Bio-Klaani
Sielunlähde
Matoro Mustalumi huokaisi syvään. Hän oli lykännyt tätä aivan liian pitkään.
Oli keskipäivä. Taivas oli harmaa, mutta se avautui aurinkojen korkeudella. Valo kultasi Suuren Hengen temppelin koristeelliset tornihuiput. Temppeli oli hänelle tuttu, totta kai, mutta se ei ollut tänään hänen määränpäänsä.
Hän oli yrittänyt käydä läpi kaikkia niitä asioita, joita ei ollut pystynyt hoitamaan viime aikoina. Tavannut ystäviä ja tehnyt tavallisia asioita. Olipa hän saanut tekemistä myös Kyöstin sotakoululta vierailevana miekkailunopettajana. Sen tärkeämpiin toimiin hän ei ollut vielä päässyt. Oli vielä liian monta solmimatonta lankaa ja arkaa haavaa, että hän voisi omistautua täysin voimin Bio-Klaanille.
Moni tervehti häntä iloisesti. Hän vilkutteli takaisin ylimalkaisesti. Matoro oli jäänyt vain katselemaan aukiolle temppeliä ja väkeä, joka kulki siellä asioillaan. Hän kokeili taskuaan kuin varmistuakseen, että kultainen kello oli yhä siellä. Se ei säteillyt jatkuvaa olemusta niin kuin Nimda oli tehnyt, vaikka silläkin kyllä oli oma, kummallinen auransa, jonka saattoi tuntea yksin omissa ajatuksissaan.
Hän oli käynyt läpi viimeisen keskustelunsa Kapuran kanssa monta kertaa. Miten hän ei muka ollut tajunnut, että Kapura valmisteli lähtöään? Matoro, olet ääliö. Yhtä kaikki, hän oli perinyt kellon – ja sen myötä Kapuran velvollisuudet.
”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Nimdan sykli pyöri, ja se halusi hänet Kapuran rooliin. Varoittajaksi.
”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
Kyse ei ollut siitä, että Matoro ei olisi tiennyt sen olevan oikea polku. Hän vain pelkäsi Oraakkelin kohtaamista uudelleen. Hän häpesi edellistä tapaamistaan vieläkin. Lähteä niin vain pois miehen luota, joka todellisuudessa halusi vain auttaa? Mutta Oraakkelin katse tuntui Matorosta suunnattoman vaativalta, sellaiselta joka porautui läpi haarniskan suoraan sieluun ja näki hänen jokaisen heikkoutensa. Kyllä hän tähän luotti, syvästikin. Taistelukentän yhteys kantoi usein läpi elämän. He olivat selviytyneet Arkkienkelistäkin yhdessä.
Mutta ei se tehnyt kohtaamisesta yhtään sen helpompaa.
Toa käveli hitaasti ohi Tuliadoriumin ja katseli sen naapurissa olevaa yksinkertaista, kolmioista rakentuvaa Isä Athin rukoushuonetta. Taisteluun meneminen olisi ollut helpompaa, hän huokaisi syvään, keräsi rohkeutensa ja asteli sisään.
Matoron täytyi kumartua mahtuakseen temppelin sisälle. Harvoin hän enää tunsi samalla tavalla, kuinka kokoero matoranin ja toan välillä muutti näkökulmaa maailmaan. Jollain tavalla se tuntui myös tarkoitukselliselta — tähän pyhättöön ei ollut mahdollista astua rinta rottingilla ja täydessä pituudessaan, jos oli suuri ja mahtava. Se pakotti nöyristymään ja kumartumaan.
Sisällä lämmin suitsukkeiden savu toivotti hänet tervetulleeksi. Athin alttarin edustalla rukousmatolla istui koruttomassa kaavussa matoralainen, jonka jäänsininen Pakari oli suunnattu alttaria kohti. Huoneen reunoilla istuskeli muutamia muita athisteja. Yksi toisteli mantraa rukousnauhaa sivellen, toinen pyyhki pölyjä.
Matoro ei ollut varma, miten avata tätä keskustelua, joten hän vain odotti. Koska kukaan läsnäolija ei vaikuttanut vastustavan, hän istui alas jonkin matkan päähän rukoilevasta Oraakkelista. Tämän meditaation keskeyttäminen ei tuntunut oikealta, joten Matoro vain odotti. Hänen katseensa vaelteli hiekkakivisissä seinissä ja koruttomissa kaiverruksissa. Kalvakka valo pilvipeitteen läpi siivilöityi temppelin ohuista kattoikkunoista.
Oli mahdotonta sanoa, kauanko kesti odotellessa. Matoro pysähtyi vain kuuntelemaan hengitystään. Toain tapa oli meditoida luonnonvoimien keskellä, ei rakennetuissa taloissa, mutta se oli Matorosta silti sielua rauhoittava paikka. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hyväksi toviksi.
Lopulta vaaleansininen Pakari kääntyi hitaasti häntä kohti, ja häntä katsottiin raukealla katseella.
”Hei”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Tuota, voimmeko puhua?”
”Voimme”, Oraakkelin vanha ääni sanoi. Matoran ei kääntynyt vielä täysin Matoroa kohti. ”Siitä onkin hetki, Matoro Mustalumi.”
”Tiedän, että kielsit minua pyytelemästä anteeksi”, Matoro aloitti. ”Mutta ehkä kuitenkin pyydän anteeksi siitä viime kerrasta.”
Oraakkeli nyökkäsi hiljaa.
”Ehkäpä myös minun on paikallaan pahoitella. Seison sen takana, mitä sinulle ehdotin, mutta selvästi ei ollut vielä oikea hetki.”
Matoro huokaisi syvään. Viisarit olivat ehtineet kulkemaan monta kierrosta sen jälkeen.
”Niin. Kello on nyt minun vastuullani. Haluaisin palata siihen, mitä yritit sanoa viime kerralla.”
Oraakkeli kääntyili katselemaan muita temppelin athisteja. Sitten hän käänsi koko rintamasuuntansa Matoroa kohti. Oraakkelin vaativan katseen näkeminen ei voinut olla aiheuttamatta pientä pistoa hänen sydämessään. Hän oli vältellyt tätä keskustelua viikkoja.
”Kannatko sitä mukanasi?” Oraakkeli sanoi hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
Matoro nyökkäsi.
”Voinko nähdä sen?”
Kello oli tumman rintapanssarin samassa taskussa, jossa Beeta, Epsilon ja Delta olivat asuneet vuoron perään. Matoro veti kultaisen taskunauriin esiin. Se näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta yhä kauniilta. Kello oli ohuella ketjulla kiinni toan haarniskassa, mutta sen kiinnityksen sai avattua helposti.
”En tiedä, tunsitko Kapuraa”, Matoro sanoi. ”Mutta hän jätti kellon minulle ennen lähtöään. Olen jokseenkin perillä siitä, miten se toimii.”
Oraakkeli ojensi kätensä.
Matoro epäröi aivan pienen hetken ennen kuin ojensi kellon Oraakkelin käteen. Oraakkeli otti pienen esineen vastaan, ja pyöritteli sitä kädessään. Vanhuksen ilme oli mitäänsanomaton, kuin esine ei sellaisenaan merkitsisi hänelle kovin paljoa. Pienen valkoisen peukalon liike avasi kellotaulun esiin… kuten myös ne kasvot, jotka hymyilivät sen sisäkannessa.
Matoro piti kasvonsa peruslukemilla. Yritys ei ollut kovin hyvä. Oraakkeli katsoi piinaavan pitkään kellotaulua ja sen pysähtyneitä viisareita, sekä kokeili varoen sormillaan liikutella niitä. Sitten hän lähes hajamielisesti nosti katseensa Xenin kuvaan, kohotti kulmaansa ja katsoi Matoroa.
Ei ehkä edes vaatien selitystä, vaan juuri sellaisella katseella, joka tiesi.
Matoro oli ehtinyt miettiä useamman huonon selityksen vastuusta tai muistutuksesta tai Metru Nuin opeista kiertääkseen sen, että oli laittanut Xenin kelloon ainoastaan siksi, että halusi pitää valokuvaa mukanaan ja turvassa, ja sen pitämisessä kellossa oli tiettyä runollisuutta. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.
”Tuota… jos asetat sen kello kuuteen”, Matoro meni hieman vaivaantuneesti eteenpäin. ”… ja väännät tuntiviisaria ympäri koko taulun, se avautuu.”
Matoro ei ollut avannut sitä kovin montaa kertaa. Sen sisällä olevaan pimeyteen katsominen huimasi.
Oraakkeli kokeili hyvin varoen siirtää tuntiviisaria. Mekanismi raksutti. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, naksautti kannen hätäisesti kiinni ja ojensi kellon takaisin Matorolle.
”Ehkä myöhemmin. Tiedätkö sinä mitään muuta sen toiminnasta?”
”Ystäväni oli sulkenut Deltan kelloon, eivätkä… mitkään olleet sitä sieltä löytäneet vuosikymmeniin”, Matoro kertoi. ”Hän kertoi, että kelloon laitetun esineen voi saada sieltä ainoastaan, jos sen sinne laittanut haluaa niin.”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuulostaa siltä, mitä minäkin olen kuullut. Osasiko ystäväsi kertoa mitään sen alkuperästä?”
”Suoraan sanottuna toivoin, että sinä osaisit kertoa siitä jotakin. Hän ei tiennyt tai ei kertonut.”
Ehkä ei ollut kovin tärkeää mainita sitä kania.
Oraakkeli vilkaisi temppelissä olevia nuorempia athisteja. Toisen heistä kanssa heidän katseensa kohtasivat. Hieman hermostunut nuorempi matoralainen antoi kunnioittavan nyökkäyksen, ja Oraakkeli nyökkäsi takaisin.
”Tahtoisitko lähteä kävelylle?” Oraakkeli sanoi hieman kovempaa.
”Siellä on kaunis päivä”, Matoro nyökkäsi. Ja siellä olisi tilavampi hengittää kuin tässä ahtaassa temppelissä, hän ajatteli.
Tummanharmaa kaapu suoristui Oraakkelin noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi kunnioittavasti temppelin muille matoralaisille, ja asteli oviaukosta valkeaan syyspäivään. Noustessaan ylös Matoro havahtui vielä siihen, että alttarin takana olevasta oviaukosta häntä tervehti vanhan naisen hymy ja sokea katse. Matoro tervehti Pyhää Äitiä kunnioittavasti nyökäten sekä seurasi Oraakkelia. Vasta hetki myöhemmin Matoro tajusi, että oli tervehtinyt nyökkäyksellä sokeaa, ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Ellei vanha papitar ollut sitten jollakin tavalla aistinut hänen elettään.
Matoro seurasi vanhan miehen ripeää askelta etelään Aarnikatua pitkin. Sanaakaan ei sanottu, mutta Matoro uskoi Oraakkelin suuntaavan vankasti kohti Meriporttia. Telakantorille pystytetty telttakylä kuhisi — keskipäivän aikaan suurin osa väliaikaisasumuksissa asuvista jonotti soppajonossa. Kuluneen täkin alla värjöttelevä po-matoralainen heristi käsissään olevaa puukuppia ja sai Matoron taskunpohjalta muutaman rattaan.
Heidän askeleensa kävivät linnoituksen porteille asti. Oraakkeli johti heidän matkaansa määrätietoisesti sanaakaan sanomatta. Muutama vartiokaartilainen tervehti heitä portilla. Sitä pidettiin päivät auki, kaikesta huolimatta.
Matoron ajatuksissa myrskysi. Hän ei osannut sanoittaa, mitä tismalleen oli pelännyt Oraakkelin kohtaamisessa. Tai mitä edes odotti siltä. Siitä huolimatta tuntui, kuin vanha mies olisi tiennyt täsmälleen, mitä ja missä tulisi toalle sanomaan.
Meriportilta lähti pieni mutta kivetty tie, joka kulki kaakkoon Visulahden rantaa mukaillen. Sen varrelta etäämpää löytyisi muutamia kalastajakyliä. Pohjoisessa erottui koilliseen lähtevä Kakkostie, joka ohitti suuren Telakan ja kulki aina Kaya-Wahiin asti. Kaupungin majakka jäi heidän taakseen.
Kaupungin itäpuolella avautui mäkinen peltomaisema, mutta kaksikko suuntasi pian tieltä oikealle. Pieni, hieman mutainen polku johti kauniiseen rantalehtoon, joka leimusi syksyn viimeistä punaista ja ruskeaa.
”Olen kiitollinen, että tulit puheilleni”, Oraakkeli sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Viimeisimmän keskustelumme jälkeen tuntui siltä, että tarvitset aikaa katsoa omaan sydämeesi.”
”Minä olen yrittänyt peittää pääni ääniä ystävieni äänillä, niin kuin neuvoit”, Matoro vastasi hitaasti ja huokaisi syvään. ”Kyllä tämä tästä. Klaanista löytää apua.”
”Se, että tulit luokseni tuon kellon kanssa tuntuu siltä, että olet harkinnut ehdotustani”, vanhus pohti ääneen. ”Mitä ajattelet siitä nyt?”
Tuuli kävi Visulahdelta. Metsä kahisi rauhallisesti heidän ympärillään.
”Kyllä minä luulen, että olet oikeassa. Tämä Kapura… joka oli hyvä ystäväni… vannotti minua aivan samasta asiasta ennen kuin lähti pois. Kenties kello olikin se aarre, minkä minä hain Metru Nuilta, eikä Nimda.”
”Jos kello tekee sen, mitä legendat kertovat, se on enemmän työkalu”, Oraakkeli sanoi. ”Tai ase.”
Hän hymähti.
”Mutta taisit sinä silti jonkun aarteen löytää Metru Nuilta.”
”Sekin auttaa yrittämään eteenpäin”, Matoro myönsi ja hymyili. Ensin hän luuli että olisi tuntenut nolostumista siitä, miten Oraakkeli oli nähnyt hänen lävitsensä Xenin suhteen — mutta lopulta se oli ehkä ollut vapauttavaa. Hänen ei tarvinnut selitellä itseään.
”Tuo kello — joksi sitä nyt yksinkertaisuuden nimissä voimme sanoa — on vaihtoehto sille, miten toimia Pyhän Nimdan suhteen. Pyhän Äitimme unelma olisi nähdä Nimda kokonaisena tuomassa maailmaamme vapauden sininen valo. Uskon hänen haaveensa vielä jokin päivä toteutuvan… mutta en usko, että se aika on vielä nyt. Hirviöt ja demonit havittelevat siruja ja tuovat sanoinkuvaamatonta tuhoa mukanaan. Niin on aina ollut… mutta ehkä noiden viisarien takana joku muu lempeämmässä tulevaisuudessa voisi uskaltaa vielä unelmoida.”
”Uskotko… että sellainen aika koittaa vielä? Että hirviöt ja demonit kaikkoavat joskus?” Matoro kysyi.
Joskus ennen hän olisi kysynyt jostakin tyhjänpäiväisestä, kuten kellon spesifistä toimintaperiaatteesta tai koko historiasta. Ehkä niillekin olisi joskus aikaa.
”Uskon, koska täytyy uskoa. Eikä sellainen maailma tule, jollemme usko siihen.”
Hetkeksi jäi vain mietteliäs hiljaisuus. Oraakkeli pysähtyi pienellä metsäaukealla seurailemaan, kuinka mustarastas hyppelehti oksistossa. Matoro ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua, joten hän jäi odottamaan vanhusta. Tavallaan pelkkä Oraakkelin läsnäolo oli oudolla tavalla rentouttavaa — ei siksi, että tämä olisi ollut erityisen lämmin henkilö, mutta hänessä oli varmuutta, joka rauhoitti.
”Meillä on kuitenkin ongelma. Vaikka sinä ja minä olisimme samaa mieltä kellon käyttämisestä Nimdan säilömiseen… tiedät hyvin, että se ei ole Bio-Klaanin virallinen kanta.”
”Niin”, Matoro sanoi. Politiikka ei tosiaankaan ollut hänen alansa. Hän kyllä muisti elävästi, miten Guardian oli sanonut, että heitä se vaikka mereen tai jotakin. Mahtaa Guartsu olla pettynyt, kun kuulee, että Matorolla oli ollut kolme, eikä yksikään niistä ollut meressä.
”Guardianin taivutteleminen tulee olemaan todella vaikeaa”, hän aloitti. ”En osaa sanoa Tawasta. Ainakaan hän ei ole asettunut ehdottomasti millekään kannalle. Luulen, että Visokki sen sijaan voisi olla meidän kannallamme. Voin ainakin yrittää puhua hänelle.”
Keskustelu Visokin kanssa ei tuntunut aivan yhtä läpihuutojutulta kuin hän oli sen äsken ilmaissut. Heidän erimielisyytensä syvällä Koneessa olivat jääneet yhdeksi niistä keskusteluista, jotka pitäisi vain käydä, ja joita Matoro oli lykännyt ja lykännyt. Hän irvisti.
Oraakkeli nyökkäsi.
”Niin toivoinkin. Athin kirkko ei ole tehnyt virallista lausuntoa siitä, miten se suhtautuu Bio-Klaanin suunnitelmiin tuhota sirut. Mutta voit uskoa, että seurakuntalaiset keskustelevat. Enkä minä pelkää edes eniten niitä seurakuntalaisia, jotka majoittuvat noiden muurien sisällä… vaan niitä, jotka ovat kaukana Bio-Klaanin vaikutuspiiristä.”
”Niin, julistimme kantamme Nimdan suhteen käytännössä tietämättä siitä juuri mitään”, Matoro sanoi ehkä kuin admineita puolustellen. ”Onko Isä Bartaxista ollut uutisia?”
Oraakkeli ensin vain pudisti päätään.
Siitäkin oli niin kauan, kun heidät oli huijattu Athin uskon pääpaikkaan — ihan vain jotta se voitaisiin romauttaa heidän niskaansa ja lavastaa heidät syyllisiksi siihen. Abzumon veriset sormenjäljet koristivat sitäkin pahaa muistoa.
”Pelkkää hiljaisuutta Ath-Nuin tuhon jälkeen”, Oraakkeli sanoi. ”Ehkä Bartax kerää liittolaisia etelästä, tai tietoa. Olen lähettänyt oppipoikani hänen jäljilleen ja varmistamaan, keitä seurakunnastamme hän on saanut vakuutettua puolelleen… tai löytämään todisteita, että hän työskentelee Makuta Abzumon nimiin. Mutta en ole vielä saanut uutisia oppilaaltani. Bartaxilla on tässä paljon vipuvartta, Matoro. Bio-Klaanin lausunto puoltamassa sitä, että aiotte tuhota itse Pyhän Nimdan… ja pyhän pääkaupunkimme tuho, josta teitä syytetään.”
Matoro palasi muistoissaan Ath-Nuin katedraalin roihuun. Samat kädet, jotka olivat sen sytyttäneet ja polttaneet tuhatvuotisen pyhätön, olisivat varmasti valmiita polttamaan kaiken muunkin sen edestä. Eikä edes tällä rauhallisella metsäaukealla ollut vaikeaa kuvitella Arkkienkelin synkkä varjo peittämässä auringot, kunnes ne eivät enää koskaan nousisi.
”Ajatteletko, että mikäli Klaani muuttaisi julkisesti kantansa, se heikentäisi Bartaxin ja tämän seuraajien valtaa kirkossanne?” Matoro kysyi.
”Jos joku on löytänyt tiensä hulluuteen ja väkivaltaan, eivät välttämättä pelkät sanat riitä vakuuttamaan pois siltä polulta. Vaaditaan tekoja. Ja tällä hetkellä myös niille Athin lapsille jotka ovat Bio-Klaanille uskollisia toimintanne näyttäytyy… ristiriitaisena.”
Mustarastas lehahti lentoon. Oraakkeli alkoi askeltaa metsäpolkua pitkin.
”Bio-Klaani on rauhan puolella, siihen monella tavalla uskon. Mutta joukoissanne on paljon sotilaita, joiden voisi uskoa tuhonneen Ath-Nuin katedraalin.”
Killjoyn nimi kävi kaivamattakin Matoron mielessä. Terrori-isku teknisesti ottaen klaanilaisen suorittamana oli viipyillyt kansainvälisissä uutisotsikoissa muutenkin — ei ollut kovin älytön logiikan loikka katsella muutakin heidän lähellään tapahtunutta tuhoa samoin silmin. Hän toivoi Killjoyn tietävän, mitä teki — missä tämä ikinä olikaan tällä hetkellä.
”Eikä ole arvolleni soveliasta sanoa näin”, Oraakkeli jatkoi. ”Joten pahoittelen etukäteen. Mutta admineistanne Nimda-vastaisimman poissaolo voi olla tässä tilanteessa jopa hyvä asia.”
Uskomatonta, että tappiomielialaa Klaanin kaupungissa kylvävä Guardianin katoaminen näyttäytyi athisteille aivan eri tavalla. Matoro ei ollut ehtinyt edes pitää sitä yhtä vakavana kuin muut — jotenkin sekin vanha sotakoira tuntui aina selviytyvän.
”Onko Nimdan tuhoaminen edes mahdollista?” Matoro kysyi lopulta. ”Minun puhdas tunteeni sanoo, että ei, mutta jos meillä olisi siitä selvyys, se voisi auttaa Guardianin taivuttelemisessa, kunhan hän joskus malttaa palata kotiin. Jos tuhoaminen ei ole mahdollista, jopa hänen on myönnettävä, että kello olisi toiseksi paras vaihtoehto.”
Matoro muisti hyvin Kapuran suunnitelman: sirut kelloon ja kello tulivuoreen. Hän ei ollut koskaan oikein varma, oliko tulivuori-osa tarkoitettu vitsiksi vai ei.
Oraakkeli näytti mietteliäältä, kuin eilisyön unta muistellen.
”Eräs yritti tuhoamista kauan, kauan sitten. Ritari, sielu ja ruumis arpia täynnä. Hän on se, jonka vuoksi yhdestä tuli kuusi. Mutta se, että Ritari ei onnistunut tekemään työtä loppuun ei tarkoita, etteikö joku muu voisi. Ja uskon vahvasti, että admin Guardian uskoo tietävänsä mitä tekee.”
”Niin hän kyllä tekee, siitä huolimatta tietääkö”, Matoro hymähti.
”Myönnän silti pelkääväni, mitä tapahtuu, mikäli hän onkin keksinyt tavan onnistua siinä. Vaikka sirut ovat epätäydellisiä ja vaarallisia, meille ne edustavat viimeistä sinisen heikkoa valoa Punaisen Tähden valtakunnassa. Vain Ath itse tietää, mitä maailmalle tapahtuisi, jos niiden valo himmenisi.”
”Minä en oikein osaa sanoa, miten koen asian”, Matoro mietti. ”En voi väittää tuntevani kirkkonne tai Nimdan historiaa kovin hyvin. Se… ei koskaan tuntunut kovin tärkeältä verrattuna siihen, mistä löydän seuraavan sirun…”
”Ehkä Mata Nuin lapselle tämä ei kuulosta kovin merkitykselliseltä”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Tai siis”, Matoro sanoi. ”Anteeksi.”
Vaikka äskeisen myöntäminen ääneen oli ollut oikein, Matoro turhautui ja nolostui menneen minänsä moukkamaisuudesta. Toisille hänen jännittävä seikkailunsa oli vain kulttuuria, toisille se oli yhtä pyhää kuin kolme hyvettä olivat hänelle. Oraakkeli puhui:
”Veljilleni ja siskoilleni halki sakarain Athin kasvot ovat myös lupaus paremmasta. Ymmärrän, että Nimdan tuhoaminen saattaa tuntua ainoalta ratkaisulta. Mutta jos Bio-Klaani aikoo viedä Athin kasvot pois hänen lapsiltaan, sen olisi viisasta myös varautua uuteen, hirvittävämpään sotaan kuin uskallan edes kuvitella.”
Uskonsota, Matoro ajatteli. Niistä kuuli yleensä vain historiankirjoissa. Sellaisia julistivat historialliset hahmot kuten Takadox, eivät modernien aikojen johtajat.
Eivät ne tainneet olla soturimunkkeja aivan turhaan. Kuinka monta sataa matoralaista Bartaxilla olisi valmiina väkivaltaan heitä vastaan?
Ajatus oli aivan liian kylmäävä kohdattavaksi. Bio-Klaani oli hädin tuskin matanuismin piirissä… mutta näyttäytyikö Nimdan metsästys Bartaxille uskollisille Toa Tawan johtamana ristiretkenä athismia vastaan? Kaiken muun ohella Matoro ei voinut olla tuntematta vastuuta siitä, että oli näyttäytynyt Bio-Klaanin Nimda-jahdin kasvoina puolelle maailmalle.
”Eikö teidän olisi paras puhua tästä Tawalle suoraan? Hänellä on selvästi eniten vaikutusvaltaa tähän asiaan, sekä Guardianiin henkilökohtaisesti.”
”Pyhä Äiti kohtaa Toa Tawan lähes viikoittain. Hänen uskonsa on puhtaampaa kuin omani, ja optimisminsa myös. Minä varaudun toisiin vaihtoehtoihin. Mutta myös, Jään Sotilas, on minusta järkevää kysyä… mitä jos adminit eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen? Kenen puolella sinä seisot silloin?”
Vanha mies katsoi häntä silmiin. Katse oli sellainen, jota oli vaikea paeta: sellainen, joka halusi kuulla totuuden.
Matoro mietti pitkään – ei vastaustaan, vaan sen muotoa. Koko keskustelu alkoi tuntua administon selän takana juonittelemiselta. Kuka hän oli kritisoimaan Bio-Klaanin ulkopoliitiikkaa?
Ehkä tällaisen politiikan täysi väistely oli ollut helpompien aikojen etuoikeus, niin epämiellyttävältä kuin se hänestä tuntuikin.
”No, minun kokemukseni mukaan Bio-Klaanin… Nimda-politiikka, jos voi käyttää tällaista sanaa, on viime kädessä langennut niihin käsiin, joissa Nimda on. Käytännössä kollektiivista päätöstä ei tarvita, vaan ainoastaan se, että joku uskaltaa toimia. Jos sirun tai sirut onnistuu sulkemaan kelloon – eikä sulkija yksinkertaisesti suostu ottamaan niitä sieltä pois – muiden mielipiteillä ei ole juurikaan merkitystä.”
Henkilö pysyi täysin anonyyminä, vaikka hän pahoin pelkäsi sen olevan hän itse. Hän oli jo kerran laittanut adminit fait accompliin eteen yksinkertaisesti viemällä Klaanin sirun omin lupinensa Metru Nuille. Se oli ollut uskomattoman huono idea.
Matoro jatkoi.
”Kaiken kokemani jälkeen en suoraan sanottuna usko, että edes niinkin ihailtava toa kuin Toa Tawa pystyisi saamaan siruilla aikaan mitään, mikä ei päättyisi suruun.”
Puheenvuoro alkoi kuulostaa yhä enemmän siltä, kuin hän perustelisi vastenmielisiä asioita itselleen.
”En halua asettaa itseäni mihinkään viisaan rooliin Nimdan suhteen, mutta minusta sen käyttäminen pitäisi estää, sekä sen mahdollisen käyttäjän oman että kaikkien tämän läheisten turvallisuuden vuoksi.”
Äänestä kuuli katkeruuden. Niitä samoja sanoja oli Kapura hakannut hänen päähänsä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli ollut pakko polttaa kätensä itse, ennen kuin uskoi.
”Sinä olet kuullut sen kutsun”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Jos kohtaat sen väärä haave sielussasi, se antaa sinulle sen, mitä haluat. Ei sitä, mitä sinä tarvitsisit. Ja se kuiskii, voi, se kuiskii. Se tekee kauppaa. Se viettelee.”
Matoroa ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Nimdan viettelevyydestä. Kristallista veistetty neito kuiski yön pimeän tullen, jos sille antoi mahdollisuuden.
”Ja tiedät hyvin, Jään Sotilas, että minä en voi tuomita sinua sen edessä murtumisesta. Olet nähnyt, mitä se teki minulle.”
”Muistan”, Matoro vastasi hiljaa. Oraakkelin leimuavat silmät Ilmaraptorissa olivat säikäyttäneet hänet silloin, mutta hän oli myöhemmin ymmärtänyt mielentilan niiden takana. Sinihohtoinen hulluus ei ollut enää hänellekään vieras.
”Ehkä olin vanha hölmö, kun ohjasin sinut tuolle polulle”, Oraakkeli sanoi huokaisten. ”Ehkä näin sinussa peilikuvan nuorta itseäni, ja virheet jotka olin itse tehnyt. Näin sinut toisena mahdollisuutena korjata ne. Mutta mennyt on mennyttä. Ja tuleva on ainoa maaperä, missä toivo voi kasvaa.”
”Ehkä se ei ollut täysin virhe. Siltä polulta meille jäi kuitenkin toivo tämän kellon muodossa” Matoro vastasi. Ja iloisesti naurava vahki, hän ajatteli lämpimästi, vaikka muistoa piinasikin Deltan kylmänsininen loiste.
Rantalehto teki tilaa rantakallioille, ja täällä tuuli vain yltyi. Tuuli piiskasi vaahtopäitä metrien korkeuteen vasten pirstoutunutta rantaviivaa. Lokin kirkaisut hukkuivat puhurin alle.
”Sanoit, että Visokki voisi olla johtajistanne se, jonka kanssa tästä voisi puhua. Uskon samaan — admineista hän on se, joka osaa katsella maailmaa tietyn laskelmoinnin kautta. Enkä usko että hän on vielä valinnut täysin, seuraako Guardianin osoittamaa polkua. En voi sitä sinulta vaatia, mutta olisi varmaan merkityksellistä keskustella hänen kanssaan kellosta.”
”Ei, kyllä minä autan. Olen liian syvällä tässä kaikessa, ettenkö yrittäisi jotakin”, Matoro myönsi. ”Minä luulen, että kellon voisi tarjota Guardianille niin, että se johtaa samaan lopputulokseen, kuin mihin hän uskoo sirujen tuhoamisen johtavan. Siihen, ettei niitä voida käyttää väärin. Ja meillä on se etu, että voimme tarjota kelloa välittömänä vaihtoehtona, kun taas tuhon tie tuntuu hakuammunnalta.”
Matoroa hirvitti, miten ilmiselvästi keskustelu oli muuttunut jonkinlaiseksi salaliiton suunnittelemiseksi. Hän lohduttautui ajatuksella, että hän yritti estää admineita tekemästä samoja virheitä sirujen kanssa, kuin mitä hän oli itse tehnyt. Miten he voisivat ymmärtää, miten vaarallisia sirut olivat, jos eivät olleet polttaneet kättään niihin? Miten kukaan sirun saatuaan edes harkitsisi sen tuhoamista? Matoron oli vaikea uskoa, että edes Guardianin tahdonvoima olisi niin teräksinen.
”On kuitenkin rehellistä myöntää, että tuo kellokaan ei ole säihkyvä tie voittoon”, Oraakkeli sanoi. ”Se on muinaisjäänne pimeältä ajalta, jolta ei ole säilynyt kirjoitettua historiaa. Jopa kirkkomme lauluissa se, mitä uskon sinun kantavan, on musta piste joka ohjaa epävarmuuteen. Se on kolmas vaihtoehto, vaan ei helppo sellainen.”
”Meidän ei tarvitse voittaa, ainoastaan selviytyä”, Matoro puolustautui. ”Mitä lauluissa kerrotaan?”
”Laulut kertovat Langenneesta”, Oraakeli sanoi. ”Laulajasta. Tietäjästä. Jumalattaresta, toiset sanovat. Hänestä, joka Athin valolla tahtoi parantaa maailmaa, mutta päätyi vain tuhoutumaan. Samanlaisia tarinoita on historiamme täynnä. Langennut ei vain kuollut — hänet hävitettiin kokonaan sellaisena, kun hän oli. Jälkeensä hän jätti vain aaveita…”
Oraakkeli nosti kättään ja osoitti sormellaan kelloa, jota Matoro piti taas kädessään.
”… ja hyvin erityisen medaljongin. Tai kuten vanha laulu sanoo, ’kultasilmä langenneen laulajan’. Se saattaa näyttää kellolta, mutta yhtä mahdollista on, että kellot näyttävät siltä.”
Ja Matoro oli liimannut siihen mielitiettynsä valokuvan.
”En aivan ymmärrä. Onko jotakin syytä uskoa, että kello ei olisikaan varma kätkö siruille?”
”Niin en tahdo sanoa”, Oraakkeli sanoi. ”Alla katseen langenneen, turva Athin lapsosen. Jos se pystyy siihen, mitä sanot, se on silti paras vaihtoehtomme. Mutta mikä tahansa näin voimallinen omaa verisen historian — ei vain Pyhä Nimda. On varmasti muita, jotka tahtovat Langenneen Silmän itselleen.”
Se sai Matoron muistamaan yhtä oudoimmista kohtaamisista viimeisen vaiherikkaan puolivuotisen aikana.
”Kohtasin erään käsittämättömän olennon, joka jahtasi kelloa”, Matoro tajusi. ”Pari kuukautta sitten, täällä Klaanissa. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta Kapuran mukaan se piti kelloa aarteenaan.”
Oraakkeli oli hetken keskittynyt vain katselemaan horisonttia, mutta nyt hän kääntyi katsomaan Matoroa kulmat kurtussa.
”Miltä olento näytti?” hän sanoi totisena.
Matoro mietti hetken, tunsiko Oraakkeli tietotekniikan tarpeeksi hyvin, että ymmärtäisi mitä ”huonosti kompressoitu kuvatiedosto” tarkoitti. Hän päätti pelata varman päälle. ”Kaniinin korvat. Vaaleanpunainen. Siinä ei ollut… oikein mitään järkeä. Se oli ehkä jonkinlaista huopaa? Huono luistelemaan.”
Lauseita, joita täydet mielipuolet pistivät sinut hyväksymään. Kohtaaminen vemmelsäären kanssa oli ollut liian sekava, että Matoro oli ehtinyt ottaa sitä liiempään syyniin, eikä se ollut tuntunut kovin tärkeältä kaikkeen muuhun verrattuna. Se, kuinka vakavalta Oraakkeli näytti sanoja kuunnellessaan tuntui melko napakalta nyrkiniskulta hänen todellisuudentajuunsa.
”Ainoa yhtä… väärä… asia, mikä minulle tuli siitä mieleen, ovat Punaisen Miehen asioilla juoksijat.” Hän vältti nukkejen mainitsemista ääneen jopa siellä, keskipäivän auringossa ja kivenheiton päässä Klaanista.
”Arviosi ei ole väärä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta se ei ole yksi Nukeista.”
Matoro irvisti. Välttely tuntui sen jälkeen turhalta.
”Vaan sekin taitaa juosta Punaisen Miehen asioilla”, Oraakkeli jatkoi. ”Tai Syvän Naurun — kumpi tässä vaiheessa naruista todella vetääkään.”
”Se olento jahtasi kelloa Avden laskuun?” Matoro kysyi.
”En usko, että ’Avde’ hallitsee sitä samalla tavalla kuin nukkejaan. Se ei ole pelkkä juoksupoika. Se himoitsee Langenneen Silmää syistä, joita voimme vain arvailla. Mutta olisi Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle hyvinkin edullista, että kello poistuisi täysin yhtälöstä.”
Kello kiilteli kirkkaassa valossa, ja tuntui yhä selvemmältä, miksi Kapura oli painottanut että siitä ei saanut päästää irti.
”He haluavat Nimdan käyttääkseen sitä, eikö vain?” Matoro ei ollut koskaan kiinnittänyt erityisen paljoa huomiota Nimdaan suoraan liittymättömien mysteerien yksityiskohtiin, ja hän yritti pinnistellä muistoistaan kaiken, mitä oli ehkä kuullut Punaisesta Miehestä tai Syvästä Naurusta. Ei helpottanut, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli joko Nukelta tai yhdeltä useista Avden asioilla lentävistä varislinnuista.
”En voi kertoa sinulle vemmelsäärestä muuta kuin sen, että sen olemassaolo on tragedia, eniten sille itselleen. Se on vain loputtoman nälän sirpale, joka ei tyydyty syömällä. Mutta jos se kahmaisee kellon käsiinsä, siitä tulee tragedia myös kaikille meille.”
Oraakkelin sanoissa oli sääliä, mutta myös jotain viileämpää: ehkä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Ehkä hippunen myös surua? Matoro ei ollut varma, miten suhtautua outoon mielentilamuutokseen, jonka kanista puhuminen oli saanut Oraakkelissa aikaan.
”Luulen, että pystyn vähintään pitämään kellon poissa kanin näpeistä”, Matoro vakuutti. ”Erinäisten outojen hirviöiden lyöminen taitaa olla toan työnkuvaus.”
”Niin”, Oraakkeli sanoi oudon poissaolevana. Aallot piiskasivat rantaa hetken. ”Siksi on hyvä, että silmä on sinun käsissäsi. Sen suojeluun tarvitaan sotilasta, ei oraakkelia.”
He olivat jääneet siihen kiviselle rannalle jo moneksi hetkeksi. Sellaisista asioista puhuminen tuntui vaativan vähintään paikallaoloa. Rantakallioista aikojen saatossa rapautunut sora heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja koleaa. Kesän viimeiset ratamot yrittivät vielä kamppailla kylmää vastaan.
”Olitko sinä joskus sotilas?” Matoro kysyi hiljaa.
”Yritin ehkä olla”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta olin lapsellinen ja täynnä vihaa. En myöntänyt sitä itselleni, mutta halusin vain hajottaa maailman, en tehdä sitä paremmaksi.”
”Miten opit?”
Valo piirsi uurteita Oraakkelin vakaville vanhoille kasvoille. Halkeamat kanohin pinnassa muodostivat mosaiikkeja. Siinä, missä katseesta horisontille näkyi viisautta, jota Matoro oli oppinut arvostamaan, oli niissä myös väsymystä.
”Tekemällä hirvittävän virheen, Jään Sotilas. Virheen, josta maksoin suurenmoisen hinnan, ja josta maksan edelleen. Virheen, jossa toivoisin, että sinun ei olisi tarvinnut seurata jalanjälkiäni.”
”Toisen jo tallaamia jälkiä oli helppo taivaltaa”, Matoro naurahti kuivasti. Se toi mieleen jotakin, mitä Kapura oli sanonut. Että hän oli halunnut olla enemmän kuin vain virheidensä summa.
”Miten olet elänyt virheesi kanssa?”
”Yrittämällä korjata sitä. Yrittämällä haudata samat demonit, jotka vapautin. Yrittämällä ennustaa paremman tulevaisuuden, kuin toinen minä nuorena ja vihaisena ennusti.”
He katselivat kummatkin harmaata horisonttia. Merellä satoi.
”Ymmärrän, jos et halua puhua siitä”, Matoro sanoi. ”Mutta minun on pakko myöntää, että minua kiinnostaa kuulla sinun tarinasi.”
Oraakkeli hymähti hiljaa.
”Siinä tapauksessa joudun esittämään vaatimuksen, Matoro Mustalumi. Pyydän, että kunnioitat menneisyyden virheitä sellaisella tavalla, ettet jaa tietoa kevyin perustein.”
”Minä lupaan”, Matoro vastasi. Se ei ollut juhlava Toa-julistus, joita toisiaan tehtiin valoja vannottaessa, vaan lupaus arkisen keskustelun lomassa. Silti se tuntui voimakkaammalta.
”Ehkä on jo aika. Ehkä jos olisit tiennyt aiemmin, et olisi tehnyt samoja virheitä. Sillä Matoro Mustalumi… myös minulla on ollut Nimda käsissäni, jo kauan ennen sinua. Ja myös minä olen yrittänyt taivuttaa kohtalon punaisia säikeitä tahtooni. Ja myös minä maksoin siitä suuren hinnan.”
”Niin minä ajattelinkin”, Matoro vastasi hiljaa. ”En voinut silloin ymmärtää, miksi olit niin ehdoton Nimdan suhteen. En tiedä, olisiko se muuttanut omia typeriä valintojani, jos olisit kertonut aikanaan enemmän.”
”On mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta ehkä et ymmärräkään, kuinka kirjaimellisilla tavoilla olet astellut minun jalanjäljissäni. Kuinka identtiset virheet olet tehnyt. Minäkin olen kuullut sirujen äänen päässäni heleänä neitona. Minäkin olen antanut sille jotain, jota se on peilannut minua vasten. Minunkin pahimpia taipumuksiani se on ruokkinut.”
Oraakkelin äänen turhautuneisuus kasvoi, ja Matoro muisti keskustelun viikkojen takaa.
Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi.
Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.
”Ja minä korjasin itseni, kuten uskon sinunkin pystyvän. Pyhä Äiti auttoi minut siitä kuilusta ylös. Hän antoi minulle merkityksen. Vaikka virheitäni en ole korjannut, sillä ne kummittelevat meitä kaikkia tänäkin päivänä.”
”Mutta kuinka kauan siinä kesti?” Matoro parahti. Hän pyyhki silmäkulmaansa. Vanhan miehen sanat loihtivat hänen eteensä jälleen kerran jokaisen tuskallisen hetken Metru Nuilla… mutta juuri nyt hän tunsi, että oli viimein löytänyt toisen sielun, joka todella ymmärsi.
”Vuosia, ja taas vuosia. Enkä usko, että olen koskaan täysin valmis. En niin pitkään, kun virheeni muistuttavat itsestään. Mutta minä uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pienillä konkreettisilla askelilla.”
Oraakkeli käänsi punaisen katseensa Matoroa kohti. Katseessa oli päättäväisyyttä, toivoa, mutta myös jotain kylmempää.
”Olen seuraillut teitä jo pitkään, Bio-Klaania. Ensiksi otin yhteyttä yhteen admineistanne — siihen, joka katosi neljäksi vuodeksi omille asioilleen etelään. Sääli, että hänen vakaumuksensa ei ollut tarpeeksi vahva. Minulla oli todella toivoa, että Miekkapiru olisi enemmän mies kuin piru.”
”Anteeksi, en kuvitellut, että menisit näin… tuoreeseen historiaan. Mitä sinä Bio-Klaanissa näit?”
”Näin että oli vain vääjäämätöntä, että joutuisitte tähän myrskyn silmään. Koska perustitte kotinne saarelle, jonka historia on verinen ja Nimdan valon siunaama. Totta kai kaikki palaisi taas näille rannoille. Olen seissyt tällä rannalla aiemminkin, Nimdan johdattamana. Nuorena miehenä.”
Mitä?
Matoron oli vaikea käsitellä sitä sillä hetkellä. Merituuli tuntui suorastaan yltyvän.
”Koin velvollisuudentuntoa pitää katseeni täällä, koska tällä saarella virheistäni hirvittävimmät tein. Kauan sitten. Kauan, kauan sitten, Matoro. Toisessa elämässä aikain takana. Joku muu yhtä pitkään elänyt olisi voinut unohtaa, mutta minä en ikinä voisi. Miten voisin, kun virheeni kävelevät tässä maailmassa yhä?”
Silloin Oraakkeli teki jotain yllättävää. Hän laski kaapunsa harteiltaan — harmaa kangas lyyhistyi kostealle nurmelle. Jälleen kerran, kuten Arkkienkelissä, Matoro näki ikivanhan matoralaisen vanhan valkean kehon täynnä arpia. Oraakkeli kohotti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen hivellä ruumistaan.
”Muistatko, mitä sanoin, Matoro? Olet onnekas. Olet onnekas, että rikoit itsesi ennen kuin menit liian pitkälle. Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi todellisuutta. Ennen kuin Itroz päässäsi tuli lihaksi ja vereksi.”
Oraakkelin ihon sävy alkoi vaihtaa väriä, kuten se oli Arkkienkelillä vaihtanut. Mutta nyt av-matoran ei muuttunut tummaksi valahtaakseen varjoihin, vaan tämän keho otti vastaan kirkkaan värin, joka hehkui valkoisessa syyspäivässä kauas. Oraakkelin keho muutti väriään punaiseksi.
”Minä en ollut yhtä onnekas.”
Ja Matoro näki sen, mitä oli nähnyt Koneessa, Kapuran mielessä. Sinisen ja punaisen matoralaisen, mutta vuosia vanhempana. Ehkä tuhansia vuosia. Ikuisuuksia.
”Makuta Nui ja Visokki eivät kykenisi ymmärtämään”, Oraakkeli sanoi. ”He näkevät paljon, mutta eivät samalla tavalla kuin sinä. Ja koska sinä olet näyttänyt minulle sielusi, on varmaan vain oikein että näytän sinulle omani. Nykyään minua kutsutaan Oraakkeliksi.”
”… Mutta toisessa elämässä nimeni oli Voxilux.”
Kenties Matoro oli luottanut tapaamaansa mieheen alitajuisesti ymmärtämättä, kenestä se oli häntä muistuttanut. Siitä huolimatta, mitä Oraakkeli oli juuri kertonut aiheuttaneensa ja luoneensa, Matoro ei olisi voinut tuolla hetkellä luottaa kehenkään muuhun yhtä paljon. Sen, mitä hän oli kuullut, todellinen paino avautui hitaasti mutta vääjäämättömällä voimalla.
”Kiitos, että luotit tämän minulle… Voxilux”, Matoro maisteli outoa nimeä. Se kuulosti makutankieliseltä. ”Vaikka ehkä Oraakkeli pukee sinua paremmin.”
”Perin sen äidiltäni”, Oraakkeli sanoi. ”Se oli lopulta arvokkain tapa muistaa häntä. Muistaa hänen haavettaan paremmasta maailmasta. Mennä eteenpäin. Mutta se toinen… ei ikinä mennyt eteenpäin. Hän saattaa pukeutua nimeen ’Punainen Mies’… mutta hän on vielä lapsi, eikä kasva ikinä isoksi. Ja hän on edelleen valmis rikkomaan maailman, joka vei häneltä hänen äitinsä.”
”Anteeksi, miten niin äitisi?”
Tapa, jolla Oraakkeli sanaa käytti, ei voinut olla vain kunnioittava arvonimi. Se tuli jostakin syvemmältä.
”Maailma on liian erilainen, että voisit ymmärtää, enkä syytä sinua siitä. Mutta tärkeintä on, että rakastin häntä hyvin paljon, ja hän on nyt poissa. Jäljelle hän jätti vain ikuisesti katkeran lapsen, joka kaipaa häntä, etäisiä kummituksia… ja kultaisen silmän, jota kannat.”
Matoro nosti kultaista kelloa käsissään. Hän havaitsi puristavansa sitä tiukemmin kuin äsken.
”Langennut”, Matoro toisti lähes kuiskaten. ”Ja Punainen Mies kuvittelee, että saisi… ’äitinsä’ takaisin, jos vain saa Nimdan.”
Matoron äänensävy oli lähempänä toteamista. Hän ei enää edes yrittänyt analysoida kuulemaansa, luoda siitä mitään koherenttia esitystä maailmasta. Se tuntui yhdentekevältä. Hän keskittyi vain siihen tunteen paloon, joka vanhan miehen äänessä vielä leiskui.
”Hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa ylevämmiltä”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kuten isäämme ennen häntä ajoi, ajaa häntä enää vain suru ja viha. Ja hän on valmis sotaan sen vuoksi.”
Punaisten silmien katse kääntyi pohjoiseen, josta molemmat tiesivät vihollisten rivistöjen etenevän tänäkin päivänä.
”Olen kuullut aivan liian monta ylevää suunnitelmaa Nimdan käyttämiseksi uskoakseni enää ainoatakaan niistä”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Osan jopa omasta suustaan. ”Miksi hän ei ole päässyt eteenpäin, kuten sinä olet?”
”Olemme molemmat rikki omilla tavoillamme. Minä löysin täyttymyksen isä Athista, ja Pyhästä Äidistä. Vanhempieni perinnöstä ja hyväksynnästä siitä, että he ovat poissa. Hän löysi uljaan, pyhän tarkoituksen… ja jotain hirvittävää, joka takertui hänen varjoonsa tehdäkseen unista totta.”
”Syvä Nauru?” Matoro ymmärsi.
”Se on se nimi, jota se käyttää. Enkä tiedä, onko peilikuvani edes tietoinen, minkä kanssa on antanut sielunsa parsittavan. Mutta se lupasi hänelle varmaan sen, mistä minäkin haaveilin: että hän saisi olla sankari. Että hän saisi korjata maailman.”
”Moni tekisi liiton vaikka itse Arkkimakutan kanssa korjatakseen kaiken”, Matoro huokaisi. ”En tiedä, tulevatko loiset Punaisesta Miehestä vai Syvästä Naurusta, mutta ääni päässäni kuuluu yhdelle niistä. Minä… olen kuunnellut sitä… aika paljon. Toisinaan auttanutkin sen tarkoituksissa. Kuinka… kuinka suuri vaara loiset ovat meille? Minä olen nähnyt, miten laajalle pandemia on levinnyt.”
”Sinun demonisi pystyvät vain niin pahoihin asioihin kuin sinäkin”, Oraakkeli sanoi. ”Se, mitä peilikuvani kuuntelee on jotain meidän molempien vaikutuspiirin yläpuolella. Mutta… se toimii meidän kuolevaisten kautta. En tiedä parempaa tapaa pysäyttää sitä kuin sulkea sen synkät haaveet ikuisesti Langenneen Silmän alle.”
Matoro avasi jälleen kultaista kelloa. Totta kai hän oli tiennyt sen olevan jotain täysin käsittämätöntä taikaa, mutta yhtäkkiä uudella nimellä se tuntui paljon painavammalta kannettavalta.
”Miksi kutsut sitä peilikuvaksesi?” Matoron oli pakko kysyä.
Oraakkeli oli hetken hiljaa.
”Koska se on helpompi taakka sielulle kuin myöntää, kuinka paljon se olen minä. Tyydyttääkö vastaus?”
Matoro näki taas Itrozin särkyneet kasvot ja sen, kuinka paljon se oli kaiken aikaa ollut vain hän itse. Ja se sattui, koska liian paljon siitä oli totta.
”On jotenkin uskomatonta, että täällä sinä olet ollut, Klaanin kaupungissa, Manun ja muiden nenän alla kaiken tämän tiedon kanssa… Taidan tajuta vasta nyt mitä tarkoitit, kun sanoit, että minä näkisin muka jotenkin paremmin. Jos kaiken tiedettävissä olevan tietäminen Punaisesta Miehestä ja maailman salaisuuksista todella auttaisi meitä, uskoisin, että olisit kertonut siitä enemmän.”
”Uskon sinun myös ymmärtävän”, Oraakkeli sanoi varmemmalla sävyllä, ”miksi et saa jakaa tätä tietoa, et edes admineille. Pahoittelen, mutta en voi sallia sitä.”
”Ymmärrän kyllä. Lupaan, ettei kukaan saa tietää tästä mitään minun huulieni kautta. Taisteluamme tämä ei muuta.”
”Visokki on paras vaihtoehtomme vaikuttaa suoraan siihen, mitä adminit tekevät”, Oraakkeli sanoi väsyneen oloisena, ”mutta hän ei ikinä luottaisi minuun, jos kuulisi sanat, jotka olen tänään sinulle sanonut.”
Matoro ei voinut olla siitä eri mieltä Oraakkelin kanssa. Hän oli nähnyt leiskuvan vihan, jonka Avden vaikutus oli nostattanut Visokissa Koneen uumenissa.
”Ehkä oli hyvä, että et tosiaankaan kertonut minulle mitään tästä liian varhain. Luulen, että luottamuksen piti rakentua ensin.”
Oraakkeli poimi kaavun rantakalliolta ja verhosi itsensä jälleen sen turviin. Hihoista Matoro näki, kuinka punaiset kädet taittoivat valon spektriä muuttuakseen jälleen valkoisiksi. Silti oli mahdotonta olla näkemättä vanhaa versiota siitä samasta matoralaisesta, jonka hän oli nähnyt Kapuran muistoissa niin kirkkaasti.
”Mitä tulee muihin henkilöihin, jotka ovat lähellä totuutta”, Oraakkeli sanoi. ”Onko sinulla tietoa Makuta Nuin sijainnista?”
Kiusallista, Matoro tajusi.
”Hän… lähti pitkälle matkalle eilen. En tiedä, milloin hän palaa. Hän on Kelvin-nimisen valkean nazorakin päässä vapaamatkustajana.”
Oraakkeli nyökkäsi.
”Tiedätkö heidän suuntaansa?”
”Heidän ensimmäinen kohteensa on Etelämantereen rannikolla. Muistaakseni Tangoia Sadiil Koro?” Matorosta tuntui hieman ikävältä kieliä tovereiden matkasuunnitelmista, mutta ehkä oli parempi, jos joku tuurasi Kelvinin suojelusenkeliä silloin, kun itse enkeli oli liian kiireinen miettimään mysteereitä.
”Hyvä tietää. Olen pitänyt häntä silmällä jo pitkään, ja tietäisin mielelläni hänen liikkeistään jatkossakin. Uskon sinun tietävän, että saarenne makuta on valmis maksamaan suunnattoman hinnan vain saadakseen lisää tietoa ’Syvästä Naurusta’.”
”Minä toivon, ettei niin käy”, Matoro vastasi, vaikka hän pelkäsi pahinta. Toivottavasti Kelvin selviäisi Makuta Nuin sodasta salaisuuksia vastaan.
Toa hätkähti tummaa varjoa, joka laskeutui pilviseltä taivaalta. Ehkä jostain vanhasta tottumuksesta hän otti varman asennon ja tavoitteli miekkansa kahvaa… kunnes näki suuren merimetson sukivan siipiään Oraakkelin takana.
”Minulla on tapaaminen oppilaani kanssa”, vanhus sanoi. ”Voin vain luottaa, että löydät oikeat sanat sanoa Visokille. Meidän kaikkien puolesta.”
”Minä teen parhaani, Oraakkeli”, Matoro sanoi, enemmän vakuuttaakseen itsensä kuin keskustelukumppaninsa.
Lintu oli uljas ja suurenmoinen, ja Matoro oli nähnyt sen aiemmin. Sen, tai sen sisaruksen. Ämkoo oli toisinaan ratsastanut vastaavalla. Pitkän kaulan päässä oleva nokka suki siipiä, ja mustat kiiluvat silmät katsoivat Matoroon ymmärtäväisesti.
”On aika lähteä. Osaatko nähdä eteenpäin pimeässä, Matoro Mustalumi?”
”Osaan. Tai ainakin toivon osaavani, kaiken tämän jälkeen”, Matoro vastasi. Kuin hän olisi halunnut vielä saada jotakin sydämeltään, hän jatkoi:
”… tiedätkö, kuulin sanan ’äiti’ vain jokin aika sitten, aivan toisaalla. Ajattelin, että se on oudon rohkaiseva yhteensattuma. Xenilläkin on äiti ja isä, ne jotka rakensivat hänet. Ehkä se ei ole niin muinaista historiaa kuin ajattelit.”
Oraakkeli nousi linnun ratsaille ja katsoi Matoroa hetken silmiin.
”Tunnut ajattelevan häntä paljon.”
”Kaiken aikaa”, Matoro vastasi. Ääni hukkui tuuleen.
”Haluaisin uskoa, että se tekee siitä merkityksellistä.”
Oraakkelin kasvoille nousi hyvin, hyvin pieni hymy.
”Minä en usko, että tarvitsemme Nimdaa tehdäksemme unelmistamme totta. Ainakaan niistä, joilla on eniten väliä.”
Lintu levitti siipensä.
”Hyvästi, Matoro Mustalumi.”
”Kunnes näemme jälleen, Oraakkeli.”
Merimetso nousi mustana varjona taivaalle jättäen Matoron yksin rantakalliolle. Hän katsoi pitkään, kun lintu kaartoi taivaalla ja lopulta katosi harmaaseen utuun horisontin laidoilla. Hänellä oli kello yhä kädessään.
”Turvallista matkaa”, hän sanoi hiljaa tyhjälle merelle. Hän avasi vielä kertaalleen kellon, hymyili, laittoi sen takaisin suojaan maailman viimoilta ja lähti kävelemään kohti Klaania pää valtoimenaan täynnä sekavia ajatuksia. Paljon oli sanottu, eikä hän ollut ymmärtänyt läheskään kaikkia Oraakkelin sanoja – mutta hän uskoi ymmärtävänsä mitä Oraakkeli oli niillä sanoilla tarkoittanut.
Tämän oraakkelin näkemä tie, laatima tulevaisuus – se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun sotilas koki ymmärtävänsä suunnan, johon hänen tuli kulkea.
Ei tuomionpäivä itsekseen pysähtynyt. Eivät ennustukset sormia pyörittelemällä toteutuneet. Ne piti toteuttaa. Se ei tulisi olemaan erityisen miellyttävää, mutta ne piti toteuttaa yhtä kaikki – ja ehkä jonakin päivänä, lempeämmässä ajassa, Nimdan verinen kierre olisi katkennut.