Pohjola
Kaksi yötä ennen nimeämispäivää
Oli vuoden lyhin päivä.
Sydäntalvenseisaus oli viimeinen vaihe Suuren Hengen ainaista sykliä: jumalan levon hetki pitkän vuoden jälkeen. Tietenkään Suuri Henki ei oikeasti nukkunut: ummisti vain hieman silmiään. Maailman kansat pitivät yllä tuliaan ja valojaan ja juhliaan sen pienen hetken, kun pyhä valo oli lyhimmillään. Ja pian alkoi Hengen kosmisen päivä uudelleen, joka aamu hieman kirkkaampana. Uuteen aamuun kuuluivat aina uudet mahdollisuudet: uudet nimet ja uudet polut.
Auringot olivat vaivalloisesti kavunneet harmaalle taivaalle, ja olisivat pian taas alhaalla – mutta hetken ne ehtivät tehdä maailmasta kirkkaan valkoisen. Lumi peitti kaiken: kuuset, harjut, järvet ja suot, pienet kylät ja kukkulat. Se oli paakkuuntunut puihin, mikä teki pienemmistä muodottomia lumiveistoksia. Pakkanen oli armeliaan leuto, ja harmaat pilvet satoivat lunta hellästi ripotellen.
Niillä pohjoisilla saloilla ei juuri matkalaisia kulkenut – ja vielä vähemmän sydäntalvella. Ne uneliaat reunamaat nukkuivat samanlaista unta kuin ne olivat tehneet jo sadat ellei tuhannet vuodet. Pieniä korpikyliä oli niin harvakseltaan, että ne muodostivat kuin pieniä matoralaisten saaria keskelle mantereen kesyttämättömiä maita.
Siksi oli niin kummallista, että sillä yhdellä metsäpolulla todella tuli vastaan joku.
”Hoi.”
Tervehdys tuli jo kaukaa. Vastaantulija kohotti lyhyttä kättään rauhan merkiksi. Hahmo oli pituutensa puolesta matoran, ja kietoutunut punertavaan villatakkiin. Tällä oli puinen pulkka perässään. Sininen koira kiskoi sitä yhdessä isäntänsä kanssa.
Ketään muuta ei ollut tiellä tullut vastaan koko päivänä, eikä edellisenäkään. Oli kummallista tavata yhtään ketään niin kaukana, lukemattomien yksinäisten virstojen takana. Polulla oli paksu lumipeite. Eipä sitä olisi tiennyt tieksi, paitsi siksi ettei niin pitkiä puuttomia kujia esiintynyt metsissä luonnollisesti. Paitsi ehkä jokina: toisinaan niitä pitkin hiihtäminen tai luisteleminen oli ainoa tie, mikä korven leikkasi.
”Hei”, soturi kohotti kättään vastaan. Lumi narskui askeleiden alla. Sade oli rauhallista, sellaista että pienikin tuulenvire heitti hiutaleita kasvoille. Toalla oli päällään tummanharmaa villakaapu ja toisella hartialla roikkuva reppu. Huppua hän ei pitänyt päässä, vaan lumihiutaleet kruunasivat hänen otsansa.
Vastaantulija pysähtyi hieman polun sivuun. Kaksi mahtui kulkemaan siinä kylki kyljen, mutta ei enempi. Tämän koira seurasi muukalaista silmä kovana. Se oli niitä vuoristolaisten hapakoita, joilla on pienet ylöspäin kaartuvat syöksyhampaat ja uskomattoman varmat jalat.
Toa katseli näitä ja pysähtyi itsekin parin harppauksen päähän. Hän hymyili varovaisesti.
”Minne matkaatte?”
”Aka-Koroon. Tuletkos sieltä?” Matoranin ääni on karhea ja syvä. Selvästi vanhempi kuin toa.
”Olin siellä hiljattain.”
”Ovaks tiet turvallisia?”
Toa nyökkäsi. ”Toivottavasti ne ovat nyt.”
”No minuahan lykästi”, matoran virnisti. Hänen karvahattunsa oli lumesta valkeana, ja hänen ruskea naamansakin oli kuurassa. ”Sinunkos tekosia?”
”Niin.”
Nyt koirakin oli päättänyt, että muukalainen oli kenties kunnon kaveri. Tämä asteli hitaasti mutta uteliaasti toan suuntaan. Sillä oli sininen turkki ja vihreät, ihmetteleväiset silmät. Se haisteli toan jalkaa ja katseli tätä anovasti.
Toa kyykistyi silittämään otusta. Se ravisteli tuiskuja turkistaan.
”Meillä oli samanlaisia kotisaarella”, toa sanoi. ”Vuohipaimenilla.”
Matoran katseli sitä hetken ja nauroi sitten.
”Hurtan nenä erottaa hyvät kurjista. Tiesitkös, että rahit näkevät sen?”
Toa kohautti olkiaan ja jatkoi hapakan silittelyä. Väite kuulosti vähän tyhmältä tai vähintään taikauskoiselta, mutta ei siitä sopinut sanoa. Koira oli saman tien kerjäämässä lisää rapsutuksia.
”Niinkö?”
”Tosi on”, matoran sanoi ja istui pulkkansa päälle. Se oli täynnä pussukoita ja reppuja. ”Sinullapa on kevyet kantamukset”, hän huomioi.
”Minulla on hyvät välit talven kanssa”, jään toa vastasi.
”Ah, niin tietenkin. Kuules, miteskä olisi päivätee? Minä en ole päässyt jutustelemaan kenenkään kanssa aikoihin, enkä usko että sinäkään olet.”
Toa vilkaisi vanhusta ja tietä edessään.
”No, miksei”, hän virnisti ja istuutui itsekin alas. Se oli virhe, sillä koira kävi saman tien hänen kimppuunsa ja yritti nuolla naamaa. Se luovutti vasta, kun sai tarpeeksi rapsutuksia, ja nyt piehtaroi lumessa heidän välissään. Koiran isäntä sen sijaan kaivoi esiin pienen vedenkeittimen, joka kävi lämpökivellä, ja kaatoi kattilaan tuoretta lunta.
”Vedessä menee hetki”, matkalainen mutisi ja kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen. ”Olen vanha Ihu. Mukava tavata.”
Vasta nyt toa saattoi katsoa miestä läheltä. Hänen naamionsa oli jonkinlainen muinainen Huna, ja sen silmät olivat syvät kuin kaivot. Hänessä oli turagamaista äänen ja mielen vakautta, vaikka matoran mies selvästi oli.
”Mustalumi. Matoro.”
Vanhus mittaili toaa katseellaan.
”Vai Mustalumi. Mistäs moinen?”
”Koska näillä main on kulkenut toinenkin Matoro.”
”Niin, niin. Mustalumi, Onuikoki, vanhalla kielellä”, tämä maisteli. ”Itsekö sen itsellesi annoit, vai joku muu?”
”No en haluaisi kerskailla, mutta eräs kiertävä laulaja keksi sen, kun sepitti erään seikkailuni lauluksi.”
”Neljä tavua sopii vanhaan mittaan hyvin”, vanhus noteerasi.
Lumi kattilassa oli sulanut, mutta se oli vielä kylmää. Lämpökivi ei ollut kovin vahva. Se oli luultavasti ikivanha. Matoro mietti, tarjoaisiko omaansa ja olisiko se kohteliasta. Tosin eipä heillä ollut kiire.
”Niin, sellaisessa nimessä on jotakin”, Mustalumi myönsi. ”Lisänimet jäävät elämään monesti oikeita nimiä pidempään.”
”Ja sinä tahdot käyttää nimeä, jolla sinut tullaan tuntemaan lauluissa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Niin. Tai kuka nyt ei tahtoisi erottua?”
”Jotkut sanovat, että toan ei pitäisi pohtia sellaista asiaa kuin legendoihin jääminen. Että Kohtalo pitää siitä huolen siitä ilman sinua.”
Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai ylimalkainen miete. Vanhaa miestä oli hankala lukea.
”Tiedätkös, mitä nimesi sitten tarkoittaa vanhalla mataialla?”
Matoro nyökkäsi.
”Sehän on vain matoran mutta omana nimenään.”
”Ja matoran tarkoittaa?” ukko kysyi.
”Puhujia, tai jotain sinne suuntaan. En ehkä ollut parhaiten hereillä näiden opetusten aikana…” toa myönsi.
”Niin, Puhujia se on. Tai Niitä jotka käyttävät sanoja. Muut puhuvat eivät olleet vielä heränneet. Aivan hyvä nimitys, jonka merkitys myöhemmin unohtui. ”
”Niin”, Matoro mutisi vastaukseksi. ”Se ei ole kauhean kiinnostava nimi.”
”Jos nimi ei sovi miehelle, hän saa ennen pitkää uuden”, ukko julisti. ”Mutta ehkä omasi sittenkin pukee sinua. Vai haluaisitko olla Hän joka käyttää miekkaa?”
Toa kohautti olkiaan. ”No en minä niin ajatellut. Äh, en tiedä, ei minulla ole tästä mitään kokonaista ajatusta. Entä itse, mitä puuhailet täällä? Kauppamies?
Matoro vilkaisi tätä ja tämän pulkkaa.
Vanhus naurahti. ”Kulkuri, pikemminkin, vaikka kyllä minä tavaroitakin vaihdan.”
”Et siis tee mitään?” Matoro meinasi lisätä ”hyödyllistä”, mutta keskeytti itsensä.
”No jaa. Kyllä minä kovasti teen asioita. Kuljen ympäriinsä. Katselen puita ja lintuja. Veistelen mitä tarvitsen. Puhelen niitä näitä väen kanssa, niin kuin teen nyt. Kyllä se kiireisenä pitää. Etkö sinä tee samoin?”
”Minä kuljen paikasta toiseen auttaakseni kyläläisiä”, Matoro sanoi melkein loukkaantuneena. ”Ei toan sovi vain… niin. Tuhlata lahjojaan?”
Veden pinnasta nousi ohut höyry. Kivi säteili heikkoa lämpöä myös heidän jalkoihinsa. Se keräsi voimaa hitaasti mutta varmasti.
”Mhm. Taatusti on monta paikkaa, jotka ottaisivat sinut ilolla asumaan. Toalaisille on ovet aina auki. Mutta silti sinä vaellat täällä kaukaisissa korvissa.”
”Ehkä minä ajattelen, että voin tehdä siten enemmän hyvää. Sitäpaitsi mantereella on lukemattomia kyliä, missä ei käy toa kuin kerran vuosikymmenessä, jos sitäkään.”
”Niin, tokihan se on totta. Yhdessä kylässä harvoin on hätä joka päivä. Mutta sinä et osu silmääni miehenä, joka on niin kylmän looginen.”
Koko ukko alkoi turhauttaa Matoroa hieman. Hän huokaisi ja vastasi kuitenkin.
”Hyvä on, minä pidän vaeltamisesta. Uusien paikkojen näkemisestä. Ja monessa paikassa tarvitaan toaa, joten tuntuu sopivalta, että joku tekee näin.”
Miksi hän edes oli niin puolusteleva siitä?
He olivat hetken hiljaa. Vanhus sekoitteli vettä lusikalla ja kokeili varovaisesti lämpötilaa sen kärjestä. Koira nukkui tyytyväisenä hänen vierellään. Lumisade oli laantunut: se oli enää harva hiutale silloin tällöin. Taivas pysyi paksuna ja siniharmaana.
Hän loihti pulkastaan esiin kaksi puista mukia, ja juuri sopivasti alkoi vesi kiehua. Mitään hän ei sanonut, keskittyi vain kaatamaan vettä ja sitten sekoittamaan jotakin teetä siihen. Hän ojensi kuksan Matoron käsiin. Sen lämpö tuntui uskomattoman hyvältä sormiin.
”Kiitos.”
”Tien päällä tapaamiselle”, vanhus nosti kuppia aivan hieman.
”Tien päällä tapaamiselle”, Matoro sanoi ja teki saman. Juoma tuoksui yllättävän vahvalle, eikä hän tunnistanut mitä teetä se oli. Siinä oli joukossa kuusen tuoksua, tai sitten se tuli kupista.
”Minä aion olla Aka-Korossa nimeämispäivänä, sillä siellä minua odotetaan”, vanhus sanoi. ”Onko sinulla suunnitelmia?”
”En tiedä vielä”, Matoro myönsi ja hyvin varovaisesti ryysti juomaa. Se oli aivan liian kuumaa. Äh, älä ole niin hätäinen. ”Muistaakseni tätä tietä pitkin tulee vastaan kylä ja toinenkin.”
Vanhus nyökkäsi. ”Monen mielestä se päivä kuuluu viettää rakkaiden ystävien kanssa.”
Matoro huokaisi, katsoi ensin matorania ja sitten jalkojaan.
”Tällaisessa elämässä ei ole liian paljoa aikaa ystäville.”
”Alussa on yhtenäisyys, sanotaan, ja ilman ystäviä voi helposti hukata sen”, pappa sanoi.
En varsinaisesti kaipaa saarnojasi, Matoro mietti ja pohti sanojaan.
”No, joskus nyt vain päädymme tällaiseen elämään. Viime kerrat, kun minulla oli toa-veljiä ja -siskoja eivät menneet hyvin. Ehkä kaikkia ryhmiä ei ole tarkoitettu pysymään yhdessä.”
Olihan se outoa, että Suuri Henki saattoi vain… heittää sattumanvaraiset tyypit ryhmäksi, ja odottaa että he laittavat henkensä alttiiksi toistensa puolesta. Mitä jos kemiat eivät vain toimi? Vai oliko se sota, joka piti huolen, etteivät ne edes saaneet kehittyä terveellisesti? Yhtä kaikki, he olivat kaikki omilla poluillaan, ne jotka olivat selvinneet.
”Mutta ei ystäviä myöskään saa, jos ei vietä kenenkään kanssa aikaa.”
”No, minkäs teet, kyllä minulla on aikaa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Olen ihan hyvä olemaan yksin.”
Vanhus hörppäsi teetään. Se ei ollut enää aivan polttavaa. Matoro teki saman, ja se oli kyllä aivan loistavaa teetä. Toki nyt kuuma juoma on aina hyvää sillä kelillä, mutta se oli erityisen hyvää. Siinä maistui kuusi ja kardemumma.
”Mutta haluatko olla?”
”Miten niin haluanko?”
”Niin. Voisit koska vain päättää jäädä jonnekin.”
”Minä sanoin jo… se ei tuntuisi oikealta vain jäädä johonkin.”
”Sinä olet kummallinen nuori mies, Matoro Mustalumi. Minä näen, että sinä pidät seurasta. Yrität esittää kylmää jään toaa, mutta silmäsi sanovat muuta. Ne ovat enemmän yksinäiset kuin yksin viihtyvät. Ja silti vältät ystäviä parhaasi mukaan.”
Matoro katsoi tätä kummastellen. Ja mistähän ukko oli kaiken sen päätellyt? Tai siis… eihän se täysin väärässä ollut. Mutta oli silti outoa, että tämä noin vain julisteli havaintojaan.
”En minä vältä ystäviä… minä vain. Äh. Tämä on se elämä mitä olen päättänyt elää. Ei minusta ole kyllästymään kylä-toana.”
”Mene sitten johonkin rannikon metruun. Kyllä niissäkin toia tarvitaan, ja paljon siellä näkisi. Vai tarkoituksellako näitä syrjäseutuja kiertelet?”
”No en minä eksynytkään ole.”
Hetken aikaa vanhus mietiskeli ja maisteli teetä.
”En olisi siitä niin varma.”
Matoro vilkaisi tätä. Turagalta hän olisi vielä ottanut sellaisen, mutta satunnaiselta kulkurilta?
”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
Matoran katsoi Matoroon niillä syvillä, lämpimän punaisilla silmillään.
”Kerrohan, Matoro Mustalumi, mitä sinä haluat elämältäsi?”
Matoro oli jo sanomassa jotakin, mutta tajusi puolessavälissä, ettei hänellä ollutkaan mitään kokonaista ajatusta. Hän hieroi leukaansa .
”No… kai minä vain yritän olla hyvä toa? Ja elää koodin mukaisesti?”
”Mutta tuo on miten sinä elät, ei sen määränpää. Minne sinä haluat päästä?”
”En minä tiedä”, Matoro mutisi. ”Pitäisikö minun tietää määränpääni? Enkö voi vain mennä sinne, minne Kohtalo kuljettaa?”
”Tokihan sinä voit. Mutta tekeekö se sinut onnelliseksi?”
”En tiedä, onko onnella kovin paljoa merkitystä tavoitteena?”
”Hys. Miksi sinä luulet, että Suuri Henki teki maailmastaan kauniin, jos ei nautittavaksi? Miksi kylät ja kaupungit, jos ei toisten kanssa asuttaviksi? Miksi ilon, jos ei koettavaksi? Miksi surun, jos ei jaettavaksi?”
Vanhuksen ääneen oli ilmestynyt liekki, jota siinä ei aiemmin ollut. Se puhui vuosisatojen takaa. Kuka tämä mies oikein oli? Ja pakkohan Matoron oli se mielessään myöntää: ei hän eri mieltä ollut. Mutta missä muka olisi paikka, jossa hän osaisi olla? Hän ei ollut matkoillaan kohdannut ainuttakaan kylää tai kaupunkia, mikä tuntuisi todella kodilta. Hädin tuskin osasi kuvitella, millainen se olisi. Eikä häntä huvittanut myöntää, että se sattumanvarainen matkalainen oli osunut niin oikeaan.
Hänelle tuli siitä mieleen Punaisen kirjan jae, jonka hän mutisi ääneen.
”Yksin me mereltä tulemme, ja yksin me tähtiin lähdemme.”
”Kenties, mutta siihen väliin mahtuu koko elämä. Sinulla on sitä liikaa jäljellä, jotta voisit suhtautua siihen välinpitämättömästi.”
”En minä suhtaudu siihen välinpitämättömästi, minä yritän suhtautua siihen erittäin vakavasti.”
”Sinä suhtaudut työhösi erittäin vakavasti, hyvä toa, et elämääsi. Miksi luulet, että Yhtenäisyys on hyve? Se on muistutus siitä, että vaikka me tulemme maailmaan yksin, se ei ole meille hyvä tila.”
”Ei toana oleminen ole mikään työ, se on koko elämäntapa. Mutta et sinä ymmärtäisi.”
”Aivan samalla tavalla tekin hengitätte ja juotte teetä ja vihaatte ja rakastatte. Ei kyky hallita talvea vie mitään siitä pois.”
”Ei, mutta Velvollisuus-”
”- on meillä kaikilla, ei vain toilla. Velvollisuus itsellemme ja toisille.”
”Minä tiedän sen.”
”Jotkut toat ryhtyvät sepiksi tai sienitutkijoiksi siinä missä muukin väki.”
”Ja? Ei minua kiinnosta tuollaiset asiat.”
”Ovatko he huonompia toia, koska ajattelevat mitä oikeasti haluavat tehdä?”
”No… sanoisin että kyllä, mutta onhan se aika armotonta. En minä niin oikeasti ajattele… Koen paremmaksi vain olla tuomitsematta.”
”Muita kuin itseäsi.”
”Miten niin?”
”No, oletko sinä onnellinen?”
Matoro pysähtyi ja huokaisi ärtyneesti. Hän joi teetään ja oikeastaan halusi jo jatkaa matkaa.
”No olen minä kai.”
Vanhus nyökkäsi ja hymyili.
”Se on oikein hyvä. Muista vain, että onnea tulee monissa muodoissa. Kannattaa kokeilla useampia.”
”Muistan, muistan.” Äänensävy oli hävinneen mutta silti uhmakkaan. Hän joi teensä loppuun, ojensi mukin takaisin ja nousi. Koira heräsi siihen, ja tuli taas Matoron jalkoihin. ”Kiitos teestä.”
”Kiitos juttuseurasta, Matoro Mustalumi, ja hyvää nimeämispäivää”, vanhus sanoi iloisesti. ”Mutta odotas. Muistin juuri.”
Hän laittoi kuksansa hankeen ja mietti hetken. Sitten hän kurotti yhteen kangaspussiin, ja veti sieltä pienen, ruskeaan paperiin rujosti käärityn paketin. Hän ojensi sitä Matorolle.
Toa vilkaisi tätä kummastuneena ja kurotti ottaakseen sen vastaan.
”Mitä siinä on?” hän kysyi.
”Se on lahja”, matoran sanoi. ”Ehkä juuri sen oli määräkin mennä sinulle.”
Matoro otti paketin ja sujautti sen reppuunsa. Se oli lumen peittämä.
”Tuota, kiitos. Anteeksi, minulla ei ole sinulle mitään.”
”Ei se mitään. Minä olen nähnyt monen monta lahjaa elämäni aikana. Mieluummin niitä jaan kuin saan. Lahja kyllä tuntee, kenelle se kuuluu.”
Matoro ei ollut aivan varma, mitä siitä pitäisi ajatella, joten päätyi vain nyökkäämään kunnioittavasti.
”No, kiitos lahjasta. Ja keskustelusta… hyvää matkaa sinullekin. Ja hyvää nimeämispäivää.”
”Samoin.”
Matoro lähti harppomaan pois päin pitkin askelin, ja vilkaisi vielä taakseen. Vanhus oli jäänyt yksin silittämään koiraansa. Hän näytti mietiskelevän jotakin. Lumisade kiihtyi, mutta se ei tuntunut haittaavan ukkoa.
Toa heilautti vielä kättään tämän suuntaan ja painoi eteenpäin. Valoisaa olisi enää tunti, pari. Siinä ehtisi taittaa vielä monta virstaa.
Monta yksinäistä virstaa, joiden aikana ehti ajatella kaikenlaista.
Kauempaa hän ei enää nähnyt ukkoa. Huononiko näkyvyys niin nopeasti? Hän ei ollut aivan varma. Ehkä tämä oli vain lähtenyt eteenpäin, hänelläkin lieni kiire. Matoroa ei kiristyvä pakkanen sinällään haitannut: hän saisi jäästä suojan aikaan hetkessä. Ei olisi ensimmäinen eikä sadas talviyö taivasalla lumen povessa.
Monta pitkää yötä ajatella kaikenlaista. Pitäisikö hänen oikeasti jäädä vähäksi aikaa sinne, minne nyt päätyisikään nimeämispäivää viettämään? Kaipa sitä voisi. Vaikka sitten pitäisi taas jättää uudet tuttavuudet taakse, niin kuin aina lopulta…
Niinhän sitä aina. Sen jälkeen kun hänet oli nyhdetty kotisaaren hyisiltä kanervikoista Metru Nuille, hän ei ollut tuntenut juuri mitään paikkaa kodikseen. Jopa kotisaari oli tuntunut paluun jälkeen vieraalta kaikkea kokeneelle sydämelle. Joten hän vain kulki.
Ehkä se oli hyvä idea pysähtyä seuraavaan kylään, vaikka vain vähäksi aikaa.
No, sinne oli vielä matkaa. Monta yksinäistä virstaa.
