Avainsana: athismi

  • Sotilas ja Oraakkeli

    Bio-Klaani
    Sielunlähde

    Matoro Mustalumi huokaisi syvään. Hän oli lykännyt tätä aivan liian pitkään.

    Oli keskipäivä. Taivas oli harmaa, mutta se avautui aurinkojen korkeudella. Valo kultasi Suuren Hengen temppelin koristeelliset tornihuiput. Temppeli oli hänelle tuttu, totta kai, mutta se ei ollut tänään hänen määränpäänsä.

    Hän oli yrittänyt käydä läpi kaikkia niitä asioita, joita ei ollut pystynyt hoitamaan viime aikoina. Tavannut ystäviä ja tehnyt tavallisia asioita. Olipa hän saanut tekemistä myös Kyöstin sotakoululta vierailevana miekkailunopettajana. Sen tärkeämpiin toimiin hän ei ollut vielä päässyt. Oli vielä liian monta solmimatonta lankaa ja arkaa haavaa, että hän voisi omistautua täysin voimin Bio-Klaanille.

    Moni tervehti häntä iloisesti. Hän vilkutteli takaisin ylimalkaisesti. Matoro oli jäänyt vain katselemaan aukiolle temppeliä ja väkeä, joka kulki siellä asioillaan. Hän kokeili taskuaan kuin varmistuakseen, että kultainen kello oli yhä siellä. Se ei säteillyt jatkuvaa olemusta niin kuin Nimda oli tehnyt, vaikka silläkin kyllä oli oma, kummallinen auransa, jonka saattoi tuntea yksin omissa ajatuksissaan.

    Hän oli käynyt läpi viimeisen keskustelunsa Kapuran kanssa monta kertaa. Miten hän ei muka ollut tajunnut, että Kapura valmisteli lähtöään? Matoro, olet ääliö. Yhtä kaikki, hän oli perinyt kellon – ja sen myötä Kapuran velvollisuudet.

    ”Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”

    Nimdan sykli pyöri, ja se halusi hänet Kapuran rooliin. Varoittajaksi.

    ”Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”

    Kyse ei ollut siitä, että Matoro ei olisi tiennyt sen olevan oikea polku. Hän vain pelkäsi Oraakkelin kohtaamista uudelleen. Hän häpesi edellistä tapaamistaan vieläkin. Lähteä niin vain pois miehen luota, joka todellisuudessa halusi vain auttaa? Mutta Oraakkelin katse tuntui Matorosta suunnattoman vaativalta, sellaiselta joka porautui läpi haarniskan suoraan sieluun ja näki hänen jokaisen heikkoutensa. Kyllä hän tähän luotti, syvästikin. Taistelukentän yhteys kantoi usein läpi elämän. He olivat selviytyneet Arkkienkelistäkin yhdessä.
    Mutta ei se tehnyt kohtaamisesta yhtään sen helpompaa.

    Toa käveli hitaasti ohi Tuliadoriumin ja katseli sen naapurissa olevaa yksinkertaista, kolmioista rakentuvaa Isä Athin rukoushuonetta. Taisteluun meneminen olisi ollut helpompaa, hän huokaisi syvään, keräsi rohkeutensa ja asteli sisään.

    Matoron täytyi kumartua mahtuakseen temppelin sisälle. Harvoin hän enää tunsi samalla tavalla, kuinka kokoero matoranin ja toan välillä muutti näkökulmaa maailmaan. Jollain tavalla se tuntui myös tarkoitukselliselta — tähän pyhättöön ei ollut mahdollista astua rinta rottingilla ja täydessä pituudessaan, jos oli suuri ja mahtava. Se pakotti nöyristymään ja kumartumaan.

    Sisällä lämmin suitsukkeiden savu toivotti hänet tervetulleeksi. Athin alttarin edustalla rukousmatolla istui koruttomassa kaavussa matoralainen, jonka jäänsininen Pakari oli suunnattu alttaria kohti. Huoneen reunoilla istuskeli muutamia muita athisteja. Yksi toisteli mantraa rukousnauhaa sivellen, toinen pyyhki pölyjä.

    Matoro ei ollut varma, miten avata tätä keskustelua, joten hän vain odotti. Koska kukaan läsnäolija ei vaikuttanut vastustavan, hän istui alas jonkin matkan päähän rukoilevasta Oraakkelista. Tämän meditaation keskeyttäminen ei tuntunut oikealta, joten Matoro vain odotti. Hänen katseensa vaelteli hiekkakivisissä seinissä ja koruttomissa kaiverruksissa. Kalvakka valo pilvipeitteen läpi siivilöityi temppelin ohuista kattoikkunoista.

    Oli mahdotonta sanoa, kauanko kesti odotellessa. Matoro pysähtyi vain kuuntelemaan hengitystään. Toain tapa oli meditoida luonnonvoimien keskellä, ei rakennetuissa taloissa, mutta se oli Matorosta silti sielua rauhoittava paikka. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hyväksi toviksi.
    Lopulta vaaleansininen Pakari kääntyi hitaasti häntä kohti, ja häntä katsottiin raukealla katseella.

    ”Hei”, Matoro aloitti varovaisesti. ”Tuota, voimmeko puhua?”

    ”Voimme”, Oraakkelin vanha ääni sanoi. Matoran ei kääntynyt vielä täysin Matoroa kohti. ”Siitä onkin hetki, Matoro Mustalumi.”

    ”Tiedän, että kielsit minua pyytelemästä anteeksi”, Matoro aloitti. ”Mutta ehkä kuitenkin pyydän anteeksi siitä viime kerrasta.”

    Oraakkeli nyökkäsi hiljaa.
    ”Ehkäpä myös minun on paikallaan pahoitella. Seison sen takana, mitä sinulle ehdotin, mutta selvästi ei ollut vielä oikea hetki.”

    Matoro huokaisi syvään. Viisarit olivat ehtineet kulkemaan monta kierrosta sen jälkeen.
    ”Niin. Kello on nyt minun vastuullani. Haluaisin palata siihen, mitä yritit sanoa viime kerralla.”

    Oraakkeli kääntyili katselemaan muita temppelin athisteja. Sitten hän käänsi koko rintamasuuntansa Matoroa kohti. Oraakkelin vaativan katseen näkeminen ei voinut olla aiheuttamatta pientä pistoa hänen sydämessään. Hän oli vältellyt tätä keskustelua viikkoja.

    ”Kannatko sitä mukanasi?” Oraakkeli sanoi hädin tuskin kuiskausta kovempaa.

    Matoro nyökkäsi.

    ”Voinko nähdä sen?”

    Kello oli tumman rintapanssarin samassa taskussa, jossa Beeta, Epsilon ja Delta olivat asuneet vuoron perään. Matoro veti kultaisen taskunauriin esiin. Se näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta yhä kauniilta. Kello oli ohuella ketjulla kiinni toan haarniskassa, mutta sen kiinnityksen sai avattua helposti.

    ”En tiedä, tunsitko Kapuraa”, Matoro sanoi. ”Mutta hän jätti kellon minulle ennen lähtöään. Olen jokseenkin perillä siitä, miten se toimii.”

    Oraakkeli ojensi kätensä.

    Matoro epäröi aivan pienen hetken ennen kuin ojensi kellon Oraakkelin käteen. Oraakkeli otti pienen esineen vastaan, ja pyöritteli sitä kädessään. Vanhuksen ilme oli mitäänsanomaton, kuin esine ei sellaisenaan merkitsisi hänelle kovin paljoa. Pienen valkoisen peukalon liike avasi kellotaulun esiin… kuten myös ne kasvot, jotka hymyilivät sen sisäkannessa.

    Matoro piti kasvonsa peruslukemilla. Yritys ei ollut kovin hyvä. Oraakkeli katsoi piinaavan pitkään kellotaulua ja sen pysähtyneitä viisareita, sekä kokeili varoen sormillaan liikutella niitä. Sitten hän lähes hajamielisesti nosti katseensa Xenin kuvaan, kohotti kulmaansa ja katsoi Matoroa.

    Ei ehkä edes vaatien selitystä, vaan juuri sellaisella katseella, joka tiesi.

    Matoro oli ehtinyt miettiä useamman huonon selityksen vastuusta tai muistutuksesta tai Metru Nuin opeista kiertääkseen sen, että oli laittanut Xenin kelloon ainoastaan siksi, että halusi pitää valokuvaa mukanaan ja turvassa, ja sen pitämisessä kellossa oli tiettyä runollisuutta. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.

    ”Tuota… jos asetat sen kello kuuteen”, Matoro meni hieman vaivaantuneesti eteenpäin. ”… ja väännät tuntiviisaria ympäri koko taulun, se avautuu.”
    Matoro ei ollut avannut sitä kovin montaa kertaa. Sen sisällä olevaan pimeyteen katsominen huimasi.

    Oraakkeli kokeili hyvin varoen siirtää tuntiviisaria. Mekanismi raksutti. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, naksautti kannen hätäisesti kiinni ja ojensi kellon takaisin Matorolle.

    ”Ehkä myöhemmin. Tiedätkö sinä mitään muuta sen toiminnasta?”

    ”Ystäväni oli sulkenut Deltan kelloon, eivätkä… mitkään olleet sitä sieltä löytäneet vuosikymmeniin”, Matoro kertoi. ”Hän kertoi, että kelloon laitetun esineen voi saada sieltä ainoastaan, jos sen sinne laittanut haluaa niin.”

    Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuulostaa siltä, mitä minäkin olen kuullut. Osasiko ystäväsi kertoa mitään sen alkuperästä?”

    ”Suoraan sanottuna toivoin, että sinä osaisit kertoa siitä jotakin. Hän ei tiennyt tai ei kertonut.”

    Ehkä ei ollut kovin tärkeää mainita sitä kania.

    Oraakkeli vilkaisi temppelissä olevia nuorempia athisteja. Toisen heistä kanssa heidän katseensa kohtasivat. Hieman hermostunut nuorempi matoralainen antoi kunnioittavan nyökkäyksen, ja Oraakkeli nyökkäsi takaisin.
    ”Tahtoisitko lähteä kävelylle?” Oraakkeli sanoi hieman kovempaa.

    ”Siellä on kaunis päivä”, Matoro nyökkäsi. Ja siellä olisi tilavampi hengittää kuin tässä ahtaassa temppelissä, hän ajatteli.

    Tummanharmaa kaapu suoristui Oraakkelin noustessa seisomaan. Hän nyökkäsi kunnioittavasti temppelin muille matoralaisille, ja asteli oviaukosta valkeaan syyspäivään. Noustessaan ylös Matoro havahtui vielä siihen, että alttarin takana olevasta oviaukosta häntä tervehti vanhan naisen hymy ja sokea katse. Matoro tervehti Pyhää Äitiä kunnioittavasti nyökäten sekä seurasi Oraakkelia. Vasta hetki myöhemmin Matoro tajusi, että oli tervehtinyt nyökkäyksellä sokeaa, ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Ellei vanha papitar ollut sitten jollakin tavalla aistinut hänen elettään.

    Matoro seurasi vanhan miehen ripeää askelta etelään Aarnikatua pitkin. Sanaakaan ei sanottu, mutta Matoro uskoi Oraakkelin suuntaavan vankasti kohti Meriporttia. Telakantorille pystytetty telttakylä kuhisi — keskipäivän aikaan suurin osa väliaikaisasumuksissa asuvista jonotti soppajonossa. Kuluneen täkin alla värjöttelevä po-matoralainen heristi käsissään olevaa puukuppia ja sai Matoron taskunpohjalta muutaman rattaan.

    Heidän askeleensa kävivät linnoituksen porteille asti. Oraakkeli johti heidän matkaansa määrätietoisesti sanaakaan sanomatta. Muutama vartiokaartilainen tervehti heitä portilla. Sitä pidettiin päivät auki, kaikesta huolimatta.
    Matoron ajatuksissa myrskysi. Hän ei osannut sanoittaa, mitä tismalleen oli pelännyt Oraakkelin kohtaamisessa. Tai mitä edes odotti siltä. Siitä huolimatta tuntui, kuin vanha mies olisi tiennyt täsmälleen, mitä ja missä tulisi toalle sanomaan.

    Meriportilta lähti pieni mutta kivetty tie, joka kulki kaakkoon Visulahden rantaa mukaillen. Sen varrelta etäämpää löytyisi muutamia kalastajakyliä. Pohjoisessa erottui koilliseen lähtevä Kakkostie, joka ohitti suuren Telakan ja kulki aina Kaya-Wahiin asti. Kaupungin majakka jäi heidän taakseen.
    Kaupungin itäpuolella avautui mäkinen peltomaisema, mutta kaksikko suuntasi pian tieltä oikealle. Pieni, hieman mutainen polku johti kauniiseen rantalehtoon, joka leimusi syksyn viimeistä punaista ja ruskeaa.

    ”Olen kiitollinen, että tulit puheilleni”, Oraakkeli sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Viimeisimmän keskustelumme jälkeen tuntui siltä, että tarvitset aikaa katsoa omaan sydämeesi.”

    ”Minä olen yrittänyt peittää pääni ääniä ystävieni äänillä, niin kuin neuvoit”, Matoro vastasi hitaasti ja huokaisi syvään. ”Kyllä tämä tästä. Klaanista löytää apua.”

    ”Se, että tulit luokseni tuon kellon kanssa tuntuu siltä, että olet harkinnut ehdotustani”, vanhus pohti ääneen. ”Mitä ajattelet siitä nyt?”

    Tuuli kävi Visulahdelta. Metsä kahisi rauhallisesti heidän ympärillään.
    ”Kyllä minä luulen, että olet oikeassa. Tämä Kapura… joka oli hyvä ystäväni… vannotti minua aivan samasta asiasta ennen kuin lähti pois. Kenties kello olikin se aarre, minkä minä hain Metru Nuilta, eikä Nimda.”

    ”Jos kello tekee sen, mitä legendat kertovat, se on enemmän työkalu”, Oraakkeli sanoi. ”Tai ase.”
    Hän hymähti.
    ”Mutta taisit sinä silti jonkun aarteen löytää Metru Nuilta.”

    ”Sekin auttaa yrittämään eteenpäin”, Matoro myönsi ja hymyili. Ensin hän luuli että olisi tuntenut nolostumista siitä, miten Oraakkeli oli nähnyt hänen lävitsensä Xenin suhteen — mutta lopulta se oli ehkä ollut vapauttavaa. Hänen ei tarvinnut selitellä itseään.

    ”Tuo kello — joksi sitä nyt yksinkertaisuuden nimissä voimme sanoa — on vaihtoehto sille, miten toimia Pyhän Nimdan suhteen. Pyhän Äitimme unelma olisi nähdä Nimda kokonaisena tuomassa maailmaamme vapauden sininen valo. Uskon hänen haaveensa vielä jokin päivä toteutuvan… mutta en usko, että se aika on vielä nyt. Hirviöt ja demonit havittelevat siruja ja tuovat sanoinkuvaamatonta tuhoa mukanaan. Niin on aina ollut… mutta ehkä noiden viisarien takana joku muu lempeämmässä tulevaisuudessa voisi uskaltaa vielä unelmoida.”

    ”Uskotko… että sellainen aika koittaa vielä? Että hirviöt ja demonit kaikkoavat joskus?” Matoro kysyi.
    Joskus ennen hän olisi kysynyt jostakin tyhjänpäiväisestä, kuten kellon spesifistä toimintaperiaatteesta tai koko historiasta. Ehkä niillekin olisi joskus aikaa.

    ”Uskon, koska täytyy uskoa. Eikä sellainen maailma tule, jollemme usko siihen.”

    Hetkeksi jäi vain mietteliäs hiljaisuus. Oraakkeli pysähtyi pienellä metsäaukealla seurailemaan, kuinka mustarastas hyppelehti oksistossa. Matoro ei tiennyt, miten jatkaa keskustelua, joten hän jäi odottamaan vanhusta. Tavallaan pelkkä Oraakkelin läsnäolo oli oudolla tavalla rentouttavaa — ei siksi, että tämä olisi ollut erityisen lämmin henkilö, mutta hänessä oli varmuutta, joka rauhoitti.

    ”Meillä on kuitenkin ongelma. Vaikka sinä ja minä olisimme samaa mieltä kellon käyttämisestä Nimdan säilömiseen… tiedät hyvin, että se ei ole Bio-Klaanin virallinen kanta.”

    ”Niin”, Matoro sanoi. Politiikka ei tosiaankaan ollut hänen alansa. Hän kyllä muisti elävästi, miten Guardian oli sanonut, että heitä se vaikka mereen tai jotakin. Mahtaa Guartsu olla pettynyt, kun kuulee, että Matorolla oli ollut kolme, eikä yksikään niistä ollut meressä.

    ”Guardianin taivutteleminen tulee olemaan todella vaikeaa”, hän aloitti. ”En osaa sanoa Tawasta. Ainakaan hän ei ole asettunut ehdottomasti millekään kannalle. Luulen, että Visokki sen sijaan voisi olla meidän kannallamme. Voin ainakin yrittää puhua hänelle.”

    Keskustelu Visokin kanssa ei tuntunut aivan yhtä läpihuutojutulta kuin hän oli sen äsken ilmaissut. Heidän erimielisyytensä syvällä Koneessa olivat jääneet yhdeksi niistä keskusteluista, jotka pitäisi vain käydä, ja joita Matoro oli lykännyt ja lykännyt. Hän irvisti.

    Oraakkeli nyökkäsi.
    ”Niin toivoinkin. Athin kirkko ei ole tehnyt virallista lausuntoa siitä, miten se suhtautuu Bio-Klaanin suunnitelmiin tuhota sirut. Mutta voit uskoa, että seurakuntalaiset keskustelevat. Enkä minä pelkää edes eniten niitä seurakuntalaisia, jotka majoittuvat noiden muurien sisällä… vaan niitä, jotka ovat kaukana Bio-Klaanin vaikutuspiiristä.”

    ”Niin, julistimme kantamme Nimdan suhteen käytännössä tietämättä siitä juuri mitään”, Matoro sanoi ehkä kuin admineita puolustellen. ”Onko Isä Bartaxista ollut uutisia?”

    Oraakkeli ensin vain pudisti päätään.

    Siitäkin oli niin kauan, kun heidät oli huijattu Athin uskon pääpaikkaan — ihan vain jotta se voitaisiin romauttaa heidän niskaansa ja lavastaa heidät syyllisiksi siihen. Abzumon veriset sormenjäljet koristivat sitäkin pahaa muistoa.

    ”Pelkkää hiljaisuutta Ath-Nuin tuhon jälkeen”, Oraakkeli sanoi. ”Ehkä Bartax kerää liittolaisia etelästä, tai tietoa. Olen lähettänyt oppipoikani hänen jäljilleen ja varmistamaan, keitä seurakunnastamme hän on saanut vakuutettua puolelleen… tai löytämään todisteita, että hän työskentelee Makuta Abzumon nimiin. Mutta en ole vielä saanut uutisia oppilaaltani. Bartaxilla on tässä paljon vipuvartta, Matoro. Bio-Klaanin lausunto puoltamassa sitä, että aiotte tuhota itse Pyhän Nimdan… ja pyhän pääkaupunkimme tuho, josta teitä syytetään.”

    Matoro palasi muistoissaan Ath-Nuin katedraalin roihuun. Samat kädet, jotka olivat sen sytyttäneet ja polttaneet tuhatvuotisen pyhätön, olisivat varmasti valmiita polttamaan kaiken muunkin sen edestä. Eikä edes tällä rauhallisella metsäaukealla ollut vaikeaa kuvitella Arkkienkelin synkkä varjo peittämässä auringot, kunnes ne eivät enää koskaan nousisi.

    ”Ajatteletko, että mikäli Klaani muuttaisi julkisesti kantansa, se heikentäisi Bartaxin ja tämän seuraajien valtaa kirkossanne?” Matoro kysyi.

    ”Jos joku on löytänyt tiensä hulluuteen ja väkivaltaan, eivät välttämättä pelkät sanat riitä vakuuttamaan pois siltä polulta. Vaaditaan tekoja. Ja tällä hetkellä myös niille Athin lapsille jotka ovat Bio-Klaanille uskollisia toimintanne näyttäytyy… ristiriitaisena.”

    Mustarastas lehahti lentoon. Oraakkeli alkoi askeltaa metsäpolkua pitkin.

    ”Bio-Klaani on rauhan puolella, siihen monella tavalla uskon. Mutta joukoissanne on paljon sotilaita, joiden voisi uskoa tuhonneen Ath-Nuin katedraalin.”

    Killjoyn nimi kävi kaivamattakin Matoron mielessä. Terrori-isku teknisesti ottaen klaanilaisen suorittamana oli viipyillyt kansainvälisissä uutisotsikoissa muutenkin — ei ollut kovin älytön logiikan loikka katsella muutakin heidän lähellään tapahtunutta tuhoa samoin silmin. Hän toivoi Killjoyn tietävän, mitä teki — missä tämä ikinä olikaan tällä hetkellä.

    ”Eikä ole arvolleni soveliasta sanoa näin”, Oraakkeli jatkoi. ”Joten pahoittelen etukäteen. Mutta admineistanne Nimda-vastaisimman poissaolo voi olla tässä tilanteessa jopa hyvä asia.”

    Uskomatonta, että tappiomielialaa Klaanin kaupungissa kylvävä Guardianin katoaminen näyttäytyi athisteille aivan eri tavalla. Matoro ei ollut ehtinyt edes pitää sitä yhtä vakavana kuin muut — jotenkin sekin vanha sotakoira tuntui aina selviytyvän.

    ”Onko Nimdan tuhoaminen edes mahdollista?” Matoro kysyi lopulta. ”Minun puhdas tunteeni sanoo, että ei, mutta jos meillä olisi siitä selvyys, se voisi auttaa Guardianin taivuttelemisessa, kunhan hän joskus malttaa palata kotiin. Jos tuhoaminen ei ole mahdollista, jopa hänen on myönnettävä, että kello olisi toiseksi paras vaihtoehto.”
    Matoro muisti hyvin Kapuran suunnitelman: sirut kelloon ja kello tulivuoreen. Hän ei ollut koskaan oikein varma, oliko tulivuori-osa tarkoitettu vitsiksi vai ei.

    Oraakkeli näytti mietteliäältä, kuin eilisyön unta muistellen.
    ”Eräs yritti tuhoamista kauan, kauan sitten. Ritari, sielu ja ruumis arpia täynnä. Hän on se, jonka vuoksi yhdestä tuli kuusi. Mutta se, että Ritari ei onnistunut tekemään työtä loppuun ei tarkoita, etteikö joku muu voisi. Ja uskon vahvasti, että admin Guardian uskoo tietävänsä mitä tekee.”

    ”Niin hän kyllä tekee, siitä huolimatta tietääkö”, Matoro hymähti.

    ”Myönnän silti pelkääväni, mitä tapahtuu, mikäli hän onkin keksinyt tavan onnistua siinä. Vaikka sirut ovat epätäydellisiä ja vaarallisia, meille ne edustavat viimeistä sinisen heikkoa valoa Punaisen Tähden valtakunnassa. Vain Ath itse tietää, mitä maailmalle tapahtuisi, jos niiden valo himmenisi.”

    ”Minä en oikein osaa sanoa, miten koen asian”, Matoro mietti. ”En voi väittää tuntevani kirkkonne tai Nimdan historiaa kovin hyvin. Se… ei koskaan tuntunut kovin tärkeältä verrattuna siihen, mistä löydän seuraavan sirun…”

    ”Ehkä Mata Nuin lapselle tämä ei kuulosta kovin merkitykselliseltä”, Oraakkeli sanoi vaisusti.

    ”Tai siis”, Matoro sanoi. ”Anteeksi.”

    Vaikka äskeisen myöntäminen ääneen oli ollut oikein, Matoro turhautui ja nolostui menneen minänsä moukkamaisuudesta. Toisille hänen jännittävä seikkailunsa oli vain kulttuuria, toisille se oli yhtä pyhää kuin kolme hyvettä olivat hänelle. Oraakkeli puhui:
    ”Veljilleni ja siskoilleni halki sakarain Athin kasvot ovat myös lupaus paremmasta. Ymmärrän, että Nimdan tuhoaminen saattaa tuntua ainoalta ratkaisulta. Mutta jos Bio-Klaani aikoo viedä Athin kasvot pois hänen lapsiltaan, sen olisi viisasta myös varautua uuteen, hirvittävämpään sotaan kuin uskallan edes kuvitella.”

    Uskonsota, Matoro ajatteli. Niistä kuuli yleensä vain historiankirjoissa. Sellaisia julistivat historialliset hahmot kuten Takadox, eivät modernien aikojen johtajat.

    Eivät ne tainneet olla soturimunkkeja aivan turhaan. Kuinka monta sataa matoralaista Bartaxilla olisi valmiina väkivaltaan heitä vastaan?

    Ajatus oli aivan liian kylmäävä kohdattavaksi. Bio-Klaani oli hädin tuskin matanuismin piirissä… mutta näyttäytyikö Nimdan metsästys Bartaxille uskollisille Toa Tawan johtamana ristiretkenä athismia vastaan? Kaiken muun ohella Matoro ei voinut olla tuntematta vastuuta siitä, että oli näyttäytynyt Bio-Klaanin Nimda-jahdin kasvoina puolelle maailmalle.

    ”Eikö teidän olisi paras puhua tästä Tawalle suoraan? Hänellä on selvästi eniten vaikutusvaltaa tähän asiaan, sekä Guardianiin henkilökohtaisesti.”

    ”Pyhä Äiti kohtaa Toa Tawan lähes viikoittain. Hänen uskonsa on puhtaampaa kuin omani, ja optimisminsa myös. Minä varaudun toisiin vaihtoehtoihin. Mutta myös, Jään Sotilas, on minusta järkevää kysyä… mitä jos adminit eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen? Kenen puolella sinä seisot silloin?”

    Vanha mies katsoi häntä silmiin. Katse oli sellainen, jota oli vaikea paeta: sellainen, joka halusi kuulla totuuden.

    Matoro mietti pitkään – ei vastaustaan, vaan sen muotoa. Koko keskustelu alkoi tuntua administon selän takana juonittelemiselta. Kuka hän oli kritisoimaan Bio-Klaanin ulkopoliitiikkaa?
    Ehkä tällaisen politiikan täysi väistely oli ollut helpompien aikojen etuoikeus, niin epämiellyttävältä kuin se hänestä tuntuikin.

    ”No, minun kokemukseni mukaan Bio-Klaanin… Nimda-politiikka, jos voi käyttää tällaista sanaa, on viime kädessä langennut niihin käsiin, joissa Nimda on. Käytännössä kollektiivista päätöstä ei tarvita, vaan ainoastaan se, että joku uskaltaa toimia. Jos sirun tai sirut onnistuu sulkemaan kelloon – eikä sulkija yksinkertaisesti suostu ottamaan niitä sieltä pois – muiden mielipiteillä ei ole juurikaan merkitystä.”

    Henkilö pysyi täysin anonyyminä, vaikka hän pahoin pelkäsi sen olevan hän itse. Hän oli jo kerran laittanut adminit fait accompliin eteen yksinkertaisesti viemällä Klaanin sirun omin lupinensa Metru Nuille. Se oli ollut uskomattoman huono idea.

    Matoro jatkoi.
    ”Kaiken kokemani jälkeen en suoraan sanottuna usko, että edes niinkin ihailtava toa kuin Toa Tawa pystyisi saamaan siruilla aikaan mitään, mikä ei päättyisi suruun.”
    Puheenvuoro alkoi kuulostaa yhä enemmän siltä, kuin hän perustelisi vastenmielisiä asioita itselleen.
    ”En halua asettaa itseäni mihinkään viisaan rooliin Nimdan suhteen, mutta minusta sen käyttäminen pitäisi estää, sekä sen mahdollisen käyttäjän oman että kaikkien tämän läheisten turvallisuuden vuoksi.”

    Äänestä kuuli katkeruuden. Niitä samoja sanoja oli Kapura hakannut hänen päähänsä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli ollut pakko polttaa kätensä itse, ennen kuin uskoi.

    ”Sinä olet kuullut sen kutsun”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Jos kohtaat sen väärä haave sielussasi, se antaa sinulle sen, mitä haluat. Ei sitä, mitä sinä tarvitsisit. Ja se kuiskii, voi, se kuiskii. Se tekee kauppaa. Se viettelee.”

    Matoroa ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Nimdan viettelevyydestä. Kristallista veistetty neito kuiski yön pimeän tullen, jos sille antoi mahdollisuuden.

    ”Ja tiedät hyvin, Jään Sotilas, että minä en voi tuomita sinua sen edessä murtumisesta. Olet nähnyt, mitä se teki minulle.”

    ”Muistan”, Matoro vastasi hiljaa. Oraakkelin leimuavat silmät Ilmaraptorissa olivat säikäyttäneet hänet silloin, mutta hän oli myöhemmin ymmärtänyt mielentilan niiden takana. Sinihohtoinen hulluus ei ollut enää hänellekään vieras.

    ”Ehkä olin vanha hölmö, kun ohjasin sinut tuolle polulle”, Oraakkeli sanoi huokaisten. ”Ehkä näin sinussa peilikuvan nuorta itseäni, ja virheet jotka olin itse tehnyt. Näin sinut toisena mahdollisuutena korjata ne. Mutta mennyt on mennyttä. Ja tuleva on ainoa maaperä, missä toivo voi kasvaa.”

    ”Ehkä se ei ollut täysin virhe. Siltä polulta meille jäi kuitenkin toivo tämän kellon muodossa” Matoro vastasi. Ja iloisesti naurava vahki, hän ajatteli lämpimästi, vaikka muistoa piinasikin Deltan kylmänsininen loiste.

    Rantalehto teki tilaa rantakallioille, ja täällä tuuli vain yltyi. Tuuli piiskasi vaahtopäitä metrien korkeuteen vasten pirstoutunutta rantaviivaa. Lokin kirkaisut hukkuivat puhurin alle.

    ”Sanoit, että Visokki voisi olla johtajistanne se, jonka kanssa tästä voisi puhua. Uskon samaan — admineista hän on se, joka osaa katsella maailmaa tietyn laskelmoinnin kautta. Enkä usko että hän on vielä valinnut täysin, seuraako Guardianin osoittamaa polkua. En voi sitä sinulta vaatia, mutta olisi varmaan merkityksellistä keskustella hänen kanssaan kellosta.”

    ”Ei, kyllä minä autan. Olen liian syvällä tässä kaikessa, ettenkö yrittäisi jotakin”, Matoro myönsi. ”Minä luulen, että kellon voisi tarjota Guardianille niin, että se johtaa samaan lopputulokseen, kuin mihin hän uskoo sirujen tuhoamisen johtavan. Siihen, ettei niitä voida käyttää väärin. Ja meillä on se etu, että voimme tarjota kelloa välittömänä vaihtoehtona, kun taas tuhon tie tuntuu hakuammunnalta.”

    Matoroa hirvitti, miten ilmiselvästi keskustelu oli muuttunut jonkinlaiseksi salaliiton suunnittelemiseksi. Hän lohduttautui ajatuksella, että hän yritti estää admineita tekemästä samoja virheitä sirujen kanssa, kuin mitä hän oli itse tehnyt. Miten he voisivat ymmärtää, miten vaarallisia sirut olivat, jos eivät olleet polttaneet kättään niihin? Miten kukaan sirun saatuaan edes harkitsisi sen tuhoamista? Matoron oli vaikea uskoa, että edes Guardianin tahdonvoima olisi niin teräksinen.

    ”On kuitenkin rehellistä myöntää, että tuo kellokaan ei ole säihkyvä tie voittoon”, Oraakkeli sanoi. ”Se on muinaisjäänne pimeältä ajalta, jolta ei ole säilynyt kirjoitettua historiaa. Jopa kirkkomme lauluissa se, mitä uskon sinun kantavan, on musta piste joka ohjaa epävarmuuteen. Se on kolmas vaihtoehto, vaan ei helppo sellainen.”

    ”Meidän ei tarvitse voittaa, ainoastaan selviytyä”, Matoro puolustautui. ”Mitä lauluissa kerrotaan?”

    ”Laulut kertovat Langenneesta”, Oraakeli sanoi. ”Laulajasta. Tietäjästä. Jumalattaresta, toiset sanovat. Hänestä, joka Athin valolla tahtoi parantaa maailmaa, mutta päätyi vain tuhoutumaan. Samanlaisia tarinoita on historiamme täynnä. Langennut ei vain kuollut — hänet hävitettiin kokonaan sellaisena, kun hän oli. Jälkeensä hän jätti vain aaveita…”
    Oraakkeli nosti kättään ja osoitti sormellaan kelloa, jota Matoro piti taas kädessään.

    ”… ja hyvin erityisen medaljongin. Tai kuten vanha laulu sanoo, ’kultasilmä langenneen laulajan’. Se saattaa näyttää kellolta, mutta yhtä mahdollista on, että kellot näyttävät siltä.”

    Ja Matoro oli liimannut siihen mielitiettynsä valokuvan.

    ”En aivan ymmärrä. Onko jotakin syytä uskoa, että kello ei olisikaan varma kätkö siruille?”

    ”Niin en tahdo sanoa”, Oraakkeli sanoi. ”Alla katseen langenneen, turva Athin lapsosen. Jos se pystyy siihen, mitä sanot, se on silti paras vaihtoehtomme. Mutta mikä tahansa näin voimallinen omaa verisen historian — ei vain Pyhä Nimda. On varmasti muita, jotka tahtovat Langenneen Silmän itselleen.”

    Se sai Matoron muistamaan yhtä oudoimmista kohtaamisista viimeisen vaiherikkaan puolivuotisen aikana.

    ”Kohtasin erään käsittämättömän olennon, joka jahtasi kelloa”, Matoro tajusi. ”Pari kuukautta sitten, täällä Klaanissa. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta Kapuran mukaan se piti kelloa aarteenaan.”

    Oraakkeli oli hetken keskittynyt vain katselemaan horisonttia, mutta nyt hän kääntyi katsomaan Matoroa kulmat kurtussa.
    ”Miltä olento näytti?” hän sanoi totisena.

    Matoro mietti hetken, tunsiko Oraakkeli tietotekniikan tarpeeksi hyvin, että ymmärtäisi mitä ”huonosti kompressoitu kuvatiedosto” tarkoitti. Hän päätti pelata varman päälle. ”Kaniinin korvat. Vaaleanpunainen. Siinä ei ollut… oikein mitään järkeä. Se oli ehkä jonkinlaista huopaa? Huono luistelemaan.”

    Lauseita, joita täydet mielipuolet pistivät sinut hyväksymään. Kohtaaminen vemmelsäären kanssa oli ollut liian sekava, että Matoro oli ehtinyt ottaa sitä liiempään syyniin, eikä se ollut tuntunut kovin tärkeältä kaikkeen muuhun verrattuna. Se, kuinka vakavalta Oraakkeli näytti sanoja kuunnellessaan tuntui melko napakalta nyrkiniskulta hänen todellisuudentajuunsa.

    ”Ainoa yhtä… väärä… asia, mikä minulle tuli siitä mieleen, ovat Punaisen Miehen asioilla juoksijat.” Hän vältti nukkejen mainitsemista ääneen jopa siellä, keskipäivän auringossa ja kivenheiton päässä Klaanista.

    ”Arviosi ei ole väärä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta se ei ole yksi Nukeista.”

    Matoro irvisti. Välttely tuntui sen jälkeen turhalta.

    ”Vaan sekin taitaa juosta Punaisen Miehen asioilla”, Oraakkeli jatkoi. ”Tai Syvän Naurun — kumpi tässä vaiheessa naruista todella vetääkään.”

    Se olento jahtasi kelloa Avden laskuun?” Matoro kysyi.

    ”En usko, että ’Avde’ hallitsee sitä samalla tavalla kuin nukkejaan. Se ei ole pelkkä juoksupoika. Se himoitsee Langenneen Silmää syistä, joita voimme vain arvailla. Mutta olisi Punaiselle Miehelle ja Syvälle Naurulle hyvinkin edullista, että kello poistuisi täysin yhtälöstä.”

    Kello kiilteli kirkkaassa valossa, ja tuntui yhä selvemmältä, miksi Kapura oli painottanut että siitä ei saanut päästää irti.

    ”He haluavat Nimdan käyttääkseen sitä, eikö vain?” Matoro ei ollut koskaan kiinnittänyt erityisen paljoa huomiota Nimdaan suoraan liittymättömien mysteerien yksityiskohtiin, ja hän yritti pinnistellä muistoistaan kaiken, mitä oli ehkä kuullut Punaisesta Miehestä tai Syvästä Naurusta. Ei helpottanut, että suurin osa hänen tiedoistaan tuli joko Nukelta tai yhdeltä useista Avden asioilla lentävistä varislinnuista.

    ”En voi kertoa sinulle vemmelsäärestä muuta kuin sen, että sen olemassaolo on tragedia, eniten sille itselleen. Se on vain loputtoman nälän sirpale, joka ei tyydyty syömällä. Mutta jos se kahmaisee kellon käsiinsä, siitä tulee tragedia myös kaikille meille.”

    Oraakkelin sanoissa oli sääliä, mutta myös jotain viileämpää: ehkä jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Ehkä hippunen myös surua? Matoro ei ollut varma, miten suhtautua outoon mielentilamuutokseen, jonka kanista puhuminen oli saanut Oraakkelissa aikaan.

    ”Luulen, että pystyn vähintään pitämään kellon poissa kanin näpeistä”, Matoro vakuutti. ”Erinäisten outojen hirviöiden lyöminen taitaa olla toan työnkuvaus.”

    ”Niin”, Oraakkeli sanoi oudon poissaolevana. Aallot piiskasivat rantaa hetken. ”Siksi on hyvä, että silmä on sinun käsissäsi. Sen suojeluun tarvitaan sotilasta, ei oraakkelia.”

    He olivat jääneet siihen kiviselle rannalle jo moneksi hetkeksi. Sellaisista asioista puhuminen tuntui vaativan vähintään paikallaoloa. Rantakallioista aikojen saatossa rapautunut sora heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja koleaa. Kesän viimeiset ratamot yrittivät vielä kamppailla kylmää vastaan.

    ”Olitko sinä joskus sotilas?” Matoro kysyi hiljaa.

    ”Yritin ehkä olla”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta olin lapsellinen ja täynnä vihaa. En myöntänyt sitä itselleni, mutta halusin vain hajottaa maailman, en tehdä sitä paremmaksi.”

    ”Miten opit?”

    Valo piirsi uurteita Oraakkelin vakaville vanhoille kasvoille. Halkeamat kanohin pinnassa muodostivat mosaiikkeja. Siinä, missä katseesta horisontille näkyi viisautta, jota Matoro oli oppinut arvostamaan, oli niissä myös väsymystä.
    ”Tekemällä hirvittävän virheen, Jään Sotilas. Virheen, josta maksoin suurenmoisen hinnan, ja josta maksan edelleen. Virheen, jossa toivoisin, että sinun ei olisi tarvinnut seurata jalanjälkiäni.”

    ”Toisen jo tallaamia jälkiä oli helppo taivaltaa”, Matoro naurahti kuivasti. Se toi mieleen jotakin, mitä Kapura oli sanonut. Että hän oli halunnut olla enemmän kuin vain virheidensä summa.
    ”Miten olet elänyt virheesi kanssa?”

    ”Yrittämällä korjata sitä. Yrittämällä haudata samat demonit, jotka vapautin. Yrittämällä ennustaa paremman tulevaisuuden, kuin toinen minä nuorena ja vihaisena ennusti.”

    He katselivat kummatkin harmaata horisonttia. Merellä satoi.

    ”Ymmärrän, jos et halua puhua siitä”, Matoro sanoi. ”Mutta minun on pakko myöntää, että minua kiinnostaa kuulla sinun tarinasi.”

    Oraakkeli hymähti hiljaa.
    ”Siinä tapauksessa joudun esittämään vaatimuksen, Matoro Mustalumi. Pyydän, että kunnioitat menneisyyden virheitä sellaisella tavalla, ettet jaa tietoa kevyin perustein.”

    ”Minä lupaan”, Matoro vastasi. Se ei ollut juhlava Toa-julistus, joita toisiaan tehtiin valoja vannottaessa, vaan lupaus arkisen keskustelun lomassa. Silti se tuntui voimakkaammalta.

    ”Ehkä on jo aika. Ehkä jos olisit tiennyt aiemmin, et olisi tehnyt samoja virheitä. Sillä Matoro Mustalumi… myös minulla on ollut Nimda käsissäni, jo kauan ennen sinua. Ja myös minä olen yrittänyt taivuttaa kohtalon punaisia säikeitä tahtooni. Ja myös minä maksoin siitä suuren hinnan.”

    ”Niin minä ajattelinkin”, Matoro vastasi hiljaa. ”En voinut silloin ymmärtää, miksi olit niin ehdoton Nimdan suhteen. En tiedä, olisiko se muuttanut omia typeriä valintojani, jos olisit kertonut aikanaan enemmän.”

    ”On mahdotonta tietää, mitä olisi tapahtunut”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta ehkä et ymmärräkään, kuinka kirjaimellisilla tavoilla olet astellut minun jalanjäljissäni. Kuinka identtiset virheet olet tehnyt. Minäkin olen kuullut sirujen äänen päässäni heleänä neitona. Minäkin olen antanut sille jotain, jota se on peilannut minua vasten. Minunkin pahimpia taipumuksiani se on ruokkinut.”

    Oraakkelin äänen turhautuneisuus kasvoi, ja Matoro muisti keskustelun viikkojen takaa.

    Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi.
    Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.

    ”Ja minä korjasin itseni, kuten uskon sinunkin pystyvän. Pyhä Äiti auttoi minut siitä kuilusta ylös. Hän antoi minulle merkityksen. Vaikka virheitäni en ole korjannut, sillä ne kummittelevat meitä kaikkia tänäkin päivänä.”

    ”Mutta kuinka kauan siinä kesti?” Matoro parahti. Hän pyyhki silmäkulmaansa. Vanhan miehen sanat loihtivat hänen eteensä jälleen kerran jokaisen tuskallisen hetken Metru Nuilla… mutta juuri nyt hän tunsi, että oli viimein löytänyt toisen sielun, joka todella ymmärsi.

    ”Vuosia, ja taas vuosia. Enkä usko, että olen koskaan täysin valmis. En niin pitkään, kun virheeni muistuttavat itsestään. Mutta minä uskon, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pienillä konkreettisilla askelilla.”

    Oraakkeli käänsi punaisen katseensa Matoroa kohti. Katseessa oli päättäväisyyttä, toivoa, mutta myös jotain kylmempää.

    ”Olen seuraillut teitä jo pitkään, Bio-Klaania. Ensiksi otin yhteyttä yhteen admineistanne — siihen, joka katosi neljäksi vuodeksi omille asioilleen etelään. Sääli, että hänen vakaumuksensa ei ollut tarpeeksi vahva. Minulla oli todella toivoa, että Miekkapiru olisi enemmän mies kuin piru.”

    ”Anteeksi, en kuvitellut, että menisit näin… tuoreeseen historiaan. Mitä sinä Bio-Klaanissa näit?”

    ”Näin että oli vain vääjäämätöntä, että joutuisitte tähän myrskyn silmään. Koska perustitte kotinne saarelle, jonka historia on verinen ja Nimdan valon siunaama. Totta kai kaikki palaisi taas näille rannoille. Olen seissyt tällä rannalla aiemminkin, Nimdan johdattamana. Nuorena miehenä.”

    Mitä?

    Matoron oli vaikea käsitellä sitä sillä hetkellä. Merituuli tuntui suorastaan yltyvän.

    ”Koin velvollisuudentuntoa pitää katseeni täällä, koska tällä saarella virheistäni hirvittävimmät tein. Kauan sitten. Kauan, kauan sitten, Matoro. Toisessa elämässä aikain takana. Joku muu yhtä pitkään elänyt olisi voinut unohtaa, mutta minä en ikinä voisi. Miten voisin, kun virheeni kävelevät tässä maailmassa yhä?”

    Silloin Oraakkeli teki jotain yllättävää. Hän laski kaapunsa harteiltaan — harmaa kangas lyyhistyi kostealle nurmelle. Jälleen kerran, kuten Arkkienkelissä, Matoro näki ikivanhan matoralaisen vanhan valkean kehon täynnä arpia. Oraakkeli kohotti kätensä sivuilleen ja antoi tuulen hivellä ruumistaan.

    ”Muistatko, mitä sanoin, Matoro? Olet onnekas. Olet onnekas, että rikoit itsesi ennen kuin menit liian pitkälle. Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi todellisuutta. Ennen kuin Itroz päässäsi tuli lihaksi ja vereksi.”

    Oraakkelin ihon sävy alkoi vaihtaa väriä, kuten se oli Arkkienkelillä vaihtanut. Mutta nyt av-matoran ei muuttunut tummaksi valahtaakseen varjoihin, vaan tämän keho otti vastaan kirkkaan värin, joka hehkui valkoisessa syyspäivässä kauas. Oraakkelin keho muutti väriään punaiseksi.

    ”Minä en ollut yhtä onnekas.”

    Ja Matoro näki sen, mitä oli nähnyt Koneessa, Kapuran mielessä. Sinisen ja punaisen matoralaisen, mutta vuosia vanhempana. Ehkä tuhansia vuosia. Ikuisuuksia.

    ”Makuta Nui ja Visokki eivät kykenisi ymmärtämään”, Oraakkeli sanoi. ”He näkevät paljon, mutta eivät samalla tavalla kuin sinä. Ja koska sinä olet näyttänyt minulle sielusi, on varmaan vain oikein että näytän sinulle omani. Nykyään minua kutsutaan Oraakkeliksi.”

    ”… Mutta toisessa elämässä nimeni oli Voxilux.”

    Kenties Matoro oli luottanut tapaamaansa mieheen alitajuisesti ymmärtämättä, kenestä se oli häntä muistuttanut. Siitä huolimatta, mitä Oraakkeli oli juuri kertonut aiheuttaneensa ja luoneensa, Matoro ei olisi voinut tuolla hetkellä luottaa kehenkään muuhun yhtä paljon. Sen, mitä hän oli kuullut, todellinen paino avautui hitaasti mutta vääjäämättömällä voimalla.

    ”Kiitos, että luotit tämän minulle… Voxilux”, Matoro maisteli outoa nimeä. Se kuulosti makutankieliseltä. ”Vaikka ehkä Oraakkeli pukee sinua paremmin.”

    ”Perin sen äidiltäni”, Oraakkeli sanoi. ”Se oli lopulta arvokkain tapa muistaa häntä. Muistaa hänen haavettaan paremmasta maailmasta. Mennä eteenpäin. Mutta se toinen… ei ikinä mennyt eteenpäin. Hän saattaa pukeutua nimeen ’Punainen Mies’… mutta hän on vielä lapsi, eikä kasva ikinä isoksi. Ja hän on edelleen valmis rikkomaan maailman, joka vei häneltä hänen äitinsä.”

    ”Anteeksi, miten niin äitisi?”
    Tapa, jolla Oraakkeli sanaa käytti, ei voinut olla vain kunnioittava arvonimi. Se tuli jostakin syvemmältä.

    ”Maailma on liian erilainen, että voisit ymmärtää, enkä syytä sinua siitä. Mutta tärkeintä on, että rakastin häntä hyvin paljon, ja hän on nyt poissa. Jäljelle hän jätti vain ikuisesti katkeran lapsen, joka kaipaa häntä, etäisiä kummituksia… ja kultaisen silmän, jota kannat.”

    Matoro nosti kultaista kelloa käsissään. Hän havaitsi puristavansa sitä tiukemmin kuin äsken.

    ”Langennut”, Matoro toisti lähes kuiskaten. ”Ja Punainen Mies kuvittelee, että saisi… ’äitinsä’ takaisin, jos vain saa Nimdan.”

    Matoron äänensävy oli lähempänä toteamista. Hän ei enää edes yrittänyt analysoida kuulemaansa, luoda siitä mitään koherenttia esitystä maailmasta. Se tuntui yhdentekevältä. Hän keskittyi vain siihen tunteen paloon, joka vanhan miehen äänessä vielä leiskui.

    ”Hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa ylevämmiltä”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kuten isäämme ennen häntä ajoi, ajaa häntä enää vain suru ja viha. Ja hän on valmis sotaan sen vuoksi.”

    Punaisten silmien katse kääntyi pohjoiseen, josta molemmat tiesivät vihollisten rivistöjen etenevän tänäkin päivänä.

    ”Olen kuullut aivan liian monta ylevää suunnitelmaa Nimdan käyttämiseksi uskoakseni enää ainoatakaan niistä”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Osan jopa omasta suustaan. ”Miksi hän ei ole päässyt eteenpäin, kuten sinä olet?”

    ”Olemme molemmat rikki omilla tavoillamme. Minä löysin täyttymyksen isä Athista, ja Pyhästä Äidistä. Vanhempieni perinnöstä ja hyväksynnästä siitä, että he ovat poissa. Hän löysi uljaan, pyhän tarkoituksen… ja jotain hirvittävää, joka takertui hänen varjoonsa tehdäkseen unista totta.”

    ”Syvä Nauru?” Matoro ymmärsi.

    ”Se on se nimi, jota se käyttää. Enkä tiedä, onko peilikuvani edes tietoinen, minkä kanssa on antanut sielunsa parsittavan. Mutta se lupasi hänelle varmaan sen, mistä minäkin haaveilin: että hän saisi olla sankari. Että hän saisi korjata maailman.”

    ”Moni tekisi liiton vaikka itse Arkkimakutan kanssa korjatakseen kaiken”, Matoro huokaisi. ”En tiedä, tulevatko loiset Punaisesta Miehestä vai Syvästä Naurusta, mutta ääni päässäni kuuluu yhdelle niistä. Minä… olen kuunnellut sitä… aika paljon. Toisinaan auttanutkin sen tarkoituksissa. Kuinka… kuinka suuri vaara loiset ovat meille? Minä olen nähnyt, miten laajalle pandemia on levinnyt.”

    ”Sinun demonisi pystyvät vain niin pahoihin asioihin kuin sinäkin”, Oraakkeli sanoi. ”Se, mitä peilikuvani kuuntelee on jotain meidän molempien vaikutuspiirin yläpuolella. Mutta… se toimii meidän kuolevaisten kautta. En tiedä parempaa tapaa pysäyttää sitä kuin sulkea sen synkät haaveet ikuisesti Langenneen Silmän alle.”

    Matoro avasi jälleen kultaista kelloa. Totta kai hän oli tiennyt sen olevan jotain täysin käsittämätöntä taikaa, mutta yhtäkkiä uudella nimellä se tuntui paljon painavammalta kannettavalta.

    ”Miksi kutsut sitä peilikuvaksesi?” Matoron oli pakko kysyä.

    Oraakkeli oli hetken hiljaa.

    ”Koska se on helpompi taakka sielulle kuin myöntää, kuinka paljon se olen minä. Tyydyttääkö vastaus?”

    Matoro näki taas Itrozin särkyneet kasvot ja sen, kuinka paljon se oli kaiken aikaa ollut vain hän itse. Ja se sattui, koska liian paljon siitä oli totta.

    ”On jotenkin uskomatonta, että täällä sinä olet ollut, Klaanin kaupungissa, Manun ja muiden nenän alla kaiken tämän tiedon kanssa… Taidan tajuta vasta nyt mitä tarkoitit, kun sanoit, että minä näkisin muka jotenkin paremmin. Jos kaiken tiedettävissä olevan tietäminen Punaisesta Miehestä ja maailman salaisuuksista todella auttaisi meitä, uskoisin, että olisit kertonut siitä enemmän.”

    ”Uskon sinun myös ymmärtävän”, Oraakkeli sanoi varmemmalla sävyllä, ”miksi et saa jakaa tätä tietoa, et edes admineille. Pahoittelen, mutta en voi sallia sitä.”

    ”Ymmärrän kyllä. Lupaan, ettei kukaan saa tietää tästä mitään minun huulieni kautta. Taisteluamme tämä ei muuta.”

    ”Visokki on paras vaihtoehtomme vaikuttaa suoraan siihen, mitä adminit tekevät”, Oraakkeli sanoi väsyneen oloisena, ”mutta hän ei ikinä luottaisi minuun, jos kuulisi sanat, jotka olen tänään sinulle sanonut.”

    Matoro ei voinut olla siitä eri mieltä Oraakkelin kanssa. Hän oli nähnyt leiskuvan vihan, jonka Avden vaikutus oli nostattanut Visokissa Koneen uumenissa.

    ”Ehkä oli hyvä, että et tosiaankaan kertonut minulle mitään tästä liian varhain. Luulen, että luottamuksen piti rakentua ensin.”

    Oraakkeli poimi kaavun rantakalliolta ja verhosi itsensä jälleen sen turviin. Hihoista Matoro näki, kuinka punaiset kädet taittoivat valon spektriä muuttuakseen jälleen valkoisiksi. Silti oli mahdotonta olla näkemättä vanhaa versiota siitä samasta matoralaisesta, jonka hän oli nähnyt Kapuran muistoissa niin kirkkaasti.

    ”Mitä tulee muihin henkilöihin, jotka ovat lähellä totuutta”, Oraakkeli sanoi. ”Onko sinulla tietoa Makuta Nuin sijainnista?”

    Kiusallista, Matoro tajusi.
    ”Hän… lähti pitkälle matkalle eilen. En tiedä, milloin hän palaa. Hän on Kelvin-nimisen valkean nazorakin päässä vapaamatkustajana.”

    Oraakkeli nyökkäsi.
    ”Tiedätkö heidän suuntaansa?”

    ”Heidän ensimmäinen kohteensa on Etelämantereen rannikolla. Muistaakseni Tangoia Sadiil Koro?” Matorosta tuntui hieman ikävältä kieliä tovereiden matkasuunnitelmista, mutta ehkä oli parempi, jos joku tuurasi Kelvinin suojelusenkeliä silloin, kun itse enkeli oli liian kiireinen miettimään mysteereitä.

    ”Hyvä tietää. Olen pitänyt häntä silmällä jo pitkään, ja tietäisin mielelläni hänen liikkeistään jatkossakin. Uskon sinun tietävän, että saarenne makuta on valmis maksamaan suunnattoman hinnan vain saadakseen lisää tietoa ’Syvästä Naurusta’.”

    ”Minä toivon, ettei niin käy”, Matoro vastasi, vaikka hän pelkäsi pahinta. Toivottavasti Kelvin selviäisi Makuta Nuin sodasta salaisuuksia vastaan.

    Toa hätkähti tummaa varjoa, joka laskeutui pilviseltä taivaalta. Ehkä jostain vanhasta tottumuksesta hän otti varman asennon ja tavoitteli miekkansa kahvaa… kunnes näki suuren merimetson sukivan siipiään Oraakkelin takana.

    ”Minulla on tapaaminen oppilaani kanssa”, vanhus sanoi. ”Voin vain luottaa, että löydät oikeat sanat sanoa Visokille. Meidän kaikkien puolesta.”

    ”Minä teen parhaani, Oraakkeli”, Matoro sanoi, enemmän vakuuttaakseen itsensä kuin keskustelukumppaninsa.

    Lintu oli uljas ja suurenmoinen, ja Matoro oli nähnyt sen aiemmin. Sen, tai sen sisaruksen. Ämkoo oli toisinaan ratsastanut vastaavalla. Pitkän kaulan päässä oleva nokka suki siipiä, ja mustat kiiluvat silmät katsoivat Matoroon ymmärtäväisesti.

    ”On aika lähteä. Osaatko nähdä eteenpäin pimeässä, Matoro Mustalumi?”

    ”Osaan. Tai ainakin toivon osaavani, kaiken tämän jälkeen”, Matoro vastasi. Kuin hän olisi halunnut vielä saada jotakin sydämeltään, hän jatkoi:
    ”… tiedätkö, kuulin sanan ’äiti’ vain jokin aika sitten, aivan toisaalla. Ajattelin, että se on oudon rohkaiseva yhteensattuma. Xenilläkin on äiti ja isä, ne jotka rakensivat hänet. Ehkä se ei ole niin muinaista historiaa kuin ajattelit.”

    Oraakkeli nousi linnun ratsaille ja katsoi Matoroa hetken silmiin.

    ”Tunnut ajattelevan häntä paljon.”

    ”Kaiken aikaa”, Matoro vastasi. Ääni hukkui tuuleen.

    ”Haluaisin uskoa, että se tekee siitä merkityksellistä.”

    Oraakkelin kasvoille nousi hyvin, hyvin pieni hymy.

    ”Minä en usko, että tarvitsemme Nimdaa tehdäksemme unelmistamme totta. Ainakaan niistä, joilla on eniten väliä.”

    Lintu levitti siipensä.

    ”Hyvästi, Matoro Mustalumi.”

    ”Kunnes näemme jälleen, Oraakkeli.”

    Merimetso nousi mustana varjona taivaalle jättäen Matoron yksin rantakalliolle. Hän katsoi pitkään, kun lintu kaartoi taivaalla ja lopulta katosi harmaaseen utuun horisontin laidoilla. Hänellä oli kello yhä kädessään.

    ”Turvallista matkaa”, hän sanoi hiljaa tyhjälle merelle. Hän avasi vielä kertaalleen kellon, hymyili, laittoi sen takaisin suojaan maailman viimoilta ja lähti kävelemään kohti Klaania pää valtoimenaan täynnä sekavia ajatuksia. Paljon oli sanottu, eikä hän ollut ymmärtänyt läheskään kaikkia Oraakkelin sanoja – mutta hän uskoi ymmärtävänsä mitä Oraakkeli oli niillä sanoilla tarkoittanut.

    Tämän oraakkelin näkemä tie, laatima tulevaisuus – se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun sotilas koki ymmärtävänsä suunnan, johon hänen tuli kulkea.

    Ei tuomionpäivä itsekseen pysähtynyt. Eivät ennustukset sormia pyörittelemällä toteutuneet. Ne piti toteuttaa. Se ei tulisi olemaan erityisen miellyttävää, mutta ne piti toteuttaa yhtä kaikki – ja ehkä jonakin päivänä, lempeämmässä ajassa, Nimdan verinen kierre olisi katkennut.

  • Valkoiset arvet

    Yksi Tie
    Bio-Klaani

    Aamu oli jäätävän kolea. Matoro nautti siitä. Hän olisi odottanut talvea, ellei pohjoisesta vyöryvä Allianssin sotakoneisto olisi tullut sen kanssa yhtä matkaa.
    Klaanin kadut olivat hiljaiset. Toa suosi aamuhämärää kuljeskellessaan kaupungissa. Hän ei jaksanut vastailla uteliaille ja mukahuolestuneille. Hän selitti itselleen haluavansa rentoutua, mutta hän kyllä tiesi sen oikeankin syyn.

    ♫ Et tiedä itsekään, mitä kertoisit heille~ ♫

    Toa ei oikeastaan enää edes välittänyt siitä, mihin lopputulokseen adminit tulisivat hänen suhteensa. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä.

    Hänen elämänsä tuntui niin paljon tyhjemmältä.

    Tätäkö tunnetta hän oli täyttänyt seikkailuillaan ja sankariteoillaan?

    ♫ Ja Valon ritarin valheilla~ ♫

    Matoro huokaisi syvään. Hän tunsi olevansa umpikujassa. Vailla suuntaa tai Kohtaloa. Se oli mennyt rikki, kun hän oli tarttunut niihin hulluuden sirpaleisiin.

    ♫ Sotilas, eikö tuo ole hieman epäreilua~ ♫
    ♫ Se oli sinun miekkasi joka rikkoi Kohtalosi~ ♫
    ♫ Minä vain yritin auttaa, kulta~ ♫

    Toa ohitti Wanhan hautaustoimiston ja antoi kätensä tanssia Suuren Hengen Temppelin hyisellä piha-aidalla. Hän oli astumassa portista sisään, kun kuuli tutun äänen. Lähes viimeisen tutun äänen, jonka halusi sillä hetkellä kuulla. Abzumon ja sen yhden leipurin jälkeen.

    ”Mustalumi.”

    Voi ei.

    Toa kääntyi nähdäkseen hallanvalkealla nurmikolla seisovan paksun mustan kaavun, jonka kaula-aukosta kurkisti vanhan matoralaisen pakarikasvo.

    ”Oraakkeli”, Matoro huokaisi.

    Av-matoran asteli hitaasti jään toan vierelle tuijottaen tätä suoraan silmiin. Kekäleinä hehkuvat silmät kavalsivat tunteen muuten ilmeettömän katseen takana. Näkijä pysytteli vaiti, mutta Matoro tiesi että tämän ei tarvinnutkaan puhua. Eikä hänenkään. Jotenkin ne aina kuulivat.

    ”Taisin vähän mokata”, Mustalumi sai sanotuksi.

    Oraakkelin kasvoilla hyysi erilainen halla kuin hautausmaalla. Sellainen, johon jään toalla ei ollut voimaa. Vanhuksen sanaisen arkun lukko piti, mutta tämän sanat kuukausien takaa upposivat Matoroon syvemmälle kuin koskaan.

    Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.


    ”Oraakkeli?”

    Vanhus laski leukaansa alemmas ja katsoi Matoroa paksujen kulmiensa alta.
    ”Oliko se sen arvoista, Mustalumi”, athisti lopulta kysyi.

    ”Ei”, toa vastasi hiljaa. Hän ei pystynyt katsomaan matoralaista silmiin.

    ”Hän siis lopulta voittikin taistelunne”, Oraakkeli vastasi jääkylmästi, ”ja sai molemmat sirut. Lopulta, Mustalumi, hän maksoi siitä vain ilmalaivansa ja yhden kuoleman hinnan.”

    ”En usko, että sirut tuottavat hänelle sen enempää onnea kuin minullekaan”, toa mutisi.

    Matoro muisti, miltä Oraakkelin ääni oli kuulostanut silloin kun tämä oli ollut toiveikas ja lempeä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän enää pääsisi kuulemaan sitä ääntä.
    Viimeksi kun he olivat nähneet, oli jäykillä kasvoilla ollut jotain, jota pystyi vielä kutsumaan toivoksi. Nyt senkin oli niellyt sama jäärailo, joka oli auennut vasta painajaisten parantolan porteilla.
    ”Poika… ne tuottavat sinulle vielä vähemmän onnea kuin hänelle silloin, kun se Atheonin enkeli jatkaa veristä polkuaan.”

    ”Minä tiedän sen”, toa sanoi lyötynä. ”Eikä siitä muistuttaminen tee siitä vähemmän tuskallista.”

    Vanha mies pudisti päätään.
    ”En tullut tänne satuttamaan. Tulin puhumaan, Mustalumi”, Oraakkeli sanoi huokaisten, ”ja toivon että puhun nyt sinulle, enkä sille joka käski sinua ensimmäistä kertaa käyttämään sirua.”

    ”En ole varma.” Jään Sotilaan ääni oli suorastaan surkea. ”En ole enää varma mistään.”

    Hyinen höyry pakeni pilvenä sinisestä pakarista, kun Oraakkeli huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
    ”Lähdet kanssani kävelylle”, näkijä sanoi sitten ja kääntyi mustan talvikaavun heilahduksena hänestä poispäin. Valkoiset jalkaterät marssivat väsynein askelin Yhden Tien sileitä kiviä. Matoro asteli pian perään.

    Joenranta liplatti hiljaisena aamussa. Vortixx-lautturi veneessään lipui kivisillan alta syysilmassa hytisten, ja kaduilla oli liikkeellä vain pari matoralaista. Toinen heistä postilaukku olallaan ja toinen tiukkana vartiossa, keihäs kädessä ja Nui-Koron siniviitta selkäpuolellaan liehuen. Jossain kauempana nousi kolmas kansalainen pikku tikkaita ylös kiinnittäen valokiviä satamarakennuksen katokseen.
    Joenrannassa le-matoran pystytti kojua, jonka pöydällä kimalteli puukoreissa suuren hengen symboleita. Kristallikoruja kuusenoksille. Oliko todella jo se aika vuodesta?

    Veden rauhallista loisketta kuunnellen kulkeminen hyytävässä aamussa olisi rauhoittanut Mustalumen särkynyttä mieltä, jos hän olisi ollut yksin. Pettymys matoranin hahmossa johti hänen tietään.
    ”En tiedä, auttaako edes kysyä”, Oraakkeli sanoi, ”mutta mikä sai sinut lopulta jatkamaan polulla, jolle kielsin sinua astumasta?”

    Matoro katseli jalkojaan kulkiessaan. ”Uskoin, että voisin muuttaa asioita. Että minulle ei kävisi niinkuin kaikille muille, koska päämääräni olivat… epäitsekkäät.”

    Toa oli hiljaa hetken.

    ”Mitä minä olisin muka voinut tehdä Arkkienkelin jälkeen? Heittää sirut mereen? Lukita holviin? Kun niin moni kärsii? Arkkienkeli todisti, että minä voisin tehdä niillä hyvää. Se vakuutti minut siitä, että se on oikein.”
    Sotilas vilkaisi näkijää. ”Ainakin silloin se tuntui siltä.”

    ”Repheccio tietäsi varjelkoon…” matoralainen pudisti päätään. ”Matoro, tiedätkö, mitä tarina Atheonista kertoo? Tuhon isä teki kaiken tekemänsä pahan Athin kunniaksi. Hän halusi tuhota Athin viholliset ja puhdistaa maailman, mutta päätyikin vain omaksumaan maailman pahuuden. Toteuttamaan pahan. En tiedä, ymmärrätkö, mitä se kertoo pahuuden luonteesta.”

    ”… pahuus on hyviä tarkoituksia väärillä keinoilla? Liialla vallalla?”

    ”Ehkä sitäkin.”
    He pysähtyivät kohisevan joen rantaan kivisen kaiteen eteen. Oraakkeli katsoi virtaavaa vettä hetken.
    ”… poika”, hän huokaisi entistäkin syvempään. ”Pahuus… on tietämättömyyttä. Ymmärryksen puutetta.”

    ”Minä yritin tietää. Halusin tietää.”

    ”Ja minä halusin uskoa, että sinusta olisi voinut olla siihen”, Oraakkeli pudisti päätään. ”Kuinka kummoisena oraakkelina voin itseäni pitää, jos ennustin senkin väärin?”

    ”Eikö koko oraakkelointi mene vähän ristiin vapaan tahdon kanssa?” Matoro kysyi.

    Hetken oli vanhus taas hiljaa.
    ”Ei, jos ennustuksen vie omin käsin loppuun asti”, hän vastasi kääntyen pois joesta. Ja jatkoi vähän matkaa sen vartta pitkin. ”Ei, jos ennustusta pitää suunnitelmana.”

    ”Niin… tietty.”
    Hetken he vain katselivat kaupungin läpi virtaavaa jokea. Se oli tummansininen ja kylmä. Elämä alkoi vajota pohjamutiin horrokseensa, ja lopulta jäisi vain virtaava vesi.

    ”Tiedätkö, miltä Nimda tuntuu?” toa kysyi yhtäkkiä hiljaa.

    ”Muistat kyllä sen hetken matkalla rautalinnussanne, jolloin kosketin sitä ja tunsin sen kutsun, Mustalumi. Luulin että olisit oppinut siitä hetkestä. Nähnyt, miltä se näytti.”

    Hän muisti. Ja tiesi, että hänen rakkautensa siruihin oli sumentanut sen hetken pois.
    ”Se kaikki vapaus. Voiko kukaan selviytyä siitä? Onko se edes mahdollista?”

    ”Ahdistiko se ajatus sinua?” Oraakkeli kysyi viileänä. ”Kaikki se vapaus? Siksikö loit oman kahleesi, äänen päässäsi?”

    Toa huokaisi.
    ”Kyllä. Luulen niin.”

    ”Niin”, Oraakkeli nyökkäsi. ”Kuuletko hänet edelleen?”

    ”Kyllä.”

    ♫Näetkö, miten hyvältä totuus tuntuu~♫

    Vanhus katsoi häneen taas hetken empaattisena. ”Tiedän, miltä se tuntuu. Jään Sotilas, kuinka helppoa hulluus onkaan silloin, kun se on vain jotain, josta luet. Tai vihollisia, joita vastaan taistelet.”

    ”Hetkinen… oletko sinä kokenut tämän joskus?”

    ”Silloin ilmalaivassa, kuten muistat”, athisti sanoi heikolla äänellä. Väistellen jotain. ”Mutta olen elänyt hyvin pitkään, Mustalumi. Ja minäkin… minäkin olin joskus nuori ja vihainen, ja halusin repiä maailman pahuuden riekaleiksi.”

    Hän pysähtyi keskelle tietä ja nosti punaisen katseensa taivaan pilviä kohti.
    ”Vihasin pahuutta aivan yhtä paljon kuin sinä, sillä minäkin olin kohdannut sen”, Oraakkeli jatkoi. ”En Abzumon, vaan jonkun, jota pelkään paljon pahemmaksi. Sitten löysin Athin. Ja naisen, joka opetti minua näkemään maailman sellaisena kuin se on.”

    Vastaus ei tyydyttänyt Matoroa.
    ”En halua uskoa siihen, että olisimme välttämättä vapaita. Se… varmuuden puute… en usko, että kukaan on tarpeeksi vahva selviämään ilman Kohtaloa.”

    ”Onko vapaus muuta kuin uskoa, Mustalumi?” Oraakkeli lausui. ”Aina on jokin kahle niin kauan, kun annat jonkin kahlita itseäsi. Olen tuntenut vankeja, jotka olivat minua vapaampia koska he eivät antaneet ruumiinsa rajoittaa itseään. Ja sinä, poika…”
    Hän katsoi arpeen toan uudessa naamiossa.
    ”… sinä olet vapaa menemään minne haluat, mutta sinun kahleesi ovat raskaammat kuin monen sellienne vangeista.”

    Matoro harkitsi toteavansa, ettei varsinaisesti saanut poistua kaupungista tutkinnan aikana, mutta ei viitsinyt viilata pilkkua. ”Minun kahleeni estävät minua tekemästä samoja virheitä uudestaan.”
    ”Hyvä että edes opit toisen kerran jälkeen”, Oraakkeli sanoi jäisesti. ”Mitä sinun uskosi sanoo synnistä?”

    Toa mietti hetken. Aamu muuttui valoisammaksi hetki hetkeltä.

    ”En tiedä, paljonko tiedät Suuresta Hengestä”, Matoro aloitti. ”Mutta ajatus on se, että Hän tietää parhaiten tarinamme, ja sitä vastoin hangoittelu on syntiä ja typeryyttä. Tavallaan se, mitä Metru Nuilla kävi, vain vahvisti uskoani siihen.”

    ”Toa. Oliko sinun mielestäsi syntisi todellakin vain se, että halusit kirjoittaa oman tarinasi? En tiedä, mitä ajatella.”

    ”Haluan uskoa niin. Se tekee tapahtumien käsittelemisestä helpompaa.”

    Oraakkeli käänsi koko rintamasuuntansa häntä kohti ja katsoi häntä sillä samalla liekillä, jolla he olivat yhdessä polttaneet Abzumon. Se tuntui pahalta.
    ”Kuinka rikki sinä olet, poika? Voitko todella uskotella itsellesi, että teit väärin vain, koska Suuri Henkesi halusi toisin? Katsot joka päivä peiliin, mutta tiedätkö, kuka sieltä katsoo takaisin?”

    En!” sotilas parahti nojaten kyynärpäillään rantakaiteeseen. ”Minä en tiedä! En tiedä, onko se Itroz vai Delta vai Matoro! En ole tuntenut itseäni enää kun tartuin niihin kirottuihin siruihin!”

    Jään sotilaan kivahdus rikkoi hyisen aamun hiljaisuuden ja sai nui-korolaisen vartijan pysähtymään hetkeksi heidän kohdallaan. Oraakkelin siunatessa tälle tuiman katseen jatkoi vartija kuitenkin matkaansa huolestuneen näköisenä.
    Vanhus nousi ketterästi kaiteelle ja istahti siihen nojaavan Matoron pään vierelle jahdaten tämän pakoilevaa katsetta.
    ”Minä halusin uskoa sinuun”, vanhus jatkoi hiljaisemmin. ”En tiedä, mitä näin sinussa. Rohkeutta. Periksiantamattomuutta. Oliko se kulissia, Matoro? Oliko se haarniskasi… vai oliko se kahleesi?”

    ”Minäkin halusin uskoa minuun”, toa totesi melkein ironisesti. ”Kyllä minä edelleenkin. En vain usko Nimdaan. Minä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa”, sotilas huokaisi. ”Muistan, miten… kollegani yritti sanoa minulle sitä Metru Nuilla. ’Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität.’ Nähtävästi rohkeuteni ja periksiantamattomuuteni johtivat siihen, että minun piti tehdä virhe itse ennen kuin pystyin oppimaan.”

    ”Sen verran kuin tiedän, vaikuttaa siltä että sirut tekevät käyttämälleen aina sen, mitä tämä haluaa”, vanhus lausui ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, ”ja ne asiat, joita haluamme eniten päätyvät aina tuhoamaan meidät. Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
    Vanhus sulki silmänsä ja laski vanhan kämmenensä Matoron päälaelle. Matoro tiesi, että hän katsoi.

    ”Meillä kaikilla on ääniä päässä”, Oraakkeli jatkoi rauhallisesti, ”omiamme. Muiden. Ääniä, joita luulemme muiden ääniksi. Pieniä keinohenkilöitä, joita olemme rakentaneet ymmärtääksemme muita ympärillämme. Välillä annamme niiden huutaa niin kovaa, että hukutamme pois sen, mitä itse olemme.”
    Vanhus nosti kätensä ja avasi taas silmänsä.
    ”Ole onnekas, että edes tajusit sen”, hän huokaisi surumielisesti. ”Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi muidenkin todellisuutta. Ennen kuin Itroz asteli sinun pääsi ulkopuolella… Matoro, sinä tarvitset apua. Nyt enemmän kuin koskaan.”

    ”Ja se on nimenomainen syy sille, miksi en aio rynnätä Abzumon tai Nimdan luo enää ikinä”, toa totesi jokaista sanaa painottaen.

    ”En olisi antanutkaan sinun enää ikinä koskea Nimdaan”, Oraakkeli sanoi jääkylmästi. ”Abzumo sai siruista kaksi. Mutta kenelle annoit kolmannen, Mustalumi?”

    Matoro nielaisi. Tätä hän oli hieman pelännytkin.

    ”… kenelle?” Oraakkeli toisti. ”Ja eihän se ollut virheistäsi suurin?”

    Silloin

    “Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”

    “En koskaan.”


    ”Annoin sen…” toa aloitti varovaisesti. ”Eräälle, johon luotan. Paljon. Ja jolla on myös mahdollisuus lukita se niin syvälle kaupungin alle, ettei se enää ikinä näe päivänvaloa.”

    ♫Toivottavasti vahkisi on tehnyt niin, sotilas~♫
    ♫Toivottavasti~♫

    ”Kuka”, Oraakkeli kysyi vivahteettomasti.

    ”Xen. Uudelleenorganisoidun Mustan Käden kenraali.”

    ♫ Ei, hän ei tainnut lukita sitä~ ♫
    ♫ Eihän, rakas~ ♫
    ♫ Hän laittoi sen kaulalleen~ ♫

    Oraakkeli ei tuntenut nimeä. Vahkin taikka järjestön. Hän kuuli kuitenkin selvästi, miten Matoro oli sen sanonut. Ikävä paistoi läpi.
    ”Metru Nui ei tainnut jättää sinulle vain arpia”, vanhus sanoi. ”Eihän, poika.”

    ”Arpia olisi huomattavasti enemmän ilman… ”, Matoro huokaisi. Hän muisti vahkin sopertamassa unelmistaan kirjaston punaisella sohvalla aivan liian myöhään. ”… i-ilman häntä.”

    ♫ Muistatko, miten hänen silmistään kasvoi hampaita?~ ♫
    ♫ Hänen sirot kasvonsa yhtenä rääkyvänä kitana?~ ♫

    ”Luotat häneen niin paljon?” Oraakkeli lausui epäuskoisena. ”Matoro, en tiedä mitä ajatella. Tiedäthän itsekin, että olet saattanut tehdä hirveän virheen?”

    ♫ Haluaisitko nähdä sen uudelleen?~ ♫

    Silloin särkyneiden tornien keskellä sotilas ei olisi epäröinyt vastaustaan. Totta kai Deltan antaminen Kenraalille oli ollut hänen paras valintansa. Hän uskoi Xeniin.
    Mutta kun hän oli saanut aikaa ajatella asiaa kaikessa yksinäisyydessään, hienoinen ajatus oli alkanut kalvaa häntä. Epäilys siitä, että hän olisi vain liittänyt vahkin Nimdan omaan turman pyörään teollaan.

    ”Tiedän”, Matoro myönsi. ”Mutta haluan uskoa Xeniin.”

    Oraakkeli oli vain hetken taas hiljaa. Hiljaisuudet olivat pahimpia. Matoro oli ollut valmis vanhuksen huutoon ja polttavaan raivoon, mutta oli saanut vain ikijäätä.
    ”Abzumo lähtee hänen peräänsä”, Oraakkeli kuiskasi. ”Jos makutalla on pienikin syy uskoa, että siru on siellä… Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä häneen uskot?”

    ”Liikaa”, sotilas myönsi. Vai oliko se prinssi? Äänestä sitä ei saattanut päätellä. ”Aivan liikaa.”

    ”Luulit sitä oman selvyytesi hetkeksi… luulit vapauttavasi itsesi Nimdan kahleista… mutta mikä, Mustalumi, sai sinut luulemaan että sinulla yksin oli oikeus tehdä tuo päätös? Mikä?

    ”Oraakkeli”, Matoro sähähti. ”Minä olin juuri sivaltanut itseäni miekalla. Aiheuttanut satojen kuolemat. En ollut edes varma, oliko se unta vai ei. En tietenkään ollut kunnossa yhtään mihinkään päätöksentekoon, mutta jotain piti tehdä! Jos siru olisi jäänyt minulle, se olisi vain pahentanut tilannetta. Tein sen, minkä koin parhaaksi vaihtoehdoksi!”

    ”Toivotaan siinä tapauksessa”, vanhus huokaisi väsyneenä, ”että Mustan Käden kenraali Xen on parempi kuin sinä tai minä yhteensä.”

    Toa nielaisi.
    Sotilas olisi vannonut Xenin onnistuvan, mutta prinssi ei ollut vakuuttunut.

    Ja prinssi oli heistä kahdesta se, jolla oli aina ollut parempi kosketus todellisuuteen.

    Sankarinraunio ei vastannut. Hän vain painoi katseensa. Vesi hiipi mustana hänen katseensa alla. Siitä heijastui hänen kasvonsa. Arpi Itrozilta ja kanohi Xeniltä. Metru Nui ei jättäisi häntä. Se katsoi häntä hänen kuvajaisestaan.

    Ja kun hän katsoi valkoista kättään, arpikolmio irvisti hänelle. Nimdakaan ei jättäisi häntä.

    ”Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä teit sen”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. Matoro kääntyi katsomaan hämmentyneenä. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkän hetken.

    ”Minkä?”

    ”Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi”, Oraakkeli hymähti hieman. ”Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.”

    ”N-niin…”

    ”Toivotaan, että valintasi oli vähemmän hölmö kuin minun”, vanhus antoi hänelle alakuloisen hymyn.

    ”Niin… mutta… kysyin jo eräältä” toa puhui hiljaa, ”Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua? Hän ei uskonut, että niitä voisi, mutta… mitä sinä ajattelet, Oraakkeli? Voiko ne korjata?”

    ”Tuskin kokonaan”, vanhus sanoi ja vetäytyi syvemmälle tummaan kaapuunsa. ”On niitä, jotka käyttävät elämänsä yrittäen koota sellaista, jota heillä ennen oli. Ehkä joku joskus onnistuu siinä. Yksi miljoonasta tapauksesta. Minulla ei ole enää nimeä, Matoro. Mitään ei ole jäljellä siitä elämästä, jota joskus elin.”
    Hän paljasti jälleen arvet, jotka Matoro oli nähnyt kaukaa Arkkienkelin sydänkammiossa. Nyt hän näki ne läheltä.

    ”Uskon, että maailman olennot elävät liian pitkään, Matoro. Elämme liian pitkään yhtä elämää varten, eikä mikään pelota meitä niin paljon kuin se, että jonain päivänä se kaikki on ohi. Mutta uskon myös, että elämme yhden elämän aikana monta elämää. Ja aikaisemman kaipuu vain harhauttaa siitä, että voisimme luoda uutta.”

    ”Minä olen harkinnut sitä”, Matoro vastasi kuin häveten ajatusta. ”Mitä jos vain polttaisin loputkin sillat. Katoaisin. Lähtisin jonnekin kauas. Loisin uuden elämän, kuten sanot.”
    ”Voisit tehdä niin”, Oraakkeli myönsi. ”Voisit tehdä niin ja olla silti onnellinen. Se olisi tietty… helpointa.”
    Matoro nyökkäsi. ”Mutta en minä voi. Minä tunnen kuitenkin olevani vastuussa Klaanille. Ystävilleni. Kodilleni. Kaikesta huolimatta. Jos lähtisin ja aloittaisin tyhjästä, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.”

    Oraakkeli nyökkäili pohdiskelevana. ”Sinulla on vielä paljon, Mustalumi. Ja heissä on niin paljon toivoa. En voi edes ymmärtää sitä. En voi käskeä sinua olemaan kuuntelematta ääniä päässäsi… koska en tiedä, voiko niitä koskaan todella parantaa. Mutta ehkä voit yrittää korvata enkelisi sirpaleet ystäviesi äänillä. Kuka tietää.”

    Toa kuivasi silmäkulmansa ja kääntyi selkä jokeen. ”Ehkä”, toa niiskaisi. ”Ehkä minun pitäisi yrittää tehdä elämästäni kaikkien niiden uhrausten arvoista. Mak-maksoin siruista irti pääsemisestä liian kalliisti, että voisin eksyä taas.”

    ”Se, että ne eivät polttaneet sinusta täysin tyhjää”, sanoi Oraakkeli ja laskeutui kaiteelta Matoron vierelle, ”tekee tämän vanhan miehen vähän onnellisemmaksi siinä kaikessa. Mutta”, hänen äänensä vakavoitui hieman, ”Matoro, en usko että työsi on vielä ohi. Luulen, että tästä se jopa todella alkaa.”

    Toa miltei hymyili. Miltei.

    ”Matoro”, Oraakkeli toisti hieman vaikeana, ”minä ja Mestarini emme aio katsoa, kuinka Guardian tuhoaa pyhimpämme. Hän luulee tietävänsä, miten se tehdään. Minä en aio auttaa johtajianne Nimdan tuhossa.”

    Mustalumi ei tiennyt, miten reagoida, kun kuuli Oraakkelin suusta lähes samat sanat, joilla hän itse oli lukinnut itsensä Arkkienkelin polulle.

    ”Mutta tiedän, että jotain on tehtävä”, Oraakkeli jatkoi. ”Abzumo on tulossa. Ja en halua ottaa selvää, kuinka paljon maailmaa hän riekaloi ennen kuin tulee sirujen syömäksi. Etkä halua sinäkään.”

    ”… mitä sinä…?”

    Vanhan miehen katseen puna porautui Matoroon kuin siinä pyhätössä, jossa hän oli oppinut totuuden Nimdasta. Kuullut naamiosta, jonka verinen polku oli piilotettu maailmalta.
    ”Pyhällä Äidillä on unelma sirujen käyttämisestä rauhan tuomiseksi. Siksi hän onkin valoni. Minä… minun tehtäväni on tutkia, mitä vaihtoehtoja pimeässä on. Ja sinä tiedät pimeän. Sinä näit sen hyvin erityisen kellon sisällä.”

    Sotilas ei pitänyt suunnasta. Prinssi piti vielä vähemmän.
    ”Se kello ei ole minun.”

    ”Eivät sirutkaan”, Oraakkeli sanoi, ”mutta tiedän, että yksi uskosi hyveistä on velvollisuus. Vastuu. Vastuu pitää huolta siitä, että jos rauha ei auta… on tapa sulkea sirut ikiajoiksi pois demonien kynsistä.”
    Oraakkeli katsoi Matoroa vahvana.
    ”Autoit Abzumoa saamaan ne. Auta minua varmistamaan, että hän ei saa enää ainuttakaan.”

    Jään toa ei näyttänyt innostuneelta, mutta se ei johtunut masennuksesta. Se johtui pelosta.
    ”Mi-mitä sinä haluat minun tekevän?”

    ”Jos kaikki muu epäonnistuu, Matoro… jos yksikään soturinne ei mahda Abzumolle mitään… se kello, mikä sen salaisuus sitten onkaan, piti Deltaa poissa jopa nukeilta. Mitä luulet makutan mahtavan sille?”

    ”Minä en aio mennä lähellekään Nimdaa”, Mustalumi irvisti. ”Siinä tilanteessa… sykli vain toistuisi uudelleen. Arkkienkeli, Angonce, Abzumo…”

    ”Sykli on vääjäämätön, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”En aio antaa sinun koskettaa Nimdaa. On jonkun muun aika kokeilla onneaan. Mutta kello on sinulla, eikö olekin? Sinä sait sen aukeamaan, ja vapautit sen sisällön maailmaan. Sinun kuuluu sulkeakin se. Tarvitsen sinua siihen, Matoro… me kaikki ehkä tarvitsemme. Ritarin sanoin… ehkä sirut eivät koskaan kuuluneet kuolevaisille. Ehkä ne kuuluivat aina vain Athille, ja ehkä emme tarvitse niitä vapautuaksemme syklistä. Ehkä voimme murtaa koneen ilman niitäkin.”

    ”… Kapura tietää, miten se toimii. Ja jopa se vortixx sai sen auki. Miksi luulet, että vain minä pystyisin siihen?”

    ”Ei siinä ole kyse pystymisestä, Matoro”, Oraakkeli sanoi katsoen tiukasti toaa silmiin tämän jalkojen juurelta. ”Haluatko synninpäästön siitä kaikesta, mitä Metru Nuilla tapahtui? Haluatko varmistaa, että niin ei voi tapahtua enää kenellekään? Maailma antaa sinulle mahdollisuuden rikkoa syklin ja pysäyttää veriset viisarit. Tämä on tilaisuutesi, Mustalumi.

    ”Totta kai minä haluaisin tarttua siihen”, Matoro alkoi tuohtua. ”Mutta tiedän, että minä en pysty siihen. Anteeksi vain, Oraakkeli, mutta en koskaan pystynyt. Uskosi minuun oli turhaa, ja luulen osoittaneeni sen Metru Nuilla.”

    ”Katso kämmentäsi, Matoro!” Oraakkeli tokaisi kulmat kurtussa. ”Luuletko, että se on ohi? Se arpi ei mene pois! Luulen, että vaikka leikkaisit koko käden irti, se ilmestyisi muualle! Ja- ja jos tiedän yhtään siruista, Abzumolla on varmasti samanlainen. Vaikka hän vaihtaisi kehoa. Vaikka hän muuttaisi muotoa. Se tulee aina olemaan hänessä.

    Sinut ja hänet on merkitty sillä, Matoro. Sama Arkkienkelin taistelun arpi koristaa teitä molempia. Samat mielen sirpaleet, samat demonit kuiskivat teille molemmille…

    ja hän kuuntelee niitä.

    Pelko oli hiljentänyt toan. Näkijä henkäisi syvään ja jatkoi.
    ”Matoro, et voi lopettaa. Hirviön verinen sykli täytyy rikkoa. Jonkun täytyy.”

    ♫ Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi.~ ♫

    ”Minä yritin!” toa huusi. ”Sykliä ei voi rikkoa! Kukaan ei pysty siihen!”

    ♫ Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.~ ♫

    ”Minä luulin, mutta se oli vain harhaa. Makutat eivät ole kyenneet siihen, toat eivät ole kyenneet siihen.”

    ♫ Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.~ ♫

    ”Nimda on polttanut aina kaiken, mihin se koskee. Minä en mene takaisin sen pyörään!”

    ♫ Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.~ ♫

    ”Anteeksi, Oraakkeli. Minä en kykene. En ole tarpeeksi vahva. Kukaan ei ole.”

    ♫ Ja pyörä pyöri.~ ♫


    ♫ Kukapa sitä olisi voinut estääkään.~ ♫

    Oraakkeli tuijotti yhä Mustalumea, nyt suu auki kuin odottaen lisää. Mutta lisää ei tullut.
    ”Me… me voisimme tehdä sen, Matoro”, hän sanoi hiljaa. ”Ehkä… ehkä se hiljentäisi sirpaleidesi äänen. Ehkä… ehkä se auttaisi.”

    ”En aio olla osana suunnitelmissasi”, routaserafi huusi kääntyessään lähteäkseen. Hänen äänensä kajahti vedenpintaa vasten. ”Jätä minut rauhaan!”

    ”Matoro!” Oraakkeli huusi perään. ”Tässä ei ole kyse vain Abzumosta! Se kello estäisi ehkä myös Punaista Miestä ja Syvää Naurua… se voisi pysäyttää heidät!”

    Mustalumi ei katsonut taakseen jättäessään matoralaisen. Hän kirosi Nimdan, kirosi kellon, kirosi itsensä uudelleen ja uudelleen. Viime kerralla hänen katkeruutensa oli kaatanut torneja. Nyt se oli vain voimatonta vihaa.

    Eikä sillä silloinkaan ollut saattanut tehdä tehdystä tekemätöntä.

    Matoro!” näkijän epätoivoinen ääni kaikui vielä. ”He ovat niin lähellä onnistumista! He ovat lähempänä kuin ovat koskaan olleet! Kello… kello voisi estää heitä! Et voi antaa heidän kutoa sinusta nukkeaan! ET VOI!

    Toa värisi, mutta se ei ollut syksy, joka sai hänet tuntemaan kylmää.
    Se oli pelko.

    ”MATORO!”

  • Lukeneisuutta ja vanhoja ystäviä

    Bio-Klaanin kaupunki

    https://www.youtube.com/watch?v=3IgEDT2WWB8

    Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat kiskoivat. Hii-op.

    Liike toistui, ja toistui taas. Toistui toistumistaan, kunnes oli oikea aika väistää oikealta tulevia.

    Sauva osui mukulakivikatuun, ja kokeneet kourat jarruttivat. Levitaatiolautta pysähtyi muun liikenteen tavoin aamuruuhkassa. Lentolautaslotjan lautturi vapautti toisen kätensä kepiltä – yhdessä kourassa oli kylliksi pitämään menopeliä paikallaan. Ainakin melkein, toki kanoka-lautta heilui hieman, mutta pysyipä omalla puolellaan katua.

    Vapaa käsi hakeutui pitkän hahmon keltamustan hatun suurelle lierille. Lautturi nosti päähineensä lieriä ja katseli eteensä aukeavaa näkymää.

    Kivisten, puisten ja savisten tönöjen reunustama katu kohtasi toisen. Ruuhkainen risteys oli tukossa. Enimmät aamuruuhkassa nököttäjät olivat rapuja, mutta liikenteen virtaan mahtui mitä merkillisimpiä menopelejä: ilmagondoli ei ollut edes oudoimmasta päästä. Erityisesti pari nelikerroksisia vankkureita kiinnitti gongolierin huomion.
    ”Noihin mahtuisi varmaan keskimääräisen kairalaiskylän koko maallinen omaisuus”, kuljetusalan ammattilainen mutisi. ”Ihan kiva, mutta pitikö se kaduillemme tuoda? Nämä evakot, tämä ruuhka…”

    Lautan ainut aamumatkustaja kääntyi ympäri ja haki kuljettajansa katsetta.
    ”Ei heillä tainnut kamalasti vaihtoehtoja olla”, Snowie tokaisi vilpittömästi. ”Sitä paitsi siinä on tosi nättejä puukaiverruksia.”

    Laiha gondolieri ei katsonut matkustajaansa, vaan antoi silmiensä ihmetellä väenpaljoutta. ”Minun työtäni tämä vaikeuttaa kohtuuttomasti.”

    Luminen klaanilainen ei ollut varma, tekikö hänen mieli jäädä puimaan asiaa sen enempää väsyneen vortixxin kanssa. Yhtäältä Snowie koki, että oli jokaisen klaanilaisen velvollisuus muistuttaa toisiaan ja kaupungin muitakin asukkaita siitä, että heistä itse kukin oli saapunut Bio-Klaaniin ja tähän kaupunkiin ulkopuolisina. Sitä paitsi lumimies tuumi olevansa vähän henkilökohtaisestikin vastuussa monesta, koska oli kuitenkin osallistunut keskeisesti koko evakkohärdelliin. Toisaalta taas Snowiella oli kiire! Ei oikeasti, mutta hän ei olisi malttanut odottaa.

    Yleensä hän malttoi, mutta kun Bio-Arkistot olivat taas auki! Kirjasto oli ollut kiinni pari päivää, ilmeisesti sairastapauksista johtuen. Kuuleman mukaan Geevee oli vajonnut vuoteeseen ja kiireet olivat painaneet päälle ja siten arkiston ovet lukkoon. Snowie olisi tahtonut kirmata kirjastoon heti Zeeronin teltasta poistuttuaan, mutta arkielämän realiteetit olivat vesittäneet hänen innostustaan.

    Vaan munkin sienisen ja Isän pullaisen kanssa käydyt keskustelut pyörivät yhä lumisessa päässä – ja nyt oli aika oppia.

    Tai siis, ilmeisesti olla jumissa ruuhkassa.
    ”Kuules, hei, herra kuljettaja!” Snowie hihkaisi. ”Voinko hypätä tässä pois?”

    Olisi nopeampaa löntystellä arkistoille kuin kulkea julkisilla. Evakot olivat todella ruuhkauttaneet liikenteen. Sitä ei käynyt kieltämän.

    Gondolieri jatkoi velttoa tuijotteluaan, kunnes sitten käänsi punaiset silmänsä Snowieen. ”No mikä jottei…”
    ”Ha, kiitos!”

    Lumimies hinasi koipensa gondolin laidan yli ja kipusi pois paatista. Levitaatiolautta heilui, mutta kokenut kuljettaja piti tasapainonsa. Snowie seisoi seisahtuneen liikenteen keskellä, mukulakivinen katu jalkainsa alla.

    ”Onnea ja menestystä liikennöintiin! Muista, että ongelmien ja mahdollisuuksien ero on häilyvä, ehkä saat paljon uusia asiakkaita tai jotain? Mutta niin, morjens!” lumimies vielä höpötti, ennen kuin kääntyi kohti jalkakäytävää.

    ”Mutta kun eivät nämä edes käytä julkista… Poroja vaan…”


    Bio-Arkistot

    Ring ring!

    Hehe, Snowie ajatteli itsekseen. Bio-Arkistojen tiskin kilistinnappula piti hassua ääntä. Henkilökuntaa odotellessaan lumimies katseli ympärilleen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt Arkistoissa. Onneksi pommit eivät olleet osuneet hienoon rakennukseen.

    Puinen tiski, johon Snowie nojaili, sijaitsi pääovista katsottuna aulan oikealla seinustalla. Tila oli rakennuksen yleiseen ahtauteen verrattuna mieluisan avara, ja kattoikkunan läpi loistivat syksyiset auringot, valaisten sekä ensimmäisen että toisen kerroksen.

    Huoneen vasemmalla seinustalla, tiskiä vastapäätä, oli vitriinissä näytillä Arkiston ylpeyksiä. Tai ainakin niitä ylpeyksiä, joita maailmalle kehtasi esitellä – siinä missä Bio-Klaani oli kummallisuuksien ja kaiken maailman vaeltajien retriitti, oli Bio-Arkistot harvinaisten kirjojen ja salaisen tiedon piilopirtti. Ei ollut sattumaa, että suurin osa rakennuksesta oli maan alla.

    Ulko-ovea vastapäätä olivat suuret ja avonaiset ovet, jotka johtivat kirjaston julkiselle puolelle. Snowie oli useinkin mutkitellut sen kirjahyllyjen välissä tai lueskellut Säröistä lukusalissa. Ajat olivat olleet yksinkertaisempia: lumimies oli lueskellut höpöjä juttuja ja lörpötellyt niistä kahviossa koko porukan kanssa.

    Mihin ne ajat puikkelehtivat?

    Aulan lattia ja seinät koristeineen olivat kauniisti kaiverrettua kiveä – puuta oli käytetty rakennuksessa vain vähän. Snowie ymmärsi arkistoinnin perusteita sen verran, että harvinaisia kirjoja ei säilytetty puisessa rakennuksessa.

    Juuri kun lumimies oli rimpauttamassa palvelunappulaa uudelleen, porraskäytävästä kuului huuto.
    ”Hetkinen vielä, anteeksi!”

    Snowie ilahtui vanhan ystävän äänestä.
    ”Vaehran!” hän hihkaisi, ja jätti nojailusijaintinsa. Hän hyppelehti rappusten tykö ja vilkutti iloisesti kirjastonhoitajalle. Tulen toa portaiden alapäässä kurkkasi kantamansa kirjakasan takaa ja hymyili lumimiehelle takaisin.
    ”Kas vain. Päivää.”
    ”Voinko auttaa tuon läjän kanssa?” valkoinen ukkeli nyökkäsi kohti kanssa-klaanilaisensa opuskuormaa.
    ”Eiköhän tämä tästä”, arkistojen mestari vastasi ”Mutta kiitos tarjouksesta!”

    Punahopea miekkonen raahasi niteet loppuaskelmat ylös ja heijasi ne tiskille. ”Lepäilkööt tuossa tovin.”

    Vaehran kääntyi kirjastovierailijaa kohti. ”Mutta mikä tuo arvoisan vieraan Arkistoihin?”
    ”No kirjat tietty! Eipä sillä, hauska tulla tapaamaan näin muutenkin, meinaavat olla piristävät kanssakäymiset vähissä näinä päivinä. Missäs muuten Geevee vanha veikko? Kuulin, että piti sairaslomaa?”
    ”Kyllä, hän sai erityisen voimakkaan päänsärkykohtauksen muutama päivä takaperin. Hän palasi kyllä jo töihin, mutta on omassa rauhassaan kellarin tutkimushuoneessa.”
    ”Jotta iloluonteiset jälleennäkemiset jäävät myöhempiin ajan hetkiin?”
    ”Valitettavasti. Voin tietty käydä kysymässä, jos sinulla oli hänelle jotain asiaa?”
    ”Eips, ihan vain morjenstamisen riemusta. Antaa pikkumiehen kuunnella hiljaisuutta eikä minua.”
    Huna-kasvoinen akateemikko nyökkäsi. Vaehran oli priorisoinut tutkimustyön kirjastopalveluiden sijaan, ja hän olikin viettänyt viime päivät kellarissa, vain kirjat seuranaan. Geeveen saaminen takaisin työkuntoon mahdollisti Bio-Arkistojen ovien avaamisen suuremmallekin yleisölle.

    Kuten Snowielle tässä. ”Joten, kirjoja.”
    ”Opuksia juurikin!”

    Vaehran myhäili Snowien intoilulle. ”Mitä sinulla on mielessäsi? Ihanko iltalukemista, vai haetko jotain tiettyä? Voin nimittäin suositella paria hyvää teosta.”
    ”Ihan tiettyä nidettä en metsästä, vaan pyrin perehtymään muuannenteen aihepiiriin, sangen kokonaisvaltaisestikin jopa!”
    ”Ahaa?”
    ”Jeps! Mistäköhän mahtaisin löytää kirjat, jotka käsittelevät athismia?”

    Vaehranin kulmat menivät kurttuun, mutta vain hetkeksi.
    ”Hetkinen, athismia?”
    ”Sitäpä juurikin! Myyttejä, kuvauksia, päiväkirjoja, mitä nyt sattuu löytymään! Tai siis en minä ihan hakuammuntaa harrasta, jätän sen homman etsijälehmille, minä tein eilen listaa kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa. Odotahan…”

    Valkea klaanilainen kääntyi ruskean laukkunsa puoleen ja alkoi kaivaa. Vaehran tuijotti ystävällistä porkkananenää edessään, joka hieman kömpelöin ottein penkoi jotain ylisuuresta kapsäkistään. Tulen toa havahtui siihen todellisuuteen, että häntä oltiin käsketty pitämään Snowieta silmällä. Ja että athismi oli koko jutun ytimessä.

    ”Hahaa, kas näin!” Snowie kuitenkin keskeytti Vaehranin ajatuksenkulun, ja nykäisi näkyviin pienen paperinpalan. ”Mitäs minä tähän laitoinkaan… Ai joo, älä pidä tätä typeränä, mutta laitoin vähän tieteellisempien tekstien joukkoon, ömm, kevyempää luettavaa. Minä kuitenkin luulen, että suuri osa Athin opetuksista elää loruissa! Erityisesti Silmään sulkija kuulostaa aika kutkuttavalta, ja ovathan alkusoinnut aina kivoja.”


    Hyllykköjen välissä seikkailevat Snowie ja Vaehran kurottelivat kirjoja ja latoivat niitä kangaskassiin. Kirkkaan päivän luonnonvalo sai hyllyt hohtamaan.
    ”Jotenka…” Snowie koki asiakseen aloittaa. ”Mitä kuuluu noin niinkuin muuten?”
    ”Ihan… No, menettelee, kiitos kysymästä”, Vaehran vastasi totuudenmukaisesti. ”Ovathan nämä haastavia aikoja meille kaikille, mutta ainakin saan auttaa Klaania tekemällä sitä, missä olen hyvä ja mistä pidän.”
    Snowie hymähteli ymmärtäväisesti, arkistomaakari jatkoi.
    ”Kaikki aikani on kulunut aika lailla näiden seinien sisällä. En ole juurikaan tietoinen siitä, mitä kaupungilla tapahtuu.”
    ”Emmepä me muutkaan. Admin-aukiolla oli ilmeisesti joku hässäkkä, mutta kukaan ei kerro minulle mitään… Kuulemma se oli jotain tosi typerää.”

    Vaehran pysähtyi hetkeksi miettimään, mistä mahtoi olla kyse, mutta jatkoi sitten kirjalistan läpikäymistä. ”Okei, seuraavaksi suuntaamme yläkertaan. Elmut Keskinenän Ahtismia aloittelijoille – opi se kaavioin taitaa olla opiston kurssilukemiston puolella.”

    Snowie heilautti kassin iloisesti olalleen ja lähti ammattilaisen perään, kun tämä suunnisti kirjahyllylabyrintissa kohti aulaa ja portaita yläkertaan. Rappusten puoliväliin päästyään Vaehran yskäisi hermostuneesti ja puhui Snowielle. Hän ei ollut aivan varma, miten esittäisi asiansa ilman, että tilanne menisi oudoksi. Tulen toa oli miettinyt lähestymistapaansa tovin.
    ”Tuota noin… Miksi sinua kiinnostaa juuri athismi? Kirkon johdon siirryttyä kaupunkiimme ymmärrän mielenkiinnon, mutta tämä listasi… Tämä materiaali on aika syväluotaavaa.”
    ”Aah, no, katsos…” Snowie lörpötteli. ”Tiedäthän, kun minä olin vähän seikkailemassa Kepen kanssa pohjoisessa? No, sattuipa niin mukavasti, että löysimme metsästä munkin ja pienen athistiseurakunnan! Melkoinen antropologinen havainto! Joka tapauksessa tämä munkki, isä Zeeron, teki minuun aika hurjan vaikutuksen, ja sitten me Kepsonin kanssa… Ööh…”

    Nyt oli lumimiehen vuoro kerätä ajatuksiaan. Miten hän kertoisi seikkailustaan Profeetan valtakunnassa – tai siis oikeammin ei-seikkailustaan – Vaehranille? Arkistomaakari oli vanha ja luotettu kaveri, mutta oliko tieto salaista? Kuka sai tietää ja minkä verran? Mitä Tawa sanoisi? Snowie ei ollut varma, pitikö siitä tunteesta, että hän oli, vieläpä aika lailla sattumalta, eräs saaren Nimda-tietoisimmista seikkailijoista.
    ”No niin no”, hän rohkaistui jatkamaan. ”Minä ja Kepe, me…”

    Minä ja Kepe, valkoinen humanoidi pysähtyi taas aatteidensa äärelle. Koko episodin jälkeen Snowien oli ollut vaikeaa suhtautua lähimpään kanssaklaanilaiseensa. Jaettu henkinen haaksirikko olisi saattanut lähentääkin kaksikkoa, mutta ei. Oikeastaan kahdenkeskinen kanssakäyminen oli käynyt aika kiusalliseksi.

    Vältteleeköhän hän minua? Snowie tuumi. Hän ja Kepe eivät olleet kunnolla keskustelleetkaan aikoihin.

    Niinkuin hän ei nyt näköjään keskustellut Vaehranin kanssa. Herää tähän hetkeen, pitkänenäinen toope kävelevä pulla, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias!
    ”Niin siis!” lumimies yritti palata keskustelun raiteille hetkellisen harhailunsa jälkeen. ”Tässä on ollut kaikenlaista, raskastakin, mielessä, ja isä Zeeron puhui minuun vähän järkeä. Tahdon nähdä, mistä hänen näkemyksensä kumpuavat.”
    Lumimies aprikoi, kuinka hyvin Vaehran suhtautuisi hänen uppoutumiseensa – kirjastonhoitaja tunnettiin häntä hartaampana Mata Nuin palvojana.
    ”Kuulostaa jännittävältä, sinun tulee kertoa oivalluksistasi minullekin.”

    Niin no, tietty. Hän on kuitenkin ehkä maailman mukavin tyyppi.

    Vaehranin päässä keskustelua epäluulo omista ja kanssakeskustelijan motiiveista oli kalvavampaa. Arkistomies ei millään tahtonut uskoa Snowiesta mitään pahaa, mutta silti.. Koko tämä kuvio salaisuuksien ja salailun ympärille loi paineita. Ja Vaehran piti avoimuudesta – tiede oli läpinäkyvää, miksei kanssakäyminenkin? Tulen toa uskoi rehellisyyteen. Ja hyvään ja lukeneisuuteen.

    Joten miksi murehtia, jos hänen vanha ystävänsä tahtoi oppia uutta?
    Sivistys on hyvän voima, Vaehran tunnusteli minäänsä ja maailmankuvaansa.

    Raskaiden ajatusten rappukäytävä tuli loppuunsa, ja kakkoskerros levittäytyi klaanilaisten edessä. Lattian kivilaatoitus kohtasi kirjahyllyjen rivistöt vasta muutaman metrin päässä kaksikosta. Aivan portaiden yläpäässä, aulaan avautuvan parvekkeen luona, oli hyllyistä tyhjää tilaa. Sen sijaan Snowien ja Vaehranin seisomapaikan lattia-alaa hallitsivat erilaiset lukutuolit. Oli nuhjuista ja puista, mutta Snowie tiesi ne mukaviksi.

    ”Ah hei!” Snowien mieli yhtäkkiä kirkastui.
    ”Juu?”

    Vaehran suuntasi jo hyllyköiden keskelle. Hän tiesi tarkkaan, mikä oli oikea suunta. Snowie tassutteli perässä ja jatkoi ajatustaan.
    ”Niin, kuulemma Matoro ja Kapura palasivat suurkaupunkireissultaan. Onkohan herroilla hyvillä aikaa kertoilla matkoistaan tässä lähipäivinä…”
    ”Huh, heillä onkin varmaan aika tarina kerrottavana.”
    ”Jeh!”

    Snowie jatkoi hetken verran tulen toan seuraamista tyytyväisenä, kunnes sitten pysähtyi.
    ”Heetkinen, mitenkäs Umbra?”

    Vaehrankin jäi niille sijoilleen huomattuaan lumimiehen jäävän jälkeen. ”Niin. En voi väittää kuulleeni hänestä mitään. Mutta olenkin käynyt viimeaikaiset keskusteluni lähinnä kirjojen kanssa, joten en ole erityisen perillä reaalimaailman viimeisimmistä käänteistä.”

    Ikävät ajatukset hiipivät lumimiehen mieleen – entä jos Umbra ei ollutkaan tulossa? Paitsi että Snowie vilpittömästi kaipasi kaveriaan, olisi moderaattorien johtajan palaaminen vähintäänkin suopea käänne muistakin syistä. Petturitutkinta oli saanut Samen aivan liian kireäksi Snowien makuun, ja lumimiestä alkoi kalvaa jo ajatuskin kohtaamisesta selakhin kanssa. Vielä vasta vähän aikaa sittenhän he olivat yhdessä tarponeet päiväkaupalla Nui-Koron nummilla ihan hyvässä hengessä… Ja nyt Same varmaan näkisi otsanauhakamunsa mieluummin kahleissa kuin, no, vaikkapa kirjastossa.

    Synkistelyt jäivät kuitenkin taas tauolle, kun Vaehran otti viimeiset askeleet oikealle hyllylle. Salaisten kirjojen paimen kurottautui ylähyllylle hoikkaa vartaloaan äärimmilleen venyttäen ja varpailleen nousten.
    ”Tässä”, hän lausui poimiessaan sinikantisen kirjan hyllystä. Hän ojensi opuksen Snowielle, jonka kangaskassi nielaisi niteen ahnaasti sisuksiinsa. ”Siinä taisi olla listasi viimeinen teos, enkä tältä istumalta keksi muitakaan päteviä athismikirjoja.”
    Ainakaan sellaisia, joista uskallamme luopua, Vaehran lisäsi mielessään.
    ”Tattikset ja kiitokset!” Snowie hymyili, ja avasi ruskean laukkunsa läpän. Lumimies asetteli suuren kangaskassin vielä paljon suurempaan olkalaukkuun. Kirjoja oli kilokaupalla. ”Näissäpä onkin puuhaa aimo toviksi. Ja tiimoista puheenollen!”

    Snowie katsahti yläkerran seinällä raksuttavaa kelloa.
    ”Jeps, taitaa olla sopiva hetki lähdolleni. Lupasin auttaa Päättisten väkeä purkamaan tavaroitaan. Ilmeisesti niiden saarten evakuointi sujuu vähän rauhallisemmin kuin meidän marssimme, mutta resurssipula senkun pahenee. Eli auttavia käsiäni kaivataan, vaikka eiväthän ne kovin vahvat ole. Kiitos vielä kirjoista ja avusta ja juttuseurasta!”
    ”Eipä kestä”, Vaehran vastasi kohteliaasti. ”Ilo oli minun puolellani.”

    Lumimies hymyili leveästi ja pyörähti ympäri. Hetki meni, kun valkoinen selkä, sitten takaraivo, hävisivät Vaehranin näköpiiristä, kun Snowie laskeutui portaat alas. Arkistomaakari kuunteli, kuinka lumiukko tepasteli aulan halki, ja nykäisi ulko-oven auki. Vaehran siirtyi suuren ruutuikkunan ääreen. Hän katseli kakkoskerroksesta käsin, kuinka pyöreämuotoinen klaanilainen loittoni Arkistoista. Snowie heilutteli ylävartaloaan ja käsiään ainakin melkein rytmikkäästi tassutellessaan kohti kaupungin keskustaa. Hassu hahmo hävisi lopulta tulen toan näköpiiristä. Yhden miehen tanssiaiset menivät huvittamaan jotakuta muuta.

    Vaehran tunsi omantuntosa soimaavan. Kuinka hän saattoikin hermoilla Snowien seurassa? Ikään kuin lumimies mitään ilkeää tahtoisi.

    Mihin pahaan pari kirjaa muka voisivat johtaa?

  • Hengen lentoa syksyisessä Klaanissa

    Bio-Klaani
    Suuren Hengen Temppelin puutarha

    Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

    Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

    Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

    ”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

    “Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

    Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
    ”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
    Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

    “Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
    ”Oh, juu!”

    Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

    Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
    ”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

    “Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
    ”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

    Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

    “Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
    ”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
    Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
    ”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

    Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

    ”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

    “Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
    ”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

    “Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
    ”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

    “Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

    Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

    ”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
    Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”

    Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

    Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”

    ”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”

    Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

    https://www.youtube.com/watch?v=u-LCLdaGeW8

    “Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
    Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
    Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
    ”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
    Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
    ”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

    Lisää kahvia.

    ”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
    Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
    ”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

    “Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

    Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
    ”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

    En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

    ”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

    Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

    ”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
    ”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

    Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
    ”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
    ”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

    ”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
    ”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

    Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
    ”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

    Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

    Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

    Vai että santsikierrosta…

    Bio-Klaanin kaupunki
    Tuokiota myöhemmin

    https://www.youtube.com/watch?v=BwhgB35ljEs

    Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

    Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

    ”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

    Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

    ”Hiljaa!”
    Ei sitten.

    Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

    ”Mm-hm.”

    Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
    Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

    ”Jep.”

    Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
    Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

    ”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

    Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

    ”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”

    Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
    ”En keskeytä mitään?”

    Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
    ”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
    Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

    Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

    Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
    ”Isä Zeeron.”
    ”Isä Zeeron.”

    Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

    Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
    Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

    ”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

    ”Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
    ”Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

    Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

    ”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
    ”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

    Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

    ”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
    ”Mm, niin, aivan…”

    Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
    Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

    Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

    ”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

    Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
    ”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
    ”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

    Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

    ”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

    ”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
    ”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
    Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
    ”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
    Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
    ”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

    ”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

    Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

    ”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
    ”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

    ”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

    ”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
    Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
    ”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
    Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
    ”Öh siis vertauskuvallisesti.”

    Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

    Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
    ”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

    Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

    Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

    Eihän?

    ”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

    Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

    ”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

    Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

    ”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

    Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

    ”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

    Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

    ”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
    ”Onko?”
    ”Niin, onko?”
    ”Niin niin, onko?”
    ”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

    Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
    ”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
    ”Nooh, omasta mielestäni juu.”
    ”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

    Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

    ”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
    Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”

    Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
    ”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!
    ”Mitä aiot, poika?”
    ”Aion oppia!

    Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
    ”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

    Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

    ”Niin, kiitos niistä! Tsau!”

    Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
    ”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.

  • Itsensä kumoava väite

    Keskisuuren kasteen aukio

    Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.

    Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.

    Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.

    Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.

    Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
    Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
    ”Hei.”
    ”Tervehdys sinulle.”

    Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
    ”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
    ”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä.
    Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä.
    Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
    ”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?

    ”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.

    Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”

    Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.”
    Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
    Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?

    Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.

    Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
    ”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.

    Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?

    Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
    ”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä.
    Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?

    ”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.”
    Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.

    Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
    Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
    ”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.”
    Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
    ”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.”
    Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?

    Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.

    Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.

    Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?

    Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.

    Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
    Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.”
    Oppilaan kanssa.

    ”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
    Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
    Mutta niin oli Mestarikin.

    Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.


    Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
    Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.

    Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
    Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.

    Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.

    Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
    Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.

    Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
    Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
    Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
    Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.



    “Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
    ”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
    “Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
    ”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
    Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
    “Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
    Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.

    Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
    Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
    “SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
    Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
    “Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.

    ”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
    Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.

    ”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
    Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
    “Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”

    Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
    Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
    ”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”

    Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
    “H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
    “Vaiko juuri todella tarkka?”
    “…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
    Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
    Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
    ”…”
    ”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
    “Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
    Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”

    Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”


    Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
    Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.

    Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
    Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.

    Ananakseen.

    Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
    …Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.

    Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
    Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.

    Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.

    Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.

    Kauas.
    Kauas pois…


    “Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
    Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
    “Huppuineen vai ilman?”
    ”Ylipäätään.”
    “Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
    ”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
    “… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.

    Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
    ”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
    ”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
    ”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
    Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”

    Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
    Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.

    ”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
    “Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
    ”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”

    Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
    Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
    ”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”

    Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
    ”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
    “Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”

    Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
    “Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
    ”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
    “… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
    ”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
    Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
    Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…

    Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
    “Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
    ”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
    Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti:
    3.
    ”- saat kyllä tietää.”

    Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
    Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
    Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
    ”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.

    Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.

    Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.


    Vuosia sitten, Eteläinen Manner

    Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
    “Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
    Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.

    Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
    Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
    “Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”

    Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
    Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.

    Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä.
    Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
    Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.






    Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.

    ”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
    Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
    “Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”

    Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
    Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
    ”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
    Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”

    Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
    ”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
    “Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.

    Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
    ”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
    Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
    Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
    “Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!

    https://www.youtube.com/watch?v=1kYBGVKTARs

    Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
    Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.

    Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
    Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.

    Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
    Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.

    Huusi roisto kauhuissansa.
    Jaloillansa taistoon kävi.

    Oli taisto turhanlainen, ote tiukka turveansan.
    Upottavan surmanloukun, Karzahnin katalain kahleiden.

    Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
    “Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”

    Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi.
    “Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”

    Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”

    ”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”

    Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
    “Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”

    Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
    Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.

    ”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”

    Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
    Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.

    Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
    Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.






    Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
    “Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
    Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
    Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
    ”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”

    Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
    ”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”

    Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.

    Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
    “Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
    “Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
    Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
    Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
    “V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
    Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
    Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
    “En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”

    Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
    ”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”

    Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
    Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
    “Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”

    Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”

    Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
    ”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”

    Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
    Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.

    Ja tottahan se olikin.

    Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.

    Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.



    ”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
    Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
    ”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”

    Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
    ”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.

    Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
    ”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”

    Aah! Myrrysmiehen manauxet owat hirmuiset ja mercilliset!

    Krikcitin pappismies hymyili vienosti.
    “Totta karzahnissa.”


    Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.

    Paradoxista näytti, että athistien pääkaupungin, viidakon ympäröimän Ath-Nuin, suuri pyhäkkö olisi kohonnut kasvillisuuden lomasta aina, universumin alkuajoista asti. Rakennuksessa oli tosin aukkoja ja kulumia, jotka aika oli sen pintaan muovannut vuosien saatossa.

    Mutta Isä Ath ei vuosia laskenut.

    Paradox hämmästeli temppelin portailla olevaa kuhinaa. Soturimunkit, papit, nunnat ja oppipojat kävelivät katedraalin oviaukoista sisään ja ulos. Krikcit näki joidenkin matoralaisten kanoheissa samanlaisia rukousmerkkejä, kuin ikivanhalla tietäjällä.
    Krikcitiläinen havahtui muistaessaan Oraakkelin. Hän käänsi katseensa portaiden yläpäähän. Pakari-kasvoinen Oraakkeli, punasilmä, ennustaja iänikuinen katsoi häntä odottavasti. Paradox kiipesi hänen rinnalleen.

    Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.


    Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
    Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.

    Lyönti. Potku. Kuuden keisarin liikesarja. Kiipeävä kiviapina.
    Hikipisarat virtasivat Paradoxin kuultavan sinistä ihoa pitkin. Nuorukaisen jalat horjuivat vielä, mutta ne olivat päättäväiset.

    Krikcit kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui kivuliaasti kyynärpäänsä päälle. Hän puri hampaitaan. Välillä hän olisi halunnut luovuttaa…
    Mutta sitten hän huomasi katsoa huoneen ovensuuhun. Oraakkeli tarkkaili sivusta hänen kehittymistään.

    Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
    Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.


    Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
    Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.

    Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.

    Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.

    Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.

    Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.


    “Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”

  • Athismin pitkä oppimäärä

    Zeeronin mökki

    Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
    Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
    Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.

    ”Alussa oli tyhjyys.”

    Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.

    ”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
    Aikana ennen aikaa.”

    Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
    Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.

    ”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
    Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
    Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”

    Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
    Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.

    Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja.
    ”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
    Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.

    Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.

    Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”

    Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.

    ”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
    Oli Mata Nui, Suuri henki.”

    Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
    Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
    Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.

    ”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
    Kuoria. Ilman tarkoitusta.

    Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”

    Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.

    ”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
    Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?

    Saako ratas valita oman tiensä?

    Tyhjyydestä vastasi ääni.”

    Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
    Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.

    ”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
    Yhtenäisyytenne on osa teitä.
    Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
    Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.

    Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.

    Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.

    Mitä sanotte?’”

    Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
    Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.

    Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
    Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.

    ”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
    Mata Nui antoi meille elämämme.
    Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
    Vai jotain muuta.”

    Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
    Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.

    ”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
    Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
    Ath ko relthe Nimda.
    Athin rakkaus Nimdasta.

    Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”

    Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää.
    Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
    Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.

    Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita.
    ”Kenelle Nimda kuului?

    Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
    Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
    Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
    Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
    Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
    Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.

    ’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
    ’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
    ’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
    ’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
    ’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.

    Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
    ’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
    Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”

    Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
    Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.

    ”Se kuului kaikille.
    Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”

    Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
    Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.

    ”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
    Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
    Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
    Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
    Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.

    Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”

    Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
    Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.

    ”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.

    Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”

    Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
    Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
    Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.

    ”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
    ’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
    Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
    Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
    Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.

    Henkien lait on tehty paranneltaviksi.

    Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.

    Mitä sanotte?’”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
    Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.

    Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.

    ”Ath vastasi.
    Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
    Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”

    Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.

    ”Ja Ath puhui Atheonille,
    ’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’

    Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
    ’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’

    ’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
    Valinta oli aina sinun.
    Se on aina ollut sinun.

    Se oli lahjani sinulle.’

    Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
    Se ei koskaan lakannut nauramasta.

    Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.

    Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
    Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
    Todellisen rauhan.”

    Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
    Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
    Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
    ”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
    Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
    ”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.

    ”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
    ”Hm?”
    ”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
    Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
    Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”

    Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
    ”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
    ”Juttuja.”
    ”… juttuja.”
    ”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
    Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
    ”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
    ”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
    ”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
    ”Sienet olivat.”

    Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
    Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
    Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä.
    Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
    Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
    joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…

    ”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”

    ”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
    Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti.
    … hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
    Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…

    …lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,

    muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.

    ”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
    ”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
    ”… no eikö se ollut?”
    ”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
    Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
    Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.

    Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
    ”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
    Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
    ”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.

    ”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
    Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”

    Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
    Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.

    Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
    ”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
    Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
    ”Minä uskon, että hän on Atheon.”

    Kylmät väreet valtasivat Kepen niskan.