Syyssade piiskasi Bio-Klaanin linnoitusta. Puhuttiin melkein myrskystä. Kuut paistoivat tumman pilviverhon takaa kelmeää valoaan. Ulkona oli täysi energiahurtan ilma. Ne jotka joutuivat nyt ulos olivat joko epäonnekkaita tai masokisteja.
Umbra oli käpertynyt huoneensa nukkuma-alkovin isoon toa-kokoon tehtyyn sänkyyn paksun peiton alle. Sade säesti hänen uniaan. Matoran oli autuaan tietämätön ulkomaailman tapahtumista. Hän kuorsasi hiljaa, ilman virratessa sisään ja ulos hänen jalon rurunsa rei’istä.
Unessa hän ei tuntenut tuskaa, mutta ei myös valveillakaan. Paitsi tuskaa siitä, ettei ollut omasta mielestään tehnyt tarpeeksi Bio-Klaanin hyväksi. Umbraa painoi yhä Levahin kuolema Feterrojen käsissä. Hän halusi todistaa olevansa edesmenneen päämoderaattorin nimen arvoinen. Moderaattori-Umbran hautajaisseremoniasta oli kulunut jo jonkin aikaa. Silti kaikki oli tuntunut väärältä. Hän halusi ajatella, että toa oli nyt poissa ja hänen pitäisi mennä elämässään eteenpäin. Rakentaa oma elämänsä, oma kohtalonsa. Muut tuntuivat antaneen asian olla, heillä oli tämä koko sota-ajan kriisi meneillään. Ämkoon petturuus, nazorakien liikkeet saarella, huhut zyglakeista meriotuksineen ja klaanilaisten epätoivoinen Nimdan sirujen etsintä. Monet kritisoivat hiljaa seikkailijoiden taika-artifaktien etsintää, mutta se antoi kuitenkin joillekin toivoa tulevasta. Jos voisi toivoa paremman huomisen taikakivillä, kuka tahansa tekisi sen. Niin Umbra ainakin ajatteli.
Umbra oli nähnyt perin levottomia unia viime aikoina. Hän oli unissaan ollut usein toan roolissa. Tehnyt urotekoja, pelastanut kyliä raheilta ja auttanut klaania eri keinoin. Ei siis ollut ihmekään että valveella hän oli usein onneton. Tuntui muutenkin etteivät klaanin jäsenet oikein ymmärtäneet häntä. Ainakin hänestä itsestään tuntui niin. Olla suuren Valotun varjossa. Niin kirkkaan valon jälkeensä jättämässä varjossa. Oli hänellä hiukan elementaalivoimia ja musta miekka, mutta niillä ei ajettu pois pimeyttä klaanilaisten sydämistä. Tai tuotu rauhaa ja empatiaa maailmaan. Näitä liitettiin ennustukseen Valotusta, johon Av-Toat pyrkivät. Oli perin lohduttavaa, että ainakaan hänestä ei koskaan tulisi Toaa. Hänen ei tarvitsisi kohdata aurinkojen poltetta, joka lopulta sokaisee katsojansa tai varjoa, joka lopulta nielaisee mestarinsa. Ne olivat valon toain yleisimmät sudenkuopat jos he yrittivät toteuttaa Seitsemännen toan ennustuksen, kuten monella hartaalla Mata Nui-uskoisella oli tapana sanoa.
Tämä uni oli kuitenkin erilainen. Paljon fyysisempi ja todenmukaisempi kuin aikaisemmat. Myös paljon tutumpi. Oli kuin Umbra olisi elänyt tämän unen tapahtumat joskus.
Unimaailma
Valkoinen suola-aavikko levittäytyi hänen alleen ja suolaa jatkui horisonttiin asti. Violettina hohtava matoran laskeutui hitaasti taivaalta ja hänen jalkateränsä osuivat rakeiseen maahan. Suola narskui hänen allaan, vaikka oli pääosin hienojakoista.
Paikan taivas oli valkeaa, mutta siellä täällä oli outoa mustaa, kuin nokea tai muuta partikkelia. Missään ei näkynyt rakennuksia tai oikein mitään muutakaan. Umbra ihasteli avointa tilaa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta oli pakolla unta. Hän kohotti kätensä taivaalle ja keskittyi. Alkuvoima piirsi taivaalle sateenkaaren. Se näytti alkavan aavikon pinnasta ja loppuvan kaukana suolaan. Oli kuin se muodostaisi portin jonnekin.
Hymynkare nousi matoranin rurulle. Hän oli tyytyväinen itseensä.
Valkoisuudessa Umbran valot pääsivät omaan elementtiinsä. Ne säihkyivät kuin universaalit alkuenergiat.
Matoran häivytti sateenkaaren pois. Hän keskittyi ja loi kasan Toa-tähtiä. Toa-tähdet muistuttivat häntä klaanilaisista, niin moni jäsen oli Toa. Ja Toain sodan jälkeen koko järjestö oli perustettu. Niin monta vuotta sitten. Ja nyt karkureiden ja pakolaisten järjestö oli uuden sodan hampaissa. Kuinka ironista ja surullista.
Taivaanmaalari oli taas tyytyväinen. Hänellä oli taas valoa valkoisessa maailmassaan.
Eriväriset tähdet kuvasivat alkuvoimien taitajia, jotka suojelivat maailmaa. Koreileva tähtitaivas oli parempi kuin hänen sateenkaarensa aiemmin. Tähdet muodostivat tähtikuvioita. Yksi muistutti Graalokin tuhkakarhua. Sen tunsivat kaikki.
Kuin itsestään taivaalle syttyi musta aurinko ja sen seuralaiseksi hetkeä myöhemmin musta kuunsirppi. Taivaankappaleet kiersivät keinotaivaalla korkeuksissa. Umbraa ihastutti, sillä maailmassa oli jotain jota hän ei ollut tehnyt.
Punainen tähti roihahti palavaan liekkiin taivaalle. Kuin pieni aurinko se alkoi vaikuttaa muihin kappaleisiin. Sen vastapainoksi syttyi sininen tähti, aurinko sekin. Neljä taivaankappaletta olivat harmoniassa keskenään. Mutta mustaa oli liikaa. Tai liian vähän jos kysyi siltä.
Sininen hajosi väkivaltaisessa välähdyksessä kuuteen osaan. Tähden sirut katosivat maailman eri ääriin. Loputtoman valkoisen suolamaailman ääriin.
Punainen dominoi mustia kappaleita sinisen väistyessä. Se otti paikkansa harmoniassa.
Umbra tunsi kylmän luissa ja ytimissään. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota aavikon lämpötilaan tai siihen, että se tuntuisi epämukavalta. Kylmä metallinen tuulenvire pyyhki aavikon halki. Se toi mukanaan meren. Hopeisen meren. Ja sen kauhut.
Aavikko tulvi. Tulva oli syntynyt arvaamatta ja varoittamatta. Se muistutti Umbraa Gekon kanssa tehdystä retkestä Zyglakien järvileiriin. Märkää, epämiellyttävää. Ei paikka hänelle tai millekään. Gah’malokk heitä siunatkoon.
Hopeinen hyökyaalto peitti suolan alleen. Umbra tunsi hukkuvansa, mutta se vain peitti hänet elohopeallaan. Tahmeaa, myrkyllistä elohopeaa oli teknisesti ottaen kaikkialla. Jossain kuului kellon tikitys. Taivaanrantaan oli muodostunut valtaisia hammasrattaita. Hopeinen matoran näki maailman muuttuneen harmaaksi. Kaikki oli samaa masentavaa ja sieluttoman kylmää.
Meri alkoi tiivistyä muotoon. Se näytti toalta, mutta ei ollut mikään minkä Umbra tunnisti. Hopeinen naamio kasvoillaan olento puhui hopeistetulle.
“Sinut on valittu, Valottuni. Vuosia sitten Metru Nuilla valitsimme sinut, Umbra”.
“Valittu mihin? Olen vain matoran maailmassa, joka peittyy hopeiseen. Kolkkoon, elottomaan vaippaan.” Umbran sielu alkoi kylmää hopeisuudesta.
“Kohtaloaan ei voi määrätä. Suuret olennot tarkoittivat sen niin. Valkoinen tarkoitti sen niin”, hopeinen kertoi. “Olen pahoillani, etten ehtinyt kertoa sinulle sitä ennen. Annathan anteeksi, Umbra”.
“En ole se Umbra joksi minua luulet. Minulla ei ole mielen korppia sisälläni tai tykkikättä”, matoran kertoi. Häntä alkoi ärsyttää tämä kohtaaminen. Koko luomisen ja värien harmonia oli poissa.
Hopeinen näytti vaivaantuneelta. “Veljemme odottavat sinua täyttämään Valotun tehtävän. Rakkaani odottaa, että osa häntä palaa hänen luokseen”, hopeinen kertoi haikeasti. “Vain niin voi hän palata taas elävien maailmaan haavemaailmastaan.”
“En tiedä mitä tarkoitat. Oikea Umbra on kuollut. Pidimme hänelle hautajaiset! Klaanilaiset surivat hänen poismenoaan”, Umbra itki. Valon toan pitkä varjo oli taas hänen yllään. Kaikki halusivat vain Toan, ei häntä. Hänen olisi pitänyt kuolla Feterrojen kynsiin, ei Toa Umbran. Tai Orton Levahin.
“Mutta Suunnitelma”, hopeinen vaikutti inhimilliseltä. Umbra aisti hopeisen olevan järkyttynyt.
“Cestainu ei koskaan palaa ilman Valottua. Valo ja varjo eivät koskaan tule yhdeksi. Sieluttomat eivät enää nouse. Kaikki on mennyttä”.
Hopeinen kaikkosi nopeasti. Umbran ympäröinyt kylmyys haihtui. Suola-aavikko oli taas entisellään.
Taivaan värikkäät tähdet ja suuret taivaankappaleet jatkoivat loputonta sykliään vuorovaikutuksessa keskenään.
Punainen dominoi kuuta ja aurinkoa loisteellaan.
Sininen jatkoi pakoaan maailman ääriin, pirstoutuneena.
Keltainen piti kaiken liikkeessä tikityksellään.
Se värjäsi loisteellaan pienen majakan tyhjyyden keskellä.
Vihreä pysyi piilossa.
Ja hopeinen oli kaikonnut.
Kosminen ooppera tarvitsi näyttelijöitä ja solisteja. Harmoniaa ja draamaa pelin pelaamiseen.
Punainen esirippu laskeutui maailman eteen.
Näytös oli ohi.
Kello tikitti heräämisen merkiksi.
Korppi raakkui.
Violetti heräsi elävien maailmaan.
Umbra säpsähti hereille sängyssään. Hän tunsi vedon tuoman viiman. Jossain haisi myös meri-ilma ja tuntui meren kosteus.
Hopeinen häilyvä olento, kuin tarkempi versio unimaailman keskustelukumppanista oli piirtynyt kuiden valon valojuoviin. Hopeiset partikkelit kimaltelivat kuin ne olisivat ja eivät olisi siellä.
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.
Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.
Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.
Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.
Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?
”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.
Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”
Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.
”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”
Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.
Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.
Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.
Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.
Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.
Äpärät
Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.
Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.
Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.
Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.
Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.
Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.
”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.
”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.
”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”
”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”
”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.
”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”
”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.
”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.
Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.
”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”
”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.
”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”
”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.
”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.
”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.
”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”
Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.
Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.
”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.
”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”
”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”
”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”
Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.
Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.
”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.
Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.
Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…
Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.
Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.
Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.
Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.
”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.
”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.
”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”
”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.
Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.
”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.
”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.
”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”
”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”
”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”
Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.
”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”
”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”
Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.
”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.
”Se… mikä?”
”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.
Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.
”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”
Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.
”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.
”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.
”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.
”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”
”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.
Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään
Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.
”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.
Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.
”Noudan itse, kiitoksia vain.”
”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.
”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.
Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.
Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.
”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”
”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.
”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”
”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.
Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.
”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.
Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.
Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.
”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”
Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.
”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.
Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.
Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.
Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…
”Niin tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? Se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja alkoi sitten tietenkin vähän liian kovaan ääneen voihkimaan siellä ja siitähän se niiden rumpali, tiedäthän, se sellainen soittaja joka lyö sellaisia pyöreitä juttuja puisilla kepeillä, niin hän sitten tuli siihen paikalle ja kysyi häneltä, että onko hänellä aiempaakin näyttelijäkokemusta ja Hatakuhan meinasi pyörtyä siihen paikkaan, kun eihän hän ollut arvannut, että pääsee kuvauksissa ihan puhumaankin heille ja siitähän se soppa sitten syntyikin, kun se tuottaja luuli, että Hataku voi huonosti ja pyysi sitten niitä harjoittelijoita siellä tuomaan jotain kylmää juotavaa ja ne molemmat sitten lähtivät siitä paikalta etsimään vesipistettä, mikä on minusta vähän kummallista, että sellaista ei ollut siellä studiossa paikan päällä, mutta sitten toisaalta kun miettii niin monestihan noilla soittajilla on kyllä omat vesipullot mukanaan, niin ehkä niitä ei siellä kuitenkaan tarvita. No mutta kuitenkin se kitaristi oli siinä sitten jo ihan pöllämystyneenä, vaikka onkin sellainen ronski ja Hatakua nolostutti siinä vaiheessa jo niin paljon ja hän sitten minulle tuolla takahuoneessakin mainitsi, että hän ei siinä vaiheessa enää ilennyt huutaa niitä harjoittelijoita takaisinkaan, joten hän sitten tavallaan… tiedätkös, ’näytteli’ olevansa oikeasti huonovointinen ja joo kyllähän hän sitten jälkeenpäin sanoi, että olisi pitänyt vain olla rehellinen, mutta sitten taas, näyttelemäänhän hän oli sinne kuitenkin mennyt, niin ei se minun mielestäni nyt niin paha juttu ollut! Mutta kyllähän siinä väkisinkin kuvaukset sitten myöhästyi, mutta ei kuitenkaan liian pahasti, vaikka sitä vettä pitikin siinä sitten hörppiä. Tarwe se oli, Tarwe! Se Hatakun poikaystävä! Mutta niin, olivat ne sitten kuitenkin saaneet kuvattua koko jutun ja olethan sinä varmaan sen lopputuloksen nähnyt, kun se silloin tuolla isoilla näytöillä oli silloin pari vuotta sitten… vai olitkos sinä täällä vielä silloin? Katsos kun en yhtään muista, kun se oli sitä aikaa, kun me muutimme tämän postitoimiston kanssa, kun mehän olimme ennen vanhaan tuolla lähempänä rantaa, mutta kun ne tilat kävivät vähän ahtaaksi, kun väki täällä alkoi tilaamaan noilta muilta saarilta vaikka mitä, ja tässä nyt vain sattui olemaan tällaiset tilat ja melko isot varastotilatkin niin tähänhän me sitten tulimme, mutta se oli kyllä sellainen hässäkkä, että huhhuh ja en ole ihan varma muistanko kaikkia uusia saapujia niiltä ajoilta. Mutta hei sinäpä näytät siltä, että sinullahan on kaikki siinä valmiina, että ei kun hyvää päivänjatkoa vain ja käy meillä uudestaan… vaikka hassuahan tänne on tulla, jos ei ole pakettia noudettavana, paitsi tietenkin jos olet sellaista lähettämässä! Tai kirjettä, sellaisiakin me teemme! Mitäköhän minä edes höpisen, kyllähän sinä tiedät, että posti toimittaa kirjeittä, mutta minulla tiedätkö, lähtee aina välillä vähän rönsyilemään nämä tarinat, mutta ei se mitään, kun onpahan ainakin tekemistä. Ainakin näissä väleissä, kun ei ole muita asiakkaita, vaikka kyllähän sinäkin tavallaan olet meidän asiakas, mutta katso tässähän sitä tutustutaan jos vaikka joskus törmätään jossain tuolla kaduilla, niin moikataanhan sitten! Äläkä välitä, jos en ihan heti huomaa, kun minulla on tapana uppoutua välillä vähän omiin ajatuksiini vähän niin kuin eilen, kun lähdin täältä ja se ihana hattupäinen mies oli käynyt täällä ja ai, miten se vannoi tästä paketista olevan sinulle valtavasti hyötyä, ja miten hän olisi seuraavaksi menossa tapaamaan ’Tuhoutumatonta Miestä’! Ai kun sekin kuulostaa jännittävältä! Hänen elämänsä on varmasti todella upeaa, kun on aina jotakin jännittävää tekemistä ja muuta sellaista. Ja sinäkin kyllä näytät vähän sellaiselta tyypiltä, jolla on jännittävää tekemistä… ja sinun varmaan pitäisi olla tekemässä jotain sellaista ja… öh… mitäköhän… mitäköhän minun pitikään olla sanomassa…”
Dinemin tarina keskeytyi hänen oma-aloitteiseen hämmentyneisyydestä kumpuavaan hiljaisuuteen. Peelo seisoskeli hänen edessään, paketti yhä sylissään postineitoa silmiin tuijottaen. Oli, kuin kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut antanut Dinemin puhua loppuun. Viimein, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, postineito ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”Jotain Hatakun uudesta poikaystävästä, Tarwesta”, Peelo lopulta vastasi. Dinem vain pälyili hämmentyneenä ympärilleen.
”Niin… niinhän minä taisin…”
”Noh, kiitoksia kuitenkin”, Peelo vielä nyökkäsi kohteliaasti ja astui viimein takaisin koleaan syysilmaan Klaanin jo nyt huomattavasti vilkkaammille kaduille. Dinem jäi hämmentyneenä raapimaan kanohiaan. Hän oli onnistunut jotenkin kadottamaan kokonaan jutun juurensa. Häntä pelotti, että se jäisi nyt vaivaamaan häntä koko loppupäiväksi. Kun postineito vilkaisi seuraavan kerran toimiston ikkunasta ulos, Peelo oli kadonnut jo kauas ja Dinemkin marssi lopulta takaisin takahuoneeseen ilman pienenintäkään hajua siitä, mitä hän oli ennen androidin saapumista ollut tekemässä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Ilmiselvää liikettä havaittuaan hän päätti vain marssia sisään. Yhdestä pienestä välietapista ei olisi mitään haittaa ja Peelo epäili vahvasti, että raudan toan luona vierailemisella saattaisi olla positiivisia vaikutuksia hänen tutkimustyölleen.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Hämärästi valaistu huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oli jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle tarpeeksi kovaäänisesti havahduttaakseen takahuoneeseen livahtaneen raudan toan huomion. Pian raskaat askeleet lähestyivät häntä ja takahuoneen ovi narahti hitaasti auki. Haukasvoinen toa laahusti yhä hieman alakuloisen näköisenä paikalle monilinssinen visiiri oikeaa silmäänsä peittäen. Vekotin värähteli eteen ja taakse Peeloa tarkkaillessaan, mutta lopulta raudan toa sai pakotettua kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Näin nopeastiko muutitkin mielesi”, Seran ihmetteli ja pyyhki ruskeaa nahkaessuaan enimmistä metallinpölyistä. ”Ei lainkaan tapaistasi.”
”Kuljin lähistöllä ja ajattelin kysyä mielipidettäsi”, Peelo vastasi melkein rehellisesti ja nyökkäsi katseellaan kohti pöydälle asettamaansa romukasaa.
Raudan toan silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla laatikon sisältöä tutkaillessaan. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran päätyi vain työntämään kätensä laatikkoon. Vähän aikaa toisistaan irronneita osia hämmenneltyään hän äkkiä päätyikin irvistämään ja ottamaan samalla melkoisen harppauksen taaksepäin.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on pommi…”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten laatikkoon, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Ainakin luulen, että sen on ollut tarkoitus olla. Suurin osa tuosta pohjalla olevasta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Näytti siltä, kuin maailman suurin paino olisi pudonnut raudan toan harteilta. Seran tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä varmaan vain kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oli nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Se on peräisin siitä palaneesta hotellista Huonolta Satamakadulta. Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas ottaa askeleen lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken lauseen pöydän yli häntä tuijottavaan androidiin. ”Ajatteletko samaa kuin minäkin?”
”Kenties jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin vain tuleen.”
Seran nyökkäsi Peelon täydennykselle. ”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin.”
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin Totuuden äänen Klaanin kaduilla kuullessaan. Tai, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Joo? Joo! Tuota, minne sinä menet?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä Zeruelin tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo jopa hieman yllättyi, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”No mutta sehän on DJ Peelo!” hihkui Paacon jo selvästi useamman kahvikupin voitelema ääni. ”Mitä suosikki-roboboyolleni mahtaakaan kuulua näin koleana syysaamuna?”
”En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä sanoit”, Peelo myönsi. Hän ei myöskään ollut kovin tyytyväinen siitä, että Paaco kutsui häntä yhä artistinimellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero viiden sisältö meinasi hypätä työtuoliaan kuluttavan moderaattorin kurkusta takaisin kuppiin. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? No hittolainen. Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti jättäen mainitsematta Paacolle kokonaan sen, että hänen päässään Maja Hotellin palon ja Totuuden etsiminen olivat aivan ehdottomasti yksi ja sama asia.
”No siis, joo, hei. Kaipa minä voin tutkia ne nauhat vielä kerran”, Paaco ymmärsi jo, mitä Peelo oli häneltä pyytämässä. ”Ja hyvä mies laita nyt vaikka joku sormi korvallesi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole korvia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai viisi”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut ainoa, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin asiat visusti poissa hänenkin olemassaolemattomilta korviltaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perse… ei kait se nyt voi… Ei, ei se vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari, jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi vähän oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen vähän päissäni’ -tavalla, eikä silleen ’räjäyttelen hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan vähän sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa aika täsmälleen kuvailemasi kokoista puista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perse”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”Ei ainakaan näin poikkeusaikana. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman… voi saamari nyt. Tiukka vasen, tiukka vasen nyt!”
Peelo ei epäröinyt sekuntiakaan ja teki työtä käskettyä. Hän teki tiukan käännöksen kohti Admin-aukiota ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Se saamarin peltipirkko kuuntelee radioitamme!” Paaco ähkäisi turhautuneena ja samalla hetkellä Peelo ymmärsi jo, mistä oli kyse. Admin-aukiolla, noin 20 metriä Peelosta pinkoi valkoinen, keltasilmäinen androidi. Sekin pysähtyi, mutta vain sekunniksi. Kahden koneen katseet kohtasivat ja sitten takaa-ajo oli jo alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä konteilla suljettua, mutta Peelon ketteryydellä nopeasti ylitettyä oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua ylittäessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kolmen kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
”Minä tarvitsen apua, jos tahdomme pysäyttää hänet ajoissa! Peelo huomautti sokaisevasta vauhdistaan huolimatta tyrmistyttävän tyynesti. Hänen radiokumppaninsa päästä kuuluva hurjistunut näppäimistön näpytys kertoi hänelle, että Paacolla oli ainakin jonkinlainen suunnitelma työn alla.
”Kutsuttu jo, mutta sinun täytyy hidastaa häntä!” kuului moderaattorin vastaus. Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Juhliin ja tapahtumiin erikoistarvikkeita myyvä matoralainen katsoi kauhuissaan, kun hänen kojuaan lähestyvistä androideista takimmaisen vasen raaja muuttui jonkinlaiseksi energia-aseeksi ja laukaisi jotain vihreää ja liekehtivää häntä kohti. Kauppias sulki silmänsä varmana siitä, että tämä oli hänen loppunsa, mutta Peelon laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan kauppiaan vierelle ja aiheutti paineaallon, joka vain harmittomasti lennätti kaukau-kasvoisen miehen takamukselleen. Aalto lennätti kuitenkin myös useita laatikollisia tämän tuotteita suoraan edellä juoksevan, valkoisen androidin jalkoihin. Tämän oli pakko hidastaa tahtiaan ja väistää. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Peelo olisi saanut tätä kiinni. Mutta se oli tarpeeksi, jotta joku muu sai.
Sitä, miksi joku oli jättänyt kadun varteen täydellisen rampin saapujaa varten, jäi Peelolle mysteeriksi, mutta sen sijainti oli otollinen. Yksi kauppiaan papatteja sisältävistä paketeista oli vierinyt sen taakse ja maahan iskeytymisen voima sai pahvin sisältöineen räjähtämään näyttävästi. Tämä antoi vielä lisää vauhtia apuvoimien vauhdikkaalle saapumiselle.
Bladiksen ilmalento oli käänne, johon karkulainen ei enää kyennyt vastaamaan. Ilmojen halki tuhatta ja sataa kiitävä pyörätuoli osui moderaattorin ylilennon päätteeksi androidia suoraan tämän valkoiseen ohimoon. Kuului korviahuumaava metallin kolahdus ja karkulainen lysähti maahan, kuin säkki shasalgradilaisia herkkuja. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit hopeisen skakdin viereen. Tyytyväisenä tuolissaan myhäilevä moderaattori tuijotteli vielä saalistaan mustan konemiehen astellessa hänen rinnalleen.
”Hyvä ajoitus”, Peelo kehui.
”Hah! Jos Paaco olisi hälyttänyt minut kaksi sekuntia myöhemmin, olisi käynyt ohraisesti”, Bladis ärjähti. ”Toivottavasti se ei kuollut. Sai melkoisen tällin.”
Tämä oli ensimmäinen hetki, kun Peelo ehti tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka seurasi, kuinka maahan lentäneen kauppiaan ystävät auttoivat tätä pystyyn. Kaikki näytösti olevan kunnossa. Sivullisiksi uhreiksi oli koitunut lähinnä maahan auennut paketti ilmapalloja ja yksi räjähtänyt papattipakkaus.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi rouhea päivä ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, mutta karjahti vielä jotain kulukorvauksista tienvarren kauppiaalle. Peelo ei enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs perseen persettä?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset ja yhdellä pyöräytyksellä käänsi karkulaisen naamapuoli ylöspäin.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi itselleen epätyypillisen penseästi.
”Välittömästi, totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Kelbuuno-Malciremin virtapiirit”, androidi päätteli ääneen botin kallon sivuun, pyörätuolin aiheuttaman vamman alapuolelle kaiverretuista merkeistä. ”Ulkokuori Carnium Enteä, nivelet Mustaa Kättä.”
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en usko, että häntä on ohjelmoitu vihamieliseksi.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Ehkä… jos käyttäisimme verkkokaapelia?”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paacon viimeisin energiavirvoike oli välittömästi lähtenyt matkalle painovoimaa vastaan ja vain hetkeä myöhemmin lavuaariin yökkivä moderaattori ei ehtinyt reagoida siihen, kun tilanne muuttui karmivasta kaoottiseksi.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATUTTAA MINUA! SE SATUTTAA MINUA! MIKSI KUKAAN EI AUTA? MIKSI SE SATUTTAA MINUA?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATUTTAA MINUA!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?” se yritti kysyä. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Tehkää nyt saamari jotain!” Paaco huusi hätääntyneenä, hädin tuskin itsekään tolpillaan.
”Missä pirussa se sairaalahenkilökunta viipyy?”, Bladis ärjyi kaksi sätkivää raajaa yhä otteessaan. ”Olisi kuulunut olla paikalla jo aikaa sitten!”
Peelo ei kuitenkaan huomioinut enää, mitä hänen ympärillään tapahtui. Botin katseessa oli ollut pienen hetken jotain, mitä hän tunnisti. Ja hän sääli sitä. Hän vain tahtoi saada sen rauhoittumaan.
”Peelo, mitä hiivattia sinä teet?” Paaco ehti kysyä, mutta remmi androidin kaasunaamiosta oli jo irronnut. Bladiskin sai puristettua itsestään huomiokykyä, kun Peelo laski maskin kasvoiltaan ja kumartui lähemmäksi huutavaa bottia.
Botin kirkuminen muuttui välittömästi hiljaisemmaksi sen yrittäessä ymmärtää, miksi hänen veljensä oli ilmestynyt naamion takaa. Vihreät, suuret silmät ja vienosti ja rauhoittelevasti hymyilevät, muuten käytännössä piirteettömät kasvot valoivat uskoa Bottiin. Jokainen tuijotettu sekunti helpotti Bladiksen työtä hieman. Peelo kuitenkin tiesi, että ilman perusteellisempia toimenpiteitä Bottia ei saataisi irti tuskastaan.
”Minä tahtoisin irrottaa virransyötöstäsi yhden kaapelin”, Peelo selitti rauhallisesti. ”Se laittaa sinut uneen toviksi. Sopiiko se sinulle?”
”VIEKÖ SE… Viekö se kivun pois?”
”Vie”, Peelo nyökkäsi tyynesti hymy yhä kasvoillaan. Botin ääni oli muuttunut kirkumisesta enemmän tuskaiseksi huokailuksi.
Botin raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista sen verran kasassa, että hän pystyi vahvistamaan arvionsa. Kahden koneen kasvot olivat käytännössä identtiset.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti myöntyä Peelon pyyntöön. ”Minä… se… kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo jatkoi rauhoitteluaan. ”Minä laitan sinut uneen nyt.”
Kumpikaan moderaattoreista ei ollut varma, oliko mustan androidin lausetta seurannut Botin nytkähdys nyökkäys vaiko kouristus, mutta Peelo joka tapauksessa työnsi kätensä kahden paksun lihankimpaleen välistä syvälle sen koneistoon ja kiskaisi voimalla johdosta läheltä Botin selkärankaa. Kouristelu loppui välittömästi ja keltainen valo karkulaisen silmistä sammui. Hetken aikaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan Paacon tietokoneiden tasainen kehräys.
”Mitä Irnakkin perssaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco tuijotti lihareunaista, irrotettua rintapanssaria, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä paljaskasvoisena lihaa, joka sykki hieman Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Tämän ei pitäisi muodostua ongelmalliseksi.”
Bladis uskoi Peelon sanoja. Paacolla oli liian kiire tuijottaa tämän paljastuneita kasvoja kuunnellakseen, mitä kenelläkään oli sanottavana.
”Minä aina luulin, että sinulta puuttuu naama… tai että sen tilalla oli jotain ihan hirveää”, mahikikasvo änkytti. Peelolle Paacon reaktio tuli aitona yllätyksenä.
”Miksi ihmeessä luulit niin?”
Bladiksenkin oli pakko myöntää, että oli omituista nähdä suun liikkeitä yhdistettynä Peelon ääneen.
”No kun… tuo sinun maskisi. Se on aina sinun päässäsi. Aina.”
Peelo katseli Paacoa pää hieman kallellaan. ”Mutta matoranien kulttuurissa on tapana pitää naamiota. En minä ole sinuakaan koskaan nähnyt ilman.”
Androidin argumentissa oli kummallisella tavalla järkeä, eikä Paaco voinut sitä millään kieltää. Vastauksensa päätteeksi Peelo kuitenkin nosti kaasunaamarin takaisin kasvoilleen ja sitoi sen remmin ensimmäisellä yrittämällä. Pienen hetken käytyä keskustelua käsiteltyään kolmikon katse kiinnittyi jälleen yksissä tuumin tajuttomana makaavaan Bottiin ja sen sisälmyksiin.
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tutkii sitä ajallaan, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkiksi. Peelo hymyili maskinsa takana ja kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei osannut enää edes yllättyä, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se sykki edelleen täsmälleen samassa tahdissa. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Juuri, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Hunakasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin. Virransyöttö 1B on katkaistu. Kupe tietää, mitä se tarkoittaa”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan näytti lähinnä tyytymättömältä siihen, miten tilanne oli hoidettu.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet skakdit tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä skakdin selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Njuu”, niukin naukin tilanteesta toipunut Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa persettään irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen, mutta hetki sitten sykkineet tapahtumat saivat hänet vielä toisiin aatoksiin. Vaadittiin ainakin kolme bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa neljä. Pikkuruisten Jättiläisten uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Sairasosaston toimistotiloissa varovaisesti hymyilevä Yilda siirsi muistikirjansa syrjään ja kiitti Peeloa tämän antamista tiedoista. Botti oltiin siirretty tehohoitoon ja Kupe oli hälytetty paikalle välittömästi. Androidi oli saanut päähoitajan kertomuksesta kuvan, että päivä oli ollut osastolla tavanomaista kiireisempi. Yilda kuitenkin vakuutteli, että Botista pidettäisiin huolta ja, että Kupe tekisi kaikkensa leikkaussalissa ”tunkeilijan” poistamiseksi tämän ruumiista.
Poistuessaan Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävän ilman toan luona. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Löysin siskoni tänään”, hän lausui toan sängyn vierellä seisoessaan. ”Hieman yllättäen. Hän on ollut täällä jo tovin, en vain ollut kertaakaan tavannut.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne leveä. Hoitajahenkilökunnan mielestä liian leveä. Moni heistä piti Koobeen läsnäoloa ahdistavana. Yilda oli ollut kiltti ja oli antanut Peelolle luvan pitää huolta toan huoneen siisteydestä.
”Mutta siskollani oli myös komponentti. Viimeinen, jonka tarvitsin Mekaanikon laitteeseen. Pian saan tietää, miksi Totuus halusi satuttaa sinua.”
Ei edelleenkään vastausta, mutta Peelo ei sellaista odottanutkaan. Hetken aikaa hartaasti toan rinnalla seisottuaan androidi viimein lähti talsimaan kohti asuntoaan. Hän oli toiveikas. Kenties hän palaisi Koobeen luokse viisaampana.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin hänen asuntonsa ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen Peelo nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan, jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties minä voin auttaa.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja sinä voit auttaa minua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänenkin tietoisuutensa tylsistyi. Tämän hän päätteli siitä, että hän toden totta kävi läpi päässään jo melko monennetta kertaa Dinemin kertoman tarinan yksityiskohtia. Siitä ei ollut käynyt aivan selväksi, minkä yhtyeen musiikkivideolla Hataku oikein oli esiintynyt. Hän kyllä tiesi yhden toan muotoisen muusikon Klaanin riveistä, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut ottanut selvää, oliko hänellä kollegoita, joiden kanssa soittaa.
Peelo itse oli aina ollut enemmän konemusiikin ystävä. Hänen ensimmäiset viikkonsa Bio-Klaanissa, lähinnä Paacon yllyttämänä, olivat olleet täynnä ”DJ-Peelon – Elävän Rumpukoneen” esiintymisiä. Oli hän hieman mainettakin niittänyt, mutta lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että musiikillisen uran mukanaan tuomat fanit – ja näiden keskimääräinen käytös – eivät olleet häntä varten.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne sininen olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, punaisia tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Kohtaamisemme taisi tosin olla melko nopea.”
”Liskot pistivät paljon varaasi, Kone. Mutta Suuri Kaupunki on aina ollut suojeluksessani. En voinut antaa mestariesi kaataa sitä.”
”Ymmärrän. Enkä syytä sinua kaupunkisi puolustamisesta. Toivoisin itsekin, että voisin jättää sodan taakseni.”
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva nähdäksesi minut?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi omia sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Sinun kanssasi… ei enempää… valheita.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus, jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Ensin Valkoinen ei sanonut yhtään mitään. Hänen periaatteensa murenivat kuitenkin hetkessä. Hän ei voinut estää itseään vastaamasta kysymykseen, jonka vastauksen hän niin helposti tiesi.
”Tarwe… tietenkin”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti Valkoisen lausuessa Tarwen nimen. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelon kaasunaamion taakse oli noussut jo leveä virne. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Niinkö luulet? Ja mistä sinä sen tiedät?”
”Hän… Dinem… kertoi sen sinulle.”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Kertoiko? Oletko aivan varma, että en vain töykeästi keskeyttänyt häntä ja poistunut toimistosta?”
Eikä Valkoinen ollut. Hän ei ollut varma enää mistään. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Yildan vaiko Kupen kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu olisi revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Tämä ystäväsi”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Jonka takia tulit tänne asti. Rakastatko sinä häntä?”
”En ole aivan varma, mitä se tarkoittaa”, Peelo myönsi. Suntio ei osannut estää itseään tirskahtamasta. Peelon sosiaalinen kokemattomuus oli hänestä suorastaan hurmaavaa.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Lihatytöt saisivat pitää huolta omistaan, voi hyvänen aika…”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Perse”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
”Niin hän tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? No kaipa minä kerroin! Niin tosiaan, se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli siellä paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja-”
”Anteeksi, mutta minun täytyy tosiaan poistua”, Peelo keskeytti Dinemin elämää suuremman tarinan, nyökkäsi vielä kohteliaasti ja asteli ovenkulman kellon kilahduksen saattelemana Klaanin nyt jo ihan pikkuisen vilkkaammille kaduille.
Dinem jäi katsomaan suu yhä avoinna, kuinka androidi ripein askelin katosi kadunkulman taakse. Postineito ei kuitenkaan lainkaan pahastunut Peelon äkkilähdöstä. Hänet keskeytettiin usein. Dinem oli jo kauan sitten päätellyt, että muut vain tapasivat olla paljon häntä kiireisempiä. Hyväntuulisesti hyräillen hän jatkoi töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesken jäänyt tarina jatkui loppuun vain hänen päänsä sisällä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pienen hetken epäröityään hän päätti silti marssia sisään. Hän toivoi hartaasti, että raudan toa olisi vain jossain takahuoneessa puuhastelemassa.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Pimeä huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oltiin jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle kovaäänisesti kiinnittääkseen raudan toan huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken aikaa odoteltuaan Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että Seran ei joko ollut paikalla tai oli poistunut jonnekin hetkeksi. Hieman pettyneenä hän nosti paketin takaisin syliinsä ja lähti marssimaan ulos pajasta… ainoastaan törmätäkseen sen omistajaan oviaukossa.
Seran karjahti ilmoille useita nynrahlaisia kirosanoja yhteentörmäyksen lennättäessä sekä hänet että androidin pajan lattialle. Peelon laatikon sisältö levisi kovaäänisesti kaksikon väliin ja kasa korventunutta metallinpölyä leijaili kaikkialle heidän ympärilleen.
”Anteeksi, anteeksi. En tiennyt, että olet siinä!” Seran aloitti pahoittelutulvansa, mutta itsensä ensimmäiseksi pystyyn kammennut Peelo ei aikonut ottaa niitä vastaan.
”Syy ei ollut meistä kummankaan. On valitettavaa, että olimme ovella täsmälleen samaan aikaan.”
Androidi huomasi sivusilmällään, kuinka Seran paniikinomaisesti kaappasi jotain omista käsistään lentänyttä Peelon romujen keskeltä ja sujautti sen nopeasti tarvikevyönsä uumeniin. Peelolta ei kestänyt pitkään päätellä, että se oli pitkän matkan kommunikaattori, jota Seran ei syystä tai toisesta halunnut myöntää omistavansa. Androidi päätti kuitenkin olla sanomatta mitään ja alkoi sen sijaan kaapimaan pakettinsa sisältöä lattialta takaisin laatikkoon.
”Olen niin pahoillani”, Seran jatkoi vuodatustaan ja liittyi lattialle keräämään palasia. ”Tuota… mikäs ihme tämä oikein on?”
”Hain sen juuri postista. Se liittyy jotenkin Maja Hotellin taannoiseen tulipaloon.”
Raudan toan naamioon kiinnitetty silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran kavahti taaksepäin lattialta ilmiselvästi kauhuissaan.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on joskus ollut pommi!”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten lattialle puoliksi levinneeseen kasaan, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Suurin osa tuosta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä sanoin, että hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Seran kyllä tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oltiin nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas kumartua lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken häntä tuijottavaan androidiin. ”Ehkä jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin tuleen.”
Peelo nyökkäsi hyväksyvästi Seranin teorialle.
”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin” Seran jatkoi, mutta suostui samalla taas auttamaan Peeloa kasaamaan romua takaisin laatikkoon. Pienen hetken puuhailtuaan enimmät siitä olivat taas kasassa, lukuun ottamatta valtavaa kasaa hienoa metallia, joka yhä pölisi pitkin lattioita.
”Harjaan sen myöhemmin”, Seran toppuutteli Peeloa, joka oli jo valmis etsimään käsiinsä harjan. Yhteistuumin he lopulta kantoivat paketin sisältöineen takaisin Seranin pöydälle.
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin silloin, kun Totuuden ääni kaikui Klaanin kaduilla. Tai silloin, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun mysteereineen viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa.
Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Totta kai… tosin, ööh… minne sinä olet menossa?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo yllättyi suuresti, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”Olet soittanut ihan saamarin väsyneen miehen vastaajaan” kuului Paacon toistaiseksi ainoastaan yhden kahvikupin voitelema ääni. ”Onko aivan pakko, jos ei tahdo? Aamu on ollut ihan hirveä.”
”Olen pahoillani aikaisesta ajankohdasta”, Peelo pahoitteli.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero kahden sisältö valui laiskasti moderaattorin kurkusta alas tämän kuunnellessa Peelon selvitystä. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti.
”Kaipa minä sitten tutkin ne nauhat vielä kerran”, Paaco huokaisi väsyneenä. ”Ja hyvä mies kaiva nyt vaikka nenääsi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole sieraimia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai kaksitoista”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut aamun ainoa henkilö, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä. Tulin itsekin takaisin vasta ihan hetki sitten.”
”Ymmärrän”, Peelo hymähti eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin vainut visusti poissa hänenkin olemassaolemattomista sieraimistaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perseensuti… ei kait se nyt voi… No kyllä se vissiin vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi aika oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen sniffaillut jänniä substansseja’ -tavalla, eikä silleen ’poltan hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan aika paljonkin sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa täsmälleen kuvailemasi kokoista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perseensuti”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”En saa millään päähäni tähän kellonaikaan. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman kamppailua.”
Peelo yhtyi Paacon huomioon. Hän valmistautui siihen, että hän joutuisi käyttämään voimaa. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”Botti” täytyisi ottaa vähintään kuulusteltavaksi.
Noin minuuttia myöhemmin Peelo saapui moderaattorin ohjastamaan paikkaan. Pieni numeroa kolme esittävä kyltti oli metallisen oven yläpuolella vain korttelia Tawastian itäpuolella. Peelo suoristi ryhtiään ja valmistautui koputtamaan oveen. Siihen vain vastattiin ennen, kuin hän ehti tekemään niin.
Keltasilmäinen, muuten valkoinen androidi läimäisi jo päivän toisen oven päin Peeloa, joka onnistui kuitenkin tällä kerralla pitämään tasapainonsa. Admin-aukiota kohti kiitävä botti oli tiennyt, että häntä tultiin noutamaan ja se pinkoi nyt useaa metriä Peeloa edellä. Mustan androidin refleksit olivat kuitenkin terävät. Takaa-ajo oli alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä pienen ostoskeskuksen läpi kulkevaa oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua lähestyessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kuuden kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Salamannopeasti Peelon vasen raaja muuttui jonkilaiseksi aseeksi ja laukaisi vihreää ja liekehtivää energiaa karkulaista kohti. Hänen itsensäkin yllätykseksi hänen huumaavasta vauhdista tehdyt laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan karkulaisen eteen ja aiheutti paineaallon, joka lennätti tämän väkivaltaisesti suoraan vauhdista maahan. Kuului kammottava rasahdys, kun valkean androidin kallo iskeytyi katukiveykseen ja sen ruumis lysähti maahan, kuin säkki shasalgradin merkittävimpiä vientituotteita. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit karkulaisen viereen. Pienen hetken hengähdettyään ja tyrmättyä karkulaista tutkittuaan sillan toiselta puolelta alkoi kuulumaan kovaäänisen rullailun ääniä.
”Skarrarrarrin Paaco! Olisi hälyttänyt minut minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt mukaan toimintaan!” Peeloa lähestyvä moderaattori ärjyi pettyneenä. ”Hyvää työtä silti, robopoju.”
”Hei Bladis”, Peelo tervehti kohteliaasti. ”Tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa”, hän vielä vakuutteli.
”No näemmä”, Skakdi makusteli. ”JA TÄÄLLÄ EI SITTEN OLE NIIN MITÄÄN SAAMARIN NÄHTÄVÄÄ!”
Bladiksen hätyytellessä paikalle saapunutta uteliasta yleisöä, oli Peelolla viimein hetki tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka oli muutamalla hieman törkeällä sanavalinnalla saanut heitä ympäröivän väkijoukon hajotettua.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi hirveä aamu ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, sadatellen yhä Paacon liian myöhään lähetettyä avunpyyntöä. Pyörätuolin vanki olisi mielellään ottanut jokaisen mahdollisuuden päästä mukaan toimintaan. Peelo ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs hittoa?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Sitähän se minäkin tässä…” Bladis kommentoi tuijottaen tajuttoman botin kerrassaan merkillisiä, pyöreitä ja pehmeitä…
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi yhä selvästi väsyneenä.
”Totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en ole varma siitä, tekikö hän sitä tahallaan.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Minulla on täällä ehkä lakunauhaa…”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paaco oli kohtuuttoman onnellinen siitä, että hän ei ollutkaan ehtinyt juoda aamulleen tavanomaisia kahvikupillisia. Ne olisivat muuten olleet jo matkalla ylös. Puhdas järkytys sai moderaattorin silti voimaan pahoin, mutta tämä pysyi tolpillaan niukin naukin.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATTUU! SE SATTUU NIIN KOVAA! MIKSI KUKAAN EI AUTA MINUA? MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATTUU!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI MINÄ EN OLE KUOLLUT? LUOJAN NIMEEN MIKSI EN SAA KUOLLA?” se aneli. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Voi saamari, pois tieltä!” Paaco karjahti hädin tuskin tolpillaan. Moderaattori ryntäsi bottia pitelevän kaksikon ohitse ja toimi nopeammin, kuin Bladis oli koskaan nähnyt Valvomon valtiaan liikkuvan.
”Sori tyttö, mutta tämä kirpaisee aikaa kovaa”, Paaco pahoitteli mahdollisesti jopa vilpittömästi. Kun kukaan ei ollut huomannut, mahikikasvoinen moderaattori oli kiskaissut virtakaapelin irti yhdestä tietokoneistaan, ja toinen sen päistä yhä seinässä, iski sen suoraan Botin sisälmykset vallanneeseen lihaan.
Pienen hetken näytti siltä, että Paacon äkkinäinen temppu vain pahensi kouristelua, mutta sitten, kahden muun yllätykseksi ja järkytykseksi, lihan sykkiminen alkoi rauhoittumaan huomattavasti. Sen raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista jo kasassa.
Hitaasti, mutta varmasti seinästä vedetty virtapiikki saikin karkulaisen lihakset rentoutumaan, ja kun sen ruumis lysähti taas rennoksi Paacon pöydällä, johto heitettiin syrjään ja uroteon tehnyt moderaattori lysähti työtuolilleen hieman järkyttyneenä itsekin omasta teostaan.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti kähistä lopen uupuneena, mutta huomattavasti rauhoittuneena. ”Kipu… se kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo rauhoitteli hämmentävästi ruumiiltaan itseään muistuttavaa karkulaista. Botista ei kuitenkaan irronnut mitään muuta. Se lysähti takaisin tajuttomuuteen heti, kun lihakset olivat kokonaan lakanneet sykkimästä hänen sisällään.
”Mitä Irnakkin supersaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco oli kääntänyt katseensa lihareunaiseen, irrotettuun rintapanssariin, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä lihaa, joka värähteli vienosti Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Soveltuu varmaan häneenkin.”
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tulee tutkimaan sitä, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkitsi. Peelo kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei edes yllättynyt, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se värähteli edelleen. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Vain hieman sen jälkeen, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Rurukasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan oli hiljaa ylpeä siitä, kuinka tehokkaasti Paaco oli toiminut.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet zakazin ääliöt tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä Bladiksen selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään. Erityisesti heidän aamuisen, väkinäisen kohtaamisen jälkeen.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Kattaa”, tilanteesta toipuva Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa naamaansa irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen ja otti siitä kulausta hurmoksessa, josta olisi voinut luulla moderaattorin viettäneen vuoden aavikolla. Vaadittiin tosin myös ainakin neljä bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa viisi. Hatuttajien uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Kanohi Kelaetaan parran kohdalta raapiva Kupe oli tottunut siihen, että Peelo vieraili hänen luonaan. Sen lisäksi, että androidi oli erittäin utelias lääketieteen suhteen, oli hänen vankkumaton uskollisuutensa sairasosastolla makaavalle ystävälleen jotain, mille sairaalan päällikkö olisi nostanut hattua, jos olisi sellaisen omistanut.
Tällä kertaa Peelon kanssa jutustelu oli kuitenkin paljastanut pelkkää hulluutta. Kupen päivä oli ollut jo valmiiksi aivan liian kiireinen. Nyt sen päälle laskettiin kaksi toisiinsa kiinnittynyttä elämänmuotoa, joiden irrottaminen toisistaan oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Muutaman lihankimpaleen turvallisesti irrotettuaan Kupe oli sulkenut leikkaussalin todettuaan, että he eivät voisi poistaa loppuja ennen kuin he tietäisivät, miten syvälle liha oli Bottiin juurtunut.
Peelo oli luvannut palata hänen juttusilleen seuraavana päivänä, jotta kirurgit voisivat ottaa mallia Peelon anatomiasta ja täten turvallisemmin operoida Bottia myöhemmin. Toistaiseksi lihan urhi oli vaivutettu syvempään koomaan, jotta enempää tuhoa tämän sisuksille ei tapahtuisi.
Poistuessaan Kupen toimistossa Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään taas koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävälle ilman toalle. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Puhutkohan sinä enää koskaan?” Peelo pohti ääneen. ”Olisi taas mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne edelleen, kuin hän olisi kuullut maailman maukkaimman vitsin. Se oli hermostuttanut hoitohenkilökuntaa useampaankin otteeseen. Se oli yksi syy sille, miksi Koobeen huoneessa niin moni asia oli Peelon vastuulla.
”Tänään tapahtui merkillisiä asioita. Luulen päässeeni Totuuden jäljille. Minä aion pian tietää, miksi hän satutti sinua.”
Ensiksi ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Sitten, kun Peelo oli kääntänyt katseensa aivan pieneksi hetkeksi kohti Koobeen syrjäistä ikkunaa ja sille tuotuja huonekasveja, vastasi Koobeen suulla joku ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon.
“LIHA ON KOHTA SINUSSAKIN, SENKIN PEELO!”
Tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kun Peelo sai rekisteröityä, mitä oli tapahtunut, Koobee istui taas aivan normaalisti sänkynsä pohjalla. Peelo oli huomaamattaan ottanut useamman askeleen taaksepäin. Hän ei ollut edes varma, kenen suusta sanat olivat peräisin. Hän vain tiesi, että hänen ystävänsä oli jossain kaukana hänen tavoittamattomissaan. Peelo marssi ulos sairaalaosastolta ajatuksissaan ainoastaan huoli siitä, että Koobee ei koskaan paranisi. Se korvautui kuitenkin nopeasti tahdolla puskea eteenpäin. Peelolla oli enää yksi asia, mitä hän voisi ystävänsä hyväksi tehdä.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Peelon asunnon ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen hän nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut, vaikka häntä olikin pelottanut, että Paacon virtatemppu olisi vahingoittanut lihaa liikaa.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties sinä voit auttaa minua.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja vastineeksi… minä voin auttaa sinua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänen mielensä oli järkkynyt. Kuvat sekä Botin sisällä sykkivästä lihasta että Koobeen purkauksesta olivat pysyvästi piirtyneet hänen mieleensä. Huoli hänen parhaasta ystävästään oli toki kalvanut häntä jo pitkään, mutta nyt hän tunsi myös menettäneensä jotain muutakin, kun häntä niin kovasti muistuttava Botti oltiin kiidätetty sairaalaosastolle.
Peelon luotto Kupeen oli ehdoton, mutta hän pelkäsi, että tällä kertaa ehdotonkaan ei riittäisi.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne oranssi olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, vihreitä tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Sinä taasen et vaikuta muuttuneen lainkaan.”
”Kovaa puhetta liskojen isoimmalta epäonnistumiselta. Varjotun tärkein hyökkäys lepäsi olkapäilläsi… ja annoit vaivaisen maan toan silpoa itsesi. Kuinka pettynyt äiti Rautakala mahtoikaan olla.”
”Se järjetön kuoleman määrä, minkä aiheutin siellä, olisi oikeuttanut kuolemani. Toisin kuin sinä, minä päätin oppia jotain”, Peelo murehti aikoja, jotka hän olisi mieluusti unohtanut.
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva, jos et ole täällä vain mollaamassa minua?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, hiljattainkin jopa, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Hyvä on. Puhutaan.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Valkoinen ei ensin sanonut yhtään mitään. Hänellä ei ollut ensin mitään hajua siitä, mitä Peelo hänelle yritti vihjailla. Sitten hän vastasi ainoastaan, koska ei tiennyt, miten muutenkaan reagoida. ”Ei… ei hän sitä sinulle kertonut”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelo hymähti tyytyväisenä. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Oletko ihan varma? Eikö hän muka kertonutkaan minulle Tarwesta?”
”Ei… eihän hän…”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Oletko aivan varma, että en oikeasti jäänytkään kuuntelemaan Dinemin tarinaa. Olisihan se nyt ollut töykeää.”
Eikä Valkoinen ollut enää varma. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Kupen vaiko Yildan kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu oltaisiin revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Pakko muuten”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Miten sinä onnistuit huijaamaan Valkoista noin taitavasti? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa!”
”Se, mitä oikeasti tapahtui, ei välttämättä ole ainoa totuus. Ei ainakaan mieliä vakoilevan kellon vinkkelistä. Molemmat tapahtuivat… mutta kenties toinen niistä ainoastaan päässäni.”
Suntio ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän oli todellakin löytänyt ystävän, jota hän niin kovasti tarvitsi.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Raukka parka. Ei hätää, pian pääset takaisin perheesi luokse. Meren äiti ottaa sinut vielä syleilyynsä.”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Saatana”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Aurinkojen säteet löysivät hyvin tiensä metsän pohjaan. Tällä seudulla puut kasvoivat harvakseltaan, eivätkä olleet erityisen tuuheita muutenkaan. Pääosa puustosta oli havupuita, ja ne muutamat lehtipuut, joita ylängön kivinen maa ravitsi, olivat pudottaneet suurimman osan lehdistään. Karu maisema oli hiljainen: ainoastaan satunnaiset tuulenpuuskat ja tasaiset kalahdukset kaikuivat ympäristössä, kunnes…
”Mei!” metsän lävisti tutun miehen huuto. Hetkeä myöhemmin Calibuksen nokka ilmestyi pusikosta. ”Mei, hän on hereillä!” zyglak oli lähes hengästynyt.
Halkosavottaa tehnyt Meixez jäätyi niille sijoilleen. Puunkalikat kalahtivat kallioon pudotessaan liskon sylistä. Polttopuut olivat täysin toisarvoisia.
”Gue on hereillä?” tämä kysyi varovaisesti, kuin peläten kuulleensa väärin.
”Niin”, Calibus nyökkäsi. ”Tulin heti kun ehdin. Hän on pystyssä.”
Liskotar oli harvoin kokenut niin puhtaan ilon hetkiä hänen lyhyen ja rankan elämänsä aikana. Hän ei tuhlannut aikaa vastaamiseen. Calibus lähes säikähti vauhtia, jolla zyglak syöksyi läpi metsän, jättäen kasan halkoja maahan miehen poimittavaksi.
Saaren suuret sammalmättäät ja kaatuneiden havupuiden lahoavat rungot toimivat kiitoratana, joiden yli Meixez viiletti lähes liitäen. Zyglakit olivat moniin muihin lajeihin verrattuna suurikokoisia, mutta niiden täysi vauhti oli nopea. Tämä seikka huoletti yhtä lailla sekä matoralaisia että saaliseläimiä, mutta tätä pikajuoksua ei motivoinut sotapolku tai saalistus, vaan rakkaus.
Meixezin vauhti ei hidastunut edes hänen päästyään Flygelin luolalle, vaan hän rynnisti luolan pääonkalon läpi pienempään tilaan, siihen, jossa hänen isänsä oli nukkunut levotonta untaan. Siellä häntä odotti havupeti, jolla istui Guechex. Välisaarten suurin zyglak. Mei tuijotti punaista liskosoturia, joka vuoteen laidalla kumarassa istuessaan näytti samaan aikaan äärettömän vahvalta ja äärettömän haavoittuvaiselta. Guechexin pää oli painuneena alas ja hänen hartiansa olivat lysyssä, häntä lojui liikkumattomana havupuun oksien päällä. Ikiunestaan toipuvanakin liskopäällikkö oli kuitenkin suuri ja vakaa, eikä mikään näky aiheuttanut Meissä yhtä turvallista oloa.
Onkalon sivustalla odottanut Flygel oli kuitenkin ensimmäinen joka puhui. ”Mei! Luulin sinua villipedoksi!” Yksisilmäinen zyglak laski keihään, jolla oli Meixeziä osoittanut. Nuori soturi huomasi tiedeliskon läsnäolon vasta nyt.
Meixez ei vastannut Flygelille, vaan asteli kasvattajansa luo ja kumartui tämän äärelle. ”Gue…” hän aloitti varovasti.
Reaktio oli välitön. Hitaus ja heikkous hävisivät liskopäällikön olemuksesta, kun hän kuuli tutun äänen. Guechex nosti katseensa. ”Mei… Mei!”
Tytär lankesi toipilaan kaulaan ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä. Hetken hänestä tuntui kuin olisi ollut taas pieni tyttö lapsuutensa onnessa – niin suurta helpotusta hän koki.
”Gue!” hän iloitsi vasten miehen hartiaa. ”Olet hereillä!” hän sanoi kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei uneksinut.
Guechex kietoi kätensä Mein hennomman varren ympärille. Mikäli kyse oli edelleen kuumeunesta, se oli tuntuvasti realistisempi kuin kaikki edelliset. Ja ehdottomasti onnellisempi.
”Mei… Kuinka olenkaan sinua kaivannut…”
Flygel katsoi asiakseen astua pois huoneesta. Hänen olemuksestaan sitä ei olisi huomannut, mutta hän livahti paikalta paitsi ollakseen hienotunteinen, myös henkilökohtaisemmista syistä. Häntä kalvoivat sekä kaipuu että katkeruus – millaista olikaan olla urhean soturin kasvattama, ihailla toista, mutta silti olla kaikesta eri mieltä…
Hetken verran Meixez ja Guechex vain halasivat toisiaan. Jälleennäkemiseen ei tarvittu sanoja, vaan läheisyyden suoma lämpö ja kosketus riittivät. Kuluneiden kuukausien kärsimys ja koettelemukset saivat jäädä taakse, tai vähintäänkin tämän luolan ja tämän hetken ja tämän syleilyn ulkopuolelle. Meixez tunsi olevansa turvassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet suorittamaan iskua Bio-Klaanin linnakkeeseen. Hän tunsi, kuinka tämä hetki ja tuttu tuoksu ja kosketus toivat veden hänen jäänsinisiin silmiinsä.
Kuinka monesti Mei olikaan haaveillut tästä hetkestä? Kuinka monena aamuna hän oli herännyt kaipuu ensimmäisenä tunteenaan, ja kuinka monena iltana hän oli käynyt nukkumaan samoissa tunnelmissa? Kuinka paljon saattoi lisko ikävöidä toista? Ja kuinka onnellista olikaan, kun se toinen oli tässä, käsillä, sylissä.
Todellisuus kuitenkin otti asiakseen keskeyttää jälleennäkemisen. Guechexista lähtevä kivulias murahdus sai Meixezin irrottamaan otteensa. ”Mitä nyt?” Huoli paistoi hänen äänestään.
Guechex päästi irti hänkin. ”Ei mitään…” hän murahti.
Meixez ei uskonut hetkeäkään. Hän tunsi kasvattajansa liian hyvin. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja toisti kysymyksensä. Pelkkä Guechexin irvistys riitti kertomaan, että kaikki ei ollut hyvin. Nuori liskotar oli käyttänyt suuren osan edeltävästä viikostaan Guechexin haavojen sitomiseen ja voitelemiseen yhdessä Calibuksen ja Flygelin kanssa, ja uskoi siksi tuntevansa isänsä terveydentilan. Huoli hiipi takaisin luolaan ja hetkeen ja syleilyn puutteeseen.
”Gue, mikä sinun on?” Katsottuaan hetken kasvattajansa yritystä hymyillä irvistyksen päälle, hän jatkoi. ”Et voi huijata minua. Sinua sattuu nyt johonkin. Ei mitään murinaa vaan oikea vastaus!”
”Heh…” Guechex vapautti syvän äänensä. ”Olet aivan oikeassa. En voi huijata sinua, ja minuun sattuu johonkin, sisälle.” Punamusta kynsikäsi asettui rintakehän päälle.
Meixez käänteli päätään turhautuneena siitä, ettei voinut mitään sisäisille vammoille, eikä edes nähnyt niitä. Hän inhosi avuttomuuden tunnetta. ”Mitä sinulle tapahtui? Mitä kaikille tapahtui?”
Guechex siirsi kätensä ohimoilleen. ”Mei, minä…”
”Hän on ollut hereillä vasta joitain tunteja”, Flygelin ääni kuului onkalon ulkopuolelta. ”Anna hänelle aikaa.”
Meixez kurtisti kulmiaan. Tiedelisko oli aivan oikeassa, toki, mutta viime viikkoihin oli kuulunut aivan riittävästi odottelua.
”Ymmärrän, että tahdot vastauksia”, Guechex sanoi, ja katsoi tytärtään silmiin. ”Minäkin tahdon vastauksia. Mutta nyt tärkeintä on, että olemme tässä, yhdessä.”
Liskotar ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut erityisen hyvä puhumaan. Hän muistutti sillä tavalla Alinnelia.
Alinnel…
Guechex tarttui tytärtään kädestä. ”Yhdessä pystymme tähän. Yhdessä pystymme mihin tahansa.”
Eikä Mei epäillyt sitä hetkeäkään.
Sinisen ja valkoisen värinen lisko lepäsi makaavassa asennossa lehdossa, saniaisten keskellä. Arvovallan kannalta sijainti ei ollut ihanteellinen, mutta naamioitumisen kannalta kylläkin.
Racxel odotti. Hän oli lähettänyt muutamat uskolliset tiedustelijansa edeltä, selvittämään pitikö henkimaailman klaanilaiskontaktin tieto paikkaansa. Oliko todella niin, että päällikkö Guechex, tietäjä Flygel, sekä muutama muu zyglak olivat vuoren rinteillä, sotaa piilossa?
Racxel odotti myös palvelijaansa, tietäjä Fatizaxia, palaavaksi. Ei tosin tiedustelemasta, vaan henkimaailmasta. Tietäjä meditoi pyhien kuusien juurella, ja oli vaipunut transsiin.
Racxel oli tottunut odottamaan. Monessa suhteessa hänen asemansa perustui odottamiseen. Hän oli odottanut, että heimojen keskuudesta löytyisi zyglak, joka on riittävän vahva ollakseen avioliiton arvoinen, mutta riittävän hallittavissa, jotta valta keskittyisi Racxelille itselleen. Hän oli odottanut Zyxaxin vallan kasvua, ja hän oli odottanut Zyxaxin virhettä periäkseen koko valta-aseman. Mutta kun sota oli edennyt kaikkien zyglakien kannalta hirvittävällä tavalla, Racxel oli joutunut taas odottajan rooliin. Hän oli odottanut oikeaa tilaisuutta paeta lojalistiensa kanssa T’haokilta.
Pian olisi kuitenkin toiminnan aika. Saaren zyglakit kaipaavat johtajaa, ja-
”Poooo….”
Racxel nosti päätään saniaisten yläpuolelle ja vilkaisi pyhän kuusilehdon suuntaan.
”Roooonn…”
Tätäkö taas?
Tietäjä Fatizax mumisi toisinaan hartausääniä transsiin vaipuessaan.
”Käääää…”
Kaikista kummallisuuksistaan ja yleisestä arvaamattomuudestaan huolimatta Fatizax oli kuitenkin moninverroin parempi liittolainen kuin muut saaren zyglak-papit. Teologisista eroista Racxel ei ollut erityisen kiinnostunut, mutta Kurielez ja muu tietäjäeliitti olivat surkean toimettomia ja vailla näkemystä.
”Riiiss…”
Sitä paitsi Raxcel tiesi tietäjän voimalliseksi. Päältäpäin sitä ei kalankalloisesta kummajaisesta olisi arvannut, mutta zyglakien vanha taikuus oli syvää. Todella, todella syvää.
”Tyyysss…”
Puisen pöydän äärelle oltiin tuotu lisäpölli istuimeksi, sillä heitä oli nyt neljä. Meixez, Calibus, Flygel ja Guechex. Neljä zyglakia.
Neljä zyglakia, ja ilmassa vellova kysymys.
Mitä seuraavaksi?
Meixez katseli ensimmäisen kerran kokoontunutta pöytäseuruetta. Edelliset viikot olivat kuluneet täydellisen tiiviisti ja yksioikoisesti Guechexin hoitamisen ja heräämisen toivomisen ympärillä, ja nyt hän oli täällä. Saman metsäkanalintuaterian äärellä kuin hän, Calibus ja Flygel. Kaikki olivat katsoneet viisaaksi aloittaa voimien keräämisen ruoasta, mutta…
Meixez ymmärsi kärsivällisyyden hyveen, ainakin periaatteessa, mutta: ”Mitä seuraavaksi?”
Kolme muuta zyglakia keskeyttivät riistan lappamisen ja käänsivät katseensa häneen. ”Olisiko meidän…” Calibus aloitti varovaisesti, ja siirsi katseensa Guechexiin kuin lupaa kysyen. Toipilaspäällikkö ei reagoinut, joten hän jatkoi: ”…viisainta yhdistää tietomme siitä, mitä on tapahtunut?”
”Hrmh…” Guechex murahti ja katsoi kanssaruokailijoitaan. ”Flygel ehti kertoa minulle muutamia perusasioita ennen kuin palasitte metsältä. Kuten että olen ainut, joka selvisi ulos linnakkeesta iskun jälkeen.”
Meixez nielaisi. Hän muisti sen tunteiden vyöryn, joka hänet oli vallannut, kun hän itse oli kuullut äitinsä, ja Guechexin kasvattajien, ja kaikkien muiden menehtymisestä… Mitä mahtoi tapahtua Guechexin pään sisällä juuri nyt? Tuntuiko tapaus kuukausien takaiselta, vai oliko se hänelle kuin eilen tapahtunutta..?
”Ja että sota jatkuu yhä”, Guechex jatkoi. ”Eikä mene sen paremmin kuin ennen vajoamistani.”
Kolme muuta katselivat toisiaan hiljaisina, ennen kuin Calibus avasi sinivihreän kitansa. ”Toivon että… arvoisa päällikkö… meidän tietomme ovat vajavaisia, sillä olemme… pyrkineet varovaisuuteen.”
Meixez tarkasteli Calibuksen puheenvuoroa. Noinko tuo vieläkin jännittää Guechexille puhumista, ikään kuin asiat olisivat kuten ennen… Kuin että olisimme lapsia.
”Olette tehneet aivan oikein”, Guechex vastasi. ”Varovaisuus on ollut valttia. Koston aika tulee vielä.”
Flygel ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi riistan tuhoamista. Lintu katosi vihreään kitaan. Calibus sitä vastoin vilkaisi ikätoveriaan huolestuneen näköisenä. Meixez vastasi katseeseen ilmeettömästi.
”Kosto… kenelle?” Calibus uskaltautui. ”Ymmärtääkseni isku… meni pieleen jostain muusta syystä kuin klaanilaisten takia. Taustalla oli joku asia nimeltä ’ZMA’..? Tiedämme hädin tuskin mitään hänestä.”
Guechex vilkaisi nuorukaista synkästi. ”Tiedämme kyllä oikein hyvin, kenelle kostaa. Klaanilaiset ovat vanhat vainoojamme. Ovat aina olleet, enkä keksi miten eivät olisi.” Guechex ei iskenyt nyrkkiään pöytään, mutta hänen häntänsä iskeytyi hänen takanaan lattiaan, mikä tehosti lauseen uppoamista lähes vastaavalla tavalla. ”Heidän kätensä ovat kansamme verestä märät. Ne olivat klaanilaisia, joiden ammuksien läpi raivasin tieni luoksenne. Minä muistan jokaisen niistä nimistä, jotka ovat kaatuneet heidän takiaan! Älä ikinä unohda sitä.”
Calibus nöyrtyi ja vain nyökkäsi hiljaa. Tämä ei ollut hetki hänen ajatuksilleen; ei taistelu, jonka hän voisi voittaa.
”Me voimme selvittää myöhemmin, kuka tämä ZMA-hahmo oikein on.” Guechexin äänensävy palasi taas rauhallisemmaksi. ”Mutta juuri nyt huomionne tulee olla tässä sodassa, jonka eteen niin moni meistä on kuollut. Klaanilaiset ovat todelliset äpärät, ja heidän täytyy ymmärtää, että kansamme veren vuodattamisen lunnaat ovat kalliit.”
Meixez kuunteli isänsä sanoja, ja kostonjano kuivasi hänenkin kurkkuaan. Äiti… Kuitenkin jokin Guechexin puheenvuorossa kylmäsi häntä. Hän muisti isänsä opetukset siitä, kuinka soturi taistelee suojellakseen heimoaan ja perhettään. Hän raastoi riistaansa terävillä hampaillaan, mutta ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisäistä maailmaansa. Suojeleeko uusi, epätoivoinen hyökkäys ketään? Mutta toisaalta, eihän kuolleita voi suojella… vain kosto jää jäljelle.
Mei katseli kanssaruokailijoitaan. Flygeliä, johon oli oppinut luottamaan, Calibusta, joka oli valmis seuraamaan häntä vaaran pimeimpiin varjoihin, sekä isäänsä. Meixez hillitsi verenjanonsa. Hyökkäys ei kannattaisi, ei etenkään nyt, kun vanha päällikkö oli vain varjo entisestään.
”Ja vielä me kostamme”, hän sanoi. ”Kunhan olet taas terve ja voimissasi.”
”Suotta minusta huolehdit, Mei”, suuri lisko julisti. ”En tiedä, mikä sisuksissani on pielessä, mutta koston tuli antaa minulle voimaa. Me kostamme kylki kyljessä.”
”Tietysti”, Mei myötäili. Hän ei ollut varma, miten paljon hän uskalsi esittää vastalauseita, vaikka Guechexin äänen katkeruus huolestuttikin häntä. Mei tunsi kasvattajansa tarpeeksi hyvin, että tiesi tämän olevan valmis kuolemaan oikeiden asioiden puolesta. Heimon ja perheen. Mutta entä kun ne oltiin tuhottu, murhattu vihollisten toimesta…. Ja niin, Guechex melkein olikin kuollut. Mei ei tiennyt, kestäisikö sitä enää toista kertaa. ”Mutta… kuten sanoit, varovaisuus on valttia. Etkö voisi odottaa, kunnes olet toipunut enemmän? Ei sinun tarvitse aina tehdä kaikkea itse.”
”Kuka kunnioittaisi johtajaa, joka ei kulkisi aina toveriensa mukana?” Guechex kysyi. ”Ehei, Meixez. Minun paikkani on siellä, missä vaara on suurin.”
”Mutta… minä en ole enää mikään lapsi. Minä voin kantaa sen vastuun! Ei sinun tarvitse, sinä olet liian tärkeä kaikille!” Mei parahti. Erityisesti minulle, hän olisi lisännyt, mutta hän sulki nokkansa viime hetkellä. Hän oli soturi, ei mikään itkuinen pikkutyttö!
Mutta Guechexin päätä ei käynyt kääntäminen. ”Sinä ymmärrät, kun olet vanhempi”, hän sanoi hiljaa ja katsoi sivuun kuin itsekin kätkien sanoja, joita ei ollut tarpeeksi rohkea sanomaan.
Se, että vihainen makuta oli ampunut jänöä päähän, haittasi tämän elämää sekä vähemmän että enemmän kuin Desable oli kuvitellut. Toisaalta se ei ollut estänyt vaaleanpunaista hirviötä uimasta epätoivoisesti saarelta toiselle, mutta toisaalta näkökyky ei ollut vieläkään palautunut sen toiseen silmään. Kanin perspektiiviin vangittu Desable ei kyennyt näkemään, mitä sen pään toisella puolella tapahtui, mutta se tuskin oli kaunista.
Toinen hämmennystä aiheuttava seikka nykyisissä asiainlaidoissa oli se, miksi he kykkivät yhä merestä törröttävällä luodolla, jolle olivat saapuneet joskus viime yönä. Sillä asustavan linturahin pesän jänis oli pistellyt poskiinsa jo tunteja sitten, ja äskettäin se oli tajunnut senkin, että myös munat ovat syötäviä. Jos se yrittäisi, vemmelsääri saisi todennäköisesti luisteltua pauhaavan aallokon halki lähimmälle mantereelle, mutta ehkä se oli unohtanut voivansa tehdä niin.
Tällaista heidän elämänsä oli ollut… ehkä joitakin viikkoja. Hän oli mennyt laskussa sekaisin.
Samapa tuo. Desablella ei ollut kiire mihinkään. Kanilla kaikesta päätellen oli – se huusi kellonsa perään niin usein ja niin ärsyttävän kovaa, että Desable oli lakannut käyttämästä sen kuuloaistia – mutta siihen pulmaan ei kiirehtiminen toisi ratkaisua.
Tauko jäniksen järjettömässä, erinäisiin kelloihin kaikkeuden joka kolkassa kohdistuvassa jahdissa oli suonut Desablelle tilaisuuden pysähtyä kasaamaan kokoon ajatuksiaan. Järkytys kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, oli hälvenemässä hyvää vauhtia, mutta ei siksi, etteikö kokemus olisi ollut kammottava ja perustavanlaatuisella tavalla väärä. Kyseenalaisia seikkailuja enemmän Desablen mieltä oli alkanut painaa se, mitä Punainen mies välikäsineen oli hänelle lausunut.
Mikäli Avde ei valehdellut – niiden klaanilaisten mukaan, joilta hän oli tietoa psyykkisesti imenyt, tämä oli yleisesti hyväksytty totuus; hän ei tiennyt, mihin se perustui – kaikki hänen kuulemansa oli totta. Sen hän saattoi hyväksyä. Ilmassa leijui yhä silti monimutkaisempi kysymys, johon loinen oli vastannut kierrellen ja kaarrellen: miksi?
Miksi ohjata hänet reitille kohti vemmelsäären puuttuvia aarteita, jos Punainen mies ymmärsi, että hän käyttäisi niitä tätäkin vastaan?
Miksi antaa muualta kuin kanilta itseltään tulevia ja siksi äärettömästi luotettavampia vihjeitä siitä, mihin jänö aarteineen kykeni?
Miksi lahjoittaa hänelle kartta kohti täydellisyyttä?
Ei ainakaan vilpittömästä halusta auttaa – Desable tiesi, mitä Punainen mies ajatteli hänestä. Se oli tullut ilmi vuosia sitten yönä, jona tämä oli lähettänyt lapsensa rellestämään heidän laboratoriossaan ja heidän saarellaan. Ei, kyse oli päinvastaisesta. Avden ja tämän loisen sanat olivat olleet pelottelua.
Kun sen puki sanoihin, näiden juoni alkoi näyttää naurettavalta. He olivat kaiketi luulleet ajatuksen jäniksen sisällä kykkivästä loputtomasta kaaoksesta säikäyttävän hänet pois. He olivat ajatelleet, ettei Mata Nuin lapsi kehtaisi asettua Punaisen tähden mahtia vastaan.
Ne päivät olivat kuitenkin kaukana, kun Desable oli viimeksi kantanut huolta siitä, mitä kaikkea täytyisi pyyhkiä pois täydellisen maailman tieltä. Punaisen tähden hän repisi taivaalta omin käsin; valtaistuimellaan lepäävän Mata Nuin hän työntäisi itse pois saadakseen sen itselleen. Kukaan ei häntä pysäyttäisi, ei Punainen mies nukkeineen eikä… eikä…
… Jouera.
Epämääräisellä matkallaan – ainakin joillakin niistä – Desable oli astellut omaan muistoonsa ja kohdannut Joueran.
Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.
Kaiken tämän ajatteleminen oli lähinnä inhottavaa, eikä Desable halunnut pohtia sitä, mitä pitkäaikainen viipyminen jäniksen mielessä oli hänelle tehnyt, mutta ehkä hän voisi kääntää tilanteen voitoksi. Jos heidän muistonsa olivat sekoittuneet, kani tiesi hänestä yhtä paljon kuin hän siitä. Ja jos näin oli…
Minä aion kysyä sinulta sarjan kysymyksiä, kani. Toivon sinun vastaavan sekä totuudenmukaisesti että yksinkertaisesti.
Desable tarrasi jälleen kiinni kanin kuuloaistiin ja vastaanotti samaan aikaan möreän ja kimeän vastauksen. ”ok heh”
Se oli sujunut odotettua paremmin. Kulkiessani halki tajuntasi tapasin… ainakin periaatteessa… Joueran, entisen tulen toan. Ajatukseni hänestä on ilmeisesti kulkeutunut mieleesi. Tiedätkö nyt, kuka Jouera on?
”joo”
Edelleen kuljettiin epäilyttävän vakaasti pääpalkintoa kohti. Sinisen aarteesi voimalla kykenet jäljittämään mitä vain tässä maailmassa, eikö totta – mitä tahansa sellaista, josta olet tietoinen ja jota kohti tahtosi suuntautuu?
”joo”
Kykenetkö siis luistelemaan meidät Joueran luokse?
”en”
Desable olisi huokaissut syvään, jos se olisi tässä ontologisessa viitekehyksessä ollut mahdollista. Miksi… miksi et, vemmelsääri? Eikö Joueraa enää ole? Onko Jouera kuollut?
Kani hihitti itsekseen.
”ei”
Desablelle tuli valitettavan tuttu tunne siitä, ettei hän saisi enää mitään hyödyllistä irti jututtamastaan kasasta hämmennystä. Kyseinen tuntemus oli vallannut hänen mielensä laskentatavasta riippuen jo äärettömän monta kertaa, mutta siihen ei näemmä tottunut.
Muutamia tunteja myöhemmin linturahi palasi luodolle ja yritti rakentaa uutta pesää vemmelsäären pääkopan puuttuvaan puoliskoon. Alkoi sataa vettä.
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
Nazorak-pesän tiedesiiven kyljessä sijaitsevien asuintilojen hulppeimmassa sviitissä kuului sihahdus ja kolahdus, kun unikapselin vihertävä kansi lyötiin väkivaltaisesti auki. Vaaleanruskea, lähes hiekansävyinen, käsipari työntyi ilmaan toisen käsiparin nostaessa omistajansa istuma-asentoon. Hädissään tiedemies haukkoi kapselin ulkopuolista ilmaa, kuin olisi ollut tukehtumassa.
Tohtori 006 henkäisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin ymmärsi missä oli. Sitten hän huokaisi ja vetäytyi vielä soikean nukkumissijansa sisään. Kantta hän ei sulkenut. Siinä hän sitten tuijotti valkeata kattoa ajanjakson, joka saattoi olla jopa useita kymmeniä minuutteja.
Hän sai nykyään paremmin unta, mutta painajaiset eivät vieläkään jättäneet häntä. Nukkuessaan hän näki yhä uudestaan ja uudestaan entisten tovereidensa runnellut ruumiit, näiden auki viilletyt ja aivoista puhtaaksi kaiverretut pääkopat sekä verestä lähes lainehtivan lattian. Hän näki Sinisten käsien poistuvan labran ovesta. Ja hän näki Makuta Abzumon liekehtivän katseen ja krokotiilinvirneen, joka kutsui häntä nimeltä.
Stephen… tiede ei odota.
006 nousi kapselistaan ja astahti huoneensa kylmälle lattialle. Hänen henkilökohtaisissa asuinsijoissaan oli unikapselin lisäksi työpöytä, joka oli peittynyt epäolennaiseen paperityöhön ja muutamaan hassuun robotiikkakokeiluun. Robottiosia lojui myös lattialla, joskin hyvin järjestäytyneissä ja keskitetyissä kasoissa molemmin puolin pöytää. Kaikenkaikkiaan huone oli varsin siisti.
Tutkija käveli henkilökohtaiseen pesutilaansa ja peseytyi suihkussa. Sen jälkeen, itsensä kuivattuaan, hän venytteli hieman ja puki sitten päälleen laboratoriotakkinsa. Päivät olivat sulautuneet yhteen, ja viikot tuntuivat välillä matelevan ja välillä kiirehtivän hänen edessään. Pesän uumenissa pysytellessä ei oikein voinut selvittää edes vuorokaudenaikaa aurinkoin asemista. Täytyi vain luottaa koneen sykkeeseen.
Mitähän ohjelmaa tälle päivälle oli luvassa? Vai viikolle? Kenties kuukaudelle. Hänelle, Uuden sukupolven parissa työskentelyä jälleen kerran. Imperiumille? Vaikeampi kysymys. Hän oli kieltämättä hieman pudonnut tapahtumien kulun seuraamisen matkasta keskittyessään Uuden sukupolven valmisteluun yrittäen samalla olla muistuttamatta itseään sen hirveästä syntyprosessista, joka vainosi hänen uniaan.
Sen verran hän oli ehtinyt seurata, että tiesi Imperiumin melko vastikään, vain noin viikko sitten – vai oliko se kaksi viikkoa sitten? Kolme? – saaneen käännettyä Bio-Klaanin sabotointiyrityksen tätä itseään vastaan, mikä oli ilmeisesti ollut melko suuri voitto, ainakin moraalisesti. Lisäksi tiedustelupalvelu tutki jotain omituista uutta osapuolta, joka oli yrittänyt puuttua tähän operaatioon. Ilmeisesti Kenraali oli katsonut sopivaksi myös tulittaa tämän osapuolen edustajia raskaalla tykistöllä.
006 siirtyi työpöytänsä ääreen tutkimaan aikataulutettuja velvollisuuksiaan. Tälle päivälle näytti olevan luvassa hieman vapaata Uudesta sukupolvesta – luojan kiitos – ja…
Tarkemmin ajateltuna ei. Ei hän halunnut kiittää luojaansa ja katui jo pelkkää ajatusta. Onneksi ajatteleminen oli nykyään sallitumman tuntuista kuin ennen. Ei ollut makutaa tunkeutumassa hänen tajuntaansa ja väkivaltaisesti riistämässä hänen yksityisiksi tarkoitettuja aatoksiaan. Agentit 019 ja 020 olivat olleet hänen nähdäkseen kateissa jo pitkään, vaikkakin tiedustelupalvelun johdolla varmaankin oli tarkka kuva näiden sijainneista. Ehkäpä Direktiivi 6:n toteuttaminen oli lähellä? Hän ei näitä agentteja joka tapauksessa ollut nähnyt pesässä hyvään aikaan. Ja parempi niin, sillä muita akuutteja uhkia ajattelulle hän ei kyennyt nimeämään. Ellei sitten…
006 nielaisi. Ylikersantti 1034 oli yhä vihollisen sotavanki. Hän oli uhrannut useita ajatuksia potentiaaliselle panttivankien vaihtamiselle – Imperiumilla kun oli myös vankeja, jotka vihollinen varmastikin haluaisi takaisin –, mutta hän ei tietenkään ollut se, joka niistä asioista päätti. Hänellä oli hyvin vähän sananvaltaa sota-asioissa, elleivät ne liittyneet hyvin tiukasti tieteeseen. Eikä hän olisi tohtinut edes ehdottaa asiaa Kenraalille.
Tohtori 006 havahtui oveensa kohdistettuun koputukseen.
”Sisään”, hän henkäisi ja piilotti kaikista herkkäluontoisimmat muistiinpanot pöydän laatikkoon. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kas, 402”, hän totesi nähdessään sisään astelleen alaisensa. ”Mitä asiaa?”
”Arvoisa tutkimusten johtaja”, tutkija 402 sanoi varovaisen virallisesti, ”arvelin, että teidän olisi hyvä tietää eräs asia.”
006 kohotti kulmaansa epäileväisenä.
”Asiahan on niin, että… se yksi Makuta Abzumon… öh, alaisista, saapui aikaisin aamulla takaisin pesään pitkän poissaolon jälkeen.”
Makutan nimen mainitseminen aiheutti 006:n selkäpiissä vilunvärähdyksiä.
”Ahaa?” hän tokaisi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Ajattelin, että haluaisitte tietää”, 402 tuumasi. ”Viime näkemältä se oleskeli makutan entisten tilojen läheisyydessä. Anteeksi, että häiritsin.”
Alempiarvoisen tutkijan kiirehtiessä pois tämän esimies pohti, olisiko hänen tosiaan huomioitava asia jotenkin. Ehkä olisi paras kohdata tulija, ennen kuin se pyrkisi kohtaamaan hänet. Sitä paitsi makutan entiset tilat olivat nyt Uuden sukupolven käytössä, joten olisi paras tehdä selväksi, ettei makutan palvelija ollut enää tervetullut sinne. Ei sillä, että tätä olisi päästetty sisään ilman asianmukaisia kulkulupia, mutta Abzumon luomuksilla oli paha tapa murhata viattomia kansalaisia, jos nämä sattuisivat niiden mestarin tahdon tielle. Kyllä, ehkä asia pitäisi tarkistaa – ihan yleisen turvallisuuden nimissä. Hän nousi tuolistaan ja asteli ovelle. Suotuaan vielä nopean vilkaisun huoneeseen hän sammutti valot ja astui ulos ovesta.
Pesän sisimmät osat olivat yllättävän hiljaisia tänään. Vain muutama vartija pyöri rutiinitarkistuskierroksella, muutoin ketään ei tullut vastaan. 006:n asuintilasta ei ollut järin pitkä matka tiedesiiven siihen osaan, jossa Abzumo oli ennen tehnyt moraalisesti arveluttavia kokeitaan. Hän muisteli yhä kauhulla, kun makuta oli laittanut hänet ottamaan DNA-näytteen useasta päättömästä matoralaisruumiista. Yrittäessään karistaa epämiellyttävät ajatukset mielestään hän saapui käytävälle, jonka varrella sijaitsivat Uudelle sukupolvelle varatut tilat, ja totta tosiaan: tilojen ovien edessä seisoikin jämäkkä metallinen hahmo, jonka pään virkaa toimitti lasikupoli.
Voi ei, tohtori ajatteli ja tiedostamattaan hidasti kävelyvauhtiaan. Ei hän.
Ei Harmaassa Aineessa nazorakin mielestä mitään vikaa ollut, päinvastoin – kyseessähän oli miellyttävä ja ystävällinen heppu. Mutta lasikuvun alle, jonne hänen katseensa väkisinkin eksyi hetkeksi, säilötyt aivot olivat elävä muistutus kuukausia sitten sattuneista kauhuista.
”Tohtori”, Aine totesi virkeän iloisesti ja pyörähti rullaluistimillaan paikallaan pysyen häntä kohti. ”Mukava nähdä teitä.”
”Samoin”, 006 vastasi totuudenvastaisesti. ”Teitä ei ole näkynyt pesässä aikoihin.”
”Se on totta. Olen ollut matkoilla. Tiedäthän, valtiaani tahtoa toteuttamassa.”
”Aivan”, nazorak totesi poissaolevasti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän havahtui jälleen mietteistään ja totesi: ”Niin, valtiaasi tahtoa. Saanko tiedustella, miksi jaksat toteuttaa hänen tahtoaan yhä hänen kuolemansa jälkeen?”
Aine olisi hymyillyt, jos tällä olisi ollut siihen tarvittava välineistö.
”Uutisetko eivät vielä tavoittaneet sinua? Hassua!”
”Mitkä uutiset?”
”Herramme ja valtiaamme Makuta Abzumo on noussut kuolleista!”
006:n sydän jätti varmasti ainakin kuusi lyöntiä välistä.
”Sepä… sepä mukavaa”, hän yskäisi. Miksi, voi miksi? Eikö tämä koskaan lopu.
”Uskon, että sotilasjohto haluaa tarkempia yksityiskohtia”, Aine sanoi iloisesti. ”Siksi odottelen tässä. Tämä on tuttu paikka.”
”Mitä hän puuhailee nykyään?” 006 kysyi, vaikkei varsinaisesti halunnut tietää. Se, ettei hän halunnut tietää, ei nimittäin tietenkään tarkoittanut, etteikö hänen olisi ollut hyödyllistä tietää.
”Hän auttaa vanhaa ystävää tiedeprojektissa”, Aine vastasi. ”Ja lisäksi heillä on eräs yhteinen vihulainen hoideltavana. Sen jälkeen liittoumamme imperiuminne kanssa yhteinen hyvä lienee jälleen prioriteetti numero yksi!”
”En malta odottaa.”
Tohtoria oksetti. Hän varmisti vielä Aineen tietävän, ettei tällä ollut asiaa laboratorioihin, ja lähti sitten takaisin kohti asuinsijojaan. Ehkä oli parempi mennä takaisin nukkumaan ja katsoa, näyttikö maailma paremmalta paikalta huomenna. Vaikka eihän se näyttäisi.
Hän pysähtyi sijoilleen, ennen kuin oli edes ehtinyt käytävän päähän. Ehkä olisi kuitenkin parempi mainita.
”Herra Aine”, hän huokaisi ja kääntyi takaisin ystävällisten aivojen ohjaamaa androidia. Tämä kääntyi vastavuoroisesti takaisin hänen puoleensa, vaikka heidän välillään olikin nyt useita kymmeniä metrejä.
”Ehkä on parempi”, tohtori jatkoi, ”että pysytte poissa… jaloista. Uuden sukupolven jaloista.”
”Niin, pyysittehän minua pysymään ulkona labrasta”, Aine tuumasi.
”Ei vain se. Uusi sukupolvi on lähes valmis. ’Yltiöharjoitus’ lähestyy, ja suosittelen pysymään poissa sen tieltä.”
Tutkimattomia olivat Harmaan Aineen tuntemukset, sillä tämän ollessa vaiti oli hyvin hankala päätellä mitään tämän ajatuksista. Lopulta tämä nyökkäsi ja sanoi:
”Valtiaani on oleva iloinen, että hänen projektinsa on saatettu loppuun. Hän odotellee mielenkiinnolla, miten olette viimeistellyt sen. Olette varmasti kunnioittanut hänen… perintöään.”
006 katsoi Harmaata Ainetta, ja ikävä tunne hiipi hänen sisuksiinsa.
Minä en ole kuin Abzumo, hän muistutti itseään. Se oli aina välillä hyvä jopa sanoa ääneen, ettei sitä unohtanut. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen ottaa Aineen sanat uhkauksena puuttua projektiin, ellei sen suunta miellyttänyt makutaa. Hän kuitenkin tahtoi uskoa olennon hyväntahtoisuuteen ja jätti tämän sanoissa piilevän vaaran sikseen. Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa takaisin kohti asuinsijojaan.
Ennen kuin hän ehti vetäytyä huoneeseensa, lähetti keskeytti hänen matkansa.
”Tohtori 006”, kiireestä hengästynyt juoksupoika puuskutti.
”Niin?” huokaisi tohtori ovensuussa seisoen.
”Teidät on määrätty tutkimaan jotain.”
”No se ei ole uutta.”
”Tuhkasaarella. Niin pian kuin mahdollista.”
”Kenen käskystä?” tohtori kysyi, vaikka pystyi jo pelkästään oman numerosarjansa perusteella rajaamaan ehdokkaat viiteen henkilöön.
”Kenraaliluutnantti 003:n… pyynnöstä, ei varsinaisesti käskystä.”
Punainen loimu hopeapunaisen miehen kasvoilla ei poikkeuksellisesti johtunutkaan keväisestä kaksoisaurinkojen noususta. Taivaankannen valoa suovat pallot olivat yhä jossain kirjaimellisen liekkimeren takana. Katse hopeisen naamion takana oli nauliintunut epäluonnolliseen näkyyn. Le-Metrun rantaviivalta silmänkantamattomiin meri oli pelkkää punaisena raivoavaa liekkiä.
Rantaviivalle pudonneen xialaisen hävittäjänraadon päälle kavunnut Nui-Kralhi oli istunut paikallaan jo pitkään. Toisensa siruiksi jauhaneiden laivastojen jäänteet olivat lumonneet hänet jähmetyksiin. Liskojen olemassaolosta oli jäljellä enää sieltä täältä rantaviivasta törröttävä metallinkappale sekä meren peittänyt öljy, joka raivosi yhä, miltei päivän taistelun päättymisen jälkeenkin. Suurin osa taistelun jäänteistä makasi jo hopeisen, tai nyt punaisen, meren pohjassa.
Ja kenraalikapteeni jatkoi tuijottamistaan. Siihenkin asti, että hän kuuli takaansa askeleita. Hän ei ollut antanut aiempienkaan häiritä hiljaista hetkeään. Suurin osa hänen ympärillään hääränneistä konesotilaista oli paikalla vain varmistamassa, ettei rantaviivan romun seasta löytynyt mitään välittömän räjähdysvaarallista. Nyt saapuneet askeleet olivat kuitenkin paljon vahkien vastaavia kevyemmät. Se oli yksityiskohta, joka Nui-Kralhin olisi normaalisti kuulunut huomioida. Nyt hän havahtui vasta hentoon ja väsyneeseen tervehdykseen.
Nui-Kralhin jalat toimivat salamannopeasti ja hän nousi pystyyn kääntäen katseensa välittömästi äänen kohteeseen. Veden toa, kovia kokenut pitkähelmainen valkoinen taistelupuku päällään väänsi kasvonsa väsyneeseen, mutta aitoon hymyyn. Nui-Kralhin sydänkuula kohahti kerran kuuluvasti ja jatkoi sen jälkeen toimintaansa niin kuin sen normaalisti kuului, mahdollisesti ensimmäistä kertaa useisiin huolen täyttämiin tunteihin.
Toa harppoi muutamalla pitkällä askeleella hävittäjän päälle jähmettyneen Nui-Kralhin eteen. Helpotuksen lamauttavan aallon hitaasti jättäessä kenraalikapteenin merkillisen ruumiin, hän kurotti kätensä toan ympärille ja kolautti silmät suljettuina otsansa vasten naisen naamiota. Toa Niz vastasi eleeseen sulkemalla omat silmänsä ja lyhyen hetken he ainoastaan seisoivat hiljaa tulimeren edessä toisiaan pidellen.
Kun Nui-Kralhi lopulta irroitti itsensä toasta, hän pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan tämän kasvoja. Sitten hän katsoi alaspäin. Kärsineestä puvustaan huolimatta tämä näytti olevan fyysisesti kunnossa.
”Kun kuulin, mitä oli tapahtunut… raportti ei kertonut olitko…”
”Täysin kunnossa”, Niz keskeytti puolisonsa murheellisen selityksen. ”Olen aivan kunnossa.”
Vieno virne nousi sileille kasvoille hopeisen Mirun suurikokoisen, suun peittävän panssarin takana. Nui-Kralhi nyökkäsi hiljaa ja irroitti viimein kätensä Nizin ympäriltä. Toan tulesta ja tappurasta tummentunut asuste alkoi hulmuamaan mereltä kantautuvan väkevän ja kuuman tuulen tarttuessa siihen.
”Entä… muut?” Nui-Kralhi sai lopulta kysytyksi. Siihen Niz ei osannut kuitenkaan vastata enää yhtä itsevarmaan sävyyn.
”Boki on kuollut… ja puolet Nurukanin väestä yhä jossain Coliseumin romahtaneen puoliskon alla”, Niz sai lopulta sanottua haukattuaan täristen henkeä lauseensa puolivälissä. ”Lhikan ja Mexxi saapuivat viimeisellä hetkellä. Ilman heitä…”
Ja Nui-Kralhi ymmärsi. Toan ei tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Kuka kertoo Asonaille?” mirukasvo huokaisi ääneen. Etelän aavikoiden toat olivat aina olleet erottamattomia. Nui-Kralhi ei edes osannut kuvitella, miten karmaiseva uutinen Bokin menettäminen tämän veljelle olisi.
”Naho”, Niz mutisi. ”Hän vie toisen ja kolmannen armeijakunnan takaisin Ga-Metruun ja yrittää saada loput siviilit turvaan… jos siellä on enää ketään jäljellä.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Toa Nahon järkkymätön päättäväisyys oli harvoja asioita, joihin hän luotti ilman epäilyksen häivääkään.
Hetken aikaa molemmat romun päälle kavunneet tuijottivat toisiaan hiljaa sekä kaatuneita kunnioittaen että toistensa elossaoloa arvostaen. Tänä aikana Niz viimein havahtui siihen, mitä Nui-Kralhin takana tapahtui. Loputtomat aaltoilevat liekit lumosivat hänet samalla tavalla, kuin ne olivat lumonneet taivaskoneestaan laskeutuneen kenraalikapteeninkin.
”Se on siis totta…” Niz haukkoi henkeään. ”Saarto on viimein murrettu.”
”Xialaiset ilmoittivat tunti sitten vetäytyvänsä sodasta”, Nui-Kralhi vahvisti. ”Voimme saada lisäjoukkoja, resursseja…”
”… uutisia.” Niz täydensi huojentuneena. ”Emme ole kuulleet muusta maailmasta kuukausiin.”
”Varjotun korttitalo alkaa luhistua”, Nui-Kralhi huokaisi. Tämän äänestä paistoi paljon enemmän murhetta, kuin tällaisen voiton jälkeen olisi kuulunut. Niz kuitenkin tunsi puolisonsa aivan liian hyvin. Hänen läpitunkeva katseensa pureutui Nui-Kralhiin voimalla. Hopeahaarniskainen mies asteli vaimonsa rinnalle romun reunalle ja jäi itsekin taas tuijottamaan liekkimeren vellomista.
”Tuhansia kuollut. Meren pohjassa, liekkien keskellä… täällä rantahietikossa.”
Niz ei tiennyt, kuinka vastata, joten hän ei edes yrittänyt. Hän antoi miehen puhua, itselleen tyypillisellä, hieman verkkaisella tyylillään.
”Kuinka monen heistä luulet olleen täällä, koska he haluavat tämän saaren? Ja kuinka moni oli täällä vain, koska heitä… käskettiin?” Nui-Kralhi jatkoi. Niz puri hammasta tiukkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen keinotekoinen kumppaninsa pohti asiaa.
”Minä lähetin heidät kuolemaan. Minun käskyni”, hän sitten kuitenkin jatkoi eikä edes antanut Nizin vastata hänen kysymyksiinsä ääneen. ”Mutta minkä vuoksi? Tämän saarenko? Enhän minä edes tiedä onko tämä paikka oikeasti kotini.”
Tavallisesti tämä olisi ollut se hetki, kun Niz olisi yrittänyt jollain tapaa lohduttaa aviomiestään. Hän olisi muistuttanut häntä kaikista hyvistä hetkistä saarella ennen sotaa, ehdottanut vapaaillan anomista tai vaikka paria lasillista Herran viinikätköstä. Mutta tällä kertaa, liekkimeren edessä, hän ei enää osannut. Hän ei tiennyt enää itsekään, kuinka perustella heidän ympärillään käytävää hulluutta. Siitäkin syystä se, mitä Nui-Kralhi seuraavaksi sanoi, yllätti hänet perusteellisesti.
”Mutta minä ymmärrän nyt. En minä taistele oman kotini puolesta… vaan sinun… ja vaikka hän ei sitä vielä välttämättä itse ymmärrä, Xenin kodin.”
Kaksikon katseet kääntyivät verenpunaisesta loimusta takaisin kohti toisiaan. Nui-Kralhin maskin alle oli levinnyt vaivaantunut hymy, johon Niz ei lainkaan tiennyt, kuinka reagoida.
”Mutta tämä on yhtä paljon sinun kotisi”, veden toa yritti selittää, mutta tiesi itsekin, että kodin konsepti merkitsi hyvin vähän sen hävityksen äärellä, missä he parhaillaan seisoivat. Voiton jäljiltä tai ei.
”Miksi se ei tunnu siltä?” Nui-Kralhi kysyi murheellisena. Ja Niz tiesi täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Samalla tapaa kuin niinä kaikkina kertoina, kun mirukasvo oli pysähtynyt tuntikausiksi tuijottamaan milloin minkäkin Onu-Metrulaisen kompleksin seiniä, ainoana selityksenään se, ettei hän tuntenut olevansa kukaan. Tai mitään.
Veden toa oli pitkän ajan elämästään yrittänyt ymmärtää taianomaisia pyöreitä esineitä, jotka Ficus oli heille lahjaksi suonut. Nui-Kralhi oli ainoa, joka ei tuntenut omaansa osaksi itseään. Aina silloin tällöin Mustan Käden kenraalikapteeni vajosi omiin ajatuksiinsa ja heräsi niistä ainoastaan entistä enemmän kateissa. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan Nizin päähän. ”Kuka minä olen?” Nui-Kralhi oli kysynyt. Eikä Nizillä ollut vastausta. Hän ei koskaan osannut tarjota muuta kuin lohduttavia sanoja.
Mutta tällä kertaa hämmennyksen sijasta miehen olemuksesta huokui myös ymmärrystä. Kuin jokin heidän edessään aukeavassa helvetissä olisi tarjonnut hänelle vastauksia. Kenraalikapteeni ei edes odottanut Niziltä vastausta. Hän tiesi itsekin sen valtavan painon, minkä sota oli heidän päälleen laskenut. Sen ensimmäinen oire oli yleensä sanojen puute. Veden toan lempeä katse oli ainoa asia, mitä Nui-Kralhi edes osasi kaivata.
”Minä asetuin jo siihen punaiseen telttaan tuonne törmän taakse”, Niz lopulta rikkoi merkillisen hiljaisuuden. ”Tule sinne levolle, kun olet… valmis.”
Nui-Kralhi hymyili ja nyökkäsi hänelle silmää iskevälle, poskiltaan punastuneelle veden toalle. Hän jäi seuraamaan, kun vaikeita kysymyksiä pakeneva rurukasvo kapusi alas ja lähti määrätietoisesti marssimaan kohti vahkeja parveilevaa väliaikaista satamaa. Toan kadottua näköpiiristä hän kuitenkin istui taas alas ja jatkoi liekkimeren tuijottamista. Huolimatta siitä, kuinka monta elämää se oli nielaissut, se syystä tai toisesta rauhoitti häntä.
Hänen ajatuksensa olivat yhä levottomat, mutta Nizin näkeminen sai hänet hieman levollisemmaksi. Nui-Kralhin ajatukset harhailivat jo elämänsä toiseen kiintopisteeseen. Onu-Metrun sydänmailla häntä odottaisi nuori konetyttö, joka haluaisi varmasti kuulla tarinan siitä, mitä Kohiki-Salmella oli tapahtunut. Tarinan siitä, kuinka hänen kotinsa olisi pian taas vapaa sodasta ja hävityksestä.
Se liekkimeri ja se nimenomainen kevätaamu vieraili Nui-Kralhin ajatuksissa yhä useammin ja useammin. Juuri nyt se piirtyi hänen mielikuviinsa terävämpänä, kuin vuosiin. Punainen polttava massa olisi ollut paljon rauhoittavampi näky, kuin Nascoston metallinen, kulunut seinä. Seinä, jota Killjoy oli tuijottanut jo ikuisuuksilta tuntuneen ajan.
Kevyt, ystävällismielinen potkaisu kolahti lattialla istuvaa kenraalia kylkeen. Harmaat, karrelle palaneet kasvot nostivat katseensa vihreään selakhiin, joka tuijotti häntä huolestuneena. Keskimmäinen Breznikovan siskoksista oli seisonut huoneessa jo ainakin minuutin, mutta ajatuksiinsa uppoutunut Killjoy oli onnistunut sulkemaan tämän saapumisen täysin mielestään.
”Hei, oletko kunnossa?” naisen huolestunut ääni tivasi nyt jo kolmatta kertaa. Haarniskastaan melkein kokonaan riisutun Killjoyn katse harhaili hetken siinä paljaassa seinässä, mitä hän oli jo ties kuinka kauan ehtinyt tuijottaa. Sitten hän hieraisi kasvojaan hieman enemmän panssarilevyjä omistavalla kädellään ja nousi hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hänen jalkanivelensä olivat yhä jähmeät tarkoituksettoman uintireissunsa jäljiltä. Brez seurasi kärsivällisesti puhtinsa menettäneen Killjoyn toimia yhä vastausta odottaen.
”Väsynyt vain”, Killjoy sen lopulta selakhille tarjosi. ”Joko muut ovat paikalla?”
Selakhi olisi tahtonut pitää keskustelunaiheen kenraalin vakavassa terveydentilassa, mutta keinotekoisesti paranneltujen silmien kylmä katse sai hänet lopulta taipumaan.
”Nuorin on yhä Xialla, mutta emme jää odottamaan. Isosisko on kutsunut kaikki koolle.”
Killjoy murahti hyväksyvästi ja marssi pienikokoisen huoneen ainoalle huonekalulle, pienelle metalliselle pöydälle, jonka päällä odotti ainoastaan hänen kypäränsä. Brezin huomio kiinnittyi kenraalin paljaisiin raajoihin, joiden sisältä pystyi näkemään sekä servojen nopean liikkeen että johtojen loputtoman meren. Tarkkaan katsomalla saattoi myös nähdä Killjoyn viimeisien omien lihaksien supistelua, kun kypärä upposi peittämään hänen kasvojaan. Selakhi irvisti, peitti sen nopeasti ettei Killjoy sitä huomaisi ja lähti jo marssimaan edeltä kohti kokoushuonetta kenraalin raskaat askeleet kannoillaan.
”Kenraali Killjoy. Kolmekymmentä minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa… kaksi”, kaikui selvästi shasaalin lausuma kuulutus Nascoston käytävillä. Kypäräpäinen tuhontuoja hymähti tyytyväisenä Breznikovan takana. Hän oli tuntenut olonsa alastomaksi jo tarpeeksi pitkään.
”Toivottavasti Miksu ei ole aiheuttanut heille liikaa harmia”, Killjoy vastasi ja vilkaisi samalla vaistomaisesti rannettaan, jossa oli nyt vain ammottava aukko siinä, missä Miksu yleensä asusti. Hänellä oli vaikeuksia myöntää itselleenkin, kuinka merkilliseltä pienen lihaotuksen puuttuminen tuntui.
Nascoston käytävät ja niiden ikkunoista paljastuvat useat hangaarit ja työpajat olivat vilkkaampia kuin koskaan aikaisemmin. Kaikkialle, minne vilkaisikaan, joku oli täydessä työn touhussa. Hangaarissa numero yksi oli useita työryhmiä valmistelemassa Xialta ostettuja hävittäjiä testilentoja varten samalla, kun käytävällä Breziä ja Killjoyta käveli vastaan kaksi skakdia, jotka kantoivat ilmiselvää, hohtelevaa KAL-metallia saaren perällä sijaitsevalle työpajalle. Yhden taukohuoneen ohi kulkiessaan saattoi myös kuulla kovaäänistä kiroilua, joka lähti vastikään hankitun palkkasoturijoukon huoltohetken keskeltä.
Tunnelma oli pitkälti samanlainen, kuin Metru Nuilla käskynjakojen aikaan. Tunnelma oli odottava, hermostunut, mutta työtä tehtiin vaikuttavalla teholla. Brez, joka ei eläessään ollut sotatilaa kokenut, piti tilannetta lähinnä jännittävänä. Killjoyn selkäpiihin taas oli palannut tyhjyyden tunne, jonka hän Klaanissa vietettyjen vuosien aikana oli miltei ehtinyt unohtaa. Nyt se oli kuitenkin tehnyt paluun. Sodan löyhkä konkretisoitui päivä päivältä voimakkaampana.
”Joko aderidonialaiset ovat saapuneet?” Killjoy tiedusteli samalla, kun kaksikko ohitti pajan, jossa kaksi Nynrah-haamua työskenteli epäkäytännöllisen suuren taistelupuvun kimpussa. Kenraali halusi siirtää murheelliset ajatuksensa syrjään ja keskittyä jo olennaiseen.
”Piakkoin”, Brez vahvisti. ”Pyysimme tekemään pienen kiertolenkin. Meidän piti raivata heille isompi laskeutumisalue. ’Majuri’ on saanut pari alusta lisää kokoelmiinsa sitten viime näkemän.
Tieto Nascoston kaukaa etelästä saapuvien liittolaisten vahvuudesta rauhoitti Killjoyta hieman. Se tunne alkoi kuitenkin valumaan hukkaan hyvin nopeasti, kun he selakhin kanssa viimein saapuivat hangaariin numero kolme. Keskelle suurta, rautaista ja avonaista tilaa rakennettu kokoustila oli sekin purkutuomion alla. Lastauskävelijöiden puikoissa puuhaavat matoranit siirsivät jo irtaimistoa syrjään ja niiden tilalle valmisteltiin sekä aderidonialaisia että muita palkkasotureita varten pystytettäviä parakkeja.
Keskellä hangaaria oli kuitenkin vielä verkkoon kytketty hologrammipöytä sekä mitä merkillisin lajitelma olentoja, jotka tutkivat siltä digitaalista karttaa jonkinlaisesta saaresta. Vanhin Breznikova, leuka yhä vammansa vuoksi sidottuna, nosti katseensa ensimmäisenä saapujiin. Sivummalla seisova, oranssiin kaapuun itsensä tiukasti kietonut selakhivanhus sen sijaan vain tuhahti penseästi. Curuvarin takana seisoi, kuin vartiossa, kaksi niin perusteellisesti mustiin siteisiin kiedottua olentoa, että näiden lajista ei edes kannattanut lähteä tekemään päätelmiä. He kuitenkin suostuivat jopa nyökkäämään Killjoylle, joka asettautui nojaamaan vasten pöytää.
Hänen vieressään seisoi kädet ristissä karttaa intensiivisesti tuijottaen pöydän merkillisin otus. Violettimusta ankkakapteeni tervehti saapunutta kaksikkoa pöydästä kaikkein pirteimmin. Killjoy tervehti Sparkia takaisin, ja pohti samalla mielessään, millaisen neuvottelun Brezit olivat onnistuneet merenalaisen kansan kanssa käymään. Slizerien lisääminen Nascoston riveihin oli ollut suorastaan hämmentävän kivuntonta.
”Me arvioimme pyyntösi, kenraali”, vanhin siskoksista avasi kokouksen sen enempää johdattelematta. Selakhin sävy oli paljon virallisempi, kuin sen olisi Killjoyn seurassa todellisuudessa tarvinnut olla. Kralhi oli melko varma, että Curuvarin läsnäolo oli siihen suurin syypää.
”Ja minä toivon, että sinä ymmärrät tilanteemme. Aderidonialaiset saapuvat tänään ja nuorin ilmoitti juuri tehneensä kontaktin Xialla. Me olemme valmisteluissa vain muutaman päivän päässä Taras-Silin invaasion aloittamisesta”, Brez jatkoi.
Keskimmäinen siskoksista tajusi viimein, että Taras-Sil oli se nimenomainen saari, jonka karttaa Spark yhä intensiivisesti tuijotteli. Selakhian entisillä sydänmailla sijaitseva saari oli ilmakuvien perusteella huomattavasti vankemmin linnoitettu, kuin kukaan oli osannut arvata. Sen alapuolella kulkevaan tunneliverkostoon soluttautuminen ei olisi mahdollista ilman sotilaallista yhteenottoa saarta puolustavien voimien kanssa.
”Lienee vain monimutkainen tapa ilmaista, että ette aio vastata Ficuksen uhkaan pohjoisessa”, Killjoy vastasi vanhimman selitykseen hampaat kirskuen. ”Vaikka meillä olisi kaikkien aikojen mahdollisuus katkaista käärmeeltä pää sen hännän murjomisen sijasta.”
”Käärmeen, joka kasvattaa uuden pään vanhan tilalle. Sinä sanoit sen itsekin. Purifier voitetaan lyömällä hänen infrastruktuurinsa. Meidän on täysin turha jahdata sellaista, jota emme konkreettisesti voi tappaa”, Brez huokaisi.
Tummanpuhuvat otukset Curuvarin takana nyökyttelivät myöntävästi. Killjoy taas oli loputtoman tyytyväinen siihen, että hän laittoi kypärän päähänsä ennen kokoukseen osallistumista. Kukaan ei pystynyt näkemään sitä, kuinka pahasti hän kiehui sen alla, vaikkakin selakhisiskoksista keskimmäinen tunnisti sen jo pelkästään hänen äänestään.
”Kyse ei ole vain Ficuksesta”, Killjoy hengitti syvään ja yritti jatkaa taivutteluaan. ”Hän on liittoutunut makuta Abzumon kanssa. Uhka, johon meidän on suhtauduttava vakavasti. Jos meillä on mahdollisuus päättää se liittouma ennen kuin se alkaa sikiämään uusia ong-”
”Minusta kuulostaa, että arvon herra Kralhi välittää Suuresta Kaupungista ainoastaan henkilökohtaisista syistä”, selakhivanhus keskeytti tylysti liikkumattoman maskinsa takaa.
Killjoy käänsi turhautuneena katseensa Curuvariin, joka ei edes suonut puhua suoraan hänelle itselleen, vaan oli kohdistanut sanansa ainoastaan kokousta vetävälle oppityttärelleen.
”Vai eikö muka ole paikkansapitävää tietoa, että ’tyttäresi’ elää yhä Onu-Metrussa? On ilmiselvää, että olet kääntämässä huomiomme pohjoiseen hänen turvallisuutensa vuoksi… vastoin tehtävämme prioriteetteja.”
Tylyn selakhiukon asenne sai Killjoyn kuvainnollisen veren kiehumaan. Ainoastaan keskimmäisen Breznikovan tiukka puristus hänen käsivarressaan esti kenraalia harppomasta väkivaltaisesti Curuvarin eteen. Kralhi vilkaisi taakseen ja siellä häntä tervehtivät ainoastaan Brezin anelevat silmät, sekä hieman sivummalla Sparkin hämmentynyt katse.
”Killjoy… meidän on myös otettava huomioon mahdollisuus, että tämä on täsmälleen, mitä Purifier tahtoisi meidän tekevän. Houkutella meidät paikalle ja anastaa viimeinen arkkikrana suoraan rinnastasi. En epäile hetkeäkään etteikö… öh… Lihaäidin antama tieto olisi paikkansapitävää, mutta kai sinäkin osaat haistaa ansan?” vanhin siskoksista otti sovittelevamman äänensävyn käyttöönsä.
Spark ei vieläkään sanonut sanaakaan. Sykkivä, kasaan puristettu massa violetin haarniskan sisällä ainoastaan tarkkaili Killjoyn reaktiota. Kenraalin pään sisällä hammasrattaat raksuttivat kuumeisesti, eikä syypää tällä kertaa edes ollut lihaverkon kruunaamaton valkoinen kunigatar.
”Hyvä on”, hän lopulta päätyi myöntymään, suurimman osan keskustelijoista ihmetykseksi. ”Lähden sitten yksin.”
Ennen kuin kumpikaan Brezeistä ehti älähtää vastalausetta, oli kenraali lähtenyt jo päättäväisesti marssimaan ulos kokoustilasta kohti suljetumpaa kommunikaatiohuonetta. Jos Nascostosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, hän hankkisi apua jostain muualta. Ja niinkin paljon kuin hän vihasi ainokaiseksi jäävää vaihtoehtoaan, ajatus Xenistä kahden karseimman kourissa sumensi hänen arviointikykyään tarpeeksi tarttuakseen mahdollisuuteen.
Curuvar tuhahti taas tyytymättömästi keräten kuitenkin tällä kertaa paheksuvia katseilta myös oppilailtaan. Kumpikaan näistä ei tohtinut vastustaa ääneen oppi-isänsä järkkymätöntä kantaa, mutta molemmat sisimmässään ymmärsivät, mistä Killjoyn ärtymys kumpusi. He molemmat myös tiesivät täsmälleen, minne kenraali aikoi soittaa seuraavaksi.
Kommunikaatiohuoneen ovi sulkeutui Killjoyn perästä ja siitä aiheutuva kolahdus jäi kaikumaan käytävälle hänen taakseen. Panssarilevyttömillä sormillaan hän käynnisti huoneen lukemattomista näytöistä ainoastaan kolme suoraan komentopaneelin edessä sijaitsevaa. Hän ei edes vaivautunut lisäämään huoneen valaistusta. Hän vain tahtoi saada toivomansa yhteyden auki niin nopeasti kuin vain suinkin oli mahdollista.
Äänikanavat aukesivat muutamalla liukusäätimellä ja salaus yhdellä napinpainalluksella. Sitten tarvitsi ainoastaan muodostaa yhteys. Kralhi jäi tuijottamaan ruutuja kärsimättömänä siitäkin huolimatta, ettei hän koskaan edes keskustellut ”hyväntekijänsä” kanssa videoyhteyden kera. Hän kuitenkin oletti, että linjan toisessa päässä haluttiin nähdä hänet.
Muutos aiempaan hiljaisuuteen oli vain hiuksenhieno, kun pieni vihreä valo syttyi näytön alaosassa ja ilmoille tuli uusi vaimea kohina. Hyväntekijä oli linjoilla. Kenraalin kärsivällisyydelle aivan liian pitkän ajan tämä vain katseli häntä kameroiden kautta, kunnes alkoi puhua. Sama, aiemmilta kerroilta tuttu äänenmuunnin häivytti äänestä kaiken mahdollisen tunnistettavuuden.
“Nui-Kralhi”, matala ääni vaimean särinän takaa kaikui. “Onko jälleen aika vastavuoroisuudelle?”
”Abzumo ja Ficus ovat Metru Nuilla”, Killjoy ähkäisi hetkeksikään Hyväntekijän mukavuuksiin tarttumatta. ”Olen jo tekemässä lähtöä. En tiedä, kuinka paljon meillä on enää aikaa.”
Yksi pimeänä olevista näytöistä värähti päälle ilman Killjoyn erillistä komentoa. Rakeinen, epäselvä, kolmion muotoisista pikseleistä koostuva kuva piirtyi sille rivi kerrallaan. Kesti hetki, ennen kuin Killjoy hahmotti, mistä päin Metru Nuita kuva tuli. Haalea onumetrulainen autiomaamaisema oli tuttu hänelle sodanaikaisista harjoituksista ja asetesteistä. Tutun maiseman rikkoi kuitenkin jotain vierasta: purppuran sävyissä hehkuva monikulmio, joka rikkoi kaikkea sitä, miten hän ymmärsi geometrian toimivan. Kauhistuttava, luontoa pilkkaava alus lähestyi äänettömästi maanpintaa.
“Odottelinkin, milloin päättäisit ottaa yhteyttä”, ääni näyttöjen takaa sanoi. “Arvioideni mukaan sinulla on… tunteja.”
”Sinä tiesit…” Killjoy kiristeli hampaitaan. Hänen olisi tehnyt valtavasti mieli räjähtää pelkästä ajatuksesta, että hänelle ei oltu kerrottu asiasta aiemmin. Hän kuitenkin päätyi nielemään ylpeytensä, sillä Hyväntekijän lausunto piti mitä todennäköisimmin paikkansa. Meren äidin varoittavat sanat kaikuivat yhä hänen kallossaan.
”Miksu valmistelee uutta pukua”, Killjoy sitten kuitenkin jatkoi. ”Mutta Brezit ovat kiireisiä Taras-Silin iskun suunnittelussa. Joudun lähtemään yksin.”
Killjoy lopetti lauseensa hyvin äkkinäisesti. Hän toivoi, että tämä olisi tarpeeksi, jotta keskustelun toisessa päässä ymmärrettäisiin hänen yhteydenottonsa syy.
“Ei ole minun paikkani arvostella valintojasi, kenraali”, ääni sanoi, “mutta ymmärrät varmasti, kuinka auttamattoman alivoimainen olet tässä taistelussa. Ja sillä, että pidän sinusta henkilökohtaisesti, ei ole mitään väliä silloin, kun olet heittäytymässä näin vastuuttomasti hain kitaan.”
Kuva näytöllä välähti rakeisesti. Kuvakulma vaihtui. Erämaan yllä leijuvan rakennelman muodossa ei ollut toiselta puolelta yhtään enempää järkeä.
“Nui-Kralhi, minä haluan, että sanot minulle suoraan, mitä haluat minulta.”
Killjoy joutui vasten tahtoaan miettimään sanojaan tarkkaan. Hänen sormensa naputtivat komentolaudan reunaa hyvän tovin ennen kuin hän sai suunsa taas avattua.
”Kun minä silloin kumppanuutemme alussa toimitin sinulle ne kartat Metru Nuin ja Xian välisistä salakaupan reiteistä, minä toivon että sinä toimitit niiden avulla pohjoiseen jotain hyödyllistä. Ja nyt minä toivon, että siellä olisi jäljellä jotain jolla olisi… tulivoimaa. Sellaista tulivoimaa, jolla tapetaan kaksi kuolematonta.”
Äänenmuuntimen takaa tulevasta naurahduksesta oli mahdoton päätellä, kuinka tahdonalainen se oli.
“Kenraali hyvä… voin vakuuttaa, että en siirtänyt kaikkea tulivoimaani pois saarelta nykyisen poikkeustilan alkaessa. Legendojen Kaupungissa on meneillään mielenkiintoisin aika sitten sodan, ja poispäin katsominen olisi amatöörimäistä. Katseleminen ja toimiminen ovat kuitenkin kaksi hyvin eri asiaa. Jos aion suunnata aseeni kohti makutaa, tahdon sinun tietävän, että sillä on hinta.”
Ääni piti jälleen harkitsevan tauon, ja mielessään Killjoy tunsi jäljellä olevien minuuttien hiipuvan.
“Otan vapauden nimetä sen myöhemmin. Pyydät minua tekemään siirron, joka tekee minusta suoran osan konfliktiasi. Jos jäät henkiin, olet velkaa minulle… enemmän kuin koskaan aiemmin.”
”Jos jään henkiin”, Killjoy maiskutteli yrittäen samalla siirtää syrjään murheet Hyväntekijän vääjäämättömän kuuloisesta linjasta. ”Kun muotoilet sen noin, saat sen kuulostamaan enemmän uhkapeliltä sinulle, kuin minulle.”
Killjoy käänsi huomionsa hetkeksi rannetietokoneeseensa, johon Miksu oli juuri siirtänyt laskelmia kralhin pyynnöstä. Niiden perusteella yksi hänen merkillisimmistä suunnitelmistaan saattaisi olla mahdollista toteuttaa. Tieto siitä sai Killjoyn kuitenkin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että Hyväntekijä oli hänen ainoa varteenotettava oljenkortensa.
”Hyvä on”, Killjoy lopulta myöntyi. ”Millaista kalustoa saan odottaa?”
“Saat kaksi”, ääni sanoi, “ja se saa olosuhteesi ja hiipuvan ajan huomioiden riittää. Enkä aio valitettavasti määrätä ainuttakaan suoraa siirtoa ennen kuin olet paikalla.”
”Se saa riittää”, Killjoy myöntyi, vaikka olikin mielessään toivonut mieluummin kahta tuhatta.
”Tavataan… täällä”, Killjoy rullasi virtuaalikartalla pisteeseen Onu-Metrun joutomaan laidalla. ”Väkesi voi käyttää Mangaikaartin vanhoja huoltotunneleita. Sisäänkäynti on noin viisi klikkiä Vanhan Onun asemasta pohjoiseen. Metallinen kiekko kiveyksessä. Helppo huomata, vaikea saada auki, mutta sitä kautta pystymme liikkumaan melko pitkälle huomaamatta.”
“Välitän komennon. Sinun onnesi on, että meriportista kaupunkiin livahtaminen ei ole ollut vuosisatoihin niin helppoa kuin näinä päivinä. Toisaalta… se oli myös makuta Abzumon onni.”
”En yhtään ihmettelisi, jos poistumisemme muuttuisi jo hankalaksi”, Killjoy nosti taas katseensa rannetietokoneestaan. ”Dume on varpaillaan ja hyvästä syystä. Jos näen tilaisuuden, minä nappaan Xenin ja hankin hänet pois saarelta. Oletan, että sinun väkesi löytää itse tavan vetäytyä alta pois, jos Metru Nuin suojelusväki alkaa vastustamaan?”
“Se ei ole sinun huolenaiheesi”, ääni sanoi. “Nui-Kralhi, suosittelen että tässä vaiheessa huolehdit vain omasta lapsestasi.”
Killjoy murahti myöntävästi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kiittää, mutta kalvava ajatus hänen takaraivossaan kuitenkin esti sen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko hänen hyväntekijänsä oikeasti sellaista sorttia, jolle kannatti osoittaa kiitollisuutta.
”Selvä”, kralhi vahvisti. ”Täydelläkin syötöllä lentoon menee ainakin viisi tuntia Metru Nuin ilmatilaan ja ylimääräinen tunti jos joudun väistämään Le-Metrun ilmapuolustuksen. Emme voi kuin toivoa, että vihollinen ei ole vielä iskuvalmis.”
“Aion nyt sulkea tämän yhteyden”, Hyväntekijä sanoi. “Jos selviydyt hengissä, luotan siihen, että lähestyt minua uudestaan.”
Ennen kuin Killjoy ehti edes muodostaa minkäänlaista vastausta päässään, kohina vaimeni tyhjyyteen ja vihreä valo ruudun alanurkassa sammui. Se, mitä Hyväntekijä ei kuitenkaan sulkenut, oli toisella näytöllä rätisevä lähetys Onu-Metrun erämaalta. Hirvittävän, silmiä hämäävän geometrisen kappaleen liikehdinnästä ja olemuksesta oli täysin mahdoton sanoa, kuinka suuri se oli, kuinka kaukana se oli ja kuinka nopeasti se liikkui.
Mutta se liikkui joka sekunti.
”Kenraali Killjoy. Kymmenen minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa kaksi”, kuului uusin kuulutus. Hangaari kaksi oli kommunikaatiohuoneesta ainoastaan muutaman käännöksen päässä, joten Killjoy ei vastustellut, kun leukaansa puristava selakhinainen marssi häntä vastaan käytävän päässä ja viittoili tätä tyhjään huoneeseen käytävän varrelta.
Huoneeseen astuessaan hän sai huomata, että kyseessä oli yksi Nascoston harvoja ikkunallisista huoneista. Tumman lasin läpi aukesi näkymä saaren pinnalle, jossa oli aivan hetkiä sitten alkanut tapahtumaan. Vanhin selakhisiskoksista oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja seurasi, kuinka etelämanterelaista tekoa olevia harmaita ilmalaivoja laskeutui saaren pinnalle toinen toistensa perässä. Sivummalla kiisi myös vaaleanvihreä hahmo kaksi merkkivaloa käsissään. Keskimmäinen Brez oli heti viestin saatuaan lähtenyt ohjaamaan lentureiden laskeutumista.
Killjoy astui Brezin rinnalle ja vilkaisi tämän sidottua leukaa. Metorakkin lohkaisema palanen oli ollut paljon suurempi, kuin hän oli alunperin odottanut. Vammaansa nähden selakhi puhui erinomaisesti, mutta Killjoy tiesi, että sen täytyi olla myös suunnattoman kivuliasta.
”Älä välitä vanhuksesta. Hänen katseesa on ainoastaan edeltäjiensä saaren takaisin valloittamisessa. Hän ei ymmärrä mitään… suojeluvietistä”, Brez muotoili välillisen anteeksipyyntönsä. Killjoy tuijotti yhä selakhin vammaa, mutta ”Hyväntekijän” myöntämä apu oli saanut hänet jo rauhoittumaan hieman. Hän murahti hyväksyvästi selakhin kommentille ja käänsi viimein itsekin katseensa ulkona tapahtuvaan aderidonialaisten saapumiseen.
”Minä ymmärrän”, Brez myönsi. ”Tekisin saman, jos jompikumpi heistä olisi vaarassa.”
Selakhin katse seurasi omaa nuorempaa siskoaan, joka viittoili seuraavaa ilma-alusta laskeutumaan saaren oikealle, kivikkoisemmalle puolelle.
”Yhteistyökumppanimme lähettää apuvoimia”, Killjoy lopulta paljasti. Brez virnisti näkyvästi, mutta katui reaktiotaan vihlovan kivun rangaistessa häntä siitä.
”Hyvä. Et näytä itse kovin taistelukuntoiselta”, selakhi huomioi. Killjoyn tila oli ilmiselvästi huonompi kuin aikoihin. Mekaaninen keho ja mereen selittämättömästi päätyminen eivät olleet millään tasolla yhteensopivia toimintoja.
”Testaamme Miksun kanssa jotain uutta”, kenraali myönsi. ”Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Kuten odottaa saattaa, Nui-Kralhi”, vanhin Brez kiusoitteli itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan. Hänen äänestään kuitenkin kuuli, että hän oli vetänyt Killjoyn sivuun jostain muusta syystä, kuin Metru Nuin tilannetta jauhaakseen. Brez myös tiesi, että Killjoy seisoi paikalla ainoastaan odottamassa, että tämä pääsisi asiaan.
”En koskaan kysynyt, koska en kuvitellut haluavani tietää yksityiskohtia…” Brez sitten aloitti. Ja Killjoy kuunteli.
”Mutta kuinka… kuinka isosisko oikein kuoli?”
Killjoy hätkähti. Yksikään kolmesta sisaruksesta ei ollut hänen läsnäolonsa aikana suostunut nostamaan aihetta esille. Kenraali oli aina olettanut asiaa liian herkäksi, mutta nyt sisaruksista vanhin, tai vanhin yhä elossa, oli kysynyt sitä ilman epävarmuuden häivääkään.
”Niz löysi hänet”, Killjoy muisteli päivää, jonka hän olisi mielellään ollut valmis unohtamaan. ”Hän oli viimeisillä voimillaan raahannut itsensä ulos ajoneuvosta, johon Ficus oli hänet surmannut. Repinyt kuulan suoraan ulos hänen rinnastaan.”
Brez kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Sisaruksista vanhimpana ja vastuuta eniten kantavana hänellä ei ollut oikeutta murtua. Ei ainakaan omasta mielestään.
”Oli surmannut Migohin vain muutamaa päivää aikaisemmin”, Killjoy muisteli Ficuksen näennäisesti nopeasti tapahtunutta vajoamista hulluuteen. ”Niz löysi hänet vasta sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt tekemään Nurukanille jotain peruuttamatonta…”
Brezin katse oli nyt nauliintunut ensimmäisestä, suurimmasta ilma-aluksesta ulos purkautuneeseen, maastokuvioisiin haarniskoihin pukeutuneiden titaanien vanaan. Ja erityisesti jonon keulassa marssivaan sinibarettiseen mieheen, joka oli rynnännyt tervehtimään keskimmäistä Breznikovaa halaamalla tätä epäkäytännöllisesti korkeuksistaan.
Killjoykin tunnisti miehen, joskin ainoastaan maineeltaan. Hän oli huomaamattaan pysäyttänyt tarinansa tämän huomion tehdäkseen. Hetken keskeytti kuitenkin jälleen uusi kuulutus, jota puhuva shasaali odotti Killjoyta jo hangaariin kaksi. Lähdön hetki alkoi olla jo käsillä.
”Minä en yleensä anna valtaa kostolle”, Brez reagoi viimein pitäen katseensa kuitenkin tiukasti sinibarettisessa titaanissa, joka joukkoineen alkoi siirtymään Nascoston saaren sisäpuolelle.
”Mutta jos Ficus todella on siellä… tapa hänet.”
Kralhin ja selakhin katseet kohtasivat, näistä ensimmäisen ollessa jo tekemässä lähtöä.
”Tapa hänet kerran meidän kaikkien puolesta”, Brez tarkensi. Ja vaikka hän ei sitä nähnyt, hän tiesi, että Killjoyn kypärän takana virnuiltiin omahyväisesti.
Kenraalin raskaat askeleet kolistelivat jo käytävän toisessa päässä, kun Brez havahtui tajutessaan jotain tärkeää. Selakhi ryntäsi vielä huoneen avoimelle ovelle ja huusi kaikella voimallaan Killjoyn perään.
”Onnea matkaan! Toivottavasti Xen on kunnossa!”
Selakhi huojentui kuullessaan askeleisen pysähtyvän. Ne säilyivät hetken paikallaan merkiksi siitä, että Brezin jäähyväiset olivat tulleet perille ja jatkoivat sitten määrätietoisesti hangaariin kaksi. Selakhinainen sen sijaan käänsi katseensa hetkeksi taas ikkunaan, mutta barettipäinen titaani komppanioineen oli jo kadonnut näkyvistä. Sen havaittuaan hänkin lähti reippaasti harppomaan pitkin Nascoston pitkiä, karuja käytäviä. Hän ei ollut nähnyt aderidonialaista ystäväänsä kuukausiin ja hän oli odottanut tätä jälleennäkemistä enemmän, kuin mitään muuta…
Hangaarissa numero kaksi kärsimätön, öljyn ja lian tahrima shasaali viittoili jo Killjoyta luokseen. Merenpohjan liha-ankkojen parkkeeratun aluksen viereen oltiin pystytetty suurikokoinen rautainen koppi, joka epäilemättä sisälsi Killjoyn ja Miksun yhteisen suunnitelman tarvikkeet.
”Kaikki valmista tehtävääsi varten, kenraali!” Brosni suorastaan huokui intoa ja viittoili yhä puoliksi haarniskatonta Killjoyta astumaan lähemmäksi. Shasaalin suositusta seuratessaan hän ei kuitenkaan voinut olla tuijottamatta hetkeä ulos hangaarien ulkomaailmaan avoimista ovista.
Meri oli sinä päivänä tyyni. Syksyiset kaksoisauringot jo korkealla. Ja vedessä oli yksi tärkeä yksityiskohta, josta Nui-Kralhi tiesi olevansa vielä järjissään.
Bio-Klaani
Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
Aamuyö
TYTTÖ.
Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.
KUULETKO, TYTTÖ?
Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.
Ei.
Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.
Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.
Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.
OLEN TULOSSA, TYTTÖ.
Ei.
Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.
Hän ei ollut veneessä.
Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.
LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.
Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.
Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.
Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.
Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.
Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.
Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.
Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.
Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.
”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.
”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”
”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”
Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.
“Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”
Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…
Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.
”… oletko sinä kunnossa?” ”Se… lopetti.”
Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan. ”Miksi… miksi se lopetti?”
Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.
Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
”Tuliko tuo…” Tawa hengitti. ”Rannalta.”
Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.
”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”
Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
”Mennäänkö katsomaan?”
Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.
Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.
Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.
Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.
”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.
”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.
Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.
”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
“Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
“Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
“Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.
Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.
“Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
”Kohta on.”
Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.
”No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.
Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
“Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
“Zyglakeja?” Tawa kysyi.
Skakdi näytti pudistavan päätään.
“Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”
Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
“Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”
Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
”Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. ”Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”
Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
“Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
”Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”
Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
“Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.
“Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
“… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”
Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
“Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
”Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. ”En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”
Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. ”Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
”No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. ”Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”
Guardian asteli veden ääreen. ”Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
“Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”
“Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”
Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.
Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.
Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.
Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.
Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.
”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”
Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.
Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…
”Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.
Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.
Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.
Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.
Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.
”Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. ”Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. ”Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”
”Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. ”Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”
Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen. ”Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
”En ole varma”, sähkön toa vastasi. ”Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
”Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. ”Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. ”Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. ”Ellei sitten tuo siru.”
”Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi. ”Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. ”Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”
Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
”Räjäytetään se.”
Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
”Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”
Tawa kurtisti kulmiaan. ”Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”
”Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. ”Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”
Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.
Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.
Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.
”Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä. ”Kyllä.”
”Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi. ”Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”
Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
”Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
”Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
”Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. ”Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”
Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.
”Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. ”Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa. ”Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.
”En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
”No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti. ”Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
”Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…” ”No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
”No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.” ”Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”
Tawa pyöräytti silmiään.
”Tiedät, että tuo ei ole totta.” ”No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
”Niin minun varmaan pitäisi.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
”Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
”Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.” ”Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
”Mitä tarkoitat?” ”Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”
Tawa nyökkäsi mietteliäästi. ”Oletko aivan kunnossa?” ”Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
”Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?” ”En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ’tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”
Tawa ei vastannut mitään. ”Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
”En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.” ”En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”
He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.
”Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri. ”Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. ”Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
”Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi. ”Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.
Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.
Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.
Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?
Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.
Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.
