiset olette paljon heikompia kuin mitä meille on väitetty. Rotevan, käytävän päässä seisovan Nazorakin äänestä paistoi halveksunta. Hain katse harhaili Torakan savuavasta aseesta Killjoyn selkään. Maahan lyyhistyneen Metsästäjän haarniskaan oli ilmestynyt musta läiskä, joka kärytti ilmaan ruostunutta hajua.
Yksi, pienen pieni lamauttaja-ammus ja tämä sankari on maassa, vilpitön nauru alkoi sekoittua Nazon puheeseen, ja nyt vastassa vain Toa ja muutama Matoran. Voi, jos vain olisitte pysyneet hiljaa. Hai nosti säilänsä Killjoyn suojaksi, viittoillen Matoraneja piiloon taakseen. He olivat jääneet kiinni vihollisen laivassa, nyt jo toista kertaa. Hai ei uskaltanut sanoa mitään. Tilanne näytti liian epätoivoiselta.
T-tuo ei ollut energia-laukaus. Killjoyn ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut pitkän putken päästä. Metsästäjän raajat liikkuivat kuin hidastetussa filmissä. Aivan kuin hänen puvustaan olisi tullut yllättäen valtavan painava. se, se oli rajatun alueen EMP-laukaus.
Hain kasvoille nousi virne. Vai niin, no tämähän meni mielenkiintoiseksi. Toa alkoi ottaa hitaita askelia rotevaa vastustajaansa kohti. Torakan virne oli vaihtunut hämmennykseen. Tämän käden vapisivat nyt aseen ympärillä. Hai virnisti leveästi. Hieno bluffi, mutta sinä taidat ymmärtää, että minä olen Toa ja sinulla on minua vastaan EMP-pistooli. Iso kaveri, kaatuu näin helposti.
Nazorak huusi kauhusta, kun tyhjästä ilmestynyt jää alkoi levitä hänen jalkojaan pitkin. Muutama sekunti ja äsken niin uhmakas Nazorak oli jäätynyt patsaaksi. Säälimättömästi tämän toverit alkoivat ampua tietään tämän Klaanilaisten eteen jääneen tukkeen lävitse. Jäätyneet raajat lohkesivat irti ja Zamor-laukaisimet reiittivät hitaasti Nazorakia palasiksi. Hai kumartui kaatuneen toverinsa puoleen. EMP:n poistuminen kestää tarvitsen kolme minuuttia järjestelmien uudelleenkäynnistämiseen. Hai kiroili. Kolme minuuttia ja Nazorakit pääsisivät läpi muutamassa sekunnissa. Sadje koputti Hain olkapäätä, hänellä oli idea.
Amiraali kiroili mielessään käyttäen kaikkia vahvimpia torakankielisiä ilmaisuja ja muutamaa skakdinkielistäkin. Ilmeisesti hän oli neuvotellut liikaa Gaggulabion kanssa.
Tilanne oli torakan laivaston johtajan silmissä katastrofi. Yksinkertainen vangitseminen oli levinnyt täysin käsistä. Ajatuksissaan Amiraali syytti kaikkia tahoja: saamattomia laivaston torakoita, Kenraalia, joka oli vaatinut SS Rautasiiven osan kalustosta poistamiseen koulutustilojen tieltä ja jopa tiedustelua liian vähästä informaatiosta BKS Hildemarin miehistöstä. Mutta kaiken tämän joukossa hän ymmärsi olla vihainen itselleenkin. Hän oli ottanut liian suuren riskin saada klaanilaiset tajuissaan vangittuna.
Nyt hän nilkutti metallisen jalkansa kanssa niin lujaa kuin pääsi kohti komentosiltaa kauniisti ja mahtipontisesti sisutettujen laivan yläosan käytävien halki. Amiraali ohitti muutamia patsaita ja tauluja, kunnes lopulta pääsi kierreportaikolle, ja alkoi vaivalloisesti kapuamaan ylös eriparisten jalkojensa kanssa.
Sitä paitsi kuka mäntti lähetti liekinheittimin varustetut sotilaat putsaamaan Hildemaria?
Bloszar kalaisen kantamuksensa kanssa veti paksun metallioven takanaan kiinni, juuri viime hetkellä ennen kuin Nazorakien liipasinherkkä partio sai näköyhteyttä klaanilaisiin. Huoneeseen muutamia sekunteja sitten tullut Ruki taputti Bloszaria olkapäälle.
Tulen Toa kääntyi ympäri ja katsoi Rukin osoittamaan suuntaan. Onko tuo… …ainoa ovi. On.
Tilanne olisi sinänsä ollut aivan hyväksyttävä, mutta valtava konehuone oli koneisa huone. Erilaiset männät ja rattaat ja merkilliset liikkuvat osat muodostivat lävitsepääsemättömän esteen. Ilmeisesti tätä kautta ei ollut tarkoitus liikkua. Massiivisen huoneen seinät olivat mustat ja kaapelirykelmien peitossa. Koko tilan keskiosa oli koneiston peitossa, jättäen sen kummallekin puolella vain muutamien neliömetrien kokoiset alueet, joissa kykeni oleilemaan tulematta jauhetuksi tohjoksi.
No, asiat voisivat olla huonomminkin, kumpikin Toa kuuli päässään yllättävän pirteään sävyyn. Kukaan meistä ei ole villiintynyt Nui-Jaga jolla on vesikauhu ja joka haisee pahalle ja täällä on ihan miellyttävän viileää.
Bloszar ja Ruki loivat toisiinsa epäuskoiset katseet. Positronie hymyili urheasti akvaariossaan.
Jäädytettyä käytävää pitkin kiitävä, maassa liukuva punainen Metsästäjä sai toimia kyytinä Matoraneille. Hain työntämä eriskummallinen kelkka kiisi pitkin laivaa huumaavalla vauhdilla. Killjoy ei sanonut mitään. Hänen keskittymisensä oli järjestelmiensä palauttamisissa.
Yksi miehistön jäsenistä huudahti. Porukan vasemmalla puolella oli aiempia huomattavasti isommat kaksoisovet. Hai pysäytti kelkan ja avasi ovet. Toivon pilkahdus palasi. Portaat, jotka johtivat suoraan kannelle. Matoranit tuulettivat hiljaa, Hai auttoi Killjoyn pystyyn: Sinun olisi parasta pystyä toimimaan. Kohta rytisee.
Missä pirussa me olemme?
Matoro mielsi Sugan kysymyksen kovastipaljon oikeutetuksi. Kaksikko oli juossut halki sotalaivan käytäviä Onu-Matoran Lignok Sugan olkapäällä keikkuen jo eksyksiin asti, mutta tämä huone herätti heidän huomionsa. Klaanilaiset olivat jonkinsorttisen valvontahuoneen sisällä, ja suurten panssarilasien takana näkyi koulutustilalta näyttävä halli. Halli, joka oli riittävän iso sisältämään vähän suuremmankin kylän. Käytävät ja ampumaradat ja merkillinen sisämetsä muodostivat oman pienen maailmansa. Valvontahuoneen tarjoamasta ylävinkkelimäisestä perspektiivistä kolmikko näki vain muutaman Nazorakin liikuskelevan tilassa. Olenko se vain minä… Matoro aloitti epäröiden …vai ovatko nuo isompia kuin torakat yleensä? Et ole vain sinä, Suga vahvisti. Isoimpia ötököitä joita olen nähnyt, ja minä olin sentään mukana Operaatui Älykäskö Zeppeliinissä. Ei hyvältä näytä, Lignok sanoi enemmän itselleen kuin muille väsyneellä äänellään.
Silloin huone täyttyi puheesta. Puhujan puheesta erottui selvästi torakoiden korostus, ja äänensävy oli vihainen. Klaanilaiset! Luovuttakaa suosiolla, sillä ette voi loputtomiin asti paeta. Me olemme Na Zora. Minusta Te Zora olette osoittaneet sen verran lahjakasta esimerkkiä meidän kiinnisaamattomuudestamme, että voisitte antaa meidän vain mennä! Suga heitti takaisin, tietäen kuitenkin ettei megafoni omannut korvia.
Ovea kuitenkin taottiin sen verran voimakkaasti, että klaanilaiset päättivät suorittaa poistumisen. Juuri ennen kuin Suga murskasi onnekkaan ulkoilmaan johtavan ikkunan, Matoro sai idean. Hän nappasi komentopöydältä kasan levykkeitä ja paperia, kiskoi seinältä pari karttaa ja otti mukaansa kaiken muunkin, minkä voisi arvella sisältävän jotain tärkeää. Hän nappasi ne Lignokille, joka sulloi ne olkalaukkuunsa, ja sitten kolmikko rymisteli ulos ovesta.
Paitsi että ei rymistellytkään, sillä torakat saivat juuri huoneen oven auki, ja tulituksessa Matoron oli pakko heittäytyä välittömästi nappuloiden peittämän metallinharmaan komentopöydän taakse piiloon.
Miltei kaikki olivat nousseet kannelle. Ainoastaan Troopperi Matoralaiset Sadje, Lignok ja Merkel olivat Hildemarin sisätiloissa. Tunnelma oli kireä ja kaikki olivat hiljaa. Summerganonin koura puristui huotrassaan lepäävän miekan ympärille, kun hän katsoi horisonttiin. Muutkin tuijottivat samaa, pohjoisesta lähestyvää rakennelmaa. Onko se- Hai aloitti epäuskoisena, mutta sai vastauksen kesken lauseen. On, Matoro totesi, ja hengitti raskaasti. Muistakaa, ei sanaakaan Nimdasta. Ei minkään painostuksen alaisena. Emmekö voi vain, tiedättekö, viilettää pakoon. Hildemar on aika ärhäkkä peli? miehistöön kuuluva Le-Matoran Olkar elätteli toivoa. Killjoy loi pieneen hahmoon täysin ilmeettömän katseen. Emme.
Matoro loi katseen koko joukkioon. Ei sanaakaan Nimdasta. Ei missään olosuhteissa.
Muut hyväksyivät Matoron sanat hiljaisina, ja katsoivat, kun SS Rautasiipi lipui horisontista kohti Hildemaria.
Amiraali 002 katsoi panssaroidun ikkunan läpi sinisen ja hopean kaikissa eri sävyissä välkehtivää merta. Suuren veden keskellä oli yksi kiinteä piste. Se oli laiva. Ja vaikka se näkyi vielä pienenä, olivat SS Rautasiiven ammattitaitoiset tutkankäyttäjätorakat jo tunnistaneet aluksen. Se oli BKS Hildemar.
Ja jos me näemme tuon purtilon, täytyy heidän nähdä tämä sotalaiva, Amiraali ajatteli. Sitten hän kääntyi kohti komentosillan torakkamiehistöä. Valmistelkaa laivanvaltausosasto.
Bloszar laski kätensä Positronien akvaarion päälle, ja katsoi vihaisesti alati lähestyvää Nazorakein lippulaivaa. Koko hänen olemuksensa viesti puolustustahtoa. Kukaan ei koskisi hänen ystäväkalaansa. Sinisen akvaarion asukki itse näytti hämmentävän tyytyväiseltä, kun otti huomioon että lähimerien suurin sotilasasia tulla körötteli sangen sutjakkaa kyytiä kohti heidän sijaintiaan, eivätkä hei oikein voisi paetakaan, Rautasiiven tykit kantaisivat helposti tänne asti.
Hai katsoi Bloszaria, ja pudisti pienieleisesti päätään. Nazorakein sotalaiva voisi räjäyttää heidät sekunneissa ilmaan, jos klaanilaiset tekisivät yhdenkin väärän liikkeen.
Kun Rautasiipi oli enää sadan metrin päässä ja peitti suuren osan taivaasta, oli Ko-Matoran Korekin pakko ottaa rauhoittavasti Rukia kädestä. Sinisen Toan hengitys ei kuitenkaan tasaantunut, vaan tämä katseli pelokkain silmin lähestyvän aluksen valtavia tykkejä ja sen kannen laidoilta katselevia satoja aseistautuneita Nazorakeja.
Lopulta valtava sotalaiva lopetti etenemisensä ja pysähtyi. Klaanilaiset Hildemarin kannella katselivat täysin vaitonaisina SS Rautasiipeä. Nazorakein laivaston ylpeys oli auringon kimalluksessa komea, mutta uhkaava näky. Se ei ollut ainoastaan pitkä kuin mikä, vaan myös korkea ja sen komentosilta näyttikin ulottuvan alhaalta, Hildemarin kannelta katseltuna siniseen taivaaseen asti. Sotalaivan kyljissä oli metallisia kotka-rahin siipiä muistuttavat koristeet, mutta muuten valtavan aluksen koristukset muistuttivat sen torakka-arkitehdeistä: Keulan Nazorakinhampaat, komentotornin tuntosarvet ja koko laivan perän peittävä, metallinen torakka-kuori eivät varmastikaan jättäneet kenellekään epäselväksi, keiden veren voimin oli merellinen sotilasmahti rakennettu. Kaiken kaikkiaan alus oli suurempi kuin useimmat lähisaarten kaupungeista, ja nyt se tuntui meren tahdissa hitaasti keinuessaan hengittävän raskaasti kuin valtava merihirviö.
Klaanilaisten katseissa oli silti uhmaa, ja he asettautuivat riviksi Hildemarin kannelle. Muistakaa, Summerganon mutisi vieressä seisovilleen. Nuo ovat vain ötököitä. Allekirjoittanut itse on listinyt niitä enemmän kuin jaksaa muistaa, eikä tilanne ennenkään ole ollut erityisen reilu. Joten antaa tulla rääpäleet, toveri Sugamustus on ihan Karzahnin valmis, älkää suotta odotuttako!
Hetken oli aaltojen liplatusta lukuun ottamatta täysin hiljaista, ja sitten se tapahtui. Valtava silta työntyi Rautasiiven kyljestä ja rysähti BKS Hildemarin kannelle. Samassa pienen höyrylaivan kansi olikin täynnä aseistautuneita torakoita, jotka osoittelivat klaanilaisia aseillaan. Kukaan sankareista ei tehnyt elettäkään estääkseen invaasiota, sillä monet Rautasiiven heihin kohdistetuista tykeistä olivat isompia kuin Hildemar itsessään ja rauhoittivat tilannetta tehokkaasti.
Matoro katseli, kun hänen aseveljensä ja ystävänsä riisuttiin aseista. Hänen olisi tehnyt harvaa asiaa niin kovasti mieli kuin tarttua miekkaansa ja sivaltaa lähimmiltä torakoilta päät kahtia ja jatkaa hommaa muutamalla jääsirpillä, mutta nyt taistelu ei tullut kysymykseen. Siitä aiheutuisi vain kasa kuolleita klaanilaisia ja yksi Nimdan siru meren pohjassa, tai vielä pahempaa, Allianssin kynsissä. Nyt hän tyytyi vain katsomaan vihamielisesti kypäräpäistä Nazorakia, joka tarttui hänen säiläänsä ja veti sen pois hänen hyppysistään. Torakka näytti hieman pelokkaalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna niihin hyönteissotureihin, jotka riisuivat Killjoyta aseista. Ensinnäkään ne eivät tienneet, kuinka poistaa kyborgiselta punahaarniskalta tämän piilotettua arsenaalia, ja toisekseen klaanilaisen tuijotus sai muutaman Nazorakin kirjaimellisesti tärisemään pelosta.
Siihen Matoron havainnot sitten hetkeksi katkesivatkin, kun hän tunsi piston selässään ja pian toisen ja kolmannenkin. Näkökenttä mustui sekunneiksi, kunnes palasi huminan saattelemana. Seuraavaksi hän tunsi kahleen kaulassaan, ja sitten..
Voimattomuus. Mitä tapahtuu? On niin kovin heikko olo.
Mustahaarniskainen jään Toa katseli ympärilleen. Myös Summerganonin, Hain, Killjoyn, Rukin ja Bloszarin selkiin iskettiin sarja johdollisia piikkejä, ja heti perään valoin varustellut kahleet kiinnitettiin heidän kauloihinsa. Laitteista kulki johdot suureen pyörillä kuljetettavaan laitteeseen, joka hurisi kovaan ääneen. Matoro katsoi kauhuissaan, kun hänen kumppaneidensa sydänvalot hohtivat vain pienellä teholla. Myös heidän koko olemuksensa tuntuivat astetta harmaammilta.
Elementaalivoimat, Ruki henkäisi. En tunne niitä enää. En tunne… Merta.
Eräs Nazorak kuitenkin vaiensi veden Toan hutkaisten tätä metallisen Zamor-kiväärin piipulla. Toinen, monin mitalein varustettu torakka avasi ruman kitansa. Vaietkaa. Ja valmistautukaa. Nazorak hähätti ikävän kuuloisesti, ja vastasi Hain kohonneisiin kulmiin neljällä sanalla. Amiraali tahtoo tavata teidät.