Aamu sarasti jo. Lahdenpoukamaan ankkuroitu laiva oli joko hirvein tai hirvittävin asia, mikä Kristallisaarille oli aikoihin ajelehtinut. Sateenkaaren väreissä leiskuvat purjeet olivat lähellä polttaa silmät päästä jokaiselta, jotka niitä erehtyivät vilkaisemaan. Kaikeksi onneksi paikka, johon laivan kapteeni oli matkantekonsa pysäyttänyt, oli syrjässä kaikesta saarten vähäisestä asutuksesta. Sivullisilta uhreilta säästyttiin toistaiseksi.
Laivan kannella tähystävä yksisilmäinen jään toa oli sulkenut ainoan ehjän silmänsä ja tiiraili itää kohti kaukoputken läpi pelkällä tyhjällä silmäkuopallaan. Tämä oli seisonut paikallaan jo tunteja koukkukädellään kutisevia reisiään raapien. Hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Toa päätteli, että sen täytyi johtua yllättäen laskeutuneesta yöstä. Miltei laivan purjeen väreissä hohtava merirosvouden mahtinaamiota kantava perämies ei ollut tohtinut sanoa toalle mitään, vaan antoi tämän jatkaa silmä suljettuna tuijotusmatsia itse meren kanssa.
”Nyt”, se perämies sitten lausui. Laivaa lähestyi idästä viimein jotain. Keltainen, yllättävän suurella vauhdilla etenevä kumivene oli viimein palannut ”salaiselta tehtävältään”. Perämiehen hiljainen huomio oli havahduttanut punakasvoisen kapteeninkin päiväuniltaan. Tämä oli rynnännyt kannelle kuin salaman iskemänä heti vihreäkasvoisen rosvon avattua sanaisen arkkunsa.
Laivaston muukin miehistö heräsi toimiin kapteenin ärjähdettyä näille käskynsä. Laivan tyyrpuurin puoleinen vinssi laskettiin alas ja siihen uskomattomalla tarkkuudella pysäyttänyt kumiveneessä istuva hahmo jäi odottamaan, kun sekalainen seurakunta toia ja matoraneja nosti tämän airoineen takaisin laivan kannelle. Kuole Yön Tärtä II (timon) hiljattain nimitetty kapteeni katsoi tyytyväisenä, kun trenssihaalarinen hahmo korjasi hattuaan ja asteli tämän rinnalle.
”Näytät tyytyväiseltä. Taisi mennä ihan hyvin”, kapteeni Notfun päätteli Yksityisetsivän täysin näkymättömästä ilmeestä. Takin ja hatun alta näkyi perinteiseen tyyliin ainoastaan hahmon kirkkaana loistavat, pyöreät silmät.
”Yksityisetsivän päiväkirja”, Yksityisetsivä vastasi. Jardirt vilkaisi hämmentyneenä kapteeniaan, joka vain viittilöi pitämään suunsa kiinni silloin, kun rikosten ratkonnan maestro soi heille sujuvia sanojaan.
”Viime iltana Rúciorossa kuoli Tarkastaja. Joku heittiö huusi sen laivasta. Kukaan ei välitä. Ei kukaan, paitsi minä. Olivatko he oikeassa? Onko tämä turhaa?”
Notfun olisi tahtonut osoittaa etsivälle suruvalittelunsa, mutta noudatti omaa ohjenuoraansa ja pysyi vaiti.
”Pian syttyy sota. Miljoonat palavat. Miljoonat kuolevat tauteihin ja kurjuuteen. Miksi yksi kuolema merkitsee mitään niin monen rinnalla?”
”Hui saatana”, kaukoputkensa viimein laskenut toa Aerik kommentoi. ”En tykkää sodista.”
”Koska on olemassa hyvä ja on olemassa paha, ja pahuutta on rangaistava. Edes tuomiopäivän edessä en hyväksy kompromisseja. Mutta niin monet ansaitsevat rangaistuksen… ja aikaa on niin vähän”, Yksityisetsivä jatkoi välittämättä toan keskeytyksestä. Aerik oli sillä välin epähuomiossa raapinut koukkukädellään puhki ainoan hyvän silmänsä. Hän vaikutti olevan tästä jokseenkin harmissaan.
Yksityisetsivä taas oli viimein lakannut puhumasta. Tämä tuijotti kohti suuntaa, josta hän oli juuri saapunut. Suuntaa, jossa hän oli epäonnistunut. Tuhoutumaton mies oli jo tuhoutunut. Vaikutti todennäköiseltä, että joku tosiaan oli yrittänyt tappaa tämän.
Notfun yritti taputtaa ruskeatakkista hujoppia lohduttavasti tämän selkään, mutta osuikin tämän metallisiin, pyöreisiin pakaroihin. Tämän tajuttuaan hän läpsäytti vielä pari kertaa uudestaan ihan vain kaiken varalta.
”Noh, näitä sattuu. Tarkoittaako tämä sitä, että voimme lähteä viimein takaisin kohti kotia?”
Jardirtin katse kääntyi toiveikkaan odottavana kohti etsivää. Aerikin ei, koska hänellä ei ollut enää katsetta.
”Epäonnistumiseni ajoi minut häntä koipien välissä takaisin kohti rikosten ja saastan tyyssijaa. Taisteluni tuomionpäivää vastaan jatkuisi sieltä. Kamppailisin yksin, koska muitakaan ei ole. Koska olen yksin. Yksin yksinäisyyden kanssa”, merirosvojoukkion tiiviisti ympäröimä etsivä tuumasi.
”Kuulitte, mitä mies sanaili!” Notfun ärjähti niin lujaa, että mastoa vasten lepäilevä Nimetön Arthronia Kantava Matorankin havahtui viimein. ”Kohti rikosten ja saastan tyyssijaa! Kurssi kohti Bio-Klaania! On aika palata kotiin!”
Kolmetyisetsivä
Meri, märkää
Kuole Yön Tärtä II (timon) uljaat, joskin silmiä rääkkäävän räikeät purjeet pullistuivat entisestään tuulenpuuskista sen päivän suurimman puskiessa merirosvojen ja yhden rosvoja kiinni ottavan otuksen purkkia pois koillissakaran vihamielisiltä vesiltä.
Paluumatka oli toistaiseksi sujunut ilman hirvittävän suuria ongelmia. Notfunin ruorinkäyttötaidot oltiin laitettu kertaalleen koetukselle, kun noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva Kanohi-naamio oli yllättäen pulpahtanut pintaan Kuole Yön Tärtä II (timon) eteen, mutta ilmiömäisillä ja vain vähäsen humalaisilla liikkeillä laivan kapteeni oli onnistunut väistämään yllättävän esteen.
Yksityisetsivä osasi vasta silloin kiinnittää huomiota savuavaan ja yhä puoliksi liekkien valtaamaan saareen, jonka ohi he olivat juuri purjehtineet. Kolossaalinen humanoidi makasi pää pirstaleina vasten kohtalaisen modernia rakennelmaa. Taistelun, tai kenties jopa sodan, jälkiä oli silmänkantamattomiin. Kristallisaarilla oltiin vuodatettu verta sillä aikaa, kun hän oli ollut kertomassa Tuhoutuneelle Miehelle, että joku oli jossakin vaiheessa tämän elämää yrittänyt tappaa hänet.
Notfun oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että tuhon ja hävityksen aalto tuskin oli mitään kovinkaan tärkeää. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli jatkanut matkaansa aivan kuin horisontissa hälvenevää sienipilveä ei olisi ollutkaan.
”Maata näkyvissä!” Aerik huusi noin tunti sen jälkeen, kun Kuole Yön Tärtä II (timon) oli viimein saanut itsensä irti Kristallisaarten vesistöstä ja saapunut Xian ympärillä vallitsevaan huomattavasti saastaisempaan veteen.
”No tietenkin on, ääliö. Olemme purjehtineet saarijonon vierellä koko tämän ajan!” kantta polvillaan kuurava Nimetön Arthronia Kantava Matoran ärjäisi vastaukseksi ja korjasi Arthroninsa asentoa.
”Ai niin, sori. Katos, mulla ei oo silmiä”, Aerik huomautti. Notfun seurasi keskustelua tyytyväisenä sivummalta. Hänen huostaansa uskotut yhdyskuntapalvelulaiset muodostivat pätevämmän miehistön, mitä hänellä oli koskaan ollut kunniaa luotsia.
”Miehistö on jo toistensa kurkuissa. Vain minun kanttini kestää. Ainoastaan minulla on taito pitää pääni viileänä. Koska jonkun täytyy. Vain viileällä päällä voimme selvitä takaisin. Myrsky nousee jo”, Yksityisetsivä tuijotti huolestuneena kohti taivasta.
Taivas ei tosiaan olisi voinut olla kirkkaampi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut tietoakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt Notfunia ottamasta asiaa täydellä sen vaatimalla vakavuudella.
”Siirretäänpäs pojat samalla kaikki kalja takaisin kannen alle! Myrsky nousee vielä!”
Tärtäläisten joukosta kuului lähinnä ärsyyntynyttä mutinaa. Erityisesti kaljojen vieressä maleksiva kiven toa vaikutti närkästyneeltä, koska tehtävän suorittaminen olisi putoamassa hänen hartioilleen.
”Eihän taivaalla ole edes pilviä! Lakkaa kuuntelemasta sitä kävelevää vaatemallistoa ja ota järki käteen!” Grijboot ärjähti lopulta ääneen. Muut tämän ympärillä puuhastelevat tärtäläiset kääntyivät kaikki katsomaan. He olivat varmasti ajatelleet samaa, mutta Anonymmelin jättämä aukko ryhmän johtajuudessa oli monelta vielä käsittelemättä eikä kenelläkään ollut tähän asti vielä ollut pokkaa kyseenalaistaa Notfunin käskyjä.
Kapteeni korjasi hattunsa asentoa ja marssi niskuroineen toan luokse kylmän rauhallisesti, vaikka joutuikin katsomaan tätä reilusti yläviistoon. Jardirt tarttui ruoriin välittömästi Notfunin päästettyä siitä irti. Yksityisetsivä seurasi tilannetta täydellisen hiljaa.
”Kapteenin auktoriteetti ei riitä. Hän on hyvä mies, mutta miehistö koostuu kaikkein pahimmista. Kaikkein saastaisimmista. Vain minä voisin tuoda kurin tähän syntien likaiseen joukkioon, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen. Päätin vain pysyä hiljaa”, hän lausui kohtalaisen kovaan ääneen.
Kun jokainen katse Aerikia lukuunottamatta oli lakannut tuijottamasta itsekseen puhuvaa etsivää, jatkoivat Notfun ja Grijboot tuimaa tuijotuskilpailuaan. Kapteenin niskat taittuivat kohti taivasta ja tämä siemaisi taskumatistaan pitkän huikan ennen kuin puhutteli Anonymmelin entistä oikeaa kättä.
”Eikö tämä nyt menisi helpommin, jos vain siirtäisit ne oluset nyt? Se olisi hirmu ikävää siinä vaiheessa, kun myrsky koettelee kulkuamme.”
”Anonymmeli ei olisi ikinä pyytänyt mitään noin typerää”, Grijboot murahti.
”Eikä Anonymmelin maksa olisi ikinä pyytänyt sitä määrää raakaa alkoholia, mitä hän kurkustaan alas kiskoi, mutta hei, tässä ollaan”, Notfun muistutti. Kiven toa ei ilmeensä perusteella arvostanut muistutusta siitä, kuinka hänelle rakkaan entisen kapteeninsa poismeno oli tapahtunut.
Aerik oli tällä välin päättänyt parkkeerata itsensä kaksikon väliin. Kun yksi sivummalla seuranneista matoraneista pyysi tätä siirtymään, muistutti Aerik, että hänellä ei ollut silmiä, joten hän ei voinut mitenkään tietää seisovansa keskustelun tiellä.
”Kapu hei”, Jardirt yritti huudella ruorilta, mutta Notfun heitti kätensä pystyyn hiljentääkseen tämän.
”Jos sinua ei kiinnosta suojella ensi illan iloliemiämme, niin voin lähettää sinut seuraavalla manaatilla Karzahnille, mutta jos haluat olla hiton viisas ja suorittaa yhteiskuntapalvelusi kunnialla loppuun, niin sinua odottaa Klaanissa sosiaaliturvan ja halpojen vuokrien luvattu maa!”
Tärtäläisten keskuudesta kuului varovaisesti myöntyilevää mutinaa. Grijbootin ryhti lysähti hieman pahemmin kasaan Notfunin jokaisen sanan myötä. Nyt, kun kansankin tuki alkoi valumaan hänen taustaltaan, jäi jäljelle pelkkää apatiaa. Toa ei ollut vieläkään toipunut hänelle pakotettuun elämänmuutokseen, eikä hän todellakaan hyväksynyt Bio-Klaanin käsittämätöntä päätöstä nimittää Notfun heidän yhteiskuntapalveluvalvojakseen, mutta hän oli toisaalta myös liian väsynyt vääntämään asiasta enempää.
”Niin että jos ne kaljat saisi nyt sinne ruumaan, niin voidaan jatkaa elämäämme”, Notfun vielä vetosi. Sanaakaan sanomatta Grijboot viimein hyväksyi tälle annetun tehtävän. Hän nosti molemmat kaljapullot jalkojensa juuresta, kuljetti niitä metrin eteenpäin ruuman portaikolle ja laski ne sisään. Noin neljä sekuntia myöhemmin leveästi hymyilevä Notfun taputti kiven toaa tämän pakaroille kannustavasti.
”Ja elämä jatkuu!” Notfun julisti ja Nimetön Arthronia Kantava Matorankin päätti jatkaa kannen kuuraamista. Jardirt yritti taas saada kapteeninsa huomion, mutta Notfun oli liian keskittynyt siirtyessään sivummalle Laagras-nimisen veden toan kanssa.
”Hän ei pitänyt siitä, että nimesit laivan tällä tapaa”, kaukaukasvoinen toa selitti Notfunille, mikä Grijbootia vaivasi. ”Die Tärtä oli hänen kotinsa. Hän ei arvostanut sitä, miten käänsit sen ”Dien”.
Notfun näytti hämmentyneeltä. Hänen mielestään oli ollut täydellistä neroutta yhdistää kahden eri merirosvoryhmän entisten laivojen nimet.
”Eikö se muka käännykään xiasta?”
”No ei, kun saksasta”, Laagras korjasi. ”Ole kärsivällinen hänen kanssaan. Olen melko varma, että hänellä ja Anonymmelillä oli vähän, noh… ymmärrät varmaan.”
”Joo, tottahan toki!” Notfun vakuutteli ilman pienintäkään arvausta siitä, mitä nainen tarkoitti.
Sivummalla keskustelua tarkkaileva etsivä oli sillä aikaa tarttunut ruoriin, kun jonkinlaisen hepulikohtauksen saanut Jardirt juoksi kapteeninsa perään yhä tämän huomiota kaivaten.
”Miehistö hajoaa kappaleiksi sisältä. Ja kappaleet murenevat hiekaksi. Ja hiekka tomuksi. Ja lopulta tomu usvaksi… ja tyhjyydeksi. Kapteeni pyristelee, mutta epäonnistuu. Rommi on mädättänyt hänen aivonsa. Vain minun aivoni eivät ole mädät. Ei alkoholia. Ei edes tuomionpäivän kynnyksellä”, hän murehti ja käänsi laivan vahingossa pois kurssiltaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Vinhasti käsiään heilutteleva Jardirt oli kääntänyt koko laivan huomion itseensä.
”Kapteeni”, hän aloitti. Laagras käänsi katseensa merirosvon muodon ottaneeseen värioksennukseen. Ilman tätä elettä Notfun ei olisi vieläkään jaksanut reagoida, mutta kun koko laivan katseet olivat Aerikia lukuun ottamatta perämiehessä, oli hänenkin pakko kääntyä Jardirtin puoleen.
”Voi nyt matanauta, kun sinulla on tänään hirveästi asiaa”, Notfun tilitti turhautuneena. ”Mikä nyt on? Millä on näin hirveä hätä?”
”Aerik!” Jardirt huohotti. ”Aerik näki sen ensin! Merihirviö… massiivinen merihirviö! Se on seurannut meitä Kristallisaarilta asti!”
”Mutta eihän Aerik näe mitään…” Notfun yritti ymmärtää.
”En niin!” Aerik vahvisti ja kompastui ruumaan vieviin portaisiin ja kieri ne kivuliaasti alas. Hänen raporttinsa oli kuitenkin ollut ilmiselvästi oikeassa. Ennen kuin Notfun ehti kiroilemaan ääneen, kuinka huonoja johtopäätöksiä Jardirt teki, rysähti jokin voimalla laivan perään.
”Voi hiivatti!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran kiljaisi, kun rysähdys paiskasi hänet vasten laivan keulaa. Yksityisetsiväkin lensi väkivaltaisen näköisesti turvalleen. Hattu kuitenkin pysyi ilmiömäisesti hänen päässään.
Notfun oli vetänyt esiin piilukkopistoliinsa ja ryntäsi nyt perämies perässään paatin perälle. Siellä he näkivät sen, mitä Aerik ei ollut nähnyt: Musta, laivan itsensä mittainen ankerias oli sukeltanut heidän alleen ja samalla töytäissyt laivan miltei kumoon.
”Alapuolellamme ui huikean kokoinen kala!” Laagras huusi keuhkojensa pohjalta. Sitten tuli toinen tömähdys suoraan heidän altaan. Isku oli niin voimakas, että ruumaan lentänyt Aerik pomppasi takaisin laivan kannelle.
Laitaan nojaillut Laagras ei ollut niin onnekas. Isku oli lennättänyt veden toan suoraan yli laidan. Grijboot karjaisi kauhuissaan ja juoksi ystävänsä perään, mutta veden toasta ei näkynyt enää jälkeäkään.
”Hän hukkuu!” kiven toa parkaisi kaukaukasvoisen ystävänsä karmeasta kohtalosta. Laiva kuitenkin jatkoi eteenpäin vauhdilla, eikä heillä ollut mahdollista pysäyttää. Ei varsinkaan, kun vihamielinen ankerias yritti jälleen kaataa heidät kumoon.
”Tuomion kyykäärme haistaa miehistön eripuran. Se nielaisee meidät kylmään kitaansa. Kyy-kitaansa. Kylmään kyy-kitaan. Siellä me sulamme. Paitsi minä. Koska minä olen mies ja pääni pysyy kylmänä. Mies ei sula.”
”Matkanjohtaja voisi olla hyvä ja tarttuu takaisin siihen ruoriin!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran huusi yhä naamallaan makaavalle etsivälle. Sitten hän riensi suoraan kohti ruumaa ja löysi onnekseen nopeasti etsimänsä. Hän palasi toinen piilotetuista kaljapulloista kädessään sadatellen ääneen sitä, että ne piti viedä marginaalisesti kauemmaksi kuin missä ne vielä hetki sitten olivat.
Puristettuaan omasta huivistaan improvisoidun kankaan pullon sisälle Nimetön Arthronia Kantava Matoran tyrkkäsi polttopullon Grijbootin eteen. Kiven toa ei edes epäröinyt, vaan iski rystysensä voimalla yhteen pullon yläpuolella. Toimesta lentäneet kipinät sytyttivät huivin liekkeihin ja tulivana alkoi nopeasti leviämään kohti pullon sisältöä. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ryntäsi laivan reunalle ja pirstoi pullon merestä sikiävän varjon kalloon. Tuli ei kuitenkaan levinnyt. Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin Arthronille levisi epäuskoisuus. Hän oli tehnyt sen Grijbootin kanssa lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Sen olisi pitänyt toimia.
”Se on alkoholitonta!” Notfun käkätti laivan reunaan sormillaan kivuliaasti pureutuen. ”Tässä laivassa vain kapteeni on kännissä!”
Aimo annos vettä tyrskysi Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle, kun tummanpuhuva hyökkääjä karisteli lasinsirpaleet päänsä päältä. Sitten se sukelsi taas. Ja sitten kuului sen ääni. Jokainen tärtäläinen laivan kannella jähmettyi paikalleen. Notfun ja Jardirt vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä, kun ankeriaan ”Voi ei taasss teitä” kaikui heidän ympärillään. Yksityisetsivä ei ollut noudattanut Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin neuvoa ja makasi edelleen kasvot lautoja vasten ruorin vieressä, joten hänen reaktiotaan oli mahdotonta tietää.
Ankeriaan seuraava hyppy oli korkea. Niin korkea, että laivan miehistö näki sen tekijän viimein kunnolla. Mukaan lukien kapteeni, joka olisi vilkaissut kurpitsarommilla täytetyn taskumattinsa pohjalle ihmeissään, jos se ei olisi hetki sitten lentänyt hänen hyppysistään.
Laivan mittaisella, yönmustalla ankeriaalla vaikutti olevan kaksi valtavaa kättä, jotka heiluivat vaarallisesti olennon sivuilla tämän hypyn aikana. Tärtäläiset eivät voineet uskoa, että se vaani heitä näinkin kaukana kotoa. Kaikkein epäuskoisin oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisällä kiemurteli yhä jotain näiden edellisen kohtaamisen jäljiltä.
”Ssuuhuni kahmaisen, nielen ja ahhmaisen!” se sihahti ja töytäisi venettä jälleen. Notfun oli kuitenkin tällä kertaa valmiudessa. Heti veneen keikahdettua takaisin iskun voimasta, hänen piilukkopistoolinsa laukesi ja osui ankeriasta tämän toiseen olkaniveleen. Vihaisesti sihahtaen kärmes katosi taas hetkeksi veden alle.
Voitonriemuisesti virnistelevä kapteeni ärjyi mitä kummallisimpia kirosanoja hyökkääjän perään. Kuole Yön Tärtä II (timon) aika ei ollut vielä. Kolmen Visulahteen uponneen laivan raadoista kasattu, silmiä purjeensa väreillä runteleva paatti ei uppoaisi sen ensimmäisellä matkallaan.
Jardirt kuitenkin tiesi, että yksi pahainen laukaus ei pysäyttäisi mitään niin suurta. Laivaa ei kuitenkaan oltu aseistettu. Bio-Klaanissa oltiin pidetty huolta siitä, että takaisin maailmalle päästetyt rosvot eivät voisi räjäyttää ensimmäistä kalastajakylää, joka näiden tielle osui. Notfunin edelliseltä reissulta takavarikoidut ”kumiankat” olivat aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.
Aerik asteli Jardirtin ohitse hyväntuulisesti vihellellen. Sokealla toalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista havaintoa siitä, mitä tämän ympärillä tapahtui. Vasta Grijbootin ”Se on Negatronie” -huuto havahdutti silmättömän jään toan siihen, mitä tapahtui.
Paniikki valtasi jään toan ja tämä horjahti välittömästi vasten laivan reunaa, kun mustan ankeriaan seuraava hyökkäys osui heitä tyyrpuurin puolelle. Notfun ei ehtinyt, eikä yrittänyt, reagoida lainkaan, sillä hän oli viimein löytänyt romminsa, joka oli vierinyt pitkän matkan laivan kantta pitkin. Aerik kaatui yli laidan tömähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä ja jo hetken näytti siltä, että hänen kohtalonsa oli sama, kuin Laagraksen vain hetkeä aiemmin.
Sitten kauhusta huutava toa ilmestyi taas laivan ylle. Sitten hän katosi taas. Sitten ilmestyi jälleen. Ja ilman oli täyttänyt toan kauhunhuutojen lisäksi Negatronien vauhkoontunut sähinä.
Aerik oli onnistunut pudotessaan tarttumaan koukkukädellään kiinni ankeriaasta ja sätki nyt sen mukana toistuvasti pinnalle ja takaisin. Negatronien silmästä suihkusi mustaa nestettä laivan kannelle, kun sen kuopasta roikkuva toa yritti samalla räpiköidä itseään irti.
”Ottakaasse poiss, ottakaasse poisss!”, Negatronie aneli ja paiskoi itseään toistuvasti laivaa vasten. Heidän vauhtinsa oli hidastunut jo huomattavasti ankeriaan jatkuvista hyökkäyksistä. Lopulta Aerik hapuilunsa keskellä onnistui tarraamaan Yksityisetsivän ojennettuun käteen. Vuoden trenssimalliston kansikuvapoika oli viimein kammennut itsensä pystyyn kannelle räiskyneen meriveden alkaessa kastelemaan hänen hattuaan.
”Kyy ei veisi vaikuttavan vision toaa mukanaan. Minun piti toimia nopeasti ja niin teinkin. Rosvo tai ei, meren kylmyys on rangaistukseksi liian julma. Sillä sitä meri on. Kylmää. Ja märkää. Yhdessä kylmä ja märkä kastelevat ja palelluttavat. Molemmat ikäviä. Minä päihitän ikävän, koska miehellä ei ole kylmä.
Tärtäläiset, näiden uusi kapteeni ja tämän perämies tuijottivat suu auki, kun etsivä yhdellä kädellä veti Aerikin takaisin kyytiin… ja ankeriaan sen mukana. Tonneja painava ruho rysähti poikittain Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle pysäyttäen heidän matkantekonsa kokonaan. Notfun kumosi loputkin rommista kurkustaan alas ja yritti peittää hämmästyneisyyttään. Yksityisetsivän laivaan kiskaisema ankerias sähisi edelleen vihaisesti, mutta rauhoittui hieman, kun Aerik sai viimein koukkukätensä irroitettua sen vuotavasta silmäkuopasta.
”Sssattuu, se sssattuu…”
”Oi kamalaa. Teinkö minä sen taas? Minä taidan olla vähän kömpelö tänään”, sokea toa harhaili ja yritti valuttaa merivettä ulos haarniskansa raoista. Tärtäläisten edessä kouristeleva Negatronie alkoi sätkimään aivan uudella tavalla. Jokaisen liikahduksen myötä palanen ankeriaasta muuttui mustaksi savuksi. Kiehkurat alkoivat kokoontumaan hitaasti samaan pisteeseen ja pian ankeriasta ei enää ollutkaan. Se oli ottanut aivan uudenlaisen muodon. Sellaisen, joka ei painollaan enää estänyt laivaa liikkumasta.
Heidän edessään seisoi nyt nainen. Kalpeakasvoinen, mutta ankeriaanmustiin vaatteisiin pukeutunut, kiistattomasti erittäin hyvännäköinen nainen. Mutta tässäkin muodossa Negatronien silmä vuoti mustaa verta. Kivusta irvistelevä nainen peitti silmän kädellään ja irvisti sitten vihaisesti Nimettömälle Arthronia Kantavalle Matoraninille, joka oli astunut lähemmäksi suu ammollaan.
”Lakatkaa satuttamasta minua saatanan rosvot”, Negatronie uikutti nyt huomattavasti vähemmän demonisella äänellä. ”Joka kerta sama juttu… Nuolin haavojani viikon edellisen kerran jälkeen. Eikö riittäisi jo?”
”Ihan itseäsi saat syyttää, kun tuolla viissiin aloit riehumaan”, Notfun argumentoi ja näytti olevan läsnäolevista ainoa, joka ei ollut lumoutunut siitä, kuinka hyvännäköinen nainen ankeriaasta oli kuoriutunut. Lukuun ottamatta myös Yksityisetsivää, joka mutisi omiaan sivummalla. Ja Aerik, joka ei tietenkään nähnyt mitään… ja Jardirt, joka vielä toipui järkytyksestä… ja Grijboot, joka seisoi Negatronien takana nyrkit pystyssä siltä varalta, että taistelu vielä jatkuisikin.
Oikeastaan ainoa, joka näytti lumoutuneen olennon ulkonäöstä oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisuksissa kiemurteli aivan konkreettisesti.
”Te tapoitte isäni!” Negatronie puolustautui kiivaasti. ”Mitä olisitte itse muka tehneet? Vierailen ehkä kerran vuosisadassa ja nyt te sen menitte tuhoamaan!”
”Tuhoutumaton mies oli tuhoutunut jo ennen kuin saavuimme. Tuomion kyy osoittautui yllättävän huonoksi päättelemään tapahtumien järjestystä. Hän olisi huono etsivä. En kuitenkaan tahtonut loukata häntä. En sanonut sitä ääneen”, etsivä sanoi ääneen.
Negatronie tuijotti Yksityisetsivää epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänet vaivatta merestä kiskonut hattupäinen otus aiheutti hänessä lähinnä kauhua. Hän ei kyseenalaistanut tämän väitettä Tarkastajan kuoleman ajankohdasta. Kenties hän oli sittenkin iskenyt väärän seurueen kimppuun.
Maansa myynyt nainen säälitti Notfunia niin paljon, että tämä kipitti välittömästi ruumaan etsimään jotain. Vuotavasilmäinen nainen käänsi katseensa kohti itää, jossa Kristallisaaret enää hädin tuskin häämöttivät.
”Turha oli tämäkin reissu. Ei isää, ei Positronieta. Mikä mieli tässä edes enää on, kun jotkut sateenkaaripurjeiset merirosvotkin pääsevät niskan päälle?”
”Älä dissaa purjetta”, Grijboot murahti. ”Jos olet koskaan ollut sateenkaaren sisällä niin tiedät, että se polttaa sinusta lihat pihalle sekunneissa. Osoita vähän kunnioitusta!”
Negatronien hartiat lysähähtivät entistä pahemmin. Hän nosti katseensa vasta, kun Notfun palasi ruumasta ja ojensi mustan, tuliterän silmälapun Negatronien kouraan.
”Siinä on. En poistu satamasta koskaan ilman muutamaa varalappua. Ikinä ei tiedä, kuka puhkoo vahingossa silmänsä koukkukädellään!”
”Höhöhööö”, Aerik naureskeli sivummalla. Tämä oli peittänyt nyt molemmat silmänsä samanlaisilla lapuilla. Notfun oli sujauttanut hänellekin yhden ohikulkiessaan.
Negatronie asetteli lapun silmänsä päälle ja onnistui näyttämään sen kanssa vielä vähän hotimmalta ainakin Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin mielestä. Jardirt oli sillä aikaa kelannut tapahtumia päässään. Jokin, mitä Negatronie oli maininnut, oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa.
”Et kai sinä sanonut Positronie?” värioksennusmies ihmetteli ääneen. Negatronie nyökkäsi varovaisesti.
”Minun kuvottava sisarukseni. En tahdo mitään muuta, kuin käteni sen suomukkaan pikku hirviön ympärille ja puristaa…”
Notfunilla ei ollut hajuakaan, mistä Jardirt puhui. Häntä eivät olleet palaverit Bio-Klaanin moderaattorien kanssa kiinnostaneet. Ne hommat hän oli jättänyt suosiolla perämiehelleen ja Jardirthan uskollisesti ne myös hoiti. Ja olipa kuunnellutkin tarpeeksi tarkkaan, että tiesi nazorakien vangiksi jääneestä akvaariokalasta.
”Hän on aluksella nimeltä Rautasiipi. Nazorakit pitävät häntä vankina siellä, jos häntä ei olla siirretty mihinkään”, Jardirt selitti. Negatronie kuunteli tarkkaan. Ankeriasmuija ei edes kyseenalaistanut sitä, miten satunnainen merirosvo tiesi hänen henkistä kipua aiheuttavan sukulaisen sijainnista.
”Minä kuristan Rautasiiven… ja jokaisen ötökän, joka seisoo minun ja tapponi tiellä!”
”No se voipi tietenkin olla vähän vaikeaa, kun se on aika iso paatti”, Notfun hoiperteli edestakaisin rommipäissään. ”Ainakin kaksi kertaa isompi kuin tämä tässä. Ainakin.”
Jardirt ei tohtinut edes kommentoida, kuinka huonosti Notfun ymmärsi laivojen skaalasta. Negatronien päässä taas raksuttivat selvästi tosi hotit rattaat. Eli ne kävivät kuumana, kuten kävi Nimetön Arthronia Kantava Matorankin, joka oli joutunut istumaan alas. Jardirt taas näki loistavan sauman hoitaa pientä rekrytointia.
”Ne Bio-Klaanilaiset, minne olemme parhaillaan menossa, eivät myöskään hirveästi tykkää siitä laivasta eivätkä sen omistajista. He varmaan jopa auttaisivat, jos tahtoisit pistää sen päreiksi.”
Negatronien katse kirkastui hieman. Pieni noro mustaa verta valui tämän silmälapun alta.
”Ja ööh, työehtosopimuksessa sanotaan, että jokaisella merirosvolaivalla pitää noudattaa kiintiömääräyksiä ja vähintään joka kuudennen rosvon pitäisi olla naisia… ja se yksi meni hukkumaan tuossa aikaisemmin, jjjotenn…” Jardirt jatkoi ja vilkaisi kohti kapteeniaan suostumuksen saamiseksi. Notfunia ei kuitenkaan enää kiinnostanut. Tämä hihitteli parhaillaan Aerikille, joka oli tarttunut silmäkuopastaan kiinni laivan ruoriin.
”Hyvä on”, Negatronie myöntyi. Tämä oli sopiva lohdutuspalkinto ankeriaan kenties koko elämän surkeimman päivän päätteeksi. Ainakin hänellä oli nyt johtolanka Positronien luokse, ja jos se vaati seurakseen kasan merkillisiä merirosvoja ja näiden trenssihaalarisen kyytiläisen niin se oli pieni hinta maksettavaksi.
Jardirt kohautti olkiaan. Tärtäläiset näyttivät suurin piirtein toipuneen järkytyksestään. Vartin aluksen kuntoa tarkastettuaan Grijboot tuli siihen tulokseen, että Kuole Yön Tärtä II (timon) oli kuin olikin yhä merikelpoinen. Kurssi korjattiin takaisin kohti välisaaria ja matka jatkui. Yksi miehistön jäsen oli mennyt vaihtoon ja laivalla palvelevien ehjien silmien määrä oli pudonnut dramaattisesti, mutta uuden rommipullon avannut Notfun oli varma, että tällaiset vastoinkäymiset vain paransivat yhteishenkeä.
Laivan kannella menosuuntaan tuijotteleva Yksityisetsivä oli pysynyt paikallaan välikohtauksesta lähtien. Tämän rinnalle astellut tummanpuhuva nainen jäi hetkeksi kuuntelemaan meren pauhaamista, mutta piti koko ajan silmällä vierellään seisovaa hujoppia.
”Sinä olet ihan hiton pelottava”, Negatronie kuiskasi niin, että vain etsivä kuuli.
”Koska jonkun täytyy”, hän vastasi ja korjasi hattunsa asentoa samalla, kun Xian myrkyttämät vedet tummenivat näkyvästi heidän edessään.
Oli alkanut sataa.
Happoa.
”Höhö”, Aerik naurahti ja raapi ehjää, kutiaavaa kättään koukullaan…
… käsi tipahti laivan lattialle. Arthronia Kantava Nimetön Matoran kaivoi pesusienen taas esiin ja alkoi kuuraamaan.
Perimätiedon mukaan sillä saarella oli ollut aikanaan selakhiväen majakka, mutta niin kauan kuin he muistivat, se oli ollut Tarkastajaksi kutsutun tarun koti.
Tuskin kukaan oikeasti tiesi, oliko tätä olemassa, ja jos oli, asuiko tämä tosiaan siinä mahtipontisessa kivikartanossa, joka nykyään hallitsi saarta uhkaavalla siluetillaan.
Talossa oli kerros kerroksen päälle kylmiä, kivisiä seinämiä. Irvistävät olennonpäät vartioivat ikkunoita, joissa kukaan ei koskaan liikkunut. Synkeät katonharjat päättyivät teräksisiin piikkeihin, jotka tuntuivat muuttavan muotoaan, kun niitä ei katsonut.
Kun auringot paistoivat, oli hämärää. Kun ne eivät paistaneet, saattoi toisinaan ikkunoista kajastaa sairasta valoa.
Kukaan ei koskaan käynyt siellä.
Ei, ennen kuin Aerin Opettaja oli vakuuttunut siitä, että kartanon asukas piti hallussaan salaisuutta tulevaisuuteen. Sillä keneltä muulta mennä kysymään kuolemattomuudesta kuin itse Kuoleman Makutalta?
Heitä oli kuusi opetuslasta Svarlen mukana.
Kylmän, synkän salin holvikaaret tuntuivat kohoavan ikuisuuksiin asti. Toa-joukossa ilmapiiri oli ahdistunut.
”Pimeys ei mahda meille mitään”, tulen toa vakuutti mahtavalla äänellään. Hän liekehti, valaisten lattian punertavaksi. ”Pimeys voi vain kätkeä.”
Halawe hytisi kylmissään joukon hännillä. Miksi he olivat suostuneet tähän? Kuinka syvällä Svarlen pauloissa hänen ystävänsä olivatkaan? Delevakin oli menettänyt huumorintajun rippeensä. Velipoika oli rakentamassa hampaat irvessä Svarlen parempaa maailmaa.
”Kasvaisit joskus”, Deleva totesi. ”Olet vastahakoinen vain koska et voi hyväksyä sitä, että joku tietää sinua paremmin.”
Halawe ei viitsinyt vastata. He olivat käyneet sen keskustelun aiemminkin. Mitä silloin muka voi edes tehdä, kun toinen on täysin vakuuttunut, että toimii oikein?
Ja kyllähän he oikein toimivatkin. Svarlen johtamina he olivat pystyneet enempään kuin koskaan hajaantuneina. Ryövärit olivat alkaneet kiertää Aerin vedet kaukaa, ja matoralaiset kokivat olevansa paremmassa turvassa kuin koskaan.
Mutta se ei riittänyt Svarlelle Viisalle. Se ei ollut koskaan riittänyt.
Se oli vain ensimmäinen askel, hän oli sanonut. Se oli vain laastaria rikkinäisen maailman haavoihin. Toat olivat vastuussa, ja heidän velvollisuutensa oli kehittyä.
Halawe oli aina ollut kapinallinen, mutta hän alkoi huolestua toden teolla vasta kuullessaan Svarlen öistä temppelissä hänen lähimmän oppilaansa kanssa. Huhut kertoivat rituaaleista, voimakivistä ja kielletyistä naamioista.
Heidän johtajansa oli nähty usein muinaisilla kaivauksilla. Selakhien, draakkien, kenen vain. Tulen toa oli ollut erityisen haltioissaan vanhan draakkipyramidin raunioista, jotka kiven toa Ilveria oli löytänyt Ehreninlahden pohjasta. Opettaja oli viettänyt siellä viikkoja vain kääntäen ikivanhoja tekstejä. Joku oli väittänyt nähneensä liekkien lyöneen taivaisiin Aer-Kinillä.
Opettaja uskoi, että jossakin piili salaisuus täydellisyyteen, ja hänen piti vain löytää se. Hänen piti olla hyvin vakuuttunut siitä tuodakseen heidät varjojen kartanoon.
Ja oppilaiden piti olla hyvin vakuuttuneita opettajastaan seuratakseen tätä.
Deleva kulki vain vähän opettajan takana. Tämän liekit valaisivat ja lämmittivät heidän askeleensa. Savun haju nousi jonnekin holvikaariin. Seinien varjot kätkivät loputtomat hyllyrivit, kirjat, kivitabletit ja esineet, joiden käyttötarkoituksen vain varjojen herrat tiesivät.
Plasmahenki ei tuntenut pelkoa tai epävarmuutta. Toien ei tarvinnut. Hän oli oppinut sen Svarlelta.
”Yhdessä voitamme kaikki haasteet”, Svarlella oli tapana toistella. Se oli jäänyt syvälle Delevan mieleen. Niillä sanoilla tulen toa oli valanut uskoa tiimiin, kun kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti kohtaamisessa koillisen draakkiroistoja vastaan.
”Jos Pimeys olisi paikalla, olisimme tavanneet hänet jo”, Svarle vakuutti. Hänen äänensä kaikui seinästä seinään. Se peitti alleen varjojen hiljaisen kuiskinnan.
He jatkoivat läpi kartanon hämäryyden. Matka tuntui suhteettoman pitkältä. Koko paikka oli kasvanut kieroon.
”Olen varma, että kuljimme tästä jo”, Halawe kuiskasi takaa.
”Olen varma, että Svarle tietää, minne olemme menossa”, plasmahenki tuhahti vastaukseksi. ”Emme me muuten olisi täällä.”
Halawe ei voinut muuta kuin kulkea mukana.
Siinäkään huoneessa ei tuntunut olevan kattoa, vaan ylhäällä ammotti pelkkää pimeyttä.
Se täyttyi lyhyiksi hetkiksi, kun hopeiset lieskat valaisivat toviksi koko salin.
He katsoivat alas portailta. Syvennyksessä, suuren holvin keskellä, hohti allas hopeaa. Se kupli ja purkaili syösten salamoita kohti kattoa. Jokaista purkausta sävelsi voimakas repeämisen ääni. Oli kuin todellisuuden takana olisi ollut pelkkää hopeaa.
”Jokaisella matkalla on määränpää”, Svarle julisti pyhiä sanoja ylpeänä astuessaan alas tasanteelta. ”Jokaisella toalla on Kohtalo. Jokaisella etsinnällä on päätös.”
He muut, opetuslapset, seurasivat paimentaan. Kun allas räsähti ja valaisi huoneen, osa säpsähti. Toisten kasvoilla oli haltioitunut ilme kuin se näky olisi ollut heidän elämänsä kaunein. He vaihtoivat hiljaa ajatuksiaan. Mikä se oli? Mitä se tekisi?
”Etsintämme on ohi”, tulen toa kertoi. ”Olemme löytäneet alkuenergian lähteen. Olemme löytäneet oven täydelliseen.”
Svarle heitti pitkän, majesteettisen varjon taakseen, kun allas välähti. Ilmassa säihkyi hopeisia kiehkuroita jokaisen purkauksen jälkeen. Kammion voima tuntui jokaisen selkäpiissä. Se oli sähköistä, silmät auki räväyttävää ja koko kehoa kihelmöivää. Oli vaikea sanoa, oliko sen lähellä kylmä vai kuuma. Se tuntui säteilevän tietynlaista olemattomuutta, Deleva ajatteli astuessaan eteenpäin.
Yksi heistä, Toa Vorink, asteli Svarlen viereen. Askeettinen ja hintelä hahmo kumarsi mestariaan syvään.
”Opettaja, olen ollut mukanasi alusta asti. Enkö saisi olla ensimmäinen?” hän kysyi anellen. Kun sali välähti, se heijastui hänen kristallihaarniskastaan.
”Kuulen toiveesi, Vorink. Olet ollut aina uskollinen aatteellemme.”
Tulen toa iski nyrkin yhteen oppilaansa kanssa. ”Mene. Mene ja ole Nuva.”
Deleva ei tiennyt, mitä odottaa. Se oli hetki, josta Svarle oli puhunut niin monesti, mutta koskaan kukaan ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Mitä altaassa tapahtuisi? Millaisia olisivat Täydelliset Toat?
Monen mielikuvissa heistä tulisi jotakin enkelimäistä. Kuin makutoita, jotka eivät koskaan langenneet. Hohtavia ja voimallisia.
Toiset ajattelivat, että kyse oli vain sisäisestä muutoksesta. Ei hohtavia kehoja, vain täydellinen mielen kirkkaus. Svarlen mukaan vain yksin Suuri Henki tiesi. Heistä tulisi sellaisia, mitä Henki tarvitsisi. Suuria ja mahtavia, kyllä, mutta enempää ei voinut kuolevainen sanoa.
Tulen toa aloitti muinaismatoraninkielisen rituaalirunon, ja pian muutkin yhtyivät siihen. Kuoron loitsu kaikui kohti kattoa heistä ensimmäisen astellessa kohti hopeaa.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Vorink oli pelkkä siluetti astellessaan hopeista valoa vasten. Hän ei piitannut lainkaan jyrähdyksistä ja lieskoista ja asteli vain eteenpäin suurella mielen lujuudella.
Hetken hän seisoi aivan altaan reunalla.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Sitten hän antoi itsensä kaatua kuin Suuren Hengen siluetti ikään. Hopea ei loiskahtanut, kun hän syöksyi sen pinnan läpi.
Mutta oli kuin allas ei olisi välittänyt.
Mitään ei tapahtunut.
Ei hetkeen.
Karmaiseva huuto riipi heidän selkäpiitään, kun Vorink nousi pintaan. Hän yritti ottaa kiinni reunasta, mutta hänen kätensä suli hopeaksi. Raaja sähisi kuin se olisi palanut sähköpurkauksessa. Hänen päänsä kirkui, kun hänen silmistään syöksyi valkoisia liekkejä. Toa katosi pinnan alle.
He odottivat minuutteja kuin transsissa. Eräs heistä oli yrittänyt lähestyä allasta, mutta Svarle oli kiskonut hänet takaisin. Opettaja ei sanonut mitään. Eikö hän ollut tiennyt? Mikä oli mennyt vikaan?
Hopeinen allas jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salamat lensivät kattoon ja valaisivat huonetta.
”M-mitä tapahtui?” kysyi Ilveria epäuskoisena. Kiven toa oli vakuuttunut vuosien saatossa Opettajan ajatuksista, mutta nyt hän muisti Halawen skeptisyyden.
”Me emme voi jättää häntä tuonne”, Deleva parahti.
”Hän suli”, yksi uudemmista tiimiläisistä kauhisteli ääni värähdellen.
”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Halawe mutisi. Puheensorina muuttui kovaäänisemmäksi väittelyksi. He olivat lammaslauma, joiden paimen oli neuvoton.
”M-mutta… hän kuoli!” Ilveria huusi.
”Sanoit, että hän muuttuisi täydelliseksi!” toinen säesti.
”Joten me yritämme uudelleen. Aloitamme alusta. Olemme parempia!” Svarle valoi järjestystä katraaseensa. ”Tulemme paremmiksi!”
”Paremmiksi…” kartano yllättäen toisti Svarlen sanat kuin ilkkuen. Äänellä ei ollut ainoastaan yhtä suuntaa. Se sekä alkoi että kaikui kaikkialla toien ympärillä. ”Luuletko, että ystäväsi on nyt… parempi?”
Pettymys huokui valtavasta äänestä. Muutama toa pälyili ympärilleen aseidensa kahvoja sormillaan tapaillen, mutta Svarlen usko ei vielä horjunut. Hän nosti kätensä merkiksi, jotta hänen opetuslapsensa eivät tekisi mitään hätiköityä.
”Vai onko tämä todella sitä, mitä kohtalo on teille varannut…”
Kukaan läsnäolevista ei ollut ehtinyt järkytyksestään kiinnittää huomiota siihen, että altaan kuplinnan rytmi oli muuttunut merkittävästi tiheämmäksi sen jälkeen, kun kartanon ääni oli alkanut puhuttelemaan heitä. Syy sille kuitenkin antoi itsensä ilmi ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään.
Paksu, nestemäinen käsi nousi altaasta ja tarttui kiinni sen reunasta. Sen perässä seurasi toinen. Altaan aines valui hitaasti pois hiiltyneen luurangon tieltä. Kalman karun korvennuksen jäljiltä nousi pintaan viimein myös sulanut naamio, joka valui sekin hitaasti Vorinkin kasvoilta. Ei ollut enää lihasta pitämään hänen leukaansa suljettuna, ei silmiä näkemässä tyhjistä kuopistaan. Salamat iskivät rangan raoista, kun korvenunut luuranko kampesi itsensä toa-joukkion eteen ja suoristi selkänsä.
”Minun kotoaniko te luulette löytävänne tarkoituksen?” ääni jatkoi taas, mutta tällä kertaa se kuului ainoastaan Vorinkin kallellaan kalisevasta kallosta. Opetuslapsista moni kavahti kauhuissaan taaksepäin, mutta heidän paimenensa ei. Svarle katsoi entistä oppilastaan suoraan tämän tyhjiin silmiin. Sanoja hän ei kyennyt silti muodostamaan. Kuoleman puhuttelussa rohkeinkin jäi hiljaiseksi.
Sitten Vorinkin ranka otti viimeisen askeleensa ja lyhistyi savuten opettajansa jalkoihin. Samassa tahdissa, jossa sitä ohjastanut luiseva käsikin laskeutui. Deleva huomasi sen ensin. Muiden katse seurasi vain hetken perästä. Jokin seurasi heitä altaan toisessa päässä.
Kartanon ruhtinaan tuijotus oli yhtä tyhjä kuin Vorinkin kadonnut katse. Siron, valkoisen panssarinkin läpi oli selvää, ettei toia katseellaan tuomitseva henki ollut itsekään kaukana kalmistomaisesta, altaan runtelemasta olemuksesta. Luu paistoi haarniskan raoista. Lihas venyi välillä sen päältä. Ainoa valo, jonka ruhtinas saleihinsa loi, oli peräisin kahdesta palasta koostuvasta sädekehästä tämän Trynan yläpuolella.
Kalman kreivi astui varjoista toain eteen. Majesteettisuus oli tästä hengestä kauan sitten kaikonnut. Jäljellä oli pelkkä kuoleman läpitunkeva löyhkä.
”Kuolema ottaa meidät lopulta omakseen. Me kaikki olemme vain sirpaleita kosmoksessa”, Tarkastaja lausui. Nyt ääni kuului ilmiselvästi hänen kolkon kanohinsa takaa. Ryhmää lähestyessään makutan naamio loi lyhyen säälivän katseen edessään makaavan toan jäännöksille.
”Mutta kenties yhdessä me voimme nujertaa kohtalon…”
Svarlen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Hän tarttui Tarkastajan ojennettuun käteen. Paimentajallakin oli vielä varaa oppia…
… ettei kuoleman kanssa käyty kauppaa ilman hirvittävää hintaa.
Loispistiäinen 6
eli
Nykyhetki
Oli synkkä ja myrskyinen yö.
Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.
”Tämän takia…” hän sai sanotuksi, ”… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”
”Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.
”Hetki vain”, toa vakuutti.
Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.
Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.
Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.
Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.
Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.
”Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.
”Hmm?” hän kysyi.
”Metsästäjät”, toa vastasi. ”Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”
”Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.
”Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. ”Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”
Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.
“Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
”Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.
“No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”
“Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.
”Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.
”No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.
Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.
“Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. ”Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”
”Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.
”Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. ”En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”
”Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. ”Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”
”Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. ”Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”
”No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.
”Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.
Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.
Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.
Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.
Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.
Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.
”No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.
”Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.
”Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.
”Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
”Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. ”En minä tiedä, miten haamut toimivat.”
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”
Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.
”Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. ”Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”
Toat katsoivat naista äimistyneitä.
”Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
”Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.
”No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. ”Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”
Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.
”Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
Selakhi pudisti päätään. ”No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”
”Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. ”Miten voit… no, epäkuolla?”
”En ole aivan varma”, selakhi myönsi. ”Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”
Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
”Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.
”Hyss!” Angien sanoi. ”Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.
Pienen hetken kaikki oli punaista, ja viiltävä kipu iski läpi hänen ruumiinsa. Sitten oli vain tyhjää, ja hän avasi silmänsä… meren pohjassa.
Se näytti mereltä, mutta vettä se ei ollut. Se oli vain tyhjyyttä. Syvän sinistä tyhjyyttä.
Selakhi kääntyi katsoakseen alas. Merenpohjan läpi hän näki hohtavat toa-hahmot kuin kirkkana hohtavat valosiluetit. Kartanon puutarha erottui aavemaisena, aaltoilevana varjokuvana hänen allaan. Hänen oma ruumiinsa makasi sydänvalo sammuneena pihakivetyksellä.
Kun selakhi tajusi, ettei tuntenut kehoaan enää lainkaan, syvä kauhun tunne oli vallata hänet. Oli täysi työ vakuuttaa, että kyllä, naamio toimi, ja hän pääsisi vielä takaisin, mutta silti
epäilys kouristi selakhin mieltä. Hänen teki vain mieli palata ja tarkistaa, että olisi vielä elossa. Mutta moni oli tehnyt tätä häntä aiemmin, eikö ollutkin? Hän oli tuntenut pappeja ja papittaria jotka olivat kertoneet sieluvaeltaneensa. Kyllä hän pääsisi takaisin!
Hän kääntyi katsomaan ympärilleen karkoittaakseen epävarmuutensa jollakin, mihin keskittyä… mutta sitä ei ollut paljoa. Oli vain tyhjää, jonka läpi hän ui… tai leijui. Tavallaan siinä oli järkeä, sillä hänen naamiossaan ei ollut silmiä… mutta hän oli odottanut näkevänsä edes jotakin.
Ja kuin taikaiskusta, hänen toiveeseensa vastattiin kuiskauksella. Sielunvaeltaja ei saanut siitä selvää… oliko se jotakin äärimmäisen muinaista selakhin murretta? Karmaiseva, kylmä tunne täytti hänen astraalikehonsa, sillä seuraava kuiskaus kuului paljon lähempää.
”Tule lähemmäksi”, syvä miesääni kuin huusi jostain kaukaa. Angien oli melko varma siitä, ettei se kuulunut kurpitsalle.
Hän kääntyi hitaasti ja ehti nähdä vain olemattomuuteen hajoavan kurpitsanoranssin kuvajaisen, jonka tuoma kylmä tunne katosi tämän mukana. Suu auki hän tuijotti tyhjyyteen… miten niin tule lähemmäksi?
Hän tuskin löytäisi sillä erää enää mitään. Ehkä olisi parempi palata elävien kirjoihin ja ottaa aavenaamio pois kasvoilta. Vaikka hän tiesi, että astraali-idenin irroittaminen on täysin eri asia kuin fyysisen naamion, häntä hirvitti silti tehdä se… mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
Punaisen välähdyksen saattelemana hän palasi lihaksi ja vereksi.
Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
”Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
”Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.
Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. ”En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. ”Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”
”Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. ”Olemme vasta pihamaalla.”
”Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. ”Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”
Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. ”Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.
”Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. ”Kun olimme nuoria ja typeriä.”
”Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. ”Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”
”Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.
”Tiedä sitten”, Deleva myönsi. ”Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”
”Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. ”Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.
Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.
“Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.
“… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.
“Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.
”Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. ”Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”
Deleva kohotti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”
”En ole varma”, Halawe myönsi. ”Se on vain tunne.”
Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. ”Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”
“On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”
“Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.
”Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.
“Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.
”Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
”Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.
”Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.
“Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. ”Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”
Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.
”No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. ”Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”
”Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
”Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…
Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.
”Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.
”Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.
”Ei”, Angien kertoi. ”Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. ”Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”
Deleva näytti epäilevältä. ”Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”
”Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.
”Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”
”No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.
”En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. ”Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.
Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.
Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. ”Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. ”Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”
”Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. ”Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen ”krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.
”Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.
“En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”
“Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.
”Te vain naureskelette”, Angien parahti. ”Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”
Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
”Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. ”Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”
“Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. ”Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”
”Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. ”Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”
Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
“Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.
Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.
Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.
Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.
Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.
Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
“Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.
”Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. ”Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”
Deleva näytti miettivän hetken ennen.
“Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”
”Kraataa?” Angien korjasi.
”Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.
”Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. ”… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”
“Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. ”Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”
”No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.
”Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. ”Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”
Selakhi nyökkäsi. ”Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”
“Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.
Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.
”Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. ”En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”
”Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. ”Tai… toimistolta?”
Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.
“Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.
Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.
”Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. ”Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”
Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.
Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.
“Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.
Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.
Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.
”Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. ”Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”
Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.
”Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”
”Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.
Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.
”Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”
Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.
”Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. ”Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”
Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.
”Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”
Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.
”Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. ”… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.
”Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”
Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.
”Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”
Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.
”Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”
Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.
”… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”
Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.
Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.
”Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. ”Xenin pitää nähdä tämä.”
“Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.
”Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.
”Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. ”Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”
”Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.
”Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. ”Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”
”Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. ”Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”
”Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. ”Kuuletteko?”
He sähköistyivät välittömästi. ”Mitä?” Angien kysyi.
”Puhetta”, tumma toa kuiskasi. ”Ehkä ulkoa.”
“Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.
”Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. ”Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”
“Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.
”Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.
”Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.
Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. ”Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. ”Näen ne.”
Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.
“Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”
“No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”
Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
”Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. ”Tuo, joka asentaa räjähteitä.”
“Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.
Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.
“Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.
“Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.
”En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. ”Meidän pitäisi mennä.”
”Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. ”Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”
”No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.
”Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. ”Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”
Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.
”Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. ”Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?”
Se hiljensi hailtian.
”Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. ”Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”
Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
”Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.
”Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.
”Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.
Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.
Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.
“Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. ”Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”
“Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.
Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.
”Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.
”Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. ”Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”
“Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.
“Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.
”Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
”Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.
Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.
”Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. ”Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”
Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.
”Anna tulla vain!” Halawe hihkui. ”Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”
Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.
Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.
Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
”Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. ”Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”
Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.
”Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”
He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.
Sitten peikko alkoi jylistä.
”Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”
Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan ”brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.
”Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. ”Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”
“Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. ”Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”
”Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. ”Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”
Tällä kertaa tuonpuoleisen horisontissa avautui aavekaupunki.
Se ei ollut mikä tahansa kaupunki, vaan kaupunki salskean kansan muistoista ja raunioista. Kristallitornit kohosivat häilyvinä kuvajaisina valkeiden kattojen lomasta. Temppelit ja linnoitukset kohosivat kauniina kuin liekit, hädin tuskin todellisina. Eetterin aallot saivat koko kaupungin häilymään kuin kangastuksen.
Hänen välittömässä läheisyydessään oli edelleen vain synkkä tyhjyys, mutta nyt tämä tyhjyys oli täynnä ääniä. Kuiskauksia, kylmiä väreitä. Kuvajaisia ja kappaleita kuolleista. Minne hyvänsä hän katsoikin, sitä enemmän hän näki heikkoja hahmoja ja kuuli heiveröisiä huokauksia. Ne olivat vain hentoja kynttilänliekkejä tuulessa, joille pelkkä tulessa pysyminen näytti olevan ylitsepääsemättömän rasittava haastee.
Osaa äänistä hän ei ymmärtänyt. Kuiske oli hänen kansansa kieltä sen kaikilla eri puheenparsilla. Yläselakhia, etelänselakhia, Misecasin murretta. Kuoron laulajat olivat välähdyksiä kauniista kasvoista kaikilta ajoilta, mutta millään niistä ei ollut voimaa jäädä siihen Angienin kanssa. Joku vanhempien aikojen hailtia olisi ehkä jäänyt siihen kuuntelemaan kuolleita oppiakseen niiden salaisuuksia, mutta Odinan tyttärellä oli tarpeeksi suuri työ pelkästään tilanteensa sisäistämisessä.
Oliko täällä todella kaikkien salskeiden sielut? Tämäkö oli se kirottu lahja, jonka Cestainu oli hänen kansalleen antanut?
Selakhi sukelsi läpi sielujen virran. Oli vain jatkuva joki kesken lentonsa katkottuja kaikilta ajoilta. Vaikka harva itki, kaiho oli käsin kosketeltava. Angienkin tunsi sen haikeuden ja surun sydämessään, vaikka hän oli aina yrittänyt pitää etäisyyttä itsensä ja kaltaistensa kohtalon välillä.
”Te… te olette kaikki kuolleita”, tuonelan tutkija sanoi enimmäkseen itselleen. Vaikka hän tiesi, että hänen kansansa oli keskustellut kaatuneiden kuvajaisten kanssa niin kauan kuin Kuolleiden Makuta oli heidän keskuudessaan vaeltanut, oli kokemus silti epätodellinen. Näin jälkikäteen tuntui siltä, että kenties niihin Jumalattaren opetuksiin olisi pitänyt keskittyä hieman tarkemmin.
Tämäkö oli ollut Qwiennen viisauden lähde? Näinkö Sokea Jumalatar oli nähnyt totuuden? Kysymällä kuolleilta?
Keskity, Angien, hän parahti itselleen. Etsi Cestainu. Kello käy.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Vailla parempaakaan ideaa hän päätti vain esittää kysymyksensä ääneen, ja toivoa, että ehkä kuolleet tarttuisivat siihen.
”Mistä löydän makutan? Mistä löydän Kuolemattoman?” hän kysyi kuiskeelta.
Mutta kuoro ei vastannut hänelle. Hänestä tuntui vain yhdeltä vainajalta muiden joukossa, kysymässä samoja katkeria kysymyksiä kuin kaikki muutkin.
”Mitä etsit, papitar?” Angien kuuli vaimean äänen selkänsä takana, mutta tällä kertaa hän ei uskaltanut kääntyä. Ei, koska pelkäsi sen kadottavan puhujan.
”En minä oikeastaan ole…” hän aloitti, mutta päätti, ettei se ole tärkeää juuri nyt. ”Etsin Tuonelan herraa”, sokeakasvo lopulta sanoi. ”Osaatko auttaa minua?”
”Hän istuu valtaistuimellaan”, ääni kertoi. Se oli hieman selvempi kuin aiemmin – haikea ja matala, mutta siitä saattoi kuulla ripauksen innostusta. ”Mutta saavut liian myöhään, papitar, sillä hänet on jo puhdistettu.”
”Puhdistettu?” selakhi kysyi. ”Jopa täältä?” Selakhi tunsi kylmän virran kiertävän häntä kuin astraalikäärme.
”Hänestä on täällä vain sirpaleita, kuten meistäkin”, sointuvat sanat kertoivat. ”Kuolemattoman kappaleet katselevat kaupunkinsa keskeltä.”
”Ja kaupunki… vastaa valtaistuinsalia?” selakhi kysyi.
Ja kun Angien katsoi kaupunkiin, tuli tutkija tietoiseksi siellä asuvasta tyhjyydestä. Tuonpuoleisen tarkastajan, enkelinkappaleen. Ja vaikka se oli vain kappale makutaa, se sai hänen verensä jäätymään yhtä kaikki.
Tyhjyys oli selakheille kovin tuttu tunne. Nekin, jotka eivät olleet eläneet kauniin keisarikunnan aikaa tiesivät kyllä tarinan sen kaatumisesta. Kertomuksen siitä, miten epäpyhän oikeuden varjo oli pimentänyt Selakhian ja satanut sinne rangaistusta sen hallitsijan ylitsevuotaneen ylpeyden vuoksi. Miten Harventaja oli kiitänyt läpi Tähtien kaupungin ja kaatanut sen safiiritornit mustalla helmallaan. Miten Sotaherran katse oli hukuttanut horisontin vereen. Miten Käskynhaltija oli vuodattanut taivaallisen vihan maljan heidän kansansa päälle ja hajottanut sen tuuleen rikoksiensa vuoksi. Eikä Tarkastaja ollut nostanut sormeakaan auttaakseen lapsiaan.
Pimeänpelko oli sinä päivänä istutettu jokaisen salskean sydämeen. Pelko ja katkeruus siitä, ettei edes Selakhian suojelusenkeli ollut välittänyt.
Ja nyt hän tiesi Cestainu Kuolemattoman sirpaleiden lepäävät siellä kaupungin keskellä, valtaistuinsalinsa alla, kaatuneena lopulta itsekin.
Nainen kiskoi Idenin kasvoiltaan, ja hänet riuhtaistiin punaisena välähdyksenä takaisin maalliseen maailmaan.
Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.
”Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.
”Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.
”Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.
”Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. ”Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.
”Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. ”Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”
”Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. ”Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”
Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.
“Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. ”Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”
”Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.
”Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. ”Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”
”He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. ”Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”
”Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. ”Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”
”Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.
Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.
”Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. ”… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
Angien vastasi huokauksella. ”No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.
“Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.
“Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. ”Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”
“Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. ”Se on leikannut terästä.”
“Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.
“Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.
”Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. ”Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”
”No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. ”Tai pahempaa, vievät Odinalle.”
”Hei, minne se ’ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.
”No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. ”Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”
”No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. ”Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”
”Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. ”Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”
”Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. ”Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”
”Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. ”Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”
”En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. ”Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”
”Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. ”Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”
Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.
”Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.
”Ehkä?” Deleva mietti. ”Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”
”Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.
”Svarle”, selakhi aloitti. ”Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”
Toat vilkaisivat toisiaan.
”Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. ”Lähdimme paikalta aika pian.”
”Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. ”Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.
”… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. ”Se hopeahuone.”
Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.
Selakhi irvisti torahampaillaan. ”Lisää makutanoituutta.”
”Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. ”Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”
”Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. ”Kierretään se kaukaa.”
“Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”
”Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. ”Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”
“Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. ”Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”
”Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. ”Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”
”Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. ”Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”
Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
“Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.
“Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.
“Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. ”Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”
Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.
He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.
”Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.
“Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. ”Jotenkin.”
”Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.
“No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.
”Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. ”Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”
”Totta”, Deleva vastasi. ”Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”
Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.
Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.
”Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
”Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.
Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.
Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.
”Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.
”Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.
”Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”
”Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Tarkastaja on täällä.”
Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.
”Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
”Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.
”Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. ”Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”
Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.
”Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. ”Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”
Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.
Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.
Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
”Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. ”Yritän olla nopea.”
Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.
Mutta tällä kertaa sukellus ei tuntunut vain maailman kääntymiseltä. Tällä kertaa se tuntui syöksyltä suoraan jään läpi. Se sattui. Pudotus oli läpi pimeän ja pahojen unien. Selakhi yritti järkeillä kokemustaan, mutta pystyi vain ajattelemaan kylmää tyhjyyden tunnetta, joka Tarkastajan maailmaan sukeltamisesta säkenöi.
Mutta pian hän ymmärsi, ettei tyhjyys tullut kuolleesta makutasta. Se tuli tämän kuolemasta.
Kuolemasta, joka toisti itse itseään siinä maailmojenväleisessä tyhjyydessä uudestaan ja uudestaan.
Melodia, joka Angienin päässä soi tuntui kaikuvan kartanosta itsestään. Ei hänellä ollut mitään järkevää syytä päätellä niin, hänellä vain oli voimakas tuntemus siitä. Kaukaisten soittimien soinnut tuudittivat salskean transsiin.
Surullinen melodia tuuditti hänet menneeseen aikaan. Haikeat sävelet olivat selvästi matkalla kohti huipennusta. Angien ymmärsi, että kartanon hiljaiset lausumat eivät olleet vielä saavuttaneet häntä. Kartanon surumieliset sanat hakivat vielä paikkaansa. Angien haukkoi sisäänsä häntä ympäröivää tyhjyyttä ja kuunteli.
Suru vasta lähestyi ja kartano tahtoi hänen ymmärtävän. Hänen kuului odottaa kärsivällisesti.
Odottaa, että sävel saisi seurakseen surumieliset sanat.
En ce jour d’octobre, les chiens sentirent ma piste
Les feuilles sur les arbres tournèrent du rouge au noir
Ton amour se transformera en de l’indolence qui, elle
Se transformera en peur et ta peur se transformera en haine
Tu as transformé cette fille en monstre
Quand tu lui as tourné le dos
Le sang de mes victimes a taché tes mains
Le moment précis ou tu as refusé ta responsabilité
Et maintenant tu as les nerfs de rire de moi, ton enfant
Ton péché sera le poids dans vos cœurs
Et ce péché se transformera en pierre
Je suis cette pierre. Et je grandirai
Jusqu’à ce que j’arrache ton cœur en morceaux
Ja yhtä matkaa Cestainun sielun kanssa hän irtaantui todellisuudesta ja päätyi jälleen kerran kartanon yllä leiskuvaan maailmaan, ja tällä kertaa hän todella oli kaupungin keskellä. Valkean, kauniin ja loistokkaan kaupungin. Sellaisen, mitä näki vain maalauksissa menneestä Selakhiasta. Ainoa ero niihin oli taivas, joka ei alun perin varmaankaan ollut merta.
Kaupunki ei ollut autio, toisin kuin todellisuus toisella puolella. Päin vastoin, se oli täynnä… elämää. Mikäli se oli oikea sana, Angien epäili. Ainakin kaduilla kävi vilinä, kun vaitonaiset hailtiahaamut vaeltelivat pitkin pääkatua. Selakhi ei uskaltanut tehdä niihin kontaktia – eivätkä nekään näyttäneet välittävän hänestä. Luulivatko he häntäkin kuolleeksi?
Tuonpuoleisen tutkija otti askeleita eteenpäin – ne saivat hänet kuin leijumaan – yrittäen paikantaa mitä tahansa kiintopisteitä kristallikaupungista. Pitäisikö hänen kysyä joltakulta Cestainusta? Kuvittelisi, että makutalla olisi synkeä linnoituksensa kaupungin keskellä, mutta metropolin koon huomioon ottaen sen löytämiseen voisi mennä hetki. Miksi selakhit olivatkaan niin mieltyneitä torneihinsa?
”Poskissasi on paljon enemmän väriä kuin paikallisilla kuuluisi”, lausui kaapunsa alta myhäilevä mies pääkadun ja yhden siltä poikkeavan sivukujan kulmalta. Tämän olemus oli aivan aavistuksen selkeämpi kuin suurimmalla osalla kaupungin muista kulkijoista. Tämän kaavun värin saattoi miltei tunnistaa siksi oranssiksi, mitä se oli vielä selakhin eläessä ollut. Hupun alla virnuileva vihreä naamio näytti luisevalta ja näivettyneeltä, mutta Angien tiesi, ettei se johtunut hänet sanoilla pysäyttäneen miehen tuonpuoleisuudesta. Curuvarien perintönaamion tunsi moni, vaikka harva tiesi, mitä sillä pystyi tekemään, jos mitään.
”Sinä et taida oikeasti olla kuollut, ethän?”
”Tuota, taidan olla, tai siis en, mutta…” Angien ei saanut aikaan kovin järkevää vastausta käsitellessään sitä tosiasiaa, että joku toinen todella oli juuri puhunut hänelle aivan normaalisti ilman mystistä kuiskimista tai muita ilmeisiä haamuasioita.
”… te olette vissiin kuolleet jo aika kauan sitten?” hän sai lopulta kysyttyä takaisin.
”Se riippuu”, seinään nojaileva mies tuumasi ja laski kohteliaasti hupun päästään Angienia puhutellessaan. ”Ajalla on tapana menettää merkityksensä sen jälkeen, kun on… noh… kuollut.”
”Etsin Cestainua”, tuonelan tutkija kertoi. ”Osaatko kertoa minulle, mistä löydän hänet?”
”Yllättävää… Harmiksesi joudun kertomaan, että se vähä, mitä arkkitehdistämme on jäljellä, on melko vaitonainen ja vastaa kysymyksiin melko huonosti. Toivottavasti asiasi ei ole hirvittävän kiireellinen. Cestainu Kuolematon on ollut hieman kehnolla tuulella sen jälkeen, kun hänen lisänimensä muuttui ironiseksi.”
”Niin”, Angien naurahti varovaisesti. ”Hänestä taitaa kuitenkin olla täällä jäljellä hieman enemmän kuin mitä tuolla toisella puolella, mikä on… lähinnä kylmä haarniska.”
”Hmm, kenties”, mies tuumasi ja asteli viitta liehuen hieman lähemmäksi Angienia. ”Olen yllättynyt, että sinua kiinnostavat juuri hänen sanansa. Yleensä kaltaisesi onnenonkijat tahtovat kuulla Jumalattaren ohjenuoria. Sinulla on enemmän tuuria. Cestainun viisauksista saanee irti hieman enemmän.”
Jumalattaren mainitseminen sai naisen säpsähtämään. ”Onko… hänkin täällä? Qwienne?”
Curuvarin lommoiset kasvot kurtistuivat enemmän kuin niiden luisten muotojen olisi kuulunut voida.
”Sinä… et taida olla täältäpäin. Eivätkö tapamme ole sinulle tuttuja? Mitäköhän sinä olet tullut tänne asti haastamaan, jos Sokean sanat eivät sinua aja?”
Se sai selakhin epäröimään hetken. Mitä hän edes Tarkastajalta kysyisi? Hän oli ollut aivan liian keskittynyt makutan löytämiseen miettiäkseen lainkaan seuraavaa askelta.
”En tiedä miten paljon tiedät… ylämaailmasta”, Angien kertoi. ”Mutta tapanne – tai siis tapamme, kai – ovat… huonosti muistettuja. Etsin Cestainua, koska yritämme jatkaa jotakin, mihin hän käytti viimeiset päivänsä. Jotakin, jonka vuoksi Kuolematon oli valmis kuolemaan.”
Angienin sanoilla oli selvä vaikutus Curuvarin olemukseen. Tapojensa – niin nykyisten kuin niidenkin, joita hän noudatti vielä hengissä ollessaan – vastaisesti hän jätti tarttumatta selakhiperinteiden hitaaseen kuolemaan ja keskittyi sen sijaan olennaiseen.
”Et kai… et kai sinä vain ole täällä… tuomionpäivän vuoksi?”
”Olenko minä?” selakhi kysyi. ”Se…. se kieltämättä selittäisi Nizin sanat”, hän mutisi vain tajutakseen, ettei hänen keskustelukumppanillaan ollut mitään syytä tietää, kenestä hän puhui.
”Cestainu oli jo luovuttanut”, Curuvar totesi näennäisen murheellisena. ”Kun sanot, että olette jatkamassa siitä mihin hän jäi… väitätkö, että vanhan maailman voisi vielä pelastaa?”
Angien kohautti aavemaisia olkiaan. ”En edes tiedä, mikä sitä tarkkaan ottaen uhkaa. Minä en ole koskaan ollut kovin hyvä uskomaan, mutta jotkut, joiden puolesta olen täällä… noh, he taitavat uskoa niin.”
Kummitusrattaat raksuttivat kummitus-Curuvarin kallossa. Tyttö ei selvästi ollut aivan tilanteen tasalla, mutta vanha ylipappi oli valmis pistämään sen ajan hampaiden kuluman piikkiin. Hänellä oli kuitenkin käsissään harvinainen tilaisuus piristää valtakunnan vanhaa valtiasta. Eikä hänellä toisaalta tärkeämpääkään tekemistä tuonpuoleisessa ollut.
”Hyvä on!” Curuvar sitten hihkaisi ikäisekseen yllättävän pirteästi. ”Ei sitten tuhlata aikaa. Saat esittää asiasi suoraan Cestainulle!”
Kallokasvoinen selakhipappa lähti johdattamaan Angienia perässään taas kaupungin pääkatua pitkin kohti rakennelmia, jotka eivät oikeastaan paljoa eronneet niistä, mitkä Angien oli jo ohittanut. Curuvarin määrätietoisesta astelemisesta saattoi kuitenkin päätellä, että reitti oli oikea. Selakheista nuoremman harpottua vanhempi kiinni ojensi mies viimein kätensä itsensä esitelläkseen.
”Curuvar. Ensimmäinen, jos saan hieman tarkentaa. Päätellen siitä, että täällä pyörii noin kymmenen nimeni varastanutta veijaria, roolini on ilmeisesti lähtenyt… periytymään.”
Angien tarttui ojennettuun luiseen käteen. Sen kalpeaan pintaan oli tatuoitu kaikennäkevä silmä. Se sama, joka varjeli Jumalattaren alttareita.
”Se Curuvar?” hailtia kohotti kulmiaan. ”Sokean Käsi? Se, joka… kuoli Taras-Silin taistelussa?”
”Ilmielävänä!” Curuvar hihkaisi ylpeänä kunnes tajusi, mitä oli juuri sanonut. ”Tai siis… en. En tiennyt, että nimeäni odottaisi niin paljon historiaa, kun annoin kasvoni, tiedäthän, ne oikeasti olemassa olevat tomppelille oppipojalleni. Ja hän oli vielä se, joka jätti ilmeisesti kuolematta! Kolmas ja neljäs saapuivat kyllä omina ylimalkaisina itseinään. Pah, mitä kerskailijoita!”
”Tuota, olen tosiaan Angien”, nainen esittäytyi viimein itsekin. ”Pahoittelen, olin liian ajatuksissani esittäytyäkseni. Tässä on… aika paljon kaikkea.”
”Voi, älä sitä surkuttele! Suurin osa tänne… pääsevistä ei edes muista omaa nimeään. Eivät ne täällä niin paljoa edes merkitse. Mutta tervetuloa joka tapauksessa, Angien. Ilo kuulla, että vanhat nimemme elävät yhä.”
Curuvarin askeleet johtivat pääkadun päätyttyä edelleen eteenpäin. Heidän matkansa vei nyt suoraan lävitse huolitellusta puutarhasta ja sen varrelle jätetyistä penkeistä. Tarkastajaa ei paljoa kaupungin äänet kiinnostaneet, eivät edes omansa.
”Eli”, Angien aloitti heidän astellessaan aavekurpitsamaan ohi. Ne näyttivät olevan paljon paremmassa kunnossa kuin heidän kartanon pihalla näkemänsä kappaleet… eivätkä ne edes näyttäneet elävän. Miltäköhän astraalikurpitsa edes maistui? ”… päätyvätkö kaikki kuolleet selakhit tänne? Taidan ajatella hieman liian tieteellisesti, että olisin valmis olemaan kysymättä tätä. Mikä tämä paikka oikeastaan on?”
”Vaeltavat kansat puhuvat tästä Katumuksen Kaupunkina, mutta sekään ei kerro aivan koko totuutta”, Curuvar tuumasi. Hänen tottuneesta äänestään kuuli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tarinaa kertoi. ”Mutta olettaen että olet tullut tänne Cestainun saleista, olet varmasti nähnyt hänen taivaansa. Huomasitko, mitä sieltä puuttui?”
Curuvar hymähti hyväksyvästi. ”Niin. Cestainun inho Initoita kohtaan kävi ilmi hänen jokaisesta opetuksestaan. Hän luonnehti sitä helvetiksi. Hän tahtoi antaa kansalleen… vaihtoehdon. Leposijan, jos tätä tahtoo sellaiseksi kutsua. Tämä kaikki on hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei hän estänyt varjoja nielemästä kotiamme.”
”Vähän laiha lohtu”, Angien tuhahti hiljaa. ”En voi olla miettimättä… mahdollisuuksia. Lähes kaiken tietomme pitää olla täällä. Mikä estää minua vain etsimästä muinaisia kristalliseppiämme ja kysymästä heidän kadonneita salaisuuksiaan?”
”Olisitpa edes ensimmäinen tai vaikka kuudes utelija, mutta kaikki vierailijamme saavat melko nopeasti havaita, että tänne on vaikeaa saapua kokonaisena. Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että sielut toimivat tavoilla, joita tieteellä ei selitetä. Suurin osa ei osaisi vastata kysymyksiisi, koska heidän tietonsa kuoli ruumiin mukana.”
Tie johti lopulta kauniin, hailakan violetin linnan luokse. Kukaan tuonelan muista asukeista ei ollut edes yrittänyt puhua tosimaailmasta tulleelle tämän taivaltaessa. Linna heidän edessään näytti kaikkien kaupungin tornien keskellä vallan vaatimattomalta, eikä suinkaan sellaiselta palatsilta, jota selakhi olisi Kuolleiden Ruhtinaalta odottanut, vaikka Curuvar vakuuttikin Kuolemattoman asustavan juuri siellä.
Heidän astellessa pitkin siroa kivitietä Angien huomasi jonkun heidän edellään. Kaikesta päätellen tämä ei ollut vartija, sillä olento kyhjötti surkeana linnan koristeelliseen mäntyporttiin nojaten.
Valkoinen mytty paljastui lopulta sekin vain selakhiksi, mutta tämäkin, Curuvarin tavoin, oli sekä muodoltaan että hahmoltaan keskimääräistä tuonelan talsijaa selkeämpi. Koristeellinen, naisen ruumiin muotoon täydellisesti asettuva mekko ja valkea viitta olivat kummatkin nähneet parempiakin päiviä. Angien onnistui tällä kertaa suurimmaksi osaksi sivuuttamaan kysymyksensä siitä, miksi kummituskangas edes kuluisi.
Idenin peittämät kasvot nousivat istuvan naisen polvista tätä kohti marssivaan kaksikkoon. Tämän silmätön, sinisen siteen peittämä katse kirkastui huomattavasti. Curuvar pysäytti Angienin kuitenkin muutaman askeleen päähän naisesta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä, joiden ei pitänyt olla peräisin mistään. Ainakaan kuvien ja lukuisien patsaiden perusteella Angien ei olettanut, että Sokealla Jumalattarella oli silmiä lainkaan. Se, miten side oli tämän murheen murtamille kasvoille asettunut, tuki tätä näkemystä.
Jumalatar ei näyttänyt lainkaan siltä toivoa valavalta profeetalta, jona hänet oli kuvattu niin kauan kuin Angien saattoi muistaa. Poissa olivat sädekehät ja johdattava kirkkaus. Siinä hänen edessään perimätiedon Qwienneksi kutsuma selakhi nyhjötti surkeana, eikä Angien olisi uskonut tätä samaksi henkilöksi veistosten jumalattaren kanssa.
”Cestainu… avaa teille oven. Tahdon mukaanne… olkaa kilttejä… olen odottanut niin kauan.”
”Liiku”, Curuvar käski suorastaan tylysti. ”Nuo portit eivät aukea niin kauan, kun roikut niissä kiinni.”
”Eikö Cestainu päästä sinua sisään?” Angien kysyi opastaan lempeämmin ja polvistui varovaisesti surkean selakhin ääreen nähdäkseen tämän paremmin. Joku olisi saattanut odottaa jumalattaren eteen polvistumisen olevan syvän kunnioittava ele, mutta tällä kertaa se tuntui enemmän vain… myötätuntoiselta. Oli vaikea edes ajatella jotakuta niin maassa olevaa opettajista suurimmaksi.
”Sinulla… on minun kasvoni”, Sokea ujelsi ohittaen täysin Angienin kysymyksen. Tämän valkoinen käsi kurotteli kohti läsnäolevista hailtioista nuorinta kuitenkaan aivan yltämättä.
”Muistavatko… he minut? Muistavatko he sanani?”
Se ei kieltämättä ollut se keskustelu, jonka hän oli kuvitellut käyvänsä Jumalattaren kanssa.
”Kyllä”, Angien vastasi tuntien jonkinlaisen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan Jumalattaren vakuuttuneimpia seuraajia. ”Paljon on hävinnyt ajan saatossa, mutta… sinua on kai vaikea unohtaa.”
Valkoisen varovainen hymy rohkaisi lopulta Curuvarinkin astumaan hieman lähemmäksi. Jumalattaren kurotteleva käsi lysähti lopulta taas tämän sivulle ja tämän katse valahti takaisin maahan. Katumuksen täyttämä ja murheen murusiksi pirstoma kuvajainen muuttui taas surulliseksi. Hetken vieraillut ilo oli jo kadonnut ymmärryksen mukaan.
”Kaikki oli niin kaunista… minun maailmani. Et ymmärtäisi…”
Curuvar ei edes antanut Angienille aikaa reagoida. Happamaksi kasvoiltaan muuttunut pappi sylki syytöksiä suustaan kamalalla tahdilla. Kuilu, joka Jumalattaren ja tämän lähimmän seuraajan välille oli tuonpuoleisessa syntynyt hämmensi kaksikon välissä polvistelevaa tieteilijää.
”Hän saa maksaa sinun virheistäsi”, kallonaamion takaa puhistiin melkein kuiskaten. ”Hän on täällä urheasti jatkamassa Cestainun työtä. Väisty ja anna hänelle mahdollisuus korjata se, minkä sinä rikoit.”
”Ei… ei niin voi tehdä. Minä tapoin teidät… minä tapoin teidät kaikki.”
Angienilla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiseen pitäisi reagoida. Katumus ja katkeruus kaikui niin vahvana Sokean sanoista, ettei tieteilijä osannut tuntea mitään muuta kuin myötätuntoa edessään olevaa jumalattarenrauniota kohtaan.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän lopulta parahti. ”Et se ollut sinä, se oli… makutat ja kaikki muut, kaikki muut paitsi sinä!”
Angienin naiivi ihmettely tuntui rauhoittavan Valkoista hieman, vaikka mikään ele ei kertonut, että tämä olisi uskonut sanaakaan. Tämän luovuttanut asento rentoutui kuitenkin hieman, jonka jälkeen hyvin epäimartelevasti konttaava valkoinen hahmo siirtyi juuri sen verran, että suljettujen porttien luokse saattoi astella vapaasti. Curuvar mutisi jotain kielellä, jonka Angien hädin tuskin tunnisti selakhiaksi. Jumalattarelle ähisemisen sijasta mies näytti kuitenkin osoittavan sanat porteille itselleen.
”Nimeni on Totuus, ystäväni on Aika”, pappipappa vastasi Angienin kysyvään katseeseen. ”En ole ihan varma, miksi, mutta Cestainu tutki niitä sanoja vuosisatoja. Ne on kirjailtu monen rakennuksen sivuun täällä.”
Curuvarin selitys muuttui todeksi heidän silmiensä edessä. Portit sisäpihalle aukesivat ääntäkään päästämättä, kuin vastauksena vanhoille sanoille.
”Et tiedä, miten monelle meistä olit ainoa asia, joka auttoi heitä selviämään”, Angien kääntyi vielä toisen idenkasvon puoleen. ”He kyllä uskovat sinuun yhä!”
Lohdullisten viimeisten sanojen lausuminen aiheutti Jumalattaressa kuitenkin täysin odottamattoman reaktion. Oli kuin demoni olisikin yhtäkkiä riivannut naisen, joka hetki sitten näytti vielä käytännössä kykenemättömältä edes pysymään jaloillaan.
”Sinä et ymmärrä!” Jumalatar hurjistui ja yritti tarttua kaksin käsin Angienia tämän rinnuksista. Curuvarin väliintulo oli ainoa asia, joka esti sitä tapahtumasta. Tieteilijä ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Jumalatarta olisi edes kuulunut kavahtaa, mutta ei vastustellut, kun Curuvar ohjasi tämän muutaman askeleen ohi murtuneesta Sokeasta kohti avonaisia portteja. Angien olisi halunnut jäädä kuulemaan, mitä tällä oli vielä sanottavana, mutta tämän opas johdatti tätä määrätietoisesti sisään linnoitukseen.
”Sinä et ymmärrä… ” Jumalatar toisti kaksikon takana. Angien vilkaisi vielä taakseen, ja näki kyyneleiden valuvan taas pitkin murtuneen jumalattaren Ideniä. Tämä vain jatkoi vaikerrustaan.
”Minun kuvajaiseni… hän tappaa teidät kaikki. Teidän tähtenne ei kestä tuomiota. Ensin minä pirston taivaan… ja sitten usko loppuu. Minun nimeni unohtuu kaikkien muiden nimien mukana!”
Angienin teki mieli kääntyä ja vain juosta takaisin lohduttamaan surkeaa selakhia, mutta Curuvar tarttui häntä ranteesta.
”Hänestä ei ole jäljellä tarpeeksi. Cestainu päästää puheilleen vain ne, joiden sielu on vielä ehjä.”
Toivottavasti se sisälsi hänen omansa, Varjotun aseiden arkkitehti ajatteli.
”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Luulin että te olisitte olleet… no, hyvissä väleissä. Niin meille ainakin kerrotaan. Sokea ja hänen Kätensä.”
”Me olimme”, Curuvar mutisi murheellisena ja johdatti Angienia viimein linnoituksen sisätiloihin. ”Hänen piti olla meidän ikkunamme tänne tuonelaan. Se katse, joka toisi mukanaan muinaisia viisauksia. Mutta lopulta… hänen tahtonsa päihittää kuolema aiheutti sitä ainoastaan lisää.”
Curuvarin hapan katse viisti pitkin maata.
”Vai miksi luulet, että meitä on täällä näin paljon?”
Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.
”Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.
”Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
”Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.
Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. ”Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”
”Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.
”Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.
”Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. ”Kuuletko?”
Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.
”Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.
”Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.
”Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.
”Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.
”Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.
Angien hädin tuskin ehti pysyä kartalla kaikesta, mitä makutan maailmassa näki. Portaikkojen juurella seinille nostetut muotokuvat eivät olleet lainkaan niin selkeitä kuin Tarkastajan kartanossa, mutta ripein askelin kohti linnakkeen toista laitaa viilettävä pappimies ei antanut tieteilijälle aikaa jäädä spekuloimaan, keitä potretit esittivät.
”Linnake on vain antamassa suojaa. Cestainu viihtyy paremmin taivasalla… tai yllä”, Curuvar selitti, ennen kuin Angien edes ehti kysyä, miksi he eivät jääneet etsimään Tarkastajaa sisältä.
Pääkallokasvon selityksen merkillisin osa selvisi Angienille myös hyvin nopeasti. Curuvarkin, näyn lukemattomia kertoja todistaneena, pysähtyi hetkeksi nauttimaan kosmisesta kuvasta.
Se, että linnakkeen sisäpihalta avautuva meri olikin silmänkantamattomiin johtavaa tähtitaivasta oli aivan yhtä järkeenkäypää kuin se, miten tähdet tuikkivat Tarkastajan kartanon katossakin. Kahden maailman rajapinnan yläpuolelle kulki puinen, pitkä laituri ja sen nokassa istui hahmo. Sen tunnistaminen olisi ollut varsin helppoa, jollei Angien olisi ollut niin lumoutunut näkymästä.
Käsiinsä nojaileva Cestainu näytti olevan aivan yhtä lumoutunut näkymään kuin paikalle saapunut kaksikkokin. Laiturilla istuvan makutan jalat upposivat kosmokseen kuin se olisi ollut vettä vain. Vettä veden alla, kosmos väärällä puolella.
”Minä odotin Valottuani… ja sainkin Kokoon Parsitun. Minä en tahdo Delevaa. Hän on liian rikki.”
Tarkastaja ei edes värähtänyt sanojen paetessa hänen ehjästä kanohistaan. Curuvar ja Angien olivat astelleet hänen taakseen, mutta pitivät kunnioittavan välin ulappaa tuijottavaan ruhtinaaseen. Curuvar oli tuupanut Angienin kaksikosta tuonelan makutaa lähemmäksi. Kaikkien näiden hetkien jälkeen tieteilijästä tuntui kuin hän olisi juuri kulkenut loputtoman pitkän matkan ja saapunut viimein perille lepäämään. Hänet täytti sama levollinen mutta hieman syyllinen olo, jota Tarkastaja oli jo pienen ikuisuuden tuonpuoleisessaan potenut.
”Valottua?” Angien ihmetteli ja vilkaisi kohti Curuvaria, joka viittansa alla vain kohautti olkapäitään. Naisen oli vaikea uskoa puhuvansa jo kolmannen uskontonsa muinaisimman hahmon kanssa tänään… eikä makutakaan tuntunut siltä Kuoleman enkeliltä, jollaisena tarut hänestä puhuivat.
”Minun Umbrani. Uudestisyntynyt nuva… valon ja varjon tasapaino. Mutta sinä toit minulle… puolikkaan pojan, Angien. Todella meidän toivomme on hylätty.”
”Tiedätte nimeni?”
”Minä tunnen jokaisen salskean lapsen, joita minun olisi kuulunut suojella. Sinun nimesi on piirretty tähtiin, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka nimeä ennen sinua kantoivat.”
”Me… me tulimme oikeastaan etsimään tietoa. Kaleista. Siitä, mikä teiltä jäi kesken”, Angien kysyi yrittääkseen kuulostaa vähemmän tietämättömältä. Jokainen virke, minkä hän oli tuonpuoleisessa kuullut, tuntui vain lisäävän kysymyksiä vähentämisen sijaan.
”Kesken…” Tarkastaja huokaisi. Makutan liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä, ettei tämän sielussa pihissyt enää minkäänlaista elämää, mutta ääni kuului silti aivan selkeästi jostain tämän naamion uumenista.
”Tiedonjanosi on ihailtavaa, lapsi, mutta olet tullut pitkän matkan saadaksesi vastauksia kysymyksiin, joihin et niitä hetki sitten edes tiennyt haluavasi. Ole rehellinen, Angien, kuka sinut on luokseni lähettänyt?”
Selakhi mietti hetken. Teknisesti ottaen ei kai kukaan oikeasti, mutta makuta ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan sitä vastaukseksi.
”No, kenraali Xen kai tavallaan”, hän lopulta vastasi.
”Vai että kenraali…”
Tarkastaja käänsi katsettaan ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hänen katseensa nauliintui siihen, missä Angienin Idenin peittämät silmät olisivat olleet. Makutan ääni kuulosti viimein etäisesti kiinnostuneelta.
”Hän on siis vielä elossa. Tämä uutinen täyttää minut…”
Mutta makuta ei koskaan lopettanut lausettaan, vaan käänsi katseensa takaisin kosmokseen asetettuaan kätensä ensin huolellisesti ristiin selkänsä taakse.
”Niz ei olisi tahtonut häntä maailmaan, jossa epäonnistuimme.”
”Epäonnistuitte”, selakhi toisti ja jatkoi yllättävän vaativalla sävyllä. ”Sanotte sen kuin mitään toivoa ei olisi. Mikä muka on niin suurta, että siinä epäonnistuminen tuomitsisi kaiken?”
”Sinä olet nähnyt sen jo. Hänet, joka repi sielun rinnastani.”
”Puhdistaja?” Angien kysyi. ”Häntäkö pelkäätte?”
”Pelkään…” Tarkastaja toisti kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti. ”Pelkään sitä, kuinka hän tuo lopun luomakunnalle. Tuhoaa kotimme. Aivan kuten varjot tuhosivat sinun kotisi… enkä minä pystynyt estämään kumpaakaan.”
Angien yritti sivuuttaa Selakhian ajattelemisen parhaansa mukaan. Parempi keskittyä oikeisiin kysymyksiin. Toisella puolella kartanossa aika oli kuolleita toia.
”Mitä te yrititte?” hän pamautti. ”Mitä te yrititte tehdä pysäyttääksenne Puhdistajan?”
Tarkastaja huokaisi syvään. Se ei juontanut pettymyksestä tai haluttomuudesta vastata Angienin kysymykseen. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että makuta oli väsynyt kertaamaan tappioitaan. Joten sanojensa tueksi hän päätti näyttää. Luisevat sormet osoittivat kohti kosmoksen pintaa, johon alkoi piirtymään hahmoja. Curuvarinkin uteliaisuus heräsi ja hänkin asteli Angienin ja Cestainun rinnalle seuraamaan, mitä makutan mieli mereen maalasi.
Ensimmäisen kosmokseen ilmestyneen hahmon Angien tunnisti välittömästi. Mustan Käden tutkimusjohtajan valkoinen takki ja sininen Ruru tuijottivat tuimana horisonttiin. Tämän rinnalle astui kuvajainen Tarkastajasta itsestään magenta loiste yhä rinnassaan hohtaen. Sitten ilmestyivät hopeiset rivistöt heidän taakseen. Toa Niz ja Cestainu olivat käymässä sotaan. Heidän kuvajaisensa esiintyivät majesteettisina ja suurina.
”Metru Nuin jälkeen me jatkoimme Ficuksen varjostamista. Ficuksen side arkkikranoihin oli jo niin syvä, että hänen kuolemansa oli varmuudella vain väliaikaista. Aikaa hänen pysäyttämisekseen ei ollut paljoa… joten yhdessä Nizin kanssa me päätimme iskeä ensin.”
Kaukaisuudesta, kaksikkoa ja näiden hopeista armadaa vastaan asteli hahmo, jonka Angien tunsi paitsi väkivaltaisesta näystään, myös omasta menneisyydestään. Toa Ficuksen kasvoille oli kuitenkin tässäkin kuvajaisessa käynyt jo jotain peruuttamattoman hirveää. Valtava joukkio särähteleviä keskushermostoja oli ilmestynyt rintamaksi hänen taakseen. Hammasrattaiden kalina ja massiivisen kellon tikitys täytti Tarkastajan piirtämän kosmoksen.
”Mutta tätä taistelua ei käyty teidän maailmassanne, Angien. Se käytiin maailmassa, jonka Ficus oli jo tarkoitusperiinsä vallannut. Rakentanut kellon sen keskelle. Kaikkinäkevän kuvajaisen katse osasi odottaa meitä… mutta me emme taistelleet yksin.”
Nizin ja Tarkastajan hopeisten rivistöjen taakse alkoi piirtymään jotain muutakin. Pienet, kilpikouraiset sotilaat saapuivat täydentämään Kalien rivistöjä. Ja sitten saapuivat niiden kuningattaret. Kaksi valtavaa, pitkäkaulaista olentoa valtavine hampaineen tömistelivät kaksikon rinnalle.
”Maailman alkuperäiset hallitsijat tahtoivat takaisin sen, minkä Ficus oli heiltä voimalla vienyt. Yhdessä meidän rivistömme lähtivät puolustamaan oikeutta jatkaa olemassoloamme.”
Tarkastajan maalaus muuttui sotkuksi. Värit sulautuivat toisiinsa, kun kaksi armeijaa kohtasi tähtien valaiseman kosmoksen päällä. Hopeiset rivistöt sulautuivat vihollistensa sähköiseen rätinään. Ficuksen hahmo törmäsi tätä uhmaaviin voimiin ja hajosi kappaleiksi. Mutta yhtenäisistä rivistöistään huolimatta kilvekkäiden ja kuolleiden massa ei saanut kelloa hajalle.
Kumouksen jälkeen se tikitti yhä. Tarkastajan ja Nizin kuvajaiset katosivat samalla, kun kuningatarten siluetit katosivat jonnekin kosmoksen syvyyksiin. Lopuksi ruumiiden keskellä seisoi ainoastaan kello sekä luuranko, jonka ympärille Ficuksen liha hitaasti kasasi itseään. Kaukaisuuteen nilkuttava Tarkastajan oma kuvajainen sulautui takaisin tähtiin.
”Epäonnistumisemme jälkeen Ficus surmasi Nizin Suuressa Kaupungissa. Minä tiesin, että jälleen kerran olin toiminut liian myöhään. Puhdistaja oli jo porteillani, kun viesti Nizin poismenosta saavutti minut.”
Viimeisetkin rippeet Cestainun tarinasta hälvenivät tähtitaivaan yltä. Niiden maalaaja katsoi rauhoittunutta kosmosta hetken ja kampesi itsensä sitten viimein ylös. Vasta nyt Angien todella hahmotti, kuinka suuri Tarkastaja oli. Selakheja alaspäin viistoon tuijottava makuta oli yhä oma ilmeetön itsensä, mutta tämän äänensävy kertoi kaiken tarvittavan.
”Minä annoin hänen pirstoa minut. Tahdoin maksaa hengelläni siitä, että yritykseni estää tuomiota tappamasta taivasta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.”
Viimeistään silloin hän ymmärsi edes jotakin kaiken sen mittakaavasta, mihin oli Metru Nuilla sotkeutunut. Ajatus tuomiopäivästä alkoi tuntua hetki hetkeltä uskottavammalta.
”Mutta jos te… sinä, yksi makutoista, ja kuolematon armeija, ette pystyneet pysäyttämään Puhdistajaa… miten me muka pystyisimme siihen?” selakhi vihdoinkin sai ulos enemmänkin itselleen kuin makutalle, vaikka hän osasi jo arvata vastauksen.
”Tuomiota ei voi estää, lapsi. Kaikki maailmat loppuvat aikanaan. Nyt on meidän tähtemme aika sammua.”
”Se armeija”, selakhi yritti kaivaa kertomuksesta edes ripauksen lohtua. ”Ovatko ne kaksitoista kaikki, mitä siitä on jäljellä?”
Tarkastaja käänsi päätään hieman kallelleen kiinnittäen jakamattoman huomionsa Angieniin. Makutan sielu ei ollut uskoa, että tavalliseksi salkeaksi Angien ei ollut edes silminnähden järkkynyt juuri todistamastaan tarinasta, vaan edelleen jääräpäisesti yritti jatkaa konkreettisten päämäärien jahtaamista.
”Loput vaelsivat vesiin tarkoitustaan etsien. Meren Äiti otti heidät syleilyynsä. Antoi heille kodin. Minun rinnalleni jäivät vain ne, joiden usko oli järkkymätön.”
Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.
Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.
Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.
”Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
”Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.
”Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. ”Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”
Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.
”Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
”No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
Kal-toa hymähti kuivasti. ”Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. ”Ankea reissu.”
”Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. ”Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”
”No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. ”Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”
Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. ”Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”
”No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”
Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…
Toisen puolen tähtitaivaalla ei ollut enää merkkiäkään sodasta. Se oli kadonnut makutan sanojen mukana takaisin menneisyyteen.
”Joten…” selakhi ei antanut makutalle rauhaa. ”Mitä te oikein yrititte estää? Mikä on tuomiopäivä, Cestainu? Mikä muka voi olla niin kammottavaa, että se saa makutankin vaipumaan epätoivoon?”
Laiturin rannanpuoleiseen päähän astellut makuta tuijotti linnansa sisäpihaa kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koskaan. Kasvit ja pensasaidat olivat kuitenkin huoliteltuja kuin niitä ei olisi koskaan hylättykään. Toisin kuin alhaalla kartanossa, jossa kasvustot joutuivat tottelemaan kasvamisen sääntöjä.
”Ficus on sanoinkuvaamattoman rikki. Oli jo kauan ennen matkaansa Metru Nuille ja ennen kuin hän kuuli Totuuden myrkylliset sanat, jotka hänet tälle tielle syöksivät. Historia on repinyt hänet kappaleiksi useammin kuin kukaan muistaa.”
Makuta käänsi katseensa Angieniin kuin vannottaen tätä ymmärtämään sanojaan. Kun selakhi nyökkäsi, jatkoi Tarkastaja vasta puhumista.
”Hän tietää jotain hirvittävää tästä maailmasta. Jotain sellaista, joka paljastuessaan syöksisi kaiken epätasapainoon. Ja hän aikoo laittaa kaikki ymmärtämään, millaista on elää kirotun tiedon kanssa. Hänen mielestään valheen ympärille rakennettu maailma ei ole elämisen arvoinen.”
Makuta piti tauon. Se, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi vaati lyhyen, pohdiskelulle omistetun hetken.
”Hän aikoo näyttää sen valheen kaikille… pirstomalla taivaan.”
Selakhi olisi kuitannut suuren osan kuulemistaan sanoista Suuren hengen enkelin runollisuutena, mutta silkka suru ja katkeruus joka sanoista kaikui vakuutti hänet siitä, että Tarkastaja puhui jostakin aivan liian todellisesta. Jostakin, jonka estääkseen makutakin oli heittänyt henkensä.
”Tuhoamaan taivaan? Konkreettisen taivaankannen? Eivätkö monet ole jo yrittäneet päästä kupoleista läpi siinä onnistumatta…” Angien kyseenalaisti. ”… ja uskotte, että hän todella pystyisi tekemään sen?”
”Tappioni tarjosi hänelle kaiken ajan, minkä hän tarvitsi. Hän on miltei valmis. Ainoastaan hänen sairaalloinen halunsa koota kaikki arkkikranat pidättelee häntä.”
”Se, millä hän aikoo tuhota taivaan… se on jotakin todella vanhaa, eikö? Löysimme hänen holvistaan käsittämättömän muinaisia asioita. Hän… hän on vain viimeisin askel tässä, eikö olekin?”
”Moni on yrittänyt ennen häntä. Surkea Jumalatar porteillani itkee yhä kertaa, jolloin hän yritti samaa. Mutta silti… se olin minä, joka johdatti Ficuksen tarvitsemansa voiman lähteille. Hän ei olisi koskaan löytänyt Totuuden ovia avaavia medaljonkeja, jos minä olisin hyväksynyt kuoleman osaksi luonnollista järjestystä. ”
Tarkastajan katse kääntyi takaisin kohti kosmosta. Se näytti muiden läsnäolijoiden silmään täysin muuttumattomalta, mutta makuta näki vaivatta sen lävitse. Tälle oli täysin selkeää, mitä hänen kartanossaan samaan aikaan tapahtui.
”Yritykseni päihittää kuolema toi minut Ficuksen lailla arkkikranojen luokse. Ja ilman niitä minä istuisin edelleen tuolla alhaalla. Ei minua Umbrakaan pelastamaan tullut. Eikä mukanasi tuoma puoli-toa tuo toivoa tuonpuoleiseeni. ”
”Hetkinen. Jumalatar yritti samaa?”
Siksikö Ficuksen suunnitelma oli suorastaan täynnä merkkejä Selakhiaan? Siksikö juuri Cestainu oli tärkeä?
”Taras-Silin taistelu”, Angien ajatteli ääneen. ”Yrittikö– ”
Mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun jokin lähestulkoon repi hänen sieluaan. Astraaliselakhi kaatui laiturille kasvot edellä kuin hänen jalkansa eivät olisi enää totelleet häntä. Jokin osa hänestä tunsi, miten heiveröinen yhteys hänen ja hänen todellisen maailmansa välillä oli juuri taipunut kuin oljenkorsi… mutta kipu lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Jäi vain kammottava pelko siitä, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut toisenpuoleisessa.
”Voi ei”, selakhi parahti hiljaa tajutessaan, minkä keskellä mitä luultavammin oli.
Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.
Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.
”Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.
Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
”Minulla on idea”, hän sanoi.
Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. ”Olen pelkkänä korvana.”
”Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. ”Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.
”En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. ”Se on jotakin… outoa.”
Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.
”Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
”Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.
Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.
Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.
Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.
“Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.
Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.
“Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. ”Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”
Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.
Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?
Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.
“Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.
”Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.
Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.
Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.
“Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.
“Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.
”Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.
Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.
”Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.
Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.
Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.
”Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…
… ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.
”Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.
”Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.
Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.
”Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.
”Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. ”MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”
Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.
”Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.
Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.
Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.
Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?
Haamuselakhi oli selvinnyt takaisin pystyyn. Jokin osa hänestä pelkäsi, että hän oli jo myöhässä, ja että hän heräisi Odinan tyrmästä. Jos hän heräisi lainkaan.
”Mitä… mitä siellä tapahtuu?” Angien parahti makutan edessä. ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”
Sama kysymys paistoi myös Angienia pystyyn auttamaan rientäneen Curuvarin kasvoilta. Tarkastaja seurasi naisen kivuliasta kompurointia hetken mielenkiinnolla ja käänsi sitten katseensa kosmokseen ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
”Delevan pyristely osoittautuu turhaksi”, makuta tuumasi turhauttavan arkisesti, mutta piti katseensa silti tiiviisti siinä, mitä Angien ja Curuvar eivät kyenneet näkemään. ”Draakkikuninkaan lakeijat turmelevat kaiken tieltään ja sitten sinä, Angien, tyttöni, pääset viimein tänne turvaan tuomiolta.”
”Anteeksi vain, arvon makuta, mutta vähän laiha lohtu!” selakhi vastasi. ”Ei Selakhian makutalta kai kannatakaan apua odottaa. Sinä vain istut täällä erossa kaikesta, ja kuvittelet, ettet voi tehdä mitään. Eikö sinulla ole kokonainen vartiokaarti siellä? Etkö sinä todellakaan voi tehdä mitään?”
”Minä en tiedä, miten voisin lohduttaa sinua”, Tarkastaja vaikersi. Tämän naamio ei ollut liikkunut kertaakaan kohtaamisen aikana, mutta äänestä kuuli, että Cestainu alkoi turhautumaan siihen, kuinka Angien ei tahtonut päästä tämän epäonnistumisista irti.
”Metsästäjien pysäyttäminen ei estä tuomiota. Parempi antaa lihan kuolla kuin päästää sielu pirstoutumaan Puhdistajan pakottaman totuuden edessä.”
”Se ei ehkä voi pysäyttää tuomiota, mutta se voi pelastaa meidät!” selakhi parahti. ”Eikö se muka merkitse mitään?”
”Pelastaa…”, Cestainu toisti kuin ei olisi taaskaan ymmärtänyt sanan merkitystä. ”Koskaan en ole onnistunut pelastamaan. Ainoastaan huijaamaan kuolemaa. Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, tyttö? Miten tahtoisit, että epäonnistun tällä kertaa?”
Angien pysähtyi hetkeksi suorastaan kihisten kiukusta. Hän puristi voimattomana aavekätensä nyrkkiin. ”Miten sinä voit puhua selakhille noin, makuta?” hän kivahti yllättyen itsekin suoruudestaan. Oli parempi tehdä edes jotakin, hän ajatteli Delevan sanoja. Edes jotakin.
”Meidän menneisyytemme on pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään!” hän huusi. ”Sinä et tehnyt mitään, kun kotimme tuhottiin! Emme me vain lakanneet uskomasta, koska kaikki romahti joskus! Yritimme uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan! Eikä kukaan usko, että voisimme ikinä saavuttaa sitä, mitä meillä joskus oli, mutta se ei tee sen yrittämisestä toivotonta!”
Angien hengähti hetken. Makuta puolestaan näytti lähes yhtä eleettömältä kuin tavallisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen.
”Ha, en olisi uskonut kuulevani koskaan minua luennoimasta toivosta tähän tapaan”, selakhi mutisi nyt vaitonaisemmin. ”En ole kovin hyvä uskomaan… mutta en tiedä mitään muuta vaihtoehtoa! En tosiaankaan usko, että voisin pakoilla Varjottua ikuisesti, mutta ei se tarkoita, etten aikoisi yrittää.”
Hän ei uskaltanut ajatella, mitä toisella puolella tapahtui. Ei siitä ollut mitään hyötyä.
”Sinä näet vain suurimman taistelun”, Angien jatkoi hiljaa ja katsoi makutaa suoraan tämän kalmanvalkeisiin silmiin. ”Sinä yrität pelastaa maailman, mutta kun et onnistu siinä, rakennat oman pikku tuonelasi, missä saat kärsiä sitä rangaistusta, jonka luulet ansaitsevasi. Et sinä ole ansainnut mitään rangaistusta siitä, että et onnistunut pelastamaan selakheita. Tai pysäyttämään Puhdistajaa. Et sinä ole niistä yksin vastuussa. Kukaan ei ole.”
Angien mietti hetken seuraavia sanojaan kuin keräten rohkeutta. Curuvar seurasi näytöstä kerrassaan hämmästyneenä.
”Sinä ansaitset rangaistuksen vain siitä, että et yrittänyt mitään muuta. Vaikka et olisi voinut pelastaa kaikkia selakheita, voit pelastaa joitakin! Vaikka et pystyisi estämään tuomiopäivää, voit silti auttaa niitä, jotka jaksavat vielä taistella! Eikö tämä maailmasikin ole vain osoitus siitä, että halusit tehdä edes jotakin hyvää? Se, että olet pelastanut tänne edes osia selakheistasi, vaikka et pystynyt pelastamaan kaikkia?”
Selakhi oli taas hetken hiljaa.
”Kyllä sinä varmaan uskoit tuomiopäivän vääjäämättömyyteen silloin ennenkin, mutta se ei estänyt sinua yrittämästä. Tähtitaivaasikin sanoo, että ainoa kohtalomme on se, minkä itse taomme. Sinä vain vain halua myöntää, että voit takoa sitä vieläkin.”
Hiljaisuus, joka laskeutui Angienin puheenvuoron jälkeen oli täydellinen. Tuonpuoleisessa ääniä päästivät ainoastaan ne, jotka sitä tarkoituksella tekivät. Curuvarkaan ei uskaltanut edes värähtää. Useaan otteeseen hän olisi tahtonut estää Angienia puhumasta Cestainulle niin epäkunnioittavasti, mutta makutan värähtämätön katse oli kertonut hänelle, että se olisi ollut tarpeetonta.
Tarkastaja vilkaisi alas kosmoksensa reunalta. Iskut, joita puoli-toa otti alhaalla vastaan olivat alkaneet tehdä tehtävänsä. Vaikka tämän keho oli lähes vahingoittumaton, jokainen liike oli hieman edellistä hitaampi ja väsyneempi. Sitten makuta vilkaisi taas Angienia. Sitten takaisin kartanoonsa. Tähtitaivas kahden todellisuuden välissä hohti edelleen ilman punaista. Initoi puuttui, koska Tarkastaja oli tahtonut tilalle jotain omaansa.
Hän muisteli omaa tarinaansa. Kun hän oli seissyt valkotakkisen veden toan rinnalla teknisesti ottaen kaikkialle kurottuvalla taistelutantereella kruunu kiiltäen, selkä suorassa. Ja vaikka sinä päivänä hän nilkutti takaisin kartanoonsa sielu hädin tuskin kasassa pysyen, hän kykeni vielä muistamaan sen vihan, jota hän koki Ficuksen aiheuttamasta häpäisystä. Vihan, joka viime kädessä oli paljon apatiaa voimakkaampaa.
Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.
Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.
Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.
Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.
Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.
Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.
Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.
Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.
Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.
Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.
Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.
Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.
Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.
Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.
Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.
Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.
Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.
Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.
”Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”
Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.
”Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”
Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.
Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.
”SIME, KISKAISE!”
Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.
Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.
”TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.
Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.
Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.
Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.
Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.
”SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”
Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.
”Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”
”Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.
”Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”
”Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”
Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.
”Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”
Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.
”Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.
”Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.
”Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.
Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.
Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.
Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.
”Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”
”Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.
”Entä… Cestainu… kuinka…”
”Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.
”Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”
”Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”
Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.
Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.
”SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”
Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.
Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.
”Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”
Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.
”Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.
Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.
Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.
Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.
”Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.
Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.
Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.
Tarkastaja näytti oman ”siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.
”Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”
Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.
”Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. ”Olette ansainneet rehellisyyteni.”
Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.
“Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?
“Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”
“Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.
“Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.
“Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. ”Selittäisi Avra-Nuista…”
Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.
“Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.
“Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. ”Se johti aika moneen kuolemaan!”
“Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…
Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.
Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”
Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.
“Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”
“No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. ”Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”
Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.
“Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”
“Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”
Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. ”Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.
”Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. ”Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”
Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.
“Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”
”Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. ”Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”
“Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”
Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.
”Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.
”MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. ”NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”
”Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.
“Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”
Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.
”VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. ”HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”
Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.
“Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”
Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.
“Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. ”Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”
“Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”
“Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. ”Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”
“Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”
Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.
Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.
”Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”
Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.
”Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”
Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.
”Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”
”Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.
”Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”
Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.
Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.
Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.
Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.
Curuvarin ilme oli kuin hän olisi nähnyt haamun. Tai siis ainoan tuonelan asian, joka ei ollut. Kaapuveikko säpsähti niin lujaa, että tämä miltei lennätti itsensä laiturilta kosmokseen. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Papin eteen ilmestyneessä selakhissa oli niin valtavasti värejä, että hänen vanhoilla silmillään kesti taas hetki tottua näkyyn.
”Täällä taas, huomaan. Cestainulla tuntuu kestävän. Toivottavasti hän ei liikaa taas ihastunut tosimaailmaan”, Curuvar ähkäisi.
”Hän taitaa olla siellä vain vierailemassa”, Angien vastasi.
”Niin, niinpä tietenkin”, Curuvar vastasi ja raapi kallonaamionsa leukaa kuin siitä olisi ollut apua kummituskutinaan. ”Jätitkö jotain jälkeesi, vai mistä hoppu?”
”Joo, unohdin laukkuni”, toinen naurahti. ”Miten tänne edes voisi jättää jotain asioita? Äh, olisipa enemmän aikaa takertua tällaisiin metafyysisiin kysymyksiin. Aika alkaa olla loppu. Onko… Jumalatar vielä linnalla?”
”Itkisi siellä varmaan silmiä päästään, jos hänellä sellaiset olisi. Etköhän löydä hänet sieltä, minne hänet jätimme”, pappa puhisi kuin Jumalattaren ahdinko olisi ollut hänestä jotenkin hauskaa.
Angien nyökkäsi. ”Haluan käydä hänen luonaan vielä”, hän selvensi ja otti askeleen kohti linnaa. Hetken harkinta sai hänet kuitenkin pysähtymään.
”Emme varmaan näe… pitkään aikaan. Ainakaan toivottavasti”, hän naurahti vaitonaisesti. ”Joten… kiitos avusta. Olit aika hyvä opas… ja paljon mukavampi kuin mitä historiankirjoissa.” Hän ojensi aavekätensä muinaispappia kohti.
”Onnea matkaan, Angien – Cestainun luotettu. Minäkin toivon, että aikasi tosimaailmassa jatkuu vielä pitkään, kun siitä niin kovasti olet valmis kamppailemaan.”
Curuvar tarttui Angienin käteen ja puristi tälle hyvästit. Tämän ääni oli vilpitön ja toiveet todelliset.
Hailtioista elävämpi kääntyi ja lähti juoksujalkaa kohti Cestainun linnaa. Astraalimaailmasta käsin ei voinut tietää, oliko Tarkastaja vielä voimissaan, mutta Angien yritti olla ajattelematta asiaa. Tälläkään kertaa hän ei ehtinyt jäädä tutkimaan taikalinnan maalausrivistöjä, vaan kiirehti niiden ohi portille, jonka takaa kuuli surullisen tutun vaikerruksen. Portti aukesi kuin näkymättömien käsien työntämänä hänen edellään.
Valkea selakhi istui hiljaa seinän vieressä edelleen surulliseksi sykkyräksi käpertyneenä. Vaikka hänellä olisi ollut silmät, hän olisi tuskin niitä nostanut.
”Hei”, Angien sanoi hiljaa. ”Tuota, minä taas.”
Sokean Jumalattaren katse liikkui kuin liikkuikin. Helmenvalkean mekkonsa polvista päänsä nostava nainen ei ollut uskoa, että ulkomaailman asukki oli tullut takaisin. Ja vieläpä tällä kertaa ilman Curuvaria ja tämän pistäviä sanoja.
”Hei…”
Angien katsoi Sokeaa hetken ja päätti sitten itsekin istahtaa maahan tämän viereen.
”Cestainu kertoi minulle jotakin siitä, mitä yritit”, hän sanoi hiljaa. ”En… en oikeastaan tiedä, miksi tulin. Minusta tuntui vain siltä, että jonkun meistä elävistä piti… ja minä nyt vain satuin olemaan ainoa salskea joka tänne vielä ehti.”
Sokea katsoi Angienia suu mutrussa. Elävän selakhin sanat eivät auttaneet häntä lainkaan ymmärtämään, minkä vuoksi he edes keskustelivat. Se ei Jumalatarta kuitenkaan haitannut, ainoastaan kummastutti. Siitä oli ikuisuuksia, kun kukaan oli tahtonut puhua hänelle.
”Aika on taas lopussa, eikö olekin? Ainahan se on… ainahan se aika…”
”Niin se taitaa olla”, selakhi vastasi ja katsoi merensinistä taivasta. ”Cestainu kävi… meidän puolellamme. Vaikka se taitaakin koitua hänen kohtalokseen. En olisi odottanut, mutta itse Selakhian makutalla lopulta oli kuin olikin sydän.”
”Vaikka se häneltä jo kerran varastettiin”, Sokea hymähti miltei tyytyväisenä. ”Hänellä oli aina suuret ideat… olen iloinen, että hänen sydämensä vastasi niitä, vaikka se niin kovin vuotaakin.”
”Niin oli sinullakin”, Angien vastasi hiljaa. ”Halusin kai vain muistuttaa sinua siitä. Mitä tahansa teitkin katuaksesi sitä lopun ikuisuuden… me muistamme vain suuret ideasi. Minä en oikein koskaan ollut kovin uskonnollinen – mikä on huvittavaa, kun ottaa huomioon, että tässä minä istun puhumassa kanssasi – mutta Sokea Jumalatar inspiroi silti minuakin.”
Angienilla keski hetki saada sanansa kasaan. Selakhi-filosofiaan meneminen itse sen aloittaneen naisen kanssa ei tehnyt hänestä varsinaisesti itsevarmaa.
”Särkynyttä kristallia ei ehkä koskaan saa ehjäksi, mutta miksi täytyisi? Lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi, eikä sen hohde ole vähentynyt lainkaan”, hän lausui soljuvammin kuin odotti. ”Sinä sen meille opetit… että rikki meneminenkään ei estä eteenpäin yrittämistä. Että sekin voi olla kaunista. En tiedä, lohduttaako se sinua lainkaan, olet varmaan ehtinyt ajatella nämä läpi aika monta kertaa… mutta kun näin, miten surullinen olit… noh, nuo sanat kävivät mielessäni.”
”En… en minä sitä ihan niin sanonut”, valkea selakhi mutisi, mutta Angieniltakaan ei jäänyt huomaamatta, että Jumalattaren suunpielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin.
”Mutta… sanoma näyttää selvinneen ajasta… kiitos, kuka lienetkin.”
Heistä nuorempikin virnisti. ”Anteeksi, unohdin ihan… olen Angien. Hauska tutustua.”
”Bianca”, vanhempi lopulta vastasi. ”Se yksityiskohta on tainnut hieman unohtua…”
”Niin se on”, elävä vastasi. ”Mutta mitä me nimillä, kun muistamme ajatuksesi.”
Vieno, ylöspäin suuntautuva kare Ideneistä vanhemmalla kääntyi jo miltei hymyksi. Niin kääntyi myös katse, joka oli laahannut yksinomaan maassa jo ties kuinka loputtomalta tuntuvan ajan. Eihän tuonelassa paljoa nähtävää ollut taivaalle katsomalla, mutta veden synkkyyden vellonta ja siellä täällä uiskentelevat merenelävät tuntuivat silti olevan juuri nyt… näkemisen arvoisia.
Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.
Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.
Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.
Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.
Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.
”Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”
Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.
”Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”
Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.
”Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”
Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.
Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.
”Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.
”Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”
Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”
Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.
”Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”
Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.
”Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”
Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.
”Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.
”Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. ”Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”
Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.
Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.
Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.
”KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”
”Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.
”ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”
Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.
Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.
Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.
Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.
”Hän ei taida olla tulossa takaisin…”
Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.
Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.
Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.
Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.
Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.
Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.
Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.
Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.
Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.
Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.
Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.
”HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. ”VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”
Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.
”OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”
Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.
”Öh… hän tuhoutui juuri.”
Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.
”AI. SELVÄ.”
Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.
”Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”
Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.
Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.
Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.
Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…
… mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?
Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.
Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.
Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.
Pian olisi sen aika.
Vasta hetken oot elänyt
Nyt jo putoo hampaat suusta
Leuka rinnassa kuljet nyt
Vaikka äsken kävit kuussa
Silmissäsi on öisen järven synkkyys
Syksyä kevääsikin on
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Suret kun muut juhlivat
Elämäsi on suurta draamaa
Pettymykset toisiaan seuraavat
Kunnes viimein olet vainaa
TUOMION PASUUNAT VAIN SOIVAT HELVETIN LIESKAT LEIKKIÄ LYÖ
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Ja siellä, tekopyhän muovisen taivaan alla, kahdestoista lapsi jatkoi heltymätöntä kamppailuaan.
Maailmanlopun uhka sai väistyä päättäväisyyden tieltä. Tuomionpäivän pasuunat eivät soisi niin kauan, kun punaisessa kuulassa kiertävä sielu oli vielä eheä.
Taivaasta tätä tuijottavat katseet odottivat kärsivällisinä. Nui-Kralhi ei ollut enää kaukana omasta Totuudestaan. Cestainun pirstaleisen maailman viimeiset salaisuudet olivat lähellä paljastumistaan.
Musta Käsi
Kun kristallitornit olivat jo kaatuneet
Jossakin ryyppyjen välissä
Tukikohdan kolmanneksi alin kerros oli paljon huonommassa kunnossa kuin mitä Codyn aiemmin toteuttama tiedusteluretki oli antanut odottaa. Valotun pirstoma alempi kerros oli tukahduttanut suurimman osan hopeisten haudasta vieden siivuja sen kerroksen lattiaa, jolla hiljattain tukikohtaan saapuneen parin askeleet harhailivat.
Vuosikymmeniä näennäisesti koskemattomana levännyt yönpimeä toimistokompleksi kuiskaili sen halki harhailevan selakhin ja tämän vanavedessä laahustavan magnetismin toan korviin. Mirukasvo ei niitä juurikaan näyttänyt panevan merkille, mutta kärjessä viinipullo kädessä toikkaroiva Angien säpsähti jokaista pientä narahdusta ja seinien sisältä kaikuvaa koputusta.
Halawe siirsi laiskasti yhden kaatuneen rautaoven pois selakhin edestä, jotta tämä ei epähuomiossa – tai lievässä nousuhumalassa – kompastuisi siihen. Sen takaa avautui sotkunen huone, joka oli ehkä joskus ollut jonkinlainen taukotila. Tarkastelua olisi varmasti helpottanut, jos edes toinen kaksikosta olisi tohtinut vain vetää heidän taakseen jääneestä pääkytkimestä valot päälle. Varavirtalähteet kyllä toimivat moitteettomasti ja ainoa asia, joka esti varjoja työntymästä syrjään oli heidän oma tahtonsa.
Se ei kuulunut pelin henkeen. Ei toisaalta kuulunut sininen hohtava katsekaan, joka tuijotti heitä edessä siintävän käytävän päästä. Jokin oli jo hetken aikaa tarkkaillut heitä.
Se oli lopulta Halawen kauhistunut karjaisu, joka rikkoi hataran hiljaisuuden. Tähän asti päänsä kylmänä pitänyt toa yritti rusentaa voimillaan häntä kohti epäinhimillisellä vauhdilla kiitäneen epäkuolleen. Metalli, joka olentoa verhosi, ei kuitenkaan totellut. Siinä oli jotain perusteellisen väärää, ja kalman kylmä kolkkous säteili nopeasti toan koko kehoon.
Kauhun keskeytti nuoren naisen hysteerinen naurunkohtaus. Käytävän päässä hihittelevä vahkityttö oli onnistunut paremmin kuin hän oli koskaan uskaltanut toivoa. Jokseenkin humaltunut Angien vain seisoi pöllämystyneenä vieressä ja tuijotti Xenin heitä kohti heittämää elotonta ruumista. Vahki oli ehtinyt työntää kaksi sinistä valokiveä tämän rikkinäisen naamion taakse ennen työntöään.
”Epäreilua”, Halawe huohotti. Adrenaliini kiehui yhä hänen veressään ja mieheltä kesti pitkä tovi saada hengityksensä tasattua. ”Eihän niitä täällä pitänyt edes olla”, hän jatkoi jalkojensa juureen viskattua ruumista tuijottaen.
”Ongin sen alempaa. Edessäpäin on aika iso railo”, Xen virnuili omahyväisesti ja talsi rennosti kaksikon ohi pääkytkimelle. Heidän yläpuolellaan välkkyvät halogeenit heräsivät yksi kerrallaan henkiin.
”Minä muuten sitten voitin”, vahki myhäili tyytyväisenä ja rojahti puoliksi pölystä koostuvalle tuolille taukotilojen keskelle. Viinihuuruissa tehty päätös lähteä seikkailemaan tukikohdan alempiin kerroksiin oli ollut Halawen mielestä kiehtova idea lähinnä siihen asti, kun Xen oli ehdottanut säikyttelymotivoitunutta piiloutumisleikkiä.
Selakhi sen sijaan oli kyykistynyt rautarangan ääreen ihmetellen yksityiskohtaa, mistä kahdella muulla ei vaikuttanut olevan havaintoakaan. Viinipullollisen jälkeen hän ei ollut enää erityisen varma, miten paljon hopeakoneista sai irti, mutta hänen uteliaisuutensa ei sallinut lepoa.
”Hei, tällähän on oikea luuranko”, Angien naurahti taivutellessaan rankaparan ajan kuluttamia levyjä auki. ”Muutenkin poloinen on ihan kesken… tässä edes ole haarniskaa kaikkialla. Ehkä surkein tähän asti löytämämme yksilö, kaksi kautta kuusi tähteä.” Hailtia potkaisi Kal-raukkaa tämän keskeneräiseen kylkeen ja tajusi liian myöhään sen olevan yksinkertaisesti kivulias idea.
”Hetkonen, edellisen kohdalla arvosteluasteikko ylsi ainoastaan viiteen”, Xen yskäisi siemaisunsa keskeltä. Vahki oli piilottanut puoliksi juodun lasipullon kirkasta nestettä tuolin alle jo tovin, ennen kuin pari oli saapunut tilaan. Halawe oli silmäillyt juomaa uteliaana jo matkalla alas ja todennut, että se ei ollut mitään hänen tuntemaansa merkkiä. Ja sitä ei tapahtunut kovin usein.
”Niin kummalla meistä onkaan tutkinto matematiikasta?” Angien puolustautui ja hapuili omaa pulloaan.
Xen ei ruvennut väittämään vastaan. Häntä harmitti kovasti se, että hänellä ei ollut tutkintoa yhtään mistään. Muutamaan otteeseen hän oli jo pohtinut, ottaisiko Oms Eebens hänet vielä sisään.
”Se on muuten nykyään vain GAMU. On ollut jo jotain parikymmentä vuotta”, Halawe huomautti. ”Ja sinä ajattelet taas ääneen.”
”GAMU?” Xen hörppäsi ja tunsi, kuinka hänen keskushermostonsa muuttui taas piirun verran turtuneemmaksi.
”Odinalla ei ainakaan tarvinnut miettiä jotain yliopistobrändäystä kun niitä oli vain yksi”, selakhi nauroi. ”Ja sekin oli puoliksi rikollisorganisaatio.”
”Vain puoliksi?” Halawe kyseenalaisti. ”Te kuitenkin suunnittelitte silloin kerran hermokaasuja.”
”No ainakaan emme taltioi tyyppien sieluja kuuliin ja tee niiden ruumiista metallisia orjia kellariimme. Minulle ei ole vieläkään ihan valjennut, että mitä tällä haettiin, jos Kaleja ei kuitenkaan koskaan käytetty oikeasti sodassa… Miksi edes tehdä niitä jos ei käytä niitä?”
Pieni humalatila auttoi helposti unohtamaan, että epäkuolleiden armeija mitä luultavammin vaani silläkin hetkellä vain kerrosta heitä alempana.
”Katsokaa nyt vaikka tätäkin surkimusta”, selakhi hoiperteli seuraavan nurkassa lojuvan rikkinäisen hopearitarin luokse ja tökkäsi sitä. ”Tämä on ihan kunnossa! Haarniska ja kaikki asennettu. Tosi dynaamisesti muotoillut panssarit. Mitä nyt sammunut jossain vaiheessa. Neljä kautta viisi tähteä!”
”Ficuksella oli silmää muotokielelle. Olisittepa nähneet sen oopperatalon, mikä päällä hän täällä aina vapaa-ajallaan kuljeskeli”, Xen huokaili tuntien kuitenkin nopeasti syyllisyyttä siitä, että hän muisteli Puhdistajaksi päätynyttä toaa niinkin kaiholla. ”Mutta tekniseltä toteutukseltaan Kalit olivat vissiin vain tosi huono idea. Meillä oli parikin tapausta jossa niitä karkaili ja aiheutti isälle harmia.”
Vahkin viimeisissä sanoissa oli hiven ilkikurisuutta. Halawe ja Angien eivät tienneet Xenin ja Killjoyn väleistä paljoa, mutta mikäli Codyn varoituksiin oli uskomista, ei kannattanut alkaa kyselemään.
”Joten Puhdistaja sitten vain päätyi tekemään vahkeja, vai?” Angien mietti. ”Vähän tylsä vaihtoehto, ei millään pahalla, mutta tähän koko epäkuollut-juttuun nähtiin kuitenkin aika paljon vaivaa…”
Xenin humalatila alkoi olla siinä pisteessä, ettei edes tajunnut loukkaantua. Sen sijaan hän kiskaisi pullonsa tyhjäksi ja heitti sen olkansa ylitse jonnekin kolmikon edessä siintävälle käytävälle, jossa se äänensä perusteella pomppasi kerran ja katosi sitten johonkin lattioiden lukuisista aukoista Kalien kalmaiseen kerrokseen.
”Kaipa me olemme halvempia tuottaa”, vahki teorisoi vähän haikeasti. ”Ehkä teidän pitäisi kysyä tästäkin Tarkastajalta. Häntä kuolleiden toien kanssa läträäminen tuntui enemmän kiinnostavan. Häntä ja… äitiä.”
”Välillä kyseenalaistan sen mitä hienoa meissä oikein on”, Halawe pohti ääneen ja varasti huikan vaimonsa viinipullosta. ”Kaiken maailman Svarlet, Nidhikit ja meikäläiset saivat välkkyvät kivet ja sitten osataankin taivutella maailman alkuaineita. Ja sitten joku näki näin paljon vaivaa kuolleiden toien ylösherättämiseen ja korjaamiseen…”
”En tiedä onko ’ylösherättäminen’ oikea sana”, selakhi mietti. ”Tosin jos joku onnistuisi siinä, niin ehkä sitten se makuta. Ainakin meilläpäin Cestainu tunnettiin… no, kuolleista jutuista. Tarinoissa sen kartanolla kummitteli ja sellaista…” hän vilkaisi Halawea. ”Mutta se taisi olla oikeasti paljon arkisempi juttu?”
“Svarle johdatti meidät sinne kartanoon kauan sitten. Tarkastaja piti silloin vielä majaansa siellä, mutta visiittini itse paikkaan jäi perin lyhyeksi. Vaikken toa-jutuista niin perusta, niin tuntui, ettei ole Mata Nuin tahto se mitä sieltä haettiin.”
Vihreät valot ja hopeinen allas nousivat fa-toan mieleen muistojen perukoilta.
”Hetkonen, Cestainu?” Xen yskäisi asennosta, joka ei varmasti ollut hyväksi hänen selkärangalleen. ”Oliko hänellä ihan oikea nimi? Ei hän koskaan sitä minulle maininnut…”
”Öh, joo”, selakhi nyökkäsi tökerösti. ”Siksi ’Tarkastaja’ ei sanonut minulle aluksi mitään. Se on kai vasta Koillissakaran matoranien antama nimi tai jotakin. Vaikka Cestainu on minusta hienompi, mutta taidankin olla vähän puolueellinen…”
Xenin oli vaikea sisäistää, että makutalla oli niinkin juhlallinen nimi kummittelevasta kotikartanosta puhumattakaan. Hänen seuranaan lukemattomat kerrat istuskellut trynakasvo oli suurimman osan ajastaan Metru Nuilla puuhastellut ulkona tähtitaivasta tuijotellen ja ”Valottunsa” kohtaloa murehtien. Olipa tämä kerran opettanut vahkille myös, kuinka tukikohdan maanpäällisen osan räystäät puhdistettiin. Makuta oli yleensä löytynyt tukikohdasta luuta tai jokin työkalu kädessä. Ei se Xeniä aikaisemmin ollut ihmetyttänyt, mutta nyt kun hän asiaa mietti, se ei vastannut lainkaan sitä kuvaa, miten hänen nauttima kirjallisuutensa oli makutat yleensä kuvannut.
”Hän oli meillä talonmiehenä… talonmiehenä! Olikohan Musta Käsi hänelle joku outo idea lomamatkasta”, vahkityttö ajatteli taas ääneen ja yritti karistaa päästään mielikuvaa Tarkastajasta lentämästä öisin sillä samalla luudalla, jolla hän päivisin putsasi tukikohdan käytäviä.
”Se lomamatka taisi päättyä vähän ankeasti”, selakhi myönsi. ”Niin kuin Metru Nuin matkat yleensä…”
”Onneksi en itse hirveästi reissaa”, Xen mutisi puoliajatuksissaan katse ja mielenkiinto jo aivan toisaalla. ”Hei, käydään katsomassa löytyisikö tuolta takaa lisää Herran viinikätköjä!”
Parille ei jäänyt paljoa aikaa vastalauseille, kun vahki harppoi jo hilpeästi ulos taukotilasta tuolista peräisin oleva pölyvana perässään. Poistuessaan hän mutisi hiljaaa ”sori” maassa makaavalle ruumiille, jolla hän oli Halawen onnistunut säikäyttämään. Kun kolmikko poistui syvemmälle toimistotilojen nyt valaistuille käytäville, ei kukaan ollut kuulemassa, kun joku Kal-haarniskan sisällä kuiskasi ”ei se mitään”.
Vuosikymmeniä suljettuna säilyneen huoneen ovi räjähti sisään, kun vahkin röyhkeän voimakas potkaisu lennätti sen saranoiltaan.
”Kalit piiloon, täältä tulloo Xennnnnn!” vahki ärjyi keuhkojensa pohjalta. Angienin ”Woo!” säesti kolmikon räjähtävää sisääntuloa, jota kukaan ei edes ollut kuulemassa.
Huone oli paljon paremmassa kunnossa kuin sitä edeltävät avokonttorit. Se johtui luultavasti vain siitä, että ovi oli säilynyt kaiken aikaa suljettuna eikä alakerrassa tapahtuneen nimdakaaoksen aallot olleet pirstoneet huoneen lattiaa.
Huoneen omistajaa oli sen sisällön perusteella mahdoton päätellä. Suurin osa hyllyjen kansioiden sisällöistä oli revitty hajalle, luultavasti hyvin hätäisesti, sillä muutama niistä makasi lattialla avonaisina. Toimistotarvikkeiden ja pirstoutuneen näyttöpäätteen lisäksi ainoa vinkki oli huoneen nurkassa olevat haarniskanpalaset, jotka eivät selvästi kuuluneet millekään Kal-otukselle, vaan edustivat paljon perinteisempää metrunuilaista tyyliä.
”Pah, joku tylsä täälläkin on elänyt”, Xen voivotteli tajuttuaan, että tämäkään huone ei tarjonnut uusia upeita aarteita tai tukikohdassa hälyttävän yleisiä piilopulloja.
”Ihan kuin joku olisi vain halunnut tyhjentää tämän huoneen hyvin hätäisesti”, Halawe huomioi.
”Ehkä joku on käynyt täällä tuhoamassa tärkeää todistusaineistoa”, Xen haukkoi henkeään tarpeettoman dramaattisesti.
”Tai ollut samoissa puuhissa kuin mekin, eli päissään ja sitäkin janoisempana”, Angien murahti ja otti huikan omasta kovaa vauhtia hupenevasta pullostaan.
Xen naurahti myöntävästi, potkaisi paria lattialta löytyvistä kansioista, ja rojahti sitten toimiston ainoaan tuoliin ja pyörähti siinä muutaman kerran ympäri. Luudalla liihotteleva Tarkastaja hänen mielikuvissaan oli saanut jo päähänsä pitkän, mustan suippohatun ja oli alkanut käkättämään ilkeästi. Alkoholinhuuruisten muistelmiensa keskellä velloi kuitenkin synkkä ajatus siitä, että hän oli jättänyt jotain tärkeää huomiotta. Tajuaminen läimäisi Xeniä pian kuvainnollisesti kasvoille. Sitten hän teki niin itselleen kirjaimellisesti.
”Ei helvetti. Miksi minä pahoitan aina oman mieleni?” vahki ärjähti. Angien ja Halawe katsoivat kenraalia päät kallellaan.
”Isä puhui niistä hiivatin arkkikranoista. Että hänellä on viimeinen, jota Ficus ei ole vielä saanut.”
”Ööh, niin?” Angien yritti puristaa vahkista ulos jotain ymmärrettävää.
”No kun Tarkastajalla oli yksi niistä! Ne menevät käyttäjäänsä sisälle. Ei niitä saa ulos ilman että… noh… tappaa.”
”Luulisi, että makuta selviäisi siitä”, Halawe kuulosti skeptiseltä. ”Reikä rinnassa ei riitä pysäyttämään niitä.”
”Mutta… mutta kun”, Xen hätäili. Hänen ajatuksensa heittivät kammottavaa kärrynpyörää, jonka sisällä juoksi luudanvarren kanssa hänen vanha hyvä ystävänsä, jonka hän nyt pelkäsi olleen vainaa.
”Kun ne… ääh, syövät sielun. Äiti tutki tätä enkä minä koskaan oikein ymmärtänyt. Jos ne repii irti niin siinä lähtee itse mukana.”
”Makutoilla on sielut?” Angien virnisti. ”Uskon kun näen.”
Käden kenraali pyöri tuolilla taas vinhoja kierroksia, mutta tällä kertaa hän hieroi samalla otsaansa hermostuneena. Hänen suonissaan kiertävä alkoholi alkoi olla kuin muisto vain.
”Eih, jos hänkin on vain kuollut sillä aikaa, kun olen mädäntynyt täällä. Viimeinen tapaamisemme olisi ollut ihan tyhmä. Minä olin leiponut hänen matkaansa tosi huonoja keksejä ja… ja… hän kehui niitä ja minä tajusin vasta joskus kolmekymmentä vuotta sitten, että hän teki sen vain kohteliaisuuttaan… ja… ja…”
”Xen, hengitä”, Halawe käski joukkiosta vähiten päätään sekoittaneena.
Ja vahki teki työtä käskettyä. Hän kumartui hetkeksi nojaamaan pöydän reunaa vasten ja hänen kaulastaan roikkuva siru ja sen seuralaisena leijuva medaljonki karkasivat hänen rintapanssarinsa uumenista. Xenin mieli tyyntyi viimein, kun hän joutui hetkeksi keskittymään sulloakseen ne takaisin piiloon.
”Minusta tuntuu… että teidän pitää varautua siihen, että hän ei enää olekaan kotona… tai missään.”
”No, Deleva haluaa joka tapauksessa käydä tutkimassa sen. Voihan sieltä löytyä muutakin”, Halawe pysyi toiveikkaana. Angien oli sen sijaan hiljentynyt mietteliäs ilme kasvoillaan.
”En ole täysin varma siitä, miten se toimii, mutta… Sokean Jumalattaren papeilla oli toisinaan naamioita, vähän teidän Idenin tapaisia, joilla pystyi ottamaan yhteyden kuolleisiin selakheihin”, hailtia kertoi. ”Meille ainakin opetettiin, että se oli jollakin tavalla Cestainun aikaansaannosta…”
”Niin, hän oli makuta”, Xen vakuutteli itselleen. ”On makuta, hitto vie. Kai hänellä nyt joku varasuunnitelma oli. En kyllä silti usko, että meidän varastoista löytyy mitään selakhinaamioita, vaikka ainahan sitä voi tarkistaa…”
”Emmeköhän löydä sellaisen”, Halawe mietti. ”Minulla on pari kontaktia Xialla, joilta voisi löytyä…”
Angien katsoi kumpaakin hieman yllättyneenä. ”Se oli vain teoreettinen näkökulma! Tai siis, en ole koskaan kokeillut mitään sellaista, enkä varsinaisesti pala halusta tehdä mitään sielunvaellusta vain siksi, että Deleva haluaa tietää kuka on…”
”Ei, ei, kun kuunnellaan nyt vain, mikä idea kivalla toa-sedällä on!” Xen kiirehti väliin ilman aikomustakaan antaa Halawelle oikeasti suunvuoroa. Hänen katseensa oli naulittu Angieniin ja oli täysin ilmiselvää, että vahki yritti avata silmiään niin isoiksi ja sympaattisiksi kuin vain osasi.
”Tarkastaja oli… ystävä. Minusta olisi oikeasti tosi kiva tietää, onko hän vielä tuolla jossain. Ja kun keskuudessamme kerran on tuollainen tosi nätti ja tutkintojakin käynyt tieteilijä niin voisittehan te nyt vähän katsella jos te saisitte sellaisen Ebinin…”
”Idenin”, Halawe korjasi ja jätti suosiolla huomioimatta, että Xen yritti flirttailla hänen vaimolleen.
”Niinhän minä sanoin”, Xen kivahti ja käänsi anelevan katseensa nopeasti takaisin Angieniin.
”No siis… myönnän, että se on ihan akateemisesti kiinnostava kysymys… ” selakhi kiemurteli. ”Kukapa ei haluaisi irtaantua ruumiistaan tieteen vuoksi…”
“Deleva voisi vähän kyseenalaistaa sanavalintasi. Toisaalta mikä on enää alkuperäistä…” Halawe mietti. Hän ei halunnut ajatella, millaisella noituudella selakhialaisten naamiot yleensä toimivat.
”Ei sillä, että minulla olisi hirveästi valinannvaraa”, selakhi mutisi. ”Kun sinä nyt kuitenkin olet menossa Delevan kanssa. Että sama meidän on hankkia se Iden…”
”Ebin”, Xen korjasi.
“No, toivotaan, että makuta löytyy elossa, ettei taikanaamiota tarvitse edes käyttää”, Halawe mietti.
”No hyvä, se on sillä sitten selvä!” Xen sanoi niin pian, ettei selakhi ehtinyt keksiä sen enempää vastalauseita. ”Pitääkin kysyä Mexxiä hankkimaan teille kyyti. Hitto kun täällä ei olisi niin paljon menossa, tai muuten tulisin itsekin… nyt teidän pitää vain sanoa terveisiä Tarkastajalle puolestani.”
”Niin, olisi kyllä kauheaa jäädä istumaan tänne lämpimään kellariin lukemaan kirjoja”, selakhi mutisi.
“Syksyiset kristallisaaret ovat nostalginen näky. Myrskyä ja ruskaa! En olekaan ollut kotikonnuilla pitkään aikaan”, fa-toa puheli vähän haikeana. Ajatus lämmitti siitäkin huolimatta, että heidän suuntansa veisi heidät kiusallisen lähelle sitä ainoaa saarta, jonne Halawe ei juuri nyt halunnut joutua.
Xen oli vain onnellinen, että hänen ei tarvinnut lähteä kauas koilliseen mielenrauhan saavuttamiseksi. Vaikka ajatus matkalle lähtemisestä olisi ollut ideatasolla kutkuttava, oli Naho vaatinut Xeniä pysymään paikoillaan niin kauan, kunnes tiedon tornien sotku helpottaisi.
”Eiköhän se tee Delevallekin hyvää”, vahki huomautti. ”Poloinen saa vähän rauhaa ainaisesta odinalaisten turpaan vetämisestä.”
Xenin maahan paiskaama haarniskanraato oli viimein auennut kolmikon poistuttua. Hopeisen sotisovan sisältä kuoriutunut luuranko oli ensi töikseen talsinut hissiin, joka ei ollut toiminut vuosikymmeniin. Tämä oli se hetki, mitä kalmisto oli odottanut. Vapaus oli huumaavan lähellä.
Läheisestä varastosta luuranko oli löytänyt kaikenlaisia asusteita ja rekvisiittaa, jotka olivat luultavasti joskus kuuluneet Mustan Käden harrastelijateatterille. Sieltä tukirakenne oli iskenyt päähänsä muovisen kurpitsan, jolla tämä toivoi piilottavansa laihan, todellisen olemuksensa.
Se ei kuitenkaan olisi ollut tarpeen. Yläkerrassa selin hissiin kirjaa lukeva tulen toa ei huomannut mitään, kun oranssipäinen luukasa hiippaili hänen ohitseen. Salin puolella puuhastelevan joukkio ei sekään joko huomannut tai halunnut huomata outoa hiiviskelijää. Kiikarisilmäinen jään toa istui yhä sisälle parkkeeratun moottoripyörän selässä toisen, tällä kertaa naispuoleisen tulen toan kanssa keskustellen. Musiikki raikasi sivummalla, jossa pitkähkö veden toa tanssitti huonoryhtistä onu-matorina.
Ainoa katse, joka vilkaisi luurangon suuntaan tämän pinkoessa kohti vapautta oli muhkeaviiksisen maan toan, joka olisi voinut vannoa nähneensä haamun. Ei hän kamalan väärässäkään ollut. Luuranko ei oikein itsekään tiennyt, miten hän edes pystyi liikkumaan ilman lihaksia. Vuosikymmenet kylmässä kellarissa olivat kuitenkin pyyhkineet kaikki kysymykset kuluessaan.
Omahyväisesti myhäillen kalmisto katosi lopulta Onu-Metrun yöhön ja alkoi pinkoa hirmuista vauhtia kohti etelää. Hän tahtoi palavasti pois saarelta, joka kauan sitten hänen kohtalokseen oli koitunut. Hän palaisi viimein takaisin kotikonnuilleen.
”Hittolainen, kun olen hyvä hiiviskelemään”, luuranko kerskaili pahasti ja katosi jälkiä jättämättä metrun tasangoille.
Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.
”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.
”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”
”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”
Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.
”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”
Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”
Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.
Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.
Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.
Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.
Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.
”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”
Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.
”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.
Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.
007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.
Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
”Milloin?” tämä kysyi.
”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.
001 nyökkäsi.
”Onko tässä kaikki?”
Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”
Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.
”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”
”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”
”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”
”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.
”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”
”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”
001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”
”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”
Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”
”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”
”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.
”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”
”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”
Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”
”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
”Muistat varmasti Yöntuojan.”
Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”
”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”
”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”
”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”
”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”
”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”
”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”
Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”
”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”
001 nyökkäsi.
”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”
”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”
”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.
”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”
Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.
”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.
Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.
Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.
Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.
Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.
Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.
Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.
Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.
Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.
Kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Rúcioron tiheään metsään laskeutunut kone oli menettänyt vasemman siipensä yhteen siimekseen parhaiten maastoutuneeseen havupuun runkoon. Ohjaamosta ulos pinkonut veden toa piti valkoista takkiaan vyötäisille kiedottuna ja otti suunnakseen rantatörmän läheisyydessä kohoavan kartanon. Sydänvalo sykki naisen rinnassa vieläkin. Hän ei ollut saanut rauhoitettua itseään matkan aikana lainkaan. Järkytys siitä, mitä hänen kotonaan oli tapahtunut, oli muuttunut kauhuksi siitä, että hän ei ollut edes varma, kuinka laskeutua.
Aluksen nokan työntäminen kohti merta oli useamman kerran käynyt hänen mielessään. Vellovan veden pohjassa hän olisi voinut nukkua surunsa pois. Hän olisi voinut vain odottaa, että maailma tomuttuisi hänen ympäriltään. Mutta velvollisuudentunteen armoton piiskaus oli ajanut hänet taas vanhan ystävänsä porteille. Metalli väistyi tieltä hänen marssiessa kalpein kasvoin halki huolitellun pihamaan. Vastikään kylvetyt kurpitsaistutukset vasta puskivat ulos versojaan. Teräviksi trimmatut pensasaidat jäivät nopeasti taakse, kun kartanon ovet aukesivat itsestään päästämään järkyttyneen Nizin sisälle vielä kovin kolean kevättuulen kourista.
Rurukasvo ei tarvinnut opasta löytääkseen perille kartanon keisarin saliin. Kirjastossa hyllyjä täyttävä sininen, pieni olento käänsi oranssit, suuret silmänsä ohi rientävään toaan ja vilkaisi sitten pöydän ääressä vieressään istuvaa luurankoa, joka kohautti olkiaan ja jatkoi sitten taas paksun karttakirjan lukemista.
Akvaariohuoneessa Niz lausui ensimmäiset sanansa kahteen päivään, kun hän tervehti takaisin yhdessä tankeista hymyilevää vaaleansinistä olentoa. Sähkön ja hopeisen nesteen täyttämä salikin jäi nopeasti hänen taakseen, kun hän avasi ovet ystävänsä tyyssijaan.
Pitkä ja synkkä valtaistuinsali oli pimennetty aivan kuten viimeksikin, kun tiedenainen oli siellä vieraillut. Tuoli näennäisesti tyhjän salin päädyssä ammotti tyhjyyttään. Puoliväliin salia pysähtynyt toa käänsi katseensa vaistomaisesti kohti kattoa ja siellä kiiluvaa tähtitaivasta, joka toimi tilan ainoana aitona valonlähteenä.
Salin katon puuttuminen ja sen tilalla vellova kosmos nosti kylmät väreet Nizin selkäpiihin. Tähtien tuike otti hänet kuitenkin vastaan avosylin. Maiden muinaiset kuiskaukset voimistuivat hetkeksi, kun tähdistä useat lähtivät tippumaan taivaankannelta kohti salia itseään.
Tähtien valo iskeytyi lopulta salin ainoaan tuoliin ja alkoi piirtämään sille istuvan hahmon ääriviivoja. Selakhialainen Tryna sai hohtavan katseen taakseen ja hahmon rintakehä magentan hohteen kuulasta tämän sisuksissaan. Luiseva hahmo hengitti raskaasti ja hitaasti kiskoen keuhkoihinsa kartanon hyisevää ilmaa. Tämän katse kääntyi kuitenkin nopeasti tätä tapaamaan saapuneeseen toaan, joka ei vieläkään tiennyt, mitä sanoa.
”Niz…”
”Sinä olit… sinä olit oikeassa”, toa yritti parhaansa mukaan niellä kyyneliään. Tarkastaja oli noussut seisomaan. Tämän katse ei edes värähtänyt.
”Lähetti saapui ennen sinua. Minä tiedän.”
Aneleva katse kasvoillaan Niz lähestyi Selakhian makutaa. Tappio oli tukahduttanut toivon. Väsynyt ja jokaista elettyä hetkeään katuva nainen ei voinut tarjota mitään muuta kuin itsensä. Hänen mielessään kaikui yhä Ficuksen viimeinen kirkaisu, kun Nui-Kralhin terät olivat uponneet tämän lihaan.
Ja silti hän tiesi, että se ei ollut ohi. Että se kaikki tulisi tapahtumaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen…
Tarkastaja oli kertonut hänelle. Muinaiset ajat todistanut Rúcioron ruhtinas tiesi jo, kuinka syvälle sairauteen Ficus oli vajonnut. Niz ei ollut kuunnellut. Ja nyt hän ei enää osannut kuin kysyä, miksi. Oliko hänen rakkautensa opettajaansa kohtaan todella sokaissut hänet niin pahasti?
”Meillä on paljon työtä edessämme, Niz.”
Toa pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja havahtui siihen, kuinka kylmä ja kolkko käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Makutan katseesta oli mahdoton päätellä mitään tämän tuntemuksista, mutta tämän kosketus ei selvästi ollut pahantahtoinen.
Tähdet heidän yläpuolellaan tuikkivat ja tuonelasta kantautuvat kuiskaukset hyräilivät muinaista melodiaa, joka juhlisti uuden yhteistyön alkua.
Kuolleiden kartanossa alkaisi sinä päivänä uuden ylösnousemuksen aika.
Kalmaiset kädet yhdessä murtuneen sydämen kanssa uhmaisivat tuomiota.
Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.
Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.
”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”
”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”
Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.
”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.
”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.
”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”
273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”
”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
“Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”
”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.
Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
”No, niin kai. Mennäänkö?”
Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.
”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”
”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”
”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”
Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
”Ihanko kahden Manun kanssa?”
Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”
”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
“En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”
Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
“Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.
”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”
Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”
”Useat? Mutta eivät kaikki?”
“Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”
”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
“Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.
Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
“Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
“Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
“Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”
Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.
”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
“Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”
Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.
”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”
”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”
1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
“Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.
”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.
“Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”
”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
“Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
“Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”
He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”
Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.
”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.
”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”
”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”
Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.
”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
”Joo, olen tavannut hänet.”
”Voi ei! Otan osaa.”
”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”
”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”
”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”
”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”
He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.
”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?
”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.
Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.
”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
”No siis, toki… Nyt heti?”
”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”
Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…
”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”
Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?
”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”
Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”
Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.
”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.
”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.
”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”
Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”
273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”
Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!
”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.
Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”
Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”
Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
Bionui oli hiljaa hetken.
”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”
Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”
Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.
”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”
”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
”Aa. Missä ne muut on?”
”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”
Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.
”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”
”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”
Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”
”… sielusta?”
”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”
He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:
Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.
”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.
”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.
”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”
”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.
”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”
”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.
”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.
”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.
”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”
”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”
”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”
Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.
”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.
”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”
”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.
”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
… ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.
”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.
”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.
”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”
”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”
Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”
Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”
”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.
Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.
”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.
Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.
”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”
Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.
”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.
Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.
Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”
”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”
”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”
Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.
”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.
”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:
donitseja
Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.
”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”
”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”
Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”
”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”
”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”
Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.
”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”
Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.
”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”
”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.
”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.
Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.
Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.
Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.
”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.
Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…
”Tämä…” Kelvin kuiskasi.
Matoro kurtisti kulmiaan.
”… tämä…”
”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”
… tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.
”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”
Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.
”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.
”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään. ”Ah, joo! Pahoittelen…”
”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.
”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”
”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”
”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.
”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”
”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
”Ei tällä hetkelle.”
”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.
”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”
”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”
Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.
”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”
”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”
”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”
”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.
Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”
Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.
”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.
”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”
Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.
”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”
”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.
”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.
Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.
Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.
”Onko tämä…” Mustalumi aloitti.
”Öh, joo! Se on uusi versio minun taisteluhaarniskastani, se on vielä aika kesken”, Bloszar kääntyi.
”Mutta…” Matoro ei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään kohosi haarniska, joka muistutti hälyttävästi jotakin, mitä toa oli nähnyt aiemminkin. Suuria osia siitä oli vain kehikkoa vailla panssareita, mutta muoto oli silti selvä. Naarmuista päätellen osa panssarilevyistä oli joskus ollut punaista. Oikeastaan koko pinta näytti olevan kasattu hukkapalasista jostakin tutusta.
”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”
”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”
”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.
”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.
”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”
Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.
”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”
Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.
”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”
Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”
”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”
”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”
Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.
”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”
Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”
”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”
Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”
”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”
”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”
Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”
”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”
”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.
”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.
”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.
”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”
Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”
Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.
”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”
… se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.
”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.
”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”
”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.”
Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”
”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.
”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”
”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”
Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.
”Oletko koskaan kuullut Sinisistä käsistä?” Matoro kysyi.
Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”
”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.
”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.
Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
Siis… mitä?
”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”
Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”
”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”
Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.
”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.
”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”
Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.
”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”
Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.
Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”
”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”
”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”
Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”
Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”
Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.
Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.
”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.
Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.
”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”
Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.
”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”
”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.
”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.
”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”
”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”
”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.
Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”
”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”
Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”
Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:
”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”
Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”
Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”
Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.
”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”
”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”
Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”
Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.
”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”
Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.
”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”
”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.
Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”
”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”
Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”
”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”
”V-valmis!”
Hienoisesta epävarmuudesta huolimatta mekaanikko käänsi kytkintä, ja toivoi, ettei laite kärventäisi nazorak-aivoja. Samalla hetkellä Kelvin valahti veltoksi vasten tuolia. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja tuntosarvet kääntyivät levollisesti alaspäin.
Kuului vain koneen hiljainen kohina.
”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.
”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.
”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.
”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”
Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”
Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti. ”AAAAAAAAAAAAHK!”
Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”
Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.
Aurinkoinlasku lähestyi jo. Havumetsikön suojiin rakennettujen kiskojen päätepiste oli pieni puinen asemalaituri ja sen takana siintävät kaksi suurta varastohallia, joiden pääasiallinen tarkoitus oli tarjota katto asemalla työskenteleville lastausvälineille ja ajoneuvoille. Syysmyrskyn jälkeisenä päivänä edelleen kuohuava meri velloi ainoastaan muutaman sadan metrin päässä, mutta sitä oli mahdotonta silmin havainnoida tarkoituksella paksuksi jätetyn puuston vuoksi. Gendopoliksen kaupungin eteläisimmällä reunalla eivät paljoa liikenteen ääneet vaivanneet. Alue oli otollinen sen pitkäaikaisen omistajan tarkoitusperille.
Sopivan suojaisa sijainti suuren asutuskeskuksen kyljessä oli jo vuosikaudet toiminut liitospisteenä asemalle pysähtyneen tavarajunan ja yhden Pohjoisen Mantereen suurimpien satamien välillä. Rautaisen, harmaan ja muotoilultaan vanhanaikaisen junan luona ei kuitenkaan parveillut samanlaista rahtaajien laumaa, kuin normaalisti. Kahden viikon välein syvemmältä mantereelta raaka-aineita kuljettava vaunukäärme oli saapunut käytännössä tyhjänä. Tutkimusta johtamaan saapunut tummanpuhuva skakdi oli kuitenkin nopeasti päätynyt tarkempien havaintojen tekemisen olleen hänen päättelykykynsä ulkopuolella. Terävää leukaansa raapiva nainen ei edes hätkähtänyt, kun toinen skakdinomainen otus, joskin häntä kaksin verroin leveämpi, saapui hänen taakseen tuijottamaan junan umpinaista veturia.
”Minä en ymmärrä vieläkään, miksi murtautumisen jälkiä on näin paljon. Onko osa vain hämäystä vai onko se ryöstetty useampaan kertaan saman matkan aikana?” tutkimusta johtava leuakas ärisi ääneen. Hänen takanaan seisova skakdi ei vastannut mitään, vaan ainoastaan jatkoi tyhjäkatseista tuijotustaan.
Heidän ohitseen kulkeva ryhmä suojakypäräpäisiä matoralaisia lähti kiertämään kaksikkoa kaukaa näistä kärjessä kulkevan huomattua, mitä skakdikaksikossa oli ilmiselvimmin pielessä. He olivat jo oppineet tuntemaan pohjoisesta tunkeutuvan lihan, joka monen Zakazilta saapuvan kehoissa kasvoi ja levisi. Musta massa peitti jo melkein kokonaan henkivartijan roolissa toveriaan seuraavan korsto-skakdin kropan. Tämän hampaat olivat jo paljon pidemmät ja terävämmät, kuin tämän lajille oli ominaista.
Tutkimusta johtavan Rakvan tilanne ei ollut vielä niin vakava. Hänen kasvojaan pitkin kurottelevat lihavanat näyttivät kuin juurilta, jotka vielä etsivät rehevää maaperää. Leukaansa yhden sellaisen suonen kohdalta yhä raapiva skakdi oli jättänyt jo useamman pistoksen väliin huomaamattomuuttaan. Hän oli kuitenkin levollisin mielin siitä, että hänen työnantajansa tuskin saisi koskaan tietää, että hän oli laiminlyönyt ohjeitaan. Hän tunsi olonsa jo nyt paremmaksi, kuin koskaan aikaisemmin vammautumisensa jälkeen. Päivittäisten pistosten ottaminen oli alkanut unohtumaan nopeasti sen jälkeen, kun hänen jalkansa olivat kasvaneet takaisin paikaten sen, mitä vuosikymmeniä sitten räjähtänyt sirpalekranaatti oli hänelle kotisaarellaan aiheuttanut.
Isomman skakdin taustoista Rakva ei edes tiennyt. Ilmiselvä ampumavamma tämän polvessa oli kiinnittänyt monen huomion jo henkivartijan komennuksen alussa, mutta kukaan ei uskonut, että mikään hänen kokoisensa olisi alkujaan vammautunut pysyvästi sellaisesta. Tutkija-nainen ei kuitenkaan edes tohtinut kysyä. Kaksikon suhde oli läheinen, joskin puhtaasti työtoverillinen, eivätkä he paljoa toisiaan nähneet iltaisin, kun asema-alue suljettiin ulkopuolisilta.
”Tarkistitko sydämen?” Rakva lopulta heräsi hiljaisista pohdinnoistaan ja kääntyi viimein katsomaan korstoa hänen takanaan. Vastaukseksi hän sai ensin hyväksyvän murahduksen ja lopulta hitaasti ja varoen tuotettua puhetta, joka yritti välttää ylipitkiä hampaita pureutumasta tämän omiin leukaperiin.
”Säiliö oli avattu, mutta sydän on ehjä.”
”Eli sen lisäksi, että meidät on ryöstetty, tunkeutujat ovat olleet uteliaitakin. Satunnaisen rosvojoukon epäileminen alkaa kuulostaa koko ajan vähän turhemmalta”, Rakva puhisi ja kaiveli lanteille ulottuvan, avonaisen takkinsa sisätaskusta valmiiksi käärityn sätkän ja asetti sen tottuneesti vasten henkivartijansa kummallisena hohtavaa, kirkasta rintakehää. Ei kulunut kauaa, kun skakdin kehosta panssarien ja lihan läpi pakeneva kuumuus sytytti tupakan ja Rakva siirsi sen sitten suunpieleensä.
”Ilman tarkempia laitteita on kyllä ihan mahdotonta sanoa, miten kaikki saalis on saatu ulos. Viisitoista tonnia teollisuusluokan timanttia ilman ainuttakaan toaa suurempaa aukkoa runkoon. Jos tämä todella on jonkun teleporttaajan aikaansaannosta, tarvitsemme ainakin hiukkasluvut vaunujen sisältä varmistaaksemme.”
”Välineitä?” korsto tiedusteli niin vähäsanaisesti, kuin suinkin oli mahdollista.
”Tohtorin lähetys saapuu vasta ensi viikolla. Meidän pitäisi pystyä kasaamaan jotain hänen luotaimistaan, mutta se tarkoittaa, että tämä juna ei poistu asemalta siihen asti… enkä usko, että Puhdistaja antaa sille suostumusta.”
Tohtorin edellisestä lähetyksestä oli jo aikaa. Melkein oman pituutensa levyinen korsto muisti, kuinka hän oli joutunut yksin purkamaan tältä saapuneen lastin merenalaisia miinoja. Läheisen Tae-Wehmuen sataman puolustus oli käytännössä kokonaan pohjoiseen joukkoineen matkanneen meribiologin aikaansaannosta. Skakdi pystyi vieläkin haistamaan kuolleiden merenelävien löyhkän, joka tämän lähetyksen mukana oli kulkeutunut. Hän toivoi hartaasti, että saapuvien luotaimien haju ei olisi yhtä hirvittävä.
Rakva huokaisi syvään junan yhtä perimmäisintä vaunua tuijotellessaan. Aseman päivittäistä toimintaa pyörittävät työntekijät olivat löytäneet korkeintaan matoranin mentävän kolon ja kuraisia jalanjälkiä sen katolta. Rakvan teoria siitä, että kuljetuksen kimppuun oli käyty useiden eri varkaiden toimesta vaikutti koko ajan todennäköisemmältä. Näytti myös täysin mahdolliselta, että junan sisällä kohdanneet ryhmät eivät välttämättä työskennelleet yhdessä. Ainakin yksi vaunujen ovista oltiin revitty voimalla irti jonkin paljon matorania voimakkaamman toimesta.
”Mikä helvetin sotku. Eikä Everstiä tunnu edes kiinnostavan…”
Voimakas tuulenpuuska miltei lennätti tupakan Ravkan suusta. Korstokin nosti kätensä suojaksi heidän ympärillään pöllyävältä hiekalta. Epätavanomaisesti metsän suunnasta kulkeva puhuri sai Rakvan kaipaamaan jo sisälle. Hän oli viivytellyt raporttinsa eteenpäin saattamista jo aivan liian pitkään. Syvään huokaisten hän lähti lampsimaan kohti kaukaisempaa varastorakennusta ja siellä odottavaa esimiestään. Nainen heilautti kättään mennessään jättäen suurikokoisen ystävänsä tuijottamaan junasta ohi kohti Gendopoliksesta pohjoiseen johtavaa metsäaluetta. Hänellä oli tapana tehdä niin aika ajoin. Koskaan ei voinut olla varma, milloin Haamukunnan vakoojat lurkkisivat puiden lomassa, tai milloin pohjoisen maailman konesoturit käyttäsivät niitä suojanaan yllätyshyökkäykselle.
Tälläkään kertaa mitään ei kuitenkaan näkynyt. Skakdi hieroi hetken väsyneitä leukaperiään muistellen haikeasti aikoja, jolloin hän pystyi vielä sulkemaan suunsa ilman, että hän vuodattaisi omaa vertaan. Kun hänkin viimein kääntyi lampsimaan takaisin aseman taukotiloihin, mistä oli alunperin Rakvan luokse tullutkin, puhalsi puhuri uudestaan nostaen taas valtavan annoksen pölyä ilmaan junan ympärillä. Ja nyt, kun kukaan ei enää katsonut metsän suuntaan, lipui sieltä asemaa tuijottava hahmo askeltakaan ottamatta viimein esille. Katsetta ei ollut. Ymmärrettävä muotokin vain hädin tuskin. Kirkkaanpunainen kaapu verhosi taakseen yhdistelmän olemuksia, joita ei oltu tarkoitettu toisilleen.
Rakva joutui astumaan pikaisesti syrjään, kun varastorakennuksen kylkeen pystytetyn valtavan teltan ovet pelmahtivat auki ja esiin marssi kaksi raskaasti haarniskoitua olentoa, joiden keskinäisestä puheesta skakdi ei saanut sanaakaan selvää. Kuparihaarniskaiset olennot kurlasivat ensin jotain toisilleen, vilkaisivat sitten tieltä pois hypänneeseen Rakvaan, jonka sätkän viimeiset sentit tipahtivat hänen suustaan, ja lopuksi sanoivat jotain, minkä skakdi osasi ainoastaan tulkita anteeksipyynnöksi. Panssariensa sisältä kurkistavat pitkäkuonoiset, hieman liskomaiset kasvot kääntyivät kohti kauempana, puiden lomassa siintävää satamaa, jossa näiden sotalaiva odotti. Rakva jäi hetkeksi seuraamaan, kuinka olennot lähtivät marssimaan sitä kohti metsän halki suut edelleen vaahdoten.
Teltasta muutaman metrin päässä seisovat konevartijat seurasivat Rakvaa katseellaan tämän astuessa viimein sisälle. Skakdista oli aina ollut merkillistä, kuinka asema-alueelle myönnetyistä niukoista sotilasjoukoista suurin osa seisoi aina vartioimassa Everstin kenttätoimistoa sen sijaan, että nämä olisivat olleet komennuksella jossain hyödyllisemmässä paikassa. Zadakhien sinisten silmien hohde valaisi muuten hämärää varastorakennuksen kulmausta ja Rakva yritti aina kuin mahdollista pitää katseensa poissa niistä. Hän tiesi, että niiden silmien takana oli paljon enemmän, miltä päällepäin näytti.
Teltan sisällä Rakvaa odotti kartan yläpuolelle kumartunut pitkähkö, käsipuoli po-matoran, jonka sotilastakin lukuisat kunniamerkit kilahtelivat toisiaan vasten, kun tämä nosti katseensa saapuneeseen skakdiin. Miehen Huna oli päälaelta vanhan, Metru Nuin vartioston muinoin käyttämän koppalakin peitossa. Everstin Rakvalle suoma katse oli tyytymätön, mutta ei skakdin tekemisien tai niiden puutteen vuoksi.
”Frostelukset”, mies puhkui. ”Opettelisivat matorania ja käytöstapoja. Yksikin päivä vielä noiden kanssa ja pääni halkeaa.”
”Laivan kunnosta päätellen ovat varmaan jo lähdössä kohteeseensa”, Rakva yritti tyynnytellä esimiestään ja istui hieman skakdin pakaroille liian pienelle jakkaralle matoranin ja tämän karttapöydän viereen. ”Sitä paitsi, he osaavat kyllä kieltä vähän. Sitä ei vain ole oikein tarkoitettu heidän… kurkuilleen.”
”Niin, niin”, Eversti myöntyi vain puoliksi Rakvaa kuunnellen. Telttaan asennettu komentokeskus ja Everstin henkilökohtaiset tilat olivat viimeisien viikkojen aikana alkaneet sulautumaan toisiinsa. Jääräpäistä linjaa pitävän toiminnanjohtajan petivaatteet olivat levällään teltan nurkassa ja tämän tiskaamattomat kahvikupit täyttivät kaiken muun pinta-alan pöydältä, joka ei ollut sille levitetty kartta tai pieni näyttöpääte näppäimistöineen.
”Noh, antaa tulla. Minä luin jo kirjallisen raporttisi. Onko siihen jotain lisättävää?”
”Lähinnä liittyen sen viimeiseen huomioon”, Rakva suoristi selkäänsä ja etsi katseellaan edellisenä päivänä Everstille jättämää paperinippua sitä kuitenkaan löytämättä. ”Meidän… pitäisi varmaan lähettää tieto siitä, että juna ei pääse aloittamaan paluumatkaa ennen kuin olemme saaneet tarvittavat tutkimusväl-”
”Hölynpölyä!” Eversti keskeytti niin, että sylki lensi hänen suustaan. Hänen käsitynkänsä pamautti pöytää niin kovaa, että yksi kupeista oli lentää sen reunalta. ”Juna lähtee huomenna takaisin ja tällä kertaa se suorittaa tehtävänsä kunnialla, niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin.”
”Mutta Eversti, mikä estää ryöstäjiä vain iskemästä uudelleen? Jos emme selvitä ensin, kuinka tunkeutuminen tapahtui, emme voi-”
”Niin ei tapahdu uudestaan!” matoran ärjähti järkkymättömästi ja nosti viimein katseensa kartasta hänen edessään istuvaan skakdiin, jonka silmät tollottivat pyöreinä ja pöllämystyneinä. Eversti siirsi putoamisvaarassa olleen astian lähemmäksi pöydän keskustaa ja kopeloi sitten jostain syystä pöytänsä alareunaa tovin, ennen kuin sai rauhoitettua itsensä. Hän hengitti syvään ja puhutteli sitten Rakvaa jo huomattavasti lempeämmällä äänellä.
”Innostuksesi leikkiä etsivää on ihailtavaa, mutta junan täytyy kulkea. Jos juna ei kulje, emme saa materiaaleja ja jos emme saa materiaaleja se on minun pääni, jonka Puhdistaja tulee noutamaan. Sinä et tutki sitä rotiskoa yhtään enempää, vaan korjautat vahingot ja lähetät sen aikataulussaan huomenna matkaan. Onko asia selvä?”
Rakva irvisti niin lujaa, että hänen hampaansa kirskuivat toisiaan vasten. Hän huomasi leukaperiensä pysähtyvän hieman nopeammin kuin normaalisti. Kuin hänen hampaansa olisivat piirun verran pidemmät, kuin niiden olisi kuulunut.
”Rakva?” Eversti tivasi. Skakdi nieli yhä pettymystään, vaikka ei hän paljoa muuta ollut jääräpäiseltä toiminnanjohtajaltaan odottanut.
”Lähettäisit edes vartijoita matkaan tällä kertaa”, nainen sitten puri taas hammastaan ja myöntyi Everstin vaatimukseen. ”Miehittämätön kulkuväline on helpompi ryöstää ja edellisen kerran varkaat tietävät nyt, että kuljetuksissa ei kulje mukana vastarintaa. Mitä hyötyä meillä on noista konesotilaistakin, jos emme käytä niitä?”
”Vahkit pysyvät aseman vartiossa”, Eversti piti linjansa. ”Jos tahdot vartijan niin saat lähettää sen sinua aina varjostavan kaappisi. Olisipahan kerrankin hyödyksi.”
”Body pysyy minun rinnallani. Hänen pistoksensa ovat alkaneet aiheuttaa… laajaa kasvustoa. Parempi, että joku katsoo hänen peräänsä.”
”Et näytä itsekään kovin hyvältä”, Eversti huomautti. Rakva huomasi raapivansa taas leukaansa ja laski kätensä välittömästi. Sitten hän havahtui siihen, että Everstiltä tosiaan puuttui edelleen tämän toinen käsi. He olivat olleet tällä komennuksella jo viikkoja. Pistosten olisi pitänyt alkaa jo vaikuttamaan.
”Sinä et ole ottanut omiasi”, Rakva sitten huomioi ääneen yrittäen saada yliotetta keskustelun kulusta. Eversti vain nyrpisti kanohiaan ja jatkoi karttansa tutkimista. Skakdi vilkaisi Pohjoista Mannerta ja sen lähisaaria esittävää levitettyä arkkia ja sille asetettuja puisia, pieniä merkkejä. Useimmat niistä olivat rykelminä pitkin mannerta, suurin osa satama-alueilla ja sisämaan kaivauksilla. Ainoa paikka, johon Puhdistaja ei ollut perustanut vielä operaatiota sijaitsi Ota-Metrussa, joka sijaitsi vain muutaman kymmenen kilometriä Gendopoliksesta pohjoiseen.
Huomionarvoisia olivat kuitenkin myös Välisaarien alueella parveilevat merkinnät. Suuri rykelmä valkoisia nappuloita seisoi paikoillaan sikäläistä linnaketta ympäröivillä pienemmillä saarilla. Niiden joukossa oli kuitenkin myös musta nappula, joka vielä sillä hetkellä näytti matkaavan merellä sitä kohti. Joka kerta kun Rakva oli vilkaissut karttaa, oli sille lisätty muutama merkki pohjoisesta virtaavien lisäjoukkojen saapuessa paikalleen. Puhdistajan vuosikymmeniä rakentama infrastruktuuri alkoi kantaa viimein hedelmää. Se tosin tarkoitti myös, että päivä päivältä heidän operaationsa oli vähemmän ja vähemmän piilossa. Junaryöstöjen kaltaiset tilanteet tulivat varmasti yleistymään ja Rakva oli koko ajan enemmän huolissaan siitä, että heidän liikennöinti herättäisi muidenkin, kuin jo heidän tiedossa olleiden vihollisten huomion.
”Meinasitko sinä valittaa vielä jostakin vai joko voisit poistua tuhoamasta telttani kaikkea happea?”
Everstin sanat havahduttivat Rakvan mietteistään. Pitkää työpäivää tehnyt skakdi nousi pystyyn samalla lihaksiaan venytellen. Tämän harja heilahti kerran, kun hän kääntyi kannoillaan, mutta hänen jalkansa jähmettyivät paikalleen välittömästi, kun hän näki, mitä teltan suulla seisoi.
Katsetta ei ollut, ei edelleenkään. Punaiseen kaapuun kietoutunut laiha hahmo tuijotti mahdollisesti Rakvaa, mutta teltan miltei olemattoman valaistuksen vuoksi siitä oli mahdotonta olla varma. Silmien hohdetta ei ollut, sydänkivi ei kuultanut kaavun lävitse. Oli ainoastaan mytty kangasta verhoamassa kaikki, mitä olemus sen alla oli.
Rakva peruutti täristen teltan reunalle, mutta hahmon katse ei seurannut häntä. Sen sijaan se kohtasi nyt skakdin takana seisovan Everstin, joka oli itselleen täysin epätyypillisesti jähmettynyt kauhusta. Hetken aikaa vallitsi ahdistunut hiljaisuus, jossa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Sitten huoneen täytti ääni, jollaista Rakva ei eläessään ollut kuullut.
”Eversti.”
”Ca- carnadiak”, Matoran sopersi. Väri oli kadonnut miltei kokonaan hänen kanohiltaan. Rakva ei ollut varma kauhistuako enemmän siitä vähästä, mitä kaapusaapujasta tiesi, vaiko Everstin reaktiosta.
”Sokea Seurakunta näkee kaiken, Eversti. Huolimatta jatkuvasta alisuoriutumisesta, sinulle oli luvattu koti avonaisen taivaan alta.”
Naiselle kuuluvassa puheessa oli niin paljon värähtelyjä ja sivuääniä, että Rakvan oli pakko keskittyä kaikella voimallaan siihen, mitä kaavun alta lausuttiin. Kangas liikkui ja velloi, kun Carnadiak nosti yläraajansa yhteen ja paljasti ainoastaan lisää punaista, kun luisevat sormet lukittuivat ja kädet asettuivat ristiin.
”Kuningatar katsoi pyristelyäsi säälien, Eversti, mutta petoksesi on anteeksiantamaton.”
”Petoksesi?” Rakva toisti kaavukkaan sanat ja onnistui sivusilmällään vilkaisemaan irvistelevään Everstiin, joka näytti saaneen hivenen rohkeudestaan takaisin päätellen siitä, että tämä pystyi jo seisomaan vapisematta.
”Sokea Jumalatar näkee kaiken, Eversti. Kahdestoista lapsi tiesi junamme reitin. Curuvarin harhaoppiset oppilaat eivät osaa pitää sormiaan kurissa… etkä sinä osaa salata viestejäsi piiloon kaikkinäkevältä katseeltamme.”
Carnadiakin viimeiset sanat onnistuivat viimein provosoimaan Everstistä vastauksen. Curuvarin halveksinta oli tehnyt tehtävänsä.
”Siskokset repivät sinut kappaleiksi, demoni…”
Po-matoranin sanoilla kesti hetki rekisteröityä Rakvan päähän. Hän alkoi viimein ymmärtää, että Everstin jääräpäisyydelle saattoi olla muukin syy, kuin Metru Nuilta etelään asti selvinnyt sotilaallisuus. Oliko syy sille, miksi tämä ei ollut halunnut turvata junan kulkua kaiken aikaa se, että hän tahtoi sen tulevan ryöstetyksi?
Rakvan katse lukittui Everstiin. He jakoivat katseen, joka kertoi skakdille kaiken tarvittavan. Epätoivo matoranin kasvoilla varmisti, että tätä kohtaan tehdyt syytökset pitivät kutinsa.
”Minä en selvinnyt sodasta jäädäkseni jonkun epämuodostuneen piispan hampaisiin”, matoran mutisi. Carnadiakin tyhjä tuijotus ei kuitenkaan edes värähtänyt. Ei, vaikka Everstin sanoja seuraavat tapahtuivat sellaisella nopeudella, että kukaan normaalit refleksit omaava ei olisi ehtinyt niihin reagoimaan.
Pistooli, jonka Eversti oli ainoalla terveellä kädellään pöytänsä alta kaapannut ehti laueta ainakin viisi kertaa ja jokainen niistä osui maaliinsa. Luodit katosivat Carnadiakin hupun sisään ja tekivät litisevän äänen perusteella kontaktin tämän kallon kanssa. Rakva oli vaistonvaraisesti loikannut maahan teltan nurkkaan pois kaaoksen tieltä. Kun hän viimein uskalsi katsoa, millaista jälkeä ammuskelu oli saanut aikaan, oli tilanne jo ohi. Carnadiak seisoi edelleen samassa pisteessä teltan oven edustalla, mutta Everstin yhä pistoolia puristava, verta vuotava käsi kourassaan. Po-matoran ei saanut shokissaan sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan tuijotti verta vuotavaa tynkäänsä. Hetken päästä nyt täysin kädetön Eversti käänsi katseensa takaisin punaisen kaavun kantajaan ja siihen, kuinka luodeilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tähän. Rakvalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä oli edes tapahtunut. Hän ei ollut nähnyt Sokean Seurakunnan piispan edes liikkuvan.
”Kuningatar hyväksyy lihasi osaksi parveaan, Eversti. Kudoksesi sykkiköön ikuisesti hänen sydämessään.”
Everstin kauhistunut katse ikuistui lopullisesti hänen kanohilleen, kun asia, jota Rakva osasi kuvailla ainoastaan punaiseksi juurakoksi ilmestyi nyt jo toista kertaa matoranin taakse ja yhdellä äänettömällä sivalluksella irroitti pään tämän vartalosta. Kylmä ruumis mätkähti elottomana teltan lattialle pian pöydän alle vierineen pään perässä. Rakva ei kyennyt enää estämään itseään kiljahtamasta. Hän työnsi nyrkkinsä suuhunsa tukahduttaakseen oman huutonsa sellaisella vauhdilla, että hänen uudet, entisiä paljon terävämmät hampaansa viilsivät rikki hänen rystysiään.
Carnadiakin juuret vetäytyivät hitaasti teltan alla ja palasivat takaisin tämän kaavun alle. Sitten tämä teki ensimmäisen eleensä koko keskustelun aikana ja kumarsi. Ensiksi Rakva luuli, että tämä teki kunniaa juuri surmaamalleen matoranille, mutta teon oikea merkitys paljastui hänelle nopeasti. Viisi luotia, jotka muodostaan päätellen olivat kuin olivatkin osuneet johonkin kovaan, tipahtivat kaavun sisältä teltan lattialle. Sitten piispa viimein soi katseensa skakdiin, joka olisi tahtonut olla missä tahansa muualla.
”Sinä olet Rakva?”
Rakva nyökkäsi. Hän yritti epätoivoisesti olla katsomatta entisen esimiehensä jäänteiden suuntaan.
”Kuinka sinä olisit turvannut kuljetuksemme?”
Carnadiakin kysymyksen konkreettisuus yllätti skakdin, joka reaktiona siihen vilkaisi veripisaroiden tahrimaa karttaa, johon oli selvällä sinisellä viivalla piirretty kaikki Puhdistajan junien reitit.
”Minä… minä olisin perustanut vartioleirit isoimpien solien ja verkkojen katvealueiden varsille ja… miehittänyt junan itsensä tunkeilijoiden varalta…”
Rakva tunsi kaavun alta häntä mittailevan katseen selkäpiissään. Arvioitiinko häntä? Miksi hänen mielipiteellään oli edes väliä? Ainoat kysymykset, mihin skakdi oli saanut vastauksia, liittyivät sellaisiin seikkoihin matoranien anatomiasta, joita hän ei olisi tahtonut. Hänellä oli yhä täysi työ pitää päivällinen sisällään.
”Kuinka paljon lisäjoukkoja se vaatisi?”
”Enemmän kuin meillä on, nyt kun frosteluksetkin lähtevät… en ole laskenut kovin tarkkaan, koska Eversti ei pitänyt tärkeän-”
”Everstin ainoa tärkeänä pitämä asia oli pitää huolta, että Curuvarin uskonsa hyljänneet petturit saivat tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Älä ajattele hänen metodejaan. Kuinka paljon joukkoja sinä tarvitsisit pitääksesi huolta, että pyhä tarkoituksemme jatkaa aikataulussaan?”
Kyllä Rakvalla vastaus oli, hänen piti vain pohtia sitä hetki. Hänen turhautumisensa siihen, kuinka epätehokkaasti Eversti oli useimmiten hoitanut asioita oli monena yönä kirvoittanut pitkälle vietyjä ajatusleikkejä siitä, kuinka hän itse asiat olisi hoitanut. Hän ei vain ollut odottanut, että hän jonakin päivänä joutuisi jakamaan niitä kenellekään.
”No tuota… kahdeksallakymmenellä miehittäisin jokaisen vaunun ja perustaisin ainakin kolme kriittisintä vartiopistettä.”
Carnadiak jatkoi vain tuijotustaan. Tämän pää kääntyi selvästi vilkaisemaan pöydälle jäänyttä karttaa. Sitten katse siirtyi hitaasti takaisin Rakvaan ja tämän nyt jo hieman toipuneeseen olemukseen.
”Saat kaksisataa. Kuningatar on valmis panostamaan operaatiomme turvallisuuteen. Sinä vastaat tästä asemasta nyt, Rakva. Katso, että olet Everstin laiminlyömien tehtävien arvoinen. Kapteeni ottaa sinuun yhteyttä pian.”
Carnadiakin pää kääntyi ensin kohti teltan ovia ja loput tämän ruumiista seurasi hetken päästä perässä. Tämä alkoi lipumaan pois paikalta ilman, että ainutkaan ilmiselvä askel vietti tätä eteenpäin.
”Olen pahoillani, että jouduit todistamaan tämän. Sokea Seurakunta suree joka kerta, kun yksi Suuren Hengen lapsista ei pääsekään todistamaan tuomiota.”
Punakaapu poistui viimeisien sanojensa saattelemana Everstin silvottu koura yhä otteessaan, mutta rauhaa ja hengähdystaukoa Rakva ei vieläkään saanut. Ulkopuolella vahdissa seisoneet Zadakhit astuivat huoneeseen välittömästi Carnadiakin poistuttua puhdistamaan kahdessa palasessa makaavaa matorania teltasta. Skakdi ei kuitenkaan tahtonut jäädä enää tuijottelemaan jäänteiden kaapimista, vaan rynni ulos heti vahkien väistyttyä ja haukkoi keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Tupakkayskä tarttui ilmasta heti kiinni ja aiheutti kohtauksen, joka ei varsinaisesti auttanut Rakvaa pitämään ruokaa vatsalaukkunsa puolellaa. Yhä tapahtumista kuvottunut skakdi antoi lopulta ylen havupusikkoon, jolle hän ehti vapisevilla jaloillaan rynnätä vain vaivoin.
Hänen harteilleen siunaantunut vastuu takoi hänet kuitenkin lopulta takaisin pystyyn. Rakva ei vieläkään voinut uskoa, että Eversti oli vuotanut junan reitin pohjoisen vihollisille, mutta se vähä, mitä hän Carnadiakista ennakkoon tiesi, sai hänet vakuuttuneeksi, että sellaisia syytöksiä ei heitelty perusteetta. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Sokea Seurakunta puuttui heidän toimiinsa suoraan. Rakva ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että tällaisista kohtaamisista tulisi uusi normaali.
Hänen piti vielä erikseen käskeä itseään hengittämään. Kun hän viimein pystyi seisomaan jalat suorana, hän kiinnitti huomionsa taas kohti puiden välistä hädin tuskin siintävää merenrantaa ja juuri telakalta irtautunutta sotalaivaa, joka johdatti frostelusjoukkoja taas kohti pohjoista. Metsän siimekseen takaisin lipunut piispa oli jättänyt jälkeensä ainoastaan kapeiden juurien vispaamisesta jääneitä jälkiä. Varastorakennuksen kulmalla nojaillut Body oli katsonut ihmeissään, kuinka hänen ohi yllättävän lujaa vauhtia viilettänyt Carnadiak tiputti kaapunsa sisältä metsän reunalle saavuttuaan lihasta täysin tyhjäksi kalutun po-matoranin käden sekä verisen pistoolin.
Metsästä päin puhaltava tuuli viuhkoi taas väkivaltaisesti skakdikaksikkoa päin, kun Rakva viimein harppoi leveän toverinsa rinnalle. Bodylta ei kestänyt kauaa huomata, että hänen uusi toiminnanjohtajansa oli epäterveellisen kalpea.
”Meillä on paljon töitä tehtävänä”, Rakva vastasi Bodyn sanattomaan tiedusteluun. Kaksikosta suurikokoisempi oli jo osannut päätellä, mitä oli tapahtunut. Pysäköityyn junaan katseensa iskeneet skakdit olivat hitaasti palanneet samoihin asemiin, mistä he olivat keskustelunsa aloittaneetkin. Rakva heistä tosin kaksin verroin kalpeampana, mutta myös – ja hän ei tohtinut myöntää sitä itselleenkään – motivoituneempana.
Nappulat everstin veren tahrimalla pöydällä liikkuisivat taas pian. Ja samalla kun tuomionpäivän kellokoneisto työskenteli yötä päivää totuutensa eteen, oli punaiseen kaapuun kietoutunut piispa jo matkalla etelään. Välisaarilla eli muistoja, joiden olisi kuulunut jo unohtua ja Sokean Seurakunnan katse kuihduttaisi ne takaisin historian hämäriin.
Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.
Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.
Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.
”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.
”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”
Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.
Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.
Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.
Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.
Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.
”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”
Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”
”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”
Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”
Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”
Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”
”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.
”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”
Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.
”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”
Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.
Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.
Allegro
Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.
Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.
Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.
Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.
Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.
Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.
Kello tikitti.
Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.
”Valottuni. On aika herätä.”
”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.
Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.
”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”
Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.
Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”
Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.
”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.
Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.
”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.
”Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”
Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.
Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.
Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.
Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.
Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”
Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.
”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”
Umbra vain nyökkäsi.
”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”
Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.
Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.
Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.
Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.
Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.
”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.
”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”
”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”
Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.
”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”
”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”
Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.
”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”
”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”
Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.
”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”
”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”
”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”
Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.
”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.
Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.
”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”
”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.
”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”
Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.
Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.
Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.
”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”
”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”
”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”
He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.
”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”
”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.
”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”
Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.
Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.
”Hyvää iltaa, Avde.”
”Samoin, Zorak.”
”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”
”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”
Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.
”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”
Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.
Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään. Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.
Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.
Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!
Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.
Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.
Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.
Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.
Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.
Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.
Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.
Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.
Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.
Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.
Feterra kääntyi laitteensa parista.
”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”
Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.
Hänen oli pakko kysyä.
”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”
Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”
”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”
Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.
”Vastaus: Kyllä.”
”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”
Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.
Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.
Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.
Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.
Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.
Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?
Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.
Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.
”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.
Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.
Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.
”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.
Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.
Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.
Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.
Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.
”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?
Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.
Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.
MAKUTA ON
Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…
Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.
Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.
Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.
Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.
Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.
Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.
Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.
”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”
Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.
”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”
Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”
Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.
”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”
”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”
Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.
”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”
”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”
”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.
”Kun ensin vain saatte valon toanne.”
Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”
”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”
Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.
Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.
”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”
”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”
”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”
”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”
Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”
Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?
Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.
Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.
Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.
Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.
”Mitä on piilossa?”
Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.
Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.
Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.
”Onko joku piilossa?”
Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.
Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.
Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.
Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.
Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.
Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.
Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.
Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.
Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”
”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.
”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”
”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.
”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”
Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”
”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”
Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.
”Sinun lisäksesi, tietenkin.”
Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”
”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”
Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.
”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”
Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.
”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”
Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.
”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”
Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.
Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.
”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”
”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”
Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.
Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.
”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”
Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”
”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”
”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”
Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”
Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”
”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”
”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”
Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.
Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?
Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.
Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.
”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.
”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”
”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”
”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.
”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.
”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.
Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.
Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.
Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.
Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.
Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.
”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”
”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.
”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”
”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.
Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.
”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”
Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.
Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.
Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.
Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.
Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”
”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.
Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.
Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.
Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.
Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.
”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”
Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”
Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.
Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.
Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.
Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.
Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”
”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”
Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”
”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.
Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”
”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.
”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”
”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.
”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”
”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”
Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.
”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”
”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”
Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.
Ei… ei kai…
Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.
Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.
Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.
”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.
Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”
Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”
”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”
”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”
Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”
Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”
Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.
”Rakkaus, Avde.”
Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.
”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”
Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.
”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.
”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”
”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”
Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.
”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”
”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”
Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.
”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”
Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.
Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.
Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.
”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”
Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.
Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.
”Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.
Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.
Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.
Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.
”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.
”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.
Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.
”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.
”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.
Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.
Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.
Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.
”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”
Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.
Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.
Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.
Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.
”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”
Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.
”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.
”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.
Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.
Sheelika teki päätöksen.
Hän ja Umbra suutelivat.
Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.
Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.
Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.
Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.
Jotain… jotain oli pakko keksiä.
Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.
Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.
”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”
”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”
Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”
”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”
Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”
Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”
Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”
”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”
Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”
Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.
”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”
Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.
Pois hänen luotaan.
Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.
Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.
Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.
Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.
Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.
Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.
Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.
”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.
Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.
”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”
Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.
He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.
”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”
Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.
Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.
Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.
Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.
Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”
Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.
Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.
