Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta
Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.
Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.
Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.
Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.
Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.
Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.
Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!
Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.
Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.
Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.
Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat
Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.
He olivat perillä.
”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.
Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.
”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.
”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.
”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”
Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:
”Tänne päin!”
Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.
Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.
Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.
Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”
Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan… Miksi minä oikeastaan olen täällä?
Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.
Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”
Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
”Olen Calibus, järven heimosta.”
Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”
Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.
Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”
Mei ei kuunnellut.
”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
”Mi-mitä?”
”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”
Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”
”Mei…” Guechex kähisi jälleen.
”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”
Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”
”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”
Nykyhetki
Nazorak-leiri
Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.
Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.
Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.
Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.
Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.
Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.
Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.
Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.
Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.
Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.
Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.
Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.
007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.
”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”
007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”
”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”
”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”
Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”
Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.
Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.
”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”
007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.
Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.
Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.
Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.
Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?
He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.
Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…
… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?
Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.
Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.
Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?
Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.
Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.
Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.
”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi. ”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista. ”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.
”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”
”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”
007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.
Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.
Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa. Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?
Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.
He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta. Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?
007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.
Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava. ”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.
Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin. Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.
Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.
Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.
Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.
”Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.
”Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.
”Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. ”Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”
Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.
”Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. ”Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”
”Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”
Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.
”Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
”No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. ”Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
”Niin”, admin vastasi.
”Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. ”Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”
Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.
”Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.
”Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”
”Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. ”Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
”Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
”Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. ”Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
Vak kohautti olkiaan.
”Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”
Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
”Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.
Turaga naputteli leukapieltään. ”Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.
”Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.
”En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.
”Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. ”Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”
”Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”
”Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. ”Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”
”Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. ”Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”
”Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. ”Me puhumme liian harvoin.”
”Olemme kiireisiä.”
”Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
”Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
”Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
”Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
”Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. ”Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
”En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”
”En minäkään”, Tawa vastasi. ”Mutta jonkun on pakko hymyillä.”
Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.
Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.
Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
”Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. ”Missä tämä on leivottu?”
”Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. ”Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
”Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
”Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”
Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.
Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.
Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.
”Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.
”Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
”Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.
”Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
”Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.
”Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. ”Tiedätte sen, tiedättehän?”
”Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. ”Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”
”En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”
Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.
”Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. ”Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
”Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.
”En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.
Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. ”Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.
Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.
Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen ”asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin ”suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.
Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.
”Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.
Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
”Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.
”Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
”Surkea 35”, Zeruel tuhahti. ”Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”
Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.
Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.
Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.
”Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. ”Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”
”Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. ”Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”
Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.
”Ymmärrän”, toa vastasi. ”Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”
”Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”
”Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. ”Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”
”Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. ”Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”
Tawa nyökkäsi. ”Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”
Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.
Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. ”Kyllä, toki me selviämme”, ”Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, ”Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.
Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.
Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
”Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. ”Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. ”Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. ”Valmiina!”
Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin ”Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.
Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.
”Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. ”Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”
Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.
Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.
”Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. ”Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
”Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. ”Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”
Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.
”Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
”Lepo vain”, Tawa sanoi. ”Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
”Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. ”Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
”Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.
Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
”Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.
”Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. ”Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”
Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…
”Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
”Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
”Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.
Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.
Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
”Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.
Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.
Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.
Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
”Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. ”Luulin, että olit jo lähtenyt.”
”Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”
”Kerro toki”, Tawa sanoi.
Matoran epäröi hetken.
”Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”
Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
”Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.
Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
”Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. ”Se oli nazorakien vika.”
Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
”Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”
”Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. ”M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”
”Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.
Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
”Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. ”Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”
Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. ”Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. ”Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”
Kitiininen kameraputki surisi, kun se tarkensi katsettaan. Se oli havainnut jotakin.
Operaattori-nazorak innostui. Metsäalue oli ollut aina hiljainen ja syrjässä sotatoimista, mutta tällä kertaa sieltä kulki läpi väkeä – vieläpä jokseenkin sotilaallisin ottein.
Tummanharmaa tiedustelu-torakka oli varma, että oli tehnyt suuren löydön. Löydön, hän riemuitsi! Kenties hän oli paljastanut vihollisen yllätyshyökkäyksen tai sissipataljoonan!
Innoissaan operaattori 1352 informoi aluksen päämajaa. Linja kiemurteli Metastaasin vihreää runkoa pitkin kierrellen pallon muotoisia kamerapesäkkeitä ja suuria antennilautasia. Aivan lähellä oleva massiivinen valokivi teki aluksen toiselle puolelle täydellisen mustan varjon.
Johto päätyi suureen hallintokupoliin ilmalaivan perällä. Perämiehen adjutantti omassa pienessä kommunikaatiokapselissaan otti sen vastaan, ja ohjasi eteenpäin.
”Insinöörikapteeni 305”, aluksen komentaja vastasi. ”Raportti.”
Upseerin komentopaikka oli kupolin kulmassa, josta saattoi nähdä helposti sekä suuren osan alusta että komentosiltaa. Kaikki viesti- ja tietojenkäsittelyjärjestelmät, jotka tilaa ympäröivät, tekivät selväksi, ettei operaatiota olisi voinut johtaa kukaan muu kuin tieteellisen koulutuksen saanut. Alkujupinan jälkeen miehistö oli ollut vain tyytyväinen, ettei kapteeniksi ollutkaan tullut ilmavoimien kovaksikeitettyä upseeria.
”Herra insinöörikapteeni! Kamera 4, näköhavainto vihollisen joukkojensiirrosta!” selvästi itsestään erittäin ylpeä ääni sanoi yrittäen kuulostaa sotilaalliselta.
”Ohjatkaa neloskameran kuva tänne”, kapteeni määräsi ja totesi, että 1352 sai poistua linjalta.
Suuri näyttö oli nazorakeille tyypillinen – kaksi lasilevyä ja niiden välissä sähkövirrasta helposti väriä muuttavaa sulfidiyhdistettä. Kuva värähteli hetken, kunnes se näytti, mitä operaattori olikin havainnut.
Metsän läpi kulki kuin kulkikin joukko klaanilaisia – värikästä väkeä. Muutama toa, näennäisen salakähmäisinä.
”Ilmoittakaa maavoimille”, kapteeni määräsi. ”Käskekää tarkastaa sektorin 35 huoltorni. Siellä on saattanut käydä vihollinen.”
Vähänpä klaanilaiset tiesivät tulleensa nähdyiksi. Ja siitäkös Nazorak-imperiumi tiesi ottaa ilon irti.
Pian kävi selväksi, mitä klaanilaiset olivat tankkausasemalta löytäneet. Ja yhtä nopeasti strategian osasto tiesi, mitä tiedolla tehdä.
Valmistelut alkoivat jo samana iltana.
Tulikärpänen
Ylhäällä
Nyt
Hälytyskellojen kaiku kantoi kauas Nui-Koron lakeuksien yllä. Huutoa hiljaisille nummille kailotti satojen metrien korkeuksissa leijuva kolmipäinen hirviö, joka oli vasta uhiteltu pois pesästään.
Hirviön poikaset parveilivat tankkaustornin ympärillä ja metsissä. Tumman havupuuston huippujen yltä erottuivat hämärässä vain siivekkäiden jääkärien reppujen taakseen sylkemät punaiset hännät. Aika ajoin valojuovat koukkasivat syvemmälle metsään ennen kuin palasivat taas ylemmäs – vihollisesta ei ollut enää merkkiäkään, mutta metsästys jatkui.
Nazorakit kuin metalliset korppikotkat vaanivat siipilaitteistojensa hiljaisen liekin kantamina kypäriensä tähtäyssilmikoiden läpi. Ne odottivat metsämaastosta pienintäkin liikettä, jonka perään syöksyä. Viidakkosaaren miehityksen jäljiltä metsän myrkyllisten matoralaisten toimintatavat kyllä tunnettiin, ja ilmajääkäreillä oli aikaa odottaa.
Tulikärpänen jyrisi kaiken yllä kuin hätääntyneenä. Teräskahleilla toisiinsa naulitun ilmalaivakolmikon moottorit puskivat poistoaukoistaan oranssia hohkaa, joka valaisi allaan olevia peltoja varhaisaamun hämärässä. Moottorien hehku maalasi valotonta maisemaa tuomionpäivän punaisella ruskalla.
Tuhokoneen ylimmällä kannella poikkeustilavalot välkkyivät ja täysi miehitys kalibroi tutkalaitteistoja. Näytöillä juoksi salamannopeasti viliseviä kirkkaanvihreitä numero- ja kirjainsarjoja, joita kansiupseeristo tulkkasi ylivertaisen nopeilla silmillään.
Pyöreä metalliovi upseerikannelle avautui jaokkeinen metallilevy kerrallaan. Ilmavoimien komentaja marssi kannelle topakoin askelin molemmat käsiparit selkänsä takana – Kenraaliluutnantti 003 näytti taisteluvalmiilta pilottikypärässään ja punaisessa huivissaan. Hän pysähtyi komentosillan päähän ja vilkaisi kärsimättömästi läpi tutkakuvat siipireppujoukkojen etenemisestä. Hetkeksi hän pysähtyi myös tutkimaan raportteja radioliikenteestä.
Hälyttävää. Klaanilaisten paon jälkeen kentällä oli edelleen vieras signaali, joka ei suostunut kuolemaan. Asiaa oli parasta tutkia.
Tavallisen tyytymättömänä näkemäänsä 003 kääntyi taas kohti ovea. Eräs nuorempi lennostoluutnantti nousi päätteeltään ja seurasi hyppelevin askelin komentajansa perässä upseerikannen puolelle.
”Herra kenraaliluutnantti 003! Luutnantti 2343, voinko puhutella?”
”Voit”, 003 jupisi hiljaa hidastamatta kävelytahtiaan, ”muttet käyttää yhtään enempää aikaani siihen kuin on täysin välttämätöntä.”
Luutnantti piti epävarman tauon ja haparoi sanansa ulos pihtiensä välistä.
”Herra kenraaliluutnantti 003, mitä puhtaimmin anteeksi… mutta… tämä on kiireistä. Pesä 01 vaatii laskeutumislupaa.”
Kenraaliluutnantti pysähtyi hissin vieressä ja suuntasi ylimielisen mulkaisun hengästynyttä lennostoluutnanttia kohti.
”Eikä vaadi”, 003 sanoi.
”Viesti ohitti kaikki kanavat, herra Kenraaliluutnantti 003”, luutnantti jatkoi. ”Se on varmistetusti turvatasoa seitsemän.”
”Valehtelet.”
”Tuota… en. Pesä 01:n arvioitu saapumisaika on noin 430 sekuntia, ja läsnäoloanne laskeutumispaikalla vaaditaan.”
003 käänsi katseensa ulos ikkunasta syysaamuun yläilmoissa, pyöritteli ilmailukypärää kantavaa päätään ja avasi hitaasti irvistävät pihtinsä luutnantille.
”Liikkuvana sota-asemana voimme tarvittaessa evätä jopa Pesä 01:n laskeutumisluvan”, 003 lausui. ”Eikö totta?
Luutnantti pudisti päätään. ”Ei, herra Kenraaliluutnantti. Se olisi valtuutettua vain, jos laskeutuminen olisi Pesä 01:lle vaaraksi.”
003 ei vastannut hetkeen.
”Toivottavasti nautitte kokeiluajastanne konehuoneessa, luutnantti”, hän ärähti ja asteli hissiin. ”Minun aikaani ei tuhlata tuolla tavalla.”
Alempi upseeri jäi tuijottamaan 003:n selkää järkyttyneessä, hämmentyneessä hiljaisuudessa.
”Päästin teidät helpolla”, Tulikärpäsen komentaja jatkoi kääntymättä. ”4F:n päästötasojen rikkipitoisuus on tasautunut sitten viime kvadrantin. Siellä voi siis ehkä jopa hengittää!”
Metalliovet kalahtivat kiinni luutnantin jäätyneen katseen edestä.
”Yli-innokas toukka”, 003 manaili hissin hiljaisuudessa.
Hissirattaat lukittuivat seiniin ja alkoivat hilata pyöreää kopperoa valjastasanteille. 003 tarttui kypäränsä otsalla odottaviin suojalaseihin ja laski ne silmiensä päälle.
Ovien auetessa yläilmojen hyytävä tuuli puhalsi hänen tuntosarvensa helliksi.
Täällä ylhäällä Tulikärpäsen suuruus hahmottui kaikessa mahtavuudessaan. Metalliset valjaat, jotka yhdistivät aluksen kolme pyöreää runkoa, olivat kuin kaarevia siltoja ilmassa leijuvien saarten välillä.
Täällä, valjaan 2 kattotasanteella, juoksenteli kymmenittäin ilmavoimien henkilöstöä. Jääkärit heiluttelivat kaikilla neljällä käsistään soihtuja ja valokiviä merkeiksi taivaalta laskeutuville aluksille.
003 tuhahti vain hiljaa, kun näki, että myös epäpuhdas kyberneettinen eversti oli kutsuttu vastaanottoon operaation jälkeen. Eversti 437 kääntyi 003:a kohti ja nosti täysteräksisen kätensä lippaan kankean moottoroidusti. Kenraaliluutnantti ei vastannut kyborgin kunnianosoitukseen.
Järeässä hopeisesti haarniskoidussa jätissä oli vielä vähemmän alkuperäisiä osia jäljellä kuin Kenraaliluutnantti oli viimeksi nähnyt. 003:lla ei riittänyt kunnioitusta irvokkaalle kimeeralle. Eliittisotilas seisoi hänen vieressään elävänä vain, koska oli ollut Amiraali 002:n suosikkeja. Ja tarpeeksi onnekas päätymään samalle leikkuupöydälle, jolla työstettiin Uutta Sukupolvea.
Tai epäonnekas, jos oli niitä, jotka kokivat kuoleman taistelussa suureksi kunniaksi.
003 ei kokenut. Ajatus oli syvintä mahdollista typeryyttä. Imperiumi ei tietenkään toiminut ilman, että joku muu uskoi sellaisiin ajatuksiin.
Eversti 437:n metallinen ranka seisoi jäykkänä 003:n vieressä. Tämän yön tapahtumien valossa rujo tilkkutäkki muistettaisiin varmaankin vielä sotasankarina. Ajatus sai ilmavoimien komentajan lähes voimaan pahoin. Virtasiko sotakoneessa enää tippaakaan nazorak-verta?
Eikä 003 voinut oikein olla tuntematta oloaan hieman epämukavaksi kyborgieverstin vierellä kuultuaan tarkemman raportin maavoimien toiminnasta. Tietty, olihan 437:n tilannearvio ja toimintatapa vihollisosaston hävittämiseen ollut protokollan mukainen, mutta…
… 003 yleensä halusi pysyä mahdollisimman kaukana sellaisista tilannearvioista.
Tulikärpästä lähestyi aamun harmaudessa joukko tummia varjoja, jotka eivät olleetkaan pilviä. Ilmavoimien komentaja sitoi tiukemmin kaulahuiviaan hyytävässä tuulessa ja katseli tasannetta lähestyviä muotoja. Aluksia oli neljä, ja ne olivat kaikki Tiedustelupalvelun mattamustaa.
Raskaan sarjan suojauskopterit Spirilli, Vibrio ja Spirokeetta laskeutuivat likemmäs tikkusuorissa linjoissa ja täydellisessä kolmiomuodostelmassa. Kiekkomaisten tummien alusten laskeutumisvalot suuntasivat siniset kiilat tasanteelle keskellään. Rhotuka-moottorit humisivat hiljaa, kun kopterit saattoivat valoon keskellään leijuvaa Pesä 01:tä.
01 oli musta ellipsimäinen kapseli, joka liikkui verkkaisesti ja äänekkäästi neljän pohjassaan olevan raskaan rhotukan voimalla. Pienikokoinen mutta tonnien painoinen kuljetuspodi avasi laskeutumistelineensä ja otti tasanteen kalahtaen vastaan. Kopterit jäivät leijumaan ilmaan jonkin verran ylempänä podista – niiden ei tarvinnut laskeutua. Alusten pohjiin aukesi pyöreitä luukkuja, joista pudotettiin kustakin roikkumaan metallinen vaijeri.
Kymmenkunta raskaasti panssaroitua ja aseistettua kenraalinkaartilaista valahti vaijereita pitkin tasanteelle ja asettui kivääreineen pyöreään muodostelmaan 01:n ympärille. Raskaiden jääkärien johtaja osoitti kunniaa 003:lle ennen kuin liittyi itsekin rinkiin.
Lukot Pesä 01:n ovissa ottivat aikansa avautua. Munanmuotoinen kuljetusalus oli pudonneen toa-tähden ytimestä taottua terästä, käytännössä tuhoutumaton ja täysin ilmatiivis. Tuosta kuoresta ei pääsisi mikään läpi, ja sen rakenne kestäisi vaikka pudotuksen taivaskupolin huipulta. Imperiumi siunasi samanlaisen turvan vain 000:n kammiolle.
003 löysi itsensä usein miettimästä, kuinka pitkään kuljetuskapselin sisällä riittäisi hengitysilmaa ja ravintoa, jos sen moottorit sattumalta pettäisivätkin meren yllä.
Sellaiset ajatukset olivat tietenkin epäpuhtaita ja vaarallisia. Mutta vielä epäpuhtaampi oli komentoketjun pää, joka antoi puolikoneen tehdä nazorakin työtä.
Toan ja makutan puolikkaasta puhumattakaan.
Pesä 01:n oviluukku repesi auki äänekkäästi. Avautuvaa metalliportaikkoa astui alas Kenraali 001, jonka kirkkaan punainen viitta hulmusi kattotasanteen tuulissa. Eversti 437 laskeutui polvelleen. Vastahakoisten sekuntien jälkeen 003 tajusi, ettei halunnut jäädä konetta huonommaksi.
Imperiumin vanhimman tuimilla pupilleilla olisi juuri nyt voinut porata reikiä Pesä 01:n tähtiydinkuoreen. Ilmavoimien komentaja tiesi tarkkaan, että vuorokaudessa oli yksi tunti, jolloin Kenraali 001 nukkui poikkeuksetta. Tämä oli yleensä se tunti.
”003”, matala ääni totesi yli tuulen.
”Herra Kenraali”, Kenraaliluutnantti vastasi pontevasti.
001 kääntyi everstiä kohti. ”437.”
”Herra Kenraali”, Eversti 437 toisti. Kyborgin särisevä sähköinen ääni ei parantanut 003:n mielenrauhaa.
Kenraali 001 oli hetken hiljaa. Ensimmäinen nazorak tiesi varmasti jo tarkan kokonaiskuvan tilanteesta, eikä Ilmavoimien komentajalla ollut aikomustakaan kyseenalaistaa sitä ääneen. Kenraali otti askelia tuulisella tasanteella poispäin polvillaan odottavista upseereista. Hänen katseensa kurkotti kymmenen kilometrin päässä etäisesti näkyvään tankkausasemaan.
”Huoltotornin sijainti oli vaarallinen Tulikärpäselle”, 001 lausui äänekkäästi. ”On täysin Metastaasin sensorien ansiota, että suuremmat vahingot vältettiin.”
Kenraaliluutnantti 003 onnistui vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla.
”Herra Kenraali, olette oikeassa. Aseman sijainti oli kuitenkin tietty aina väliaikainen… valtaosa polttoaineesta on tarkoitus siirtää uudelle lentosatamalle, kunhan-”
”Kun viidakkosaari lakkaa ensin palamasta”, 001 keskeytti.
”Kyllä”, 003 sanoi hieman happamana. ”Kun viidakkosaaren raivaus valmistuu. Lounaismeren takana asema on turvassa yllätyshyökkäyksiltä. Vihollisella ei ole silloin mahdollisuuksia tuoda tämän kaltaista osastoa meren yli. Ja kun olemme rakentaneet saarelle uuden satamamme, Tulikärpänen ja Lennosto voivat alkaa valmistella rapulinnakkeen lopullista puhdistusta.”
001 katsoi heitä olkansa yli. Kenraaliluutnantti yritti pitää tuntemuksensa aisoissa, kun ei voinut löytää esimiehensä kasvoilta tyytyväisyyden ripettäkään. Eikä Kenraali 001 edes katsonut häneen, vaan vierellä polvellaan kyhjöttävään everstiin.
”437”, 001 sanoi, ”hyvää työtä.”
”Kiitos, herra Kenraali”, sotilas sanoi. Leuan mekaaninen puoli natisi ja surisi tämän puhuessa, ja juuri se puoli kyborgin kasvoista, joka kykeni vielä hymyilemään oli käännettynä 003:a kohti.
Kenraaliluutnantti 003 olisi sillä hetkellä kaivannut kanohi-naamiota kasvojensa peitoksi. Ja ehkä muihinkin tarkoitusperiin.
Esimerkiksi se, jolla pystyi siirtelemään painavia esineitä ajatuksen voimalla olisi ollut oikein hyvä. Kattotasanteen laidan yli. Sellainen näyttäisi onnettomuudelta. Niin voisi käydä kenelle tahansa.
”Klaanilaisjoukko selviytyi vähäisin vahingoin”, 001 lausui, ”vaikkakin suurin heidän määräänsä suhteutettuina. Raportit toisesta osastosta olivat ristiriitaisia. Keitä he olivat?”
”Kolme titaania, vortixx, tunnistamaton olento”, Eversti 437 luetteli, ”matoralainen ja selakhilaani. Eversti Ämkoon mukaan. Veriaineksen ja biomassan määrä täsmää. Ei selviytyjiä.”
Vaikka 003 olisi todella paljon halunnut, hän ei tuonut esille sitä, että veriainesta ja biomassaa oli ollut huomattavasti mainittua enemmän, ja suurin osa siitä oli ollut puhtaan vihreää.
Sillä hetkellä hän kuitenkin muisti epäkohdan radioliikenteessä viimeisen kolmen tunnin aikana. Olisiko hänellä kuitenkin kortteja pelattavaksi tässä keskustelussa?
”Herra Kenraali, en olisi niin varma, että sillä osastolla ei ollut selviytyjiä”, 003 sanoi. 001 kääntyi kokonaan häntä kohti viitta lepattaen ja katse yllättyneenä. ”Sensorimme ovat vastaanottaneet viimeiset kolme tuntia viestiä, joka ei vaikuta klaanilaisten lähettämältä.”
”Mahdotonta”, Eversti 437 tuhahti.
”Klaanilaisten viestintävälineistö on meidän teknologiaamme heikompaa”, Kenraaliluutnantti 003 nyökkäsi. ”Signaali, jonka nappasimme vaikuttaa huomattavasti kehittyneemmältä. Olisitte voinut tähdätä hieman paremmin, Eversti.”
”Miksi ette kertoneet minulle aiemmin, herra kenraaliluutnantti?” everstin kankean metallinen ääni kaikui. ”Voin kyllä tehdä työn henkilökohtaisesti loppuun.”
003 pudisti päätään. Puhuessaan hän katsoi Kenraaliaan kohti.
”Herra Kenraali… viestimiehiemme mukaan tuntemattoman vihollisen salaus on liian vahva jopa Metastaasin sensoreille. Yritimme jäljittää aallonpituuksilla sijaintia, mutta… se, öh, ei… ollut voitokasta. Kyseessä ei myöskään selvästi ole hätäsignaali, sillä kantama on liian lyhyt. Viesti vaikuttaisi olevan kohdistettu suoraan meille.”
”Voimmeko avata molemminpuolisen yhteyden?” 001 kysyi hiljaa.
”Ehkä”, 003 vastasi. ”Uusi radiotorni saattaa pystyä siihen, herra Kenraali.”
Imperiumin ensimmäinen nyökkäsi heille merkiksi ja marssi heidän ohitsensa. Kenraaliluutnantti 003 nousi kankeasti jo kipeytyneeltä polveltaan ja lähti astelemaan ontuvin askelin johtajansa perään. Kymmenkunta kenraalinkaartilaisia ja koneistettu eversti marssivat perässä äänekkäästi tasanteen metalliritilöitä pitkin.
Siinä kohtaa, missä Tulikärpäsen valjaat 1 ja 2 yhtyivät yhteen kokonaisuuden kolmesta ilmalaivasta, seisoi valtavan hyönteisen pistimeltä näyttävä kuparinhehkuinen torni, jota ylös kipusi voimajohtoja kuin köynnöksiä. Torni ei ollut seisonut tässä kohtaa sotakone-kaitaa kovin kauaa – se oli asennettu vain viikkoja ennen Metastaasin laukaisua.
Kenraali, Kenraaliluutnantti ja Eversti astuivat jättipistimen ovista ikkunattomaan pyöreään tilaan, jonka lattian ja seinän koko pinta-ala oli orgaanisella pesäaineksella päällystettyjä johtoja. Tiedustelupalvelun radistit naputtivat pimeydessä lennättimiään täydessä hiljaisuudessa.
Tilan keskellä kaareutuva suuri nestenäyttö näytti siivilöivän heille hippusia jostain päin saarta lähetettävästä tummasta ja rakeisesta videokuvasta.
Signaali oli jäljittämätön ja kuva huonolaatuinen, mutta jonkinlainen hahmo näytölle piirtyi. Pian kuvaa seurasi ääni. Puhe oli tietenkin matorania, mutta murteella tai painotuksella jota kukaan heistä ei osannut eritellä. ”Te ette edes tiedä…” kaiuttimet rahisivat. Näytön hahmo oli pimeässä paikassa taustallaan vain tumma kallion siluetti. Puhujan ulkomuodosta ei saanut selvää. Hahmo oli kuitenkin pitkä, ja sen silmiä ympyröivät jonkinlaiset kehät. ”Te ette edes tiedä, keitä tapoitte.”
Nazorakit tuijottivat näyttöä. Kukaan ei tunnistanut puhujaa, jonka rintakehä kohoili ja laskeutui raskaasti. ”Te vain ammuitte meidät, heidät, kaikki…”
Kone-eversti oli ensimmäinen, joka reagoi.
”En uskonut, että kukaan teistä selviäisi”, kuului 437:n äänen metallinen kaiku. ”Hämmästyttävää. Miten teit sen?”
Kenraali 001 katsoi eliittisotilasta viiltävällä sivusilmällä.
”Teitä ei tarvita”, hän tokaisi, vielä omalla kielellään. ”Voitte poistua.”
Puoli-nazorak tiesi olla väittämättä vastaan ja nyökkäsi kunnioittavasti, kääntyi keinonivelet suristen ympäri ja marssi ulos tilasta. Kenraaliluutnantti 003:n pihdeille nousi häviäväksi hetkeksi voitonriemuinen virne.
”Törkyveri!” hän huudahti näyttöä kohti riemuissaan ja hieroi molempia käsiparejaan yhteen. ”Olet valinnut selviytymällä itsellesi vain polttohaudan!”
Ilmavoimien komentajan virne kuitenkin tukahtui, kun Kenraali 001 kääntyi häntäkin kohti jäätävällä katseella.
”Herra Kenraali, kun sanoitte ’teitä’, tarkoititte siis…”
”Ulos.”
Jaokkeinen metalliovi kalahti äänekkäästi Everstin ja poikkeuksellisen nopeasti viipottavan Kenraaliluutnantin perässä kiinni. Radistit olivat tajunneet livahtaa sivuovista jo aiemmin.
Kenraali 001 jäi tilaan yksin. Hahmo ruudulla ei reagoinut tilan tyhjenemiseen liikkeellä tai toisella, vaan jäi hengittelemään raskaasti. Nazorak-imperiumin korkea-arvoisin mittaili kryptauslabyrintin takaa tulevaa kuvajaista. Tummalla siluetilla oli naamio, eikä se ollut niitä, jotka tottelivat kantajansa ilmeitä. Kanohi oli jäykkää, muuttumatonta metallia.
Pelkuri.
”Et ole klaanilaisia”, 001 sanoi vastaten tuijotukseen rakeiselta näytöltä. ”Kuka olet?” ”Se ei kuulu sinulle”, pitkä hahmo vastasi. ”Samoin kuin ei sekään, keitä he olivat.”
Kenraali oli kuulevinaan, kuinka puhujan ääni murtui lauseen lopussa.
”Menetit jonkun?”
Kaiuttimista kuului raskasta hengitystä. Tärisevää hengitystä. ”Välittäisitkö todella, vaikka se olisi niin?”, ääni lausui. ”Muuttaisiko se näkemystäsi niistä sotilaidesi päätöksistä, jotka olet jo hyväksynyt ja itsellesi oikeuttanut?”
Kenraali 001 otti muutaman askeleen lähemmäs rätisevää näyttökuvaa ja katsoi sumeaa puhujaa lähempää. Hän yritti hakea katsekontaktia naamioitujen kasvojen kanssa joitakin hiljaisia sekunteja, kunnes lopulta vastasi vain pudistamalla päätään.
”He tekivät, mitä heidän pitikin. Aivan kuin sinäkin uskottelit itsellesi tekeväsi. Keitä ikinä olettekaan… mitä ikinä tahdottekin eversti Ämkoosta, en voi sallia sitä. Miekkapiru on Imperiumin omaisuutta.”
Naamiokasvon äänensävy pisti kaiuttimista läpi kuin skorpioni. ”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
001 tuhahti. ”En tiedä, mistä luulet puhuvasi.”
”Tiedät kyllä. Sinun ei tarvitse valehdella minulle. En ole kansalaisesi.”
Vanha hyönteinen hymähti, ja ääni oli enemmän ase kuin tunteenilmaus.
”Syytät minua varkaaksi. Onko sinulla aavistustakaan, kuka minä olen?”
”Kyllä”, ääni vastasi. ”Tiedän, kuka sinä olet. Tiedän, mistä olet kotoisin. Tiedän, mitä olet tehnyt, ja tiedän, mihin pystyt.”
”Hyvä”, Kenraali nyökkäsi. ”Minä en tiedä, kuka sinä olet. Minä en tiedä, mistä olet kotoisin, en mitä olet tehnyt tai mihin pystyt. Tiedän vain, että yritit astua tielleni.”
Imperiumin ensimmäinen antoi pitkän pistävän katseen naamioiduille kasvolle salauksen toisella puolella ennen kuin kääntyi tästä poispäin.
”Luuletko olevasi ensimmäinen?”
Radiotornin laitteistot piipittivät ja kohisivat nazorakin ja linjan toisella puolella odottajan yhteisessä hiljaisuudessa. Kenraali 001 nosti tummanruskean kätensä kasvojensa eteen ja katseli vanhoilla raskasluomisilla silmillään kämmenen vuosien parkkiinnuttamaa pintaa. Jokaista pientä ryppyä ja kovettumaa, arpea tai haavaumaa, jotka olivat raapineet mosaiikkiaan vanhan sotilaan kouraan.
”Meitä ei haluttu tähän maailmaan. Meille ei ollut paikkaa. Meillä ei ollut paratiisia, jonka jumalamme meille osoittaisi.”
Kenraali 001 käänsi päätään hitaasti taas näyttöä kohti ja odotti hetken. Hahmo kohinan takana ei vastannut mitään, ja Kenraalin pihtihampaat aukesivat hitaasti.
”Eräänä päivänä vuosia sitten etelässä todellisuus kaltaisistasi avasi silmäni maailmalle. Silloin pystyin ensimmäistä kertaa näkemään tämän kaiken vain elimistönä, jolle me olimme sairaus.”
Viitta heilahti, kun Kenraali 001 kääntyi taas kokonaan näyttöä kohti, ja hänen silmänsä leiskuivat vihreää liekkiä.
”Joten älä kerro minulle menetyksestä”, hän lausui jääkylmästi. ”Älä kerro menetyksestä niille, joilla ei ole, mitä menettää. Meillä ei ollut muuta kuin viha ja pelko, jonka sinun helvettisi langetti myrkyllisenä ja syövyttävänä meitä kohti.”
Hän nosti kätensä kuin terävimmän miekan ja osoitti suoraan sormellaan kohti hahmoa näytöllä.
”Sinun kaltaisesi luulevat olevansa oikeutettuja tuomitsemaan maailmassa, jossa ei ole lakeja. Luulette pystyvänne määräämään suunnan, johon kaikki kulkee… koska ette ole väärässä. Ei ole teitä ylempää auktoriteettia. Luulette kuuluvanne tänne, koska kukaan ei muista aikaa, jolloin teitä ei vielä ollut. Se johtuu siitä, että se aika on vasta edessä, muukalainen.”
Hahmo ruudulla laski päätään rintakehäänsä kohti. Jokainen 001:n sanoista sihisi kuin lihaa sulattava happo. Ja silloin jos joskus virtasi hänen suustaan kylmää, kaikuvaa vihaa.
”Kuunteletko sinä minua, muukalainen? Meille on valittu vain yksi polku…
… ja puhdistamme siltä kaikki kaltaisesi.
Ja jos takerrut siihen uskoon, että sinulla, sinulla kaikista on oikeus hakea kostoa kuolleellesi, joka tiesi täysin, mitä oli tekemässä, mutta teki sen silti…”
Näyttöä kohti osoitettu käsi puristui tärisevään nyrkkiin. Kenraalin seuraavat sanat tulivat kuiskaten.
”… lupaan, että tapamme viimeisenkin muiston sinusta.”
Sanat kaikuivat ylös ja alas tornikompleksia. Kun ne lopulta himmenivät tyhjyyteen, jäi vain hiljaisuus hautaholvin syvimmistä kerroksista.
”Kaikki se, mitä te teette… kaikki se, mitä te olette. Sinä olet”, rakeisen näytön tumma hahmo lausui. Se veti muutaman kerran henkeä, ennen kuin jatkoi. ”Ja sinä et tiedä, miksi me pelkäämme teitä.”
Niiden sanojen jälkeen kuva katosi ja särinä lakkasi. Kenraali 001 seisoi yksin pimeän näytön edessä, ja siinä hiljaisuudessa takoi ikuinen jyskytys hänen otsaansa kovempaa kuin aikoihin.
Hän kääntyi poispäin ja jätti pimeyden taakseen, ja jyskytys otsassa tahditti marssin ulos radiotornista.
Hyytävässä aamutaivaan tuulessa kenraalinkaartilaiset seisoivat käytävänä kahdessa rivissä. Imperiumin ensimmäinen marssi mietteliään näköisenä heidän välistään ja kohtasi käytävän päässä odottavan Kenraaliluutnantin ja Everstin. Upseerit siirtyivät liikkumaan päättäväisesti tiedustelupalvelun aluksia kohti suuntaavan johtajansa vierellä.
”Herra Kenraali”, 003 puhui kiireisesti, ”voinko tiedustella, mitä tapahtui?”
001:n pihtien välistä pääsi pelkkä tunteeton, kysymyksen tiedostava hymähdys. Hän jatkoi marssimista.
”Keitä he olivat, Kenraali?” ilmavoimien komentaja yritti. ”Olemmeko julistaneet heille sodan?”
”Ymmärrä tämä, 003. Jokainen, joka yrittää viedä meiltä vapautemme, on sodassa meidän kanssamme. Tästä hetkestä hetkien loppuun asti.”
Eversti 437 hymyili hiljaista, mekaanista hymyä. 003 oli päästämässä pihtiensä välistä jotain harkitsematonta, kunnes tajusi, että oli antamassa sen tapahtua. Imperiumin ensimmäinen voitti kaikki väittelyt vakiona.
”Siinä tapauksessa meidän täytynee varautua uusiin ulkopuolisiin interventioihin, Kenraali”, hän lopulta sanoi opitun asiallisesti. ”Jo epäonnistunut terrori-isku Kenraalinsatamaan osoitti, että meidän on pidettävä silmämme auki jokaiseen ilmansuuntaan.”
He saapuivat jälleen samalle tasanteelle, jonka yllä hohti silmiä väsyttävää sinistä valoa äänettömästi hurisevista mustista suojauskoptereista. Takanaan liikkuvien tahdista välittämättä 001 asteli mustan munamaisen Pesä 01:n ovipaneelien vierelle, painoi kätensä tunnistuslevyyn ja veti auki pienen kaarevan metalliluukun podin kyljessä.
”Herra Kenraali”, 003 jatkoi empien, ”en sano tätä tarkoituksenani kyseenalaistaa teitä, mutta meidän täytyy kuitenkin muistaa, että liittolaisuutemme saastaisiin liskoihin ja epäpäteviin harjakkaisiin on… väliaikaista. Riittävätkö joukkomme nykyistä useammalle rintamalle?”
001 ei vastannut. Hän pyöritti pientä rullaa avaamansa luukun takana, veti esiin pitkänhuiskean antennin ja nosti kaarevan kommunikaattorin päänsä vierelle.
437 rikkoi hiljaisuuden.
”Emme tarvitse muita”, kyborgieversti lausui mantranomaisesti. ”Olemme ylivertaisia vain yksin.”
”Se”, ilmavoimien komentaja jupisi kiitellen mielessään sitä, että suojalasit peittivät hänen silmänsä täysin, ”Se on tietenkin ensimmäinen ja viimeinen Totuus. Mutta tahtoisin lainata sanojanne, Kenraali: Vain puhtaimmat tietävät, että puhtautensa täytyy ansaita! Kuinka viisaita olemme, jos julistamme sodan viholliselle jonka voimia emme tunne, ja kuinka-”
”Metastaasi”, Kenraali lausui äänekkäästi kommunikaattoriin. ”Yhdistä Rautasiivelle.”
003 oli avaamassa suutaan uudestaan etusormi pystyssä. Jos hän yrittäisi tarpeeksi, jossain vaiheessa Kenraali varmasti reagoisi. Niin oli hyvä hokea itselleen sellaisina hetkinä, kun halusi polttaa päreidensä lisäksi vielä jonkun muunkin saaren.
Asiallisuus alkoi kaikota kenraaliluutnantin äänestä. ”Herra Kenraali, minusta meidän ei…”
”002”, Kenraali 001 lausui vielä kovempaa. ”Tahtorakin askelma. 661-645. Sektorin 52 rannikkolaivat. Kevyt keskitys.”
Sen sanottuaan Imperiumin johtaja sulki kommunikaattorin, kelasi antennin takaisin aluksen mustaan kylkeen ja kalautti luukun kiinni. Vanha nazorak käänsi selkänsä kuljetusalukselleen, katsoi hämmentynyttä ilmavoimien komentajaa silmiin pieniä hetkiä, ja osoitti katseensa sitten itään.
Horisontista kuului tuulenkin alta hiljainen vihellys, joka leijui saaren yllä kuin hiipuva ukkonen.
”Selviytyjämme signaali oli salattu”, Kenraali 001 sanoi oudon rauhallisesti. ”Mutta hänen takanaan oli tuttu kallion muoto. Ja muistan kyllä vielä päivän, jolloin purjehdimme sen ohi matkallamme pohjoisrannikolle.”
Eversti ja Kenraaliluutnantti käänsivät päänsä samaan suuntaan kuin 001. Kaukana erottuvalla itäisen rannan siluetilla välähti sekunnin ajan pieni hehku kuin auringossa kimmeltävästä hiekansirusta.
Kymmeniä sekunteja myöhemmin räjähdyksen hiljainen ääni saavutti heidät pelkkänä utuisena kaikuna. Näin kaukaa kuulosti vain siltä, kuin yksinäinen puunrunko olisi kaatunut.
Sitten tuli hiljaista.
Ja jossain korkealla vuodatettiin kyynel taas yhdelle askeleelle, jota ei voinut koskaan enää peruuttaa.
”Mitä olit sanomassa, 003?”
Hetken tasanteella puhuivat vain yläilmoissa leijuvien Vibrion, Spirillin ja Spirokeetan propulsio-rhotukoiden huokailut ja niiden takaa uliseva tuuli. Kenraaliluutnantti 003 katsoi johtajaansa epäuskoisena suojalasien tummanvihreän kiderakenteen läpi.
003 oli varma, että vihollinen oli väistänyt tämänkin. Pohjimmiltaan Ilmavoimien komentaja tiesi, että Kenraalille sillä ei olisi väliä. Kyse oli viestin lähettämisestä.
He haluaisivat selviytyjän tietävän, että Imperiumi ampuisi niin kauan kun oli ammuttavaa.
Kaiken jälkeen Kenraali 001 oli lopulta antanut viholliselle armoa. Hän oli joko antanut tälle mahdollisuuden paeta tai tuskattoman kuoleman.
Ja heidän armoaan pahempaa olivat vain sen vaihtoehdot.
Mustatakki mirukasvo asteli Tulikärpäsen valottomilta alakansilta esille hyytävään syystuuleen raskasrakenteisten kenraalinkaartilaisten saattamana. Miekkapirun yllä liehuva musta nahka näytti pimeässä suuren haavoittuneen haukan lannistuneilta siiviltä.
Kuljetusalusten valossa paholainen kohtasi johtajansa. Ylivertaisen puhtauden ensimmäinen lapsi katsoi häntä vanhoissa silmissään ristiriitaa. Kenraali 001:n kahlitseva katse osoitti miekkapaholaiselle pettymystä epäonnistumisesta, mutta ylpeyttä vakaumuksen säilyttämisestä.
Kenraali 001 kysyi, mitä tuntematon vihollinen oli halunnut miekkapaholaisesta. Miekkapaholainen kysyi, oliko sillä väliä. Kenraali 001 pudisti päätään äänettömästi.
Tärkeämpi työ oli kesken. Vahtikoira oli metsässä teillä tietymättömillä. Ehkä kolon kaivaneena, nuolemassa haavojaan.
Ilmavoimien komentaja käänsi katseensa ilmalaivan laidan yli. Metsän yllä kiitävät rakettijääkärit saartoivat vihollisen vahtikoiran viimeisiä pakoreittejä. Hetken 003 unelmoi saavansa tuoda vastustajan sotilaallisen johtajan Kenraali 001:n silmien eteen henkilökohtaisesti.
Kenraalin vierellä Miekkapirua arvioiva koneistettu sotilas ei tiennyt enää, miten unelmoitiin. Niin syvälle hänen entisiin aivoihinsa olivat sähköiset prosessorit ja rautaiset rattaat kaivautuneet, eikä metalli hänessä ollut edes vankin hänen kahleistaan.
Hänen vahvin kahleensa oli rakkaus Imperiumiin, ja sen hän opettaisi entistäkin paremmin uudelle taisteluparilleen. Eversti Ämkoo oppisi rakastamaan Imperiumia kuin kuka tahansa heistä.
Kenraali 001 kuunteli Miekkapirun kertomusta taistelusta hiljaisena ja antoi käskyn.
”Etsi hänet.”
Ämkoo polvistui johtajansa edessä kasvot Tulikärpäsen metallista tasannetta kohti. Mustan kuljetuskapselin oviluukku kolisi vankasti kiinni. Kaartin jääkärit nostettiin jämäköillä kaapeleilla suojauskoptereihin, ja tiedustelupalvelun alukset alkoivat kohota korallinpunaiselle aamutaivaalle ja lipua kohti pohjoista.
Eversti 437 saattoi miekkapaholaisen äänettömästi arkaaisten metalliovien ja upseerikansien punaisen kiillon läpi takaisin syvälle aluksen pimeyteen. Heillä kahdella olisi vielä paljon työtä edessään.
Asevaraston pimeydessä paholainen sai itselleen harvinaisen yksinäisyyden hetken. Hän käytti sen tuijotellen rivillistä kaarevia sapeleita, toinen toistaan puhtaampia ja täysin identtisiä. Ne olivat kauniita, sitä oli vaikea kieltää.
Mutta yksikään niistä ei tulisi olemaan tarpeeksi.
Pimeys valtasi tilassa kaiken, jota kohti katon kylmiä varastovaloja ei oltu osoitettu. Siinä pimeydessä Ämkoo tiesi olevan piilo viimeiselle ystävälle, joka hänellä vielä oli.
”Hei.”
Pyöreiden punaisten silmien heijastus tuijotti miekkapaholaiseen nazoralaisten upseeriterien metallista, ja hän muisti kyllä, miltä musta olento silmien takana näytti. Se oli pukeutunut näyksi hänen elämänsä huonoimmasta päivästä.
”No, lähettini. Vieläkö pysyt polullasi?”
Äänien kuoro pimeydestä tuntui siltä, kuin pitkät kylmät sormet olisivat sivelleet lempeästi toan selkää nahkatakinkin läpi.
”Vaan onko sinulla vaihtoehtojakaan, ystävä. Lieneekö enää edes siltoja poltettavaksi? Syistä joita en voi ymmärtää, sinulle tarjottiin tänään vielä yhtä… ja sytytit sen tarjoajan silmien edessä ilmiliekkeihin.”
Ämkoo ei vastannut kummitukselle. Sen värähtämättömien pimeydessä leijuvien silmien hohde tarkkaili pirua, kun tämä kokeili vielä kerran kutsua esille punahehkuista varjoraajaa. Mutta enää ei arpeutuneesta olkatyngästä lentänyt edes punaista kipinää.
Paholainen tuhahti inhoavaan sävyyn. Ämkoon oikean käden tummat sormet valuivat telineessä lepäävän miekan kahvan kultaisia uurteita pitkin paikoilleen. Hän nykäisi terän kehdostaan, pyöräytti sitä tottuneesti ilmassa ja heilautti sen sivulleen. Se oli täysin samanlainen kuin aiempi. Yhtä hyödyllinen. Yhtä tappava. Yhtä pois heitettävä.
”Mitä tunsit, kun kätesi kiertyi hänen kaulansa ympärille?”
Ääni nauroi pilkaten ja tuomiten.
”Vai tunsitko mitään? Olisiko se tuntunut paremmalta… toisella kädellä?”
”Ja jos voisit sanoa viimeisen siltasi vartijalle vielä jotain, mitäköhän se olisi?”
Miekkapaholainen työnsi aseen mustaan huotraan ja otti päättäväisiä askelia asevaraston ovelle. Hän seisoi hetken selkä kummitustaan kohti oviaukon valossa.
”Kaksi sanaa”, Miekkapiru kuiskasi. ”Na Zora.”
Avaran eteisaulan sivupöydällä oli jonkinlainen teräksinen pyörivä juttu, jonka Deleva arveli olevan taide-installaatio. Sen vieressä oli taulu, joka alla luki kyltissä ”tiedon tuli”, mutta toa näki siinä vain erivärisiä viivoja ja kolmioita. Pahuksen liskot uusmoderneine taidekäsityksineen.
”Mitä hyötyä olisi maalata jotain, jos se ei esittänyt mitään?” hän mietti.
”Ehkä, veliseni, kaikkea ei voi kuvata esittävästi?” vastasi Halawe, ”Kuten makuja tai tunteita?”
Kyseinen ex-metsästäjä oli uppoutunut kolikkonsa kanssa kikkailuun magnetismivoimillaan. Kolikko pyöri toan rentoutuneella kädellä täysin oma-alotteisesti. Angien istui hänen vieressään tylsistyneenä, ja heidän metallinen ystävänsä kulki pientä ympyrää hermostuneena. Hieno matto teki parhaansa vaimentaakseen metallisten askeleiden kalahtelun.
”Tämä ystäväsi”, Deleva mietti. ”Voimmeko luottaa häneen? Hän lienee samanlainen luikuri kuin sinäkin.”
“Tasenda on ystäväni, jos hänestä voi sitä sanaa käyttää. Luotan häneen”, toa vastasi ja lopetti kolikon pyörittelyn.
”Niin paljon kuin vortixxiin yleensä voi luottaa”, selakhi huomautti.
He tarvitsivat menopelin, jolla pääsisi Kristallisaarten myrskyisille vesille elossa, ja Halawe oli vakuuttanut, että he saisivat hänen Xian-kontaktiltaan moisen ilman suurta hämminkiä. Meksi-Korolainen paatti oli selvinnyt ehjänä hädin tuskin Xialle, joka oli ollut heidän päätepysäkkinsä.
“Hän on oikeastaan enemmän kollegani. Meillä on jonkinlainen kunnioitus toisiamme kohtaan.”
”Roistojen kunnioitus”, plasman toa sanoi. ”Minusta tuntuu että täkäläisten ystävyydenkin voi ostaa, kunhan on varaa.”
“Toki olet kyllä oikeassa xialaisesta ystävyydestä, mutta tässä ei ole kyse vain siitä. Ei, hän on minulle palveluksen velkaa.”
“Tuo ei takaa mitään”, Deleva tiuskaisi happamana. “Xia on täynnä olentoja, jotka lätkäisevät meihin kaikkiin hintalapun, tiedät sen itsekin.”
Delevakin oli yritetty ostaa ainakin neljästi sinä päivänä. Ilmeisesti hänen haarniskansa myymisellä olisi rikas hyvin, hyvin kauan. Tavallaan lohduttavaa, toa oli pohtinut: ainakin hänen eläkepäivänsä olisi turvattu vaikkapa jalan myymisellä.
“Lisäksi hän taitaa pitää minusta myös hurmaavan luonteeni takia”, Halawe muistutti. ”Älkää huoliko.”
He eivät joutuneet odottelemaan enää kauempaa, sillä ovesta tuli vanha selakhi, jonka Rau oli täynnä kulumia, ja jonka kupariset koristukset olivat muuttuneet ajan saatossa vihertäviksi. Vanhan miehen ryhti oli nähnyt paremmat päivänsä, mutta hänellä oli kiiltelevä asu ja lasirusetti..
“Neiti Tasenda odottaa teitä”, selakhimies sanoi karhealla äänellään.
“Ai, olet se hänen juoksupoikansa. Rossem, olihan se?” Halawe tervehti. ”Älkää antako iän hämätä, hän on ainakin yhtä vaarallinen kuin emäntänsä”, hän kuiskasi ystävilleen.
“Kyllä, olen Rossem, palveluksessanne. Seurassanne on näemmä meikäläisiä”, hän sanoi ja osoitti puheensa Angienille.
Tämä tuhahti, tarttui Halawea kädestä ja tönäisi tätä suurin piirtein tavalla, joka sanoi ”lähdetään jo, en ajatellut jäädä nostalgioimaan jostain vanhasta Selakhiasta tuon kanssa.”
”Tuota, emme saa jättää emäntäämme odottamaan”, Halawe sanoi hovimestarille.
”Aivan, tietysti”, Rossem mutisi, vilkaisi epäilevästi kaksikon takana tulevaa rautajättiä ja lähti näyttämään tietä.
Huoneisto oli loisteliaasti kalustettu – omistaja ei selvästi arkaillut näyttää taidekokoelmaansa.
”Suurena taiteen mesenaattina neiti Tasendalla on tietysti mittava kokoelma, josta pisaran näette tässä”, hovimestari selosti heidän kulkiessaan sisemmän aulan läpi.
”Tämä on suosikkini”, Halawe kertoi ja osoitti lasikaapissa olevaa ei-euklidista Rahkshi-kuvaa, joka tuntui näyttävän eri asialta jokaisella vilkaisulla, eikä milloinkaan miltään rationaaliselta. Se sai kylmät väreet Angienille. Halawe puhkesi kertomaan: ”Sen maalasi hullu Makuta Der’divik-Za. Katsokaa, miten… mikä se edes on? Aivan upea!”
”Hyrr”, selakhi kommentoi ja yritti unohtaa, mitä oli hirvityksessä nähnyt.
Deleva pani merkille teoksen, joka näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu kuvio hahmosta. Ei, se oli hahmo. Luodinreiät loivat hahmon – skakdin.
Teoksen nimi oli vain Sota. Se oli todella arvostettu Zakazin sisällissodasta tehty taideteos, mutta Delevalle se oli vain muistutus väkivallasta. Skakdeista ja palamisesta ja kivusta.
He tulivat suureen, punasävyiseen olohuoneeseen, jossa heitä odotti illan emäntä, vortixx Tasenda. Hän ei ollut varsinaisesti sitä, mitä he olivat odottaneet. Halawe oli kertonut kontaktinsa olevan väärentäjä ja varastetun tavaran kauppias, mutta sitä ei tosiaankaan nähnyt päältä. Liskoneito oli lajilleen tyypillisesti hyvin pitkä ja jäntevä nainen, jonka hurmaava, hopeinen harja muistutti pihlajanlehtiä. Hänen kirkkaat silmänsä heijastuivat hänen valkeista puolikuista, jotka hänellä oli korvakoruina. Liskoneito nousi tervehtimään vieraitaan ja huitaisi dramaattisesti ilmaa lyhyellä viitallaan.
”Hal”, hän hymyili kenties liiankin tuttavallisesti ja ojensi kätensä toalle.
“Tasenda. Sinua ei olekaan näkynyt sitten Kellojen”, toa tervehti tätä kumarruksella ja kämmensuudelmalla. Hän piti etikettiä yhtenä niistä asioista, jotka erottivat heidänlaisensa tavallisista rikollisista.
Angien vilkaisi liskonaista epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Tasenda vastasi katseeseen omahyväisellä ohituksella.
”He ovat Angien ja Deleva”, toa esitteli. ”Matkaamme yhdessä. Ang, Del, tässä on Tasenda.”
”Matkaat yleensä yksin”, vortixx huomioi. ”Mistä on kyse?”
Angien pohti, tiesikö lisko jo jotain. Se oli mahdollista. Odinan silmiä oli kaikkialla.
“Deleva on entisestä tiimistäni, aerilaisia toia”, Halawe tökkäsi kal-miehen haarniskaa. “Angien taas on naisystäväni,” magneettimies ei viitsinyt kertoa enempää – ei, vaikka luottikin kontaktiinsa.
”Ihanko”, vortixx kysyi ja mittaili kolmikkoa. ”Olen ehkä lievästi pettynyt sinuun”, hän mainitsi kuin ohimennen.
”Sanoo joku, jonka kasvoja näkee enemmän lainvalvontaroboteilla kuin taiteessa”, selakhi totesi kitkerästi. Halawe vilkaisi tätä ja pyöräytti silmiään.
Tasenda ei kokenut kehittäväksi vastata. Hän ei juuri reagoinut. Pysyi viileänä ja varmana. Kuin henkilö, joka varoi paljastamasta liikaa, Deleva huomioi.
”Käykää toki istumaan, olette tervetulleita!” hän hymyili pian.
He istuutuivat olohuoneen pöydän ääreen. Halawe oli vastapäätä talon emäntää, ja hänen ystävänsä olivat hänen sivuillaan. Hovimestari kaikkosi jonnekin ilmeisesti hakemaan tarjoiltavaa.
”Mikä saa sinut tänne, Halawe? Tiedäthän, olet etsitty mies”, vortixx kysyi ja nojautui eteenpäin.
“Muistat Tantaluksen silmän operaation, etkö vain? Muistaakseni olisit jäänyt sen sangen ruman aristokraatin puimuriin, ellen olisi puuttunut peliin niin sangen epäitsekkäästi”, toa kuiskasi. “On aika maksaa velka.”
”Luulin, että kaltaisellesi herrasmiehelle sankariteko olisi palkkio itsessään”, xialainen virnisti.
“Sankariteot ovat vaikea realisoida valuutaksi. Tiedät sen itsekin”, Halawe sanoi vakavampana.
”Mitä tarvitset?”
“Tarvitsemme jonkinlaisen merenkulkuun käyvän aluksen lainaan. Aiomme toa-veljeni kanssa käydä morjestamassa hiukan kotiseutujamme”, toa sanoi. Teknisesti ottaen se oli totta. Deleva kuunteli tätä keskustelua etäisesti. Hän ei ollut ajatellut sitä, että he tulisivat käymään Aerilla. Kodin näkemisestä oli niin kauan.
”Mitäpä sitä nostalgialle mahtaa”, Tasenda sanoi. ”Mutta tiedän, että tässä on kyse muustakin. Olen oppinut näkemään noiden suloisten silmiesi läpi, kuten hyvin tiedät. Te olette kyllä matkalla Aerille, mutta teidän pitää päästä sinne nopeasti ja matalalla profiililla, eikö totta? Muuten mikä tahansa risteily olisi kelvannut. Olenko oikeassa, Halawe?”
“Luit minua hyvin. Joskus luulen, että käytät jotakin mielenlukulaitetta”, Halawe väisti kysymystä.
”Tehän ne voimilla varustetut olette”, hän vastasi. ”Meillä täällä saarellamme on vain aivomme. Tulinoidan taakka, tiedättehän”, hän parahti melodramaattisesti.
“Aivoillanne olette kehitelleet monenmoisia toa-voiman estäjiä ja naamionhäiritsijöitä”, hiljaisena ollut entinen plasmamies puuttui keskusteluun.
”Voi, se on vain tasataksemme Suuren Hengen luomaa epäsuhtaa. Mutta mutta, Hal, minä vain kiusaan sinua. Tietysti saat minulta aluksen lainaan. Älä sitten naarmuta sitä. Siinäkö kaikki?”
“Tarvitsemme myös selakhialaisen Idenin”, Hal kertoi.
Pöydässä oli hetken hiljaisuus.
”Se on naamio, jota ei näe usein”, Tasenda pohti. ”Salainen matka ja naamio kuolleille keskustelemiseen? Oi Halawe, Halawe, mistä oikein on kyse?”
”En usko, että se on sinun asiasi”, Angien mutisi.
“Haluan jutella kotona eräälle tyypille, joka on minulle velkaa”, toa heitti jutun vitsiksi. “Valitettavasti hän on kuollut.”
”No, en ole tuomitsemaan sosiaalista elämääsi”, vortixx vastasi. ”Minulta kyllä löytyy kyseinen kappale varastostani. Voin kyllä lainata sen, kun niin kauniisti pyysit.”
Selakhi-hovimestari ilmestyi tarjottimen kera. Hän tarjosi heille kullekin korkeat lasipikarit, joissa oli vaaleanvihreää juomaa.
”Kiitos, Rossem”, heidän emäntänsä viittoi vanhan palvelijan sivummalle.
”Miten on, malja tälle sopimukselle”, Tasenda kohotti pikaria hymyillen. ”Ja teidän matkanne onnistumiselle?”
“No jos kerran tarjoat”, Halawen heikkous olivat ilmaiset ja laadukkaat alkoholijuomat. Varsinkin senkaltainen seelailalainen jalohomeilla ja vaaleilla rypäleillä valmistettu valkoviini, toan viinituntija heräsi horroksestaan.
Angien vilkaisi omaansa kuin se olisi ollut malja myrkkyä, mutta Halawen esitelmän (ja vortixxin juotua itsekin) jälkeen maistoi sitä.
“En oikein osaa arvostaa viinejä”, Deleva sanoi, mutta otti pikarin kiltisti hopeiseen kouraansa. Vihertävä juoma kupli jonkin verran – siinä oli hiilidioksiidia. Kieli oli niitä harvoja lihaksia, joita kal-miehellä oli jäljellä. Viini kihelmöi hänen kieltään. Se pyörteili ja kaarteili, kuin etsien paikkaansa. Maku oli miellyttävä, mutta siinä oli jotain kiertoa, jota sinne ei kuulunut.
Silloin hänet valtasi tukehduttava tunne. Halawe kaatui tuolilta hänen vieressään. Oli kuin kaikki hänen suonensa ja plasmavirtansa olivat hyytyneet samaan aikaan. Se luonnon kanssa yhteydessä oleva virtaus, jota toat tunsivat, pysähtyi paikoilleen. Silmissä alkoi pyöriä ja näkökenttä alkoi sumentua.
Hän yritti tavoitella otetta pöydänreunasta, mutta ei kömpelöillä rautakäsillään saanut otetta, vaan huojahti maahan. Hän kuuli etäisesti Angienin kiljaisevan.
”Tämäkö sitä xialaista vieraanvaraisuutta o-”, toa löi päänsä lattialle ja hän pimeni.
Deleva havahti painajaisesta nopeasti. Sen piti johtua hänen kehostaan. Hän tunsi, miten hänen kantapäänsä raapivat lattiaa, kun- kun-
Petos! Petos oli tapahtunut, hän muisti ja riuhtoi itsensä irti. Toinen häntä vieneistä liskoista kaatui maahan, ja jotakin rusahti ikävästi. Kuului huutoja: ”Hän on irti, hän on irti!” Se toi hänelle mieleen Odinan.
Hän näki sielunsa silmin sen päivän ja haistoi kärventyneen lihan tuoksun. Isokokoiset liskot hänen ympärillään käyttivät oransseja haarniskoja ja heidän harjansa olivat hyvin lyhyet. He olivat aseistettuja ja varmasti hyvin koulutettuja – toa-soturi huomasi sen siitä, miten kylmänä he pitivät päänsä. Osa heistä lähti viemään juoksujalkaa kahta muuta vankia pois – Halawea retuutettiin tajuttomana ja Angien oli suukapuloituna. Puoli tusinaa liskosoturia ympäröivät karkurin ja vetivät ties mitä toia vastaan suunniteltuja aseita. Deleva ei halunnut antaa heille iloa kokeilla niitä.
Plasman käyttö ei tullut kysymykseenkään, sillä vieras aine elimistössä tuntui edelleen sulkevan hänet luonnonvoimista. Oli käytettävä raakaa voimaa ja verestä taottua metallia, ja se olisi tehtävä nopeasti, sillä hänen ystäviään vietiin kauemmas joka hetki.
Deleva naureskeli palkkasotureille. “Antautukaa hyvän sään aikana ja päästäkää ainakin tiimiläiseni pakoon. Selakhista en niinkään välit-” sähköshokki osui häneen yhden xialaisen rhotukalaitteesta. Se tuntui pistävänä kipuna hänen kuorensa sisälläkin.
”Voimme päästää sinut. Varjottu ei kaipaa sinua”, ampuja vastasi päättäväisesti. Hänellä oli silmänsä yllä hologramminen tähtäin.
Kuin loukkoon ajettu kivileijona Deleva hyökkäsi. Hän päästi itsensä taistelun hurmokseen. Aseina toimi tällä kertaa vain hänen oma kehonsa, jota hän ei vielä edes pitänyt täysin omanaan. Mutta tällä kertaa se oli hänen suurin vahvuutensa.
Kovuus ja välinpitämättömyys siitä, mitä aseet tekivät hänelle olivat hänen puolellaan. Palkkasoturit kävivät päättäväisesti hänen kimppuunsa, väistelivät ketterästi hänen iskujaan ja löivät takaisin, mutta eivät mahtaneet mitään hurjistuneelle kal-soturille. Tämä murskasi metallisella jalallaan alleen varpaita, aseita ja vastustajiensa raajoja. He kävivät joukolla hänen kimppuunsa, tarrautuivat hänen käsiinsä ja yrittivät kaataa hänet. Jokin teräase raapi hänen selkäänsä, etsien haarniskasta aukkoja. Toa karisti heidät kaikki raivoisalla riuhdonnalla. Joku menetti hampaansa, kun hänen kyynerpäänsä teki tuttavuutta liskon leukaluun kanssa. Kuului kammottava ääni, kun toinen liskoista osui seinään ja sai puolet kehostaan mutkalle.
Tasendan naisten ollessa maassa hän katsoi suuntaan, jonne kaksi muuta oli viety. Oli aika kiitää. Kal-soturi huomasi hengästyvänsä juoksuun ilman kakamaansa. Hänestä oli tullut riippuvainen naamionsa voimista. Se teki liikkumisen liian helpoksi, vaivattomaksi. Lisäksi hänen uuden kehonsa massa oli aivan erilainen kuin ennen onnettomuutta. Sen vauhtiin saaminen oli kuin tervassa taivaltamista, mutta kun sillä oli vauhtia, sitä ei käynyt pysäyttämään.
Deleva huomasi edessään teräsoven, jota päin hän kiihdytti kovaan vauhtiin. Toan muurinmurtajamainen olemus osui oveen räjähtävällä voimalla ja kaatoi sen maahan suuren pamauksen saattelemana.
Oven takana olleet vortixxit pelästyivät. He eivät olleet ikinä nähneet mitään yhtä vaarallista kuin vihainen Kal-soturi.
”P-pysähdy!” toinen heistä, nuori palkkionmetsästäjä huusi ja pisti veistä Angienin kurkulle. ”Tai tämä kuolee!” Selakhi yritti huutaa jotakin suukapulansa alta, mutta ei kyennyt kuin mumisemaan.
Tiedoton Halawe lojui maassa hänen vieressään.
Kakamakasvo pysähtyi niille sijoilleen. Tiedottomasta Halawesta ei ollut apua, eikä Angienkaan mikään taistelija ollut. Miten ratkoa tilanne, kun voiman käyttö ei käynyt päinsä? Toa kauhistui, kun tajusi, ettei juuri ratkonut ongelmia muuten. Hän sulki silmänsä ja yritti kerrankin olla rauhallinen, tyyni.
Kal joutui oikeasti ajattelemaan. Se oli hänelle uutta.
“Haarniskani metalli on arvokkaampaa kuin nuo kaksi”, Deleva sai sanottua ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.
”… mitä ajat takaa? Puhu!”
“Tulkaa hakemaan ruumiini. Irroittakaa raajani ja laittakaa huutokauppa pystyyn! Rakentakaa rautapukuja ja miekkoja jalkapohjistani”, toa pelasi aikaa ja halusi vortixxien lähestyvän häntä.
”Emme ole tyhmiä!” vortixx vastasi ja otti askeleita taaksepäin. Hän vilkaisi hermostuneena taakseen ja sitten taas rautajättiin. Hänen kaverinsa oli liuennut paikalta takaovesta, kun oli nähnyt mahdollisuutensa.
“Ai, et mennytkään tähän retkuuni. No, ehkä on parempi vaihtaa toimintasuunnitelmaa. Hoitelin juuri kuusi ystävääsi ilman aseita tai toa-voimia. Sinun on parasta juosta, jos haluat säilyttää henkesi”, Deleva katsahti murhaavasti vortixiin.
”Kaikki tietävät, ettei toat tapa”, vortixx yritti panna vastaan.
”Oletko aivan varma?” kyborgi kysyi visiirinsä takaa.
”No, tuota”, lisko nielaisi.
Sitten hän pudotti veitsen ja lähti juoksemaan.
Deleva asteli Angienin luokse rauhallisesti. Hän poisti tämän suukapulan ja päästi tämän kädet vapaaksi köysistä. Selakhi hengitti aivan liian nopeasti, ja puhkesi välittömästi puhumaan jostain, mihin plasma-toa ei kiinnittänyt huomiota. Hänen ystävänsä oli vaarassa. Halawen keho oli painava, kun hän nosti sen maasta.
“Minun on kannettava hänet mukanani”, Deleva sanoi kun toan mirun läpsimiset ja muut yritykset magneettimiehen herättämiseksi eivät tuottaneet tulosta.
”Luulen sen olleen kamako-soliumia, mitä meille juotettiin”, selakhi hengitti nopeasti. ”Te ette voi käyttää voimianne tunteihin. Halaween se vaikutti paljon terävämmin kuin sinuun, koska sinussa on niin vähän toa-voimaa jäljellä. Voi luoja, tämä on aivan kammottavaa. En halunnut mukaan JUURI tällaisten asioiden takia.”
“Rauhoitu vähän ja anna minun johtaa meidät ulos täält-”
Lause keskeytyi, kun hälytys laukesi ja napsahdukset ovissa kielivät niiden lukkiutumisesta.
“Tämä tästä puuttuikin”, Deleva sanoi pettyneenä. “Täytyy taas toimia muurinmurtajana.”
Angien tönäisi häntä ja keskittyi kuuntelemaan.
”Antautukaa”, kaikui Tasendan ääni kovaäänisistä. ”Pahoittelen kaksinaamaisuuttani, mutta teillä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä pakoon tästä rakennuksesta. Lisää Lyijynoitien joukkoja on tulossa.”
“Onpa omaperäinen nimi teidän kerholla. Missä teidän luutanne oikein ovat?”
”Mistä tuo ääni tulee?” Angien kysyi painaen naamiotaan paremmin otsalleen.
“Onko sillä merkitystä? Hän yrittää vain pelotella meitä antautumaan.”
”On!” selakhi huusi. ”Tuolla katonrajassa, eikö? Haluan sen auki. Luulen, että pääsen järjestelmään sitä kautta.”
“Minä joudan siis toimimaan tikkaina?”
”Ja muurinmurtajana ja panssarivaununa”, hailtia luetteli kurotellessaan katonrajaa Delevan hartioilta. Hän sai kaiuttimen helposti irti, ja veti parinkymmenen sentin edestä kuparijohtoa esiin. ”Ja tietokoneena. Nosta kätesi tänne! Rakensin haarniskaasi portin, jolla voit yhdistää itsesi lähes jokaiseen fyysisiä liittimiä käyt- auts”, sähköisku katkaisi hänen esitelmänsä.
Angien napsautteli kädet väristen piuhoja kiinni metalliseen käteen. Kal ei ollut ennen toiminut tietokoneena, mutta hän tunsi sen tulevan vaivattomasti. Hän oli hetkessä yhtä rakennuksen tietojärjestelmien kanssa. Tunnetila vastasi etäisesti sitä, miten elementaalivoimiin sai yhteyden. Se oli samalla tuttu ja outo tunne.
”Meillä on aikaa parikymmentä sekuntia ennen kuin ne tajuavat mitä teemme ja katkaisevat tämän, joten ajattele NOPEASTI”, selakhi selitti istuen edelleen toan hartioilla.
Tietokoneeksi muuttunut toa rauhoittui ja selvitti mielensä. Hän ajatteli vain ovien avaamista ja sai koko rakennuksen kaikki ovet aukeamaan.
”Aiheuta hämminkiä. Laukaise sammutusjärjestelmät. Sammuta valot. Kaikki asiat mitä vain löydät, pilaa niiden liskojen päivä!”
Tietokone teki työtä käskettyään. Data vilisi hänen ruumiinsa ja mielensä lävitse ja järjestelmät alkoivat sekoilla uuden mestarinsa ohjaksissa. Sammutusjärjestelmät menivät päälle ja valot alkoivat räpsyä.
Angien hymyili ja hieroi käsiään yhteen. ”Joskus yllätän itsenikin neroudellani! Deleva, paina mieleesi paikan pohjapiirros. Tarvitsemme tien laitureille.” Tutki lisää orgaanisten aivojen käyttöä tietokoneina, hän painoi mieleensä.
Toan mieleen paloi kuva kompleksin pohjapiirroksesta. Se poltti enemmän kuin kirkkain majakka konsanaan.
“Tarvitsemme sen Idenin jostain täältä rakennuksesta”, konesankari muisti.
”Hieno hetki, vähän hengenvaara! Miksi toat aina ajattelevat naamioiden keräilyä? Destral vieköön, paikanna naamioholvi tai joku!”
”Pohjapiirustuksen kartta on mielessäni muistijälkenä. Löydän kyllä kanohikokoelman luokse sen avulla.”
”Tiedätkö, voisin tottua sinun mukanaoloosi. Voisit olla hovimestarini tai jotain.” selakhi sanoi, repi johdot irti ja pudottautui massiivisen metallimiehen päältä.
”Turha unelma”, Deleva totesi. Sprinkleri katossa suihkutti harmaata sammutusvaahtoa kaikkialle. ”Ja tietokone kautta henkivartija, kaikki samassa! Sinulla on se pimeänäkö, mene edellä!” Angien hihkaisi ja tarttui tätä tämän valtavasta metallikämmenestä.
Toa laittoi mielensä voimalla linssinsä infrapunanäön päälle.
Kaksikko juoksi läpi kompleksin, jonka Deleva oli saanut kuin hulluuden valtaan. Rakennuksen teknologiset ihmeet tuntuivat kapinoivan järjestelmäänsä vastaan, vaikka juuri järjestelmä oli saanut ne toimimaan näin. Valot välkkyivät ja osa laitteista oli mennyt oikosulkuun kuormitusten takia. Siellä täällä sulakkeita oli palanut ja huoneet olivat hiljaisia ja valottomia. Käytäviltä kuului huutoja, kun Lyijynoidat etsivät karkureita. Deleva oli kolkannut yhden, johon he olivat törmänneet pimeissä käytävissä.
Kanohiholvin lukitus oli pois päältä. Rauta-toa laski veljensä maahan, tarttui oveen ja veti raskaan teräsoven auki. Punaiset varavalot paloivat siellä ainoana valonlähteenä. Niiden himmeässä hehkussa valtava harvinaisten naamioiden kokoelma ei tosiaankaan päässyt oikeuksiinsa.
Angien pysähtyi hengästyneenä ovelle. Juoksentelu ei tosiaankaan ollut hänelle. ”Halawe saa kyllä korvata tämän kammottavan retken lomalla jonnekin mahtavaan paikkaan. Ei, yksi loma ei riittäisi”, selakhi pohti. ”Ainakin kolmeen eri paikkaan. Steltillä on monta loistokylpylää, joita haluan kokeilla.”
“Tarvitsemme sen Idenin, Angien”, Deleva herätti selakhia todellisuuteen. “Unelmoida voit tämän jälkeen.”
”Me tulemme jostain syystä juttuun paljon paremmin kuolemanvaarassa”, selakhi sanoi. ”Te toat olette ihan hulluja.”
“Ehkä Mata Nui valitsee hulluimmat toiksi. Voisi sopia työnkuvaan”, Deleva naurahti.
”Tässä”, Angien löysi haluamansa naamion. ”Tietty täältä voisi ottaa näitä hieman enemmänkin, nämä kun eivät ole erityisen vartioituja”, hän mainitsi hipelöidessään koristeellista selakhi-Kaukauta.
“Tulimme tuota Ideniä varten, emmekä ole mitään pirakoita tai ryöväreitä. Vaikka tosin tämä vähän sitä määritelmää venyttääkin.”
”Niin, varastamme vain tiettyjä esineitä”, selakhi kommentoi kuivasti. ”No, naamio on meillä. Nyt pois täältä, tai saat nauttia lisää niistä kuolemanvaaroistasi.”
Deleva heitti Halawen leveälle hartialleen ja lähti edeltä. ”Joudumme jättämään varusteemme sinne eteiseen”, hän kertoi. ”Laituri on vastakkaisessa suunnassa.”
”Onneksi meillä ei ollut mukana mitään missä olisi vähäänkään tyylitajua”, hätäilevä hailtia vastasi ja haaveili hetken kenkävarastostaan Odinalla. Hän ei todennäköisesti näkisi sitä enää koskaan.
He kulkivat pimeyden turvin läpi hienojen huoneistojen. Matot ja maalaukset olivat pilalla sammutusvaahdosta. Angien osasi hetken samaistua ne omistavan vortixxin tuskaan, mutta sitten muisti, kenen tajutonta ruumistaan he kuljettivat mukanaan.
”Hal kertoi niille, minne olemme matkalla”, selakhi sanoi.
“Tiedän. Matkamme ei tule olemaan helppo. Tosin se ei ole ollut helppo tähänkään asti.”
”Olet aina niin rohkaiseva.”
“Olemme kohta ulkona täältä. Enää tämä seuraava ovi niin olemme ulkona laiturilla ja poissa täältä. Saa jäädä viimeiseksi Xian reissuksi tämä.”
He pääsivät ulos helposti Delevan ovenmurtaja-olkapäällä. Ulkona satoi harmaata räntää. Se jätti Angienin haarniskan kangasosiin likaisia laikkuja. Tiluksien yksityinen satama-alue oli aidattu, ja laiturissa kellui muutama virtaviivainen vene.
“Onneksi tämä ei ole happosadetta”, Deleva yritti olla positiivinen.
Sitten hän kuuli ujelluksen, ja vihreä, sähköinen pallo osui häntä vatsaan. Virtaus jähmetti välittömästi hänen mekaaniset nivelensä ja mäntänsä. Toa kaatui kasvoilleen märälle soramaalle, jolla rantaviiva oli päällystetty.
”Minun olisi pitänyt aloittaa tällä”, huusi Tasenda, joka ilmestyi esiin yhdestä veneestä. Hänellä oli käsissään pitkä, vanhanmallinen Nynrah-pulssikivääri. Sen punaisesta perästä näki sen olevan sodan aikana massatuotettua erää, kuuluisaa Vahkinsurmaa.
”Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikö?” hän jatkoi ja latasi kiväärinsä siltä varalta, että rautajätti olisi sittenkin vielä liikkumakelpoinen.
Deleva ei vaikuttanut siltä. Hän makasi vatsallaan maassa, Halawe hänen vieressään. Angien jähmettyi kauhusta heidän takanaan. Xialaisleidin hovimestari hiippaili sivusta, sulki oven ja painoi jonkin teräaseen selakhia vasten.
“Löysitte sitten jotain jolla pysäyttää minut. L-loistavaa”, Deleva naureskeli ja tunsi voivansa huonosti. Kovin moni ei ollut saanut häntä kaadettua. “Ja se… se joka minut kaatoi olikin lipevä liskokapitalisti, joka ei edes taistellut reilusti!” Sen sanottuaan hän iski otsansa maahan. Haarniskan elintoimintojärjestelmien sammuminen vaivutti hänet hetkessä tajuttomuuteen, kun aivot jäivät vaille happea.
”Paljonko Varjottu on luvannut meistä?” värisevä Angien kysyi varovaisesti. Veitsenterä painoi hänen niskaansa vasten epämiellyttävästi. Hän nosti kätensä ylös varovaisesti. Vortixx käveli muutaman askeleen lähemmäs, mutta piti hyvän välin itsensä ja metallimiehen välissä.
”Tarpeeksi, että jokainen onnenonkija toivoo löytävänsä teidät ja toimittavansa teidät elossa Odinalle.”
”Elossa? Eikö meistä saa kuolleena palkkiota?”
”Vähemmän”, reptiliaani hymyili. Hailtia nielaisi. Hänellä oli yleensä Halawe mukana juuri sen kaltaisia tilanteita varten.
”Tiedätkö, miksi Varjottu vainoaa meitä?” Angien kysyi hitaasti, yrittäen kuulostaa päättäväiseltä.
Vortixx katsoi häntä pää kallellaan. ”Sillä ei ole väliä. Nyt, olepa hyvä hai ja mene maahan muiden viereen.”
”Me tiedämme liikaa”, selakhi irvisti neulanterävällä purukalustollaan.”Ja voin antaa sinulle omaisuuksien arvoista tietoa, jos päästät minut menemään.”
”Mitä sinulla muka voi olla?” Tasenda tuhahti. ”Maahan.”
”Minä olin Varjotun asekehittelyosaston johtaja, ja tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hallussa olevasta tekniikastaan!” Angien huusi äänellä, joka sai yleensä surkeat alaiset säpsähtämään. ”Ja minulla on kaulassani muistikristalli, jossa on piirrustukset kaikkeen, mitä Metsästäjillä oli sodassa.”
Vortixx näytti epäilevältä. Hän vilkaisi jalkojaan ja sitten taas selakhia silmiin. Naamio vaikeutti tämän eleiden lukemista, mutta Tasenda oli itsevarma. Hän oli neuvotellut kasvottomien asioiden kanssa, eikä yksi värisevä hailtia olisi mikään haaste.
”Kaikkeen?” hän varmisti.
”Suunnittelin valtaosan itse.”
”Exo-Nova?”
Metsästäjien suurin sotakone. Coliseumin porttien murtaja. Vortixxit olivat himoinneet sen salaisuuksia iäisyyden, ja Tasenda tiesi, että siitä maksettaisiin omaisuuksia.
”Näytä kristalli”, hän määräsi.
Angien otti hitaasti vihreän kiven kangaspoimuista rintansa päältä. Siinä oli kohokuva draakinhäntätunnuksesta. ”Tämä kristalli tottelee ainoastaan minun ääntäni”, hän sanoi ennen kuin vortixx vaatisi riipusta itselleen. ”Olet varmasti nähnyt tämänkaltaisia aiemminkin. Henkilökohtainen tallennin. Voin siirtää sinulle kaiken tiedon, jonka haluat, mikäli päästät minut menemään.”
Vortixx pohdiskeli hiljaa. Hänen viittansa oli muuttunut niljaiseksi rätiksi räntäsateessa. Laiturilla puhalsi kylmä tuuli, joka puri läpi haarniskan.
”Anelen, säästä vain henkeni. Tee toille mitä haluat. Minä vain haluan selvitä hengissä tästä, ei minun kuuluisi edes olla täällä”, Angien jatkoi epätoivoisesti. Äänestä saattoi suorastaan kuulla hädän ja pelon.
Vortixx kaivoi esiin oman tallennuskristallinsa. Se oli kirkkaan oranssi ja uusinta mallistoa. Hän viittasi hovimestarinsa sivuun. Angien huokaisi helpotuksesta, kun terä katosi hänen niskaltaan.
”Anna minulle Exo-Nova.”
”Tiedostosiirto, projekti Rautaranka”, Angien sanoi, niiskutti äänekkäästi, ja kristallit aloittivat välkkyä ja välittää informaatiota toisesta toiseen valonsäteissä. ”Tietysti samalla kun siirrän tällaisen suojaustason kivestä salaisia tietoja, mukana siirtyy jonkin verran… suojauskeinoja.”
”Mitä sinä teit?” vortixx sihahti ja työnsi selakhin vasten seinää. ”Mitä sinä teit?”
”Se ilmoittaa Odinalle, missä olemme ja kenelle juuri tiedot siirsin, poistaa tiedot jotka juuri annoin…”
Reptiliaani puristi Angienia leuasta niin, että sattui. ”Tiesit siitä.”
”…krhm”, ex-metsästäjä yritti puhua. ”… se tekee niin, mikäli en varmista sitä toistamiseen sinun laitteestasi – luoja, älä purista niin kovaa, hullu nainen, juuri tuon takia teistä ei pidetä – sinulla on minuutti aikaa ennen kuin virus käynnistää itsensä.”
Tasenda veti virtaviivaisen pistoolin vyöltään selakhin kurkulle. ”Sitten sinä varmaankin teet niin! Tai tapan sinut ja ystäväsi!”
Angien yritti pysyä rauhallisena. Se ei ole helppoa, kun huomattavasti päätä pidempi liskohirvitys on räjäyttämässä hänen kaulavaltimoitaan. Hän nielaisi ja vastasi: ”Jos en varmista sitä, päädyt Metsästäjien tappolistalle. Minä olen jo siellä, joten sillä ei ole merkitystä. Hän ei pidä salaisuuksien levittelystä. Viisikymmentä sekuntia.”
Vortixx iski nyrkillään seinää hailtian pään sivulla purkaakseen turhautumistaan. ”Sinä uhkailet minua, haintyperys!”
”Terävä huomio, arvon neiti.”
Tasenda kihisi kiukusta. Hän tiesi, ettei Angienin tappaminen olisi vaihtoehto. Hän ei ollut varma, olisiko tämän maassa makaavien ystävien tappaminenkaan vaihtoehto. Jollakulla, joka pakoilee metsästäjiä, ei ole liikaa menetettävää. Jos toat kuolisivat, selakhi saattaisi tuhota hänen uransa vain kostaakseen.
”Harkitse tarkkaan. Paikka metsästäjien tappolistalla vai lähihistorian arvokkain salaisuus?” selakhin hampaat välkkyivät, kun hän lausui uhkauksensa hitaasti ja selkeästi.
”Mitä sinä haluat?” vortixx alentui.
”Ensin anna ase.”
”Sinä bluffaat.”
”Kolmekymmentä sekuntia. Voi, miten tälle hienolle huoneistollesi käy, jos sinun on paettava odinalaisia? En usko, että pakolaisen elämä sopisi sinulle.”
Vortixxin katse oli muuttunut puhtaaksi epätoivoksi.
Hän huokaisi syvään ja antoi aseensa kiristäjälleen.
”Te kaksi, laiturille, kauemmas minusta. Vauhtia!” selakhi määräsi ja suuntasi pistoolin käsi väristen vortixxin naamaan. Se oli isolippainen variantti Keelerak-pistoolista, elegantti ja ladattu kudosta korventavilla rhotuka-patruunoilla. Ase tuntui painavalta tiedehain kädessä. Hän napsautti varmistimen pois. Se sai hänen uhkailemaansa kaksikkoon vauhtia. Hän oli muuttunut hetkessä pelokkaasta ja anelevasta pikkutytöstä pelottavan… kylmäksi. Tasenda ei ollut enää millään tavalla kontrollissa – eikä se ollut tilanne, johon hän olisi päätynyt erityisen usein talousrikollisen urallaan.
”Tee sinun osasi”, hän yritti määrätä. ”Poista se varotoimi tästä-”
Angien tuijotti vortixxia aseen takaa. Tajuton Halawe ja lamautettu Deleva olivat maassa hänen sivuillaan maassa. Hän vilkaisi Halawea ja sitten taas vortixxia, joka oli sen tehnyt. Kuoleman väline hänen kädessään tuntui painavan jatkuvasti enemmän, kun hänen kätensä väsyi. Hänen sirot sormensa painautuivat vasten liipasinta. Vesipisarat valuivat niitä pitkin ja putoilivat alas.
Tasenda oli ainoa, joka oli kuullut, minne he kolme olivat matkalla. Hän voisi paljastaa heidät.
Entä turvakamerat? Taatusti heidän pöytäkeskustelunsa oli nauhalla. Taatusti joku muukin tiesi siitä.
Toisaalta hetkenä, jona Exo-Nova olisi vortixxin käsissä, Angienin kortit paljastuisivat. Iso vortixx ja aseistettu selakhi voittaisivat hänet, ei kysymystäkään.
”Hyväksy tiedostosiirto, äänijälki Rautakala”, Angien sanoi, ja datakristalli piippasi. Sitten hän painoi liipasinta. Vortixxin rintakehään räjähti nyrkin kokoinen aukko. Keltaista verta roiskui haarniskalle, maahan, vesilammikoihin. Hovimestarilla oli kauhistunut ilme, kun hän kyyristyi maahan. Angien ampui uudelleen ja uudelleen, ja samalla paniikinsekaisella kohtauksella tyhjensi koko aseen Tasendaan. Puolet laukauksista osuivat ympäristöön ja sihisivät sateessa, mutta ne, jotka osuivat liskonaiseen, tekivät kammottavaa jälkeä. Vortixx lensi metrin taaksepäin ja kaatui pitkin pituuttaan märälle laiturille. Veri valui ruhjellusta kehosta lautojen välistä mereen. Angien oli kuin epätodellisessa unessa.
”Juokse jo tai ammun sinutkin!” juuri syntynyt murhaaja huusi puolipaniikissa hovimestarille, joka hyppäsi kauhuissaan veteen ja lähti uimaan kohti parempaa työpaikkaa.
Nainen ei uskonut silmiään, kun hän pudotti aseen. Hän oli tappanut jonkun. Hän oli oikeasti tehnyt niin. Hänen sydämensä pamppaili.
Siltä hengen vieminen tuntui.
Kaikki se teoria oli muuttunut käytännöksi.
Meri
Tunteja myöhemmin
Halawe palasi todellisuuteen. Päänsärky oli kammottava. Kullankeltainen silkkilakana tuoksui tutulle. Aivan kuin… Tasendan veneen sviitissä. Hän havahtui ja pani merkille leveän pylvässängyn xialaisen muotoilun: kaikki oli tyyliteltyä ja funktionaalista. Hänen vieressään ei tosin ollut ketään – hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.
“Taas näitä päiviä”, Halawe sanoi ääneen itselleen. Silloin hän muisti, ettei edes ollut metsästäjä enää, pikemminkin ex-metsästäjä. Ja jos hän oli Tasendan aluksella sen huonosti menneen tapaamisen jälkeen ilman kahleita, he ilmeisesti… onnistuivat?
”Angien? Deleva? Hei?” hän huusi noustessaan.
Hetkessä selakhi sukelsi komentosillalta alas. ”Olet tajuissasi!” hän huusi ja syöksyi halaamaan toaa kuin villiintynyt pyöriäinen. “Olinko kauankin poissa?” Halawe sai suustaan hölmistyneenä ennen kuin puristui tiukkaan syleilyyn.
”Neljä vuotta, höntti”, vastasi hailtia ja suuteli tätä. ”Ei, pari tuntia. Vaikka se olisi ollut sinulle oikein. Hieno ystävä sinulla, nimittäin.”
“Mitä? Sinä ja Deleva tulitte kaksi tuntia toimeen ilman minun sovittelujani?”
”Olen hyvä tekniikan kanssa, muistatko? Delevasta saisi tosi hyvän yleistyökalun.”
Halawe naurahti. “Missä menemme nyt muuten? Huomaan tämän liikkuvan.”
”Kahden tunnin päässä Xiasta, matkalla kohti Kristallisaaria pohjoisportin kautta”, selakhi vastasi ja johdatti toan ylös kannelle. Hyytävän kylmä viima kävi heidän kimppuunsa heti. Deleva oli ratissa ja katseli synkänsinistä merta läpi virtaviivaisen tuulilasin.
“Ai prinssi palasi unimailtaan takaisin”, Deleva naurahti nähdessään Halawen tolpillaan.
“Pitihän minun joskus herätä. Onnistuitte sitten näemmä tehtävässämme?”
“Saimme kanohin ja tämän kiitoveneen, eli kyllä. Kilpeni ja jouseni jäivät kuitenkin Tasendan luokse”, toa kertoi hiukan harmissaan. Hän oli perin kiintynyt toa-välineisiinsä.
”Entä… Tasenda?”
Vaivautunut hiljaisuus. Deleva vilkaisi selakhia, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun tämä vastasi.
”Hän on kuollut”, Angien vastasi vaikeana.
“Miten?” Halawe sai sanottua. Hän oli tuntenut Tasendan jossain määrin jo vuosia, mutta silti tutun kuolema oli ainakin hetkellisesti vaikeaa. Toisaalta toa tiedosti myös ammattinsa tuomat vaarat ja riskit.
Angien oli perustellut sen itselleen uudelleen ja uudelleen. Hänellä oli ollut täysin pätevät syyt tappaa vortixx. Se oli ollut vain loogista.
Silti hänen oli vaikea käsitellä aihetta.
”Minun oli pakko ampua hänet”, selakhi myönsi katse maassa.
“Ymmärrän. En vain olisi uskonut, että sinusta on sellaiseen.”
Angien ei ollut aivan varma, oliko kyseessä kehu vai haukku, mutta hän oli täysin samaa mieltä.
”En ymmärtänyt, että se olisi…” hän sopersi. ”Ei siinä olisi pitänyt olla mitään outoa, olen nähnyt monta kuolemaa Odinalla. Olen antanut tappomääräyksiä. Mutta se kun se piti tehdä itse, se tuntui… kamalalta. Hal, miten sinä voit tehdä sitä jatkuvasti?”
“Tappamiseen turtuu ennen pitkää. Ei sitä edes tiedosta riistävänsä elollisen, ajattelevan olennon hengen kun sen on tehnyt kymmeniä tai satoja kertoja. On vain otettava etäisyyttä niiden kanssa, jotka tappaa. Perusteltava itselleen, että ne ovat pahiksia tai jotain muuta, joka antaa nukkua yöt rauhassa. Tai hankkia jotakin muuta ajateltavaa, kuten muuta elämää ja harrastuksia”, magnetismin toa kertoi. Hänen mirullaan oli vakava ilme. Se oli harvinaista.
Deleva vilkaisi toa-toveriaan. Hänen punavisiirinsä takaa ei nähnyt, mitä hän ajatteli, mutta hän ajatteli.
”Niin minä perustelenkin”, Angien sanoi. ”Mutta se tuntuu silti väärältä. Kun mietin tätä, tajusin yhden asian, mitä olen miettinyt pitkään. Tapasin Odinalla ties miten monta Varjotun alaisista, ketä aseistuksen ja ketä kehonmuokkauksen yhteydessä, mutta he kaikki olivat aina… sulkeutuneita. Hiljaisia. Harvalla oli elämää tehtäviensä ulkopuolella. Kaikki kovimmat tappajat, he olivat kai hieman kuolleita itsekin. Niitä tai psykopaatteja.”
“Toivottavasti sinusta ei koskaan tule sisältä kuollutta tappajaa”, Halawe sai sanottua. Hän oli onnistunut säilyttämään oman luonteensa ja avoimuutensa ehkä juuri sen takia, että oli erikoistunut lähinnä tehtäviin, joissa tapettiin erilaisia rikollisia, poliitikkoja ja muita kyseenalaisia kohteita.
”Kuinka monen kuoleman olen aiheuttanut sillä, että olen antanut metsästäjille aina vain parempia tapoja tappaa?” Angien kysyi. Eleettömän selakhinaamion takaa sitä ei voinut nähdä, mutta hän kyynelehti. ”Miksi… miksi tajuan sen vasta nyt? Minä olen kehittänyt aivan kammottavia asioita, hermomyrkkyjä ja hirviöitä. Olen auttanut pirakoita! Ilman minua…” hän sopersi.
“Tule tänne”, Halawe sai sanottua ja avasi sylinsä. “Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, mutta voit keskittyä elämiseen niistä huolimatta.”
Hailtia ei vastannut. Hän vain painoi päänsä toaa vasten ja keskittyi siihen, miten tämän lämmin sydän löi. Se sai unohtamaan ympärillä piiskaavan tuulen ja aallot ja maailman, joka tuntui Angienista synkemmältä kuin eilen.
Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
”1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.
1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.
”Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. ”Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”
”Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.
Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.
”Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.
”He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”
”Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”
Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
”Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”
”Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. ”Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.
Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.
”Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.
Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”
Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.
”Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.
Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.
Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.
Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.
Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.
Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.
Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.
Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.
Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”
Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.
”Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.
Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”
Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.
”Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.
Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”
”Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. ”Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”
”En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”
”Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”
”Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. ”Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”
Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
”Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.
”Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.
Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
”Onko se ladattu?” hän kysyi.
”Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.
1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.
”… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.
Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.
”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”
”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.
”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.
”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”
Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”
”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”
”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.
”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”
Xia
Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.
Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.
Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.
Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.
Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.
Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.
Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.
Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.
Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.
Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..
”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.
Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.
Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.
”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
”Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
”Näytä ne.”
”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”
Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”
Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.
”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”
Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.
Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.
Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.
Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.
Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.
Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.
”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.
”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”
Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.
Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.
Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.
”Muistan”, Quintilia vastasi.
”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.
”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.
Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.
Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.
”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.
Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.
Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.
Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.
Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.
Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.
Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.
Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!
Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.
Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.
Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?
Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.
Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.
Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.
Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.
Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.
Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.
Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.
Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.
… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.
Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.
”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.
”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
”Keneltä?”
”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”
Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.
Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
”Älä huoli, ei sinun-”
”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”
”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.
Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.
Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.
Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.
Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.
Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.
Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.
Xia
Seuraava aamu
”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.
”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”
”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”
”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”
”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
”Kaikella kunnioituksella-”
”Asia loppuun käsitelty.”
”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.
Bio-Klaani
Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.
Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.
Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
”Heh, toivottavasti.”
Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.
”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.
Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.
Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui. Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.
En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia
Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.
Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.
Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.
“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.
“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”
”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”
Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.
“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”
Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.
“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”
Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”
“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”
Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.
“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”
”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”
Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”
Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.
“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”
Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”
“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”
Mustalumi vain huokaisi.
”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”
“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”
Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.
“Ja olen sitten muuten tosissani.”
”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.” Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.
“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.
“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”
”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”
“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.
“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”
”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”
“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”
Toa pysähtyi.
”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”
“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”
Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.
“He eivät voi auttaa.”
”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.
Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.
Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.
Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.
Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.
Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.