Maailma on kylmä paikka, jossa pientä kulkijaa uhkaavat lukemattomat vaarat. Pakkanen jäätää nivelissä. Kuusen latvassa odottaa palavasilmäinen lintu. Salon ruhtinaan lakeilija voi kantaa kaksipiippuista katkaistua. Matkaaja voi olla ikinä palaamatta tupansa lämpimän valkea valopiiriin. Ehkä viikko, ehkä kaksi hänen poistumistaan ihmetellään, sitten mökki saa uuden asukkaan, päitä pudistellaan, ja sitten hänet unohdetaan. Julmia ovat maailman lain ja häilyväisiä sen turvat.
Nimeämispäivä on kuitenkin aivan erityistä aikaa. Nimeämispäivänä pienet ihmeet ovat sallittuja.
Nimeämispäivätähti
Nerva hieroi otsaansa. Tuntui, kun hänen päänsä olisi saanut kunnon tällin. Tai ei; tuntui enemmän käänteiställiltä. Kuin olisi lyöty pirullisen kovaa, mutta takaisinpäin.
Kylmyyden tunne oli poissa. Kuten myös öisen metsän tunnepaketti, jossa on tiettyä uhkaa, altavastaavaa tunnelmallisuutta ja syvälle juurtunutta tuttuutta. Ei enää. Ympärillä on lähinnä punaista.
Siellä oli tuoli. Siellä oli teline, jossa oli aikakausilehtiä, mutta ne olivat aika vanhoja. Useimman asiat olivat kirkkaanpunaisia. Jotkut olivat metallinhohtoisen punaisia. Pään tunne tuntui todella omituiselta, mutta Nerva ei oikein osannut sanoa, oliko tunne kiva vai kamala.
Vastapäisellä seinällä avautui ovi. Nerva ei ollut edes huomannut ovea, mutta toisaalta, eipä hän erityisen skarpissa kunnossa ollutkaan.
“Hyvää nimeämispäivänaikaa!” julisti olento, joka astui ulos. Tai paremminkin rullasi. Sillä ei ollut yhtään jalkaa vaan leveä pyörä, jolla se kulki eteenpäin. Olion vartalo näytti kävyltä, mitä nyt se oli sininen ja hopeisen hileen peitossa. Pääoletettu oli suojassa puolipyöreän kuvun alla. Käsiä oli neljä, yhdessä on kirjoitusalusta ja toisessa ylipitkä sulkakynä.
“Ah, nimeämispäivänaika! Mikä taianomainen aika tämä onkaan! Normaalisti teikäläiset eivät edes pääse tänne… Ja ah, suora päävaurio, kriittinen. Eipä sinua olisi sille toiselle tähdelle päästettykään!” Rullaveikkonen iski toverillisesti silmää. “Äläkä anna nimen hämätä. Ei tämä oikeasti ole taivaankappale. Se on kukka, tajuatko? Nimeämispäiväntähti. Mutta jos käyt ulkona, älä turhaan koskettele seiniä – tämä on lievästi myrkyllinen.”
“Mitä?”
“Ah, aivan. Anteeksi. Olet tietenkin hieman tolaltasi. Sitä edesmeno usein tekee… Ja niinhän se on, että harvahan sitä käsittää omaa kuolevaisuuttaan. Se on ihan inhimillistä.”
“Olenko minä kuollut? Minä en ole kuollut! Ja minulla on tuolla juttu, josta en mielelläni olisi kauaa erossa! Tuolla… Öh.”
“Niin, niin. Kuollut? Et tunne olevasi kuollut? Hyvä! Siinäpä vasta nimeämispäivän henkeä! Mutta kyse ei ole siitä. Sinä… edesmenit, poistuit joukosta, heitit henkselit seinään, potkaisit tyhjää. Se on vain tapahtuma. Sinun ei tarvitse määritellä itseäsi sen kautta. Ja kuten sanoin: Onnea! Nimeämispäivä on ihanaa aikaa! Ilmassa on haltiapölyä ja pikkuväki kulkee ikkunoiden takana ja pieniä ihmeitä tapahtuu… Ja täällä sitä vaan ollaan!”
“Niin missä. Ei ainakaan nevalla enää.”
“Nimeämispäiväntähdellä”, rullaveitikka sanoi kiltillä mutta hieman ärsyttävän artikuloivalla äänellä, “tai Tähtilatvalla, tyräkkikasvien heimoon kuuluvalla kukalla, joka sopivissa oloissa kasvaa jopa kolmimetriseksi puuksi tai pensaaksi. Olemme Kahdennessatoista Kukinnossa. Voit myöhemmin nauttia Terälehtiterassien näkymistä. Tai jos haluat ottaa vaikka ettonet, niin sinulle on soma pieni huone Varressa. Miltä kuulostaa?”
“Olenko minä kukassa?”
“Aivan oikein!”
“Kukassa? Mutta kukathan ovat… pieniä? Miten minä mahdun kukintoon? Sopivissa oloissa kolmemetriseksi? Häh?”
“Niin, no, se on pieni…” olio naurahti ilottomasti, “sivuvaikutus. Jostainhan pikkuväenkin on tultava. Mutta ajattele asian positiivista puolta. Voit pudota satoja kertoja pituutesi verran eikä sinulle käy kuinkaan. Vaikka keittiön pöydältä.”
Täyden tiedottomuuden ja kovan valveen välillä oli vain lyhyt hämärän häivähdys. Yhden silmän pyöreän näkökentän valtasi kirkas sairaalalamppu, joka pakotti Tongun ensin räpyttelemään ja sitten kääntämään katseensa sängyn vieressä istuvaan matoraniin. Ylihoitaja Yilda hymyili ja taputti jättiläisen isoa kättä.
“Tervetuloa takaisin. Kupe sai poistettua luodin jalastasi. Olet selvillä vesillä. Odotas, haen hänet toimistolta… Ja odotushuoneessa on muutamia ystäviäsi, haluatko tavata heidät nyt vai myöhemmin?”
“Sisään vaan”, Tongu sai mutistua, “ja kiitoksia.”
Yilda nyökkäsi ja poistui. Kyklooppi silmäili sinisin verhoin eristettyä soppeaan. Pöydällä ei ollut mitään epäoleellista: Joitakin letkuja potilaan itsensä jalasta meni kojeeseen, joka kehräsi hiljaista hurinaa. Pöytäliina oli kukkakuvioinen.
Verhot aukesivat ja sisään astui Kupe perässään tuntematon hoitaja sekä Tehmut, Samol ja Ontor. Tervehdyksiä vaihdettiin tapaan, jossa sekoittuivat jotenkin omituisella tavalla adrenaliinin ja kauhun täytteisen seikkailun jälkeinen arkipäiväisyys, onnistuneen leikkauksen jälkeinen helpottuneisuus ja epätietoinen ahdistus siitä, mitä välitön lähitulevaisuus toisi tullessaan.
Kupe kaivoi esiin muovipussin, jossa oli tavallinen ympäri maailmaa käytetty tappozamor.
“Tällaisen kaivoimme jalastasi, kun olit nukutettuna. Se oli helpompaa kuin olisin osannut toivoa. Kehosi taisteli jo vastaan; luoti oli eristetty kudoksesta jonkinlaisella vahalla, ja vauriot olivat jo osittain korjanneet itseään. Toivottavasti nukutus toimi; en ole ikinä leikannut keltaista jättiläistä aiemmin, joten annoksen määritteleminen oli hankalaa.”
“En tosiaankaan huomannut mitään”, Tongu sanoi ja katsoi pussia ja tohtoria. Jalkaan ei tällä hetkellä koskenut, mutta se johtui luultavasti lääkkeistä. Kupeen oli helppo suhtautua, lääkintätoaa kohtaan jätti tunsi vain kiitollisuutta. Mutta ystäviään hän ei pystynyt vielä täysin kohtaamaan. Jätti huokaisi syvään.
“Kiitos paljon. Mutta entä muut? Ternok ei ole täällä. Ja niin, Harkel ja Weedol ja Morthank ovat kuolleita ja kaukana, sille ei kukaan voi mitään. Gee, onko hän palannut? Nyt on vielä tänään, tai siis, vasta viime yönä me olimme siellä, eikö?”
“Kyllä, on vasta yksitoista tuntia siitä kun tulitte. Ternok on viereisessä vuoteessa”, Kupe vastasi vakaasti ja hoitajamatoran sysäsi verhot syrjään; Kaukau-kasvoinen matoralainen nukkui pienessä sängyssä näennäisen rauhallisesti. Sydänvalo välkkyi tasaisesti.
“Korjasin haavan hänen päässään, ja Akaku-kuvat näyttävät kaiken olevan fyysisesti kunnossa, mutta emme ole saaneet häntä vielä hereille. Mielen asiat ovat vaikeita ja vielä pitkälti lääketieteen keinojen ulottumattomissa, ja vain aika näyttää, miten hänen tilansa kehittyy. En valitettavasti uskalla luvata mitään. Guardianista emme ole kuulleet mitään, mutta hän olisi tuskin päässyt tässä ajassa taistelukentältä Klaaniin ilman kulkuneuvoa, vaikka olisikin kunnossa.”
“Ternok ei herää…” Ontor sanoi, “mutta ainakin sinun korjaamisesi onnistui”, Ontor sanoi surumielisesti, “minä olen pysytellyt täällä katsomassa teidän peräänne, kun en tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä.”
“Kaikki ovat tietenkin järkyttyneitä menetyksistä, mutta olemme saaneet tilanteen Telakalla selkeytetyksi”, Tehmut jatkoi, “laadimme strategiamallit uusiksi saatujen tietojen mukaan. Lohrak-ryhmällä oli kostotoimihaluja, mutta kielsin vielä lähettämästä aluksia Suurkylälle ennen kuin saamme tietää kunnolla vihollisen ilmatorjuntakalustosta.”
“Viisasta”, Tongu sanoi, “ei tässä voi tunnepohjaltakaan mennä tuon katastrofin jälkeen. Vaikuttaa siltä, että rohkeat manööverit eivät aina ole ratkaisu silkkaa ylivoimaa vastaan. Ja kiitos kaikesta, minkä teitte minulle ja Ternokille. Ei kai voi kuin toivoa, ettei pelkkä isku päähän poikaa lannista, kaikken sen jälkeen, mitä on koettu… Toivotaan parasta.”
“Niin voi aina tehdä!” sanoi Kupe, “Mutta sinun pitää jäädä tänne tarkkailuun muutamaksi päiväksi. Muistotilaisuus kaatuneille järjestetään pian, enkä voi luvata, että sinun kannattaa kävellä vielä pariin viikkoon; vaikka vamma on korjattu, olet sen verran raskas, että käveleminen oli tuhoon tuomittu yritys. Keksimme kyllä tavan, jolla pääset liikkumaan ympäriinsä. Meillä on kuitenkin ollut hyvin erikokoisia potilaita, vaikka olen kyllä suurin.”
“Jos vain pääsisin pajalleni, voisin tehdä kulkupelin, mutta ette te kuitenkaan päästä”, Tongu vastasi ja uskalsi hymyilläkin vähän.
“Emme niin. Ja minusta sinun kannattaa jättää laivaston asioiden hoito toistaiseksi Tehmutille ja keskittyä paranemiseen. Voit samalla seurata ystäväsi tilaa.”
Tongu tuijotti kattoon. Muistotilaisuus, ennen sitä makoilua täällä, ja sen jälkeenkin, odottaen seuraavia huonoja uutisia… Mutta kyklooppi oli yhä hyvin väsynyt, eikä nukutuksen uni ollut sitä parantanut. Tuntui helpottavalta jättää asiat toistaiseksi Tehmutin hyvin osaaviin käsiin. Kotisaari tuntui pimeämmältä ja pelottavammalta paikalta kuin koskaan aikaisemmin, mutta sairaalasiivessä vallitsi käytännönläheinen ilmapiiri, jonka tavoite oli korjata loukkaantuneet ja tehdä sairaista terveitä. Toistaiseksi se saisi kelvata.
Päivät vierivät. Sodan ankeus kilpaili huomiosta käytännön kuhinan kanssa. Suru menetetyistä ystävistä vaihtui enteilevään pelkoon siitä, kuka olisi seuraava, kuinka monta menetystä joutuisi kokemaan ennen sodan – tai oman elämänsä – loppua.
Muistotilaisuutta edellisenä iltana sairaalasiiven henkilökunta esitteli hänelle varastosta löydetyn kävelyavun, sähkökäyttöisen rautahäkkyrän, joka tarkemmin havainnoituna paljastui kuuden rapujalan keskellä olevaksi istuimeksi. Keetongua inhotti sähkölaitteen juotetun tinan ja piin katku, mutta lahjaravun sisuksiin ei ollut katsomista, ja ainakin sähköpeli piti höyrykattilaa paremmin sairaalasiiven ilman raikkaana. Muutenkin kovilla oleva lasarettiväki teki parhaansa, eikä kukaan olisi varmasti halunnut teknologian jälkijunan viimeistä jättiläistä pätemään laitteistaan. Ja pitihän se myöntää, että ussalin silmien muotoon valetut ohjaussauvat olivat hauska idea. Ternok olisi takuulla nauranut niille.
Muistotilaisuuden jälkeen Tongu jyrisi ylös pääkatua raputuolissaan. Auringon laskivat linnoituksen taakse jättäen Admin-tornin väliinsä. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu. Se ei ollut kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, ja se oli tehnyt suhtautumista jos nyt ei muuta niin ainakin automaattisempaa. Tavallaan Tongu olisi halunnut jatkaa Telakalle, mutta Kupe oli vaatinut jokailtaisen tarkastuksen, ja jalkaa särki muutenkin edelleen.
Yksi silmä katseli linnoitusta, sen voittamattomia muureja ja taivaita tavoittelevia torneja. Se oli koti ja turva, mutta myös sodan osapuolen komentokeskus – katselivatko torakat pesäänsä samojen tunteiden vallassa? Pystyikö pesää edes hahmottamaan samalla tavalla kuin maanpäällistä linnoitusta? Täällä adminien johdon paikan pystyi näkemään selvästi, mutta oliko vastapuolen kenraalikunta rivisotilaille vain ajatus, taho, joka kenties oli jossain olemassa, mutta kuitenkin toiselle olevuuden tasolla kuin oma marssin ja raudan täytteinen maailma? Tai millaista olisi katsoa saaren sotaa Tawan tornista, ylimpänä vastuun katkerilla rappusilla? Tongu tiesi olevansa tärkeä mies, ja kaupungin suurin työnantaja administon jälkeen, mutta ainakin hänellä oli joku, jolta ottaa käskyt vastaan. Se ei pieni ero. Ja kuitenkin täällä johtajille pystyi sanomaan mielipiteensä, antaa äänensä kuuluviin… Kyklooppi oli ilmalaivoillaan matkannut kauas, eikä tällaisia yhteiskuntia ollut paljon. Tähden pohjoisosien väelle Dumekin tuntui tärkeältä, joskin arkielämässä kaukaiselta hahmolta. Täällä Tawan pystyi näkemään kukkia kastelemassa, Guardiania pystyi sanomaan Guartsuksi. Se oli hieno järjestys. Toivottavasti se kestäisi toisenlaisten paineessa.
Hissin ovet avautuivat, kello kilahti ja kolinan säestämänä rapujalat kantoivat tuomiopäivän lasaretin rautahäkkyrän keskellä majailevan kykloopin käytävälle.
Ovia oli viisi. Keskimmäinen, joka vei strategiseen komentokammioon, oli ollut kiinni jo pidemmän aikaa. Tongu ei ollut koskaan viihtynyt huoneessa, joka oli tunnelmaltaan kylmä ja kova. Sen oikealla puolella olevaa ovea ei kannattanut edes yrittää, vaikka normaalitilanteessa admin-toimistoista ruudinkatkuisin olisi vaikuttanut parhaalta vaihtoehdolta. Viereisen oven, jonka kyltin tilalla oli vain läntti kuivunutta liimaa, oli kyklooppitoipilas oppinut ohittamaan jo hyvän aikaa sitten. Eipä hän muistanut huoneessa koskaan käyneensäkään.
Vasemmalla seinällä oli kaksi ovea, joista vasemmanpuoleisen messinkikahva piti kuuleman mukaan vaihtaa aika ajoin liiallisen kulumisen seurauksena. Oikeanpuoleisessa ovessa tätä ongelmaa ei ollut, mutta siinä huomion kiinnitti kaksi lähes maan rajassa olevaa lisävedintä.
Tongu parkkeerasi rapujalkatuolin vasemman oven eteen ja koputti pitkällä kädellään sen puuhun kuin tuhat kertaa aikaisemminkin.
Kesti kolme sekuntia ja sen perään toisen kolme sekuntia liian pitkään. Tongu koputti uudestaan hieman kovemmin, mutta mitään ei tapahtunut. No, eihän sitä voinut odottaa, että koko sirkuksen tirehtööri olisi aina paikalla, ja eihän tästä ollut varsinaisesti edes sovittu, mitä nyt sanottu ohimennen, mutta jotenkin, kaikesta huolimatta, Tawa oli aina paikalla, ja vaikka siihen luottaminen oli naiivia ja typerää niin sellaisten ajatustottumusten vanki sitä itse kukin oli.
Mutta miksi juuri nyt, kun Keetongu oli saanut mielessään muotoiltua selväksi sen, mitä hänellä oli ollut aikaa miettiä päivätolkulla sairaalasiiven loisteputkien valossa? Työssä oli se puoli, hyvä tai huono, että se vei mielen mukanaan, ja ajat olivat sellaisia, ettei joutilaisuuteen ollut varaa kuin saamattomilla ja sairailla. Ja kuolleilla.
Kyklooppi hieroi leukaansa ja naputteli sähkönilviäisistuimen käsinojaa. Tokihan sitä pystyisi palaamaan paremmalla ajalla. Mutta silti tuntui siltä, ettei ajatusten hautominen enää auttanut, ja jos asioita ei sanoisi nyt, niin ne jäisivät sanomatta kokonaan, ja siitä ei voisi syyttää kuin itseään.
Tongu huokaisi syvään, ohjasi tuolia muutaman metrin oikealle ja koputti.
Hetken hän saikin vastausta odotella ennen kuin kuuli lähestyvät askeleet oven takaa ja hiljaisen naksahduksen jostain maan tasolta. Hopeiset pihtihampaat työnsivät uksen auki, ja pian ovenraon hämärästä katsoi ulos ilmeetön vihreä viirusilmä. Visorak pysähtyi hetkeksi tuijottamaan kynnyksensä edessä olevaa häkkyrää ja sen ratsastajaa.
“Teeerve”, sanoi Tongu, “eh. Sanoin tuossa joku aika sitten, olisiko ollut Tawalle, että pitäisi puhua. Administolle. Mutta kukaan ei vastannut tuolta”, nyökkäys vasempaan, “niin minä sitten, että ehkäpä sinä. Niin.”
“Terve.”
Keltaisen jätin tottumattomuudella olisi ollut helppo uskoa että tämä oli ääni vain omasta pääkopasta. Dialogin käyminen oman pollansa kanssa oli asia, johon oli vaikea tottua, jos ei tavannut puhua Visokin kanssa juuri muutenkaan… syystä tai toisesta.
Tongulle tutuin telepaatti oli ollut Nynrahin matkan aikoihin Manu, ja vaikkei kokemus hämähäkistä pään sisällä täysin miellyttävä ollutkaan, niin puolijärkevän Makutan iskuporakonekokemukseen verrattaen tuntemus oli silkkisen pehmeä. “Olet siis toipumassa päin?” Visokki kysyi varoen.
“Pitääkö minun vastatakseni siis puhua vaiko vain ajatella?” sanoi jätti refleksinomaisesti. Manun yhteydenottoihin hän oli yleensä vastanut karjumalla. “Miltä vain sinusta tuntuu, kuulen joka tapauksessa. Mitä asiasi koskee?”
“No, hyvä. Ehkä minä sitten puhun, niin ainakin sitä kuulee itse mitä sanoo. Ja joo, tässähän sitä ollaan, melkein pystyasennossa. Tai siis, ei millään pahalla. Mutta tuota, niin. Kun tulimme tuolta reissusta, ja sitä otti tämän luodinpirulaisen ja siitä lähtien on saanut makailla tuolla sairaalassa, niin olen vähän miettinyt niitä näitä ja voisin vähän kysyä teiltä johtoportaasta näistä asioista, ihan yleisesti. Mmm. Tawan kanssa tästä tosiaan taisin sopia, tai mainitsin että olen tulossa. Missähän hän lienee?”
Visokin äänensävyihin ja elekieleen ei usein päässyt sellaista, mitä hän ei siihen tietoisesti päästänyt. Silti nyt jopa keltainen jättiläinen huomasi ne pari ylimääräistä sekuntia, jotka adminilla meni vastaamiseen. “En tiedä”, Visokki sanoi.
“Jahas.”
“Voithan kyllä tulla myöhemminkin, jos kaipaat häntä?”
“No joo. Mutta mutta, onhan teitä admineita kuitenkin ne- siis, enemmän kuin yksi, eh?”
Visokki jätti jätin kysymyksenasettelun jälkeen hetkisen hiljaisuutta, jonka hän toivoi kelpaavan vastaukseksi. Lopulta hän työnsi raollaan olevan oven kokonaan auki ja peruutti syvemmälle tilaan.
“Tule sitten”, hän jatkoi vaitonaisesti.
“Khiitos”, Tongu puhahti jotakuinkin hämmentyneenä tilanteen kehityksestä, mutta oltiinhan sitä kiperimmissäkin tilanteissa oltu. Hetken aikaa kymmenen jalkaa naputti lattiaan kun apuvälineessään kököttävä jätti seurasi adminia huoneistoon.
Jostain kumman syystä se oli yksi niistä sen kerroksen huoneista, joihin Tongu ei ollut koskaan ahtautunut, ja ensivaikutelma oli sanalla sanoen kaoottinen ja hämmentävä. Myrkynvihreää seittiä kietoutui pingottuneena huonekalujen ympäri. Sitä roikkui katosta löysinä pätkinä, ja mosaiikkimainen verkko sirpaloi ikkunasta työntyvän valokiilan. Tilan tummanpuhuva olemus huusi ensimmäisenä ehkä sitä, että jonkinlainen hirveä peto oli tunkeutunut jonkun matoralaisressukan kotiin, syönyt asukkaan ja nyt teeskenteli olevansa matoralainen ainakin siihen asti, että vainajan ystävät huomaisivat eron.
Persoonalliseksi loukkoa pystyi ainakin luonnehtimaan. Lisäksi siellä oli sohva. Se teki paikasta jotenkin helpommin lähestyttävämmän. Eipä sillä, lähestyminen verkkoja täynnä olevassa tilassa ei kovin helppoa ollut, kun oli kolmatta metriä pitkä ja vielä maailmanlopun leikkuupuimuria muistuttavassa kulkuvälineessä. Tongu pysäköi parin metrin jälkeen päädyttyään umpikujaan. Verkkojen raivaaminen ei tuntunut kohteliaalta.
Visokki tuntui miettivän hetken ja kävi nykäisemässä oven kiinni. Hän kääntyi katsomaan Tongua ilmeellä, joka olisi tämän näkökulmasta voinut olla yhtä lailla hyökkäävä kuin pelokas tai tuttavallinen.
“Haluatko, että tarjoan sinulle jotain, tai…?”
Tongu mietti hetken visorakien partaveitsileukoja. “Kävin syömässä jo äskettäin, kiitos vain”, hän tyytyi sanomaan.
“No, hyvä. Mistä halusit puhua?”
Kysymys asetettuna suoraan aivoon kulkematta korvakäytävän kautta tuntui laajuudessaan jotenkin niin lamauttavalta, ettei Tongu kyennyt hetkeen kuin räpyttelemään ainokaista silmäänsä. Mutta puhumaanhan tänne oltiin tultu, isoista asioista, ja jostainhan se piti aloittaa.
“Kun olen nyt ollut toista viikkoa paranemassa tuolla sairaalassa, ja ehtinyt miettimään näitä, siis isoja kuvioita. Kävin Harkelin muistotilaisuudessa ja olen vähän yrittänyt toipua, mutta Kupe ja muut ovat varmaan ihan hyvistä syistä pitäneet minun irti töistä. Tehmut toki hoitaa hommaa parhaansa mukaan, ja saan kyllä uutisia, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Kun Guartsu on vieläkin kateissa, ja muutenkin tuntuu, että kaksi viikkoa ovat olleet aika kamalia rauhallisuudesta huolimatta. Edellinen sotareissu epäonnistui kokonaan ja sen jälkeen ollaan oltu, koko linnoituksena, jotenkin vallitsevassa tappiomielialassa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanoisikaan. Nyt minähän jo aikaisemmin otin esille tuon evakuaation, mutta Gee ja muut torppasivat idean ihan järkisyillä; en minä näistä siinä mielessä tiedä enempää.”
Visokki ei osannut olla eri mieltä, vaikka olikin viettänyt viimeiset päivät juuri linnoituksesta poistumatta. Telakalla kuullun suru-uutisen jälkeen kaupungin yllä leijaili tavallistakin epätietoisempi ja epätoivoisempi tunnelma. Admin oli pienen hetken harkinnut, olisiko pelkoa ja väärää tietoa pitänyt yrittää lieventää tiedotustilaisuudella, mutta toinen ääni päässä sanoi, että sekin oli aina jollain tavalla vahingollista. Asiasta olisi auttanut ehkä puhua jonkun kanssa.
Sääli vain, että Visokin paras peilipinta sellaisille mietteille oli näkynyt näinä viikkoina hänen arjessaan vain vilahduksina keltaista portaikossa tai nurkan taakse viilettävänä violettina viittana.Visokki huokaisi hiljaa.
“Mutta kun ei vaan sovi omaan luonteeseen odotella täällä sitä että meidät tuhotaan”, Tongu jatkoi, “niin ajattelin kysyä muutamaa asiaa, ja ehkä tehdä joitakin ehdotuksia omien mielipiteideni mukaan.”
“Kysy pois.”
“Siis, tämä on aika iso juttu, kokonaisuus. Meillä on tämä sota, jonka voi vielä käsittää: Pahoja torakoita pohjoisessa, polttavat kylät ja ajavat kunnon kansalaiset tänne alas. Ne ampuvat meitä, me ammumme niitä, välillä pudotellaan vähän hävittäjiä ja vastaavaa. Samaa kuulee vanhoilta skakdeilta Zakazilta tai toilta, jotka olivat Metru Nuin sodassa. Mutta kun niitä juttuja kuulee, niin aina sitä taistellaan jonkun vuoksi, ei muuten vaan! Mutta me emme tiedä yhtään mitä nazorakit haluavat tältä saarelta tai meiltä. Ne eivät neuvottele eivätkä juuri uhkailekaan, ei vaatimuksia tai mitään, pelkkää ruutia. Ja luotan kyllä teihin siinä, ettette tiedä yhtään minua paremmin. Mutta sitten on näitä Zorakin koneita, joista minulla on kyllä tarpeeksi kokemusta yhdelle elämälle, ja sitten nämä Avdet ja Nimdat ja petturit joista en oikein tiedä mitään. Selvästi tärkeitä juttuja, mutta jotenkin nurinkurista on se, että niihin panostetaan ja sitten auta armias joku Snowie tai minä menee rintamalle. Vapaasta tahdostaan, molemmissa tapauksissa, tiedän; mutta kuvio ei vaan oikein mahdu päähäni. Mitä me kokonaisuudessa oikein touhuamme edes?”
“Sinä… kysyt aika isoa kysymystä”, Visokki sanoi varoen. “Myönnän, että tiedonkulku joistakin asioista ei ole ollut parhaimmillaan, eikä minulla itselläni ole parasta mahdollista käsitystä sodan linjoista. Ehkä sinun näkökulmastasi se näyttää siltä kuin keskittyisimme pääasiassa sirujen jahtiin, mutta ei se niin ole.”
Visokki katseli hetken ikkunasta hakien sanoja. “Nimda on kuitenkin potentiaalisesti vaarallisempi ja isompi asia kuin mikään nazorakien sotakone. Emme voi olla katsomatta kaikkea sen kautta. Sillä on joku vaikutus siihen, miten tämä koko konflikti päättyy.”
“Niin, sirut. Olen niistä jossain määrin perillä. Niitä on kuusi, meillä oli välillä kai kaksi, nyt ei yhtään. Makuta Abzumo ilmeisesti teki pirunmoisen lentävän rautapallon niiden avulla. Ja ystävämme menivät niiden kanssa Metru Nuille ja epäselvissä tapahtumissa kuoli paljon porukkaa, ja vain kaksi palasi ja Matoro on varjo entisestä itsestään ja koko sirut entistä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Siinä aika lailla mitä tiedän. Ja sen perusteella ne tosiaankin voivat olla isompi juttu kuin torakat ja saaren sota, enkä yritä vähätellä sitä, mutta pistää vain miettimään, ovatko ne kenties niin iso juttu, että emme voi niille hirveästi mitään tehdä. Sanotaan että niissä on voimaa, jota käyttäjä voi käyttää mielensä mukaan, mutta jos ne toivat vain kuolemaa Metru Nuille ja rampauttavat henkisesti kaiken jotka niitä käyttävät, niin eikö niitä pitäisi välttää kuin ruttoa? On perin kunniallista yrittää suojella koko maailmaa tuhoisilta voimilta, ja eittämättä jotain mitä Tawa tekisikin, mutta eipä toisaalta kannata kättään ampiaispesäänkään työntää. Siinä mielessä minua kiinnostaa enemmän, liitymmekö me siruihin, vai liittyykö sirut meihin?”
Jälleen Visokki jäätyi tavalla, joka sai hänet kiitolliseksi siitä, että hänen kasvonsa eivät voineet muodostaa erityisen tunnistettavia ilmeitä. Kaikki se aika, jonka hän oli viettänyt Avden luona oli puhunut vahvasti jälkimmäisen Tongun tarjoaman vaihtoehdon puolesta. Kaikki ne pienet asiat heistä, pienet kipukohdat joihin Avde oli osannut iskeä, sanoivat että he eivät olleet joutuneet tämän laudalle sattumalta. Ja se kaikki oli ajatusta, joka pelotti Visokkia liikaa, että hän olisi voinut ajatella sitä enempää.
Tongu jatkoi.
“Saimme yhden sirun rosvojoukolta, muut ovat olleet ilmeisesti ympäri maailmaa, temppeleissä ja pyhätöissä, joita nyt Matoro ja muut muutenkin kiertävät harrastuksena; kuin kanohi-naamioita, joita legendojen toat keräävät. Mutta nämä eivät tuo kunniaa taisteluun vaan pelkästään tuhoa ja murhetta myös käyttäjälleen. Niin kuin saisi Ruskean Pekan siinä arveluttavassa korttipelissä.”
“Minä tiedän. Sirujen suhteen on tehty virheitä ja huonoja valintoja, emmekä olisi voineet tietää aiemmin… mutta minulla on vain syytä uskoa, että Nimda on niin perimmäisellä tavalla tämän koko konfliktin keskellä, että jos me emme tee niiden suhteen jotain, joku muu tekee.”
Visokin katse eksyi pienempään hämähäkkiin, joka kipitti katonrajassa äänettömin askelin. Hän seuraili sen matkaa hetken yrittäen muovailla ajatuksistaan sanoja. “Juuri nyt toivoisin eniten vain, että meillä olisi joku tapa poistaa Nimda kokonaan yhtälöstä. Joku tapa tehdä sirut harmittomiksi ilman että joudumme altistumaan niille liikaa. En kyllä pidä siitäkään ajatuksesta että tuhoaisimme ne – ei niin kauan kun olemme Athin seurakunnan liittolaisia…”
“Tämä sota on sellainen, että jos poistamme muut kuin puhtaat asevoimatekijät yhtälöstä niin häviämme silti ihan vain sen takia, että vastapuolella on enemmän sotilaita ja aseita. En väitä tietäväni miten selviämme, mutta se taitaa vaatia joka tapauksessa mielikuvitusta, kikkailua ja tavatonta riskinottoa. Meidän ristiretkemme Nimdan maailmaan on tuonut vain tuhoa, sen näkee jos yrittää katsoa Matoroa silmiin. Ja minä uskon asiaa ajateltuani, että niin on käynyt kaikille muillekin. En voi väittää sitä tiedoksi, mutta toisaalta: Makuta Abzumo teki yhdellä sirulla lentävän rautapallon, joka oli ilmeisesti aika helvetin iso. Jos tässä maailmassa jollain olisi ollut siru käytettävissä hallitusti ja pitkän aikaa, me kyllä tietäisimme siitä – jossain olisi palatsi tai monumentti, joka sillä olisi taiottu. Metru Nuin vauraus perustuu sijaintiin, protodermikseen ja väestöön, Xialla on raaka-aineita, Steltillä kauppaa – mutta missään ei ole Nimda-keisarin loistavaa asuinsijaa. Sen sijaan, eh heh, maailmasta löytyy melko paljon selittämättömiä raunioita ja kraatereita ja huhujen kadonneita valtakuntia. Että tuota. Ehkä ne sirut ovat, loppujenkin lopuksi, houkutteleva voimakivi joka paljastuukin käytössä Ruskeaksi Pekaksi. Ja tilanteen ollessa meillä saarella se mikä se on niin voisin kyllä nimetä useamman kuin yhden henkilön, jonka soisin saavan Ruskean Pekan käsiinsä. Vai luuletko, että Kenraali nollanollayksi tai Zorak von enmuistamones Arstein tai Makuta Abzumo on historian ensimmäinen henkilö, joka on tarpeeksi vakaa ja vahvamielinen hallitsemaan niitä? Minä en. Jos sirut päätyisivät vihollisillemme, voisimme vain kaivaa ison kuopan ja piileskellä siihen asti, että luonto tekee tehtävänsä.”
Keltaisen jättiläisen sanahyöky sai Visokin hetken hiljaisuuteen. Oli vaikea olla myöntämättä, että Tongun sanoissa oli järkeä. Pelin pelaamatta jättäminen kokonaan oli viehättävä vaihtoehto, ja sellainen jonka ottamiseen Visokki etsi jatkuvasti mahdollisuuksia.
Olisiko jopa hän itse sokeuttanut silmänsä tietoisesti sodan suuremmalta uhalta etsimällä oikotietä ulos? Nimdan ympärille kietoutuva mysteeri oli pelottava ja käsittämätön, mutta jollain tasolla Visokille helpompi lähestyttävä asia kuin jaokkeisten hyönteisjalkojen marssi pohjoisesta.
Samasta marssista tuli auttamatta aina mieleen toinen aika hänen elämäänsä – sama aika, jonka ansiosta edessä istunut haavoittunut jättiläinen oli Visokille yksi vaikeimpia klaanilaisia lähestyä.
Kaikki lauseenaloitukset olivat vaikeita Tongun kanssa.
“Ymmärrän pointtisi ja toivon… toivon, että saamme lisää syitä uskoa tuohon mahdollisuuteen. Minä silti ajattelen asiaa niin, että Nimda-asia, ja se, mitä sen taustalla pyörii, ei ole suurin uhkamme siksi, että suuruudenhullu makuta yrittäisi pudottaa kuuta niskaamme, tai koska nazorakit yrittäisivät valjastaa sen voimia superaseeseen. Pelkään, että suurin uhka oli aina aivan lähellämme. Suurin uhka oli aina hienovaraisin.”
“Minusta suurin uhka on se, että itseltä ja ystäviltä menee nirri pois, kaikessa karuudessaan.” “Ymmärrän näkökulmasi”, Visokki huokaisi. Hän toivoi joka päivä, että voisi pystyä ajattelemaan asioita yhtä yksioikoisesti, kiinni todellisuudessa. Visokki oli sukeltanut aivan liian syvälle epätodelliseen, että voisi vain sulkea sen kaiken pois.
“Ymmärrän sitä erittäin hyvin. Kai sinä kuitenkin tiedät, mitä tarkoitan?”
Tongu naurahti ilottomasti. “Niin, tämän keskustelun kantavana teemana tuntuu olevan, että sinä ymmärrät mitä tarkoitan, mutta minä en ymmärrä juurikaan mitään. Olen kuullut pettureista, mutta sellaiset tuntuvat olevan luonnollinen osa monimutkaista konfliktia, eiväthän kaikki aina ole vain yhdellä puolella samalla rintamalla. Mutta minulle on periaattessa sama puukotetaanko rintaan vai selkään, parempi ettei kumpaankaan. Emme kai voi käydä kaikkien liittolaistemme rehellisyyttä kattavasti läpi, ja niin kauan kunnes siihen keinot keksitään, niin minä keskittyisin siihen, mitä voimme tehdä: puolustaa heikompia ja ampua etäisyydelle tulevat viholliset.”
“Niin… mutta entä jos vihollinen ei tule vain edestä ja takaa? Entä jos hän on valmistellut kaiken niin, että hänen on helppo sysäistä meidät toimimaan haluamallaan tavalla?” Visokki käänsi katseensa ikkunasta hetkeksi Tonguun. “Entä jos vihollinen tulee sisältä päin? Olethan sinä kuullut hänestä? Avdesta.”
“Niin, olenhan minä, huhupuheita sieltä täältä. En kylläkään paljon. Te voisitte painaa sellaisia käteviä ‘Kuka on kukin allianssissa’-lehtisiä.”
Visokin leuoista pääsi ääni, jota Tongulla ei ollut mitään edellytystä tunnistaa hymähdykseksi. “Täytyy pistää mieleen.”
Tongu nyökkäsi ja jatkoi: “Punainen matoralainen, sininen Pakari, ne sanovat, ehkä valeasu – erittäin vaarallinen. Tämä Avde kävi täällä silloin kun Feterrat hyökkäsivät, ja tappeli koko joukkoa meikäläisiä vastaan. Se on tietenkin alun alkaen huono asia. Ja ilmeisesti Snowien sairaalareissu, josta onkin jo aikaa, liittyy juttuun myös. Siihen tyssäävät tietoni. Mutta sitten on tämä Nynrahin juttu, jonka voin mututuntumalta odottaa liittyvän Avdeen.”
Nynrah? Visokki kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. “Minä… en ole tainnut kuulla tästä. Valaise.”
“Olimme siellä Zorakin vankina, minä ja Gee ja Manu, joilta olet varmaan kuullut asiasta. Siellä oli tämä hahmo, pitkä ja laiha kuin krikitti, natiseva ja haisi ruosteelta. Zorak ei sanonut sille vastaan, vaan luovutti meidät sille, ja sitten näin mustaa, ja kuulin äänen, mutta unohdin sen sitten viikkokausiksi. Alitajunnan syövereihin. Muistin sen vasta silloin paluumatkalla edelliseltä reissulta, moukaroituna ja muissa maailmoissa.”
Keltainen jätti kopautti rystysillään kuperaa levyä, jota voisi paremman sanan puutteessa kutsua hänen päälaekseenkin.
“Näitä shakkijuttuja, mitä Avde ilmeisesti viljelee muillekin: sanoi että olen torni, joka suojelee kansaansa ja valkoista kuningasta ja kuningatarta, ja että minua tarvitaan. Se ei kuulosta pahalta. Tai siis, että nyt kansan suojeleminen on hyvä juttu, vihollisen mielestä? Se on erikoista. Kohteliasta ainakin. Ja toki sitä on vähän imarreltukin, että torni: Vahvin nappula kuningattaren jälkeen. Hankala aktivoida, kentälle päästessään tuhoisa. Ehkä se onkin Laivasto enkä minä. Mutta kun ennen sitä olimme Zorakin luona nöyryytettävänä, eikä meille siinä välissä oikein tehty mitään pahaa, ja sen jälkeen päästettiin vapaaksi kätevän lähelle Ternokia ja Ontoria ja korjattavissa olevaa alusta, niin loppuvaikutelmani ei ole niin huono kun vaikka sinun selvästi onkin. Kuitenkin kenraali olisi todennäköisesti vain ampunut meidät ja Abzumoa en tohdi edes miettiä. Niin sinällään.”
Visokin äänensävy muuttui kireämmäksi. “Tämä… oli uutta. En ollut kuullut tästä, mutta se ei tule yllätyksenä. Ei se, että hän pelasti teidät ZMA:lta, vaan se, että hän lähestyi sinuakin.”
Torni? Admin ei ollut aikoihin yrittänyt ymmärtää peliä. Tawa oli kuningatar, Gee lähetti ja hän itse ratsu. Kaikki he kolme, jopa Tawa mukaan laskettuna, olivat poisheitettäviä ja uhrattavissa tuntemattoman valkoisen kuninkaan eduksi. Kaikki se oli vain suurta ja käsittämätöntä ja esti näkemästä sitä, millä oli oikeasti väliä.
Se, millä oli oikeasti väliä, saattoi olla haudattuna syvemmälle. “Tämä voi olla outo kysymys, mutta onko sinulla ollut sen kohtaamisen jälkeen… outoja kokemuksia? Ajatuksia, jotka eivät tunnu aivan omiltasi? Unia, joissa on jotain perusteellisen väärää?”
“No, jos se edellä mainittu uneksiminen ilmalaivan katolla lasketaan, niin se. Ei kai muita. Ja siitäkin olen varma, että tuon tornijutun, joka oli muuten mustaakin mustempi, lisäksi ei mitään. Muu siitä oli ihan omaa juttua. Vanhoja ystäviä ja sen sellaista, asioita joita olin kenties unohtanut, mutta jotka kyllä tuntuvat omilta. Uneni ovat omituisia mutta kuitenkin normaalilla tavalla omituisia. Mutta sinä voit katsoa sitä Avden viestiä jos haluat. Tai siis, mitä te telepaatit nyt ikinä teettekään. Se on minulla selvästi muistissa. Kristallinkirkkaana.”
Jos Visokki pystyi piilottamaan varautuneisuuden äänensävyssään ja eleettömissä kasvoissaan, näkyi se nyt selvästi hänen jännittyneistä jaloistaan. Edes pieni silmäys Tonguun saattoi olla riski, mutta toisaalta hänellä ei ollut silti mitään syytä uskoa, että Avdella olisi ollut jokin keino tartuttaa keltaista jättiläistä loisellaan pimeänä hetkenä Nynrahin jälkeen.
Minähän sen tietäisin, kulki synkkä ajatus. Koska noihin aikoihin Avde oli pyhittänyt sen työn minulle…
Joka tapauksessa tässä oli kaikki ansan ainekset. Eteen oli ilmaantunut kutkuttava vihje luotettavalla suulla, joka ei tiennyt, mitä saattoi olla tekemässä. Vaan silti…
“Voin käydä vilkaisemassa”, Visokki sanoi. “Jos olet siis aivan varma, ettei se haittaa.”
“No, ajattelin että asia on tärkeä… Ja on turha mutista näistä syvien vesien kuvioista, jos ei ole valmis tekemään jotain niiden eteen. Ja olen aina ajatellut, että oma mieleni on helppo.”
“Hyvä on”, Visokki sanoi sulkien silmänsä. “Pyydän sinua nyt yrittämään keskittyä siihen muistoon. Ajattele sitä, miltä se näytti, miltä sinusta tuntui sillä hetkellä… oliko hajuja, makuja, mitään mihin tarttua?”
Tongu yritti. Hän sai muiston esiin vaivatta – oli ääni, jonka sävyä oli hankala kuvailla, ja sanat, jotka olivat täysin selvät ja mustat. Muisto oli paikallaan siinä lokerossaan, Zorakin häkin ja luodon valokivikehän välissä, mutta sen ikään kuin löysi vain muistelemalla matkaa kotiin Kane-ran katolla toissa viikolla; mikä olikaan avannut kanavan, sitä ei tiennyt, ja jossain siellä meni Visokki, lähes huomaamattomasti ja silkinpehmein askelin, ja jalka alkoi taas särkeä, mutta vähemmän kuin eilen.
Sitten se oli ohi, ja Visokin silmät aukesivat taas.
“Kiitos”, hän sanoi vaitonaisesti. “Luulen… saaneeni tarvitsemani.”
Seinäkello ehti olla huoneen äänekkäin asia pari kivuliasta sekuntia liian pitkään ennen kuin Visokki puhui jälleen.
“Minä tiedän, ettei sinulla ole kovin suuria perusteita ymmärtää hänen uhkaansa. Avden. Minäkään en ymmärrä siitä juuri mitään, enkä halua vähätellä sitä kaikkea, mitä Telakka tekee meidän hyväksemme.”
“Tuntuu pelaavan ihan omaa peliään, Avde”, Tongu mietti, “Mikä on siinä mielessä hyvä, ettei se ole ainakaan pelkästään meitä vastaan. Tai siis, me olemme kaikki nappuloita laudalla, mutta mitkä ovat hänen nappuloitaan ja mitkä eivät? Pelaakohan hän allianssia samalla tavalla kun meitä? En nyt tosiaan väitä tietäväni, miten Avden tavoitteita voisi käyttää meidän hyväksemme tai edes torakoita vastaan, mutta onhan se edes jotenkin toiveikasta, ettei kaikki tekijät ole niiden puolella. Ja Zorak ei varmasti halua hyvää meille tai millekään elävälle, mutta sentään päästi meidät takaisin Avden käskystä. Nyt mitä tahansa joka estää meitä saamasta kuulaa kalloon tai pommia niskaan pitää yrittää hyödyntää. Niin kuin vaikka Zyglakit. Niitäkin ehdin miettimään. Verenhimoisia ja barbaareja, takuulla. Mutta ainakin tiedämme, että kiistat olivat yleensä reviiripohjaisia. Ja nyt niiden hyökkäykset ovat lakanneet samalla kun nazorakit ovat ottaneet itse alueet hallintaansa. Sitä vaan tässä meinaan, että vaikka olen toiveikas henkilö yleensäkin, niin Bio-Klaani vastaan allianssi, sen me häviämme. Mutta iso kiehuva puuro jossa kukaan ei tiedä ketä pitää ampua ja ketä ei, niin muutama meistä voisi selviytyä, ja se on jo jotakin.”
“Ehkä niin”, Visokki myönsi.
Tämä ei ollut väittely, johon hän yleensä haluaisi ryhtyä, koska tiesi itsekin ettei osannut pysyä objektiivisena. Punaisen miehen sanoista ja lupauksista oli jokaisen helppo löytää jotain viehättävää, johon tarttua. Joku olikin jo kerran kuukausia sitten löytänyt. Sen jälkeen se joku oli varastanut Arkistoista joukon opuksia ja asettanut pommin Bio-Klaanin varavoimageneraattoriin.
Ja sen jälkeen Visokki eli elämää, jossa hänen paras ystävänsä ei puhunut hänelle, toinen sellainen oli kadonnut pimeään metsään ja kolmas oli ehkä menetetty ikuisesti.
“Hän voi olla muutakin kuin haitallinen, kyllä. Tuskin voit silti syyttää minua tarpeettomasta skeptisyydestä? Se, että Avde pelaa molemmilla puolilla voi tarkoittaa vain sitäkin, että hän haluaa nähdä molempien tuhoutuvan yhtä lailla.”
“No siitä en kyllä syytä. Lähinnä vain ajatus siitä, että meillä on vain vihollisia ja emme voi tehdä mitään ja häviämme, ei sovi päähäni. Mutta toisaalta eipä sekään, miksi joku haluaisi tuosta vain tuhota meidät ja allianssin. Ja mitä niikseen tulee, niin en tosiaan ymmärrä, miksi nazorakit haluavat tuhota meidät. Enkä tiedä haluanko edes ikinä kohdata niin synkkiä ajatusmaailmoja. Mutta sitä vain yrittää parhaansa mukaan kärvistellä jotenkin tästä tilanteesta. Mieti sitäkin! Kun kävimme Nynrahilla, niin pysähdyin siinä matkalla Gendopoliksen kaupunkiin korjauttamaan Kirikoria. Ajattele vaan, sinne olisin voinut jäädä, perustaa vaikka varaosaliikkeen ja unohtaa torakat ja sodat ja muut. Ja pojat tulivat äsken Metru Nuilta takaisin tänne piiritystilanteeseen missä toivoa ei vissiin sitten ole. Torakat upottavat pakolaisalukset ja minun piti allekirjoittaa postinkannon lennot kolmen läheltä piti -tilanteen jälkeen; emme voi uhrata lentäjiä ja koneita enää pelkkien kirjeiden takia. Alamme olla vankina. Ja kun ei auta pelkkä istuminen niin sitten pitää keksiä toivo sieltä, missä muut eivät sitä näe. Takaporttia minä haen. Näkökantoja.”
“Tawa sanoisi, että takaportti löytyy aina, että toivoa on”, visorak lausui hiljaa. “Jotain sellaista, että se on aina siellä, mutta annamme muiden asioiden sumentaa sen pois.”
“Vissiin se pitäisi löytää aika pian, kun pohjoisessa on rautaa ja talvi tulossa. Mutta osaatko sanoa tarkemmin? Mikäli minä tiedän, meillä ei ole siruista yhtäkään, mutta jossain vaiheessa olivat. Voimmeko edes miettiä sitä takaporttia, että vihollisemme polttavat itsensä niillä loppuun? Tai että Avde kääntyy kiusaamaan niitä, keillä sirut on?”
“Osaisinpa vastata mihinkään tuosta”, Visokki hymähti. “Ei kai tässä voi odottaakaan vain, että Mata Nui laskeutuu taivaista ja korjaa kaiken paremmaksi. Jotain on pakko tehdä. Mistä puheen ollen… Same lähetti Troon ja Voyagerin etsintöihin eilen.”
“Tuosta puheesta minä pidän”, Tongu uskaltautui virnistämään, “ja he ovat asiansa osaavia kavereita. Laivasto tehnyt tarkkailulentoja entistä tiheämmin, mutta pelkään, että jos Gee haluaa pysyä piilossa torakoilta niin hän pysyy piilossa myös meiltä. Jos hän joutuu todelliseen taisteluun, huomaamme sen paremmin. Että ei kai sitä voi luottaa kun siihen, että mies tekee sen minkä parhaiten taitaa.”
Visu nyökkäsi. “Niin minä ainakin toivon. Me tarvitsisimme Geetä todella paljon juuri nyt. Ja uskon, että hänkin meitä…”
“Toivon sydämeni pohjasta, että Gee palaa riveihimme pian”, Tongu sanoi, “mutta yksin kentällä hänen ei ainakaan tarvitse kantaa vastuuta siitä, että muut kaatuvat hänen puolestaan. Mies oli aina hyvin jyrkkä sellaisista asioista. Ja vaikka epävarmuus kalvaa monia niin jotkut saavat toivoa siitä, että hän on siellä rämpimässä. Mutta tietenkään ne eivät ole perillä siitä, että jätimme Geen sinne Ämkoon kanssa… Ja se on kyllä aika jäätävä ajatus. Mutta täällä sen itkeminen ei kyllä auta.”
“Minä yritän parhaani mukaan keksiä, miten voisin auttaa häntä”, Visokki sanoi rohkeammin. “Ja pari kerrosta tästä alaspäin löydät taukohuoneellisen tyyppejä, jotka lähtisivät tuonne metsään yhdestä käskystä… Bladis pakkaili jo aseita silloin kun menin kertomaan heille.”
“Kelpo miehiä”, Tongu hymähti.
“Niin, he ovat…”
“Bladiksen lähettäminen sinne ainakin tekisi lopun kaikesta kiusallisesta salailusta”, Tongu murjaisi, “voisimmepa käyttää häntä Avdea vastaan. Mutta siitä ei taida olla apua. Kyllä me jotain keksimme. Ja kiitos kun kuuntelit, mitä minulla oli sanottavana. Nuo ovat vähän semmoisia asioita, että jos niitä pyörittää liikaa päässä itsekseen, niin sitä vain väsyy.”
“Kiitos kun olit rehellinen”, Visokki vastasi vaitonaisesti.
Tongu naksautti virran takaisin rapujalkatuoliinsa ja peruutti puoli metriä, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Visokkia.
“Yksi juttu. Ystäväni Ternok sai osuman päähänsä. Kupe korjasi hänet ruumiillisesti, pulssi on vakaa ja keho toimii, mutta hän ei puhu eikä muutenkaan juuri reagoi. Ontor kyllä pitää hänestä huolen, mutta mietin jos voisit vähän katsella, että miltä siellä näyttää. Kun jokin on selvästi mennyt lukkoon, eikä Kupekaan osannut sanoa että mikä.”
Visokki kääntyi vielä Tongua kohti. Vihreillä silmillä ei näkynyt usein mitään tunnistettavaa, mutta nyt keltainen jättiläinenkin näki häivähdyksen empatiaa. “Voin tulla käymään”, admin sanoi. “Lupaan tehdä kaikkeni.”
“Kiitos”, Tongu sanoi ja poistui rapujalkojen vilinään. Visokki tarttui oven alaosassa olevista kahvoista pihtimillään ja veti oven jätin perässä kiinni.
Hän kääntyi ympäri ja katseli ikkunaansa. Sen eteen kudottu ohut verkko halkaisi sen muodot sirpaleiseksi valkoisen valon kiekoksi. Valoa halkovat seitit värähtelivät äänettömästi pienten hämähäkkijalkojen painon alla.
Kun admin sulki silmänsä, palasi näkymä Tongun mielen sisältä kuin verhon takaa. Muistojen kaiku oli kuin hiljalleen soljuva joki, jonka suuntaa ei voinut muuttaa.
Ensimmäisenä Visokki näki pimeyden, josta Tongu oli kertonut – lopullisen, absoluuttisen pimeyden. Sieltä puhui ääni, joka kaikui kuorona satoja toisenlaisia. Kuoro kertoi Tornille, kuinka tärkeä tämä oli valtakuntansa suojelemisessa. Kaikki oli ollut juuri niin kuin Tongu oli hänelle kertonut – Avdella oli paikka suunnitelmissaan myös keltaiselle jättiläiselle, ja sen tämä myönsi ääneenkin.
Miksi Avde liittoutui Allianssin kanssa mutta teki parhaansa klaanilaisten avainhahmojen suojelemiseksi? Missään ei ollut mitään järkeä. Missään ei ollut ollut mitään järkeä pitkään aikaan.
Visokki oli sulkenut sen muiston pois turhautuneena. Mutta hetken aikaa hän oli katsonut enemmän, vaikka tiesi että ei olisi saanut.
Toisessa muistossa ratsasti nuori keltainen jätti valtavalla matelijalla kauemmas kodistaan.
Ja Visokki oli katsonut taakse, eikä hän olisi saanut katsoa. Sillä takana, siellä mihin nuorukainen ei ollut kääntänyt ainoaa silmäänsä, kiipi synkkä savupilari kohti taivasta. Mustan tuhon puun juurilta, liekkien keskeltä, kuuli Visokki äänet kuin tuhat sirkkeliä olisi silponut kipinöivää metallia.
Pihtihampaiden välistä kaikuivat petojen sotahuudot. Elämän viejien kuorolaulu toistui vuorilla ja laaksossa, kun ne julistivat voittoaan.
Silloin Visokki oli avannut silmänsä ja päästänyt muistosta irti.
Hän huokaisi hiljaa.
Anteeksi, että katsoin.
Admin nykäisi ikkunan alta auki puisen lipaston laatikon, jonka metalliset kädensijat oli muotoiltu sopimaan tarkalleen hänen pihtiensä kärkiin. Hän työnsi pihtinsä laatikkoon, napsautti ne kiinni ja nosti esiin lasipurkin, jonka sisältä hehkui kymmenkunta pieniä vihreitä palleroita. Visokki puristi purkin pohjaa tiukemmalla pihtiotteella, jolloin lasiastian pohja naksahti hieman auki. Kannen ja lasin raosta putoili lattialle muutamia pyöreitä, kimmoisia palleroita. Ne pyörivät hetken paikoillaan kunnes rauhoittuivat.
Auringon valokiilassa niille alkoi tapahtua. Vihreä hehku sisältä himmeni ja vaihtui hitaaksi liikkeeksi. Jokin heräili joustavan, kumimaisen kuoren sisällä, availi peitinsiipiään ja liikutteli jalkojaan. Yksi kerrallaan pistivät terävät mustat raajat tiensä läpi kuorten ja alkoivat repiä sitä yhteisvoimin auki.
Kolme pientä kuoriaista pusersi itsensä esiin ja jätti löysät, läpikuultavat kuoret lattialle murjottuina. Hyönteiset ottivat kokeilevia, panikoivia askelia lattialla. Yksi kerrallaan aukesivat niiden peitinsiivet. Esiin työntyi kuin kuusi pientä vihreää terälehteä, jotka nytkähtivät kokeillen pari kertaa kunnes muuttuivat pelkäksi väreilyksi ja nostivat hyönteiset ilmaan.
Hiljaisesti humisten nousivat kuoriaiset ylemmäs. Visokin katse seurasi, kun kaikki kolme leijailivat päättäväisesti ikkunan kirkkautta kohti.
Yksi kerrallaan kuoriaiset takertuivat ikkunan eteen pingotettuun verkkoon. Niiden siipien pieni humina muuttui paniikinomaiseksi surinaksi. Puolitoista tusinaa pientä jalkaa potki epätoivoisesti ilmaa.
Selviytymistaistelun liike sai seitissä aikaan värähteleviä aaltoja verkoston kaukaisimpiin rakenteisiin asti. Siellä joku heräsi, ja pienet, mustat, karvaiset jalat laskeutuivat seitille ikkunan raamin takaa. Nälkäinen pikkuinen lähestyi ensimmäistä sätkijää. Visokki jatkoi hiljaista katselemista.
Viime päivät olivat kuluneet lähinnä hiljaisuudessa – katsellen ja etsien tapoja saada sanottavansa sanottua. Hetkeksi hän oli oppinut arvostamaan hiljaisuutta saatuaan Manun pois omasta mielestään, mutta nyt yksinäisyys vain sattui.
Hän oli jo kahtena peräkkäisenä iltana käynyt koputtamassa Tawan ovelle vastausta saamatta. Molemmille oville, työhuoneen ja makuuhuoneen.
Toa oli erottunut hänen päivissään vain etäisenä keltaisena hahmona matkalla seuraavaan kohteeseen ja muutamana puoliksi juotuna teekupillisena komentokammion pöydän nurkalla.
Visokki tiesi, että Tawa tarvitsi aikaa. Joka päivä joku metsänrajalla partioiva väitti nähneensä vilauksen Guardianista ja herätti samat tuntemukset, saman pelottavan toivon. Mutta mitä enemmän Visu vain antoi ajan kulua, sitä vaikeammaksi hänen ystävänsä lähestyminen muuttui.
Sen hän oli havainnut jo ennen synkkiä uutisia. Sen, kuinka luottamuksen jäytämiseen ei tarvittu petosta tai valehtelua. Siihen tarvittiin ainoastaan hitaasti kaiken alleen peittävä tunne siitä, että Visokki oli aina luullut ystäväänsä joksikin aivan muuksi kuin kuka tämä todella oli.
Hän osasi kyllä paikallistaa, mistä se tunne oli alkanut Tawan kohdalla. Se toinen varmasti vastaisi oveen, jos Visokki kävisi kokeilemassa. Hän ei halunnut kokeilla.
Pahimmat ajatukset laskeutuivat aina öisin, silloin kun Visokki ei voinut olla ajattelematta hänen ja Syvän Naurun ensikohtaamista. Pahin ajatus oli se, että Tawan peilikuva ei pelottanut Visokkia niin paljon siksi, koska hän ei tiennyt tälle selitystä… vaan siksi, koska peilikuva näytti Tawan hänelle objektiivisena. Ilman sitä huntua, millä parhaan ystävänsä virheet aina lopulta peitti.
Pahin ajatus oli, että Visokki oli kaiken aikaa haudannut samaa varautumisen ja pelon tunnetta Tawaa itseäkin kohtaan, ja peilikuvan ilmestyminen oli vain herättänyt sen.Ja vielä pahemmalta tuntui se, että tuo tunne saattoi olla jollain tapaa perusteltua.
Miksi virheetön kultainen toa-ritari ystävystyisi visorakin kanssa?
Miksi se, mitä heillä oli, olisi vilpitöntä?
Ei, Visokki ajatteli. Se ei ole sinulle niin helppoa, kuuletko? Me emme ole se, joka on tässä eniten peloissaan!
Visu katseli, kuinka hänen lemmikkinsä etujalat pyörittivät ensimmäistä ateriaa tiukaksi nyytiksi. Kuoriainen taisteli vielä vastaan, mutta vähitellen sen räpiköinti seitin tiukassa puristuksessa alkoi heikentyä.
Se, mitä sinä yrität meille tehdä, vetoaa alkukantaisiin tunnereaktioihin, helppoihin defensseihin. Sairas shakkisi ei kestä objektiivista, järkeen perustuvaa tarkastelua. Vetoat vain pelkoihimme! Se jos mikä tekee sinusta suurimman pelkurin. Tiedän, että haluat meiltä jotain, jonka luulet kuuluvan sinulle, mutta meillä ei ole mitään velvollisuutta tarjota sitä sinulle.
Hän käänsi katseensa huoneen pimeimmälle nurkalle ja katsoi sitä hyytävästi kuin osoittaen sille viimeiset sanansa. Jos sinä ja mestarisi haluatte sirunne ja voittonne, tervetuloa hakemaan!
Visokki katseli hetken, kuinka Pikku-Herbert alkoi tyytyväisenä ahmia ateriaansa. Kahdeksanjalkainen karvaturri jäi verkolleen tyydyttämään nälkäänsä, kun Visokki poistui huoneestaan sulkien oven takanaan. Admin kipitti portaikkoon ja laskeutui tottuneesti tornia kerros kerrokselta katutasoa kohti.
Hänellä olisi tehtävää. Hän pystyisi pitämään itsensä kiireisenä ja hyödyllisenä. Moderaattorit kaipasivat uutta arviota Killjoyn suhteen. Päivän takaisen pakolaisveneturman selviytyjiä etsinyt joukko esittäisi kohta tuloksensa. Ja kaiken lisäksi jonkun täytyisi saada jotain järkeä siihen, miten meneteltäisiin Metru Nuilta palanneiden kanssa – varsinkin, koska Kapura itse ei halunnut nostaa kokemastaan minkäänlaista syytettä Matorolle.
Ja ehkä Visokin pitäisi käydä toteuttamassa myös Keetongun pyyntö. Hän halusi auttaa siinä, vaikka ei tiennyt, miten esittäisi jätille huonot uutiset. Minä yritän kyllä, Tongu… mutta ei välttämättä ole mitään pelastettavaa. Minä yritän.
Kaikki se piti Visokilla määränpään ja tarkoituksen, mutta joskus riitti yksi väärä sana hidastamaan tahtia. Yksi sana, jonka hän oli sanonut itsekseen huoneessaan.
Joskus tuollainen yksi, ainoa sana nosti esille jotain, josta olisi ollut parempi päästää irti. Nyt se sana pysäytti hänet portaikon keskelle, yhtä kauas kadusta kuin tornin huipusta. Se muistutti häntä ajasta, jonka hän oli halunnut jo unohtaa, mutta joka palasi näinä päivinä kerta toisensa jälkeen esiin.
Ja se oli vain yksi ainoa viaton sana. Sana toisesta hetkestä kuukausien takaa, johon hän palasi aina silloin, kun yöt olivat yhtä mustia kuin sinä kohtalokkaana iltana hänen kodissaan. Sana, jota hän oli käyttänyt hetkeäkään harkitsematta, mutta joka vangitsi sisälleen loputtoman merkitysten meren, hyytävän joutomaan.
Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.
Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.
Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.
Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.
Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.
Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.
Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.
Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.
Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.
Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.
Toinen aika, toinen paikka.
Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.
Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.
Sitä ei tohtinut edes ajatella.
Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.
“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”
“Gamm-Peng-Llang.”
Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.
Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.
“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.
Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.
Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.
Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.
Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.
“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”
Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.
“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.
“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.
“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.
“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”
Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”
Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.
“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”
Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.
Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.
“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”
“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”
“Siltikin tulen jos voin.”
Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”
“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”
“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”
Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.
“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”
Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.
Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.
Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.
Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.
Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.
Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.
Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.
Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.
Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.
Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.
Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.
Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.
Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.
”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.
“Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. “Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”
Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.
Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.
Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.
Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.
Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.
Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.
Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.
Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.
Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.
…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.
“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.
“Minä…”
“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”
“Niin…”
“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”
“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”
“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”
Telakka
Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.
Ei tänä aamuna.
Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.
Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.
Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.
Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.
Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.
Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.
Harkel, missä viivyt…
Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.
“Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. “Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
“Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. “Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. “Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”
Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.
“Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. “Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
“Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
“Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. “Sinä autat paljon, kaikkia…”
Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.
Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…
Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.
Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.
Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.
Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.
Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.
“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”
Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.
Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.
Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.
Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.
“Missä loput ovat?” Visokki kysyi. “Muut alukset?”
“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”
Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
“Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.
“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”
Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.
Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.
Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.
Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.
Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.
“Hetkinen”, Walsinats laski päässään. “Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”
“Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. “Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”
Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
“Mitä tapahtui?”
“Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. “Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”
Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
“En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”
Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. “Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”
Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
“Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”
Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.
“Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. “Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”
Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. “Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”
Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.
“Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”
“Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. “Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”
Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.
“Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, “ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”
“Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. “Snowie… olit niin rohkea tänään.”
Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.
“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”
Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.
“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”
Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
“Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. “Apua on tulossa.”
Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.
“No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. “Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”
Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.
“Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. “Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”
Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: “Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.
Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.
“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”
“Tuota… en… en ole varma.”
Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.
Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. “Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”
“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”
“Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. “Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.
“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”
“Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”
“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”
Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus? “Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”
“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.
“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.
Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.
“Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. “Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”
Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.
“… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”
Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.
“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”
Kaupunki
Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.
“Tawa! Odota!”
Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.
“Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, “mutta en uskonut, että näin pahasti.”
Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.
He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.
“Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.
“Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. “Avde on syyllinen.”
Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
“Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”
“Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken. “Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”
Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.
“Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. “Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”
Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.
“Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”
Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.
“Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”
Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.
“Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.
“Tawa, puhu minulle.”
Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.
“Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. “Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”
Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.
“Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”
Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
“Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan. “Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-“
Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.
“Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.
“Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.
“Tawa…”
“Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. “Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”
Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.
“Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”
“Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-“
“Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, “Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen. “Ei, Tawa, emme voi-“
“Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. “Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!”
Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi. “Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-“
“Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. “Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”
Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.
“… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”
“Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-“
“Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, “en halua puhua sinun kanssasi nyt.”
“… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”
“Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, “mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.
Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.
Mustaa Hauta kasvoillaan pitävä tulen toa sai hampaansa pestyä ja pysähtyi katsomaan hyllyllä olevaa valokuvaa. Siinä oli kaksi toaa leirinuotiolla jossain päin saarta. Männyn juurella oli nipussa muutama kuollut kanalintu. Vasemmalta tarkkailija tunnisti oman Haunsa, oikealla istui mirukasvoinen nuorempi ilman toa. Tulisankari hymähti muistolle, otti pöydältä täyden vasamaviinen, kiillotetun varsijousen sekä vastarasvatussa huotrassa lepäävän miekan ja astui ulos.
Pitkä äänen toa tarkasti kokovartalopeilistä terävämuotoisen kypäränsä asennon Mirullaan ja jatkoi puuhaansa. Äänirauta napsahti pöydänkulmaan, sankari heristi korviaan ja sääti hieman kitaransa nuppia. Pängg, sanoi vahvistamaton rautalanka. Toa hymyili ja työnsi suosikkiplektransa taskuunsa. Nyt olivat soundit kohdillaan.
Kolea kellari oli suurella innolla sisustettu viihtyisäksi. Mukavat kuvat ja Klaanilehti-leikkeet peittivät betoniseiniä ja piirittivät peiliä, jonka avulla tulen toa kiinnitti olkapanssarinsa hihnaa. Pienen hapuilun jälkeen myös selkäpuolen solki löysi kiinnikkeensä. Hau-kasvoinen sankaritar vilkaisi vielä naulakkoaan, mutta pitäytyi päätöksessään – mikään pörröinen ei lähtisi tälle matkalle. Kaunismuotoinen pitkäjousi sen sijaan näkisi päivänvaloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Telakan autiossa suunnitteluhuoneessa mustaan Miruun sonnustautunut maan toa pyöritteli peistään käsissään ja loi vielä viime vilkauksia sotastrategiakarttaan. Dioraamassa oli monenlaisia nappuloita, sinisiä ja punaisia, isoja ja pieniä. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaan suureen, kolmiosaiseen puikulaan, joka oli asetettu punaisen palikan viereen punahahmoilla täytetyn sinisen kehän läheisyyteen.
Pieni, keltainen kiven toa kiirehti väenpaljouden läpi. Monelta lyhyt sankari jäi huomaamatta, mutta puunaamion takana käytiin tiivistä sanan- tai ajatustenvaihtoa. Kerrankin esi-isien henget olivat samaa mieltä: Nyt tuli pelata eikä pelätä. Pikkumies ehti matkallaan kuitenkin tervehtiä tuttua poromiestä, kääntää pystyyn ruuhkassa kaatuneet mahivankkurit ja hakea huoneeseensa unohtuneen vasaran.
Puolet tyrmän takahuoneesta oli vuorattu isoilla peileillä. Yksi kolmaosa oli palkintohyllyjen peitossa. Joka puolelle kimaltava metalli heijasti vankkarakenteisen metallien toan yhtä kimaltelevaa, lihasten muotoihin hakattua haarniskaa. Jylhä Rhode-kasvo ihaili vielä hetken reisiään ja hauiksiaan, kunnes kaivoi esille silitysraudan ja laudan ja alkoi silittää viittaansa ja kangasnaamiotaan.
Telakka, halli 2
Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi, mutta Telakalla kiire tuntui vain kasvavan. Hydraulisen Vapauden varjossa joukko Laivaston matoraneja öljysi venttiilejä, täytti hiiliastioita ja sytytteli tulipesiä. Paikalla oli myös joukko Bio-Klaanin toia. Tunnelma oli odottavainen.
Metallin toa Santor ja tulen sankari Troopperi istuskelivat Kane-ra -kuljetusalusten ja Lohrak-hävittäjien lomassa samalla, kun Samol ja Iniko auttoivat matoraneja lentopelien lastaamisessa. Hieman syrjemmällä po-musiikkitähti Kyberi näpräili ison mustahopeisen laatikon kimpussa. Santor naksautteli rystysiään ja lampsi ystävänsä luo.
“Vai ihan Barraki? Sinä et kyllä lähde sekundalla menemään. Eikö Fexia Nui Bandikin käyttänyt tuommoisia?”
“Kyllähän sitä nyt laatukamaa pitää käyttää kun kerta löytyy”, Kyberi sanoi ja taputti ison vahvistimen pintaa, “Hyvää pohjoismanterelaista ääniosaamista. Tämäkin palikka on ollut apunani monet kerrat. Ei ehkä dynaamisin mahdollinen koje salatehtävissä, mutta toiminee tällä kertaa mainiosti.”
“OIisipa muillakin elementeillä mahdollisuus vahvistaa voimiaan noin yksinkertaisesti”, Santor tuumi, “Vaikka en minä kyllä semmoista tarvitsisi. Mutta jotkut muut ehkä.”
“Suurin osa de-toista välttelee kovia ääniä yliherkkyyden takia”, Kyberi sanoi ja nosti kitaransa hihnan olkapäälleen, “Mutta minä olen ottanut Po-Musiikin sydämeeni ja ammennan siitä voimaa.”
“Huomattu on”, Troopperi liittyi keskusteluun, “Missä muuten Geetee on? Tyyppiä ei ole näkynyt hetkeen, mutta kai se on nyt tulossa kuten on sovittu?”
“Tulee hän. Sanoi hakevansa jotain kamaa asevarastoilta.”
“Tytto taisi ottaa sen viidakkosaaren jutun aika raskaasti. Ollut jotenkin tavallista syrjäänvetäytyvämpi ja hiljaisempi putkapuolella viime viikkoina,” Santor sanoi harvinaisen vakavana.
“Niin kuin pitääkin. Emme kyllä pelaa enää minkään nippelitekijöiden kanssa. Vaikka varmaan tekin sen huomasitte ilman että siitä tarvitsee muistutella”, Troopperi sanoi. Tulen Toa nitkutti miekkaansa huotrassa. Aina se sieltä sukkelasti liukui, mutta jonkinlainen varmistusmaneeri siitä oli tullut.
Periaatteessa Troopperista oli ihan mukava lähteä kentälle. Taas matka rintamalle taittuisi Kane-ralla, samanlaisella ilma-aluksella, jolla hän oli Hikan kanssa tiedustellut torakoiden liikkeitä sodan alkupäivinä. Sekään ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta Matoron, Umbran ja Kapuran avulla kotiin oli päästy palaamaan. Nyt Umbra oli kuollut, Matoro flegmaattinen ja kovia kokenut ja Kapura vähintäänkin epäilyttävä. Troopperi huokaisi. Olisiko vaikka Santorista tai Geeteestä Klaanin vanhojen ykkössankareitten korvaajiksi? Entä hänestä itsestään?
Moinen filosofiointi sai päätöksensä, kun Geetee saapui paikalle. Tulen toa oli muuttunut viimenäkemästä selvästi. Kirkkaanvaaleanpunaiset panssarit oli korvattu tummemmalla magentalla, ja epäsymmetristä jousiampujan haarniskaa oli muutenkin vahvistettu. Viini toan selässä oli täynnä tappavan teräviä Amorannin nuolia, joiden verenpunaiset sulat enteilivät silmänräpäyksessä etenevää kuolemaa. Kyberi kuitenkin tunnisti Geeteen kasvoilta saman vakavuuden, joka niillä oli levännyt Toan ampuessa sen zyglakin Klaanin muureille. Kokonaisuudessaan vaikutelma oli iskevä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa mitään nokkelaa.
Iniko hyppäsi alas Kane-ran ohjaamosta ja varmisti, että kaikki kuulivat. Kyberi istuutui vahvistimensa päälle ja Santor seisoi kädet puuskassa Geeteen ja Troopperin vieressä. Samol istui Kane-ran sivuoviaukossa ja heilutteli lyhyitä jalkojaan.
“No niin. Kuulitte siis Tongun alustuksen eilen, mutta kerrataan vielä perusasiat. Iskujoukkomme nimi on Rytmitykki ja meillä on tässä kolme Kane-raa, Telakan vankkoja kuljetusaluksia. Ensimmäiseen menemme minä ja Samol, ja sitä ohjastaa Kane-ra -mestari Agnes.” Oranssia hauta pitävä maan matoran nyökkäsi. “Koodinimi on Härkä-yksi. Toiseen menevät Troopperi ja Santor-”
“Krhm. SUPER Toa Santor.”
“Matanauta nyt Santor. Sitä ohjastaa Paltak.” Volitakmaanainen ta-matoran kumarsi syvään. “Koodi on Härkä-kaksi. Kolmanteen hyppäävät Kyberi ja Geetee ja ohjaajana toimii Sehalk.” Vihreä matoran vilkutti yhden aluksen ohjaamosta. “Koodinimi on, yllättävää kyllä, Härkä-viisi, jotta salakuunteleva vihollinen luulisi, että meitä on enemmän. Muistakaa: Ei Härkä-kolme, vaan Härkä-viisi. Lisäksi saattamaan lähtee kaksi Lohrak-hävittäjää, puikoissaan Weedol, Morthank, Soak ja Hanbar. He lähtevät ilmaan kolmoshallista. Selvyys?”
“Entä ne henkilökohtaiset koodinimet?” Samol kysyi.
“Aivan. Niillä pussipiruilla oli meillekin koodinimet. Kuten muistatte, minä olin Sininen Python, Samol oli Koli-Pää ja Geetee oli öääh Kermakakku… “
“Taitaa olla paras vaihtaa se viimeinen, nyt niinkuin vallitsevan tilanteen takia”, Kyberi sanoi nopsaan.
“Kannatetaan”, Santor nyökytteli.
“Naali on hyvä,” Geetee sanoi.
“Hmm, teemaan sopiva, naali eli napakettu, lajia tavataan Guartsuvuoren pohjoispuolella. Ilmoitetaan pussipiruille. Entäs te muut?” Iniko katsoi kysyvästi Kyberiä, Santoria ja Troopperia.
“Santor, ainakin Gaggulabion palkkasoturit tietävät, että meillä on Meksi-Koron painijatoa. Osa niistä pääsi pakoon. Yritä nyt niellä se painijakunnia ja keksi oikeasti hyvä nimi”, Kyberi sanoi.
“Miten olisi Sombrero?” Troopperi ehdotti. Miehen meksikorotuntemus ei ollut huippuluokkaa, mutta kyllä hän nyt perusasiat tiesi.
“Menettelee”, Iniko sanoi ja kirjasi sen muistiin. “Entä sinä?”
“No, Matoro sanoo minua Tero-Roopeksi, ehkä se kävisi? Kai se jotain muinaismatorania on, Matomies kun on historiantuntija, vaikken kyllä koskaan selvittänyt mitä se meinaa.”
“Selvä homma, Tero-Roope siis. Entäs Kyberi?”
“Kalfuzz Nuimuff.”
“Oookei. Mitä se muuten tarkoittaa?”
“Voi, vanhaa, oikeaa äänitystekniikkaa, taivaallista saröä vuosisatojen takaa. Olen metsästänyt kyseisiä pedaaleita vuosi, mutta eihän niitä täältä saa…”
“Vai niin. Sitten tehtävän yksityiskohtia. Pohjoisen asesepät antoivat meille vähän erikoisvarusteita. Testasimme näitä Troopperin kanssa jo aikaisemmin, sen sotakokouksen jälkeen. Auttavat harhautuksessa.”
Iniko veti esiin pitkänomaisen kotelon. Sieltä paljastui kolme pitkäpiippuista ja koristeellista kivääriä sekä kolme lyhyttä panosvyötä.
“Nämä ovat ääniaseita. Erikoisluodit pitävät kovaa metakkaa eri tajuuksilla. Käyttävät näitä perinteisesti rahi-petojen karkottamiseen. Joku taajuus toimi Zyglakeihinkin, kunnes ne pirulaiset oppivat peittämään korvansa. Yksi ase per kone.”
“Rytmitykkejä!” Samol huudahti.
“Niitä samaisia.”
Kello löi aamuyön tunteja laivueen kiitäessä Nui-Koron läheisten nummien yllä. Kirkas ja vilpoisa syysyö sai lisävaloa taivaalla mollottavista kuunsirpeistä. Maisema oli harmaja ja iloton. Härkä-Yhden sivuikkunasta maisemaa tiiraileva Iniko oli tunnistavinaan metsän, jossa hän oli Samolin ja Geeteen kanssa aiemmin piileskellyt. Sillä kertaa tiedustelu oli tuottanut tulosta, ja nyt oli sadonkorjuun aika.
“Tankkausasema kello yhdessä!” Kane-raa ohjaava Agnes huudahti. “Mata Nui mikä ilmalaiva!”
Torakoiden huoltoasema tosiaankin tuli esiin nummimaasta törröttävien kallionlohkareiden takaa. Rakennus huoltotorneineen näytti kuitenkin todella pikkuruiselta valtavan ilmalaivan alla. Kolmen hirviömäisen kaasusäiliön varaan rakennettu Tulikärpänen kylpi itsetyytyväisenä sadan valonheittimen keiloissa. Lähes painoton ilmakolossi oli huoltotornissa kiinni vain nokastaan. Kai ne sinne kaasua tai polttoainetta pumppasivat. Klaanilaiset eivät tienneet.
“Tuo titaani siis tuhosi sen viidakkosaaren?” Samol kysyi ja tihrusteli toisesta sivuikkunasta. Heimotoan puukanohin hengillä oli ollut sanansa sanottavana veljeskunnan saaren pommittamisesta. Samol tunsi esi-isien voiman virtaavan suonissaan.
“Kyllä, ja kohta se saa ansionsa mukaan”, Iniko sanoi ja avasi radioyhteyden. “#khhsh Kuuleeko Härkä-kaksi, Härkä-viisi, Rillimuura ja Puskuriliuos? Käännetään 50 astetta pohjoiseen! Rytmitykit valmiuteen!#Kshsh”
Lohrakit (joiden koodinimien keksijä Pussipiru Neljä lymyili Fusa-kengurun pussissa jossain lähimaastossa) tekivät sivuluisut ja nousivat keihäänkantaman yläpuolelle. Kane-rojen ohjaajat yrittivät hekin nostaa korkeutta, mutta hitailla höyrykoneilla ei noin vain harrastettu ilma-akrobatiaa. Jokin tärisytti Härkä-yhden pohjaa.
“Maajoukot yrittävät puhkoa pohjan keihäillä! Maa on täynnä juoksuhautoja!” Iniko huusi. Konetta ohjaava Agnes väänsi ohjaussauvaa naama irvessä ja saikin koneen nostettua. Pari zamor-latinkia mäjähti koneen kylkeen, mutta raskastekoinen alus kesti. Takana muut härät pääsivät pois torakoiden pistinkantamasta.
“#kkshsh-pentele-Noita kaivantoja ei ollut tuolla viime kerralla”, Iniko puhui radioon, “Yritetään kiertää pohjoiseen, okei? Kaikki vielä mukana?”
“#kssh Puskuriliuos kuittaa! Iskemmekö rivistöihin? Vaikuttaa olevan lähinnä jalkaväkeä!”
“Vihollisen pehmentämisestä tuskin on haittaa, mutta yritetään pysyä suunnitelmassa ja vetää niitä pohjoiseen”, Iniko vastasi rauhoittaen tilannetta. Pian takana alkoikin räiskymään Lohrakien kevyiden ja keskiraskaiden cordark-tykkien räjähdyksiä. Nopeat hävittäjät olivat vaikea maali maajoukkojen vähäiselle ampuma-aseistukselle, mutta toisaalta myös niillä maahan ampuminen vaati melkoista syöksähtelyä; olihan eteen ja yläviistoon ampumiseen suunniteltu aseistus parhaiten soveltuva ilmasodankäyntiin.
Lentue kaartoi oikealle kohti pohjoista. Muodostelma piti kuitenkin pintansa, ja klaanilaiset pääsivät juoksuhautojen aseenkantaman ulkopuolelle. Iniko kaivoi äänitussarin laukustaan ja avasi taas radionsa.
“Okei, kaverit, vartiota on vahvistettu, mutta annetaan mennä vaan, ääniaseet valmiiksi ja Ky- Kalmuff Nuifuzz, nyt ei sitten mitään balladeja! Annetaan paukkua kunnolla!”
“Joo, jos ne eivät vaikka sattuneet huomaamaan ylitsensä lentäneitä lentokoneita, ja kas vain, melkoista määrää cordak-räjähdyksiä”, Troopperin sarkastinen ääni sanoi radiosta.
“Voimme pistää ne luulemaan, että meillä on toinen joukko pohjoisessa”, Geetee vastasi toisesta koneesta. “Mitä ammuksia? Näitä on melkoisesti.”
“Hmm, minä lähtisin noin ensin ‘Bio-Klaanin ilma-aluksen moottori’-kudilla; pohjolalaiset tekivät niitä erityisesti tätä tehtävää varten. ‘Kakofonia-sarja’ taitaa olla aika yleispätevä, niitä voi ampua surutta. Antaa mennä!”
Iniko avasi Kane-ran ikkunan kampea veivaamalla ja tähtäsi rytmitykillä satunnaisesti torakkarintamien suuntaan. Melu oli melkoinen ja kuului hyvin selvästi aluksen moottorien yli. Itse asiassa se kuulosti aika lailla Hydraulisen Vapauden nostopotkurien ääneltä.
“Huh huh!” hiiliä lappava Samolkin hihkaisi. “Torakoilla on varmana huulet pyöreinä tuon äänen jälkeen! Jos niillä olisi huulet.”
Iniko ei kuitenkaan ehtinyt vastata alkuasukassankarin kommenttiin, kun kahdesta muustakin sonnista ammuttiin ääniaseilla. Se oli kuitenkin vain alkua. Kyberi ei tosiaan ollut ottanut Barraki-vahvistintaan turhaan mukaan. Se roikkui Kane-ran konttikourassa aluksen alapuolella torakkarintamaa kohti käännettynä. Voimasoinnut hyökyivät yli öisten nummien ja saivat pikkueläimet juoksemaan kauhuissaan karkuun. Toivon mukaan nazorak-valloittajat reagoisivat samalla tavalla.
Iniko, Santor ja Agnes kaivoivat empimättä kuulosuojaimet hansikaslokerosta, sillä melu alkoi tosiaan haitata sankareiden omiakin korvia. Torakoiden tankkausasema alkoi jäädä takavasemmalle. Tulikärpänen mollotti paikallaan sen yläpuolella, ja Iniko katsoi sitä miettien sivupeilistä. Ei kai kyseinen ilmalaiva niin tuhovoimainen ollut, että se voisi iskeä heitä tulimyrskyllä vahingoittamatta omia? Tuskin, mutta jotenkaan moinen helvetinkone ei herättänyt maan toassa ainakaan reipasta seikkailuhenkeä. Onneksi se asia oli korjautumassa pian.
“Käännytään enemmän oikeaan, okei?” hän huusi radioon toivoen, ettei Kyberin po-vyörytys ja rytmitykkien pauke peittäisi sen ääntä alleen, “niin saamme pääjoukon mahdollisimman kauas kohteesta! Puskuriliuos ja Rillimuura, käyttekö tarkistamassa tilanteen takaa? Emme oikein näe peileistä ilman valoa!”
Radioista kuului myöntävä vastaus ja pian iniko havaitsi Lohrakien jäävät jälkeen; hävittäjät yksinkertaisesti laskivat nopeuttaa niin, että raskaammat Kane-rat lensivät niiden ohi. Eleganttien sivuluisujen saattelemina ne kaarsivat taaksepäin.
“Ei paljon liikettä täälläpäin, Sininen Python”, kuului Weedolin ääni Inikon radioon, “Näyttää siltä, että ne eivät tarttuneet vielä syöttiin.”
“Ampukaa pari varoituslaukausta,” Iniko ohjeisti, “Tai siis ampukaa samalla kohti, koska turha tuhlata panoksia ilmaan kun ollaan jo sodassa.”
“Selvä homma, herra Python”, Weedol kuittasi, ja pian kuittausta seurasi cordak-tulituksen rämähdykset – Kaksi, kolme, neljä… Mutta viimeinen ei ollut cordak, eihän? Liian terävä ääni.
“Kaikki hyvin?” Iniko kysyi.
“Kunnossa ollaan, mutta ne ampuvat kohti! Olemme kohta ristitulessa!”
“Nostakaa korkeutta ja yrittäkää tulla tänne!” Iniko huusi, “Vai tulemmeko me sinne!”
“Jos nostamme nyt niin olemme helppo maali, anteeksi vain, mutta me taidamme tietää enemmän lentämisestä! Välillä ei ollut juuri niitä, ja maan rajassa meihin osutaan (Anna palaa, Morthank, vanha kelmi) huonommin! Rillimuura, valmiina, pannan haisemaan!”
“Jessöör, matkalla”, kuului viesti toisesta Lohrakista, ja takanapäin moottorien jyly kiihtyi. Pian hävittäjät olivat taas sonnien kanssa samalla viivalla, turvassa toistaiseksi, joskin vähän reissussa rähjääntyineinä.
“Kiva nähdä teidät kunnossa”, Iniko sanoi, “Ne siis ampuivat? Ei parane mennä sinne. Lähtivätkö perään?”
“Luulisin joo”, Weedolin ääni kuului, “Ne tuskin antavat meidän tehdä pistoiskuja ilmaiseksi. Saimme kuitenkin alas ainakin viisi sotilasta ja pamautettua jonkinlaisen huoltopoteron.”
“Hyviä pelejä nuo Lohrakit”, sanoi Agnes, Härkä-yhden ohjaaja, “mutta vähän liian hurjia minulle. Mitäs sitten?”
“Jatketaan niin kuin tähänkin asti”, Iniko sanoi, mutta hieman epävarmana. Tälläinen kyräily ei kuulunut torakoiden tyyllin. Yleensä ne pirulaiset suosivat vokrigiä liiankin tehokkasti. Salamasotaa.
Salama olisikin voinut iskeä, kun räjähdys halkoi ilmaa – Etupuolelta. Iniko rysähti koelautaa vasten tiiraamaan pikaisesti rahtikoneen etuikkunasta. Santorin ja Troopperin alukseen oli isketty! Sekunneissa radio oli Inikon käsissä.
“Härkä-kaksi! Sa- Sombrero, Tero-Roope, mitä tapahtui!”
“Moottoriin!” Kuului alusta ohjanneen Paltakin karjaisu. “Perkele!”
“Jostain isku! Putoammeko?” Trooperi huusi, samaan aikaan radioon ja ohjaajalleen.
“No joo aaaugh!”
Kane-ra putosi. Ei kamalan kovaa, koska moisella rotiskolla ei kovaa päässytkään, mutta ainakin se eteni pudotessaan niin, että intiimi kohtaaminen maan kanssa Nui-Koron nummien yössä tapahtui tarkkaan ottaen kyntäen. Iniko avasi sivuikkunan nähdäkseen paremmin, ja Agnes kaarsi hylyn ympäri pitääkseen tilanteen jotenkin hallinnassa. Iskun vaikutuksesta ilma täyttyi nopeasti pölystä ja savusta, mutta Iniko näki vielä toistaiseksi, mitä maan pinnalla tapahtui. Maan toa sai huokaista helpotuksesta, kun Kane-ran katto kiertyi säilyketölkinomaisesti auki ja esiin nousi ikiaikojen keisarikuntien titaanien tapaan Santor värikäs ja kimalteva painijaviitta leimuten, Paltak toisessa kainalossa ja varustepaketti toisessa. Hänen perässään esiin kömpi vähemmän juhlavasti Troopperi, joka vilkutti väsyneenä ja heilutti radiovastaanotinta.
“Okei, nostamme teidät ylös tuota pikaa… Onnistuuhan se?” Iniko sanoi radioon ja katsoi kysyvästi Angesta.
“Hullut, menkää nyt äkkiä kauemmaksi! Meidät ammuttiin juuri pentele vieköön alas!” Troopperi karjui kuitenkin radioon musta naama punaisena. Agnes ei kysynyt välissä Inikolta vaan totteli heti järjen ääntä, joka kuului tulinuolimiehen suusta. Härkä-Viisi, Puskuriliuos ja Rillimuura olivatkin tajunneet saman jo helpommin. Nyt ei ollut aikaa partioimiseen.
“Palaamme kyllä, yrittäkää selvitä!” Iniko huusi vielä radioon, kun haaksirikkoinen miehistö ja vihollistantereen keskelle, taakse hämärään.
Maavoimien ylikersantti 3303 naksautti peukalollaan kiväärinsä varmistimen pois ja viittoi ryhmäänsä etenemään. Seitsemän tankkausaseman vartioinnilla velvoitettua nazorakia aloitti varovaisen mutta ripeän etenemisen kohti edessä savuavaa ilma-aluksen raatoa.
Ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä klaanilaisista voinut koskaan tietää… Ylikersantti 3303 oli tyytyväinen, että oli ihan äskettäin saanut ylennyksen – vielä viikko sitten hän olisi itse johtanut ryhmää hylyn tykö. Tiedä mikä kammottava taikahyöky sieltä olisi sinkoutunut häntä vas-
TSÄNG.
Keihäs oli lentänyt siistissä kaaressa pudonneen bio-klaanilaisaluksen suunnasta, mutta iskeytyi hyvät kaksi metriä ylikersantti 3303:sta vasempaan. Ehkä tämän aluksen soturit eivät olleetkaan klaanin parhaimmistoa.
TSONGG.
Toinen keihäs iskeytyi maahan, mutta sekin meni huti. Ennen kuin 3303 ehti varoittaa ryhmäänsä aluksen suunnalta nakeltavista lävistysaseista, keihäät kolme ja neljä saapuivat taivaalta.
TSING.
TSO-JOINGG.
3303 huomasi keihäiden olevan tarkassa neliössä, jonka keskipisteessä hän seisoi. Pian hän ymmärsi syyn projektiilien geometrialle.
Kirkkaan kultaisena hohtavat narut lennähtivät keihäiden varsista ja hakeutuivat muihin keihäisiin. Kumimaiset siimat tanssivat tiensä tolpasta toiseen, ja maavoimien ylikersantti 3303 jäi neliskulmaisen naruareenan keskelle. Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut varautua.
Koska kukapa olisi?
“AYE DIOS MIO!!”
Ylikersantti 3303 katsahti häntä kohti loikkaavaa kauhistusta.
“JA KULTAISESSA NURKASSA TÄNÄÄN!!!”
Värikkääseen kasvonaamioon pukeutunut toa jysähti torakka-aliupseerin eteen. Klaanilaisen vahvat käsivarret tarttuivat Nazorakia olkapäistä, ja toa keinautti itseään sivuun. 3303 menetti tasapainonsa. Ukkosen nopeudella toa tönäisi nazorakia ja juoksi kohti kyhäämänsä areenan narureunoja. Vielä vauhdikkaammin vulgaari painija singahti takaisin, otettuaan kuminaruista lisävauhtia.
Toa ja torakka kohtasivat toisensa jälleen. Klaanilainen nappasi torakasta taas otteen, ja sitten kaikki pyöri. Nazorakia riepoteltiin ja kieputeltiin ympäriinsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi olevansa korkealla ilmassa, vahvan show-toan painijaismaisessa otteessa.
“SUPER TOA SANTOR!!!!!!”
Ylikersantin pää iskeytyi multaiseen maahan meksi-korolaisen loikan päätteeksi.
Ennen kuin pääkopan pimenemistä kokevan ylikersantin ryhmä ehti vastata mölyisään etno-show-iskuun, paljon kuminarukeihäitä tarkemmat projektiilit alkoivat sujahdella halki pölyn ja hiekan. Tulinuolet valaisivat maisemaa kauniisti, mutta pian ne siirtyivät koristamaan torakkaryhmän pääkoppain sisäpuolia. Täysi latinki Troopperia teki elämävahinkoaan imperialistiötököihin.
Santor jatkoi oman kohteensa möyhentämistä. Hän istuutui aliupseerin alaselän päälle ja tarttui kourillaan tätä kasvoista. Hän taivutti torakkaa taaksepäin. Tämä se oli: täydellinen selätys. SUPER Toa Santor kuuli jo mentaalisen tuomarinsa laskevan sekunte-
TSUIH!
Tulinuolesta suoraan silmään saanut ylikersantti 3303 nytkähti ja lysähti painijaisen otteessa.
“Hasta la vista, sombrero”, Troopperi kuiskasi täydellisessä katvepaikassa rämähtänyttä ilma-alusta ohjanneelle Paltakille, joka ei kyennyt piilottamaan hihitystään.
“Pinche estúpido!” Santor huudahti ei varsinaisesti kellekkään ja kaatoi kaksi lähempänä olevaa torakkaa heiluttamalla ylikersanttiparkaa kuin moukaria. Sotilaat eivät uskaltaneet puolustautua, sillä varmuutta esimiehen elinvoimasta ei ollut. Pian vapaiden painisääntöjen mukainen heitto lämäytti hyönteismiehen kolmatta sotilasta päin semmoisella voimalla, että kitiinikuori rutisi. Kuin salama painitoa syöksyi perään kuminauhoja sankarilinkona käyttäen napaten musertavaan syleilyyn ne, jotka vielä tolpillaan seisoivat. Yksi ylös kompuroivista sai vielä tulinuolta päänuppiin, ja osasto alkoi olla paketissa.
Turpasaunaa juoksuhaudan turvasta seurannut kersantti 4201 laskelmoi tilannetta. Ylikersantin menetys oli tietenkin vakava ongelma, mutta nyt osasto tiesi vihollisten sijainnin. Toa kentällä suosi lähitaistelutekniikoita ja yllätystä, toinen kivien takana kuudenkymmenen metrin päässä länsikaakossa ampui tuliammuksia hyvinkin tarkasti. Ensimmäinen kohde saataisiin eliminoitua tehokkaasti pimeän turvista keskityksellä; Osastolla oli jäljellä vielä neljä perusmallin kivääriä, jotka riittäisivät hyvin. Nummien pensaikko antaisi mainion näkösuojan etenemiselle, ja hahmon kiiltävä haarniska hulmuavine viittoineen oli helppo maali hämärässäkin. Ampuja olisi hankalampi, ja uhrauksia olisi luvassa, mutta raaka hyökkäys monesta suunnasta hoitaisi asian.
Vaikka kersantti toki kunnioittikin henkeen ja vereen imperiumin hierarkiaa, oli ylikersantti hänestä jokseenkin turha arvo. Kapteeni antoi käskyn kersantille, joka toteutti sen sotamiehillä; Näin kapteeni jäisi hoitamaan ajattelun turvallisessa paikassa ja hommat hoidettaisiin ripeästi. 3033 ei ollut kestänyt kauaa kentällä. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri.
4201:n perässä kivääriosasto lähti ryömimään asemiin. Perässä tulivat pitkin pistinkeihäin varustetut jalkamiehet. Kersantti ei asiaa ajatellut, mutta ryömivälle tarkka-ampujalle lisäkäsistä oli tolkuton hyöty: Kivääriä pystyi pitämään ampumavalmiudessa samalla, kun alakädet ja jalat hoitivat etenemisen. Tekniikka oli opittu Akatemiassa ja se oli torakoille itsestäänselvyys. 4201 ei edes osannut kuvitella, miten neliraajat ryömivät.
Pienellä käden liikkeellä osasto pysähtyi määrättyihin asemiin. Ympäristössä varmistimet naksahtelivat pois. Peruskiväärien suuntaa-antavat jyvätähtäimet etsivät maalin maasta tikkuja keräävästä toasta. Kersantti antoi merkin.
Vihreät kuulat täyttivät ilman.
Tapahtumat alkoivat vyörymään.
Laukaukset osuivat ehkä. Santorin viitta kiepahti tavalla, joka jätti kaiken arvailujen varaan. Sekunnin murto-osassa hopeanhohtoinen kilpi oli SUPER toan kädessä ja torjui loput, mutta iskut saivat painavan sankarin rojahtamaan maahan karjahtaen. Adrenaliiniryöpyn saattelemana 4201 nousi juoksuun kivääri pistimineen tanassa, heti perässään kivääritorakat ja niiden takaa keihäsmiehet. Tulinuolet olivat jo ilmassa, mutta ne eivät saisi alas läheskään tarpeeksi monta; Maassa makaava toa olisi hetkessä pistimien lävistämä. Yksi kiväärimiehistä lankesi hyvin tähdätyn nuolen voimasta, kuten myös yksi keihäsmiehistä, mutta matkaa oli enää 30, 20, 15 metriä… Tämä oli urotekoa! Imperiumin ja puhtauden nimeen! “SAASTAINEN OR—-”
“—–”
“—–!”
“–?”
Tämä oli jotain odottamatonta. Kersantin suu kävi. Hän oli aivan likellä, mutta ääni, mikään, ei kuulunut. Kuuloaisti oli asia, jota ei juuri miettinyt, ennen kuin se hävisi kokonaan. Ja näin oli ilmeisesti käynyt muultakin osastolta, kun kersantti käänsi päätään taakse, jossa ei ollutkaan korpraali 77802 kivääreineen vaan näkökentän täydeltä vasaraa, joka –
– toi mukanaan kuuloaistin, josta ei kuitenkaan ollut pitkän päälle apua, koska 4201-paralta puuttui korvat, kuulohermot, pää ja itse asiassa melkoinen osa ylävartaloa.
Samol päätti swingin tyylikkääseen kierähdykseen, joka käytti voimanaan kahdeksankymmenen paunan painoisen vasaran liikemäärää. Kääpiötoan pyöreä vartalo vei jalat alta kolmelta keihästorakalta, joiden pistimet porautuivat maahan, eivätkä täten tarjonneet suojaa Inikon peitseä vastaan. Samolilla ei ollut juurikaan kokemusta sodasta, mutta hän arveli, että tämä oli ollut taistelujen historian typerimmän näköinen harhautus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kolme toaa (Geetee oli juuri upottamassa nuolenpäätä viimeisen kiväärimiehen kurkkuun) oli juossut aseet tanassa torakkaosastoa kohti täysin huomaamattomasti. Toki Kyberin hiljaisuusvoimasta oli ollut hyötyä. Kuten myös pumpulista sankareiden korvissa, sillä suosionsa huipulla olostaan nauttiva Po-musiikkisankari päästi juuri imemäänsä ääntä ulos kirveskitaran ja Barraki-vahvistimen kautta. Samol oli ryhmän vahvimpana kantanut mustan musiikkilaatikon akustisesti strategiselle paikalle, jossa kaksi siirtolohkaretta loivat oivan kaikupohjan.
Toan yllätykseksi puunaamion ikivanhat henget tuntuivat saavan voimasoinnuista vain lisää voimaa. Sukupolvien patoutunut voima virtasi naamarista isoihin, keltaisiin kouriin, ja Samolin nyrkki työntyi suoraan torakan vatsan läpi tuhrien raajan inhottavaan vihreään nesteeseen. “Huma! Asufatanimu! Keshu!” huusi esi-isä Vanha-Atamakki Samolin suun kautta. Mutta oli niistä vanhoista pieruista muutakin hyötyä. Suoraan kääpiötoan hermokeskukseen osoitetut varoitukset saivat hänet kyyristymään juuri, kun yksi hyväonnisimmista osaston hyönteissotureista yritti viiltää häntä säilällään. Lyönti olisi muuten voinut vaikka halkaista pikku voimanpesän pään, mutta nyt se tyytyi ilman molekyyleihin. Nazorak sai nyrkkiä haaroihinsa. Ja siitä ylöspäinkin.
Keskityksen syöksyttyä torakkojen kimppuun oli Troopperi jättänyt suojansa ja juossut Santorin – tai Santorin ruumiin – luokse pieneen notkelmaan. Pikaisesti tulen toa käänsi painisankarin ympäri. “Oletko ehjä?” hän kysyi. Santorin silmät avautuivat ja hän ponnahti istumaan niin, että pamautti Sanokillaan Troopperia kalloon. “SUPERRR TOA!” hän karjahti, hyppäsi pystyyn, teki muutaman erittäin pikaisen poseerauksen, varjonyrkkeili puolitoista sekuntia ja syöksyi taisteluun viitta liehuen.
“Tuo lasketaan varmaan ‘kylläksi’”, Tero-Roope mutisi hieroen otsalohkoaan. No, verta ei näkynyt missään, ja Santor oli kuitenkin metallien toa. Heikäläiset tuppasivat olemaan aika kovia paloja normaaleille zamor-aseille, täysin typerästä ja pohjoisen pellejen kehittelemästä urheiluideologiasta huolimatta. Eikä meksikorolainen showpaini edes ollut urheilua (toisin kuin murtomaahiihto), vaan jonkinlaista isojen miesten teatteria. “Taitaa olla paras mennä perään”, Troo sanoi itselleen, veti mustan miekkansa huotrasta ja rynnisti kohti melskettä.
Geetee veti nuolen torakkaraadon selkäruodosta ja poltti vihreän veren ja kudosnesteen pois pienellä, mutta kuumalla tulenliekillä. Saadessaan Toa-kivensä hän ei ollut ajatellut – saati toivonut – Toa-sankaruuden olevan tällaista. Tämä oli ollut teurastus. Toki vihollisilla oli aseet, ja he olivat täällä tappamassa heitä, mutta koko tilanne oli kovin musertava. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli Veljeskunnan saari, jonka ennen niin vehmas kukoistus savusi horisontissa varmaan vieläkin. Ja jotenkin taustalla alati pauhaava Kyberin vyörytys teki moraalipohdiskeluista tarpeettomia. Tyttötahu työnsi nuolen viineensä. Hän oli saanut kaikki Amorannin ammukset takaisin.
Pian paikalle juoksi hurjasti karjuen Santor, joka kuitenkin latistui huomattuaan, että viholliset olivat jo maassa ja pieninä palasina. Perässä seurasi Troopperi, joka työnsi miekkansa tuppeen. Tulen toa oli tunkenut korviinsa sammalta.
“Hyvä pelastus! Mitä sitten?” Hän kysyi Samolilta ja Inikolta.
“Mitä?” Iniko sanoi.
“NIIN ETTÄ HYVÄ PELASTUS! MITÄ NYT?”
“VÄPELLYS? MITÄ? EI OIKEIN KUULE!”
“MITÄ! NYT!”
“JUOKSUHAUTOJA JA MUITA KAIVANTOJA ON LÄHELLÄ!” Iniko karjui naama punaisena. Kyberi oli horisontissa sen verran kaukana, ettei häntä noin vain saanut hiljennettyä; Musiikkimies oli varmaan melkoisessa ekstaasissa. “ALETAAN VYÖRYTTÄMÄÄN NIITÄ! KATSOTAAN MITÄ LÖYTYY!”
“JOO!” Iniko huusi. “ENTÄ KYBERI?”
“MINÄ MENEN SINNE!” Geetee liittyi jokseenkin keskustelua muistuttavaan sananvaihtoon, “SANTOR, TULE MUKAAN! SAATAMME TARVITA VOIMAASI!”
“SUPERRRR TOA!”
“NO NIIN! ONNEA MATKAAN! ÄLKÄÄ KUOLKO!”
“JOO JOO!”
“JA TÄSSÄ TEILLEKIN PUHELIN!”, Iniko karjui ääni käheänä ja heitti toisen radiopuhelimen Geeteelle, “KÄSKEKÄÄ ROKKIMIESTÄ HILJENTÄMÄÄN KUN SOITATTE, OKEI?”
“NO SEHÄN ON SELVÄ! MENTIIN!”
“HEI HAKEKAA PALTAK TUOLTA KIVEN TAKAA, SE MATORAN!”
“OOKOO! OOKOO!”
Po’n’roll oli takuulla vaikuttanut torakoiden yleiseen taistelukyvykkyyteen, mutta moinen ryminä teki myös strategisoinnista hankalaa. Russakoiden poterot oli silti ratsattava. Iniko ja Samol hiipivät kohti erehdyttävän autiolta vaikuttavaa juoksuhautaa Trooperi jalkajousi latingissa edellään. Päästyään kaivannon reunalle he liukuivat alas mutaista rinnettä kukin tyylillään. Siellä tosiaan oli autiota. Kaivanto oli uusi, sen näki puu- ja teräsrakenteista, jotka sitä tukivat. Vähän väliä seinää valaisivat kelmeät lamput. Hauta haarautui ja uusi juonne kääntyi kohti tankkausasemaa, mutta soturit jatkoivat päälinjaa pitkin. Pian kuitenkin matka tyssäsi, kun edessä oli jonkinlaisen maakorsun turva-ovi.
“Läpi vaan, vai?” Samol kysyi. Äänen piti olla yhä kova, vaikka maaseinät po-musiikkia vaimentivatkin.
“Taitaa olla paras, minä varmistan”, Troopperi sanoi ja tähtäisi ovenrakoon jousellaan. Samol kohotti vasaransa. Iniko laski sormillaan hetken. 1-2-3-PAM! Ovi lennähti taaksepäin, Troo ampui vaistolaukauksen, joka osui torakkaa rintaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin zamoreita alkoi viuhua ilmassa. Ei ehkä kaikista taitavin väijytys, Iniko mietti, mutta menettelee… Maavoimat nostivat hetkessä sankareiden ja torakoiden väliin vallin, ja klaanilaiset painuivat suojaan. Troopperi viritti jalkajoustaan uuteen iskuun – tällä kertaa kolmen nuolen yhteislaukauksella – ja muut miettivät, miten tästä jatkaa. Hälytyssireenien äänet sekoittuivat taustalla jauhavaan musiikkiin, joka kertoi, että ainakin Kyberi oli vielä elossa.
“Kahdeksan metrin syvyydessä on pyöreä siirtokivi!” Samol huusi Inikon korvaan, “Voitko auttaa nostamaan sen? Vyöryttämäänhän tässä tultiin!”
Iniko ei kauaa miettinyt sanojen “vierittää” ja “vyöryttää” eroa, sillä alkuasukkaan suunnitelma kuulosti hyvältä (ellei peräti mahtavalta). Maan toa mietti elementtivoimiaan ja iski peitsensä maahan. Vihreä virta hohti sankarin ja maankamaran välillä.
“Tiedän ehkä joitakin, jotka voivat”, hän sanoi virnistäen. Maa alkoi järähdellä ja kupruta, kun pari metriä halkaisijaltaan oleva järkäle nousi pintaan. Troopperi oli näkevinään kiven tyvessä vilahduksen kurttuista harmaata nahkaa ja jotain, joka näytti erehdyttävästi viiksiltä. Tulisankari kavahti. Se oli kuitenkin pian poissa.
“Mikä Mata Nuin nimeen tuo oli?” Hän kysyi Inikolta.
“Onu-Iden-Nui, Suuri Maa-Henki”, Iniko lausui juhlallisesti.
“Eli legendojen maanalainen kamppailumursu”, Samol lisäsi. Iniko pyöräytti silmiään. “Eteenpäin!” Samol jatkoi, ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Alikersantti 7450 ei juurikaan nauttinut tilanteesta, mutta ainakin se oli hänen tilanteensa. Kaikesta päätellen sekä ylikersantti 3303 että kersantti 4201 olivat heittäneet henkensä imperiumin ja puhtauden puolesta taistelukentällä. Ja nyt ne hirvittävät miehet olivat hänen poteronsa ovella, rämäyttäneet oven yhdellä huijauksella sisään ja ampuneet sotamies 50002:n. Taistelumoraalia ei ollenkaan parantanut taustan melu. Toki pesissä oli soitettu marsseja ja muuta pesää ja mieltä ylentävää musiikkia, mutta tämä oli… Eläimellistä. Alikersantti olisi pohtinut antautumista, jos hän olisi tuntenut käsitteen.
Maavallia ei kannattanut ampua. Vihollisen noidilla oli se hallussaan. Alikersantin osasto oli strategisissa sijainneissa kaadettujen pöytien takana ja kuolleissa kulmissa, mutta saapa nähdä oliko siitäkään apua.
Maavalli rämähti alas. “TULTA!” karjahti alikersantti ja alkoi ampumaan aliupseerimallin huonolla zamor-luikullaan. Mutta sieltä tuli vaan kiveä. Yksi iso kivi, tarkkaan ottaen, ja melkoista kyytiä. Osa nazorakeista sai kompuroitua pystyyn, kun pyöreä järkäle vieri pöytien ja barrikadien yli jättäen jälkeensä vain pieniä puunsäleitä ja surullisia lastulevynkappaleita, unohtamatta niitä kitiinikuorisia piruparkoja, jotka eivät väistäneet ajoissa. Zamorit lohkaisivat pikkuisia sirpaleita moreenilohkareen reunoista, mutta esi-isäin voimilla sitä vierittävä Samol ei juuri piitannut. Kivi oli juuri sopiva, ja sankarit pystyivät etenemään sen takana. Kohtaus oli kuin klassisesta seikkailuelokuvasta, mitä nyt moni ei päässyt karkuun tuomionpäivän pallon alta eikä kukaan kantanut kultaista muinaisartefaktia. Alikersantti 7450 panikoi holtittomasti ja teloi itsensä sähkökaappiin. Nipin napin hän sai kuitenkin avattua korsun toisen pään koodioven ja syöksyi syysilmaan, jossa po-musiikki iski alikersanttiparan aivoon kuin nuija. Torakka purskahti itkuun ja vajosi juoksuhaudan seinää vasten, eivätkä Toat edes huomanneet häntä, kun Samolin lohkare tuli toisesta ovesta läpi painaen 7450:n löysän ruhon mutaiseen maahan.
“Se meni aika hyvin”, Iniko sanoi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Kivi oli jokseenkin tahmea ja vihertävä. Samol nojasi sitä vasten huohottaen.
“Tarkastetaan mitä tuonne jäi jäljelle. Jos vaikka saisimme jotain selvyyttä tähän tilanteeseen”, Troopperi sanoi. Sisällä korsussa jalkansa pahasti runnonut torakkasotilas sai armokuoleman vasamasta, jota nuolisankari ei edes sytyttänyt. Muuten pesäke oli puhdistettu. Joskaan ei imperiumin puhtausihanteiden mukaisesti. Eipä sieltä paljoa saanut irti. Muutama kaappi, jonkinlainen kenttämuonanvalmistusnurkkaus, joskin menú koostui van tympeästä vihertävästä massasta. Samol tökkäsi elotonta torakanraatoa, joka sätki hermokosketuksesta.
“Täällä on joku kartta. Näyttää aika uudelta”, Iniko sanoi ja painoi seinää vasten laminoidun kartan alueesta. Lyhyellä tutkiskelulla maan sankari paikanti poteron ja juoksuhaudat.
“Olemme tuolla noin. Veikkaisin, että olemme hoidelleet näiden kolmen poteron vartio-osastot. Paikka ei kuhise torakoita, joten joko ne ovat puolustuskannalla tai niillä on muita ongelmia.”
“Tai ne yrittävät yllätysiskua”, Troo huomautti.
“Toki mahdollista.”
“Tai ne ovat törmänneet Santoriin, Kyberiin ja Geeteehen.”
“Voi sentään.”
“Entä tuo? Tuo asema on paljon isompi”, Samol puutti keskusteluun.
“Niinpä niin. Lieneeköhän sinne viisasta hyökätä kolmestaan?”
“Tähän mennessä on mennyt aika lujaa”, Troopperi huomautti.
“Liiankin lujaa?” Samol epäili.
“Paras harhautus ikinä!” Troopperi sanoi pirteänä.
Luutnantti 912:n mieleen muistui, kuinka he Akatemia-aikoinaan olivat kurssilaistensa kanssa nauraneet sotaläheteille. Mokomathan vain juoksentelevat ympäri juoksuhautoja juoruilemassa.
Luutnantti 912 juoksenteli nimittäin juoksuhaudassa, tarkoituksenaan päästä metsän laitaan uutisten kanssa. Klaanilaisten isku oli iskenyt kuin ukkonen, ja he tarvitsivat vahvistuksia.
Sitä paitsi eikö siellä metsässä pitäisi olla odottam-
Torakan ajatus kuitenkin stoppasi tykkänään, kun hän kompastui ja lennähti rähmälleen. Sotilas katsoi taakseen. Mihin kummaan hän muka oli kompastunut? Imperiumihan tunnettiin puhtaudestaan, siis myös yleisen siisteyden saralla.
Luutnantti 912 huomasi jaloissaan yksinäisen Nazorak-kiväärin. Ilmeisesti vartijat olivat hylänneet asemansa ja pinkoneet metsään vailla aseita. Luutnantti kirosi mielessään moista varomattomuutta, ja jatkoi metsään pinkomista. Juoksu sujui kevyesti, kun oma kiväärikään ei painanut: sen hän oli unohtanut komentokorsuun.
Santor, Geetee ja Paltak löysivät Kyberin istumasta vahvistimensa päällä juoden pullosta vettä.
“Jee beibi jee”, tämä totesi iloisena suunnaten sanansa ryhmän tyttötahumaisimmalle jäsenelle.
“Hyvin soitettu, kitarasankari!”, Santorin oli pakko kehaista. “Torakoilla oli polvet vetelinä.”
“Ei teilläkään huonosti mennyt. Katselin täältä tarkkana. Oikea po-muusikko välittää yleisöstään.”
“Teurastus se oli”, Geetee sanoi, eikä erityisen iloisena. “Mutta kaipa sillä jotain saavutettiin.”
“Jos onnistumme, voimme kääntää sodan kulun”, puuttui keskusteluun Laivaston Paltak, josta oli perin mukavaa olla legendojen joukossa.
“Kun onnistumme”, Santor korjasi, “mutta oikea asenne, pikkumies!”
Radiopuhelin piippasi. Geetee veti sen esiin viinensä sivutaskusta.
“Sininen Python ottaa yhteyttä Ker- Naaliin!” Siis Naaliin, ei kenraalin! Oletteko yhtenä kappaleena?”
“Terve! Naali kuulee, löysimme Ky- eikun mikä se koodinimi oli? Kyberi, mikä koodinimesi oli? Ai niin, Kalfuzz Nuimuff! Se kuulostaa vähän pörröiseltä… Joo, elossa ollaan, emme kohdanneet vastarintaa, torakat taitavat olla pikkuisen peloissaan, mikä ei kyllä ole ihme. Entä te?”
“Valloitimme yhden korsun. Löysimme kartan, ja lähistöllä olisi isompi vartioasema, joka kannattaisi ratsasta ennen kuin missio voi jatkua. Se sijaitsee lounaaseen pääkohteestamme, harjanteessa Nui-Koron tien tuntumassa. Hyökätään sinne molemmilta puolilta, uskon, että pärjäämme. Okei? Luulen, että näette sen sieltä. Siinä on pieni linkkitorni ja kamerapylväs.”
“Joo, taidan erottaa sen”, hyvän pimeänäön jousimetsästäjänä kehittänyt Geetee sanoi, “Taidamme vieläpä päästä etenemään aika hyvässä suojassa.”
“Mainiota! Hoidellaan ne ja soitetaan Häriltä kyyti. Siellä nähdään, onnea matkaan!”
“Samat sanat, Sininen Python”, Geetee sanoi ja sulki radiopuhelimen.
“Kuulitte varmaan mitä hän sanoi? Tuonne noin siis.”
Joukkio lähti matkaan kulkien siirtolohkareiden varjossa. Näkösuojaa toivat myös tuoreet, rumat maakasat. Nazorakit olivat muokanneet maata raskaalla kädellä, mutta työ oli vielä kesken. Klaanilaisten ei tarvinnut edes ryömiä suurinta osaa matkasta. Edellä kulki nuoli jänteellä Geetee ja hänen kintereillään Kyberi, jonka kirveskitara oli vieläkin johdolla kiinni vahvistimessa. Mustaa musiikkilaatikkoa kantoi vahvoilla olkapäillään Santor ja Paltak keikkui iloisena sen päällä.
“Se oli muuten hieno torjunta, Santor”, Kyberin oli pakko kehaista, “Mietin jo, että joko ne saivat sinut. Mistä oikein vedit sen kilven?”
“Ei ollut kilpeä!” Santor sanoi nopeasti.
“Siis se, jolla nappasit ne torakkaväijytyksen luodit. Uskomattomat refleksit! Mutta en ole nähnyt sinun ennen käyttäneen sitä.”
“Ei ole mitään kilpeä”, Santor sanoi.
“Näin minä! Pyöräytit sen esiin ja otit sen luotisuihkun vastaan!”
“Lucha Libertas ei salli kilpiä! Oikea luchador ottaa iskut vastaan itse!”
“Joopa joo, mutta oikea luchador ei myöskään ammu vastustajaansa väijytyksestä zamor-kivääreillä. Ei siinä ole mitään hävettävää, hyvä mies!”
“Ei ollut mitään kilpeä.”
“Kyberi, ei ollut kilpeä, okei?” Geetee puuttui miesten sanavaihtoon ja vinkkasi Kyberille. Tulinainen tunsi painijan. Santor oli mainio vanginvartija. Rikolliset eivät saaneet häntä ikinä puhuttua ympäri missään asiassa.
Äänen Toa huokaisi. “Niin, sitähän minä koko ajan sanoin. Hyvä torjunta.”
“Erittäin hyvää työtä!” Geetee lisäsi kannustavasti.
“SUPERRR Toa.”
“Olisit nyt jo hiljaa”, Kyberi sanoi. Geetee tökkäsi häntä olkapäällä kylkeen.
“Auts!”
“Aletaan jo toimeen, eikö vain?” Tyttötahu sanoi nyökäten jo aivan lähellä olevaa vartioasemaa kohti.
Vähänpä he tiesivät.
Metalli hengittää harvoin, mutta tämä kone teki niin. Puoliskot elivät yhdessä: kovempi ja puhdas.
Metsän siimeksessä se odotti.
Suuri kita syvyyksistä, torahammas stalagtiittinen, tuli ja nielaisi aseman viimeisen russakan. Iniko kiitti maahenkiä ja katsoi näkyä edessään.
Torakoiden tankkaustorni tyhjänä vartioistaan, Tulikärpänen sen kärjessä yhä uhkaavana leijuen. Nazorakeja aseineen lojui siellä täällä. Vartijat oli varustettu pistimin sekä kiväärein, ja makasi maassa muutama isompikin tuliluikku. Klaanilaisen oli myönnettävä, että keikka ei ollut sujunut ihan niin hienovaraisesti kuin oli puhuttu, mutta hoitui homma näköjään näinkin.
Troopperi varmisti aluetta edeten oikein taktisen näköisenä ja jousi latingissa entisen puolustuslinjan jäänteillä. Samol ja Santor seisoskelivat ja puuskuttelivat kovan painimisen jäljiltä.
Kyberi kaivoi esiin radiopuhelinta ja otti yhteyttä yhä ilmassa kiitäviin Härkiin.
“Meni melko mylläkäksi, mutta sanokaa Sammutuspeitteelle, että tämä Tulikärpänen on valmis tukahdutettavaksi. Juu-u, Lohrakit vaan suojaamaan oikeaa lastia, vaikkeivat ne tainneet Sammutuspeitettä vielä huomatakaan. Jep, meni harhautus vähän ylilyönniksi…”
“Kyberi, odota.”
Keskeyttäjä oli Geetee. Sankarsakin katseet kääntyivät tulen henkeen. Troopperi näytti valmiilta toimimaan. Lymyilikö jossain vielä torakoita?
“Missä…” Geetee aloitti hiljaa, ja mietti vielä ennen kuin jatkoi. “Missä niiden ilmatorjunta-aseet ovat?”
Iniko haravoi alueen katseellaan. Kiväärejä, heittoaseita, kevyitä konekiväärejä… Kaikille tämän läjän varusteille pitäisi olla haaste edes osua lentävään Kane-raan, ja aluksen pudottamisen kertalaakista kuuluisi olla mahdottomuus.
Kuvioissa oli jotain pielessä – pahasti pielessä.
“Kuka ampui meidät alas?”
Kas siinä vasta sankareillamme pulma! Kuka heidät ampui alas? Mitä koiruutta torakoilla on meneillään? Mikä ihme on Sammutuspeite? Paina alla olevaa nappia, samaa Klaanon-Nappia, niin saat tietää!
Pimeän turvin. Hämärin siivin.
Jokin liikkui aivan Lehu-metsän latvojen yllä. Ääntä siitä kyllä lähti, mutta oli eri asia, oliko kukaan metsän rahi-petojen lisäksi kuulemassa. Kaukaa pohjoisesta tarkkaileva silmä ei muotoa olisi luultavasti hahmottanut.
Höyryalus oli hyvin litteä. Pyöreät kulmat sulautuivat saumoitta yllättäviin kulmiin ja suoriin pintoihin. Leveiden ja kolmiomaisten siipien alla oli neljä tehokkaasti pyörivää potkuria, kukin pitkän rautasäiliön päässä. Savupiippu oli suunnattu suoraan taakse. Polttotuotos jäikin pian jälkeen.
Aluksessa ei näkynyt lainkaan ikkunoita. Paremmassa valossa olisi kuitenkin voinut huomata sen pohjan olevan osittain läpinäkyvää levyä, ja rungon päällä, muotoihin kauniisti sulautuneena, oli peräkkäin viisi lasikupua. Kaksi ensimmäistä ja jälkimmäistä olivat puolipallon muotoisia ja pienehköjä, siinä puolisen metriä halkaisijaltaan. Keskimmäinen oli kuitenkin laaja ja matala, melkein koneen katon levyinen.
Maasto muuttui hieman, ja havupuustosta aukesi laajempana kuru tai syvänne, jossa Rapujoki virtasi hitaasti kohti etelää ja merta. Tarkalla sivuluisulla ilma-alus lipui joen ylle ja laskeutui sen rantojen harjanteiden männiköiden väliin. Hetken ajan potkurien ilmavirta nosti kuohuvaa vesipatsasta joen pinnasta, mutta pian lentokorkeus vakiintui ja kymi jatkoi rauhallista virtaamistaan yövieraistaan välittämättä.
Aluksen sisällä tunnelma oli taas tiivis ja jännittynyt.
Ensimmäisessä kupolissa pohjoista tiiraili Ontor, Laivaston adjuntatti ja itseoikeutettu seikkailija. Maan matoralaisen terveempi käsi lepäsi kevyen cordak-tykin liipaisimella, toinen oli valmiina säätämään peräsimen laippoja tarvittaessa. Pakarikasvo ei pelännyt. Pääsyyt istuivat – tai makasivat – hänen takanaan. Seuraavasta kupolista kurkki Ternok, jonka kokemukset eivät jääneet ystävänsä varjoon. Onu-matoranin päässä oli violetin Kaukaun lisäksi tehokkaaseen radiovastaanottimeen kiinnitetyt kuulokkeet.
Ternok istui vyötettynä pienellä ajopenkillä, mutta hänen takanaan istuva lentäjä ei mahtunut istumaan ollenkaan. Keltainen jättiläinen oli puolimakaavassa asennossa. Keetongu ei tosiaan ollut kovinkaan taipuisa, mutta pitkällisellä suunnittellulla hän oli saanut rakennettua eräänlaisen divaanin, joka veikin kaksi kolmasosaa aluksen sisätiloista. Jätin jalat lepäsivät matoranien kummallakin puolella ja hänen kätensä olivat aluksen sisälaitojen ohjaussauvoilla, mutta pää – jos suurta lautasmaista otsalevyä ja silmäpurtiloa pystyi pääksi kutsumaan – sai nauttia kotisaarensa yöllisistä maisemista.
Kahden takimmaisen kupolin alla istuivat Nui-Koron Siniviittojen ylikomisario Harkel ja Klaanin oma Snowie. Kummallakin roikkui selässään puolipitkä, sininen viitta. Viiksisinivuokko oli tilanpuutteen vuoksi lumiukon sylissä. Kyseinen syli oli kuitenkin pehmeämpi kuin koneen penkit, joten tinanappi ei nurissut. Kissalan pojan vastuulla oli nyt yleisen lainvalvonnan lisäksi kuivien koivuhalkojen siirtäminen silloin tällöin siipien liitoskohtien syvänteissä rungon molemmilla puolilla sijaitseviin kamiinoihin. Snowie vastasi takakamiinan klapisyötöstä ja tarkkaili venttiilin painetta. Viitassaan ja viiksissään jepari Harkelille meinasi tulla perin kuuma.
“Hei Tongels”, Snowie korotti ääntään katsoen samalla aamuyöllistä maisemaa kuvustaan, “Oletko varma, että pysyt kurssilla näin pimeässä? En tahtoisi epäillä kykyjäsi, mutta näitä puita on aika paljon!”
“Pyydämme matkustajia olemaan huoleti ja pitämään turvavyönsä lukittuina”, kuului jätin matala ääni edestä, “Jokilaakso on minulle tuttu ja kartat ovat tarkkoja. Meidän pitäisi päästä turvallisesti tätä reittiä pitkin melkein Nui-Koron muureille. Elleivät torakat ole sitten istuttaneet uusia puita saarekkeille.”
“Ja jos ovat, niin voin ampua ne ennen kuin törmäämme”, Ontor vitsaili.
“Huomiota ei kannata herättää”, Harkel puuttui peliin, “Mehän sovimme, ettei sitä tykkiä käytetä ennen todellista hätää. Salakähmäisyydestä ei ole paljon apua, jos alamme räjäyttelemään asioita. Ja yksi neuvo minun on sanottava reitistä: paras nousta pois joenuomasta ennen Hautajärven portteja. Sitä valvotaan varmasti, ainakin sen ystäviemme edellisen harhautuksen jälkeen.”
“Neuvosta vaariin, kelpo viiksimies”, Tongu sanoi, “Sinne on kuitenkin vielä monta kilometriä. Uskallan toistaiseksi nostaa vähän nopeutta, mutta meillä menee suunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai vähintään vartti.”
“Selvä! Onneksi Troopperi ja muut ovat auttaneet edessäpäin. Eiköhän tästä selvitä ehjin nahoin takaisin kotiin”, Snowie sanoi. Näkyikö kenties idässä jo hieman keltaista, kuin lupauksena aurinkojen noususta?
“Varkain sinne asemalle, niin sanottu lahjapaketti kohteeseen ja tuli persieen alla takaisin!” Ternok kailotti, “Ne eivät siellä Tulikärpäsellään saa koskaan tietää, mikä niihin iski!”
Aluksen alaosassa tosiaan oli kyhmy. Siellä oli luukku pienen rahtitilaan, jonka sisällä oli nelikulmainen puulaatikko, joka oli tarkasti tiivistetty ja teipattu kirkkaanvärisillä turvanauhoilla, jotka kertoivat, ettei sen sisältä löytyvien aineosien välittömässä läheisyydessä kannattanut polttaa edes päreitään. Kaikeksi onneksi tarkkaan rakennettu turvajärjestelmä esti sitä kosahtamasta ennen aikojaan.
Toivon mukaan ne ajat olisivat kuitenkin pian ohitse.
Minuutit kuluivat. Halot iskeytyivät tulipesiin. Hiki virtaili. Potkurien lavat halkoivat syysilmaa. Näin pohjoisessa se oli jo myöhäissyksy. Välillä lentokoneen äänien yli kuului pohjoisesta valtava, metallinen jyly.
Vaihtelua pullansyönnille ja yleisen ilmapiirin ylläpitämiselle, Snowie tuumi toimiaan, ja heitti taas yhden koivunkappaleen koneeseen. Lumimies uskoi vakaasti kriisitilanteen henkisten aspektien keskeisyyteen, ja tiesi kyllä olevansa avuksi kaupungissakin, evakkoja avustaen. Mutta ainakin saan perspektiiviä! Sitä paitsi kultti-, kummitus- tai kuuhommat eivät juuri nyt nappaa… Ehkä Kepe kaipaa etäisyyttä.
Lumiukon aatelmat kuitenkin katkesivat, kun etukupoleista rikottiin hiljaisuus.
“Hautajärven portti näkyy jo”, Ontor sanoi, “Kengurumiehet olivat oikeassa. Pirulaiset ovat pystyttäneet kaksi vartiotornia. Valonheittimet ja kaikki!”
“No, ainakin ne paljastavat heidät ennen kuin meidät”, Tongu totesi, “Hoplaa!”
Alus nousi takaisin jokiuoman päältä havumetsän ylle. Nyt siellä kasvoi pitkälti kuusia, suoria pitkiä runkoja, mustia vihreänsinistä aamuyön itätaivasta vasten. Häivealus kaarsi loivasti kohti luodetta.
“Okei, kierretään kaupunki luoteesta. Saatamme joutua lentämään peräti sen yli, ainakin osittain. Nyt tosiaan toivon, että Rytmitykki sai harhautuksensa toimimaan. Ternok, eikö vieläkään yhteyttä?”
“Pussipirut eivät näytä olevan linjalla”, Ternok sanoi ja yritti vielä kerran väännellä vastaanottimen nuppeja, “Emmekä ole saaneet Inikoon minkäänlaista kontaktia koko homman aikana.”
“No, minusta ainakin kuulosti siltä, että Kyberi on päässyt asemiinsa”, Ontor sanoi, “Ja silloin varmaan muutkin. Ainakin vielä puoli tuntia sitten pussipirut antoivat ymmärtää, että siellä oli täysi rähinä päällä.”
“Parempia vakuuksia tuskin saamme. Toivottavasti he vain muistavat perääntyä ajoissa”, Tongu sanoi täysin tietoisena siitä, että suurille klaanilaisille sankareille tuotti toisinaan vaikeuksia pistää jarruja pohjaan. Metsä jäi taakse. Nummen yllä lentäminen tuntui miltei turvattomalta, mutta toistaiseksi öiseen lentoryhmään ei oltu kiinnitetty huomiota. Pilottijätti uskalsi nostaa vähän korkeutta juuri ennen Suurkylän puumuuria. Tutkille he ainakin olivat näkymättömiä.
Harkel katsoi kuvusta ulos.
Koti… poliisimies huokaisi mielessään.
Aluksen ottaessa korkeutta Suurkylä näytti pienenevän, mutta Harkel erotti kaikki yksityiskohdat. Oman kotinsa, poliisiaseman, suosikkiravintolansa… Hän näki myös paljon sellaista, mitä ei olisi tahtonut. Nazorakien hangaareja, purettuja rakennuksia ja isoja konetuliaseita rakennusten katoille nostettuina. Kaikensyövä violetti sieniviljelmä. Suurin muutos oli kuitenkin valossa: ennen niin lämpimät, öljylamppujen, valokivien ja soihtujen valaisemat kadut olivat muuttuneet kirkaskontrastisten valojen ja varjojen leikkikentäksi. Vihamielisiä valonheittimiä oli syytä varoa muutenkin kuin nostalgiantappajina – ei käynyt laatuun tulla ammutuksi kesken tärkeän operaation.
Snowie huomasi edessään – itse asiassa sylissään – istuvan ylikomisarion alakuloisen katseen.
“Hei, mikä tunnelma?”
Iäkäs viiksimies huokaisi syvään. “Toivon vain, että voisin tehdä enemmän…”
Lumimieskin katsahti pallomaisesta akkunasta. Nui-Koro oli heidän allaan, pian takanaan. Snowie hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Kepe olivat yöpyneet mainoskyltin takana roistoilta piilossa. Vaan eipä näkynyt mainoskylttiä enää, ja Kepekin…
“No hei”, Snowie ohjasi puheensa ja sitä kautta ajatuksensa poliisimiehen murheisiin, ei niinkään omiinsa. “Sinähän olet Suurkylän sankari ja pelastaja. Ei kai kukaan voi enempää vaatia?”
Harkel kiillotti Hahnah-rapua rinnassaan. “Vaan vastuu painaa – ei siitä huolimatta, vaan juuri siitä syystä.”
Valkea klaanilainen nojautui eteenpäin ja työnsi hartiaansa kohti Harkelia. Hän osoitti esiin tuomaansa koristetta: sama pronssirapu roikkui hänenkin rinnallaan, sinistä kangasta vasten.
“Tiedän, että on kohtuutonta verrata tilannettamme… tai siis Nui-Koro on sinun kotisi ja kaikkea, mutta minäkin olen kunnia-Siniviitta. Ja se merkitsee yllättävän paljon, minulle siis, varmaan enemmän kuin väki yleisesti luulee? Koska, no, klaanissa olen… en ainakaan sankari? Tai no, kenelle olen, kenelle en. Mutta Nui-Koro kiitti meitä iloisemmin kuin olisin osannut toivoakaan, ja kaikki tuntuivat niin vilpittömän kivoilta asian suhteen.
Eli… ehkä olemme samassa veneessä? Ainakin vähän.”
Harkel hymähti – tai niin Snowie ainakin arveli poliisin tekevän. Niin isojen viiksien takaa ei voinut olla aivan varma.
“Enkä siis tietenkään tahdo olla loukkaava tai mitään sen suhteen, että teillä olisi vähemmän kovaa kilpailua sankaruudesta kuin Klaanissa tai mitään-”
“Snowman”, Harkel keskeytti. “Kiitos. Luulen ymmärtäneeni.”
“Hehe, eipä mitään!”
Nui-Koro jäi taakse. Vihamielinen tankkausasema odotti edessäpäin.
Harkelin mieleen hiipi toinen murhe.
Hän toivoi, että olisi ottanut kulauksen viskiä ennen tätä hanketta.
Mökäöljyhaikeus unohtui kuitenkin aluksen laskettua nopeasti korkeutta. Tornin nokassa leijui painovoimasta välittämättä kolmen kaasusäiliön muodostama murhakone. Tulikärpänen, taivasten törkein tuhokone ja naapurisaaren raunioittaja. Tongu väisteli valonheittimien keiloja. Kohde läheni, vääjäämätön oli pian täällä.
“Snökke, ylikomisario, onko laukaisuvalmius?” Tongu huikkaisi katsomatta taakseen.
“Jo vain!” lumiukko vastasi. Harkel hänen sylissään puristi vipua, joka avaisi takakontin ja päästäisi erikoislähetyksen viimeiselle matkalleen.
Tuhat metriä.
Yhdeksänsataa.
Kahdeksansataa.
Seitsemänsataa.
Kuus-
Krrrhkkk! Radiopuhelin heräsi eloon.
“-eis! Ssrrrjjjäntykää takaisin, tääl-”
Puhuja kuulosti Troopperilta, mutta yhteys pätki. Sitten puhe vaihtui johonkin muuhun, ja äänen lähdekään ei ollut enää radiopuhelin, vaan kaikki ympärillä.
Repivä ääni halkoi tärykalvoja. Pian koko maailma pyöri ja täyttyi melusta, valosta ja Klaanilaisista.
Hiekkainen pilvi kohosi maasta, savuinen sitä suudelleesta koneesta.
Lasinsiruja oli kaikkialla, kuvut olivat hajonneet. Nummimaahan kieppuva koneraato oli kyntänyt leveän uran. Toista siipeä ei näkynyt missään.
Tongu kiskoi ylös Ternokin ja Ontorin, jotka olivat naarmuilla ja mustelmilla, mutta jotakuinkin kunnossa; turvatyynyt olivat tehneet tehtävänsä. Harkel kaivautui ylös takapenkiltä sukien viiksistään lasinsirpaleita ja hengittäen syvään. Sinisen viitan villakangas oli suojannut nestoria palovammoilta, kun toisen kamiinan luukku oli auennut. Lopulta myös Snowie mönki esiin aluksen jäänteistä. Ainakin kaikki olivat hengissä.
Toisaalta he olivat syvällä vihollisen alueella ja heidän menopelinsä oli säpäleinä.
Toisaalta aluksen takaosassa oleva pommilähetys ei ollut polttanut heitä komeana tulipallona tuhkaksi.
Oli se nyt silti hyvinkin pitkälti perkelöitynyt tilanne. Tongun teki mieli raivota ja itkeä, mutta toisaalta sokki esti.
“Huoh. Huoh. Kaikki yhtenä kappaleena?”
“Ilmeisesti”, Harkel totesi synkkänä.
“Pulassa ollaan”, sanoi Ontor.
Harkel etsi poliisikypäräänsä aluksen romusta. Saattaisi tulla vielä tarpeeseen.
“Joten… mikä on tilanteemme? Mikä meidät ampui alas?” lainvalvoja yritti saada tilanteeseen järkeä.
“Mi-minä luulen, että Troopperi yritti varoittaa meitä”, sai Snowie suustaan. Toinen lentokoneen kanssa putoaminen näin lyhyen ajan sisään ei tehnyt hyvää hänen lievälle lentopelolleen.
Ilma sankareiden yllä repesi, sitten maakin. Tulipallon lyhyt elämänkaari tapahtui niin lähellä klaanilaisia, että kaikki tunsivat sen lämmön, mutta niin kaukana, ettei kukaan heistä haavoittunut. Paineaalto viskasi heidät kuitenkin nurin ja lentopeli otti tulta ainoaan siipeensä.
“Loitommas!” Tongu mylvähti.
“Tykkitulta, pannahinen!” Ternok jatkoi, ja painautui maahan. Hän ja muutkin konttasivat kauemmas aluksesta.
Uusi ammus räjähti hieman lähempänä haaksirikon paikkaa. Tykistön äänet eivät muistuttaneet mitään, mitä Tongu oli aiemmin kuullut.
Mutta jos aluksen tuli leviäisi sen lastiin, tykkituli olisi pienin heidän murheistaan – Sammutuspeite ei tukahduttaisi Tulikärpästä vaan joukon klaanilaisia. Joten pois, pois, kauas aluksesta, niin nopeasti kuin nelinkontin vain pääsi.
Nummimaassa metsän laidalla oli montunpoikanen, jonka Ternok äkkäsi. Se lienisi kyllin loitolla, sikäli kun klaanilaisten Tulikärpäsen varalle kyhäämä pommi sattuisi mosahtamaan. Jengi sukelsi syvennykseen. Sen pohjalla oli kylmä lätäkkö, jossa kasvoi vähän heinää.
Luonnonmuodostuman reunaa vasten nojaava ja hengästynyt Tongu yritti ymmärtää tätä kaaosta. Ilmeisesti he olivat pudonneet Nui-Koron nummille, hieman itse kylästä pohjoiseen. Lännessä maisema jatkui metsäisenä. Tankkaustorni siis…
Keltainen jätti nosti käytännöllisen lättänää päätään kuopasta.
…aivan oikein, torakoiden tankkaustorni sijaitsi pohjoisessa, vain muutaman sadan metrin päässä. Torakoita ei näkynyt missään – Iniko ja muut olivat onnistuneet harhautuksessaan lähes liiankin hyvin. Mutta missä he olivat? Kuka heitä ampui? Ja-
Ison insinöörin ajatukset katkesivat kuin seinään. Tankkaustornin kärjessä tapahtui.
Tulikärpänen irrottautui rakennelmasta ja alkoi kohota ylemmäs. Yhä ylemmäs.
Muutkin kääntyivät katsomaan. Kolmikeskuksinen tuhokone teki lähtöä.
“Se perkele! Pakenee!” kyklooppi parahti.
Tulikärpäsen loittoneminen oli näky, joka mustasi kaikkien mielen.
“Näyttää siltä, että jäimme kiinni”, Harkel mutisi, ja huokaisi syvään. Hän ei ollut päässyt pistämään vastaan torakoille, ei suurkyläläisten tai itsensäkään puolesta.
Ternok tutkaili ympäristöä valppaana. “Ainakaan mistään ei lähesty russakkaosastoa. Joko ne olettivat räjähdyksen hoitaneen homman, tai sitten niillä on pakka yhtä sekaisin kuin meillä.”
“Veikkaan jälkimmäistä”, Ontor arvaili. “Torakat harvemmin olettavat, ampuvat vaan lisää. Ja sitä paitsi, ihmekös jos ovat kaaoksen vallassa: Kyberihän piti heille oikein soittotunnin.”
Tongu vilkaisi taas pohjoiseen. Tulikärpänen oli kohonnut jo kauas tankkaustornin yläpuolelle.
“Minun koneeni ammutaan alas, ja tuo vain häipyy…” jätti murisi.
“Teimme parhaamme”, Snowie lausui hiljaa. Hän laski kätensä valtavalle, keltaiselle olkapäälle. “Joskus… joskus se ei ihan riitä. Usko pois, minä tiedän, miltä tuntuu epäonnistua. Nyt on tärkeintä, että saamme kaikki turva-”
Sitä lausetta lumimies ei kuitenkaan saanut lopetettua. Todellisuus roihahti punaiseksi ja oranssiksi ja polttavan kuumaksi, ja sitten kilokaupalla hiekkaa ja multaa ropisi kuoppaklaanilaisten päälle. Heidän kuljettamansa pommin räjähdys vei kaikilta myös kuulon.
Kolmas tykistökeskitys oli osunut kohteeseensa. Klaanilaisten ikioma “sammutuspeite” oli räjähtänyt vain vähän matkan päässä.
Kaikki oli epäselvää, kaikkialle sattui ja sitä pahuksen hiekkaa oli kaikkialla. Ontor kaivautui esiin ensimmäisenä, tällä kertaa maan moreenista eikä koneen osista.
“Pthyi!”
Seuraavana raikkaaseen ilmaan pääsivät Tongu ja Harkel. Poliisi piti yhä kiinni päähineestään, ja sininen viittakin roikkui hartioilla, joskin pahasti repeytyneenä. Esiinnousija numero neljä, luminen olemukseltaan, ei voinut yhtä hyvin.
“Mmitä tapahthuu…” Snowie horjui tajuntansa rajamailla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, koska kaikkien kuulo palautui vasta. Maailma oli yhtä tinnitusta.
Ternokia ei sen sijaan näkynyt eikä kuulunut. Ontor kaipasi partneriaan pikaisesti.
“Ternok? Missä olet?”
Tongu havahtui alaisensa hätään, vaikka alkoikin vasta pikku hiljaa saada kuuloaistiaan toimimaan. Mahtavat kourat alkoivat lapioida hiekkaa pienen maansiirtokoneen teholla, mutta käsityöläisen huolellisuudella.
“Ternok?”
Harkel oli juuri liittymässä sisäänromahtaneen montun haravointitalkoisiin, kun hän huomasi Snowien vaativan apua edes istuma-asennossa pysymiseen. Hän kiiruhti klaanilaisystävänsä tueksi.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä kaveri kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
“Näyttää siltä, että kivenlohkare kopsahti Ternokia takaraivoon” Tongu tutkaili. Pieni verinoro valui onu-matoranin niskaa pitkin. “Minulla on tätä salvaani, mutta tarvitsemme oikeaa lääkintää. Kehoni rasvoilla ei pitkälle pötkitä.”
Snowieta tukeva Harkel puuttui keskusteluun. “Kaikki varusteemme jäivät alukseen.”
Jätti laski tajuttoman pikku-ukon hiekalle. Ontor kiiruhti ystävänsä ylle, ja katsoi tämän tiedottomia kasvoja.
“Mitä siis voimme tehdä?” adjutantti henkäisi, kun tilanne alkoi sulautua hänen tajuntaansa. He olivat keskellä vihollisaluetta, kaukana huoltoyhteyksistä.
Tulikärpäsestä viis, mutta Ternok…
Silloin tuhkan peittämän taistelukentän laidalta saapui esiin jotain ihmeellistä. Se loikki kohti kuoppaa.
Kaksijalkaiset Mata Nuin ihmeet.
Suuren Hengen pomppivat veijarit.
Pelastus.
Se oli valtava Fusa, suurin kaikista, Klaanin saaren pussieläinsuvun matriarkka. Sen nahka oli keltaisempaa kuin muilla, ja sen pyylevä pussi pömpötti majesteettisena. Kunniakkaasti seisten se tuijotti viisikkoa silmillään, jotka humoristisesti osoittivat eri suuntiin sen pyöreän pään sivuilla.
Ja silloin kenguru puhui. Sen leuat eivät liikkuneet, mutta täytyisi olla aika hölmö väittääkseen, että se ei puhunut.
“Boing boing”, rahi sanoi karhealla, lyijynkatkuisella äänellä. “Taidatte olla aika liemessä.”
Onpa uljas elukka! Mutta mitä se täällä tekee? Klaanon-Nappi sen kertoo!
Hetken ajan keltanahkainen etutasku vääntelehti ja muljahteli. Ensin putkahti esiin joukko teräviä sinisiä sormia ja sitten… toinen käsi, joka piteli legendaarista sisällissodanaikaista kivääriä. Lopulta kengurun pussista työntyi aamuyön hämärässä valossa sininen harja. Sitä seurasi pari eri parin silmiä ja, kyllä, kunnioitusta herättävä ja maaston väreihin maalattu leuka.
“Huomenta”, sanoi leuka veikeään sävyyn.
“Eversti!” Tongu hämmästeli. “Gurttu! Ohhoh!”
“Kuulin, että teillä oli vähän ongelmia”, pussista kurkistava maastovärein maalattu skakdinpää sanoi, “ja ajattelin, että pentele, Tongu, nyt on kyllä minun vuoroni pelastaa sinut. Kengurusissejä lainatakseni… aika aloittaa Operaatio Vuhveli.”
Viimeinen Vartija ponnisti valtavan kengurun pussista ulos hampaisiin asti aseistettuna ja laskeutui kynsikkäille koivilleen metsämultaan. Sotilas nousi koko pituuteensa ja heilautti kiväärinsä selkäpuolelleen. Hän vilkaisi valtavaa keltaista pussieläintä ja taputti tätä vatsaan.
“Kyyti oli muuten aika hiostava, mutta sitäkin pehmeämpi. Saanen esitellä uuden ystäväni, Kangoon.”
Suuri kenguru katseli joukkiota isoilla kiiltävillä silmillään. Keltaisen loikkijan hiljaisessa tuijotuksessa oli jotain hassun poissaolevaa ja tosi huonosti yhteen kohteeseen keskittyvää, jonka joku idealistinen rahitutkija aina tulkitsi salatuksi viisaudeksi.
Snowien todellisuus heilui yhä vain. “Katso kengurun loikkaa …kappas, se synnytti elokuvasankarin.”
“Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhtäkkinen loikkiva pelastus ei tehnyt hyvää lumimiehen todellisuudentajulle. Vaikka pian hän alkoikin tavoittaa tajuntaansa – ja pelko hiipi siihen saman tien.
“No, sinä tuppaat keksimään hyviä suunnitelmia, vanha lurjus”, Tongu vastasi Geelle välittämättä lumiukon höpinästä ja vakavoitui sitten, “mutta tässä on muitakin ongelmia. Ternok pitäisi viedä Kupelle ja sukkelaan. Ja vaikka en ole koskaan nähnyt noin muhkeaa Fusaa, niin emme taida kuitenkaan kaikki mahtua sen pussiin.”
“No, ainakin meillä on nyt Klaanin paras soturi mukanamme!” sanoi Ontor, “Jotkut sanoivat, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tämä yksi mies vastaa kyllä torakkarykmenttiä!
“Kiitos vain, Ontor hyvä”, Guardian nyökkäsi, “Ja vaikken ole ihan varma tuosta matemaattis-antropologisesta kommentista, niin emme me Kangoon kanssa kahdestaan tulleet…”
“Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhä heihin katsoen Gee vaikeni ja nosti vasemman kätensä ylös nyrkissä hitaasti. Skakdi räväytti yön pimeässä sormensa auki kahdesti, ja joku näki viestin.
Siniset sormet saivat liikettä aikaiseksi. Ympärillä kärähtäneen metsän puusto alkoi kuhista. Oksat heilahtivat ja risahtivat, ja pikku jalat kopsahtivat juuria vasten. Palanut heinä rapisi askelten alla, kun pieniä tummia varjoja lankesi latvoista laskeutuen äänettömästi juurikkoihin, kannoille ja mättäille.
Silloin he näkivät pieniä vihreitä miehiä.
Enkin Akakun tuima keltainen katse kurkisti hiiltyneiksi säleiksi räjähtäneen männynrungon takaa. Otlek kyhjötti oksalla jousipyssy natisten valmiusasennossa. Kymmenkunta le-matoralaisia tuijotti hyytävästi varjoista sanaakaan sanomatta, kun klaanilaisten sekalainen seurue seisoi heidän edessään palaneen metsän tuhkissa.
Katkera jättiläinen. Pelokas lumimies. Haavoittunut pilotti, ja tämän huolestunut partneri. Valpas ylikomisario. Näiden suojaaminen olisi veljeskunnan toimeksianto.
“Veljenpojat”, skakdi kuiskasi, “valmiina.”
Muuta käskyä metsän pikku soturit eivät tarvinneet. Heinä kuiski, kun he kaikkosivat taas liikkumattomiin ja näkymättömiin.
“Pojat pitävät lähestyviä partioita silmällä”, Guardian marssi lähemmäs lento-onnettomuudesta selvinneitä, “mutta pari myrkkyveistä ei osta meille montaa lisäminuuttia. Ternok, mikä vointi?”
Matoran ei vastannut.
“Taju on mennyt, mutta hengissä hän on”, Tongu huokaisi. “Taitaa olla paras laittaa hänet tuonne pussiin. Yö on viileä, eikä hypotermia pikkuista ainakaan auta.”
“Kyyti on sitten aika poukkoista ja ilmastointi kehno, mutta iskunvaimentimet ovat mainiot”, Guardian nyökkäsi. “Ja istuimet pehmeät.”
Kukaan ei kokenut tarpeen korjata Geen näkemystä fusa-anatomiasta. Kangoon jalkojen metallijouset välkkyivät yövalossa.
“Brnn brnnn”, Kangoo kirskui.
Tongu laski hellävaraisesti Ternokin pussiin adminin pitäessä sitä aukinaisena. Kangoo nuuhkaisi matorania ja tuntui hyväksyvän sen poikasekseen; ison sinisen piikikään körilään jälkeen kenguru tuskin oli kovin nirso kyytiläisistään. Joukko vetääntyi metsän suojaan. Paikka oli murheellinen. Siellä täällä pimeydessä hehkui vielä hiiltyneitä rungonkappaleita, eikä mitään vihreää ollut jäänyt jäljelle. Suurien rankojen lomassa ei törröttänyt seikkailijoiden lisäksi korttakaan. He jatkoivat syvemmälle.
“Hylkypaikka kuhisee kohta nazorakeja”, huomautti Harkel, “Toivottavasti ne eivät osaa seurata jälkiämme tässä pimeydessä.”
“Se räjähdys kyllä tuhosi jäljet. Toivottavasti Inikon ja muiden harhautus toimii yhä. Silloin saatamme päästä turvaan”, sanoi Tongu.
“Mutta Tulikärpänen lähti. Ei niitä missään vaiheessa taidettu harhauttaakkaan, vaan meitä”, Harkel huomautti ja huokaisi. “Ja menetimme radiolaitteemme iskussa. Joskohan saamme heihin ollenkaan yhteyttä?”
Guardian ojensi poliisikomisariukselle radiopuhelimensa. “Troon taajuus on jo auki”, hän virnisti, “Olin mieheen yhteydessä tullessani. Putoamisenne ei varsinaisesti jäänyt heiltä väliin, ja sovin jo, että kohtaamme Kar-Vermorin notkelmalla.”
“Toivottavasti heitä ei ammuta alas”, Ontor mietti.
“Niin…” Guardian vastasi. “Sehän tässä huolettaakin. Saimme nimittäin selville, mikä teidät ampui alas… Troon ja Santorin myös.”
“Ai?” Ontor reagoi. “Jotain uutta teknologiaa?”
“Tavallaan…” G vastasi. “Jouduitte Eversti 437:n tähtäimiin.”
Snowie nielaisi.
“Se kyborgitorakka, joka miltei listi Ämkoon?”
“Sama.”
Vihreät keinosilmät haravoivat taivasta. Taivaalla ei näkynyt enää ainuttakaan klaanilaisten alusta, ja viimeisimmän maahansyöksypaikka oli pommitettu.
Eversti 437 oli toimintakykyisempi kuin koskaan ennen. Hänen kyborgikehonsa oli päivitetty, eikä tappio nykyiselle everstille hiertänyt enää mieltä.
Yö läheni loppuaan, mutta huipennus oli vasta edessä.
“Eikä se nyt sinänsä kuumota, että herra eversti on täällä…” Guardian jatkoi. “Vaan se, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä mokoma täällä tekee.”
“Niiden olisi pitänyt jättää sen rikkinäinen raato rannalle”, Enkin ääni kuiskasi yhtäkkiä aivan vierestä ja sai heidät hätkähtämään. “Siellä se olisi palanut samoissa liekeissä saaremme kanssa.”
“Niinpä niin, Enki”, Gee sanoi myös hieman hämillään. Kun hän kääntyi äänen suuntaan, ei pikkumiehestä vähemmän yllättäen ollut jälkeäkään.
Skakdi haki sanojaan.
“… luulimme kyberperkeleen olevan joko varikolla tai johtamassa jotain ryhmää, mutta emme ole tehneet mitään havaintoja isommasta joukosta. Pelloilla on kohtuullinen määrä sekalaista ötökkää, mutta ei mitään merkittävää osastoa.”
Sotaskakdin sormet puristivat Vartija-kivääriä tiukasti. “Klassisen epäilyttävä hiljaisuus, siis.”
“Jaa. Ehkä ennen yön loppumista saamme sitten tietää, kumman eversti on kovempi”, Ontor sanoi. Guardian vastasi vain vilauttamalla rohkaisevaa hymyä laivastolaiselle.
“Minä kyllä toivon, että vain pääsisimme pois tästä ankeasta paikasta”, Tongu sanoi miettien, “anteeksi vain, Harkel, mutta kotiseutusi oli mukavampi ennen evakuoitumista, ja nyt näyttää siltä, ettemme voi asialle enää mitään.”
“Turha sitä on pahoitella”, poliisisetä sanoi ja aukaisi yhteyden. “Haloo? Kuuleeko ryhmä Rytmitykki?”
“#Kssh Huhuu? Olette ilmeisesti löytäneet muut?kssh#”, kuului Troopperin särisevä ääni radiovastaanottimesta.
“Tässä Harkel. Guardian joukkoineen löysi meidät. Tehtävä on… epäonnistunut, kuten huomasitte. Ternok loukkaantui aluksen räjähdyksessä. Meidän tulisi vetäytyä.”
“#ks- No, nyt on selvempi? Niin, kyllä, se perkele pakeni. Me nyt olemme jotakuinkin kunnossa ja valmiina lähtöön, mutta emme voineet nousta ilmaan ennen kuin tiesimme, oletteko elossa ja missä. Tuolla ei ole turhan turvallista lentää.”
Lumimies katseli hermostuneena taivasta. Yö oli pimeä ja vähätähtinen. Punaisen tähden turvallinen loiste oli kokonaan näkymättömissä.
“Ei tosiaan! Me olemme nyt metsässä, tai siinä mitä siitä on jäljellä, putoamispaikkamme länsipuolella. Yrittäkää kiertää pohjoiseen tankkausasemasta ja pysykää poissa nummilta. Metsikköjen yllä olette paremmassa turvassa. Sovitte Guardianin kanssa jo tapaamispaikasta, eikö? Hyvä. Te ehditte sinne tietenkin nopeammin kuin me jalan, joten lienee paras, jos odotatte piilossa vielä jonkun aikaa. Pidetään yhteys auki”, Harkel sanoi, ja katsoi kysyvästi joukon muita sankareita. Guardian nyökkäsi ja se riitti; muut eivät kyseenalaistaneet ylikomisarion paikallistuntemusta. Poliisi antoi puhelimen Ontorille, jotta pystyi tarkkailemaan parhaiten aluetta.
Troo kuittasi ja seurue jatkoi marssiaan – tai yhdessä tapauksessa pomppimistaan – pohjoisemmaksi. Veljeskuntalaiset liikkuivat puiden rungoilla ja oksistoissa kuin varjot. Nyt ainakin klaanilaiset pystyivät luottamaan siihen, että mahdollinen vihollinen saisi myrkkyveitsen kurkkuunsa ennen kuin ehtisi ampua laukaustakaan.
“Enki?” Guardian kuiskasi pysähtyen muhkean tammen juurelle.
“Herra Guardian”, kuului aivan eri puolelta puuta kuin skakdi oli uskaltanut arvioidakaan. Gee kääntyi ja löysi le-matoralaisen siluetin tuijotettuaan ensiksi pari kiusallisen pitkää sekuntia suunnilleen matoralaisen kokoista kantoa.
“Lentäminen olisi kivaa, Enki”, skakdi supatti, “mutta kotkapelastus ei taida olla tilanteessamme kovin kestävä ratkaisu.”
Enki nyökkäsi äänettömästi. “Liian vaarallista linnuille… torakoilla on tarkkoja silmiä jossain korkealla.”
Skakdi kiristeli hampaitaan. “Kovin siltä vaikuttaa”, hän mutisi kiikaroiden hetken liikettä oksilla. “Toivottavasti ei liian tarkkoja. Voisit pysytellä joukkiomme lähellä. Pidän katseestasi ihan tässä maan tasalla. Välitä myös pojille viesti: Otlek vahtiin kaksisataa metriä luoteeseen, kaksoset tuijottamaan etelään ja itään. Saitko?”
Enki nyökkäsi.
“Ja kun tulet takaisin”, skakdi jatkoi, “pysyttele selustassamme ja valmistaudu heittämään mahdollisimman paljon teräviä juttuja jonkun silmään.”
Matoralainen nyökkäsi toiseen kertaan, otti hieman vauhtia ja juoksi myrskyn kenoon kallistaman kuusen runkoa ylös äänettömin askelin.
“Matka jatkuu”, kuului Vartijan hiljainen käsky, ja joukko jatkoi liikettään.
Tongu puristeli käsiään nyrkkeihin ja vilkuili puiden väleihin hermostuneena.
“Gee, muistuuko mieleen? Nynrah. Me ja Ternok ja Ontor. Paitsi että nyt meillä on makutan sijasta poliisi, ninjoja ja lumimies. Ja tuo kenguru. Aika lailla tasaista.”
“Niin, jos Ternok olisi tajuissaan”, Ontor lisäsi hiljaa.
“Kuka tietää, kuinka hyvin Nynrahilla olisi mennyt jos meillä olisi ollut Kangoo mukana”, skakdi hymähti ja taputti pussieläintä niskaan.
“Brnn brnn”, Kangoo kirskui. Myös poppoon toisen keltaisen jätin katseessa oli huolta ja kiirettä. Sen täytyisi saada uusi poikasensa turvaan.
“Silloinkin meidät ammuttiin alas, ja jotenkin pääsimme karkuun. Ja kaipa meillä on nyt vastassa vain joitakin torakkojen pataljoonia tai mitä lie rykmenttejä. Ei kai täällä Suurkylän nummilla liiku mitään, mikä olisi verrattavissa Zorakin Feterroihin?” Tongu yritti pitää toivoa yllä.
“Ne nelikätiset rumilukset eivät olleet mitään verrattuna sen ylipitkänimisen persläven egoon”, skakdi hymähti. “Torakat ovat sentään edes vaatimattomia.”
Vaikka alue oli periaattessa jotenkuten tutunoloista, miehityksen varjo tällä ennen niin mukavalla seudulla tuntui Nynrahia painostavammalta. Tai ehkä aika oli vain kullannut senkin muiston – silloin sentään oltiin päästy yksinä kappaleina kotiin.
“Niin”, Harkel mutisi hiljaa. “Yleensä nämä nummet olivat rauhallisia. Eivät toki aina…” Ylikomisario loi merkittävän katseen Guardianiin.
“Täälläkö te partioitte?” admin ymmärsi kysyä. “Zyglakien varalta.”
“Harmillisesti pari kilometriä etelään”, poliisimies vastasi alakuloisesti. “En muista näiltä mannuilta ainuttakaan koloa, eikä seurueemme niihin varsinaisesti mahtuisikaan.”
Snowie ymmärsi sanojen viittaavan osin häneen. “He-he, niin…” hänen äänensä haparoi. Lumimies oli vielä osin räjähdyksistä shokissa, mutta kävely yöilmassa selvensi ajatustoimintaa hetki hetkeltä. “Olen oikeastaan miettinyt, että voisin vähentää ruoka-annoksiani, nyt kun väkeä kertyy muurien sisään koko ajan enemmän… Vaikka en minä tiedä, että vähenisikö massani oikeasti, kun siis, tai… Äh, mitä minä höpötän, anteeksi, väärä aika ja väärä paikka.”
Lumiukon hyvin tuntevat Tongu ja Gee tiesivät, ja muutkin arvailivat, että nopea ja hyppelevä puheenparsi oli Snowien tapa käsitellä stressitilaa ja pelkoa. Viimeinen Vartija muisteli kaksikon viimeisintä elokuvailtamaa ja alkoi katua päätöstään päästää lumimies rintamalle. Häivealuksen miehistön olisi pitänyt olla turvassa, mutta sodassa sellaista ei saanut luvata.
“No, tämä on väärä paikka ja aika kelle tahansa olla paikalla! Paitsi ehkä sotilaille, joita meistä on yksi nel- vii- no, ties kuinka monesta. Joten paras kai keskittyä suunnistamaan sinne sopimaanne suojapaikkaan”, Tongu sanoi. Kuivat oksat rutisivat jättiläisen isojen jalkojen alla.
“Toivotaan, että se on yhä suojaisa”, siniviitta lausui. “Uutiset pohjoisesta kertovat, että torakat syöttävät saarta ja sen metsää sienelleen.”
Veljeskuntalaisten läsnäolo muistutti kaikkia siitä, että ympäristön tuho saattoi olla lopullisempikin.
“Jos notkelmaa saarretaan, jompikumpi kaksosista kyllä huomaa ja lähettää viestin meille”, Guardian sanoi ja kääntyi taaksensa. “Vai mitä, Enki?”
“Kyllä”, ääni vastasi pimeydestä.
“Tiedätkö, ajattelin vain testata huvin vuoksi, oletko siellä”, Guardian hymähti. “Eli loistavaa työtä.”
Syvä hiljaisuus kehysti metsän varjoja.
“… voisit jatkossakin vastailla ihan vain näyttääksesi, että olet siellä.”
“Enki lähti tarkistamaan kaakon suuntaan”, uusi ääni sanoi aivan toiselta puolelta ja rutkasti ylempää. “Hän palaa pian.”
“Aha. No, hyvää oma-aloitteisuutta, pojat.”
Ontor ei kiinnittänyt huomiota admininsa ja veljeskuntalaisten sanailuun. Hän oli liian huolissaan Kangoon kyytiläisestä. Vaikka seurue eteni metsän siimeksessä hyvää tahtia, eikä torakoista ollut kuulunut pihaustakaan toviin, oli hänen kanssaseikkailijansa kohtalo yhä vaakalaudalla. Sitä paitsi miten heidät oli nähty, ja mitä se konetorakka teki täällä? Lennokin puikoissa Ontor olisi odottanut kohtaamista kyborgin kanssa lähinnä mielenkiinnolla, seikkailullinen pilke silmäkulmassaan – mutta nyt häntä kieltämättä pelotti. Matoralaisen aivolohkossa jyskytti myös epäjohdonmukainen syyllisyys siitä, että hänen toveriaan oli satuttanut heidän oma pomminsa.
“Mihinköhän… mihinköhän se Tulikärpänen lähti?” Snowie uskaltautui arvuuttelemaan.
“Hmm, mietitäänpäs…” Tongu aprikoi. “Se saapui tankkaukselle ihan meikäläisten anastaman aikataulun mukaan, mutta poistui paikalta hetimmiten, kun jäimme nalkkiin… Tiedä häntä, onko mokomilla toinen bensa-asema lähempänä keskustaan. Luulisin sen joka tapauksessa vaativan lisää löpöä.”
“Eiköhän se ole toiminta-alueemme ulkopuolella joka tapauksessa”, yhtyi Ontorkin lopulta keskusteluun. “Ei varmaan ole mielekästä lähettää ketään perään.”
“Hyvällä lykyllä tempauksemme varmisti, että ne eivät uskalla tankata tulimörköään tuolla hetkeen”, Guardian pohti tiiraillen tankkausaseman arvioituun suuntaan, “huonolla lykyllä annoimme niille syyn kolminkertaistaa puolustuksen ja tarkkailun. Ja se oli selvästi jo tällä kertaa aika hyvä.”
“Liian hyvä. No, ainakin näytimme, ettemme ole ihan löysiä rukeja tässä sodassa”, Tongu puntaroi, “ja kaipa Troopperin porukka sai jotain aikaan. Kunhan nyt vain pääsisimme pikaisesti takaisin linnakkeelle ja vietyä Ternokin Kupelle… onpa onni, että meillä on hänetkin.”
“Niin”, Snowiekin kuulosti piristyvän, joskin vain piirun verran. “Ykkösjuttu on, että selviämme. Emmehän me ole tässä sodassa, jotta voisimme aiheuttaa pahaa torakoille tai kenellekään… tahdomme vain, että olisimme turvassa ja yhdessä.”
Valkoisen palleron idealismi jäi hetkeksi leijailemaan tummaan metsämaastoon hiljaisten matkalaisten ylle.
“Niin, tuosta…” Harkel pisti väliin. “Ymmärrän, että teidän perspektiivinne on aivan eri, mutta moni on jo menettänyt kaiken. Osa pohjoisen väestä… heidän mökkinsä on poltettu, karja teurastettu ja pahimmassa tapauksessa kaikki ystävätkin ovat menneet. Muurienne sisällä on kostonhimoistakin väkeä.”
Hetken verran oltiin taas vaiti. Guardian avasi suunsa ensimmäisenä. “Entä oma kantasi? Kotiseutusi on pistetty aika rujoon kuosiin, eivätkä kaikki suurkyläläisetkään selvinneet evakoinnista.”
“Minun kantani…” ylikomisario maisteli sanoja kuin hyvää viskiä. “Sen vähän, mitä itsestäni kehtaan puhua, voi tiivistää tehokkaasti. Olen Nui-Koron Siniviitta, nyt Bio-Klaanin alaisuudessa. Yritän olla se valpas suojelija, joka siniviittain valassa lupasin olla.” Suu muhkeiden viiksien alla kääntyi orastavaan virneeseen. “Sitä paitsi olen jo aika vanha! Puhti pihisee vielä, mutta johan minä joudan itseäni nuorempien tieltä kuljeksimasta. Ja parempien.”
Guardian ei pitänyt siitä, kuinka viimeinen lisäys oli selvästi kohdistettu hänelle. Snowie taas hymyili Harkelille. Hän tuli iloiseksi ystävänsä kostonhimottomasta vastauksesta.
“Kuulkaas, kamut”, skakdi lausui yhä hiljempaa, “hyvä kosto on pikaruokaa. Maistuu herkulliselta sen pienen hetken, mutta ei siitä täyttynyt olo tule. Kärpänen pörisi pois, ei voi mitään. Yrittäkää suhtautua tähän operaatioon ankean matemaattisesti kuin joku pieni, raivostuttava ruumiiton ääni laskisi plussia ja miinuksia yhteen päässänne.”
“Voi pojat”, Tongu mutisi, “teillä oli varmaan tosi hauskaa kahdestaan Nynrahilla.”
Etunenässä kulkeva skakdi nyökkäsi vauhdikkaasti jättiläiselle ja kääntyi sitten Kangoon pussia kohti.
“Voimme kutsua tätä voitoksi sitten, kun saamme Ternokin turvaan”, skakdi lisäsi katsellen kengurua silmiin.
“Niin. Turvaan. Kuten ystävän kuuluukin”, Ontor ilmoitti.
“Tai reilun pomon”, Tongu lisäsi.
“Tai kivan kaverin!” lumiukko yhtyi.
“Tai ehkäpä valppaan suojelijan”, Harkel päätti päättää litanian ja salli siten Guardianin lopettaa silmiensä pyörittelyn. “Mutta rauhoitutaanpa nyt, ennen kuin herätämme russakoiden huomion.”
Ei heitä nazorak huomannut. Tai edes puolitorakka. Heitä odotti aivan toisenlainen vihollinen.
Seurue pysähtyi.
“Tai hyvän kahviseuran”, virnuilevien hampaiden välistä kaikui.
Edessä hengitti jokin, jota Guardian ei ollut täällä täysin odottanut. Mutta jokin, johon hän oli varautunut. Ja kaikkein pahinta, jokin, jota hän oli toivonut.
Yön kolmas eversti seisoi heidän edessään.
Guardianin sormi puristui kiväärin liipaisimen ympäri, kun metrien päässä heidän edessään heijastui torakkaterästä punaisten silmien hohde.
“Vai että laittoivat sinutkin vihdoin töihin”, skakdi kuiskasi katsekontaktia rikkomatta.
Pienten jalkojen liike hiljeni oksilla. Metsäväki pysähtyi katselemaan samaa kuin muutkin.
Musta nahka lepäsi yössä seisovan sarvipäisen siluetin hartioilla. Tutut tummanvihreät kasvot vääntyivät vieraaseen virnistykseen. Ämkoon tummanpuhuvasta kehosta kurottuva, kelmeän punainen, läpikuultava ja särähtelevä kummituksen koura piteli tiukasti käyrää nazorak-säilää.
Muu saattue perääntyi hitaasti taaksepäin, mutta Guardian pysyi tyynenä paikallaan. Hän tuijotti silmiin sitä, mitä ei vieläkään aivan uskonut. Edessä seisoi pelkkänä tummana varjona sarvipää, joka näytti yhä ystävältä, mutta seisoi ja katsoi häntä kuin torakka saalistaan.
“Hyvää iltaa vain kaikille”, tumma ääni virkkoi pirullisesti.
“Ä-ämkoo…” Snowie kuiskasi. “Sinä… miksi…”
Miekkapaholainen hymyili. “Täällähän on sekä vanhoja tovereita että uusia tuttavuuksia. Kovin mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle.”
Komisario Harkel kurtisti kulmiaan ja askelsi uhmakkaasti lähemmäs miekkamiestä. Sinisen skakdin nostaessa vasemman kätensä ylös Harkel kuitenkin pysähtyi ja jäi hieman kauemmas.
“Tunnen sinut vain maineesi perusteella…” Harkel murahti kääntyen miekkapaholaista kohti. “Ja minä heti en pidä sinusta.”
Ämkoo hymähti hiljaa. Pirun hampaat vilkkuivat syysyössä.
“Harmillista kuulla. Ehkä yritän korjata ensivaikutelman, jos vain sallit.”
Komisarion valppaat silmät laskeutuivat miekkaan, jota aavemainen käsi piteli tiukalla otteella, mutta ei ollenkaan uhaten. Terä osoitti mätästä huolettomasti, pilkkaavasti. Aivan kuin sen kantajalla ei olisi ollut aikomustakaan liikuttaa sitä siitä senttiäkään.
Tongu ei sanonut mitään. Myös jättiläisen yksisilmäinen katse oli nauliintunut Ämkoon upseerimiekkaan, joka näytti etupäässä tappavan terävältä. Vaistonvaraisesti kykloopin käsi siirtyi suojaamaan Tongun perässä kävellyttä Ontoria.
Hetken hiljaisen hengittelyn jälkeen Guardian oli ainoa, joka edes liikkui. Sininen skakdi otti yhden, varman askeleen kohti miekkapaholaista.
Siihen, hieman heistä muista edelle hän vain jäi seisomaan ja tuijottamaan. Pimeässä yössä ei kukaan skakdin takana seisova enää nähnyt tämän kasvoja.
Ontorista tuntui, etteivät hänen matoran-aivonsa olleet vielä oikein sulattaneet silmien tuomaa näkyä. Siinä seisoi ilmielävänä – vaiko kenties epäkuolleena – mies, jonka viesti joitakin kuukausia sitten oli aiheuttanut hämmennystä, surua ja vihaa; viime kuukausien aikana Klaanin kaupungilla ja työpaikoilla oltiin päivitelty takinkääntöä, punnittu kauhuskenaarioita ja spekuloitu entisen adminin juonia; mutta ennen pitkää, kun asia oltiin jotakuinkin hyväksytty, oltiin miekkapirusta myös veistetty vitsiä ja mietitty, miten moisen saisi kompastumaan omaan takkiinsa. Nyt moinen puhe tuntui tappavan typerältä. Ontoria ei naurattanut, eikä hän tuntenut itseään tippaakaan sankarilliseksi. Matoralaisen katse hakeutui tahtomatta Kangoon pussiin, jossa hänen tärkein ystävänsä makasi tajuttomana.
Ämkoon suu avautui hitaasti. Miekkapiru oli sanomassa jotain, mutta tuntui haluavan pitkittää jokaista sekuntia, joka sitä edelsi.
“Kuka on kengurun kyytissä?” piru hymyili.
Niiden sanojen kohdalla Ontor tunsi sydämensä hyppäävän kolme lyöntiä yli. Matoralaisen leuka vapisi hiljaa.
Sarvekas naamio kääntyi Snowieta kohti ja hymyili yllättyneenä, mutta ilahtuneena.
“Muistit sentään tuon ohjeen”, puolimakuta hymähti. “Suosittelen pitämään siitä kiinni jatkossakin.”
“Muistan paljon muutakin”, valkea klaanilainen vastasi, tuskin kuiskausta kovempaa. “Muistan kaiken, mitä kerroit silloin sukellusveneessä, viidakkosaarelta lähtiessä… yrititkö pyytää silloin anteeksi, tai siis, ennakoivasti…? Tahdoitko, että ymmärrän?” lumimiehen katse kävi Miekkapirussa, mutta palasi pian maan multaan.
Kaikki muut pysyivät hiljaa. Ämkoo virnuili paholaisen hymyään naulitessaan katseensa tiukemmin lumiukkoon.
“Se oli hieno matka”, miekkapiru sanoi hiljaa. “Minäkin muistan siitä paljon. Etenkin sen, miten ojensit sirun suoraan Avden nukelle.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään.
Tongu mietti asioita kuumeisesti. Ainakaan miekka ei ollut vielä kenenkään kurkulla… Ja olihan heillä Guardianin Vartija-kiväärin etu puolellaan. Niin kauan kuin puheet Avdeista ja nukeista ja siruista – eli asioista, joista keltainen mies oli kuullut lähinnä huhupuhetta – pitäisivät miekkamiehen kaukana, kukaan ei olisi kuollut; hengenvaarassa he joka tapauksessa olivat, mutta sehän oli sotatehtävällä odotettavaa. Olisiko Ämkoo lähetetty metsään vain tappamaan heidät? Ainakaan vihreänaamainen virnistelijä ei näyttänyt yllättyneen siitä, että tapasi vanhan admin-toverinsa kentällä; olikohan miekkapiru perillä vanhojen matorankavereidensa paikallaolosta? Ja vaikka Tongu oli perillä Ämkoon taistelutekniikoista ja voimista vain hatarasti, hän oli pirun varma siitä, ettei ainakaan mies ollut heitä taivaalta alas ampunut. Joka tapauksessa uusi vihollinen vaikutti epävakaalta ja veretseisauttavan kammottavalta, eikä ainakaan pakoon juokseminen tullut kysymykseen. Olipahan vainolainen kaiken kukkuraksi tien tukkona.
“Jätä heidät pois tästä.”
Guardianin sanat katkaisivat jätin mietteet. Skakdi suuntasi heitä kohti edelleen tiukasti vain takaraivonsa ja piteli Vartija-kivääriä valmiina.
“Se ei kuulunut käskyyn”, miekkapiru myhäili.
“Nyt kuuluu”, Vartija vastasi. “Minun tietääkseni sinua ei ole koskaan virallisesti erotettu, eikä sinulla ole enää tällaistakaan.”
Guardian vilautti vyöstään punaista admin-kiveä. Nyt muu seurue ei voinut olla kuulematta skakdin äänessä hymyä.
“Joten teknisesti ottaen olet yhä jäsen, ja käskyvaltani alainen.”
“Hauskaa”, piru kuiskasi. Ja vilautti takkinsa kauluksen alle piiloutunutta identtistä admin-kiveä kuin pilkaten sitä, että oli menettänyt oikeuden käyttää helyä jo kuukausia sitten.
“Kaiken lisäksi minäkin olen eversti nykyään.”
“Ai kun kiva”, Gee mutisi. “Minä nimittäin en.”
Hetken aikaa kaikki alkoi tuntua kuin sairaalta pilalta. Guardian ja Ämkoo tuijottelivat toisiaan hymyssä suin kuin olisivat olleet molemmat vitsissä mukana. Hetken Tongusta tuntui siltä, kuin metsän puut kaatuisivat kohta pahvisina lavasteina alas ja joku pyörittäisi purkitetut naurut heidän typeryydelleen.
Silloin Guardian käänsi päätään heitä kohti ja suuntasi heihin sivusilmällä oudon, rohkaisevan katseen.
“Jatkakaa liikkumista”, hän kuiskasi. “Veljenpojat suojaavat teitä. Notkelmalla olette turvassa.”
Sen sanottuaan skakdi nyökkäsi, hymyili ja kääntyi taas miekkapaholaisen petollista olemusta kohti.
“Pärjää”, Tongu kuiskasi takaisin, nappasi Ontorin toiseen kouraansa ja paimensi toisella Kangoota etenemään. Harkel seurasi jättiä, mutta Snowie ei vielä liikkunut.
“Mutta…” hän jäi aukomaan suutaan.
“Tule!” Telakan mestari komensi. “Meistä ei ole täällä iloa.”
He lähtivät kiertämään oikealta, sen Ämkoon käden puolelta, joka ei koostunut varjomateriasta ja pitänyt kiinni pitkänomaisesti esineestä, jota olisi voinut kuvailla lähinnä sanalla “terävä”. Sillä puolella puustoa oli vähän enemmän, ja vähät lehdet ja havutupot tuntuivat tuovan enemmän piilopaikkoja veljeskuntalaisille.
Olivathan metsäläiset varmasti heidän puolellaan, vaikka vihreiden pikkumiesten vanha mestari seisoikin aivan lähituntumassa? Tongulla ei kuitenkaan ollut varaa pelätä myös myrkkytikaria selässä, kun varmempi vihollinen kuumotteli vain muutaman kiven ja rungon takana.
Seurueen viimeisenä kulkeva Snowie kääntyi vielä katsomaan taakseen, kun he olivat jo metsän katveessa. Hänen kaksi ystäväänsä ja johtajaansa seisoivat yhä paikallaan toisiaan mittaillen. Lumimies tunsi itsensä hyödyttömämmäksi kuin aikoihin, ja jatkoi Tongun ja muiden perään.
“Ajattelitko ostaa heille aikaa?” Ämkoo kohotti kulmiaan hymysuin.
“Ei, vaan meille kahdelle”, skakdi irvisti. “Emme ole rupatelleet sitten viime kahvihetken.”
Miekan terä lepäsi kohti aluskasvillisuutta. Samalla tapaa osoitti viimeisen Vartijan kiväärikin vain kuusenjuurta.
“Totta. Kerrohan, admin Guardian. Oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina?”
Skakdi pudisti päätään. “Näh. Olen kyllä sisustanut huoneeni Kapuran hourailuilla. Siinä on ollut aika paljon ahmittavaa.”
Siihen lausuntoon piru vain nyökkäsi hyväksyvällä hymyllä. Guardian laski katseensa miekkaan, jota punaisena värisevä ja rätisevä savukäsi piteli. Käyrä nazoralainen upseeriterä lepäsi edelleen vain maata kohti, ja kuunvalossa sen kuparinhohtoisen kahvan kaarevat kirjaimet välkkyivät.
Kuunvalo vilahti kirkkaana metallissa, kun nazorak-terä pyörähti ilmassa Ämkoon vierellä. Piru nosti uuden aseensa silmiensä tasalle, ja jatkoi:
“Tunnet minut. Tämä veitsi on minulle roskaa. Uudet ystäväni… he osaavat monta asiaa, mutta heidän takojansa eivät vastaa vaatimuksiani.”
Ilkkumisestaan huolimatta miekkapiru sai sapelinsa näyttämään kuolettavalta. Mikä tahansa terävä esine näytti siltä Ämkoon käsissä.
“Tuhatvuotiset taikamiekat ovat hemmotelleet sinut”, Gee vastasi äänensävy yhä rauhallisena ja tuttavallisena. “Ai niin. Bakmeilta muuten terveisiä.”
Ennen kuin Guardian jatkoi, hän vilkaisi, saiko nimen maininta muutosta aikaan vihreissä kasvoissa. Virne säröili vain hieman, mutta näkyvästi.
“Ihan yhtä hurmaava kuin tarinoissasi”, skakdi jatkoi. “Hyppäsi yhden torakan läpi ja tappoi toisen sen omalla jalalla.”
Ämkoon katse valui hitaasti sinisen adminin kasvoista tämän varpaisiin, ja sitten takaisin. Näytti siltä, kuin miekkamies olisi tarkistanut, oliko tämän entisellä admin-toverilla vielä kaikki raajat tallella.
“Vanhus voi arvatenkin hyvin”, Ämkoo puhui. Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Suu vihreillä kasvoilla aukesi toistamiseen, kun Ämkoo maisteli sanoja.
“On myönnettävä, että en keksi mitä oikein lähdit hakemaan opettajani luota. Ja kuulemani mukaan vanhus lähti mukaasi. Et varmaan halua valaista minua asiasta.”
Gee pudisti maastovärein sotattua päätään ja kohensi kiväärinsä asentoa edessään. Edelleenkään hän ei nostanut sen piippua miekkapaholaista kohti. Kahden everstin välissä oli kahdeksan metrin alue, jolle ei uskaltautunut kärpänenkään.
“Valaisepa itse. Kenen taskuun olet oikeasti sujauttanut itsesi siellä pesissä?”
Guardian piti hetken tauon ja tuhahti.
“Jos vastaat Gaggulabio, olen aika pirun pettynyt periaatteisiisi.”
Guardianin mainitsema nimi sai Ämkoon virneen muuttumaan pieneksi hetkeksi epämääräiseksi irvistykseksi. Sitten kiero hammashymy kuitenkin palasi pirulaisen kasvoille.
“Kauan eläköön tahrattoman perimän imperiumi”, kuuluivat sanat miekkamiehen suusta. Äänensävystä oli mahdotonta löytää vihjeitä siitä, oliko tämä tosissaan vai ei.
Tai olisi ollut, jos ei olisi tuijottanut parasta ystäväänsä silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Ontor oli siirtynyt johtamaan letkaa, ja aamuöisen pimeä metsä vilisi muodottomana sankareiden ympärillä. Kohtaamispaikalle oli enää vähän matkaa, eikä Ämkoo ollut näyttänyt aikeita takaa-ajoon. Matoranista tuntui silti pahalle, hän tahtoi oksentaa. Tai hän tahtoi herätä tästä unesta, jossa oli joutunut jättämään admininsa jälkeen ja Ternok oli tajuttomana. Tai oikeammin hän halusi takaisin Klaaniin, turvaan.
Kangoo loikki aivan seikkailijan kannoilla, Tongu ja Snowie hölkkäsivät vasta vähän jäljessä. Kumpikaan pitkän linjan ja ison koon klaanilaisista ei ollut edustamansa järjestön vikkelimmästä päästä, mutta tahti oli silti ripeä.
Sitä paitsi ajatukset tuntuivat tuona yönä fyysistä muotoa painavammilta.
“Tongu…” lumimies läähätti. “Olen pahoillani. Siitä, kun pyysin tulla mukaan… En tiennyt mitä tilasin, en minä täällä ole avuksi.”
“En minäkään! Mutta murehditaan tätä toiste, keskitytään nyt kulkemiseen”, jätti vain vastasi. Snowie tiesi Tongun olevan oikeassa.
“Okei, joo…” valkea klaanilainen myöntyi.
Ja sitten tajusi jotain. “Hetkinen!”
Guardianin takaa puskeva kevyt tuuli hieroi havunneulasia vasten puunrunkoja. Se kulki nurmen yli ja tanssitti katkenneita oksanpalasia, kunnes pyyhälsi yli kahden miehen varjon, jotka tuijottelivat toisiaan keskellä sotatannerta.
“Videoviestisi oli aika hieno. Sinun vai noiden totuustehtaan idea?”
Ämkoon elävän käden sormet käväisivät tämän suun tiellä.
“Mukava kuulla, että pidit siitä. Jännitän aina kameran edessä, tiedäthän. Ja voit olla varma, että idea oli kokonaan minun.”
“Kaikki eivät ihan arvostaneet sitä…”
“Ah. Loputtomalla suosiollani on siis rajansa.”
“Niin kai. Minullakin meni hetki omaksua se pätkä… mutta niinhän ne kai sanovat hyvästä elokuvataiteesta.”
Ämkoo ilmehti ilkikurisesti. Ylimitoitettu nahkatakki lepatti raskaasti, kun hän laski kätensä alas sen suojaan. “Kun nyt kerran otit puheeksi, niin kerro ihmeessä, mitä muuta kotipuoleen kuuluu. Palan halusta tietää.”
“Palatko, oikeasti?” skakdi kysyi hiljaa.
Puna torakkaterää pitelevässä varjoraajassa voimistui. Ilmassa tuoksui savu kun läpikuultava energiakäsi leimahti entistä kirkkaammaksi.
“Ilmiliekeissä”, miekkapiru vastasi.
Gee ei suostunut siunaamaan sanaleikkiä edes hymähdyksellä.
“Tawa nukkuu edelleen liian vähän. Matoro on mennyt rikki. Snowien ja Tongun näitkin. Tagunaa ampui kani. Uusin jäsen on mekkoon tungettu torakka”, Gee luetteli. “Kysytkö oikeasti, vai pelaatko aikaa?”
Miekkapirun hymyilevä katse lähti harhailemaan kauemmas tämän sinisestä keskustelukumppanista.
“Voisin kysyä teiltä samaa.”
Ämkoon kasvot kääntyivät ylemmäs tummia latvoja kohti, ja tämä korotti ääntään:
“Olet typerys jos kuvittelet, että en huomaa sinua.”
Guardiania lähimmän puun oksiston pimennon valtasi sekunnin murto-osan ajaksi kiusaantunut hiljaisuus. Sitten vihreä varjo valui alas puun tummaa runkoa pitkin, ja Enki kierähti ketterästi sinisen adminin rinnalle. Guardian ja le-matoran jakoivat hiljaisen katseen.
“Sinä et voi pysyä piilossa minulta”, Ämkoo mahtaili. “Minä koulutin teidät. Minä näen teidät.”
Enki ei sanonut sanaakaan. Kädessään le-matoralaisella oli myrkkyveitsi, jonka hän siirsi lannistuneena piiloon selkänsä taakse.
“No”, Guardian kohautti olkapäitään pettyneesti, “kannatti kokeilla.”
Skakdi naksautti Vartija-kiväärin varmistimen alas ja latasi aseen. Luistin liukui öljyttynä, koneisto kolahti äänekkäästi ja jousi työnsi jotain odottamaan liipaisimen käskyä.
Miekkapirun silmissä oli yllättyneisyyttä. Edelleenkään ei Vartija-kiväärin tähtäys noussut maaston juurista. Sininen etusormi hiveli vain varoen liipaisimen metallia.
“Palatakseni valkoiseen turagaan”, skakdi lausui itsevarmana. Geen liipaisinkäsi kopautti rungosta törröttävää lipasta. “Heitäpä ihmeessä veikkaus, mitä tämän sisällä on.”
Ämkoon suupielet lipuivat hieman alemmas, ja miekkamiehellä oli hankaluuksia keksiä nasevaa vastausta, tahi vastausta lainkaan.
“Miten tämä liittyy Bakmeihin?”, irtosivat hiljaiset sanat Ämkoon huulilta. Guardian hymyili kylmästi.
“Rämmin läpi kilometrikaupalla viidakkoa vailla unta ja ruokaa löytääkseni turagasi. Jälkeenpäin mietittynä harvinaisen typerä idea, ja en ole aivan varma miksi selviydyin siitä hengissä. Ehkä lopulta siksi, että vanhus oli samaa mieltä kanssani yhdestä asiasta: sinut täytyy pysäyttää. Ja tällä se hoituu.”
Ei vastausta, eikä Ämkoo liikahtanutkaan. Guardianin toinenkin sininen käsi hakeutui aseen tuelle.
“Tämän lippaan sisällä on toa-kivesi sisältö jaettuna kuuteen patruunaan. Mitä luulet, kuinka hyvin ne toimivat makutaasi vastaan?”
Sanat kuivuivat Ämkoon suuhun samalla kun tämän virne muuttui ensin hölmistyneeksi, ja katosi sitten kokonaan tämän kasvoilta.
“Tuo on järjetöntä”, miekkamies ärähti ja puristi tiukemmin sapeliaan. Torakkaterä siirtyi hitaasti everstien väliin.
Enki seurasi tätä kaikkea vakavana, pysyen yhä vaiti. Kolmikyntinen skakdinjalka otti toisen lähestyvän askeleen.
“Kuka tietää”, Guardian lausui hiljaa. “Ehkä osuma olisi vihdoin tulivuoren paholaisen loppu. Puhunko vielä Yuurein makutalle? Vai onko siellä sisällä vielä edes pieni ripe jotakuta muutakin?”
Punaisena hehkuva silmäpari yritti porata Vartija-kivääriin reikää katseellaan.
“Makuta on kuollut”, Ämkoo ärisi pitäen katseensa Guardianin aseessa.
“Minä haluaisin niin uskoa tuon. Että sinua on vielä siellä jäljellä. Ja sen, että olet kääntynyt vain saadaksesi miekan Avdelta.”
Guardian katsoi entistä aseveljeään silmiin värähtämättä. Etusormi alkoi kiertyä liipaisimen ympärille varmemmin ottein.
“Ämkoo… jos tämä on vitsi, on se menossa jo aika kovaa vauhtia vanhaksi. Auta minua. Minä en… minä en tiedä, mitä tehdä. Näetkö, mitä sait minut myöntämään? Minä en tiedä, mitä tehdä.”
Gee laski leukaansa rintaansa kohti, raotti hampaitaan ja vapautti ilottoman naurahduksen.
“Aika jännää, kuinka jotkut asiat kuulostavat pelottavilta vasta, kun ne sanoo ääneen.”
Ämkoon silmät kapenivat viiruiksi ja ilme tämän vihreillä kasvoilla kiristyi. Miekka leikkasi ilmaa puhujien välissä, kun Ämkoo kohotti terää ylemmäs.
“Epäröintisi koituu vielä kohtaloksesi. Toisin kuin sinä, minä tiedän mitä aion tehdä.”
“Aion olettaa, että tarkoitat sitä, että nostat kätesi ilmaan ja asetut polvillesi”, vakava ääni murahti Ämkoon takaa.
Guardianin silmä pullistui hämmennyksestä, kun hän vilkaisi vierellään seisovaa, lähes yhtä pöllämystyneen näköistä le-matorania. Ääni ei kuulunut Enkille. Puhuja seisoi sammalisen kiven päällä ylväästi Ämkoon takana.
Siniviittainen matoran piti kiekonheitintään tähdättynä mustatakkiseen puolimakutaan.
“Koska nyt jäit kiinni”, ylikomisario Harkel lausui.
“Tongu, missä Harkel on?” Snowie hätääntyi. “Harkel? Harkel!?”
Kaksi klaanilaista pysähtyivät. Keltaisen jätinkin katse haravoi pimeää metsämaata terävänä. “Harkel!”
“Jäikö hän jälkeen? Mitä jos hän kompastui? Meidän on autettava kuomaa hädässä!” lumiukko hätääntyi.
Yksissä tuumin keltainen ja valkoinen raskassarjalainen vaihtoivat suuntaansa.
Miekkapaholainen vilkaisi sivusilmällä taakseen, ja kääntyi sitten takaisin Guardiania kohti. Ilmeettömän näköinen petturi tuijotti entistä toveriaan syvälle silmiin. Torakkaterä valui varovaisin liikkein huotraansa, kunnes miekankahvan metalli kilahti siihen. Varjokoura himmeni ja sammui.
Enkin vihreän akakun ilme ei värähtänytkään, kun Ämkoon katse kääntyi tätä kohti. Pieni metsien soturi oli kohottanut myrkkyä valuvan veitsen jo hetki sitten kasvojensa tasalle, ja hetken ajan vihreäkasvoiset ottivat katseillaan toisistaan mittaa. Sitten, lyhyen sekunnin ajaksi Ämkoo sulki silmänsä ja huokaisi.
Tuuli oli lakannut.
Miekkapiru nyökkäsi entisille tovereilleen, ja kääntyi.
Nazorak-manttelin helma kohosi pyörähdyksen voimasta kuin mustiksi siiviksi paholaisen ylle samalla kun varjokoura ilmestyi sihinän saattelemana poliisin kaulalle. Harkelin jalat irtosivat äkisti maasta, kun paholainen riuhtaisi tämän verenpunaisena hehkuvaan otteeseensa. Kiekonheitin putosi poliisin käsistä.
“Minä tiedän mitä aion tehdä”, Ämkoo sanoi toistamiseen, ja virnisti Guardianille.
Viimeinenkin ripe hymyä pirstoutui, kun Guardian avasi suunsa ja pystyi vain huutamaan.
“LOPETA!”
Miekkapaholainen ei värähtänytkään.
Poliisin pienet kädet yrittivät pienen hetken ajan saada otetta paholaisen punaisesta kourasta, mutta turhaan. Hehkuvat aavesormet puristivat tiukasti matoralaisen kaulaa raivokkaasti kunnes tämän jalat vain lakkasivat sätkimästä.
Matoralainen roikkui täysin velttona Ämkoon otteessa. Piru heilautti kättään, ja eloton poliisi lensi kaaressa kohti adminia ja metsän matorania. Veltto keho mätkähti mättään juurelle heidän edessään.
Aukion laidalle ennättäneen ja nyt seisahtuneen Snowien silmät suurenivat. Pehmeiden kasvojen ilme oli järkytys. Sitten epätoivo. Suru.
“Mutta…” valkoinen rauhan lähettiläs aukoi suutaan. Loput sanat kuristuivat kurkkuun. Hän vain tuijotti tapahtunutta.
Enki liikkui ensimmäisenä. Vihreä mies heittäytyi salamana Harkelin vierelle ja vei sitten sormensa tämän kaulalle.
Kaiken tämän aikana Guardian ei ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän laski vain leukaansa aivan hieman alaspäin.
Yössä kuului linssin nakse, kun konesilmän väri vaihtui oranssiksi.
Skakdi katseli hiljaa läpi lämpölinssin, kuinka oranssi, punainen ja keltainen pakenivat poliisin sydänvalosta, ja sininen otti vallan.
Lopulta kaikki sävyjen liike lakkasi.
Tilanteesta loitommalla, aivan metsäaukion laidalla, Snowie tuijotti entistä ystäväänsä, joka oli nyt vain mytty maassa – ja entistä ystäväänsä, joka seisoi liikkumattoman kehon edessä.
Tuuli oli lakannut raapimasta oksia vasten runkoja. Vain skakdin, matoralaisen, miekkapirun ja lumimiehen raskaan hengityksen äänet täyttivät metsäilman.
“Miksi sinä teit noin”, Guardian kysyi täysin vivahteettomalla äänellä.
Ämkoo korjasi palttoonsa asentoa terveellä kädellään katsellen maassa makaavaa kehoa. Käsi laskeutui lepäämään nazorak-miekan kahvalle ja pirun hymyilevät kasvot kohosivat Guardiania kohti. Ämkoon vastaus oli lyhyt.
“Kyllä sinä tiedät.”
Enki nousi hitaasti seisomaan. Vihreän miehen kädet vapisivat, kun tämä nosti epäuskoisen katseensa entistä mestariaan kohti. Metsämatoran ei sanonut sanaakaan. Enkin ei tarvinnut. Kaikki tarpeellinen oli luettavissa matoranin järkyttyneiltä akaku-kasvoilta.
Geen kynsikkäät kourat puristivat Vartija-kivääriä yhä tiukemmin. Aseen piippu kohosi ja laskeutui hänen raskaan hengityksensä tahtiin.
“En“, pusertui ääni hänen hampaidensa välistä. “Minä en tiedä, miksi helvetissä sinä tekisit noin.”
Varjosormet laskeutuivat paholaisen aseen kahvalle. Kapea terä kirskui lähtiessään hitaasti liikkeelle huotrastaan.
“Miksi noin vakava naama? Kyllähän sodassa väkeä kuolee.”
Guardianin niska suoristui ja kasvot nousivat ylös märälle suomaalle paiskatusta kankeasta kehosta. Keinosilmän lämpölinssi vaihtui naksahtaen taas punaiseksi ristikoksi. Sen kelmeä valo heijastui skakdin höyryävästä hengityksestä.
“Tajuatko sinä edes oikeasti, mitä olet mennyt tekemään”, Gee latoi sanojaan yksi kerrallaan. Torahampaat natisivat toisiaan vasten. “Mahtuuko siihen paksuun, vihreään, sarvipäiseen kalloosi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta?
Miekkapaholainen otti muutaman varovaisen askeleen skakdia kohti.
“Mitä minun pitäisi vastata? Haluatko, että sanon sen ääneen?”
Matka adminin ja entisen adminin välillä lyheni lyhenemistään.
“Kyllä, poliisinne on kuollut.”
Ämkoo pysähtyi vain muutaman metrin päähän Guardianista.
Torakkaterä välähti yössä kun Ämkoo kiskaisi aseen entisen ystävänsä kasvojen tasalle.
“Kyllä, minä tapoin hänet. Muita kysymyksiä?”
Snowie ei tiennyt, oliko kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän ei kyennyt kiinnostumaan moisesta, ei nyt, ei sen jälkeen, mitä Ämkoo oli juuri tehnyt.
Ja hetkeen Guardian ei vastannut miekkapirun kysymykseen, vaan tuijotti itseään kohti suunnattua terää. Maassa makaavan matoralaisen sininen, repaleinen viitta kostui, kun upottava suomaasto alkoi hitaasti ottaa liikkumatonta kehoa omakseen.
Lopulta hitaana vastauksena nousi Vartija-kiväärin piippu, ja kohta sen linja osoitti tikkusuoraan kohti miekkapaholaisen leveää hymyä. Ja siihen se jäi kuin jäätyneenä.
“Enki”, Guardian lausui tähtäys värähtämättömänä. “Jos en osu häneen, sinun on pakko. Jos en osu häneen, sinulla on kolme sekuntia.”
Le-matoran seisoi yhä jähmeänä kaksikon välissä suohon hitaasti vajoavan ruumiin vierellä. Matoranilla kesti vähän liian kauan vastata, ja piru ehti avata suunsa ensin:
“Mieti tarkkaan kenen puolella olet, veli.”
Punaiset viirusilmät tuijottivat pahaenteisesti epäilevän näköistä metsäläistä. Toisessa kädessään yhä myrkkyveistä pitelevä le-matoran vastasi Ämkoon tuijotukseen viemällä vapaan kätensä varovasti varustevyölleen. Matoran kyyristyi hieman, kuin nurkkaan ajettu kissa valmistautuessaan pakoloikkaan.
Ämkoon katse palasi Guardianiin.
“Älä ole huolissasi”, piru alkoi taas puhua. “En aio tappaa sinua. Herra kenraali esitti sittenkin toiveen, että sinulla on vielä pulssi kun raahaan sinut hänen eteensä.”
Alkoi taas tuulla. Noenmusta nahkatakki alkoi lepattaa hiljaa. Ämkoo vilkaisi ohimennen maassa makaavaa kuollutta.
“Poliisillanne ei valitettavasti ollut kenraalille niin väliä”, piru naurahti.
“Eikä sinulla”, Guardian sanoi ja ampui.
Suuliekin karjahdus kaikui kuurouttavasti puiden välissä. Vaaleanvihreä valoviiva viuhui aukion läpi. Kuusenoksa säpälöityi. Musta nahka riekaloitui.
Kauemmas loikannut miekkamies putosi läheiselle mättäälle ja nauroi yllättynyttä naurua.
“Se kävi lähellä!” piru karjahti ja ojensi varjoraajaansa. Paholaisen punahehkuinen käsivarsi särähteli ja savusi tummanpunaista savua kohdasta, jota luoti oli raapaissut. Takin hiha kyti ja nostatti ilmoille palaneen nahan käryn.
“En ole ennen nähnyt sinun ampuvan ohi”, Ämkoo puhui irvistäen. “Etkö uskallakaan surmata ystävääsi?”
Guardian veti liipaisimesta.
Yö kaikui Vartijan kajahduksesta. Toinen vihreähohtoinen viiva sivalsi tiensä yli suon. Miekkapiru ehti syöksyä pakoon ammuksen tieltä hakien suojaa metsän kolkoista puista. Pirun ilkikurinen nauru loittoni nopeasti pimeään metsään. Varjokouran hehku erottui pienen hetken puiden takaa, kunnes se sammui särisevän sihahduksen saattelemana.
“Enki!” Guardian karjui, ja kääntyi kohti hitaasti suohon uppoavaa tummaa myttyä. Mutta vihreä matoralainen oli kadonnut ruumiin viereltä jättäen jälkeensä vain vetiseen maastoon uponneet jalanjäljet.
“ENKI!” Gee karjui kääntyillen ympäriinsä. Hän riuhtaisi kiväärin rinnuksilleen, kirosi ja syöksyi raskain askelin pirun perään puustoon.
Aukion toisella laidalla totaalisen lamaantunut Snowie hävisi myös metsän sekaan, mutta ei omasta tahdostaan. Jätin keltaiset kourat retuuttivat hänet katseilta piiloon.
“Meidän on mentävä, nyt!”
Snowie ei edes vastannut. Hänen itkuisa katseensa kääntyi Keltaiseen jättiin.
“Nyt!” Tongu painotti.
Ontor vapisi.
Matoran ei ollut koskaan hirveästi ajatellut metsiä. Hän oli maan kansaa ja koneiden parissa varttunut, tutustunut taivaisiin Laivaston opissa. Metsiä oli Klaanin saari täynnä. Ja siihen aikaan, kun saarta oli Klaanin saareksi voinut sanoakin, oli mielikuva metsistä ollut mukava, seikkailullinen salo. Mutta nyt näin ei ollut. Pimeys oli raastavaa. Tuuli rahisutti oksistoja. Muotoja liikkui ympärillä, eikä mikään niistä ollut miellyttävä.
Mutta pahin ahdistuksen ja pelon aihio makasi Ontorin ainoan näkyvän matkakumppanin, ison kellertävän kengurun pussissa. Ternok ei ollut esittänyt tajuihin palaamisen merkkejä. Ontor oli katsonut säkkiin tuon tuosta, huhuillut ystäväänsä kavahtaen omaa ääntään, mutta vastausta ei kuulunut.
Tongu ja lumiukko olivat poissa, eikä luotettavaa poliisiakaan ollut kuulunut takaisin.
Veljeskunnan soturit ilmeisesti olivat jossain lähellä, ainakin jos he yhä suorittivat Guardianin käskyä. Jos olivat, niin soturit pysyivät piilossa liiankin hyvin. Alkuun Ontor oli yrittänyt tiirailla niitä, mutta ympäristön liikkeiden tarkkailu oli ollut omiaan vain tekemään paikasta entistä kammottavamman.
Matoralainen muisti miekkapirun pistävän katseen ja johtajansa hädän tämän kaikottua. Mutta niidenkin ajatteleminen oli vain pako siitä tosiasiasta, ettei Ternok ollut täällä hänen kanssaan jakamassa tilannetta. Ternok oli ollut aina silmäkulmassa, joku kikka tai letkautus valmiina. Heppu oli syöksynyt Feterran kimppuun tukipuvussa merimiinan kanssa! Ja nyt räjähdyksen paineaalto oli kellistänyt Ontorin ystävän. Hän tunsi itsensä rammaksi.
Ontor ei pystynyt enää jatkamaan, vaan lysähti kannolle. Kangoo pysähtyi ja kumartui hänen yllensä. Kenguru hieroi pehmeää turpaansa vasten laivastolaisen kasvoja.
“En pysty yksin.”
Lyhyellä eturaajallaan Kangoo avasi pussiaan ja nosti hellästi suullaan Ontorin pussiin tajuttoman ystävän seuraksi.
“Brnn” se kirskui ja lähti pomppimaan eteenpäin synkässä metsässä.
Taistelun äänet olivat hiljenneet, mutta se ei valanut lohtua odottaviin klaanilaisiin.
“Heillä on kestänyt jo liian kauan”, Geetee kuiskasi. Hänen katseensa haravoi hämärää havumetsää.
“Emme voi kuin odottaa…” , hänen vieressään makaava Troopperi mumisi. Kaksikko tarkkaili ympäristöä kuusenoksien alta.
Sankarit olivat vetäytyneet syrjään ja heitelleet kulkuneuvojensa päälle havuja. Ja nyt he odottivat.
“Tämä ei ole sopivaa sankareille!” Santor tuhahti. Hän istui yhden Kane-Ran sisällä. “Tekee meistä pelkureita.”
Samolin suuri käsi laskeutui painijan olkapäälle. Puunaamioinen kääpiö-toa loi yhden alakuloisen katseen Santoriin. Sanaton ele tehosi, ja Santor huokaisi väsyneenä.
“Ei tämän näin pitänyt mennä.”
Epäonnistuminen leijui ilmassa. Tulikärpänen oli tiessään, ja Tongun tiimi sekä Admin Guardian olivat hengenvaarassa, teillä tietämättömillä. Allianssi oli petkuttanut Klaania oikein kunnolla, eivätkä he edes tienneet miten.
“Ei, ei niin”, läheisen kuusen alaoksien varjossa lymyävä Kyberi kuiskasi. Hänen voimansa alkoivat olla vähissä, joten hän ei aktiivisesti vaimentanut koko seurueen ääniä. “Mutta Mata Nui auta jos hyväksymme tappiomme. Emme ehkä voi auttaa suoraan, mutta pysytään valmiudessa.”
Iniko katseli tiimiään suuren pensaan juurelta. Matoranit pysyivät kasvustoon kätkettyjen alusten sisällä, mutta heidän täytyi pysyä valppaina. Kai tämä oli vääjäämätöntä, että joskus näinkin päin, hän murehti miettiessään sitä, miten heitä oli huijattu.
Keltainen kyklooppi ja lumiukko rämpivät pikavauhtia läpi synkän salon. Missään ei näkynyt tai kuulunut torakoita, mutta tänä yönä mistään ei voinut olla varma.
Snowien jalat veivät häntä eteenpäin kuin kuumeisessa unessa. Askel, askel, askel, nopeassa tahdissa. Maa jalkojen alla ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Metsämaa ympärillä oli kuin unta sekin. Valtava keltainen selkä lumimiehen edessä oli sekin vain hädin tuskin olemassa, kun Snowien mieli lipui pois, epäuskon valtakunnasta epätoivon maille.
Pienet jalat lakkasivat sätkimästä Ämkoon otteessa. Se kaikki oli niin abstraktia, Ämkoon puolenvaihto, sota. Pienet kädet lakkasivat taistelemasta. Se ei tuntunut todelta lainkaan.
Snowie ei päässyt irti siitä hetkestä, kun hänen poliisiystävänsä oli kuollut. Tällä kertaa lumimies ei kyennyt edes häpeämään hyödyttömyyttään.
Hänen edellään kulkeva klaanilainen oli sentään toimintakykyisempi.
“Ontor! Ontor! Ternok!” huusi kyklooppi. Heidän juoksunsa kuultaisiin kaukaakin, joten salailu ei käynyt edes mielessä. Tongua ajoi eteenpäin kauhu taakse jääneestä tappajasta, joka yhdistyi alati kasvavaan pelkoon siitä, että hän oli jättänyt alaisensa yksin samaan metsään.
Ison siirtolohkareen kohdalla jätti pysähtyi ja Snowie sai hänet kiinni. Kuumeisesti miettien Keetongu kiipesi kivelle, nuuhki ilmaa ja tiiraili menosuuntaan. Hän liukui alas ja tarrasi lumiukkoa olkapäästä.
“No niin, luulin näkeväni Kangoon vähän matkaa edessäpäin! Saamme heidät kiinni… Jatketaan!”
Jätin otteesta hätkähtäneen Snowien katse terästäytyi. “Niin, aivan, kyllä!”
Kaksikko kiersi kiven ja jatkoi matkaansa pusikossa. Kangoo kuuli heidän lähestyvän ja kääntyi.
“Brnn.”
“Ontor! Ternok! Missä-”
Ontorin kalpea naama kurkisti pussista. Tongu huokaisi helpotuksesta, ja Ontorkin näytti helpottuneen, kun tulijat olivat ystävällisiä. Mutta Harkelia hän ei nähnyt.
“Löysittekö-”
“Ontor, Harkel on poissa”, jätti sanoi ja hänen ryhtinsä lysähti.
“Minne hän-”
Snowien alakuloinen katse kohtasi matoranin. Se kertoi paljon, mutta vasta Tongu puki uutiset sanoiksi. “Ämkoo tappoi. Hänet.”
“Ei! Entäs, eikö-”
“Me emme tiedä miksi! Gee ampui ohi, mutta Harkel kuoli! Ämkoo vain… Meidän pitää mennä. Jatkaa.”
Ontor ei pitänyt lainkaan siitä, miten hänen pomonsa puheenparsi poikkesi tavanomaisesta. Hän oli aina pitänyt keltaisen jätin olemusta järkkymättömänä kuin peruskallio.
“Mutta minä pidin hänestä! Tai siis, ei noin voi mennä kuolemaan…” Matoran nyyhkytti.
“Ontor. Yritetään me päästä eteenpäin, okei? Sinulla on radiopuhelin, koitetaan saada kyyti kotiin…”
“Ai niin, se…”
Matoran antoi puhelimen jätille, joka otti sen ja nosti toisella Ontorin pussista olalleen.
Snowie oli seisonut hiljaisena sananvaihdon ajan.
“Emme me voi tännekään jäädä”, lumimies lopulta lausui, hitaasti ja varovasti. Aivan toisella tavalla kuin yleensä.
Tongu väänti nappia hetkisen ja löysi taajuuden.
“Troopperi, kuuluuko? No niin… Kuule, menetimme Harkelin. Ämkoo tappoi – kyllä, tiedän. En tiedä. Hän ampui mutta ohi. Niin. En usko. Kyllä, minä, pojat ja Snowie. Olemme aika ylhäällä, varmaan aika lähellä rotkoa. Notkoa.”
“Selvä, menemme sinne pikimmiten! Yrittäkää pysyä ilmassa… Nähdään siellä.”
Hän antoi puhelimen Ontorille ja katsoi Snowieta ja sitten Kangoota.
“Paikka, jossa yritämme kyytiin, on luultavasti aika lähellä. Meidän taitaa olla paras ottaa Ternok ulos, sillä, Kangoo ei mahdu ilma-aluksiimme.”
Ontor ja lumiukko nyökkäsivät. Kenguru antoi kaivaa tajuttoman pikkumiehen pussistaan.
Surumielisenä Keetongu katsoi velttoa alaistaan. Ternokin sydänvalo vilkkui tasaisesti, mutta ennen niin kirkkaat vihreät silmät olivat hämäiset ja violetti Kaukau ehkä hitusen normaalia harmaampi.
Telakan herra sulki miespolon suureen kouraansa ja taputti toisella Kangoota.
“Olit hyvä ambulanssi! Mutta jos vielä voit, ole kiltti ja etsi Guardian ja tuo hänet takaisin Klaaniin. Hyvästi!”
Klaanilaiset aloittivat viimeisen nousun notkelman harjanteelle. Kangoo katseli jonkin aikaa heidän loittonevia selkiään, kirskui hetken alakuloisesti ja lähti sitten pomppimaan takaisin päin.
Rakettimoottorit kuljettivat konetorakkaa. Sen raskas kyborgikeho viilsi ilmaa tuulispään tavoin.
https://www.youtube.com/watch?v=aAAbEgmENM0
Ei kovinkaan kaukana, harjanteen takana, kyräilivät Keetongu, Snowie, Ontor ja Ternok. Notkelman pohjalla oleva pirunpelto ja suuremmat lohkareet antoivat klaanilaisille suojaa, mutta tekivät laskeutumisen mahdottomaksi. Troopperin osasto olisi kuitenkin pian paikalla, ja lymyilijät tekivät parhaansa valmistautuakseen.
Lumiukko kapusi pikaisesti keltaisen jätin selkään, ja elastista olomuotoaan hyödyntäen levittyi leveille hartialevyille kuin voi leivälle. Kaukaa sotimisen herättäneen klaanilaisia katselevan kargus-huuhkajan näkökulmasta näytti siltä, kuin iso kyklooppi olisi vihdoin saanut pään, kun Snowien polla katseli maailmaa jätin olkapäiltä. Tongu nosti Ternokin olkapäälleen pehmeään massaan, ja Ontor piti tästä tiukasti kiinni tarraten vapailla käsillään jätin olkalihaksistosta. Torakat varmaankin arvasivat, ketä siirtolohkareen takana lymyili. Onneksi epätoivoa täynnä olevan yön päättyessä kotoisa propellien pörinä lähestyi: Nyt tai ei enää ikinä.
Yhdeksi mieheksi muuttunut nelikko kurkisti lohkareen sammaleisen kyljen taakse. Vielä ei kuularusku syöksynyt piilopaikkaa kohti. Mutta pohjoisesta lähestyi kuin lähestyikin neljä ilma-alusta. Kaksi vankkaa Kane-raa sivuillaan solakat Lohrakit. Mutta pörinän ohi kuului myös laukauksia. Koilisessa katsavan metsikon lähistöllä liikkui maassa torakkain joukko-osastoja, ja Laivaston alukset joutuivat tekemään väistöliikkeitää pysyäkseen ilmassa. Lohrakit tekivät nopeat sivuluisut ja saivat ohjattua tulta muualle, mutta raskaimmilta rahtikoneilta moiset manööverit eivät luonnistuneet. Vasemmanpuoleinen Kane-ra sai osuman siipeensä, mutta jatkoi lentoaan. Katsettaan tarkentamalla klaanilaiset havaitsivat, että aluksen sisätiloista tuleen vastattiin nuolin ja tulivasamin. Myös oikeanpuoleisen ilma-aluksen katon raskas Cordak-tykki kääntyi ja räsäytti räjähtävän kudin vainolaisrivistöön; osumasta ei tosin saatu varmuutta.
”Nuo eivät kyllä pysty laskeutumaan tänne”, Ontor mutisi, ”ja jalkapelillä ei pitkälle pötkitä.”
”Pakko hypätä”, Tongu sanoi. ”Siipien välistä.”
”Nuo takapotkurit eivät ole kovin kaukana toisistaan”, Snowie tuumi ääni itkuisuudesta tukkoisena, mutta nyt jo tilanteen tasalla. ”Oletko kuitenkaan, niisk, ihan varma?” Omienkaan vinhasti pyöriviin potkurinlapoihin viipaloituminen ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta.
”Kärkien ero minimissään on kolme pilkku kahdeksan metriä”, Ontor sanoi tietävänä, ”Ja matalin lentonopeus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Mutta jos osut takaosaan, se saattaisin onnistua…Tuomme kyllä melkoisesti lisäpainoa.”
”Enpä voi väittää”, Snowien pää nyökytteli ja naurahti alakuloisen pakotetusti. “Mutta inkiväärioluet voin tarjota, jos tästä selvitään.”
Ontor kaivoi radiopuhelimen esiin ja avasi yhteyden.
”Kuuleeko Troopperi? Olemme tässä lohkareen takana – juurikin vajaan sadan metrin päässä siitä isommasta louhikosta. Tuota, tulimme siihen tulokseen, että Tongu aikoo hypätä. Luuletko, että se onnistuu. Niin, sitä minäkin, mutta leveys kuulemma riittää. Aivan niin! Juurikin, annas lähetin Paltakille, Tongu saa puhua tähän…”
Ontor laski vastaanottimen niin, että Keetongu pystyi puhumaan sillä. Kukaan ei oikein tiennyt, missä jätin korva sijaitsi, mutta keltainen mies tuntui kuulevan.
”No niin. Tästä ei tule helppoa, niinkun ei enää mistään muustakaan, mutta minä suunnittelin tuon kiesin, ja uskon, että tämä on paras mahdollisuus mitä saamme. Ajakaa mahdollisimman hiljaa lohkareen yli kahden ja puolen metrin korkeudella samalla laskeutuen kahdentoista asteen kulmassa. Kiven takana on alarinne, joten tilaa nostolle on. Inikolla on Miru, eikö? Käske häntä kannattelemaan kattoa koko naamion nostovoimalla. Teidän porukkanne on muutenkin kevyempi kuin se toinen. Ai niin, pitäkää takaluukku auki, saatamme joutua kipuamaan sisään pikaisesti. No niin, lykkyä tykö, ja jos selviämme täältä hengissä, niin ylennys on varma! Ärjänteelle!”
Ontor laittoi puhelimen syrjään. Tongu kipusi varpaankynsiään ja suuria käsiään hyödyntäen murikan suojaiselle puolelle. Lohrakit kaartoivat uhkarohkeasti taakse ohjaten vihollistulen pois Kane-roista, joista oikeanpuoleinen hidasti selvästi. Puolitoista minuuttia, Tongu arveli. Yksi minuutti.
”Mata Nui meitä auttakoot”, sanoi Ontor.
”Toivotaan niin”, Tongu sanoi.
Snowie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta potkurien melu peitti sen alleen. Lihaksikkaat jalat suoristuivat. Hetken ajan kaikki oli pysähtynyttä.
….
Keltaiset kourat rämähtivät kiinni takalautaan, ja painovoima palasi takaisin maailmaan. Kaikkeus muljahti takaisin. Tongun varpaat hipoivat heinikkoa, alus notkahti monta metriä alas, mutta maa laskeutui onneksi loivana rinteenä, ja törmäykseltä kamaran kanssa vältyttiin. Samolin keltaruskeat kourat auttoivat matoralaiset pikaisesti sisään, ja Snowie keräsi luunsa ja mönki takaluukusta sisään. Kane-ra sai kuin saikin nostettua suuntansa jokseenkin vaakatasoiseksi, mutta noste riitti enää hädin tuskin. Sisätilaa valaisi Inikon suuri Miru, kun maan sankari yritti nostaa alusta sisäkatosta ylöspäin. Troopperi näytti pikaisesti peukaloa ja keskittyi taas vetämään varsijoustaan. Paltak pysyi tiukasti ohjauspuikoissa; Agnes, toinen laivaston piloteista, keskittyi olemaan yhteydessä muihin aluksiin.
”Lohrakit suojaksi! Takaisin tänne! Saimme heidät!”
Pienempien klaanilaisten astuttua alukseen Samol auttoi Tongun ylös. Kääpiötoan väkivoimista oli todellakin apua, sillä Tongu ei ollut mikään akrobaatti. Alus ei meinannut lähteä nousuun. Inikokin aivan hikoili. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klaanilaiset olivat ilma-aluksessa kuin sillit purkissa; Kane-rat, lyhyiden matkojen kuljetusten työhevoset, eivät olleet mitään joukkojenkuljetusaluksia. Sankarit joutuivat ahtautumaan seiniä vasten – tai Inikon tapauksessa kattoa – kun klaanilaisista suurin mönki heidän keskuuteensa.
”Liikaa painoa”, Paltak mutisi ohjauspuikkojen takaa, ”noste ei riitä…”
”Minä voin lentää muualle, mutta siitä on vain haittaa”, Iniko murahti.
”Minä heitän Snowien toiseen alukseen”, Tongu sanoi. Snowielta ei kysytty, mutta hän oli selvästi miehistön toiseksi painavin, eikä hän nyt olisi ainakaan voinut heittää keltaista jättiä ilmasta-ilmaan.
”Okei…”
”Voisitko olla jotenkin aerodynaamisempi, vanha kaveri? Niin kuin lumipallo, jooko?”
Lumimies yritti paakkuuntua, mutta Nui-Koron kaartin siniviitta teki siitä hankalaa; pukine meinasi mennä lumikerrosten väliin. Murheellisena Snowie riisui pukineen. Muisto oli raskas. Nopeasti mutta huolellisesti hän viikkasi sen aluksen nurkkaan, ja pian ahtaassa lastitilassa olikin enemmän tai vähemmän palloa muistuttava möykky, josta pseudoporkkanat ja tutut mutta huolestuneet kasvonpiirteet toljottivat.
Anges papatti radioon ja toinen Kane-ra liiti sivulle. Vihollistulitusta uhmaten Santor avasi toisen sivuoven ja odotti syli leveänä koppia; jalometallien SUPER Toa huusi jotakin, joka jäi moottorien jylyn takia kuulematta. Naapurialuksen takaluukun raosta lensi Geeteen ilmoille syöksemiä Amorannin nuolia. Kyberi syöksi kirveskitarastaan riitasointukimppuja vihollisrivistöihin, ja äänitoan tarkat tabulatuurit varmistivat, ettei niistä ollut haittaa ystäville.
Tongu avasi ajokin sivuoven. Lumiukkopallo lyllersi vierelle, ja vaikka Snowien kasvoilla olikin hermostuneisuutta, kykloopin ote oli vakaa. Keltaiset kourat tarttuivat lumimaiseen massaan ja lyhyen heijauksen jälkeen Bio-Klaanin ei nyt ehkä atleettisin hahmo suoritti parabelirataa noudatellen ilmasta-ilmaan-matkustajanvaihdon aamuyön kirpeässä syysilmassa.
Toisella puolella Santor sai kopin, jota olikin harjoiteltu tuhansissa painimatseissa Klaanin ja Meksi-Koron areenoilla. Lumiukon massa kaatoi metallisankarin aluksen lattialle, mutta vilkkaalla kierähdyksellä Santor pääsi taas jaloilleen. Oudosta kokemuksesta palautuva alkoi keräilemään luitaan ja palautumaan vanhaan olomuotoonsa. Santor veti oven takaisin kiinni.
“Kuuluiko siellä harjoitusohjelmaan sadan kilon lumiukkoprojektiilin torjuminen? Hyvä koppi, muuten, ja tervetuloa alukselle, Snowie…” sanoi Kyberi melko hermostuneena.
“Moi, Snou! Siellä taisi olla aika täyttä? Oletko kuunnossa?” kysyi Geetee, jonka nuolet näyttivät uhkaavasti vähenevän.
“Juu, enköhän… Ehkä ne nyt tasapainottuvat”, mutisi lumimies, jonka jalat osoittivat aivan väärään suuntiin. Alus vavahti, kun vihollisen ammukset vahingoittivat toista siivekettä. Lattialla maallista olomuotoaan ojenteleva Snowie tunsi itsensä hyödyttömäksi, kun Laivaston pilotti ohjasi alusta epätoivoisesti kohti kotilinnakkeen turvaa ja miehistön pitkän matkan sotimiseen kykenevät jäsenet antoivat oman osansa. Toisaalta samalta taisi tuntua Santorista, joka keskittyi huudahtelevaan kannustavia lausahduksia kanssamatkustajilleen – joskin hieman ponnettomammin kuin yleensä.
Lumiukko oli kuitenkin oikeassa. Toinen Kane-ra sai lisää korkeutta, joskin höyryn kuumentaminen vaati Troopperilta tauon ampumisesta. Samol ja Ontor tekivät yhä veltolle Ternokille makuusijan hansikaslokeroon aluksen ensiapupakkauksesta löytyneestä hätäpeitteestä, ja Tongu seurasi huolestuneena Paltakin lentoa. Inikokin lakkasi kannattelemasta alusta levitaationaamionsa avulla, ja tihrusti likaisesta takaikkunasta aamuyöhön.
“Olisi Akaku niin näkisi tehdä jotain”, maan toa mietti, “tai edes Ruru. Emme edes tiedä missä niiden tykistöt ovat. Voisin helpolla maavallilla kaataa niiden tykit, vaan minkäs teet… “
“Torakat eivät siis olletkaan niin eilisen teeren poikia kun aluksi näytti”, Troopperi murahti “ne ovat osanneet sijoittaa ilmatorjuntansa ihailtavasti piiloon. Näyttää siltä, että kenraali olikin oikeassa… joissain jutuissa. Täältä näkee vain yksittäisiä sotilaspartioita. Siitä!”
Ammus vilahti taas ikkunasta. Kaukana taakse jäävä russakkakorpraali otti tulista vasamaa aivolohkoon.
“Voit vähän hämmennellä maankuorta siellä, minne nuoleni lennähtävät, maamies”, Troopperi jatkoi, “siellä nyt on ainakin joitain vihollisia. Minä luulin, että maan toilla on hyvä pimeänäkö.”
“Niinhän ne sanovat. Mutta maan toat eivät myöskään ole tottuneita tihrustamaan pimeään kiitäessään tuhatta ja sataa ilman halki vihollistulen läpi,” kuului Inikon vastaus tämän rullatessa kammella auki turhuista takaikkunaa. Mirunaama tähtäsi peitsellään ikkunasta, ja vihreä suoni elementtienergiaa maadoittui välittömästi.
“Johan helpotti”, Iniko sanoi, “vaikka olen yhä sitä mieltä, että voisin ymmärtää maata paremmin, jos olisin paikallaan ja sen kanssa kosketuksissa. Huppista!”
Hyökyaallon tavoin maavalli nousi pystyy aluksen takana ja otti vastaan ammuksen, joka olisi muuten ollut likellä pudottaa klaanilaisten rautakotkan alas. Kiviset sirpaleet halkesivat vallin rysähtäessä takaisin alas.
“Turha toivo”, Iniko huohotti, “en voi pitää tuollaisia yllä jos kiidämme näin kovaa.”
“Onpa mukava olla tulen toa”, Troopperi sanoi nostamatta katsettaan ampumalinjasta, “Sitä saa ainakin kannettua mukana minne haluaa.”
“Nopeutta ei voi laskea”, sanoi kulkupeliä ohjastava matoran “ehkä tykistöt jää taakse, kun pääsemme kunnolla Lehun yläpuolelle. Nyt tarvitaan vain vauhtia.”
“Jos niiden osumat pysyvät yhtä tarkkoina kuin tuo edellinen, niin tarvitsemme kyllä rutosti tuuria”, Troopperi sanoi.
“Etkö voi ampua panoksia ilmaan? Tulinuolethan räjäyttäisivät ne”, kysyi Iniko.
Troopperi huokaisi. “On eri asia osua liikkuvasta lentokoneesta alla olevaan sotilaaseen kuin kohti syöksyvään tykinpanokseen. Sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa. OIen aika tarkka tämän jousivärkin kanssa, vaikka itse sanonkin, mutta sellaiseen en taivu.”
“Vasemmalla näkyy jotain!”, sivuikkunalla nököttävä Samol huudahti, “onko se meidän lennokkeja?”
“Ei, Lohrakien kuuluisi olla sivustoilla, ei jäljessä”, Tongu sanoi ja kumartui aluksen perälle, “millainen se on?”
“Pieni ja kiiltävämpi minusta”, Samol tuumi, “Näetkö nuo pitkät pilvimäiset vanat?”
“Joo. Sitten se ei ole meikäläisiä”, Tongu sanoi, “Voi helvetti. Vihollisen lentokoneet tästä vielä puuttuivat.”
“Onko se semmoinen kolmitasotorakka?” Iniko kysyi.
“Solakampi.”
https://www.youtube.com/watch?v=f5uX9h7dJTs
Suihkumoottorikohteesta irtosi toinen piste; Paljon pienempi ja nopeampi, jota seurasi tulen kiiltävä vana. Ohjus kaarsi suoraan kohti toista Kane-raa.
“Aargh!” Tongu kurahti. Mutta Iniko oli ajan tasalla. Vihreän valon hehkussa maakieleke syöksyi ylös ammuksen reitiltä heittäen kuusia ja saniaispöheikköä ilmaan. Ammus sujahti podsoliin ja sekunnin murto-osaa myöhemmin laukesi.
Suuri hehku valaisi taistelukentän. Mutapaakkuja, kiviä ja käpyjä lensi päin aluksia, mutta se ei klaanilaisia pelottanut. Oranssi tuli välkehti Eversti 437:n kiiltävästä haarniskasta tämän väistäessä aerodynaamisella kaarteella ilman halki syöksyvän havupuun. Rakettihaarniskan avulla etenevä kyborgi sai moisen manöveerin näyttämään helpolta. Servot liikuttivat millintarkasti koneupseerin uuden haarniskan metallisia siivekkeitä, jotka levittyivät aitojen torakkasiipien tavoin.
Iniko rojahti taaksepäin voimankoitoksesta väsähtäneenä. Troopperi latasi ja ampui, mutta tulinuoli kimmahti sivuun 437:n huipputason panssarista.
“Vasamista ei ole apua tuota siipiveikkoa vastaan”, Troopperi sanoi. Tilanne näytti todella pahalta. Eversti otti heitä kiinni, ja taisi olla vain ajan kysymys, milloin perkeleen peltiheikki saisi uuden ohjuksen latinkiin. Ainakaan kyseinen vainolainen ei lähettänyt kuteja samaan tahtiin kuin Klaanin punahaarniskainen vastineensa.
Tongu nappasi lähettimen Agneisilta. “Lohrakit, kohde lentotorakka Härkä-Kahden perässä! Me annamme suojatulta!”
Paltak nakutteli aluksen katolla olevan Cordak-tykin liipaisinta. “Ei auta, pomo. Välitykset on tohjona.”
“Voi sillä silti ampua käsipelillä”, jätti ärähti alaiselleen, “menen ylös.”
“Olet siellä tulilinjalla”, Troopperi varoitti, “ja noin iso mies on helppo maali.”
“Ilmatorjuntakanuunan käyttöön tarvitaan isoa miestä”, kyklooppi murahti ja avasi kattoluukun.
Yö iski päälle. Idässä pilvet olivat jo kultaisia, mutta nummet levittyivät rauhallisina. Yhdellä silmällään Laivaston johtaja erotti alla joitakin nazorakyksiköitä, jotka liikkuivat ajojahdissaan joko jalan tai kipittäväjalkaisilla torakkajeepeillä. Niihin Tongu ei kuitenkaan keskittynyt. Hän punnersi luukusta katolle, jossa raskas cordak-tykki törötti tyhjän panttina. Jätti kyyristyi sen taakse, suuret varpaat pureutuivat kattoon ja isot sormet pyörittelivät tarkasti isot pultit auki. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tongu käytti raskasta tuliluikkua käsipelillä. Edellinen kerta oli huipentunut padon räjäyttämiseen ja Avhrak Feterroja valmistaneen tehtaan tuhoamiseen. Gee oli kommentoinut Tongun valeasua keltaiseksi, ilmatojunta-asetta kantavaksi puuksi. Mitenhän vanhalla Vartijalla meni? Ämkoo oli vain kuristanut Harkelin… Heidän silmiensä edessä… Ja sitten Guardian oli ampunut, ei tarpeeksi tarkasti, ja sitten he olivat poissa. Olisiko skakdi, johon Tongu luotti sydämensä pohjasta voinut pelastaa poliisin ampumalla jahkailematta? Mutta ne olivat liian suuria mietittäväksi, Guardian ja miekkapiru. Tarujen tavaraa. Kyklooppi tunki väkipakolla muiston Harkelista ja Vartijasta pois mielestään ja keskittyi aseeseen; mutta jos Gee oli ampunut ohi, miten hän saisi osuttua mihinkään?
Snowie asetti kätensä Kane-Ran ikkunaa vasten ja katseli allaan kiitävää maisemaa. Aurinko värjäsi jo aavistuksen verran puiden latvoja, ja sen vähän perusteella, mitä lumimies akkunasta erotti, näky oli kaunis. Lehu-metsä levittäytyi heidän allaan. Hän oli aina pitänyt metsää kauniina, ja seikkailujensa jälkeenkin Snowie oli ihmetellyt alueen synkkää mainetta. Nyt häntä kuitenkin melkein oksetti, kun hän ajatteli puiden runkoja, joka suuntiin levittäytyviä oksia ja kosteaa maata. Maan tasalla oli yhä pimeää. Sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla, Snowie muisteli naiiveja sanojaan. Guardian oli järjestänyt hänelle näennäisen turvallisen tehtävän häivealuksen koneenkäyttäjänä.
Guardian, joka oli jäänyt taakse, pimeään metsään.
Guartsu, oliko sinulla suunnitelma… vai jäitkö vain nopeustöyssyksi vihulaisten tielle…
Perspektiiviä lumiukko oli ainakin saanut. Jännitys ja kauhu valuivat pikku hiljaa pois hänen kehostaan, mutta niiden tilalle tuli pelkkää surua. Se valui pois hänen silmistään.
“Hei, bollo blanco…” ääni hänen vierellään lausui. Santor nojautui samaan ikkunaan. “Tiedän, mitä pelkäät.”
Snowie kääntyi katsomaan raudan toaa ja pyyhkäisi kasvojaan. Painijasankari näytti eksyneeltä ilma-aluksen kyydissä.
“Pelkäät, että maailma ympärilläsi on kova kuin piedra, ja sinä pehmeä. Pelkäät, että kova maailma ei tarvitse pehmeää miestä.”
Santor laski kätensä lumiukon hartialle, ja katsoi vakavailmeisenä horisonttiin.
“Niin, kai sen voi, niisk, noinkin pukea sanoiksi”, Snowie mutisi hyväksyvästi.
Santor käänsi kasvonsa äkkinäisesti kohti lumiukkoa kainalossaan. “Bollo! Älä pelkää. Joidenkin on oltava kovia, jotta muut saisivat olla pehmeitä.”
Painija piti paussin, ja sulki silmänsä. “Mutta mitä järkeä on olla kova, jos kukaan ei saa olla pehmeä? Kova väki tarvitsee pehmeää väkeä… koska muuten kaikki on turhaa.”
Lumiukon kasvoille levisi hämmentynyt hymyntapainen. “Kiitos… mutta mistä tämä tuli näin äkkiseltään?”
Vakava ilme valtasi Santorin kasvot. “Suuri paini on aina paitsi ruumiin koitos, myös sydämen… kuka ei tunne rakkautta, ei tunne todellista voimaa. ”
Ennen kuin lumiukko ehti kommentoida painijan yllättävää filosofiaa, alus oli keikata ympäri, kun kone-everstin ohjus räjähti sen vieressä. Kyytiläsklaanilaiset kierivät pitkin Kane-Raa, mutta pilotti Sehalk piti kurssin.
Ei meillä paljon Guartsua paremmin mene, jos emme pääse täältä pian pois… lumimies aluksen lattialla ajatteli.
Lohrakit tekivät laajat kaaret ja kiitivät nyt vihollista päin. Tongu sai tykin irti ja tähtäsi sen vartta pitkin vihollisia päin. Toinen lohrak pääsi jo lähelle everstiä ja ampui sarjan etutykeistään, mutta torakka väisti helposti. Tongu oli lähellä saada ammuttua upseeria yllätyksestä, mutta joutui kumartamaan, kun nyppylän takana olleesta torakkapoterosta ammuttiin häntä kohti; pian kuitenkin toisesta Kane-rasta lensi pitkäjousen nuoli ja tulitus lakkasi.
437 näytti joutuneen alakynteen. Kaksi klaanilaista hävittäjää pyörteili upseerin ympärillä, ja vaikkeivat Lohrakit ohjautuneet yhtä hyvin kuin rakettireppuinen konemies, niin kolmesataakuusikymmentä astetta pyörivät tykkipesäkkeet mahdollistivat tulen pitämisen kohteessa jatkuvasti. Tongu tiiraili ampumalinjaa, muttei voinut lasauttaa, jottei vahingoittaisi hävittäjiä. Suora osuma raskaasta cordakista olisi tehnyt niin everstistä kuin Lohrakeistakin selvää.
Tongu ei ollut mikään tappaja. Ainakin hän itse halusi ajatella niin. Totta kai hän oli mättänyt turpaan torakoita, kun niitä oli tunkenut oikealta ja vasemmalta, ja lentotehtävillä joskus ampunut suuntaan tai toiseen, kohtikin. Mutta viimeksi kun hän oli ampunut käsipelillä tällaisella aseella, vastassa oli ollut elottomat rautalaatikot. Ja Zorakin lipevä naama saisi rauhallisenkin miehen painamaan liipaisinta.
Niin kyllä vallitseva aamuyökin, mutta pelastuminen oli etusijalla ja panoksia ei ollut ikinä tarpeeksi.
Alhaalla joukko torakoita nousi esiin poterosta ja alkoi valmistelemaan yksinkertaista tykkiä; sotilaat pystyttivät harjoitelluilla liikkeillä jalustan ja alkoivat kiinnittämään putkea sen päälle tarkoituksenaan ampua klaanilaiset alas. Tongu huomasi tämän silmäkulmassaan ja mietti… tappamalla voitamme sodan. Mutta aseen laukaiseminen, panoksen lähettäminen ja torakoiden kuorten ja elinten rusauttaminen ei tuntunut oikealta… Vaan kaipa ne tekisivät sen meillekin? Siksi ne ovat olemassa. Sotilaina. Lukemattomia syitä ampua. Tho-Koro. Pommitukset. Toranga.
Ternok. Harkel.
Asiaa punnitsematta Tongu painoi liipaisinta, rekyyli iski olkapäähän ja alhaalla pamahti; hän ei nähnyt tarkkaan, mitä alhaalla tapahtui, mutta osaston tilalla oli kraateri. Tongu ampui uudestaan, ja osui torakkajeepin viereen; ajoneuvo lensi kaaressa pensaikkoon. Keltainen jättiläinen etsi uutta kohdetta-
Ilmassa pamahti. Valo-ja tulipallo valaisi ympäristön ja loi teräviä varjoja kaikkalle. Tongu käänsi päänsä. Ilmassa lenti sinne tänne koneosia, hehkuvia palasia, metallilevyjä… joissa näkyi sekunnin murto-osan pala siivekästä ussal-rapua.
“EI!”
Toisella puolella taistelukenttää Eversti 437 vilkaisi pienen pienen hetken Tongua päin. Jätti kuvitteli torakan konenaamalle virnistyksen. Nazorak suuntasi toisen Kane-ran perään…
Tongu ampui, vaan ei osunut. Ampui uudestaan, eversti väisti helposti. Kolmas kuti meni sekin huti.
Soak ja Hanbar, Weedol ja Morthank. Kummat menivät? Kumpikaan Lohrak-pari ei ollut kuulunut Tongun läheisimpiin alaisiin. Laivaston työ oli nykyään niin hetkistä, veikkosia ei ehtinyt jututtamaan, kaikilla oli koko ajan kiire ja hoppu, ja uusia pilotteja ja mekaanikkoja oltiin rekrytoitu kymmenittäin. Ja nyt hän oli käskenyt nuo neljä iskemään tuhovoimaisen taitavan vihollisen kimppuun, eikä toisia hän näkisi enää koskaan… Tongu nosti aseen piipun, otti kyborginazorakin tähtäimeen ja painoi liipaisinta.
Ka-klongg.
Cordak-tykeillä pystyi periaatteessa ampumaan sarjatulta. Räjähtävät panokset olivat kuitenkin niin kookkaita, että niitä mahtui pyöreään lippaaseen vain kuusi kerrallaan. Tongu kirosi puoliääneen ja paukautti aluksen kattoa jalallaan.
“Antakaa panoksia! Toiseen Lohrakiin osui!”
Hetken päästä luukku aukesi ja esiin tuli Samolin puinen pää. Tongu napautti tyhjän lippaan ulos – se katosi jonnekin alapuolelle – ja iski toan ojentaman täyden kappaleen sisään. Jätti tähtäsi taas, osuma pohjaan täräytti alusta, mutta linja piti; mutta rautatorakka oli kuitenkin taas liian ketterä ja väisti panoksen. Jossain takana pamahti. Tongu ei kuitenkaan antanut everstin levähtää vaan ampui uudestaan. Tulos ei ollut edellistä parempi, mutta ainakin toistaiseksi 437 pysyi erossa muista aluksista. Jäljellejäänyt Lohrak yritti pysytellä everstin perässä, mutta hävittäjän ketteryys ei vetänyt vertoja nazorakin eliittihaarniskalle.
“Käske Lohrakin palaamaan täyttä vauhtia Klaaniin!” Tongu huusi moottorien jylyn yli, “Niin ainakin joku selviää täältä hengissä!”
Samol nyökkäsi ja välitti viestin ohjaamoon, ja pian Lohrak ottikin vauhtia, ohitti Kane-rat ja kiisi kohti etelää. Torakoidenkin maajoukkojen asemat alkoivat jäädä taakse; pikainen vilkaisu menosuuntaan paljasti, että metsän synkkä reuna oli jo melko lähellä. Mutta eversti ei hellittänyt. Se ei ollut ajamassa klaanilaisia pois. Se oli täällä tappamassa.
Tongu puri hammasta yhteen ja ampui ohi. 437 oli jo kaukana, kun panos räjähti siirtolohkareen kylkeen. Tykin rekyyli olkapäätä vastaan ei auttanut yhtään; Kansitykkiä ei oltu tarkoitettu käsiaseeksi. Eversti kaarsi läheltä maata ja eteni hurjaa vauhtia lähes maan tasolla kohti Kane-raa, jonka katolla kyklooppi kirosi asettaan. Välimatkan väheneminen ei kuitenkaan tehnyt osumisesta yhtään helpompaa. Torakka liikkui Tongun näkökulmasta paljon nopeammin. Kolme cordak-ammusta rytisi ryteikköihin. Kyklooppi manasi ja sinkautti tyhjän lippaan ulos. Samolilla oli uusi valmiina.
“Yritä tähdätä, et osu summamutikassa”, kivikääpiö sanoi, kun Tongu naksautti uuden lippaan sisään.
“Tiedän tiedän”, jätti murisi, ja yrittikin katsoa pidempään ennen ampumista. Torakka oli todella nopea. Se kiisi suoraan kohti, osui jyvätähtäimeen, Tongu painoi liipaisinta… Ja olisi voinut vannoa, että ammus kiisi tuntosarvien välistä. Mutta silloin everstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat Keetongun nilkkaan.
Jätti horjahti taaksepäin karjahtaen, mutta piti otteensa. Samol ilmestyi hetkessä kattoluukusta ja sitoi Snowien jättämän Nui-Koron siniviitan ampumahaavojen ympärille; punainen veri muutti kankaan mustaksi. Kipu Tongun päässä sumensi ajatukset… Mutta myöskään eversti, joka valmistautui uuteen iskuun, ei odottanut suoraan päin ilmassa kieppuvaa kolmimetristä rautakanuunaa. Jätin heittämä cordak-tykki osui kipinää iskien everstin käteen saaden tämän pudottamaan pistoolinsa. 437 suistui radaltaan, tömähti Lehun ensimmäisiin latvuksiin ja katosi alas.
Tongu ei tätä huomannut. Jätti makasi Kane-ran katolla ja katsoi sumuisella silmällään harsopilviä, jotka kiitivät vastakkaiseen suuntaan yläpuolella… Kipu levisi jalassa peittäen koko mielen, moottorien jyly haipui taustalle. Jossain kaukana idässä aurinko nousi hopeisesta merestä keltaisena tulipallona.
Guardian oli juossut metsään tietäen täysin, että ei välttämättä enää juoksisi sieltä ulos.
Ja jostain runkojen välistä piru nauroi.
https://www.youtube.com/watch?v=xllG3fSUAOw
Raivo ajoi askelia. Kynsikkäät jalat loikkivat pimeydessä, laskeutuivat kenoon kaatuneiden puunrunkojen päälle ja upposivat vetiseen suohon. Kivääri nousi kiikarisilmän tasolle. Sen piippu liikkui suuntaan ja toiseen skannaten puuston väliä. Hiki ja suon kosteus tiivistyivät helminä liipaisimen metallille ja valuivat aseen runkoa pitkin.
Jokainen oksa näytti viiltävältä miekalta.
Jokainen puu näytti liehuvalta takilta.
Jokainen kivi ja kanto kyyryssä seisovalta paholaiselta.
Raivo painoi kiväärin perää vasten Guardianin olkaa. Hän tunsi, kuinka se oli ottanut ohjat. Kivääristä oli tullut osa häntä. Sekin oli vihainen. Jos hän haluaisi, se huutaisi hänen puolestaan, ja sen sanoilla oli aina vaikutusta.
Oksankarahka narahti Guardianin jalkojen alla, ja hän kääntyi kuuntelemaan. Jokainen tuulenvire oli pirun liikehdintää. Jokainen rapina tämän ivaa ja naurua.
“TULE ESIIN!” skakdi huusi. “OLEN TÄSSÄ!”
Guardianin yllätykseksi piru teki työtä käskettyä. Kiiltävä sapeli välähti esiin lähimmän puun takaa ja skakdi ehti vain täpärästi sivuun hyökkäyksen tieltä. Vihreänmusta varjo lipui puiden seassa lähes ääneti, ja katosi taas näkyvistä. Nauru raikasi pimeydessä.
Musta oli ottanut vallan joka puolelta. Oikealla liikehti oksia tuulessa. Jotain vilahti ylempänä suomaastoa. Jokainen varjo näytti sarvekkaalta pedolta. Varjojen pirut tanssivat Guardianin silmissä kuiskien petollisia sanoja.
Se oli tuulta. Varjot olivat puista. Piru ei ollut siellä. Piru ei hyökkäisi edestä.
Skakdi kääntyi ympäri, ja metsämaasto muuttui aamuyössä vain mustiksi silueteiksi kaikkialla. Ne sulautuivat yhteen ja hajosivat palasiksi, ja jokainen niistä näytti ensivilkaisulla uudelta sarvipäiseltä hahmolta.
Tähtäin heilui, ja piippu sohi kohti hahmoja, jotka eivät olleet piru. Guardian rauhoitti hengityksensä. Hehkuva raivo oli lakannut ohjaamasta. Se alkoi kaikota suonista, kun tilalle virtasi vain viha. Skakdin kädet täytti kylmyys ja harkinta.
Kun Guardian vaihtoi kiikarisilmänsä linssiä, maailma muuttui mustan ja vihreän sävyiksi. Puunrungot eivät olleet sarvipäisiä, piru oli muualla. Kaikki oli sumeaa sotkua, ja tähtäys muuttui mahdottomaksi.
Hän kääntyi, ja sarvet ja miekka erottuivat yökamerassa kaksi metriä hänestä vasemmalle.
Liipaisin. Suuliekki. Kajahdus.
Laukaus oli liian hätäinen, piru liian nopea. Vihreä viiru viuhui vihreän pirun ohi. Ämkoon sapeli käväisi korkealla ja lähti sitten viheltäen kiitämään Guardiania kohti. Skakdi ei ehtinyt heittäytyä syrjään. Hän riuhtaisi varustevyöltään leveäteräisen veitsen ja otti hyökkäyksen vastaan sen sahalaitaisella hamarapuolella. Metalli kirskui yössä, kun aseet itkivät kipinöitä.
“Katso minua silmiin, karzahnin pelkuri!” Guardian huusi. Terien vihlonta riipi hänen korvakäytäviään. “KATSO MINUA SILMIIN!”
Ämkoon katse totteli. Sapelin ja veitsen kirskunnan toiselta puolelta tuijottava sarvipäinen vihreä kanohi kääntyi päättäväisesti Guardiania kohti. Punahehkuiset silmät, jotka siitä tuijottivat, olivat tutut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut pakottaa itseään näkemään niissä pilkettä uudesta hulluudesta. Näin läheltä skakdi ei voinut olla ajattelematta, että pirullinen virnekin oli tuttu.
Joskus hän oli oppinut näkemään sen ystävällisenä eleenä. Hän näki vain samat kasvot, jotka olivat tuijotelleet kahvipöydän toiselta puolelta. Tai baaritiskin yli aamuyöstä.
Tämän hymyn hän oli oppinut näkemään ystävällisenä. Tuohon hymyyn hän olisi luottanut. Ja nyt hän painoi vasemman kätensä pitelemän veitsen sahalaitaa kaikin voimin sitä kohti, eikä tiennyt, halusiko viedä sen perille asti.
Kirkkaanpunainen välähdys oli vähällä sokaista Guardianin, kun Ämkoon varjokäsi räjähti esiin. Ilman täytti korvat särkevä pauke ja räiske, kun hehkuvat sormet materialisoituivat pirun upseerimiekan terää vasten. Ämkoo tarttui lujasti miekkansa lappeeseen ja työnsi sitten teränsä väkivalloin kaksin käsin lähemmäs vastustajaansa. Tummanpunainen savu pyörteili taistelijoiden ympärillä.
Väkivahvan varjokäden voima sihisi, rätisi ja humisi aivan Geen kasvojen edessä polttavana pyörteenä. Hän päästi Vartija-kiväärin roikkumaan sivulleen kantohihnasta ja tarttui veitsensä kahvasta molemmin käsin. Märkä ja mutainen metsämaasto alkoi pettää jalkojen alla, kun upseeriterä ja sitä työntävä epätodellinen raaja pakottivat häntä ottamaan perääntyviä askelia.
Kuusen runko tärähti koko hänen selkänsä pituutta vasten. Kädet tärisivät ja valittivat, kun Guardian yritti kaikin voimin pitää torakkaterää poissa kaulaltaan.
Makuta-kouran musta poltto miekan takaa raapi sähköisesti jo hänen kasvojaan.
“Neljä vuotta sitten hyvästelin ystäväni satamassa”, polttivat sanat tiensä Guardianin hampaiden välistä. Ne eivät olleet enää hänen hallinnassaan, kuten ei hänen veitsensäkään. Sen teräs ulvoi kipinöivää vihaa.
“Milloin niiden neljän vuoden aikana sinä tapoit hänet? Milloin otit hänen paikkansa? Oliko sinulle oikeasti hänessä koskaan mitään tapettavaa?
Ämkoo ei sanonut mitään. Miekkapirun hehkuvat silmät tuijottivat kuin ilkkuen Guardiania, ja pirun vihreille kasvoille piirtynyt kiero hammashymy muuttui entistä leveämmäksi. Näytti siltä, että Ämkoo piti Guardiania pilkkanaan. Kuin yksikään skakdin kysymyksistä ei olisi ollut vastaamisen arvoinen.
Varjoraajan punainen hohka heijastui Ämkoon torakkaterän kiiltävästä pinnasta, kun miekka työntyi hitaasti lähemmäs sinistä adminia.
“Sinä vannoit valan siniselle ussalille!” Guardian huusi päin Miekkapirun naamaa. “Eikö se tarkoita sinulle mitään?”
Hän palasi hetkeen vuosien taa, jolloin sininen koura kätteli vihreää. Ja katsoi, kuinka saman käden paikan oli ottanut vain punaista ja mustaa hehkuva savu.
Puu painoi tuskallisen kovaa skakdin selkää vasten, ja hänen harjapiikkinsä sojottivat hänen takanaan jo vasemmalle ja oikealle. Oksantynkä katkesi hänen painonsa alta. Skakdi ei tiennyt enää, kuinka kauan käsissä riitti voimaa.
Ja se tuttu, ystävällisen veikeä virne tuijotti häntä samalla, kun miekka lähestyi hänen kaulaansa.
“Kuka”, Guardian haukkoi henkeään. “KUKA HELVETTI SINÄ EDES OLET?”
Liekki Miekkapirun silmissä kirkastui kun tämä vihdoin avasi suunsa. Ämkoo painautui vielä vähän lähemmäs Guardiania, ja puhui hiljaisella, käheällä äänellä:
“Minä…”
Vaan ei puhunutkaan. Kauempaa puiden seasta pienen ohjuksen lailla lentävä kiitäjälintu syöksyi taistelijoiden väliin syösten pyrstöstään kipinöivää sinistä savua. Lintu pörisi rääkäisten kaksikon kasvojen ohitse, nousi muutaman metrin verran taivaita kohti, ja räjähti paksun savupilven saattelemana.
Ämkoo kierähti ensimmäisenä ulos savupatsaan sisältä. Yllätetty miekkamies horjahti yskien kauemmas huitoen tummansinisiä kiehkuroita tieltään, ja käänsi sitten katseensa pimeässä metsikössä seisovaan matoraniin.
“Enki.”
Kiitäjälinnun sokka matoranin kädessä savusi yhä. Enkin keltavihreät silmät tuijottivat vakavina Ämkoota, ja matoranin tyhjä käsi oli hakeutunut tämän varustevyölle. Ämkoo ei yrittänyt peittää hämmennystä kasvoillaan. Pirun katse oli nauliintunut le-matoraniin.
Guardianin käsi lipesi ja hän kuuli suuren veitsensä mätkähtävän käsistään kuusenjuurta vasten. Hän huojui sinisessä savussa hetken hengitystään pidättäen ja haparoi kylkeään vasten roikkuvan kiväärin käsiinsä. Guardian pakotti vapinan käsistään ulos, nykäisi kiväärin ylös ja syöksyi pirun perään ulos savupilvestä. Kiväärin tukki tukeutui hänen olkaansa vasten. Keinosilmä kalibroi tähtäimet uudelleen.
Piru katsoi sekunniksi poispäin. Mies ampui.
Nazorak-miekka heilahti viime hetkellä kantajansa suojaksi. Kuului pirstova ääni, kun vihreähehkuinen luoti vei mennessään palasen teroitetusta teräksestä. Ämkoon katse kävi vuoroin Guardianissa, vuoroin Enkissä, kun hän otti perääntyviä askelia takanaan seisovaa paksua puunrunkoa kohti.
“Enki”, Ämkoo toisti.
Entinen veljeskuntalainen tuijotti yhä Ämkoota. Sitten matoranin katse käväisi lyhyen sekunnin ajan Guardianissa, ja palasi taas Ämkoohon. Ilme miekkapaholaisen vihreillä kasvoilla kiristyi.
Kaksi luotia lippaassa. Kaksi tilaisuutta.
Skakdille aikaa oli vain sekunnin sirpaleita. Edessänsä valinta, jonka ehtisi perustella vasta sen tekemisen jälkeen.
Geen kättä pitkin kulkeva hermosignaali päättyi liipaisimeen. Repivä leimahdus lähetti kuin hidastettuna matkaan teräväkärkisen palasen viiltävän vihreää hehkua.
Kivinen luoti lensi, läpäisi kohteensa ja sirpaloitui kimaltelevaksi smaragdinvihreäksi sateeksi vasten metsämaastoa Ämkoon takana.
Miekkapirun katse oli kuin jäädytetty ajassa.
Aineettoman haamukäden olkavarren läpi oli porautunut savuava reikä, jonka reunat säröilivät ja kipinöivät.
“Sinä…” Ämkoo aloitti.
Pirun sanat keskeytti ääni, joka kuulosti siltä kuin kokonainen lasikaappi olisi särkynyt kappaleiksi. Sitä seurasi humiseva sihinä, kun varjokouran olemus koitti hajotessaan hakea vielä kerran muotoaan. Nazorak-terää otteessaan pidelleet hehkuvat sormet katosivat, ja miekka putosi kalahtaen maahan. Mustanpunaiset energiasirpaleet lähtivät sinkoilemaan villisti ympäriinsä muuttuen lentonsa aikana ensin punertavaksi höyryksi ja kadoten lopulta kokonaan. Humina vaimeni, ja hävisi lopulta yöhön.
Ämkoo kokeili tyhjää olkapäätään terveellä kädellään. Virnistely oli vaihtunut kokonaan kauhunsekaiseen irvistykseen, ja miekkamiehen energiakäden paikalla leijaili enää muutama pieni punainen kipinä.
Guardian ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan siirtyi ripeisiin juoksuaskeliin. Tajuttuaan tilanteen Ämkoo syöksyi maahan kyyryyn ja haparoi miekkaansa märästä mullasta ainoalla kädellään. Vain sekunteja ennen kuin pirun tummat sormet kahmaisivat torakkaterän kultaisesta kahvasta, lysähti skakdin valtava jalka sapelin päälle.
Kolmikyntinen jalka painoi voimalla miekan teräpuolta metsämaata vasten, ja kyyryssä yhä sapelistaan pitelevä miekkapaholainen löysi itsensä tuijottamasta Vartija-kiväärin piipun sisään.
Nahkatakin sisään uponnut puolimakuta tuijotti aseeseen hievahtamattakaan. Miehen punaiset viirusilmät laajenivat, ja katsettaan siirtämättä tämä puhui Guardianille.
”Sinä et ampuisi ystävääsi.”
Pieni vihreä varjo oli ilmestynyt hiljaa Guardianin ja Ämkoon rinnalle. Le-matoranin akaku-kasvojen ilmettä oli mahdotonta lukea, kun tämä tuijotti Ämkoon kasvojen tasalle jämähtänyttä kivääriä. Enki piteli nyt pientä heittoveistä kummassakin kädessään.
Ämkoon katse pysyi edelleen piipussa. Nyt piru ei kuitenkaan enää puhunut skakdille, vaan matoranille.
“Enki”, Ämkoo sanoi taas.
Matoran ei tiennyt, mitä vastata. Eikä Guardiankaan, jos hän olisi ollut aikeissa sanoa sanaakaan.
Sininen skakdi seisoi jäisen suorana puolimakutan edessä. Kyyryssä märässä maassa miekastaan kiinni pitelevän vastustajan kasvoista oli vain sormenmitta Vartija-kiväärin yhä tulikuuman piipun kärkeen. Näin läheltä paholainen varmasti näki, miten sininen sormi painautui jo tiukasti liipaisinta vasten. Kumpikin tiesi, mitä tapahtuisi yhdellä sormenliikkeellä.
Geen hengitys oli painokasta, mutta rauhallista. Hän vastasi punaiseen katseeseen piipun toisella puolella. Piinaavan pitkiä sekunteja taistelukumppanit vain katsoivat toisiaan pimeässä metsässä hälvenevän savun keskellä.
Jos joku olisi sanonut jotain, Guardian ei olisi kuullut. Mikä tahansa karjaisu hänen korvanjuurellaan olisi jäänyt toiseksi niille taistelun äänille, jotka roihusivat hänen otsansa takana.
Tuomari seisoi tuomittavansa edessä ilman valamiehistöä. Tuomittava lojui polvillaan hänen armoillaan, ja tämän ase kostui metsämaastossa hänen jalkansa alla. Silti paholaisen aseista voimakkain oli yhä tähdättynä häntä kohti. Nuo kasvot kuuluivat hänen parhaalle ystävälleen, eikä kasvoilla ollut omahyväistä hirviön virnettä, vaan häivähdys tuttua epätoivoa.
Sinä et ampuisi ystävääsi.
Koko Guardianin terävä hammasrivistö näkyi, kun hän avasi suunsa hengittääkseen raskaasti. Oli kuin hän olisi testannut, halusivatko jotkin sanat kiipiä ulos kidasta, jos hän sen avaisi.
Mutta ei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Enki hengitti tavallisesta poiketen ääneen. Heikko tuskanhiki helmeili matoranin naamion pinnalla kun tämä otti varovaisen askeleen lähemmäs edessään seisovaa patsasmaista kaksikkoa. Ämkoo ei vieläkään kääntänyt katsettaan matorania kohti. Ilme pirun kasvoilla kuitenkin vakavoitui entisestään, ja sitten Ämkoo puhui taas, tyhjällä ja kuivalla äänellä.
“Enki, veli. A-”
Kirkas välähdys.
Sanat keskeytyivät, kun repivä ääni sinkoili kaikuen suon yllä ja puiden välissä.
Guardianin jäätynyt katse nauliutui pisteeseen, jossa Ämkoo oli kyhjöttänyt polvillaan. Sekunnit raahautuivat eteenpäin, kun hän yritti kahmia tajuntaansa ymmärrystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen aseensa ei ollut lauennut. Nopea tarkistus lukkopesään varmisti, että viimeinen toa-kivestä taottu luoti odotti yhä ampumistaan.
Miekkapirusta ei ollut jäänyt jäljelle mitään. Kun Guardian nosti jalkaansa, hän näki ettei edes tämän upseeriterä ollut jäänyt suohon sokaisevan välähdyksen ja kuurouttavan kajahduksen jälkeen. Ainoina merkkeinä siitä, että Ämkoota oli hänen edessään koskaan ollutkaan, olivat tämän polvien kosteaan metsämaastoon jättämät kuopat ja skakdin jalan alle jumittuneen sapelin painama railo.
“Enki”, Guardian kuiskasi, “missä hän on?”
Le-matoran seisoi vain hiljaisuudessa tuijotellen pistettä, jossa Ämkoo oli seissyt.
“Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi keksimättä enempää sanottavaa.
“Enki. Missä hän on.”
“Minä-” le-matoran sai ensin vaivalloisesti ulos. “Minä en tiedä.”
Skakdin tuliset kasvot kääntyivät matorania kohti.
“Sinä tiedät“, Gee hengitti lyijynraskaasti. “Sinun täytyy tietää. MIHIN HELVETTIIN HÄN MENI, ENKI?”
Enki otti varovaisen askeleen taaksepäin.
“Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi. “Minä en tiedä. Näin saman minkä tekin. Valonvälähdyksen jälkeen hän oli poissa.”
“Toinen välähdys, Enki”, skakdi pihisi kasvot kiehuen polttavasta vihasta. “Näitkö toisen välähdyksen? Jossain tuollapäin?”
Gee suuntasi vapaan kätensä osoittamaan pohjoisempaan metsikköön päin, sinne missä puusto alkoi hieman harventua ennen nummia ja taivaalle haaleaa savua puskevaa Tulikärpäsen tankkaustornia. Enki käänsi katseensa varoen ja harkitsi sanojaan piinaavan pitkään.
“Ehkä, admin”, metsäläinen päästi kuulostaen vain lannistuneelta.
“Mikä naamio hänellä on, Enki?” Gee kivahti. “Pystyykö hän johonkin noin pelkurimaiseen?”
Le-matoralainen näytti tilanteessa täysin voimattomalta.
“Ei omin avuin, admin. Ei enää… En tiedä Ämkoon käyttäneen naamiovoimia sen jälkeen kun hän menetti kanohi-haarniskansa. Vannon sen.”
“Enki”, pääsi sinisen skakdin suusta hyytävään sävyyn. “Minähän voin olla varma, että et yritä suojella häntä?”
Metsäläisen katse oli ristiriitainen ja pelokas, eikä hetkeen sanaakaan päässyt ulos.
“En”, hän lopulta sanoi. “En, admin.”
Skakdi käänsi koko rintamasuuntansa kohti pohjoista puustoa. Hän tarkensi kiikarillaan runkoihin ja pujotteli silmillään niiden välistä.
Metsä laajeni aukiomaiseksi ylämäessä. He olivat täydellisessä pisteessä tarkka-ampujalle, joka tietäisi mitä tehdä. Mutta tämä ei ollut tarkka-ampujan tekosia.
“Ämkoo ei siirtynyt”, skakdi kuiskasi puoliääneen, “vaan siirrettiin.”
Toinen välähdys ei ollut tapahtunut kovinkaan kaukana. Sen jättämä valojälki kummitteli yhä haamukuvana Guardianin oikeassa silmässä.
Skakdi puristi kivääriään niin lujaa, että kipu pisteli sormia, ja säntäsi mäkeen sanaakaan sanomatta.
Enki juoksi hiljaisena adminin perässä. Jos hän ei ollut aivan väärässä, alkoi ylämäestä erottua suttuisia puheääniä.
Vihreän välähdyksen sokaiseva hehku alkoi hiipua pirun punaisista silmistä.
Miekkapiru huomasi olevansa muualla kuin äsken. Metsässä yhä, mutta satoja metrejä ylärinteeseen.
Eikä hän ollut tilannut kyytiä.
Entisen adminin ajatus katkesi lyhyeen, kun hän hyppäsi sivuun. Kanoka-kiekko sujahti hänen ohitseen.
“Tämä päättyy tähän, Ämkoo”, karhea ääni kajahti kiekon tulosuunnasta.
Puhuteltu puolimakuta käänsi rintamasuuntansa ääntä kohti.
“Voit juosta, piiloutua ja vaihtaa viittaasi… mutta me löydämme sinut, ennemmin tai myöhemmin”, puhuja jatkoi.
Ämkoo katseli keltaista komau-kasvoista matoralaista, jonka suusta sanat tulivat. Sillä oli päässään ruskea nahkalakki ja kädessään taskunauris. Pieni keinoaurinko leijui kellon keskipiikin ympärillä.
Matoralainen katsahti taskukelloaan, ja napautti sen kiinni. “Ja näyttää siltä että ennemmin.”
Puhuja ei ollut yksin. Hänen vieressään seisoi eriskummalliseen levyhaarniskaan pukeutunut selakhi. Sillä oli kädessään heittovalmiudessa kanoka-kiekko.
Yllättävän seurueen kolmas jäsen oli kuin vuori. Sen kasvot peitti kokonaisuudessaan tummanpunainen huppu, jonka silmänrei’istä keltainen katse tuijotti Ämkoota. Neljäs ja viides olivat mittasuhteiltaan kuin suuria toia, mutta niiden piirteettömät haarniskat jättivät kaiken muun arvailun varaan. Kuudes jäsen oli vortixx valtavan tuliaseen kanssa, ja seitsemäs oli kuin unta: häilyvä olento näkökentän rajamailla.
Ämkoo koitti pyyhkiä yllätystä vihreiltä kasvoiltaan mittaillessaan katseellaan edessään seisovaa sekalaista seurakuntaa. Ritarikunta, miekkapiru mietti. Eivät olisi voineet valita huonompaa hetkeä.
“Täytyy myöntää”, miekkapaholainen aloitti varovaisesti ja kiristi otettaan nazorakterän kahvassa, “että kaikista maailman paikoista en odottanut törmääväni teikäläisiin täällä.”
Ämkoo liikkui hitaasti mutta jännittyneesti, kuin osuman saanut petoeläin. Musta nahkamantteli ei riittänyt peittämään soturin jännitystä.
“Jos ette huomanneet, niin minulla oli juuri jotain kesken”, Ämkoo puhui. “Joten jos ette pistä pahaksenne, voisin palata teidän kiihkoilijoiden pariin joskus toiste.”
Ämkoo tiesi ilkkumisensa turhaksi. Mata Nuin ritarit eivät antaisi hänen vain kävellä tiehensä. Tiesihän miekkapiru olevansa näiden listalla.
“Meidän oikeutemme odottaa sinua. Mitä se olikaan, minkä keskeytimme?” keltainen matoran murahti takaisin.
“Tunteikas jälleennäkeminen”, Ämkoo tuhahti. “Jonka ei pitäisi kiinnostaa teitä. Vai mistä lähtien minun ja ystävieni välit ovat olleet suurennuslasinne alla?”
“Sinä olet jatkuvasti suurennuslasimme alla”, vortixx lausui lähes maireasti. “Muistatko, minkä tähden?”
Valtava huppunaama astui eteenpäin. “Saaren alistaminen komentoosi”, sen tyhjä ääni kaikui. “Suuren Hengen pettäminen. Kymmenien matoranien kuolemantuottamus. Lok-Eliin mestarin tappo. Yuurein luonnon tasapainon murentaminen. Lukuisten kuolemantapauksiin johtaneiden myrskyjen nostattaminen…”
Ämkoon liekehtivät silmät kapenivat punaisiksi viiruiksi.
“Jos haette syyllistä tulivuorisaaren tapahtumille, teillä on väärä mies”, miekkapaholainen ärähti ääni vihaa tihkuen. “Yuurein makuta on kuollut. Minä vapautin saaren, en kahlinnut sitä!”
Mustat sormet puristivat tärisevää upseerimiekkaa.
Vuoren kokoinen syyttäjä ei ollut lopettanut. “Toa-voimien väärinkäyttö. Laittoman järjestön perustaminen. Toisen laittoman järjestön johtaminen. Tunnettujen rikollisten piilottelu. Neljän ritariagentin tappo.”
“Ja tahtoisin vielä lisätä Bio-Klaanin pettämisen…” nahkalakkinen matoralainen sanoi kylmällä äänellä. “Mutta se on toimivaltamme ulkopuolella.”
“Lisätkääpä siihen saman tien vielä tällä saarella asuvan matoralaisen tappaminen”, Ämkoo hymähti pahantuulisesti. “Koska se tuskin enää muuttaa tuomiotanne.”
Painostavaa hiljaisuutta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kuin muutaman sekunnin, ennen kuin Miekkapiru jatkoi.
“Neljän?” hän kysyi tunteettomalla äänellä.
“Älä esitä tyhmää ja viivytä tätä entisestään”, keltainen matoralainen ärähti ja risti kätensä. “Syyttäjä?”
“Jemokan titaanikuningaskunta, mestari Utanka”, punahuppuinen kolossi kumisi. “Kumpae Nui, Sixizen.”
Ämkoo vilkuili sivuilleen. Hänen ainoan kätensä jokainen säie oli jännittynyt.
“Aderidonian suurherttuakunta, kirjuri Sapi”, luettelo jatkui. “Hautasaari, Toa Atya.”
Ja silloin Miekkapaholaisen maailma pysähtyi. Ämkoo seisoi hievahtamatta paikallaan, kuin patsaaksi jähmettyneenä, ja ritarikuntalaisen äskeiset sanat toistuivat uudestaan ja uudestaan pirun mielessä. Ämkoon katse näytti lähes sammuneen, kunnes se yhtäkkiä terästäytyi, ja Miekkapiru nosti nyrkkinsä ritarikuntalaisia kohti.
“Tämä on naurettavaa! Minä en tiedä mitä te yritätte, mutta tuollainen ei sovi tyyliinne!” Miekkapiru karjaisi. Loukatun miehen silmissä paloi uusi raivo. Tämän oli oltava jokin juoni. Jotain sairasta pilaa.
“Jos te haluatte haastaa minut, minä olen jo tässä! Mutta miksi yritätte tahria opettajani muiston sairailla valheillanne? Jos lausutte Atyan nimen vielä kerrankin, saatte lisätä omat nimenne typerään listaanne.”
Upseerimiekka heilahti kerran uhkaavasti ilmassa. Ämkoo puristi sitä ainoassa kädessään. Osuman saanut aaveraaja koitti syttyä, mutta miehen olkapäästä tuprusi ainoastaan hailakkaa pimeää savua.
Nahkalakkisen matoralaisen kulmat vetäytyivät kurttuun. “Sinäkö… et tiedä?”
Oksat rasahtelivat Ämkoon jalkojen alla kun piru kohottautui täyteen mittaansa, langettaen varjonsa matoranin yläpuolelle. Miekkamiehen katse porautui syvälle matoranin kanohiin, ja Ämkoon puhe oli hidasta ja raskasta.
“Te valehtelette.”
“Toa Atya palveli riveissämme uskollisesti vuosia ja taas vuosia”, punaisen kolossin hupusta kaikui.
Ämkoon ajatukset eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja mies alkoi menettää lopullisesti malttinsa. Ne yrittävät vain hämätä sinua, piru yritti hokea itselleen, mutta turhaan. Mitä jos se olikin totta? Ei, ei se voinut olla. Ämkoo ei suostunut uskomaan. Atya ei olisi salannut sellaista.
Silloin Ämkoon mieleen nousi kaukainen muisto. Muisto, jonka mies oli yrittänyt unohtaa, ja haudannut jonnekin syvälle mielensä sopukoihin.
He antoivat minun valita, veden toa oli sanonut.
Joko tapan sinut
tai kuolen itse.
Ämkoo löi miekallaan raivoissaan ja varoittamatta, ja punahuppuinen jättiläinen ehti vain vaivoin pakoon miekaniskun tieltä. Miekkapiru puri hampaitaan yhteen kihisten raivosta, ja kohotti aseensa päänsä yläpuolelle.
“Minä en tappanut Atyaa”, piru kähisi hiljaa, melkein kuiskaten.
“Te sen teitte!”
Miekkamiehen raivoisa hyökkäysliike pysähtyi, kun Ämkoo huomasi kohti lentävän kanokan. Aivan viime hetkellä ehti piru vetää miekkansa suojaksi.
Tsäpp.
Upseerimiekka mätkähti mättääseen jossain päin Lehu-metsää. Miekkapiru oli aseeton, eivätkä hänen vihollisensa selvästikään pelanneet hänen säännöillään.
Eversti 437:n yö ei ollut sujunut täysin toivotusti.
Rakettireppu ei enää käynnistynyt klaanilaisen yllättävän projektiilin jäljiltä. Mutta sekä torakka että kone Eversti 437:ssä laskivat, että vielä ei kannattanut luovuttaa. Hän oli marssinut suoraan komentamansa osaston luokse. Väijytykseen tarkoitetut iskujoukot odottivat yhä valmiudessa metsän siimeksessä. Pitkin nummimaata eläimen lailla juoksentelevat nazorak-sotilaat olivat hajaannuksen vallassa, mutta tämä osasto oli vielä iskuvalmis.
Eversti 437 katsoi edessään seisovia torakoita. Viisikymmentä pistintaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Ja niiden takana, rintamasuunta etelään, kaksikymmentä konekivääritaisteluparia. Viimeisintä mallia olevat kaksikymmentä kuolemansylkijää kykenivät tarvittaessa repimään rikki arvatenkin kaiken saarelta löytyvän, kaikista suurimpia kiviä ja kovimpia metalliseoksia lukuunottamatta. Niiden solakat kolmoispiiput oli tähdätty siihen suuntaan, josta tihutyö-klaanilaisten olisi kuulunut lähestyä. Konekiväärit olivat ensimmäisinä muodostelmassa tuhovoiman maksimoimiseksi. Loput joukoista odottivat lisäohjeita siistissä muodostelmassa. Jos operaatio olisi sujunut yhtään järjestelmällisemmin, pistin- ja kivääritaistelijat olisivat syöksyneet siivoamaan sen vähän, mitä konekiväärien ensimmäisen tulisarjan jälkeen vihollisista olisi ollut jäljellä. Ilmeisesti bio-klaanilaiset eivät kuitenkaan suostuneet kurinalaiseen sodankäyntiin.
Mutta ennen kuin kone-eversti ehti komentaa joukkojaan liikkeelle, hän joutui valinnan eteen.
Uusi osapuoli oli ilmaantunut osaksi operaatiota. Radiokanava kertoi Everstille, että tuntematon taho oli riisunut aseista ja uhkasi nyt toista everstiä – joka sijaitsi jostain syystä nazorak-iskuryhmästä pohjoiseen. Miekkapiru oli joutunut vaikeuksiin, vieläpä aivan väärässä suunnassa.
Eversti 437 oli kuitenkin tavallista nazorakia nopeampi tekemään valintoja. Hänen osittaiset koneaivonsa laskivat voimasuhteita ja tulikulmia nopeammin ja yksiselitteisemmin. Hänellä oli valintaan oikea vastaus.
“Täyskäännös!” hän komensi radion välityksellä konekivääritaistelijoita. “Tulisuunta pohjoiseen!”
Hetkeen käskytetyt sotilaat eivät reagoineet – käsky oli outo ja tullut yllättäen. Pian kaikki kaksikymmentä taistelijaparia kuitenkin suorittivat pyörähdyksen. Konekiväärien piiput kääntyivät kohti seitsemääkymmentä muuta iskuryhmän jäsentä.
Vihreät katseet konekiväärien toisella puolella tuijottivat kohti kääntyneiden piippujen suihin, eikä yksikään avannut pihtejään puhuakseen.
Käskyyn ei ollut kuulunut oikeutta pelätä.
Glennhu ei ollut taistelija, mutta hänellä oli enenevissä määrin kokemusta Bio-Klaanin jäsenistä. Siksi hän oli täällä, keskellä Välisaaria, keskellä metsää. Hän ja Cyrenda olivat Metru Nuilla saaneet tietää, että pahamainen Ämkoo oli vaihtanut leiriä – ja oli siksi diplomaattisesti käypää riistaa.
Nyt hänen vaimonsa oli riisunut Ämkoon aseista, ja heidän ryhmänsä tähtäsi vaarallista rikollista lukuisin asein. Puolimakutan punaiset silmät tuijottivat ritarikuntalaisia vain kivenheiton päästä.
Ehkä kaikki se, mikä oli mennyt Metru Nuilla pieleen, oli valmistanut Glennhua ja Cyrendaa kohtaamaan klaanilaisia, entisiäkin.
Mutta se ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nazorak-imperiumia.
“Odottakaas, mikä tuo ään-” Glennhu ehti aloittaa. Etelästä raikasi hirvittävä kuoleman koneiden laulu, josta ritarikuntalainen ehti kuitenkin kuulla vain ensimmäiset nuotit.
Puut kaatuivat, ja Zamor-myrsky iskeytyi ritarikuntalaisiin Ämkoon edessä. Glennhu uskoi näkevänsä, toivoi näkevänsä, rukoili näkevänsä vierellään tutun vihreän välähdyksen, ennen kuin ammukset raastoivat ja repivät hänen pienen kehonsa kappaleiksi.
Konekiväärien tulitus kaatoi tieltään nazorakit ja puut – Mata Nuin palvelija ei ollut siinä suhteessa kummempi.
Kolmetoista sekuntia tulitusta, ja sitten se taukosi. Eversti 437 laski sen riittävän. Mikään ei jäisi henkiin.
Metsää oli kaatunut konekivääririntamasta kauas pohjoiseen tulitusalueen leveydeltä. Lehu-metsän uutta aukiota kasteli nyt seitsemänkymmenen nazorakin vihreä veri ja ritarikuntalaisten verisateenkaari. Puunkappaleet ja ruumiinkappaleet olivat levinneet ympäriinsä. Jossain rojun joukossa ja ruumiinnesteisiin hautautuneena hehkui vielä aurinkotaskukello pientä, hitaasti kuolevaa hohdettaan.
Kivenheiton päässä kuoleman kentästä Ämkoon kuuloaisti toipui tulituksesta. Hän katseli tuhoa edessään.
Pian Ämkoo havaitsi tulituksen aiheuttajat. Eversti 437 ja kaksikymmentä konekivääritaisteluparia astelivat uuden aukioalueen laitaa pitkin mustatakkista miekkataituria kohti.
Kyborgitorakka ei näyttänyt mitään tunteita kauhistuttavan näyn edessä. Miekkapiru oli pelastettu pulasta. Tappiot olivat viisikymmentä keihästaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Osa aseista ja varusteista oli todennäköisesti uusiokäytettävissä. Vastapuoli eliminoitiin täysin. Eversti 437 suoritti laskemisen – valinta teki itse itsensä.
Servot rautatorakan niskassa surisivat, kun tämä pudisti kankeasti päätään.
“En.”
Miekkapaholainen naurahti viileästi entiselle vastustajalleen ja nykyiselle taistelutoverilleen.
“Myöhässä kuten aina.”
“Tilanteesi huomioiden… onko sinulla valittamista toiminnastani, eversti?”, 437 lausui neutraalin kylmästi.
Ämkoon katse vakavoitui. Hän tuijotti hetken kyborgi-nazorakin repaleisiin kasvoihin, joissa vankat panssarilevyt pusersivat kasaan niitä kohtia, joissa kitiini ja lihas olivat repeytyneet tai palaneet pois. Sitten Ämkoo käänsi koko rintamasuuntansa kohti veriroiskeiden peltoa, joka kiilteli metsämaaston hävityksestä.
Sarvipää lepuutti silmiään pitkän hetken hyytävässä näyssä.
“Vain se, että he eivät kärsineet tarpeeksi.”
Eikä kumpikaan sanonut muuta.
Konetulituksen raivaaman hakkuuaukion rajalla Guardian ei voinut muuta kuin katsoa. Hän näki, kuinka teräksellä korjattu torakka ja Ämkoo tarttuivat köysitikkaisiin, jotka laskeutuivat metsän yllä paikallaan leijuvasta pommikoneesta. Tikkaat nostettiin ylös, tuulessa hulmuava nahkatakki katosi koneen tummanruskeaan runkoon ja panssaroitu sivuluukku kolahti kiinni.
Ennen kuin Guardian ehti harkita liikahdustakaan, raastoivat pommikoneen moottorien lieskat jo aamuyöhön kahta kirkkaan sinistä viivaa. Moottorien mylvintä etääntyi lopulta vain kaukaiseksi hurinaksi pohjoista tankkausasemaa kohti. Aluksia parveili vain pisteenä horisontin yllä erottuvan Tulikärpäsen ympärillä.
Skakdi käänsi hitaasti selkänsä kirkkaanväristen veriroiskeiden ja hienoksi jauhetun hyhmän maalaamalle joutomaalle. Hänen ei tarvinnut katsoa sitä enää. Näky ja jokainen siihen johtanut verinen sekunti oli kaiverrettu syvälle hänen silmäänsä.
Hän oli katsellut jähmettyneenä, miten tuomiota jakanut ritarikuntalaisten rivistö oli hajonnut kappaleiksi Ämkoon edestä. Guardianin oli helppo edelleen nähdä ammusten tulinen rinki riepottelemassa puunsäleitä, metsämaan multaa ja Mata Nuin palvelijoiden haarniskanriekaleita yhtenä hurmeisena myrskynä.
Ja sitä ennen oli ollut hetki, jolloin Gee olisi voinut vetää liipaisimesta.
Guardian käveli rauhallisin askelin syvemmälle metsään, ja kuuli, kuinka nazorak-joukkueenjohtajat jakelivat surisevalla kielellä komentoja syvemmällä aukion takana. Hyönteiset syöksyivät metsään keihäät, pistimet ja kiväärit valmiina katkaisemaan epäonnistuneen operaation arkkitehtien paon.
Pääarkkitehti jäätyi vain sekunneiksi. Pian hän antoi juoksuaskelten viedä. Kivääriään tiukasti puristaen hän tunsi, kuinka hänen harjansa halkoi tuulta, kuinka ohi viuhuvat oksat raapaisivat olkapäitä ja kuinka syke peitti kaiken alleen. Satojen jalkaparien ryminä kaikui metsämaastossa hänen takanaan.
Guardian ei ollut enää tilanteen hallinnassa. Joku muu oli ottanut ohjat. Metsässä juoksi jälleen sama nuorukainen, joka oli pinkonut pakoon vuosia sitten kylmällä aavikolla vasen silmäkuoppa verta valuen.
Nilkka oli lähteä sijoiltaan, kun Guardian kompastui marjapensaan alta ylös puskevaan juureen. Hän ehti olla rinnuksillaan vain sekunteja ennen kuin ponkaisi ylös ja jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin kauan, että unohti, kuinka pitkälle oli juossut. Aamuyö alkoi jo kuoriutua pois aamun alta.
Enki oli poissa. Troopperin osasto oli poissa. Tongun osasto oli poissa. Ainoa jatkosuunnitelma oli juosta.
Hyönteismarssin äänet jyräsivät metsää takaa ja ympäriltä. Guardian juoksi kunnes saapui samalle soiselle aukealle, jolle piru oli heidät pysäyttänyt. Samalle, jolla Gee oli nähnyt Miekkapirun ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hengitys vihloen hän mätkähti polvilleen ja otti maan mullan kämmenillään vastaan. Vartija-kivääri putosi hänen olaltaan ja kolahti piippu edellä maahan.
Ja kun skakdi nosti katsettaan, hän näki märässä suomaassa metrien päässä vielä pienen vetisen haudan. Joko se, mikä sinne hitaasti upposi, oli jo syvällä maan mudassa, tai sitten joku oli jo kantanut sen pois.
Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa kuoppaa, jonka suohon hitaasti uponnut ruumis oli jälkeensä jättänyt. Raastavan käheällä äänellä hän alkoi puhua tyhjälle metsälle.
“Roqce”, hän yski. “Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Guardian nousi vaivalloisesti seisomaan hengittäen raskaasti.
“Roqce… Zakran… Darkkis…” hän toisti, ja yskäisi vihlovasti, “… Pordok… Erys.”
Guardian otti huojuvia askelia kohti painaumaa suomaastossa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan tukea viereisestä männystä.
“Roqce”, hän pakotti ulos, “Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Koko Guardianin paino laskeutui mäntyä vasten. Kun hän yritti rauhoittaa hengityksensä, pyörivät tapahtumat hänen silmiensä edessä toistuvina kaikuina.
Hän näki yhä ilmassa sätkivät pienet jänteikkäät jalat. Epätoivoisesti punaisen aavekouran puristusta vastaan tappelevat kädet. Kohoilevan rintakehän, ja kultaisen Hahnah-ravun muodon kimaltelevan siitä. Henkeään haukkovan Faxonin. Sen silmien eteen keikahtaneen poliisikypärän.
Löysänä matoralaisen kehon takana roikkuvan sinisen viitan, ja yhtä löysiksi valahtavat pikku raajat.
Guardianin sormet puristuivat nyrkkiin männynrunkoa vasten. Ja sitten, kuin ilman hänen erillistä käskyään, alkoi nyrkki takoa kaarnaa.
Nimet rytmittivät lyöntejä.
Männynrungon siluetin pienimmät oksat näyttivät kuin muodostavan sarvipäisen naamion. Saman naamion, jota Guardian oli tähdännyt ikuisuudelta tuntuvan hetken sormi liipaisimella.
“Roqce.”
Lyönti toisensa jälkeen sai kaarnan raapiutumaan irti. Lopulta yhdellä lyönnillä männynrunko alkoi vuotaa verta.
“Zakran.”
Puu vapisi joka iskulla. Guardian tunsi, kuinka hänen kätensä tahti koveni. Sininen iho alkoi kääriytyä rullalle rystysten kohdalta, ja punaoranssi veresliha leimasi osumakohtaa.
“Darkkis.”
Kipu riipi pitkin hänen koko käsivarttaan, mutta hän ei lopettanut.
“PORDOK!”
Latva vapisi. Veripisarat valuivat puunsyitä pitkin.
“ERYS!”
Skakdi karjui villipedon lailla öisessä metsässä. Viimeinen lyönti kulki koko raastavan tuskallisella voimallaan hänen käsivarttaan pitkin rusahtaen aina hänen olkapäähänsä asti.
Guardian huusi raivoisasti ja romahti jälleen polvilleen kosteaan metsämaahan. Kasvot suota vasten hän päästi ulos vielä yhden, pienen ja kuihtuneen sanan:
Kepe pureskeli mielessään ajatuksia ja suussaan patonkia, kun istui linnakkeen aulaan johtavilla portailla. Rappuset sijaitsivat keskeisellä paikalla Bio-Klaania. Kepestä oli lohdullista seurata muiden arkisia menoja… Kaikki eivät kantaneet mielessään kaiken ympäröivän kyseenalaistamisen taakkaa.
Jäätutkijan kristallikivi oli eriskummallisuudessaan hetkeksi harhauttanut hänet tästä tehtävästä. Profeetan valtakunta oli tarjonnut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta saarella ja linnakkeella oli vielä kerrottavaa. Mitä olivat salaperäiset menneisyyden vallit, ja mitä tietoutta Nui-Koron viisailla oli hallussaan? Kaikkein ilmeisin ensimmäinen kysymysten kohde olisi Harkel. Kepe tiesi poliisimiehen kantavan kortensa kaupungin kekoon ohjatessaan alati ruuhkautuvien katujen liikennettä.
Tiedemiehelle ei siis tuottaisi vaikeuksia löytää tutkimustensa ensimmäistä askelmaa. Haasteita tuotti keksiä syitä aloittaa: näinä väsyneinä päivinä Kepestä tuntui, kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä.
Pian hän kuuli kaksien askelten kopinan takaansa – tai toiset eivät oikeastaan olleet kopinaa, vaan eräänlaista fhwumpsintaa, jonka lähteestä ei voinut erehtyä. Kepeä hieman kylmäsi – tai ehkä enemmänkin jännitti? Hän kääntyi tervehtimään Tawaa ja Snowieta.
“Kas, hei”, Kepe tervehti Tawaa ja nousi seisomaan johtajansa lähestyessä portaita alas. Snowieen hän loi lähinnä hieman hermostuneen katseen.
“Helei”, Tawa vastasi, ja Snowie nyökkäsi vaisusti.
Sähkön toa ja lumiukko pysähtyivät Kepen viereen. Tiedemies katsahti Snowieta, joka ei vastannut katseeseen. Ennen kuin kohta vastasi, ja sitten Kepe siirsi silmänsä toisaalle.
Tawaan, johtajaansa. Se oli vähemmän kiusallista.
“Niin, köh… Hei. tosiaan.”
Juuriadmin yritti hymyillä oudosti käyttäytyvälle Kepelle, ja käänsi sitten huomionsa Snowieen, joka näytti siltä, että yrittäisi olla mahdollisimman vähän paikalla. Sitten sähkön sankari kääntyi taas Kepen puoleen.
“Krhm. Kepe…”
“Juu?”
“Tiedän, että pyysin sinulta vasta vastikään jotain.”
“Yritän selvittää saaremme salaisuuden, mutta aloittaminen on aina vain vähän… haastavaa”, Kepe kiirehti väliin.
“Aivan, tiedän. Siksikin olen pahoillani, että joudun pyytämään sinulta jotain muutakin.”
Kepen kulmat kohosivat. “Oh?”
Admin tarkensi katseensa Kepen silmiin, eikä yrittänyt keskittyä akuuttiin kiikarisilmän puutteeseen. “Admin-tornissa on… levottomuutta. Joskus tämä voisi kuulostaa väsyneen horinalta, mutta en ole ainoa, joka on huomannut merkkejä. Tuntuu kuin jokin tuntamaton yrittäisi päästä sisälle. Tyhjästä. Tai ehkä ulos. Hallavia haamuhahmoja ilmestyy ilmaan ja katoaa samoin tein. Kaksi sihteeriä ja yksi varakirjuri ovat sanoutuneet irti asian takia.”
Kukaan ei hymyillyt. Tämä ei ollut kummitustarina, jolla viritettiin tunnelmaa iltanuotiolla.
“On onni, että kotimme on täynnä monenlaisia erikoisia olentoja, muuten useampi menisi järjiltään. Normaalius on suhteellista. Mutta en voi sallia tällaista omassa tornissani.”
“Ymmärrän,” Kepe nyökkäsi.
“Jos häiriön tuottaja on avun tarpeessa, teemme kaikkemme auttaaksemme. Mutta ensin on paras selvittää, mistä tässä on kyse. Ehkä tieteellisestä lähestymistavastasi on apua.”
“Toivotaan niin.”
“Yksi asia vielä. Ja tämä perustuu vain huhuihin ja kuulopuheisiin, mutta…” Tawa aloitti, ja madalsi hieman ääntään. “Tornin huoltotyöntekijät epäilevät, että nui-korolaisilla olisi jotain tekemistä asian kanssa.”
Kepe kohotti kulmiaan, ja hänen johtajansa jatkoi. “Suurkylän uskonnollisuutta vierastavat melkein kaikki muualta kotoisin olevat, joten koko homma voi olla vain ilkeiden kielien supinaa. Mutta varmistaisin asian silti.”
Kepe nyökkäsi. “Hoituu.”
Snowie kuunteli keskustelua. Hän muisti kyllä, miltä Nui-Koron kultistit olivat näyttäneet. Häntäkin vähän pelotti.
Tawa jatkoi: “Tunnet kuitenkin Nui-Koron mytologian meistä parhaiten… joten on varmaan sopivaa, että tutkitte asiaa samalla.”
Kepen hyväksyntä ilmeni lisänyökkäilyllä, Snowie nosti peukkunsa pystyyn.
Bio-Klaanin kaupunki, Admin-aukio
Kepe raivasi tietään väenpaljouden läpi. Hän oli kuullut ylikomisario Harkelin löytyvän Admin-aukion laidalta – sieltä, missä Pääkatu ja Kauppakatu liittyvät yhteen – ohjaamasta liikennettä. Mutta tämä ei ollut liikenteenohjaamista, tämä oli kaaoksen kanssa painimista. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?
Mitä lähemmäs risteystä Kepe pääsi, sitä levottomammaksi meno meni. Huutoa, töminää, lensikö tuolla peltipurkki? Snowie saapasteli muutaman metrin Kepen perässä – väkijoukossa oli vaikeaa eksyä, kun enemmistö kulkijoista oli puolta lyhyempiä.
Klaanilaiskaksikko alkoi saada tilanteesta selvää: ilmeisesti täällä oli meneillään jokseenkin spontaani mielenosoitus, joka uhkasi äityä mellakaksi. Väkijoukolla oli iskulausekin: “Adminit etsii taikaa – kaupunki näkee nälkää!”
Meno ei ollut mitenkään erityisen organisoidun näköistä, mutta jotain suunnittelua taustalla oli.
Ajatukset naamioon liitettävän optisen apuvälineen uudelleenrakentamisesta leijuivat taas Kepen päässä, kun hän skannasi kontaktiaan matoralaismassasta. Kaiken järjen mukaan Harkel olisi näkyvällä paikalla, pitämässä jotain järjestystä yllä.
Vihainen väkijoukko oli onneksi pääasiassa sangen lyhyt, ja vaikka pohjoisen poromiehillä olikin korkeat hatut, ei Kepellä kestänyt kauaa löytää etsimäänsä. Harkel seisoi lautalavakasan päällä ja tarkkaili menoa. Ilmeisesti pitkän uran tehnyt lainvalvoja arveli, että nyt ei ollut provosoivan toiminnan aika.
“Hei!” Kepe yritti kiinnittää ylikomisariokaverinsa huomion. “Haloo!”
Tiedemies vilkutti vielä vahvistukseksi. Tarkkasilmäinen viiksiukkeli huomasi toan elehdinnän lähes välittömästi, ja viittoi tiedemiehen luokseen. Snowie seurasi perässä.
Ohitettava kansa katseli nyrpeänä, kun Kepe ujutti itsensä väkijoukon läpi.
“Päivää teille”, ylikomisario tervehti. Harkelin Faxonilta loisti väsymys – jo Nui-Koron sankarin katsekin näytti siltä, että sen pitäisi päästä oikein pitkille unille – mutta Siniviittain ylikomisario paimensi väkijoukkoa kuuliaisesti. Harkel kyyristyi pinon päällä, niin, että hänen kasvonsa olivat kutakuinkin samalla korkeudella kuin Kepen ja Snowien moiset.
Kolmikko oli väenpaljouden ympäröimä, ja kaikkialla oli kova melu. Sen suurempaa huomiota heihin ei kuitenkaan kiinnitetty.
“Ehditkö puhua? Minulle on annettu kysymyksiä, ja sinulla saattaisi olla vastauksia”, valkovihreä toa meni asiaan.
“Mitenkä menee? Näyttää aika levottomalta”, Snowie meni hieman vähemmän asiaan.
Harkel huomasi, että kumpikin hänen klaanilaiskaverinsa kohdisti sanansa suoraan hänelle – yleensä niin dynaamisen duon välillä ei näyttänyt olevan suoraa vuorovaikutusta. Puuttumatta asiaan sen enempää poliisi siirtyi vastauksiin.
“Riippuu kysymystesi henkilökohtaisuudesta”, poliisimies vastasi Kepelle. “Emme ole varsinaisesti omassa kabinetissa, mutta ei minua kukaan kuunnellut, vaikka yritinkin pitää itsestäni ääntä. Tarkoituksellisen tyyni ajatustenvaihto jää luultavasti piiriimme, mutta varmahan ei voi koskaan olla…” Harkel piti pienen tauon, ja kääntyi Snowien puoleen. “Ja näin Nui-Koron kunniakaartilaiselta toiselle-” Harkel iski silmää “-voin myöntää, että teettäähän tämä töitä. Viime viikollakin jouduimme heittämään pari rettelöitsijää jäähylle. Muuannen jeppe Ernie on löytänyt sisäisen oraattorinsa, ja lietsoo pelkoa, vihaa ja yleistä harmia massain keskuudessa, ja sitten oli sellainen Neqetta, jonka lentolehtiset voitaisiin laskea ihan jo roskaamiseksikin. Teikäläisiä.”
“Lentolehtiset, Neqetta? Hei, minä muistan sen! Se touhu on kyllä jatkunut jo aika pitkään, tai siis jatkui. Minä vaihdoin vähän sanoja hänen kanssaan taannoin… meinaan, sananvapaus ja niin, ja jos mielipiteiden levittäminen kielletään, niin varmaan se vain kannustaa rettelöitsijöitä… Mutta olihan sillä aika kärkkäitä sanavalintoja niissä,” lumiukko muisteli käsiään pyöritellen.
“Niin, emme tietenkään estäisi häntä lähettämästä kirjeitä ja rustaamasta mielipiteitä paikallislehtiin, mutta niistä kirkkaanvärisistä papereista tuli jokapäiväinen näky katukivetyksillä ja lyhtypylväissä, eikä tyttö ottanut toistuvia kehotuksia ja kieltoja kuuleviin korviinsa. Tällaiset tapaukset yrittävät aina saada putkareissusta skandaalin aikaan, vaikka me yritämme lainvalvonnalla vain pitää yllä normaalia ja edes jotakuinkin rauhallista tilannetta.”
Klaanilaiset nyökkäilivät. Tinanuppi vihelsi viikset hulmuten pilliin, näytti potentiaaliselle törmäilijälle muutaman sosiaalisesti hyväksytyn käsimerkin ja palasi toveriensa puoleen.
“Vielä pari kuukautta sitten minullakin oli huolenani vain satunnaiset pikkukylän asiat, kiistat orapihjala-aidoista ja sensellaiset…” poliisimies huokaisi. “Tai no, taitaa tuokin mennä nostalgian ja koti-ikävän piikkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kyseisen pikkukylän, toivottavasti siniviittatoverini eivät kuullet tuon termin käyttöä, pormestari oli verovilpillinen ketku ja minut oli erotettu. Että ongelmat kullakin!”
“No, kai siihen väliin on hyvääkin mahtunut? Sait kuitenkin sen pormestarin rysän päältä kiinni. Lisäksi, evakuointikin meni paremmin kuin osasimme odottaa, mitä nyt se Tongun ilmalaiva meni… Ilman sinua ja päättäväisyyttäsi olisitte varmaan nazorakien piirittämänä”, Kepe lausui vanhalle telakissalan pojalle kannustavia sanoja.
“Niin, kiitos, Kepe”, Harkel sanoi, otti kypäränsä ja rapsutti otsaansa, “Silloin kyllä teki eetvarttia. Kun lähdimme suurkylästä, tunnelma oli kuitenkin päällisin puolin toiveikas. Toki monia harmitti ja soraääniäkin kuului, mutta päätöksiä oltiin kuitenkin saatu aikaan. Siinä mielessä paikallisten nyrpeys iskee kyllä naamalle. Vanhoista kyläpääliköistä, poropaimenista ja metsästäjistä se tuntuu varmaan vielä pahemmalta kun minusta, joka olen sentään tuttunut kaupunkielämään ja sovitteluun.”
“Huh”, lumimies aprikoi. “Jotta että vanha Klaanin väki pelkää tulokkaita, kun uusi tahtoo pitää itsemäärämisoikeutensa… Ja murkina maittaisi kaikille.”
“Toistaiseksi kyse on lähinnä asenteista”, Harkel pudisti päätään, “Eihän tässä vielä nälkää nähdä, ja ainakin pohjoisen väki on tottunut elämään paljon tätä tiukemmin melkein joka talvi. Mutta ymmärrätte varmaan, kun ruoan loppumista toitotetaan oikealla ja vasemmalla, sekin asia paisuu kansalaisten mielissä isommaksi kuin oikeasti on. Täkäläiset ajattelevat joutuneensa ryöstetyiksi ja meikäläisiä harmittaa, kun kauan työstetyt pellot ja ruokavarastot on jouduttu jättämään taakse. Kunnon jaolla tästäkin selvittäisiin, mutta pahimmillaan pelokkaat piilottavat piiraansa ja porkkanansa pahan päivän varalle.”
“Eli tästäkin selvittäisiin järkevällä keskustelulla?” Lumimasa kysyi hieman helpottuneempana.
“Niin no, järkevällä keskustelulla, oikeudenmukaisella säännöstelyllä, eri kulttuuripohjien syvällisellä ymmärtämisellä ja jämäkällä keskusjohdolla”, Harkel naurahti ilottomasti ja kohensi kypäränsä asentoa, “Eikä megafonikaan olisi pahitteeksi. Ja sitten on vielä sota ja torakat. Ja talvi tulossa.”
Kepe nyökkäsi ymmärtävästi. Ei se ehkä ongelmia ratkonnut, mutta ainakin oli kohteliasta antaa heitä ennenkin auttaneen poliisimiehen purkaa kokemuksiaan. Tawan asia oli kuitenkin vaikuttanut tärkeältä ja kiireelliseltäkin, joten nörttisankari päätti ohjata keskustelun katupolitikoinnista mysteerisimmille vesille.
“Tuota noin, siis, se henkilökohtaisuus, vaikka öö, en osaa sanoa millä tasolla tämä sinua henkilökohtaisesti koskee. Ehkä?”
Harkelin viikset näyttivät kysyviltä.
“Tai siis… kysyttäväni liittyy Nui-Koron hengelliseen perinteeseen. Tiedätkö kylän vanhan kansan uskonnosta paljoa, tai osaatko neuvoa meille jonkun, joka sitä yhä harjoittaa?”
Harkelin viikset näyttivät hitusen yllättyneiltä.
“Teidän tutkimuksenne jatkuvat yhä?” Tämä hymähti. “Ne taitavat olla aika tärkeitä, kun tällainen koko saarta vavisuttava poikkeustilannekin on päällä. Hyvä on-…”
Harkel joutui keskeyttämään lauseensa, kun risteyksen haarassa riksa ja mukau-vankkuri meinasivat törmätä toisiinsa. Kummankin kuljettaja alkoi huudella solvauksia toiselle. Harkel vihelsi taas pilliinsä ja ammattimaisine käsimerkkeineen teki väistämisvelvollisuudet näille selviksi. Kun virta alkoi taas valua, palasi tämä Kepen ja Snowien tasolle.
“Itse en ole muistaakseni koskaan kovin hengellinen ollut, vaikka kyläparkamme katedraali tutuksi onkin tullut. Maallisemmissa merkeissä tosin, eihän se ole uskonnonharjoituspaikka ollut enää ainakaan vuosisataan tai pariin. Sulfrey varmaankin osaisi kertoa enemmän – ellei olisi Päättisillä evakuointia hoitamassa.”
“Ai?”
“Niin. Hän osaisi varmaan kertoa kultista, hänellä on heikäläisistä jonkin verran kokemusta.”
“…”
“Näin on.”
“Kultista?”
“Sellainen uskontoa harjoittava poppoo, tiedätkös.”
“… Niin no, vaikuttaisi pätevältä paikalta aloittaa…”
“Se ei vain tainnut ikinä tulla puheeksi, kun kotopuolessani vielä olimme.”
Nui-Korossa oli siis kaiken aikaa ollut kultti, joka näihin päiviin saakka jatkoi Profeetta-perinteitä ja harjoitti tuota uskoa. Siispä kenties… Atheonin palvontaa? Noin muotoiltuna se kuulosti aika tyrmäävältä.
“Osaisi siitä kertoa varmasti myös moni muu nuikorolainen, kuten katedraalin siivooja, muuan kalamies itärannalta sekä sekatavarakaupan omistaja. En kuitenkaan osaa valitettavasti neuvoa, minne he ovat täällä asettuneet”, Harkel jatkoi.
Kepe mietti, mitä heidän kannattaisi tehdä. Tornin tilanteesta olisi hyvä saada jotain käytännön tietoa, joten jospa hän suuntaisi sinne.
“Jos minä menen mittauslaitteiden kanssa Admin-torniin ja sinä hoidat kyläläisten jututtamisen?” hän kääntyi pikaisesti Snowien puoleen.
“Käy”, lumiukkeli vastasi.
Sananvaihto oli lyhyt. Ylikomisario olisi tahtonut sanoa klaanilaisille pari valittua sanaa yhteistyöstä ja luottamuksesta – ja vahvistaa sanomaansa vuosikymmenien omakohtaisella kokemuksella – mutta poliisimies arveli, että duon olisi selvitettävä välinsä itsenäisesti.
Kyttä jäi katselemaan erkanevan kaksikon perään. Viikset sentään pysyivät yhtenäisesti ruodussa.
Daiwen asetti hikinauhansa parempaan asentoon ja varmisti, että hänen keltainen olkalaukkunsa oli kiinni.
Klaanilehden Ilo irti hyötyliikunnasta työympäristössä -artikkeli oli tehnyt Daiweniin vaikutuksen. Hänen työnsä Laivaston kirjurina koostui pitkälti istumisesta, mutta toisinaan Telakka oli melkoinen Epätavallisten Hölkkäreittien Teemapuisto. Vanhalta Huna-paapalta oli tullut pyyntö hakea muutama loki ja muistio pääalus Tahtorakin yläkerrasta. Valtavien lastaushissien käyttö yhden ga-matoralaisen ja pinon papereita kuskaamiseen olisi haaskannut turhaan raaka-ainevaroja, ja reitti lippulaivan läpi oli ikimuistoinen.
Reipas hölkkä vei kirjurin ensimmäiseen Telakan isoista halleista. ”Iso” oli jokseenkin laimea sanavalinta. Linnoitus olisi mahtunut sinne, joskis kyseinen toimenpide olisi – kaiken muun häsellyksen lisäksi – vaatinut pressukaton avaamisen. Ei sillä, periaatteessahan rakennus oli vain neljä isoa seinää ja niiden kannattama kattojärjestelmä. Ja koko joukko nostureita, rahtausvaunuja ja pumppusysteemejä. Itse Tahtorak oli toista maata. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus useimmilla oli ”Tuohan on valtava”.
Toinen mieleen tuleva ajatus taas oli yleensä ”Ei tuo voi pysyä ilmassa” ja kolmas ”Onko tämä maksettu meidän verorahoillamme? Täh?”. Mutta se pysyi ilmassa. Hyvällä tuurilla – Vaiko Suuren Hengen johdatuksella? – Klaani oli rakennettu lähelle meren pohjan esiintymää, josta sai nostettua lietettä, joka kuivattuna toimi halpana polttoaineena. Sitä tarvittiinkin suurien nostopotkurien pyörittämiseen aika monta tonnia.
Polttoainetta ei tosin ollut kulunut muutamaan kuukauteen. Tahtorakia ei ollut vielä tarvittu sotapoluilla, ja saartorengas esti sen varsinaisen tehtävän taivaiden kauppareiteillä. Tärkein lastausramppi oli laskettu, ja Daiwen sai hölkättyä sinne muutamassa minuutissa. Aluksen pohja oli lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa hallin karkeasta betonilattiasta, ja ylös päästyään matoralainen joutui hengähtämään hetken. Siitä sitten matka jatkui kierreportaisiin, joita riittikin hetkeksi.Valurautaiset kiemurakoristeet piristivät mustaa portaikkoa. Tahtorakissa riitti työnsarkaa innokkaille käsityöläisille, kaivertajille ja taitelijoille.
Toisessa kerroksessa Daiwen jäi hetkeksi ihmettelemään pientä hangaaria, johon Lohrakeilla ja Kane-roilla pystyi laskeutumaan myös aluksen ollessa ilmassa. Nyt se oli kuitenkin tyhjä. Nurkassa raiteellaan oli jonkin aikaa sitten asennettu Cordak-patteri. Hangaarin suuret nosto-ovet olivat alhaalla, eikä sitä olisi erottanut ulkoa päin.
Kolmannessa kerroksessa Daiwen nojaili kaiteeseen, hörppäsi pitkään ja hartaasti juomapullostaan ja pyyhki hikeä ostanauhaansa.
Neljännessä kerroksessa Daiwen oli kuulevinaan hiljaista puhetta, mutta ei saanut kunnolla selvää. Hän päätti jatkaa ylöspäin.
Viidennes kerros oli erinlainen. Kierreportaikko nousi ylös keskelle komentosiltaa, jonka kauniinvärinen puulattia oli selvästi alempia kerroksia puhtaampi. Tila oli huomattavan laaja Ikkunat olivat alakerroksia suurempia ja niistä näki kätevästi kaikkiin suuntiin. Taivaalla kiitäessään näkymät olivat varmasti henkeäsalpaavat, mutta nyt niistä näki vain lähellä olevat sisäseinät. Tosin näistäkin ikkunoista olisi tarkkailija pystynyt hyvin huomaamattomasti tarkkailemaan Telakan menoa.
”Hip heijaa”, syvä ääni sanoi Daiwenin selän takaa. Matoran kääntyi hätkähtäen.
”Päivää, herra Keetongu”, Daiwen sanoi ja niiasi hermostuneesti.
”Kutsu Tonguksi vain, kaikki tekevät niin, tyttöseni”, keltainen jättiläinen sanoi, ”Tai aika moni täällä kutsuu minua pomoksi, mutta se ei ole mitenkään virallinen termi. ‘Pääinsinööri’ lukee papereissa, vaikka se homma oikeasti kattaa kaiken yleisen pomoilun.”
”Daiwen on nimi! Tytöttely on epäkohteliasta, …pomo.”
”Ah, suone anteeksi! Tai miten se nyt meneekään… Suurin osa pojista ei välitä kun sanon heitä omiksi poikasikseni, paitsi Tehmuttia en sano, koska hän on takuulla vanhempi kuin minä. Mutta miten vain käy, Daiwen. Oletko uusia täällä? Nykyään työntekijää lappaa ovista sisään semmoista tahtia, ettei koskaan tiedä… Vähän aikaa sitten palkkasin puoli tusinaa Dapi-Koron eteläpuolelta tulleita pakolaisia eikä yhdellä niistä ollut edes käsiä. Ei sillä, mies oli kovin kätevä käsistään, jos sallit pienen sanaleikin. Ha-hah.”
”Olen ollut täällä töissä, mm, ensimmäisestä hyökkäyksestä lähtien.”
”Ah, aivan… Taidan muistaa. Juurikin. Ensimmäinen värväys sen Feterra-episodin jälkeen. Zorakin tötteröt. Ha! Minä en ole mitenkään väkivaltainen mies, mutta saimme kyllä maksettua niille takaisin! Mutta ei tarpeeksi, tietenkään. Ei koskaan tarpeeksi. Ja nyt kun kerran olet täällä, istu toki alas. Nojatuolien raiteiden pitäisi olla hyvin öljyttyjä, ja siellä on koko lailla tyynyjä, jotta pääset pöydän tasalle. Olin vähän muisteloimassa, ja, no, virittelemässä alusta. Jos sitä nyt virittelemiseksi voi sanoa, kun konetilat on vakomitan päässä ja Admin-aukion kokoiset. Mutta tämä toimisto on muutenkin paljon mukavampi kuin se maahan sidottu. Tietty katselisin ikkunasta mielummin Arj-Durunin dyynejä tai hopeisen meren välkettä. Hii-op!”
Tongu vetäisi vipua pöydän takaa ja vihertävä ja erityisen pehmeä laiskanlinna liukui pöydän toiselle puolelle. Äkkinäinen pysähdys heitti muutaman tyynyn alas. Yhdessä oli ankan kuva. Daiwen kipusi istumaan kun kerran pyydettiin. Laivastolla tuntui olevan kymmeniä tai jopa satoja isoja nojatuoleja. Kangasmäärän huomioonottaen ne tuskin olivat olleet halpoja. Ties millä paljousalennuksella hankittuja.
”Mukava tuoli, eikö?” jätti jatkoi kumeaa paapattamistaa, ”kelpaako pikkupurtava? Tällä laivalla on tietty melkoiset muonavarannot ja aika kattavat keittiötilat, kun kauppamatkat tuppaavat venymään parhaimmillaan kuukausien mittaisiksi. Mutta minusta on järkevää pitää täällä ylhäällä tietyntyyppistä hätävarastoa, koska nälkäinen kapteeni on huono kapteeni.”
”No, voinhan minä”, Daiwen sanoi. Tuoli oli oikeastaan aika mukava. Jos sitä nyt tuoliksi pystyi kutsumaan. Siinä olisi voinut asua.
Tongu availi tiskin takaa lokeroita ja kaappeja. Laivaston kalustus tuppasi olemaan pompöösiä, eikä tämä työpöytä ollut poikkeus. Etuosan kaiverruksessa tuuli puhalsi ilmalaivaa läpi pilvien. Päällä oli muutama kuparinen puheputki, korkeusmittari, jalkalamppu ja sellainen perinteinen lumisadepallo, jonka sisällä oli taidokas pienoismalli Klaanin linnakkeesta. Sille ilmestyi kulhollinen kuivattuja hedelmiä, pähkinäkuppi ja matkateekeitin. Kuivattu aprikoosi katosi jättiläisen suuhun. Se vaikutti enemmänkin rusinalta. Pieneltä rusinalta.
”Hyvää tavaraa, vaikken kyllä pidä banaaneista! Aina ne heittävät mukaan asioita joista ei pidä, se on sekoitusten ongelma. Nämä ovat kuitenkin ostettu niinkin kaukaa kuin Titaanien kuningaskunnasta. Samoin nojatuolit. Ehkä vähän epäkäytännöllisiä teikäläisille, mutta ainakin matoralainen voi istua titaanituolilla. Jos minä laskisin persieeni matoran-tuolille, siitä jäisi jäljelle pelkkä kasa polttopuuta, jos sallit karkean kielenkäytön. Saimme kyllä paljousaennuksen.”
”Maukasta on”, Daiwen sanoi ja hörppäsi vesiputelistaan. Klaanilehden kuntopalstalla oli ollut sananen sanottavanaan hiilihydraateista, mutta kauppasaarron vuoksi kaupungin ruokaraaka-aineet olivat käymässä yksitoikkoisiksi, eivätkä kuivatut hedelmät olleet asia, jonka olisi jättänyt noin vain välistä.
”No, mitäpä täällä teet? Sanovat, että johtajan pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten alaisillaan menee, mutta minä vietän sen verran aikaa hakkaamassa asioita paikoilleen, että aina ei pysy kaikesta niin tietoisena. Et taida olla ainakaan mekaanikko. Ne ovat yleensä paljon öljyisempiä.”
”Kirjuri. Paperitöitä ja niin edespäin. Tehmut pyysi minua hakemaan täältä tiettyjä lokikirjoja.”
Oikeastaan sihteeri olisi ollut osuvampi termi. Tietyissä matoran-yhteisöissä kirjurin pesti oli aivan erityinen. Kukaan Laivaston väestä ei kuitenkaan taitanut tuntea sanaa ”sihteeri”.
”Ah, vanhat kunnon paperityöt. Sota tai rauha, aina voi luottaa siihen, että paperitöitä riittää. Ei mitään kiirettä, Tehmut on mies paikallaan hommassaa, jos hän pyytää niitä tänään niin hän tarvitsee niitä viikon päästä. Kelpo mies ennakoimaan, Tehmut. Mitä pidät Laivastosta työpaikkana? Onko työilmapiiri hyvä? Palkkataso sopiva? Tarjoammeko tarpeeksi haasteita, jotta homma pysyisi mielenkiintoisena?”
”Kyllä minä viihdyn. Varmaan kirjanpitopuolella on erilaista kuin täällä koneiden parissa. En minä valittaisi. Ei tämä kyllä mikään tylsä työpaikka ole… Tai siis, ystävieni työpaikoilla ei ole satojen metrien mittaisi ilma-aluksia, toan korkuisia teesamovaareja ja ninjaklaania parakissa.”
Yksi ninjoista oli flirttaillut Daiwenille muutamia viikkoja sitten. Kyseistä saarelaista ei ollut kuitenkaan näkynyt vähään aikaan, joten asia ei tuntunut maininnan arvoiselta. Ainakaan ninjojen kotisaaren tapauksen jälkeen.
”Hmm, aivan, tai viimeistä keltaista jättiläistä johtajana, tai siis pääinsinöörinä! Tai no, jos on, niin kerro toki minulle. Oletko ajatellut kirjailun lisäksi muita hommia? Onhan meillä käteville kynäniekoillekin käyttöä, mutta ilmalaivastohan tässä ollaan! Tarvitsemme aina kykeneviä pilotteja. Tai ihan kirjureita matkoillekkin. Meillä on – tai oli – sopimuksia kaiken maailman kauppakomppanioiden ja kiltojen kanssa, ja sitten kaikkia paikallisia tullihommia… Olisi hyvä olla aina mukana joku, joka tietää missä oikea kirjain seisoo.”
”No, kyllähän sitä aina miettii maailmaa, ja kaikkia ihmeellisiä kohteita… Mutta tässä tilanteessa ei. Taidan pysyä ihan turvallisesti seinien sisällä. En usko, että paikkani olisi taistelun keskellä.”
”Kelpo nainen. En minäkään. En ainakaan haluaisi. Olen toki seikkaillut ties missä… torakoiden pesissä, ja silloin Nynrahilla. Mutta varsinkin se pesäjuttu oli kuin unta tai houretta tai jotain sellaista. En tiedä, ajatus on nykyään niin outo, mutta siellä sitä oltiin. En silloin oikein tajunnut tämän tilanteen vakavuutta ja, no, murskaavuutta, jotenkin se tuntui ihan perusjutulta. Meillä oli mukana sellaisia sotureita kuten Suga ja Matoro, joten tuntui, että vedämme siellä vain paria pahista ansaitusti turpiin. Klaanilaisseikkailu. Homman jälkeen tuopilliselle kahvioon. Ehkä vietin silloin liikaa aikaa täällä koneiden ja systeemien ja poikieni seurassa ja vieraannuin todellisuudesta… Vaikka täällä on kuitenkin kaikkia suuria urhoja, ihme taikaepeleitä, vanhoja juoksuhautajyriä ja muuta sankariainesta. Ja minua kiinnoistaisi eniten istua täällä väkertelemässä, mutta kuitenkin olen melkoinen kummajainen monen mielestä itsekin, takuulla. On se hyvä, että on tämmöinen paikka kuin Klaani. Oletkos miettinyt sitä? Normaalius riippuu siitä miten sen määrittelee.”
”No se on kyllä totta. Minä vain asun kaupungissa ja käyn täällä töissä, mutta ystäväni Gendopoliksessa ja Rumisheressä ja jopa Metru Nuilla ihmettelevät, miten uskallan asua täällä, kun paikkaa johtaa muiden muassa epämääräinen sotilasskakdi. Ja kaduilla liikkuu makutoja ja lumihirviöitä ja muita. No, minä sanon, että tämä on varsin inhimillinen ja lämminhenkinen paikka, jos ei kavahda yllättäviä epämääräisyyksiä. Tai siis sanoin ennen. Nyt en enää, kun en pääse tapaamaan heitä. Onneksi kirjeen kuitenkin vielä jotenkuten kulkevat.”
”Hmm, niimpä. Siitäkin saa kiittää rohkeita postilentäjiäni. Säkki Lohrakin tavaratilaan ja moottorit kuumina vihollisista läpi. Ei sillä, sekin hupi saattavat loppua pian. En aio riskeerata kelpo poikiani postin takia, jos todennäköisyydet näyttävät huonoilta. Eivät niiden laivat vielä niin tiheässä ole, etteikö pari pientä hävittäjää pääsisi luikahtamaan jonnekkin lähisaarelle. Mutta semaforiviestejä ne eivät voi estää! Valo kulkee meren yli, eivätkä torakoiden luodit tee sille mitään. Voi olla, että olemme kohta riippuvaisia niistä.”
Semafori oli ikivanha keksintö. Muinaisaikojen kokkoketjuista kehittyneillä laitteilla sai lähetettyä välkekoodilla viestejä kirjaimellisesti valon nopeudella kirkkaina öinä pitkiäkin matkoja. Nykyään torneissa oli tietenkin voimakkaan valokivet, ja viestejä naksauteltiin tehokkailla räppänäkoneistoilla. Klaanin kaupungin sijainti saaren rannikolla oli mainio järjestelmälle. Satamassa oli torni, josta sai yhteyden etelän lähimmälle asutulle saarelle. Sieltä viesti jatkui eteenpäin, tornista torniin, tuoden samalla pienen välityspalkkion tornien hoitajille. Oikeaan aikaan lähetettynä viesti saapui muutamassa tunnissa suuremmillekin mantereille. Tietenkin järjestelmässä oli ongelmia: Kuka tahansa pystyi lukemaan viestin, ja vaikka koodeja voitiinkin uusia, ei täydellisestä salauksesta voinut puhua.
”Ystävättäreni Ruki-Korossa hoitaa heidän torniaan”, Daiwen sanoi, ”Hänellä oli viestikaveri Tahtorakin Askelmassa, jonne saatiin torni pari vuotta sitten. Kuulemma kylänvanhinten pään kääntäminen vei aikansa. Nyt se torni on kai tuhottu, mutta kaverini lähettää niitä viestejä tänne, kun sen tuttu tietenkin evakuoitiin. Mutta ne hinnat ovat aika kalliita, jos ei ole siellä töissä.”
”Raha, siinäpä taas ovela pirulainen! Tämä sota on käynyt meille kalliiksi. Sota on rahaa, joku viisas sanoi joskus. Onneksi meillä oli aika tavalla puskuria Klaanin rataskirstuissa ennen saartoa. Kiitos siitä kuuluu tietenkin teille veronmaksajille, ja ovatpa nuo seikkailijat tuoneet holveihimme jotain aarteitakin, mutta kyllä nyt Laivastonikin on meille jonkun verran mammonaa kotiin tuonut. Tosin myös vienyt, kun nämä eivät lennä taialla tai pyhällä hengellä. Ja taidan olla Klaanin suurin työnantaja, vaikka tavallaan minun alaiseni ovat Tawan alaisia ja minä olen Tawan alainen, niin kaipa hän sitten oikeasti. Ja administon kautta se rahakin tulee. Onneksi nyt Gurvana ainakin osasi sijoittaa meidän ilmasotaamme ja vanhat kaverini Pohjoismantereella olivat juuri ostaneet sokkona varastollisen ikivanhaa Cordak-aseistusta. Ja saimme haettua Ilmaraptorinkin uunituoreena Nynrahin Q-mieheltä, kelpo mies, kelpo mies. Palkkabudjettia saatiin laajennettua, koska on oikein, että henkensä vaarantamisesta maksetaan oikeasti, ja lisätyövoimaakin värvättiin. Että kyllä tässä vielä pystyssä pysytään, vaikka ylitöiksi välillä meneekin.”
”Niin, varmaan kovin moni ei mieti enää rahaa, kun kodit ja henget ovat vaarassa…” Daiwen huomautti.
”Ehkä ei, mutta ruokaa miettivät. Ja nyt kun Nui-Koron pellot on menneet ja syksy on tulossa, niin saa nähdä miten käy. Pitkitetyn sodan ne varmaan voittaisivat, mutta eipä tuo iso äkkinäinen iskukaan tunnu houkuttelevalta… Ei voi kun odottaa, mitä tuleman pitää. Onneksi Ruki-Korosta saa vielä kalaa, ja ne ainakin välittävät rahasta. Mutta tuskin torakat niistäkään kovin paljon pitävät, joten en ihmettele, jos Kalakylän väki liittyy jossain vaiheessa seuraamme. Toivottavasti saartorengas ei silloin ole niin tiukilla, etteivät ne voi kalastaa kalustollaan meidän lähivesiltämme.”
Daiwen katsoi masentuneena pähkinäkulhoa. ”Johan tässä tuntee itsensä petturiksi, kun syö ruokavarastoja pois.”
”No sanoppa muuta! Mutta mieti minua. 700 kiloa lihasta, rasvaa ja panssarilevyä, ja tämäkin kone pitää tankata. Syön päivässä kymmenen matoranin edestä, ja suurimman osan töistäni voisin tehdä paljon pienempänäkin, paremmalla hyötysuhteella. Näitä juttuja joutuu miettimään moottoreita suunnitellessa. Heh heh. Puhuin asiasta kerran Kepen kanssa. Hän sanoi, että tiedemiehet kehittelevät aina pienempiä ja pienempiä höyrymoottoreita. No, minä en ole tiedemies, vaan insinööri, joten rakentelen aina vain isompia höyrykoneita, esimerkiksi tähän alukseen. Mutta kyllä vaan, joskus pienempikin kelpaisi, vaan minkäs teet, minkä mies muodolleen mahtaa? Ei tässä kättäkään kannata leikata irti. Puuroa, leipää ja paistosta menee litrakaupalla. Mutta syömättä vain sairastuisi ja sitten tulisi enemmän ongelmia ja kuluja ja vaivaa. Että turha sinun on muutamasta suupalasta masentua, loppuviimein se on vähän. Mitähän töhnää ne torakatkin syövät? Varmaan joku budjettiratkaisu on niillä, kun niitä on oikealla ja vasemmalla ja peltojakaan eivät juuri kynnä.”
”Pakko kai nazorakienkin on jotain syödä. Ja onhan niillä nyt yli puolet saaresta hallussaan.”
”Niinhän sitä luulisi… Mutta en muista nähneeni mitään viljelmiä kun kävimme siellä, pesässä nimittäin. Ei sillä että siellä olisi hirveästi voinut keskittyä sisäisten tietojen metsästämiseen. Niillä on iso areena, niin kuin steltiläisten vanhoissa glatoriaanitouhuissa tai missälie. Taistelin Sugan kanssa Tahtorakia vastaan ja se oli todella kärsinyt ja kaltoinkohdeltu. Minkä ei kyllä pitäisi tulla enää yllätyksenä. Vanha kunnon Suga! Siinäpä vasta kelpo mies. Hänellä on melkoinen vaikuitus kanssataistelijoihinsa. Jotenkin tuntuu, että ei voi pettää häntä häviämällä, sitä vaan yrittää kovempaa, hampaat irvessä. Mies paikallaan.”
Tämän Daiwen ymmärsi hyvin. Kaikki tiesivät Sugan. Sinivalkoinen soturi nähtiin toisinaan viitta liehuen vartiossa Klaanin korkeilla muureilla. Häntä ihailtiin. Ne, joiden mielestä Toa Kyberi oli liian kevythenkinen ja Guardianilla oli liian iso leuka, löysivät itsensä usein lopulta Sugan fanikerhoista.
”Tosiaan. Inspiroiva hahmo. Moni, öö, tutuistani ihailee häntä kovin.”
”Ja se on ihan oikein. Ajat tosiaan muuttuvat. Oletkos huomannut, millaisesta kansansuosiosta Guartsu nauttii nykyään? Toki hänellä on aina ollut fanikuntansa, mutta nyt hän on kuin sotaponnistelujemme keulakuva! Enää ei tarvitse olla toa ollakseen esikuva ja sankari. Metru Nuilla tuommoinen olisi takuulla laitonta. Tai siis, anteeksi kun puhun taas itsestäni, mutta mietipäs tätä Olen rahi. Eläin. On matoralaisia ja toia ja peikkoja ja steltiläisiä ja ties mitä selakheja. Ja kuten niillä, tai teillä, minullakin on kaksi kappaletta käsiä, jalkoja ja tekninen mieli. Ja kuitenkin olette yleisesti ottaen ylempiä olentoja. Ja älä nyt pyydä anteeksi, ei se minua haittaa, mutta luin kerran kirjaa lajinjaottelusta. Tiedäthän, matoranit ja skakdit ja te muut, joskus kuolevat, mutta silti teitä – ja minusta se on ihan hyvä – vipeltää siellä täällä. Ei loppua näy, eikä tarvitsekaan. Se kirjoittaja, gametrulainen antropologi, kirjoitti tarinoista ja uskomuksista, jossa kapseleita saapuu rantaan, tarpeen mukaan, sisällään matoralainen, joka tietää tarpeeksi mutta ei mitään. Uusia naamoja. Ja sama tapahtuu peikoille ja titaaneille ja shasaaleillekin. Satutko muistamaan mitään tuollaista omalla kohdallasi?”
”Enpä kyllä”, Daiwen tyytyi sanomaan. Matoralaisen ystävättärien pomot tuskin koskaan kysyivät tällaista.
”Niin, aivan. Kirjoittaja sanoi, että se on yksilön kannalta epäolennaista. Mutta eihän se ihan neutraali mielipide voi olla, kun kirjoittaja oli itsekin matoralainen. Mutta en ole koskaan kuullut, että lajitoverini olisi tupsahtanut ilmoille moisesta kapselista. Muuten meidän… Kuolleet olisi varmaan jo korvattu. Siitä ei kirja puhunut. Kun kerran rahit toimivat eri tavalla, ja keltaiset jättiläiset olivat – hän ei tietenkään tuntenut minua – raheja. Mutta kirjoittaja vältteli aihetta. En itsekään tiedä asiasta kunnolla, olin silloin aika tavalla nuori kun pakenin, eikä sillä taida olla enää juuri väliä. Joku pohjoisesta tulleista poromiehistä voi varmaan sivistää sinua aiheesta, heikäläisille se on elinehto, kelpo karpaaseille.”
Matoran tyytyi nyökkäämään. Nyt oli tärkeä kuunnella. Asia oli menossa henkilökohtaiseksi.
”Outoa kyllä mitä siitäkin muistaa”, jätti jatkoi tuijotellen aluksen kattoikkunasta, ”Täysin satunnaisia asioita. Yksi vanha matoran tuli kerran säälien luokseni ja sanoi, että on varmaan kamalaa elää tuollaisen menneisyyden kanssa.Vaan enpä tiedä. Se vaivaa minua ani harvoin, vaikka joskus haluaisin muistaan enemmän. Nukuin tahtorakin tallissa, siis eläinten, ei ilmalaivojen. Tein niin usein. Niiden mahat möyryävät valtavasti; matalaa kurnuttavaa ääntä, joka jotenkin rauhoitti. Täysikasvuiset kasvavat 70 metrin mittaan, ja se tarkoitti melkoista määrää sarvia, myskiä, nahkaa ja ennen kaikkea lihaa, ja siinä välissä niillä sai möyrytettyä aika paljon maata. Voit arvata, miksi nimesin tämän aluksen Tahtorakiksi. No, kuitenkin, nukuin kottikärryissä. Meillä oli kottikärryjä, puisia, ja karkeasti tukeista veistettyjä. Isoja olivat, kun niihin piti saada mahtumaan paljon lantaa, mutta olin silloin itsekin pienempi. Sitten yhtäkkiä tulta, pauketta, tuhoa, mutta minulle toki lähinnä vauhkoontuneita tahtorakeja, jotka eivät tosiaan katso, minne isot jalkansa tunkevat. Jotenkin pääsyin yhden vanhan naaraan selkään ja se ui ulapalle. Olen lukenut matoralaisantropologien kuvauksia, joilla on ollut dramaattisia nimiä kuten Torangan Tuho tai Elämän Viejien Suuri Voitto tai Visorakien puhdistusisku. Tässä vaiheessa moni kysyy, että miten voin olla täällä, kun yksi johtajista on visorak. Kiitos että sinä et. Tawa luottaa häneen ja niin luottaa Guartsukin, ja niille kahdelle minä luottaisin kaikkeni. Mutta minä en muista visorakien hyökkäystä tai kuuluisaa viimeistä taistelua, mutta en oikein perhettänikään. Mutta kottikärryt muistan oikein hyvin, ja tahtorakien yölliset äänet, ja tallin kattoparrut voisin piirtää ulkomuistista. Hassu kapistus, mieli.”
Jätti nojasi taakse tuolissaan, venytteli käsiään ja naksautti rystysiään niin että paukkui. Tuolin selkänoja taittui mukavasti ja Tongu tuijotteli kattoon, jossa tietty oli ikkuna, josta ei kyllä juuri mitään näkynyt hallin katon takin. ”Sieltä sitä ollaan tultu, kummien etelänmaiden karsinoista ja tässä sitä istutaan maailman isoimman ilman kepulikonsteja lentävän paatin ohjaimissa! Mitäs sanot?”
”Taidat tosiaan pitää aluksestasi?”
Jätti nauroi kumeasti ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että pähkinäkulho pompahti ja Daiwen kavahti. ”Totta maar! Mutta on tässä kyse muustakin kun vain lentävästä kasasta puuta ja rautaa ja messinkiä. Eikö lentäminen ole yksi minkä tahansa lajin syvimmistä haaveista? Metru Nuilla voi vain ostaa levitaatiokiekkoja, tai jos on toa, niin hankkia sopivan naamion. Eri asia täällä kylmässä keskisessä maassa. Annas kun näytän!”
Kyklooppi veti ison työpöytänsä vetolaatikosta nahkakantisen ja raskaan valokuva-albumin ja tömähdytti sen pöydälle. Sen välistä pilkahteli lehtileikkeitä ja muita papereita.
”Tässä on muistoja matkoiltamme. Vanha kunnon Horpat harrastaa valokuvailua. Jo ennen sotaponnisteluja meillä oli yleensä pari Lohrakia saattajina ja tiedustelijoina, joskin kevyemmin aseistettuina. Horpat se aina istuskeli toisen takapenkin kuplassa, kierteli ympäriinsä lähitaivaita etsien uusia kuvakulmia. Halusi ikuistaa kaukaiset taivaat, hän sanoi. Siinä se on, kaiken ydin. Tuntemattomat taivaat. Ilmasta ei erota valtakuntien, lajien ja kansallisuuksien välisiä rajoja. Oikealla lastilla olemme tervetulleita mihin vain, jos nyt emme koputtele synkkien saalistajien tai Destralin portteja. Tuomme toivoa ja uutisia, ja mikä tärkeintä, ruokaa ja muuta oleellista. Katso tätä!”
Etelämanner, kukkulat Laqiya Hatfahusta etelään. Varustamassa paimentolaisia.
”Tämä on Etelämantereelta, keskiosan tasankojen pohjoispuolen kukkulamaalta. Etelän Kauppakilta palkkasi meidät toimittamaan paimentolaisheimoille apupaketteja eräänä köyhänä satovuonna. Koska ne eivät pysy pitkään samassa paikassa ja levittäytyvät paljon saartamme laajemmalle alueelle, jouduimme laskemaan paketit laskuvarjoilla aina yksittäisen paimenen nähdessämme. Kyllä heikäläisiltä oli pudota leuat päästä kun tulimme vuorien takaa äänekkäänä ja savupilvi kannoillamme ja taivaalta satoi mannaa, hunajaa ja ties mitä vuotia, kätevässä paketissa sinivalkoisen laskuvarjon saattelemana.”
Pohjoismanner. Keskinen erämaa. Matka mantereen halki.
“Tämä taas on pohjoisemmasta, kelpo Pohjoismantereelta. Tämä oli suora pyyntö kavereiltamme koillisrannikolta. Välisaarten merirosvoepidemia oli alkamassa, ja mukana oli vielä oikeasti uskottavia piraatteja, joten he pyysivät, josko lentäisimme saaren yli. Lähdimme Metrukunnista ja parin päivän päästä olimme saavuttaneetkin jo rannikon. Eivätpä paljon merirosmot pelottaneet! Mutta aluksen ikkunoista oli kiva tiirailla erämaita ja vuoristoja.”
”Tässä taas olimme Arj Durunin suurella autiomaalla Etelämantereella. Veimme muonavaroja ja vettä Fexian mainareille. Jotain ne siellä porailivat, en tiedä tarkemmin, mutta harvoin näkee niin avoimen iloisia vortixxeja kuin silloin. Olimme ajaa hiekkadyyniin, sillä ne eivät yhtään noudata karttoja. Saimme palkaksi muutamia kauniita helyjä, jotka sitten myimme voitolla Bruturagassa. Yleensä Xian porukat eivät osta palveluksiamme, mutta heidän adoriniumlaivoillaan ei tietenkään ole asiaa aavikoille.”
Etelämanner. Krickitia. Sumussa.
”Tämä olikin melkoinen seikkailu! Olimme tulossa Bruturagasta, ihan rutiinireissulta, etelän kauppaliittojen asialla taas. Tren Krom -joen suistoista kohosi silloin valtava sumu, joka nousi kilometrejä ilmaan. Olimme ihan höyryissä, tai siis, enemmän kuin normaalisti. Jotenkin sitten onnistuimme navigoimaan aika tavalla liian etelään ja päädyimmekin Krickitiaan. Maan sirkka-asukkaat eivät hirveästi perusta ulkomaalaisista, tai ulkomaista muutenkaan, keskittyvät enemmän mietiskelyihinsä. Uskonnollista väkeä. Onneksi eivät sellaisella agressiivisella tavalla, ja pääsimme pois tosi koukeroisen diplomatian avulla. Kukaan meistä ei ollut tutustunut maan kulttuuriin ja tapohin, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytty. Ja taas oli tarina kerrottavana.”
Kuvia, tarinoita ja seikkailijoita oli tietenkin paljon enemmän. Tunnin kuluivat kun kyklooppi kertoi matkoista pohjoiseen, etelään, länteen ja itään. Hyörinä hallissa kaukana alapuolella hiljeni.
”Ah ja voi, nyt meillä molemmilla meni ylitöiksi”, jätti sanoi lopulta ja viittasi kelloon ilmapuntarin vieressä. Pähkinä- ja kuivahedelmäkulhot olivat tyhjiä. ”Nyt minä annan sinulle vihdoin ne paperit joita tulit alun alkaen hakemaan ja painun itse vielä kaupungille hoitamaan pari asiaa. Mutta tule ihmeessä käymään toistekkin, muistoja kyllä riittää.”
”Mielelläni! Yksi asia vielä, minkä voisin kysyä, tosin. Kun tulin tänne, kuulin vaimeaa puheensorinaa neljännen kerroksen kohdalla portaissa. Kummitteleeko täällä vai mitä?”
”Neljän kerros? Ah, miehistön asuintilat. Ei suinkaan. Kuten tiedät, tämä on iso alus, ja vaatii melkoisen määrän väkeä pysyäkseen liikkeellä. Majoitin sinne melkoisen joukon pakolaisia pohjoisesta, kun kaupungin ja linnoituksen makuupaikkatilanne alkaa käymään tukalaksi. Tilaa löytyy odottamattomista paikoista. Annoinpa yhteiseen hyvään myös linnan huoneistoni. Minä joka tapauksessa nukun joko täällä tai alakerran tiloissa, joten eipä sille tarvetta ollut. Ja sänkyyn mahtui nukkumaan kuusi matoralaista vierekkäin, kuin pienet porsaat. Tai porot. Eikä kukaan edes valittanut, että paikka haisi kykloopille. Tai konerasvalle.”
Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.
Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.
Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.
Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.
“Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”
“Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”
“Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”
“Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.
Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.
Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.
Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
“Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”
“Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”
Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.
“Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.
Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.
No, ei siltä näytä.”
Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.
“Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”
“Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”
“Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”
“On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.
“No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”
“Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.
Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”
“Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”
“Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.
“Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”
“Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.
“Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.
“Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.
Minusta meidän tulisi evakoitua.”
Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.
“Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, “Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”
Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.
“Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, “mitä olet mieltä?”
“Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. “Jäljellä on vain sota.”
Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.
“Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”
Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.
Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
“Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”
Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.
“Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. “Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
“Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. “Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”
Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
“En tiedä…” Snowie mutisi. “Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
“Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
“Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”
Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
“Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. “Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.
“Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
“Tongu, jatka.”
“Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”
“Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, “onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”
“Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”
“Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. “Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”
“Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.
Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
“Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. “Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”
Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. “Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: “Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
“Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. “Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”
“Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. “Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”
Admin raapi leukaansa. “Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”
Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
“Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
“Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. “Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”
“Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.
“Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. “Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”
“Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
“Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. “Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
“Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
“Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
“Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.
Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle. Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.
Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. “Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”
“Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
“Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”
Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.
“Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, “olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”
“Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
“Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. “Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”
Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
“En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. “Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.
“001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”
“Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”
Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
“Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.
“… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”
Myöhemmin
Tongun paja
Niinhän siinä sitten kävi.
Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.
Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.
Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.
Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.
Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.
Jäljellä oli vain Työ.
Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.
Kuin saunassa.
Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.
Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.
Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.
“Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.
“Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.
“Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.
Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.
“Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”
“Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”
“Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”
“Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.
“Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”
“Näin on. Ryhmä ‘Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”
“Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”
“Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”
“Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.
“Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”
“Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”
“Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”
“Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”
Bio-Klaanin kaupungin Suuren Hengen Mata-Antro Isä Rusko hörppäsi kappalaisen keittämää mustaa kahvia ja katseli sakastin ikkunasta etelään. Temppelin puutarhan takana avautui temppelikorttelin alempi katu, Yksi Tie, jolla porotokat kiskoivat viljapaaluja ja athistit yrittivät improvisoida itselleen parempia tiluksia. Klaanin pieni kolmionmuotoinen Ath-kappeli oli käynyt hyvin pieneksi uskonlahkon johdon muutettua hiljattain Klaaniin.
Ei sillä, athistien esiinmarssi ei huolettanut Isä Ruskoa. Suuren Hengen palveleminen työn kautta oli sitä, mihin paikallinen pääväestö oli tottunut. Klaanin Ath-seurakunnan kylämunkki Garmos oli ollut ihan mukava vanha mies, joskin ehkä vähän höperö. Isä Rusko odotti mielenkiintoisia teologisia keskusteluja athistien kanssa. Ehkä hänen pitäisi kaupungin hengenelämän epävirallisena päämiehenä järjestää jonkinlaiset ekumeeniset pullakahvit. Kiven turaga lisäsi merkinnän päiväkirjaansa. Krikettivähemmistön Ohjastavan Silmän sielunpaimen tulisi varmaankin paikalle, jos kahvihetki ei olisi heikäläisten mietiskelymaratonien aikaan; se kyllä rajasi aika monta tuntia päivärytmistä. Sitten oli tietenkin steltiläisten pantheonin sumuoraakkeli, mutta se mies tuntui olevan aina jonkinlaisessa pöhnässä. Isä Ruskon mielestä kaasujen hengitteleminen oli jokseenkin epäilyttävää, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan muiden saarien kulttuureja?
Selakhian Tasavallan Sokean Jumalattaren papitar ei ollut seurallisin veikkonen, mutta ehkä hänetkin saataisiin taivuteltua mukaan, jos muukin pappiskunta osallistuisi; Rusko toki tiedosti ryhmäpaineen merkityksen uskonnossa. Sitten olivat tietenkin xialaiset, vortixxit. Vaikka Rusko oli suurten olentojen palvojien kanssa monessa asiassa eri mieltä, oli aina mukava kuulla muiden mielipiteitä. Näin uskonnon sisäinen ilmapiiri pysyi raikkaana ja tuoreena.
Isä nousi työpöytänsä äärestä, työnsi päiväkirjansa sen laatikkoon ja venytteli selkäänsä. Hän nappasi pohjoismantereen hengenmiestyylisen mustan ympyrälierisen hattunsa sakastin naulakosta, suoristi pappikaapunsa etusiipaleet ja astui temppelin pihamaalle. Hän käveleskeli katse taivaissa hitaasti pitkin pienen puiston sorapolkuja miettien dogmatiikkojaan ja uskonkappaleitaan. Ja jälleen, kuten tuhat kertaa aikaisemminkin, hän pääsi samaan lopputulokseen – Itse kukin palveli Mata Nuin suuruutta tekemällä työtä. Niimpä Isä Rusko lakaisi ruskan lehdet puistikon poluilta, kasteli kukkaset, tasoitti Amaja-ympyrän, puhdisti rännit ja siirsi sivuun hellästi mutta vastutattamattomasti kompostin puolelle valloilleen päässeet horsmat ja lupiinit, jotka lupaa kysymättä kansoittivat kirkonmiehen pihamaan.
Niin meni aamupäivä, ja suntio katsoi että näin oli hyvä, sillä hän sai vapaapäivän ja meni vanhaan kievariin puhumaan ensi viikon kohlii-matsista.
Temppelin pihamaa näytti kuin uudelta. Rusko pyyhki hiet otsaltaan pappikaapunsa helmaan, asetteli pyöreälinssiset lukulasinsa naamiolle, haki postilaatikosta päivän Klaanilehden ja tassutteli sakastiin lukemaan sitä kahvikupillinen seuranaan. Perusjutut linnoituksen tilanteesta, evakkopolitiikan eduista ja haitoista, Ruki-Koron voitosta palkkasoturiskakdeja vastaan, sääennuste joka lupasi aurinkoista mutta tuulista. Lehden sivut meinasivat taas irrota. Jälki oli huonompaa nyt kun lehti tehtiin kaupungissa. Kauppapalstalla joku myi Marazonin jalasta tehtyä sateenvarjotelinettä. Ruskon mielestä se kuulosti brutaalilta, hänen uskollinen sateenvarjonsa roikkui sakastin naulassa hatun alla. Sota oli uinut otsikoihin ja käynyt taloksi, mutta enää sillä ei mässäilty. Tavalla tai toisella linnoitus sopeutui.
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavanomaisuuden keskeltä nousi yleisönosastokirjoitus.
Nimda ja sota: supervoimia ja supervihollisia?
Sota. Sota on otsikoissa ja puheissa. Sota on rakkaidemme pelokkaissa katseissa, pommien runtelemissa rakennuksissa, sanoissa jotka sanotaan kuiskaten. Tämä ei ole kenellekkään uutta. Jo viikkojen takainen pommi-isku koteihimme räjäytti faktan tajuntaamme. Pohjoisen väen evakuoiminen linnoitettuun kaupunkiimme yhdessä pakolaisten tarinoiden kanssa on sitäkin enemmän selventänyt meille asian kokoluokkaa. Laajan saaremme pinta-alasta huomattava osa on jouduttu hylkäämään vihollisen joukkojen tieltä. Osassa kylistä tämä tapahtui liian myöhään, osassa viime hetkillä. Ei liene mahdottomuus, että eteläisemmätkin kylät saavat tuta saman enne pitkää.Ennen sota eli maailmamme ulkopuolella. Jotkut meistä tunsivat vanhan Turagan, jopa Toan, joka oli taistellut pohjoisen suuressa kaupungissa Pimeyden Metsästäjiä vastaan. Metru Nuin tapahtumat ovat muokanneet koko maailman, etenkin sen pohjoisten osien, geopolitiikkaa aivan uuteen uskoon. Zakazin sisällissota elää matoran-väestömme keskuudessa lähinnä kummitustarinoina ja hulluina seikkailukertomuksia, mutta tiedämme, että Klaanin muurien suojassa asuu myös skakdien luotijunan vanhoja matkalaisia. Historiankirjoihin tutustuneet voivat nimetä Metru Nuin sisällissodan rintamalinjoja ja Kuuden Kuningaskunnan sotaponnistusten tuhoja, mutta niiden muisto on hälvenemässä vanhimpienkin muistista. Yksi asia on kuitenkin synkkä mutta selvä. Tämä on tyly maailma. Armeijan marssivat kokonaisten mantereiden ylitse. Miten on pienehkön korpisaaren ja sen rauhaarakastavien kansalaisten laita?
Vihollisen kokonaismäärä on tuntematon. Tiedämme, että jossain Admin-vuoren kallioperässä on Nazorak-imperiumin tukikohta ja pesä, joka tuntuu syöksevän maalle loputtomasti sotilaita kasvatettuna tuomaan vain tuhoa ja vierasta valtaa. Imperiumin maavoimat ovat syöneet ystäviemme kyliä ja Nui-Koron korkeudella saakka. Saaremme ulkopuolen laajoilla meriaavoilla partio laivasto, jonka voima lienee maamahtiin verrattava: Raportit kertovat lippulaivan pommien luoneen Suurkylän kupeeseen kokonaisen järven, ja käsittämättömän joukkomurhan esti vain Bio-Klaanin jäsenten ja pohjoisen päättäjien yhteystyö ja taktikointi. Imperiumin pienempiä aluksiakin on tarpeeksi kauppasaartoa varten, ja ulkomaisten tuotteiden saatavuuden typistyminen on varmasti näkynyt kaikkien ruokapöydissä.
Tässä vaiheessa, hyvät lukijat, toivon, että ette ymmärrä sanomaani väärin ja lopeta lukemista. Minä en ole lietsomassa tappiomielialaa. Yhtenä rintamana kotiemme puolesta taisteleminen lienee tässä vaiheessa ainoa varteenotettava vaihtoehto. Tiedämme, että torakoiden propagandapuoli on yrittänyt ulottaa lonkeronsa riveihimme, mutta minä en edusta heitä. Annan tukeni Bio-Klaanin sotaponnisteluille. Korostan myös, että ilmavoimamme ovat viimeaikaisista menetyksistään (joilla maksettiin lukemattomien evakoiden henki) huolimatta yhä vihollisen ilmakalustoa voimakkaampi ja meidän ja maajoukkojen välissä on kilometrikaupalla Lehu-metsää. Meidän tulee jatkaa taistelua.
On kuitenkin seikka, jota ei tule sodasta puhuttaessa unohtaa. Asian nimi tuli esille jo otsikosta. Kyllä, minä puhun Nimdasta.
Kaikki varmaankin muistavat jo kuukausia sitten tapahtuneen tiedotustilaisuuden, jossa meille ensi kertaa selvisi, että olemme sodassa. Kyseinen uutinen esitettiin lehdistölle ja jäsenille näillä sanoilla juuriadminin, neiti Toa Tawan toimesta:
”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”
Nyt olemme tietenkin paljon viisaampia. Nazorak-imperiumin uhka on tullut selväksi meille kaikille. Zyglakien toiminta on aiheuttanut joukkoihimme monta uhria, vaikka saanen mainita, etteivät liskon vaikuta enää niin suurelta uhkalta viitaten tapahtumiin, joiden puistattavuus käy yli käsityskykyni; en puhu niistä sen enempää. Skakdi-palkkasoturit tuntuvat olevan jokaisen modernin konfliktin lisäratas, ja juuri tätä kirjoittaessa kuulin uutisia kalastajakylä Ruki-Koron voitosta Gaggulabion miehiä vastaan Kummitusten suolla. Näiden lisäksi puheissa on kulkenut myös jutut lähes tuhoutumattomista vihamielisistä leijulieriöistä ja varjon toasta, joka taltutettiin Admin-tornista kyy mielessä; On tosin huomattava, että raporttien mukaan kyseinen henkilö pakeni myöhemmin. Selvää tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseiset tekijät ovat jonkilaisessa yhteistyössä Nazorak-imperiumin kanssa.
Palatekseni asiaan, noiden sanojen jälkeen administon ehkä toiseksi vaikutusvaltaisin jäsen Guardian kertoi meille toisesta tärkeästä asiasta. Admin takana holonäytöllä näkyi kuusi sinihohtoista sirua.
“Tämä tässä on Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”
Johon Toa Tawa vielä lisäsi:
“Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.”
Hätiköity johtopäätös olisi, että sodan iskiessä Bio-Klaani pistäisi etusijalle tarujen artifaktin, jonka olemuksesta se ei ole edes tietoinen, etsimisen samalla, kun kansa joutuisi pakenemaan kodeistaan rautasaappaan alta. Minä en kuitenkaan usko niin. Johtajamme eivät, jos olen oikein ymmärtänyt, ole typeryksiä. Klaani on vuosikymmenten ajan menestynyt luoden turvapaikkaa vainotuille ja nousemaan merkittäväksi kauppatekijäksi mantereiden välisillä merialueilla. En usko, että nimdajahti on yhdentekevää, vaikka siihen käytetään monen voimakkaan soturin panos. Sellaisista Klaanin jäsenistä kuin Killjoysta, Matoro Mustalumesta tai päämoderaattori Umbrasta olisi varmasti hyötyä kotirintamalla, mutta silti he ovat tämän athismin uskonaarteen jäljillä.
Nimda ei selvästikään ole turha taikakalu tai leikin asia. Olemme monet nähneet Kanohi-suurnaamioita toien käytössä: Koristeelliset naamiot saavat sankarimme tekemään mahtavia suurtekoja; Pakari saa voimat moninkertaistumaan, Kakaman käyttäjä voi vaihtaa paikkaansa silmänräpäyksessä. Huna kasvoillaan Toa piiloutuu katseilta, Mirun käyttäjä voi nousta ilmassa korkeuksiin. Athismin tarujen mukaan – ja adminien tiedotuksesta päätelleen – Nimdan sirut pystyvät paljon suurempaan. Tekijät on helppo laskea yhteen: Eikö maailman vahvimman aseen etsiminen olisi sodassa mahdottoman suuren vihollisen edessä ainoastaan looginen teko, jos sitä ei suinkaan hankittaisi tuhottavaksi vaan käytettäväksi?
Voisimme ajatella, että Nimdan sirujen voima on niin kamala, ettei Bio-Klaani käyttäisi sitä edes vääjäämättömän tuhon edessä. Kuitenkin näyttää siltä, että Tawalla on Nimda-ristiretkelleen itse athistien johtajan, Pyhän Äidin siunaus. Matka Ath-Nuilta on ollut pitkä, ja kyseisen uskonnon johtohahmon asema varsinkin eteläisessä maailmassa on valtava. Nyt koko athismin johto on meidän saarellamme, meidän kaupungissamme, kaukana uskonkunnan pääsijoista. Yhtäkkiä näyttää siltä, että Nazorak-imperiumin sodan sijaan olemme keskellä suurempaa palapeliä. Mutta ehkä asiat menevätkin toisinpäin: Nimda aiheuttaa sodan. Ehkä se onkin allianssin todellinen lähtökohta, entä jos Klaanimme etsi siruja jo ennen sotaa? Vaarantaako johtomme selkkaus ath-taruston voimaesineiden kanssa koko saaremme turvallisuuden? Minä en tiedä. Asiaan ei liene yhtä suoraa vastausta.
Mitä siis ajattelen asiasta? Minä luotan Bio-Klaanin johtoon. Minä luotan siihen, että Nimdan etsinnälle on peruste. Toivoisin vain, että johtomme ottaisi asiaan selkeämmin kantaa. Me kannamme oman osamme tässä epävakaassa maailmassa, emme pelkästään uhreina, mutta myös puolustajina, jopa sotilaina. Ehkä ainoa tapa konfliktista ulos on näiden voimakkaiden taikakalujen kautta. Jos näin on, olisi toivottavaa, että johtomme osaisi ilmaista sen meille. Näinä päivinä kaikki toivo on tarpeen.
Professori Glamon, Bio-Klaanin Kansalaisopisto, Yhteiskuntatieteet
Isä Rusko nosti katseensa lehdestä, laski lukulasinsa pöydälle ja katseli iltapäivätaivaalle. Kofotintit nokkivat pihlajanmarjoja. Nimda. Siinäpä vasta kyllä! Suuren Hengen Mata-Antro ei tiennyt aiheesta paljoakaan. Hän epäili josko kylämunkki Garmoskaan oli asiaan kovin perehtynyt. Ne ulkomaalaiset kyllä takuulla tiesivät, mutta Rusko epäili, josko he tällaiselle tavalliselle Mata Nuin papille mitään kertoisivat. Klaanin johtoon ne tuntuivat olleen kyllä syvässä yhteydessä, ja se rauhoitti Ruskoa. Oli hyvä, ettei kylän papin tarvinnut kantaa koko taakkaa harteillaan. Ruskon Toa-vuodet olivat kuitenkin jo kaukana takana, ja nyt hänellä oli vain lukulasinsa ja sateenvarjonsa.
Voisi olla huonomminkin, loppupeleissä.
Mata-Antro kaiveli muistikirjansa työpöydän laatikosta. Niin, se kokous. Sitä ennen lauman kaitsemista. Rusko piti sanavalinnasta. Siinä oli jotain yksinkertaista positiivisuutta. Muutama kaupunkilainen ja klaanilainenkin oli sopinut juttutuokiosta lähiaikoina. Mikäpäs sen parempaa.
