Hei, vanha ystävä.
jokin kertoi minulle, että et tyytyisi niihin totuuksiin, jotka olen sinulle jo antanut. Minäkään en ole tyytynyt niihin. Pitkään yritin jatkaa eteenpäin kyseenalaistamatta, mutta arvet menneisyydestä eivät lakkaa sattumasta. Olen Tulentuojan lapsi, enkä muuksi muutu.
Ja sinun laillasi haluan vastauksia.
Silmapussit roikkuivat naamiossaan, kärpänen kävi ikuista kahdeksikkoa lukulampun päällä, läpikäytävien paperien siisti pino oli vain hienoisesti läpikäytyjen pinoa pienempi.
Tulen toan edessä oleva ilmoitustaulu oli lähes säntillinen. Kaunis kalenteri kuvituksenaan Pohjoismantereen lunnonmaisemat. Protodermiinin ilmenemismuotojen jaksollinen järjestelmä. Arkistojen aukioloajat ja työvuorolistat. Muutama valokuva: Yhdessä hän ja Geevee ylpeinä uuden kirjastorakennuksen porteilla. Toisessa Tawa katsomassa kameraan leikattuaan juuri ovelle laitetun juhlanauhan. Johtaja hymyili keltaisessa, linssillä varustetussa erikoishaussaan. Ilme oli toiveikas, uutta oli rakennettu, bioklaanilainen unelma oli laajenemassa. Rauhan päivät hellivät yhteisöä. Perustajalla oli aihetta iloon.
Suojelun naamio. Yksi suuren hengen tunnuksia. Matoranien turva, toa-soturit. Yhteiskunnan kivijalka.
Harmoniaa viilsi rypistetty, suoristettu, uudelleen rypistetty ja uudelleen suoristettu paperi. Ilmeetön kultainen Hau, kolme riviä tekstiä, eikä niitä oltu tarkoitettu työhuoneen omistajalle. Kohde oli kuollut kaukana täältä. Kohde ei ollut antanut nimettömän uhkauksen vaimentaa itseään. Kohde oli ollut tulen toan tärkeä ystävä. Tulen toan pyyntö oli herättänyt uteliaisuuden, joka oli vienyt kirjeen vastaanottajan mustiin kylmiin vesiin, ja hapen loputtua keuhkoista sinne, mistä ei tultu takaisin.
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Vaehran oli käynyt itsensä kanssa väittelyn siitä, pitäisikö kirje polttaa. Se olisi käynyt sormea napsauttamalla. Oikeastaan helpomminkin.
Kuitenkaan paperin tuhoaminen, varsinkaan jos siinä oli kirjoitettua tekstiä, ei ollut Vaehranin tapojen mukaista. Nyt Tulinoidan mestarin kirje oli ilmoitustaululla muistuttamasta häntä. Muistuttamassa Mercurasta, muistuttamasta virheestään, muistuttamasta siitä, milloin piti painaa eteenpäin ja milloin ei. Tulen toa toivoi erottavansa nämä toisistaan. Hän vihasi kirjettä ja välillä itseään, mutta jatkoi silti.
Geevee katsoi ovensuusta ja huokaisi. Hänen läpikäytävien papereidensa pino oli läpikäytyjä suurempi.
“Vaehran, tarvitset unta. Ole kiltti. Teet parempaa työtä virkeänä. Se pätee ihan kaikkiin.”
“Tämäkään lähde ei ota tarinaa mestarista tosissaan. Sitä pidetään eräänlaisena metaforana. En usko, että mestari on lainkaan mikään yksittäinen historian henkilö… Nekin lähteet, jotka hänestä puhuvat, ovat todella metafyysisiä. Hahmo on pimeyttä, toisaalla pieni ja humanoidimainen, toisaalla valtava ja hahmoton. Tulinoidan sadussa oli se puupiirros, jossa mestari antaa avaimen Seleciukselle, mutta se on varmasti myöhempi taiteilijan näkemys… Ehkä makuta, mutta yhteydet veljeskuntaan tuntuvat hatarilta, ja muutenkin tämä vaikuttaa vahvasti Xian sisäiseltä myytiltä.”
“Hahmoton hahmo? Tiedän, että tämä on sinulle hyvin raskasta aikaa… Mutta menisit nukkumaan. Yrittäisit edes. Keitin kamomillaa. Vartiosto on lähettänyt avuksemme muutaman luotetun vartijan, paperit eivät katoa minnekään täältä. Kun kerran ovat tänne asti päässeet.”
“Taidat olla oikeassa, kuten yleensä. Tämä tieto, se on vain kovin juovuttavaa. Mutta en saa siitä enää iloa, vain väistämätöntä tarvetta jatkaa eteenpäin.”
“Niin, ilon aiheet ovat näinä päivinä harvassa. Ja kun ilo on liikaa pyydetty, niin pitää tukeutua velvollisuuteen, ja velvollisuutemme yötä ja tulevaa aamua kohtaan on nukkua.” Pieni mies haukotteli. “Sammuta käytävän valo kun lähdet. Hyvää yötä, yritä saada unta.”
Geevee heräsi. Hän piti silmiään auki kaksi sekunttia ennen kuin herätyskello alkoi piipattamaan. Hän sammutti kellon kahden piipahduksen jälkeen.
Haukotteleva tonttu nousi ja naksautti hartioitaan ja tassutteli työpöytänsä luokse. Tämä oli Geeveen oman asunto, eikä hän tuonut työasioita kotiin. Asunto oli pieni ja matala, eivätkä toan kokoiset olisi sinne oikein kunnolla mahtuneetkaan. Ovia oli kolme, yksi ulos, yksi kylpyhuoneeseen ja yksi pieneen talvipuutarhaan. Sänky oli asuntoakin matalammassa, kodikkaassa syvennyksessä, jonka yläpuolella oli hyllyllinen steltiläistä seikkailukirjallisuutta, ensipainoksia kaikki. Asunnon ainoa Arkistoista lainattu kirja oli pöydällä komean pienoismallilaivan vieressä. Ei sillä, Geevee ei ollut kiinnostunut merenkulusta tai laivojen pienoismalleista. Tämän hän oli ostanut koottuna halvalla kirpputorilta. Lainattu kirja käsitteli lasinpuhallusta. Huoneen nurkassa oli pienen pieni, kaasukäyttöinen ahjo ja pöydän alla siistissä rivissä lasimassapurkkeja.
Jääkaappi näytti tyhjältä, joten Geevee päätti hakea aamiaista työmatkan varrelta. Pieni mies heräsi yleensä ajoissa, joten hänellä olisi varmasti aikaa yhteen. Sininen käsi käänsi kaasun päälle, otti pöydän vetolaatikosta pienen tinaputken ja valitsi haaleanvihreän lasimassan. Hetkisen primustulella lämmettyään massa oli juoksevaa ja tonttu nappasi pienen pienen pisaran puhallusputkensa päälle. Hän avasi yhden mallilaivan kajuutan pikkuriikkisistä ikkunoista, asetti hammaslääkäripelin osoittamaan sisätiloihin ja sääti pöytävaloa voimakkaammaksi. Uskomattomalla tarkkuudella Geevee puhalsi pienoismallilaivan sisään pienen rommipullon.
Tonttu nyökkäsi tyytyväisenä, sammutti kaasuahjon ja puhdisti välineensä. Hän asetti rusetin kaulalleen ja astui syyssäähän.
Rantabulevardin aamutorin kojusta Geevee osti ruskeaan paperiin käärittyä poronpaistia. Liemi oli erillisessä purkissa. Evakkous kaupungissa ei hidastanut pohjolan väkeä teurastamasta osaa tokasta talven varalle. Tonttu ei ollut ikinä käynyt pohjoisen kylissä, mutta ruoka oli kuulemma ensiluokkaista. Hän mietti söisikö osan matkalla, sillä sää oli varsin kaunis, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaa Sielunlähdettä pitkin. Suuren Hengen temppelin edustalla tuttu hahmo lakaisi katukivetystä.
“Hyvää huomenta, Geevee”, Isä Rusko sanoi ja hieraisi hikeä hattunsa alta otsaaltaan, “töihin menossa, vai? Ostitko katuruokaa?”
“Huomenta vain, Isä. Näin on, pieni makumatka saaren pohjoisosiin.”
“Mielenkiintoista! Käsittääkseni sikäläiset tuntevat luonnon antimet paremmin, koska maa sopii heikommin viljelyyn. Kuules, satutko muistamaan onko teillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditio -teosta? Pohjoismantereen kultakauden temppeliarkkitehtuurin eri koulukunnista.”
“Hmm, semmoinen pehmeäkantinen nide? Muistaakseni kyllä. Taiteiden aukion itäreunalla, niin sen on oltava. Kumpaa suuntausta meidän temppelimme muuten edustaa?”
“Erinomaisen mukava kuulla! Meidän temppelimme on aika perinteinen, mutta se on vahvasti myös paikallisuuden värittämä. Pohjoismantereen kultakauden rakentajat tekivät tietoisesti eroa metrulaisen suuntauksen järjestelmällisyyteen. Varhaiset esimerkit ovat hyvinkin ekspressiivisiä, myöhemmät taas kokeilunhaluisempia materiaalien kanssa – oletan, että innovaatio viittaa siihen. He hyödynsivät perinteisen Mata Nui -kivihahmon muotoa temppelin tektoniikassa. Tai näin olen kuullut, ajattelin, että itse tutkimuksen lukeminen valaisisi asiaa minulle. Meidän temppelimme on muuten lähempää sukua Pohjoismantereen eteläosien sekulaarirakentamiselle kuin tämän saaren muiden kylien temppeleille. Linnoituksen perustamisen jälkeen tänne muutti matoralaisia lähisaarilta ja pohjoisesta, ja kulttuurillinen jakolinja on vielä olemassa meidän ja Nui-Koron välillä. No, surullista kyllä nythän Suurkylä on nazorakien vallassa. Tai ehkä – normaalitilanteessa – jakolinja kuulostaa liian negatiiviselta. Kulttuurin rikkaudestahan tässä on vain kyse. Kuule, akateemisena miehenä, kannattaisikohan minun kysellä pohjoisen väeltä heidän temppeleistään? Tahtorakin askelman turaga näytti minulle kannettavaa alttariaan, joka on jäänne paimentolaisajalta. Kuulemma niitä on vieläkin käytössä tällä saarella, ja nyt ne ovat tietenkin meidän kaupungissamme – kunhan vain löytäisin niiden hoitajat. Kordu ei käsittääkseni ikinä käynyt tällä saarella. Tässähän voisi laatia vaikka oman tutkimuksensa syysiltojen ratoksi, nyt kun asiantuntijat ovat samassa paikassa.”
Geevee oli kaikin puolin henkilö, joka kiinnostui yhdestä jos toisestakin asiasta. Hänen päänsä sisällä oli vivu, joka reagoisi tutkimukseen kotisaaren temppelirakentamisen perinteestä vilpittömällä mielenkiinnolla. Hän oli kuitenkin huolissaan ystävästään, huolissaan sodasta ja kaiken lisäksi temppelin naapurirakennuksen oven yläpuolella olevaan metallikylttiin oli kaiverrettu:
Tonttu räpsäytti silmiään. “Totta kai, saisit varmasti aiheesta paljon irti. Voit käyttää Arkistojen työtiloja jos haluat. Kuule Rusko, mikä tuo naapurisi talo on? Onko se xialainen temppeli?”
“Ah, Tuliadoriumi. Kyllä vaan. En tosin tiedä, onko se kovin aktiivisessa seremoniakäytössä. Sen hoitaja on kyllä miellyttävä henkilö, joskaan hän ei taida olla virallinen kappalainen tai mikä arvonimi heillä olikaan. On kuitenkin mukana meidän ekumeenisissa kokouksissa. Mistä tuli mieleen?”
“En ole tainnut ikinä kiinnittää siihen huomiota. Se ei ole kovin temppelimäinen, aika hillityn laatikkomainen eikä ikkunoita. Yritämme selvittää Vaehranin kanssa Xian historiaa.” Tuliadoriumi.
“Kaipa xialaiset ovat rakentaneet noin vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja se on heidän omaa perinnettään. Kannattaa käydä katsomassa. Se ei välttämättä kerro teille saaren historiasta, eihän meidänkään temppelimme ole historian sali. Mutta se saattaa auttaa teitä ymmärtämään Xian siskojemme ja veljiemme mielenlaatua.”
“Vinkkaan siitä Vaehranille. Näemme varmaan arkistoilla sitten. Hyvää päivänjatkoa!”
Geeveestä tuntui lähes epäuskottavalta, että hän oli asunut klaanissa kaikki nämä vuoden ikinä kiinnittämättä huomiota Tuliadoriumiin. Tai ehkä hän oli kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Xia oli ollut vain saari muiden joukossa. Oli tosiaan hyväksi nostaa välillä naama niteistä ja katsoa ympärilleen. Sitähän saattoi oppia vaikka mitä.
Silloin, ennen
Tienristissä matoralainen vapisi kauttaaltaan. Ei, ei sittenkään; halpaa skakdien sisällissodan aikaista kivääriä pitävät kädet olivat tyynet ja valppaat. Se teki tilanteesta paljon pahemman. Tuisku tuntui kääntävän asiat aina pahiten päin.
Piipun suunta vaihtui konemaisella tarkkuudella kahdesta hermostuneesta vartiomatoralaisesta pitkään jään toaan, joka laski kiiltelevän kalpansa vähemmän uhkaavaan asentoon. Suga tunsi, ettei tämä ongelma ratkeaisi miekan kautta. Sisimmissään hän tiesi, että harva asia ratkesi. Käytännössä kuitenkin toan ja hänen matkakumppaninsa miekankäyttely oli jättänyt useamman kerran taakseen kylän, jonka asukkaiden elämä olisi ainakin joksikin aikaa turvallisempaa.
Miekka oli kuitenkin miekka ja kivääri kivääri. Välimatka uhkaajaan kaivoskaupungin pölyisellä kujalla olisi vaatinut tarpeeksi askelia siihen, ettei Suga olisi päässyt ikinä perille. Eikä se muutenkaan ollut oikea tapa. Toan takana oli useampiakin kyläläisiä, jotka vähintäänkin tunsivat Kinahmon. Tai sen, mitä Kinahmosta oli enää jäljellä. Ehkä toa, joka ei ollut harjoitellut asekuntoaan vaan keskittynyt elementtinsä harmoniaan, olisi voinut jäädyttää aseen ja pelastaa päivän.
“Kinahmo, me voimme auttaa sinua. Me haluamme auttaa sinua. Kuka tahansa tässä on takana, me suojelemme sinua… Ja parannuskeino löytyy varmasti. Laske aseesi, ole kiltti. Me olemme veljiäsi ja sisariasi. Älä tee mitään peruuttamatonta, Kinahmo… älä itsesi vuoksi.”
“Miekka ala-as, toa.”
Matoralaisen naamio oli hien peitossa. Toinen silmä haritti kohti säkkiä tämän jaloissa. Voisiko hän ottaa säkin laskematta tähtäystään? Voisiko hän paeta, ampua ja kantaa sitä samaan aikaan? Missä Välittäjä viipyi? Olivatko kaikki makutat ja rakshinäpärät ja surmanhenget tällä kertaa hänen puolellaan vai häntä vastaan? Miten samaan aikaan kaikki oli niin selkeää ja niin pimeää?
“Veljiä. Hah. Sisk-oja. Hah. Pilkkahuutoja! Suljettuja ovia! Sitä niillä minulle vain on! Vihaan teitä ja tätä läävää! Ja sinä toa! Hae-et vain ihailua ja kunniaa! Makuta sinut syököön!”
Varjojen herran nimi kavahdutti kylänväkeä. Heidän katseensa oli inhoava. Kiväärin piippu osoitti Sugan otsaan. Ei toa pilkkaa kavahtanut, sitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Tilanteen uhka oli konkreettisempaa laatua. Oli vain ajan kysymys, milloin Tuisku saavuttaisi matoralaisen liipaisinsormen. Suga laski miekkansa korostetun varovaisesti kadun soralle ja piti käsiään koholla. Näkyikö silmäkulmassa jotain keltaista?
Kinahmo pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen. Asekäsi pysyi järkkymättömänä paikallaan, kun nykivä pää nyökki kohti eturivin kiven kyläläistä.
“Hän kanta-aa säkin. Ulos porteista. Tai ammun toan.”
Panttivankikandidaatin kyljessä seisova ta-matoran tarttui tätä käsivarresta ja veti syvemmälle joukkoon. “Pidä Nar poissa tästä! Olet varas ja hullu, Kinahmo!”
Suga irvisti, Kinahmo vavahti, hän ei osannut päättää ampuisiko Sugaa vai kyläläisiä vai
Mutta provokaatio oli antanut tarpeeksi aikaa. Sivukujalta, kivijätettä täynnä olevan lavan yli loikkasi kokoonsa nähden akrobaattisesti kultahaarniskainen hahmo. Ennen kuin Kinahmo ehti päättää, oliko tulokas tässä maailmassa vai siinä toisessa, oli hänet painettu tottuneella lukkoliikkeellä katupölyyn.
“Sinuna minä kuuntelisin, mitä Sugalla on sanottavana. Varsinkin kun hän puhuu avusta ja suojeluksesta. Hän tietää nämä asiat”, sanoi haukasvo Kinahmon korvaan.
Suga huokaisi helpotuksesta, poimi miekkansa ja laittoi sen huotraan. Hän kääntyi kyläläisten puoleen.
“No niin, olette nyt turvassa”, hän aloitti, “kiitos Seleciuksen. Minä pyydän teiltä, että huolehtikaa tästä Kinahmosta. Hän on tehnyt virheitä ja uhannut teitä, ja tiedän, ettei sellaista ole helppo antaa anteeksi. Mutta moni teistä muistaa hänet hiljaisena mutta ahkerana kaivosmiehenä eikä hän ole ollut viime aikoina oma itsensä. Tietojemme mukaan kyse on Tuisku-nimisestä huumeaineesta. Emme tiedä kuka sitä valmiista tai levittää, mutta se ei todennäköisesti tule kylän tai välttämättä edes saaren sisältä. Jos tiedätte jotain, kertokaa meille tai vartiostolle. Älkääkä missään tapauksessa koskeko siihen aineeseen! Tämä ei ole pahin tapaus, jonka olemme näillä saarilla kohdanneet. Kinahmo tokenee, jos pidätte hänestä hyvää huolta muutaman päivän. On turvallisinta pitää hänet lukkojen takana, mutta olkaa ymmärtäväisiä älkääkö jättäkö häntä yksin ja pitäkää hänet lämpimänä. Ankea sellikoppi vain pahentaa hänen tilaansa.”
Kyläläiset katsoivat vuoroin helpottuneena Sugaa ja Seleciusta ja sitten inhoten mutta myös uteliaina Kinahmoa. Vartiostolainen otti kiväärin maasta ja toinen sitoi Seleciuksen kanssa Kinahmon kädet.
“Onko asia ymmärretty?” Suga varmisti.
“Hän vei viikon lämpökivet! Ja murtautui maanviljelijä Jeppon tiluksille ja vei hänen aseensa!”
“No, niin, mutta hän ei vienyt niitä kovin kauas. Luulemme, että hän vei lämpökivet ostaakseen lisää Tuiskua, ja aseen onnistuakseen ryöstössä.” Semmoinen Tuisku oli. Kuoppa vain kaivoi itseään syvemmäksi.
Lopulta pari kolme kyläläistä lupautui pitämään huolta sekavasta rikollisesta. Suga ja Selecius istahtivat kuormalavan reunalle.
“Hyvä ajoitus, ystävä. Hänelle oli vaikeampi puhua järkeä kuin frostelukselle”.
“Älä syytä itseäsi. Esityksesi turvasta ja ystävyydestä toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä”.
“Ha ha”, Suga sanoi ja tyrkkäsi kumppaniaan nyrkillä kylkeen. “Vihaan noita aineita. Ne… ne ovat petollisia. Sumentavat niin terveen järjen kuin kolme hyvettäkin.”
“Olen tosissani. Lienet ainoa henkilö maailmassa, joka on saanut kutsun frostelusten pitkätaloon waikirupadalle.”
“Kiitos. Tarkoitan sitä.”
“Katso, löysin tällaisen. Steltiläisen alemman luokan höyrypiipputupakin paketti. Mutta kylässä ei asu yhtään aristokraattia. Luulen, että tämä on taas joku omaisuutensa huonoissa kaupoissa xialaisille menettänyt nuori aristokraatti, joka yrittää hankkia adrenaliinia myymällä aineita matoralaisille. Jos saamme hänet joskus kiinni, hän ei varmaan edes tajua, mitä on tehnyt väärin.”
Arkistojen ylimmässä kerroksessa Geevee avasi Vaehranin työhuoneen oven ja huokaisi nähdessään työparinsa papereihin uppoutuneena. Kolmesta tyhjästä kahvikupista huolimatta toa oli selvästi väsynyt.
“Hei. Muistatko kun mainitsin Daeneka Ruohokorresta? Hän esiintyy esiteollisesta Xiasta kertovista tarinoista siellä täällä… Mutta asianyhteys ei kerro, onko hän yksi henkilö, liike vai joku abstraktimpi. Osa lähteistä, jos noin tieteellistä termiä voi edes käyttää perimätiedosta, pitää Ruohonkortta vastavoimana luonnon tuhoutumiselle. Ristiriita yritysvetoiseen historiankirjoitukseen, joka peittelee luonnomukaisuuden uhraamista kehityksen tieltä, on merkittävä. Mutta osassa lähteissä Ruohonkorsi esiintyy kukkaiselementaalisena hahmona, joka yrittää houkutella Seleciusta pois mestarin houkutuksista vapauttaa tuli. Siinä Ruohonkorsi – tai oletettavasti Ruohonkorsi, yhteys ei ole aivan selvä – vetoaa siihen, että tuli polttaisi metsämaat, ja se olisi liian kova hinta maksettavaksi “pimeässä näkemisestä”. Mitä mieltä olet?”
“Huomenta vain. Ilmeisesti Ruohonkorsi ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Muutenkin kukkaelementaali kuulostaa enemmän toien elementtivoimista innoituksensa saaneelta matoran-legendalta. Saitko nukutuksi?”
“Hmm? Toki. Ainakin pari tulinoitaa. Tuntia. Mitä sinulla on siinä?”
“Ostin eväitä matkalla. Käyn taukohuoneessa syömässä aamupalan. Tulen sitten takaisin, okei?”
“Juu, ilman muuta. Minä jatkan vielä.”
No aivan varmasti. Tonttu kipitti taukohuoneeseen, avasi paistin paperikäärestään lautaselle ja kaatoi liemen sen päälle. Se oli vielä lämmintä.
Huoneessaan Vaehran rummutti pöytää sormillaan. Selecius, Tulinoita, tärkeä Xialla vielä tänäänkin. Joku, jolle tehdään patsaita. Daeneka Ruohonkorsi – vainottu, vaiettu, hiljennetty jo omassa tarinassaan? Selvästi lähempänä matoralaisten kuin xialaisten käsitystä maailmasta ja sen arvojärjestyksestä. Ja Tulinoidan mestari: Ruohonkorren vastavoima, Xian tulevaisuutta määrittävä tekijä, tulen tuo Tulentuojalle. Pelkkä metafora, vai kenties joku niistä pimeyksistä, jotka ovat vaanineen maan kansalaisten näkökentän reunassa aikojen alusta asti katoamatta minnekään? Oliko avaimen antaja se, jonka kirje soimasi Vaehrania ilmoitustaululta työn jokaisena hetkenä? Vai oliko joku vain ottanut muodottoman hahmon nimen itselleen suojatakseen Seleciuksen alkuperää?
Kerrosta alempana paistia syödä ja lientä juova tottu mietti, pitäisikö hänen kysyä Vaehranilta Tuliadoriumista heti vai myöhemmin. Hän koki kuitenkin tarvetta sulatella asiaa vielä hetken – ja miettiä, miten selittäisi toalle, ettei ollut ikinä kiinnittänyt huomiota xialaiseen uskonnolliseen rakennukseen. Eipä Vaehrankaan ollut sitä huomannut. Ja vaikka työparin pakkomielteisyytenä ilmenevä surun käsittely – tai käsittelyn puute – huolestuttikin pikkumiestä, oli hän arkistoija henkeen ja vereen, ja Jumalan Nyrkki: Xian historia maailmamme sodissa kuumotteli mielenkiintoisella luvun nimellä.
Välillä tontulla oli päiviä, jolloin hän haaveili toa-soturin urasta ja seikkailullisista paikoista, Kristallisaarista, Gendopoliksesta, Koilisväylästä… Mutta välillä kirjat olivat tarpeeksi.
Alkuiltapäivästä Geevee kuuli ääniä taukotilasta ja löysi Vaehranin syömästä seisaaltaan pikanuudeleita. Onneksi syö sentään jotakin, hän mietti ja istuutui pöydän ääreen.
“Kuule Vaehran, satuin juttelemaan työmatkalla Isä Ruskon kanssa. Oliko meillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditiota? Isä kysyi sen perään.”
“Mmmm”, Vaehran sanoi ja nielaisi nuudelit, “joo, taiteiden aukion itäreunalla.”
“Jes. Ja, kun siinä juttelimme, niin kiinnitin huomiota temppelin naapuritaloon?”
“Jaa?”
“Se on Tuliadoriumi, Vaehran. Xialainen temppeli. Äläkä edes esitä että olisit tiennyt tai muistanut sitä. Olemme olleet viimeiset viikot uppoutuneena kaulojamme myöten Xian historiaan ja mytologiaan emmekä käyneet siellä temppelissä.”
Vaehran mietti. Sielunlähde, temppelikatu… Kai siellä oli Mata Nuin temppelin lisäksi joku Athismin krickit-suunnan rukoushuone, ja joitain muitakin. Mutta Tuli ja Adorium?
“Tuliadoriumi.”
“Näin on. Se lukee oven yläpuolella. Rusko sanoi, että se voisi opettaa meille jotain. Käydäänkö katsomassa?”
“Meillä kun kesti niinkin kauan tajuta, että Adorium ei ole nimi vaan xialainen titteli…”
“Minä tiedän, ystävä. Ja minä olen totta tosiaan ihan yhtä kummissani. Mutta ehkä voimme ajatella, että on Suuren Hengen johdatusta, että löysimme sen nyt? Edes nyt?”
“Hnng. Pakkohan se on tarkistaa. Mutta oletko miettinyt… Me olemme yhä itsekin vaitiolovelvollisuuden alla. On ihan julkista, että Klaani etsii Nimdan siruja tuhotakseen ne, mutta kun menossa on petturitutkinta ja sekä Matoro että Kapura tuntuvat olevan johdon tarkkailussa, meidän ei ehkä kannattaisi julistaa kaikille, että Xia on kaiken takana.”
“En usko, että se on ongelma. Olemme kuitenkin akateemikkoja, eikö? Ruskokin ajatteli tekevänsä tutkimusta saaren uskonnollisista perinteistä, kun kaikki lähteet ovat kaupungissa. Josko mekin vain olisimme siellä päivittämässä jotain hakuteosta Xian kulttuurista? Suurin osa kaupunkilaisista ei tiedä, mitä me täällä päivät tutkimme.”
“Kaipa olet oikeassa. Mennään vain. Itsehän määräämme työaikamme.”
Vaehran tyhjensi loput kupistaan. Tuliadoriumi! Klaanilainen versio Tulinoidan mysteeristä? Kun sitä pidemmälle ajatteli, ei asia tuntunutkaan niin yllättävältä. Mercuran – juna jyrisi toan päässä taas kiskoilta synkkiin vesiin – asiakirjojen mukaan Selecius oli Xialla tunnettu hahmo, joskin osin todella varjeltu… ja Klaanin tapaiseen todella kansainväliseen paikkaan jokainen kulkija toi palan omaa kotimaataan, sen tapoja, ajatuksia ja uskomuksia. Vortixxit eivät olleen mikään pieni vähemmistö, oikeastaan he olivat lukuisimpia matoralaisten ja skakdien jälkeen. Ehkä xialaisten välitön assosiointi tuotteisiin ja kaupankäyntiin sai varomattoman unohtamaan, että kaiken kosmopolitiikan alla oli oma, ikivanha kulttuurinsa.
Kirjakaksikko astui sisään liskotarten mitoilla piirretyistä ovista, jotka liukuivat ohitse. Eteisen kylmästä valosta he astuivat keskushuoneeseen, jonka molemmilla puolilla oli vielä samankaltaiset huoneet. Tilassa ei ollut ikkunoita, mutta valaistus oli mietitty tarkkaan; keskushuoneessa neutraalin valkoista, sivuhuoneet olivat hämäriä. Huoneiden seinustoilla oli pieniä korokkeita, kenties alttareita. Keskellä oli jalusta, jossa olisi odottanut näkevänsä uskonnollisen objektin – Mata Nuin temppelissä ehkä Suurta Henkeä esittävän kiven tai kolmen hyveen symbolin. Se oli kuitenkin tyhjä. Alttareiden väleihin oli ripustettu tauluja, jotka roikkuivat lähes näkymättömien siimojen varassa katon akustiikkalevyjen keskeltä.
Huoneen ainoa muu henkilö oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella siistin tiskin takana istuva tanakka liskonainen. Hän katsoi parivaljakkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Päällä tällä oli hienostunut silkkihuivi ja matalakorkoiset kengät.
“Tervetuloa Tuliadoriumiin, arvon vierailijat. Onko paikka teille entuudestaan tuttu? Minä olen Marjeen.”
“Hei, me olemme Vaehran ja Geevee Klaanin arkistoista. Emme ole käyneet täällä aikaisemmin. Haluaisimme, hmm, tutustua siihen mitä teette. Tai siis tähän. Temppeliin.”
“Haluatteko, että kerron teille tarkemmin? Meillä on nyt melko hiljaista, ja näyttely on hieman vajaa – sodastahan se johtuu. Kerron teille Tuliadoriumista mielelläni.”
“Se olisi mukavaa”, Geevee totesi ykskantaan ja Vaehran nyökkäsi. Marjeen johdatti heidät keskihuoneen vasemman seinustan ensimmäisen korokkeen luo ja osoitti huonetta kokonaisuudessaan.
“Tämä on Edistyksen Sali. Se kuvastaa Xian nousua kohti uutta päivää. Kansallemme on kunnia ottaa tulevaisuus vastaan avoimena sen luomista mahdollisuuksista. Jokainen päivä on uusi ajatus; se kehittää kaikkia edellisiä, tai tuo kykenevän mielen kohti uusia horisontteja, joita eilen emme olisi osanneet uneksiakaan. Vortixx-kansallemme ei ole ominaista miettiä vanhoja kunnian päiviä; me uskomme, että loiston päivät ovat uudessa kaksoisaurinkojen nousussa. Siksi Edistyksen Sali on väriltään valkoinen.”
Vortixx kääntyi nyt koroketta kohti. Geevee näki vain osittain alumiinisen jalustan päällä olevan lasikuvun. Sen alla pyöri omassa painovoimaa uhmaavassa kentässään kämmenen kokoinen rinkula.
“Tässä on Kelbuuno-et-Malciremin Dynamic Bracelet. Dynamic-sarjan tuotteet ovat valinta niille, joille huominen on mahdollisuus, ei uhka. Dynamic Bracelet mittaa käyttäjänsä aivokäyrän, lihasten kuormitusasteen, hapenoton ja sydänkiven frekvenssin. Mukava silikonivalmisteinen rannenauha valitaan henkilökohtaisesti käyttäjän käsivarren läpimitan mukaan; krickitistä titaaniin.”
Marjeen katsoi lyhyesti arkistolaisia, mutta jatkoi seuraavalle korokkeelle, kun nämä eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain silmän suurina. Korokkeella oli jokin hyvin mekaanisen näköinen järjestelmä, jonka vieressä oleva metallista leikattu neljän senttimetrin korkuinen mittakaava-liskotar kertoi olevan pienen rakennuksen kokoinen.
“Ehkä kerran vuosisadassa Xian kansan parista nousee aivan erityisiä yksilöitä, heitä, joilla on sekä visio että kyky toteuttaa se. Kansamme sankareiden mitta ei ole miekassa ja ruudissa, vaan kehityksessä, joka luo hyvinvointia ja arvoa tekijänsä elintaipalettakin pidemmälle. Yksi tunnetuimmista on Vernixin perheen Device. Jokaisen työvaiheen korkea laatutaso ja patentoitu hydrauliikka- ja laakeritekniikka tekniikka tekevät Devicen henkilö- ja kuormanostimista markkinoiden halutuimpia. Teillekin tämä tuoteperhe on varmasti tuttu: Devicet asennettu niin Klaanin linnoitukseen kuin Metru Nuin Colosseumin torniinkin. Tiesittekö, että Vernixien säätiö on Ga-Metrun Yliopiston suurin yksityinen rahoittaja?”
“Mm, taisin lukea siitä joskus”, Vaehran sanoi. Vai siitä se nimi olikin tuttu. Lukemattomista väitöskirjojen esipuheista.. Tuliadoriumi alkoi tuntua pettymykseltä. Seleciusin mysteeri lipesi hänen sormiensa välistä. Miksi tämä paikka edes on temppeleiden kadulla? Tämä on vain mainos. Mainos, johon itse astutaan sisään.
Marjeen kenties aisti lievän turhautumisen, sillä hän ohitti seuraavat korokkeet ja lähti ohjastamaan vierailijoita kohti oikeanpuoleista salia. Geevee olisi voinut katsella hissin pienoismallia pidempäänkin, toimintaperiaate oli herättänyt tontun mielenkiinnon voimakkaammin kuin sen rakentaneen yrityksen sosioekonominen asema. Vaehran tajusi vaikuttavansa hieman tylyltä ja yritti korjata tilannetta.
“Anteeksi, mikä tämä tyhjä koroke on?” Hän kysyi ja viittasi huoneen keskelle, korokkeelle, joka oli muita matalampi ja laajempi.
“Ah, aivan. Siinä pitäisi olla Mantross AB:n Hurricane III, tehokas adoriniumydintekniikkaa käyttävä kontrarotaatiomoottori. Olemme kuitenkin antaneet kappaleemme Klaanin käyttöön, sillä kaupunkimme laivat ovat suurelta osin vanhentuneita purje- tai dieselvoimalla toimivia, ja partioaluksille on nyt tarvetta. Näytekappaleemme ovat kaikki täysin toimintakuntoisia. Emmekä ole saaneet tehtaalta uutta, kun saari on jotakuinkin saarrossa. Ymmärrätte varmaan. Näytekappaleiden rahtaus ei ole kaikesta korkein priorieetti, kun joitain yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä.”
“No, varmasti parempi näin. Klaani on varmasti kiitollinen. Me ainakin olemme”, Vaehran nyökkäsi.
“Jos saisitte toisen kappaleen tilalle, niin antaisitteko senkin partiokäyttöön?” kysyi pieni tonttu, ja tajusi suoraan, että kysymys oli ehkä hieman epäkohtelias, “Tai siis, sehän olisi taas sama tilanne. Hyödyllisempi turvaamassa rannikkoa.”
Arkistolaisten yllätykseksi Marjeen nauroi ja vaikutti siltä, kuin todellinen henkilö olisi paistanut läpi sen ulkokuoren alta, joka oli opetellut esittelynsä ulkoa. “Niin, varmasti antaisimme. Xian tehtaat eivät halua sotkeutua tähän konfliktiin, mutta auttamistapoja on hienovaraisempiakin, kun laskeudutaan ruohonkorsitasolle. Seuraatteko minua seuraavaan huoneeseen?”
Vortixxin astuttua oviaukon alta seuraavan huoneen valaistus heräsi eloon. Sähkönsinisestä syvänvihreään liukuva vaikutelma leikki seinustoilla. Oviaukosta vastakkaisella seinällä oli suuri maalaus – ei, sittenkin valokuva – jossa kaksi Vortixxia seisoi käsi kädessä selät katsojaan päin vasten kaksoisaurinkojen hohdetta.
“Tämä on Eleganssin Sali. Maailman kansat elävät päivästä päivään vaarojen ja haasteiden keskellä; armottoman sään, epävarmojen satojen, erämaiden petojen ja pahantahtoisten voimien haastamana. Xian edistys on kuin kansamme ylle nouseva suojelushenki, joka nostaa kämmenensä vastaan: ei enää. Kaikki maailman asukkaat ovat arvokkaita, kaikki ansaitsevat turvallisen, miellyttävän ja sujuvan elintaipaleen.
Olette varmasti kuulleet saaremme Vuoresta. Vortixx-kansalle se symboloi ikuista sykliä luonnonvoimien ja älykkäiden, tuntevien olentojen välillä. Halutessaan kansalaisemme voivat osallistua riittiin ja kiivetä vuorelle yhdessä läheisensä, usein parhaan ystävänsä tai puolisonsa kanssa. Mutta Vuoren riitti ei ole vain kahden yksilön ponnistus; riittiin osallistuu koko kulttuuri, sen kehitys ja eleganssi.”
Ilman annettua merkkiä siniset valot syttyivät näyttelykorokkeiden alla. Yhdellä lepäsi hienopiirteiset, mustasta metallista valetut kenkiin kiinnitettävät kiipeilypiikit. Toisella korokkeella oli neliteräinen salkoase. Nyt näyttää tutummalta. Xia ja asevalmistajat, Vaehran mietti.
“Denceen Stilet-kenkäpiikit vaativaan makuun, matkalle ylös kohti uutta elämää. Valmistajan ideologiaan kuuluu poistaa tuotteesta kaikki tarpeeton – ja tehdä esineen ajatuksen ytimestä kaunis. Trancen Intence-kalliotarrain on aikamme versio Xian esihistorian vuorimestareiden kiipeilyesineistä. Millimetrin tuhannesosan tarkkuudella toimivat servot siirtävät terät juuri oikeaan kohtaan ja saavat otteen minkä tahansa muotoisesta kielekkeestä. Kansamme vuosituhansinen kehitys nostaa rohkeat ja pelottomat kohti eleganssinsa huippuja.”
Marjeen johdatti kirjastoväen huoneen toisella seinustalla odottavien korokkeiden luo.
“Xian kansa ei kuitenkaan käperry itseensä ja jätä eleganssinsa siunausta vain itsensä hallintaan. Suuren Hengen lapsista me olemme olleet auliimmin luomassa yhteyttä muihin kansoihin; rauhanomaisesti, uudet ajatukset ja luomistyömme hedelmät edellä. Olemme levittäneet kansojen pariin kykyä ja mahdollisuuksia nousta ylös elämisen jatkuvasta taistelusta, astua arkipäivän yläpuolelle ja sanoa: ‘Me olemme täällä vain kerran. Miksi tyytyisimme vähempään?’”
Vihreä valo syttyi korokkeiden takana ja valaisi suurten konttialusten pienoismallit. Niiden takana oleviin korkeisiin lasipilareihin syttyi värilliset valot, jotka muodostivat näyttävän pylväsdiagrammin.
“Xian kaupankäynti on nostanut sekä Vortixx-kansan että lähisaarten elintasoa kuluneiden vuosituhanten aikana. Eleganssimme nousu on levittänyt siunaustaan kaikkien ystävämielisten kansojen keskuuteen tavalla, joka on merkki todellisesta yhtenäisyydestä. Meille siunatuilla lahjoilla – luomisella, jalostuksella, jakamisella – olemme toteuttaneet velvollisuuttamme, tehneet osamme tämän maailman rakentajina.”
Esitys oli samaan aikaan tylsä, pöyristyttävä ja hypnoottinen, mutta se osa Vaehrania, joka pysyi lähes aina skarppina ja analyyttisenä, vaikka vain alitajuntaisesti, käsitteli Marjeenin tapaa esitell Vortixxien kulttuuria. Mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Mitä kuvasta puuttuu? Uskooko puhuja itsekään siihen, mitä kertoo?
Toan omassatunnossa kiisteli kaksi ääntä. He olivat kaupungin uskonnollisten rakennusten kortteleissa, eikä Vaehranilla ollut tapana olla nenäkäs paikoissa, jotka olivat jollekin pyhiä. Mutta kaiken kaupallisuus oli niin käsinkosketeltavaa. Oliko tämä todellakin temppeli? Hänen oli pakko kysyä.
“On totta, että Xian teknologia ja keksinnöt ovat mahdollistaneet monenlaista kehitystä, auttaneet muita kansoja voittamaan haasteita ja selviytymään ongelmistaan. Mutta eikö kuitenkin moni näistä tuotteista ole aivan eri maailmasta kuin suurin osa matoran-yhteisöistä, elintasollisesti? Pohjoismantereen ympäristöstä aina Mexi-Koroon suurin osa kylistä elää käsityö- ja vaihdantataloudella.”
“Niin, olette aivan oikeassa”, Marjeen aloitti, ja hänen äänensävynsä oli jossain esittelijäksi koulutetun ja oman itsensä välillä, “moni tämän maailman asukkaista on suoran valmistaja-asiakas-suhteen ulkopuolella. Se ei tarkoita, etteikö nämä työläiset hyötyisi kehittyneiden valmistajien tuotteista. Joskus systeemi piilottaa oman kauneutensa: kulttuuriimme kuuluva uusien, käyttämättömien ja ensiksi juuri itselle hankittujen tuotteiden arvostus johtaa siihen, ettei mahdollisuudesta, jossa varakas käyttäjä myy tai lahjoittaa vanhemman mallinsa eteenpäin hankkiessaan uuden. Epäviralliset tutkimukset osoittavat, että vanhempia xialaisia malleja löytyy myös niistä kylistä, jotka eivät käy kauppaa suoraan valmistajien ja tukkuportaiden kanssa. Asia kyllä kiinnostaa valmistajia, vaikkeivat ne siitä ääneen puhukaan. Joka tapauksessa monen kalastajan ja lämpökivikaivosmiehen työ helpottuu näissäkin kylissä kansamme saavutusten eleganssin takia.”
Vaehran nyökkäsi. Niinpä niin, onhan oma lukulamppuni ja arkistointijärjestelmäni xialaista tekoa, jotain kautta. Mutta pienoinen kritiikin hiven xialaista kulutusjärjestelmää kohtaan herätti toivoa toan mielessä – siitäkin huolimatta, että Tulinoidan historia oli kaukana aiheesta.
He kävelivät Edistyksen Salin läpi kolmanteen huoneeseen. Kolmen vierekkäisen huoneen järjestys, jossa reunimmaisiin pääsi vain keskimmäisestä, ei vaikuttanut kovin toimivalta. Marjeenkin varmasti tiedosti sen, sillä esittelijän ryhdissä oli väläys epävarmuudesta. Vai oliko sen saanut aikaan arkistoijan haastava asenne? Se sai Vaehranin tuntemaan olonsa epämukavaksi myös itsensä kanssa. Mercuran puolison kirje nousi pintaan toan mielessä, jos se oli sieltä mihinkään hautautunutkaan. Aiheutettuaan ystävänsä kuoleman marssiminen tämän kansan temppeliin tökkimään kaikkea mikä liikkuu ei ollut kunnoittava ele. Miten syvälle tiedon takojan polku johtaisi?
Oikeanpuoleisen huoneen valaistus syttyi Marjeenin astuttua kynnyksen yli. Kullankeltaiset lamput olivat tällä kertaa lattian rajassa, ja alavalo antoi hyvin erilaisen vaikutelman. Vastapäisellä seinustalla olevalla korokkeella oleva tuote – ei, se ei ollut tuote. Se oli pieni kivihahmo, yllättävä mutta samalla hyvin tuttu. Mata Nuin kivessä oli sama ympyräsuu ja suljetut silmät kuin matoran-kansankin pyhätöissä. Kolmikon tultua jalustan tykö syttyi seinälle patsaan yläpuolella kattoon asti nousevat pienistä diodeista koostuvat kuviot: kuin kaartuvat siivet – tai lieskat.
“Suuri Henki Mata Nui laskeutui taivaasta valvomaan valtakuntaansa, jonka täytti valo ja ihmetys. Tämän näkemyksen jakavat lähes kaikki maailmamme kansat. Xian kansa on kuitenkin oppinut katsomaan pidemmälle; me olemme kääntäneet kaukoputkemme Mata Nuita pidemmälle. Suuret Olennot, maailman alkumeren luotsit, loivat maan ja kansan ja laittoivat Suuren Hengen paikalleen katsomaan heidän peräänsä – pitämään yllä systeemiä, joka kurottaa kohti uusia horisontteja. Xian kansan eleganssi on Suurten Olentojen huokauksia ja unelmia, väreitä heidän taivas-laivansa vanavedessä. Meidän edistyksemme on heidän lahjansa. Ja me seuraamme heidän jäljissään. Siksi Kosmoksen Sali on väriltään iltaruskon kullankeltainen.”
Vaehran tuijotti pientä kivihahmoa suuren kosmoksen keskellä. Hän huokaisi syvään. Lämmin hengitysilma väreili keinovalossa.
“Luomista tutkivat filosofit ja historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että niin matoranit kuin vortixxitkin – ja skakdit, peikot, steltiläiset ja muut – ovat Mata Nuin lapsia. Eivätkö Vortixxit usko niin, omasta suvustaan? Mercura ei ikinä puhunut… Enkä myöskään tiennyt, he jättävät kolme hyvettä opista kokonaan pois. Adoriumi tuntuu muutenkin korostavan yksittäisten, no, valmistajien saavutuksia, ei yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Kertoivatko Suuret Olennot Seleciukselle, että hyvää saa levittää vain niille, joilla on rahaa maksaa? Ei ihme, että Mercura tykkäsi kaivella näitä mutia… Vai olinko se vain minä?”
Geevee ja Marjeen tuijottivat häntä. Vaehran tajusi sanoneensa sen ääneen.
“Siis anteeksi… Minä en ole ihan parhaimmillani… Ajattelin ääneen. Ystäväni… Olen pahoillani, tällaisessa paikassa, en tarkoittanut…” Vaehran näki vain mustaa, hän halusi valua lattian alle. Oliko totuus tosiaan revittävä auki paljain käsin? Läpi Mercuran, läpi suvaitsevaisuuden ja sivistyksen?
“Toverini”, Geevee sanoi Marjeenille, “ei ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.”
Vortixxin ryhti lysähti hieman, mutta silmiin syttyi terä. “Niin, useimmat tosin eivät pyydä edes anteeksi. Xialaiset syöttävät heikot vuorelleen. Xialla kannattamattomasta bisneksestä saa kuolemantuomion. Xialaiset eivät tarvitse orjia kun ne omistavat jo kaiken. Xialaiset osaavat puhua vain money money money.Xialla saa arvostusta vain, jos heittää siskonsa vuoren kitaan. Xialaiset vaihtaisivat taivaansakin muoviseen jos voisivat. Xialaiset murskaavat korkokengillään köyhien kallot. Xialaiset pyllistävät Suurelle Hengelle ja samalla nuolevat Varjotun varpaita. Xialaiset eivät osaa tehdä musiikkia, vain koneiden säksätystä. No, viimeinen, on ainakin totta, maannaisteni tekno on hirveää, mutta se on vain mielipideasia. Kaikki asiat, mitä lajini on tehnyt, ei ole ollut hyväksi maailmalle tai meille. Mutta jos olette huomanneet-” Marjeen katsoi Vaehrania, joka oli teknisesti matoran ja Geeveetä, joka oli mahdollisesti matoran – “tämä on hyvin paljon matoralaisten maailma.
Matoralaiset näkevät itsensä pieninä kansalaisina, enemmän vastaanottajina kuin tekijöinä. Heitä kurittavat milloin makutat, milloin skakdit, milloin vortixxit, ja heitä suojaavat Toa-soturit ja Suuri Henki. He rakentavat, mutta he sanovat rakentavansa Mata Nuille, turagoille, hyveillensä. He ovat vaatimattomia ja vähään tyytyviä. Näin sanotaan. Mutta kun vaatimattomuuden vetää tarpeeksi pitkälle, se muuttuu ylpeydeksi, ja matoralaisten äänienemmistöllä heidän maailmankuvansa on tehty viralliseksi aivan kaikkialla Metru Nuista etelään. Matoranit ovat ne, joihin verrataan. Muut saavat selitellä poikkeamistaan, ja jokainen vortixx on syypää ympäristöongelmiin ja epätasa-arvoon.
Xialla ei ole valoisia laguuneita, josta voi kalastaa perhepiirilleen aterian. Sen on aiheuttanut ehkä joku ylemmässä portaassa, ehkä tuhat tai sata tai kymmenentuhatta vuotta sitten, mutta onko sillä väliä? Sama taho mahdollistaa tuhansien toimeentulon, ja antaa suuntaa elämälle, niille jotka eivät voi elää omassa paratiisissaan. Emme me mestaa niitä, joiden liiketoimet ovat kannattamattomia, toivomme vain, että se, joka ottaa vastuulleen muita olentoja pystyy pitämään heistä huolen jatkossakin.
Minun kotini on Bio-Klaani, mutta olen ylpeä synnyinsaarestani. Kaikki ei ole siellä aina iloista ja kaunista, niin kuin ei täälläkään. Mutta se on silti paikka, josta olen tullut, ja jossa voin olla kolmen matoranin korkuinen liskonainen, sellainen jollaisena tulin kapselistani, ilman että joudun pyytämään anteeksi.”
Vaehran räpäytti silmiään. “Niin. Minun osuuteni on se, anteeksipyyntö. Minulla ei ollut mitään oikeutta sanoa sitä, mitä sanoin. Eikä minulla pitäisi olla syytä edes ajatella niin kuin ajattelin. Minä vain – tai siis me – olemme tutkineet Xian historiaa. Kuten varmaan tiedät, olemme arkistolaisia. Xian historia näyttää menevän yhteen Nimdan sirujen historian kanssa, ja niiden kohtalo näyttää sitoutuneen Klaanin kohtaloon. Mainitsitte jo Seleciuksen, ja hänen jäljillään me yritämme olla. Tuntuu vain, että hän on useita erilaisia tahoja tai henkilöitä, ja niiden kanssa me olemme valvoneet yökausia. Tai ainakin minä olen, ystäväni tietää paremmin, mikä on terveellistä.”
“Saat anteeksiantoni. Kulttuurien kohtaamiset eivät ole aina helppoja. Mitä Tulinoitaan tulee, suhteemme Seleciukseen on kahtiajakoinen; toisaalta hän on ylistetty hahmo, sukumme ylpeys, mutta myös verhottu hahmo, ikään kuin myyttiä ei haluttaisi vesittää totuudella.”
Vaehran huokaisi. “Tuo varmaan pätee moneen muuhunkin elämää valtavampaan hahmoon. Olemme lukeneet myös Selecius-säätiöstä, joka on ilmeisesti olemassa nykyäänkin, mutta se ei tunnu olevan otollisempi aihe tutkimukselle…” toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’!
“Säätiö on olemassa. Enempää en osaa sanoa, se liikkuu aivan eri arkipäiväisyyden tasolla kuin meidän Adoriumimme. Mutta Seleciuksen nimeä kyllä käytetään nykyäänkin, eikä hyvään. Useat asetehtaat ovat ottaneet hänen nimensä myyntiartikkeleiksi. Ja sitä jos jotain minä en siedä! Olen ylpeä kodistani ja kansastani, mutta suhteemme väkivaltaan on vääristynyt.”
“Aivan”, Geevee huomasi asian, jonka oli tiedostanut alitajuisesti alusta asti, “ei aseita. Kiipeilyvälineitä, infrateknologiaa, perämoottori, mutta ei aseita.”
“Olen aina ylpeä, kun asia huomataan! Ja toisaalta surullinen, koska se on niin yllättävää. Tietäisittepä, miten paljon asefirmat yrittävät rauhan aikaan vongata meitä laittamaan pyssyjään esille? Siihen minä olen vetänyt linjan. Tuliadoriumissa ei aseita esitellä. Jos olisimme suostuneet yhteistyöhön, voisi meillä olla iso ja komea, monikerroksinen talo. Mutta tämä riittää meille.”
Hetken he vain tuijottivat Mata Nuin kiveä ja sen yläpuolella kaartuvia valokaaria. Vaehran halusi sanoa jotain, muttei tiennyt mitä.
“Mainitsit Mercuran”, Marjeen sanoi ja katsoi Vaehrania silmiin. “Saanko tiedustella, kuka ystäväsi on?”
“Mercura… hän oli tutkija, ja journalisti, eikä hän pelännyt. Ja minä- minä pyysin häntä tutkimaan Selecius-säätiötä meille, koska kaikki muut tietolähteet kuivuivat. Ja hän tutki. Hän…” kyynel vierähti tulen toan naamion poskelle, ja hän köhäisi palan noustua kurkkuun.
“Hän kuoli juna-onnettomuudessa Xialla. Hän ja moni muu, ehkä viikko sitten. Se oli aiheutettu. Minä ajoin häntä sinne. Ja joku tappoi heidät kaikki, koko junan.”
“Ymmärrän. Minä kuulin onnettomuudesta, seuraan synnyinmaani tapahtumia. Ja jos joku tappaa junallisen siviilejä pelkän tutkimuksen takia, siitä synnistä ei puhdista Mata Nui eikä Suuret Olennotkaan. Haluatteko tulla takahuoneen puolelle? Olemme ehkä kaikki teekupposen tarpeessa.”
Vaehran otti tarjouksen vastaan kiitollisena. Takahuone oli samanlainen kuin takahuoneet kaikkialla: pieni keittiö, pari kolme tuolia, kuplamuoviin pakattu lähetys vielä nostolavalla, hyllyjä täynnä kääreitä ja niteitä. Täällä sentään oli ikkuna, vaikka se olikin pieni. Tee oli kamomillaa.
Marjeen kaatoi kolme kupillista ja istui pyöreän pöydän ääreen arkistolaisten seuraan. “Minä uskon, että ystäväsi tiesi, minkä riskin oli ottamassa. En voi auttaa teitä säätiön kanssa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Mutta jos Mercura tutki sitä, uskon, että olisi väärin jättää tutkimus kesken. Väärin häntä ja hänen periaatteitaan kohtaan. Ja jos saatte selville säätiön mysteerin, ratkaisee se sotaa tai ei, niin valheen verhon raottamisesta voisi olla hyötyä myös Xian ilmapiirille.”
“Olen kiitollinen. Tätä on vaikea käsitellä yksin, vortixx-kulttuurin ulkopuolelta. Asia on samalla henkilökohtainen ja vieras, kammottavalla tavalla”, Vaehran sanoi.
“Ja me saamme mielenrauhaa siitä, että kaupungin Tuliadoriumi suhtautuu suopeasti tutkimukseen”, Geevee lisäsi.
“Olkaa hyvä, ystävät. Ja muistakaa, että suurimmalle osalle xialaisista henki ja elämä ovat tärkempiä kuin säätiöiden salaisuudet, vaikka itse Tulinoita paljastuisikin huijariksi tai rikolliseksi.”
He miettivät tätä ja joivat teetä. Keksiäkin oli, ja vaikka se oli melko kuivaa, antoi se arkistoijille ja Tuliadoriumin Marjeenille jotain, mihin pureutua samalla, kun edes jonkinlainen seesteisyys laskeutui heidän yllensä.
Kun aikaa oli kulunut merkityksetön määrä – ehkä puoli tuntia – Geevee kulautti loput jo viileästä teestään. “Suurkiitos, Marjeen. Pitäisiköhän meidän palata arkistoille?”
“Niin, varmaan pitäisi”, Vaehran punnitsi, “mutta minusta kuitenkin tuntuu, ettei se ole hyvä idea. Sinä sanoit, että valvon liikaa kirjojen parissa, ja sinä yleensä tiedät mikä minulle on hyväksi. Minä ajattelin, että – lähtisin kalaan. Minä en nimittäin muista että olisi ikinä varsinaisesti käynyt kalassa. Mutta se on sitä, mitä ne sanovatkaan, vastapainoa. Ehkä joku Huonolla satamakadulla lainaa minulle onkea tai vapaa tai viehettä. Matoa, kenties. Voit tulla mukaan jos haluat.” Tulen toa nyökkäsi vielä vortixxille. “Sinä myös, Marjeen.”
“Ehkä lähdenkin”, Marjeen vastasi.
Vaehran ja Geevee saapuivat Arkistoille tahoiltaan seuraavana aamuna vasta kymmeneltä. He olivat sopineet, että pidemmät aamu-unet tekisivät kummallekin hyvää. Ne todella tekivät.
Taukohuoneessa heitä odotti tuttu, mutta odottamaton hahmo.
“Hyvää huomenta”, Suga tervehti heitä laskiessaan Klaanilehden kuukausiliikkeen käsistään.
“Huomenta, Suga”, Vaehran sanoi yllättyneenä. Yleensä Arkistoissa oli hänen saapuessaan pelkkiä vartijoita.
“Et taida olla täällä lainaamassa lukemista”, Geevee arvaili, “kerta olet ainoita klaanilaisia, jotka tietävät tutkimuksistamme.”
“Oikein arvattu, hyvä Geevee. Minä sain kirjeen… Ja saatatte arvata keneltä.”
Suga kaivoi haarniskansa alta ruskean kuoren ja veti sieltä esiin lyhyen, käsin kirjoitetun viestin. Hän mietti hetken. Huoneessa ei ollut muita. Jään toa tarjosi paperia arkistoijille.
“Lukekaa vain. Siinä ei ole kovin pitkästi henkilökohtaisuuksia… Ja siitä tiedän, että kirjoittaja on hän.
“Mennään kuitenkin ensin toimistoon”, Vaehran sanoi. Eväät jäivät pöydälle kun kolmikko asteli portaat ylös Vaehranin toimistoon. Tulen toa sulki oven ja asetti kirjeen pöydälle. Geevee kiipesi sen vierelle lukemaan.
Luettuaan Vaehran nojasi päänsä käsiinsä. Jälleen kerran kirjastonhoitaja löysi itsensä tilanteesta, joka oli hänelle täysin vieras.
“Kultaiset soturit aiheuttivat jo yhden ystäväni kuoleman. En tiedä, voinko lähettää sinua tälle tehtävälle. Kuka Mercuran kuoleman takana onkin, he kenties tietävät jo, että havittelemme Tulinoidan arvoitusten ratkaisuja, ja eivät selvästikään pidä siitä. Oletko varma, että ystäväsi kirje on aito? Missä yhteydessä te olette tutustuneet?”
Suga hieraisi partaansa, mutta päätteli, ettei nyt ollut sopiva aika kysyä.“Vaehran hyvä, sinä luit kirjeen. Minun on mentävä. Luotan Seleciukseen, oli hän tehtaasta syntynyt tai ei. Enkä usko, että kukaan voisi väärentää tuollaista kirjettä tuntematta häntä ja minua.”
“Siltikin. Hän puhuu haudasta, josta on tullut.”
Vaehran irrotti nastan ja otti ilmoitustaululta rypistetyn paperin ja laittoi sen pöydälle Sugan tuoman kirjeen vierelle.
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeet eivät olleet samanlaisia. Mestarin uhkailukirje oli kultaisella konekirjoituksella painettu, äärimmäisen kohtelias viesti. Sugan saama kirje oli kirjoitettu käsin, selkeällä mutta koruttomalla käsialalla.
“Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin… Ja sinun toverisi Selecius aikoo avata haudan saadakseen tietoa menneisyydestä, ja haluaa sinut mukaasi. Ja kummankin takana on tämä kultanaamioiden taho. Tämä yhteys… pelottaa minua. Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos Mercuran tappanut taho olisi jäljittänyt jo meidät.”
“Toisaalta kyllä kirjeiden viesti on päinvastainen”, Geevee sanoi ja raaputti leukaansa, “Selecius – siis toverisi – haluaa tietoa päivänvaloon, ja mestari sen sieltä pois. Ja kuulkaas, minä luin näistä sotureista. Niistä puhuttiin dosentti Aoten Jumalan Nyrkissä. Aote ensinnäkin ihmettelee, miksi niin xialaisen, mutta muualla tuntemattoman tahon – siis Seleciuksen – nimissä oleva säätiö tekee niin matoran-kulttuurikoodattuja joukkoja. Kultainen Hau, suojelun naamio, tuo useimmille mieleen Suuren Hengen suojeluksen, Toa Metrun Toa Lhikanin – tai meidän Tawamme.”
“Yleensä asioiden tuominen valoon on lähempänä oikeaa, varsinkin jos taho on voimakas ja vaarallinen säätiö”, Suga sanoi.
Vaehran naputteli pöytää. “Olette oikeassa. Opimme Marjeenilta, että xialaiset pitävät suuntautumistaan ulospäin vahvuutena, ja se voisi selittääkin sotilaat, mutta toisaalta Seleciuksesta ei kyllä juuri kuule Xian ulkopuolella. Meilläkin kesti kauan yhdistää nimi vanhoihin asekuvastoihin.”
“Niin, ja sekin oli aika kummallinen löytö. Hitto kun me heitimme sen katalogin roskikseen!” Geevee katsoi haikeana toimiston roskikseen, joka oli tyhjä.
“Se katalogi oli kyllä hämmentävän arkinen ja banaali tähän kaikkeen verrattuna. Seleciuksen säätiö tuntui enemmänkin pimittävän tietoa kun markkinoivan niitä ulkopuolisille.”
“Siitäkin Aote puhuu. Säätiön pääkonttorista tai työntekijöistä ei meinaa saada lainkaan tietoa… Kuten tiedämme.” Geevee nyökkäsi rypistettyä paperia kohti. “Se on ilmeisesti pörssin sisä- tai yläpuolella ja käyttää talouden harmaalla alueella kaikkivoipaa valtaa. Tavat vain ovat muuttunueet historian saatossa. Nykyään valistusjärjestö “Noidan tyttäret” tuntuu oikovan niitä, jotka yrittävät kyseenalaistaa tilanteen. Päättelin, että kyseessä on julkisuuskelpoisempi versio mestarista, joka on valmis silkkoihin terroritekoihin.”
“Säätiökö teki Selecius-joukot? Sama, joka tutki Nimdaa videolla?” Suga kysyi.
“Oletan niin, joskin näitä on lähes mahdoton ajoittaa”, Geevee vastasi. “Joukkoja ei nimittäin ikinä ‘julkaistu’ tai mitä sanaa niistä pitäisi käyttääkään. Aote puhuu kultaisesta armeijasta, jota ei ikinä käytetty historiallisissa taisteluissa – ja arvelee, että se oli valmistettu muita kuin vortixxeja varten. Useimmathan olivat sitä mieltä, että joukot olivat keinotekoisia, ja ystäväsi kirje tuntuu todistavan tämän. Katalogi myös.”
Sugan naamiolle nousi pieni hymynkare. “Niin, paitsi minun ystäväni taistelut. Joskaan häntä ei ‘käytetty’. Olen varma siitä. Ja jos tämä matka vie minut vaaraan, ei syy ole teidän. Seleciuksen kanssa teimme sitä, mihin meidät oli luotu, oli takana sitten Tulinoita tai Suuri Henki: seikkailimme saarelta toiselle. Opetimme kyläläisiä taistelemaan hirviöitä vastaan. Tuimme heitä, jotka tukea tarvitsivat. Teimme tavallisten matoralaisten arjesta hieman helpommin kestettävää.”
“Toa-asioita”, Vaehran huokaisi, “samalla kun minä istun neljän seinän sisällä ja asetan muita hengenvaaraan.”
“Hengenvaara kuuluu soturin osaan. Minun elämäni on sodassa, kiertelevänä soturina ja taas sodassa, ollut väkivaltaa. Ja se on aina väkivaltaa jotain vastaan, ja silloin minä olen hengenvaara muille. Ja joskus sitä päätyy miettimään, onko tässä mieltä, viekö tämä maailmaa eteenpäin? Onko rauha vain valmistautumista seuraavaan sotaan? Joskus tuntuu, että me miekoin ja tapparoin yritämme vain hoitaa taudin oireita. Mutta sinun panoksesi, tutkimus, asioista selvää ottaminen, salaisuuksien tuominen päivänvaloon… Se on kuin etsisi lopullisen parannuksen. Minä en tiedä, tuoko Nimdan tai tulinoidan mysteeri meille pelastuksen, mutta uskon silti, että niiden tuominen pois varjoista auttaa maailman heikkoja suurten voimien juonia vastaan. Ja tuon uhkauskirjeen lähettäjä… uskon, että sitä vastaan on taisteltava, ja siinä sinun ja Arkiston panos on parhain, mitä voin kuvitella!”
“Kiitos, Suga. Tarkoitan todella. Ja Marjeen, joka pitää kaupungin xialaista pyhättöä, oli samaa mieltä. Ei kostona – sillä uskon, että jo totuuden paljastaminen laittaisi lopun Tulinoidan mestarin terrorille. Heillä on menetettävää.”
Vaehran otti rypistetyn uhkailuviestin, tasoitti sen pöytää vasten ja laittoi sen Sugan saaman Seleciuksen kirjeen kanssa samaan kirjekuoreen.
“Haluan, että näytät tämän ystävällesi. Sillä vaikka taho on aivan eri, on hänellekin tärkeää tietää, mihin hänen kasvojaan käytetään. Ehkä se auttaa Seleciusta löytämään paikkansa tässä tarinassa.”
Siinä kesti kauan, mutta olen vihdoin löytänyt yhden niistä hylätyistä paikoista, joissa kaltaisiani syntyi ja koulutettiin. Ehkäpä kyseessä oli sama, josta nousin auringonvaloon, ehkä ei. Muistoni noista ajoista ovat hiipuneet vain etäiseksi sumuksi. Kuten kaikki kaltaiseni, niihin aikoihin olin joku toinen.
En ole vielä astunut tuohon hautaan. Teen niin riippumatta siitä, oletko mukanani vai et. Odotan kuunkierron ajan siellä, missä viimeksi kohtasimme. Jos haluat vielä muuttaa mielesi, ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin jättää saapumatta. Ymmärrän kyllä, jos päätät tehdä niin.
Vaikka tunnenkin kyllä Toa Sugan tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tuo tarjous on hänelle pelkkä muodollisuus. Nähdään pian, rakas ystävä.
– S
