Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä “tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.
“Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
“Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, “Kuten makuja tai tunteita?”
Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.
“Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. “Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
“Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
“Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.
He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.
“Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
“Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. “Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
“Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
“Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
“Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. “Älkää huoliko.”
He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..
“Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
“Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. “Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
“Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi “lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
“Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
“Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.
Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
“Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.
“Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: “Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
“Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.
He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
“Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
“Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
“He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. “Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
“Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. “Mistä on kyse?”
Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
“Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
“Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. “Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
“Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.
Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
“Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.
He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.
“Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
“Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
“Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
“Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
“Mitä tarvitset?”
“Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.
“Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. “Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
“Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
“Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. “Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
“Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
“Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
“Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.
Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
“Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. “Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
“En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
“Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
“No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. “Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”
Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
“Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
“Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. “Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
“No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
“En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.
Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
“Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.
Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: “Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.
Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
“Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.
Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.
Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.
Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.
Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.
Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
“P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. “Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.
Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.
Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.
“Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.
“… mitä ajat takaa? Puhu!”
“Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.
“Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.
“Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
“Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
“Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.
“No, tuota”, lisko nielaisi.
Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.
Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.
“Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
“Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. “Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
“Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”
Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.
“Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.
“Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. “Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”
“Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
“Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
“Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
“On!” selakhi huusi. “Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
“Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”
“Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. “Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
“Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.
Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
“Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. “Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.” Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
“Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
“Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”
“Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
“Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
“Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. “Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.
Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.
Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. “Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. “Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
“Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
“Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. “Te toat olette ihan hulluja.”
“Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
“Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. “Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
“Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
“Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. “No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”
Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. “Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. “Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
“Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.
He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
“Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
“Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
“Olet aina niin rohkaiseva.”
“Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”
He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
“Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
“Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
“Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
“Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.
“Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
“Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
“Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
“Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
“Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. “Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
“Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
“Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. “Maahan.”
“Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. “Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”
Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
“Kaikkeen?” hän varmisti.
“Suunnittelin valtaosan itse.”
“Exo-Nova?”
Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.
“Näytä kristalli”, hän määräsi.
Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. “Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. “Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”
Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.
“Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.
Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
“Anna minulle Exo-Nova.”
“Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. “Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
“Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. “Mitä sinä teit?”
“Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. “Tiesit siitä.”
“…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. “… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. “Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: “Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. “Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
“Terävä huomio, arvon neiti.”
Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.
“Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.
“Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
“Ensin anna ase.”
“Sinä bluffaat.”
“Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”
Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.
“Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.
“Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. “Poista se varotoimi tästä-”
Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.
Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.
“Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.
“Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.
Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
Siltä hengen vieminen tuntui.
Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.
Meri
Tunteja myöhemmin
Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.
“Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
“Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.
Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. “Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
“Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. “Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
“Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
“Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
“Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
“Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
“Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
“Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
“Entä… Tasenda?”
Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
“Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
“Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.
Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.
“Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
“Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”
Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
“En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. “Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”
“Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.
Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.
“Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. “Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”
“Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.
“Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. “Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.
“Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.
Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
“1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.
1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.
“Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. “Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”
“Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.
Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.
“Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.
“He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”
“Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”
Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
“Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”
“Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. “Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.
Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.
“Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.
Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”
Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.
“Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.
Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.
Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.
Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.
Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.
Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.
Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.
Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.
Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”
Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.
“Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.
Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”
Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.
“Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.
Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”
“Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. “Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”
“En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”
“Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”
“Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. “Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”
Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
“Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.
“Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.
Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
“Onko se ladattu?” hän kysyi.
“Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.
1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.
“… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.
Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten “Selecius”, “Suurten olentojen kuudes vuosi” ja “Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.
“Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. “No, onhan se ymmärrettävää.”
“Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
“Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.
“Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.
“Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
“Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”
Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
“Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. “Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”
“En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. “Minulla on parempi idea.”
“Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.
“Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. “Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”
Xia
Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.
Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.
Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.
Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.
Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.
Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.
Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.
Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
“Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. “… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
“Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. “Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.
Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.
Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..
“BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin “Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.
Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
“Iltaa”, tämä tervehti. “Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
“Hei vain”, Mercura hymyili. “Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
“Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
“Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.
Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.
“Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
“Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. “Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
“Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
“Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. “Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
“Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
“Näytä ne.”
“Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”
Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
“Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”
Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.
“Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. “Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”
Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.
Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
“Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
“Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. “Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
“Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.
Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.
Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.
Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.
Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.
“Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.
“En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
“Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
“Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”
Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.
Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.
Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.
“Muistan”, Quintilia vastasi.
“Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
“Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
“Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
“Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.
“Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
“Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. “Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
“Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
“Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku “Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.
Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.
Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.
“Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
“Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
“Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.
Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
“Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.
Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.
Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. “Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten “valaistuminen” ja “xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.
Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.
Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.
Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.
Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty “Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!
Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.
Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.
Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: “Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?
Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.
Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.
Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.
Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.
Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.
Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.
Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.
Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.
… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.
Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.
“Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
“Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
“En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. “On ollut outo päivä.”
“Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
“Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.
“Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. “Laitoin sen työpöydällesi.”
“Keneltä?”
“En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”
Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
“Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
“E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.
Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
“Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. “En uskonut, että…”
“Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
“Älä huoli, ei sinun-”
“Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”
“Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. “Rakastan sinua.”
“Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
“Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.
Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ‘Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.
Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.
Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.
Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.
Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.
Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.
Xia
Seuraava aamu
“Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.
“Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
“Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
“Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”
“Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. “Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”
“Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”
“Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
“Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
“Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
“Kaikella kunnioituksella-”
“Asia loppuun käsitelty.”
“Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.
Bio-Klaani
Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.
Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.
Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
“Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. “Ehkä tänään käy säkä.”
“Heh, toivottavasti.”
Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.
“Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. “Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.
Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.
Laatikoiden kannet oli merkitty. “Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho“, “Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja “Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
“Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui. Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
“Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.
En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ‘juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia
Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.
Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.
Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.
“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.
“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”
“Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
“Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”
Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.
“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”
Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.
“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”
Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
“Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. “Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”
“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”
“Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”
Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.
“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”
“Minä tiedän sen”, toa parahti. “En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”
Toa nousi seisomaan. “Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”
Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.
“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”
Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
“Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. “Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”
“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”
Mustalumi vain huokaisi.
“En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”
“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”
Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.
“Ja olen sitten muuten tosissani.”
“No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.” Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.
“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.
“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”
“Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. “En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”
“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.
“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”
“Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. “Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”
“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”
Toa pysähtyi.
“Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. “Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”
“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”
Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.
“He eivät voi auttaa.”
“Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.
Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.
Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.
Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.
Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.
Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.
Matoro säpsähti hereille hiestä märkänä. Unohda, hän toisteli itselleen antaessaan hengityksensä tasaantua. Kellon mukaan auringonnousuun olisi vielä tunteja.
Toa irvisti muistolleen unesta. Tietokristallien palaset eivät olleet jättäneet ainuttakaan kohtaa sen sinisen matoralaisen kehosta ehjäksi.
Onneksi hän unohtaisi unen pian. Onneksi hän ei muistanut uniaan.
Hän vain istui hiljaisuudessa.
Jäätävä tuuli puhalsi avoimesta ikkunasta. Se ei tuntunut enään rauhoittavalta. Hänelle tuli siitä mieleen vain Angoncen teräksinen kansi. Deika ja Ko-Metru. Enkelin kuiskaukset.
Hän vain toivoi, ettei näkisi sitä unta enää koskaan. Se oli melkein yhtä hirveä kuin se uni Aft-Amanasta.
Siitäkään hän ei muistanut yksityiskohtia. Riitti, että hän muisti siellä olleiden kasvot.
Yleensä sellaiset yön tunnit Mustalumi käytti Metru Nuin virheiden läpikäymiseen. Hän oli ajatellut ne läpi uudestaan ja uudestaan. Eikä se auttanut. Lainkaan.
Matoro oli vilkaisemassaan itseään peilistä, mutta muisti vieneensä sen pois. Hän ei ollut kestänyt katsella itseään. Rintakehää peitti pitkä arpi Marionetin terästä. Mies siveli sitä tunnustellen herkkää kudosta. Kämmenessään Arkkienkelistä muistutti haavakolmio. Viilto huulien yli teki hymyilemisen vaivalloiseksi.
♫ “En halua olla pelkkä virheitteni summa~” ♫ ♫ Muistatko, kuka sen sanoi~ ♫ ♫ Sotilas?~ ♫
Hän oli myös työntänyt suuren osan kirjahyllynsä sisällöstä varastokoppiin. Sotahistoriassa ei ollut enää mitään mielenkiintoista. Myös ne naiivit sankaritarinat ja miekkailuoppaat olivat mennyttä. Ne muistuttivat häntä liikaa siitä toisesta Matorosta, jolla oli mennyt hyvin.
♫ Sotilas?~ ♫ ♫ Kuuletko minua! ♫
Ulkona oli sysipimeää ja jääkylmää, kun hän avasi parvekkeensa oven. Hän jäi nojaamaan huurteiseen kaiteeseen. Kaikkialla oli pimeää. Klaanin yöelämä oli hiljentynyt melkoisesti pommituksen jälkeen. Se oli herättänyt kaikki kylmään todellisuuteen.
Siellä se vuori kohosi. Torakoiden sotakone vaani sen alla.
Hän oli katunut hieman tylyyttään Oraakkelin kanssa, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää. Oikeastaan hän välitti enää hyvin harvoista asioista. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Hänen lähimmät ystävänsä olivat kadonneet tai liian kiireisiä.
Hän oli tajunnut vasta viime päivinä, miten vähän hänellä oli ollut oikeasti läheisiä ystäviä. Kaikki klaanilaiset jotka hän tunsi olivat kyllä kivoja tyyppejä, (paitsi Killjoy) mutta läheisiä?
Hän ei ollut lopulta tuntenut parasta ystäväänsäkään kovin hyvin. Hänen olisi pitänyt olla katkera, mutta… kaikesta huolimatta Matoro toivoi vain, että olisi saanut sopia välinsä Umbran kanssa ennen loppua. Hautajaiset olivat tuoneet toisille sielunrauhan, mutta toan unia ne eivät parantaneet.
Kapuraa hän ei kestänyt edes ajatella. Takoja todennäköisesti vihasi häntä, eikä olisi siinä edes väärässä. He vain teeskentelivät, ettei mitään olisi tapahtunut. Että he pystyisivät edelleen keskustelemaan normaalisti. Kohtaamaan toisensa.
♫ Olenhan minä täällä~ ♫ ♫ Olin paras ystäväsi kun kaikki muut jättivät sinut~ ♫
“Lopeta!” Matoro huusi. Se kaikui hiljaisen linnakkeen holveissa.
Kukaan ei vastannut. Ei tietenkään vastannut.
Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
Mihin hän oli käyttänyt päivänsä ennen? Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän oli aina ajatellut tulevaisuutta. Kehittänyt itseään. Lukenut, treenannut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa. Ehkä suunnitellut jotakin tulevaa matkaa. Kerran hän oli vetänyt huippusuosittua miekkailukurssia kaupungissa. Se oli ollut melko huono idea.
Ennen kaikkea, hän oli tähdännyt tulevaan. Siihen, että voisi auttaa muita vieläkin paremmin. Siihen, että kokisi vieläkin enemmän. Voimakkaammin. Paremmin.
Nykyään sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Toimettomuus tuntui ahdistavalta, mutta miksi vaivautua? Ei mikään, mitä hän enää tekisi, korjaisi virheitä. Tai toisi takaisin ystäviä. Klaanikin oli pian Allianssin jyräämä. Vuori pohjoisessa muistutti siitä jatkuvasti.
Synkät ajatusketjut olivat hänelle uusia. Yleensä hän oli ollut se, joka oli taputtanut toista olkapäälle, ja sanonut, että kyllä se siitä, sinullahan on vaikka miten monta syytä olla onnellinen.
Hänellä ei tainnut enää olla ketään sellaista.
Ainakaan sillä puolen maailmaa.
Niin, Matoron ajatukset olivat ajautuneet monen monta kertaa Xeniin. Typerää, hän tiesi. Hän näki mielessään, miten kirkkaat ja elävät vahkin silmät olivat. Sitä hennon vaaleanpunaista hehkua loisti niin monesta kohtaa hänen vartaloaan. Se heijastui hänen kuparinsävyisistä pinnoistaan, saaden ne kiiltelemään.
Hänen olisi pitänyt sanoa viime näkemällä, että heidän ei kannata edes yrittää mitään. Etäisyys, velvollisuudet… niin monta hyvää syytä unohtaa romanttiset harhaluulot. Helpompi kummallekin. Ei turhia toiveita.
Mutta.
Huh, hän oli säälittävä. Huokaili kuin korviaan myöten rakastunut jonkun perään, jonka kanssa on viettänyt muutaman päivän. Vieläpä niin sekavassa mielentilassa, että hänen arvostelukykynsä oli todennäköisesti ollut hyvin kyseenalainen.
Mutta vaikka hän kuinka muistutti itseään siitä, hän ei päässyt sen yli. Hän halusi ennemmin olla Xenin luona kuin oikeastaan missään muualla. Kaikki oli menettänyt merkityksensä, ja oikeastaan ainoa uusi asia, josta hän jaksoi kiinnostua, oli kyseinen vahki.
Hän ei edes osannut selittää sitä itselleen kovin hyvin. Xen oli kasvoiltaan siro, mutta ei varsinaisesti sellainen, mistä toa olisi luullut pitävänsä. Katsekontakti oli niin vaivaannuttavan vaikeaa. Se sai Matoron ajatukset sivupoluille ja kuvittelemaan, millaista olisi suudella sellaista suuta. Nainen todennäköisesti maistuisi metallille ja limetille. Toan kylmä hengitys huurustuisi vahkin kasvojen pintaan.
Matoro pysäytti ajatuksensa ja tajusi, ettei ollut ajatellut koskaan kenestäkään samalla tavalla. Aina oli jotakin parempaa tehtävää. Miten surkeaa, toa naurahti itselleen. Alan ajatella rakkautta ja muuta pumpulista vasta, kun kaikki muu mielekäs tekeminen on kadonnut.
Hän ei oikeastaan arvostanut Xenin elämänvalintojakaan. Vahki oli ajattelematon, ennalta-arvaamaton eikä tiennyt mitään alkoholin kohtuukäytöstä.
Silti nainen pyöri hänen päässään jatkuvasti.
Lisäksi kenraali oli Killjoyn… keinotekoinen luomus, joka sai tilanteen entistäkin kyseenalaisemmaksi.
… ja vielä kyseenalaisempaa oli se, että Matoro tunsi vahkin niin kiehtovaksi osittain juuri sen takia. Miten jokin lähes kokonaan metallinen voi olla niin sileä ja täydellinen koskettaa? Ja kun hän painoi päänsä vahkin rintaa vasten, hän saattoi kuulla hengityksen sijaan, miten sielut tämän kuulassa kuiskivat hiljaa.
Hän kuuli mielessään jonkin Xenin näsäviisaan kommentin. Luoja, se nainehnan oli sanailussa melkein yhtä ärsyttävä kuin Matoro itse.
Xen oli myös naiivi. Ja optimistinen. Ja idealistinen.
Vähän niinkuin Matoro silloin itse.
Se oli taas niitä hetkiä, kun hän olisi antanut mitä vain ollakseen vahkin kanssa. He voisivat vain valvoa yön puhuen. Vahki utelisi toan suurista seikkailuista ja kaukaisista matkoista. Matoro kertoisi. Xenin silmät loistaisivat innosta. Pullo tyhjenisi pikkuhiljaa. Lopulta aamuyöstä he eivät jaksaisi enää pysyä hereillä, ja käpertyisivät toistensa viereen nukkumaan. Aamu olisi kamala, mutta kaiken arvoinen. Hän odotti niin paljon, että he tapaisivat taas. Koska ja missä? Todennäköisesti he eivät tapaisi. Liikaa sotilaspolitiikkaa välissä. Mutta jos?
Se oli todennäköisesti ensimmäinen jollakin tapaa tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuva ajatus, jonka Matoro oli löytänyt päästään viime aikoina. Hän oli oppinut kantapään kautta, että pilvilinnat putoavat aina, mutta silti hän vain rakensi sellaista heille kahdelle?
Heille kahdelle. He eivät edes tunne toisiaan kovin hyvin, hän huusi itselleen. Siinä ei ollut mitään järkeä!
Ehkä sen takia hän oli vältellyt rakastumista. Se teki järkevistä henkilöistä melko typeriä. Epärationaalisia haihattelijoita.
Toisaalta hän oli jo mokannut sen verran pahasti, että vähän typeryyttä päälle ei haittaisi mitään. Ehkä hänen pitäisi hyväksyä se, että kaipasi Xeniä.
… ja mitä enemmän hän vahkia ajatteli, sitä enemmän Matoro kaipasi. Xenin kiusoittelevia naurahduksia. Huonoja sanaleikkejä. Hiljaista servojen surinaa hänen käpertyessä toan kylkeen.
Kaivata oli liian mieto sana, mies ajatteli tuijottaessaan taivasta. Vahki oli ainoa asia, mikä piti hänet järjissään. Muisto Xenin iloisesta ajatusmaailmasta oli kuin joku olisi tallentanut sen menneen Matoron kauniiseen kiveen. Ionienkeli oli kaikki se, mitä Matoro halusi.
Hän vain toivoi, että saisi kertoa sen Xenille. Hän oli monesti harkinnut palaavansa Metru Nuille, mutta se tuntui väärältä. Hän ei voisi hylätä Klaania. Ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt.
Ainoa tie, jonka hän antoi itselleen, oli Klaanin kanssa, piti hän siitä tai ei.
Aamu oli jäätävän kolea. Matoro nautti siitä. Hän olisi odottanut talvea, ellei pohjoisesta vyöryvä Allianssin sotakoneisto olisi tullut sen kanssa yhtä matkaa.
Klaanin kadut olivat hiljaiset. Toa suosi aamuhämärää kuljeskellessaan kaupungissa. Hän ei jaksanut vastailla uteliaille ja mukahuolestuneille. Hän selitti itselleen haluavansa rentoutua, mutta hän kyllä tiesi sen oikeankin syyn.
♫ Et tiedä itsekään, mitä kertoisit heille~ ♫
Toa ei oikeastaan enää edes välittänyt siitä, mihin lopputulokseen adminit tulisivat hänen suhteensa. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä.
Hänen elämänsä tuntui niin paljon tyhjemmältä.
Tätäkö tunnetta hän oli täyttänyt seikkailuillaan ja sankariteoillaan?
♫ Ja Valon ritarin valheilla~ ♫
Matoro huokaisi syvään. Hän tunsi olevansa umpikujassa. Vailla suuntaa tai Kohtaloa. Se oli mennyt rikki, kun hän oli tarttunut niihin hulluuden sirpaleisiin.
♫ Sotilas, eikö tuo ole hieman epäreilua~ ♫ ♫ Se oli sinun miekkasi joka rikkoi Kohtalosi~ ♫ ♫ Minä vain yritin auttaa, kulta~ ♫
Toa ohitti Wanhan hautaustoimiston ja antoi kätensä tanssia Suuren Hengen Temppelin hyisellä piha-aidalla. Hän oli astumassa portista sisään, kun kuuli tutun äänen. Lähes viimeisen tutun äänen, jonka halusi sillä hetkellä kuulla. Abzumon ja sen yhden leipurin jälkeen.
“Mustalumi.”
Voi ei.
Toa kääntyi nähdäkseen hallanvalkealla nurmikolla seisovan paksun mustan kaavun, jonka kaula-aukosta kurkisti vanhan matoralaisen pakarikasvo.
“Oraakkeli”, Matoro huokaisi.
Av-matoran asteli hitaasti jään toan vierelle tuijottaen tätä suoraan silmiin. Kekäleinä hehkuvat silmät kavalsivat tunteen muuten ilmeettömän katseen takana. Näkijä pysytteli vaiti, mutta Matoro tiesi että tämän ei tarvinnutkaan puhua. Eikä hänenkään. Jotenkin ne aina kuulivat.
“Taisin vähän mokata”, Mustalumi sai sanotuksi.
Oraakkelin kasvoilla hyysi erilainen halla kuin hautausmaalla. Sellainen, johon jään toalla ei ollut voimaa. Vanhuksen sanaisen arkun lukko piti, mutta tämän sanat kuukausien takaa upposivat Matoroon syvemmälle kuin koskaan.
Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.
“Oraakkeli?”
Vanhus laski leukaansa alemmas ja katsoi Matoroa paksujen kulmiensa alta.
“Oliko se sen arvoista, Mustalumi”, athisti lopulta kysyi.
“Ei”, toa vastasi hiljaa. Hän ei pystynyt katsomaan matoralaista silmiin.
“Hän siis lopulta voittikin taistelunne”, Oraakkeli vastasi jääkylmästi, “ja sai molemmat sirut. Lopulta, Mustalumi, hän maksoi siitä vain ilmalaivansa ja yhden kuoleman hinnan.”
“En usko, että sirut tuottavat hänelle sen enempää onnea kuin minullekaan”, toa mutisi.
Matoro muisti, miltä Oraakkelin ääni oli kuulostanut silloin kun tämä oli ollut toiveikas ja lempeä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän enää pääsisi kuulemaan sitä ääntä.
Viimeksi kun he olivat nähneet, oli jäykillä kasvoilla ollut jotain, jota pystyi vielä kutsumaan toivoksi. Nyt senkin oli niellyt sama jäärailo, joka oli auennut vasta painajaisten parantolan porteilla.
“Poika… ne tuottavat sinulle vielä vähemmän onnea kuin hänelle silloin, kun se Atheonin enkeli jatkaa veristä polkuaan.”
“Minä tiedän sen”, toa sanoi lyötynä. “Eikä siitä muistuttaminen tee siitä vähemmän tuskallista.”
Vanha mies pudisti päätään.
“En tullut tänne satuttamaan.Tulin puhumaan, Mustalumi”, Oraakkeli sanoi huokaisten, “ja toivon että puhun nyt sinulle, enkä sille joka käski sinua ensimmäistä kertaa käyttämään sirua.”
“En ole varma.” Jään Sotilaan ääni oli suorastaan surkea. “En ole enää varma mistään.”
Hyinen höyry pakeni pilvenä sinisestä pakarista, kun Oraakkeli huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
“Lähdet kanssani kävelylle”, näkijä sanoi sitten ja kääntyi mustan talvikaavun heilahduksena hänestä poispäin. Valkoiset jalkaterät marssivat väsynein askelin Yhden Tien sileitä kiviä. Matoro asteli pian perään.
Joenranta liplatti hiljaisena aamussa. Vortixx-lautturi veneessään lipui kivisillan alta syysilmassa hytisten, ja kaduilla oli liikkeellä vain pari matoralaista. Toinen heistä postilaukku olallaan ja toinen tiukkana vartiossa, keihäs kädessä ja Nui-Koron siniviitta selkäpuolellaan liehuen. Jossain kauempana nousi kolmas kansalainen pikku tikkaita ylös kiinnittäen valokiviä satamarakennuksen katokseen.
Joenrannassa le-matoran pystytti kojua, jonka pöydällä kimalteli puukoreissa suuren hengen symboleita. Kristallikoruja kuusenoksille. Oliko todella jo se aika vuodesta?
Veden rauhallista loisketta kuunnellen kulkeminen hyytävässä aamussa olisi rauhoittanut Mustalumen särkynyttä mieltä, jos hän olisi ollut yksin. Pettymys matoranin hahmossa johti hänen tietään.
“En tiedä, auttaako edes kysyä”, Oraakkeli sanoi, “mutta mikä sai sinut lopulta jatkamaan polulla, jolle kielsin sinua astumasta?”
Matoro katseli jalkojaan kulkiessaan. “Uskoin, että voisin muuttaa asioita. Että minulle ei kävisi niinkuin kaikille muille, koska päämääräni olivat… epäitsekkäät.”
Toa oli hiljaa hetken.
“Mitä minä olisin muka voinut tehdä Arkkienkelin jälkeen? Heittää sirut mereen? Lukita holviin? Kun niin moni kärsii? Arkkienkeli todisti, että minä voisin tehdä niillä hyvää. Se vakuutti minut siitä, että se on oikein.”
Sotilas vilkaisi näkijää. “Ainakin silloin se tuntui siltä.”
“Repheccio tietäsi varjelkoon…” matoralainen pudisti päätään. “Matoro, tiedätkö, mitä tarina Atheonista kertoo? Tuhon isä teki kaiken tekemänsä pahan Athin kunniaksi. Hän halusi tuhota Athin viholliset ja puhdistaa maailman, mutta päätyikin vain omaksumaan maailman pahuuden. Toteuttamaan pahan. En tiedä, ymmärrätkö, mitä se kertoo pahuuden luonteesta.”
“… pahuus on hyviä tarkoituksia väärillä keinoilla? Liialla vallalla?”
“Ehkä sitäkin.”
He pysähtyivät kohisevan joen rantaan kivisen kaiteen eteen. Oraakkeli katsoi virtaavaa vettä hetken.
“… poika”, hän huokaisi entistäkin syvempään. “Pahuus… on tietämättömyyttä. Ymmärryksen puutetta.”
“Minä yritin tietää. Halusin tietää.”
“Ja minä halusin uskoa, että sinusta olisi voinut olla siihen”, Oraakkeli pudisti päätään. “Kuinka kummoisena oraakkelina voin itseäni pitää, jos ennustin senkin väärin?”
“Eikö koko oraakkelointi mene vähän ristiin vapaan tahdon kanssa?” Matoro kysyi.
Hetken oli vanhus taas hiljaa.
“Ei, jos ennustuksen vie omin käsin loppuun asti”, hän vastasi kääntyen pois joesta. Ja jatkoi vähän matkaa sen vartta pitkin. “Ei, jos ennustusta pitää suunnitelmana.”
“Niin… tietty.”
Hetken he vain katselivat kaupungin läpi virtaavaa jokea. Se oli tummansininen ja kylmä. Elämä alkoi vajota pohjamutiin horrokseensa, ja lopulta jäisi vain virtaava vesi.
“Tiedätkö, miltä Nimda tuntuu?” toa kysyi yhtäkkiä hiljaa.
“Muistat kyllä sen hetken matkalla rautalinnussanne, jolloin kosketin sitä ja tunsin sen kutsun, Mustalumi. Luulin että olisit oppinut siitä hetkestä. Nähnyt, miltä se näytti.”
Hän muisti. Ja tiesi, että hänen rakkautensa siruihin oli sumentanut sen hetken pois.
“Se kaikki vapaus. Voiko kukaan selviytyä siitä? Onko se edes mahdollista?”
“Ahdistiko se ajatus sinua?” Oraakkeli kysyi viileänä. “Kaikki se vapaus? Siksikö loit oman kahleesi, äänen päässäsi?”
Toa huokaisi.
“Kyllä. Luulen niin.”
“Niin”, Oraakkeli nyökkäsi. “Kuuletko hänet edelleen?”
“Kyllä.”
♫Näetkö, miten hyvältä totuus tuntuu~♫
Vanhus katsoi häneen taas hetken empaattisena. “Tiedän, miltä se tuntuu. Jään Sotilas, kuinka helppoa hulluus onkaan silloin, kun se on vain jotain, josta luet. Tai vihollisia, joita vastaan taistelet.”
“Hetkinen… oletko sinä kokenut tämän joskus?”
“Silloin ilmalaivassa, kuten muistat”, athisti sanoi heikolla äänellä. Väistellen jotain. “Mutta olen elänyt hyvin pitkään, Mustalumi. Ja minäkin… minäkin olin joskus nuori ja vihainen, ja halusin repiä maailman pahuuden riekaleiksi.”
Hän pysähtyi keskelle tietä ja nosti punaisen katseensa taivaan pilviä kohti.
“Vihasin pahuutta aivan yhtä paljon kuin sinä, sillä minäkin olin kohdannut sen”, Oraakkeli jatkoi. “En Abzumon, vaan jonkun, jota pelkään paljon pahemmaksi. Sitten löysin Athin. Ja naisen, joka opetti minua näkemään maailman sellaisena kuin se on.”
Vastaus ei tyydyttänyt Matoroa.
“En halua uskoa siihen, että olisimme välttämättä vapaita. Se… varmuuden puute… en usko, että kukaan on tarpeeksi vahva selviämään ilman Kohtaloa.”
“Onko vapaus muuta kuin uskoa, Mustalumi?” Oraakkeli lausui. “Aina on jokin kahle niin kauan, kun annat jonkin kahlita itseäsi. Olen tuntenut vankeja, jotka olivat minua vapaampia koska he eivät antaneet ruumiinsa rajoittaa itseään. Ja sinä, poika…”
Hän katsoi arpeen toan uudessa naamiossa.
“… sinä olet vapaa menemään minne haluat, mutta sinun kahleesi ovat raskaammat kuin monen sellienne vangeista.”
Matoro harkitsi toteavansa, ettei varsinaisesti saanut poistua kaupungista tutkinnan aikana, mutta ei viitsinyt viilata pilkkua. “Minun kahleeni estävät minua tekemästä samoja virheitä uudestaan.”
“Hyvä että edes opit toisen kerran jälkeen”, Oraakkeli sanoi jäisesti. “Mitä sinun uskosi sanoo synnistä?”
Toa mietti hetken. Aamu muuttui valoisammaksi hetki hetkeltä.
“En tiedä, paljonko tiedät Suuresta Hengestä”, Matoro aloitti. “Mutta ajatus on se, että Hän tietää parhaiten tarinamme, ja sitä vastoin hangoittelu on syntiä ja typeryyttä. Tavallaan se, mitä Metru Nuilla kävi, vain vahvisti uskoani siihen.”
“Toa. Oliko sinun mielestäsi syntisi todellakin vain se, että halusit kirjoittaa oman tarinasi? En tiedä, mitä ajatella.”
“Haluan uskoa niin. Se tekee tapahtumien käsittelemisestä helpompaa.”
Oraakkeli käänsi koko rintamasuuntansa häntä kohti ja katsoi häntä sillä samalla liekillä, jolla he olivat yhdessä polttaneet Abzumon. Se tuntui pahalta.
“Kuinka rikki sinä olet, poika? Voitko todella uskotella itsellesi, että teit väärin vain, koska Suuri Henkesi halusi toisin? Katsot joka päivä peiliin, mutta tiedätkö, kuka sieltä katsoo takaisin?”
“En!” sotilas parahti nojaten kyynärpäillään rantakaiteeseen. “Minä en tiedä! En tiedä, onko se Itroz vai Delta vai Matoro! En ole tuntenut itseäni enää kun tartuin niihin kirottuihin siruihin!”
Jään sotilaan kivahdus rikkoi hyisen aamun hiljaisuuden ja sai nui-korolaisen vartijan pysähtymään hetkeksi heidän kohdallaan. Oraakkelin siunatessa tälle tuiman katseen jatkoi vartija kuitenkin matkaansa huolestuneen näköisenä.
Vanhus nousi ketterästi kaiteelle ja istahti siihen nojaavan Matoron pään vierelle jahdaten tämän pakoilevaa katsetta.
“Minä halusin uskoa sinuun”, vanhus jatkoi hiljaisemmin. “En tiedä, mitä näin sinussa. Rohkeutta. Periksiantamattomuutta. Oliko se kulissia, Matoro? Oliko se haarniskasi… vai oliko se kahleesi?”
“Minäkin halusin uskoa minuun”, toa totesi melkein ironisesti. “Kyllä minä edelleenkin. En vain usko Nimdaan. Minä en halua olla missään tekemisissä sen kanssa”, sotilas huokaisi. “Muistan, miten… kollegani yritti sanoa minulle sitä Metru Nuilla. ‘Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität.’ Nähtävästi rohkeuteni ja periksiantamattomuuteni johtivat siihen, että minun piti tehdä virhe itse ennen kuin pystyin oppimaan.”
“Sen verran kuin tiedän, vaikuttaa siltä että sirut tekevät käyttämälleen aina sen, mitä tämä haluaa”, vanhus lausui ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, “ja ne asiat, joita haluamme eniten päätyvät aina tuhoamaan meidät. Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”
Vanhus sulki silmänsä ja laski vanhan kämmenensä Matoron päälaelle. Matoro tiesi, että hän katsoi.
“Meillä kaikilla on ääniä päässä”, Oraakkeli jatkoi rauhallisesti, “omiamme. Muiden. Ääniä, joita luulemme muiden ääniksi. Pieniä keinohenkilöitä, joita olemme rakentaneet ymmärtääksemme muita ympärillämme. Välillä annamme niiden huutaa niin kovaa, että hukutamme pois sen, mitä itse olemme.”
Vanhus nosti kätensä ja avasi taas silmänsä.
“Ole onnekas, että edes tajusit sen”, hän huokaisi surumielisesti. “Ennen kuin loihdit mielesi enkelin osaksi muidenkin todellisuutta. Ennen kuin Itroz asteli sinun pääsi ulkopuolella… Matoro, sinä tarvitset apua. Nyt enemmän kuin koskaan.”
“Ja se on nimenomainen syy sille, miksi en aio rynnätä Abzumon tai Nimdan luo enää ikinä“, toa totesi jokaista sanaa painottaen.
“En olisi antanutkaan sinun enää ikinä koskea Nimdaan”, Oraakkeli sanoi jääkylmästi. “Abzumo sai siruista kaksi. Mutta kenelle annoit kolmannen, Mustalumi?”
Matoro nielaisi. Tätä hän oli hieman pelännytkin.
“… kenelle?” Oraakkeli toisti. “Ja eihän se ollut virheistäsi suurin?”
Silloin
“Pidä se. Sulje jonnekin holviin Käden raunioihin.” Matoro tarttui Xeniä olkapäästä. “Lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
“En koskaan.”
“Annoin sen…” toa aloitti varovaisesti. “Eräälle, johon luotan. Paljon. Ja jolla on myös mahdollisuus lukita se niin syvälle kaupungin alle, ettei se enää ikinä näe päivänvaloa.”
♫Toivottavasti vahkisi on tehnyt niin, sotilas~♫ ♫Toivottavasti~♫
“Kuka”, Oraakkeli kysyi vivahteettomasti.
“Xen. Uudelleenorganisoidun Mustan Käden kenraali.”
♫ Ei, hän ei tainnut lukita sitä~ ♫ ♫ Eihän, rakas~ ♫ ♫ Hän laittoi sen kaulalleen~ ♫
Oraakkeli ei tuntenut nimeä. Vahkin taikka järjestön. Hän kuuli kuitenkin selvästi, miten Matoro oli sen sanonut. Ikävä paistoi läpi.
“Metru Nui ei tainnut jättää sinulle vain arpia”, vanhus sanoi. “Eihän, poika.”
“Arpia olisi huomattavasti enemmän ilman… “, Matoro huokaisi. Hän muisti vahkin sopertamassa unelmistaan kirjaston punaisella sohvalla aivan liian myöhään. “… i-ilman häntä.”
♫ Muistatko, miten hänen silmistään kasvoi hampaita?~ ♫ ♫ Hänen sirot kasvonsa yhtenä rääkyvänä kitana?~ ♫
“Luotat häneen niin paljon?” Oraakkeli lausui epäuskoisena. “Matoro, en tiedä mitä ajatella. Tiedäthän itsekin, että olet saattanut tehdä hirveän virheen?”
♫ Haluaisitko nähdä sen uudelleen?~ ♫
Silloin särkyneiden tornien keskellä sotilas ei olisi epäröinyt vastaustaan. Totta kai Deltan antaminen Kenraalille oli ollut hänen paras valintansa. Hän uskoi Xeniin.
Mutta kun hän oli saanut aikaa ajatella asiaa kaikessa yksinäisyydessään, hienoinen ajatus oli alkanut kalvaa häntä. Epäilys siitä, että hän olisi vain liittänyt vahkin Nimdan omaan turman pyörään teollaan.
Oraakkeli oli vain hetken taas hiljaa. Hiljaisuudet olivat pahimpia. Matoro oli ollut valmis vanhuksen huutoon ja polttavaan raivoon, mutta oli saanut vain ikijäätä.
“Abzumo lähtee hänen peräänsä”, Oraakkeli kuiskasi. “Jos makutalla on pienikin syy uskoa, että siru on siellä… Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä häneen uskot?”
“Liikaa”, sotilas myönsi. Vai oliko se prinssi? Äänestä sitä ei saattanut päätellä. “Aivan liikaa.”
“Luulit sitä oman selvyytesi hetkeksi… luulit vapauttavasi itsesi Nimdan kahleista… mutta mikä, Mustalumi, sai sinut luulemaan että sinulla yksin oli oikeus tehdä tuo päätös? Mikä?”
“Oraakkeli”, Matoro sähähti. “Minä olin juuri sivaltanut itseäni miekalla. Aiheuttanut satojen kuolemat. En ollut edes varma, oliko se unta vai ei. En tietenkään ollut kunnossa yhtään mihinkään päätöksentekoon, mutta jotain piti tehdä! Jos siru olisi jäänyt minulle, se olisi vain pahentanut tilannetta. Tein sen, minkä koin parhaaksi vaihtoehdoksi!”
“Toivotaan siinä tapauksessa”, vanhus huokaisi väsyneenä, “että Mustan Käden kenraali Xen on parempi kuin sinä tai minä yhteensä.”
Toa nielaisi.
Sotilas olisi vannonut Xenin onnistuvan, mutta prinssi ei ollut vakuuttunut.
Ja prinssi oli heistä kahdesta se, jolla oli aina ollut parempi kosketus todellisuuteen.
Sankarinraunio ei vastannut. Hän vain painoi katseensa. Vesi hiipi mustana hänen katseensa alla. Siitä heijastui hänen kasvonsa. Arpi Itrozilta ja kanohi Xeniltä. Metru Nui ei jättäisi häntä. Se katsoi häntä hänen kuvajaisestaan.
Ja kun hän katsoi valkoista kättään, arpikolmio irvisti hänelle. Nimdakaan ei jättäisi häntä.
“Kyllä minä ymmärrän, miksi sinä teit sen”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. Matoro kääntyi katsomaan hämmentyneenä. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkän hetken.
“Minkä?”
“Minäkin olen ollut nuori, Mustalumi”, Oraakkeli hymähti hieman. “Minäkin olen tehnyt hölmöjä valintoja naisen takia.”
“N-niin…”
“Toivotaan, että valintasi oli vähemmän hölmö kuin minun”, vanhus antoi hänelle alakuloisen hymyn.
“Niin… mutta… kysyin jo eräältä” toa puhui hiljaa, “Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua? Hän ei uskonut, että niitä voisi, mutta… mitä sinä ajattelet, Oraakkeli? Voiko ne korjata?”
“Tuskin kokonaan”, vanhus sanoi ja vetäytyi syvemmälle tummaan kaapuunsa. “On niitä, jotka käyttävät elämänsä yrittäen koota sellaista, jota heillä ennen oli. Ehkä joku joskus onnistuu siinä. Yksi miljoonasta tapauksesta. Minulla ei ole enää nimeä, Matoro. Mitään ei ole jäljellä siitä elämästä, jota joskus elin.”
Hän paljasti jälleen arvet, jotka Matoro oli nähnyt kaukaa Arkkienkelin sydänkammiossa. Nyt hän näki ne läheltä.
“Uskon, että maailman olennot elävät liian pitkään, Matoro. Elämme liian pitkään yhtä elämää varten, eikä mikään pelota meitä niin paljon kuin se, että jonain päivänä se kaikki on ohi. Mutta uskon myös, että elämme yhden elämän aikana monta elämää. Ja aikaisemman kaipuu vain harhauttaa siitä, että voisimme luoda uutta.”
“Minä olen harkinnut sitä”, Matoro vastasi kuin häveten ajatusta. “Mitä jos vain polttaisin loputkin sillat. Katoaisin. Lähtisin jonnekin kauas. Loisin uuden elämän, kuten sanot.”
“Voisit tehdä niin”, Oraakkeli myönsi. “Voisit tehdä niin ja olla silti onnellinen. Se olisi tietty… helpointa.”
Matoro nyökkäsi. “Mutta en minä voi. Minä tunnen kuitenkin olevani vastuussa Klaanille. Ystävilleni. Kodilleni. Kaikesta huolimatta. Jos lähtisin ja aloittaisin tyhjästä, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.”
Oraakkeli nyökkäili pohdiskelevana. “Sinulla on vielä paljon, Mustalumi. Ja heissä on niin paljon toivoa. En voi edes ymmärtää sitä. En voi käskeä sinua olemaan kuuntelematta ääniä päässäsi… koska en tiedä, voiko niitä koskaan todella parantaa. Mutta ehkä voit yrittää korvata enkelisi sirpaleet ystäviesi äänillä. Kuka tietää.”
Toa kuivasi silmäkulmansa ja kääntyi selkä jokeen. “Ehkä”, toa niiskaisi. “Ehkä minun pitäisi yrittää tehdä elämästäni kaikkien niiden uhrausten arvoista. Mak-maksoin siruista irti pääsemisestä liian kalliisti, että voisin eksyä taas.”
“Se, että ne eivät polttaneet sinusta täysin tyhjää”, sanoi Oraakkeli ja laskeutui kaiteelta Matoron vierelle, “tekee tämän vanhan miehen vähän onnellisemmaksi siinä kaikessa. Mutta”, hänen äänensä vakavoitui hieman, “Matoro, en usko että työsi on vielä ohi. Luulen, että tästä se jopa todella alkaa.”
Toa miltei hymyili. Miltei.
“Matoro”, Oraakkeli toisti hieman vaikeana, “minä ja Mestarini emme aio katsoa, kuinka Guardian tuhoaa pyhimpämme. Hän luulee tietävänsä, miten se tehdään. Minä en aio auttaa johtajianne Nimdan tuhossa.”
Mustalumi ei tiennyt, miten reagoida, kun kuuli Oraakkelin suusta lähes samat sanat, joilla hän itse oli lukinnut itsensä Arkkienkelin polulle.
“Mutta tiedän, että jotain on tehtävä”, Oraakkeli jatkoi. “Abzumo on tulossa. Ja en halua ottaa selvää, kuinka paljon maailmaa hän riekaloi ennen kuin tulee sirujen syömäksi. Etkä halua sinäkään.”
“… mitä sinä…?”
Vanhan miehen katseen puna porautui Matoroon kuin siinä pyhätössä, jossa hän oli oppinut totuuden Nimdasta. Kuullut naamiosta, jonka verinen polku oli piilotettu maailmalta.
“Pyhällä Äidillä on unelma sirujen käyttämisestä rauhan tuomiseksi. Siksi hän onkin valoni. Minä… minun tehtäväni on tutkia, mitä vaihtoehtoja pimeässä on. Ja sinä tiedät pimeän. Sinä näit sen hyvin erityisen kellon sisällä.”
Sotilas ei pitänyt suunnasta. Prinssi piti vielä vähemmän.
“Se kello ei ole minun.”
“Eivät sirutkaan”, Oraakkeli sanoi, “mutta tiedän, että yksi uskosi hyveistä on velvollisuus. Vastuu. Vastuu pitää huolta siitä, että jos rauha ei auta… on tapa sulkea sirut ikiajoiksi pois demonien kynsistä.”
Oraakkeli katsoi Matoroa vahvana.
“Autoit Abzumoa saamaan ne. Auta minua varmistamaan, että hän ei saa enää ainuttakaan.”
Jään toa ei näyttänyt innostuneelta, mutta se ei johtunut masennuksesta. Se johtui pelosta.
“Mi-mitä sinä haluat minun tekevän?”
“Jos kaikki muu epäonnistuu, Matoro… jos yksikään soturinne ei mahda Abzumolle mitään… se kello, mikä sen salaisuus sitten onkaan, piti Deltaa poissa jopa nukeilta. Mitä luulet makutan mahtavan sille?”
“Minä en aio mennä lähellekään Nimdaa”, Mustalumi irvisti. “Siinä tilanteessa… sykli vain toistuisi uudelleen. Arkkienkeli, Angonce, Abzumo…”
“Sykli on vääjäämätön, Matoro”, Oraakkeli sanoi. “En aio antaa sinun koskettaa Nimdaa. On jonkun muun aika kokeilla onneaan. Mutta kello on sinulla, eikö olekin? Sinä sait sen aukeamaan, ja vapautit sen sisällön maailmaan. Sinun kuuluu sulkeakin se. Tarvitsen sinua siihen, Matoro… me kaikki ehkä tarvitsemme. Ritarin sanoin… ehkä sirut eivät koskaan kuuluneet kuolevaisille. Ehkä ne kuuluivat aina vain Athille, ja ehkä emme tarvitse niitä vapautuaksemme syklistä. Ehkä voimme murtaa koneen ilman niitäkin.”
“… Kapura tietää, miten se toimii. Ja jopa se vortixx sai sen auki. Miksi luulet, että vain minä pystyisin siihen?”
“Ei siinä ole kyse pystymisestä, Matoro”, Oraakkeli sanoi katsoen tiukasti toaa silmiin tämän jalkojen juurelta. “Haluatko synninpäästön siitä kaikesta, mitä Metru Nuilla tapahtui? Haluatko varmistaa, että niin ei voi tapahtua enää kenellekään? Maailma antaa sinulle mahdollisuuden rikkoa syklin ja pysäyttää veriset viisarit. Tämä on tilaisuutesi, Mustalumi.”
“Totta kai minä haluaisin tarttua siihen”, Matoro alkoi tuohtua. “Mutta tiedän, että minä en pysty siihen. Anteeksi vain, Oraakkeli, mutta en koskaan pystynyt. Uskosi minuun oli turhaa, ja luulen osoittaneeni sen Metru Nuilla.”
“Katso kämmentäsi, Matoro!” Oraakkeli tokaisi kulmat kurtussa. “Luuletko, että se on ohi? Se arpi ei mene pois! Luulen, että vaikka leikkaisit koko käden irti, se ilmestyisi muualle! Ja- ja jos tiedän yhtään siruista, Abzumolla on varmasti samanlainen. Vaikka hän vaihtaisi kehoa. Vaikka hän muuttaisi muotoa. Se tulee aina olemaan hänessä.
Sinut ja hänet on merkitty sillä, Matoro. Sama Arkkienkelin taistelun arpi koristaa teitä molempia. Samat mielen sirpaleet, samat demonit kuiskivat teille molemmille…
… ja hän kuuntelee niitä.”
Pelko oli hiljentänyt toan. Näkijä henkäisi syvään ja jatkoi.
“Matoro, et voi lopettaa. Hirviön verinen sykli täytyy rikkoa. Jonkun täytyy.”
♫ Jumala oli pimentänyt kahdella kuoleman kuulla auringot ja ryhtynyt itse uudeksi valoksi.~ ♫
“Minä yritin!” toa huusi. “Sykliä ei voi rikkoa! Kukaan ei pysty siihen!”
♫ Purppurainen piipari soitti korkeuksista huiluaan, ja hänen elukkansa marssivat katujen halki.~ ♫
“Minä luulin, mutta se oli vain harhaa. Makutat eivät ole kyenneet siihen, toat eivät ole kyenneet siihen.”
♫ Siniset veivät kaiken. Arkkitehti levitti siipiään taivalla. Voittajana.~ ♫
“Nimda on polttanut aina kaiken, mihin se koskee. Minä en mene takaisin sen pyörään!”
♫ Liha ruokki pyörää. Pyörä pyöri. Jauhoi sitä lisää.~ ♫
“Anteeksi, Oraakkeli. Minä en kykene. En ole tarpeeksi vahva. Kukaan ei ole.”
♫ Ja pyörä pyöri.~ ♫
♫ Kukapa sitä olisi voinut estääkään.~ ♫
Oraakkeli tuijotti yhä Mustalumea, nyt suu auki kuin odottaen lisää. Mutta lisää ei tullut.
“Me… me voisimme tehdä sen, Matoro”, hän sanoi hiljaa. “Ehkä… ehkä se hiljentäisi sirpaleidesi äänen. Ehkä… ehkä se auttaisi.”
“En aio olla osana suunnitelmissasi”, routaserafi huusi kääntyessään lähteäkseen. Hänen äänensä kajahti vedenpintaa vasten. “Jätä minut rauhaan!”
“Matoro!” Oraakkeli huusi perään. “Tässä ei ole kyse vain Abzumosta! Se kello estäisi ehkä myös Punaista Miestä ja Syvää Naurua… se voisi pysäyttää heidät!”
Mustalumi ei katsonut taakseen jättäessään matoralaisen. Hän kirosi Nimdan, kirosi kellon, kirosi itsensä uudelleen ja uudelleen. Viime kerralla hänen katkeruutensa oli kaatanut torneja. Nyt se oli vain voimatonta vihaa.
Eikä sillä silloinkaan ollut saattanut tehdä tehdystä tekemätöntä.
“Matoro!” näkijän epätoivoinen ääni kaikui vielä. “He ovat niin lähellä onnistumista! He ovat lähempänä kuin ovat koskaan olleet! Kello… kello voisi estää heitä! Et voi antaa heidän kutoa sinusta nukkeaan! ET VOI!“
Toa värisi, mutta se ei ollut syksy, joka sai hänet tuntemaan kylmää.
Se oli pelko.
Konvehtikahvila oli yhtä mahtipontinen kuin steltiläinen omistajansakin. Sen puitteet tavoittelivat taivasta, nousten korkeuksiin kämäisen satama-metrun keskustasta. Kahvila oli sillä hetkellä pohjoisen maailman suurimpien egojen kohtaamispaikka. Aristokraatteja, aatelisia, pohattoja, sotalordeja. Kaikenlaista turhantärkeää väkeä.
Juhlan isäntä, kloppi-Ungara, oli muotoillut höyrypulisonkinsa spiraaleiksi päänsä sivuille. Hän käytti vain alempien yhteiskuntaluokkien hiestä tehtyä hajuvettä. Kovasti hän naureskeli ja toivotteli vieraita tervetulleeksi. Hänen arvovaltansa olisi taivaissa juhlan jälkeen, hän tiesi silmäillessään paikalle saapunutta vortixx-seuruetta.
Kenraali Gaggulabio tuhahti.
“Ihan turha äijä tuo Ungara”, hän naureskeli paksu sikari suupielessään. “Ei ole koskaan mitään tehnyt! Peri klaaninsa rahat ja nyt luulee olevansa yksi meistä! Ha ha haa!” hän mainitsi ilkeästi pöytäseurueelleen.
Joitakin tonneja painavan marmoripöydän ympärille oli kerääntynyt pieni joukko suuren skakdikenraalin egon auringossa paistattelevia palvojia. Oli jokunen skakdi-nuorukainen, sotaveteraani-aristokraatti sekä tietysti lukemattomasti naisia. Kaikki halusivat päästä ex-leipurin pöytään.
Tai sitten eivät, mutta ei Labio antanut sen haitata.
“Kuulkaas, hyvä herrasväki”, skakdi paukutteli henkseleitään ja nousi ylös. Hän kumosi kurkkuunsa liköörilasin. “Minä ajattelin kertoa, miksi minä olen tämän tapahtuman tärkein henkilö!”
Ehkä kaksi henkilöä taputti.
“Katsokaas, silloin kun minä olin nuori, miehen mitta ei ollut raha vaan hänen tahtonsa ja sinnikyytensä! Arvon herrasväki, kerääntykää tänään kuulemaan Gaggulabion tarinaa!”
Zakaz
Menneisyys
Aikana ennen aikaa oli vain suo, lapio ja Labio.
Kyllä, se oli aikaa, jolloin Zakazilla oli vielä soita. Ja vettä noin ylipäänsä. Jokilaivat purjehtivat pitkin donitsisaarta ja elämä oli yksinkertaista.
Sellainen oli myös Labio-Glaanin suo. Se sijaitsi itä-Zakazilla miellyttävässä Konilaaksossa. Aikanaan oli vanha Arggilabio voittanut ne maat eräältä toiselta vedonlyönnissä. Hän oli väittänyt pystyvänsä puhumaan oudon kivestä tehdyn miehen kanssa, ja kas kummaa, oli onnistunut. Ainoana koko Zakazilla.
Niin oli vanha Arggilabio, jonka parta liuhui suotuulessa, rakentanut omin käsin miehekkäästi itse kaatamistaan parruista talon.
Rumisgone
Nykyisyys
“Eikö ajatus ollut, että kerrot itsestäsi, et suvustasi?” joku skakdinplanttu kysyi. Ilmeestä päätellen hän olisi halunnut jo päästä siihen osaan, jossa Kenraali Gaggulabio surmasi kasapäin vihollisia verisillä taistelukentillä.
“Poika hiljaa”, Kenraali totesi tahdikkaasti.
Zakaz
Menneisyys
En päässyt ikinä omistamaan Arggilabion perintötaloa. Tai edes sitä suota. Ne tuhoutuivat traagisesti sodassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Minä, miehekkään mutta vallan vaatimattoman glaanin nuorimmainen, lähdin etsimään elantoani. Oikeastaan en edes muista asuneeni perintömökissä päivääkään. Puoli päivää, itse asiassa. Sitten Arggilabio sanoi minulle: “Poika, turpa kiinni ja mene töihin.”
Velvollisuudentuntoisena miekkosena minä tietysti menin. Silloin nähkääs Zakazilla oli vielä töitä ja talous ja ylipäätään elämää.
Tiesittekö, että Arggilabio oli itse asiassa kotoisin Meksi-Koron suunnalta? Katsokaas, nimi ilmeisesti tulee meksitoranista. La Bio, ja siinä se la on jonkinlainen artikkeli vai mikä irnakk se nyt onkaan. Että olemme ihan kansainvälistä väkeä olleet aina. Ulkomaat virtasivat veressäni, ja paloin halusta päästä tutustumaan maailmaan!
No, minusta tuli tietysti innokas merimies! Solmin ensimmäisenä päivänä kahden laivan purjeet kiinni toisiinsa, ja kapteeni väitti sen olevan tarpeeksi hyvä syy erottaa minut. Ainakin, kun kummankin aluksen mastot katkesivat heti niiden lähdettyä satamasta. Ihmeellistä pilkunviilausta, sanon minä. Ei kukaan ole seppä syntyessään!
Siitä sainkin idean. Hankkiuduin suuren lapiosepän kisälliksi. Äijä tosiaan oli erikoistunut lapioihin. Se takoi kakkulapioita, puutarhalapioita, lumilapioita, pistolapioita, kenttälapioita ja rikkalapioita. En ymmärtänyt miten se eli pelkästään sillä. Ei kai lapioilla nyt niin suuria markkinoita ollut? No, silloin en ollut vielä kaltaiseni talousnero, joka olen nykypäivänä.
No, se ei kestänyt pitkään. Sulaan metalliin ja katapulttiin liittyvän onnettomuuden jälkeen sain potkut. Mietin, että mitähän sitten.
Silloin serkkuni Buutarhalabio tarjosi minulle töitä!
Olin innoissani. Hän asui ihan eri puolella saarta ja matkusteli paljon, näyttelijä kun oli.
“Oi Gaggu pikkuserkkuni, voin opettaa sinut tähdeksi!” hän lauloi minulle mahtavalla tenorillaan. “Tule assistentikseni, niin näytän sinulle salani!”
Olin myyty. Teatteri-elämä – kuuluisuus – näytteleminen! Oli kuin olisin aina halunnut niitä!
Lopulta ymmärsin, että minä olen pääroolin näyttelijä ja koko maailma on näyttämöni. Vielä silloin olin turhan vaatimaton. Tyydyin sivuosiin. Näyttelin esimerkiksi kiveä. Se oli metodinäyttelemistä – vietin paljon aikaa kivien kanssa sopeutuakseni niiden elämään. Seurasin niiden käyttäytymistä, opettelin olemaan kuin ne. Tein roolini loistavasti.
Mutta sitten eräänä päivänä kaikki meni pieleen, kun Buutarhalabio sai työtarjouksen. Hänet haluttiin Hepovaaran laulun uudelleenkirjoitettuun näytelmäversioon.
Koningaskunnan tarinat olivat sikäli aina vaikeita esittää, koska ne tarvitsivat kaksi näyttelijää joka rooliin – hevosillahan oli neljä jalkaa. Olin imarreltu, kun legendaarinen serkkuni sitten pyysi minua toiseksi puolikkaakseen. Esittäisimme Orhilordia, koningasta ajalta jolloin lohikäärmeet vielä hallitsivat ja Keksikak oli vasta nuori ritari.
Me nousimme estradille. Pyrotekniikka paloi ja rummut pauhasivat.
“Älköös vihulainen koningaskuntaan koskeko”, Orhilordi lauloi Buutarhalabion tenorilla. “Me taistelemme vastahan, kauniiden niittyjemme ja piehtarointimaittemme vuoksi!”
Monet muut hevosroolin taputtivat kavioitaan yhteen aplodeiksi. Ne hakivat aseensa ja marssivat muodostelmaan.
“Etiäpäin, hepohoset vapaat! Kohti verta ja sotaa!”
Silloin tapahtui tragedia. Buutarhalabio innoissaan lähti juoksuun vähän liian nopeasti, ja pukumme repeytyi. Orhilordi hajosi kahtia. Yleisö nousi seisomaan. Mikä käänne! Oliko kyseessä salamurha? Pelastaisiko Keksikak tilanteen? Tietysti oli niitä, jotka olivat lukeneet kirjat eivätkä pitäneet muutoksista. He buuasivat. Ei se noin mennyt kirjoissa! Huonoa teatteria!
Se mursi Buutarhalabion. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut, hän heitti hepopukunsa nurkkaan ja lausui:
“Buu-kylttinne muodostavat kuin suuren viidakon. Tarhan! Minä ollos epäonnistunut, hyvästi tälle maailmalle heitän! Gaggu, pikkuserkkuni, minulle tämä lupaa: koskaan älä minun virhettäni toista, älä anna kritiikin itseäsi musertaa!”
Ja niin hän puraisi myrkyllistä köynnöskasvia ja kuoli.
Hän tosiaan tunsi myös kasvit. Hän oli toiminut puutarhurina ennen siirtymistään teatteri-alalle.
Murheen murtamana päätin, että olen itsenäinen skakdi joka ei tarvitse työnantajaa. Aivan, perustaisin yrityksen!
Millaisen yrityksen perustaisin? Olin mielestäni melko luova persoona, jolla oli suunnattomasti tyylitajua. Mikä ammatti sellaiselle sopisi? Silloin minulle välähti – leipuri. Kondiittori. Halusin luoda kauniita, ruskeakuorisia rapeita ruokaisia rasvapommeja, kyllä! Se olisi unelma-ammatti!
Lähetin yrityksenperustamiskaavakkeen Vedenalaiseen Yritysministeriöön. Nimi oli vissiin jäänne ajoista, kun kalamiehet pyörittivät Zakazia. Ei se paikka mikään vedenalainen enää ollut. Lahti oli padottu ja kuivattu laaksoksi. Mahr-Kor oli silloin ehkä kaunein kaupunkimme. Vedenalaiset pyramidit olivat kuivatettu ja tehty meille jaloille piikkiniskoille sopiviksi. Joskus kalamiehiä tuli katselemaan surkeina sivuun. Ha ha, nauroimme niille. Onnettomia! Hah! Hillittömän hauskaa!
Nimi “Kondiittoria” oli varattu. Yritin montaa varianttia. “Kakkukondiittoria.” “Leipomo.” “Leivoslinna.” Kaikki oli viety! Yritin marginaalisempia. “Konikondiittoria.” “Leiwän Walmistamo.” Ei! Ei! Byrokratia oli pettänyt minut.
Silloin minulla välähti. Mitä jos tekisinkin nimen klaanin vanhalla, ikiaikaisella murteella?
Ja niin siitä leipomosta tuli Gaggugondiittoria. Ja Labion Leibomo. Ja Leivoslinna. Varasin sille varmaan kaksikymmentä nimeä, hah! Onpa vaikeampaa perustaa uusia leipomoita! Hah! Parempi minun bisnekselleni! Varasin vielä kolmekymmentä keksimääni leipomon nimeä. Kukaan ei saisi perustaa koskaan “Piispapaistoksia” tai “Hevonditoriaa.”
Kun olin perustanut pienen leipomon vuokraamani kojuun, aloin opetella, että mitenhän näitä juttuja oikeastaan leivotaan. En ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain yrityksen nousuun! Joo, olihan siinä pari oikeusjuttua. Keksini kuulemma mursivat jonkun hampaat. Yksi tukehtui pullaani, kun se laajeni räjähtävästi sen kurkussa. Taiteen eteen on kärsittävä, sanoin! Mestariksi tulee vain tuskan kautta!
Niiden muiden tuskan kautta, tietty. Minä mitään kipua halunnut kokea. En minä nyt mikään omituinen ollut.
Juuri kun olin päässyt uuden elämän makuun (olin muuttanut leipomoni kaupunkia neljästi oikdeudenkäyntien takia), tuli koto-suolta viesti. Arggilabio on kuollut. Traagista. Sukumme patriarkka oli ajanut itsensä yli ruohonleikkurilla. Kuulemma parkkeerannut koneen ylämäkeen ja mennyt korjaamaan liekinheittimiä siinä. Ruohonleikkurin telaketjut olivat tehneet papasta muusia.
Osa serkuistani oli innoissaan. Kuka perisi suon? Kenestä tulisi seuraava suurlabio? Toiset, perimysjärjestyksessä alempana olevat, epäilivät murhaa. Oliko joku kenties työntänyt ruohonleikkurin liikkeelle? Glaanimme yhtenäisyys oli vaakalaudalla.
Itse olin perimysjärjestyksessä hyvin alhaalla. Zakazlainen perimysjärjestys, näet, perustui iän tai vallan sijaan paljon loogisempaan vaihtoehtoon: harjan piikkien lukumäärään. Katsokaas, kun minulla on tällainen tiheä ja lyhytlapainen harja, niin minulla oli niitä piikkejä ehkä eniten. Ja kun Arggilabion harja oli harva ja kuolettava, oli meidän harjojemme välinen ero huomattava. Monella serkullani oli harja paljon enemmän papan kaltainen. He tulivat siis perimyksessä ensin.
Rumisgone
Nykyisyys
“… eli harjaa parturoimalla voi muuttaa paikkaansa perimysjärjestyksessä?” kysyi hämmentynyt vortixx.
“Typerä nainen, ei parturointi mitään auta. On kyse henkisestä harjasta, siitä mikä on jokaisen skakdin sielu! Hevonen on edelleen sama hevonen vaikka sen harjan leikkaa, ja niin on skakdikin!” Labio murahti.
Zakaz
Menneisyys
Minä pesin käteni Glaanin perimyksestä. Sanoin serkuille, että en ole kiinnostunut. Olen menestyvä yrittäjä ja taiteilija enkä tarvitse mitään aristokratiaa! Kyllä, kapinallinen luonteeni kehittyi jo tuolloin. Loin omia teitä sinne missä ei skakdi ollut aiemmin kulkenut. Myin keksejäni kaukaisimpiin kyliin ja takapajuisimpiin paikkoihin. Tutustuin koko Zakaziin! Oli muuten kämäinen paikka jo silloin.
Yleensä minun ikäpolvellani on hyvin nostalginen suhtautuminen siihen tylsään saareen ennen sotaa. Ylistävät sen kauneutta, sen rehellisyyttä, sen yksinkertaisuutta. Ja pah! Turha mesta se oli, mitään ei koskaan tapahtunut eikä kenelläkään ollut visiota, tiedättekö. Olin ainoa, jolla oli mullistavia ajatuksia. Minulla oli kunnianhimoa, jukravit! Mietin, että miten edistää bisnestäni entisestään. Olin jo oppinut aika hyväksi kondiittoriksi. Edellinen keksisatsini oli jopa voittanut jonkun xialaisen kilpailun parhaimmasta aineesta tehdä luotiliivit. Pullareseptiini olin kyllästynyt, ja myin sen eteenpäin. Joku vortixx-insinööri tuli nimittäin luokseni:
“Päivää, herra. Kuulin, että teillä on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön”, hän sanoi.
Nyökkäilin kovasti, ihan ihmeissäni olin. Sellaista ison maailman menoa oli siinä tapaamisessa.
“Päivää, rouva. Kyllä, minulla on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön.”
“Työntantajani arveli, että kenties niillä on sotilaallista käyttöä. Voitteko myydä reseptin?”
“No katsos kun ei taiteilija oikein voi, se on sillä tapaa selkärangatonta. Ja meikäläisellähän on selkäranka!”
“Mitä sanoisit puolesta miljoonasta?”
“Myyty!”
Sen päivän tärkeä opetus oli se, että periaatteista kannattaa pitää kiinni vain silloin kun siitä ei ole taloudellista haittaa. Onhan raha nyt oikeasti paljon tärkeämpää kuin jotkut asenteet tai moraali. Raha on kuitenkin fyysistä oikeaa juttua toisin kuin ne muut.
Oli muuten kiva, kun se samainen insinööri tapasi minut uudestaan parin vuoden kuluttua. Kysyin, että mitäs mitäs, teittekö pullistani aseita. Lisko nyökkäili, että joo, kyllä teimme. Veti esiin vähän pullan näköisen kuulan. Laittoi sen aseeseen ja ampui. Pulla-ammus laajeni räjähtävästi osuttuaan seinään.
Kuulemma aseen salaisuus oli taikasieneni, josta tein hiivan. Siitä olivat ne nerot tehneet jotain ammuksia, jotka tuntuivat rikkovan kaikkia luonnolakeja. Lasikuulaan vaan kasa nauloja ja vähän hiivaa, niin koko systeemi räjähtää kymmenen kertaa isompana kohteen naamalle. Tsamoriksi tai joksi ne niitä kutsuivat.
“No, nautintoni on olla avuksi”, vastasin sitten tälle insinöörille aika ylpeänä. Leipuri, aseteknikko ja ties mitä! Minusta tulisi vielä suurmies!
Kun xialla alettiin valmistaa terästä keksinpaisto-ohjeeni perusteella, niiden laivojen kestävyys kuusinkertaistui. Ai että olin nero.
Sain ihan skarararisti rahaa noista keksinnöistä. Vaatimaton mies kun olin, en ryhtynyt prameilemaan. Ostin jokilaivan! Oikeastaan se oli purjelaiva, joka meni myös joissa, mutta ei sen niin väliä. Se oli kaunokainen nimeltä Akbsklsdflsfldax. Moni on kysynyt minulta että mitä skararia mies, mikä nimi se edes on.
No katsos, nimi perustuu minun nerouteeni. Zakazilla meriliikennettä verotettiin ankarasti (vissiin koska sillä syyllä saatiin kiskottua enemmän veroja kalamiehiltä) joten mietin että millähän kiertää näitä veroja. No sitten mietin, että mitä jos nimenän alukseni niin vaikeasti, ettei kukaan verotoimistossa osaa kirjoittaa sitä?
Kokeilin. Se toimi loistavasti! Kukaan ei koskaan kirjoittanut kaunokaiseni nimeä oikein! En maksanut senttiäkään laivaveroja silloin kun verot vielä olivat asia!
Jälkikäteen sitten paljastui, että olin ostanut aluksen jollain kymmenkertaisella ylihinnalla. Saihan se minut vähän vihaiseksi, kun joku vääräsäärinen meklari oli minua huijannut. Mutta olen anteeksiantavaa sorttia! En usko väkivallan olevan ratkaisu, joten minä vain ajoin Akbsklsdflsfldaxilla vahingossa sen yli. Mitäs oli köytettynä suoraan laivani edessä.
En missään nimessä pidä tappamisesta. Pahan maun suuhuni saavat ne lajitoverini, jotka kehuskelevat murhilla. Ei, minä en ole murhaajien ja öykkärien ystävä. Olen vain taiteilijoiden ystävä. Yksi monista elämäntehtävistäni on muuttaa se stereotypia, että skakdit ovat väkivaltaisia hulluja. Mieheni ovat lynkanneet monta näihin stereotypioihin syyllistynyttä. Aion vielä puhdistaa Zakazin nimen ja palauttaa sen loistoon, joka sillä oli Äijärakkin päivinä!
Minusta tuli siis laivaleipuri. Kiertelin ympäri saarta ja kaupittelin leivoksiani kaikille. Tienasin paljon rahaa. Paikoitellen minulle maksettiin jopa siitä, että lähtisin heidän kylästään! Niin suosittu minä olin.
Suosio tuo tietysti ongelmansa. Eli naiset.
Moni epämiellyttävän terävä neitokainen yritti kovasti kosiskella minua. Ymmärtäähän sen. Olin karismaattinen, menestyvä yrittäjä, jolla oli elämä edessä. Ainakin kolme naista nimittäin tervehti minua niinä vuosina.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä rakkausjuttua. Suvussa aina painotettiin miehekkyyden arvoa, eikä siihen kuulunut jotain turhaa tunteilua. Tunteilen vain taiteelle! Vain leipomiselle! Vain Akbsklsdflsfldaxille! En naisille. Turhia sellaiset.
Näin jälkikäteen saan sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Silloin nuorena se ei ollut niin. Minulla oli harhakäsityksiä! Tapasin eräässä satamassa, taisi olla Ir-Korissa, erään viinaksia kaupustelleen kaunottaren.
Kohtalon käsi ohjasi sitä iltaa. Olisin muuten varmasti sivuuttanut tämän kuin kenet tahansa muun, mutta toisin kävi. Minun satamaan saapumiseni meni vähän pitkäksi, ja rikoin yhden laiturin. Se aiheutti ketjureaktion, joka kaatoi suuren härkä-aitauksen. Sieltä lähti sitten tusina punahärkää riehumaan läpi kylän keskustan.
Sisäinen herrasmiessankarini ei tietenkään voinut antaa neidon kantamien alkoholijuomien tallautua mielettömien telaketjuotusten raivon alle!
Siispä sankarillisesti loikkasin laivastani maihin ja syöksyin läpi kaaoksen. Heitin yhtä liian lähelle tullutta härkää päähän keksillä. Sen otsalohko taisi murtua. No, en aikonut viipyä kylässä tarpeeksi kauaa, että omistaja tulisi kysymään korvausta.
Autoin naista työntämään juomakärrynsä pois aukiolta, Akbsklsdflsfldaxin kannelle. Pakenimme härkiä, jotka tuhosivat muun kylän. Kane-roiden sarvet värjäytyivät punaisiksi kyläläisten verestä. Minä nostin nopeasti purjeet ja jätin Ir-Korin taakseni. Sitten käännyin pelastamani prinsessan pariin.
Myin hänelle kuolonkäkättipiirakan. Hän maksoi rommilla. Kun kätemme kohtasivat, hymyilin. Tunsin hukkuvani hänen kasvojensa partaterämäisiin muotoihin.
“Vererak”, hän esittäytyi.
“Labio”, minä vastasin.
“Harvinainen nimi. Mieleenjäävä! Tuntuu että joka toisella miehellä on joku kahteen koohon loppuva nimi”, neito nauroi.
“Tiettävästi ihan ulkomailta tuleva nimi”, leipuri paukutteli henkseleitään. “Meksitorania, uskoisin.”
Vererak oli oliivinvihreä ja hänen harja muistutti muinaisten kromidien tapposapeleita. Hänellä oli olkihame ja hienostunut puheenparsi. Sirot terät koristivat häntä kuin suomuina.
“Öh, niin! Tervetuloa Akbsklsdflsfldaxin kannelle, arvon neiti!” kapteeni Gaggulabio muisti tilanteen sosiaalisen aspektin.
Vihreä neito näytti hämmentyneeltä. “Minne?”
“Akbsklsdflsfldax“, Labio vastasi. “Se on laivan nimi.”
“Miten teet tuon äänen?”
“Ai Akbsklsdflsfldaxin?”
“Niin!”
“Olen kielimiehiä.”
Tunsin, miten monikulttuurinen maailmanmatkaajan charmini puri. Vererak oli kuin sulaa vahaa käsissäni. Voi, kun olisin silloin tietänyt naisten petollisuudesta, niin olisin säästynyt paljolta kärsimykseltä! No, kaikki täytyy oppia kovimman kautta, kuten Zakazilla on tapana.
Me puhelimme myöhään yöhön. Istuimme laivan kannella ja nautimme humalatilasta sekä leivonnaisista. Kuuntelin, kun neito kertoi ankeasta elämästään tuppukylässä ja haaveistaan päästä kokemaan ihmeellisiä seikkailuita ja nähdä vieraita maita. Minä puolestani kerroin hänelle tarinoita matkoistani.
“Ratsastin kerran Lyijyharjojen huipulle, aina Irnakkinkynnelle asti. Matka oli hirmuinen, ja valtaosa matkatovereistani kääntyi kesken kaiken pois. Vuoren hirvittävät linnut olivat liikaa monen rohkeudelle. Me kapusimme vuorten huipulle. Korkealla yksikin harha-askel olisi tarkoittanut alas lyijypiikkeihin putoamista. Moni oli kuollut lyijymyrkytykseen alueella, sillä pienikin haava siellä tarkoitti usein kuolemaa. Lyijymyrkytys olikin koillis-Zakazin yleisin kuolinsyy.”
“Millaista huipulla oli?” Vererak kysyi kuvitellen suuria seikkailuja mielessään. Korkeimmat kukkulat jotka hän oli nähnyt olivat pohjoisen Muakavaarat, ja ne olivat vaarallisia vain eläimistönsä takia.
“Sieltä näki koko Zakazin”, kerroin. “Kuin saari olisi ollut suuri rinkeli. Jätin sinne leipomoni mainoksen. Silloin paljastui, että matkatoverini – Ernest – olikin eri leipomon palveluksessa. Hän yritti heittää mainokseni alas huipulta. Minä sanoin että ei, vain kuolleen ruumiini yli! Kamppailimme vuoren huipulla. Hän tönäisi minut alas – sain juuri ja juuri kiinni kielekkeestä.”
Tyttö seurasi tarinaa jännityyneenä. “Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi silmät hohtaen.
“No, petturi aliarvioi minut. Minä näet tunsin monia siltä vuorelta. Lyijynärhien valtionvarainminsiteri pelasti minut. Olin aiemmin myynyt hänen valtakunnalleen sokerikorppuja. Närhet työnsivät petturin alas vuorelta ja ostivat minulta lisää leivonnaisia.”
“Olet niin jännittävä.”
“Olen tutkinut myös Keskijärven syvimmät loukot”, jatkoin. “Testasin erään matoralaisen rakentamaa sukelluslaitteistoa. Se oli eräänlainen suuri kone, joka oli tehty sarvikuonon muotoon. Ja nyt on tiedettävä, että Keskijärvi on todella vaarallinen paikka. Siellä asuu vielä paljon kalamiehiä. Sarvikuono on niiden luonnollinen vihollinen, matoran kertoi kun minä ja tiimini menimme sukelluslaitteeseen.”
“Kuulostaa vaaralliselta.”
“Ja sitä se olikin! Sanottiin, ettei kenelläkään muulla ollut ollut tarpeeksi rohkeutta moiseen yritykseen. Sukellussarvikuonolla oli tarkoitus tutkia järven pohjaa. Siinä oli jotakin mittauslaitteita ja muuta turhaa, mistä matoran saisi tietojaan. No, me pojat sitten lähdimme tutkimaan syvyyksiä. Kohtasimme monia tuntemattomia lajia. Usko tai älä, mutta erään polttiaislajinkin nimesimme Labiokalaksi!”
“En tiennyt, että polttiaisetkin ovat kaloja.”
“Ei tiennyt se matorankaan! No, syvällä kimppuumme hyökkäsi merenmiehiä. Ne raapivat sarvikuonoamme. Meidän oli pakko ajaa niiden yli. Mutta huomasimme pian; aluksessamme oli vuoto! Tajusimme, että meidän olisi palattava pinnalle heti, jos halusimme selviytyä. Minä sanoin, että emme saa palkkiotamme, jos jätämme tehtävän kesken. Tiesin kuitenkin, että moni meistä kuolisi, jos jatkaisin.”
“Huisia. Mitä teitte?”
“Minä otin mittauslaitteet ja happipullon ja päätin uida pohjaan asti. Muut käänsivät sukellusveneen kohti pintaa ja menisivät korjaamaan sen.”
“Niin rohkeaa!”
“No, minä uin sitten alaspäin. Syväläiset jahtasivat minua, ja vaikka kova uimari olinkin, ne tunsivat seudun ja saivat minut ansaan. Ne veivät minut johtajansa luo, kun vetosin kansainväliseen oikeuteen. No, minä hurmasin syväläisten kuningattaren (hänkin oli melko piikikäs tapaus) ja sain aikaan sopimuksen. Toimittaisin heille leivonnaisia ja he auttaisivat minua mittauksissa. Vietin viikon kalojen hovissa tutustumassa heidän kulttuuriin ja anatomiaan. Minusta on suuri sääli, miten lajiemme tiet erosivat aikanaan vallankumouksessa. Kalaväki on sangen mielenkiintoista.
No, ystäväni pinnalla luulivat minun hukkuneen. Unohdin kertoa heille löydöistäni. Kun palasin pinnalle matoranin mittaustulosten kanssa, oli riemu ylimmillään. Sain paljon rahaa ja päätin myös kirjoittaa kirjan meribiologiasta.”
“Olet niin kiinnostava!”
Niin yö jatkui, kunnes kummatkin olivat liian humalassa pysyäkseen tajuissaan. Sangen perinteistä zakazlaista illanviettoa, siis!
Aamulla meidän piti huolehtia käytännön asioista. Härkälauma oli tuhonnut Vererakin työnantajan panimon, joten hän tuli firmaani töihin ainakin väliaikaisesti. Aloimme heti suunnittelemaan tuotannon laajentamista juominkien saralle.
Ne olivat kieltämättä onnellisia kuukausia, kaikesta huolimatta. Seilasimme ympäri Zakazia ja myimme kakkuja ja rommia. Olin sokeutunut rakkaudesta. Kun suljin silmäni, näin vain Vererakin virnistävät kasvot. Hetkenkin ero hänestä sai sieluni itkemään! Voi, miten sekaisin nainen saattaakaan saada nuoren sydämen! Pirullisia ansoja nuo naiset, niitä ne ovat!
Meidän idyllimme jatkui ja elimme onnellisina. En silloin tiennyt (tai halunnut uskoa), että Verarak vain pelasi minua. Hukutin hänet lahjoihin ja kalleuksiin – olinhan suhteellisen hyvävarainen. Elimme kuin steltin yläluokka ikään.
Kohtalon hetki oli, kun eräänä yönä, siinä vierekkäin maatessamme, neitoni sanoi:
“Rakas, mitä jos ostaisimme jostakin kivan kartanon? Pidän laivastasi, mutta minunlaiseni maalaistyttö saisi paremmin rauhan maa jalkojen alla.”
Minun oli vaikea vastata mitään. Akbsklsdflsfldax oli menestykseni symboli. Minä olin maailmanmies, kulkurileipuri! Voisinko asettua aloilleni?
Kysyin sitä itseltäni. En uskonut. Liikkuvassa elämäntavassa oli se etu, että pääsi kätevästi vastuuta pakoon.
Valtaosa varoista menisi taloon. Mutta toisaalta, ajattelin, jos se olisi iso kaupunki, niin leipomo saattaisi olla hyvinkin kannattava. Kenties pitäisi laajentaa ravintolabisnekseen.
Monta kertaa Vererak suostutteli minua. Kertoi, miten juurettomaksi hän tunsi itsensä. Sanoi, että kaipasi peltoja ja pihakeinuja ja ratsastamista.
Lopulta, vastuullisesti pohdittuani kaikki näkökulmat, suostuin. En tietenkään rationaalisista syistä – olihan se ehkä elämäni suurin virhe – vaan siksi, koska olin niin korviani myöten rakastunut. En voinut kieltäytyä maailmani rakkauden pyynnöstä!
Ostimme suuren linnan etelästä, Mahr-Korin lähistöltä. Se oli perinteinen kivilinnoitus kukkulalla, päätien varressa. Verarak oli ihastuksissaan. Kun astuimme sisään porteista, hän hyppäsi kaulaani ja hihkui riemusta. Minusta tuntui hyvältä. Jotenkin… lordilliselta.
Perustimme linnan alakertaan pubin. Minä, kuuluisa kondiittori, tietysti sain nimelläni heti asiakkaita. Markkinoimme itseämme hienostokahvilana. Parhaat kroissantit ja konjakit meiltä!
Nekin olivat onnellisia aikoja. Kaipasin hieman Akbsklsdflsfldaxia, jonka olin antanut erään merenkävijäystäväni huomaan. Unohdin kuitenkin laivan ja seikkailun aina, kun näin Vererakin. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Ostelimme yleillisyystuotteita steltiltä. Vain parasta rakkaalleni.
Tutustuimme lähikylän väkeen. Hyvin tavallisia skakdejahan ne, maata viljeli ja käsityötä harrasti. Muuan Moerakk piti jo silloin Loikkivan Rukin Tavernaa, josta muodostui Labion Leibomon suurin kilpailija.
Ei sillä, Moerakk oli hyvä jätkä. Hänen baarinsa kanta-asiakkaat sen sijaan eivät.
Siinä lähellä asui eräs tilallinen, Warrek nimeltään. Sietämätön kusipää. Nuori itsepäinen jantteri, joka kuvitteli olevansa maailman napa. Ei tehnyt koskaan mitään rakentavaa, mutta naiset silti piirittivät häntä. Lampsi sisään tavernaan kuin mikäkin keisari.
En vihaa ketään helposti. Yritin minä hyvällä. Mutta Warrekia ei kiinnostanut. Hän ei halunnut luottaa “ulkopaikkakuntalaisiin” eikä pitänyt leipomista tarvittavan miehekkäänä ammattina. Kuulemma ruoanlaitto oli naisten hommaa. Eräskin kerta kun olin kaupungissa hän päästi lehmäratsuni pakoon. Seriffi ei tehnyt mitään, kun Warrek oli niitä jotain isoja tilallisia. Kriminaali, sanon minä! Yritin löytää samanmielisiä, mutta oli kuin melkein kaikki olisivat rakastaneet sitä junttia. Miksi se kylä oli niin pahaisen vanhoillinen ja konservatiivinen, kysyn vain? Minä olin maailmanmatkaaja, suurmies, olin tottunut älykkäämpiin ihmisiin.
Pahinta oli tietysti se, että myös Vererakini päätyi sen keltaisen kusipään pauloihin. Hän liikkui paljon kaupungilla uusien ystävättäriensä kanssa – ärsyttävä lauma kälättäviä kuolontirppoja. Olivat aivan ihastuksissaan, kun Warrek surffasi tiikereillä ja poseerasi lihaksiaan.
Minä yritin ehdottaa rakkaalleni, että muuttaisimme muualle. Isoon maailmaan, sanoin. Ei sinun kaltaisesi kukkanen ansaitse olla täällä keskellä ei mitään. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Aloimme olla rahaongelmissa. Tiesin, että liiketoimintani ei kannattanut, mutta olin liian rakastunut myöntääkseni sitä. No, Warrek tietysti huomautteli kun en enää tuprutellut laadukkaimpia sikareita ja alkoi itse ostelemaan Vererakille ylellisiä lahjoja.
En tiennyt pakotietä. Aloin juomaan. Etäännyin rakkaastani. Tämä vietti enemmän ja enemmän aikaa Loikkivan Rukin Tavernassa. Yhtenä nimeämispäivänä Warrek lopulta kosi häntä. Minä olin juonut liikaa, ja yritin sanoa sille suorat sanat. Hän hakkasi minut. Barbaari.
Niin Vererak jätti minut. Nimeämispäivänä, humalassa. Olin rahaton, masentunut ja vailla iloa.
Masennuksestani en halua paljoa puhua. Minussa ei vain ollut kipinääkään siitä yrittäjästä, joka halusi aina parempaa. Minä en halunnut tehdä mitään. Minä vain join ja kaduin ja rypesin itseinhossa.
Sitten minut pelasti itse taivaan lahja.
Zakazin sisällissota puhkesi.
Zakazin sisällissota! Onko ollut jalompaa kamppailua, ylevämpää miesten mittelöä? Ei, sillä sisällissotamme oli suurin ja piikikkäin.
Joskus äidyn hieman turhan nostalgiseksi sodan suhteen, mutta ehkä se vain johtuu suuresta elämänmuutoksesta, jonka koin. Sodan alkaminen antoi minulle uuden alun. Olin ollut naisten petollisuuden sivuteillä, mutta löysin itseni taas oikealta tieltä, kun sota alkoi.
Nyt, osaa teistä varmasti kiinnostaa yksityiskohdat koskien sodan alkua. Yleinen kasku kertoo, että sota alkoi, kun tuleva piraka, Reidak, suuttui huonoon palveluun paikallisessa baarissa ja aloitti kaikkien kapakkatappeluiden isän. Todellisuudessa kyse on vain yksi monista anarkian hetkistä, jotka edelsivät sotaa.
Katsokaas, kaikki johtui siitä yhdestä makuta-kusipäästä. Spirimies, hänen laboratorionsa sijaitsi Lyijyharjan kartoittamattomilla alueilla. Kammottava paikka se oli, tai niin pojat sanoivat. Öisin varjon pojat kaappasivat epäonnisia ja veivät vuorille. Harva palasi. Ne, jotka palasivat, olivat ikuisesti muuttuneita. Sekopäitä, supervoimaisia hirviöitä. Toiset saivat harmittomampia voimia. Tunsin erään veikon, joka oli ollut hirvittävissä kokeissa vain saadakseen kyvyn nähdä nopeammin kuin muut.
Ylipäätään Spirimiehellä oli joku juttu silmiin. Silmävoimiksi niitä sanottiin. Jotkut ampuivat laaseria silmistään, toiset saivat tuijotuksellaan aikaan epämiellyttäviä vatsanväänteitä.
Joka tapauksessa eihän sellainen epäluonnollinen jumalan leikkiminen ollut ollenkaan juttu mitä saisi tehdä. Epäjärjestys, jota se hirviö aiheutti, oli omiaan epävakauttamaan saaremme jo entiseltään hataraa yhtenäisyyttä. Silloin aikanaan kun Mahrikuningas oli syrjäytetty, meillä oli ollut yhteinen vihollinen. Meillä oli ollut tavoite! Nyt entiset herrat oli karkoitettu ja orjuutettu, ja aloimme etsiä uusia vihollisia.
Mitenkä tiedän näin paljon sosiologiasta ja historiasta? Olen aina hyvin innokkaasti käynyt Elämäm kolun itseopiskeltavia kursseja. Kaltaiseni herrasmiehen pitää pitää diplomaattinen särmäni terävänä opiskelulla!
Zakazin vanha neuvosto tosiaan piti majaa Mahr-Korissa, vanhassa syväläispyramidissa. Sen sata jäsentä olivat hyvin tehottomia. Byrokratia kasvoi, xialaiset ja steltläiset saivat lisää kauppaoikeuksia satamiimme, poliitikot pelasivat omaan pussiinsa. Niin olisin minäkin tehnyt! Ihailtavaa yrittäjähenkeä!
Kaikki muuttui, kun sen skarararin Warrekin muodostama kansanliike oli vaatinut, että siitä miehestä pitäisi tehdä saaren johtaja. Tarina kertoo, että joku ilta siellä Epäonnen Tavernassa oltiin funtsittu lievässä humalassa politiikkaa, ja siihen tämä Warrek oli sanonut että olisi parempi poliitikko kuin kukaan senhetkisistä. Että neuvosto oli myymässä perinteiset arvot! Että ulkomaalaiset olivat ostamassa maamme! No siitäkös joku sitten saikin idean, ja alkoi huutaa Warrekia kuninkaaksi.
Vissiin sen kirottu karisma sen teki. Warrek sai kannattajia. Hän lupasi purkavansa Zakazin vanhahtavan byrokratian ja suuntaavansa saaren perinteisiin ja loistavaan tulevaisuuteen. Kauniita sanoja kauniilla pojalla, mutta varmasti valhetta! Vererak näkyi usein hänen kanssaan päällään kalleinta luksusta mitä olikaan. Se sai aina vereni kiehumaan.
Olin tietysti liian syvällä epätoivon kuilussa välittääkseni näistä mullistavista poliittisista tapahtumista. Warrekin väkijoukko marssi Mahr-Koriin ja vaati vanhalta neuvostolta muutoksia. Nyt, moni sanoo että olisi vaadittu orjuuden poistamista ja muuta sellaista. Ei, se on yleinen harhakäsitys. Warrek ei välittänyt orjuudesta vielä. Se tuli vasta, kun hänen piti alkaa kosiskelemaan itselleen liittolaisia. Silloin hän välitti vain omasta vallastaan.
Vanha neuvosto myöntyi uudelleen ja uudelleen. Warrek kahmi eteläisiä maita itselleen. Hänen kannattajansa karkoittivat ulkomaalaisia kauppiaita ja tutkijoita ja muita sangen tärkeitä henkilöitä. Osa puhui jopa makutan laboratorion tuhoamisesta.
Eräs yö joukko tahtorakeilla ratsastaneita ryöväreitä kävi sitten Spirimiehen laboratorion kimppuun. Pirakoita ja muita muokattuja, uskoakseni. Kerrotaan, että monia kuoli. Tietysti, olihan se äijä kuitenkinkin piru itse. Hirvitykset söivät yön skakdilihaa, mutta luuseri kun oli, tiedemies itse lähti pakoon. Jätti jonkinsortin hämähäkkejä “pitämään järjestystä.” Ne syötiin nopeasti, kun makutaa ei ollut paikalla. Laboratorio ryövättiin tyhjäksi ja aineet menivät pimeille markkinoille. Hyvä juttu Warrek! Toivottavasti tykkäät biologisesta sodankäynnistä!
Kuka sitten nousikaan puolustamaan skakdien menestystä ja tulevaisuutta? Nektannipa hyvinkin!
Ah, tästä tuleekin mieleen itse sanoittamani kappale myöhemmiltä vuosilta.
Krhm krhm, se menee näin:
Kuka on vahva ja urhea, nyt pelastamassa Zakazia?
Kuka miehekkäästi taistelee säästämättä ammuksia?
Kuka skakdien edistystä puolustaa?
Kuka voittaja on ja viholliset suolistaa?
Zer-Korista Xar-Nekkiin
Piikkikenraali muakoineen!
Pakko on muistaa, etelä on alkanut rellestämään
Kuka hirttäisi sen salamaskakdin henkseleistään
Kenen avulla me Zakazin puolesta noustaan?
Kuka kaikkensa antaa Warrekin valtaa vastaan?
Kuka opettaa meidät kestämään
Piikkikenraali muakoineen!
Valpas ja vahva ja vakaa
Lyhyt ei lainkaan, aina puolustaa
Vapautta ja veljeyttä!
Kuka etelän veriorjat pysäyttää ?
Kuka Vartijamurhaajat lynkkauttaa?
Kuka meistä herrojen kartanot hajottaa?
Tiedämme se on piikkikenraali muakoineen!
Kuka Warrekin hirttää henkseleistään?
Piikkikenraali muakoineen!
Tässä vaiheessa minun on omistettava jokunen sana kenraali Nektannille, josta myöhemmin tuli yksi parhaimmista ystävistäni. Hän muutti elämäni.
Warrekin poppoo suututti monet. He ajoivat suurtilallisten etua, ja antoivat juoppokavereilleen “epäisänmaallisiksi” koetuilta henkilöiltä takavarikoituja maita ja omaisuuksia. Vastarinta kuitenkin vain haki muotoaan salamaskakdin joukkion rellestäessä etelässä.
Mutta sitten astui esiin pohjoisesta tullut karjatilallinen. Hän astui niiden ääniksi, joita raivostutti etelän rosvojen käytös sekä Zakazin taannuttaminen. Hän oli vaatimaton mies, ei ylpeä eikä koskaan sortunut ylellisyyksiin. Askeettinen, kenties. Karjapaimenena hän oli ollut pitkään, ja omalla työllään oli edennyt oman tilansa johtoon. Hän matkasi kannattajajoukkonsa kanssa etelään ja vaati saada puhua Warrekin kanssa, joka väitti olevansa saaren juridinen hallitsija. Warrek kieltäytyi ja sulki ovensa, ja hänen rosvojoukkonsa kävi pohjoisen miesten kimppuun.
Ja se oli ensimmäinen kamppailu sodassa. Taistelu oli raaka ja moni kuoli. Suuri kenraali Nektann pääsi pakoon vain ylivertaisten ratsastustaitojensa avulla. Hän palasi pohjoiseen ja vannoi jatkavansa, kunnes olisi lopettanut Warrekin diktatuurin. Moni liittyi hänen joukkoihinsa.
Warrek kokosi armeijansa roskaväestä ja rikollisista, jotka keräsi pikkukylistä ja vankiloista. Hän vapautti kaikki orjat sillä ehdolla, että he liittyisivät hänen armeijaansa. Se suututti entistä useampia. Vihamielisyys paisui ja muuttui kahakoiksi. Tehtiin iskuja puolin ja toisin. Karja-aitauksia poltettiin, postivankkureita ryöstettiin, vihaa levitettiin.
Kuinka minä sitten nousin kuilusta, jonne valerakkaus oli minut sortanut?
Minä olin juopotellut kaikki rahani. En ollut leiponut kuukausiin. Elämässäni ei ollut sisältöä.
Eräänä päivänä baarissa istuessani paikalle tuli karjapaimen. Gurrek, nimeltään. Tahtorakratsastaja luoteissaarelta, kivenkova äijä. Hän istui viereeni tuijottaessani tyhjän pontikkalasin pohjaa.
“Ootsä mister Labio?” hän kysyi ja työnsi eteeni oluttuopin. Vilkaisin häntä vailla intoa, pulisongit hoitamattomina.
“Meitil on sulle työtarjous.”
Hörppäsin olutta ja murahdin. “No?”
“Nektanni tarttee sun suhteita.”
“Mrh?”
“Sää kato tunnet niittä xialaisia ja muuta väkee tualta muualta. Lisäks sää oot kova kauppamiäs. Nektanni tahtoo sut palvelukseensa.”
Mietin hetken. En innostunut. Mikään ei innostanut.
“Tarjoon olvit jos tuut. Skararar, Nektanni tarjoo sulle kaikki maailman olvit jos tahot.”
Silloin minä otin kaiken tahdonvoimani ja päätin, että ei, en ole enää masentunut. Ja se toimi! Tarvitsin vain tarpeeksi kovat kännit. Joimme koko yön Gurrekin kanssa. Purin hänelle tarinani, ja mies ymmärsi. Tunsin uudelleensyntyväni. Kondiittori Gaggulabiosta paloi uuden alun liekeissä suuri Kenraali Gaggulabio, maailmojen orjuuttaja ja mestaridiplomaatti. Koin valaistumisen – näin suuren kohtalon, joka odotti minua. Tunsin, miten kosminen henki kosketti sisintämni, ja sanoi minulle: “Gaggulabio, sinun pitää tehdä tämä! Sinä olet tämän maailman ainoa toivo!”
Minä näin silloin enneunen. Siinä minä seisoin kultaisena sankarina, maailman viimeisenä puolustuslinjana maailman pahuutta, itse kaaoksen herraa, vastaan. Minä puristin legendaarista miekkaani ja johdin vapaan maailman hyökkäykseen. Kaadoimme pimeyden ja pahuuden, yhdessä! Tämä profeetallinen ilmestys osoitti minun olevan tarkoitettu johonkin suurempaan kuin vain juomaan itseni maksakirroosiin.
Niin minä uudelleensynnyin siinä baarissa, Karhuhai kourassani ja päättäväisyys mielessäni.
Minä paukautin henkseleitäni ensimmäistä kertaa sitten karmaisevan femiinin petoksen ja sanoin itselleni: “Tänä päivänä minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”
Ja niin minusta tuli sellainen.
Millainen oli ensitapaamiseni Nektannin kanssa?
Me Gurrekin kanssa ratsastimme monta raakaa yötä ja päivää. Vain miehisyytemme voimalla pääsimme ilman lepoa pohjoiseen asti. Etelä hukkui anarkiaan, kun Warrekin rosvot pakottivat väkeä puolelleen ja maksamaan heille suojelusta. Moni oli lähtenyt pakoon, kohti pohjoista. Nektannin avulla sadat pelastuivat. Hän tarjosi heille ruokaa ja majapaikat. Lyijyharjan rinteet ja Muakavaarat olivat pian täynnä pohjoisen poikien leirikyliä.
Spirimieskin kävi kääntymässä. Huomasi, että sen laboratorio oli ryövätty ja hämähäkit syöty. Sai vähän slaagin. Kuulemma muut makutat lynkkasivat sen. Ihan oikein.
Sillä välin Warrek etsiskeli makutan muokkaamia yksilöitä. Halusi kunnon tappajat riveihinsä.
Niin, siinä minä olin. Astelin Nektannin vaatimattomaan piikikkääseen kivilinnoitukseen pitkin siltaa. Mereen oli sadan bion pudotus. Massiiviset portit avautuivat. Linnake oli niin vaatimaton – ei prameilua, ei kalleuksia. Oli vain Nektann itse, kantamassa vastuuta niin monesta hengestä. Hän näytti murheelliselta ja vastuun painamalta. Sen takia hän oli hieman keskivertoskakdia lyhyempi.
“Shinäkö olet Gaggu Labio?” hän kysyi, kun saavuin. Nyökkäsin.
“Minäpä minä! Mitä äijä!”
Minusta on tärkeää pitää yllä illuusiota toveruudesta vaikkemme olleet edes koskaan tavanneet.
“Terwe tuloa matalaan majaani, Labio. Oletan että Gurrek kertoi kaiken olennaishen?”
“Kyllä! Minä voin ottaa heti yhteyttä tuttuihini Xialla!”
“Walmishta myösh kekshejä.”
“Kyllä!”
“Koko armeijalle.”
“Montako kullekin?”
“Paljonko kekshejä menee ykshiin luoti liiweihin?”
“… eikö niitä syödä?”
“Shinun kekshejäshi? Älä naurata!”
Olin hieman maissa, kieltämättä. Minunko keksini olivat käypiä ainoastaan luotiliivin aineksiksi?
Silloin tajusin, miksi se xialainen asefirma oli silloin ostanut niitä niin paljon. Eivät ne olleetkaan syöneet niitä! Tunsin itseni petetyksi.
Mutta sitten tajusin Nektannin nerouden.
Hän osasi nähdä asioilla käyttötarkoituksia siellä, missä niitä ei ollut.
Otin sen mantrakseni yrityselämässäni. Ilman sitä en olisi koskaan tehnyt esimerkiksi kumiankkakranaattien kaltaisia innovaatioita.
Niistä voisinkin kertoa seuraavaksi. Kumiankkakranaatit, olette saattaneet kuulla niistä. Ne saivat tulikasteensa sisällissodassa, ja mieheni ovat käyttäneet niitä edelleen hyvin paljon. Mikä niiden idea on?
Lyhyesti sanottuna idea on nerokas. Se on kumiankka, joka on täytetty räjähdysaineella ja ruosteisilla nauloilla. Kumipäälyste saa sen hyvin kimmoisaksi, jolloin sillä voi tehdä vaikka millaisia mahdottomia heittoja. Sen lisäksi se aiheuttaa suuren hämmennysvaikutuksen vihollisessa, joka ei helposti tajua sen räjähtävän. Kumikranaatit ovat myös heittämisen kannalta käytännöllisesti muotoiltuja – niiden pää on kuin kahva. Nerokkaita, etten sanoisi! Aivan nerokkaita!
No mitenkä minä sitten keksin ne? No, minäpä olin kerran kylvyssä. Kuulin terassilta kolahduksen – tunnistin välittömästi sen olevan Warrekin lähettämä palkkatappaja. Ainoastaan Warrekin lähettämien palkkatappajien pudottamista ruukuista kuului juuri sellainen ääni. Tiesin, että jos juoksisin, palkkatappaja huomaisi että tiedän ja varmasti pakenisi. Laitoin siis ylivertaiset aivoni toimintaan.
Katsoin kumiankkaani. Kurkotin auki lääkekaapin, ja otin sieltä mustaa ruutia sekä injektioneuloja. Työntin ne ankan sisään ja tein kylpysikaristani sytytyslangan. Palkkamurhaaja hiippaili edelleen minua kohti. Hän oli jo terassilla.
Sytytin ankan ja heitin sen. Se kimposi ikkunakarmista suoraan terassille! Boom! Hah, kusipää räjähti!
Jännä juttu muuten, löysin pian sen jälkeen postimiehen kuolleena terassiltani. Oli varmasti yrittänyt estää palkkamurhaajaa tappamasta minua. Oli uhrautunut puolestani. Palkkatappaja oli murhannut tämän kylmäverisesti kranaatilla. Oi voi! Vannoin kostavani hänet. Vannoin syöttäväni vielä Warrekille ankkakranaatin siitä hyvästä, mitä hän oli tehnyt.
Keksinnölläni myös tuotiin pohjoiselle ensimmäinen suuri voitto. Warrek oli koonnut suuren joukon verotarkastajia, taskuvarkaita ja veturinkuljettajia joukoksi, joka eteni pohjoiseen tahtorak-saattueessa. Heidän tavoitteena oli vangita Nektann ja “tuoda oikeuden eteen” hänet.
Inhatim-kanjonissa me väijytimme heidät ja ammuimme heidän päälleen satoja ankkoja. Inhatim-kanjonin Suuri Ankkavyöry, sellaisen nimen se kolossaalinen taistelu sai. Se oli verilöyly, kaikki etelän pellet tapettiin. Ha ha ha, nauroin silloin ensimmäistä kertaa ilkeästi. Löysin sisältäni erinomaisen sotastrategin. Minusta tuli silloin kenraali. Se oli minun tulikasteeni. Siinä minä kasvoin miehenä. Ja leipurina. Minusta tuli Gaggulabio Verinen, taistelukenttien viikatemies.
Minä kävin läpi tuttaviani – niitä oli snagen paljon – ja kutsuin heidät yhteiseen sotaamme salamilordia vastaan. Monet tulivat. Xialaiset tutut alkoivat myymään aseita Nektannille. Neuvottelin loistavan diilin – me myimme heille puita juurineen (jotta he voisivat istuttaa niitä omille saarilleen) ja he antoivat meille aseita. Myimme myös multaa ja muuta kasvillisuutta, kun vortixxit halusivat niitä. Ha ha, halvalla myivät! Niin loistava minä olen neuvottelemaan sopimuksia.
Myöhemmin Warrek teki saman. Sen takia koko saari aavikoitui. Idootti myi kaikki puut pois. Eikö se tiennyt että puita pitää olla että maa pysyy kiinteänä tai jotain? Aiheutti ekologisen katastrofin se ruojake! Halusin niin työntää kokonaisen puun sen ruoanabsorbointielimestä sisään!
“Piikkejä”, sanoi Nektann katsellessaan aseita. “Lishää piikkejä.”
Äijä muuten piti piikeistä. Pitkistä, lyhyistä, käyristä, suorista – jos sen saattoi työntää jonkun silmästä läpi, hän piti siitä! Tavallaan ihailin miestä siinä, että hän tiesi mistä piti ja pysyi siinä. Nektann oli meille kuin kallio – vakaa ja varma, aina yhtä mieltä. Aina sitä mieltä, että jos ongelman saattoi ratkaista piikeillä, se oli oikea ratkaisu. Ja jos ei voinut, piti joko muuttaa ongelmaa niin, että sen saisi ratkaistua piikeillä, tai sitten muuttaa piikkejä niin, että ne kävisivät ongelman ratkaisemiseen. Pojat, olisittepa nähneet Nektannin peseytymässä! Hänellä oli aina silloin raskas haarniska päällä, etteivät neulat olisi tappaneet häntä verenhukkaan!
Ei sillä, hän kyllä piti verenhukastakin. Piikit ja verenhukka, ne kulkivat käsi kädessä. Monasti hän jätti vihollisensa vain piikkien päihin vuotamaan hitaasti kuiviin. Tiikerit siinä odottelivat alapuolella että herkkupala lopettaisi huutamisen. Ei hän ketään nimittäin koskaan elävänä syöttänyt tiikereille. Ei hän ollut mikään barbaariruhtinas. Jos jostakusta piti päästä eroon, se ripustettiin ensin piikkiin ja sitten vasta syötettiin muakoille.
Sota oli raivoisaa. Rikoimme kaikki maailmanennätykset sodan suuruudesta ja mahtavuudesta. Zakazin sisällissodassa oli eniten kaikkea. Eniten räjähtäviä keihäitä, eniten lohikäärmetaisteluita, eniten ekologisia katastrofeja sekä eniten sivullisia uhreja. Minä kuljin kaupungista toiseen, värväten väkeä Nektannille! Minä tein investointeja, vakuutin pohattoja ja sotalordeja tukemaan pohjoista. Ostin aseita, uudistin koko huoltoketjun alkoholipohjaiseksi. Minä olin vähintäänkin 50% pohjoisen sotaponnisteluista.
Liekehtivän Aamunkoin Suuri Taistelu oli ensimmäisiä kunnian hetkiäni rintamalla. Siinä taistelussa kaatui kuului Bistolabio, jonka sukumiekan, Galmanlabion minä perin itselleni.
Bistolabio oli myyttinen hahmo klaanissamme. Moni serkuistani jumaloi häntä. Tarinat kertoivat noenmustasta skakdista stetsonissa, joka ratsasti marazonilla kaupungista toiseen. Hän oli oikeuden tuoja ja kulkeva sheriffi.
Kerran Bistolabio parkkeerasi virtaheponsa Ärtyneen Örkin baarin eteen ja marssi sisään. Hän tilasi mansikkaliköörin ja tiedusteli baarimikolta kuuluisasta rikollisesta, Kaksisilmä-Samista.
“Kaksisilmä-Sami on vanginnut kaupunginjohtajan piiloluolaansa”, baarimikko kuiskasi. Koko juomaväki jäätyi, kun he kuulivat tuon kamalan nimen.
“Hän myös ryösti kylän kultavarannot”, jatkoi varovaisesti toinen skakdi, karjapaimenen näköinen. “Ja mikä pahinta, vei miltei kaiken oluen! Tällä tahdilla kuolemme janoon viikossa! Emme nimittäin voi tuoda juomaa muualta, sillä hän ryösti myös rautatiekiskot sekä kaikki ratsut.”
“Mmmmhr”, murahti miehekkään hiljaisesti Bistolabio ja ryysti likööriään. “Missä se lokaliemellä täytetty limanuljaska majailee?” Hänen äänensä oli kuin keuhkosyöpään kuolevan. Niin miehekäs, niin karismaattinen.
“Ei! Jos kukaan yrittää mitään, hän räjäyttää kylän alle hautaamansa pommit! Muukalainen, lähde vähin äänin niin ehkä selviät! Jätä meidät kärsimään!”
“Mmmmhr”, murahti Bistolabio. “Labion suku ei jätä viattomia pulaan”, hän sanoi mustat viikset värähdellen. “Missä hän majailee?”
“Ei! Jos menet sinne, me kaikki kuolemme!” baarimikko parahti epätoivoisena.
“Mmmmhr”, sheriffilabio sanoi ja veti lapionsa. Hän osoitti sillä tarjoilijaa.
“Kysyn vielä, missä hän majailee?”
“E-ei! Älä!”
Bistolabio painoi Galmanlabion liipasinta ja tarjoilija kaatui kuolleena maahan.
“Kysyn uudestaan.” Sysimustan labioskakdin elekieli kertoi, että hän oli tosissaan.
“Kaksisilmä-Sami on piilossa Kolttukukkulan vanhalla maatilalla”, baarimikko lopulta sanoi.
“Kiitos yhteistyöstä”, Bistolabio murahti ja ampui kuulustellun aivot pellolle. Hänhän olisi saattanut varoittaa Kaksisilmä-Samia etukäteen.
Sitten hän ampui muutkin baarin asiakkaat, etteivät he voisi laverrella.
Niin sankari hyppäsi marazoninsa tykkitorniin ja lähti ratsastamaan kohti rikollisen piilopaikkaa.
Bistolabio oli joskus ratsastanut biisonivaunuilla, mutta niiden kuoltua sukupuuttoon xialaisten laukkujen takia hän oli vaihatnut virtahepoon. Se oli ollut niitä aikoja kun hän oli vielä ollut keskikoulun opettaja. Hänen pistokokeensa olivat ajaneet kymmeniä oppilaita itsemurhan partaalle.
Ja siellä, Kolttukukkulan tilalla, käytiin Zakazin mahtavin mättö.
Marazonin 87-millinen panssarintorjuntatykki teki helposti selvää piikkilanka-aidoista ja muista esteistä, joita Samin piilopaikan ympärille oli tehty. Ison pahan kätyreitä ryntäsi ampumaan Bistolabion jaloa eläintä, mutta sen panssarit torjuivat kaiken. Lopulta jäljellä oli vain savuava autiomaa ja kaksi pyssymiestä (pormestari kuoli ja Sami räjäytti koko kaupungin).
“Typerys”, Kaksisilmä-Sam tuhahti valmiina vetämään aseensa. Siinä hän seisoi, keltainen jättiläinen, muinaista kyklooppien lajia. Hän tuijotti kahdella silmällään mustaa skakdia.
“Mmmmhr”, Bistolabio murahti. “Olet syyllistynyt oluen ryöstämiseen, rautatiekiskojen vandalisoimiseen, murhaan, joukkomurhaan sekä virkavallan edustajan aliarviointiin. Täten tuomitsen sinut kuolemaan.”
Oksapallo pyöri heidän välistään. Masentunut huuliharppu loi heille lännen melodiaa.
“Minä näen kahdella silmälläni sen-” Kaksisilmä-Sam oli juuri sanomassa, kun sheriffi ampui häntä kaulaan lapiollaan.
Kyklooppi romahti maahan. Bistolabio ampui sitä vielä 371 kertaa. Helpompi haudata palaset.
Niin ystävällinen hän oli. Ajatteli senkin parasta, joka joutuisi hautaaman korston. Epäitsekkyyden perikuva. Idoli. Symboli kaikelle hyvälle. Bistolabio hyppäsi marazoninsa torniin, räjäytti tilan ja ajoi auringonlaskuun.
Sellainen mies oli Bistolabio.
Ja maailmasta tuli heti paljon synkempi, kun hän traagisesti kaatui taistelussa tuhatkolmesataakertaista ylivoimaa vastaan. Sanotaan, että hän olisi saattanut lopettaa sodan lyhyeen sinä päivänä, jos olisi kohdannut Warrekin. Valitettavasti etelän pelle oli potemassa krapulaa taistelun aikana.
“Mmmmhr”, hän murahti viimeisillä korahduksillaan. “Gaggu, ota lapioni… Jaa sillä oikeutta… suojele heikkoja… Äläkä koskaan epäröi.”
Sen sanottuaan hän kuoli, sadat keihäät sojottaen lihastaan. Minä kyynelissä otin Bistolabion Galmanlabion ja lupasin noudattaa hänen viimeisiä sanojaan. Jakaa lapiokaupalla oikeutta maailmaan. Se muutti minua ihmisenä ja skakdina.
Otin lapion, ja johdin särkyneen puolustuksen uuteen taisteluhurmokseen! Samaan aikaan aamu-aurinko nousi liekehtivänä pallona, ja yhdessä valon kanssa me nousimme! Me ajoimme pimeyden voimat takaisin krapulaan josta ne olivat tulleet, tapoimme ja teurastimme Warrekin rosvoja kasapäin! Nektanni antoi minulle mitalin sen jälkeen. Olin niin onnellinen.
Olimme selvästi päässeet niskan päälle, aloite oli meidän. Nektannin ylimaallinen strateginen ajattelukyky tuli nyt tarpeeseen. Hän vetäytyi linnakkeeseensa parhaiden sotajohtajiensa kanssa ja kehitti doktriinin, jolla sotaa jatkettaisiin.
Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.
Hyökkäys.
Jaa niin me jukravit hyökkäsimme! Hyökkäsimme niin, että Äijärakk kalpeni rinnallamme, sillä niin ylitsepaisuva oli meidän miehuutemme mitta.
Vihollinen kehitti tselleen hirvittävän aseen, Vartijat-nimisen rosvojoukon. He olivat luusereita, jotka eivät uskaltaneet näyttää naamaansa taistellessaan, vaan ampuivat kaukaa. He tappoivat tällaisella huijauksella satoja. Silloin Nektanni kutsui minut komentokammioonsa:
“Gaggu Labio! Kerro miten me woitamme Wartijat?”
“Hmm, enpä tiedä, kenraali. Kenties meidän pitäisi käyttää samanlaisia taktiikoita?”
“Älä ole typerä! Emme me woi taishtella luusherimaisheshti! She olishi moraalinen tappio!”
“Yhtäkkiä, NINJOJA!”
“Mitä?”
“NINJAT… keksin sen konseptin juuri. Mitä jos kouluttaisimme joukon, joka kykenisi pääsemään sinne, mistä Vartijat meitä ampuvat? Ne negaatioisivat toisensa! Vastaisimme epäreiluuteen huijauksella!”
“Tarkoitatko… että olishi muukin shtrategia kuin hyökkäysh?”
“Kyllä NINJATKIN hyökkäsivät… se tapahtuisi vain näkymättömissä! Ajatettele, he olisivat sodan hiljaiset sankarit, näkymättömät puolustajamme, salainen aseemme!”
“Tieshin että woin luottaa sinuun, Gaggu Labio.”
Ja siitä se sitten lähti. Perustin Zakazin NINJA-akatemian Elämäm kolun tiloihin. Koulu oli lakkautettu sodan alettua, sillä rehtorin mukaan “mitä vittua me täällä teemme, kun tuolla sodassa oppii paremmin.”
NINJA-kursseille hakeutui heti kymmeniä. He olivat parhaista parhaita, juuri niitä jotka olivat niin hyviä että jos olisivat menneet armeijaan vastapuoli olisi luovuttanut. NINJAT olivat – ja ovat – Zakazin hienoimpia herrasmiehiä ja mahtavimpia taistelijoita.
NINJAT mullistivat sodan. Monessa taistelussa heidän yhtäkkiset ilmestymisensä muuttivat taistelun kulun. Siitä heidän nimensäkin tuli, NINJA: Nopeasti Ilmestyvien Ninjojen Juonikas Armeija.
He näyttelivät kiinteää osaa pohjoisen seuraavassa offensiivissa. Eteneminen oli ollut tasaista, mutta zakazrinkelin puoleenväliin oli Warrek kaivanut syvät linnakkeet. Satiaistenlahden pohjukassa kaakossa sijaitsi päälinnoitus, joka hallitsi teitä etelään siltä puolelta.
Monta hyökkäystä kilpistyi niihin linjoihin. Vartijat olivat kaivautuneet maihin ja Warrekin rosvot olivat aseistaneet satoja kalajalkoja avukseen. Erään täysin epäonnistuneen iskun jälkeen Nektanni kutsui minut taas luokseen:
“Gaggu Labio! Kekshi minulle tapa pääshtä läpi Shatiaishten Lahden linjasta!”
Hmm, minä pohdin.
“Kenties voisimme jyrätä linjan tahtorak-rynnäköllä?”
“Ei käy, tahtorakit owat wiishaita otukshia. Ne eiwät juokshe ehdoin tahdoin turmaan.”
“Entä jos sytytämme ne tuleen?”
“Ei niiden nahka pala.”
“Valelemme ne napalmilla.”
“Napalmilla, shanot? She voishi toimia, toki. Ole hywä ja yritä, Gaggu Labio.”
Siinä rynnäkössä kuoli lähes kaksi kolmasosaa saaremme tahtorakeista, mutta oli se sen arvoista. Palavasta tahtorakista, joka juoksee kapinallisia kohti, tuli pian oikeutetun vastarintamme symboli. Nektanni teetti siitä performanssiesityksen joka vuosi, jossa taistelu uudelleen-elettiin hänen takapihallaan. Tosin pienemmillä kuolonuhreilla.
Satiaistenlahden Napalmitahtorakrynnäkkö oli näet joukkomurha. Harva tietää, mutta opin tämän syväläiskuningattaren hovissa elellessäni – kalamiesten nahka on helposti syttyvää. Sen takia ne asuvat vedessä. Niiden iho on kuin öljyvahaa – pieni kipinä ja koko otus on liekeissä, whoom! Napalamitahtorakit tekivät niistä selvää! Ha ha ha!
Olimme juhlimassa voittoa Vors-Korissa kun koin uuden ilmestyksen. Siinä oli merirosvo, joka oli itse Kuolema. Hän tappoi ja pirstoi kaiken mitä kohtasi, käytti kaiken alkoholin eikä jättänyt muille. Maailma huusi minulle: pysäytä hänet. Kapteeni Gaggulabio, olet ainoa toivomme! Olin unesta hämmentynyt, kun heräsin krapulassa. Mitä se tarkoitti? Liittyikö se aiempaan visiooni tulevasta pimeydestä? Ehkä se oli osanaan luomassa hyvin antimerirosvoistista asennettani.
Krapula-aamu oli muutenkin ankea, sillä yöllä Warrekin pirakahirvitykset olivat hiippailleet kaupunkiin ja olivat piirittäneet baarimme. Moni urheista veljistä oli kuollut. Ulkona oli veriorgiat. Laitoimme ovet kiinni, minä ja kourallinen hyviä miehiä. He eivät olleet suuria sotureita, vasta vihreitä noviiseja. Minun pitäisi olla heidän voimansa!
Ja niin siteerasin vääpeli Genttälabiota Kapinasodan päiviltä: “Miehen mitta ei ole hänen mittansa vaan hänen aseensa mitta!” ja vedin Galmanlabion, joka säteili auringossa. Genttälabiokin oli aikanaan käyttänyt sitä legendaarista lapiota, suvun suurta kalleutta.
Näin mielessäni Genttälabion kiipeämässä yli piikkilankojen ja piiritysvaunujen, lapio kädessään, johtamassa miehiään. Se oli Mahrikuninkaan palatsin piirityksen aikana. Kapinallisia johti suuri Ksonenn Kruunaamaton, skakdien itseoikeutettu kuningas. Genttälabio oli hänen kaartinsa johtaja, Zakazin kovimman nyrkin komentaja.
“Kuolema kaloille!” kaikuivat sotahuudot, kun skakdit puskivat läpi kanaalikaupungin. Mahrikuningas Rin-Lek, viimeinen Ehlekin komentajista, hautoi katkeruuttaan vedenalalaisessa palatsissaan. Hänen vesiteemaiset tuomiopäivänaseensa olivat osoittautuneet kerta kerran jälkeen toimimattomaksi. Syvväläisten maanpäälinen valta oli sortumassa, hän katseli määrätessään kaikki taisteluun, jotka häntä vielä tottelivat. Kerettiläisjoukko oli jo luopunut Zakazista ja muuttanut Keskijärven syvyyksiin.
Rin-Lekin mielestä se oli heikkoutta. Hän ei antaisi alkukantaisten petojen sortaa ainoaa kuningaskuntaa, joka hallitsi sekä maata että merenpohjaa. Eikä ainakaan sen Ksonennin, sen kouluttamattoman ja ulkomaalaisen skakdinryökäleen. Hän ei mikään kuningas ollut, hänessä ei virrannut puhtaana syväläisten ver-
Silloin hänen palatsinsa katto sortui hänen päälleen. Bommilabio heitti ylävitosen Genttälabiolle. “Okei Irnakkin pojat! Puhdistetaan tämä perkeleen kalakaupunki ja tapetaan kaikki kuhat mitä löydämme! Syväkuningas on helvetin kuollut!” skakdikaartin johtaja karjui käskyjä ja halkaisi lapiollaan pakenevan kalan kallon.
Myöhemmin olisi-kuningas Ksonenn salamurhattiin kruunajaisissa ja uuden tasavallan neuvosto heitti Genttälabion tyrmään monarkistisympatioista. Hän teki itsemurhan lapiollaan.
Mutta sitä osaa en aikonut toistaa! Ei, toistaisin vain menestyksen. Kohotin Galmanlabion ja johdin mieheni taisteluun: kohti voittoa! Kohti ajan loppua! Kohti möygytystä ja guoletusta!
Ja niin suuri oli soturieni hurma, että vihollisen sydän murtui ja he kuolivat verenhukkaan.
Sen taistelun jälkeen minä sävelsin tämän laulun Galmanlabion kunniaksi. Se pohjautuu kansamme muinaishistoriaan.
Oi Galmanlabio
kostoni aihio, viholliseni turmio
veren hurman herättäjä, ilkimysten selättäjä
Labioiden suurta terää
koko Zakaz vielä seuraa kun herää!
Kaukaa menneen udusta alkoi aamusi
Itse Kromin ahjossa sinut tyhjyydestä taottiin
Teräsi, raatoväkäsesi, ne kivulla ainiaaksi kirottiin
Legendojen sankareille sinut tehtiin
Mutta ei Yalbadith Tuhatsilmä sinua koskaan saanut
Sillä ovela oli Gettulabio, tuo jumalten juomanlaskija
Hän yöllä hiippaili Kromin kammioon, hurmasi tämän vaimon
Nappasi legendojen terän ja ulos vipsahti taivaiden maasta
Niin lankesi taivaiden viha
Peittyi vereen Zakazin ruohopiha
Mutta Galmanlabiota ei voitettu, se suureksi sankarin teki
Ja jumalat luopuivat, voittamaton heille oli se peli
Oli Gettulabion oveluus peitonnut itse Kromin
ja hurmannut jumalten hovin!
Miegga suuri niitti vägeä: Hailaisia ja peikkoja
mustekaloja, haamuja ja muita julmia veikkoja
Tehtiin sillä sankaritekoja taisteluissa
keittiöissä ravintoloissa baareissa
Parhaat tapot ja parhaat kakut
Labiolla leivottiin parhaat makut
Kyynelehdin aina viimeisten säkeiden kohdalla! Ah! Se on ihastuttava! Muistan kun kirjoittelin sen Biomarista ostetulle askartelupaperille Akbsklsdflsfldaxin kannella. Me olimme matkalla ajan suurimpaan meritaisteluun, jossa ratkaisisimme aikojen kohtalot.
Minun kaunokaiseni johti vasenta laivuetta. Ah, haistoin suolan ja merituulen seilatessamme ohi Satiaistenlahden suun. Tehtävämme oli selvä: Warrek oli koonnut laivaston, ja aikoi nousta maihin selustassamme. Emme voineet antaa sen tapahtua.
Warrekin amiraali, Nelsonn johti lippulaivaansa Liekehtivää Norsua – massiivista steltvalmisteista höyrylaivaa, joka oli haarniskoitu teräksellä ja aseistettu tulenheittimillä. Hänen joukoissaan oli paljon merirosvoja, ryökäleitä ja muuta vaarallista väkeä monenlaisissa venhoissa. Heillä oli kaksinkertainen ylivoima, mutta meillä oli suunnitelma. Minun luomani!
Kyllä, on minussa meristrategiakin. Katsokaas, se periytyy Gölilabion laivastolta Mahrikuninkaan sodista. Kapteeni Gölilabio seilasi aina Hevos Nuille asti, ja oli historian suurin löytöretkeilijä. Sen siniskakdin veri oli merivettä, niin sanotaan. “Yarr, jos Luoja-Ori ei olisi halunnut meidän tutkivan meriä, miksi hän antoi meille räpylät?” hänen kerrotaan tokaisseen muuannen veikolle, joka arvosteli skakdien merenkäyntitaitoja. Se oli totta. Puolella skakdeista oli räpylät – myös minulla. Kenties meillä on veressämme enemmän seikkailua ja merta! Gölilabio katosi viimeisellä matkallaan Hevosten Maahan, ja moni uskoi hänen kuolleen. Toiset tarinat kertoivat, että hän jäi sinne paratiisiin elämään Keksikakin ja Orhilordin kanssa.
Märssykorissa mies huusi, että rosvoja edessä! Ja heti tunnelma sähköistyi. Tykit ladattiin, muodostelmat otettiin, henkilönkuljetuskatapultit viritettiin. Teeskentelimme kääntyvämme pois – Nelsonn lähti perään. Ha! Ansa oli viritetty!
Mieheni alkoivat laulamaan motivoituneina:
Oli kapteeni Gaggu oiva mies,
huraa, huraa.
Hän reseptit parhaimmat aina ties,
huraa, huraa.
Hän hetkessä hotkaisi juustokuun
ja piirakkalippuunsa pyyhki suun.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Hän gastronomian parhaiten tunsi,
huraa, huraa,
ja osasi jopa meksitorania: si!
Huraa, huraa.
Hän uskalsi rosvoja kaulia
ja antaa niiden haukata haulia.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Kun Liekehtivä Norsu ja muut rosvolaivat saapuivat lähelle, iskimme. Nimittäin, yhtäkkiä, NINJOJA! Sploof! Sploof! Savupilvistä ilmestyi mustatrikoo toisensa jälkeen vihollisalusten kansille. Rosmot ajautuivat hämmennykseen! Me käänsimme ja aloimme ampua. Kumiankkoja ja muuta räjähtävää satoi niitä päin! Warrekin paatit pirstaloituivat yksi toisensa jälkeen!
Suurta laivastovoittoa seurasi Keskijärven Salamavalloitus, jossa me valloitimme järvemme ja demilitarisoimme sen. Se oli itse asiassa minun ideani. Warrekin miehet olivat saaneet julman idean – hepäs myrkyttäisivät järven. Pilaisivat kaiken juomaveden, niinkuin olivat jo pilanneet ympäristönkin! Ei, minä sanoin kun kuulin suunnitelmasta. Meidän täytyy estää se!
Yön aikana me kannoimme laivat mereltä järvelle ja julistimme järven demilitarisoiduksi alueeksi. Jos joku rikkoisi käskyä, ampuisimme laivoillamme ne.
Joku yli-innokas kapteeni alkoi väittelemään sanan “demilitarisaatio” merkityksestä ja upotti oman aluksensa. Oli muuten typerä äijä.
Kyllä minä tiedän, mitä demilitarisaatio tarkoittaa! Muistan tarinan Lumilabiosta, nimittäin. Hän eleli aikanaan Pohjoisella mantereella Husida-nimisessä maassa. Se oli jään ja jäätyneiden syväläisten maa. Ehlekin aikana oli sinne menty asumaan, mutta niin pohjoisessa veden alle rakennetut kaupungit olivat pian jäätyneet. Höh, hölmöjä nuo kalamiehet. Radioaktiiviset tappajahirvet söivät sitten osan. Kylä oli suorastaan hirvien piirittämä!
Ja sitten eräänä päivänä Lumilabio, kaupungin lumenluoja, istui baariin. Muuan skakdi ilmestyi sitten siihen ja alkoi selittämään: “Minun kotisaarellani on sota, ja siellä on joku kenraali julistanut järvensä demilitarisoiduksi! Olimme ihan riemuissamme, kenties nyt voimme mennä hakemaan vettä! Menimme rantaan ja kenraalin laivat ampuivat meitä! Muka demilitarisoitu! Hah! Epäreilua, sotarikos! Eikö vain?”
Ja siihen sitten Lumilabio vastasi, että “Celui qui a les plus gros canons, définit la sémantique des mots” ja lähti lapioimaan lunta.
“Ja she on hyvä neuvo, Gaggu Labio”, sanoi Nektanni kun kerroin tarinan hänelle. Määrittelimme demilitarisaation uudelleen tarkoittamaan “dewarrekifioitua” aluetta. Jukupätkä se toimi! Vuosikymmenien sotimisen jälkeen se oli ollut niin helppoa! Katkaisimme etelältä veden!
Voitto oli lähellä, tunsin.
Kunnes tapahtui Zer-Kor. Ensimmäinen kerta siellä, ollakseni spesifi. Ajoin moottoripyörällä ja nautin ruudinsavusta, joka piti laaksoa hallussaan rankkojen taisteluiden jäljiltä.
Ajoin jotakin pehmeää ja massakasta päin. Tumps. Suistuin pyörän selästä.
“Ha ha ha”, tuntematon hahmo nauroi ilkeästi. Ääni oli etäisesti tuttu.
Minä nousin vaivalloisesti hiekkaa suussani. Käännyin katsomaan – ja voi, en uskonut silmiäni!
“Minä olen Leibälabio”, skakdi sanoi. Hänellä oli ilkeän purppura puku ja paksu sikari suussaan.
“… en ole kuullut koskaan sinusta tai kenestäkään, jolla olisi noin typerä nimi”, minä epäilin. Mies näytti aivan PAHALTA MINULTA.
“Etkä kuulekaan”, hän murahti julmasti ja suihkutti jotakin kasvoilleni. Maistoin myrkkykaasun! Tunsin tukehtuvani! Kuolevani! Elämäni hippui silmieni edestä! Näin Gaggugeisarin, galaksin suojelijan! Kosmiset sorsat syöksyivät kaikista rei’istä rautahevoseni sisään, mutta miehistöni piti ne sankarillisesti ulkona! Me johdimme vastarintaa niiden universumia vastaan!
Puristin plasmapistooliani ja purin hampaitani miehekkäästi. Ihonmyötäinen haarniska hyväili vatsalihaksiani. “Ette saa minua ettekä Xadlfslfdslksbkata!” huusin sorsakenraalille, jonka hirvittävän pulssikiekon väistin helposti. “Voitte viedä planeettamme, mutta ette koskaan voi viedä oikeuttamme leipoa!”
Sorsia oli liikaa. Ammukseni loppuivat. Olin melkein epätoivoinen. Mutta silloin pelastuksekseni tuli Kompressoriveli! Rautainen möykytysmasiina iskeytyi läpi seinän ja alkoi läimiä sorsia. Näin koneen ohjaajien kiviset kasvot. Parhaat ystäväni eivät jättäneet minua.
Kun taistelu oli hoidettu, juoksin komentosillalle. Värikkäät ufotytöt lankesivat käsivarsilleni. Tartuin ohjaimiin. Sorsien komentoalus oli vielä siinä. Otin kurssin sitä kohti. Syöksy.
Visio katosi, kun tajusin, etten ollutkaan kuolemassa. Pulisonkini olivat refleksinomaisesti kääntyneet kasvojeni suojaksi, suodattaen myrkyn pois. Nousin hämilläni.
“Ai niin”, PAHA GAGGULABIO murahti ja löi minut kaulimella kanveesiin.
Heräsin tuoliin köytettynä pimeästä huoneesta. Näin PAHAN MINUN. Hän oli Warrekin kanssa edessäni. Tila oli himmeästi valaistu. Etelän rosmoja oli ovilla.
“Leipuri. Notta tappaamme jälleen”, salamakenraali totesi halveksuvasti. “Mitäpä piät herra Leibälabiosta?”
“En ikinä käyttäisi violettia pukua!”
“Hää on täyellinen kloonisi”, Warrek sanoi. “Siä oot syy miks en oo voittanut tätä sottaa. Nektanni on typerys, mutta siä oot ne aivot. Nyt oot vankinani, ja minnul on puolellani kloonisi, voitto on vääjäämätö!”
“Hirviö!”
“Ha ha ha!” PAHA GAGGULABIO nauroi ilkeästi. “Aloitan laittamalla myrkkyä juomaveteen. Sitten myyn myrkytettyjä leivoksia Nektannille!”
Silloin, kun PAHA GAGGULABIO oli kääntymässä, huomasin jotakin: hänen takaraivossaan oli MIELENHALLINTASIRU!
“Tosimies olisi vetänyt minua turpaan!” huusin, jotta hän ei lähtisi.
Warrek katsoi minua. “Leipuri, luullin sua luusseriksi. Otetaakkos matsia?”
“Avaa kahleeni.”
Warrek näytti epäröivän, pelkuri kun oli. Hän tiesi, ettei voittaisi minua rehellisesti.
“Siehän suatat paeta.”
“Herrasmies pitää sanansa!”
“No hyvvä o.”
Hän vapautti minut. PAHA GAGGULABIO oli sivussa.
Mietin mahdollisuuksiani. Kyllä. Syöksyin akrobaattisella loikalla ohi Warrekin ja kaadoin purppurapukuisen outouden. Revin hänen niskastaan mielenhallintasienen irti.
Silloin hän heräsi.
“Mitä? Missä olen? Metorakk?” hän kysyi.
“Kaveri! Olet Kenraali Gaggulabio, hirmuisin herrasmies maailmassa!”, kerroin kloonilleni. “Ja niin olen minäkin.”
“Olin… olin juuri… missä olen? Kuk-” hän kysyi.
Silloin hänen oranssit silmänsä suurenivat.
“Oletko sinä Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
“Olen”, Gaggulabio vastasi.
“… mikä vuosi nyt on? Missä olen?” Gaggulabio sanoi.
“Olet sisällissodassa, Gaggulabio. Warrek hallitsi hetken mieltäsi!” Gaggulabio vastasi.
“… mutta siitähän on vuosia!” Gaggulabio ei uskonut korviaan.
“… oletko…” Gaggulabio kysyi.
“Minä olen joutunut menneisyyteen!” Gaggulabio huusi. “Sitäkö se portaali tekikin?”
“Oletko tulevaisuuden Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
“Kyllä, Gaggulabio”, Gaggulabio vastasi.
En uskonut korviani!
“Tuleeko minusta rikas?” Gaggulabio kysyi.
“Tulee, mutta sillä ei ole merkitystä! Merkitystä on sillä, että kun tapaat Metorakk-nimisen miekkosen… anna hänelle mahdollisuus!” Gaggulabio selitti.
“Okei, selvä”, Gaggulabio painoi nimen mieleensä.
“Notta lopetelekaas toi juttelunne”, Warrek huusi kesken kaiken. Hän osoitti meitä singolla.
“Tai pläjjäytän aivonne pellolle.”
Katsoimme Warrekia. Sitten toisiamme.
Me tunsimme toisemme liian hyvin. Iskimme silmää.
Vanhempi Gaggulabio otti jaloistani kiinni, pyöräytti minua ilmassa ja heitti minut kuin moukarin päin Warrekia. Rosvojohtaja tuupertui maahan kovan pääni osumasta. Möykytimme kaksin Warrekia kunnes hän oli tajuton.
“Älä tapa häntä”, tulevaisuuden Gaggulabio neuvoi minua. “Saatat vihata häntä, mutta hän tulee olemaan tärkeä tulevaisuudessa!”
Olin pettunut, mutta tottelin häntä.
“Miten päädyit tänne? Mitä tapahtui?” kyselin häneltä.
“No katsot, tiedätkö miksi Irnakkin piispalla on kaksi Olmakia olkapanssareina? Siksi, että hän voi matkustaa ajassa ja ulottovuuksissa. Irnakkin pirut ovat ainoa interdimensionaalinen moottoripyöräjengi. Warrek palkkasi heidät kaappaamaan vanehmman ja kokeneemman Gaggulabion voittaakseen sinut nuorena, Gaggulabio. Mutta he epäonnistuivat, kiitos sinun. Min muistan, että tämä meni tismalleen samalla tavalla silloin, kun minä olin nuori.”
“Hetki- sinäkin koit tämän?”
“Tietysti. Seurasin vanhemman minuni ohjeita ja kaikki meni hyvin.”
Se oli uskomatonta. Onneksi en pienistä hötkyile, joten en ollut niin shokissa kuin moni muu olisi voinut olla.
Mutta silti minulla oli yksi kysymys.
“Miten saamme sinut takaisin omaan aikaasi?” kysyi Gaggulabiolta.
“On vain yksi keino”, Gaggulabio sanoi tekosynkästi. “Irnakkin Piispa.”
Köytimme Warrekin henkseleistään kellariinsa ja lähdimme ylös. Kylä oli täynnä rosvoja. Taustalla Moerakkin Taverna oli rapistunut ja ränsistynyt. Vanha leipomolinnani oli muutettu asepajaksi. Kaikki oli hiekkaista ja autiota. Näin dystopian, joka koko saaren valtaisi, jos Warrek voittaisi. Se oli hirmuista.
Nyt kun jälkikäteen ajattelen, olisin voinut tietysti kysyä toiselta minulta, miten voittaisimme sodan. Mutta eipä se ollut tarpeen! Se olisi sitä paitsi ollut huijausta.
Me hipsimme vartijoiden ohi.
“Irnakkin pirut ovat luoteisrintamalla mitä viimeksi kuulimme”, selitin meidän hiippaillessamme. “En muuten tiennytkään pitäväni purppurasta. Ensiksi kun näin sinun pukusi, olin ihan että…” jatkoin.
“… tiedän. Mutta purppura luo tiettyä aatelista arvokkuutta, eikö vain? Yhdistä se näihin paksuihin sikareihin – ota, tässä – ja menet missä tahansa seurapiireissä.”
Otin tulevaisuudesta tuodun sikarin. Se näytti nuhjuiselta ja vanhalta. “Kiitos. Otan tämän muistoksi tapaamisestamme.”
“Niin arvelinkin. Minä sain sen samalla tavalla kuin sinä, tulevaisuuden versiolta itsestäni.”
“Hei! Vanki karkaa!” kaikui äkkiä huuto. Laukauksia alkoi sataa.
“Voi ei!” huusin.
“Äkkiä! Lehmien selkään!” vanhempi minä huusi. Taakse, ampujien joukkoon, ilmestyi yhtäkkiä, NINJOJA TULEVAISUUDESTA. Pakenimme sekaannuksen turvin, laukaten tasangoille. Katselimme Warrekin autioittamaa maata. Ekologinen tuho oli hirvittävää.
“Tuleeko saaresta koskaan entistään?” kysyin surumielisenä.
“Painu skararariin täältä. Zakaz on kuoleva, sinulla on koko maailma tarjottimella!” Labio vastasi.
“Katsos, anna kun kerron sinulle tarinan Hieggalabiosta. Et tunne häntä vielä. Hieggalabio eleli Zakazilla kuin me muutkin, mutta sodan jälkeen hän tympääntyi. Hän oli seikkailunhaluinen kissa, ja se oli syy miksi hän pestautui Grandirakin arkeologiseksi apuriksi. Hän oli nimittäin hyvä hiekan kaivamisessa ja langoilla leikkimisessä. Hänen avullaan seikkailija-skakdi löysi muunmuassa Eisenfahren draakkikaupungin rauniot. Hieggalabio ei antanut menneisyytensä kahlita häntä, vaan jatkoi aina eteenpäin.”
“Kuulostaa järkevältä”, myönsin. Onneksi hän ei kertonut, miten traagisesti Hieggalabio tulisi kuolemaan. Se olisi murtanut minut etukäteen.
Juttutokiomme keskeytyi, kun moottipyörien ulvonta rikkoi yön. Olimme pirujen reviirillä.
“Onko sinulla suunnitelmaa?” kysyin Gaggulabiolta.
“Tiedät, ettemme me tee suunnitelmia”, hän naurahti ja sytytti toisen sikarin.
Sieltä ne moottoripyörät tulivat. Käänsimme lehmämme niitä päin ja kiihdytimme. Kuin eteläisten turnajaiset ikään. Alkoi Kaviokamppailu Keskilännessä.
Pirut moottirpyörien selissä huusivat raivoisasti, kun ne ajoivat meitä päin. Lehmämme kantoivat meitä uskollisesti vihollisiamme kohden, vailla typerän eläimen pelkoa.
Juuri ennen osumaa vanhempi minä loikkasi ja liiskasi moottoripyöräjengiläisen vatsallaan. Krunts, sen luuranko sanoi, kun kaksisataa kiloa miehekkyyttä osui siihen.
Minä en ollut vielä niin peloton, katselin hurmaantuneena. Enkä niin iso. Väistin lehmälläni moottoripyörän Gaggulabion kaapatessa haltuunsa toisen pyörän. Hän jyräsi pirut taktisella sivustakoukkauksella ja nerokkaalla toimintarepliikillään: “On möygytysaiga, byörägerholaiset!”
Voi, miten idoloinkaan itseäni!
Jätimme yhden pirun tolpilleen jotta voisimme kuulustella häntä.
“Missä on Piispa?” minä sanoin hänelle.
“Äh häh mää en ikuna kerro ;)” karski motoristi ärjyi.
“… no ei sitten”, Labio totesi ja loikkasi Davirakk-pyörän kyytiin. Minä otin toisen. Kaasutimme kohti pirujen kerhotaloa.
Päätin kutsua tätä suurta taisteluksi Kaviokamppailuksi, vaikka teknisesti ottaen lehmillämme oli telaketjut eikä kavioita. No, kavioilla on suurempi mytologinen viitekehys.
Kerhotaloa ympäröivät maat olivat karut ja autiot. Aivan kuin kaktuksetkin olisivat paenneet Piispan hirmuista habaa. Hiekassa oli kuulantyöntökuulia ja käsipainoja. Kylmät väreet nousivat harjaani pitkin, kun katsoin Kerhotaloa.
Se oli kuin suuri, piikikäs kuntosali.
Pahin painajaiseni.
Se kuntosali-osuus, siis. Ei ne piikit. Nektanni tykkää piikeistä.
Kymmenet häjyt motoristit huomasivat meidät. Karautimme pihaan Labio edellä ja näytimme herrasmiehiltä.
“Haluan neuvotella johtajanne kanssa!” vanhempi kenraali huusi.
“Mitä jos se ei haluu jutella teitin kaa :?” yksi ruma moottorirakki hymisi joukon kerääntyessä ympärillemme.
“Me aiomme pettää Nektannin”, Labio bluffasi. “Ja pomonne varmaankin pitäisi, jos voisi voittaa sodan Warrekilleen.”
“… mitä irnakkia me Warrekista?” joku motoristi kysyi.
“… ettekö te ole Etelän puolella?” kysyin hämmästyneenä.
“No emme skararissa.”
“Mutta… ette te pohjoisenkaan puolella ole?”
“Me vaan tykätään vetää turpaan vähän kaikkia”, ensimmäinen motoristi kertoi.
“Eikä kumpikaan sitä paitsi halunnut meitä puolelleen”, toinen kyynelehti. “Me emme kuulemma sovi yhteistyöhön. Jopa Pirakat pääsivät leikkiin! Mutta ei me!”
“… aika surullista”, Labio sanoi ja halasi motoristia. “Jos haluatte joukkoon, voitte liittyä minun jengiini.”
“Oikeesti?” skakdi yskäisi ja katsoi kenraalia. “Päästäänkö me vetään porukkaa turpaan niin, että meillä on tarkoitus?”
“Joo!” Labio, suurien periaatteiden mies, kertoi. “Kunhan saamme pomonne olkasuojista Olmakin. Sillä pääsemme matkaan.”
“Selvä! Kiitti! Tulkaa! Laitan pomon proteiinidrinkkiin sokeria, niin se saa slaagin hiilareista.”
Pian he astelivat lattialla pilalle menneen ruokavalion kynsissä kouristeleva lihaskasa, jota myös Irnakkin Piispaksi kutsuttiin. Hänen hauiksensa olivat vähintään keskivertoskakdin kokoiset.
“Ei! Ei! 273 kilokaloria per tunti! 45 kilojoulea! Tyydytettyjä rasvahappoja ei ei!” tämä uikutti. Tyhjä proteiinijuoma oli pöydällä.
“Hei! Tunari!” Labio huusi ronskisti ja potkaisi Piispaa vatsaan.
“Ei! Hiilihydraatit! Ne tuhoavat kaiken! 54 millikaloria!” tämä sopersi.
“No ei sit”, Labio totesi ja irroitti Olmakin Piispan olkapäästä. Hän laittoi sen kasvoilleen. Ah, miten tiukasti naamio mukautuikaan hänen pulisonkeihinsa.
“Gaggulabio, hyvästi. Tee kuten sanoin, niin aikajana ei tuhoudu ja maailmankaikkeus räjähdä supernovana reiäksi todellisuuteen.”
“… okei”, vastasin edelleen vähän hämmästyneenä kaikesta kokemastani. “Kiitos, Labio.”
“Oleppa hyvä, poika”, purppurapuku sanoi ja katosi kahden motoristin kanssa portaalista tulevaisuuteen.
Jäin yksin kuntosalille.
Sitten heräsin sängystäni.
Se tosin johtui siitä, että olin mennyt tietty nukkumaan, kun olin tullut kotiin. Hah, te oikeasti luulitte että jokin noin vakava asia olisi ollut unta? Mikä te luulette minun olevan, joku Mahrikuningas? Hah! Kaikki mitä kerron on ihan puhdasta totta.
Minä laitoin holviini sikarin, jonka olin Labiolta saanut. Minun pitäisi antaa se nuorelle itselleni tulevaisuudessa. Selvä.
Sitten se nimi… se Metorakk. Eikös se ole Warrekin puolella? No, jos törmäisin siihen, antaisin sille mahdollisuuden.
Sota jatkui. Minua ei oikeastaan kiinnostanu se enää. Tein sijoituksia ja kahmin itselleni mahdollisimman hyviä kortteja. Oli jo selvää, että Warrekin pikku häjykapina oli tuomittu epäonnistumaan.
Taistelun virallinen nimi oli “Zer-Korin Suuri Voittokulku Jossa Keisari Nektann Jyräsi Vastustajansa” ja minusta se on aika tarttuva. Joka tapauksessa se lopetti isommat mätöt. Jäljellä oli tietysti vielä saaren puhdistus. Siitä tuleekin mieleeni kaukainen serkkuni, Riggalabio. Hän oli kuuluisa reggae-artisti, joidenkin mukaan jopa paras. Tapasin hänet kertaalleen ennen sotaa, kun hän kävi kiertueella täällä. Oli kuulemma tullut juuri Meksi-Korosta.
“Hei älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan”, hän lauloi rasvaisella aksentilla. En ole koskaan oikein pitänyt quazan hajusta.
“Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään.” Voi juku miten hyvin sen musiikki puhdistaisi vastarinnan tieltämme, kun kaikki ampuisivat itsensä. Tai vähintäänkin juoksisisvat pakoon tosi kovaa.
Ja sellainen on tarina Zakazin pilaamisesta. Ja myös siitä, miten pirun siistiä on olla Gaggulabio.
“Ha ha ha”, Gaggulabio nauroi ilkeästi, kun kuuli metsämatoranien kaikonneen kodoistaan. Skakdit olivat polttaneet niiden kylät ja grillanneet makkaraa palavien mökkien lieskoissa. Metsäpalo oli hiipunut vasta seuraavana aamuna.
Skakdijoukon viime päiviin oli kuulunut myös muun paikallisväestön kiusaamista, bisneksiä Rumisgonessa, leipomista ja muuta sangen ilkeää.
Juuri nyt kunnianarvoisa sotaherra seisoskeli torakkasataman tienoilla. Hän katsoi kullattua taskunauristaan, jonka viisarit toimivat myös pieninä kakkulapioina. Hänen häijy kakkosmiehensä saapuisi tuntien sisään.
Ah, Akbsklsdflsfldax. Siinä se seisoi kauniina ja ylväänä. Laitojen monivärisyys johtui vihollisten verestä eikä suinkaan siitä, että alus oli uudelleenmaalattu alhaisella budjetilla. Ei, Labio ei kitsastelisi sen laivan kanssa. Hän oli vasta ostanut eräältä luotettavan oloiselta isohattuiselta matoralaiselta hirvittävän aseen, jota kutsuttiin “kaktustykiksi.”
Kiviskakdin uskolliset helvetin tyhmät kivipaadet kulkivat uskollisina hänen takanaan. Toisinaan kondiittorikenraalin nähtiin keskustelevan kiivaasti niiden kanssa filosofisista aiheista kuten Immuakanuelin transbiodentaalisesta steltismistä. Ehkä se oli vain osoitus miehen neroudesta. Kuinka moni loppujen lopuksi osasi puhua vatukaa?
Akbsklsdflsfldaxin mastojen takaa ilmestyi näkyviin toinen skakdien alus. Sampsonn, kenraali tunnisti sen välittömästi. Panssaroitu purjelaiva oli Metorakkin ikioma kalmanlaiva. Se oli itse asiassa kaapattu eräältä tosi huonolta merirosvolta aikanaan. Labio oli integroinut sen hänen Keisarilliseen Laivastoonsa.
Skakdi antoi Kenraalinsataman syvään vuonoon puhaltavan merituulen hyväillä pulisonkejaan. Hän sytytti sikarin saadakseen aikaan kotoisamman ilmanlaadun. “Ha ha ha, terve mieheen”, hän röhötti, kun Sampsonnin kannelta maihin asteli tuttu parivaljakko.
Sinisen skakdin kasvoilla oli hänelle sangen tyypillinen irvistys. Kommandovahki tämän vieressä katseli satamassa pyöriviä torakoita varauksella.
“Viime kohtaamisella täältä suunnalta tiputeltiin pommeja vaarallisen lähelle omaa nuppiani. Toivottavasti ötökät osaavat pitää kiväärinsä tällä kertaa jossain muualla kuin otsassani”, Saraji totesi.
Skakdijoukko rahtasi suuria metallikontteja ulos laivasta. Joku kysyi, että mikseivät nuo kiviäijät voi tehdä sitä. No eivät tietenkään, nehän ovat kenraalin henkivartijat, joku toinen vastasi.
“Purifier maksoi konesotureillaan”, Metorakk kertoi kenraalille. Gaggulabio hymyili muikeasti ja mietti jo uusia ilkeitä suunnitelmia.
“Asemamme viimeiset Kranuat”, Sarajin täytyi huomioida, “Käyttäkää niitä kunnioituksella. Mestari Ficuksella kuluu jo tarpeeksi resursseja oman sotansa suunnittelemiseen.”
Tunikan läpi ioniaseensa kahvaa hermostuneena näpräilevä Saraji vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kallioisella satamalla kuhisi mahdollisesti sadoittain nazorakeja. Ongelmatapauksessa taisteleminen ei olisi vaihtoehto. Vahki yritti rauhoittaa mieltään huomioimalla, etteivät häntä ympäröivät skakditkaan keränneet sen enempiä katseita. Ehkei “rodullinen puhtaus” ollutkaan aivan niin absoluuttista kuin Saraji oli kuvitellut.
“Tervetuloa tänne matalaan majaani!” Labio tarjosi jämäkästi kättään vahkille. “Älä ötököistä huoli, ne maksavat hyvin. Ranuasi ovat maailman voitokkaimman armeijan käytössä! Möygytysbrigaati ei ole meinaan hävinnyt koskaan ainuttakaan sotaa!”
Vahki tarttui rohkaistuneena keltaisen jämeryyden puristukseen. Sikarintuoksu kommandon sensoreissa toi hänen mieleensä kaukaisia muistikuvia yksisilmäisestä komentajasta.
“Metorakk puhui matkan aikana jostain leiristä. Kenties voisin valmistella operaatiotani sieltä käsin? Tällainen hulina ei ole ihan mieleeni.”
“Ehdottomasti!” Labio nyökkäsi. “En minäkään täällä kauaa viihdy, kohteliaana isäntänä tulin vain ottamaan vastaan. Meillä on päämajassa kaikki herkut operaation johdolle. Hemmetti, jopa minä johdan joukkojani sieltä käsin!”
Skakdikenraalin tuttavallisuus hämmensi ionisoturia. Lukuisien Xialla vietettyjen vuosiensa aikana Saraji ei koskaan ollut ehtinyt tapaamaan kenraalipitoista asiakastaan merten takaa. Asekaupan välikäden, Metorakkin mukanaan tuoma “tunnelma” ei ollut antanut kovin todenmukaista kuvaa skakdipoppoon johtajasta.
He lähtivät marssimaan pois satamalaiturilta. Isoluinen kenraali iski kätensä vahkin olkapäälle ja kertoi sotatarinoitaan villisti toisella kädellä havainnollistaen. Hämmentävää seuruetta täydensivät Möykyttäjäveljekzet sekä Metorakk, joka oli vielä järjestellyt aluksensa tyhjentämisen.
Tai olisi, jos kaikki valot eivät yllättäen olisi sammuneet satamatukikohdasta. Lastausnosturit pysähtyivät. Metorakk tunsi hetken oksentavansa. Kyberneettiset osat ulvoivat tuskaa. Hän tunnisti sen välit-
Ajatus katkesi, kun Sampsonn räjähti ilmaan tulipatsaana. Metallilevyjä ja puusilppua ryöppysi pitkin satamaa. Skakdi nousi äkkiä jaloilleen ja syöksyi kauemmas, kun uusi isku osui. Oliko se Ussal-laivasto? Vai jokin tuntematon uhka?
Kenraalinsatama ajautui kaaokseen. Sotilaat juoksivat, kun täsmäiskut osuivat vielä komentotorniin, radiomastoon ja yhteen ilmatorjuntaristeilijöistä. Rakennukset paloivat. Kitiinikuorta ja vihreää verta oli kaikkialla. Sarajin epäluottamus ruskeita olentoja kohtaan karisi yhtä matkaa mereen valuvan tutka-aseman mukana. Valmiiksi hermoraunion kommandon sydänkuula jätti useita kohahduksia välistä.
Kenraali Gaggulabio ravisteli kivimurskaa pulisongeistaan noustessaan. Hän ja vahki hänen vieressään olivat selvinneet haavoitta, sillä kaksi kivistä järkälettä olivat seisseet urheasti tiellä. Nyt niiden toiset puolet olivat korventuneet mustiksi.
“Mitä skarar-” Labio örähti.
Lähempänä laituria Metorakk käänsi katseensa taivaalle ensimmäisenä. Saraji seurasi esimerkkiä. Vahki laski helpon yhtälön päässään välittömästi huomattuaan saman pisteen sinistä vasten, minkä sininen skakdikin. Hän oli odottanut jotain tällaista aina selakhiagenttien kohtaamisesta lähtien.
Piste näytti hetkeksi olevan vielä kaukana horisontissa. Se kuitenkin vaikutti selkeästi olevan liikkeessä. Liikkeen nopeus oli kuitenkin paljon enemmän, kuin vaikkapa Sarajin vieressä toljottavien kivipaasien näköelimet kykenivät ymmärtämään. Metalli kalahti kiveä vasten. Punamusta haarniska kohosi Labion ryhmän edessä. Killjoyn jalat ottivat tukevan asennon tulevien uhrien edessä.
“Sinä!”
“No terve mieheen! Muistan sinut sieltä pirskeistä!” Labio hihkaisi ja könysi ylös typertyneenä. Onneksi hänellä ei ollut parhaita päällään.
Punaisen hyökkääjän nyrkki oli kuitenkin kohotettu kohti Sarajin päätä. Vihreä ionimiekka humahti kuitenkin päälle ennen kuin punaiset panssarit olivat ehtineet täysin väistymään esille liukuvan kanuunan tieltä. Ioniterän ei kuitenkaan edes tarvinnut torjua tulevaa laukausta.
Killjoy sai selkäänsä tuskalla täytetyn zamorin toisensa perään. Hän ehti kääntyä vain puolittain hyökkääjää kohti, kun Metorakkin moukari osui tätä naurettavalla voimalla kypärään.
Punamusta ruho oli kuitenkin kosketuksissa maahan vain hetken. Huolestunut kranaolemus haarniskan sisällä antoi puvun lukuisten moottorien korjata kaatumisen kurssia tarpeeksi. Polviltaan pystyyn pomppaava Killjoy havaitsi kypäränsä oikean sivun antennin murskaantuneen. Hänen tähtäämisensä tapahtuisi näemmä tänään manuaalisesti.
Puoli tonnia kiveä iskeytyi kenraalin haarniskaan. Möykytysisku rusensi hänen rintakehänsä ja heitti kolossin selälleen maahan.
“Hyvä, Andesiitti! Hyökkää dioriittinyrkillä! Ja Basaltti, etene oikealle!” toinen kenraali ohjasti kahta kätyriään heiluen kuin nyrkkeilykehässä. Tällä kertaa Miksukaan ei ehtinyt korjaamaan tilannetta ja Killjoy sai nostaa olemustaan kivestä aivan omin voimin. Häntä kohti marssiva rivistö kiveä, kuteja ja ionia oli ryhmittäytynyt paljon nopeammin kuin kralhi oli osannut odottaa. Aikaa ei ollut tarpeeksi isojen lelujen esilletuontiin. Sitä oli kuitenkin sopivasti johonkin hienovaraisempaan.
“Vai että sellaista tänään.”
Killjoyn molempien ranteiden ympäriltä kääntyi laattoja, joiden pinnat kipinöivät punaisina. Välittömästi kun laatat olivat irtaantuneet panssarista kokonaan ja pysähtyneet leijumaan Killjoyn nyrkkien ympärillä, kuin muinaiset medaljongit Metru Nuilaisten kenraalien kaulassa, syttyivät niiden metriset ioniterät.
Kahdeksat sellaiset, jos tarkkoina oltiin.
Saraji joutui ottamaan villin väistöliikkeen yllättävän ioniteräsotkun tieltä ja kompasteli sivummalle. Kralhin katse kohtasi Metorakkin. Edellisestä kerrasta olikin jo hetki.
“Olit Xialla”, skakdi sihahti ja kävi konekenraalin kimppuun. Hän hyökkäsi kuin moukari olisi vain hänen kätensä pidennös, halliten sen liikeratoja yllättävällä tarkkuudella. Aina, kun Killjoy ei ollut reagoimassa jonkun iskuun, skakdi tulitti tätä toisessa kädessä pitämällään raskaalla pistoolilla.
Ionikaaoksen keskellä puhkuva Killjoy jätti luodit välillä huomiotta keskittyäkseen Sarajin salamanopeisiin pistoihin, joista yllättävän moni ehti kralhin viuhuvan puolustuksen lävitse.
“Sinun pitäisi alkaa liikkumaan paremmassa seurassa, poika”, kralhi ilkkui Sarajille samalla, kun antoi rakettimoottorin vauhdittaman potkun iskeytyä Metorakkin leukaan, “Tämän roskaväen voisi tiputtaa toistamiseenkin Vuoren syötäväksi.”
“Hyvä, Basaltti! Pystyt siihen! Nyt, ryoliittilyönti!” Gaggulabio ohjasti sivusta kivimiestä, jonka iskujen väisteleminen ei ollut Killjoylle varsinaisesti ongelma. Hän kuitenkin kuuli myös typerän skakdin antamat ohjeet.
Nazorakit olivat toipuneet ensi-iskusta hälyttävän nopeasti, sillä varavirtajärjestelmät olivat jo päällä. Hälytyssireenit ulvoivat. Komentoja huudeltiin. Sotilaita organisoitiin. Ilmatorjuntaa miehitettiin. Yksi upseeri kokosi vartiojoukkoja tunkeilijan pois ajamiseen. Toinen yritti kuumeisesti saada kommunikaatioyhteyksiä pelaamaan. Moottoripyörälähetti oli jo lähtenyt pesiin varmuuden vuoksi.
Jossain pilvien yläpuolella, kaukana nazorakien ilmatorjuntajärjestelmien kantamattomissa, kolme selakhia välitti näitä samoja tietoja Killjoyn kypärään. Taistelu nelikkoa ja näiden sikarinjämiä pureskelevaa moraalista tukea vastaan oli jo nyt kestänyt kauemmin kuin Nascoston kenraali oli suunnitellut. Saraji piti saada irti skakdeista, ja sen tulisi tapahtua ennen kuin torakat toipuisivat ensi-iskusta.
Kommandovahkin hyökkäykset punaista valloittajaa kohtaan hurjistuivat hetki hetkeltä. Vauhtiin päässyt Saraji tuntui olevan jo jokaisella taistelukentän kulmassa, koordinoiden omat hyökkäyksensä erinomaisesti Metorakkin iskujen kanssa. Nyt neljältä puolelta yhtäaikaisesti tulevat hyökkäykset ahdistivat Killjoyta ohjusten siivoamalla tasanteella kuvitteelliseen nurkaan. Kralhi tarvitsi edes yhden perääntymissuunnan tilanteen rauhoittamiseen.
Yksi polkaisu ja komento visiirin sisäiseltä ruudulta. Punainen moduuli Killjoyn säärestä irtosi ja putosi maahan. Toisen mustan käden ioniterät sammuivat hetkeksi, kun se kumartui nostamaan moduulin maasta ja samoin tein sinkoamaan sen kohti toista kivimöhkälettä.
“Ei, Andesiitti! Varo! Käytä graniittikilpeä!” kivikouluttaja huusi, mutta liian myöhään.
Punainen metallinen asia tarttui möykyttäjän naamaan. Jostain sen uumenista työntyi esiin moduuli, joka näytti aivan yhdeltä kralhin puvun moottoreista. Toinen kivipaasista pysähtyi hetkeksi ihmettelemään, kuinka tämän toveri oli oppinut lentämään ja miksi prosessi näytti niin hallitsemattomalta. Vatukan naaman yllättävä työntövoima sinkosi möhkäleen jonnekin Kenraalinsataman kallioiseen maastoon. Ja näin Killjoy loi itselleen paljon tarvitsemansa hengitystilan.
Hengitystila kuitenkin kärsi, kun skakdin kenraalin naamaan työntämä kranaatti räjäytti kaiken hapen pois. Metorakk iski paksun veitsensä jonnekin Killjoyn selkähaarniskan saumakohtaan Sarajin hyökätessä edestäpäin.
“Basaltti, tsemppiä! Käytä gabrotyrmäystä!”
Taistelun hurmoksessa Killjoy ei ollut aivan varma oliko Metorakkin isku tullut puvusta läpi vaiko ei. Saraji ainakin väisti ionteräisen nyrkin heilautuksen helposti. Skakdista Killjoyn taasen piti vääntäytyä väkisin irti. Kypäränsä sisällä kralhi kirosi raskaasti. Hänet oltiin pakotettu juuri siihen taisteluun johon hän ei halunnut. Nimittäin lähitaisteluun. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että Saraji pääsisi pakenemaan.
Taustalla huudettiin jotakin Zankzoraksi. Vänrikki 703 johti puoli komppaniaa vartiosotilaita taisteluun mukaan. Ilmassa haisi kitkeränä kaasu. Satama kuhisi torakoita. “Na Zora”, ne huusivat, kun hyönteiset rynnäköivät pistinten kera skakdien rinnalle. Kauempana konekiväärien sulkutuli peitti taivaan.
Skakdien ollessa hetken sivummalla ja Sarajin laskiessa omia sekoittuneita askeliaan sai Killjoy hetken keskittyä jäljelle jääneen kivipaaden nyrkkien väistelyyn. Taisteluksi se oli juuri sen verran hidastempoista, että kenraali ehti ottaa yhteyden taivaalle.
“Tämä ei toimi. Tarvitsen pudotuksen. Erottakaa skakdit Sarajista.”
Yläilmoista kuului rasahdus ja huolestunut vastaus. Paikallaan leijailevan pudotusaluksen ohjaamossa oli tungosta kaikkien kolmen selakhin kumarrellessa mikrofonin edessä.
“Siellä on täysi taistelutanner. Emme me selviä siellä minuuttiakaan.”
Jälleen yksi kivinen heilahdus. Killjoy yritti samalla arvioida lähestyvien torakkajoukkojen vahvuuksia.
“Shasaalin lelut käyttöön. Ottakaa varovaisesti ja odottakaa, että alus on valmiina laukaisemaan Onukivun. Kilvet esiin, eikä turhia riskejä.”
Käsky oli käynyt ja kaksi muuta sisarusta valmistelivat jo kyseenalaistamatta laskuvarjojaan. Vanhimman mielessä kyti kuitenkin yhä epäilys.
“Olemmeko me varmoja, että se edes toimii?”, hopeapanssarinen tivasi kurkistellen samalla tavaratilaan ahdettua kolmikotelolaitetta.
“Rukoilkaa jumalatartanne, että Brosnilla on pysynyt jakoavain kädesh-”
Killjoyn kesken taistelun käymä keskustelu kostautui, kun kallion murskaava voima iskeytyi toistamiseen häntä suoraan rintakehään. Tärähdys oli niin kova, että radioyhteys yläilmoihin katkesi hetkeksi. Saraji käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja sivalsi hurjana maassa makaavaa hyökkääjää. Ionisoturi vannoi, että vihreä terä oli osunut maaliinsa. Kralhikenraali kuitenkin loikkasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ohikiitävän hetken Saraji oli luullut, että taistelu olisi päättänyt.
Killjoyn punaiset ioniterät viuhuivat jälleen, mutta kommando huomioi jo aiemmin kuinka laiskoja niiden sivallukset olivat. Kuin teknosaatana ei olisi edes yrittänyt osua Sarajiin. Metorakkinkin Killjoy työnsi syrjään kerta kerralta vähemmän hurjistuneena. Aivan kuin Killjoy olisi pelannut vain aikaa…
… eikä aikaakaan, kun taistelukenttä peittyi sankkaan savuun. Metalli kalahti kiveä vasten kolmasti, kun kirjaimellisesti tyhjästä pudonneet savukranaatit verhosivat maanisesti Sarajia tuijottavan kenraalin keinotekoisen usvan keskelle. Taisteluun juuri ehtineet Nazorak-pistimet pysähtyivät kuin seinään. Taustalta jaeltu konekiväärituli taukosi hetkeksi. Muutaman sekunnin ajan taistelukentällä vallitsi hiljaisuus. Savusta sankimman hälvettyä Metorakk ei jäänyt aikailemaan. Moukari heilahti kohti paikallaan seisovaa kralhia.
Ja pysähtyi energiakilpeen väliin loikanneen selakhin käsissä.
Vanhimmaisen hurjistunut katse kohtasi skakdin. Kilpi työntyi lähemmäksi Metorakkin kasvoja pakottaen tämän perääntymään. Hitaasti hälvenevässä savussa Sarajin seuraava ryntäys pysähtyi pariin kaksiteräisiä aseita. Laskeutuneen selakhikolmikon irroitetut laskuvarjot lentelivät jo tuulen mukana pitkin satamaa.
“Kiitos”, kralhi heitti ionisoturia pidättelevälle kaksikolle kiitäessään näiden ohi. Sarajin toinen kohtaaminen siskosten kanssa ei tällä kertaa päättynyt pakoon. Se päättyi mustaan nyrkkiin, jonka omistaja ei edes vaivautunut aseistautumaan iskua varten. Se ei ollut tarpeen.
Saraji tunsi kasvojensa Xenin haurastuttaman puoliskon murenevan Killjoyn haarniskan käsittämättömän iskuvoiman edessä. Miltei tajuntansa menettäen vahki kirosi omaa huomiokyvyttömyyttään. Hän olisi voinut väistää helposti, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi totelleet. Aivan kuin osa hänestä ei edes olisi halunnut väistää. Kuin hänen jokainen iskunsa ja väistönsä tähänkin asti olisivat olleet jonkun muun määräämiä.
Kun Sarajin ruho upposi syvälle vesirajan puiseen rakennelmaan oli kenraali jo aivan hänen kannoillaan. Vahki oli onnistuneesti erotettu taistelukumppaneistaan ja nyt kralhilla oli kaikki maailman aika leikkiä hänen valmiiksi hauraalla hengellään. Mutta ennen kuin Killjoyn käsikanuunan laukaus osui maaliinsa oli Saraji saanut raajansa taas tottelemaan. Kenraalinsataman edustalle hyökkäyksen aikana ryhmittyneistä lukuisista sotalaivoista lähimpänä rantaa seilaava sai ihmeellisen loikan suorittaneen kommandon suoraan kannelleen. Vierailu ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Taistelemisesta jälleen täysin tarpeekseen saanut ionisoturi poukkoili kannelta kannelle, laivasta laivaan. Vahinkoa ottaneen kypäränsä vuoksi Killjoy ei edes yrittänyt lähteä tulittamaan vahkin perään. Normaalisti kenraali olisi singonnut itsensä välittömästi ilmaan ja aloittanut ohjuspommituksen Nazorakien rivistöihin. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Nyt kralhilla oli mukanaan jotain uutta.
“Miksu, on aika.”
“Mutta herra… ööh, setäherra… sotaherra! Näitä… näitä on niin paljon. En minä tiedä mistä aloittaa!”
“Ei tarvitse valita. Käytä kaikkea.”
“M-mutta… herra, eikö tämä ole nyt hieman liik-“
“Minä en palkannut puolta Nynrahia taikomaan tätä haarniskaa minulle käytettäväksi säästöliekillä. Koko arsenaali. Nyt! Jos meidän pitää räjäyttää koko nazorakpopulaatio Sarajin mukana niin harva jää suremaan!”
Sen enempää Miksu ei sitten uskaltanutkaan väittää vastaan. Yhä kauemmaksi merelle loikkiva Saraji ei pysynyt yhdessä laivassa muutamaa sekuntia kauempaa. Jossain Killjoyn takana Metorakkin kauemmaksi ahdistaneet Breznikovat kuitenkin pitivät huolta siitä, että Killjoy pääsi viimein suorittamaan sen osion suunnitelmastaan, millä hän olisi mielellään avannut koko taistelun. Hänen onnekseen Sarajin “pakotaktiikat” eivät myöskään olleet älykkäimmästä päästä.
Kralhin jalat ottivat leveän haara-asennon telakan aivan vesirajan kärventyneissä raunioissa. Miksu laski kolmesta alaspäin. Nollan kohdalla arviolta jokainen mikroskooppinen servo Killjoyn haarniskassa alkoi kääntymään. Ne muutamat nazorakit, jotka saivat todistaa tästä seuraavaa näkyä alkoivat voimaan pahoin.
Koko punamustan haarniskan kääntyessä pala palalta ympäri, saivat läsnäolijat todistaa nynrahlaisien innovaatioiden voimaa. Killjoy ei ollut ensimmäinen, joka oli esittänyt takojille ratkaisevan kysymyksen: “Kuinka zamorit oikeastaan edes toimivat? Minne se kaikki tavara niiden sisällä oikein edes menee?”
Ei kralhi moisiin ammattisalaisuuksiin vastausta ollut saanut. Mutta teknologian (vai liekö taian) todellisen voiman hän silti sai valjastaa.
Killjoyn vasemman käden uumenista työntyi esiin asioita, joiden ei missään nimessä olisi kuulunut mahtua sinne. Mustan Käden sotalaivoistakin tuttua BH-5474N panssarintorjuntatykkiä ympäröi kahdeksan kappaletta lämpöohjautuvia ohjuksia laukovaa BH-15 laukaisinta. Aseharrastelijoiden käyttämä leikkimielinen “monta ohjusta” -termi muuttui huomattavasti vähemmän hauskaksi sadan moisen jahdatessa kohteitaan ympäri taistelukenttää.
Killjoyn oikeaa kättä ei enää edes ollut. Olkapään kohdalta kenraalia peitti kymmenkunta Miksun automaattisesti ohjailemaa MÖRKÖ-konetykkiä. Kralhin reisien ja säärien aukeavat luukut esittelivät maailmalle sarjan pimeyden metsästäjien holveista takaisin “lainattuja” Nynrah-pulssikivääreitä. Jalkapohjiin (lähinnä todella epätoivoisten tilanteiden varalle) aukesi lajitelma SIHTI-haulikkoja.
Olkapäillä aluetta skannasivat useat Voitto Korporaatiolta anastetut laser-sarjatuli-jakelijat. Niskasta kohti taivasta aukeavat mannertenväliset novaohjukset pitivät huolta siitä, ettei Killjoyn enää koskaan tarvinnut huolehtia vihollisten koosta.
Noin puoli minuuttia myöhemmin loput Voitto Korporaation innovaatioista purkautuivat esille. Kenraalia asekasan alta ei enää edes näkynyt. Killjoy oli muuttunut absoluuttisen kaaoksen palloksi, jonka kantama oli kenen tahansa järkevän mielestä “liikaa” ja tuhon suuntia kaikki 360.
“148 asejärjestelmää valmiina laukaisuun, herra.”
“Et satu Miksu olemaan elokuvien ystävä?”, Killjoy yllätti huolestuneen rannepanssarinsa kysymyksellään.
“Öm. Kyllähän mestarini minulle kaikki Steltin klassikot näytti. Ja vuosittain katsomme Oskarr-palkintogaal-“
“En tarkoittanut tekotaiteellista roskaa vaan oikeaa viihdettä! Kai sinä nyt “Sotalaivan” olet nähnyt?”
“Se on se klassikko, josta tehtiin lautapeli!”, Miksu innostui.
“Jota kukaan ei pelaa”, Killjoy täydensi, “Brändillä rahastamista! Mutta iske droidit taivaalle. Tarvitsen alueesta ruudukon.”
Krana-asia ei enää tohtinut aikailla ja lähetti jostain Killjoyn puvun uumenista neljä hädin tuskin nyrkin kokoista skanneripalloa lentelemään ympäri satama-aluetta. Kenraalin näkökenttään piirtyi laaja kuva vesistöstä, jonka halki lukuisat nazorakien sotalaivat lipuivat, hakien samalla paikkaa josta laukoa täyslaidalliset telakalle perkelöityneeseen saatanaan.
“Koordinaatit”, Killjoy komensi ja näkymä jakautui ruudukoksi. Sarja kirjaimia ilmestyi ruudukon vasempaan reunaan ja numeroita alas. Keskellä merta kralhi näki kahden laivan välillä vihreähohteisen vilahduksen. Saraji oli päätynyt pienemmän fregatin kannelle niin kauas rannasta, kuin vain suinkin kykeni.
“Öööh… herra”, Miksu puhutteli huolestuneena, “Olethan sinä varmasti tietoinen, että zamoreiden ei yleensä tarvitse pitää portteja auki tällä viisiin pysyvästi… ne kun on tarkoitettu lähinnä… noh, räjähtämään.”
“Älä naurata, Miksu, totta kai minä tiedän. Me räjähdämme taivaan tuuliin arviolta puolessatoista minuutissa jos pidämme kaiken tämän ulkona siihen asti.”
“Äläs nyt jaksa hermoilla. Hyvinhän tässä on aikaa, tehdään tästä elämämme parhaat puolitoista minuuttia… noh, nyt ehkä vain yksi minuutti.”
Miksu tutisi hallitsemattomasti rannepanssarissaan, kun Killjoyn ensimmäinen käsky kajahti.
“A-8!”
Koko kuoleman pallo nytkähti, kun lukemattomat kanuunat jysäyttivät torakkalaivaa lähimpänä yhdessä puvussa mollottavaa kaksikkoa. Valonvälähdys sokaisi nazorakeja kilometrin säteellä. Killjoyn kotikutoisessa ruudukossa kohdassa A-8 ei enää ollut mitään. Raaka tulivoima oli pyyhkinyt paatin materian niin harvaksi, ettei sitä enää kyennyt silmin havainnoimaan. Tästäkin huolimatta Miksu koki tarpeelliseksi räimäistä tyhjyyttä muutamalla ohjuksella.
“Sitten A-5, B-4, D-8 ja F-2.”
Epävarmuudestaan huolimatta Miksun tähtäävä… “silmä”? oli tarkka. Aseet laukesivat uudestaan ja hävitys poisti kentältä juuri sopivasti ne laivat, joiden tykit oltiin ehditty suuntaamaan rannan punamustaan saatanaan.
“Eikö tämän pelin pointti ollut se, ettet sinä tiedä missä vastustajan laivat ovat? Että pitää arvata?”
“Hyst. Sitten lähimmät kohteet, katso tutkasta ja…”
Killjoy ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen selkänsä ohjuspatterit tyhjensivät itsensä. Lämpöhakeutuvat projektiilit eivät kuitenkaan suuntautuneet kohti harvennettua laivastonpoikasta vaan jatkoivat suoraan ylös ja katosivat jonnekin pilvien yläpuolelle.
“Miksu… mitä helvettiä sinä oikein-”
Mutta krana-asia oli vain totellut käskyjä. Eikä kulunut aikaakaan, kun pilvien yläpuolelta alkoi putoamaan palavia ruumiita. Torakoiden juuri saapunut rakettireppuosasto oli yrittänyt yllätyshyökkäystä, mutta Miksun tutka oli ollut tarkka. Nyt niiden kohtalo odotti palasina meren pohjassa.
“Pirulauta, Miksu! Sinähän alat oppia!”
Kenraalin kehut loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun kenraali havaitsi sankan savun nousevan jokaisesta haarniskan raostaan.
“Jahas ja sitten kevyempään varustukseen.”
Käskystä pallo alkoi purkautumaan ja Killjoyn muodot alkoivat hitaasti nousemaan taas esille. Ulos jäi laserjakelijoiden lisäksi teknosaatanan vasemman käden kanuunat ja olkapäiden ohjusjärjestelmät.
“Tuota, herra. En haluaisi kyseenalaistaa strategisia päätöksiäsi, mutta eikö olisi ollut tehokkaampaa käyttää minuutin tulivoima Sarajin ampumiseen? Nyt me vain siivosimme rannikon!”
“Ja havaitsetko, ettei hänellä ole nyt ainuttakaan pakoreittiä. Ylivilkkaat jalat tai ei, se pirulainen ei riskeeraa loikkaamista jorpakkoon. Vahki vedessä ei ole kaunis näky.”
Kaukana laivaston takaosassa Saraji kirosi havaittuaan ongelmansa. Paniikissaan ionisoturi oli ajanut itsensä umpikujaan.
Killjoyn paino oli laskenut takaisin inhimillisiin svääreihin ja kenraali ottikin välittömästi eroa maankamaraan. Muutaman metrin maan yläpuolella leijuva teknoilija skannasi laivaston perukoita. Muutama raskas tykistönlaukaus viuhahti kenraalin pään ohitse, mutta torakkakapteenien tähtääminen oli muuttunut loputtomasti vaikeammaksi nyt, kun Killjoy oli siirtynyt taas ilmaan.
“J-7, Miks-”
Kenraalin käsky keskeytyi siihen, kun hänen vasemman olkapäänsä lasepatterit irtosivat sijoiltaan. Jokin oli läpäissyt laitteen juurinivelet ja syövyttänyt aukon metalliin.
“Mitä pirua?”
Ja samalla hetkellä reikä suli hänen oikean olkapäänsä ohjuspattereihin. Kenraali käänsi katseensa takaisin kohti satamaa, jossa suurin osa torakkajoukoista jahtasi parhaillaan kolmea selakhia jotka olivat ottaneet suunnakseen suuren nostokurjen huipun.
Seuraava kuti tuli Killjoyta suoraan kasvoihin. KAL-panssari kyllä kesti, mutta sen punainen maalipinta häivyttyi hapon pauloissa.
“Miksu! Meillä on tarkka-ampuja!”
“Yritän löytää kohdetta, mutta nämä kudit tulevat jostain kaukaa. Kallioilla päin on liikaa liikehdintää jotta voisin kohdistaa vihollisen tarkkaa sijaintia.”
Ranteen ohjuspatterin heikot kiinnikkeet tarjosivat tarkka-ampujalle erinomaisen seuraavan kohteen. Sen kipinöivät jäänteet putosivat Killjoyn alapuolelle ja leimahtivat liekkeihin.
“Unohda koko juttu, Miksu. Saraji on nurkassa. Lähdetään esittelemään hänelle taktiikkamme.”
Kallioilla, noin kilometrin päässä rantaviivasta, yliagentti 720 virnisti leveästi ja laski tarkkuuskiväärinsä. Hyönteiskädet avasivat vihreää nestettä sisältävän juomapullon ja kaatoivat ison kulauksen hapotettua juomaa tämän kurkusta alas. Hänen tehtävänsä oli onnistunut. Vihollinen oltiin saatu ajettua pois maalta.
Tähtäimetöntä kivääriään silittelevä tiedustelupalvelun kasvatti vyötti pullon takaisin kiinni itseensä ja katsoi, kuinka punamusta tuhon lähettiläs kiisi taivaiden halki kohti ilmatorjuntatykeillään laulavia sotalaivoja. Sataman vartiolaivasto oli uhrattavissa. Ja imperiumin kosto tulisi olemaan hurja.
Satamassa taistelu kuitenkin raivosi edelleen ja harmaa rautakontti murskasi jälleen yhden nazorakien hyökkäysjoukon. Kolmen selakhin kaappaama nosturi tiputteli satamasta löytyvää raskasta kalustoa hyönteisten niskaan. Pudotusaluksessa kalibroituvan Onukivun laukaisua hermostuneena odotteleva kolmikko oli päättänyt linnoittautua paikkaan, johon pääasiassa pistimillä varustautuneet hyökkääjät eivät kyenneet etenemään erityisen tehokkaasti. Kenties se johtui siitä, että pistimen kantomatka oli keskimäärin pistimen varren pituinen.
“Tuo trukki tuolla!”, keskimmäinen huuteli ohjaussauvoja hallitsevan kuopuksen korvan juuressa. “Ja sen jälkeen tuo sotalaiva! Tuo… tuo jota se yksi hullu ei vielä päräyt-”
Tulipallo häikäisi vihreän kolmikon silmiä. Oranssit visiirit laskeutuivat automaattisesti sisarusten silmille suojaamaan näitä valosaasteelta.
“Unohda.”
Vanhimmainen tuhahteli puoliksi huvittuneena kilpensä takaa. Nosturin avointa takaosaa tilkitsevä selakhi yritti parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei alhaalta kasvavissa määrin keskittyvä konekiväärituli muuttaisi nuorempia seuloiksi.
Alempana Metorakk analysoi tilannetta. Raskailla aseilla nosturin saisi hetkessä matalaksi. Valitettavasti niitä ei juuri ollut käytettävissä.
Hän määräsi erään nazorak-aliupseerin lähettämään jälleen uuden aallon hyökkääjiä yrittämään torniinkiipeämistä. Lähinnä siksi, että vihreillä saastoilla olisi jotakin tekemistä.
Kenraali Gaggulabiolle tilanne ei sen sijaan ollut pulma eikä mikään. Ehei, hän tiesi mitä tekisi! Sillä…
Yhtäkkiä, NINJOJA!
Savupilvestä ilmestyi nosturin katolle ryhmä skakdeja mustissa trikoissa.
Breznikovista parhaiten koneiden parissa viihtyvä kiljaisi säikähdyksestä ja reaktiomaisesti aktivoi naamiovoimansa. Kristallinen illuusio ilmestyi kolmikon ja yhden siskosten kimppuun hyökkäävien skakdin väliin. Trikookroppaisen korston litistyvä naama ei ollut samaa mieltä siitä, että siskoksen luoma naamiotemppu oli vain illuusio. Loikkaavan skakdin vauhti oli juuri tarpeeksi lennättämään tämän kimpoamisen voimasta alas nosturista.
Ninjat osoittivat yliskakdillista akrobatiakykyään pudottautumalla sisään nosturin ohjaamoon. Heidän kuolettavat ninjaiskut kilpistyivät Brezien kilpiin. Ohjaamo muuttui kaaokseksi, sillä kahdeksan henkilöä on aika paljon koppiin, joka on suunniteltu yhdelle.
Liikesarja, jota sisaruksista vanhin harjoitti, muistutti paljolti tyyliä jolla eräät lähistöllä vartovat kivipaadet hoitivat taistelunsa. Suorakulmaista kilpeään edestakaisin sahaava selakhi möykytti ninjoja hurjistuneena vasten metallista kaidetta, joka erotti skakdit skakdeja matkan päätteeksi puurouttavasta pudotuksesta. Osa hyökkääjistä pökertyi jo ensi-iskuihin. Loput saivat tuta mekaanikkovan kalvan tarkat pistot. Trikoo ei sisarusten onneksi paljoa teriä estänyt.
Mutta vaikka skakdien isku osoittautuikin kovin vajaavaiseksi teholtaan oli se kuitenkin ostanut nazorakeille tarpeeksi aikaa. Hetken paikallaan pysynyttä nosturia pitkin kiipesi jo lukemattomia ruskeita raajoja.
“Nyt pitäisi liikkua!”, nuorimmainen jo hoputti. Kahden muun ei tarvinnut arvioida tilannetta kauaa. Näiden askeleet veivät jo kohti nosturin huojuvaa kärkeä. Liian monta kirosanaa päässään lausuttuaan kuopus alkoi kääntämään kurkea ja sen vinssiketjua kohti enemmän suojaa sisältävää konttiviidakkoa. Vanhimmat eivät jääneet edes odottamaan nosturin pysähtymistä vaan tasapainonsa vakuuttavasti pitäen siirsivät itsensä kymmeniä metrejä kohti maata roikkuvaa kettinkiä. Kun jälkeen jäänyt sisarus oli viimein saanut kurjen kohdilleen olivat kaksi muuta jo hyvää vauhtia laskeutumassa konttien sekaan. He näkivät etäältä pyylevän skakdikenraalin tallustelemassa niitä kohti.
Valitettavasti muuan murhaajaskakdi ampui itsensä pienen suihkukoneen voimalla päin selakheja näiden tasapainoillessa nosturinpäässä.
Toinen horjahti suoraan alas. Haarniskoituneemmasta Metorakk nappasi kiinni ja putosi tämä edellä suoraan konttien keskelle.
“En ole tappanutkaan selakhia pitään aikaan”, hän totesi hämmentävän monotonisesti heittäessään Brezin kilven sivuun.
Selakhi onnistui nousemaan, mutta tämän kalvan isku kilpistyi skakdin nyrkkiin. Taistelu kaatui epätoivoikseksi painiksi, kun Brez huomasi olevansa selkä suurta konttia vasten. Metorakk sai veitsi-illuusion kasvoihinsa, mutta siinä vaiheessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Hän raastoi ja repi selakhihaarniskaa veitsillään ja kynsillään. Torahampaat repivät kappaleita selakhin naamiosta.
Oranssi veri tirskui pitkin hopeista haarniskaa, kun taistelujen kovettama selakhi yritti pitää pintansa tilanteesta loputtomasti nauttivaa skakdia vastaan. Brez yritti olla välittämättä siitä, että naamionsirpaleiden mukana oli kadonnut suurikokoinen palanen hänen kasvojaan. Metorakkin päätä väkivalloin syrjään työntäessään selakhi huomasi ettei hänen alaleukansa enää liikkunut.
Brez ei luultavasti olisi onnistunut pakenemaan tilanteesta ellei taivaalta tiputtautuva vihreä vihapallo olisi muistuttanut Metorakkia siitä, että siskoksia oli kuin olikin kolme. Mutta toisin kuin vanhimman sisaruksensa kohtalosta hurjistunut kuopus osasi odottaa, oli sininen skakdi edelleen parhaiten tilanteen tasalla.
Teräksenharmaa nyrkki tarttui ilmasta kalpaan, jonka terä oli lähellä upota vauhdilla skakdin harjakkaaseen selkään. Pikku-Brezin ilmalennon suunta muuttui vauhdista kohti lähintä konttia. Kipeä kohtaaminen täräytti viimeisenkin siaruksen kanveesiin ja kolmesta ruumiista pienin lysähti avuttomana maahan.
Keskeytyksestä pettynyt Metorakk vetäisi pistoolinsa ja osoitti sillä epäonnista hyökkääjää. Xar-Nekkin mestaaja oli suorittamassa jälleen uuden teloituksen… mutta sitten kenraali keskeytti hänet.
“Metorakk! Teloitukset eivät miellytä esteettistä silmääni!” kiviskakdin baritoni kajahti lähistöltä.
“… mutta”, kaksikosta väkivaltaisempi yritti.
“Lisäksi, et sinä nyt teloita puolustuskyvyttömiä, siitäkin huolimatta että ne olisivat naisia!”
Metorakk vilkaisi kenraalia epäuskoisesti. Se vilkaisu oli tarpeeksi tilannetta konttien välistä seuranneelle keskimmäiselle sisarukselle.
Käytännössä koko tarvikelaukkunsa sisällön skakdien juureen tyhjentänyt Brez kaappasi maassa makaavat sisaruksensa kauemmaksi lukuisien savukranaattien verhotessa Metorakkin ja tämän kenraalin niin paksuun verhoon, että molempien täytyi kumartua suojaamaan kasvonsa. Nopeilla loikilla tovereitaan konttien taakse siirtävä mekaanikko onnistui läpsimään kaksikon suurin piirtein tilanteen tasalle. Verrattaen pahan tällin saanut nuorimmainen ymmärsi keskimmäisen huulilta tarvittavat sanat.
“Kalibrointi valmis.”
Jo konttien välissä väijyessään Brez oli antanut käskyn pilvien yläpuolella leijuvalle pudotusalukselle vapauttaa täysi onukipu. Savun keskeltä marssivien nazorakien askeleet pysähtyivät hetkeksi, kun jotain suurta, metallista ja käsittämättömän masentavasti maalattua jysähti voimalla jonnekin joukkojen eteen. Ilmiömäisellä tarkkuudella, vain muutaman metrin itseään kasailevien siskosten taakse tiputtuttautunut kolmesta osasta koostuva laite värähteli paikallaan, valmiina täyttämään tehtävänsä. Jos Nascostolla hävittäjiä huoltava shasaali olisi ollut näkemässä, olisi kenties voinut todistaa paradoksaalisen “slaavihymyn”.
Yksi kerrallaan sisarukset asettuivat laitteen koteloiden eteen ja rukoilivat, että keskimmäisen auheuttama savukaaos riittäisi pitämään vihollisjoukot kaukana tarpeeksi pitkään. Hopeiset rintapanssarit tippuivat yksi kerrallaan maahan ja paljastivat selakhien rintaan upotetut valkoiset painikkeet.
“Kolme”, vanhin laski kivuliaasti.
“Kaksi”, mekaanikko jatkoi täydellisen synkronoidusti.
“Yksi”, kuopus vahvisti.
Ja jokainen iski kämmenellä rintaansa.
Kotelot avautuivat ja lukuisat rautaiset kourat tarttuivat selakheihin ja nostivat nämä ilmaan. Vihreät ja hopeiset KAL-haarniskan palaset loksahtivat paikalleen yksi kerrallaan. Ruuvit kiertyivät ja servot testasivat toimintaansa. Teknoisan saatanan nupista hyvin tutuksi käynyt kypärän muoto muodostui pala palalta myös sisarusten päiden ympärille.
Kaksi skakdia eivät olleet uskoa silmiään.
Asejärjestelmät aktivoituivat yksi kerrallaan ja kolmen oranssin visiirin sisäpinnat täyttyivät potentiaalisesti hyvin tuhorikkaasta informaatiosta. Lopulta Killjoyn kolme karmeaa kopiota irtautuivat kourista ja ryhmittyivät riviin. Skakdien takaa rynnivät nazorakit saivat nyt vastaansa naurettavasti liikaa tulivoimaa. Kypäränsä sisällä edelleen pahasti vuotava vanhimmainen Brez vain kirosi sitä, miksi tämä taistelua loputtomasti helpottava elementti ei voinut tiputtautua peliin muutamaa minuuttia aikaisemmin.
“Pienuuttani minä kompensoin ilkeydellä”, kuului ensimmäinen uhitteleva karjaisu, jota seurasi rakettimoottorien avustama vihreä KAL-nyrkki, jonka loppusijoituspaikaksi kuopus oli valinnut sinisen skakdin ylisuuren leuan. “Saatana!”
Kapteeni 988:n puuroutunut ruumis valui kallistuneen laivan kannella alaisiensa jalkojen juureen. Killjoyn välinpitämätön, syrjään sysäävä ranne murskasi voimallaan tielle jääneen upseerin kallon. Laivan harvat yhä hengissä olevat nazorakit yrittivät perääntyä kannen alle suojaan naurettaviin svääreihin äityneeltä taistelulta. Salamannopeasti halki laivan liikkuva ioniterä lävisti pakenevista monet jo puhtaasti vahingossa. Saraji kykeni nopeudellaan yhä väistämään häntä seuranneen Killjoyn hyökkäykset, mutta hän ymmärsi, että rantaviivan läheltä tuhotut laivat estivät häntä palaamasta enää satamaan. Vahki yritti ostaa itselleen aikaa, mutta hän oli taistellut jo aivan liian pitkään. Hän huomasi askeleissaan jo hidastumisen merkkejä.
Killjoyn taktiikka puri. Kenraali ei edes yrittänyt osua ionisoturiin tuliaseilla vaan oli ottanut kattavan ionivarastonsa jälleen käyttöön. Monimuotoiset terät viuhuivat Killjoyn jokaisella puolella, juuri tarpeeksi tiuhaan estääkseen Sarajin väsyvät hyökkäykset. Killjoyn ei edes tarvinnut hyökätä itse. Nascoston keihäänkärki vain eteni hitaasti laivan kannella, odottaen Sarajilta kriittistä virhettä.
Jälleen yksi pisto ja heti perään sivallus. Edelleen aivan liian nopeita Killjoylle puhtaasti torjuttavaksi, mutta kenraali epäili, ettei ionisoturi ollut vieläkään huomannut haarniskan kommandovakuutusta. Killjoynkin silmä havaitsi kyllä jo liikkeiden hidastumisen. Kenties siinä oli syy Sarajin epätoivoiseen ajan pelaamiseen.
“Minä en päästä sinua täältä elossa!” Saraji uhitteli hengästyneenä, pysähdyttyään komentosillan katolle. Killjoy ei aikonut antaa vahkille hengähdystaukoa, vaan työnsi itsensä jalkaraketeillaan suoraan tätä kohti. Saraji joutui pudottautumaan taas laivan kannelle, jonne Killjoy laukaisi panoksen tykkikädestään. Vahki väisti, mutta horjahti sen tehdessään. Killjoyn seuraava hyökkäys ajoi Sarajin viimein tarpeeksi uhkarohkeaan sivallukseen. Hidas, mutta voimakas hyökkäys iski vihreän ioniterän suoraan Killjoyn kypärään.
Johon se pysähtyi. Digitaalinen häiriö kulki miekan ja kypärän osumapisteesta ympäri punamustan haarniskan. Ennen kuin Saraji ehti hyppäämään irti, ehti Killjoyn musta koura tarttumaan miekan terästä kiinni. Ionit rätisivät toisiaan vasten ja Nascoston kenraalin ionipäällysteinen haarniska riuhtaisi yhdellä nopealla liikkeellä miekan pois nyt ionittoman soturin käsistä.
Saraji horjahti taaksepäin riuhtaisun voimasta, mutta järkyttynyt vahki pysähtyi kralhin uuteen tarttuvaan kouraan. Saraji nousi ilmaan Killjoyn roikottaessa tätä tämän päästä.
“Tämä on Creedystä”, kenraali ärjäisi ja paiskasi vahkin kasvot edellä laivan kannen metallisiin kaiteisiin. Kuului kuvottava ääni, kun ionisoturin kasvot murskaantuivat siltä puolelta, miltä Xen oli niitä viikkoa aikaisemmin silponut.
Saraji havahtui kuitenkin takaisin hereille miltei välittömästi, mutta ei laivan kannelta. Sen sijaan hänen edessään aukeni jonkinlainen puutarha. Sen marmorista koostuvat tiet kiemurtelivat ympäri kukkapenkkien ja tummakivisten suihkulähteiden. Vahki väänsi itsensä ylös ja yritti hapuilla aiemmin maahan lentänyttä miekkansa kahvaa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Samalla hän huomasi, että hänellä ei enää ollut tunikaansa.
Saraji vilkuili puutarhaa ympärillään. Se näytti jatkuvan loputtomiin, toistaen samaa purppurien kukkien ja veistettyjen vedenkierrättäjien rivistöjä. Ensivilkaisulla siellä ei myöskään vaikuttanut olevan hänen itsensä lisäksi ketään. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Oliko Killjoy tuonut hänet tänne? Kumpikaan teorioista ei kuitenkaan tyydyttänyt ionisoturia. Killjoy olisi satavarmasti vain teloittanut hänet siihen paikkaan.
“Hetkonen…”, Saraji kauhistui, “Niin… Killjoy olisi vain teloittanut minut.”
Karmea ajatus hiipi vahkin tajuntaan. Kuinka kovan iskun hän oli saanutkaan?
“Olenko minä kuollut?”
“Se riippuu aivan siitä, kuinka määrittelet kuoleman”, kuului vastaus Sarajin takaa. Vahki hätkähti. Ei äänen yllättävyyden vuoksi vaan siksi, että hän tunnisti sen. Hän myös huomasi sen lähteen nopeasti. Punainen hahmo istui nyt häntä lähimmän suihkulähteen reunalla huolettomasti jalkojaan ilmassa heilutellen.
“Mutta vaikka olisitkin niin luultavasti vain hetken.”
“Creedy!”, Saraji yritti huudahtaa, mutta huomasi, että ääni ei tälläkään kertaa tullut hänen suustaan vaan jollain tapaa hänen sanomansa kaikui kuoromaisesti samaan aikaan sekä puutarhassa, että hänen omassa päässään. Punainen olento vain levitteli käsiään vahkin ilmiselvälle huomiolle.
“Lähetti on täällä myös”, Creedy vastasi ja kiinnitti Saraji huomion kauemmaksi, jossa kahden tammipuun väliin ripustetussa keinussa edestakaisin heilui musta hahmo, jonka siteiden alta paistoi kaksi surumielistä silmää.
“Hän ei tosin halua puhua”, Creedy lisäsi apeasti, “Haluaisitko muuten valaista, että missä me oikein olemme?”
Saraji ihmetteli Creedyn kysymystä. Hän katseli taas ympärilleen ja pohti edelleen mistä marmoriset tiet häntä oikein muistuttivat.
“Mistä minä sen tietäisin?”
“No me nyt olemme kuitenkin sinun päässäsi… tai noh, rinnassasi.”
“Miten… miten te sitten olette täällä?”
Creedy hymähti huvittuneena. Hän oli saanut antaa saman luennon jo melkoisen useasti.
“Pitkäkin selitys on olemassa, mutta kerron sen samoin sinulle, kuin kerroin sen taannoin Sanansaattajallekin. Sinä olet alivuokralainen verkossa, jossa sinä et todellakaan haluaisi olla.”
“Ja te olette se verkko?”, Saraji yritti ymmärtää vilkuillen tasaisin väliajoin kohti keinun surullista näkyä.
“Niinkin voisi sanoa. Osa sitä ainakin”, Creedy tuumiskeli. Pikkuolennon äänestä kuuli, että tämä oli odottanut Sarajin saapumista ja vartoi lähinnä nyt ionisoturin oikeita kysymyksiä.
“Joten miksi nyt? Miten minä päädyin tänne? Vieläkö… vieläkö taistelu on tässä jossain? Missä… missä on Killjoy?”
“Rauhoitu, Saraji. Jos haluat ajatella sitä yksinkertaisesti niin kuvittele, että sinulle on suotu erätauko.”
“On suotu? Kuka on suonut?”, Sarajin ääni vapisi.
“Miksi sinä kuvitteletkaan olevasi täällä juuri nyt? Eiväthän vahkit menetä tajuntaansa tällistä päähän.”
Kun Saraji pysähtyi ajattelemaan Mekaanikon huomiota hän tajusi tämän olevan täysin oikeassa. Se ei kuitenkaan vastannut ainoaankaan kysymykseen. Vahkin oli muutenkin hankala keskittyä johtopäätöksiin, kun hänen jokainen hiljainenkin ajatus kaikui moniäänisenä kaikkien kuultavana.
Vaiko ainoastaan hänen kuultavanaan?
“Kaikkinäkevä tahtoo sinut ja hän on jo tulossa”, Creedy lopulta töksäytti, ehkä jopa hieman tylymmin, kuin oli tarkoittanut, “Ja pelkään ettei sinulla ole valtaa väittää hänelle vastaan.”
“Tämä puutarha…”
“Tunnistako sen nyt?”, Creedy kysyi uudestaan aidosti uteliaana. Saraji muisti viimein, mistä marmoriset tiet olivat niin tuttuja. Hän näki sen sielunsa silmin. Ja sen ansiosta niin näki myös Creedy. Heidän ohitseen käveli kaksi hahmoa, joista toisen Saraji tunnisti itsekseen. Ja toinen oli laboratoriotakkiin pukeutunut maan toa.
“Se yö… kun hän ilmestyi. Kertoi mitä minun kuuluu tehdä.”
“Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”
Saraji rojahti maahan istualteen kääntäen katseensa tarkoituksella pois loittonevasta itsestään.
“Minä… se… se kaikki tuntui niin luonnolliselta. Minä muistin jälleen. Menneisyys näytti hetken niin kirkkaalta. Muistin mitä tahdoin…”
“Mutta entä miksi? Etkö todellakaan koskaan kyseenalaistanut yllättävää vihaasi? Tai sitä miksi työnsit miekkasi niin helposti lävitseni? Minä luulin, että me olimme ystäviä.”
Saraji nielaisi. Tapahtui se asia jonka puuttumista Saraji oli pohtinut siitä lähtien, kun hän oli herännyt Baterra-aseman lattialta kädet puristuneena oman kallonsa ympärille. Katsoessaan Mekaanikkoa tämän oransseihin silmiin kipusivat omantunnontuskat viimein Sarajin rintaan.
Se oli se tunne joka nousee ainoastaan pahimmista virheistä. Teoista joista tietää katuvansa loputtomiin. Yhtäkkiä hän halusi vain kuolla. Vaikka hän kenties oli sitä jo.
“Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään?”
Creedy vilkaisi huolestuneena kohti Lähettiä, joka oli viimein lopettanut keinumisen. Saraji oli nostanut kädet rikkinäiselle kallolleen tuskasta.
“MITÄ HELVETTIÄ MINULLE OIKEIN TAPAHTUU!?”
Mutta paniikin valtaan joutuneen vahkin olkapäälle laskeutui punainen lohduttava käsi. Creedy oli istuutunut Sarajin vierelle ja vahkin täytyi hieraista silmiään, jotta uskoisi olennon myötätuntoisen teon.
“Minä… minä tapoin sinut.”
“Niin sinä teit.”
“Ja… ja minä tapoin hänet.”, Saraji jatkoi ja loi kauhistuneen katseen nyt keinun edessä seisovaan Lähettiin.
“Senkin sinä teit.”
Sarajin täytyi niellä asiaa hetki. Kyllä hän nämä asiat tiesi. Tehnyt molemmat surmat omin käsin. Mutta nyt kun hän sitä todella mietti, kun hän oikein kunnolla muisteli, ei hän enää ollut varma oliko ioniterä liikkunut ainoastaan hänen käskystään.
“Taitaa… taitaa olla liian myöhäistä pyytää anteeksi.”
“Niin taitaa olla”, myönsi Mekaanikko surumielisenä.
“Mitä… mitä minulle nyt tapahtuu?”
“Olen kovin pahoillani”, Creedy huokaisi ja nousi pystyyn tiukasti Sarajin olkapäätä puristaen. Ionisoturi tuijotti silmät suurena murheiden valtaamaa Mekaanikkoa. Tämän aikana vallinneen hiljaisuuden päälle hivuttautui kuitenkin jotain mekaanista naksahtelua muistuttavaa. Vahkiolennot eivät olleet puutarhassa enää keskenään, vaikka muisto menneisyydestä olikin jo haihtunut.
Vahki ja Va katsoivat toisiaan silmiin, kun tyhjyydestä ulottuvat messinkiset sauvat tarttuivat kommandoa jokaisesta raajasta. Puutarha Mekaanikon ja Lähetin ympärillä haihtui samalla, kun Sarajii pirstoutui sirpaleiksi tyhjästä ilmestyneen kellokoneiston vääntövoiman edessä. Kaikkialla oli jälleen vain valkoista. Ja kaksi pienempää olentoa kokivat, kuinka Kaikkinäkevä varasti tyhjyydenkin.
Killjoyn koura riuhtaisi Sarajin velttoutuneen ruhon irti rautatangosta ja paiskasi sen väkivaltaisesti torakkalaivan kannelle. Punaiset ioniterät kohosivat kommandon ruumiin yläpuolelle. Kralhi oli valmis ottamaan kostonsa petoksesta ja ystävänsä kuolemasta. Se olisi ensimmäinen askel kohti puhdistuksen täydellistä tuhoamista.
Ennen ratkaisevaa heilautusta Sarajin silmät kuitenkin rävähtivät auki. Se itsessään ei olisi ollut tarpeeksi estämään Killjoyta teloittamasta vihollistaan. Sen teki järkyttynyt katse ja huuto jollaista kralhi ei eläessään ollut vahkista todistanut.
“REVI SE IRTI! LUOJA, REVI SE IRTI! PYYDÄN! RUKOILEN! REVI SE IRTI!”
Nascoston kenraalin terät pysähtyivät ilmaan, kun Sarajin kourat alkoivat kaapimaan tunikaansa ja panssareita sen alta. Pirstoutunut rintakehä levisi kralhin ihmettelevien silmien edessä. Korviariipivä ääni, joka kumpusi jostain Sarajin leukojen välistä sisälsi jotain paljon kamalampaa, kuin vain ionisoturin tuskanhuudot.
Killjoy tuijotti näkyä yllättyneenä. Mutta juuri kun Sarajin kädet olivat miltei kaivautuneet rintakehänsä kirkkaaseen hohteeseen asti, jähmettyi vahki äkisti täysin paikalleen. Oli, kuin vahki olisi juuttunut hetkeksi umpijäähän. Sitten musta liskomainen pää kääntyi kohti kenraalia ja hymyili ensimmäistä kertaa koko räjähtävän kohtaamisen aikana.
Sillä samalla hetkellä kymmenet vaarallisista olosuhteista varoittavat mittarit alkoivat hyppimään Killjoyn kypärän sisäpuolella. Huolestunut äly puvun sisällä sai jälleen aivan liikaa käsiteltävää.
“Herra! Psykokineettiset mittausjärjestelmät ovat havainneet-“
“MINÄ HUOMAAN, MIKSU!”, Killjoy karjaisi katuen välittömästi päätöstään olla upottamatta ioniteriään vahkiin, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt kralhin oikean käden ympärillä vellovat terät vain pysähtyivät muutaman sentin päähän Sarajin virnuilevista kasvoista.
“MYÖHÄISTÄ”, naisen ääni ilkkui vahkin suulla ja kylmän rauhallisesti työnsi yhden niukin naukin siteiden peittämän käden kämmen edellä kohti Killjoyta.
Kralhi tunsi kaikkialla ympärillään olevan voiman heittävän hänet väkivaltaisesti taaksepäin. Siinä vaiheessa, kun kralhi oli apumoottoriensa avustamana saanut jalkansa takaisin kohti maata, leijui Saraji kädet levällään muutaman metrin hänen edessään.
Leijui.
“Ookei”, kuului Killjoyn reaktio hetkeä ennen noin kolmenkymmenen asejärjestelmän aktivoitumista. Rannan suunnalla kolme nazorakien panssariajoneuvoilla satamaa luuttuavaa selakhia käänsivät huomionsa hetkeksi merelle, Killjoyn vastahyökkäyksen poistaessa puolet sotalaivasta jolle kamppailu oli viimeiset minuutit sijoittunut.
Uppoavan fregatinpuolikkaan yläpuolella levitoiva Saraji oli menettänyt päältään loputkin vähistä tunikanjäämistään, mutta (Miksun laskujen mukaan) ainakin kymmenestä suorasta ohjuksesta naamaan huolimatta ionisoturin keho näytti suurilta osin vahingoittumattomalta.
“PIDÄN UUDESTA YSTÄVÄSTÄSI, PILAAJA. MUISTUTTAA AJOISTA JOLLOIN MINÄ TÄHTÄSIN VIELÄ ASEITASI”, ääni jatkoi ja välittömästi Miksu reagoi tuskallisella ulvaisulla. Kaikkinäkevän verkko ulotti kouransa jokaiseen loiseliöön. Killjoy toimi nopeasti ja napsautti huolestuneen rannepanssarin irti puvustaan. Krana-asian oli nyt turvallisempaa istua tarvikeluukussa vaihtopenkillä. Samalla Killjoy huomasi, että Sarajin ionikatanan kahva oli löytänyt tiensä takaisin omistajansa käteen.
“Mitä helvettiä sinä teet, Bianca…”
“MITÄ PAKKOMIELTEINEN SISKONI EI YHÄKÄÄN OLE ITSE ONNISTUNUT TEKEMÄÄN. SINUN PYÖRÄSI TÄSSÄ KONEISTOSSA ON ON MERKITYKSETÖN. SYKLI RIKKOUTUU, TAISTELIT SEN PUOLESTA TAI ET.”
Ionimiekan sivallus oli väkevämpi, kuin koskaan aikaisemmin. Kralhikenraalin haarniska pysäytti kyllä vauhtia levitointiinsa löytäneen Sarajin sivalluksen, mutta Killjoy tunsi toismaailmallisen voiman joka oli herännyt sen taakse. Kenraalin vastasivallus pysähtyi jälleen kineettiseen voimaan riivatun ruumiin ympärillä. Ilman Miksun avustusta nynrahlaisten arsenaalinkin tähtääminen oli muuttunut epäkäytännölliseksi. Oli aika muuttaa taktiikkaa. Ja sen onnistumiseksi Killjoy todella toivoi, ettei valkoisen kuningattaren interventio olisi tuonut liialti lisäpuhtia Sarajin reflekseihin.
“Kerrohan, Valkoinen Kuningatar”, kralhi ilkkui työntäessään kypäränsä mahdollisimman lähelle Sarajin kasvoja, “Osaako kaltaisesi takalinjalainen tanssia?”
Typertynyt katse Sarajin kasvoilla keskeytyi punamustaan nyrkkiin. Vihreä ioniterä nousi vastaamaan, mutta seuraava nyrkki miltei heitti vahkin ruumiin ympäri. Ennen kuin Biancan Sarajin kautta kanavoima katse ehti ilmaista pettymystään Killjoyn huomattavasti normaalia tyylittömämpään kamppailutyyliin, tarttui metallinen koura vahkia suoraan tämän puoliksi pirstoutuneesta kallosta.
“Sillä minä voin opettaa.”
Selakhikuopus oli saanut tarpeekseen kaivinkoneista improvisoiduista nyrkkiraudoista ja antoi hetken aikaa ohjuksiensa laulaa. Katkera Brez näki välittömästi ettei hänen pukunsa improvisoitu tekoäly ollut lähellekään niin tarkka kuin Miksun valvova silmä.
Suihkumoottorien ulvonta sai haarniskoidun agentin vilkaisemaan hetkeksi taivaalle. Lounasta kohti hirvittävää vauhtia kiitävä kiemurteleva klunssi näytti koostuvan kenraalin lisäksi pahasti palaneesta vahkista. Lähempänä kallioita nazorak-osastoja murskaava sisarus havaitsi, kuinka kaksikko oli kietoutunut lukuisien ioniterien ja metallisten iskujen kaaokseen samalla, kun Killjoyn työntövoima vei kamppailukaksikkoa lujaa vauhtia kohti saaren eteläisempiä osia.
Parinkymmenen metrin päässä selakheista kaksi nazorak-aliupseeria hätäilivät suuren radiolähettimen kanssa. Labio ei tiennyt, mistä ne puhuivat, (ötökkää nyt kukaan ymmärrä) mutta huomasi heidän olevan hyvin stressaantuneita.
“Älkääs pojat huoliko, korjasin kerran vähän samanlaisen laitteen Sisällissodassa!” hän paukutteli henkseleitään ja kumartui radiolaitteen puoleen. Torakat jakoivat katsahduksen toisiinsa ja antoivat skakdin tarjota apuaan.
“Hmm, näyttääpä vähän siltä että ensi-isku käräytti virtapiirit! No ei mutta tämähän on selvä.”
“Durr?”
“Ihan hyvä idea, mutta en usko, että se toimii. Meillä ei ole aikaa etsiä varaosia.”
“Durr?”
“Pidän ajattelutavastasi.”
“Durr!”
“Kaivapa minulle se työkalupakki niin lähden toimeen.”
Möykyttäjä teki työtä käskettyä ja moukaroi auki pioneerikaapin. Torakat katselivat tilannetta epäuskoisina. Kivipaasi näytti joitakin yksityiskohtia kärähtäneen radiolaitteen sisältä. Se viesti kiivaasti: “Durr durr!”
Labio nyökytteli. “En ole koskaan kokeillut tuota, mutta luulen, että se onnistuu.”
Möykyttäjä ojensi Labiolle kolvin ja ruuvimeisselin. Kenraali alkoi ohittaa olennaisia virtapiirejä henkivartijansa ohjeiden mukaan. “Durr, durr”, tämä puhui jatkuvasti.
“Ai, teit tällaisen opinnäytetyönäsi? En tiennyt, että olet niin korkeasti koulutettu”, Gaggulabio puheli. He saivat radion lopulta toimimaan. Se surisi ja yhteys oli huono (möykyttäjä lähti korjaamaan antennia), mutta yhteys oli.
Toinen nazorak-aliupseereista oli ihmeissään. Tämä kiitteli Labiota huonolla matoranilla ja otti välittömästi yhteyden johtoportaaseen.
Etelää kohti jo minuutteja kiitäneen kaksikon kurssi vietti koko ajan vaarallisemmin kohti maan pintaa. Lopulta kralhin laskema kurssi mahdollisti riivatun vahkin ruhon työntämistä vasten hirvittävää vauhtia vilistävää kalliota. Maa ja kivi väistyi suojatun ionisoturin pään työntyessä syvemmälle ja syvemmälle, lentovauhdin vain kasvaessa hetki hetkeltä.
Selittämättömät voimat (tai Kaikkinäkevän loputon tahto) piti metallisen ruumiin yhä ottamasta enempää vahinkoa. Ilman teknologiaa ilmassa pysyvä Bianca oli saanut kralhin yllättävästä tempusta tarpeekseen ja onnistui viimein saamaan otteen haarniskoiduista nyrkeistä. Yhdellä vauhdikkaalla heitolla Killjoy kohtasi kiven. Kaksikko oli kiitänyt vauhdilla, joka oli tuonut heidät jo Guartsuvuoren rinteille.
“LAKKAA VASTUSTAMASTA! TEKOSI AIHEUTTAVAT VAIN TURHAA VERENVUODATUSTA.”
“Ja mitä sinä sitten teet?”, Killjoy ärjäisi ja ponnisti louhikosta uudelleen vauhtiin iskien vahkia jälleen suoraan kalloon, ja jälleen tuloksetta. “Lähetät vahkin tappamaan puolestasi? Minä yritin saada Creedyn ulos pyörästä! Yritin saada heidät kaikki.”
Killjoy iski nyt suoraan yläpuolelta. Hänen molemmat nyrkkinsä iskeytyivät Sarajin laiskasti kohonneseen torjuvaan käteen. Ohut ranne ei hievahtanutkaan massiivisen voiman alla ja vastaukseksi vahki sivalsi miekallaan hehkuvan viirun kralhin KAL-panssariin.
“Ja sinun nukkesi juoksentelee ympäri maailmaa valuttamassa heidän vertansa!”, kenraali ärjyi.
Kaikkinäkevän hallitsema keho alkoi saamaan otetta kineettisestä lentokyvystään ja työnsi Killjoyn väkivaltaisesti kallioon. Muutama kymmenen metriä ylempänä sijaitsevalla tutkimusasemalla saattoi tuntea tärähdyksen joka seurasi vauhdista ja KAL-metallin murskaavasta iskeytymisvoimasta.
“HE OVAT AINA OLLEET OSA MINUA. SISKONPOIKANI ON VAIN MUISTUTTANUT HEIDÄN RUUMIITAAN TÄSTÄ.”
Pukunsa sisällä Killjoy tokeni nopeasti. mutta kirosi ääneen huomatessaan ettei enää kykenyt kunnolla ponnistamaan lentoon. Rakettimoottori hänen oikean jalkansa pohjasta oli ruttaantunut kasaan Biancan hyökkäyksestä. Kralhi huokaisi syvään samalla, kun ionisoturin kasvoille levisi voitonriemu.
Siihen Killjoy vastasi tarttumalla kaksin käsin jalkaansa polvensa nivelestä… ja repimällä sen irti. Vahkin silmät laajenivat hämmästyksestä. Kypäränsä takana oli Killjoyn vuoro virnistää.
Haavaa ei ollut. Siinä, mistä olisi pitänyt pilkistää Killjoyn todellisen jalan hiiltynyt tynkä olikin tyhjyyttä. Pienikokoinen reikä todellisuudessa. Ja sitten siitä todellisuudesta tipahti ulos kaksi Voitto Korporaation vain lievästi nanobotteja sisältävää rypälepommia. Kaksi rivistöä asioita, jotka muistuttivat metallisia sormia, kokonainen pitkämiekka… ja lopulta jalka. Muuten aivan kuin se, jonka kenraali oli repinyt hetki sitten irti, mutta ilman punaista ja mustaa maalipintaa. Sen hopeinen pinta kiilteli, kun sen nivelet loksahtivat paikalleen ja moottorit käynnistyivät.
Killjoy oli valmis lentoon, mutta hän seisahtui hetkeksi. Hänen yläpuolellaan raivokkaasti maata kohti kiitävä Kaikkinäkevä katosi yllättävään tulipalloon. Aiemmin ruudukkoa Killjoyn visiiriin luoneet skanneridroidit olivat seuranneet isäntäänsä koko matkan sisämaahan. Ja nyt, käskystä, tuhosivat itsensä tummanpuhuvan vahkin selkään.
Lopulta punamusta haarniska lensi tulipallon läpi napaten Sarajin ruhon tiukkaan kuristusotteeseen. Mutta kralhi ei pysähtynyt. Kurssi jatkoi yhä suoraan ylös, pyristelevä vahki sormiensa alla koristen.
“Jos ei tanssi kelpaa niin käydään sitten katsomassa vähän maisemia.”
Puolipilvinen syyspäivä oli huomattavasti piristävämpi hopeareunuksisen rajan yläpuolella. Killjoy tunsi korkeuksien kylmyyden kasvoillaan, tuulen tunkeutuessa sisään Metorakkin aiheuttamasta reiästä. Kaksoisaurinkojen säteet heijastelivat sotaväreihin maalatusta metallista, joka ilmestyi hiljaisuuteen halki pilvien. Korkeuksiin mukana raahautuneen vahkin rimpuilu muuttui hetki hetkeltä uupuneemmaksi. Killjoyn ote oli periksiantamaton.
“Ajattelin, että pitäisit korkeuksista. Täällähän sinäkin piilottelet, etkö vain? Vai minne muualle Tohtorin lähetykset oikein katoilevat?”
Kaikkinäkevä yritti kakoa vastausta, mutta Sarajin rusentuva henkitorvi ei antanut sen tapahtua. Killjoy tunsi kuinka kineettinen suoja vahkin ympärillä heikkeni koko ajan. Hän uskalsi irroittaa toisen kätensä jo otteesta hiljentäessä samalla lentovauhtiaan. Jossain kaukana alhaalla Guartsuvuori odottaisi kentän hiipumista ja vahkin pitkää ja vauhdikasta paluumatkaa maan pinnalle.
“Sinä et koskaan palaa Klaaniin! Eivätkä nämä kädet surmaa enää koskaan.”
Sillä hetkellä Kaikkinäkevän voima petti ionikatanan kahvaa puristavan oikean käden. Killjoyn koura murskasi Sarajin sormet miekan ympärille ja vihreä ioniterä vetäytyi metalliseksi sotkuksi muuttuneen raajan uumeniin. Silloin kuningatar kirkui niin kovaa, että ääni nousi ilmoille kralhin toisen käden ylläpitämästä kuristusotteesta huolimatta. Baterra-asemalla kellopelikuningatar tunsi vieraskehonsa tuskan.
Kenraali tunsi kehon samalla velttoutuvan käsissään. Hän tiesi sen hetkeksi päästää irti. Ja vaikka Saraji ei pudonnutkaan, tiesi Killjoy taistelun olevan ohi. Kralhi leijui kaikkien moottoriensa varassa niin tasaisesti kuin mahdollista, kierrellen hitaasti, fysiikkaa uhmaamaan jääneen ruumiin roikkuessa kirjaimellisesti tyhjässä.
“Minä en tarkoittanut…”, vahkin leukojen välistä kuului kuiskaus. Eikä ääni tällä kertaa kuulostanut koneparven kuningattarelta.
Sarajin omin käsin auki repimästä rintakehästän paistava kirkkaan kuulan hohde tuntui läpitunkevammalta kuin koskaan. Killjoy pysähtyi tämän eteen leijumaan, muttei sanonut sanaakaan.
“MINÄ EN… M- M- S- SINÄ.”
Naisen ääni oli palannut. Killjoy tarttui kaksin käsin velttoon liskomaiseen päähän ja suoristi sen katsomaan suoraan kypäräänsä.
“PYÖRÄSI POISTETTAVA… MAAILMAN PILAAJA, MAAILMAN VARTIJA… SYKLI ON RIKOTTAVA.”
Killjoy piti otteensa ja tuijotti Biancaa suoraan silmiin. Ääni oli alkanut sekoamaan ja puhti Sarajin kärsineestä kehosta loppumaan.
“CHKT… CHKT… CHKT…”
“Eipä ole tätäkään tullut tehtyä pitkään aikaan”, Killjoy tuumi ääneen, “Mutta ennen kuin kivikko odottaa sinua… minun on pakko tarkistaa yksi asia.”
“CHKT, CHKT… TÄYTYY PUHDISTAA… RIKKOA SYKLI!”
Ja loiseliö Killjoyn rinnassa vapautti piilossa olevan materian. Häntä purskahti esiin kralhin selästä ja horjautti teknologalla ilmassa pysyvän kenraalin tasapainoa hetkeksi. Se, mitä Bianca kuitenkin näki, oli teräväkärkinen piikki hännän päässä, joka pituudellaan kaarsi Sarajin kallon ylitse ja upposi yhdellä iskulla tämän takaraivoon.
Ja silloin Saraji heräsi taas puutarhasta. Eivätkä Va:t enää olleet siellä tervehtimässä häntä.
Sen sijaan siellä odotti jotain unohtunutta. Hopeisen Mirun takana tuijottavat tuimat kasvot seurasivat, kuinka Saraji kampesi itseään jälleen pystyyn. Hopeapunainen ilmestys istui saman suihkulähteen reunalla, millä Creedy oli edellisellä kerralla roikottanut jalkojaan. Saraji oli unohtanut miltä Killjoy oli joskus näyttänyt. Hänen mielensä oli piirtänyt hänelle aina vain kuvan samasta tappokoneesta, joka Klaanin saaren yläpuolella oli juuri iskenyt häntä hännällään.
“Vai tällä tapaa sinä sen näet. Yllättävä valinta.”
Killjoyn ääni oli puhdas ja kirkas. Siihen ei ollut sekoittuneena mekaanista särähtelyä eikä palaneen kurkun kähinää. Äänessä oli kuitenkin silti jotain vikana. Se yllätti Sarajin, joka ei vieläkään ollut toipunut ulkomaailman shokistaan.
“Mitä sinä teet täällä!? Mitä… mis- Kaikkinäkevä!? Ei… ei sinun pitäisi voida olla täällä!”
“Ja olen kuitenkin”, kralhi totesi tyynesti. Ja samalla Saraji ymmärsi mikä kenraalin äänessä oli kaikesta huolimatta vialla. Ilman ulkopuolisia väärentäjiä ja fyysisiä vammojaan vahki kuuli ensimmäistä kertaa kuinka paljon Metru Nuin sotasankarin ääni oli vanhentunut ja miten valtavan väsyneeltä se kuulosti.
“Sinun… sinun pitäisi poistua. Bianca… hän-“
“Minun täytyi nähdä”, Killjoy keskeytti, “Nähdä oletko sinä jossain täällä pohjalla. Onko vielä olemassa rippeitä siitä toverista, jonka joskus kauan sitten tunsin.”
Saraji pysyi hiljaa. Hän kykeni kuulemaan kellon tikityksen voimistuvan korvissaan. Ja sen myötä kuuli myös Killjoy. Vahkin katsetta hieman varova kralhi katseli nyt mieluummin loputtomia violettien kukkien rivistöjä.
“Mitä nämä oikein ovat?”, kenraali sitten kysyi, haravoiden kädellään häntä lähintä pensasta.
“Ne… öh… petunioita.”
Killjoy nosti katseensa vahkiin, joka näytti hämmentyneen omasta vastauksestaan.
“Vähän kuin ne… ne joita Klaanin admin… kasvatti.”
“Pidätkö niistä?”
“Kaipa minä sitten-“
“Huomasitko ne samoihin aikoihin, kun tuo tapahtui”, Killjoy jatkoi kuulusteluaan ja viittoi nyt taas marmoriselle tielle, jossa käveli unenomainen muisto Sarajin ja Ficuksen käänteentekevästä keskustelusta.
“Minä… kyllä.
Killjoy nosti itsensä ylös suihkulähteen reunalta ja asteli hitaasti maleksivan muiston luokse. Kralhi tuijotti siinä esiintyvää maan toaa. Tämän kasvonpiirteet olivat tunnistettavat, mutta silmiä oli häiritsevästi enää vain yksi.
“Valheita”, Killjoy lopulta totesi hetken muiston puhetta kuunneltuaan, “Tämäkö, Saraji? Tälläkö murhaajia luodaan? Pettureita? Sanoilla ja nyökytyksillä?”
Vahki ei sanonut mitään. Killjoy käytti hetken askeltaen takaisin tämän luokse.
“Ei, Saraji. Se vaatii paljon enemmän. Ficus puhui sinulle pedosta? Murhaajasta minussa? Hän ei tiedä mistä puhuu. Se hännäkäs asia, joka repi hänet kappaleiksi Onu-Metrussa ei ollut hirviö. Se oli päätös vastustaa. Taistella jonkin puolesta.”
Saraji kuunteli Killjoyn sanoja ja vajosi samalla siihen samaan rintaa puristavaan tukehtumisen tunteeseen, minkä oli kokenut jo Creedyn kanssa keskustellessaan.
“Mutta minkä puolesta sinä taistelet?”
Eikä Saraji osannut vastata. Ei hänellä koskaan ollut mitään. Hän muisti välähdykset taisteluista. Tantereesta, jolla kenraali Nurukan oli johtanut häntä taisteluun. Hän teki niin, koska häntä käskettiin.
Xialla paketti vaihtoi omistajaa. Metorakk nousi laivaansa ja poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Koska häntä käskettiin.
Onu-Metrussa ioniterä lävisti Lähetin. Koska häntä-
“Missä me olemme?”, Saraji keskeytti oman ajatusketjunsa, “Kuulostit… kuulostit siltä, kuin tietäisit.”
Killjoyn täytyi miettiä sanojaan hetken. Kralhi etsi tapaa ilmaista asia muullakin kuin yksinkertaisimmalla tavalla.
“Helpoin tapa olisi sanoa, että pääsi sisällä, mutta tämä helvetin kellokoneiston raksutus väittäisi vähän sitä, että olemme
Teknisesti ottaen kaikkialla.
Saraji ei kuitenkaan ollut varma tyydyttikö vastaus häntä lainkaan. Hänellä ei tosin ollut myöskään paljoa aikaa ajatella sitä, kun puutarha alkoi jälleen kerran hälvenemään hänen ympäriltään. Messinkiset kourat kurottuivat jälleen häntä kohti tyhjyyksistä. Kaikkinäkevä oli saanut tarpeekseen.
“MINUN!”
“Aika”, Killjoy pukahti murheellisena seuratessaan, kuinka vahki lähti jälleen hitaasti raahautumaan kohti ikuisuuksia, “Sitä on aina niin pirun vähän.”
Ja Saraji huusi tuskasta, kun Valkoinen Kuningatar otti hänen tahtonsa taas osaksi itseään. Hän kuitenkin kuuli Killjoyn sanat, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Siksipä mirukasvo jatkoikin puhumista. Kaikkinäkevän vallan edessä kralhilla oli tasan yksi oljenkorsi.
“Muista, mitä vanhus aina sanoi. Mitä hän hoki meille kaiken aikaa.”
Ja Sarajissa heräsi muisto miehestä, jonka Ficus oli vienyt mukanaan.
“Joka päivä. Aamupuheessaan, kahvien jälkeen poistuessaan. Ei vain sinulle, vaan myös minulle ja meille kaikille. Hän toisti sitä joka kerta, koska hän oli lopulta meistä kaikista viisain.”
Kellokoneiston syövereihin jauhautuva Saraji kirkui, mutta muisti. Huusi, mutta tiesi. Muistoissa Ficuksen sanat korvautuivat toisen maan toan lauseilla. Mustan Rurunsa takaa Käden mahtia ohjaillut sankari.
Hopeinen Miru katosi Sarajin silmien edessä ja maailma luhistui hänen ympäriltään. Oli jälleen aika herätä.
“Älä ole heidän nukkensa.”
Kaksoisauringot olivat hitaasti kääntymässä laskuun. Ensimmäinen häilyvistä puolikuista oli jo ilmestynyt miltei olemattoman horisontin reunalle, vaikkei sitä maan pinnalla kukaan näkisi vielä tunteihin.
Pilvien yläpuolella kamppailukaksikko heräsi todellisuuteen. Kralhin häntä vetäytyi takaisin kuulaansa ja hammasrivistöiksi haljennut kypärä kokoontui takaisin eheäksi. Parilla luistelevalla liikkeellä Killjoy otti pakkia ilmassa roikkuvasta, kärsineestä vahkista jonka vihreät silmät aukenivat hitaasti. Sarajin katse kääntyi hitaasti kohti Killjoyta. Vahkin kasvojen ilme oli miltei lempeä.
“LAKKAISIT JO TAISTELEMASTA, KENRAALI.”
“Ei…”, Killjoy huokaisi pettyneenä.
“TUOMIOTA EI VOI ESTÄÄ, KENRAALI. TUOMIO TULEE. TUOMARI LAUKAISEE TUOMION.”
Killjoy käänsi katseensa pois Kaikkinäkevästä ja kohotti oikean kätensä. Sen nyrkki liukui hitaasti sisään antaen tilaa kanuunalle, joka oli valmis ampumaan. Statistiikka kenraalin visiirillä ei valehdellut. Kineettinen voima Sarajin ympärillä oli heikentynyt pisteeseen, jossa tämän levitoiminen alkoi muuttumaan mahdottomaksi.
“AMMU. TUHOA TÄMÄ ALUSTA. UUSIA NOUSEE. PUHDISTUS TAPAHTUU-nukkensa.”
Kenraali havahtui Kaikkinäkevän äänen särähdykseen. Hän nosti katseensa takaisin hiljalleen häntä kohti levitoivaan vahkiin.
“-heidän nukkensa.”
Mutta sanoistaan huolimatta vihreä ioniterä värähti päälle murskautuneen raajan sisältä. Kaikkinäkevä ei olisi edes kyennyt irroittamaan otettaan siitä. KAL-metalli oli murskannut miekan kahvankin miltei massaksi.
“Saraji, älä edes yritä sitä”, Killjoy huokaisi pettyneenä ja nosti kanuunansa aivan kommandon hitaasti lipuvan pään tasalle.
“Mitä vanhus aina sanoi…”
“Saraji.”
“Mitä vanhus aina sanoi…”
Kanuuna humisi. Se oli valmiina laukaisuun.
“Mitä vanhus aina sanoi…”
Vihreä ioniterä nousi. Se oli valmis sivaltamaan.
Saraji katsoi entistä kenraaliaan silmiin. Kaikkinäkevän tahto oli puhunut.
“Mitä vanhus aina sanoi…”
Mutta ionisoturi oli päättänyt toisin. Hän oli aina tehnyt niin kuin hänen oli käsketty. Nyt hänellä kuitenkin oli jotain minkä puolesta taistella. Hän oli päättänyt taistella vapaudesta.
“… tunteet johtavat.”
Ja vihreä ionimiekka iski.
Kirkkaus vahkin rinnassa halkesi energiaterän halkaistessa sen välittömästi kahdeksi. Molemmilla käsillään miekkansa kahvaa puristava Saraji tunsi sen lävistävän koko rintakehänsä ja sitä myötä sielunsa. Killjoy leijui paikallaan kanuunakäsi yhä valmiudessa. Tykki kuitenkin väistyi automaattisesti, kun kenraalin käsi ojentui kohti itsensä lävistänyttä ionisoturia. Saraji oli valinnut taistelun. Hän oli myös voittanut sen. Valkoisen Kuningattaren valta häneen halkesi kuulan mukana.
Ja sillä samalla hetkellä Saraji putosi.
Vihreä terä rinnassaan putoavan vahkin vauhti kiihtyi suunnattomalla nopeudella. Killjoy ei kuitenkaan jäänyt paikalleen. Kenraali tavoitti työntövoimallaan putoavan ruumiin juuri, kun se oli palannut takaisin pilvien alapuolelle. Punainen haarniska otti mustan riutuneen ruhon käsivarsilleen hieman ennen Guartsuvuoren huipun saavuttamista. Murskaantuneiden sormien keskellä hapuileva Killjoyn käsi löysi oikean painikkeen ja ioniterä vetäytyi takaisin kahvaansa.
Kaksikon vauhti hidastui Killjoyn käskystä. Vuoren huipulle laskeutunut kaksikko rysähti maahan verratten kovakouraisesti Killjoyn tuotua heidät pintakosketukseen hieman tarkoitettua lujempaa.
Hopeareunuksien alapuolella auringot valaisivat yhä. Killjoy laski Sarajin kiville istumaan niiden paisteeseen samalla, kun rojahti itse väsyneenä varjoon tämän vierelle. Kaikkinäkevän läsnäolon kaikottua kenraali kaivoi huolestuneen rannepanssarinsa tarvikeosastostaan ja iski sen takaisin paikalleen. Miksun välittämä radiokeskustelu alkoi välittömästi humisemaan Killjoyn korvissa.
“-luuko? Killjoy? Kuuluuko? Ötökät saivat kommunikaatiovärkkinsä takaisin pystyyn. Pudotusaluksen tutka huutaa jo. Ovat hälyttäneet koko pirun ilmavoimat!”
“Tässä Killjoy. Vetäytykää välittömästi. Tehtävä suoritettu.”
“Jumalattaren nimeen kiitos. Tuo yksi makaa jo täällä rannalla. Vuotaa kohta kuiviin pukunsa sisään.”
Brezien taustalta kuuluva konekivääritulen määrä kertoi Killjoylle aivan tarpeeksi siitä, miten kaoottiseksi tilanne oli ehtinyt muuttua. Nazorakit olivat ottaneet tilanteen lopulta haltuunsa puhtaalla murskaavalla ylivoimallaan.
“Tavataan kohtaamispaikalla!”, nuorin selakhi vielä ärjyi, “Suojatulta, perkele! Minä lennän hänet alukseen. Sanoin suojatulta, saatan-“ ja Killjoy sulki kommunikaattorinsa.
Sen tehtyään kenraali havaitsi, kuinka hiljaista Guartsuvuoren huipulla olikaan. Kaukana etelässä niukin naukin erottuva linnoitus kiinnitti Killjoyn huomion. Hän ei edes muistanut kuinka kauan oli siitä, kun hän oli Rukin kanssa noussut Hildemariin… ja kuinka sekin matka oli johtanut pelkkiin murheisiin.
“Enhän minä Klaania paljoa nähnyt… mutta ymmärrän miksi pakenit sinne. Olisit… ansainnut sen. Heidät.”
Sarajin ääni oli heikko. Polviinsa nojaava Killjoy tarttui skakdin tekemään reikään kypärässään ja kiskoi sen pois päästään. Hän antoi vuoristotuulen viilentää kasvojaan ennen kuin käänsi ne kohti vieressään istuvaa vahkia.
Ionisoturin runnoutunut kallo lepäsi velttona tämän riekaleisella olkapäällä. Rintakehän valtavasta aukosta tulvi kirkasta nestettä vahkin jokaisella sanalla. Ionikatanan kahva oli viimein pudonnut olemattomiin murskaantuneesta kädestä.
“Sinä… sinä nappasit minut.”
“Niin tein”, Killjoy myönsi. Vahki ja kralhi käänsivät molemmat katseensa yhteistuumin kohti Klaania.
“Sinun ei olisi tarvinnut.”
“Tiedän.”
“Kiitos.”
Killjoy ei tiennyt mitä vastata. Sarajin hengitys oli raskas. Vahkin jokainen sana oli hieman heikompi kuin edellinen. He istuivat hetken hiljaa, kunnes Saraji lähti kurottamaan kohti jotain. Killjoy havahtui tämän tuskaiseen äherrykseen ja lopulta musta metallinen käsi nosti Sarajille tämän miekkansa kahvan.
Viimeisillä voimanrippeillään vahki nosti sen silmiensä tasolle. Kahvan katsomisen sai Sarajin miltei hymyilemään.
“Sinun… sinun pitäisi kertoa Xenille-”
Sarajin lause keskeytyi hallitsemattomaan yskänpuuskaan.
“…kertoa Xenille, että hän oli oikeassa.”
“Mistä niin?”, Killjoy kysyi, ajattelematta lainkaan sitä, puhuisiko todellisuudessa tyttärelleen enää koskaan.
“Meillä… meillä on aina vapaus valita.”
“Opitko sen tänään, Saraji?”, Killjoy pohti muistellen hetkeä, jolloin ionisotureiden aseet olivat kohdanneet hänen edessään.
“Saraji?”, Killjoy kysyi uudelleen, kun ei saanutkaan vastausta. Kralhi käänsi katseensa vierelleen, jossa Saraji oli sulkenut silmänsä viimeistä kertaa. Käsi miekkansa kahvaa puristaen.
Killjoy tuijotti entistä toveriaan hetken ja nosti sitten vahkin ruumiin ryhtiä. Kuin nostaen tämän levollisempaan asentoon.
“Hyvin sinä kamppailit, poika. Nyt saat levätä kaikessa rauhassa.”
Ja kenraalikin kohensi asentoaan. Sulki silmänsä hetkeksi ja antoi asentonsa valua. Hiljaisella vuorenrinteellä Killjoy tajusi olevansa yksin.
Hän avasi silmänsä ja katsoi taas kohti Klaania. Ja hän tajusi, että hänen oli tehtävä jotain, jonka hänen olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Kenraali nosti kypäränsä ja asetti sen takaisin päähänsä.
“Miksu, avaa Brezeille.”
Hetken päästä alkaneesta kohinasta päätellen yhteys oli auennut. Pudotusaluksen ohjaimiin päässyt keskimmäinen siskoksista oli kuulolla.
“Kaikki kunnossa?”, Killjoy ensin varmisti.
“Tuo yksi ei meinaa oikein pysyä tajuissaan. Missä oikein olet? Tulemme hakemaan sinua.”
“Älkää. Menkää Steltin kautta. Tankatkaa ja hankkikaa ensiapua. Sen jälkeen saatte lähteä tehtäville.”
“Ööh, mitäs hittoa sinä sitten oikein olet tekemässä? Oikeastaan, mitä hittoa me olemme tekemässä!?”
“Me jatkamme suunnitelmaa. Välitän kaikki yhteyshenkilöni teille. Me kokoamme armeijan näitä pirulaisia vastaan. Saraji antoi meille juuri kovimman aseen, mitä meillä on tässä kamppailussa koskaan ollut.”
“Niin mikäköhän se on?”, nuorempi selakhi ärjyi taustalta.
“Toivon. Kaikkinäkevän tahdon voi murtaa. Ja jos sen voi murtaa, voi sen myös tuhota. Lopullisesti.”
Hetken radiohiljaisuus. Vanhin siskoksista kurlasi verta pois sisuksistaan, mutta tuntui saavan kuin ihmeen kaupalla jostain voimiaan takaisin.
“Hyvää työtä. Kaikki kolme”, Killjoy vahvisti lopulta ja kolmen selakhin äänet kuittasivat, “Saatte tehtävänne muutamassa tunnissa. Voitte myös halutessanne soittaa Seranille ja kertoa, että päädyimmekin vähän eri rannikolle.”
Niiden sanojen myötä Miksu katkaisi lopulta nascostolaisten välisen yhteyden ja Killjoy jäi taas hiljaisuuteen. Hän katsoi hetken maassa makaavaa ruumista. Lopulta hän kuitenkin nosti sen varoen takaisin käsivarsilleen ja astui sitten sen kanssa alas vuorenrinteeltä. Suihkumoottorit aktivoituivat kesken pudotuksen ja kralhin kurssi vei kohti hämärtyvää iltataivasta ja Bio-Klaanin linnaketta.
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Xia, Mustan Käden entinen tukikohta
Selakhi nosti visiirin silmiltään ja avasi jälleen yhden lukuisista rautaisista ovista. Pimeillä, hylätyillä käytävillä askeltava kuopus seurasi reittejä siihen ainoaan suuntaan, mihin ei ollut vielä käyntinsä aikana ehtinyt harhailemaan. Vähän ajan päästä hän saapui pieneen kammioon, jossa häntä odotti viisi numeroitua ovea lisää. Selakhi virnisti. Tämä vastasi hänen aikaisemmin saamaansa kuvausta. Nyt täytyisi vain löytää virtakytkin… ja toivoa parasta.
Nascosto
Curuvarin poistuttua sairasosastolta oli puolet kallostaan siteissä maannut Brez lähtenyt liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa vuosiin oli siskoksista tunnollisin päättänyt jättää mestarinsa huomiot soturin vastuullisuudesta huomiotta ja lähti tarpomaan ulos saaren päällypuolen kivikkoon, jonne etelästä saapuva armada ilmalaivoja oli parhaillaan laskeutumassa.
Selakhi ei välittänyt ilmatilavalvonnan väen tuijottavista katseista, vaan asteli suoraan jo laskeutuneista laivoista suurimmalle ja hulppeimmin koristellulle. Sen sisältä tovin päästä astelleet titaanin askeleet kohtasivat vihreän hailtijan ja kaksikko juuttui hetkeksi lämpimiin kädenpuristuksiin.
“Sanoinhan, Brez-kulta. Kun sota kutsuu niin kutsu kuullaan!”, massiivinen ääni ärjäisi.
Meri, yö
Pulisongikkaan matoranin ja lumenvalkoisen skakdin ohjastama paatti lipui jälleen pitkin aavaa merta ruskeaan kaapuun kietoutuneen selakhiystävänsä kutsumana. Karttoja tutkiskeleva garaikasvo osoitteli vuorotellen merelle edessään ja tähtiä taivaalla.
“Tämä se ompi. Varma juttu”, skakdinköriläs pukahti vieressä itsevarmana. Veneen perällä vartova Brez havahtui mietteistään.
“Vaan yhen kerran on tojistettu, että tähti on tippunu taivaalta… ja jääny mereen.”
Laidan yli kurkkiva selakhi ei ensin havainnut mitään erikoista, eivätkä huomanneet paatin kaksi kapteeniakaan. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka kenties todisti skakdin merkillisen väittämän.
Valtaisa ja voimakas valo syttyi palamaan merenpohjassa aivan muutamaksi sekunniksi ja sitten se sammui. Po-matoran vilkaisi Breziin, joka kaiveli mukanaan tuomasta kontista esiin sukellustarvikkeita.
“Oletko nyt ihan varma, että haluat tuonne? Me emme tiedä, mikä se oikein on.”
“Sehän tästä hauskaa vasta tekeekin!”, mekaanikko hihkaisi ja valmistautui loikkaamaan kohti tuntematonta.
Akbsklsdflsfldax
Kenraali Gaggulabio poltteli sikariaan. Hän nojaili lippulaivansa kaiteeseen. Kenraalisatamassa kuhisi satoja nazorakeja korjaamassa taistelun jälkiä. Uponneita aluksia nostettiin satama-altaasta. Syyllisiä etsittiin, ongelmia puolustuksessa selviteltiin.
“Ihme haloo yhdestä tappelusta”, kondiittori mietiskeli. “Luulisi että ötökät tykkäisi sotimisesta.”
Metorakkia ei juuri kiinnostanut. Hän oli raivoissaan taistelun lopputuloksesta. Maatuskahaarniskan isku oli murskannut mieheltä joitakin kulmahampaita.
“Eikä tässä käynyt edes kovin pahasti! Andesiittikin saatiin kaivettua seinästä ulos! Eikä Akbsklsdflsfldaxiin tullut edes naarmua! Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon että kaikki muut laivat ympäriltä pommitettiin pohjaan!”
“Onko Sarajista havaintoja?” sininen skakdi murahti poissaolevana.
Kenraali kohautti olkiaan. “Torakat varmaan tietää jotain. Ne on aika hyviä toimistotöissä.”
Metorakk huokaisi. “Taidan mennä tappamaan jonkun.”
Nazorak-pesät
Arkkiagentti siirsi sivuun raportin Kenraalinsataman tapahtumista. Kenraali ei olisi tyytyväinen. Nazorak-puolustus oli lamautettu Felnas-pulssilla taivaalta, eikä satamassa oltu odotettu hyökkäystä. Huolimattomuutta, ajatteli 007.
Tiedustelupalvelun johtaja avasi yhteyden paikalla olleeseen agenttiinsa. Ruudulle ilmestyi kuva mustasta torakasta, joka ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään. Yliagentti 720:n silmien päällä oli kolme vihreänä hohtavaa kiikaria, ja tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat ulos ruudusta.
“Yliagentti”, Arkkiagentti aloitti.
“Arkkiagentti”, yliagentti jatkoi, “Jysäytin… ammuin! … ajoin vihollisen ulos maaperältämme. Se jäi sitten sen jälkeen kyllä ilmaperäämme. Tai johonkin. Lensi sitten kyllä pois mättäen jotain skakdien vahvistusta. Tunnistettiin se poikien kanssa siksi muinaiseksi kenraalihäiskäksi. Sama heebo, joka silloin pisti Rautasiipeä päreiksi. Se ei tunnu oikein tykkäävän meistä. Saattaa tietty johtua siitä, että ollaan häiriköity sen mökkiä varmaan vuoden päivät.”
007 kuunteli kärsivällisesti. Jotkut hänen alaisistaan olivat omalaatuisia, mutta uransa aikana Arkkiagentti oli oppinut, että toisinaan juuri ne hämärät tapaukset olivat tehokkaimpia.
Asia, josta hän oli vääntänyt puhtausministeriön kanssa niin pitkään, ettei jaksanut enää välittää.
“Kenraali Killjoy. Klaanilainen. Missä hän on nyt?” torakka kysyi. Toisella näytöllä näkyi kuvia Metastaasilta klaanilaisen ja vahkin kamppailusta.
“Vuoren tutkat sanoo, että iso häiskä lähti etelään päin. Linnoitukseen varmaan. Ja niillä sen kavereilla oli alus piilossa pilvissä. Lähtivät lätkimään suurin piirtein siinä vaiheessa, kun saatiin Kärpäseen yhteys. Kuuntelivat meitä varmaan koko ajan.”
“Selvä”, kuittasi komentaja. “Jatka direktiivi 98:n suunnittelua kuten ennenkin. Loppu.”
Bio-Klaani
Portaikossa Suga pysähtyi hetkeksi vaihtamaan pari sanaa vastaan kävelleen mustan androidin kanssa. Aurinko oli käytännössä jo laskenut ja toalla oli pitkä päivä takanaan. Tumma kaasunaamiokasvo taasen kertoi pitävänsä iltakävelyistä. Kaksikko toivotti toisilleen hyvät illanjatkot, jonka myötä Suga jatkoi omalle asunnolleen, käänsi avainta ja astui sisään.
Väsymyksestään Suga heilautti kättään valonkatkaisijassa ainoastaan huomatakseen, että valot olivat jo päällä. Ilmavirta puhalsi pitkin hänen eteistään, olohuoneessa olevan avoimen ikkunan johdosta. Toa asteli oleskelutilansa oviaukolle ja huomasi välittömästi punaisen kypärän sivupöydällään.
Ja sen vieressä, avonaisen ikkunan edessä hän näki ruskeaan paksusti vuorattuun takkiin pukeutuneen huppupäisen hahmon. Harmaat hiiltyneet kasvot tuijottivat toaa peittävien vaatteiden alta ja tuolilla kyyryssä istuva kralhi yrittikin väkisin nostaa hymyä karmiville kasvoilleen.
“Minä… tuota… tuli sellainen olo, että pitäisi puhua jollekulle… enkä keksinyt ketään muutakaan.”
Killjoyn sanat eivät olleet ne, mitä Suga oli odottanut, mutta toa vastasi niihin silti hymyllä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan toa oli vain iloinen nähdessään ystävänsä pitkästä, pitkästä aikaa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedy seisoi palaneessa, kellokoneiston polttamassa puutarhassa Lähetti yhä rinnallaan. Molempien katse oli tyhjällä valkoisella taivaalla. Tovin seisottuaan siteisiin kiedottu Lähetti laski kätensä Mekaanikon olkapäälle ja välitti suruvalittelunsa.
“Ei hän ole tulossa.”
Creedy murahti hieman pettyneenä, vaikka tiesi toverinsa olevan oikeassa. Hänen oli varrottava vielä hetki, hän koki olevansa sen velkaa itselleen. Mutta lopulta Lähetin suostuttelu sai hänet luovuttamaan. Yhdessä musta ja punainen olento lähtivät talsimaan kohti ikuisuuksia ja sen raivoavaa kellokoneistoa. Creedy oli hieman apeana, mutta tätä hän oli oikeastaan toivonutkin. Saraji oli kuin olikin saanut itsensä irti koneistosta.
Mutta Kaikkinäkevä oli yhä rauhaton. Hän halusi omansa takaisin. Hän vaati sitä. Hän ottaisi osansa takaisin ja takoisi ne itseensä.
Mutta sitähän rusettikaulainen arkistoija ei tiennyt. Eikä se toinenkaan.
