Aihearkisto: Klaanon Rope

Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota

21.2.2018 Ulxelaser Yksi kommentti

Kolme täydellisen säännöllistä, kulmikasta kappaletta tuijotti heitä kohti silmillä, joita yhdelläkään ei ollut. Kun partio lipui Megabotaraxin mökkiä kohti ilman halki, sulavasti ja elegantisti kuin tuulen lennättämä höyhen, Faxadosq ei osannut tuntea pelkoa.

Ei osannut, vaikka hän muisti hyvin, mitä ne olivat tehneet skakdille ja aristokraatille, joita hän oli jahdannut Destralille.

Ei osannut, vaikka hän enemmän intuitiolla kuin järjellään tiesi, että ne olivat syyllisiä siihen, mitä maailmalle oli tapahtunut.

Toan täytti vain järjetön, luonnoton tyyneys, joka synnyttyään jossakin hänen sisällään oli kulkenut hermoratoja pitkin Faxadosqin kehon jokaiseen ääripisteeseen ja turruttanut hänen lihaksensa epämääräiseksi, veteläksi massaksi, joka kuului jollekin toiselle toalle jossakin muualla.

Araganin oli ilmeisesti vallannut sama velttous – tulen toa seisoi hiljaa paikallaan, mutta horjuen. Faxadosq pohti, oliko hänellä itselläänkin hankaluuksia pysyä pystyssä; viestit hänen ruumiinsa eri osista aivoihin tuntuivat kulkevan ikuisuuksien pituisella viiveellä. Hän oli aika varma siitä, että vaikka jokin villipeto olisi syöksynyt metsästä ja puraissut hänen kätensä irti, kipu olisi saapunut vasta vuosikausien päästä jos sittenkään.

Näin oli ihan hyvä olla, eikö vain? Tuskinpa hän edes tuntisi mitään, kun niiden kaikkeutta hajottava vaikutus tulisi tarpeeksi lähelle hioakseen hänen fyysisen olemuksensa sileäksi aineettomuudeksi.

Miksi tehdä mitään?

Miksi paeta?
Miksi taistella?
Miksi huutaa apua?

Ja…

… ja miksi vapauttaa se?

Faxadosq ei ehtinyt miettiä, mistä ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä, sillä ovi kävi ja läimähti mökin ulkoseinään – Megabotarax astui ulos ja osoitti syyttävällä mutta vapisevalla sormella kohti Faxadosqia.

”Sinä!” olento huusi. ”Sinä houkuttelit ne tänne!”

”… minä mitä?” pystyi Faxadosq mumisemaan vastaukseksi siitä huolimatta, ettei suu, jolla hän puhui, tuntunut hänen omaltaan. Ympäristön yksityiskohdat sumenivat pois – etäisen metsän puut eivät enää muodostaneet selviä, kohti taivasta sojottavia piikkejä, vaan liukenivat osaksi yhtä väritöntä vallia näkökentän rajoilla.

Todellisuus oheni sameaksi, piirteettömäksi sumuksi, jossa kirkkaina muotoina loistivat vain häntä lähenevät partiot ja pimeydestä kurkottava käsi, joka oli jälleen materialisoitunut hänen olalleen.

vapauta se vapauta se vapauta se vapauta se

Faxadosq oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt merkityksettömään mantraan, joka oli vaivannut häntä niin unessa kuin valveilla – mitään vapautettavaa ei ollut. Hän oli hän, epätoivoiselle ja turhalle matkalle lähetetty toa, joka kohtaisi pian loppunsa partioiden käsissä; kaikki muu oli sisällötöntä valhetta, jota maailma kertoi itselleen jatkaakseen olemassaoloaan.

”MINÄ PUHUN SINULLE, TOA!”

Megabotaraxin karjaisu havahdutti Faxadosqin siitä tilasta, johon hän oli vajonnut. Partiot olivat lakanneet lähestymästä; nyt ne leijuivat ilmassa parinkymmenen bion päässä mökistä.

”Minä en tehnyt mitään”, varjon toa vastasi häneen murhaavasti katsovalle olennolle. ”Ne tulivat tänne itsekseen.”

”Siinä olet väärässä”, Megabotarax sihisi, ”sillä ne eivät vain livu maailman halki vailla päämäärää. En tiedä, mistä olet tietosi saanut–”

”Minä olen kuullut tarinoita”, Faxadosq keskeytti. ”Useita. Useita kymmeniä tarinoita, ja sen lisäksi olen henkilökohtaisesti nähnyt, kuinka ne veivät eräät Destraliin jahtaamani–”

”Tarinoita”, Megabotarax sanoi. ”Vai olet sinä kuullut tarinoita? Nimiä, Faxadosq. Minä haluan tietää, kuka on laverrellut sinulle valheita.”

Varjon toa katsahti ärtyneesti kohti hirviötä, jonka mielestä tämä oli partioiden hyökkäyksen keskellä järkevintä ajankäyttöä, ja avasi suunsa vastatakseen. Kului muutamia sekunteja; hän pinnisti muistiaan, sulki suunsa ja avasi sen uudelleen, mutta taaskaan toan mieleen ei ilmaantunut mitään.

Hän oli kuullut tarinoita. Hänen oli ollut pakko kuulla tarinoita – kuinka muutenkaan Faxadosq olisi saanut tietää mitään partioista? Tiedon oli ollut pakko kantautua hänen korviinsa jotakin tietä; Megabotarax oli selvästi hänen kanssaan samaa mieltä siitä, mitä partiot olivat, joten jostakin hän oli saanut niistä tietää.

Mutta mistä?

Faxadosq keskittyi parhaansa mukaan – jossakin näkökentän sivupuolella kolme hahmoa alkoi jälleen lähestyä mökkiä – mutta ei muistanut.

Ei muistanut partioista kuulemiaan tarinoita eikä mitään muutakaan. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Kuka oli tuo purppura, siivekäs olento, joka viittoi hänelle jotakin ja jonka kasvoihin ilmestyi jatkuvasti rakoja, joista ei tullut ääntä?

Ja kuka oli tuo tulen…

Aragan!

Aragan oli jähmettynyt paikoilleen hieman kauemmas – toan silmät kyynelehtivät, mutta hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen uhkaavasti heitä kohti leijuvia hahmoja.

Faxadosq pakotti itsensä kiinnittymään todellisuuteen – kaikki olisi ohi, jos hän vajoaisi uudelleen – ja syöksyi kumppaniaan kohti. Hän tarrasi kiinni Araganin kädestä ja riuhtaisi tämän mukaansa; he etenivät pari juoksuaskelta, kaatuivat maahan ja kierivät poispäin mökistä. Varjon toa kompuroi ylös ja näki, että kolmen partio jatkoi kohti mökkiä; ne olivat muodostaneet heidän ja Megabotaraxin välille kuolettavan jakolinjan.

”FAXADOSQ!” huusi Megabotarax, kun niiden kaiken hajottava aura alkoi työstää hänen mökkiään. Kattotiilet sulivat muodottomiksi möykyiksi; seinästä tuli leijuvaa, hahmotonta nestettä, joka sekoittui yhtä lailla partion vaikutukselle altistuneeseen ilmaan ja muodosti sumeaa, harmaata sakkaa. ”Meidän välimme eivät ole vielä selvitetyt, mutta ensiksi meidän täytyy paeta.”

Toa olisi saattanut kysyä, miten olento ajatteli niin tehdä, jos tämä ei olisi jo vastannut itse. ”Järjestän meille harhautuksen. ALKUPAHOLAISET!”

”Fax”, maassa makaava Aragan kuiskasi. ”Minä… minä näin kaiken.”

”Ei nyt”, mutisi Faxadosq vastaukseksi. Leijuvat tuhoajat olivat sulattaneet tiensä Megabotaraxin mökin keskiosaan – sen koko ulkopinta oli muuttunut vellovaksi, värittömäksi massaksi, joka pakeni pilviä kohti vain sumetakseen pois ja lakatakseen olemasta olemassa ennen sinne pääsyään.

Megabotarax karjui ilmoille sanoja, joita Faxadosq ei ymmärtänyt. Varmaankin käytti jotakin niistä lukuisista loitsuista, joita huhupuheiden mukaan osasi.

”Fax, minä näin totuuden…”

Maa Faxadosqin jalkojen alla alkoi värähdellä. Hän hyppäsi kauhistuksissaan pois tieltä ja huomasi, että siihen, missä hänen oikea jalkansa oli äskettäin ollut, oli nyt työntynyt maan läpi musta piikki.

”… e-eikä se ollut mukava totuus.”

Varjon toa katsoi kohti Aragania tietämättä, oliko edes kuullut saati sitten ymmärtänyt sitä, mitä hän oli juuri äsken sanonut. Joka puolelle tulen soturia oli ilmestynyt samanlaisia piikkejä.

”ALKUPAHOLAISET!”

Tismalleen samalla hetkellä kaikki niistä nousivat ylöspäin ja paljastivat olevansa kaksittain kiinnittyneitä kasvottomiin, pikimustiin päihin. Aluksi kasvottomiin, siis – yksi avasi silmänsä, ja niiden takaa loisti sokaiseva, kaikkia ympäröiviä värejä kirkkaampi punainen valo.

Aragan kirkaisi kauhistuneesti ja kompuroi pois ruohikosta nousseen armeijan päältä. Näky olisi voinut olla koominen, jos tilanne olisi ollut mitä tahansa muuta.

”Alkupaholaiset”, puhui Megabotarax kauempaa. ”Minä loin teidät paholaisten komentajiksi sekä kaikkien elementtien mestareiksi, mutta epäonnistuitte kummassakin, kuten kaikki minun luomukseni!”

Kolmen partio oli jälleen pysähtynyt. Mökin jäänteiden kadotessa Faxadosq näki ne selvästi; niiden vaikutus oli kaivertanut maahan pallosektoria mukailevan, savuavan kuopan.

”Lopulta ette voineet pelastaa minua partioilta”, saarnasi Megabotarax syyttävään sävyyn, ”sillä mikään ei voi. Mikään ei pelasta mitään partioilta. Mitä ikinä ne ovatkaan, yksikään olento tässä kurjassa maailmassa ei voi asettaan kohottaa niitä vastaan, ja siksi kaikkeus on tuhon partaalla. Minä loin teidät taistelemaan, mutta tällaisten asiaintilojen vallitessa ette enää johda hyökkäystä Destralin herraa vastaan – teidän tehtävänänne on kuolla, ei taistella.”

Olennon puhuessa luomuksilleen ne nousivat jotenkin maasta sen muotoa mitenkään häiritsemättä. Ruohonkorsikaan ei katkennut, kun epämuodostuneet, mahdottoman lihaksikkaat ruumiit kohosivat säilöstä, jossa ne olivat odottaneet vuosikausia. Sarvekkaista päistä osa kääntyi katsomaan kohti sitä, mikä oli joskus ollut Megabotaraxin mökki; osa suuntasi kiiluvat silmänsä kohti Faxadosqia ja Aragania. Toat tajusivat sanomattakin vihjeen paeta.

Eivätkä ne ilmestyneet vain siihen kohtaan maastoa – toinen parinkymmenen ryhmä nousi esiin Megabotaraxin vierestä ja kolmas mökin takaa.

”Teillä ei ole muuta asetta kuin säälittävää lihaa oleva kehonne”, julisti itsekin mökistä ja partiosta perääntyvä Megabotarax. ”Teillä ei ole muuta järkeä kuin syöksyä kohdetta kohti ja heiluttaa naurettavia raajojanne. Kun silmienne valo sammuu lopullisesti, tietäkää, että häpeän teitä, itseäni ja koko maailmaa. HYÖKÄTKÄÄ, ALKUPAHOLAISET!”

Faxadosq ja Aragan eivät jääneet seuraamaan, mitä tapahtui, vaan juoksivat.

Ja sitä paitsi heidän ylitsensä lentävät savuavat, mustat ruumiinosat, alkukantaiset tuskanhuudot sekä valonvälähdykset kertoivat aivan tarpeeksi.

Faxadosq huohotti ja nojasi puuhun. ”N-no… mitä seuraavaksi?”

Araganilta ei kuulunut vastausta. Varjon toa kääntyi katsomaan, olivatko he eksyneet toisistaan rämpiessään metsän halki, mutta siellä hänen matkakumppaninsa seisoi tuijottaen tulosuuntaan.

Jos näky etäisestä, savuavasta kraaterista siellä, missä Megabotaraxin mökki oli joskus ollut, oli se, mikä oli saanut toan pysähtymään, Faxadosq ei voinut häntä syyttää.

Se sitten Megabotaraxista. Mikä pahempaa, mikäli hirviö oli ollut oikeassa, se myös heidän ainoasta johtolangastaan – siitä, että varjojen herran itse täytyi olla kaiken takana. Megabotarax ei ollut vaikuttanut niin vakuuttavalta, että Faxadosq olisi tätä välittömästi uskonut, mutta ei hänellä itselläänkään ollut ylitarjontaa todisteista teorian tueksi.

Mikä olikaan saanut hänet ajattelemaan, että maailman rappio oli Makutan käsien työtä? Oliko hän unohtanut senkin, vai eikö ollut koskaan tiennytkään? Olisivatko hän ja Aragan lähteneet pitkälle ja vaaralliselle matkalle Megabotaraxin luokse ilman sen vahvempia perusteita epäillä, että erakolla olisi ollut heille tärkeää tietoa?

Faxadosq piteli päätään ja yritti setviä menneisyyttä koskevia muistojaan, jotka tuntuivat vaarallisen sumeilta – jos hän ei pitäisi kaksin käsin kiinni, huomenna hän ei muistaisi enää nimeäänkään. Hänelle oli kotisaarella annettu tehtävä, jota hän oli poistunut suorittamaan, ja vuosien kuluessa tämä tehtävä oli johdattanut hänet Bio-Klaaniin. Suunnilleen niihin aikoihin – hieman ennen tai hieman jälkeen – ensimmäiset merkit kaikkeuteen iskeneestä rutosta olivat ilmenneet.

Mutta sen jälkeen oli vain harmaata usvaa, jonka läpi yksittäiset hetket loistivat kirkkaina pisteinä.

Hän muisti jahtaamansa henkilöt ja sen, kuinka partio oli iskenyt hänen seuratessaan heitä kohti Destralia.

Hän muisti, että eräänä iltana he eivät olleet enää saaneet nuotiota syttymään. Rakasentankit olivat olleet vielä mukana. Yksi nimi – Edikiller – pomppasi esiin sakeudesta, mutta Faxadosq ei enää muistanut, kuka tämä oli ollut tai missä yhteydessä he olivat tavanneet, jos edes olivat.

Hän muisti kävelymatkan Megabotaraxin mökin luokse ja sen hetken metsässä, kun todellisuuden toiselta puolelta häntä piinaava läsnäolo oli näyttänyt todellisen voimansa ensi kertaa.

Hän muisti täysin tarkasti saapumisen hökkelille ja sitä seuranneet tapahtumat päättyen siihen, että he olivat paenneet partion ja alkupaholaisten taistelua.

Mutta kaikki muu siltä ajanjaksolta oli epäselvää – Faxadosq hätkähti tajutessaan, ettei hän edes tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt Bio-Klaanista. Viikkoja? Kuukausia? Vuosia? Voisiko hänen muistoissaan olla vuosien mittainen tyhjä aukko?

Milloin hänestä oli tullut toa? Miten ja miksi hänestä oli tullut varjon toa?

Ja… ja…

… kuka oli Aragan?

Vapauta se.

Vapauta mikä?

Totuus.
Totuus on sisälläsi. Sinä tiedät, mikset muista. Sinä tiedät, miksi selkeät hetket ovat vain reikiä tuulen kuljettamassa lakanassa. Sinä tiedät, mutta vielä et ymmärrä. Se tapahtuu sitten, kun olet oppinut lisää.

Ja sitten voit vapauttaa sen.

Sen enempää Faxadosq ei ehtinyt päässään puhuvan äänen sanoja pohtia, sillä jokin tarrasi häntä keskiruumista ja nosti ilmaan. Hän rimpuili hetken, mutta huomasi sitten häntä pitelevien kynsien purppuran sävyn, katsahti ilmaan ja huomasi Megabotaraxin.

Aragan huusi jotakin – oli itse asiassa jo huutanut vähän aikaa, mutta varjon toan ajatukset olivat olleet toisaalla – mutta vaikeni pian.

”Typerykset”, hirviö sähisi, ”miksi niin kauas juoksitte? Minähän sanoin järjestäväni harhautuksen, en taistelevani itse niitä vastaan.”

Faxadosq ei ollut varma, mitä vastata – minkäänlainen skeptisyys koskien sitä, olivatko he uskoneet Megabotaraxin kykyyn selviytyä tilanteesta, oli kuitenkin varmasti huono idea, sillä puunlatvat etääntyivät koko ajan.

Sen sijaan hän vain vilkaisi taakseen ja kysyi nähtyään, ettei leijuvien kappaleiden joukko seurannut heitä: ”Mitä tapahtui?”

”Jäin seuraamaan, pystyisivätkö luomukseni mitään partiolle, mitä ne eivät tietenkään tehneet”, sanoi Megabotarax ärtyneesti, ”mutta te olitte taistelun laannuttua jo hävinneet. Arvelin teidän lähteneen kohti metsää, sillä se oli ainut suunta, jossa todellisuutta vielä oli, joten lensin perään katsomatta, mitä partio teki teurastettuaan alkupaholaisista viimeisimmän.”

Tässä kohtaa kertomusta myös Aragan vilkaisi pelästyneenä taakseen.

”Kävi ilmi, että partio päätti kadota. En tiedä, mitä ne halusivat, mutta ilmeisesti vuosien ja vuosien aikana kivuliaasti ja hitaasti luomani armeijan tuhoaminen tyydytti niiden tarpeet. En myöskään tiedä, mitä ne ovat, ja se mysteeri ei minulle–”

Faxadosq huomasi Aragonin kuiskaavan jotakin ja keskeytti heitä kantavan hirviön. ”Puhu kovempaa, Aragan! Täällä tuulee niin kovaa, etten–”

”NE OVAT VANKILOITA!” tulen toa huusi. ”Ne… ne…”

Sekä Megabotarax että Faxadosq vaikenivat.

”Ne ovat vankiloita”, Aragan sopersi. ”Sen… sen minä näin, kun… ne… ne ovat vankiloita. Syntisten vankiloita. Sääntöjä… sääntöjä rikkoneiden vankiloita. E-eivät ne ole kenekään luomuksia, jotka ovat s-syyllisiä tähän kaiken loppuun… ne… ne ovat ne, jotka ovat tuhoutuneet. Kun… kun harmauden aalto etenee ja syö… syö sisäänsä kyliä… nuo ovat ne, m-mitä jää jäljelle.”

Tulen toa painoi kätensä kasvoilleen.

”M-minun kyläni… Remalu… Gorduk… Ular… k-kaikki ovat jossakin… muuttuneet…”

”Hyvin runollista”, keskeytti Megabotarax, ”mutta osaisitko vielä kertoa, mikä tai kuka on se, joka loi todellisuutta pureksivan harmauden, joka muuttaa älylliset olennot venytetyiksi kuutioiksi ja tuhoaa kaiken muun?”

Vastausta ei kuulunut.

”Siinä tapauksessa millään tuolla ei ole vaikutusta suunnitelmiimme.”

”Hetkinen”, sanoi Faxadosq, ”mitkä ovat suunnitelmamme? Mihin me olemme menossa?”

”Erittäin hyvä kysymys”, totesi Megabotarax. ”Koska asuinsijani on enää pelkkä savuava kraateri, nyt jos koskaan on oikea aika käväistä pikku visiitillä Metru Nuilla ja sanoa hei kaikille vanhoille kavereille, jotka nyt sotivat legendojen kaupungin herruudesta – siitä, ketkä saavat olla kohtalon asukit, jotka jäävät henkiin kaikkien muiden kadotessa. Matkaan sisältyy yksi välietappi, sillä minulla on piilossa eräällä saarella–”

”Minä en vieläkään ihan ymmärtänyt”, keskeytti Faxadosq, ”miksi… ööh, miten me liitymme tähän suunnitelmaan?”

”Voin minä teidät pudottaakin.”

Maisema oli keskustelun aikana vaihtunut täysin autioksi mereksi. Ei kalastusaluksia, ei rääkyviä linturaheja – jopa heidän ohittamansa luodot ja pikkusaaret olivat vailla merkkejä asutuksesta tai elämästä.

Parempi tämä kuin partioita täysi taivas, totesi Faxadosq itselleen, mutta näkymä ei silti parantanut hänen oloaan – he eivät näyttäneet olevan yhtään missään.

Ei maamerkkejä, ei elämää.
He matkasivat sanan abstraktissa merkityksessä halki maiseman, joka oli olemassa vain sen hetken, kun he sitä aisteillaan havainnoivat.

Lentonopeudessa vaikutti olevan jotakin yliluonnollista, mutta Megabotaraxin tiedettiin osaavan monia loitsuja, joten Faxadosq ei maininnut asiaa. Aragan oli täysin hiljaa; varjon toa olisi halunnut esittää tälle paljonkin kysymyksiä, mutta ei tiennyt, kuinka paljon luottaa Megabotaraxiin.

Eikä hän myöskään tiennyt, mitä muut olisivat olleet mieltä hänen järjestään, jos Faxadosq olisi kysynyt, miten ja missä hän oli tavannut matkakumppaninsa.

Ja kaikista eniten hän pelkäsi sitä, että kuultuaan kysymyksen Aragan miettisi hetken, sanoisi ”hmm, enpä juuri nyt muista”, ja palaisi mietteisiinsä.

Niin kauan hän saattoi ainakin teeskennellä kaiken olevan hyvin, kun kyse vaikutti olevan vain hänen omista muistiongelmistaan, mutta entä jos tapahtumat olisivat kadonneet kaikkien muidenkin päistä? Ei ollut hankalaa kuvitella, että taivaan ankean harmaaksi ja kasvit pysähtyneiksi tehnyt ilmiö olisi vaikuttanut myös älyllisten olentojen aivoihin, mutta Faxadosqista siinä oli jotakin sitäkin synkempää ja pelottavampaa, josta hän ei vain saanut kiinni.

”Oikeasti liitytte suunnitelmaan siten, että te tiedätte jotakin tärkeää – Faxadosq ainakin – mutta säälittävät aivonne ovat kaikessa sekaannuksessa unohtaneet. Mietitään sitä lisää myöhemmin; tuossa suunnassa näette ainoan välipysähdyksemme”, keskeytti Megabotarax hänen ajatuksensa. ”Laskeutua emme kuitenkaan voi, jos haluamme pitää henkemme.”

Purppura sormi osoitti kohti pikkusaarta, jolla ei edes kasvanut yhtäkään puuta. Faxadosq ei ollut ihan varma, mitä niin uhkaavaa hänen olisi pitänyt siinä nähdä; pari aivan tavallisen näköistä kiveä törrötti rantahietikossa, muuta huomionarvoista hän ei erottanut.

”On yleistä tietoa, etteivät alkupaholaiset ole ainoita luomuksiani”, selitti hirviö. ”Itse asiassa juuri tälle saarelle piilotetut iskujoukot ovat varsinainen syy siihen, että Metru Nuilla käytävän sodan jokainen osapuoli on tullut maanittelemaan minua puolelleen. Arvatkaapa, kuinka suuressa viisaudessani estin heitä yksinkertaisesti matkaamasta saarelle ja ottamasta armeijaa hallintaansa?”

Faxadosq tai Aragan eivät kumpikaan esittäneet arvausta.

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax ja käytti jotakin loitsua taikoakseen käteensä pikkukiven. ”Tein niin, että paholaiset tottelevat vain alkupaholaisten käskyjä, ja kätkin alkupaholaiset.”

Kivi putosi saarelle kadoten näkyvistä. Suuri joukko mustia hahmoja – sellaisia, joiden toat olivat nähneet työntyvän esiin ruohikosta Megabotaraxin mökin lähellä, mutta ehkä hieman pienempiä – pisti päänsä esiin ja kampesi itsensä ylös vilkuillen, kuka tai mikä niiden unta oli häirinnyt.

Ne osasivat lentää – yksi heidät huomannut paljasti siipensä, lähti taivaalla näkyvää hahmoa kohti ja kirkui muita seuraamaan.

”Eivät… eivätkö alkupaholaiset olleet juuri niitä, jotka mökilläsi kuolivat?” kysyi Aragan. ”Miten me–”

”Hyvin yksinkertaista”, sanoi Megabotarax taas. ”Me lennämme karkuun tosi kovaa. Nähdään Metru Nuilla, astetta huonommat mutta määrältään lukuisammat luomukseni!”

Sen sanottuaan Megabotarax laukaisi itsensä entistä nopeampaan syöksykiitoon. Aragan huusi jotain, mutta hänen äänensä ei enää kuulunut tuulen läpi; Faxadosq vilkaisi hänen osoittamaansa suuntaan eikä yllättynyt lainkaan, kun näki satojen paholaisten seuraavan kaukana heidän perässään.

Tulen toa pudisti päätään ja osoitti uudelleen.

Nyt Faxadosq huomasi, mitä toa oli tarkoittanut – heidän vasemmalla puolellaan näkyvää, vähintäänkin tuhansista yksilöistä koostuvaa partioiden pilveä. Osa niistä liiti kolmen ryhmissä aivan merenpinnalla; osa leijui heitä korkeammalla ilmassa.

Varjon toa ei tiennyt, mistä se oli tullut, mutta hänen mielensä valtasi järkkymättömän vahva tuntemus siitä, että nekin olivat matkalla kohti Metru Nuita.

Klaanon Rope

Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto

19.2.2018 Ulxelaser Yksi kommentti

Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

Faxadosq odotti hetken ja koputti sitten uudelleen, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Se ei auttanut herättämään mökissä oleskelevan huomiota – jos hän siellä edes oli.

”Ei ketään”, huokaisi Faxasosq ja kääntyi kohti Aragania. ”Pitäisiköhän meidän–”

”Minä kyllä tiedän, mitä meidän pitäisi tehdä”, vastasi tulen toa. ”Väisty.” Faxadosqille tuli mieleen useitakin vastaväitteitä, kuten se, että Megabotaraxin maineessa olevan henkilön asuntoon ei kannattanut murtautua voimakeinoin, mutta hetken harkittuaan hän jätti ne sanomatta.

Mitä muutakaan he tekisivät? He olivat matkanneet kuolevan maailman halki etsimään pelastusta – jos sitä ei löytyisi, niin heitä kuin maailmaakaan ei ehkä huomenna olisi.

Siispä hän vain siirtyi pois Araganin tieltä. Tulen toa otti kiihtyviä askelia kohti ovea valmistautuen kohdistamaan siihen koko painonsa, mutta pysähtyikin juuri ennen kohteensa saavuttamista ja kokeili vetää sitä ulospäin.

Ovi aukesi – lukkoa ei ollut.

”Heikko esitys, Megabotarax”, hän sanoi. ”Heikko esitys. Tuo ei pitäisi poissa edes keskivertoa tyhmempää rahia.”

”Ei täällä enää ole raheja”, mutisi Faxadosq harppoessaan sisään Araganin perässä.

Mökin sisukset olivat sanan monessa eri merkityksissä tyhjillään. Toat hajautuivat tutkimaan kaikki neljä huonetta, mutta Megabotaraxia tai ketään muutakaan ei näkynyt – vain kaatuneita tuoleja, tyhjiä kukkaruukkuja ikkunalaudoilla ja homeinen lipasto, jonka kaikki laatikot lojuivat haljenneina lattialla.

Kaikkialla vallitsi sama harmaiden sävyjen paletti, joka oli ottanut koko ulkomaailman haltuunsa. Tila ei vaikuttanut asutulta tai edes hylätyltä – ei sellaiselta, että tavaroiden sekamelskassa hallitsisi minkäänlainen harkittu järjestys. Faxadosq ei ollut nähnyt tutkimissaan huoneissa sänkyä tai keittiötarvikkeita; ne olivat vain huoneita pienellä alkukirjaimella, tarkoitettu ei kenellekään ja ei mihinkään.

Rakennuksen toisesta päästä kuului kolinaa, kun Aragan ilmeisesti kävi läpi jonkin löytämänsä huonekalun jäänteitä. Faxadosq käveli ikkunalle, puhalsi pois sitä peittävän pölykerroksen ja katsoi avautunutta näkymää kohti etelän piirteetöntä harmautta. Mitähän hänen silmänsä olisivat aiemmin kohdanneet? Puiden peittämän metsän vai raivoisasti aaltoilevan meren, jonka halki lipui yksinäinen kalastusalus?

Äkkiä toan täytti paniikinomainen varmuus siitä, että tyhjyys oli kirinyt heidän ohitseen – että se oli vyörynyt heidän ylitseen ja jättänyt jälkeensä vain ränsistyneen mökin saareksi olemattomuuden keskelle. Hän tiesi sen mahdottomaksi – sen leviämisessä tänne saakka oli kestänyt kuukausia – mutta halusi silti nähdä omin silmin, että todellisuutta riitti vielä pohjoisessa.

Hän halusi nähdä omin silmin ruohikon ja puiden lehdet, vaikka niiden värit olivat jo haalistuneet tunnistamattomiksi. Hän halusi nähdä ne siitäkin huolimatta, ettei enää ollut tuulenvirettä niitä havisuttamaan.

Ja ennen kaikkea hän halusi nähdä Araganin. Viime viikkoina – kun he olivat edenneet yhä etelämmäksi ja etelämmäksi – hänet oli pitänyt järjissään vain ajatus siitä, että oli joku toinenkin, joka koki saman; että oli joku toinenkin, joka näki ja kuuli, kuinka kaikkeus lakahtui heidän jalkojensa alta ja heidän päidensä yltä.

He olivat olleet erossa vain minuutteja, mutta niinkin lyhyt yksinäisyys oli riittänyt päästämään tyhjenevän maailman lohduttomuuden hänen mieleensä. Faxadosq mietti, oliko milloinkaan sanonut, kuinka mahdotonta matkanteko olisi ollut ilman hänen matkakumppaniaan. Hän yritti muistella, oliko koskaan sanonut, että vaikka Megabotaraxia ei löytyisikään, oli tämä kaikesta huolimatta ollut mieluisin tapa viettää universumin viimeiset hetket.

Oli hän sen kaiken aina tiedostanut… mutta oli vain pitänyt omana tietonaan. Mikä oli siihen syynä? Loputtoman harmauden katto heidän yllään, joka vangitsi sekä hänen katseensa että hänen ajatuksensa, jos toa ei tietoisesti transsista poistunut? Vai vain se, ettei maailman joka biolla syvenevä ja paheneva rappio ollut saanut heitä jutustelutuulelle?

Siitä viis – nyt hän halusi siinä järjestyksessä nähdä ulkomaailman, nähdä Araganin ja varmistua siitä, oliko toa löytänyt Megabotaraxista jälkeäkään. Faxadosq poistui tarkoituksettomasta huoneesta, jonka ikkunasta oli tiirannut, ja palasi eteiseen.

Eteinen oli muuten sellainen, kuin mitä hän pikaisen silmäyksen perusteella muisti – pölyn peittämiä tyhjiä hyllyjä, kolme lattialle kaatunutta tuolia, jonkinlaista heikon syaanin väristä hometta seinissä – mutta ovea ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla. Faxadosq asteli varovaisesti vastakkaista seinää kohti ja asetti kätensä siihen, missä seinän ja oven rajapinta oli ennen sijainnut, mutta ei tuntenut mitään.

Hän kääntyi ympäri ja katsoi ovea, josta oli tullut. Se sekä sen vasemmalla sijaitseva kumppani, josta Aragan oli kulkenut, olivat yhä paikallaan. Hän vilkaisi uudelleen taakseen, mutta ulko-ovi oli yhä kateissa.

Faxadosq ei pysähtynyt pohtimaan tapahtunutta tarkemmin, vaan suorastaan juoksi kohti ovea, jonka toiselle puolelle tulen toa oli kadonnut. Tälläkin sijaitsevasta ikkunasta näkyi vain harmautta – ei, niin ei pitänyt olla, juuri äsken maailma oli vielä ollut siellä – mikä ei sekään ollut yksityiskohta, jonka arvioimiseen toalla olisi ollut aikaa. Hän syöksyi oven läpi talon viimeiseen huoneeseen eikä yllättynyt lainkaan, kun Aragania ei näkynyt sielläkään.

Toa hengitti raskaasti ja yritti olla katsomatta kohti ikkunaa, jonka läpi kuvottava harmaus paistoi hänen silmiinsä. Hän taisteli pysyäkseen tajuissaan; Faxadosq pelkäsi, että pyörtymisessä olisi kaiken loppu. Hän oli vain kääntänyt selkänsä, ja heti sekä Aragan että ympäröivä maasto olivat kadonneet – kuinka kävisi hänelle itselleen, jos hän lipuisi tiedostamattomuuden tilaan?

Häntä piinannut läsnäolo, pimeydestä kurkottava käsi, ei myöskään näyttänyt itsestään minkäänlaisia merkkejä. Vapauta se, toisti Faxadosq itselleen sen sanoja, mutta ne eivät häntä auttaneet. Vapauta mikä? Mitä hänessä oli, mikä oli kaikkeuteen itseensä iskeneitä hampaita vahvempaa?

Sitä hän ei voinut mistään päätellä, kuluiko minuutteja vai tunteja – Faxadosq tiesi vain, että jossakin välissä hän oli joko istuutunut tai rojahtanut lattialle. Vaikka hän ei mitään muuta halunnutkaan kuin sulkea silmänsä tai katsoa toisaalle, toa ei kyennyt nostamaan katsettaan ikkunasta ja tyhjyydestä sen toisella puolella.

Oliko se hänen turmionsa vai hänen pelastuksensa?

Jos hän särkisi lasin ja pudottautuisi olemattomuuteen, laskeutuisiko hän ikuisesti kohti ei mitään… vai haalistuisiko osaksi mitättömyyttä ja vapautuisi mökin vankilasta? Kaikki oli romahtanut pois hänen ympäriltään – tuhon aallot olivat nielaisseet maailman sisäänsä ja jättäneet jälkeensä vain hänet ja mökin, mökin ja hänet.

Ja jos Faxadosq oikein tarkasti katsoi, hän näki pienten, pisaramaisten reikien syöpyneen seiniin. Sairaalloinen harmaa olemus tihkui niiden lävitse.

Ja jos hän katsoi vielä tarkemmin, oli samoja reikiä myös hänen kämmenissään.

Puut, taivas ja vesi eivät olleet olevan perinpohjaisin muoto – ne olivat ohut kerros jonkin paljon pelottavamman yllä.
Mikään ei ollut ollut varjon toalle selvempää milloinkaan.
Mutta hän ei halunnut lähteä. Ei vielä.

Ei niin kauan, kuin tämän maailman pelastamisella vielä oli toivoa.

Kului toinen tuntemattoman pituinen ajanjakso. Nyt Faxadosqin ei tarvinnut pinnistellä nähdäkseen todellisuuden viimeistä saarta peittävän rei’ityksen. Hänen vasen etusormensa roikkui tyhjän varassa; se totteli yhä hänen käskyjään, mutta tuntui turralta ja etäiseltä, jonkun toisen sormelta.

Viimeistään siinä vaiheessa hän sinetöi päätöksensä, ettei vain aikonut odottaa, että maailmankaikkeutta syövä tauti ehtisi hänen luokseen. Niin kauan, kuin hänellä oli vielä tarpeeksi massaa, oli Faxadosqin yritettävä sitä ainoaa asiaa, mitä hän vielä saattoi yrittää; olisi se lopulta oikea päätös tai ei.

Toa nousi ylös, otti syvän henkäyksen, pinkaisi juoksuun kohti ikkunaa…

… ja laskeutui pää edellä nurmikolle, jonka ylitsevuotavan kirkkaisiin väreihin sattui katsoa ja jonka äärettömän terävä tuoksu sai hänet kakomaan. Särkyvän lasin ääni kaikui vielä hänen korvissaan, mutta kipua Faxadosq ei tuntenut niistä lasinsiruista, jotka olivat epäilemättä juuri lävistäneet hänen ruumiinsa.

Hänet havahdutti Araganin etäinen ääni, jonka lausumia sanoja Faxadosq ei erottanut.

Toa nousi ylös ja vilkaisi taakseen – ikkunalasi, jonka lävitse hän oli hypännyt, seisoi ehjänä paikallaan. Maailman väreihin ja tuoksuihin oli palautunut niille nykyisin ominainen haaleus; se ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille, mitä hän oli mökissä kokenut.

Faxadosq kiersi rakennuksen ja näki maassa makaavan, kasvojaan pitelevän Araganin, joka sopersi sanojen ketjuja itsekseen ilmeisesti huomaamatta toan saapumista.

”… näin he kaikki… he kaikki… lakkasivat… ”

”Aragan”, Faxadosq sanoi. ”Se ei ollut todellista. Se oli… jonkinlainen illuusio.”

Tulen toa lopetti ja katsoi Faxadosqin hämmästykseksi pistävän myrkyllisesti häntä kohti. ”Se ei ole illuusiota, Fax”, hän sanoi. ”Minun kylääni ei enää ole. Minun kylääni ei ole. Jossain tuolla” – hän osoitti haparoiden kohti etelää – ”oli joskus kukoistava kyläyhteisö, mutta nyt siellä ei ole mitään. Ei mitään. Tuo… tuo harmaus vyöryi sen ylitse, ja… ja… kaikki ovat poissa, Fax. Jokainen.”

Faxadosq ei vastannut. Hän katsoi kohti etelää, jossa olevan ja ei-olevan välinen rajaviiva oli yhä siellä, missä oli ollut heidän saapuessaan – siitä huolimatta, että se oli häneen iskeneessä harhassa vyörynyt mökin ylitse.

”Se ei edes etene tarpeeksi nopeasti”, hän mutisi mietteliäästi. ”Kuka tahansa ehtisi alta pois, jopa kävelyvauhdilla.”

”Missä sitten kaikki ovat?” lähes huusi Aragan. ”Missä kaikki ovat? Tiet ovat aukioita, asutuskeskukset ovat pystyttäneet muurit ympärilleen ja pitävät ne visusti kiinni. Missään ei näy maailman tuhoa pakenevia matoranmassoja.”

Faxadosq kohautti olkiaan. ”Ehkä ovat joutuneet partioiden viemäksi.”

”Vai partioiden?” kysyi Aragan ivallisesti. ”Kuinka monta kertaa olet nähnyt ne?”

”Vain kerran, mutta olen kuullut paljon tarinoita.”

Sitten he eivät enää sanoneet mitään. Aragan nousi istumaan ja kääntyi katsomaan kohti etelää; Faxadosq seisoi paikallaan tietämättä, mitä tehdä. Näinkö vaivattomasti harhanäky oli hänen matkakumppaninsa tahdon murtanut?

”Minä käyn katsomassa, löytyykö sisältä mitään tällä kertaa”, sanoi Faxadosq lopulta. ”Hengissähän me vielä olemme, enkä tullut näin kauas luovuttaakseni.”

”Mene sitten”, mutisi Aragan happamasti, ”kun sinulla on vielä koti, johon palata.”

”Eikö ajatus ollut, että tämä peruuttaisi kaiken ja korjaisi tilanteen?” sanoi Faxadosq. ”Ei ole uutta tietoa, ettei kotikylääsi enää ole, Aragan, enkä ymmärrä, miten–”

”Ei sitä voi peruuttaa”, Aragan tuhahti. ”Etkö vieläkään ymmärrä? Katso tuonne, Fax! Katso! Siellä ei ole mitään. Ei hirviötä, jota vastaan taistella; ei hirmuhallitsijaa, joka syöstä vallasta. En tiedä, mitä meille tapahtuisi, jos tarpeeksi etelään kävelisimme – putoaisimmeko maan läpi vai pysähtyisimmekö paikoillemme – mutta mitään ei voi peruuttaa eikä korjata. Sen verran Megabotarax minulle kertoi ja… ja… näytti.”

”Megabotarax?” Faxadosq älähti. ”Sinä näit hänet? Olisit heti sanonut, niin en olisi tuhlannut näinkään paljon aikaa.”

Toa odotti vielä hetken, lähtisikö matkakumppani hänen mukaansa, mutta kaikesta päätellen ruohikossa istuminen oli juuri nyt Araganin mielestä maailman tärkeintä toimintaa. Olkoon, Faxadosq sanoi itselleen; en minä häntä koputtamiseen tarvitse.

Ja juuri sen hän tekikin palattuaan mökin edustalle. Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

”Megabotarax?” toa huusi. ”Minä tiedän, että olet siellä. Aragan kertoi.”

”Jos asiasi on sama kuin Edikillerillä, voit poistua välittömästi.”

Faxadosq kurtisti kulmiaan. ”Edikiller? Se palkkamurhaaja? Kohtasimme hänet matkalla.”

”Niin varmasti kohtasittekin, sillä yksi pahainen illuusio riitti siihen, että hän juoksi karkuun. Ja ah, palkkamurhaaja hän ei enää ole, vaan Varjogladiaattorien veljeskunnan kenraali. Sellaisiahan me kaikki olemme – takerrumme kaksin käsin vapauteen ja riippumattomuuteen, mutta kun lopun ajat koittavat, juoksemme häntä koipien välissä kohti lähintä järjestäytynyttä ryhmää. Yksi tyhjäpäinen palkkasoturi ei voi mitään maailmankaikkeuden kuolemalle, mutta sadan joukkio varmasti voi!”

Toa ei tiennyt, mitä tähän sanoa.

”Minä en tiedä eikä minua kiinnosta, lähettivätkö sinut Pimeyden veljessaalistajat vai Nesdrian veljeshaamukunta, sillä vastaukseni on silti sama. Merkityksetön sotanne vain varmistaa sen, että viimeinenkin turvallinen paikka muuttuu kasaksi savuavia raunioita, enkä minä halua sekaantua siihen mitenkään.”

”En tullut pyytämään mitään sellaista, mitä ilmeisesti luulet minun haluavan pyytää”, sanoi Faxadosq. ”Minua ei lähettänyt yksikään Metru Nuilla sotivista tahoista.”

”Vai niin, vai niin. Ehkä se riittää – luulin jo, että luokseni olisi tullut lisää Varjon veljeskunnan idiootteja, jotka eivät edes ole tarpeeksi älykkäitä pelkäämään illuusioitani.”

”Mitä sinä heille teit?”

”Löydät Vigtazärin korstojen luut läheisesti metsästä. Ilmeisesti heille ei ollut kerrottu, että hallitsen myös kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

Faxadosq mietti vielä hetken, hakisiko Araganin mukaan, kun oli viimein saanut puheyhteyden mökin omistajaan. Pysyköön toisaalta siellä – toan suostutteli olisi helpompaa, kunhan hän olisi ensin onnistunut esittämään Megabotaraxille ne kysymykset, joita oli tullut näin pitkän matkan päähän esittämään.

Kun äänensä perusteella oven takana seisova olento ei enää sanonut mitään, Faxadosq päätti toimia ja veti oven jälleen auki. Tällä kertaa hän näki eteisessä sen, mitä oli tullut etsimään.

Toan mieleen tuli, että kaikkien etsintöjensä aikana hän ei ollut milloinkaan varsinaisesti kysynyt, mikä Megabotarax oli tai miltä näytti – ja miksi olisikaan kysynyt, kun oli saanut hyvin varmaa tietoa siitä, missä tämä sillä hetkellä majaili? Nyt kävi ilmi, että Megabotarax oli irvokas, mustan, punaisen ja purppuran sävyjä vilisevä valtava olento, jonka siipipari osui matalahkon mökin kattoon. Käsiä sillä oli neljä ja jalkoja saattoi olla kolme tai kaksi – olion alaruumiin piirteitä oli hankalaa hahmottaa. Megabotaraxin ruumis oli vääristä kohtaa liian paksu ja vääristä liian ohut; raajojen taittumakohdat olivat epäkäytännöllisissä paikoissa ja selkäranka vääntynyt mutkalle, joka teki koko kehosta epäsymmetrisen,

Faxadosq oletti, että olento katsoi häntä kohti silmillään, mutta Megabotaraxin päästä oli mahdotonta erottaa, mikä oli silmää ja mikä ei. Sen kasvonpiirteet olivat sulaneet vellovaksi massaksi, joiden päällä sojotti pystysuorasti ylös pari sarvia.

”Minä olen Megabotarax”, se sanoi, ”ja titteleitä minulla on lukuisia. Alkupaholaisten luoja. Varjogladiaattorien veljeskunnan entinen johtaja. Valon vartijoiden ikuinen verivihollinen. Etelän illusionisti. Mikä tuo sinut luokseni, ja kuka todella oletkaan, Faxadosq?”

Toa avasi suunsa vastatakseen, mutta huomasi kauhukseen, ettei osannut muodostaa mielessään poukkoilevista sanoista lausetta, joka selittäisi heidän matkansa tarkoituksen. Kuinka hän olikaan unohtanut? Oliko tämä Megabotaraxin tekosia?

Synkeä läsnäolo näkökentän takaa tuntui jälleen hänen lähellään. Vapauta se, kuuli Faxadosq äänen sanovan, mutta siitä oli hänelle yhtä vähän lohtua kuin aina ennenkin. Miten oli mahdollista, ettei hän tiennyt tai muistanut? Hänen ja Araganin matkalla oli ollut tarkoitus – he olivat lähteneet etsimään Megabotaraxia jonkin tietyn asian vuoksi. Mutta miksi?

Toa yritti lukea Megabotaraxin kasvoilta, oliko tämän illuusiokyvyillä jonkinlainen vaikutus tilanteeseen, mutta olennon kasvoilta ei voinut erottaa, mitä se ajatteli – suu sijaitsi kaikesta päätellen sen pään yläosassa, mutta silmien määrästä tai paikasta Faxadosq ei vieläkään ollut varma.

Hetken päästä Megabotarax alkoi nauraa.

”Vai et sinä edes tiedä, miksi olet matkasi tehnyt, Faxadosq? Hyvin mielenkiintoista. Esitänpä lisää kysymyksiä: varjonko toa olet? Kuinka muutuit tuon elementin toaksi?”

Faxadosq avasi jälleen suunsa vastatakseen, mutta hänen mielensä löi yhtä tyhjää kuin Megabotaraxin ensimmäisenkin kysymyksen kohdalla. Toisen maailman läsnäolo tiukensi otettaan; kynnet pureutuivat hänen olkapäähänsä, ja toa tunsi todellisuuden hämärtyvän aivan kuten se oli metsässä hämärtynyt.

Minä en tiedä, kuka olen tai mistä tulen tai mitä olen tänne tullut tekemään, hän totesi sanoi itselleen. Ei, se ei ollut oikein – hän muisti jotakin, mutta paljon varhaisempaa. Hän muisti olleensa matoran. Hän muisti kotisaarensa. Hän muisti tehtävän, jonka oli saanut – jäljitettävän, jonka perässä oli ympäri maailmaa juossut.

Ei, muisti hän lisääkin. Katkelmia, lyhyitä katkelmia

Pimeys. Sitten Faxadosq näki henkilön. Tai oikeastaan hänen käden. Muut ruumiinosat olivat pimeydessä.
Vaputa se.
Sitten hän näki itsensä sodassa. Hän teki jättimäisen varjoräjähdyksen ja huusi. Sitten oli pimeää, ja hän näki vain
tuhoutuneen kaupungin jäännökset. Hän oli tuhonnut planeetan ja tappanut miljoonia viattomia henkilöitä.
”Ei!!!”

jotka olivat sävyltään epätodellisia ja sisällöltään tyhjiä

Faxadosq meni heti Bioarkistoihin etsimään tietoa. Hän etsi sukunsa historiaa. Unessa ollut käsi näytti tutulta. Dax oli joskus kertonut tuollaisesta äänestä. Faxadosq päätti etsiä unen syyn.
”Mitä teet täällä?” kuului ääni.
Toa kääntyi taaksepäin ja näki Turagan.
”Et kuulu tänne. Et saisi olla täällä. Etsit vain tietoa, jotta tulisit vahvemmaksi!”
”En minä…” Faxadosq aloitti.
”Loukkaus!” Turaga huusi ja muutti muotoaan. Hän kasvoi ja panssareihin tuli piikkejä. Hänen suunsa aukeni ja sieltä näkyi karmivat hampaat. Hänen naamio kasvoi ja muuttui eriväriseksi. Se huusi vain jotain pyhimykestä ja loukkauksesta.
Faxadosq näki Kongubossin ja Burnakin kauempana ja päätti suojella Toaa ja Rahia niitten tietämättä.
”Kivä. Tulee sitten tälläinen päivä,” Faxadosq ajatteli.

mutta jotka olivat kuitenkin totta, ne olivat totta, niin oli tapahtunut

Moggel-niminen Skakdi saapui Bio-Klaanin saaren rantaan. Hänen olisi pitänyt mennä Gaggulabion kanssa Akbsklsdflsfldaxille, mutta hän päätti kokeilla hyökkäystä. Hän päätti olla Makutojen puolella, eikä minkään Gaggulabion. Jos hän pääsisi Bioarkistoihin, hänen kaikki ongelmansa katoaisivat.
”Mihin matka?” eräs Steltiläinen kysyi.
Moggel kääntyi taaksepäin ja huomasi Sidorakin lajiin kuuluvan henkilön ja toisen Skakdin, joka oli mutatisoitunut.
Hän ampui plasmaa kaksikkoon, mutta toinen Skakdi torjui sen ja ampui silmistään Lämpösäteitä, mikä osui Moggeliin.
”Minä hyökkään. Olette mukana tai ette.”
”Olen Steltiläinen, ja haluan maksun, tai saat maistaa kirvestäni.”
Skakdi katsoi ihmeissääm Steltiläistä ja ampui jälleen Lämpösäteitä Moggeliin.
”Tuo alkaa ärsyttää!”
”Minä olen Gilwecniec ja tuon Skakdin nimeä en tiedä, mutta työskentelemme Makutain veljeskunnalle. Joten häivy täältä, ennen kuin kutsun Rahkshi-armejiamme.”
Moggel huomasi saaneensa liittolaisia. Pian taivaalta lensi jotain. Se oli tummanpunainen ja musta kyborgi-Toa, jolla oli Hau Nuva ja miekka. Hän lensi suoraan Moggelin eteen.
”Toia vai? Tiedän paikan, missä on yksi Toa. Tämän voisi lähettää sinne,” Gilwecniec sanoi.
”Olipa terävä koukku,” Faxadosq mumisi ja näki Gilwecniecin ja Moggelin.
Hän ampui Valoa Steltiläiseen, heitti Skakdin mereen ja löi Moggelia.
”Tervetuloa ja hyvästi,” Toa sanoi.
Moggeli lensi myös mereen ja toisen Skakdin söi hyvin nopeaa lohikäärme.
”Duogro! Hyvä poika,” Fax sanoi. Steltiläinen otti veneensä, millä oli tullutkin ja lähti. Moggel, veden Skakdina, ui perässä Destralille.
”Mennään perään, Duogro,” Fax sanoi ja kaksikko lähti Destralille.

ja sitten tuli se ja sitten tuli se ja EI SITTEN TULI SE JA

Partiot eivät aikailleet – ne pirstoivat veneen ja söivät sisäänsä sen matkustajat. Faxadosq vaati Duogroa kääntymään; he löytäisivät saarelle toistakin kautta, joutukoot partioiden uhriksi ne, joita he olivat varjostaneet; rahi ei halunnut kuunnella – se äänteli hiljaa, ja ääni sekoittui skakdin ja aristokraatin huutoihin, ja ne lähestyivät, ja yksi niistä katsoi häntä kohti silmillä, joita sillä ei ollut, ja

Ja helpotuksen aalto kulki Faxadosqin ylitse; hän tiesi, hän tiesi, hän oli vain hetkellisesti kadottanut tiedon.

”Destral”, hän sanoi nopeasti. ”Destral. Minä… meidän on päästävä Destralille. Tulimme kysymään sinulta, kuinka voimme tehdä sen.”

Megabotaraxin nauru ei laantunut. Lattialaudat rasahtelivat, kun se asteli eteenpäin ja katsoi suoraan kohti Faxadosqin kasvoja.

”Entä mitä kuvittelette sieltä löytävänne?”

Faxadosq vastasi äänellä, jossa ei ollut aavistustakaan haparoinnista: ”Makutan. Hän on syyllinen tähän kaikkeen.”

Nyt Megabotaraxin nauru lakkasi. Olento kääntyi, oli vähällä kaataa Faxadosqin heilauttamalla häntäänsä ja kulki tömisevin askelin toiseen huoneeseen.

”Hei!” Faxadosq huusi. ”Vastaa! Kuinka pääsemme Destraliin?”

”Poistu”, karjaisi olio takaisin. ”Sinä tuhlaat sekä minun että omaa aikaasi.”

Nyt Faxadosq muisti, mitä Aragan oli Megabotaraxista kertonut, ja toivoi sydämensä pohjasta, ettei ollut juuri pilannut ainoata mahdollisuuttaan. ”Sinä… sinä olit hänen orjasi, etkö vain? Me… me emme kerro, että juuri sinä–”

”Typerys”, mutisi Megabotarax takaisin, ”etkö sinä mitään ymmärrä? Minä en pelkää Makutaa – hän ei tässä tilanteessa yritä etsiä minua käsiinsä – vaan tiedän, ettei hänellä ole mitään tekemistä asian kanssa.”

”Kuinka voit sen tietää?” kysyi Faxadosq ja seurasi Megabotaraxia huoneeseen, johon tämä oli mennyt. ”Eikö tämä ole juuri sellaista, mitä–”

”Makuta on Metru Nuilla”, Megabotarax sanoi. ”Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa katsomaan, kuinka Legendojen kaupungista käydään loputonta sotaa – sotaa siitä, ketkä saavat olla maailman viimeisen turvapaikan ainoat asukit. Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa ja katsoo, kuinka Nesdrian veljeshaamukunta, Pimeyden veljessaalistajat, Valon vartijat ja muut idiootit tappavat toisensa ja jättävät jälkeensä vain veren tahriman maan, jota hän voi hallita ilman vastarintaa. Hän pelkää sitä yhtä paljon kuin mekin.”

”Sinä…” Faxadosq aloitti.

”Poistu”, toisti Megabotarax, ”tai todistan sinulle, että hallitsen kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

”Araganin elementaalivoimat eivät toimineet täällä”, toa sanoi hiljaa.

”Minun toimivat.”

Siihen Faxadosq ei enää osannut sanoa mitään – ennen kaiken toivon hylkäämistä saattoi olla parasta ainakin kysyä Araganilta, mitä hän oli saanut selville, mutta tällä hetkellä tilanne ei vaikuttanut erityisen toiveikkaalta. Destral ja Makuta olivat olleet heidän ainut johtolankansa; jos Megabotarax oli oikeassa, he eivät olleet edenneet askeltakaan aikomuksessaan tehdä maailman rappioon saattavalle ilmiölle jotakin.

Toa sulki mökin oven perässään ja käveli sinne, mihin Aragan oli jäänyt. Tulen toa ei enää istunutkaan katse kohti etelää, vaan tuijotti taivaalle päinvastaisessa ilmansuunnassaan kasvoillaan yhtä paljon pelkoa ja helpotusta.

”Mitä tapahtuu, Aragan?” Faxadosq kysyi, mutta sai vastaukseksi vain yksinkertaisen eleen: hänen matkakumppaninsa osoitti sormellaan sinne, mihin hänen katseensakin vei.

Faxadosq vilkaisi taivaalle, joka oli yhtä harmaa kuin ennenkin, mutta jossa hän nyt erotti useita mustia pisteitä. Ei ollut hankalaa tunnistaa, mikä ilmiö oli kyseessä.

Partiot.

Klaanon Rope

Viime nimeämispäivä

24.12.2017 Snowman 16 kommenttia

Osa 1

Jossa sankarimme tutustuvat vallitseviin olosuhteisiin

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Raskaat lumihiutaleet putoilivat ruutuikkunan takana. Kylmä mömmö kasaantui linnakkeen katoille kauniiksi nietoksiksi, mutta kadulle laskeutuva lumi tallaantui nopeasti loskaiseksi hötöksi – sikäli paljon väkeä kaduilla kuitenkin liikkui. Keskipäiväisessä, joskin pilviverhon himmentämässä aurinkojen loisteessa tohinoi matoralais- ja muuta väkeä. Heidän kantamuksensa kilpailivat väriloistossa kaupunkilaisten omien olemusten kanssa: pirteät paketit vastaan kirjavat kanohit, koristeelliset kassit vastaan värikkäät viitat. Maa oli kylläkin melko mutainen. Snowie mutusti piparia ja katseli pirteää nimeämispäivähulinaa kahvion ikkunapöydästä.

Nytkin kadunkulmasta lähestyivät hassunhauskat vankkurit: ne oli koristettu kauden hengessä kulkusin ja havuin, ja niitä veti pohjoisen poromiehen elukkakatras.

Kummia otuksia, porkkananaama aprikoi. Olisi varmasti hauskaa, jos pohjoisen väki viettäisi enemmänkin aikaa täällä linnakkeessa, ei vain näin juhlapyhien aikaan.

Lumimies, joka ei osannut varoa toivomisiaan, haparoi kourallaan uutta piparia puupöydän purnukasta. Valkeat sormet hamuilivat kahvion herkkuja peltipurkin sisuksista, mutta turhaan. Suureksi harmikseen Snowie joutui huomaamaan, että maukkaat leipomukset olivat päässeet loppumaan, ja juuri kun itsekseen istuskeleva Snowie mietti jatkotoimenpiteitä, hän ei enää istuskellutkaan itsekseen.

”Hoi!” viereiseen nojatuoliin rojahtanut Kepe tervehti ja iski uuden annoksen herkkuja pöytään. Nimeämispäivätorttuja! Snowie nojautui pöytää kohti ja nappasi leivonnaisen, Kepe vajosi oman torttunsa kanssa syvemmälle vanhaan tuolinrotiskoon.

”Kiitoksia!” lumimies ilahtui ja nuuhkaisi leivonnaista. Ehtaa kahvion tavaraa!

”Eipä mitään”, valkovihreä toa tokaisi ja haukkasi palan tuomisistaan. ”Huomasin ahdinkosi”, Kepe nyökkäsi tyhjän piparirasian suuntaan ”ja huomasin, että nyt voin, mums mums, olla sankari.”

”Totta vie olet!” luumuhilloa maiskutteleva lumiukko iloitsi. ”Kiitos!”

Kaksikko jakoi hiljaisen hetken herkkujen äärellä.

Sitä kesti klassisen vähän aikaa. ”Kepe hei.”
”Hmm?”
”Mitäs me…” Snowie mumisi. ”Mitäs me tehdään sille eiliselle jutulle?”

Toa punnitsi sanojaan lopputortun verran. ”Me, nams, käymme toimiin.”

Kepellä ja Snowiella oli hyvinkin jaettu käsitys siitä, mihin ’eilinen juttu’ viittasi. Jos näin ei olisi, Snowie olisi varmaankin selittänyt, että kyse oli eilisestä nimeämispäiväjuhlatoimikunnan kokouksesta, jossa Kepe, Snowie, Matoro, Umbra, Kissabio, Figa ja Tongu valmistautuivat nimeämispäiväjuhliin Killjoy puheenjohtajanaan. Mukana saattoi myös olla yksi muu tyyppi, sellainen selakhi, jonka hahmon ja taustan Snowie selitti muille mielenkiintoisesti auki, vaikkei ollutkaan ihan varma, oliko kyseinen selakhi lupautunut hommaan aivan tosissaan. Kaikkiaan tilanne muistutti hieman jonkinlaista epäselvää huumoria. Siellä hyvin epämääräinen sankarijoukkio oli sitten riidellyt siitä, mitä tarkoitti joutua vapaaehtoiseksi. Figa ja Kissabio olivat olleet paikalla sen tähden, että joku muu oli itse asiassa ilmoittanut heidät toimikuntaan, eivät he itse, mutta Figa kuitenkin hoitaisi kukkakoristeet mielellään. Killjoy oli ollut kaiken kaikkiaan kiukkuisella tuulella, johon reaktiona Matoroa puistatti, niinkuin vain tulevaa pseudovävyä appensa juhlapyhäkärttyisyyden äärellä saattoi. Tongu ja Umbra olivat olleet hieman hiljaisempia, mutta kaiken kaikkiaan dialogi oli ollut lennokasta ja tilanne värikkäästi kuvailtavissa.

Jotain tämänsuuntaista Snowie olisi varmaankin Kepelle kertonut. Kepe ja Snowie olivat kuitenkin olleet molemmat paikalla, joten moiselle ei ollut tarvetta.

Lumiukko saattoi keskittyä siihen, minkä koki olennaiseksi.

Ja ’eilisen jutun’ olennaisin asia oli, että puheenjohtaja Killjoyn suosikkinimeämispäiväruoka, porkkanalaatikko, oli kadonnut salaperäisesti! Ja että seurue oli riitaantunut aiheen tiimoilta pahemman kerran.

Kepe ja Snowie katsoivat asiakseen pelastaa tilanteen. Yhtäältä, oma juonensa tulisi olemaan kadonneen porkkalaatikon salaisuus. Mutta myös yleinen huono tunnelma uhkasi nimeämispäivää.

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe tunki vielä viimeiset kirjat rinkan sivutaskuun. Sekä vielä ehkä muutaman tieteellisen instrumentin? Sälää tuntui riittävän. Huh!

Tässä olisi nyt ainekset monenlaiseen lopputulemaan.

Lopulta Kepe kuitenkin kohosi kapsäkkinsä ääreltä ja nousi seisomaan. Hän katseli pakkauksiaan.

Tuleekohan kaikki tämä tarpeeseen…

Tästä Profeetta-jahdista tulisi varsinainen seikkailu. Kepe oli kuitenkin lähdössä matkaan luottavaisin mielin. Terävät havainnot, kirkas analyysi, loogiset johtopäätökset. Niille tiedemies sydämensä antoi, ja niiden hän oli varma kantavan hänet tämänkin seikkailun lävitse.

Yhä myöhemmin

Tässä itäinen rantatie haarautui: toinen reitti jatkui rannikon myötäisesti pohjoiseen, mutta sankareidemme tie kääntyi länteen. Kepen, Snowien ja Maken matka oli alkanut reippaalla rapukyydityksellä, mutta tästä eteenpäin olisi heidän seikkailunsa tapahtuva patikoiden. Länteen johtavaa tietä pitkin he pääsisivät Ämkoo-vuoren rinteille.

Snowie katseli karttaa lukevaa Kepeä. Tieteilijä oli selvästi innoissaan Profeetan jälkien seuraamisesta. Mysteeri kutkutti lumiukkoakin, mutta hänellä oli mielessään muutakin: jossain tuon pohjoiseen jatkuvan tien päässä jyskytti Nazorakien sotakone. Ajatus kylmäsi Snowieta. Hänen kokemuksensa sodasta oli mitätön, eikä hän oikein osannut suhtautua siihen.
En minä kuitenkaan usko, että tämä menee niin kamalaksi kuin huhutaan. Maailmassa on liikaa hyvyyttä sellaiseen.

Snowie hymyili. Hän ei uskonut maailman olevan ihan niin kamala paikka. Tällainen uskomus sydämessään hän lähti lampsimaan liikkeelle juuri lähteneiden Kepen ja Maken perään. Hän tahtoi jakaa tuumiaan heille, vaikkei ollutkaan varma, pysyivätkö hänen ajatuksensa ihan kasassa.

Lumiukon narratiivi oli luonteeltaan hieman sekava ja monikerroksinen.

Osa 2

Jossa sankareidemme vakaumuksia koetellaan

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Lumi leijaili yhä ulkosalla, mutta näin syvälle linnakkeen syövereihin moinen ei millään ilveellä ilmennyt. Kepen paja ja Verstas olivat kaukana lumisesta metsästä ulkona, eikä niiden välillä ollut mitään yhteyttä.

Eristyksen häiriöttömyys oli nyt eduksi. Pajan puuhamies teki tarkkaa työtä ja asetteli nappuloita järjestykseen.

Melkeinpä joka rivi oli merkityksellinen.

Kepe työskenteli kuitenkin myös kiireellä, koska nyt oli tosi kyseessä. Pikainen penkominen ei ollut paljastanut kadonneesta porkkanalaatikosta mitään uutta, ja koko nimeämispäivä oli uhattuna. Toa oli sysännyt keskeneräiset lahjainpaketointiprojektinsakin syrjään, nyt työpöydällä oli ainoastaan mystillinen tiedeprojekti.

”Mutta, kamut, hei, pliis…”

Lumiukon ääni ei oikein kantanut, kun syytökset ja renkuttava nimeämispäivämusiikki täyttivät kahvion. Pienellä puujakkaralla nököttävä Snowie katseli harmissaan, kun nimeämispäivätunnelma vajosi alati synkempiin syvyyksiin.

En minä tämän takia teitä koolle kutsunut… Eilinen meni miten meni, porkkanalaatikko katosi… mutta nyt meillä olisi tilaisuus korjata kaikki…

”Sitä paitsi sinä olit vastuussa uuniruoista!” Figa kivahti edessään seisovalle Killjoylle.

Punainen haarniskakammotus käänsi katseensa alas. Syytöksiä jakeleva matoralainen oli kutakuinkin hänen polvensa korkuinen. Snowie ei tiennyt, oliko antisankarikenraalilla korvia, mutta jos oli, hän arveli moisista nousevan juuri nyt savua.

”Näin on, setä sotakone!” täysin tapojensa vastaisesti kimpaantunut kukkakauppias jatkoi. ”Eikö hän ollutkin vastuussa, Nen-”

”Tämäkö puheenvuoro taas?” kumisi mahtava ääni, keskeyttäen matoralaisen. ”Alkaa ottaa kaaliin, kun levy on tuolla tapaa jumissa!” Tongu nousi nyreänä seisomaan. Figa ei ollut ainoa, joka oli poikkeuksellisen kiihdyksissä.

”Anna pojan puhua!” Umbra ärähti. ”Ei tämä typeryys muuten koskaan lopu!”

Kissabio katsahti Matoroa, kuin kysyäkseen jään toan mielipidettä. Mustalumi kuitenkin mökötti kädet puuskassa eikä pukahtanutkaan.

Figa oli taas korottamassa ääntään, mutta keksi sitten paremman tehokeinon. Hän hyppäsi punaiseksi maalatun pikkupöydän päälle ja polki jalkaansa ja…

…kaatoi koko pöydän. Floristi rämähti lattialle, samoin minikokoinen nimeämispäiväkuusi, pieni teeastiasto ja yksi kannullinen kuumaa gölgiä. Rämähdys hiljensi puheen hetkeksi.

”Kaverit hei…” Snowie tuli viimein kuulluksi. ”Emmekö me voisi…”

Lumiukko katseli nimeämispäiväjuhlatoimikuntaa edessään. Kepe oli mennyt tekemään porkkanalaatikkotiedettä, mutta kaikki muut olivat paikalla.

”Eipäs nyt äksyillä!” Snowie hymyili. ”Katsokaa nyt tätä sotkua…”

Nimeämispäiväkoristeet; pilalla ja levällään.
Nimeämispäivätunnelma; uhanalainen.

”Tai siis ajatelkaa nyt…” porkkananenä jatkoi. ”Ajatelkaa, jos tämä olisi viimeinen nimeämispäivämme yhdessä! Kyllä sitten harmittaisi, että käytimme sen tällaiseen nurisemiseen ja syytöksiin ja pahaan mieleen. Emme me ole sellaisia.”

Kepe sanoi hoitavansa ratkaisun tähän mysteeriin… ja minun tehtäväni on pitää henkeä yllä siihen asti. Enhän minä tässä voi epäonnistua!

Nimeämispäiväjuhlatoimikunta oli täysin hiljainen. Osa katseli Snowieta, muutama kiusallisena lattiaan. Kissabio rapsutti tassuaan.

”Emmehän me ole sellaisia riitapukareita”, lumimies höpötti taas. ”Että klaanilaisetko muka epäilisivät toisiaan, syyttelisivät toisiaan? Jöggekö muka olisi hamstrannut porkkanalaatikon? Ei hän ole mikään nimeämispäiväpetturi! Ei, kuulkaa, maailma toimii niin, että me klaanilaiset pidämme aina yhtä, ja riidat kyllä järjestyvät.”

Seurue nyökytteli vaisuina. Vaivaannuttava nimeämispäiväkappale renkutti vielä taustalla.

Kaukana pohjoisen Metruissa, sekä kenties Xiallakin, oli teknologian taso muuta maailmaa kehittyneempää. Täällä Välisaarilla, vaikkakin tärkeän kauppareitin varrella, mentiin pitkälti niillä laitteilla, mitä ”sivistyneemmiltä” alueilta sattui käsiin lipumaan. Yliopistokoulutuksen ja tutkimusbudjettien sijaan Välisaarilla oli sälää ja innostusta. Kepe ei ollut koskaan pitänyt tätä pahana asiana. Sälä ja innostus oli resepti paljon vapaampaan virittelyyn.

Oikeastaan klaanilainen tiedemies oli melko varma, että osa hänen mystiikkaa ja elektroniikkaa yhdistävistä härveleistään ja keksinnöistään olisi laittomia ainakin Metru Nuilla.

Nytkään minkään valtakunnan viranomainen tai vahki ei ollut kyttäämässä Kepen olan yli, kun hän juotti johtoja kanokaan. Hetken verran hän oli epäillyt onnistumistaan, mutta nyt se näytti turhalta.

Hän nojautui taaksepäin pöydän äärestä ja ihaili luomustaan.

Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain todellisuuden luonteesta.
Oli aika tehdä tiedettä; oppia jotain porkkanalaatikon sijainnista.

Nyt kun Kepekin oli paikalla, oli nimeämispäiväjuhlatoimikunta taas koossa.

”Kutsun sitä… Aixoraattoriksi!” hän lausui voitonriemuisena. Vähemmän riemuisa yleisö katseli tiedemiehen käsissä olevaa hökötystä: selvästikin ihan liian hätäisesti kasattu laite näytti lähinnä johtovyyhdiltä, josta sojotti pieni pyrivä antenni. Se oli myös kauniin punainen ja silkkipaperikoristeltu.

”Köh, niin tosiaan”, Kepe köhäisi. ”Käytin sen runkona tällaista perinteistä nimeämispäiväpakettia… moinen sattui olemaan käsillä!”
Silkkipaperi rahisi, kun valkovihreä toa pyöritteli laitetta käsissään.
”Mutta mitä se, tuota…” Matoro yritti kohteliaasti.
”…tekee?” Umbra töksäytti. Päämoderaattorin katse oli skeptinen.
”Hahaa, katsokaahan!” Kepe ei lannitunut, vaan nosti toosan kasvojensa tasalle. Hän viritti sen kyljestä jonkinlaista vipua, ja…

…kling! Kulkunen helkkäili.

Yhä enenevissä määrin ilmiselvästi Kepen nimeämispäiväkoristeista osin kasaama laite kilisi sen perusteella, mihin sillä osoitti (siis ei sillä tavalla, että siitä olisi lähtenyt kilinää, tai vaikkapa valonsäde, ihan mihin vaan sillä osoittaa, koska sehän olisi hupsu tapa löytää yhtään mitään, vaan että se kilisi huomattavasti voimakkaammin kun sillä osoitti tiettyyn suuntaan).
”Se toimii!” tiedemies hihkaisi.
Muut nyökyttelivät tyytyväisinä.
”Mm, miten se, ööh, toimii?” Snowie kysyi varovasti ja toljotti hypnoottista nimeämispäivälaatikkolaitetta.

”Muistin tehneeni Verstaasta tässä tovi sitten sopivan löydön”, Kepe virnisti vastaukseksi. ”Puhun nyt Aixoraattorin ytimeen virittämästäni puoliksi taotusta naamiosta. En muista kanohin koko nimeä, mutta valmiilla sellaisella kykenee ilmeisesti näkemään menneisyyteen… ”

Tiedemies viritti taas laitteen kytkimiä hieman ja korjasi antennin kulmaa. Sitten hän jatkoi: ”Ja sain naamion alkuvoiman kiinnostumaan porkkanalaatikosta! Minun kanohinpuolikkaani on tietenkin aika tehoton, mutta käsittääkseni valmiit versiot ovat hyvin harvinaisia. Minusta usein tuntuu, että täytyisi kuulua johonkin mystiseen järjestöön, että pääsisi sellaiseen käsiksi.”

Matoron sisukset olivat jäässä, mutta lähestyvä myrsky pauhasi jossain syvällä Umbran sydämessä. Majakka halusi kertoa asiansa, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Kirouksen portit pysyivät kiinni. Kaikilla oli ihan kivaa.

Lumimiehen kasvot muodostivat hämmentyneen ilmeen.
”Aixoraattori, tosin…” hän maisteli termiä. ”Nimesit härvelisi tämän mukaan?”

Snowie osoitti nenäänsä.

”No, sinähän aina väität että se on Kanohi Aixor, ’johdatuksen suuri naamio'”, Kepe mutisi. ”Olisit vaikka otettu!”
Lumiukko rapsutti nenänpäätään. ”Ehkä minä vähän olenkin… mutta eihän se edes toimi yhtään samalla tavalla? Tai siis että toimintaperiaate on aika eri, kun tuo on tuollainen… porkkanalaatikon… menneisyyden näkijä…?”

Kepe kohautti hartioitaan. ”Ehkä tämän nimi on enemmänkin tulkintavihje…”
Snowien kädet ojentuivat eteen ja Kepe antoi keksintönsä tälle.

”Aika monitasoinen nimeämispäiväerikoinen”, lumiukko mietiskeli ääneen ja ihmetteli laitetta käsissään. Pian sankarimme lähtivät helkkäilemään laitteen osoittamaan suuntaan, kohti porkkanalaation nykyisyyttä.

Kaikki sujui kuten kuuluikin. Kepen nerokas keksintö ja Snowien rakastettava ryhmähenki johdattaisivat sankarimme varmasti nimeämispäiväherkkujen luo, ja juhla olisi pian pelastettu.

Kuukausia myöhemmin

Tässä maailmassa ei ollut järkeä.

Kepe tiesi sen, jossain mielensä pohjalla. Tämä todellisuus ei käynyt järkeen. Se ei ollut looginen, eikä se ollut rationaalinen, mutta se oli.

Tiedemiehen aivot kuitenkin raksuttivat asian parissa vain jonkinlaisena taustaprosessina. Hän oli liian lähellä ratkaisua Profeetan mysteeriin, liian lähellä Nimdaa.

Kepe ja Snowie astelivat portaissa Profeetan perässä, astraaliviitta heidän edellään laahaten. Kuunsirppipäisen hahmon hypnoottiset sanat vasta painautuivat tiede-toan tajuntaan. Kummitukset olivat olleet heidän kanssaan koko matkan ajan. Lähettiläät mahdottomasta maailmasta olivat alati heidän keskuudessaan: merellä, kirjastoissa, kylissä…

Jossain mielensä pohjalla Kepe tiesi, että siinä ei ollut järkeä.

Yhä myöhemmin

Snowie yritti hymyillä. Hän yritti niin kovasti.

Evakoilla oli teltanpystytys meneillään, ja Snowie ohjeisti tulokkaille, mistä löytyisi vettä, ruokaa ja vilttejä. Hän muisti vapaaehtoisten saaman ohjeistuksen aika hyvin, mutta hymy ei ottanut onnistuakseen. Sota vei mehut sinänsä siviileiltä pulliltakin, nyt kun maailma paljasti kurjemmat kasvonsa.

”Vähän matkaa vielä, niin löydätte teille osoitetun telttapaikan”, hän sopersi ohitseen kulkevalle paimentolaisseurueelle. ”Sieltä löydätte myös lämpimiä kankaita, ja-”

Säikähdys söi seuraavat sanat. Snowie huomasi, kuka lähestyi katua pitkin. Moderaattori Samen pitkä hahmo erottui ruuhkassakin, vaikka kulkijaa olikin monenkokoista. Lumiukko pyörähti arasti ympäri ja kipitti toiseen suuntaan, telttojen taakse. Hänellä ei tosiaankaan ollut jaksamista katsella Samea juuri nyt. Samea, joka edusti hänelle Bio-klaanin petturitutkintaa, mustaa kiilaa heidän yhteisössään. Koko petturitapaus tuntui vielä kurjemmalta nyt, kun Ämkoo oli vaihtanut leiriä.

Snowie ei tiennyt, oliko hän pettyneempi klaanilaisten petosten takia sinällään, vai koska maailma olikin tällainen.

Osa 3

Entäs nyt?

Porkkanalaatikko löytyi!

Se oli vain unohtunut yhteen laatikkoon keittiön nurkassa.

Kepen kulkustoosa oli helkkäillyt nimeämispäiväjuhlatoimikunnan oikeaan paikkaan, niin järkevästi kyseinen kapine oli suunniteltu. Snowie onnistui pitämään nimeämispäivätunnelman korkealla, eikä Bio-klaani ajautunut kinasteluun ja epäilykseen, niin vilpitön hänen henkensä oli.

Sitten he kaikki söivät yhdessä iloisen nimeämispäiväillallisen, joivat gölgiä, jutustelivat, naureskelivat ja viettivät kaikin tavoin mieluisan illan. Muistellessaan tuota iltaa sankarimme eivät keskittyneet yksityiskohtiin, koska niillä ei ollut niin väliä. Tärkeää oli, että sinä päivänä Kepen kannatti antaa sydämensä järjelle ja Snowien uskolle, ja niin he pelastivat nimeämispäivän.

Kaksikko virnuili tyytyväisinä ja mussutti pipareita. Hyvät ajat näyttivät jatkuvan vaan.

Kuukausia myöhemmin

Kepe painoi päänsä tyynyyn ja sulki silmänsä. Hän rentoutti kaikki raajansa ja yritti tyhjentää mielensä. Huone oli aivan pimeä ja raskas peitto peitti hänen kehonsa. Siltikään uni ei tullut.

Profeetan valtakunta jatkoi romahtamistaan Kepen mielessä. Pimeyden kolkot käytävät ja loputtomat hyllyrivistöt hajosivat kappaleiksi, palatsikylä purkaantui ja suola-aavikko haihtui tyhjyyteen. Jänö viiletti klaanilaisten edellä, Dox ja Iggy jäivät jälkeen… Muutaman tunnin takainen seikkailu oli seurannut Kepeä vuoteeseen saakka, eikä Profeetan valtakunta lakannut murenemistaan.

Tai, näin olisi tietenkin ollut, jos Verstas olisi koskaan ollutkaan olemassa. Mutta koska käytäviä, hyllyjä, tai aavikoita ei ollut koskaan ollutkaan, eivät ne todellisuudessa voineet lakata olemasta.
Siinä ei ainakaan ole järkeä… tiedemiehen aivot yrittivät soveltaa logiikkaansa siihen, mihin se ei ollut sovellettavissa: maailmaan, jossa he elivät.

Kepe käänsi kylkeään.

Miten hän voisi nukkua tällaisen päivän jälkeen? Miten hän voisi nukkua enää koskaan?

Yhä myöhemmin

Horjahtaminen, tömähdys polvissa, kämmenet suojaksi viime hetkellä. Kivun kuumotus, maan märän mullan kylmäävä kosketus. Lämpimät kyyneleet poskilla.

Hetken verran Snowie vakavissaan mietti, jäisikö vain paikalleen. Polvillaan pimeässä metsässä nyyhkivä hahmo oli kadottanut puhtinsa, oksetti.
Ämkoo… tappoi Harkelin.

Maailman ei pitänyt olla tällainen. Metsät ovat rauhoittavia, eivät pelottavia. Guartsu on elokuvien katsomista, ei hylkäämistä varten. Ystävät eivät tapa toisiaan.

Lumiukon katse pysyi multaisessa maassa. Metsän pimeydessäkin hän erotti pienen hyönteisrahin liikkeen. Ötökällä oli hassut, värikkäät siivet ja se näytti sangen puuhakkaalta möyriessään moreenissa. Kaunis ja vilpitön näkymä ei piristänyt lumiukkoa, vaan muistutti häntä kaikesta siitä, mikä oli väärin. Snowie huohotti raskaasti. Valtava keltainen selkä loittoni hänen edellään. Lumiukko nousi kömpelösti seisaalleen ja lähti perään.

Kepe heräsi sohvalta. Pää oli unien jäljiltä yhä usvainen ja selkää kolotti. Päiväkin oli jo pitkällä…

…vai oliko. Pajassaan heräilevä Kepe ei tiennyt kellonajasta mitään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli. Päivät, yöt, aamut ja illat menivät tiedemiehen päässä keskenään sekaisin. Hän ojentautui istumaan ja huomasi torkkupeitteensä lojuvan lattialla. Ihmekös että jalkoja palelsi. Kepe poimi peiton, veti jalkansa risti-istuntaan ja peitteli kinttunsa. Hautoessaan koipiaan hän kumartui ja nappasi lattialta toisenkin tavaran: liian lämpimän limonadin. Tieteilijä hörppäsi hapotonta tölkkijuomaa ja tuijotti eteensä.

Sohva oli suunnattu kohti täysin tyhjää tiiliseinää, joten niin Kepe päätyi tuijotuskilpailuun epäonnistumisensa symbolin kanssa. Näin viikkojen jälkeen oveton seinä ei kuitenkaan enää ivannut häntä samalla intensiteetillä kuin aluksi, ensimmäisinä unettomina öinä. Harmin ja hämmästyksen tilalla oli näinä päivinä enimmäkseen häpeää. Häpeää, ja sitä samaa tyhjää, mikä seinänkin peitti.
Turta olo, hän ajatteli.

Väsyneet ajatukset risteilivät Kepen päässä. Kuinka hän saattoikin olla niin typerä? Miksi hän oli naiivisti uskonut aistejaan, luullut, että maailma on mitattavissa? Kuinka lapsellisilla vempeleillä hän olikaan itsensä ympäröinyt.

Nämä ajatukset olivat kuitenkin haaleita, vähäisiä kaikuja siitä, mitä ne olivat alkuviikkoina olleet – kuin kummituksia. Koska jos hän ei todella voinut saada maailmasta mitään irti, miksi edes yrittää? Mikä tarkoitus oli mysteerien ratkonnalla ja merkityksen metsästyksellä, jos lopputulokset jäävät aina tavoittamatta?
Miksi jaksaa?

Ajatukset olivat kuluneita kierrettyään samoja ratoja kerran toisensa jälkeen. Samoin olivat ne ajattelun reitit läpikäytyjä, joilla Kepe yritti perustella itselleen, kuinka Verstaan sittenkin täytyi olla olemassa: kuinka se tai tämä asia oli Verstaasta kotoisin, tai kuinka joku ehkä kuitenkin oli käynyt siellä… Ei, ne ajatusradat Kepe oli kolunnut niin läpikotaisesti, ettei niistä löytynyt toivon hiventäkään.
Turta ja väsynyt…

Toa hörppäsi taas mautonta juomaansa ja jäi tuijottamaan seinää.

”Sinulla ei ole muuta kerrottavaa?” matoralainen vielä varmisti
”Ei… ei ole”, Snowie vastasi.
”Hyvä. Tämä riittänee. Kiitos avustanne.”
”No niin, eipä kestä. Näkemisiin!”, Snowie hymyili ja teki pienen nyökkäyksen. Siniviittainen matoralainen vastasi lyhyellä kumarruksella ja kääntyi kannoillaan. Lumiukko jäi katselemaan, kun Nui-Koron siirtokaartilainen kipitti tiehensä. Pian siniviitta katosi käytävän kulman taakse ja Snowie poistui ovensuusta, vetäen uksen perässään kiinni. Hymy hänen kasvoiltaan suli välittömästi, kun hän oli yksin huoneessaan. Snowie huokaisi ja askelsi huoneensa poikki pienen työpöydän ääreen. Hän istahti puupenkille, nosti kyynerpäänsä pöydälle ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Uuh…”

Pöytänsä ääreen lysähtänyt lumiukko oli tietoinen siitä, että siniviitat tekivät omaa selvitystään Harkelin kuolemasta lähinnä sentimentaalisista syistä. Suurkylän poliisit kaipasivat viimeistä lukua kollegansa tarinaan, eikä Snowie heitä siitä syyttänyt. Pimeän metsän tapahtumien kertaaminen vielä yhden ylimääräisen kerran oli kuitenkin raskasta.
Kyllä, aivan, luotettu ystäväni tappoi Harkelin. Niin, entinen johtajamme… No, kaipa vain elämme tällaisessa maailmassa.

Snowie käpertyi entistä kumarampaan asentoon pöytänsä ääressä. Juuri nyt hän oli kiitollinen siitä, että hänen uudet kämppäkaverinsa loistivat poissaolollaan.
Sulfrey itki kuultuaan, kuinka operaatiossamme kävi. Mitenköhän on muiden siniviittojen laita?

Lumiukkokin oli itkenyt. Hän oli itkenyt metsässä, hän oli itkenyt kertoessaan tapahtumista Tawalle, hän oli itkenyt sinä iltana käydessään nukkumaan. Hän oli itkenyt myös Umbran muistotilaisuudessa ja hän oli itkenyt käytyään kävelyttämässä Napoa hautausmaalla, mutta ennen kaikkea hän oli itkenyt täällä, yksin huoneessaan.

Nyt kyyneleet eivät kuitenkaan ottaneet kirvotakseen. Joskus niidenkin oli loputtava, kai. Ylenpalttisen väsynyt lumiukko toivoi, ettei olisi lupautunut auttamaan isä Ruskoa illalla sopan jakamisessa. Häntä väsytti: häntä väsytti sopan jakaminen, häntä väsytti evakkojen hämmennyksen katseleminen, häntä väsytti hymyileminen. Hän olisi tahtonut vain jäädä huoneeseensa.

Ehkä hän kuitenkin kävisi ennen iltamenojaan vielä tapaamassa Kepeä, pitkästä aikaa.

”Moi!” oven takaa ilmestyvä Snowie yritti aloittaa.
”Öh… hei”, Kepe oli hämmentynyt.
Lumiukko ei tiennyt, miten olla. Siinä hänen ystävänsä nyt oli…
”Terve terve.”
”Ööh…” Kepe pyrki yhteyteen, ehkä. ”Morjens.”
”No… hei.”
”…krhm. Oliko sinulla jotain asiaa? Tai siis… käy peremmälle.”
Ystävysten yhteinen nuotti oli hävinnyt, hieman kuten heidän uskonsa järkevään tai hyvään maailmaan.
”Noh, Spinny… mitenkäs olet jaksellut?”
”E-ei kai tässä mitään…” Kepe vastasi, kumpaakin läsnäolijaa huonosti huijaten.
Kumpikin heistä tahtoi löytää aidon yhteyden, mutta he olivat liian uupuneita yrittämään. Jaettu mutta yksinäinen turhautuminen määritti keskustelun suunnan. Pian Snowie yritti kertoa vitsiä, mutta Kepen väsynyt mieli luki sen ivaksi. Sitten Kepe yritti olla rehellinen, mutta Snowie ei jaksanut vastata kädenojennukseen. Tätä jatkui, kunnes tilanne oli ilmiliekeissä.
”Aargh!” Kepe vapautti turhautumisensa. ”En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.”
”Hah!” lumiukko loukkaantui. ”Enkä edes ole! Minä olen vähemmän ärsyttävä kuin ennen! Muistatko venematkamme? Muistatko siitä taaksepäin?”
Snowiekaan ei jaksanut enää pidätellä, vaan jatkoi. ”Suosikkiharrastukseni oli väitellä kanssasi! Se oli ärsyttävää! Nykyään minä välttelen konfliktia! Ärsytän paljon vähemmän!”
”Okei, selvä. Olet vähemmän ärsyttävä. Sovittu. Mutta etkö sinä vieläkään ymmärrä, mitä me kohtasimme? Etkö sinä ymmärrä, mitä Profeetan valtakunta tarkoittaa?”
Kepen oli paha olla. Hän ei osannut eikä jaksanut kommunikoida sitä, miksi kaikesta oli tullut niin vaikeaa. Snowien väsynyt mieli kuuli sen, mitä se etsikin: kanavan purkaa pahaa oloaan. Lumiukon kädet nousivat puuskaan. ”Hei! Ehkä perunkin sanani! Ehkä en välttelekään konfliktia! Ehkä minä olisinkin valmis pikku konfliktiin – konfliktiin siitä, että en välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!”

Tiedemies yritti vastata, muttei saanut tartuttua tilanteeseen. Snowie jatkoi: ”Ehkä minä vain satun olemaan huolestunut siitä, mitä tämän saaren asukkaille tapahtuu. Enemmän kuin siitä, mikä on ’totta’ ja että mistä näkökulmasta se riippuu! Kepe, minä jouduin katsomaan, kun Harkel tapettiin metsään!”

Nyt oli jään toan vuoro tarttua toisen sanomiseen. ”Oh! Nyt! Se, että minä en ollut siellä metsässä ei tarkoita, etteikö hänen kuolemansa olisi sattunut minuun! Harkel oli minunkin ystäväni!”
”Miksi sitten et näytä mitä tunnet? Miksi yhä pakenet tänne ja murehdit jostain ’totuudesta’?”
”Enkö näytä!? Päivästä toiseen yritän tehdä parhaani Klaanin hyväksi, auttaa kaikessa missä voin! Suren Harkelia aivan yhtä paljon kuin sinäkin, mutta sen sijaan että olisin koko ajan huolestunut koetan päivä päivältä puskea eteenpäin!”
Kumpikin yritti tuoda omaa näkökulmaansa toisen tietoon: kuinka kaikelta, mihin Kepe oli uskonut, oli kadonnut pohja. Kuinka kaikki, mihin Snowie oli uskonut, oli romahtanut sodan mukana. Kumpikin toivoi, että asiat olisivat niin kuin ennen. Heidän kaipuunsa kuitenkin purkautui syytöksinä: kuinka toinen ei ollut sitä, mitä oli ennen ollut. Parhaat ystävykset kyllä tiesivät, etteivät he olleet syypäitä toistensa kurjuuteen, mutta tuen ja ymmärryksen puute tuntui silti pahalta. Väsyneenä oli helpompi syyttää toista kuin nähdä samat viat itsessään.
Sanoja vaihdettiin, tunteita loukattiin. Kummitusimurit ja soppatykit tuntuivat liian vähäisiltä keinoilta korjata maailma. Lopulta lumiukko marssi pois pajasta. Maailmankuvahaaksirikkoiset jatkoivat omilla teillään, yksin ja uupuneina.

Miksi edes yrittää, kun maailma oli näin järjetön ja paha?

Minuutti ennen sarastusta

”Oikeastaan!” Snowie hihkaisi ja nosti sormensa pystyyn. ”Oikeastaan, lannistu keskenäsi!”

Snowierullaan pakattu ja Matoron vereen tahriutunut Kapura ei reagoinut lumiukon sanoihin mitenkään.

”Niin, kuule! Mikälie Kapuraa riivaava kummajainen oletkaan! Lannistuhan sinä siihen, minä nimittäin en!”

Muut vielä nukkuivat. Seinäkello oli rikki, lasia ja tyyny lattialla. Snowie virnuili voitonriemuisesti. Hän oli saanut oivalluksen.

”Koska arvaa mitä! Minä en ole itse asiassa lainkaan hyödytön! Minä en ole hyödytön, eikä maailma ole paha! Eikä järjetön eikä mitään muutakaan!”

Snowien otteessa taltutettu Kapura jatkoi liikkumattomuuttaan. Reaktioiden puute ei hillinnyt lumiukon intoa.

”Koska maailma nyt on vain maailma. Odotin siltä liikoja, hyvyyttä tai jotain… kun minun olisi pitänyt tehdä sitä! Kuulitko, riivaaja? Minä tajusin sen! Maailma on vain maailma, ja minä luon sen valinnoilla itselleni! Etkä sinä voi lannistaa minua! Minä kuvittelen oman maailmani, minä teen sen… teen sen ajatuksilla ja teoilla! Ja tekoni…”

Unenpuutteesta kärsivä lumiukko jatkoi rullapainiotteensa ylläpitämistä.

”…on sinun halaaminen! Mitäs siitä sanot! Minä halaan sinua, ja estin sinua puukottamasta ystävääsi! Ystävät eivät tapa toisiaan… koska minä halaan heitä! Ha! Haha!”

Snowie odotti innolla muiden heräämistä. Häntä väsytti ja uni kutsui. Mutta aivan ensimmäiseksi hän tahtoi käydä Kepen luona. Oli aika valita vähän parempi maailma.

Viime nimeämispäivänä Snowie oli antanut sydämensä hyvään maailmaan uskomiselle. Se usko oli lakannut kantamasta. Nyt, säästääkseen itsensä kyyneleiltä ja ystävät puukoniskuilta, hän tekisi sen maailman itse – vaikka sitten halaus kerrallaan.

Klaanon Rope

Pimeys käsissä

2.10.2017 Ulxelaser 10 kommenttia

Metsä
Kaksi vuotta ennen sarastusta

Faxadosqin ja Araganin taivallusta ei häirinnyt mikään fyysinen, aisteilla havaittava seikka. Ei muu ääni kuin lehtien kahina heidän askeltensa käydessä, ei mikään epätavallinen näköaistimus sitä lukuun ottamatta, että maailma oli yhä kuollut ja piirteetön, kuin harmaan kalvon alle piilotettu.

Hän yritti kaikin voimin ankkuroida tarkkaavaisuutensa mihin tahansa polulla vastaan tulevaan – oudon muotoiseen kiveen, kuvioon puiden lehdissä tai juurakkoon, joka oli onnistunut kiemurtelemaan vuosien aikana tien yli vain jähmettyäkseen muun maailman tavoin paikoilleen. Jos hän keskittyisi siihen todellisuuteen, josta hänen silmänsä ja korvansa kertoivat, hän voisi jättää huomiotta muun.

Läsnäolon.
Kuiskaukset pensaiden välistä.
Hirviömäiset kynnet, jotka kuristivat puiden runkoja.

Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.

Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.

Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo matkan edellisenä päivänä, ja vaikkei se voinutkaan olla mitenkään mahdollista, niiden kadotessa oli poistunut myös vuorokausirytmi. Sama harmaus valvoi heidän kulkuaan tunnista toiseen, mikä oli heikentänyt heidän viimeisimpien yöuniensa laatua – epäilemättä pääsyy siihen, ettei Aragan ollut jutustelutuulella.

Koska hän ei sitä tuntenut.

Aragan ei aistinut kuiskaavaa läsnäoloa, koska jos olisi aistinut, tulen toa olisi taatusti sanonut jotakin. Faxadosq onnistui pysymään vaiti vain siihen tietoon nojautuen, että jos hänen matkakumppaninsa ei huomannut mitään, sen oli pakko olla hänen oman päänsä sisällä.

Vai oliko?

Vai oliko se ollut olemassa jollakin toisella tasolla koko ajan, ja vasta nyt, kun muu maailma kuoriutui askel askeleelta pois, oli sen vaikutus kasvanut liian vahvaksi sivuuttaa? Vasta nytkö Faxadosqin tietoinen mieli saavutti havainnon, jota hänen alitajuntansa oli kantanut mukanaan kuukausia?

Useita kertoja hän oli ollut lähellä vaatia Aragania palaamaan takaisin. Enemmän intuitiolla kuin järjellä Faxadosq ymmärsi, että suunnassa, johon he olivat menossa, todellisuus vain repeytyisi entisestään – ja sen saumoista pääsisi ulos häntä vainoava läsnäolo. Eihän voinut olla sattumaa, että se tuntui niin vahvana nyt, kun heidän matkansa oli kantanut kaksikon näin kauas etelään?

Aikeensa hän oli kuitenkin jättänyt toteuttamatta ja vaiennut aiheesta, sillä Aragan ei läsnäoloa tuntenut eikä voinut ymmärtää, mistä oli kyse.

Siispä Faxadosq vain asteli tulen toan perässä, potki polun sorakiviä, jotka tuntuivat samaan aikaan liian kevyiltä ja liian raskailta, kapusi puunrunkojen yli. Megabotarax odotti edempänä, ja hänellä oli vastauksia; tämä suunta oli ainoa, jota seuraamalla he pääsisivät lainkaan lähemmäksi totuutta.

Sen tiedostaminen ei kuitenkaan poistanut läsnäoloa hänen mielestään.
Vaikutelmaa varjoissa.
Kuiskauksia taivaista.

Jälleen heidän kulkunsa pysäytti tien kahtia halkaissut rotko; liian suuri, jotta sen ylitse olisi voinut hypätä, ja liian syvä, jotta heitä olisi haluttanut kokeilla muutakaan sellaista.

”Pitänee taas rämpiä puskan kautta”, mutisi Aragan pahantuulisesti. Tulen toa oli lakannut toistamasta valitustaan siitä, että vaikkei Megabotarax selvästi pitänytkään vieraista, eivät hänen esteensä muuta koetelleet kuin matkalaisten vaivannäköä.

Hänen matkatoverinsa harppoi päättäväisesti kohti pensaikkoa, mutta Faxadosq jähmettyi paikoilleen.
Häntä piinaava läsnäolo oli varjojen olento, joka oli siellä, minne hänen katseensa ei yltänyt. Se katsoi häntä matkaajien edessä häämöttävän kuilun pohjalta; se seurasi heidän askeleitaan puiden takaa. Metsän kautta kulkiessaan hän oli viime kerralla aistinut sen voimakkaammin – kuinka kävisi nyt, kun he olivat jälleen kulkeneet kohti etelää, kohti maailman rappiota?

”No?” kysyi jo aimo matkan kasvistoon kulkenut Aragan ja viittoi häntä seuraamaan. ”Ei siitä muuten yli pääse, Faxadosq.”

Ei Aragan väärässä ollut. Hän voisi joko kääntyä pois tai jatkaa pitkin ainoata minnekään johtavaa polkua, jonka hän oli kaaokseen langenneesta maailmasta löytänyt. Kotisaari, jos sitä enää edes oli, ei hänen tehtävästään näissä olosuhteissa piitannut; ainoa hänelle osoitettu kohtalo lymysi tämän tien päässä.

Siispä Faxadosq astui metsään.

Aluskasvillisuus rapisi hänen askeleidensa alla. Jokainen kuvio havupuiden latvustoissa, jokainen varjo maassa oli suoraan hänen sieluunsa tuijottava silmä. Araganin vimmokkaasti puita ja pensaita tieltään pois työntelevä hahmo näkyi etäämmällä vääristyneenä; peilin läpi katsottuna.
Se oli lähellä.

Kuiskaus kulki taivaista hänen lävitseen. Puiden oksat vääntyivät ja lehdet havisivat, vaikkei tuulta ollut; juuret kiertyivät hänen jalkojensa ympärille. Ylhäältä saapuva valo väisti Faxadosqin ja jätti hänet pimeyteen, jossa hän näki ja kuuli entistä selvemmin.

Vapauta se.

Maailma oli hauras, ja sillä hetkellä se oli hajonnut sirpaleiksi hänen ympäriltään. Pienen hetken hän katseli raon lävitse suoraan johonkin ylempään.

Vapauta se.

Jokin ylempi katsoi takaisin tulenpunaisilla silmillään.

Vapauta se.

Ja sitten se lakkasi.

Puut olivat jälleen puita, juuret jälleen juuria – värittömiä, elottomia sellaisia, mutta todellisia kuitenkin. Araganin voimistuvat kutsuhuudot saivat Faxadosqin hätkähtämään; hän rämpi eteenpäin kiriäkseen tulen toan kiinni ja oli kompastua kantoon.

Läsnäolo oli jättänyt hänet rauhaan. Se oli saanut sen, mitä oli halunnut, mutta se palaisi kyllä – aina se oli palannut.

Loppumatka oli esteitä vailla, joten he jatkoivat polkua pitkin puhumatta toisilleen mitään. Vanhasta tottumuksesta Faxadosq katsahti vähän väliä taivaalle, mutta koska vuorokaudenaikoja ei enää ollut, hänen oli hankala arvioida, kuinka kauan he olivat tänään matkanneet. Rakasetankkien jättämisestä saattoi olla puolisen päivää; välikohtaus metsässä oli sattunut ehkäpä tunti sitten.

Tultiin aukeaan, ja heidän eteensä avautui näkymä ylämaalle. Hiljaisuuden ehti ensiksi rikkoa Aragan.
”Tuolla näkyy”, toa sanoi ja osoitti mökkiä kukkulan laella.

Mitä lähemmäs he kävelivät, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että rakennus oli asutettu. Rikkoutunut ikkuna oli paikattu huolimattomasti laudalla ja haalea maalipinta lohkeillut miltei kokonaan pois, mikä ei vielä viestinyt paljon, mutta niiden yksityiskohtien lisäksi asumuksen pihapiiri oli täysin autio – ei ollut keskeneräisiä vajanrakennusprojekteja, ei minkäänlaisia turvatoimia ovessa, ei kasvimaata.

Ja vaikka olisi ollutkin, tajusi Faxadosq, ei siitä olisi tapahtuneen jälkeen ollut mitään iloa.
Näin pitkällä mikään maassa lojuva ei varmasti ollut syötävää, ja jos oli, ei ainakaan ravitsevaa sellaista.

Aragan kiersi hökkelin ympäri pari kertaa ja yritti kurkkia sisään ikkunoista. Faxadosq pani merkille, ettei maassa lojunut yhtäkään kattotiiltä, vaikka rakennuksen ulkomuodon perusteella niitä olisi pitänyt tulla alas aika pino.

”Näkyikö Megabotaraxia?” kysyi Faxadosq Araganin neljännen kierroksen jälkeen. ”Ovessa ei ole lukkoa, joten voimme kai–”

”Niin”, tulen toa keskeytti ja loi hermostuneen silmäyksen läpimätään ukseen, joka oli kiinni enää toisessa saranoistaan. ”Niin voimme. Vastaanotosta päätellen hän vain… vain… näkyy tietävän, millä asialla tulemme.”
”Miten niin?”
”Hänen entinen mestarinsa kuuluu niihin aiheisiin, joista Megabotarax ei mielellään juttele.”

Faxadosq kohautti olkiaan. ”Kaipa hän nyt ymmärtää, että tämä on tärkeää. Kai hän… kai hän nyt on käynyt ulkona parin viime kuukauden aikana ja nähnyt, mitä on tapahtunut?”

”Kuulostat aika vakuuttavalta”, sanoi Aragan. ”Saat hoitaa puhumisen.”

Siinä he seisoivat parin minuutin ajan katkeamattoman pilvipeitteen ja ikuisen harmauden alla. Faxadosqin täytyi vain katsoa mihin tahansa suuntaan ymmärtääkseen, miksi he olivat tälle matkalle lähteneet, mutta viimeinen askel oli silti niistä vaikein. Hän pohti uniensa merkitystä; hän pohti aiemmin metsässä tapahtunutta. Hän pohti alkuperäistä tehtäväänsä, jonka oli hylännyt. Hän pohti päätelmää, jonka oli tehnyt, ja työtä, joka voisi viimein kantaa hedelmää.

Sekavat ajatukset ja houreiset unikuvat kuitenkin katosivat, kun Faxadosq ymmärsi, mitä hän ylängön huipulta tihrustaessaan etelässä näki. Se ei ollut sumua – sellaisia luonnonilmiöitä ei täällä enää ollut – vaan se viiva, jonka toisella puolella todellisuutta ei enää ollut.

Hän ei pysähtynyt pohtimaan, oliko Aragan huomannut saman, vaan päätti viimeisen monista matkoistaan harppaamalla Megabotaraxin mökin oven eteen ja koputtamalla siihen kolmesti.

Klaanon Rope

Viimeisen matkan valta

7.8.2017 Ulxelaser 3 kommenttia

Tuntematon
Kaksi vuotta ennen sarastusta

Sama pimeys.

Sama uni.

Sama käsi, joka kurotti häntä kohti; henkilö, jolle se kuului, piilossa varjoissa. Samat hirviömäiset kynnet, jotka häntä joka yö vainosivat.

Sama viesti, samat sanat, jotka piinasivat häntä käsittämättömyydellään. Ne olivat vain hänen alitajuntansa tuotosta, hän toisti itselleen, mutta se huomio ei apua tuonut.

Vapauta se.

Ja sama kaupunki, sama sota. Harmaisiin kaapuihin puetut hahmot hänen ympärillään odottivat neuvoa; laukausten äänet kaikuivat kauempaa. Lukemattomia oli jo kuollut, ja uhreja tulisi lisää, ellei hän johdattaisi valoon maailmaa, jonka oli omin käsin syössyt pimeyteen.

Mutta hän ei voinut muuttaa lopputulosta, jonka olivat määränneet häntä mahtavammat voimat.

Taivas repesi.

Metsä

Faxadosq hätkähti hereille ja joutui tasaamaan hengitystään siitäkin huolimatta, että äskeinen uni oli menettänyt kaiken tehonsa jo kauan sitten. Sydänvalosta säteilevä rauhaton pulssi ei silti ottanut tasoittuakseen – kehonsa, lihan ja veren, vanki Faxadosq oli siitä huolimatta, että hänen mielensä tiesi paremmin.

Kaksoisauringot pilkistivät esiin jostain horisontin takaa. Faxadosq muisti pitäneensä näkyä kauniina kauan sitten, mutta nyt se täytti hänet inholla. Linturahien äänet olivat vaienneet, ennen niin pysäyttävä väriloisto oli vaihtunut harmahtavaan ankeuteen – taidegalleriaan säilötty mestariteos oli korvattu huonolla kopiolla, eikä hän ollut ainut, joka oli huomannut tapahtuneen.

Hänen matkatoverinsa oli vielä unessa. Aragania eivät painajaisunet häirinneet, ajatteli Faxadosq happamasti, mutta sitä ajatusta hän ei voinut lausua ääneen. Tulen toa oli ainut keino, jolla hän löytäisi haluamansa sen jälkeen, kun partiot olivat vieneet steltinpeikon ja skakdin, joita hän oli seurannut.

Hetken Faxadosq makasi makuupussissaan toimettomana. Rakasetankit nukkuivat etäämmällä; hyvä, etteivät yön pedot olleet enää uhka, sillä kumpikaan ei ollut saanut nuotiota syttymään eilen. Jopa se, joka hallitsi tulen elementtiä, oli joutunut luovuttamaan ja painunut pahantuulisena nukkumaan.

Heidän olisi pitänyt kantaa mukanaan omia polttopuitaan, tajusi Faxadosq. Edeltävällä leiripaikalla tulenteko oli onnistunut, vaikka Aragan olikin kommentoinut tehtävän vaikeutta; takaisin oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä. Ruokaa he olivat sentään älynneet ottaa mukaan – ilmiö oli taatusti iskenyt kyntensä myös niihin harvoihin hedelmäpuihin, joita he olivat tien reunassa nähneet.

Joka ikinen päivä maasto muuttui harmaammaksi ja piirteettömämmäksi, joka ikinen päivä vastaantulevien matkaajien joukko harveni. Edikilleriksi esittäytynyt palkkamurhaaja pari päivää sitten oli ollut viimeinen tähän asti – toisinaan Faxadosq epäili, oliko mitään Megabotaraxia enää olemassakaan. Araganin mukaan matkaa oli vielä jäljellä parin päivän verran, mutta tuntui epätodennäköiseltä, että mikään oli säilynyt elossa näin etelässä.

Faxadosq huokaisi.

Oli aivan mahdollista, että heidän matkansa oli turha. Oli aivan mahdollista, ettei etsintä tuottaisi mitään tulosta; se oli tosiasia, jota kumpikaan ei saanut mielestään hiljaisina matkanteon tunteina.

Mutta jos mitään oli tehtävissä rappioon kaatuneen maailman hyväksi, oli heidän ainakin yritettävä.

Klaanon Rope

Rohtoryövärit

27.7.2017 Matoro 5 kommenttia

Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta

Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.

Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.

Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.

Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.

Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.

Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.

Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!

Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.

Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.

Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.

He olivat perillä.

”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.

Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.

”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.

”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.

”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”

Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:

”Tänne päin!”

Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.

Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.

Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.

Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”

Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan…
Miksi minä oikeastaan olen täällä?

Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.

Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”

Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
”Olen Calibus, järven heimosta.”

Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”

Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.

Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”

Mei ei kuunnellut.

”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
”Mi-mitä?”

”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”

Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”

”Mei…” Guechex kähisi jälleen.

”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”

Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”

”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.

Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.

Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.

Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.

Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.

Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.

Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.

Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.

Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.

Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.

Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.

Klaanon Rope

Aavekaupungin haaveet

26.7.2017 Guardian 8 kommenttia

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä
Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Ääni oli kuiskinut hänen unissaan. Se oli ollut miellyttävä, pehmeä ääni. Ei mikään, mitä hän olisi koskaan tietoisesti kuullut, mutta ääni, joka sai hänelle turvallisen olon. Ääni, jota kuunnellessaan hän tunsi olonsa paremmaksi.
Seuraava ääni ei ollut sellainen.

Brrz. Brrrz.

Kaksi vaaleanpunaista viirua havahtuivat lamppuina musteenhajuiseen hämyyn. Nuorella kenraalilla oli ollut miellyttävämpiäkin herätyksiä. Viimeisimmän niistä inspiroi päätä hajottava meteli, joka oli kuin keinotekoisen ampiaisen vihaista pörinää.
Aivan ensimmäisenä herääjän silmät kuitenkin osuivat harvinaisen mielenkiintoiseen sanaan.

MUTTA.

Se oli sana, jolla oli melkoinen draaman kaari, mietti herääjä hetken. Sillä pystyi asettamaan ennakko-odotuksia, mutta mäjäyttämään kuulijaa naamaan todellisuuden lopullisella, yllättävällä muodolla. Jännittävää sanasta ei kuitenkaan tehnyt sana itse, vaan se, mihin se oltiin liitetty.

”MUTTA TÄLLE”.
Huh huh! Toinen sana muuttikin jo kaiken. Artikkeli, jonka osana se oli, olisi varmasti ollut todella mielenkiintoinen, jos sen olisi voinut lukea näin läheltä.

Paperi, jolle tämä sana ja sen jännittävä uusi sisarus oli painettu, oli vaaleanpunaisten silmien omistajan mielestä hyvin tyyriin näköistä. Jos silmien omistajan olisi pitänyt valehdella olevansa paperiekspertti, hän olisi väittänyt, että kyseessä oli bruturagalaisella perinteisellä tavalla käsintehtyä silkkipaperia, jota tehtiin enää lähinnä äveriäiden kokoelmiin. Se, mitä paperi oikein teki rutussa katsojan kasvoja vasten, oli kysymys, johon hänellä ei ollut yksiselitteistä vastausta.
Eikä ollut lattianrajan päätä hajottavalla metelilläkään.

Brrrz brrrz.
”Hngh!”

Jännittävien peräkkäisten sanojen miettiminen saisi ehkä nyt jäädä, mietti nuori kenraali. Metallinen kommunikaattorilaatikko kalisi kivilattiaa vasten kuulostaen äärimmäisen epätyytyväiseltä vastaamattomuutensa.
Ruskeakantinen kirja kopsahti Xenin naamalta lattialle, kun hän kurotti itsensä näemmä oikein hyvin nukkumapaikaksi kelvanneen nojatuolin reunan yli. Kirjan vierelle kolahti äänekkäästi toisena unikaverina ollut tyhjä lasipullo.

Naisen musta käsi otti lattian vastaan ja alkoi hapuilla kommunikaattoria otteeseensa. Hän murahti, hivautti kehonsa vaivalloisesti taas kokonaan tuolille, nosti puhelootan syliinsä kaksin käsin ja alkoi hakea aparaatin valintalevyllä oikeaa toimintoa. Suu aukeili hitaasti, kun Xen yritti pakottaa ääneensä virkeyttä.
Joku muu kuin neiti kenraali itse olisi voinut luulla, että keinotekoisesti luotujen äänihuulten bugitestausvaiheessa oltaisiin karsittu pois kaikki mahdollisuudet typeriin möläytyksiin.

”Mmmmmh, menkää pois”, Xen mutisi aukinaiselle linjalle. ”Ei täällä ketään ole.”

Ilmeisesti mahdollisuus typeriin möläytyksiin oli asia, jota lähes täydellisenä jäljitelmänä luonnollista elämää sai oppia arvostamaan.
Että kiitos vain tosi paljon tuostakin, äiti.

”Tai siis”, Xen jatkoi. ”Olette soittaneet Mustan Käden vastaajaan. Ikävä kyllä kukaan oikea tyyppi ei ole saatavilla, ja ne, jotka ovat, ovat hopeisia, saatanan hulluja ja toivottavasti kuolleita. Heippa.”

Linjan toisessa päässä puhujan ääni kuulosti pakottavan pois remakkaa naurua.

”Hyvää huomenta, kenraali!”, Cody huudahti ratkiriemukkaasti.
”Cody?” Xen ähki nousten vaivalloisesti parempaan istuma-asentoon. ”Mikä pirulauta sinulla on kestänyt siellä?”
Komentajan äänen taustalla ulvoi pauhaava meri-ilma. ”No, entä sinulla? Tässähän olen koittanut soitella jo jotain puolisen tuntia. Taisi olla eilen työläs ilta?”
”No tuota…”

Xen pudisti päätään hiljaa ja katsoi kiusallisesti itsekseen kohti sivupöytää, jolla lojui tyhjä pullollinen viskiä, jonka Nurukan oli varmaan hankkinut lähinnä itselleen. Ehkei miekkonen juuri laskenut näitä juttuja.
Vahkitar laski kommunikaattorin syliinsä ja yritti oikaista selkäänsä, jonka metallilevyt olivat painuneet ikävästi lukkoon. Joku päivä tässä hän ryhtyisi venyttelemään kunnolla, nukkumaan ergonomisemmin tai sitten vain ensi hätään hankkisi kunnon ruuvimeissselin.

Hei, se viimeinen kuulosti oikeastaan aika hyvältä idealta.

”Cody, sinä lähdit Metru Nuilta jotain kaksi viikkoa sitten”, Xen ärähti leikkisästi. ”Kuinka kauan voi kestää lentää puolen maailman yli?”
”Haluan, että mietit hetken tosi hartaasti juuri kysymääsi kysymystä. Mutta myönnettäköön, tulihan tuossa matkalla vähän muuttujia. Isketäänkö videopuhelu päälle?”
”Kokeillaan ihmeessä.”

Nainen naksautti niskalevyjään ja tuijotti unenpöpperöisin, huonosti kalibroiduin silmin omaa kuvajaistaan kirjaston peilistä. Pysy virkeänä, kaunokainen, hän mutisi itselleen, ja hivautti olkansa yli lerpattavan punaisen hupun niskansa puolelle.
Xen ponkaisi pystyyn tuoliltaan, asteli kankeasti hämärän kirjaston toisessa päässä olevan näyttöpäätekolmikon luo ja naksautti kommunikaattoripalikan kiinni pistokkeeseen sen kyljessä. Hän raahasi nojatuolinsa kameran eteen ja yritti hetken istua sillä hyväryhtisenä, virkeänä ja hyväntuulisena. Kaikkien kolmen edellämainitun epäonnistuttua Xen muisti, kenelle oli kuitenkin puhumassa ja rojahti tuoliinsa vain löysäksi ruhoksi.

Tänään ei ollut edustuspäivä. Sellainen harvinaisuus oli eksynyt kalenteriin eilen. Dumen viranomaisten julkiseen tiedotustilaisuuteen kaupungin muuttuneesta turvallisuustilanteesta oli pitänyt käyttää kaikki se asiallisuus, jolla Xen yleensä pärjäisi kuukauden päivät. Mitä ilmeisimmin pätkä lähetettäisiin tänä iltana kaupungin kaikilla julkisilla kanavilla yleisen tilanteen rauhoittamiseksi.
Jos Xen siis ei ollut ihan väärässä päivästä. Yleensä hän oli, mutta vain silleen tosi vähän.

Kirjaston nurkan kolmesta ruudusta keskimmäiselle piirtyi pikseli kerrallaan Codyn pärstävärkki kohisevana ja huonolaatuisena, mutta totutun särmänä ja ehdottomasti virkeänä. Taustalta paistoi kullan sävyissä aurinkoinen hiekkaranta, jolla pommikonevanhus Betty lepäsi… järjetön kasa aurinkopaneeleja katollaan?

”Ai että muuttujia tuli, oikein?” Xen virnuili väsyneesti.
”Tiedätkö kuinka vaikea on löytää oikeanlaista virransyöttöä tälle söpöliinille Metru Nuin eteläpuolella?” Cody hekotteli ankeasti. ”Jostain syystä puolelle universumille ei kelpaa nykyajan teknologia. Mieti, Klaaninkin laivasto pysyy ilmassa höyryllä! Penteleen höyryllä!”
”Onpa epäkäytännöllistä”, Xen pyöritteli silmiään itsetyytyväisesti. ”Varmaan melkein yhtä hidasta kuin tuo sinun taktiikkasi.”
”Heh heh! Neiti kenraali, jos haluan lisää piruilua, tiedän ainakin kolme muutakin tyyppiä joille voin soittaa.”

Nuoren naisen ääni oli ratkiriemukas. Xen peitti suutaan nauraessaan ja paneutui syvemmälle nojatuolinsa selkänojaan.

”Tosin pakkohan se on myöntää”, Cody jatkoi nolona, ”Että olisin voinut jättää ne pari testilentoa siellä Klaanin lähimerillä välistä. Pah, en kadu mitään.”

”Joku taisi jäädä pitämään vähän hauskaa?” Xen kihersi.

”En melkein olisi halunnut lähteä ollenkaan! Ja, kyllähän minä parhaani mukaan yritin auttaakin noiden väkeä sen verran kuin ehdin. Sitten näiden laivasto alkoi suunnitella jotain häiveoperaatiota torakoita vastaan, joten en halunnut pyöriä liikaa jaloissa. Vaikutti kuitenkin mahdollisesti onnistuessaan aika ratkaisevalta, meinaan. Aika ison pommin ne olivat ainakin väkertäneet, siitä täydet pisteet.”

”Toivotaan ainakin parasta”, Xen hymyili. ”Ja niin, mutta… jos tankkaus ei kerran siellä Klaanissa onnistunut, mikset tehnyt vaikka välilaskua Xialle?”
”Ei käy laatuun”, Cody tuhahti. ”Paskiaiset verottavat meikäläisen pärstävärkillä kolminkertaista!”
”Cody, Cody… käyttäisit kansalaisten verovaroja niin kuin kaikki muutkin vastuulliset nuoret!”
”Hei, hyvä idea!” Cody hihkaisi sormi pystyssä. ”Tai siis, olisi ollut varmaan joskus viikko tai kaksi sitten. Et ole tainnut hetkeen vilkuilla Käden tileille?”

Xenin hymy hyytyi sekunneissa, ja hän jäi tuijottamaan komentajan yksisilmäisiä kasvoja. ”Coooo-dyyy, minä en nyt ihan tajua tätä läppää…”
”Tuota, ei ole läppä.”

”Jekku edes?”

”Ei ole jekku.”

”Entä kasku?” Xen hihitteli hermostuneesti. ”Piru kun tuntui mummolta sanoa tuo. Onko tämä kasku?”

”Ei.”

”… mitä muita niitä edes on?”

Codyn oltua hetken vastaamatta Xen ymmärsi jutun jujun ja syöksähti tuoliltaan toisen näytön pariin. Mekaaniset sormet siirsivät tähtäinmäisen kursorin hätäisesti Novarattaan palvelimen kohdalle, naputtelivat salasanan sisään ja selasivat tilisiirrot läpi ennen kuin löysivät viimeiselle sivulle. Ja niiden parin mittavan tilinsiirron jälkeen rahavarastot huusivat toden totta ruudulta yhtä synkeää tyhjyyttä.
”Mmmmmmitä karzahnia?” Xen huusi. ”Tai siis, mitä? Miten, miten kukaan edes pääsisi näihin käsiksi? Kuka näihin on voinut…”

Kysymys ei ehtinyt koskaan muotoutua Xenille, kun vastaus jo tuli hänelle hyytävän yksiselitteisenä. Sana tanssi mekaanisilla huulilla pienen häviävän hetken.

”Isä.”

”Sama mies”, Cody sanoi pahoittelevana. ”Olisi kai pitänyt vaihtaa palvelimen salasana jo aikoja sitten. Minun mokani, luulisin.”
”Koko penteleen tili!” nainen huusi epäuskoisena, ”koko penteleen tili? ONKO SE MIES TOSISSAAN?”

Cody kohautti näytöllä raskaita olkapäitään. ”Tuntuu ottavan aika vakavasti sen, mitä onkaan sitten tekemässä. Raahaa kasaan kaiken kalustomme, mihin pääsi käsiksi ilman lupaasi, ja nyt vielä tyhjäsi koko tilinkin nokan alta… näyttää siltä, että herra Kenraali on tosiaan käymässä sotaan.”

Xen oli nostanut jalkansa kokonaan nojatuolilleen ja puristi niitä molemmin käsivarsin rintakehäänsä vasten. Vahkin unenpöpperöinen tunnetila, josta olisi voinut kasvaa hyvänkin päivän ainekset, oli ottanut myrtyneen yllätyslyönnin suoraan leukaan. Eikä se ollut vaikeasti luettavissa keinotekoisilta liskonkasvoilta.

”Anteeksi vielä, kun en kertonut aiemmin”, Cody huokaisi.
”Eipä tuo kai mitään”, kuului pahantuulinen mutina jalkojen takaa. ”Eikä se niin millään logiikalla sinun vikasi ole. Lakkaa ottamasta osumia sen persläven puolesta.”

Linjan yhteys särisi piinaavasti. Cody odotti hienostuneen hetken verran ennen kuin sanoi yhtään mitään. ”Niin, niin kai.”
Hän vilkaisi ohimennen Bettyn suuntaan olkansa yli. Kaarevat aurinkopaneelit kimaltelivat sokaisevasti auringonvalossa.

”Siinä tosiaan toinen syy sille, miksi kesti. Klaanin väki halusi vähän jututtaa isäukostasi. Mitä ilmeisimmin luottamus ei ole heidänkään päästään aivan liian kovaa.”
”Hyvä”, Xen tuhahti kylmästi.

Cody olisi selvästi halunnut jatkaa siitä, mutta antoikin asian olla. Xenin mielentila ei näyttänyt haluavan tällä hetkellä tulla lävistetyksi lisällä samanlaisella.

”Halusivat kovin myös, että luopuisimme tuosta jutusta kaulallasi…”
Kenraali tarttui refleksinomaisesti kiinni uudesta kaulakorustaan ja jäi tuijottelemaan sitä hyppysissään kuin olisi vasta muistanut koko asian. Pikkuruinen pala metallia tuntui Xenin sormien keinoihoa vasten oudolta vasta, kun hän vilkaisi siihen. Sinihohtoiset kiehkurat tanssivat aavemaisesti Nimdan sirun rikkinäisillä reunoilla.

”Älä helvetissä. Mitä sanoit?”

”No, tietenkin sanoin, ettemme voi siitä luopua… mutta ne ottivat sen tosiaan yllättävän hyvin. Päämoderaattori antoi minulle vielä ennen lähtöä listan naamoja ja nimiä, joihin heikäläiset eivät halua meidän ihan kritiikittä luottavan, mitä siruihin tulee. Näihin ja niiden kylkiäisenä tuleviin infopaketteihin perehtyminen on varmaan vähintä, mitä voimme tehdä.”
”Isä kuuluu niihin naamoihin, eikö kuulukin?” Xen kysyi hipelöiden sirua.
Cody nyökkäsi syvään. ”Myös hän. Haluatko katsoa nämä läpi nyt?”

Xen pudotti sinisenä hehkuvan outouden sormenpäistään taas roikkumaan kaulalleen, nosti päätään polviensa takaa ja huokaisi.
”Ei se voi kai ainakaan tätä aamua pahentaa.”

Vastaukseksi Cody alkoi painella näppäimiä rannetietokoneessaan. Oikeanpuolimmaisimman näytön otti pian haltuun lähetys, joka latoi pienellä viiveellä Codyn lähettämiä kuvia Xenin silmien eteen.

”Nämä ensimmäiset naamat kuuluvat noiden yliselakhin mukaan kategoriaan ’ole varuillasi’. Eivät kai ilmiselvästi vaarallisia, mutta näitä on parempi pitää silmällä, jos se joskus tulee ajankohtaiseksi.”
Yllätyksen antiteesinä ensimmäisenä ruudulle lävähti tuttu punainen, ilmeetön kypärä, jonka näkeminen vain alleviivasi naisen mielessä jäytävää ärtymystä.
”Ei heidän olisi tätä minulle tarvinnut näyttää”, Xen huokaisi.
”Jep, eipä kai.”

Sen verran Xen oli jo viettänyt tässä huoneessa aikaa, että tiesi tasan, millä kirjalla olisi juuri nyt halunnut tätä naamaa lyödä.

(Isiemme synnit – pohdintoja luomisesta. Turaga Tharius, Degoh Nui. 2800 sivua, kovakantinen. Kahdeksas painos.)

”Killjoy ei ole ainoa laatuaan. Osa näistä naamoista on muutenkin heidän omiaan, mutta ajat ovat ilmeisesti, mitä ovat. Ei ole luottamus kovimmillaan rapuväen sisällä.”

Killjoyn jälkeen ruudulle hyppeli lähinnä Xenille tuntemattomia kasvoja – Kultainen toa päässään tyylikäs lierihattu ja kaulassaan raidallinen kaulahuivi. Hopeinen, pitkänhuiskea mutta vähän aralta ja pelokkaalta näyttävä toa, jolla oli hyvin samanlainen kanohi kuin edellisellä. Jonkinlainen lumiukko, mitä pirua? Sen jälkeen Xenille näytettiin vielä tulen toa Kapura, johon hän ei ollut harmikseen ehtinyt sen kummemmin tutustua.

”Aika surullista, että ovat näistä niin avoimia”, Xen sanoi lähinnä itsekseen. ”Mutta… heeetkinen?”

”Ole varuillasi” -satsin viimeinen kuva ruudulla oli Xenille tutumpi. Aiemmat olivat olleet rajauksia klaanilaisten jäsenkorteista, mutta tämä näytti siltä, kuin se olisi vain leikattu halvasta mainoslehtisestä. Mahtipontiset viikset kurottivat hymyileviltä aristokraattikasvoilta, joiden yllä sojotti suuri musta silinteri kuin rakettina tähtiä kohti. Tyylikäs monokkeli kiilteli paronin oikean silmän päältä.

”Hei, tunnen minä tämänkin!” vahkinainen sanoi hieman vähemmän pahantuulisesti.

Codyn keltainen silmä muuttui sarkastiseksi puolikuuksi. ”Ai, ihanko oikeasti?”

”Joo joo, mutta sain tohtorilta tuossa yksi päivä ihan kirjeenkin. Halusi sopia tapaamisen kanssani!”

Codyn kasvoille nousi varautuneisuus.
”… tuota, miksi?”

”No, äijä aikoo kohta tapella isän kanssa. Paroni tahtoisi kuulemma tappelun ’viimeiseen näytökseen’ sellaisen huikean käänteen, että minä, itse Nui-Kralhin tytär, ilmestyisin saattamaan rosvon, ryövärin ja roikaleen oikeuden eteen. Se olisi kuulemma, mitäs se äijä sanoikaan… odottamatonta ja draamallisesti tyydyttävää?”

Cody listasi reaktionsa: ”Ai, jaa, aha, okei.”

”Joo!” Xen nyökkäsi. ”Sitten me vetäisimme isän kanssa ionimiekat esiin ja kamppailisimme laava-altaan yllä. Paronilla on kuulemma laavakin hankittuna, vaikka miekat joudun ikävä kyllä tuomaan itse. Mutta tiedäthän, se olisi oikein isä vastaan lapsi. Niin kuin siinä steltiläisessä oopperassa. ’Suurten henkien Aamunkoitto’. Piru vie mikä teos. Klassinen, universaali sanoma ja kaikkea. Aivan huikeaa.”

”Öh, joo.”, komentaja vastasi. ”Ei soita kyllä mitään kelloja.”
Xen naurahti.
”Ai jaa? Huvittaisi silti kyllä rehellisesti vähän suostua paronin tarjoukseen. Jos edes vain nähdäkseni sen yhden punaisen kusiaisen reaktion silloin, kun se tapahtuisi. Yllä-tyyys!!!”

Cody nyökkäsi keskinäytöllä typertyneesti.
”Joo, ööööh, kannattaa varmaan harkita pitkään ja hartaasti, miten menettelet. Näytänkö lisää?”
Xen vastasi vain nyökkäyksellä, ja Cody näpytteli rannepaneeliaan.

”Nämä loput taas sitten kuuluvat kategoriaan ’ammu kohdatessa’. Olen pahoillani, mutta näiden määrä ei taida juuri parantaa teikäläisen päivää.”
”Menkööt”, Xen heilautti kättään.

Kuvakollaasi ei alkanut yllättäen. Varjotun draakinkasvot, jotka olivat vasta viikkoja sitten ottaneet nuoreen kenraaliin yhteyttä Odinalta, tuijottivat tuimasta maalauksesta katseessaan punaisena hehkuva karisma. Tunnetun maailman suurimman rikollisjärjestön kummisedän jälkeen seurasi turboahdettu listaus Pimeyden metsästäjiä, sekä julkisesti tunnettuja että vähemmän tunnettuja.

Sen jälkeen kuvasto vaikutti olevan käsin piirrettyä, mutta häkellyttävän hyvää sellaista. Ruudulta tuijotti koko joukko hyönteiskasvoja, joista vanhimmat ja tuimimmat saivat Xenin olon epämukavaksi. Sanat nazorak ja torakka piipahtivat hänen mielessään Matoron kanssa käydyistä keskusteluista.
Sitten näytöllä välähtikin nopeasti kaksi skakdia: sininen, joka olisi voinut murhata asioita leuallaan, ja keltainen, joka oli ihan sympaattisen oloinen, mutta kohtuullisen kuntokuurin tarpeessa.
Heitä seurasi kolmas skakdi – hopeinen yksilö, jolla oli tyylikäs musta takki ja harvinaisen ylimielinen virne.

Aika harmittoman oloinen Ta-matoran, jolla oli sininen Pakari. Sarvipäistä vihreää Mirua kantava toa.

”Näillä… taitaakin olla aika paljon vihollisia”, Xen sanoi epävarmemmin. ”Varauduin ehkä vähän vähempään.”
Seuraavaksi ilmestyi kuva hymyilevästä tummansininaamioisesta toa-naisesta, jonka lumoavien, sydämen muotoisten kasvojen takaa työntyi tummia harjaksia kuin teräviä hiuksia. Tämä kuva ei ollut enää luonnosmainen, vaan epäimartelevan kirkkaasti valaistu pidätyskuva. Päivämäärä oli parin kuukauden takaa.

”Voi, sääli”, Xen huokaisi. ”Tyttöhän näyttää tosi nätiltä.”
”Ulkonäkö voi pettää. Sitten tässä olisi vielä viimeinen, jota kannattaa kuulemma ampua erityisen kovaa.”
Kaikki edelliset oli korvannut luonnosteltu kuva purppuraisesta, hyytävästi hymyilevästä naamiosta, jonka punaiset silmät tuijottivat maanisesti Xenin läpi. Tämä piirustus näytti siltä kuin se olisi voinut hypätä näytöstä, tarttua kenraalin kaulalla roikkuvaan riipukseen ja kuristaa hänet sillä. Hiljalleen Xen havaitsi sormiensa lipuvan kaulukselleen.

”Eiköhän… näillä pärjätä”, Xen sanoi poissaolevasti. ”Tallennan nämä palvelimelle ja tuijottelen niitä kunnolla joku toinen päivä.”
”Ehkä parempi niin. Miltä tämä koko juttu tuntuu sinusta suunnilleen nyt?”

Xen jäi hiljaiseksi toviksi miettimään ja laski katsettaan alemmas. Ketjussa hänen kaulallaan roikkuva Nimdan siru tuntui pienen hetken verran raskaammalta. Hän luuli jotenkin hahmottaneensa, minkälaisen vastuun jään toa oli hänelle ojentanut, mutta ei ollut uskonut kuinka paljon raskaammaksi se voisikin vielä kehkeytyä.
”Eeeehkä minä pärjään. Tässä työssä on vain… aika paljon enemmän kuin varauduin näin ensi alkuun.”
”Hei, hyvin se menee!” Cody hymyili. ”Lehdistötilaisuutesikin meni oikein nappiin!”
”No, kiva kuulla”, Xen hymähti.

Mutta ei pysynyt siinä lausunnossa kovin pitkään.

”… hetkinen, mitä?”

”Tiedäthän, se eilinen? Missä kerroit kaupungin puolustuksen tilanteesta Ko-Metrun tapahtumien jälkeen. Minusta sinä hoidit sen oikein hyvin!”

Niin, se tilaisuus. Se nimenomainen lehdistötilaisuus, johon hänen oli pitänyt pakottaa itsensä edustamaan kaupungin turvajoukkoja, ja jossa hän oli joutunut pariin kertaan miettimään, oliko auktoriteettiasemassa olevan puolustusvoimien johtajan suvaittavaa sanoa esimerkiksi, että ’vedämme kaikkia kaupungin vihollisia tosi kovaa nekkuun’.

Xen olisi halunnut olla kiitollinen saamastaan kunnianosoituksesta, mutta kun.
”Mutta kun se oli tarkoitus lähettää vasta tänään illalla, Cody.”

”Ai jaa? No, siinä tapauksessa se taisi vuotaa median näpeistä pahemman kerran. Minä katsoin sen tässä akkuja lataillessa jo VIKTubesta.”

”… niin mistä.”

”Joo, siellä pojat ovat alkaneet editoida puhettasi nopeammin kuin Dumen mediatiimin vätykset ikinä ehtisivät. Katso nyt vaikka tätäkin!”

Cody näppäili rannepaneeliaan innokkaasti, ja sivunäytölle aukesi kuvaa Xenistä itsestään seisomassa tutun puhepodiumin takana. Jostain kumman syystä hän kuitenkin nyki jokaisen sanan välillä kummallisesti, ja sanoi asioita joita ei ainakaan muistanut sanoneensa.
”Jos jokin on varmaa, niin se”, videolla puhuva Xen lausui, pätkäisi oudosti ja sitten jatkoi. ”Et-Tä. Ne-Näs-sä-Ni! On. Var-jot-Tu.”

”…”, oli Xen mieltä.

”Nämä ovat aivan parhaita! Katso kuinka paljon näitä on jo nyt!”

Cody painoi ruudunjakonappia. Tunnetun maailman ilmeisesti suosituimman videonjakopalvelun VIKTuben (lähes sata käyttäjää) hakuruutu tarjosi ilmiselvän laadukasta sisältöä nimikkeillä ”Mitä Kenraali Xen oikeasti ajattelee”, ”Kenraali Xen laulaa Metru Nuin kansallislaulun” ja ”GENERAL XEN state of black hand speech DANCE REMIX”.

”… voi luoja.”

”Piru vie, anteeksi”, Cody pahoitteli. ”Voin vakuuttaa, että yritin vain piristää. ”

”Cody, minustakin tämä on vain ja ainoastaan ihan hillitöntä. Mutta nyt minua alkoi vain rehellisesti hirvittää se oikea lähetys.”

Xen nousi nojatuoliltaan ja haparoi haarniskansa taskuja kävellessään näytöltä poispäin. Avainnipun löydyttyä onnekkaasti reisipanssarin lovesta Xen kääntyi vielä ruutuja kohti.

”Voisin tästä lähteä liikkeelle. Kiitos kun soitit.”

”Mukavaa, että vastasit! Mihin ajattelit mennä?”

”Mikä paikka nyt vain sattuukin olemaan auki. Jos aloittelen tässä ihan kohta, ehkä olen jo absoluuttisen perkeleen kännissä ennen kuin se koko lähetys edes alkaa…”

Cody naurahti lempeästi. ”Jos sinusta tuntuu siltä. Ota rennosti, hyvin se oikeasti meni! Olin ihan oikeasti lähinnä että vau, tuollaiseenko se meidän pikku-Xen taipuu?”
Xen hymähti kulmat kurtussa, kumartui ruutujen vierelle ja laski sormensa jo valmiiksi sammutusnapille.

”Näkyillään, eikö? Kunhan minä pääsen täältä liikkeelle.”

”Näkyillään. Hyvää matkaa sinulle”, Xen hymyili kameralle ja sammutti lähetyksen.
Vahkikenraali veti punaisen huppunsa päänsä yli, käveli värikkäiden kirjahyllyjen ohi ja astui Käden tukikohdan käytävän kolkon kiviseen kaikuun.
Avainkortti vilahti ja kutsui huoltohissin luokseen. Xen astui ovista, sormeili holonäytön kosketuspinnalta ylimmän kerroksen ja painoi hissin liikkeelle.

Vahki nojaili tylsistyneenä ikuisesti ylöspäin kurnuttavan hissin seinään ja pyöritteli avainnippua toisessa kädessään. Jo pelkkä pintakerroksien ilma ja taivas voisivat ehkä selventää hänen ajatuksiaan. Pureskeltavaa oli ollut liikaa liian pienelle aikaikkunalle.

Käden tukikohta oli hiljentynyt Ko-Metrun jälkiselvittelyjen myötä taas hyvin samanlaiseksi kuin niinä vuosina, jotka nuori kenraali oli viettänyt vangittuna sen uumeniin. Vanha kenraali Nurukan vietti päivät pitkät syvällä laitoksen arkistoissa tutkien jotain professori Mavrahin kanssa. Muita kaupungin toia ei enää maan alla juuri näkynytkään, kun vahkien paikan täyttäminen katujen turvaamisessa oli vienyt loputkin näiden ajasta.
Xenille jäi vain sirkus, joka tuntui pyörivän oikein hyvin ilman hänen toimintaansa, mutta jonka tirehtööriksi hänet oli joku klovneista jostain syystä halunnut nimetä. Todellisuus ei ollut puoliksikaan niin hulvaton kuin metafora, jonka se oli inspiroinut.

Hissiovien takana odotti vain synkeää joutomaata, jonka päälle ei oltu rakennettu mitään. Taivas oli harmaa vain vilauksella keltaisesta jossain takanaan.
Xen käveli kulkupelinsä luokse, sujautti avaimet rutisten paikoillensa ja hyppäsi penkille. Viimeisin ilta, jolloin hän oli pyöräänsä ehtinyt käyttää, oli ollut huomattavasti mukavampi. Vaikka istuimella olikin nyt enemmän tilaa.

Tila oli lopulta aika yliarvostettua, mietti Xen pyöränsä selästä. Tilaa oli kaikkialla. Synkeän harmaa joutomaa todisti sen tarjoamalla horisontin, jolle mahtuisi vaikka tuhat elämäänsä vähän lisää yksinäisyyttä kaipaavaa.
Silloin, kun sai pienen maistiaisen elämästä muualla kuin jumissa ankean sotilastukikohdan sisällä, alkoi ’tilava’ heti tuntua, no. Autiolta.

Xen katsoi olkansa yli tyhjää tilaa istuimella takanaan ja huokaisi. Se oli outo huokaus – haikea ja surumielinen, mutta jotenkin sai hänet silti paremmalle tuulelle.

Tuuli viuhui ja moottori huusi kuin jokin, jota syötiin hyvin väkivaltaisesti. Harmaa ja autio alkoivat vaihtua mustaan ja kolkkoon.
Kenen tahansa muun paitsi keskivertoskakdin mielestä liian piikikkään moottoripyörän moottori hiljeni vähitellen, kun Xen hidasti vauhtiaan. Joutomaa jäi taakse, ja Onu-Metrun pintakerrosten laita-alueen talot lähestyivät. Tummat, kulmikkaat asuinkorttelit työntyivät esille horisontista lähellä rantaviivaa ja kasvoivat tiiviimmiksi pidemmälle ajaessa. Täällä, kuten lähes kaikkialla Onu-Metrun pinnalla, olivat talot suurimmaksi osaksi melko matalia. Pilvinen, tummanharmaa taivas korosti metrun synkeää viehätystä, joka näytti kaukaa katsottuna vain piikikkäiltä kallioilta.

Tasainen joutomaa vaihtui vanhemman kaupungin mukulakiveksi, jota vahki-nainen ei halunnut myllertää ympäri zakazlaisen piikikkäillä renkaillaan. Xen parkkeerasi pyörän kallion taakse, naksautti renkaat avaimenheilautuksella lukkoon ja asteli vanhankaupungin hiljaisille kaduille.

Ei Onu-Metrua muutenkaan äänekkäimpänä kaupunginosana tunnettu – varsinkaan sen vanhoja maanpäällisiä kerroksia – mutta alkuillassa ahtailla kaduilla oli todella outoa äänettömyyttä. Vanhemman metrulaisen arkkitehtuurin kehystämällä pintaosiolla oli vain kaksi tai kolme pikaputkikaistaa, ja nyt ne oli kaikki suljettu. Siksi olisi luullut, että kävelykadut tai tavalliset rapukaistat olisivat kutsuneet enemmän liikettä, mutta sellaisestakaan ei ollut merkkiäkään. Aina välillä pari maan kansalaista ohitti vahkin risteyskohdassa ainoastaan kadotakseen nopeasti kulman taakse.

Vanhan Onun torilla viimeiset kauppiaat sulkivat myyntipisteitään, vilkaisivat Xenin suuntaan ja jatkoivat pakkaamistaan. Valoja paloi rakennusten ikkunoissa, mutta tiiviin kivisten seinien läpi ei paennut äänikään.

Kivi oli tehnyt kaupunginosan ahtaiden katujen akustiikasta muutenkin aina kolkon, mutta nyt se kyllä korostui entisestään. Xen toivoi löytävänsä mahdollisimman pian jonkun yökerhon jumputuksen hautaamaan hiljaisuutta alleen.
Ei kaduilla aivan äänetöntä ollut. Kaupungissa ei koskaan ollut. Koneistetut äänet jatkoivat aikataulutettua työskentelyään. Pikaputkien sisäänkäynneistä kuului suljetusta putkesta varoittava kumea tuuttaus. Ovet aukeilivat itsestään liikettä havaittuaan ja sulkeutuivat huokaillen. Kuljetukset metrun syvempiin kerroksiin liikkuivat jyristen maaperässä täydellisesti rytmitettyinä ja aikataulutettuina.

Eräänlaisena koneena itsekin Xen ei olisi heti uskonut, että pystyisi pitämään itsekseen toimivaa kaupunkia jollain tapaa epämiellyttävänä. Jokin siitä kuitenkin puuttui. Kun kaupungin järjestelmistä puuttui asukkaiden äänet, oli se yhtäkkiä lähinnä suuri tehdas.
Kaipa jossain sanan merkityksessä se olikin aina vain sellainen. Mutta yleensä sen toimille oli edes tarkoitus.

Ei, ei se niin ole, Xen mietti. Tarkoituksettomuus on elävän kuuloista. Elämän ääntä on se, kun joku tuhannen tuiterissa oleva arkistoduunari epäonnistuu automaattiovien läpi kävelemisessä. Elämän ääntä on se, kun joku hankifilosofi höpöttää ke-baba-paikan vieressä matoran-sisällissodan vaikutuksesta nykypäivän metrulaiseen yhteiskuntaan. Elämä on paljon kaikkea pientä ja turhaa, tämä ei ole sitä!

”Onu-Metru, mikä piru sinua vaivaa!” Xen manasi, ”miksi sinä et ole absoluuttisen perkeleen kännissä?”

”… ööö, neiti?”

Xenin monologin katkaisi – hänen onnekseen, hän ajatteli – äänekkäästi rupatteleva matoralaisjoukko, joka asteli sivukujalla vastaan. Mitä, eläviä olentoja? Mitä tämä nyt oli, safari Suurissa arkistoissa?

”Hei! Neiti!” huikkasi möreällä äänellä yksi matoralaisista, suletu-kasvoinen pieni mies.
”Teeeeerve”, Xen vastasi astellen lähemmäs.

Matoralaisia oli kuutisen kappaletta, kaikki melko rotevia mieshenkilöitä samantyyppisissä panssareissa. Kaikkien maan kansalaisten rintapielissä oli kultainen pinssi, joka paljastui lähemmällä tarkastelulla Haun muotoiseksi.
Kas kummaa, Xen mietti itsekseen. Hän olikin lukenut pari päivää sitten mielenkiintoista opusta kultaisen Haun kulttuurillisesta merkityksestä. Jotain siitä, kuinka kaikki Suuren hengen uskoon kuuluvat ympäri sakaroita olivat jotenkin onnistuneet yhteisesti sopimaan, että se oli Mata Nuin symboli. Ja niin kovin monilla tuntui vain vahingossa olevan omassa legendassaan kultainen, Hau-kasvoinen sankari.

Outoahan aiheessa oli lähinnä se, että tutkijoista kenelläkään ei löytynyt juuri hyvää selitystä sille, miten jokainen naamioita kantava kansa oli sattumalta löytänyt syyn käyttää kultaista Hauta hyvin samanlaisena symbolina. Tietysti se oli naamion voima – suojeleminen – mutta mitä kultaisuudella oli tekemistä asian kanssa?

Xen ei uskonut, että matoralaisjoukko, joista jokainen näytti lähinnä siltä, että joka päivä oli salipäivä, olisi ollut valmis käymään hänen kanssaan vakavaa analyysiä heraldiikasta. Eikä hän sitä olisi halunnutkaan, vaan lähinnä päänsä täyteen ennen kuin se kirotun lähetys alkaisi.

”Osaavatkos pojat sanoa, onko täällä pinnalla mitään paikkaa auki?” Xen kysyi kädet puuskassa. ”Tässä kävelin jo Vanhan Turagan ja Ranaman ohi, ja aika surullisilta näyttivät molemmat.”

Pikkumiehet katsoivat toisiaan hetken supattaen, kunnes yksi heistä puhui kovempaa.
”Tuolla putkihubin toisella puolella saattaa olla joku mesta auki”, matoralainen sanoi, ”mutta neiti, lieneekö teitin viisasta liikkua täällä ulkona aivan yksin? Kun ajat on tälleen ja niin.”

”Niin”, toinen jatkoi. ”On ollut viime aikoina aika kauhiainen ilmapiire.”

”Ai oikein kauhiainen”, Xen kysyi piilottaen huvittuneen hymynsä mietiskelevän käden taakse.

”Niin”, matoran jatkoi. ”Kun se, niin. Kun se vortixx teki siellä Ko-Metrussa siten kun teki. Ei siis oikeasti millään pahalla.”

Xenin ilme pysyi hymyilevänä, mutta otti itseensä aikamoisen ripauksen hämmentynyttä.
”Ei millään pahalla…?”

”Kun teitti on vortixx ja silleen. On teitä silleen niinku hyviäkin.”

”Aivan, niin, joo”, Xen naurahti heleästi.
Eivätkö nämä oikeasti tiedä?

”Kuitenkin niin”, ensimmäisenä puhunut suletukasvo jatkoi vielä möreästi, ”nyt kun vahkit on mennyttä kalua, ollaan me parin kaverin kanssa ajateltu, että kaduilla ei ole turvallista. Meinaan, ei toan silmä ihan kaikkialle ehdi vaikka meillä onkin koko joukko hienoja toia!”

”Siksi, kaupungin toia kunnioittaaksemme, olemme perustaneet kaartin, jonka tehtävä on vahtia onumetrulaisten turvallisuutta”, yksi matoralainen julisti. ”Ja näyttää, että pienet pystyvät suuriin tekoihin!”

Xen katseli pientä joukkoa ilahtuneesti hymyillen.
”Hienosti ajateltu teiltä. Uskon, että toa Lhikan arvostaisi ajatustanne”, hän nyökkäsi kohti kultaista pinssiä joukon etummaisen rintakehällä. ”Eikö tuo olekin hänen takiaan?”

”Joo, Lhikanista tämä tulikin”, kaartilaisten johtaja ylpeili vilkaisten kultaista hehkua panssaristaan. ”Todellinen metrulainen sankari.”
”Kyllä!” toinen julisti. ”Lhikan osaisi heittää metsästäjät täältä ulos toiseenkin kertaan!”

”Ehdottomasti”, Xen sanoi. ”Siinä jos jossain on todellinen elävä legenda.”
Toinen matoralainen keskeytti Xenin:
”Joo, ja saman tien pois kaikki muutkin kierolaiset jotka yrittää kaataa meitin hienoa kaupunkia. Metru Nui ei kaipaa enää yhtään tuollaista, mitä Ko-Metrussa…”

”Tuota, niin”, Xen nyökkäili.

”Niinpä! Mutta hei, aikamoista myrkkyä se on siellä etelässä se kulttuuri”, toinen matoran innostui. ”Vois olla parempi vaan jättää päästämättä tollaisia enää tänne. Tuomasta tuollaisia sekopäitä pommipaatteineen, tunkemasta sitä niiden hölmöä kieltä kaikkialle… tai siis, ei millään pahalla.”

Vahki-nainen yritti yhä hymyillä vilpittömästi, mutta pystyäkseen siihen hänen olisi täytynyt osata unohtaa juuri kuulemansa.

”… ei se mitään.”
”Sä oot ihan hyvä vortixx”, mies nyökkäsi. ”Tiedät maan tavan.”

Ei hänellä ollut oikeaa syytä loukkaantua matoralaisten sanoista, mutta jokin tässä ei nyt oikein tuntunut Xenin mielestä hyvältä, eikä hän osannut sanoa, mitä sille tekisi.

”Neiti, me ollaan nimeltämme Soldiers of Lhikan, ja jos sä haluat tietää lisää, niin voidaan antaa sulle esite.”

”Tuota, kiitos, pidän teidät mielessä”, Xen mumisi alkaen kävellä matoralaisten ohi. ”Kiitos teille. Enköhän löydä jonkun paikan.”
”Aha, no sitten”, matoran hymyili. ”Turvallista matkaa, neiti.”
”Kiitos. Enköhän… enköhän minä pärjää.”

Matoralaisjoukko jäi hiljaisina Xenin taakse, kun hän jatkoi matkaa. Ja jälleen kadut olivat vain tyhjiä. Mutta hiljaisia ne eivät olleet.
Kuljetus metrun syvemmistä kerroksista nousi aikataulussa viereiselle pysäkille. Kun sen metalliovet sihisivät auki, oli vaunu tyhjä.

Kymmenisen sekuntia se odotti sisällensä kyytiläisiä, joita ei koskaan tullut, ennen kuin syöksyi onttona takaisin kaupungin syvyyksiin.
Ja Xen havaitsi hipelöivänsä sirua kaulallaan.

Viimeinen valonpilke maailmaan vailla alkoholia oli ollut siellä, missä matoralaisten joukko oli väittänytkin, putkihubin takana. Punaoranssi hehku xialaisen kulmikkaista ikkunoista toivotti Xenin tervetulleeksi tyhjyyttään kumisevaan saliin.
Paikka oli sisustettu vanhaa draakkivaltaa mukailevaan tyyliin hehkeällä tavalla, joka piti likaiset duunarit poissa jo yleisellä olemuksellaan. Lattia oli kauniin keltaruskeaa aerinpähkinäpuuta, pöytien lasinalusetkin näyttivät valkoiselta taidemarmorilta ja ainoana töissä olevan vortixx-tarjoilijan kaulassa oleva rusetti oli hienoa sinistä silkkiä. Xen työnsi päivän yleisteemana olleen pahan mielen pakolla pois ja istahti tiskin ääreen tuolille, jonka jouset nirskahtivat miellyttävästi.

”Terve”, Xen hymyili tarjoilijalle. ”Hiljainen ilta?”
Äänekäs ei ollut vastauskaan. Lähes täysin valkoihoinen, punasilmäinen liskomies nyökkäsi asiallisesti työntäen pyöreitä juomalaseja virtaavan veden huuhdottaviksi.

”Minulle voisi heittää alkuun vaikka… no, mikä on kovinta kamaa mitä teillä on?”
”Virallisesti danmarialainen siniliekki”, vortixx lausui, ”mutta oikealle kysyjälle voin miettiä, sattuisiko varastossa olemaan tynnyrillinen satavuotiasta fexialaista marjaviskiä.”
”No mitä jos minä vaikka olisin oikea kysyjä?” Xen virnuili hetkeäkään harkitsematta, ja lätkäisi pöytään reunoiltaan vihreänä kiiltelevän kortin, jonka pinnassa koreili mattamusta käsi.

Totta kai hänellä oli Musta Käsi -luottokortti. Totta kai sellaisia oli olemassa. Miksi hänellä ei olisi ollut Musta Käsi -luottokorttia? Olisi ollut vastuutonta poistua maan alta ilman sitä, ja…

Heeeeetkinen, ei… eiiiiiiii….

Vortixx nyökkäsi hyväksyvästi, tarttui sirukorttiin sirolla otteella, katsoi vielä Xeniä varmistusta odottaen ja lopulta harppoi päätteelle tiskin takana. Ennen kuin Xen ehti miettiä pidempään, kuinka moraalista oli ylipäätään hypoteettisesti käyttää kaupungin varoja omaan huvitteluunsa, harppoi vortixx takaisin.

”Tyhjää täynnä.”
Xen hymyili epätoivoisesti. ”Niin no noissahan on aika usein yhteysvirheitä ja…?”

Xen tuijotti pettyneenä, kun lisko sujautti kortin takaisin hänen sormiensa väliin.

”Kelpaako kylmä vesi?” vortixx sanoi kuulostaen vilpittömältä. ”Väitän että et löydä kylmempää tähän aikaan.”

Xen tuijotti valkoista liskoa typertyneesti silmiin kortti kädessä. Epätoivoinen vaaleanpunainen hehku ei kadonnut hänen silmistään, kun hän sulloi kortin panssariensa väliin ja vähitellen laski katseensa xialaisen koristeelliseen rintamukseen.

”Oren!” Xen huudahti tuttavallisesti.
Lisko seurasi Xenin katsetta nimilapullensa, huomasi lapun olevan kolme milliä vinossa ja korjasi kulman vapaalla kädellään.
”Se on nimeni”, lisko nyökkäsi Xenille.

Kun muuta reaktiota ei seurannut, Xen kumartui tiskin ylle kyynärpäät edellä. Eleen viimeisteli oikein hidas silmänräpäys.
”Oren, sinä tyylikäs pirulainen… onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mikä komistus olet?”

Vortixx nyökkäsi.
”Aviomieheni. Useasti päivässä.”

Xen näki tarjoilijan hinkkaaman lasin heijastuksesta virneensä, joka oli liian typerä, että siitä olisi voinut peruuttaa.

”Ai että kun söpöä”, Xen hymyili yhä leveämmin kädet täristen. ”Mutta Oooooreeeeen… tilanne, josta nyt näemmä löydän itseni, on joka tapauksessa vähän kiusallinen. Palkanmaksussa on ollut vähän ongelmia, eikä tilanne nyt ainakaan tämän illan aikana korjaannu. Voitko auttaa toista liskoa hädässä, eh? Eh? EH?

”Vaikka olisinkin vahki tai sinä vortixx”, Oren sanoi asiallisesti ja sai Xenin tahtomaan läimäistä itseään, ”joka päivä Ko-Metrun jutun jälkeen täällä käy vähemmän asiakkaita, minulla on kahden tunnin työmatka, olen joutunut palkkaamaan aika ahneita ja rumia korstoja juomakuljetuksieni turvaksi, ja mieheni on neljättä kuuta työttömänä.”

Niiden sanojen jälkeen Xen olisi lähinnä halunnut kääntää päänsä ympäri, laskeutua nelijalkamoodiin ja sännätä ulos baarista kirkuen huonoja robottiääniä.

HÄIRIÖ, HÄIRIÖ, hän huutaisi. VAARALLINEN KUOLETTAVA YHTEYSVIRHE VAHKI-YHTEISMIELEEN. OI KUN OLISI JONKINLAINEN NEUROLOGISIA VAIKUTUKSIA SISÄLTÄVÄ NESTEMÄINEN AINE, JOKA SATTUMALTA STABILOI VILLIINTYNEEN VAHKIN?

”Oren”, hän pakotti ääneensä asiallisuutta, ”olen pahoillani, tuo on kaikki aika harmillista, mutta-”
Siinä alkoholittomassa epätoivossa Xeniä iskettiin silloin, kun hän oli heikoimmillaan. Holoruutu huoneen toisella seinällä välähti sinisenä ja käynnistyi automaattisesti. Coliseumin siluetti hehkui ruudulla juhlavan musiikin soidessa.

VALMISTAUTUKAA ERIKOISLÄHETYKSEEN, kirjaimet näytöllä julistivat. Ja tarjoilija nosti kulmiaan, kun hän huomasi vahkin ilmeen, joka viesti hidasta kuolemaa.

”Eeeei”, Xen mutisi, ”Ei kai nyt vielä.”

”Hyvät kansalaiset”, näyttö puhui, ”hyvä työväki, hyvä kaupunki.”

”Eeeeeei. Ei. Ei nyt ollenkaan vieeeelä….”

”Olen Mustan Käden Kenraali Xen ja kaupunkimme johtajan turaga Dumen pyynnöstä olen tullut puhumaan teille muuttuneesta turvallisuustilanteesta.”

”Hei!” Xen ärähti katse tiukasti näytöllä, ”Seis! Mitä helvettiä seis! MILLÄ OIKEUDELLA JUURI SINÄ? SINÄ OLET VAIN JOKU PIMU!”

”Kuten kaikki tiedämme, Ko-Metrun tragedia”-

”ET VILKAISEKAAN SIIHEN PAPERIIN, VAAN KAMERAAN! KARZAHNIN MUIKKELI, IHAN PERUSJUTTUJA! KAAAATSE KAMERAAAAAN!”

”-kohtasi koko kaupunkia noin-”

Xenin sormet puristivat jälkiä vortixxin tiskiin. Oren käänsi punaista, epäuskoista katsettaan Xenistä tiskin edessä Xeniin ruudulla ja joutui tarkistamaan näkemänsä vielä pariin kertaan.

”Tilanne on äärimmäisen vakava ja kaupungin turvallisuustilanne heikentynyt. Mutta pyydän kaikkia pysymään rauhallisena, sillä Musta Käsi on jälleen toimintakuntoinen. On sanomattakin selvää, että-”

”ETTÄ NENÄSSÄSI ON VARJOTTU!” Xen huusi osoittaen ruudulle. ”KIINNI JÄIT! KIINNI JÄIT SENKIN TYPERÄ HUPAKKO! KIINNI JÄIT!”

”Hei”, Oren sanoi rauhallisesti. ”Hei, sinä.”

”…niin?” Xen vaikersi raskaasti.

Oren nosti kulmaansa, laski kuivausrätin käsistään kultaisen hanan päälle ja osoitti näyttöä.
”Haluatko että suljen tuon?”

”En”, Xen sanoi hymyillen. Eikä onnistunut täysin piilottamaan sitä, että tärisi kauttaaltaan.

”Nautitko sinä tästä varmasti?”

Xen hohotti kuivan, lähes äänettömän naurun.
”En”, hän pudisti päätään.

”Okei. Haluatko sinä jotain juotavaa?

Xen nauliutui paikoilleen sekunneiksi, mutta yhtäkkiä nyökkäsi kolmesti. Oren katsoi vielä kerran ruutua, sitten Xeniä ja lopuksi takahuoneensa kuparinväristä ovea.
”Kai tämä nyt tarkoittaa”, vortixx kysyi sormi pystyssä, ”että voin oikeasti kirjoittaa laskun illastasi Turaga Dumelle?”

Xenistä päässyt kikatus ei kuulostanut Orenin mielestä kovin terveeltä, mutta silti hän napsautti korkin auki tiskin takana.
”Talo tarjoaa joka kymmenennen”, vortixx sanoi ja työnsi kirkkaan sinistä nestettä sisältävän lasipullon naisen eteen. Kun näytöllä julistava Mustan Käden tuore kenraali vain jatkoi ja jatkoi, napsahtivat Xenin sormet pulloon kuin voimapihdit.
”Älä mielellään riko sitä”, Oren huikkasi kävellessään takahuonetta kohti, ”panimon väki antaa alennusta jos tuon pullot ehjinä takaisin.”

Seuraava Xenin kidasta paennut ääni ei herättänyt luottamusta pyynnön ymmärrystasoon.

Ikkunoista näkyvä katu alkoi pimentyä. Juottolan hiljaisuudessa kuului enää vain lasien hinkkaamisen ääni ja innokas kikatus. Kynttilänvalo heijastui parinkymmenen tiskillä lepäävän pullon muodoista.
”Hahahahaha… siis, Oren, näitkö sinä, kuinka epävarma se oli itsestään?” Xen hekotteli nojaten tiskiin, ”näitkö, miten se otti sellaisen äijäasennon ihan vain näyttääkseen, kuka on uusi pomo talossa???”

Valkoinen vortixx kohensi rusettiaan ja asetteli kassalippaan rattaita huolellisesti oikeisiin lokeroihin.
”En voi väittää huomanneeni.”

Xen naurahti ja jakoi pitkän, intohimoisen suudelman pullonsuun kanssa.
”No entä sen, miten se haparoi paperien kanssa? Tarvitsevatko suuret sotilasjohtajat edes paperia, eivätkö ne vedä inspiroivia puheita niin kuin siinä hetkessä sille joukolle? Ja sitten kaikki inspiroituvat ja helvetti, ne toiset tyypit saavat turpaan!!!”

”Voipi olla”, Oren nyökkäsi sulkien kassalippaan..

”Hahaha!” Xen hakkasi kättään vasten tiskiä, ”Kun tuollainen pimu heiluu vallan kahvassa, onko yhtään turvallinen olo asua Metru Nuilla???

”Ei oikeastaan ole”, Oren myönsi ja kumartui tiskin alle, ”mutta ei se kyllä hänen vikansa ole.”

”Ei niin”, Xen julisti, ”eihän se koskaan ole sen tyypin oma vika! Oikeasti tuokin pikku tyllerö voi syyttää kaikesta epätervettä isäsuhdetta, joka pilasi hänen luottamuksensa kaikkiin syvällisempiin tuntemuksiin toisia tyyppejä kohtaan!”
Oren oli astellut takahuoneeseen Xenin huomaamatta.

”Aika kovia sanoja”, hän huikkasi ovenraosta.

”Mutta nyt hän hehkuu valheellista itsevarmuutta”, Xen jatkoi innoissaan leveästi virnuillen, ”kun löysi jonkun tyypin, johon ajatteli voivansa luottaa… mutta jokaisella hiljaisella hetkellä, kun se tyyppi ei ole paikalla, joutuu tuo tyttörukka miettimään, että mitä jos sekin helvetin perkeleen rakkaudenkaipuu on vain jotain perverssiä isätrauman paikkailua!!!”

Varaston ovi kalahti kiinni. Oren oli vaihtanut arkisempaan haarniskaan ja riisui vielä rusettiaankin kaulalta.
”Ei voi tietää, ei.”

”Tuleeko sellainen olo, että tuollainen tyyppi voisi suojella kaupunkia hammaslääkäriltä ja söpöltä tytöltä ja lumiukolta ja violetilta helvetin pedolta, häh???”

”Alkaa ehkä tulla sellainen olo”, Oren haukotteli, ”että tuo tyyppi voisi ainakin vähitellen mennä kotiinsa nukkumaan.”

Xenin leveä virne hyytyi.
”Oren heeeei”, hän uikutti surullisin silmin, ”älä viitsi, en minä pahalla.”

”En minäkään. Ajattelin vain sulkea putiikin.”

Xenin leuka avautui haukkomaan henkeä.
”Niinkuin, lopullisesti???”

”En”, Oren huokaisi. ”En nyt ainakaan vielä.”

”Huh!” Xen huokaisi helpotuksesta.”Loistavaa! Minähän.. minähän ehdin sitten käydä täällä vielä monen monta kertaa, eikö niin?”

Valkoinen lisko pysähtyi katselemaan juomiaan. Hän vastasi kääntämättä kasvojaan Xeniä kohti.
”Niin. Niin varmaan ehdit.”

”Oren, olet loistotyyppi, oikeasti! Vaikka me olemme tunteneet vasta tämän illan, minusta tuntuu kuin me olisimme parhaita kavereita!!!!”

”Sepä mukavaa. Nyt joudun toivottamaan sinulle hyvää yötä.”

Xen huojui pois jakkaralta ja alkoi käppäillä ovea kohti.
”Hyvää yötä, Oren. Pidä… pidä paikka pystyssä.”

Liskomiehen kasvoilla kävi epätoivoinen hymy. Xen ei sitä jäänyt liian pitkäksi aikaa miettimään, mutta ei hän voinut olla huomaamatta, miten vortixxin katse viipyili hiljaisen puulattian yllä.
”Samoin sinulle”, vortixx vastasi ja puhalsi tiskin kynttilät sammuksiin.

Kello oli ihan helvetin liikaa.

Xen asteli huojuen sivukujalle ja ohitti pienen ravintolarakennuksen, joka sai hänet pysähtymään hetkeksi. Ei hänen nyt käytännössä tarvinnut syödä, mutta tämä määrä alkoholia kutsui elimistössä kummallisia mielihaluja esille.

Etelämanterelaisella tyylillä ja kirkkaan punaisilla sävyillä sisustettu hökkeli erottui edukseen metrun tummanpuhuvasta ilmeestä. Sen savisesta räystäästä roikkui kahden metalliketjun päässä kyltti, jossa punainen lonkero kiertyi spiraalina suuren silmän ympärille. Tuttu nimi – ”TREN KROMIN TAUKOPAIKKA” – hyppäsi vahkin silmiin.
Ikkunoiden takana oli kuitenkin säkkipimeää, ja Xenin kokeiltua ovea pysyi se tiukkaan suljettuna.

”Ei auta”, pieni naisen ääni kuului hänen takaansa ylhäältä. ”Ollut kiinni viime viikon puolivälistä asti.”

Xen kääntyi, nosti katsettaan ylös ja laski hieman huppuaan. Huna-kasvoinen, nuori ja viehättävä onu-matoralainen nojasi talon toisen kerroksen parvekkeen kaiteeseen. Sormiensa välissä tällä oli pikkuruinen, musta, savuava kääryle.

”Voi sääli”, Xen vastasi tälle, ”kuulin joskus, että tuolta saa hyvää ruokaa. Eipä ole tullut kromidisapuskaa koskaan kokeiltua.”

Matoralainen nyökkäsi hiljaa ja imaisi savuavaa käärylettä.
”Kukaan ei oikein tiedä, missä omistaja menee”, nainen sanoi, ”mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka olisi vain pakannut kamansa.”

”Miksi ihmeessä?”

Pieni onu-matoralainen huokaisi syvään eikä näyttänyt olevan halukas vastaamaan heti. Sitten hän tumppasi savukkeensa metalliselle lautaselle kaiteen päällä ja avasi pientä pyöreää ovea parvekkeelle.
”No, eikö se ole ihan ilmiselvää? Hänen kaltaisiaan ei enää hirveästi kaivata tänne.”

Pikkuneiti otti pari askelta sisälle vetäen ovea kiinni hitaasti perässään, ja kääntyi vielä ovenraosta Xenin puoleen:
”Niinhän se aina alkaa.”

”Niin”, Xen mutisi katsellen pimeitä ikkunoita, ”Niinhän se kai tekee.”
Xen heilautti kättään hiljaisena matoralaiselle ja jatkoi matkaansa.

Katulamput alkoivat syttyä tyhjien katujen ylle. Yön viimeiset kuljetukset ulvoivat maan alla.

”Helvetin Onu-Metru.”

Siinä pimeydessä Xenille vastasi vain yksi ääni. Se sama ääni, joka oli puhunut hänelle tänä aamuna hänen unissaan, se sama ääni joka oli tehnyt hänen olonsa mukavaksi. Se ääni kantautui hänen kaulallaan ja tuntui lempeältä kädeltä hänen poskellaan. Se sama ääni, joka kantautui metallista hänen kaulallaan hupun punaisen kankaan suojassa, mutta joka kuulosti puhuessaan aina todellisemmalta kuin mikään muu.

♫Xee-eeeen~♫, ääni kuiski, ♫tanssitaan ja pusutellaan ja pidetään hauskaa!!!♫

”Hei”, vahki-nainen murahti, ”ei nyt.”

♫Tykkäät kuitenkin, senkin likainen tyttö~♫

Vaaleanpunaiset silmät laskeutuivat siruun, joka tuntui kaulalla oudon lämpimältä.
”Sinä olet joku superase ja minä olen enemmän kännissä kuin tällä aineenvaihdunnalla pitäisi voida olla.”

♫Ja silti rakkaan toasi mielestä tämä on parempi ratkaisu~♫

”No, ehkä hän on sitten vähän tyhmä. Ja niin olen varmaan minäkin, kun kanniskelen tätä kaulallani huonossa naapurustossa.”

♫Sittenhän te pikku tyhmät sovitte toisillenne täydellisesti~♫

Xen pysähtyi hiljaa tyhjään risteyksen kahden kolkon louhitun, täysin pimeän talon väliin. Katukivi oli huoltamatonta, sään raastamaa ja sen välistä kasvoi kevyttä heinää ja pieniä sinihehkuisia sieniä. Pikaputkien avauduttua ei näissä ilmeisesti oltu enää juuri kuljettu ravuilla ainakaan vuosikymmeniin. Ainoat ehjät valokivetkin olivat himmeähehkuisia tai täysin sammuneita, ja jäteastioiden viereinen kiviseinä oli maalattu täyteen karua kielenkäyttöä ja groteskeja, rujoja ja jopa pelottavia vahkinhahmoisia olentoja.
Siinä viileässä kaupungin yössä Xenistä tuntui kuin siru kaulalla olisi ollut hieman hentoisesti lämmin. Hänen koskettaessaan sitä hiljaa sen metalli kolahti vasten toista asiaa, joka hänen kaulallaan roikkui. Leijuvista kappaleista koostuva punainen riipus tuntui kuin haluavan paeta sirun hehkua. Tai sitten siru oli se, joka työnsi toista riipusta syrjään.

Xen ei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä. Se oli ollut tunne, joka leijaili joka päivän yllä, mutta nyt hän osasi antaa sille kasvot. Kymmenet, selittämättömät kasvot joista osa näytti vaarallisilta, osa ei, ja joista jokainen oli sitä mieltä, että se, mikä hänen kaulastaan roikkui ei kuulunut hänelle. Se tunne oli helppo työntää pois utuisella haaveilulla jostakusta paremmasta, jota hän ei oikeastaan tuntenut. Mutta katselemalla sitä rikkinäistä naamiota, jonka jään toa oli muistoksi jättänyt, kykeni hän vielä tuntemaan sen yhden ainoan illan pariin kuukauteen, jolloin maailma ei ollut ollut ihan yhtä pelottava ja epävarma ja pirun outo.

Pirun outo se oli tietty aina. Se osio piti ehkä vain hyväksyä.

”Hyvä on, sitten”, Xen huokaisi väsyneenä jatkaen matkaa laitakaupungin katuja pitkin. ”Flirttaile minulle.”
Kristallinheleä ääni kikatti tyttömäisesti.
♫Pelkäsin, ettet koskaan kysyisi~♫

Klaanon Rope

Etelän aaveet

28.6.2017 Matoro 3 kommenttia

Pesä
Kuusi tuntia ennen sarastusta

Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.

007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.

”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”

007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”

”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”

”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”

Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”

Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.

Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.

”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”

007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.

Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.

Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.

Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.

Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?

He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.

Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…

… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?

Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.

Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.

Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?

Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.

Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.

Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.

”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi.
”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista.
”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.

”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”

”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”

007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.

Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.

Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa.
Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?

Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.

He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.

”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta.
Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?

007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.

Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”

Bio-Klaani Viime nimeämispäivä

Kuukausia myöhemmin

Yhä myöhemmin

Bio-Klaani Viime nimeämispäivä

Kuukausia myöhemmin

Yhä myöhemmin

Kuukausia myöhemmin

Yhä myöhemmin

Minuutti ennen sarastusta

Metsä Kaksi vuotta ennen sarastusta

Tuntematon Kaksi vuotta ennen sarastusta

Metsä

Yö Tasangot Nui-Koron ympärillä Kaksi tuntia ennen sarastusta

Jokin aika sitten Lehu-metsän pohjoisosat

Nykyhetki Nazorak-leiri

Onu-Metru Järkevien mielestä iltapäivä Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Pesä Kuusi tuntia ennen sarastusta

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Bio-Klaani
Viime nimeämispäivä

Metsä
Kaksi vuotta ennen sarastusta

Tuntematon
Kaksi vuotta ennen sarastusta

Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta

Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat

Nykyhetki
Nazorak-leiri

Onu-Metru
Järkevien mielestä iltapäivä
Kolmetoista tuntia ennen sarastusta

Pesä
Kuusi tuntia ennen sarastusta