Askellus oli merirosvomaista ja sai keltaisen jättiläisen vaappumaan kuin ankka, mutta ainakin hän mahtui huonetiloihin yhtä hyvin kuin ennenkin; no, hyvin huomioon ottaen sen, että hän oli suurinta osaa väestöstä paljon suurempi ja raskaampi — pienimmät kellaripubit sai rajata ulos valikoimasta joka tapauksessa. Ja olihan sekin saavutus sinänsä, että kulkemista pystyi kutsumaan kävelemiseksi.
Jalkine oli iso, huopainen tötterö, jossa nilkkanivelen kohdalla oli paineilmalla toimiva vaimennin, jonka tarkoituksena oli estää Keetongun elopainon joutuminen paranevan jalan kannateltavaksi. Puisen pohjan takia jalat olivat nyt eripituiset. Kyklooppi harkitsi sandaalin veistämistä terveeseen jalkaan epäkohdan korjaamiseksi.
Harmiton, mutta ehkä hieman apea sade tihutteli Admin-aukion mukulakiville. Torimyyjillä oli hiljainen tunti meneillään, jotkut matoralaiset tutkivat kurpitsoja ja pari skakdia pelasi shakkia kellotornin jalustalla. Viisarit osoittivat neljä yli yksitoista aamupäivällä. Naakat raakkuivat pääoven yläpuolisella räystäällä ja mahi-kärry vieri karvalakkisen ajurin ohjastamana Santorinaukiolta satamaa kohti. Tongu kävi ylös kivisen kynnyksen ja otti linnoituksen eteishallista suosiolla hissin kohti sairaalasiipeä.
Tongu istui pienellä tuolilla Ternokin sängyn vieressä ja katseli violetin naamion visiirin alaisia, levollisen suljettuja silmiä. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään viime viikkojen aikana. Ternok ei tarvinnut apua hengityksessä; omat elintoiminnot sinällään hoitivat entisen lentäjän lyhyttä kehoa. Ravinteita hän sai katetrista ja sykettä mittaava, teknologisesti edistynyt laite piippasi rauhallisesti himmeän sydänvalon tahtiin. Pisarat valuivat hiljalleen ikkunaruudun takana. Askeleet kiiruhtivat verhon toisella puolella, mutta täällä puolella aika oli kovin pysähtynyttä.
Ontor kävi täällä päivittäin. Yöpöydän alle tungettu makuupatja kertoi, että joskus vierailut kestivät yön yli. Ternok ei ollut virallisissa hierarkioissa mikään Laivaston tärkein lenkki, mutta hän oli kuulunut niin vahvasti sen peruskuvastoon, aina läsnä oleviin kasvoihin, että jotenkin koko mittava rahti- ja teollisuuslaitos ei millään meinannut pyöriä ilman häntä. Kyseessä ei ollut edes surun järkytys, vaan odottava, petollinen lamaannus. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä toiveikkaasti.
Kovin moni ei uskaltanut oikeastaan puhua Ternokista lainkaan, ehkäpä Tehmutia lukuun ottamatta. Ontor sai osakseen erityisen paljon toverillisia seläntaputuksia, mutta matoralainen oli lähes yhtä rikki kuin sairasosastolla makaava ystävänsä.
Keetongu silitti matoralaisen otsaa. Henkimaailman juttuja. Tietoisuuden tasoja ei korvattu jakoavaimella eikä edes keltaisten jättiläisten salvoilla.
Toimettomaksi Ternokin ystävät eivät olleet jääneet. Ontor oli tuonut kumppaninsa nuuhkittavaksi koneöljyä, hiilibrikettejä ja vahvaa Telakan teesekoitusta sekä soittanut tälle kasetilta Ilmaraptorin ja Tahtorakin potkuriääniä. Tulosta ne eivät olleet tuottaneet, sillä lukko oli syvemmällä. Syvällä siinä kolmessakymmenessä senttimetrissä, jotka jäivät naamion linssin ja untuvatyynyn väliin.
Näinko meille kaikille kävi? Tongu oli menettänyt monta pientä ystäväänsä, ja lähinnä tilanteissa, joissa oli ollut itse vastuussa näiden tehtävälle lähettämisestä. Suurin osa Laivaston kuolleista oli Lohrak-lentäjiä, hurjapäisiä, pelottomia ja ylpeitä. Jotkut olivat kuolleet tai joutuneet vangiksi Torangan pudottua harhautustehtävällä Lehu-metsään. Mutta pahan osuman saadessaan Ternok oli ollut Tongun seurassa — Tongun, Ontorin, Snowien ja Harkelin. Ja pian Harkel tapettiin, ja Guardianista ei oltu kuultu mitään sen yön jälkeen.
Tiedon ja toivon väliaikaisuus leijui Bio-Klaanin yllä kuin myrskypilvi, josta aurinko ei päässyt läpi. Tiesikö Ternok siitä mitään? Eipä kai. Ulkopuoliseen maailman hänellä ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä. Olivatko ajatukset violetin kaukaun takana katkenneet siihen, kun tehtävä vihollisen ilmavoimien pääaluksen tuhoamisesta oli vielä toiveikkaana edessä? Joskus Tongu toivoi, että hänellä olisi vielä ollut se toivo. Että Gee ja Harkel, ja Morthank ja Weedol olisivat turvassa. Mutta historia oli kaivanut uomansa, eikä siihen yöhön ollut enää paluuta.
Jätti havahtui ajatuksistaan oven narahtaessa takana. Katse kääntyi ja haki kaltaistaan ensin ylempää… sitten matoralaisten tasolta… ja lopulta lattianrajasta.
Vihreät viirusilmät tuijottivat takaisin huomattavan matalalta punaisista ilmeettömistä visorak-kasvoista. Sen verran kuin Tongu osasi arvioida, admin ei ollut kovin levänneen näköinen. Kukapa olisi ollut näinä päivinä. Kauankos siitä viime keskustelusta oli ollutkaan?
”Hei”, Visokin ääni kaikui hänen tajunnassaan.
”Hei vaan”, Tongu sanoi. ”Hän ei herää.”
”Niin minä kuulin. Kävin etsimässä sinua Telakalta, mutta Tehmut käski tulla suoraan tänne.”
Visokin katse siirtyi vuoteenomaan matoralaiseen ja sitten taas Tonguun. ”Pahoittelut, kun tässä on kestänyt. Minulla on ollut aika paljon muuta ajateltavaa.”
”Ei se mitään. Hän ei karkaa mihinkään. Kupe ja nämä kojeet pitävät hänet kyllä elossa.”
Nähdäkseen potilaan paremmin Visokki nosti etujalkansa vuoteen viereiselle tuolille ja ponnisti ylös. Jotenkin entistäkin ilmeettömämmät viirusilmät kulkivat Ternokia päästä jalkoihin. Tongun oli vaikea sulkea pois mielikuvaa suuresta pedosta vaanimassa saalista, vaikka hän tiesikin, että tämä yritti vain arvioida näkemäänsä. ”Kupe sanoi, että hänellä alkaa loppua keinot tämän tutkimiseen. Ja varmaan myös aika.”
”Niin. Ymmärrän kyllä, että hän käyttää puhtinsa niihin, joilla on selkeät vaivat ja ratkaisut, ja jotka pääsevät täältä omin avuin pois.”
”En ole mikään lääkäri, mutta lupasin sinulle, että vilkaisisin asiaa.”
”No, ei kaikilla tämmöisillä, ööh, porukoilla ole semmoista telepaattia kuin sinä. En yhtään tiedä, mitä voit tai et voi tehdä… Mutta en usko, että se ainakaan huonontaa Ternokin tilannetta.”
”En lupaa mitään”, Visokki sanoi melko rehellisellä kylmyydellä. ”Mutta katson, onko mitään tehtävissä.”
Tongu hymyili hienoisesti.
”Sen sijaan lupasit tulla katsomaan, ja tulit.”
Visokki näytti siltä, kuin olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta jäikin vain tuijottelemaan hieman hämillään seinään. Sitten hän pakotti itseensä keskittymistä ja tuijotti syvälle Ternokiin.
”Anna minulle hetki. Saat olla läsnä, mutta tarvitsen ehkä hiljaisuutta.”
”Kun sinä katsot… niin löydätkö sieltä… sisältä… erillisen tyypin? Sielun, tai omakuvan? Jonkun, jonka voit jotenkin konkreettisesti kohdata?”
”Jos sellainen on.”
Sen melko pysäyttävän huomion jälkeen Visokki sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa. Seinäkello vain tikitti, sydänkäyrä piipitti, kaupungin äänet vääristyivät ikkunalasin läpi. Tongu havaitsi estävänsä itsensä hengittämästä liian raskaasti.
Sitten Visokki havahtui taas aivan kuin olisi herännyt. Vaikka ei ollut sulkenut edes silmiään.
”Hyviä uutisia. Minusta tuntuu, että… siellä on jotain toimintaa. Kuin todella, todella syvän unen takana.”
Keetongun otsakilpi nousi kuin laakea kulmakarva. ”No, sehän on hyvä?”
”Luulisin niin. En vain ole varma, voiko häntä noin vain herättää siitä. Kuinka kauan hän on ollut tässä tilassa?”
”Öö, tuota… melkein kuukauden. Kuinka tarkkaan katselit? Unessa aika menee eri nopeudella kuin muuten ei…”
”Voi kyllä, niin menee”, Visokki tokaisi melko selittämättömällä sävyllä. ”Pahoittelut… en ole ihan varma, kuinka kauan meidän viime keskustelustamme edes on.”
Tongu ei aivan ymmärtänyt, mihin se viittasi, mutta nyökkäsi.
”Eli hän voinut olla, omasta näkökulmastaan, unessa vuosia? Vuosikymmeniä?”
Visokin katse riitti myöntäväksi vastaukseksi. Se oli niin outo ja täysin kaiken järkeiltävän yläpuolella oleva ajatus, että Tongu upposi sen pariin hetkeksi.
”Höh”, hän tokaisi. ”Kuule. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kauhuissaan. Mutta hän oli… on… iloluonteinen veikko. Se voi olla hyvä uni. Minusta tuntuu välillä, että ottaisin ihan mielelläni vuoden tai kaksi lomaa tästä sodasta. Ja vaikkei se olisikaan mikään onnen kultainen päiväuni, niin on se parempi kuin olla olematta ollenkaan.”
”Niin… niin kai”, Visokki sanoi. ”Kuule, minä aion olla nyt aika rehellinen. Tämä ei tule olemaan kovin helppoa, enkä ole aivan varma pystynkö siihen. Mutta…”
Visorak laskeutui tuolilta ja kipitti sängyn vierelle. ”Minä ajattelin kokeilla käydä vähän syvemmällä. Ja… voisi ehkä ainakin auttaa, jos hän näkisi tutut kasvot siellä.”
”Jotka lienevät minun kasvoni”, sanoi Tongu, unohtaen tyystin puhuvansa käytännössä itsekseen. Hän vaihtoi istuma-asentoaan suoremmaksi ja katsoi Visokkia suoraan silmiin, ja sitten Ternokin nukkuvaa hahmoa.
Jestas. Hänkö unisukeltajana? Nimdan sirut ja henkimaailman hommat olivat jääneet armollisesti pois hänen tieltään tähän asti. Tässä oli jonkin verran sulateltavaa.
”Olen tehnyt tätä nyt viime aikoina jonkin verran, ja se on ollut aina aika huono idea. Mutta jos haluat, voit tosiaan… hypätä kyytiin, kun menen syvemmälle. Haluan kuitenkin, että valinta on sinun.”
Tongu räpytteli pari kertaa. Hän oli kuullut epämääräisiä huhuja, lähinnä Snowiesta ja Kapurasta ja Matorosta. Lähinnä huhuja siitä, että jokin oli mennyt aika pahasti pieleen. Mutta hän luotti tässä asiassa, no, ainakin itseensä.
”Olen valmis”, hän sanoi vaikkei tiennyt, uskoiko siihen täysin. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”No ensi alkuun ota vaikka sellainen asento, että et kaadu ja lyö päätäsi kohta”, Visokki sanoi vakavana. ”Ja sitten… en ole aivan varma. Keskity suosikkimuistoosi hänestä. Ehkä se auttaa.”
Tongu oikaisi jalkansa, mitä nyt seinän ja vuoteen välissä mahtui. Hän otti rennon, miltei röhnöttävän asennon ja katsoi nukkuvaa ystäväänsä. Suosikkimuisto? Niitä oli paljon. Osa oli pelkästään onnellisia. Ontor Ternokin olkapäillä pitkän kaavun alla, jotta nämä pääsisivät isolle väelle tarkoitettuun biljardiluolaan Roadassa. Kaksikko valtavan kokoisten sombrerojen alla esittämässä omaa versiotaan perinteisestä dervissitanssista. Mutta olivatko nämä haettua muistoja? Ehkä ne tärkeimmät eivät olleet pelkästään onnellisia. Ontor ja Ternok tarraamassa jättiläisen olkapäälevyistä, kun Cordak-panokset osuivat joen kahlinneeseen patoon kaukana, kaukana kotoa.
Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!
Miten olisi käynyt Nynrahilla, jos yksi tämän maailman pienistä asukkaista ei olisi muistanut veden pintajännitettä?
Kyllä Ternok olikin niin etevä. Sen ajatuksen hän piti tiukasti mielessä.
”Lähtövalmiina?”
”Täysin.”
Visokki nyökkäsi ja asettui lattialle makuuasentoon. Tongua alkoi melko lailla unettaa, eikä sen vastustaminen tuntunut edes mahdolliselta.
Ja kun suuri silmäluomi laskeutui, oli ensimmäinen tunne kuin putoamista.
Tai lentämistä.
Ero taisi olla lopulta vain vivahteissa.
Siellä oli melko kirkasta.
Siellä oli pilviä, joskin ne olivat kaukana jossain ylhäällä, alhaalla ja sivuilla, kuin maalattuna maisemaan. Mikään ei sinällään pitänyt Tongua ilmassa, mutta alhaalla ei toisaalta ollut maatakaan, niin mistä sen tiesi?
”Oho”, hän sanoi.
”Tervetuloa.”
Visokki ei seissyt ilmassa. Tajuaminen, että vieressä oli ylipäätään Visokki, tuli samaan aikaan kuin tajuaminen, että tämä näytti melko lailla erilaiselta. Silmät, kasvot ja pihtihampaat olivat tutut, mutta neljä hyönteismäistä jalkaa oli vaihtunut kahteen kitukasvuiseen raajaan, jotka roikkuivat tämän kehon alta.
Kaksi paria isoja siipiä pörräsi visorakin kehon molemmilla puolilla. Tämän takaruumis kaartui karrelle ja siitä törrötti kaksi pitkää mustaa, sahalaitaista pistintä.
Tongu katsoi Visokkia kummissaan ja yritti ottaa pari askelta. Liikkumista oli vaikea suhteuttaa melko abstraktiin ympäristöön, mutta ilmavisorakiin verrattuna hän pysyi yhtä kaikki paikoillaan.
”Siltä vaikuttaa. Täällä ei ole juuri mistä ponnistaa.”
”Et ole kovin konkreettisesti kiinni täällä. Sitä varten pitää alkaa pelata unen säännöillä. Anna kun autan.”
Visokki pörräsi jätin yläpuolelle ja heilutteli hieman alaruumiistaan törröttäviä ulokkeita. Hetken epäröiden Tongu tarttui niistä kiinni.
Ja silloin… painovoima iski. Oudossa hahmottomuudessa leijailu muuttui jollain tapaa todelliseksi. Hän ei enää seisonut, vaan roikkui.
Melkoinen määrä lisäpainoa ei tuntunut haittaavan kuskia.
”Noin. Voidakseen lentää pitää pystyä myös putoamaan.”
”Järkeähän siinä”, Tongu mutisi. ”Mutta jätetään se väliin.”
Hän vilkaisi alas. Sininen taivas jatkui sinne samalla tapaa kuin kaikkialle muualle. Ajatus siitä, mitä sinne putoaminen aiheuttaisi oli sellainen, johon ei varmaan ollut hirveästi hedelmällisiä vastauksia. Ja sen kysyminenkin tuntui aika tyhmältä.
Visokki alkoi kiihdyttää lentoaan. Hopeisten siipien pärinän lisäksi kuului myös toinen ääni.
”Kuuletko tuon? Se on kuin… odotas… Kirikori II:n moottoriääni. Se oli se alus, jonka Feterrat ampuivat alas Nynrahille. Paitsi että tämä kuulostaa jotenkin elävämmältä, vielä elävämmältä kuin se oikea alus.”
Kaikki lentäjät tiesivät, että lentokoneilla oli sielu.
”Luulen kuulevani”, Visokki sanoi. ”Mutta luulen myös, että minä en voi löytää sitä täältä ilman apuasi. Sinulle se on merkityksellisempi.”
”Niin se varmasti on. Ei täällä ole paljoakaan minkä suhteen suunnistaa… Tuohon suuntaan!” jätti heilutteli keltaista varvastaan ääntä kohden. Silloin hän huomasi, että Kokeellinen Saapas oli jäänyt toiselle puolelle. Viileä tuuli helli jalkaa, jota oli kivistänyt viikkokausia. Juuri nyt sitä kipua oli vaikea edes muistaa.
Lentävä visorak kaarsi pehmeästi tuulta vasten sinne, mihin hän oli osoittanut. Sininen taivas jatkui kaikkialle vain pilvenhattaroiden tahrimana. Minkäänlainen horisontti ei rajannut sitä, eikä sellaista kuin ’ylös’ tai ’alas’ ollut. Matkalla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua näkynyt missään suunnassa. Silti, jollain tapaa se tuntui matkanteolta.
”Katso tuota pilveä! Se ei ole kunnollinen. Ternok on lentänyt sen verran paljon, lukenut säätä ja olosuhteita, että hän tuntee pilvet unissaankin. Mennäänpä lähemmäs!”
”Jos se on sinusta merkityksellistä. Olen täällä vain apuna.”
Tongu veti kokeellisesti hieman lujempaa toisesta ulokkeesta, ja Visokki kaarsi kohti pilveä.
”Onko okei, jos ohjaan?”
”En ole ihan hirveästi lentänyt elämässäni… tee mitä sinun täytyy.”
”Selvä homma. Lentäminen on helppoa. Täytyy vain vakuuttaa ilmalle, että se haluaa olla mieluummin ala- kuin yläpuolellasi.” Tongu ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut lentänyt sitten onnettomuusyön — ja nyt hän oli saanut konkreettisesti kiinni Ternokin ajatuksista. Hän lensi taas.
”En tiedä, olenko hirveän hyvä vakuuttamaan luonnonvoimia toimimaan, miten haluan. Tai hetkeen oikeastaan ketään muutakaan.”
Tongu ei ollut varma, oliko sen pitänyt kuulostaa vitsiltä.
”Mniin. Vaatiihan se suostuttelua… Oikeanmuotoisen osan, eri nopeus ilmalle sen eri puolilla, ja kaikki sujuu taivaitten sääntöjen mukaisesti ja woom, tuhat tonnia puuta kulkee ilman halki. Luonnonvoimat ovat yksinkertaisia… Eivätkä ne toimi niin kuin minä haluan, ne vain toimivat. Henkilöt ovat vaikeampia. Katsos pentelettä!”
He olivat tulleet lähemmäksi pilveä melkein huomaamatta. Moottorin ääni ei ollut kuitenkaan kuuluvampi kuin aikaisemmin.
Pilvessä oli kuin olikin jotain pielessä.
”Se on puuta”, Tongu sanoi ja kopautti pilven pintaa varpaallaan. ”Kuin iso ilmalaiva. Ei järin paljoa ikkunoita.”
He kiersivät valtavaa möhkälettä, joka tuntui samaan aikaan fyysiseltä ja vain ajatuksen paksuiselta. Lähempi tarkastelu paljasti lautoja kiinni pitäviä nauloja, siellä täällä näkyi yksittäisiä putkia ja siivekkeitä. Mutta ne eivät muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta, tai lentokelpoista alusta. Tämän mielikuvan ulkopuolinen olisi voinut kyllä saada useammasta kuin yhdestä Laivaston täysin lentokelpoisesta aluksesta.
”Voisin laskeutua sen päälle. Ehkä hän on sisällä.”
Visokki nousi puupilven laitaa ylös ja pörräsi sen puukannella. Oikeastaan oli mahdotonta erottaa yläpuolta sen kyljistä. Tuntui kuitenkin oikeammalta, että Tongu pudottautui alas- eikä sivullepäin. Hän päästi irti roikkumisulokkeista aivan kannen yläpuolella.
Sillä hetkellä, kun kykloopin jalat osuivat lautoihin, hajosi ilmalaiva atomeiksi.
Puisesta kuoresta siementen lailla vapautui yönmustia, sätkiviä massoja, jotka lensivät tai putosivat. Niiden soikeista vartaloista räjähti lonkeroita kaikkiin suuntiin, neljä niistä oli vahvoja ja raajanomaisia.
Yksi verestävä silmä kussakin kääntyi kohti Tongua.
Jätti huusi ja potkaisi vaistonvaraisesti lähempää hirviötä, joka rusahti ja kavahti taaksepäin. Parvi oli kuitenkin saanut vainun, eikä Tongu tiennyt, mitä tekisi. Uhka tuntui täysin todelliselta.
Hirvityksien raajakkeet kasvoivat kuin köynnöksinä kohti häntä valmiina kuristamaan. Ne pyörivät kuin arokierijöiden lailla kohti joka puolelta pitäen kauhistuttavaa, toismaailmallista kirkuvaa ääntä. Olemuksiin repesi avohaavojen lailla vänkyröitä hampaita täynnä suita.
Kaikki kävi niin äkkiä. Tongu tarttui apuun kaartavan Visokin alaraajoista, nosti molemmat jalkansa ilmaan ja antoi tilanteen ohjat adminille. Siivet päristen he sinkoutuivat kauemmas mustien hirvitysten pilvestä.
Painajaislogiikan siivin olennot lähtivät lyllertämään perään kuin kiiveten taivaankantta pitkin. Takaa-ajajien kidoista kuului kurlausta ja huutoa, joka ei kuulostanut miltään, minkä pitäisi olla olemassa. Tongu ähkäisi kiinnittääkseen elävän riippuliitimensä huomion.
”Hoidan asian”, Visokki sanoi kylmän viileästi.
Hän alkoi kaartaa vasemmalle, kunnes sai suoran näköyhteyden takaa-ajaviin olentoihin. Rhotuka kajahti jostain hänen selästään ja osui suoraan keskelle mustaan, möngertävään massaan, joka…
… lähti välittömästi lentämään hirvittävää vauhtia suoraan heistä katsottuna ylöspäin, kunnes oli vain etäinen kirkuva musta piste pilvisellä taivaalla.
Eikä kohta enää sitäkään.
”Hmh”, Visokki sanoi arkisesti. ”Myrkkyliitäjä-rhotukoiden piti minusta pudottaa kohteita taivaalta. Kai tuo on sitten… putoamista.”
”Uah. Se tuntuu kyllä toisaalta aika suhteelliselta.”
”Älä mieti sitä liikaa”, Visokki sanoi kaartaen taas alkuperäiseen suuntaan. ”Hei hei, hirvitykset, oli hauska tavata.”
Tongulla kesti hetki käsitellä äsken tapahtunut. Ehkä hän ei ollut ollut oikeasti vaarassa, ainakaan Visokin reaktioista päätellen. Silti se oli ehdottomasti tuntunut siltä, ainakin hetken. Uhkaavan tilanteen rauhoituttua rauhoittui myös Visokin liitely. ”Vaikutti aika elävältä muistolta, mitä se sitten olikaan.”
”No oli. Makuta Abzumon juttuja, luulen”, Tongu huohotti, ”pojat kertoivat niistä minulle. Se Ath-Nuin tapaus. Kuulemma vuosisadan hävittäjätaistelu. He lensivät niin lujaa, että tulen toilla oli täysi työ imeä ylilämpö moottoreista…”
”Ah, aivan… kertoo aika paljon siitä, miten syvässä päässä olemme, kun jopa Ternok on päässyt näkemään jotain tuollaista.”
”Sanos muuta. Sen piti olla vain hakukeikka, noutaa Matoro ja muut etelästä. En tiedä, olisinko uskaltanut lähettää poikiani sinne, jos olisin tiennyt, että jotain tuollaista on vastassa. Mutta hyvä, että lähetin. Homma meni lopulta nappiin. Abzumon ilmalaiva pudotettiin ja vangit saatiin pelastettua, nämä athistiheput siis. Vissiin Matorollakin oli osansa asiassa, mutta kuitenkin! Ehkä hänelläkin, siis Ternokilla, liittyy tähän muistoon ylpeyttä.”
”Ihmeellistä, miten tuokin tuntuu yhtäkkiä jotenkin yksinkertaisemmalta ajalta…”
”Niin. Seikkailu jossain kaukana. Ja Metru Nuilla ilmalaiva putosi kaupunkiin.”
Sininen taivas ei tuntunut yhtään suoraviivaisemmalta navigoida, mutta Tongu oli kuulevinaan pienkoneen etäisen pörinän taas jostain, ja hän ohjasi Visokin liitoa sitä kohti. Pilvet eivät näyttäneet puisilta ja lonkerohirviöitä sisällään piilottelevilta. Nyt ne näyttivät melko samanlaisilta kuin ulkopuolisessakin maailmassa, mutta jollain tapaa ne olivat selkeämmin muotoja ja hahmoja. Ehkä sellaisia, minkälaisina Ternok ne itse näkisi.
”Kuule… sinä sanoit, että luonnonvoimat ovat yksinkertaisempia kuin henkilöt”, Visokki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Haluatko hieman tarkentaa sitä?”
”Hmm?”
Tongu oli kysymyksestä hieman hämillään, sillä hänestä asia oli ilmiselvä.
”Tarkoitin siis, ilma on kaikkialla samanlaista. Potkurin pyöräytyksellä pääsee samalla tavalla ylös Klaanista kuin Steltiltä tai Metru Nuilta. Kun sen kerran opettelee, niin asia on hanskassa. Mutta muiden maailman kulkijoiden kanssa touhuaminen, ainahan se yllättää. Sitä eläessään matkustelee vaikka missä, käy kauppaa ja puhuu tyypeille kapakeissa ja majataloissa ja markkinoilla, yrittää pysyä kansan pulssilla. Ja sitten ihmettelee, kun välillä mistään ei tule mitään. Oletko käynyt Etelämantereen sisämaassa?”
”Pari kertaa. Silloin kun matkustelimme Tawan kanssa, tuli vietettyä aika paljon aikaa eri kylissä. Toiset olivat vähän toisia vieraanvaraisempia. Nekin tuntuvat nyt aika yksinkertaisilta ajoilta, vaikka jahtasimme silloin jotain Makutain veljeskunnan hirvityksiä…”
”Tiedän mitä tarkoitat. No, sitten saatat olla perillä siitä, että joskus muinoin, ennen meidän aikaamme, siellä oli vahva ja vauras Greftalin valtakunta. Lähinnä matoralaisten kansaa. Mutta voih! Valtakunnan uskollisessa, tai hallinnollisessa keskusjohdossa tuli kiista siitä, kääntyykö valtakunnalle tärkeän karjaeläimen nimi Vanhasta Mataiasta mahiksi vai mahaksi. Syntyi riita, pari murhaa, julkisia kirouksia, kylät revittiin kahtia… Ja jäljellä on vain raunioita, ja tuuli puhaltaa vanhojen vallien välissä, ja paimentolaiset paimentavat vuohiaan ja varmistavat, ettei kylän nuorimmat ole missään tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kun me käymme heidän kanssaan kauppaa — välillä jurtissakin kaivataan suklaata ja jatkotarinoita ja sen sellaista — saamme kyllä pitää varamme, ettemme vain kutsu vuohia väärällä nimellä. Ja jos oikein tarkkaan katsoo, niin juopa on meidän Klaanissakin. Meillä on leipomo Sokerimahi kautta maha, jossa on kumpikin versio demokraattisesti. Ihme juttu.”
”Onhan se.”
Visokin vastaus kuulosti suorastaan diplomaattiselta sen selostuksen päätteeksi. Heidän seuraamansa moottorin hurina tuntui yhä etäiseltä, kuin muistolta vain.
”Se, miksi tartuin tuohon… noh. Minä vain en ole niin varma, osaanko enää erottaa henkilöitä ’luonnosta’. Aika eläimellistä käytöstä tuollainen on. Enkä tiedä, onko siinä koskaan ollut mitään järkeä. Se tuntuu lähinnä sopimukselta, jonka joku on joskus kauan sitten tehnyt.”
Hetken he lensivät kaksistaan hiljaa.
”Niin. Minä en usko, että vuohet välittävät siitä, ovatko ne mahoja vai maheja. Vaan kuka tietää? He eivät puhu kieltämme, tai mitään kieltä, jonka voisi kääntää meidän kieleksemme… Minäkään en puhunut kieltämme ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa matoralaisia, jotka opettivat sen minulle. Ja ehkä vieläkin törmää ihmettelyyn, että tämmöinen myyttinen jätti on mekaanikkona… Tai visorak poliittisena johtajana?”
”Niin. Minä kävin vasta muutaman keskustelun, jonka jälkeen on ollut vaikeaa katsoa tällaisia asioita samalla tavalla. Tiedäthän, eläimien ja… ei-eläimien eroa. Enkä tiedä, oliko se sellainen herätys, joka oli pelkästään hyvä.”
”No se. Meinaatko sitä kanisterijuttua? Kun matoranit ja muut tulevat niissä kanistereissa saarille, jostain muualta, mutta eivät muista sitä itse. Oletko ikinä nähnyt sen tapahtuvan?”
Visokki ei vastannut ainakaan sanoilla, hiljaisuudella lähinnä. Tongu katseli ympärilleen.
”Mahdammekohan löytää Ternokin muiston, jossa hänelle käy niin? Kai sekin täällä jossain on. Ihme juttu…”
”En ole varma, mikä osa tuosta sinisestä on merta ja mikä taivasta… kanisteri olisi varmaan meressä, mutta en ole varma siitäkään. Lähinnä kun… minä olen tottunut ajattelemaan, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa. Jotenkin armollisempaa. Mutta kuulin vasta ajatuksen, joka pisti senkin aika kyseenalaiseksi. En minä tiedä.”
”Niinkö?” Tongu sanoi yllättyneesti. ”Minusta se on tuntunut jotenkin pelottavalta. Yksin jossain säiliössä… Kai tiedottomana, joidenkin legendojen mukaan ei edes kokonaisena, ja sitten astuu maailmaan valmiina matoralaisena, tai skakdina tai peikkona, ilman muistoja, tyhjänä? Ainoa armo mitä siinä näen, on se, että heillä on vähemmän menetettävää.”
Jättiläinen heilutteli varpaitaan tuulessa. Hän havahtui siihen, että puhe menetyksistä saattoi kuulostaa liian katkeralta.
”Enkä minä sinulle oikeasti kanna kaunaa mistään. Oikeastaan tavallaan vapauttavaa puhua tästä visorakin kanssa. Et kai sinäkään oikein pidä yhteyttä, no, omiisi. Tarkoitan vaan, en halua olla mitenkään piruileva, näissä jutuissa alkaa pakostikin miettimään menneisyyttään, eikä se ole pelkkää riemua se.”
”Ei. Ei ole.”
Hiljaisuus oli jotenkin pysäyttävämpi kuin aiemmat, mutta myös erittäin rehellinen. Koskaan tätä ennen he eivät olleet sanallistaneet sitä ristiriitaa, joka heidän lajiensa välillä oli. Jättiläisestä se tuntui vapauttavalta, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, miltä se visorakista tuntui.
Visokki ei onneksi kuitenkaan pitänyt mykkäkoulua, vaan jatkoi kohta varovaiseen sävyyn.
”Tämä on aika outo kysymys, eikä ole pakko vastata, mutta… onko sinulla paljon muistoja laumastasi?”
”Laumasta. Niin. En ehkä käyttäisi sitä sanaa. Meitä ei ollut ikinä paljon. Sukupolvet kulkivat hitaasti kuin kasvavat kamferipuut ja joessa hioutuvat kivet. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten oikeastaan erosimme vaikka muista etelän kansoista, kun meillä oli taloja, ja talleja, tarinoita ja tapoja. Tai tiedänhän minä. Se on tämä rahijuttu. Minulla oli perhe… he olivat valtavan suuria, suurempia kun voi ajatellakaan, ja minä olin hyvin pieni. Pieni olento tässä suuressa maailmassa.”
”Ja ehkä näen sen saman matoralaisissa. Ehkä siksi minä olen täällä.”
”Luulen ymmärtäväni.”
Suorastaan unisella raukeudella he kaarsivat yhden suuren pilven yli. Tongusta se näytti hieman suutaan ammolleen aukovalta valaalta.
”Perhe, niinkö. Voihan sitä varmasti sellaiseksikin sanoa. Minulle se oli vain jotain, miltä paeta.”
Visokin huomio oli Tongulle jollain tapaa julman silmiä avaava. Kovin usein hän ei ajatellut, että he olivat molemmat omilla tavoillaan visorak-parven uhreja.
”No, niin”, hän sanoi ankeaan sävyyn. ”Minun perheeni ja sukuni ei kiertänyt tuhoamassa saaria. Sanottiin, että joskus jotkut lähtivät seikkailemaan, auttamaan maailmaa kyvyillään. Mutta vain harvoin. Ehkä kerran vuosituhannessa. Suurin osa vain teki sitä, mitä oli tehnyt aina ennenkin, tietämättä sen enempää muista saarista, tai matoralaisista, tai siitä, että muut maailman asukkaat saapuvat tänne mereltä purkeissa, ja että se olisi oikea tapa. Muka.”
”En tiedä, mikä on oikea tapa.”
Tongu nyökkäsi.
”Joka tapauksessa, en osaa suhtautua siihen aikaan nostalgisesti, mutta minulla on, loppuviimein, sellaisiakin muistoja, jotka voi irrottaa trauman mustasta kudoksesta.”
”Minä… en yhdistä sanaan ’perhe’ kovin paljoa hyvää. Mutta ehkä jonkinlaisen merkityksen, edes.”
Visokki huokaisi. ”Jos jostain olen varmempi niin siitä, että maailma ei ole ainakaan reilu.”
”Onko se ollut ennenkään? Silloin, kun Metru Nuilla sodittiin, mistä minä en tiedä mitään, mutta siitäkin moni meikäläisistä, siis klaanilaisista, on ihan arpeutunut, sisältä ja ulkoa. Ja Geekin oli Zakazin sodassa, Same Selakhian sodissa ja mitä näitä nyt kullakin on. Mutta silti, ainakin minun elämässäni on ollut kaikkiaan enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Vähemmän tietty viime aikoina.”
”No katsos… minä kuulin yhden selityksen sille, miksi maailma on tällainen. En tiedä, kuulemma se olisi ehkä erilainen, jos muillakin kuin meillä olisi… perhe.”
Visokin äänestä kuuli epäuskoa. Hän ei ollut vielä aivan selvästi käsitellyt tätä ajatusta täysin. ”Minun perheeni lähinnä aiheutti sotia. En ole aivan varma, onko sekään ratkaisu.”
”Hm. Niin. Vaistonvaraisesti sanoisin, ettei se kuulosta yhtään hassummalta tai siis huonommalta idealta. Mikä pimeys piilee perheettömättömien päissä, kun he kelluvat maailman merillä kolkoissa kanistereissaan? Vaan torakatkin syntyvät emostaan. Minä näin sen. Eikä se tunnu tekevän niistä yhtään reilumpia.”
”Noh… nazorakit eivät käsittääkseni tiedä omasta kuningattarestaan, se on valtionsalaisuus. He uskovat syntyvänsä kanistereista.”
”Oikeastiko? Ihme juttu. En tiedä, onko tuo enemmän kummallista vai kamalaa. Ehkä se on hauskaa. Ne ovat olevinaan niin puhtaita ja kaikkia muita vastaan. Mutta toistavat silti valheellisena tuommoista matoranlähtöistä näkemystä. Uusi juttu minulle.”
”Jälleen, se tuntuu niin mielivaltaiselta. Minä en valehtelematta tiedä enää, erottaako meidän kaltaisiamme vaikkapa matoraneista muu kuin… ne kanisterit.”
Tongu tuijotteli ainoalla silmällään pohdiskelevasti ohi lipuvia pilviä.
”Oliko se, jolta tuosta kuulit, näitä kanisterisyntyisiä, matoran tai muu, vai meitä, no, paremman sanan puutteessa perheellisiä, hurjia rahi-petoja?”
”Niin. Matoran. Ehkä”, Visokki sanoi ja piti mietteliään hiljaisuuden. ”En kyllä voi olla aivan varma. Kanisterista tulleita, ainakin.”
Tongu naurahti ilottomana. ”Tervetuloa Bio-Klaanin siis.”
Olihan tämäkin taas kumma tilanne, roikkua ison lento-visorakin surullisista raajantyngistä ja lentää taivaalla, jossa ei ollut edes ylös- tai alassuuntaa. Ja käydä läpi maailman mielettömyyttä ja jossain määrin jaettua traumaa.
”Kuule, ehkä minä en kohtaa niin paljon tätä jakoa raheihin ja muihin, kun olen viimeinen keltainen jättiläinen. Sen erikoisuus vetää yli siitä, että olen niin sanotusti eläin. Mutta erot, yleisellä tasolla? Laittaahan se miettimään, ja olen minä sitä miettinytkin. Että maailma on laitettu sillä tavalla pystyyn, että osa tulee säilykkeinä ja osan laatii lajitoverit itse, yksissä tuumin. Mutta jälkimmäisessä ryhmässä on kaikenlaisia vuohia ja sammakoita ja haisunäätiä ja jäniitä, ja me ja torakat ja Icecap.”
Ja Icecapin lemmikki, jätti Tongu sanomatta. Vaikka uskoi, että he molemmat ajattelivat sitä.
”Ja, siinä toisessa ryhmässä niitä, joilla on enempi tapa hallita saaria, laatia kirjoja ja asejärjestelmiä ja sellaista. Onhan se aika kumma epäkohta. Olemme poikkeus. Anomalia, sanoi joku metrulainen antropologi.”
”Mitä enemmän minä olen miettinyt sitä eroa, sitä rumemmalta kaikki on alkanut tuntua. Tiedätkö, se kun näkee jonkin kaavan, ja sitten sitä ei vain voi enää olla näkemättä. Maailmaan voi syntyä yksin jollekin rannalle metallisessa kapselissa, tai sitten pulpahtaa keskelle jotain kamalaa konetta, jota ei pääse pakoon.”
Adminin sävy oli katkera ja hämmentävän rehellinen. Maailma oli toden totta kääntynyt jollain tapaa ympäri, Tongu ymmärsi.
”Tarkoitatko siis koneella laumaasi? Visorakien heimoa?”
”Äsh. Kyllä. Koneet ovat olleet aika paljon mielessäni viime aikoina.”
”Minulla ne ovat lähinnä hyvinä aikoina. Anteeksi. Mutta matoranitkin voivat päätyä saarille, joissa soditaan, tai joihin hyökätään vaikka seuraavana syksynä. Sanotaan, että Suuri Henki ja tähdet ohjaavat kanistereita, mutta tiesivätkö ne, millaiseen liemeen meidän saarelle tulleet matoralaiset ennen pitkää joutuvat? Umbra kertoi minulle, että toa-kanisterit saapuvat tarkasti haluttuun määränpäähän, ja matkustaja voi sisällä kerätä voimiaan tiedottomana. Mutta liekkö johdatus loppuu sitten siihen. Nyt hänkin on poissa.”
Hetken he lensivät.
”No, mutta mitä tulee siihen koneeseen, sinä pääsit pakoon. Olit täällä ensimmäisenä, Tawan kanssa.”
”Kai se on jotain”, Visokki myönsi. ”Minä uskoin joskus Suureen Henkeen ja tähtiin, koska… joku muu uskoi, ja sain ne ajatukset häneltä. Mutta en oikein enää tiedä, onko se yhtään rauhoittavampi ajatus, että joidenkin on tarkoitus herätä joltain rannalta yksin.”
Ajatus oli yhtä kylmäävä kuin se oli iso ja käsittämätön. Tongu ei kyennyt edes pysähtymään miettimään, mitä kummaa Visokin selitys noiden ajatuksien saamisesta tarkoitti.
”Tuohon minä en osaa sanoa juuta tai jaata”, hän sanoi. ”Tai eitä. Yhtenäisyys on mukavaa, velvollisuutensa voi täyttää vaikka joka päivä, mutta kohtalon kokemukset minulta puuttuvat. Dume sitä kai toitottaa ja athistit vastustavat. Minä en lainkaan tiedä.”
”Kyllä minä ymmärrän, mistä sellaisen kaipuu tulee. Koska tiedän, että ilman on pahempi.”
”Ilman tarkoitusta?”
”Minkä nimen sille ikinä sitten haluaa antaa.”
”Klaani on ainakin antanut tarkoituksen monille. Jälkikäteen. Ilman Suuren Hengen tai tähtien siunausta, koska sinä ja muut adminit ette ole mitään pappeja. Gee oli Zakazin sodassa ja jumalauta Pimeyden Metsästäjissä! Vaikea kuvitella… alempaa poppoota. Hänen koulimisensa siitä tilasta veijarimaiseksi kansanmieheksi on enemmän, kuin mihin moni henkiopas kykenee. Ja minun tarkoitukseni on pitää koneet ilmassa ja rahti liikkeellä. Ja vaikka varmistaa, että moni meidän pienistä matoralaisista saa leipää syötäväksi ja jotain mielekästä tekemistä. Se on minulle tarpeeksi. Harmi, että sen lisäksi pitää nykyään yrittää ampuakin toisen puolen tyyppejä. Ja piruparoille ei edes kerrota niiden emosta.”
Visokki oli sen myötä jälleen vain hiljaa tovin.
”Hyvä, jos sinusta tuntuu siltä, että sinulla on merkitys.”
”… Visokki?”
”Niin?”
”Oletko huomannut, että hän on lentänyt vierellämme kaiken aikaa?”
Visokki havahtui ja katsoi sivulle. ”… en tietoisesti. Mikä on varmaan myös se syy, miksi löysimme hänet.”
Vain muutaman metrin päästä kaksikosta lensi ilma-alus. Kun siihen kiinnitti huomiota, kuului moottorin ääni selvästi. Se oli totisesti hämmentävän orgaaninen: kuin suulla tehtyä pulputusta, pärinää ja suhautteluja. Lentokoneessa oli piirteitä Ilmaraptorista ja Kirikori II:sta, mutta osaa muodoista Tongu ei tunnistanut mistään Laivaston lentopeleistä. Ehkä se oli Ternokin haaveiden lennokki. Pitkistä piipuista tuprusi valkeaa, täyteläistä savua.
Suljetun ohjaamokuvun alla istui Ternok keskittyneenä ohjaten. Hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vieressä pörräävään siivekkääseen visorakiin ja sen tynkäraajoista roikkuvaan jättiläiseen. Tongu veti hienoisesti toisesta roikuttimestaan ja Visokki kaarsi aivan lentokoneen vierelle. Jätti päästi toisella kädellään irti ja koputti ikkunalasiin. Ternok vilkaisi ja aukaisi ikkunan kammesta pyörittämällä. Purppura kaukau pikku pilotin kasvoilla kurkisti esiin. Tongusta tuntui sanoinkuvaamattoman oudolta nähdä hänet hereillä.
”Niin?” Ternok kysyi, väänsi hitusen nappulaa kojelaudalla ja keskittyi taas ohjaamiseen.
Tongun mieliala lopahti. Oliko Ternok lentänyt täällä niin kauan, että oli unohtanut hänet ja ulkopuolisen maailman?
”Ternok, se olen minä! Etkö muista?”
”Hmm. Oletko nähnyt Ontoria? Hän on varmasti taas vaikeuksissa… En voi jättää häntä hetkeksikään yksin tai hän eksyy tai keksii jotain typerää.”
Ainakin Ternok muisti Ontorin. Hänet jos kenet. Se oli hyvä merkki.
”Ontor on kotona. Hän on kunnossa, mutta kaipaa sinua! Etkö voisi tulla kotiin?” Tongu kysyi melkein anoen.
Ternok keskittyi ohjaamiseen.
”Täällä ei ole maata. En voi vielä laskeutua”, hän totesi lakonisesti, ja alkoi kammeta ikkunaa takaisin kiinni.
”Älä mene vielä! Voimme löytää Ontorin yhdessä!” sanoi Tongu hätäisesti.
Ternok vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta jätti ikkunan raolleen.
”Tuota. Hieno alus sinulla”, kyklooppi jatkoi, ja tarkoitti sitä, mitä sanoi.
”Tein sen itse”, Ternok vastasi katse lentosuunnassa.
”Se on höyrytoiminen, eikö?”
”Jep. Aito asia.”
Varjon lailla he jatkoivat hiljaa ei-minnekään pienkoneen imussa. Matoralainen ohjasti unelmiensa lennokkia kokeneen oloisesti. Eräs asia kuitenkin kalvoi Tongun mieltä, ja sen painoarvo kasvoi painajaismaisesti.
”Tuota, Ternok.”
”No?”
”Jos tuo alus on höyrykäyttöinen, ja sinä ohjaat… Niin kuka lapioi hiiliä tulipesään?”
Ternokin silmät rävähtivät ammolleen ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.
Moottorit alkoivat sakkaamaan välittömästi. Kone huusi tuskasta ja köhi kuin keuhkotautinen. Valkoisten kiehkuroiden sijaan piiput oksensivat yksittäisiä, mustia pöllähdyksiä. Lentoaluksen nokka kääntyi alas. Alas oli juuri aikaisemmin ollut ylävasemmalle, mutta kun Ternokin unelma särkyi, sai maailma suuntansa.
”Voi ei”, Visokki sanoi ankeasti. ”Olisi ehkä pitänyt varoittaa tällaisesta.”
”M-mitä… teinkö minä tämän?”
”Minun vikani, kun en kertonut. Kyseenalaistaminen on täällä vähän vaarallista.”
”Perään äkkiä!” Tongu huusi.
Visokki kaarsi alas Ternokin aluksen häkäpilven perään. Keetongun paino tuntui nyt paljon todellisemmalta, eikä ilmassa kaartelu käynyt niin helposti kuin ennen. Leveät kennosiivet saivat iskeä lujasti, jotta kaksikko pysyi syöksykierteeseen joutuneen vauhdissa.
Kuin huomaamattomasti oli ilma muuttunut. Pilvet eivät olleet enää puhtaan valkoisia. Tuuli ujelsi korvissa. Ternok katosi massiiviseen myrskypilveen alapuolella, ja Visokki ja Tongu syöksyivät perässä. Pimeys ympäröi heidät; salamat iskivät pilven sisällä ja paljastivat kirkkaan violetissa valossaan Ternokin aluksen. Visokki iski siipiään niin nopeasti kuin pystyi ja he saivat kurottua välimatkaa umpeen. Pilvi loppui. Mutta maisema sen takana ei ollut lainkaan sama kuin aiemmin; se oli tuttu Tongulle, Visokille ei. Alapuolella — ehkä reilun kilometrin päässä, mutta alati kohti syöksyen — levittäytyi ruohotasanko, jota täplittivät metsäläntit siellä täällä. Musta joki mutkitteli maiseman halki ja virtasi pimeän, kuolleen kaupungin läpi. Aivan sen läheltä nousi mahdottoman korkea terästorni, joka ikään kuin kaartoi taivaankannen reunaa ja nousi putoavia univieraita ylemmäksi. Sen varresta kasvoi lautasantenneita kuin kääpiä, ja punaiset valot vilkkuivat siinä kuin demoniset silmät. Aivan rakennelman huipusta irtosi äänettömästi lipuen Nazorakien valtava kolmirunkoinen ilmalaiva Koi.
”Voi ei… Se on Nui-Koro! Pidä kiirettä, hän osuu maahan!”
Visokki puri pihtihampaita yhteen ja kiihdytti voimansa äärimmilleen. Tongu pystyi jo hipomaan peräsintä varpaillaan. Mutta alus oli painavampi kuin hän ja Visokki. Se olisi vetänyt heidän kaikki mukanaan.
”Ota jaloistani kiinni! Yritän vetää hänet ohjaamosta!”
”Leukani ovat aika terävät, en tiedä saanko pidettyä niillä jaloistasi kiinni! Ainakaan kovin hellästi.”
”Minua ammuttiin jalkaan, pihdit on siihen verrattuna helppoa”, ärisi Tongu ja heilautti itseään tynkäraajoista roikkuen kuin telinevoimistelija rekillä. Vauhtia saatuaan hän ojensi toisen jalkansa ja Visokki nappasi siitä tiukasti leukapihdeillään. Se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt jätillä oli pitkät käsivartensa vapaina — ja etupaino nopeutti heidän putoamistaan.
Tongu nappasi kiinni Ternokin unilennokin peräsimestä. Se tuntui aivan todelliselta. Potkurit eivät pyörineet. Suuret kourat ottivat kiinni savupiipuista ja vetivät jättiä ja tämän jaloista roikkuvaa hyönteistä kohti ohjaamoa.
Ikkunan rikkominen olisi satuttanut häntä ja Ternokia. Onneksi sivuikkuna oli yhä raollaan. Tongu tunki sormensa sen väliin ja väänsi kunnes koko kupu irtosi ja kieppui villisti poispäin. Takana salama osui kuurouttavasti lentävään kappaleeseen ja räjäytti sen sateeksi sulaa lasia ja vääntynyttä rautaa.
Keetongu ei sitä huomannut. Tottunein ottein hän avasi turvavyöt, jotka olivat Laivaston pienaluksille tuttua mallia.
Ternok oli menettänyt tajuntansa. Hän näytti aivan samanlaiselta kuin sairaalasiiven vuoteella, jossain toisella puolella. Tongu kaappasi matoralaisen syliinsä ja päästi lentokoneesta irti.
”Sain hänet.”
”… aivan? Hyvä!” Visokki sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Pian Tongu ymmärsi, että tämän näkökenttä ei aivan sallinut Ternokin näkemistä.
”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kotiin ja löytää Ontor”, Tongu sanoi mietteliäänä.
”Tarkoitatko, että heräisimme? En tiedä, toimiiko se ihan niin.”
”En, vaan siis mennä Klaaniin tässä maailmassa! Nyt meillä on sentään maa, jota seurata. Hän sanoi, ettei voi laskeutua, koska maata ei ole. No, nyt sen pitäisi onnistua. Jatka vaan Rapujokea alavirtaan.”
”Selvä. En ole muuten ennen juuri katsonut saarta tästä kulmasta”, Visokki sanoi vaikuttuneella sävyllä.
”Ternokin mielimaailma on aika todenmukainen, hän on lentänyt Lehu-metsän yli monet kerrat.”
Lentävä visorak, tämän tynkäjalassa yhdellä kädellä roikkuva jätti ja jälkimmäisen sylissä nukkuva matoralainen kiisivät jokilaakson yllä. Uoma leveni ja he näkivät heijastuksensa öisestä Hautajärven peilistä. Koiperhonen katosi jonnekin vuoren suuntaan.
Murheellinen järvi jäi taakse. Joki virtasi nyt metsän siimeksessä — sitä pitkin he olivat viime kerralla lentäneet. Tai siis viimeksi oikeasti. Myrsky vaimeni jossain takana. Metsässä toistuivat samat puut uudestaan ja uudestaan; tärkeämpää oli etäisyys ja se, miltä ne näyttivät ilmasta.
Aikaa oli vaikeaa arvioida. Kului ehkä tunti, ehkä viisi minuuttia. Ennen pitkää meri alkoi näkyä hämärässä horisontissa. Rannalla oli rakennuksia — mutta törmälle rakennettu linnoitus ei ollut sama kuin se, mistä he olivat matkalle lähteneet. Se oli kaiken kaikkiaan paljon pienempi. Oletettava Admin-torni vaikutti noin kolme kerrosta korkealta, ja muurit olisivat voineet olla matalia kiviaitoja. Itäportin alta kulki tie toiselle rakennusryhmälle. Se oli kaupunkia suurempi: Ternokin koti, Telakka.
Tongun ohjeistamana Visokki kaarsi suuren hallin länsipuolelle, hidasti ja laskeutui liki maata, jolloin Tongu päästi irti ja laskeutui jaloilleen Ternok otteessaan. Visokki teki vielä toisen kaarroksen, ja kun hänen tynkäraajansa hipaisivat maata, sumentui visorak vaikeasti kuvailtavalla tavalla. Sitten Tongun silmien edessä oli se Visokki, joka normaalisti käveli Klaanin käytävillä.
Oli mukava tuntea maata jalkojen alla. Kiitoratojen takana sirkat sirittivät pelloilla. Syksy ei ollut täällä niin pitkällä kuin toisella puolella.
Keltainen lamppu syttyi Telakan oven yläpuolella ja ovi avautui. Ulos astui punainen matoralainen, joka näytti huolestuneelta. Tongu tunnisti hänet Morthankiksi, Lohrak-lentueen ampujaksi.
Morthank oli kuollut.
Ternok tosin ei tiennyt sitä.
”Hyvä, että pääsitte. Teidän on paras tulla sisään”, Morthank sanoi ja viittoili heitä peremmälle.
Kuolleen laivastolaisen kohtaaminen ei ollut Keetongulle mukava yllätys. Oliko hän ajatellut tämän muistoa tarpeeksi? Pitäisikö hänen kertoa Morthankille, mitä Nui-Koron tehtävällä kävi? Oliko sillä edes väliä?
”Tuota, etsimme Ontoria…” hän pystyi sanomaan.
”Tiedän. Hän onkin odotellut. Emme tosin arvanneet, että vastaanottaisimme tuollaisen saattueen”, vastasi matoran.
He kulkivat Telakan käytävillä. Mittasuhteet olivat… väärin. Paikka oli paljon suurempi kuin oikeasti. Käytävät olivat leveitä, ovet korkeita ja alukset valtavia. Normaaliakin valtavampia.
”Visokki?”
”Niin?”
”Sinä olet käynyt Telakalla, oikealla Telakalla. Onko tämä paikka suurempi kuin normaalisti?”
”Eeeei kai. Käytävät ovat ehkä leveämpiä?”
”Hmm. Mutta eivät korkeampia?”
”Minä luulen, että en huomaisi sellaista.”
Oliko Telakka tällainen, jos sitä oli tottunut katselemaan matalalta? Täällä kaikki piti mitoittaa isoksi Tongun mittojen mukaan, mutta suurin osa puuhailijoista oli pieniä matoralaisia.
Näin he siis kokivat paikan. Mielimaisema näytti suhtautuvan kuhunkin näkökulmansa mukaan. Katto, joka oli Tongulle toistakymmentä metriä korkealla, oli Visokille ja ilmeisesti Morthankille siinä neljässä metrissä.
Ehkä tätäkään ei kannattanut miettiä liikoja.
Morthank johdatti heidät huoneeseen. Se oli yksi kasarmin majoitushuoneista, jonka nurkissa oli muutamia sänkyjä ja lattialle oltiin levitetty vilttejä. Ontor istui öljylampun valossa kirjoittaen. Hän asetti kirjanmerkin sivulle ja nosti katseensa.
”Hei pomo, hei neiti admin. Hän nukkuu, eikö vain?” sanoi pakarikasvo ja osoitti vuodetta. ”Laske hänet sängylle. Kiitos, että pääsitte tänne.”
”Hän lensi sinua etsien, mutta ei voinut laskeutua”, sanoi Tongu ja laski nukkuvan Ternokin sängylle. ”Anteeksi, luulen, että on syytäni, ettei hän… ole enää hereillä.”
Kaikki tämä tuntui nyt Tongusta yhtäkkiä vähän liian osuvalta. Sen sanominen ääneen Ontorille tuntui siltä, kuin hänen sydämeensä olisi napautettu vasaralla. Tongu irvisti ja huokaisi.
”En usko, että olisitte päässeet tänne niin kauan, kun hän pystyi lentämään eteenpäin”,. Unet ovat joskus sellaisia”, vastasi Ontor ja laski kätensä aisaparinsa otsalle.
”Hän ei muistanut minua”, Tongu sanoi ja katseli kaksikkoa. ”Hän ei oikeastaan juurikaan reagoinut minuun. Mutta sinua hän etsi.”
Ontor nyökkäsi syvään.
”Kun viettää lähes kaiken aikansa toisen kanssa, asioita virtaa kumpaankin suuntaan. Uskallan sanoa, että hänen muistonsa ovat suurimmilta osin hyvässä turvassa. Nyt minun on kuitenkin pyydettävä teitä poistumaan joksikin aikaa. Meidän on oltava hetki kahdestaan. Tämä on matoralaisten heiniä. Katselkaa ihmeessä ympärillenne.”
”Ymmärrän. Pidä hänestä hyvää huolta”, Tongu sanoi.
”Pidän.”
Mielimatkaajat poistuivat huoneesta ja Tongu sulki oven perässään. Hän kävi istumaan käytävällä olevalle penkille. Visokki jäi seisomaan lattialle.
”Kuule”, Tongu mutisi. ”Minä olen tuntenut nuo kaksi vuosikausia. Mutta silti vähän väliä sekoitan heidän nimensä. En tietenkään nyt, kun toinen on tajuttomana sairasosastolla ja toinen ei. Mutta kaikessa tohinassa. Kai kaikilla käy joskus niin?”
”En osaa ehkä samaistua… minulle nimet ovat helppoja. Ainakin helpompia kuin nuo naamiot.”
Pihtien välistä kuului tuhahduksenomainen ääni. ”Hankkisivat kaikki edes erilaiset!”
”Ehkä he eivät valitse kasvojaan sillä perusteella. Harvoin niitä tulee mietittyä. Matoralaisten kulttuurissa vaihtokasvot ovat tärkeitä. Ja sitten meitä pidetään kummajaisina. Höh.”
Tongu naputteli sormiaan penkkiin. Oli mukavaa, että oli jotain fyysista ja pysyvää, mitä naputella. Kai tämäkin penkki oli oikeasti olemassa. Varmaan paljon pienempänä.
”Ei kun mitä meinasin sanoa. Muistatko, kun Snowie kävi sillä reissulla, Nimdan perässä?”
”Muistan. Minä ehkä puhuin Snowielle sen aikana.”
”Jaa?” Tongu sanoi, mutta ei kyseenalaistanut kauaa. ”Kumma. Ne toivat sen tapiirin mukanaan. Eivät sirua.”
”Tapiirin?”
”Se majailee meillä nykyään. Leppoisa kaveri. Niin, mutta Snowie. Hän sai sen sirun joltain paikalliselta matoran-veijarilta. Avden kätyri vei sen, sirun, mutta hukkareissuksi ei jäänyt, koska he -” Tongu päätti jättää Ämkoon mainitsematta ”- kai saivat jotenkin ajettua torakoita sieltä pois, tai ainakin autettua paikallisia. Niin sen veijarin nimi oli kanssa Ternok. Meidän Ternok! Ihme juttu.”
”… niin. Kai se on vain melko todennäköistä, että maailmassa on useampi sen niminen. Mutta kieltämättä ihan jännä sattuma.”
”Ihan hyvä merkki, että muutkin Ternokit ovat kelpo tyyppejä, vastustavat torakoita ja antavat Nimdan jollekin Snowien tyyppiselle. Kun ilmeisesti niistä siruista on yleensä aika vaikea luopua.”
Kyklooppi hieraisi leukaansa.
”Tosin me kai olemme tuhoamassa niitä.”
”Se… on ehkä vähän monimutkaisempaa kuin pari kuukautta sitten.”
”Helppo uskoa. Ja ei meillä taida olla niitä edes hirveän montaa tuhottavaksi.”
”Kuinkakohan monta Visokkia tässä maailmassa on”, admin sanoi yhtäkkiä yllättävän vaisusti.
”Jaa-a? Annettiinko teille pieninä tuollaiset nimet? Alkaako kaikki Vis-tavulla?”
”Ahahaha… ei. Meillä oli nimien sijasta feromoneja. Tämä oli Tawan keksintö. En ole ihan varma, miksi suostuin siihen.”
”Feromoneja? Ehkä ei-visorakeilla olisi ollut haastetta niiden kanssa. Ja torakoilla on ne numerot. Manu ja Abzumohan tekivät ne. Ehkä tapa valloittaa saaria ja polttaa viidakkoa on Abzumon keksintöä.”
”Ehkä”, Visokki sanoi, selvästi ei yhtä vakuuttuneena.
”Ne numerot on varmasti Manun. Vanha kehno varmaan teki niillä laskutoimituksia tai jotain. Ja neljä kättä, luulen. En tiedä, kumman keksintö siitä emosta huijaaminen oli. Mitä luulet?”
”Kysyisin Manulta, jos olisi mitään toivoa, että saan selkeän vastauksen”, Visokki hymähti. ”Ja jos tietäisin, missä se on. Voi ei, sinä et ole varmaan edes kuullut tästä.”
”Öö en, mutta kuulostaa jo aika tyypilliseltä”, Tongu taivasteli.
”No siis. Hän… mitä, ei. Äh. Hän on banaani. Ei, en tiedä miksi.”
”Banaani? Huonoa makua siltä mieheltä. Olisi ollut edes mango. Tai kookos.”
”Apina vei hänet.”
Tämä oli liikaa.
”Mitä? Ha. Hahaha. Apina? Hehheh. Kuule. Jos me saamme Ternokin herätettyä -” Tongu viittasi ovelle — ”oikeassa maailmassa, niin tuo on ensimmäinen juttu, jonka kerron hänelle. Me matkustimme Manun ja Ontorin ja Geen kanssa puoli tunnettua maailmankarttaa alkusyksyllä. Hän arvostaisi. Apina? No niin justiinsa.”
”Niin, siis”, Visokki sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut asian sydämensä päältä. ”Manu on jossain. Ei hänellä nyt hengenhätää voi olla. Se oli vain… joku apina. Mutta niin… toiko jokin erityinen tuon nimiyhtäläisyyden sinun mieleesi?”
”No kun, matoralaisilla, ja muillakin on nimeämispäivä. Iloinen keskitalven juhla. Glögiä ja lahjoja, ja nimiä. Niin minä en ole ikinä saanut uutta nimeä, enkä haluakaan, sain nimeni perheeltäni. Mutta meidän Ternokin nimi oli, itse asiassa, aiemmin Hortuk. Joten voi olla, että se Nimdan Ternok oli alkuperäinen Ternok. Ja meidän Ternok on nimetty maanalaisen vastarintaliike-Ternokin mukaan, tosin vuosikausia ennen kuin Snowie edes tapasi häntä! Onko matoralaisilla salainen Ternokin legenda, jota he eivät kerro meille muille? Onko viidakkosaaren Ternok nimetty jonkun vielä vanhemman, Suuren Ternokin mukaan? Emme saa ehkä ikinä tietää!”
Varma ei Tongu voinut asiasta olla, mutta se saattoi kirvoittaa visorakista jotain naurahduksenomaista.
Ovi avautui. Ontor katseli heitä mietteliäs hymy kasvoillaan.
”Voitte tulla nyt sisään. Olen tehnyt tehtäväni.”
He astuivat takaisin majoitusparakkiin. Ternok oli vielä unessa, mutta hän näytti seesteisemmältä kuin aikaisemmin. Matoralaisen rintakehä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin. Pöydällä oli avonainen kirja täynnä tyhjiä sivuja.
”Uskallan sanoa, että hän muistaisi teidät nyt. Tällä puolella häntä ei kuitenkaan kannata herättää. Pääsette helpommin irti, jos hän on unessa. Minä… uskon, että hän voi palata mukananne oikeaan maailmaan.”
Pakarikasvoinen matoran katsoi terävästi Visokkia. Visokki näytti ainakin ymmärtävän jotain, Tongu huomasi. Ontor jatkoi.
”Ontor, oikea Ontor tarvitsee häntä, enkä voi jättää itseni tarpeita tässä huomiotta. Mutta hän on saanut melkoisen tällin.”
Oikea Ontor puhui harvoin näin syvällisiä. Mutta ääni ei kuulostanut väärältä. Ehkä meistä kaikista tuli syvällisiä näin syvässä päässä.
”Ruumis ilman sielua tuo harvalle lohtua. Hänelle sielu ilman ruumista toi loputtoman matkan. Mutta täällä, hermokeskuksessa, nuo asiat yhdistyvät.”
”Mitä teit hänelle?” Tongu kysyi.
”Samaa mitä yleensä. Tukea. Varmistusta. Muistutuksia. Vitsejä. Vaikka unohtamme asioita, emme aina kadota niitä kokonaan. Ternokin saadessa tällin jotkut ovet sulkeutuivat.”
Ontorin katse vaelteli huoneen seinillä.
”Mutta tämä on hänen kotinsa. Pieni, vaatimaton matoralaisen maja, suurella Telakalla valtavassa maailmassa. En usko, että mikään voi päästä tekemään tuhoja näin syvällä.”
Visokki ja Tongu katsoivat ympäriinsä öljylampun himmeässä valossa uinuvaa huonetta. Tongu… tiedosti sen olemassaolon toisella puolella, muttei käynyt siellä kovin usein. Telakka tosiaan oli suuri, ja sen toimet moninaiset — eikä Ternokia ja Ontoria tarvinnut juuri käskeä töihin. Ternok makasi rauhallisesti omalla sängyllään, eivätkä täällä häntä ympäröineet elossapitolaitteet, vaan arkiset tavarat: sarjakuvalehtiä sängyn alla, muistikirja, pieni roskakori, jonka pohjalla oli pähkinänkuoria. Ternokilla ei ollut edes lentolaseja, sillä visiirinaamiolla niitä ei tarvinnut. Matoralaisen oma tila rajautui pariin kolmeen neliöön. Heti perässä oli Ontorin vuode ja peremmällä Walsinatsin, Ämturin ja Garsonin punkat. Heistä ei täällä näkynyt jälkeäkään.
”Kuulostaa lupaavalta minun mielestäni”, Tongu sanoi, ”Miten nuo ovet avataan?”
”Siihen avaimet ovat matkanjärjestäjällä. Uskoisin, että Telakan herra ja Bio-Klaanin admin ovat oikeutettuja tekemään valinnan. Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni. Kiitos kun tulitte.”
Ontor vilautti heille vielä kannustavan hymyn ja poistui makuukasarmista. Oven sulkeutumisäänessä oli jotain lopullista; unimatkaajat tiesivät, ettei sen toiselle puolelle ollut enää menemistä.
”No? Tässä taitaa olla matkamme pää”, Tongu sanoi toiveikkaana.
”Niin on”, Visokki sanoi hieman vaisusti. ”Minä luulen, että täältä käsin pystyn kyllä herättämään hänet, jos haluat. Se ei ehkä tuota edes ongelmia.”
Huoli täytti jättiläisen valtavan sydämen.
”Mutta. Tässä on joku mutta. Koukku. Minä huomaan sen.”
”Kysymys ei ole, miten nuo ovet avataan. Se on ehkä tässä vaiheessa suorastaan triviaalia. Voin kyllä sysäistä hänet hereille.”
Visokki ilmiselvästi kipuili sanottavansa parissa, eikä Tongu kokenut asiakseen kiirehtiä sitä. Aika ei tuntunut täällä puolella erityisen konkreettiselta. Tongua jännitti, mitä oli tulossa, mutta hän olisi halunnut kuulla sen silti heti.
”Minä vain, että… haluatko sinä tätä varmasti?”
Tongusta tuntui kuin puulla päähän lyödyltä. Tähän asti kaikki oli mennyt paljon odotettua paremmin!
”Täh”, hän ölähti. ”Siksihän me täällä ollaan. Haetaan poika kotiin. Todelliseen maailmaan. Kotiin. Sinne, missä asioilla on väliä. Miksi en haluaisi?”
”Koska minä en voi vannoa sinulle, että hän herää samanlaisena.”
Tongun ilme muuttui ällistyneestä vakavammaksi.
”Kuinka kauan hän onkaan ollut koomassa? Ehkä kuukauden? Hän sai ilmeisesti aika kovan iskun päähän. Olen pahoillani, mutta en voi vannoa, että kaikki on oikeasti kunnossa. Tämä uni, jossa me olemme, se… se voi olla vaikka viimeinen hiipuva ajatus vanhasta Ternokista. Voi olla, että hän ei oikeasti tunne sinua. Tai Ontoria. Tai ketään toisella puolella enää. Ei… ei ole vain nappia, jota voisi painaa ottaakseen tämän kaiken pois. Sillä, että herätän hänet tästä voi olla seuraamuksia.”
Tongu avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hän heilutteli käsiään eksyneen oloisesti. Totta kai hän oli käynyt päässään läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta Ternokin näkeminen täällä unessa oli nostattanut toivoa. Nyt se valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.
”Mutta hän muisti Ontorin täällä, ja Ontor muisti meidät… Ja tämä Ontor on osa häntä?” Tongu yritti järkeillä. ”Joten jos hän, tai se, muistaa, miksei oikea Ternok muistaisi? Ja hän muistaa nämä sängyt ja matot ja penkin ulkona… Minä uskon niin.”
”Muistikuvia on aika vaikea hävittää lopullisesti. Varsinkaan näin tärkeitä. Mutta… se pieni, mitä me näemme täällä… se on aika pieni ja idealistinen osa häntä. Tongu, me emme voi olla varmoja, että se päätyy sellaisenaan hereille. Varsinkin… kun hän on ollut unessa niin pitkään. Voi luoja, niin pitkään.”
Jokin väristys näytti kulkevan Visokin läpi.
”Tiedätkö, minä olin viime viikolla sellaisessa unessa, jonka jälkeen en ole ollut sama henkilö. Se oli tosiaan ainoastaan viikko sitten. Sinun näkökulmastasi se oli ehkä… viisi tuntia. Minulle se oli niin, niin paljon enemmän. Ternok taas, hän on ollut koomassa kuukauden. Kuukauden, Tongu.”
Tongu mutristi suutansa. Hän hengitti syvään.
”Sitten on korkea aika lopettaa se!” hän tokaisi kiihtyneenä. ”Eikö sinulle ikinä käy niin? Varmaan käy! Että olet jossain välitilassa, puoliunessa, osittain tietoisena, ja pyörit jossain tyhjänpäiväisessä mietteessä, ympäri ja ympäri, ja ainoa asia, millä pääsee pois, on nousta, nousta ja kävellä ja katsella ikkunasta ulos. Minä vihaan sitä. Kun on niin vaikea nousta, vaikka sillä pääsee irti. Enkä minä tiedä onko se yhtään sama asia kun tämä. Mutta ei hän näyttänyt siellä kovin iloisena lentävän, vaikka hän rakastaa lentämistä! Ja on pieni ja idealistinen veikko. Ja kovaa tekoa.”
”Niin, ei hän… ei hän ehkä täällä pelkästään onnellinen ole, ei ilman Ontoria. Mutta hänellä oli ainakin rauha sillä taivaalla. Jos… jos minä herätän hänet, otan sen pois. En tiedä, osaanko edes selittää tätä, mutta… yritän.”
Visokki huokaisi syvään.
”Me emme voi tietää, minkälaisena hän herää. Me emme voi varmasti tietää, muistaako hän teitä. Tongu, minä en voi vannoa, että jos vien häneltä tämän rauhan pois, hän saa sitä enää ikinä takaisin.”
Tongu katsoi nukkuvan matoralaisen rauhallisia kasvoja.
”Mitä jos hän herää vieraalta sairasosastolta täynnä tuntemattomia naamoja? Linnoituksesta sodan uhan alla?”
”Niin kuin silloin, kun hänen kapselinsa avautui tämän saaren rannalla? Niin, mistä tiedämme, haluavatko he, että kansi avataan väkivaltaiseen, rumaan maailmaan?”
”Minä toivon, että minulla olisi vastauksia, mutta… minä alan ymmärtää, että en ole ikinä ymmärtänyt hänen kaltaisiaan. Kanisterista syntyneitä.”
Ternok nukkui sängyllään rauhallisesti peittoonsa kääriytyneenä. Tongu vain katseli tätä ja kuunteli.
”Silloin kun olin parvessa, kaikki oli vain hajuja ja makuja ja ääniä ja… jotenkin todella likaista ja rikkinäistä ja… en tiedä. Ehkä aitoa, siitä kaikesta huolimatta. Mutta matoralaiset… he tulevat, no liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Vaikka parvessa oli aivan kamalaa, minä edes ymmärsin, miksi se pelotti minua. ”
Visokin hiljaisuus oli typerryttävä, vaikka se kesti vain sekunteja.
”Mutta he, hänen kaltaisensa elävät painajaisessa, jota eivät edes itse huomaa. Ja se on ilmeisesti se, miten asioiden kuuluukin heidän kannaltaan olla.”
Tongu irvisti. Mutta matoralaiset… he tulevat liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Ne sanat, ne sattuivat. Visokki jatkoi.
”Niin kyllä minä vain mietin, onko vika minussa, jos haluan herättää heidät siitä painajaisesta.”
Täällä, kaikista paikoista? Mutta samalla… Samalla Tongu ymmärsi.
He — hän ja Visokki — olivat syntyneet tänne, julmaan, likaiseen ja äänekkääseen maailmaan, hyvin pieninä — ympärillään lauma, tai perhe, suoraan ja välittömästi. He olivat kasvaneet siinä. He olivat kasvaneet sen sisään. Mutta matoralaiset… pysyivät. Oli vanhoja matoraneja, kuin Tehmut — köyryselkäisiä, korisevia ja tuikkivakatseisia. Ja oli nuoria ja innokkaita, kuten Ontor ja Ternok. Mutta yhtä kaikki he olivat niin kovin samanlaisia.
Ei poikasia. Ei lapsia. Ja silti heitä oli kaikkialla. Kaikilla saarilla. Siitä ei puhuttu. Mutta kaikki silti tiesivät, että he… eivät loppuisi. Tämä oli heidän maailmansa.
”Ei korvata”, Tongu sanoi ääni särähtäen. ”Ei ikinä korvata. Käsiparin voit korvata. Työläisen. Sitä sanaa jotkut käyttävät. Mutta he ovat henkilöitä. He, he ovat minun poikiani, ja jos he eläisivät painajaisessa, minä näkisin sen heidän kasvoiltaan. Vaikka he ovat tulleet kapselista, vaikka heidät olisi sinne taitellut Suuri Henki tai hänen enkelinsä!”
Tongu huomasi hengittelevänsä yhä raskaammin, eikä tiennyt, oliko hänen sanoissaan järkeä.
”… en minä ymmärrä sitä sen enempää kuin sinä. Mutta he eivät kaipaa sitä ymmärrystä. He kaipaavat apua. Ystävää. Turvaa maailmansa raakuutta vastaan. Enkä minä voi tarjota sitä heille aina ja kaikkialla, ja olen saanut huomata sen. Kerta toisensa jälkeen. Mutta se ei ole syy lakata yrittämästä. Ei täällä, ei oikealla puolella.”
Tongu yritti hetken jatkaa, mutta sai aikaiseksi vain surumielisen urahduksen.
”He, he ovat minun poikiani.”
Sen palopuheen jälkeen Visokki oli vain hetken hiljaa.
”Minä ymmärrän ehkä jotenkin, miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole enää parvea ympärillä, etsii turvaa ja samaistumiskohtaa… muualta.”
Pihtileukojen välistä pääsevä ääni muistutti jälleen etäisesti naurahdusta, mutta tällä kertaa Tongu kuuli sen takaa kipua, joka oli ollut siinä jo aiemminkin.
”Mutta minun on täytynyt myös kohdata se tosiasia, että he ovat niin erilaisia. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Toa Visokiksi, tiesitkö? Silloin kun Tawa toimi meidän molempien kasvoina… ja minusta ei tiedetty. Se tuntui aika hyvältä. Siihen oli helppo nojata, kuvitella itsensä toana. Sellaisia varten tämä maailma on tehty. Mutta mitä tarkemmin näen tämän kaiken, sitä selvempää minulle on, että he ovat niin todella, todella erilaisia. Minä en ole toa.”
”Toa Visokki?” Tongu sanoi hämmentyneesti. ”Ja mitä he sanoivat, kun paljastuit? Tuntuiko se hyvältä?”
”Aika moni ei niinkään sanonut, kuin huusi ja juoksi tosi kovaa.”
”Mutta he tulivat takaisin. Ainakin jotkut. Tarpeeksi… kyläläisiä kaupunkiin. Saaren suurimpaan.”
”Kuinkahan paljon isompi kaupunki se olisi ollut, jos heitä ei olisi ikinä herätetty siihen totuuteen?”
Tongu tunsi kiihtyvänsä, mutta ei voinut lakata puhumasta.
”Äh. Sinä aina haluat tietää! Se on ihan hyvä kaupunki. Se on meidän koti. Lauma! Sitä kaupunkia, jossa sadattuhannet seuraavat Toa Tawaa ja Toa Visokkia ei ikinä tullut, sitä ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Se ei ole painajainen eikä unelma. Se on pelkkä tyhjä kysymys. Joskus pitää vaan heittäytyä. Arvata jos ei tiedä. Toivoa parasta! Luottaa siihen, että on laskenut oikein. Minä sanoin, että pitää vakuuttaa ilma siitä, että se haluaa olla ala- eikä yläpuolellasi. No, onko helppoa? Ei ole! Mutta aika monesti on onnistunut! Ja niin voi onnistua Ternokinkin herättäminen, vaikkei varma voi ollakkaan!”
Tongu ei tiennyt, saisiko hän edes huutaa adminille. Ehkä vähemmästäkin oli bännitty. Mutta tämä oli sentään Telakka. Ainakin teoriassa. Ei hän oikeastaan välittänyt siitä. Eikä tässä vaiheessa hän tiennyt, yrittikö vakuuttaa myös itseään.
”Ei tässä ole kyse edes siitä, onnistuuko herättäminen. Minä voin herättää hänet, siitä alan olla varma. Isompi kysymys on, haluaisiko hän sitä. Tai olisiko se edes eettistä.”
Kello tikitti piinaavasti jossain, joko unessa olevalla seinällä tai oikealla jossain sen takana. Tikityksen kaiku kuulosti kylmältä sairaala-akustiikalta, ja tilanteen takana oleva todellisuus saavutti Tongun musertavasti.
”Siinäkin tapauksessa, että hän muistaa Ontorin ja kaikki muutkin ystävänsä, mitä me emme voi varmasti tietää… mitä jos hän herää suurissa kivuissa? Mitä jos hän sokeutuu? Mitä jos jotain sellaista käy? Hänellä on täällä rauha, olkoonkin pelkkää unta. Minä työntäisin hänet todellisuuteen, jossa kaikki voi olla vain rikki… ja pelkkää kipua. Onko se oikein?”
Tongu nielaisi ja ajatteli, ajatteli Visokin syöksemiä mielikuvia. Hän huomasi puhuvansa yhä vauhdikkaammin.
”Sitä voi astua ulos linnoituksesta ja joku voi ajaa yli kärryillä ja sitten joutuu sairaalaan ihan vastaavaan tilaan. Lentokone voi pudota taivaalta tai käsi mennä vähän liian lähelle iskurin mäntää. Niin voi käydä. Meille tai matoraneille tai nazorakeille.”
”Tongu. Ero on siinä, että me päätämme, putoaako se lentokone.”
”Ei. Me päätämme nousta kiitoradalta ylös.”
”Muotoile se ihan miten haluat. Mutta ymmärrä, että se kone ei välttämättä enää ikinä lennä.”
Tongu puri hammasta yhteen.
”Jos hän on kivuissa, me lääkitsemme häntä. Jos hän on sokea, me opastamme häntä.”
Visokki vain katsoi häntä hiljaisuudella, joka oli piinaavampi kuin sanallinen vastaus.
”Ja ei niin käy välttämättä. Ei todennäköisesti”, hän sanoi ääni jo täristen. ”Ei sen varaan voi laskea ja jäädä sänkyyn makaamaan!”
”Hän saa lentää täällä. Hänellä on rauha. Ei hän itse tiedä makaavansa sängyssä.”
”Ei hän tiedä mitään muutakaan! Mutta oikeasti, hereillä, hän… välittää maailmasta. Välittäisi. Ei hän haluaisi jäädä siitä paitsi. Oikea maailma on oikea ja sillä on merkitystä!”
”Kummalle sillä on merkitystä? Hänelle vai sinulle?”
Tongu tuijotti suu auki.
”En… Niin. Niin kai sitten. Voihan sen noinkin kysyä.”
Jättiläinen katsoi silmänsä kulmasta kylmästi visorakia ja sitten pää kallellaan Ternokia.
”Mutta jos hänelle on jollain merkitystä, niin… äh, hänelle millään voi olla merkitystä vain, jos hän on tajuissaan tajuamassa sen ja voi kertoa siitä muille. Se on kaikki mitä meillä on. Hah. Kaikki mitä on, eikä se ole vähän, kun se on kaikki. Maailma. Tulevaisuus. Mikä olisi parempi lahja? Mutta… kaipa olet oikeassa. On sillä merkitystä minullekin.”
Hän katsoi alas nelijalkaiseen pihtileukaan.
”Olisin aika huolissani, jos sillä ei olisi merkitystä minulle.”
”Älä ota tätä pahalla, mutta minun nähdäkseni sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä oletat hänen haluavan meidän tekevän. Koska hän ei ole täällä tekemässä tätä valintaa.”
Visokki katsoi Tonguun pitkään.
”Sinä olet.”
”Niin. Niin minä olen. Enkä minä tietenkään olisi tullut tänne, sairaalasiipeen, uneen, minne lie, jos en kaipaisi häntä niin kovaa. Koska minun on vaikea olla, kun hän on täällä, tuommoisena, enkä voi sille mitään tehdä. Se on minun ongelmani.”
Tongu huokaisi syvään tärisevällä hengityksellä. Huokauksen ulos puskeminen tuntui työläältä.
”Mutta kyllä minä silti näen ongelman myös siinä, että hänen taipaleensa katkesi pommiosumaan Nui-Koron lähellä, eikä hän ole siitä edespäin ollut osana maailmaa, hyvässä tai pahassa. Ei se ole oikein. Ei se ole.”
”Se on epäoikeudenmukaista. Se on väärin. Mutta minä en voi vain ottaa sitä pois.”
”Sanoit, että voit”, Tongu ähki. ”Että voit yrittää.”
”Voin. Ja voin epäonnistua. Voin tehdä jotain aivan kamalaa jollekulle, joka nukkuu rauhallista unta. Tongu, hän… hän ei ole visorak eikä hän ole keltainen jättiläinen. Mistä minä tiedän, mikä on matoranille parasta? Hän on monimutkainen kasa rattaita, jotka minä saatan rikkoa tällä lopullisesti.”
Tongu laittoi kädet puuskaan ja kumartui Visokin puoleen. Kun hän puhui, hän tiesi kuulostavansa jo vihaiselta.
”Matkan alussa olit sitä mieltä, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa! Ja nyt vierastat heitä koneina! Mikä sinua oikein ajaa?”
Visokin ilme oli kylmä ja vivahteeton.
”Hän on erilainen kuin sinä”, Visokki sanoi vailla tunnetta. ”Sillä, mitä siitä on mieltä, ei ole mitään väliä. Mutta sitä ei voi paeta. Tongu, hän ei ole sinä.”
”Minun… minun Ternokini ei ole kasa rattaita. L-lakkaa jo jauhamasta siitä, kuka on tullut mistäkin ja katso häntä. Katso ympärillesi! Sänkyjä! Lamppuja! Lehtiä! Oikeaa elämää! Minkä railon sinä yrität kaivaa meidän välillemme? Minä en tiedä, miksi kukin tulee kanisterista ja kukin ei! Mutta onko sillä väliä? Miksi sillä olisi väliä? Meissä on enemmän samaa kuin eriä. Sinulla oli laumasi, josta halusit pois. Minulla oli laumani, perheeni, jota ei enää ole. Mutta minulla on heidät. Enkä minä välitä piruakaan siitä, ovatko he maailman ulos muljauttamia säilyke-olijoita vai ei. He ovat minun perheeni. Klaani on minun laumani, he ovat minun perheeni. ”
Keltaisen jättiläisen kumea puhe oli alkanut vihaisena, mutta siitä oli hitaasti lähtenyt puhti. Nyt Tongu kuuli oman äänensä, ja kuuli miten surkea se oli.
”He ovat minun, minun perheeni…”
Sen purkauksen jälkeen Visokki oli vain pitkään hiljaa, eikä Tongullakaan ollut enää sanottavaa.
”En minä yritä kaivaa mitään railoa.”
Tongu vain hengitti raskaasti ja katseli Ternokin nukkuvia kasvoja. Hänen rintaansa puristi ja kurkun pohjalla oli jotain.
Visokin äänessä oli entistäkin vähemmän vivahteita, kun hän jatkoi. ” Minä vain haluan, että annat minulle jonkun hyvän syyn tehdä sen, mitä olen kohta ehkä tekemässä. Eikä se voi nojata siihen, mitä Ternok haluaa, tai siihen, mikä on hänelle parasta, koska kumpaakaan ei voi tietää. Sen täytyy olla aika paljon vankempi syy.”
”Minä haluan kertoa hänelle Manusta, jonka apina vei, ja minä haluan kysyä, miten hemmetissä haemme Geen metsästä”, Tongu sanoi hiljaa.
Suuren yksinäisen punaisen silmän luomelle valui rypäleen kokoinen kyynel.
”Minä haluan puhua Ternokin kanssa. Minä kaipaan häntä.”
Siinä tahtojen taistossa, joka keskustelu oli ollut, hetken ylle oli laskeutunut jollain tapaa tappiollinen mieliala, jossa Tongu ei tuntenut edes häivähdystä voitosta.
Siksi yhtäkkiä muutos visorakin ilmeettömässä katseessa olikin niin huomattava.
”Se”, hän sanoi vaisuna, pysähtyi ja käänsi katseensa Ternokia kohti. ”On aika hyvä syy.”
”Niin.”
”Hyvä on.”
Silloin adminin vihreät silmät kääntyivät huoneen kattoa kohti, ja… katto aukesi.
Todenmukainen unikuva pienestä huoneesta paljastui kulissiksi, kun paperin lailla suikaleiksi hajoava kattorakenne paljasti tutun sinisen taivaan täynnä valkoisia pilviä.
Valo laskeutui tilan ylle, ja sen kulissien rikkoutumisen myötä Tongusta tuntui siltä, kuin uni olisi ollut päättymässä.
Hän katsoi Ternokia, jonka silmät nykivät kuin olisivat olleet aukeamassa… ja tajusi, että Visokki ei ollutkaan enää hänen vierellään.
Tämän ääni kuului nyt ylhäältä. ”Jos todella haluat sitä… tartu häntä kädestä.”
Tongu nyökkäsi ei kellekkään, polvistui sängyn viereen ja sulki Ternokin pienen käden suureen kouraansa. Ja samassa harsoutuvan unihunnun läpi hän ymmärsi tehneensä niin myös oikeasti.
Se käsi oli niin kovin pieni hänen käteensä verrattuna.
Samalla hän kuuli siipien pörinän yläpuoleltaan. Kitukasvuiset raajat ojentuivat lento-visorakin muodosta kirkasta sinistä taivasta vasten, ja hän otti niistä kiinni vapaalla kädellään.
Lattia irtosi jaloista, kun he alkoivat nousta kohti taivasta. Huone pieneni alla, ja paljastui vain laatikoksi, kulissiksi, jonka ympärillä ei ollut enää edes muuta Telakkaa. Vain sininen, loputon taivas, jonka yllä Visokin ääni kaikui.
”Ja jos epäonnistun… niin se ei ollut sinun syytäsi siksi, että halusit minun yrittävän.”
Tongusta tuntui siltä, kuin hän olisi matkannut todella pitkän matkan todella nopeasti ja läiskähtänyt äkkipysähdykseen oman päänsä etureunaan. Hän ähkäisi, räpytti silmäänsä ja refleksinomaisesti nousi ylös ja loi katseensa sairaalapedille, jossa Ternok…
… oli Ontorin tiukassa halauksessa.
Ternokin silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin.
Ja sillä hetkellä Tongu tunsi, kuinka pelko ja tärinä saavuttivat koko hänen kehonsa. Heti kun todellisuus paljastui jälleen unisen udun alta, hän ymmärsi, miten konkreettisia vaikutuksia valinnalla oli. Hän ymmärsi ottaneensa loikan tajuamatta täysin, mitä se saisi aikaan, ja halusi ottaa sen pois välittömästi. Hän katui niin paljon. Niin, niin paljon.
Telakan mestari tunsi itsensä aivan avuttomaksi ja täysin lamaantuneeksi, kun hän katseli Ternokia.
Ei kai, hän ajatteli. Se oli liian pelottava ajatus lopetettavaksi, kohdattavaksi ja laitettavaksi sanoiksi. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä ja avaisi sen uudestaan, painajainen menisi pois.
Hän sulki ja aukaisi eikä se mennyt pois. Tämä oli todellista. Hän hengitti yhä raskaammin. Hän laski katseensa alas Ternokin silmistä.
Ne näyttivät niin kovin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, ja Ontor oli puristanut tämän halaukseen ja vain tärisi, eikä Tongu nähnyt tämän kasvoja.
Ja häntä pelotti niin paljon kysyä. Jos hän kysyisi niin hän saisi vastauksen, ja se olisi silloin totta.
Siinä pelossa hän kohtasi Visokin katseen vierellään, ja… jotenkin sai voimaa, jotenkin sai itsensä avaamaan suunsa. Vaikka se pelotti niin paljon.
”Ternok?” hän sanoi heikosti.
Ei vastausta. Hän ei ollut varma, oliko kukaan edes kuullut.
”Onko hän… täällä?” kyklooppi päästi suustaan.
”Kaksi sekuntia ennen sinua”, sanoi Ontor.
Ternok näytti tosiaan räpyttelevän silmiään. Jokin puristi Tongun sydäntä kuin pihdeillä.
”Ternok!” hän huudahti. ”Miten voit? Ei, kuule… Manu muutti itsensä banaaniksi. Apina vei hänet. Siinä se. Öh… Ternok?”
”Auuh”, sanoi kaukaukasvoinen matoralainen ja räpsytteli silmiään tiuhemmin.
Se ääni sai Tongun sydämen putoamaan johonkin hänen vatsaansa asti ja lyömään yhä kovempaa.
”Oletko kunnossa, vanha kaveri?” kysyi Ontor ja taputteli ystävänsä poskia.
”Päähän sattuu”, mumisi tämä vastaukseksi.
Tongun läpi kulki pelon vavahdus.
”Ja leukani ovat ihan jumissa”, Ternok jatkoi ja tökki niskaansa nyrkillä. ”Missä minä edes, ja siis, mikä apina?”
Jos pääkipu oli verrattavissa leuan jumisuuteen, niin ehkei elämä ollut ihan täyttä tuskaa?
Tongu huokaisi, ja helpotuksen aallot saavuttivat hänet sellaisella voimalla, että hän vain alkoi hiljalleen vollottaa. Se oli kaikkea muuta kuin arvokasta ja hillittyä, mutta hän ei enää välittänyt.
Hän vilkaisi Visokkiin sängyn reunalla. Hämähäkin ilmettä oli vaikea tulkita. Tämä näytti jääneen toden teolla sanattomaksi.
”Eikö meidän pitänyt olla siinä lentokoneessa?” Ternok sanoi käheästi.
”Oltiin jo”, Ontor sanoi. ”Se meni kaikkiaan ihan todella metsään”, pakarinaama katsoi Tongua, ja yhtäkkiä hymyili hieman. ”Mikä apina?”
”E-en minä tiedä, kysykää Visulta!” Tongu huudahti. ”Ternok, sinä otit osuman, ja en tiedä pitäisikö minun kertoa sitä nyt heti, mutta olet ollut nukkumassa aika kauan. Olet Klaanissa. Miten voit?”
”Ahaa. Minun pitää ehkä miettiä tätä”, sanoi Ternok, osoittaen itselleen melko epätyypillistä asennetta.
Hän viettikin pienen hetken miettien. Kaikki kunnioittivat sen hiljaisuutta.
”Minusta tuntuu rullatulta ja mätkityltä ja potkitulta”, hän lopulta sanoi. ”Enkä tiedä, olenko ihan kiinni tässä maailmassa nyt.”
”Siinä ei sinällään ole mitään uutta”, sanoi Ontor. Hänenkin kasvoillaan oli kyyneleitä.
Hopeanharmaa pikkuinen kalautti otsansa kevyesti kumppaninsa otsaan. Sitten tämä katsoi ympärilleen ja pomppasi alas yllättyneen Visokin eteen, pujahti tämän pihtileukojen lomasta ja — ennen kuin Visokki ehti selvästi edes tajuta — halasi Visokin punaista turpaa.
”Kiitos, mitä ikinä teitkään”, sanoi maan kansalainen hiljaa pää tämän kuorta vasten.
Visorak ei näyttänyt siltä, että olisi kyennyt varautumaan siihen millään tapaa. Hän vain hengitti syvään, eikä sanonut vastaan tai rimpuillut. Pöllämystyneet vihreät silmät tuijottivat seinään lasittuneina niin pitkään kunnes Ontor päästi hellästi irti.
Sitten Visokki vain nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Tongu ei ollut aiemmin nähnyt häntä jollain tapaa näin haavoittuvaisena. Pihtihampaat aukeilivat, katse sinkoili matoralaisesta toiseen ja kävi yhä selvemmäksi, että adminilla oli vaikeuksia keksiä siihen sanottavaa.
”Minä…” hän aloitti avuttomasti.
Ja mitä pidempään Tongu katsoi adminin reaktioita, sitä selvempää se oli hänelle. Että se, mikä oli vaikuttanut tunteettomalta välinpitämättömyydeltä, oli ollut jotain aivan muuta. Jotain paljon kivuliaampaa. Jotain, jota hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä nähdä tätä aiemmin.
Visokki ja hän katsoivat toisiaan silmiin sekunnin. Keltainen jättiläinen näki, että tämä vapisi ja hengitti raskaasti, eikä osannut enää pakottaa sitä olemaan näkymättä. Siinä katseessa oli iloa ja toivoa ja muuta rujoa ja todellista, mitä hän ei olisi kuvitellut kykenevänsä ilmeettömältä ötökkänaamalta edes näkemään. Jotain, jota visorak ei selvästikään enää kuvitellut pystyvänsä edes tuntemaan, mutta tunsi nyt, ja kaiken sen kerralla.
Erityisesti tämän kehonkielestä näki jotain haavoittuvaisen eläimellistä ja todella vilpitöntä, kymmenen prototeräslevyn taakse piilotettua.
”T-tuota, olkaa hyvät.”
Tongu kuuli hämmennyksen ja yllätyksen ja ilon ja koko joukon tunnetiloja, jotka kuulostivat olleen jumissa jonkin railon takana ties kuinka pitkään. Niiden ulos tuleminen vaikutti yllättävän hänet itsensäkin, ja hän katseli panikoivasti ympärilleen.
Sitten Visokki pakoili hänen katsettaan jonnekin lattiaan ja alkoi vikkelin jaloin kääntyä ja kiirehtiä poispäin kohti ovea.
Tongu vilkaisi matoralaisia ja ovesta kipittänyttä Visokkia ja nousi lähteäkseen perään. Hän otti harppauksen ja ulvahti. Kokeellinen Saapas oli yhä tiukasti jalan ympärillä, eikä toipilaan raaja kestänyt vielä tällaisia liikkeitä.
Visokki oli jo kaukana. Ei ehkä kannattanut yrittää tällä jalalla. Ehkä myöhemmin.
”Kaikki kunnossa, pomo?” kysyi Ternok hieman tokkuraisella äänellä.
”Kiitos, Visokki”, sanoi jätti, raaputti päälevyään ja katsahti vastaherätettyyn. ”Se on tämä jalka vain, mutta eiköhän se parane.”
Hän istahti takaisin tuolille ja katsoi pää kallellaan hetken kahta kapselisyntyistä.
”Ontor, kun ehdit, käyppä hakemassa Kupe. Ja pyydä jotain soittamaan Tehmutille, okei?”
Ontor vastasi vain itkuisella hymyllä. Hän istui Ternokin vieressä, eikä ollut selvästi kiirehtimässä siitä vielä hetkeen pois.
Pihalla pilvipeite rakoili. Sateen viimeiset pisarat valuivat vasten sairaalan ikkunoita. Sininen taivas paljastui hiljalleen.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä'”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
jokin kertoi minulle, että et tyytyisi niihin totuuksiin, jotka olen sinulle jo antanut. Minäkään en ole tyytynyt niihin. Pitkään yritin jatkaa eteenpäin kyseenalaistamatta, mutta arvet menneisyydestä eivät lakkaa sattumasta. Olen Tulentuojan lapsi, enkä muuksi muutu.
Ja sinun laillasi haluan vastauksia.
Silmapussit roikkuivat naamiossaan, kärpänen kävi ikuista kahdeksikkoa lukulampun päällä, läpikäytävien paperien siisti pino oli vain hienoisesti läpikäytyjen pinoa pienempi.
Tulen toan edessä oleva ilmoitustaulu oli lähes säntillinen. Kaunis kalenteri kuvituksenaan Pohjoismantereen lunnonmaisemat. Protodermiinin ilmenemismuotojen jaksollinen järjestelmä. Arkistojen aukioloajat ja työvuorolistat. Muutama valokuva: Yhdessä hän ja Geevee ylpeinä uuden kirjastorakennuksen porteilla. Toisessa Tawa katsomassa kameraan leikattuaan juuri ovelle laitetun juhlanauhan. Johtaja hymyili keltaisessa, linssillä varustetussa erikoishaussaan. Ilme oli toiveikas, uutta oli rakennettu, bioklaanilainen unelma oli laajenemassa. Rauhan päivät hellivät yhteisöä. Perustajalla oli aihetta iloon.
Suojelun naamio. Yksi suuren hengen tunnuksia. Matoranien turva, toa-soturit. Yhteiskunnan kivijalka.
Harmoniaa viilsi rypistetty, suoristettu, uudelleen rypistetty ja uudelleen suoristettu paperi. Ilmeetön kultainen Hau, kolme riviä tekstiä, eikä niitä oltu tarkoitettu työhuoneen omistajalle. Kohde oli kuollut kaukana täältä. Kohde ei ollut antanut nimettömän uhkauksen vaimentaa itseään. Kohde oli ollut tulen toan tärkeä ystävä. Tulen toan pyyntö oli herättänyt uteliaisuuden, joka oli vienyt kirjeen vastaanottajan mustiin kylmiin vesiin, ja hapen loputtua keuhkoista sinne, mistä ei tultu takaisin.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Vaehran oli käynyt itsensä kanssa väittelyn siitä, pitäisikö kirje polttaa. Se olisi käynyt sormea napsauttamalla. Oikeastaan helpomminkin.
Kuitenkaan paperin tuhoaminen, varsinkaan jos siinä oli kirjoitettua tekstiä, ei ollut Vaehranin tapojen mukaista. Nyt Tulinoidan mestarin kirje oli ilmoitustaululla muistuttamasta häntä. Muistuttamassa Mercurasta, muistuttamasta virheestään, muistuttamasta siitä, milloin piti painaa eteenpäin ja milloin ei. Tulen toa toivoi erottavansa nämä toisistaan. Hän vihasi kirjettä ja välillä itseään, mutta jatkoi silti.
Geevee katsoi ovensuusta ja huokaisi. Hänen läpikäytävien papereidensa pino oli läpikäytyjä suurempi.
“Vaehran, tarvitset unta. Ole kiltti. Teet parempaa työtä virkeänä. Se pätee ihan kaikkiin.”
“Tämäkään lähde ei ota tarinaa mestarista tosissaan. Sitä pidetään eräänlaisena metaforana. En usko, että mestari on lainkaan mikään yksittäinen historian henkilö… Nekin lähteet, jotka hänestä puhuvat, ovat todella metafyysisiä. Hahmo on pimeyttä, toisaalla pieni ja humanoidimainen, toisaalla valtava ja hahmoton. Tulinoidan sadussa oli se puupiirros, jossa mestari antaa avaimen Seleciukselle, mutta se on varmasti myöhempi taiteilijan näkemys… Ehkä makuta, mutta yhteydet veljeskuntaan tuntuvat hatarilta, ja muutenkin tämä vaikuttaa vahvasti Xian sisäiseltä myytiltä.”
“Hahmoton hahmo? Tiedän, että tämä on sinulle hyvin raskasta aikaa… Mutta menisit nukkumaan. Yrittäisit edes. Keitin kamomillaa. Vartiosto on lähettänyt avuksemme muutaman luotetun vartijan, paperit eivät katoa minnekään täältä. Kun kerran ovat tänne asti päässeet.”
“Taidat olla oikeassa, kuten yleensä. Tämä tieto, se on vain kovin juovuttavaa. Mutta en saa siitä enää iloa, vain väistämätöntä tarvetta jatkaa eteenpäin.”
“Niin, ilon aiheet ovat näinä päivinä harvassa. Ja kun ilo on liikaa pyydetty, niin pitää tukeutua velvollisuuteen, ja velvollisuutemme yötä ja tulevaa aamua kohtaan on nukkua.” Pieni mies haukotteli. “Sammuta käytävän valo kun lähdet. Hyvää yötä, yritä saada unta.”
Geevee heräsi. Hän piti silmiään auki kaksi sekunttia ennen kuin herätyskello alkoi piipattamaan. Hän sammutti kellon kahden piipahduksen jälkeen.
Haukotteleva tonttu nousi ja naksautti hartioitaan ja tassutteli työpöytänsä luokse. Tämä oli Geeveen oman asunto, eikä hän tuonut työasioita kotiin. Asunto oli pieni ja matala, eivätkä toan kokoiset olisi sinne oikein kunnolla mahtuneetkaan. Ovia oli kolme, yksi ulos, yksi kylpyhuoneeseen ja yksi pieneen talvipuutarhaan. Sänky oli asuntoakin matalammassa, kodikkaassa syvennyksessä, jonka yläpuolella oli hyllyllinen steltiläistä seikkailukirjallisuutta, ensipainoksia kaikki. Asunnon ainoa Arkistoista lainattu kirja oli pöydällä komean pienoismallilaivan vieressä. Ei sillä, Geevee ei ollut kiinnostunut merenkulusta tai laivojen pienoismalleista. Tämän hän oli ostanut koottuna halvalla kirpputorilta. Lainattu kirja käsitteli lasinpuhallusta. Huoneen nurkassa oli pienen pieni, kaasukäyttöinen ahjo ja pöydän alla siistissä rivissä lasimassapurkkeja.
Jääkaappi näytti tyhjältä, joten Geevee päätti hakea aamiaista työmatkan varrelta. Pieni mies heräsi yleensä ajoissa, joten hänellä olisi varmasti aikaa yhteen. Sininen käsi käänsi kaasun päälle, otti pöydän vetolaatikosta pienen tinaputken ja valitsi haaleanvihreän lasimassan. Hetkisen primustulella lämmettyään massa oli juoksevaa ja tonttu nappasi pienen pienen pisaran puhallusputkensa päälle. Hän avasi yhden mallilaivan kajuutan pikkuriikkisistä ikkunoista, asetti hammaslääkäripelin osoittamaan sisätiloihin ja sääti pöytävaloa voimakkaammaksi. Uskomattomalla tarkkuudella Geevee puhalsi pienoismallilaivan sisään pienen rommipullon.
Tonttu nyökkäsi tyytyväisenä, sammutti kaasuahjon ja puhdisti välineensä. Hän asetti rusetin kaulalleen ja astui syyssäähän.
Rantabulevardin aamutorin kojusta Geevee osti ruskeaan paperiin käärittyä poronpaistia. Liemi oli erillisessä purkissa. Evakkous kaupungissa ei hidastanut pohjolan väkeä teurastamasta osaa tokasta talven varalle. Tonttu ei ollut ikinä käynyt pohjoisen kylissä, mutta ruoka oli kuulemma ensiluokkaista. Hän mietti söisikö osan matkalla, sillä sää oli varsin kaunis, mutta päätti kuitenkin jatkaa matkaa Sielunlähdettä pitkin. Suuren Hengen temppelin edustalla tuttu hahmo lakaisi katukivetystä.
“Hyvää huomenta, Geevee”, Isä Rusko sanoi ja hieraisi hikeä hattunsa alta otsaaltaan, “töihin menossa, vai? Ostitko katuruokaa?”
“Huomenta vain, Isä. Näin on, pieni makumatka saaren pohjoisosiin.”
“Mielenkiintoista! Käsittääkseni sikäläiset tuntevat luonnon antimet paremmin, koska maa sopii heikommin viljelyyn. Kuules, satutko muistamaan onko teillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditio -teosta? Pohjoismantereen kultakauden temppeliarkkitehtuurin eri koulukunnista.”
“Hmm, semmoinen pehmeäkantinen nide? Muistaakseni kyllä. Taiteiden aukion itäreunalla, niin sen on oltava. Kumpaa suuntausta meidän temppelimme muuten edustaa?”
“Erinomaisen mukava kuulla! Meidän temppelimme on aika perinteinen, mutta se on vahvasti myös paikallisuuden värittämä. Pohjoismantereen kultakauden rakentajat tekivät tietoisesti eroa metrulaisen suuntauksen järjestelmällisyyteen. Varhaiset esimerkit ovat hyvinkin ekspressiivisiä, myöhemmät taas kokeilunhaluisempia materiaalien kanssa – oletan, että innovaatio viittaa siihen. He hyödynsivät perinteisen Mata Nui -kivihahmon muotoa temppelin tektoniikassa. Tai näin olen kuullut, ajattelin, että itse tutkimuksen lukeminen valaisisi asiaa minulle. Meidän temppelimme on muuten lähempää sukua Pohjoismantereen eteläosien sekulaarirakentamiselle kuin tämän saaren muiden kylien temppeleille. Linnoituksen perustamisen jälkeen tänne muutti matoralaisia lähisaarilta ja pohjoisesta, ja kulttuurillinen jakolinja on vielä olemassa meidän ja Nui-Koron välillä. No, surullista kyllä nythän Suurkylä on nazorakien vallassa. Tai ehkä – normaalitilanteessa – jakolinja kuulostaa liian negatiiviselta. Kulttuurin rikkaudestahan tässä on vain kyse. Kuule, akateemisena miehenä, kannattaisikohan minun kysellä pohjoisen väeltä heidän temppeleistään? Tahtorakin askelman turaga näytti minulle kannettavaa alttariaan, joka on jäänne paimentolaisajalta. Kuulemma niitä on vieläkin käytössä tällä saarella, ja nyt ne ovat tietenkin meidän kaupungissamme – kunhan vain löytäisin niiden hoitajat. Kordu ei käsittääkseni ikinä käynyt tällä saarella. Tässähän voisi laatia vaikka oman tutkimuksensa syysiltojen ratoksi, nyt kun asiantuntijat ovat samassa paikassa.”
Geevee oli kaikin puolin henkilö, joka kiinnostui yhdestä jos toisestakin asiasta. Hänen päänsä sisällä oli vivu, joka reagoisi tutkimukseen kotisaaren temppelirakentamisen perinteestä vilpittömällä mielenkiinnolla. Hän oli kuitenkin huolissaan ystävästään, huolissaan sodasta ja kaiken lisäksi temppelin naapurirakennuksen oven yläpuolella olevaan metallikylttiin oli kaiverrettu:
TULIADORIUMI
Tonttu räpsäytti silmiään. “Totta kai, saisit varmasti aiheesta paljon irti. Voit käyttää Arkistojen työtiloja jos haluat. Kuule Rusko, mikä tuo naapurisi talo on? Onko se xialainen temppeli?”
“Ah, Tuliadoriumi. Kyllä vaan. En tosin tiedä, onko se kovin aktiivisessa seremoniakäytössä. Sen hoitaja on kyllä miellyttävä henkilö, joskaan hän ei taida olla virallinen kappalainen tai mikä arvonimi heillä olikaan. On kuitenkin mukana meidän ekumeenisissa kokouksissa. Mistä tuli mieleen?”
“En ole tainnut ikinä kiinnittää siihen huomiota. Se ei ole kovin temppelimäinen, aika hillityn laatikkomainen eikä ikkunoita. Yritämme selvittää Vaehranin kanssa Xian historiaa.” Tuliadoriumi.
“Kaipa xialaiset ovat rakentaneet noin vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja se on heidän omaa perinnettään. Kannattaa käydä katsomassa. Se ei välttämättä kerro teille saaren historiasta, eihän meidänkään temppelimme ole historian sali. Mutta se saattaa auttaa teitä ymmärtämään Xian siskojemme ja veljiemme mielenlaatua.”
“Vinkkaan siitä Vaehranille. Näemme varmaan arkistoilla sitten. Hyvää päivänjatkoa!”
Geeveestä tuntui lähes epäuskottavalta, että hän oli asunut klaanissa kaikki nämä vuoden ikinä kiinnittämättä huomiota Tuliadoriumiin. Tai ehkä hän oli kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun Xia oli ollut vain saari muiden joukossa. Oli tosiaan hyväksi nostaa välillä naama niteistä ja katsoa ympärilleen. Sitähän saattoi oppia vaikka mitä.
Silloin, ennen
Tienristissä matoralainen vapisi kauttaaltaan. Ei, ei sittenkään; halpaa skakdien sisällissodan aikaista kivääriä pitävät kädet olivat tyynet ja valppaat. Se teki tilanteesta paljon pahemman. Tuisku tuntui kääntävän asiat aina pahiten päin.
Piipun suunta vaihtui konemaisella tarkkuudella kahdesta hermostuneesta vartiomatoralaisesta pitkään jään toaan, joka laski kiiltelevän kalpansa vähemmän uhkaavaan asentoon. Suga tunsi, ettei tämä ongelma ratkeaisi miekan kautta. Sisimmissään hän tiesi, että harva asia ratkesi. Käytännössä kuitenkin toan ja hänen matkakumppaninsa miekankäyttely oli jättänyt useamman kerran taakseen kylän, jonka asukkaiden elämä olisi ainakin joksikin aikaa turvallisempaa.
Miekka oli kuitenkin miekka ja kivääri kivääri. Välimatka uhkaajaan kaivoskaupungin pölyisellä kujalla olisi vaatinut tarpeeksi askelia siihen, ettei Suga olisi päässyt ikinä perille. Eikä se muutenkaan ollut oikea tapa. Toan takana oli useampiakin kyläläisiä, jotka vähintäänkin tunsivat Kinahmon. Tai sen, mitä Kinahmosta oli enää jäljellä. Ehkä toa, joka ei ollut harjoitellut asekuntoaan vaan keskittynyt elementtinsä harmoniaan, olisi voinut jäädyttää aseen ja pelastaa päivän.
“Kinahmo, me voimme auttaa sinua. Me haluamme auttaa sinua. Kuka tahansa tässä on takana, me suojelemme sinua… Ja parannuskeino löytyy varmasti. Laske aseesi, ole kiltti. Me olemme veljiäsi ja sisariasi. Älä tee mitään peruuttamatonta, Kinahmo… älä itsesi vuoksi.”
“Miekka ala-as, toa.”
Matoralaisen naamio oli hien peitossa. Toinen silmä haritti kohti säkkiä tämän jaloissa. Voisiko hän ottaa säkin laskematta tähtäystään? Voisiko hän paeta, ampua ja kantaa sitä samaan aikaan? Missä Välittäjä viipyi? Olivatko kaikki makutat ja rakshinäpärät ja surmanhenget tällä kertaa hänen puolellaan vai häntä vastaan? Miten samaan aikaan kaikki oli niin selkeää ja niin pimeää?
“Veljiä. Hah. Sisk-oja. Hah. Pilkkahuutoja! Suljettuja ovia! Sitä niillä minulle vain on! Vihaan teitä ja tätä läävää! Ja sinä toa! Hae-et vain ihailua ja kunniaa! Makuta sinut syököön!”
Varjojen herran nimi kavahdutti kylänväkeä. Heidän katseensa oli inhoava. Kiväärin piippu osoitti Sugan otsaan. Ei toa pilkkaa kavahtanut, sitä hän ei ollut tehnyt vuosiin. Tilanteen uhka oli konkreettisempaa laatua. Oli vain ajan kysymys, milloin Tuisku saavuttaisi matoralaisen liipaisinsormen. Suga laski miekkansa korostetun varovaisesti kadun soralle ja piti käsiään koholla. Näkyikö silmäkulmassa jotain keltaista?
Kinahmo pääsi ilmeisesti jonkinlaiseen päätökseen. Asekäsi pysyi järkkymättömänä paikallaan, kun nykivä pää nyökki kohti eturivin kiven kyläläistä.
“Hän kanta-aa säkin. Ulos porteista. Tai ammun toan.”
Panttivankikandidaatin kyljessä seisova ta-matoran tarttui tätä käsivarresta ja veti syvemmälle joukkoon. “Pidä Nar poissa tästä! Olet varas ja hullu, Kinahmo!”
Suga irvisti, Kinahmo vavahti, hän ei osannut päättää ampuisiko Sugaa vai kyläläisiä vai
Mutta provokaatio oli antanut tarpeeksi aikaa. Sivukujalta, kivijätettä täynnä olevan lavan yli loikkasi kokoonsa nähden akrobaattisesti kultahaarniskainen hahmo. Ennen kuin Kinahmo ehti päättää, oliko tulokas tässä maailmassa vai siinä toisessa, oli hänet painettu tottuneella lukkoliikkeellä katupölyyn.
“Sinuna minä kuuntelisin, mitä Sugalla on sanottavana. Varsinkin kun hän puhuu avusta ja suojeluksesta. Hän tietää nämä asiat”, sanoi haukasvo Kinahmon korvaan.
Suga huokaisi helpotuksesta, poimi miekkansa ja laittoi sen huotraan. Hän kääntyi kyläläisten puoleen.
“No niin, olette nyt turvassa”, hän aloitti, “kiitos Seleciuksen. Minä pyydän teiltä, että huolehtikaa tästä Kinahmosta. Hän on tehnyt virheitä ja uhannut teitä, ja tiedän, ettei sellaista ole helppo antaa anteeksi. Mutta moni teistä muistaa hänet hiljaisena mutta ahkerana kaivosmiehenä eikä hän ole ollut viime aikoina oma itsensä. Tietojemme mukaan kyse on Tuisku-nimisestä huumeaineesta. Emme tiedä kuka sitä valmiista tai levittää, mutta se ei todennäköisesti tule kylän tai välttämättä edes saaren sisältä. Jos tiedätte jotain, kertokaa meille tai vartiostolle. Älkääkä missään tapauksessa koskeko siihen aineeseen! Tämä ei ole pahin tapaus, jonka olemme näillä saarilla kohdanneet. Kinahmo tokenee, jos pidätte hänestä hyvää huolta muutaman päivän. On turvallisinta pitää hänet lukkojen takana, mutta olkaa ymmärtäväisiä älkääkö jättäkö häntä yksin ja pitäkää hänet lämpimänä. Ankea sellikoppi vain pahentaa hänen tilaansa.”
Kyläläiset katsoivat vuoroin helpottuneena Sugaa ja Seleciusta ja sitten inhoten mutta myös uteliaina Kinahmoa. Vartiostolainen otti kiväärin maasta ja toinen sitoi Seleciuksen kanssa Kinahmon kädet.
“Onko asia ymmärretty?” Suga varmisti.
“Hän vei viikon lämpökivet! Ja murtautui maanviljelijä Jeppon tiluksille ja vei hänen aseensa!”
“No, niin, mutta hän ei vienyt niitä kovin kauas. Luulemme, että hän vei lämpökivet ostaakseen lisää Tuiskua, ja aseen onnistuakseen ryöstössä.” Semmoinen Tuisku oli. Kuoppa vain kaivoi itseään syvemmäksi.
Lopulta pari kolme kyläläistä lupautui pitämään huolta sekavasta rikollisesta. Suga ja Selecius istahtivat kuormalavan reunalle.
“Hyvä ajoitus, ystävä. Hänelle oli vaikeampi puhua järkeä kuin frostelukselle”.
“Älä syytä itseäsi. Esityksesi turvasta ja ystävyydestä toimii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä”.
“Ha ha”, Suga sanoi ja tyrkkäsi kumppaniaan nyrkillä kylkeen. “Vihaan noita aineita. Ne… ne ovat petollisia. Sumentavat niin terveen järjen kuin kolme hyvettäkin.”
“Olen tosissani. Lienet ainoa henkilö maailmassa, joka on saanut kutsun frostelusten pitkätaloon waikirupadalle.”
“Kiitos. Tarkoitan sitä.”
“Katso, löysin tällaisen. Steltiläisen alemman luokan höyrypiipputupakin paketti. Mutta kylässä ei asu yhtään aristokraattia. Luulen, että tämä on taas joku omaisuutensa huonoissa kaupoissa xialaisille menettänyt nuori aristokraatti, joka yrittää hankkia adrenaliinia myymällä aineita matoralaisille. Jos saamme hänet joskus kiinni, hän ei varmaan edes tajua, mitä on tehnyt väärin.”
Arkistojen ylimmässä kerroksessa Geevee avasi Vaehranin työhuoneen oven ja huokaisi nähdessään työparinsa papereihin uppoutuneena. Kolmesta tyhjästä kahvikupista huolimatta toa oli selvästi väsynyt.
“Hei. Muistatko kun mainitsin Daeneka Ruohokorresta? Hän esiintyy esiteollisesta Xiasta kertovista tarinoista siellä täällä… Mutta asianyhteys ei kerro, onko hän yksi henkilö, liike vai joku abstraktimpi. Osa lähteistä, jos noin tieteellistä termiä voi edes käyttää perimätiedosta, pitää Ruohonkortta vastavoimana luonnon tuhoutumiselle. Ristiriita yritysvetoiseen historiankirjoitukseen, joka peittelee luonnomukaisuuden uhraamista kehityksen tieltä, on merkittävä. Mutta osassa lähteissä Ruohonkorsi esiintyy kukkaiselementaalisena hahmona, joka yrittää houkutella Seleciusta pois mestarin houkutuksista vapauttaa tuli. Siinä Ruohonkorsi – tai oletettavasti Ruohonkorsi, yhteys ei ole aivan selvä – vetoaa siihen, että tuli polttaisi metsämaat, ja se olisi liian kova hinta maksettavaksi “pimeässä näkemisestä”. Mitä mieltä olet?”
“Huomenta vain. Ilmeisesti Ruohonkorsi ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Muutenkin kukkaelementaali kuulostaa enemmän toien elementtivoimista innoituksensa saaneelta matoran-legendalta. Saitko nukutuksi?”
“Hmm? Toki. Ainakin pari tulinoitaa. Tuntia. Mitä sinulla on siinä?”
“Ostin eväitä matkalla. Käyn taukohuoneessa syömässä aamupalan. Tulen sitten takaisin, okei?”
“Juu, ilman muuta. Minä jatkan vielä.”
No aivan varmasti. Tonttu kipitti taukohuoneeseen, avasi paistin paperikäärestään lautaselle ja kaatoi liemen sen päälle. Se oli vielä lämmintä.
Huoneessaan Vaehran rummutti pöytää sormillaan. Selecius, Tulinoita, tärkeä Xialla vielä tänäänkin. Joku, jolle tehdään patsaita. Daeneka Ruohonkorsi – vainottu, vaiettu, hiljennetty jo omassa tarinassaan? Selvästi lähempänä matoralaisten kuin xialaisten käsitystä maailmasta ja sen arvojärjestyksestä. Ja Tulinoidan mestari: Ruohonkorren vastavoima, Xian tulevaisuutta määrittävä tekijä, tulen tuo Tulentuojalle. Pelkkä metafora, vai kenties joku niistä pimeyksistä, jotka ovat vaanineen maan kansalaisten näkökentän reunassa aikojen alusta asti katoamatta minnekään? Oliko avaimen antaja se, jonka kirje soimasi Vaehrania ilmoitustaululta työn jokaisena hetkenä? Vai oliko joku vain ottanut muodottoman hahmon nimen itselleen suojatakseen Seleciuksen alkuperää?
Kerrosta alempana paistia syödä ja lientä juova tottu mietti, pitäisikö hänen kysyä Vaehranilta Tuliadoriumista heti vai myöhemmin. Hän koki kuitenkin tarvetta sulatella asiaa vielä hetken – ja miettiä, miten selittäisi toalle, ettei ollut ikinä kiinnittänyt huomiota xialaiseen uskonnolliseen rakennukseen. Eipä Vaehrankaan ollut sitä huomannut. Ja vaikka työparin pakkomielteisyytenä ilmenevä surun käsittely – tai käsittelyn puute – huolestuttikin pikkumiestä, oli hän arkistoija henkeen ja vereen, ja Jumalan Nyrkki: Xian historia maailmamme sodissa kuumotteli mielenkiintoisella luvun nimellä.
Välillä tontulla oli päiviä, jolloin hän haaveili toa-soturin urasta ja seikkailullisista paikoista, Kristallisaarista, Gendopoliksesta, Koilisväylästä… Mutta välillä kirjat olivat tarpeeksi.
Alkuiltapäivästä Geevee kuuli ääniä taukotilasta ja löysi Vaehranin syömästä seisaaltaan pikanuudeleita. Onneksi syö sentään jotakin, hän mietti ja istuutui pöydän ääreen.
“Kuule Vaehran, satuin juttelemaan työmatkalla Isä Ruskon kanssa. Oliko meillä hyllyssä Kordun Innovaatio vastaan traditiota? Isä kysyi sen perään.”
“Mmmm”, Vaehran sanoi ja nielaisi nuudelit, “joo, taiteiden aukion itäreunalla.”
“Jes. Ja, kun siinä juttelimme, niin kiinnitin huomiota temppelin naapuritaloon?”
“Jaa?”
“Se on Tuliadoriumi, Vaehran. Xialainen temppeli. Äläkä edes esitä että olisit tiennyt tai muistanut sitä. Olemme olleet viimeiset viikot uppoutuneena kaulojamme myöten Xian historiaan ja mytologiaan emmekä käyneet siellä temppelissä.”
Vaehran mietti. Sielunlähde, temppelikatu… Kai siellä oli Mata Nuin temppelin lisäksi joku Athismin krickit-suunnan rukoushuone, ja joitain muitakin. Mutta Tuli ja Adorium?
“Tuliadoriumi.”
“Näin on. Se lukee oven yläpuolella. Rusko sanoi, että se voisi opettaa meille jotain. Käydäänkö katsomassa?”
“Meillä kun kesti niinkin kauan tajuta, että Adorium ei ole nimi vaan xialainen titteli…”
“Minä tiedän, ystävä. Ja minä olen totta tosiaan ihan yhtä kummissani. Mutta ehkä voimme ajatella, että on Suuren Hengen johdatusta, että löysimme sen nyt? Edes nyt?”
“Hnng. Pakkohan se on tarkistaa. Mutta oletko miettinyt… Me olemme yhä itsekin vaitiolovelvollisuuden alla. On ihan julkista, että Klaani etsii Nimdan siruja tuhotakseen ne, mutta kun menossa on petturitutkinta ja sekä Matoro että Kapura tuntuvat olevan johdon tarkkailussa, meidän ei ehkä kannattaisi julistaa kaikille, että Xia on kaiken takana.”
“En usko, että se on ongelma. Olemme kuitenkin akateemikkoja, eikö? Ruskokin ajatteli tekevänsä tutkimusta saaren uskonnollisista perinteistä, kun kaikki lähteet ovat kaupungissa. Josko mekin vain olisimme siellä päivittämässä jotain hakuteosta Xian kulttuurista? Suurin osa kaupunkilaisista ei tiedä, mitä me täällä päivät tutkimme.”
Vaehran tyhjensi loput kupistaan. Tuliadoriumi! Klaanilainen versio Tulinoidan mysteeristä? Kun sitä pidemmälle ajatteli, ei asia tuntunutkaan niin yllättävältä. Mercuran – juna jyrisi toan päässä taas kiskoilta synkkiin vesiin – asiakirjojen mukaan Selecius oli Xialla tunnettu hahmo, joskin osin todella varjeltu… ja Klaanin tapaiseen todella kansainväliseen paikkaan jokainen kulkija toi palan omaa kotimaataan, sen tapoja, ajatuksia ja uskomuksia. Vortixxit eivät olleen mikään pieni vähemmistö, oikeastaan he olivat lukuisimpia matoralaisten ja skakdien jälkeen. Ehkä xialaisten välitön assosiointi tuotteisiin ja kaupankäyntiin sai varomattoman unohtamaan, että kaiken kosmopolitiikan alla oli oma, ikivanha kulttuurinsa.
Kirjakaksikko astui sisään liskotarten mitoilla piirretyistä ovista, jotka liukuivat ohitse. Eteisen kylmästä valosta he astuivat keskushuoneeseen, jonka molemmilla puolilla oli vielä samankaltaiset huoneet. Tilassa ei ollut ikkunoita, mutta valaistus oli mietitty tarkkaan; keskushuoneessa neutraalin valkoista, sivuhuoneet olivat hämäriä. Huoneiden seinustoilla oli pieniä korokkeita, kenties alttareita. Keskellä oli jalusta, jossa olisi odottanut näkevänsä uskonnollisen objektin – Mata Nuin temppelissä ehkä Suurta Henkeä esittävän kiven tai kolmen hyveen symbolin. Se oli kuitenkin tyhjä. Alttareiden väleihin oli ripustettu tauluja, jotka roikkuivat lähes näkymättömien siimojen varassa katon akustiikkalevyjen keskeltä.
Huoneen ainoa muu henkilö oli sisäänkäynnin vasemmalla puolella siistin tiskin takana istuva tanakka liskonainen. Hän katsoi parivaljakkoa ystävällisesti ja nousi seisomaan. Päällä tällä oli hienostunut silkkihuivi ja matalakorkoiset kengät.
“Tervetuloa Tuliadoriumiin, arvon vierailijat. Onko paikka teille entuudestaan tuttu? Minä olen Marjeen.”
“Hei, me olemme Vaehran ja Geevee Klaanin arkistoista. Emme ole käyneet täällä aikaisemmin. Haluaisimme, hmm, tutustua siihen mitä teette. Tai siis tähän. Temppeliin.”
“Haluatteko, että kerron teille tarkemmin? Meillä on nyt melko hiljaista, ja näyttely on hieman vajaa – sodastahan se johtuu. Kerron teille Tuliadoriumista mielelläni.”
“Se olisi mukavaa”, Geevee totesi ykskantaan ja Vaehran nyökkäsi. Marjeen johdatti heidät keskihuoneen vasemman seinustan ensimmäisen korokkeen luo ja osoitti huonetta kokonaisuudessaan.
“Tämä on Edistyksen Sali. Se kuvastaa Xian nousua kohti uutta päivää. Kansallemme on kunnia ottaa tulevaisuus vastaan avoimena sen luomista mahdollisuuksista. Jokainen päivä on uusi ajatus; se kehittää kaikkia edellisiä, tai tuo kykenevän mielen kohti uusia horisontteja, joita eilen emme olisi osanneet uneksiakaan. Vortixx-kansallemme ei ole ominaista miettiä vanhoja kunnian päiviä; me uskomme, että loiston päivät ovat uudessa kaksoisaurinkojen nousussa. Siksi Edistyksen Sali on väriltään valkoinen.”
Vortixx kääntyi nyt koroketta kohti. Geevee näki vain osittain alumiinisen jalustan päällä olevan lasikuvun. Sen alla pyöri omassa painovoimaa uhmaavassa kentässään kämmenen kokoinen rinkula.
“Tässä on Kelbuuno-et-Malciremin Dynamic Bracelet. Dynamic-sarjan tuotteet ovat valinta niille, joille huominen on mahdollisuus, ei uhka. Dynamic Bracelet mittaa käyttäjänsä aivokäyrän, lihasten kuormitusasteen, hapenoton ja sydänkiven frekvenssin. Mukava silikonivalmisteinen rannenauha valitaan henkilökohtaisesti käyttäjän käsivarren läpimitan mukaan; krickitistä titaaniin.”
Marjeen katsoi lyhyesti arkistolaisia, mutta jatkoi seuraavalle korokkeelle, kun nämä eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain silmän suurina. Korokkeella oli jokin hyvin mekaanisen näköinen järjestelmä, jonka vieressä oleva metallista leikattu neljän senttimetrin korkuinen mittakaava-liskotar kertoi olevan pienen rakennuksen kokoinen.
“Ehkä kerran vuosisadassa Xian kansan parista nousee aivan erityisiä yksilöitä, heitä, joilla on sekä visio että kyky toteuttaa se. Kansamme sankareiden mitta ei ole miekassa ja ruudissa, vaan kehityksessä, joka luo hyvinvointia ja arvoa tekijänsä elintaipalettakin pidemmälle. Yksi tunnetuimmista on Vernixin perheen Device. Jokaisen työvaiheen korkea laatutaso ja patentoitu hydrauliikka- ja laakeritekniikka tekniikka tekevät Devicen henkilö- ja kuormanostimista markkinoiden halutuimpia. Teillekin tämä tuoteperhe on varmasti tuttu: Devicet asennettu niin Klaanin linnoitukseen kuin Metru Nuin Colosseumin torniinkin. Tiesittekö, että Vernixien säätiö on Ga-Metrun Yliopiston suurin yksityinen rahoittaja?”
“Mm, taisin lukea siitä joskus”, Vaehran sanoi. Vai siitä se nimi olikin tuttu. Lukemattomista väitöskirjojen esipuheista.. Tuliadoriumi alkoi tuntua pettymykseltä. Seleciusin mysteeri lipesi hänen sormiensa välistä. Miksi tämä paikka edes on temppeleiden kadulla? Tämä on vain mainos. Mainos, johon itse astutaan sisään.
Marjeen kenties aisti lievän turhautumisen, sillä hän ohitti seuraavat korokkeet ja lähti ohjastamaan vierailijoita kohti oikeanpuoleista salia. Geevee olisi voinut katsella hissin pienoismallia pidempäänkin, toimintaperiaate oli herättänyt tontun mielenkiinnon voimakkaammin kuin sen rakentaneen yrityksen sosioekonominen asema. Vaehran tajusi vaikuttavansa hieman tylyltä ja yritti korjata tilannetta.
“Anteeksi, mikä tämä tyhjä koroke on?” Hän kysyi ja viittasi huoneen keskelle, korokkeelle, joka oli muita matalampi ja laajempi.
“Ah, aivan. Siinä pitäisi olla Mantross AB:n Hurricane III, tehokas adoriniumydintekniikkaa käyttävä kontrarotaatiomoottori. Olemme kuitenkin antaneet kappaleemme Klaanin käyttöön, sillä kaupunkimme laivat ovat suurelta osin vanhentuneita purje- tai dieselvoimalla toimivia, ja partioaluksille on nyt tarvetta. Näytekappaleemme ovat kaikki täysin toimintakuntoisia. Emmekä ole saaneet tehtaalta uutta, kun saari on jotakuinkin saarrossa. Ymmärrätte varmaan. Näytekappaleiden rahtaus ei ole kaikesta korkein priorieetti, kun joitain yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä.”
“No, varmasti parempi näin. Klaani on varmasti kiitollinen. Me ainakin olemme”, Vaehran nyökkäsi.
“Jos saisitte toisen kappaleen tilalle, niin antaisitteko senkin partiokäyttöön?” kysyi pieni tonttu, ja tajusi suoraan, että kysymys oli ehkä hieman epäkohtelias, “Tai siis, sehän olisi taas sama tilanne. Hyödyllisempi turvaamassa rannikkoa.”
Arkistolaisten yllätykseksi Marjeen nauroi ja vaikutti siltä, kuin todellinen henkilö olisi paistanut läpi sen ulkokuoren alta, joka oli opetellut esittelynsä ulkoa. “Niin, varmasti antaisimme. Xian tehtaat eivät halua sotkeutua tähän konfliktiin, mutta auttamistapoja on hienovaraisempiakin, kun laskeudutaan ruohonkorsitasolle. Seuraatteko minua seuraavaan huoneeseen?”
Vortixxin astuttua oviaukon alta seuraavan huoneen valaistus heräsi eloon. Sähkönsinisestä syvänvihreään liukuva vaikutelma leikki seinustoilla. Oviaukosta vastakkaisella seinällä oli suuri maalaus – ei, sittenkin valokuva – jossa kaksi Vortixxia seisoi käsi kädessä selät katsojaan päin vasten kaksoisaurinkojen hohdetta.
“Tämä on Eleganssin Sali. Maailman kansat elävät päivästä päivään vaarojen ja haasteiden keskellä; armottoman sään, epävarmojen satojen, erämaiden petojen ja pahantahtoisten voimien haastamana. Xian edistys on kuin kansamme ylle nouseva suojelushenki, joka nostaa kämmenensä vastaan: ei enää. Kaikki maailman asukkaat ovat arvokkaita, kaikki ansaitsevat turvallisen, miellyttävän ja sujuvan elintaipaleen.
Olette varmasti kuulleet saaremme Vuoresta. Vortixx-kansalle se symboloi ikuista sykliä luonnonvoimien ja älykkäiden, tuntevien olentojen välillä. Halutessaan kansalaisemme voivat osallistua riittiin ja kiivetä vuorelle yhdessä läheisensä, usein parhaan ystävänsä tai puolisonsa kanssa. Mutta Vuoren riitti ei ole vain kahden yksilön ponnistus; riittiin osallistuu koko kulttuuri, sen kehitys ja eleganssi.”
Ilman annettua merkkiä siniset valot syttyivät näyttelykorokkeiden alla. Yhdellä lepäsi hienopiirteiset, mustasta metallista valetut kenkiin kiinnitettävät kiipeilypiikit. Toisella korokkeella oli neliteräinen salkoase. Nyt näyttää tutummalta. Xia ja asevalmistajat, Vaehran mietti.
“Denceen Stilet-kenkäpiikit vaativaan makuun, matkalle ylös kohti uutta elämää. Valmistajan ideologiaan kuuluu poistaa tuotteesta kaikki tarpeeton – ja tehdä esineen ajatuksen ytimestä kaunis. Trancen Intence-kalliotarrain on aikamme versio Xian esihistorian vuorimestareiden kiipeilyesineistä. Millimetrin tuhannesosan tarkkuudella toimivat servot siirtävät terät juuri oikeaan kohtaan ja saavat otteen minkä tahansa muotoisesta kielekkeestä. Kansamme vuosituhansinen kehitys nostaa rohkeat ja pelottomat kohti eleganssinsa huippuja.”
Marjeen johdatti kirjastoväen huoneen toisella seinustalla odottavien korokkeiden luo.
“Xian kansa ei kuitenkaan käperry itseensä ja jätä eleganssinsa siunausta vain itsensä hallintaan. Suuren Hengen lapsista me olemme olleet auliimmin luomassa yhteyttä muihin kansoihin; rauhanomaisesti, uudet ajatukset ja luomistyömme hedelmät edellä. Olemme levittäneet kansojen pariin kykyä ja mahdollisuuksia nousta ylös elämisen jatkuvasta taistelusta, astua arkipäivän yläpuolelle ja sanoa: ‘Me olemme täällä vain kerran. Miksi tyytyisimme vähempään?’”
Vihreä valo syttyi korokkeiden takana ja valaisi suurten konttialusten pienoismallit. Niiden takana oleviin korkeisiin lasipilareihin syttyi värilliset valot, jotka muodostivat näyttävän pylväsdiagrammin.
“Xian kaupankäynti on nostanut sekä Vortixx-kansan että lähisaarten elintasoa kuluneiden vuosituhanten aikana. Eleganssimme nousu on levittänyt siunaustaan kaikkien ystävämielisten kansojen keskuuteen tavalla, joka on merkki todellisesta yhtenäisyydestä. Meille siunatuilla lahjoilla – luomisella, jalostuksella, jakamisella – olemme toteuttaneet velvollisuuttamme, tehneet osamme tämän maailman rakentajina.”
Esitys oli samaan aikaan tylsä, pöyristyttävä ja hypnoottinen, mutta se osa Vaehrania, joka pysyi lähes aina skarppina ja analyyttisenä, vaikka vain alitajuntaisesti, käsitteli Marjeenin tapaa esitell Vortixxien kulttuuria. Mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta? Mitä kuvasta puuttuu? Uskooko puhuja itsekään siihen, mitä kertoo?
Toan omassatunnossa kiisteli kaksi ääntä. He olivat kaupungin uskonnollisten rakennusten kortteleissa, eikä Vaehranilla ollut tapana olla nenäkäs paikoissa, jotka olivat jollekin pyhiä. Mutta kaiken kaupallisuus oli niin käsinkosketeltavaa. Oliko tämä todellakin temppeli? Hänen oli pakko kysyä.
“On totta, että Xian teknologia ja keksinnöt ovat mahdollistaneet monenlaista kehitystä, auttaneet muita kansoja voittamaan haasteita ja selviytymään ongelmistaan. Mutta eikö kuitenkin moni näistä tuotteista ole aivan eri maailmasta kuin suurin osa matoran-yhteisöistä, elintasollisesti? Pohjoismantereen ympäristöstä aina Mexi-Koroon suurin osa kylistä elää käsityö- ja vaihdantataloudella.”
“Niin, olette aivan oikeassa”, Marjeen aloitti, ja hänen äänensävynsä oli jossain esittelijäksi koulutetun ja oman itsensä välillä, “moni tämän maailman asukkaista on suoran valmistaja-asiakas-suhteen ulkopuolella. Se ei tarkoita, etteikö nämä työläiset hyötyisi kehittyneiden valmistajien tuotteista. Joskus systeemi piilottaa oman kauneutensa: kulttuuriimme kuuluva uusien, käyttämättömien ja ensiksi juuri itselle hankittujen tuotteiden arvostus johtaa siihen, ettei mahdollisuudesta, jossa varakas käyttäjä myy tai lahjoittaa vanhemman mallinsa eteenpäin hankkiessaan uuden. Epäviralliset tutkimukset osoittavat, että vanhempia xialaisia malleja löytyy myös niistä kylistä, jotka eivät käy kauppaa suoraan valmistajien ja tukkuportaiden kanssa. Asia kyllä kiinnostaa valmistajia, vaikkeivat ne siitä ääneen puhukaan. Joka tapauksessa monen kalastajan ja lämpökivikaivosmiehen työ helpottuu näissäkin kylissä kansamme saavutusten eleganssin takia.”
Vaehran nyökkäsi. Niinpä niin, onhan oma lukulamppuni ja arkistointijärjestelmäni xialaista tekoa, jotain kautta. Mutta pienoinen kritiikin hiven xialaista kulutusjärjestelmää kohtaan herätti toivoa toan mielessä – siitäkin huolimatta, että Tulinoidan historia oli kaukana aiheesta.
He kävelivät Edistyksen Salin läpi kolmanteen huoneeseen. Kolmen vierekkäisen huoneen järjestys, jossa reunimmaisiin pääsi vain keskimmäisestä, ei vaikuttanut kovin toimivalta. Marjeenkin varmasti tiedosti sen, sillä esittelijän ryhdissä oli väläys epävarmuudesta. Vai oliko sen saanut aikaan arkistoijan haastava asenne? Se sai Vaehranin tuntemaan olonsa epämukavaksi myös itsensä kanssa. Mercuran puolison kirje nousi pintaan toan mielessä, jos se oli sieltä mihinkään hautautunutkaan. Aiheutettuaan ystävänsä kuoleman marssiminen tämän kansan temppeliin tökkimään kaikkea mikä liikkuu ei ollut kunnoittava ele. Miten syvälle tiedon takojan polku johtaisi?
Oikeanpuoleisen huoneen valaistus syttyi Marjeenin astuttua kynnyksen yli. Kullankeltaiset lamput olivat tällä kertaa lattian rajassa, ja alavalo antoi hyvin erilaisen vaikutelman. Vastapäisellä seinustalla olevalla korokkeella oleva tuote – ei, se ei ollut tuote. Se oli pieni kivihahmo, yllättävä mutta samalla hyvin tuttu. Mata Nuin kivessä oli sama ympyräsuu ja suljetut silmät kuin matoran-kansankin pyhätöissä. Kolmikon tultua jalustan tykö syttyi seinälle patsaan yläpuolella kattoon asti nousevat pienistä diodeista koostuvat kuviot: kuin kaartuvat siivet – tai lieskat.
“Suuri Henki Mata Nui laskeutui taivaasta valvomaan valtakuntaansa, jonka täytti valo ja ihmetys. Tämän näkemyksen jakavat lähes kaikki maailmamme kansat. Xian kansa on kuitenkin oppinut katsomaan pidemmälle; me olemme kääntäneet kaukoputkemme Mata Nuita pidemmälle. Suuret Olennot, maailman alkumeren luotsit, loivat maan ja kansan ja laittoivat Suuren Hengen paikalleen katsomaan heidän peräänsä – pitämään yllä systeemiä, joka kurottaa kohti uusia horisontteja. Xian kansan eleganssi on Suurten Olentojen huokauksia ja unelmia, väreitä heidän taivas-laivansa vanavedessä. Meidän edistyksemme on heidän lahjansa. Ja me seuraamme heidän jäljissään. Siksi Kosmoksen Sali on väriltään iltaruskon kullankeltainen.”
Vaehran tuijotti pientä kivihahmoa suuren kosmoksen keskellä. Hän huokaisi syvään. Lämmin hengitysilma väreili keinovalossa.
“Luomista tutkivat filosofit ja historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että niin matoranit kuin vortixxitkin – ja skakdit, peikot, steltiläiset ja muut – ovat Mata Nuin lapsia. Eivätkö Vortixxit usko niin, omasta suvustaan? Mercura ei ikinä puhunut… Enkä myöskään tiennyt, he jättävät kolme hyvettä opista kokonaan pois. Adoriumi tuntuu muutenkin korostavan yksittäisten, no, valmistajien saavutuksia, ei yhtenäisyyttä tai solidaarisuutta. Kertoivatko Suuret Olennot Seleciukselle, että hyvää saa levittää vain niille, joilla on rahaa maksaa? Ei ihme, että Mercura tykkäsi kaivella näitä mutia… Vai olinko se vain minä?”
Geevee ja Marjeen tuijottivat häntä. Vaehran tajusi sanoneensa sen ääneen.
“Siis anteeksi… Minä en ole ihan parhaimmillani… Ajattelin ääneen. Ystäväni… Olen pahoillani, tällaisessa paikassa, en tarkoittanut…” Vaehran näki vain mustaa, hän halusi valua lattian alle. Oliko totuus tosiaan revittävä auki paljain käsin? Läpi Mercuran, läpi suvaitsevaisuuden ja sivistyksen?
“Toverini”, Geevee sanoi Marjeenille, “ei ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.”
Vortixxin ryhti lysähti hieman, mutta silmiin syttyi terä. “Niin, useimmat tosin eivät pyydä edes anteeksi. Xialaiset syöttävät heikot vuorelleen. Xialla kannattamattomasta bisneksestä saa kuolemantuomion. Xialaiset eivät tarvitse orjia kun ne omistavat jo kaiken. Xialaiset osaavat puhua vain money money money.Xialla saa arvostusta vain, jos heittää siskonsa vuoren kitaan. Xialaiset vaihtaisivat taivaansakin muoviseen jos voisivat. Xialaiset murskaavat korkokengillään köyhien kallot. Xialaiset pyllistävät Suurelle Hengelle ja samalla nuolevat Varjotun varpaita. Xialaiset eivät osaa tehdä musiikkia, vain koneiden säksätystä. No, viimeinen, on ainakin totta, maannaisteni tekno on hirveää, mutta se on vain mielipideasia. Kaikki asiat, mitä lajini on tehnyt, ei ole ollut hyväksi maailmalle tai meille. Mutta jos olette huomanneet-” Marjeen katsoi Vaehrania, joka oli teknisesti matoran ja Geeveetä, joka oli mahdollisesti matoran – “tämä on hyvin paljon matoralaisten maailma.
Matoralaiset näkevät itsensä pieninä kansalaisina, enemmän vastaanottajina kuin tekijöinä. Heitä kurittavat milloin makutat, milloin skakdit, milloin vortixxit, ja heitä suojaavat Toa-soturit ja Suuri Henki. He rakentavat, mutta he sanovat rakentavansa Mata Nuille, turagoille, hyveillensä. He ovat vaatimattomia ja vähään tyytyviä. Näin sanotaan. Mutta kun vaatimattomuuden vetää tarpeeksi pitkälle, se muuttuu ylpeydeksi, ja matoralaisten äänienemmistöllä heidän maailmankuvansa on tehty viralliseksi aivan kaikkialla Metru Nuista etelään. Matoranit ovat ne, joihin verrataan. Muut saavat selitellä poikkeamistaan, ja jokainen vortixx on syypää ympäristöongelmiin ja epätasa-arvoon.
Xialla ei ole valoisia laguuneita, josta voi kalastaa perhepiirilleen aterian. Sen on aiheuttanut ehkä joku ylemmässä portaassa, ehkä tuhat tai sata tai kymmenentuhatta vuotta sitten, mutta onko sillä väliä? Sama taho mahdollistaa tuhansien toimeentulon, ja antaa suuntaa elämälle, niille jotka eivät voi elää omassa paratiisissaan. Emme me mestaa niitä, joiden liiketoimet ovat kannattamattomia, toivomme vain, että se, joka ottaa vastuulleen muita olentoja pystyy pitämään heistä huolen jatkossakin.
Minun kotini on Bio-Klaani, mutta olen ylpeä synnyinsaarestani. Kaikki ei ole siellä aina iloista ja kaunista, niin kuin ei täälläkään. Mutta se on silti paikka, josta olen tullut, ja jossa voin olla kolmen matoranin korkuinen liskonainen, sellainen jollaisena tulin kapselistani, ilman että joudun pyytämään anteeksi.”
Vaehran räpäytti silmiään. “Niin. Minun osuuteni on se, anteeksipyyntö. Minulla ei ollut mitään oikeutta sanoa sitä, mitä sanoin. Eikä minulla pitäisi olla syytä edes ajatella niin kuin ajattelin. Minä vain – tai siis me – olemme tutkineet Xian historiaa. Kuten varmaan tiedät, olemme arkistolaisia. Xian historia näyttää menevän yhteen Nimdan sirujen historian kanssa, ja niiden kohtalo näyttää sitoutuneen Klaanin kohtaloon. Mainitsitte jo Seleciuksen, ja hänen jäljillään me yritämme olla. Tuntuu vain, että hän on useita erilaisia tahoja tai henkilöitä, ja niiden kanssa me olemme valvoneet yökausia. Tai ainakin minä olen, ystäväni tietää paremmin, mikä on terveellistä.”
“Saat anteeksiantoni. Kulttuurien kohtaamiset eivät ole aina helppoja. Mitä Tulinoitaan tulee, suhteemme Seleciukseen on kahtiajakoinen; toisaalta hän on ylistetty hahmo, sukumme ylpeys, mutta myös verhottu hahmo, ikään kuin myyttiä ei haluttaisi vesittää totuudella.”
Vaehran huokaisi. “Tuo varmaan pätee moneen muuhunkin elämää valtavampaan hahmoon. Olemme lukeneet myös Selecius-säätiöstä, joka on ilmeisesti olemassa nykyäänkin, mutta se ei tunnu olevan otollisempi aihe tutkimukselle…” toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’!
“Säätiö on olemassa. Enempää en osaa sanoa, se liikkuu aivan eri arkipäiväisyyden tasolla kuin meidän Adoriumimme. Mutta Seleciuksen nimeä kyllä käytetään nykyäänkin, eikä hyvään. Useat asetehtaat ovat ottaneet hänen nimensä myyntiartikkeleiksi. Ja sitä jos jotain minä en siedä! Olen ylpeä kodistani ja kansastani, mutta suhteemme väkivaltaan on vääristynyt.”
“Aivan”, Geevee huomasi asian, jonka oli tiedostanut alitajuisesti alusta asti, “ei aseita. Kiipeilyvälineitä, infrateknologiaa, perämoottori, mutta ei aseita.”
“Olen aina ylpeä, kun asia huomataan! Ja toisaalta surullinen, koska se on niin yllättävää. Tietäisittepä, miten paljon asefirmat yrittävät rauhan aikaan vongata meitä laittamaan pyssyjään esille? Siihen minä olen vetänyt linjan. Tuliadoriumissa ei aseita esitellä. Jos olisimme suostuneet yhteistyöhön, voisi meillä olla iso ja komea, monikerroksinen talo. Mutta tämä riittää meille.”
Hetken he vain tuijottivat Mata Nuin kiveä ja sen yläpuolella kaartuvia valokaaria. Vaehran halusi sanoa jotain, muttei tiennyt mitä.
“Mainitsit Mercuran”, Marjeen sanoi ja katsoi Vaehrania silmiin. “Saanko tiedustella, kuka ystäväsi on?”
“Mercura… hän oli tutkija, ja journalisti, eikä hän pelännyt. Ja minä- minä pyysin häntä tutkimaan Selecius-säätiötä meille, koska kaikki muut tietolähteet kuivuivat. Ja hän tutki. Hän…” kyynel vierähti tulen toan naamion poskelle, ja hän köhäisi palan noustua kurkkuun.
“Hän kuoli juna-onnettomuudessa Xialla. Hän ja moni muu, ehkä viikko sitten. Se oli aiheutettu. Minä ajoin häntä sinne. Ja joku tappoi heidät kaikki, koko junan.”
“Ymmärrän. Minä kuulin onnettomuudesta, seuraan synnyinmaani tapahtumia. Ja jos joku tappaa junallisen siviilejä pelkän tutkimuksen takia, siitä synnistä ei puhdista Mata Nui eikä Suuret Olennotkaan. Haluatteko tulla takahuoneen puolelle? Olemme ehkä kaikki teekupposen tarpeessa.”
Vaehran otti tarjouksen vastaan kiitollisena. Takahuone oli samanlainen kuin takahuoneet kaikkialla: pieni keittiö, pari kolme tuolia, kuplamuoviin pakattu lähetys vielä nostolavalla, hyllyjä täynnä kääreitä ja niteitä. Täällä sentään oli ikkuna, vaikka se olikin pieni. Tee oli kamomillaa.
Marjeen kaatoi kolme kupillista ja istui pyöreän pöydän ääreen arkistolaisten seuraan. “Minä uskon, että ystäväsi tiesi, minkä riskin oli ottamassa. En voi auttaa teitä säätiön kanssa, koska en yksinkertaisesti tiedä. Mutta jos Mercura tutki sitä, uskon, että olisi väärin jättää tutkimus kesken. Väärin häntä ja hänen periaatteitaan kohtaan. Ja jos saatte selville säätiön mysteerin, ratkaisee se sotaa tai ei, niin valheen verhon raottamisesta voisi olla hyötyä myös Xian ilmapiirille.”
“Olen kiitollinen. Tätä on vaikea käsitellä yksin, vortixx-kulttuurin ulkopuolelta. Asia on samalla henkilökohtainen ja vieras, kammottavalla tavalla”, Vaehran sanoi.
“Ja me saamme mielenrauhaa siitä, että kaupungin Tuliadoriumi suhtautuu suopeasti tutkimukseen”, Geevee lisäsi.
“Olkaa hyvä, ystävät. Ja muistakaa, että suurimmalle osalle xialaisista henki ja elämä ovat tärkempiä kuin säätiöiden salaisuudet, vaikka itse Tulinoita paljastuisikin huijariksi tai rikolliseksi.”
He miettivät tätä ja joivat teetä. Keksiäkin oli, ja vaikka se oli melko kuivaa, antoi se arkistoijille ja Tuliadoriumin Marjeenille jotain, mihin pureutua samalla, kun edes jonkinlainen seesteisyys laskeutui heidän yllensä.
Kun aikaa oli kulunut merkityksetön määrä – ehkä puoli tuntia – Geevee kulautti loput jo viileästä teestään. “Suurkiitos, Marjeen. Pitäisiköhän meidän palata arkistoille?”
“Niin, varmaan pitäisi”, Vaehran punnitsi, “mutta minusta kuitenkin tuntuu, ettei se ole hyvä idea. Sinä sanoit, että valvon liikaa kirjojen parissa, ja sinä yleensä tiedät mikä minulle on hyväksi. Minä ajattelin, että – lähtisin kalaan. Minä en nimittäin muista että olisi ikinä varsinaisesti käynyt kalassa. Mutta se on sitä, mitä ne sanovatkaan, vastapainoa. Ehkä joku Huonolla satamakadulla lainaa minulle onkea tai vapaa tai viehettä. Matoa, kenties. Voit tulla mukaan jos haluat.” Tulen toa nyökkäsi vielä vortixxille. “Sinä myös, Marjeen.”
“Ehkä lähdenkin”, Marjeen vastasi.
Vaehran ja Geevee saapuivat Arkistoille tahoiltaan seuraavana aamuna vasta kymmeneltä. He olivat sopineet, että pidemmät aamu-unet tekisivät kummallekin hyvää. Ne todella tekivät.
Taukohuoneessa heitä odotti tuttu, mutta odottamaton hahmo.
“Hyvää huomenta”, Suga tervehti heitä laskiessaan Klaanilehden kuukausiliikkeen käsistään.
“Huomenta, Suga”, Vaehran sanoi yllättyneenä. Yleensä Arkistoissa oli hänen saapuessaan pelkkiä vartijoita.
“Et taida olla täällä lainaamassa lukemista”, Geevee arvaili, “kerta olet ainoita klaanilaisia, jotka tietävät tutkimuksistamme.”
“Oikein arvattu, hyvä Geevee. Minä sain kirjeen… Ja saatatte arvata keneltä.”
Suga kaivoi haarniskansa alta ruskean kuoren ja veti sieltä esiin lyhyen, käsin kirjoitetun viestin. Hän mietti hetken. Huoneessa ei ollut muita. Jään toa tarjosi paperia arkistoijille.
“Lukekaa vain. Siinä ei ole kovin pitkästi henkilökohtaisuuksia… Ja siitä tiedän, että kirjoittaja on hän.
“Mennään kuitenkin ensin toimistoon”, Vaehran sanoi. Eväät jäivät pöydälle kun kolmikko asteli portaat ylös Vaehranin toimistoon. Tulen toa sulki oven ja asetti kirjeen pöydälle. Geevee kiipesi sen vierelle lukemaan.
Luettuaan Vaehran nojasi päänsä käsiinsä. Jälleen kerran kirjastonhoitaja löysi itsensä tilanteesta, joka oli hänelle täysin vieras.
“Kultaiset soturit aiheuttivat jo yhden ystäväni kuoleman. En tiedä, voinko lähettää sinua tälle tehtävälle. Kuka Mercuran kuoleman takana onkin, he kenties tietävät jo, että havittelemme Tulinoidan arvoitusten ratkaisuja, ja eivät selvästikään pidä siitä. Oletko varma, että ystäväsi kirje on aito? Missä yhteydessä te olette tutustuneet?”
Suga hieraisi partaansa, mutta päätteli, ettei nyt ollut sopiva aika kysyä.“Vaehran hyvä, sinä luit kirjeen. Minun on mentävä. Luotan Seleciukseen, oli hän tehtaasta syntynyt tai ei. Enkä usko, että kukaan voisi väärentää tuollaista kirjettä tuntematta häntä ja minua.”
“Siltikin. Hän puhuu haudasta, josta on tullut.”
Vaehran irrotti nastan ja otti ilmoitustaululta rypistetyn paperin ja laittoi sen pöydälle Sugan tuoman kirjeen vierelle.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeet eivät olleet samanlaisia. Mestarin uhkailukirje oli kultaisella konekirjoituksella painettu, äärimmäisen kohtelias viesti. Sugan saama kirje oli kirjoitettu käsin, selkeällä mutta koruttomalla käsialalla.
“Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin… Ja sinun toverisi Selecius aikoo avata haudan saadakseen tietoa menneisyydestä, ja haluaa sinut mukaasi. Ja kummankin takana on tämä kultanaamioiden taho. Tämä yhteys… pelottaa minua. Enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos Mercuran tappanut taho olisi jäljittänyt jo meidät.”
“Toisaalta kyllä kirjeiden viesti on päinvastainen”, Geevee sanoi ja raaputti leukaansa, “Selecius – siis toverisi – haluaa tietoa päivänvaloon, ja mestari sen sieltä pois. Ja kuulkaas, minä luin näistä sotureista. Niistä puhuttiin dosentti Aoten Jumalan Nyrkissä. Aote ensinnäkin ihmettelee, miksi niin xialaisen, mutta muualla tuntemattoman tahon – siis Seleciuksen – nimissä oleva säätiö tekee niin matoran-kulttuurikoodattuja joukkoja. Kultainen Hau, suojelun naamio, tuo useimmille mieleen Suuren Hengen suojeluksen, Toa Metrun Toa Lhikanin – tai meidän Tawamme.”
“Yleensä asioiden tuominen valoon on lähempänä oikeaa, varsinkin jos taho on voimakas ja vaarallinen säätiö”, Suga sanoi.
Vaehran naputteli pöytää. “Olette oikeassa. Opimme Marjeenilta, että xialaiset pitävät suuntautumistaan ulospäin vahvuutena, ja se voisi selittääkin sotilaat, mutta toisaalta Seleciuksesta ei kyllä juuri kuule Xian ulkopuolella. Meilläkin kesti kauan yhdistää nimi vanhoihin asekuvastoihin.”
“Niin, ja sekin oli aika kummallinen löytö. Hitto kun me heitimme sen katalogin roskikseen!” Geevee katsoi haikeana toimiston roskikseen, joka oli tyhjä.
“Se katalogi oli kyllä hämmentävän arkinen ja banaali tähän kaikkeen verrattuna. Seleciuksen säätiö tuntui enemmänkin pimittävän tietoa kun markkinoivan niitä ulkopuolisille.”
“Siitäkin Aote puhuu. Säätiön pääkonttorista tai työntekijöistä ei meinaa saada lainkaan tietoa… Kuten tiedämme.” Geevee nyökkäsi rypistettyä paperia kohti. “Se on ilmeisesti pörssin sisä- tai yläpuolella ja käyttää talouden harmaalla alueella kaikkivoipaa valtaa. Tavat vain ovat muuttunueet historian saatossa. Nykyään valistusjärjestö “Noidan tyttäret” tuntuu oikovan niitä, jotka yrittävät kyseenalaistaa tilanteen. Päättelin, että kyseessä on julkisuuskelpoisempi versio mestarista, joka on valmis silkkoihin terroritekoihin.”
“Säätiökö teki Selecius-joukot? Sama, joka tutki Nimdaa videolla?” Suga kysyi.
“Oletan niin, joskin näitä on lähes mahdoton ajoittaa”, Geevee vastasi. “Joukkoja ei nimittäin ikinä ‘julkaistu’ tai mitä sanaa niistä pitäisi käyttääkään. Aote puhuu kultaisesta armeijasta, jota ei ikinä käytetty historiallisissa taisteluissa – ja arvelee, että se oli valmistettu muita kuin vortixxeja varten. Useimmathan olivat sitä mieltä, että joukot olivat keinotekoisia, ja ystäväsi kirje tuntuu todistavan tämän. Katalogi myös.”
Sugan naamiolle nousi pieni hymynkare. “Niin, paitsi minun ystäväni taistelut. Joskaan häntä ei ‘käytetty’. Olen varma siitä. Ja jos tämä matka vie minut vaaraan, ei syy ole teidän. Seleciuksen kanssa teimme sitä, mihin meidät oli luotu, oli takana sitten Tulinoita tai Suuri Henki: seikkailimme saarelta toiselle. Opetimme kyläläisiä taistelemaan hirviöitä vastaan. Tuimme heitä, jotka tukea tarvitsivat. Teimme tavallisten matoralaisten arjesta hieman helpommin kestettävää.”
“Toa-asioita”, Vaehran huokaisi, “samalla kun minä istun neljän seinän sisällä ja asetan muita hengenvaaraan.”
“Hengenvaara kuuluu soturin osaan. Minun elämäni on sodassa, kiertelevänä soturina ja taas sodassa, ollut väkivaltaa. Ja se on aina väkivaltaa jotain vastaan, ja silloin minä olen hengenvaara muille. Ja joskus sitä päätyy miettimään, onko tässä mieltä, viekö tämä maailmaa eteenpäin? Onko rauha vain valmistautumista seuraavaan sotaan? Joskus tuntuu, että me miekoin ja tapparoin yritämme vain hoitaa taudin oireita. Mutta sinun panoksesi, tutkimus, asioista selvää ottaminen, salaisuuksien tuominen päivänvaloon… Se on kuin etsisi lopullisen parannuksen. Minä en tiedä, tuoko Nimdan tai tulinoidan mysteeri meille pelastuksen, mutta uskon silti, että niiden tuominen pois varjoista auttaa maailman heikkoja suurten voimien juonia vastaan. Ja tuon uhkauskirjeen lähettäjä… uskon, että sitä vastaan on taisteltava, ja siinä sinun ja Arkiston panos on parhain, mitä voin kuvitella!”
“Kiitos, Suga. Tarkoitan todella. Ja Marjeen, joka pitää kaupungin xialaista pyhättöä, oli samaa mieltä. Ei kostona – sillä uskon, että jo totuuden paljastaminen laittaisi lopun Tulinoidan mestarin terrorille. Heillä on menetettävää.”
Vaehran otti rypistetyn uhkailuviestin, tasoitti sen pöytää vasten ja laittoi sen Sugan saaman Seleciuksen kirjeen kanssa samaan kirjekuoreen.
“Haluan, että näytät tämän ystävällesi. Sillä vaikka taho on aivan eri, on hänellekin tärkeää tietää, mihin hänen kasvojaan käytetään. Ehkä se auttaa Seleciusta löytämään paikkansa tässä tarinassa.”
Siinä kesti kauan, mutta olen vihdoin löytänyt yhden niistä hylätyistä paikoista, joissa kaltaisiani syntyi ja koulutettiin. Ehkäpä kyseessä oli sama, josta nousin auringonvaloon, ehkä ei. Muistoni noista ajoista ovat hiipuneet vain etäiseksi sumuksi. Kuten kaikki kaltaiseni, niihin aikoihin olin joku toinen.
En ole vielä astunut tuohon hautaan. Teen niin riippumatta siitä, oletko mukanani vai et. Odotan kuunkierron ajan siellä, missä viimeksi kohtasimme. Jos haluat vielä muuttaa mielesi, ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin jättää saapumatta. Ymmärrän kyllä, jos päätät tehdä niin.
Vaikka tunnenkin kyllä Toa Sugan tarpeeksi hyvin tietääkseni, että tuo tarjous on hänelle pelkkä muodollisuus. Nähdään pian, rakas ystävä.
Nelikko eteni Vo-Metrun tiellä. Kuutamo kulki kuusenlatvojen takana, mutta kukaan ei ehdottanut yöpuulle vetäytymistä. Kaiken tapahtumisen jälkeen unen epätodellinen haamumaailma olisi ollut liian sekava lisä olemassaolon kerroksiin. Rakasentankin vierellä tallustava Särkältä näyttävä Särkkä oli kuitenkin välillä kuulevinaan hitaan, kuudennen olennon tassuttelun takanaan. Mutta kääntyessään katsomaan siellä ei näkynyt ristin sieluakaan.
Särkältä näyttävää Särkkä ei yhtään helpottanut ajatus, ettei seuraajalla olisi sielua lainkaan. Hän hytisi hieman.
”Eli se rasia oli siis eräänlainen batyskafi, jolla voi lymyillä todellisuuden pinnan alla? Ja sinne voisi piilottaa… eläviä sieluja?” Yritti Särkän näköinen Nerva vielä kerrata hämäriä tapahtumia.
”Mikä hitto on batyskafi?” kysyi Särkän näköinen Särkkä tyytyväisenä siitä, että sai muuta ajateltavaa.
”Ei se minusta batyskafi ollut”, Nerva sanoi. Hän ei ollut innokas puhumaan oman rasiansa sisällöstä.
”Se on semmoinen veden alla menevä laite. Vähän niin kuin hylkeen ja rakasentankin risteytys. Tankeissa oleva bensiini on kevyempää kuin vesi ja niin edelleen. Hauleja pudottamalla korkeutta voidaan säätää.”
”Kuulostaa aika sakealta”, Särkkä sanoi.
”Mutta”, Nerva mietti, ”Minun rasiassani piili siis oma, muinainen sieluni. Joka oli tullut sinne glönkulla Nimeämispäivän tähdeltä. Vartioni herpaantui ja se pääsi ulos, ja sitten matkustimme lopulla pelastamaan teidät kaksi. Mitä on toisessa rasiassa?”
”Eikö sinun pitäisi tietää? Me olimme sama. Sinä toit sen metsään”, Nerva vastasi hieman ärsyyntyneenä koko juttuun.
”Ja eikös tuo minun näköiseni tyyppi ole te myös”, Särkkä puuttui keskusteluun.
”Joo, mutta minä olen vanha ja muinainen! Vuosituhansien opettama!” Särkän näköinen Nerva sanoi tavalla, joka oli vähintäänkin pompöösi.
”Eikö sinulla ollut vain kokemusta laatikossa lymyämisestä?” huomautti toinen toisista Nervoista.
”Niin ja. Sinä tulit laatikosta ja otit vain minun ruumiini käyttöösi! Se ei kuulosta oikein reilulta!” sanoi Särkkä.
”Paraskin puhuja, peikko. Olit ampunut minua päähän tuliaseella. Ja minä sitä paitsi pelastin sinut vanhan pomosi pretoriaanikaartilta.”
”Missä Pretoria edes on?” mietti Nerva.
Hän ei kuitenkaan saanut ikinä vastausta. Hyy hiipi kaikkien Nervojen ja Särkkien selkäpiihin. Kuin lumotuneina he kääntyivät katsomaan taakseen.
Kuun kajossa, pehmeiden jalanjälkien päässä, olivat uhkaavina Valtiaan kultaiset, karvaiset tohvelit.
Maailma on kylmä paikka, jossa pientä kulkijaa uhkaavat lukemattomat vaarat. Pakkanen jäätää nivelissä. Kuusen latvassa odottaa palavasilmäinen lintu. Salon ruhtinaan lakeilija voi kantaa kaksipiippuista katkaistua. Matkaaja voi olla ikinä palaamatta tupansa lämpimän valkea valopiiriin. Ehkä viikko, ehkä kaksi hänen poistumistaan ihmetellään, sitten mökki saa uuden asukkaan, päitä pudistellaan, ja sitten hänet unohdetaan. Julmia ovat maailman lain ja häilyväisiä sen turvat.
Nimeämispäivä on kuitenkin aivan erityistä aikaa. Nimeämispäivänä pienet ihmeet ovat sallittuja.
Nimeämispäivätähti
Nerva hieroi otsaansa. Tuntui, kun hänen päänsä olisi saanut kunnon tällin. Tai ei; tuntui enemmän käänteiställiltä. Kuin olisi lyöty pirullisen kovaa, mutta takaisinpäin.
Kylmyyden tunne oli poissa. Kuten myös öisen metsän tunnepaketti, jossa on tiettyä uhkaa, altavastaavaa tunnelmallisuutta ja syvälle juurtunutta tuttuutta. Ei enää. Ympärillä on lähinnä punaista.
Siellä oli tuoli. Siellä oli teline, jossa oli aikakausilehtiä, mutta ne olivat aika vanhoja. Useimman asiat olivat kirkkaanpunaisia. Jotkut olivat metallinhohtoisen punaisia. Pään tunne tuntui todella omituiselta, mutta Nerva ei oikein osannut sanoa, oliko tunne kiva vai kamala.
Vastapäisellä seinällä avautui ovi. Nerva ei ollut edes huomannut ovea, mutta toisaalta, eipä hän erityisen skarpissa kunnossa ollutkaan.
”Hyvää nimeämispäivänaikaa!” julisti olento, joka astui ulos. Tai paremminkin rullasi. Sillä ei ollut yhtään jalkaa vaan leveä pyörä, jolla se kulki eteenpäin. Olion vartalo näytti kävyltä, mitä nyt se oli sininen ja hopeisen hileen peitossa. Pääoletettu oli suojassa puolipyöreän kuvun alla. Käsiä oli neljä, yhdessä on kirjoitusalusta ja toisessa ylipitkä sulkakynä.
”Ah, nimeämispäivänaika! Mikä taianomainen aika tämä onkaan! Normaalisti teikäläiset eivät edes pääse tänne… Ja ah, suora päävaurio, kriittinen. Eipä sinua olisi sille toiselle tähdelle päästettykään!” Rullaveikkonen iski toverillisesti silmää. ”Äläkä anna nimen hämätä. Ei tämä oikeasti ole taivaankappale. Se on kukka, tajuatko? Nimeämispäiväntähti. Mutta jos käyt ulkona, älä turhaan koskettele seiniä – tämä on lievästi myrkyllinen.”
”Mitä?”
”Ah, aivan. Anteeksi. Olet tietenkin hieman tolaltasi. Sitä edesmeno usein tekee… Ja niinhän se on, että harvahan sitä käsittää omaa kuolevaisuuttaan. Se on ihan inhimillistä.”
”Olenko minä kuollut? Minä en ole kuollut! Ja minulla on tuolla juttu, josta en mielelläni olisi kauaa erossa! Tuolla… Öh.”
”Niin, niin. Kuollut? Et tunne olevasi kuollut? Hyvä! Siinäpä vasta nimeämispäivän henkeä! Mutta kyse ei ole siitä. Sinä… edesmenit, poistuit joukosta, heitit henkselit seinään, potkaisit tyhjää. Se on vain tapahtuma. Sinun ei tarvitse määritellä itseäsi sen kautta. Ja kuten sanoin: Onnea! Nimeämispäivä on ihanaa aikaa! Ilmassa on haltiapölyä ja pikkuväki kulkee ikkunoiden takana ja pieniä ihmeitä tapahtuu… Ja täällä sitä vaan ollaan!”
”Niin missä. Ei ainakaan nevalla enää.”
”Nimeämispäiväntähdellä”, rullaveitikka sanoi kiltillä mutta hieman ärsyttävän artikuloivalla äänellä, ”tai Tähtilatvalla, tyräkkikasvien heimoon kuuluvalla kukalla, joka sopivissa oloissa kasvaa jopa kolmimetriseksi puuksi tai pensaaksi. Olemme Kahdennessatoista Kukinnossa. Voit myöhemmin nauttia Terälehtiterassien näkymistä. Tai jos haluat ottaa vaikka ettonet, niin sinulle on soma pieni huone Varressa. Miltä kuulostaa?”
”Olenko minä kukassa?”
”Aivan oikein!”
”Kukassa? Mutta kukathan ovat… pieniä? Miten minä mahdun kukintoon? Sopivissa oloissa kolmemetriseksi? Häh?”
”Niin, no, se on pieni…” olio naurahti ilottomasti, ”sivuvaikutus. Jostainhan pikkuväenkin on tultava. Mutta ajattele asian positiivista puolta. Voit pudota satoja kertoja pituutesi verran eikä sinulle käy kuinkaan. Vaikka keittiön pöydältä.”
Täyden tiedottomuuden ja kovan valveen välillä oli vain lyhyt hämärän häivähdys. Yhden silmän pyöreän näkökentän valtasi kirkas sairaalalamppu, joka pakotti Tongun ensin räpyttelemään ja sitten kääntämään katseensa sängyn vieressä istuvaan matoraniin. Ylihoitaja Yilda hymyili ja taputti jättiläisen isoa kättä.
“Tervetuloa takaisin. Kupe sai poistettua luodin jalastasi. Olet selvillä vesillä. Odotas, haen hänet toimistolta… Ja odotushuoneessa on muutamia ystäviäsi, haluatko tavata heidät nyt vai myöhemmin?”
“Sisään vaan”, Tongu sai mutistua, “ja kiitoksia.”
Yilda nyökkäsi ja poistui. Kyklooppi silmäili sinisin verhoin eristettyä soppeaan. Pöydällä ei ollut mitään epäoleellista: Joitakin letkuja potilaan itsensä jalasta meni kojeeseen, joka kehräsi hiljaista hurinaa. Pöytäliina oli kukkakuvioinen.
Verhot aukesivat ja sisään astui Kupe perässään tuntematon hoitaja sekä Tehmut, Samol ja Ontor. Tervehdyksiä vaihdettiin tapaan, jossa sekoittuivat jotenkin omituisella tavalla adrenaliinin ja kauhun täytteisen seikkailun jälkeinen arkipäiväisyys, onnistuneen leikkauksen jälkeinen helpottuneisuus ja epätietoinen ahdistus siitä, mitä välitön lähitulevaisuus toisi tullessaan.
Kupe kaivoi esiin muovipussin, jossa oli tavallinen ympäri maailmaa käytetty tappozamor.
“Tällaisen kaivoimme jalastasi, kun olit nukutettuna. Se oli helpompaa kuin olisin osannut toivoa. Kehosi taisteli jo vastaan; luoti oli eristetty kudoksesta jonkinlaisella vahalla, ja vauriot olivat jo osittain korjanneet itseään. Toivottavasti nukutus toimi; en ole ikinä leikannut keltaista jättiläistä aiemmin, joten annoksen määritteleminen oli hankalaa.”
“En tosiaankaan huomannut mitään”, Tongu sanoi ja katsoi pussia ja tohtoria. Jalkaan ei tällä hetkellä koskenut, mutta se johtui luultavasti lääkkeistä. Kupeen oli helppo suhtautua, lääkintätoaa kohtaan jätti tunsi vain kiitollisuutta. Mutta ystäviään hän ei pystynyt vielä täysin kohtaamaan. Jätti huokaisi syvään.
“Kiitos paljon. Mutta entä muut? Ternok ei ole täällä. Ja niin, Harkel ja Weedol ja Morthank ovat kuolleita ja kaukana, sille ei kukaan voi mitään. Gee, onko hän palannut? Nyt on vielä tänään, tai siis, vasta viime yönä me olimme siellä, eikö?”
“Kyllä, on vasta yksitoista tuntia siitä kun tulitte. Ternok on viereisessä vuoteessa”, Kupe vastasi vakaasti ja hoitajamatoran sysäsi verhot syrjään; Kaukau-kasvoinen matoralainen nukkui pienessä sängyssä näennäisen rauhallisesti. Sydänvalo välkkyi tasaisesti.
“Korjasin haavan hänen päässään, ja Akaku-kuvat näyttävät kaiken olevan fyysisesti kunnossa, mutta emme ole saaneet häntä vielä hereille. Mielen asiat ovat vaikeita ja vielä pitkälti lääketieteen keinojen ulottumattomissa, ja vain aika näyttää, miten hänen tilansa kehittyy. En valitettavasti uskalla luvata mitään. Guardianista emme ole kuulleet mitään, mutta hän olisi tuskin päässyt tässä ajassa taistelukentältä Klaaniin ilman kulkuneuvoa, vaikka olisikin kunnossa.”
“Ternok ei herää…” Ontor sanoi, “mutta ainakin sinun korjaamisesi onnistui”, Ontor sanoi surumielisesti, “minä olen pysytellyt täällä katsomassa teidän peräänne, kun en tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä.”
“Kaikki ovat tietenkin järkyttyneitä menetyksistä, mutta olemme saaneet tilanteen Telakalla selkeytetyksi”, Tehmut jatkoi, “laadimme strategiamallit uusiksi saatujen tietojen mukaan. Lohrak-ryhmällä oli kostotoimihaluja, mutta kielsin vielä lähettämästä aluksia Suurkylälle ennen kuin saamme tietää kunnolla vihollisen ilmatorjuntakalustosta.”
“Viisasta”, Tongu sanoi, “ei tässä voi tunnepohjaltakaan mennä tuon katastrofin jälkeen. Vaikuttaa siltä, että rohkeat manööverit eivät aina ole ratkaisu silkkaa ylivoimaa vastaan. Ja kiitos kaikesta, minkä teitte minulle ja Ternokille. Ei kai voi kuin toivoa, ettei pelkkä isku päähän poikaa lannista, kaikken sen jälkeen, mitä on koettu… Toivotaan parasta.”
“Niin voi aina tehdä!” sanoi Kupe, “Mutta sinun pitää jäädä tänne tarkkailuun muutamaksi päiväksi. Muistotilaisuus kaatuneille järjestetään pian, enkä voi luvata, että sinun kannattaa kävellä vielä pariin viikkoon; vaikka vamma on korjattu, olet sen verran raskas, että käveleminen oli tuhoon tuomittu yritys. Keksimme kyllä tavan, jolla pääset liikkumaan ympäriinsä. Meillä on kuitenkin ollut hyvin erikokoisia potilaita, vaikka olen kyllä suurin.”
“Jos vain pääsisin pajalleni, voisin tehdä kulkupelin, mutta ette te kuitenkaan päästä”, Tongu vastasi ja uskalsi hymyilläkin vähän.
“Emme niin. Ja minusta sinun kannattaa jättää laivaston asioiden hoito toistaiseksi Tehmutille ja keskittyä paranemiseen. Voit samalla seurata ystäväsi tilaa.”
Tongu tuijotti kattoon. Muistotilaisuus, ennen sitä makoilua täällä, ja sen jälkeenkin, odottaen seuraavia huonoja uutisia… Mutta kyklooppi oli yhä hyvin väsynyt, eikä nukutuksen uni ollut sitä parantanut. Tuntui helpottavalta jättää asiat toistaiseksi Tehmutin hyvin osaaviin käsiin. Kotisaari tuntui pimeämmältä ja pelottavammalta paikalta kuin koskaan aikaisemmin, mutta sairaalasiivessä vallitsi käytännönläheinen ilmapiiri, jonka tavoite oli korjata loukkaantuneet ja tehdä sairaista terveitä. Toistaiseksi se saisi kelvata.
Päivät vierivät. Sodan ankeus kilpaili huomiosta käytännön kuhinan kanssa. Suru menetetyistä ystävistä vaihtui enteilevään pelkoon siitä, kuka olisi seuraava, kuinka monta menetystä joutuisi kokemaan ennen sodan – tai oman elämänsä – loppua.
Muistotilaisuutta edellisenä iltana sairaalasiiven henkilökunta esitteli hänelle varastosta löydetyn kävelyavun, sähkökäyttöisen rautahäkkyrän, joka tarkemmin havainnoituna paljastui kuuden rapujalan keskellä olevaksi istuimeksi. Keetongua inhotti sähkölaitteen juotetun tinan ja piin katku, mutta lahjaravun sisuksiin ei ollut katsomista, ja ainakin sähköpeli piti höyrykattilaa paremmin sairaalasiiven ilman raikkaana. Muutenkin kovilla oleva lasarettiväki teki parhaansa, eikä kukaan olisi varmasti halunnut teknologian jälkijunan viimeistä jättiläistä pätemään laitteistaan. Ja pitihän se myöntää, että ussalin silmien muotoon valetut ohjaussauvat olivat hauska idea. Ternok olisi takuulla nauranut niille.
Muistotilaisuuden jälkeen Tongu jyrisi ylös pääkatua raputuolissaan. Auringon laskivat linnoituksen taakse jättäen Admin-tornin väliinsä. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu. Se ei ollut kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, ja se oli tehnyt suhtautumista jos nyt ei muuta niin ainakin automaattisempaa. Tavallaan Tongu olisi halunnut jatkaa Telakalle, mutta Kupe oli vaatinut jokailtaisen tarkastuksen, ja jalkaa särki muutenkin edelleen.
Yksi silmä katseli linnoitusta, sen voittamattomia muureja ja taivaita tavoittelevia torneja. Se oli koti ja turva, mutta myös sodan osapuolen komentokeskus – katselivatko torakat pesäänsä samojen tunteiden vallassa? Pystyikö pesää edes hahmottamaan samalla tavalla kuin maanpäällistä linnoitusta? Täällä adminien johdon paikan pystyi näkemään selvästi, mutta oliko vastapuolen kenraalikunta rivisotilaille vain ajatus, taho, joka kenties oli jossain olemassa, mutta kuitenkin toiselle olevuuden tasolla kuin oma marssin ja raudan täytteinen maailma? Tai millaista olisi katsoa saaren sotaa Tawan tornista, ylimpänä vastuun katkerilla rappusilla? Tongu tiesi olevansa tärkeä mies, ja kaupungin suurin työnantaja administon jälkeen, mutta ainakin hänellä oli joku, jolta ottaa käskyt vastaan. Se ei pieni ero. Ja kuitenkin täällä johtajille pystyi sanomaan mielipiteensä, antaa äänensä kuuluviin… Kyklooppi oli ilmalaivoillaan matkannut kauas, eikä tällaisia yhteiskuntia ollut paljon. Tähden pohjoisosien väelle Dumekin tuntui tärkeältä, joskin arkielämässä kaukaiselta hahmolta. Täällä Tawan pystyi näkemään kukkia kastelemassa, Guardiania pystyi sanomaan Guartsuksi. Se oli hieno järjestys. Toivottavasti se kestäisi toisenlaisten paineessa.
Hissin ovet avautuivat, kello kilahti ja kolinan säestämänä rapujalat kantoivat tuomiopäivän lasaretin rautahäkkyrän keskellä majailevan kykloopin käytävälle.
Ovia oli viisi. Keskimmäinen, joka vei strategiseen komentokammioon, oli ollut kiinni jo pidemmän aikaa. Tongu ei ollut koskaan viihtynyt huoneessa, joka oli tunnelmaltaan kylmä ja kova. Sen oikealla puolella olevaa ovea ei kannattanut edes yrittää, vaikka normaalitilanteessa admin-toimistoista ruudinkatkuisin olisi vaikuttanut parhaalta vaihtoehdolta. Viereisen oven, jonka kyltin tilalla oli vain läntti kuivunutta liimaa, oli kyklooppitoipilas oppinut ohittamaan jo hyvän aikaa sitten. Eipä hän muistanut huoneessa koskaan käyneensäkään.
Vasemmalla seinällä oli kaksi ovea, joista vasemmanpuoleisen messinkikahva piti kuuleman mukaan vaihtaa aika ajoin liiallisen kulumisen seurauksena. Oikeanpuoleisessa ovessa tätä ongelmaa ei ollut, mutta siinä huomion kiinnitti kaksi lähes maan rajassa olevaa lisävedintä.
Tongu parkkeerasi rapujalkatuolin vasemman oven eteen ja koputti pitkällä kädellään sen puuhun kuin tuhat kertaa aikaisemminkin.
Kesti kolme sekuntia ja sen perään toisen kolme sekuntia liian pitkään. Tongu koputti uudestaan hieman kovemmin, mutta mitään ei tapahtunut. No, eihän sitä voinut odottaa, että koko sirkuksen tirehtööri olisi aina paikalla, ja eihän tästä ollut varsinaisesti edes sovittu, mitä nyt sanottu ohimennen, mutta jotenkin, kaikesta huolimatta, Tawa oli aina paikalla, ja vaikka siihen luottaminen oli naiivia ja typerää niin sellaisten ajatustottumusten vanki sitä itse kukin oli.
Mutta miksi juuri nyt, kun Keetongu oli saanut mielessään muotoiltua selväksi sen, mitä hänellä oli ollut aikaa miettiä päivätolkulla sairaalasiiven loisteputkien valossa? Työssä oli se puoli, hyvä tai huono, että se vei mielen mukanaan, ja ajat olivat sellaisia, ettei joutilaisuuteen ollut varaa kuin saamattomilla ja sairailla. Ja kuolleilla.
Kyklooppi hieroi leukaansa ja naputteli sähkönilviäisistuimen käsinojaa. Tokihan sitä pystyisi palaamaan paremmalla ajalla. Mutta silti tuntui siltä, ettei ajatusten hautominen enää auttanut, ja jos asioita ei sanoisi nyt, niin ne jäisivät sanomatta kokonaan, ja siitä ei voisi syyttää kuin itseään.
Tongu huokaisi syvään, ohjasi tuolia muutaman metrin oikealle ja koputti.
Hetken hän saikin vastausta odotella ennen kuin kuuli lähestyvät askeleet oven takaa ja hiljaisen naksahduksen jostain maan tasolta. Hopeiset pihtihampaat työnsivät uksen auki, ja pian ovenraon hämärästä katsoi ulos ilmeetön vihreä viirusilmä. Visorak pysähtyi hetkeksi tuijottamaan kynnyksensä edessä olevaa häkkyrää ja sen ratsastajaa.
“Teeerve”, sanoi Tongu, “eh. Sanoin tuossa joku aika sitten, olisiko ollut Tawalle, että pitäisi puhua. Administolle. Mutta kukaan ei vastannut tuolta”, nyökkäys vasempaan, “niin minä sitten, että ehkäpä sinä. Niin.”
”Terve.”
Keltaisen jätin tottumattomuudella olisi ollut helppo uskoa että tämä oli ääni vain omasta pääkopasta. Dialogin käyminen oman pollansa kanssa oli asia, johon oli vaikea tottua, jos ei tavannut puhua Visokin kanssa juuri muutenkaan… syystä tai toisesta.
Tongulle tutuin telepaatti oli ollut Nynrahin matkan aikoihin Manu, ja vaikkei kokemus hämähäkistä pään sisällä täysin miellyttävä ollutkaan, niin puolijärkevän Makutan iskuporakonekokemukseen verrattaen tuntemus oli silkkisen pehmeä. ”Olet siis toipumassa päin?” Visokki kysyi varoen.
“Pitääkö minun vastatakseni siis puhua vaiko vain ajatella?” sanoi jätti refleksinomaisesti. Manun yhteydenottoihin hän oli yleensä vastanut karjumalla. ”Miltä vain sinusta tuntuu, kuulen joka tapauksessa. Mitä asiasi koskee?”
“No, hyvä. Ehkä minä sitten puhun, niin ainakin sitä kuulee itse mitä sanoo. Ja joo, tässähän sitä ollaan, melkein pystyasennossa. Tai siis, ei millään pahalla. Mutta tuota, niin. Kun tulimme tuolta reissusta, ja sitä otti tämän luodinpirulaisen ja siitä lähtien on saanut makailla tuolla sairaalassa, niin olen vähän miettinyt niitä näitä ja voisin vähän kysyä teiltä johtoportaasta näistä asioista, ihan yleisesti. Mmm. Tawan kanssa tästä tosiaan taisin sopia, tai mainitsin että olen tulossa. Missähän hän lienee?”
Visokin äänensävyihin ja elekieleen ei usein päässyt sellaista, mitä hän ei siihen tietoisesti päästänyt. Silti nyt jopa keltainen jättiläinen huomasi ne pari ylimääräistä sekuntia, jotka adminilla meni vastaamiseen. ”En tiedä”, Visokki sanoi.
“Jahas.”
”Voithan kyllä tulla myöhemminkin, jos kaipaat häntä?”
”No joo. Mutta mutta, onhan teitä admineita kuitenkin ne- siis, enemmän kuin yksi, eh?”
Visokki jätti jätin kysymyksenasettelun jälkeen hetkisen hiljaisuutta, jonka hän toivoi kelpaavan vastaukseksi. Lopulta hän työnsi raollaan olevan oven kokonaan auki ja peruutti syvemmälle tilaan.
”Tule sitten”, hän jatkoi vaitonaisesti.
“Khiitos”, Tongu puhahti jotakuinkin hämmentyneenä tilanteen kehityksestä, mutta oltiinhan sitä kiperimmissäkin tilanteissa oltu. Hetken aikaa kymmenen jalkaa naputti lattiaan kun apuvälineessään kököttävä jätti seurasi adminia huoneistoon.
Jostain kumman syystä se oli yksi niistä sen kerroksen huoneista, joihin Tongu ei ollut koskaan ahtautunut, ja ensivaikutelma oli sanalla sanoen kaoottinen ja hämmentävä. Myrkynvihreää seittiä kietoutui pingottuneena huonekalujen ympäri. Sitä roikkui katosta löysinä pätkinä, ja mosaiikkimainen verkko sirpaloi ikkunasta työntyvän valokiilan. Tilan tummanpuhuva olemus huusi ensimmäisenä ehkä sitä, että jonkinlainen hirveä peto oli tunkeutunut jonkun matoralaisressukan kotiin, syönyt asukkaan ja nyt teeskenteli olevansa matoralainen ainakin siihen asti, että vainajan ystävät huomaisivat eron.
Persoonalliseksi loukkoa pystyi ainakin luonnehtimaan. Lisäksi siellä oli sohva. Se teki paikasta jotenkin helpommin lähestyttävämmän. Eipä sillä, lähestyminen verkkoja täynnä olevassa tilassa ei kovin helppoa ollut, kun oli kolmatta metriä pitkä ja vielä maailmanlopun leikkuupuimuria muistuttavassa kulkuvälineessä. Tongu pysäköi parin metrin jälkeen päädyttyään umpikujaan. Verkkojen raivaaminen ei tuntunut kohteliaalta.
Visokki tuntui miettivän hetken ja kävi nykäisemässä oven kiinni. Hän kääntyi katsomaan Tongua ilmeellä, joka olisi tämän näkökulmasta voinut olla yhtä lailla hyökkäävä kuin pelokas tai tuttavallinen.
”Haluatko, että tarjoan sinulle jotain, tai…?”
Tongu mietti hetken visorakien partaveitsileukoja. “Kävin syömässä jo äskettäin, kiitos vain”, hän tyytyi sanomaan.
”No, hyvä. Mistä halusit puhua?”
Kysymys asetettuna suoraan aivoon kulkematta korvakäytävän kautta tuntui laajuudessaan jotenkin niin lamauttavalta, ettei Tongu kyennyt hetkeen kuin räpyttelemään ainokaista silmäänsä. Mutta puhumaanhan tänne oltiin tultu, isoista asioista, ja jostainhan se piti aloittaa.
“Kun olen nyt ollut toista viikkoa paranemassa tuolla sairaalassa, ja ehtinyt miettimään näitä, siis isoja kuvioita. Kävin Harkelin muistotilaisuudessa ja olen vähän yrittänyt toipua, mutta Kupe ja muut ovat varmaan ihan hyvistä syistä pitäneet minun irti töistä. Tehmut toki hoitaa hommaa parhaansa mukaan, ja saan kyllä uutisia, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Kun Guartsu on vieläkin kateissa, ja muutenkin tuntuu, että kaksi viikkoa ovat olleet aika kamalia rauhallisuudesta huolimatta. Edellinen sotareissu epäonnistui kokonaan ja sen jälkeen ollaan oltu, koko linnoituksena, jotenkin vallitsevassa tappiomielialassa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanoisikaan. Nyt minähän jo aikaisemmin otin esille tuon evakuaation, mutta Gee ja muut torppasivat idean ihan järkisyillä; en minä näistä siinä mielessä tiedä enempää.”
Visokki ei osannut olla eri mieltä, vaikka olikin viettänyt viimeiset päivät juuri linnoituksesta poistumatta. Telakalla kuullun suru-uutisen jälkeen kaupungin yllä leijaili tavallistakin epätietoisempi ja epätoivoisempi tunnelma. Admin oli pienen hetken harkinnut, olisiko pelkoa ja väärää tietoa pitänyt yrittää lieventää tiedotustilaisuudella, mutta toinen ääni päässä sanoi, että sekin oli aina jollain tavalla vahingollista. Asiasta olisi auttanut ehkä puhua jonkun kanssa.
Sääli vain, että Visokin paras peilipinta sellaisille mietteille oli näkynyt näinä viikkoina hänen arjessaan vain vilahduksina keltaista portaikossa tai nurkan taakse viilettävänä violettina viittana.Visokki huokaisi hiljaa.
”Mutta kun ei vaan sovi omaan luonteeseen odotella täällä sitä että meidät tuhotaan”, Tongu jatkoi, ”niin ajattelin kysyä muutamaa asiaa, ja ehkä tehdä joitakin ehdotuksia omien mielipiteideni mukaan.”
”Kysy pois.”
“Siis, tämä on aika iso juttu, kokonaisuus. Meillä on tämä sota, jonka voi vielä käsittää: Pahoja torakoita pohjoisessa, polttavat kylät ja ajavat kunnon kansalaiset tänne alas. Ne ampuvat meitä, me ammumme niitä, välillä pudotellaan vähän hävittäjiä ja vastaavaa. Samaa kuulee vanhoilta skakdeilta Zakazilta tai toilta, jotka olivat Metru Nuin sodassa. Mutta kun niitä juttuja kuulee, niin aina sitä taistellaan jonkun vuoksi, ei muuten vaan! Mutta me emme tiedä yhtään mitä nazorakit haluavat tältä saarelta tai meiltä. Ne eivät neuvottele eivätkä juuri uhkailekaan, ei vaatimuksia tai mitään, pelkkää ruutia. Ja luotan kyllä teihin siinä, ettette tiedä yhtään minua paremmin. Mutta sitten on näitä Zorakin koneita, joista minulla on kyllä tarpeeksi kokemusta yhdelle elämälle, ja sitten nämä Avdet ja Nimdat ja petturit joista en oikein tiedä mitään. Selvästi tärkeitä juttuja, mutta jotenkin nurinkurista on se, että niihin panostetaan ja sitten auta armias joku Snowie tai minä menee rintamalle. Vapaasta tahdostaan, molemmissa tapauksissa, tiedän; mutta kuvio ei vaan oikein mahdu päähäni. Mitä me kokonaisuudessa oikein touhuamme edes?”
”Sinä… kysyt aika isoa kysymystä”, Visokki sanoi varoen. ”Myönnän, että tiedonkulku joistakin asioista ei ole ollut parhaimmillaan, eikä minulla itselläni ole parasta mahdollista käsitystä sodan linjoista. Ehkä sinun näkökulmastasi se näyttää siltä kuin keskittyisimme pääasiassa sirujen jahtiin, mutta ei se niin ole.”
Visokki katseli hetken ikkunasta hakien sanoja. ”Nimda on kuitenkin potentiaalisesti vaarallisempi ja isompi asia kuin mikään nazorakien sotakone. Emme voi olla katsomatta kaikkea sen kautta. Sillä on joku vaikutus siihen, miten tämä koko konflikti päättyy.”
“Niin, sirut. Olen niistä jossain määrin perillä. Niitä on kuusi, meillä oli välillä kai kaksi, nyt ei yhtään. Makuta Abzumo ilmeisesti teki pirunmoisen lentävän rautapallon niiden avulla. Ja ystävämme menivät niiden kanssa Metru Nuille ja epäselvissä tapahtumissa kuoli paljon porukkaa, ja vain kaksi palasi ja Matoro on varjo entisestä itsestään ja koko sirut entistä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Siinä aika lailla mitä tiedän. Ja sen perusteella ne tosiaankin voivat olla isompi juttu kuin torakat ja saaren sota, enkä yritä vähätellä sitä, mutta pistää vain miettimään, ovatko ne kenties niin iso juttu, että emme voi niille hirveästi mitään tehdä. Sanotaan että niissä on voimaa, jota käyttäjä voi käyttää mielensä mukaan, mutta jos ne toivat vain kuolemaa Metru Nuille ja rampauttavat henkisesti kaiken jotka niitä käyttävät, niin eikö niitä pitäisi välttää kuin ruttoa? On perin kunniallista yrittää suojella koko maailmaa tuhoisilta voimilta, ja eittämättä jotain mitä Tawa tekisikin, mutta eipä toisaalta kannata kättään ampiaispesäänkään työntää. Siinä mielessä minua kiinnostaa enemmän, liitymmekö me siruihin, vai liittyykö sirut meihin?”
Jälleen Visokki jäätyi tavalla, joka sai hänet kiitolliseksi siitä, että hänen kasvonsa eivät voineet muodostaa erityisen tunnistettavia ilmeitä. Kaikki se aika, jonka hän oli viettänyt Avden luona oli puhunut vahvasti jälkimmäisen Tongun tarjoaman vaihtoehdon puolesta. Kaikki ne pienet asiat heistä, pienet kipukohdat joihin Avde oli osannut iskeä, sanoivat että he eivät olleet joutuneet tämän laudalle sattumalta. Ja se kaikki oli ajatusta, joka pelotti Visokkia liikaa, että hän olisi voinut ajatella sitä enempää.
Tongu jatkoi.
”Saimme yhden sirun rosvojoukolta, muut ovat olleet ilmeisesti ympäri maailmaa, temppeleissä ja pyhätöissä, joita nyt Matoro ja muut muutenkin kiertävät harrastuksena; kuin kanohi-naamioita, joita legendojen toat keräävät. Mutta nämä eivät tuo kunniaa taisteluun vaan pelkästään tuhoa ja murhetta myös käyttäjälleen. Niin kuin saisi Ruskean Pekan siinä arveluttavassa korttipelissä.”
”Minä tiedän. Sirujen suhteen on tehty virheitä ja huonoja valintoja, emmekä olisi voineet tietää aiemmin… mutta minulla on vain syytä uskoa, että Nimda on niin perimmäisellä tavalla tämän koko konfliktin keskellä, että jos me emme tee niiden suhteen jotain, joku muu tekee.”
Visokin katse eksyi pienempään hämähäkkiin, joka kipitti katonrajassa äänettömin askelin. Hän seuraili sen matkaa hetken yrittäen muovailla ajatuksistaan sanoja. ”Juuri nyt toivoisin eniten vain, että meillä olisi joku tapa poistaa Nimda kokonaan yhtälöstä. Joku tapa tehdä sirut harmittomiksi ilman että joudumme altistumaan niille liikaa. En kyllä pidä siitäkään ajatuksesta että tuhoaisimme ne – ei niin kauan kun olemme Athin seurakunnan liittolaisia…”
“Tämä sota on sellainen, että jos poistamme muut kuin puhtaat asevoimatekijät yhtälöstä niin häviämme silti ihan vain sen takia, että vastapuolella on enemmän sotilaita ja aseita. En väitä tietäväni miten selviämme, mutta se taitaa vaatia joka tapauksessa mielikuvitusta, kikkailua ja tavatonta riskinottoa. Meidän ristiretkemme Nimdan maailmaan on tuonut vain tuhoa, sen näkee jos yrittää katsoa Matoroa silmiin. Ja minä uskon asiaa ajateltuani, että niin on käynyt kaikille muillekin. En voi väittää sitä tiedoksi, mutta toisaalta: Makuta Abzumo teki yhdellä sirulla lentävän rautapallon, joka oli ilmeisesti aika helvetin iso. Jos tässä maailmassa jollain olisi ollut siru käytettävissä hallitusti ja pitkän aikaa, me kyllä tietäisimme siitä – jossain olisi palatsi tai monumentti, joka sillä olisi taiottu. Metru Nuin vauraus perustuu sijaintiin, protodermikseen ja väestöön, Xialla on raaka-aineita, Steltillä kauppaa – mutta missään ei ole Nimda-keisarin loistavaa asuinsijaa. Sen sijaan, eh heh, maailmasta löytyy melko paljon selittämättömiä raunioita ja kraatereita ja huhujen kadonneita valtakuntia. Että tuota. Ehkä ne sirut ovat, loppujenkin lopuksi, houkutteleva voimakivi joka paljastuukin käytössä Ruskeaksi Pekaksi. Ja tilanteen ollessa meillä saarella se mikä se on niin voisin kyllä nimetä useamman kuin yhden henkilön, jonka soisin saavan Ruskean Pekan käsiinsä. Vai luuletko, että Kenraali nollanollayksi tai Zorak von enmuistamones Arstein tai Makuta Abzumo on historian ensimmäinen henkilö, joka on tarpeeksi vakaa ja vahvamielinen hallitsemaan niitä? Minä en. Jos sirut päätyisivät vihollisillemme, voisimme vain kaivaa ison kuopan ja piileskellä siihen asti, että luonto tekee tehtävänsä.”
Keltaisen jättiläisen sanahyöky sai Visokin hetken hiljaisuuteen. Oli vaikea olla myöntämättä, että Tongun sanoissa oli järkeä. Pelin pelaamatta jättäminen kokonaan oli viehättävä vaihtoehto, ja sellainen jonka ottamiseen Visokki etsi jatkuvasti mahdollisuuksia.
Olisiko jopa hän itse sokeuttanut silmänsä tietoisesti sodan suuremmalta uhalta etsimällä oikotietä ulos? Nimdan ympärille kietoutuva mysteeri oli pelottava ja käsittämätön, mutta jollain tasolla Visokille helpompi lähestyttävä asia kuin jaokkeisten hyönteisjalkojen marssi pohjoisesta.
Samasta marssista tuli auttamatta aina mieleen toinen aika hänen elämäänsä – sama aika, jonka ansiosta edessä istunut haavoittunut jättiläinen oli Visokille yksi vaikeimpia klaanilaisia lähestyä.
Kaikki lauseenaloitukset olivat vaikeita Tongun kanssa.
”Ymmärrän pointtisi ja toivon… toivon, että saamme lisää syitä uskoa tuohon mahdollisuuteen. Minä silti ajattelen asiaa niin, että Nimda-asia, ja se, mitä sen taustalla pyörii, ei ole suurin uhkamme siksi, että suuruudenhullu makuta yrittäisi pudottaa kuuta niskaamme, tai koska nazorakit yrittäisivät valjastaa sen voimia superaseeseen. Pelkään, että suurin uhka oli aina aivan lähellämme. Suurin uhka oli aina hienovaraisin.”
“Minusta suurin uhka on se, että itseltä ja ystäviltä menee nirri pois, kaikessa karuudessaan.” ”Ymmärrän näkökulmasi”, Visokki huokaisi. Hän toivoi joka päivä, että voisi pystyä ajattelemaan asioita yhtä yksioikoisesti, kiinni todellisuudessa. Visokki oli sukeltanut aivan liian syvälle epätodelliseen, että voisi vain sulkea sen kaiken pois.
”Ymmärrän sitä erittäin hyvin. Kai sinä kuitenkin tiedät, mitä tarkoitan?”
Tongu naurahti ilottomasti. “Niin, tämän keskustelun kantavana teemana tuntuu olevan, että sinä ymmärrät mitä tarkoitan, mutta minä en ymmärrä juurikaan mitään. Olen kuullut pettureista, mutta sellaiset tuntuvat olevan luonnollinen osa monimutkaista konfliktia, eiväthän kaikki aina ole vain yhdellä puolella samalla rintamalla. Mutta minulle on periaattessa sama puukotetaanko rintaan vai selkään, parempi ettei kumpaankaan. Emme kai voi käydä kaikkien liittolaistemme rehellisyyttä kattavasti läpi, ja niin kauan kunnes siihen keinot keksitään, niin minä keskittyisin siihen, mitä voimme tehdä: puolustaa heikompia ja ampua etäisyydelle tulevat viholliset.”
”Niin… mutta entä jos vihollinen ei tule vain edestä ja takaa? Entä jos hän on valmistellut kaiken niin, että hänen on helppo sysäistä meidät toimimaan haluamallaan tavalla?” Visokki käänsi katseensa ikkunasta hetkeksi Tonguun. ”Entä jos vihollinen tulee sisältä päin? Olethan sinä kuullut hänestä? Avdesta.”
“Niin, olenhan minä, huhupuheita sieltä täältä. En kylläkään paljon. Te voisitte painaa sellaisia käteviä ‘Kuka on kukin allianssissa’-lehtisiä.”
Visokin leuoista pääsi ääni, jota Tongulla ei ollut mitään edellytystä tunnistaa hymähdykseksi. ”Täytyy pistää mieleen.”
Tongu nyökkäsi ja jatkoi: ”Punainen matoralainen, sininen Pakari, ne sanovat, ehkä valeasu – erittäin vaarallinen. Tämä Avde kävi täällä silloin kun Feterrat hyökkäsivät, ja tappeli koko joukkoa meikäläisiä vastaan. Se on tietenkin alun alkaen huono asia. Ja ilmeisesti Snowien sairaalareissu, josta onkin jo aikaa, liittyy juttuun myös. Siihen tyssäävät tietoni. Mutta sitten on tämä Nynrahin juttu, jonka voin mututuntumalta odottaa liittyvän Avdeen.”
Nynrah? Visokki kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. ”Minä… en ole tainnut kuulla tästä. Valaise.”
”Olimme siellä Zorakin vankina, minä ja Gee ja Manu, joilta olet varmaan kuullut asiasta. Siellä oli tämä hahmo, pitkä ja laiha kuin krikitti, natiseva ja haisi ruosteelta. Zorak ei sanonut sille vastaan, vaan luovutti meidät sille, ja sitten näin mustaa, ja kuulin äänen, mutta unohdin sen sitten viikkokausiksi. Alitajunnan syövereihin. Muistin sen vasta silloin paluumatkalla edelliseltä reissulta, moukaroituna ja muissa maailmoissa.”
Keltainen jätti kopautti rystysillään kuperaa levyä, jota voisi paremman sanan puutteessa kutsua hänen päälaekseenkin.
”Näitä shakkijuttuja, mitä Avde ilmeisesti viljelee muillekin: sanoi että olen torni, joka suojelee kansaansa ja valkoista kuningasta ja kuningatarta, ja että minua tarvitaan. Se ei kuulosta pahalta. Tai siis, että nyt kansan suojeleminen on hyvä juttu, vihollisen mielestä? Se on erikoista. Kohteliasta ainakin. Ja toki sitä on vähän imarreltukin, että torni: Vahvin nappula kuningattaren jälkeen. Hankala aktivoida, kentälle päästessään tuhoisa. Ehkä se onkin Laivasto enkä minä. Mutta kun ennen sitä olimme Zorakin luona nöyryytettävänä, eikä meille siinä välissä oikein tehty mitään pahaa, ja sen jälkeen päästettiin vapaaksi kätevän lähelle Ternokia ja Ontoria ja korjattavissa olevaa alusta, niin loppuvaikutelmani ei ole niin huono kun vaikka sinun selvästi onkin. Kuitenkin kenraali olisi todennäköisesti vain ampunut meidät ja Abzumoa en tohdi edes miettiä. Niin sinällään.”
Visokin äänensävy muuttui kireämmäksi. ”Tämä… oli uutta. En ollut kuullut tästä, mutta se ei tule yllätyksenä. Ei se, että hän pelasti teidät ZMA:lta, vaan se, että hän lähestyi sinuakin.”
Torni? Admin ei ollut aikoihin yrittänyt ymmärtää peliä. Tawa oli kuningatar, Gee lähetti ja hän itse ratsu. Kaikki he kolme, jopa Tawa mukaan laskettuna, olivat poisheitettäviä ja uhrattavissa tuntemattoman valkoisen kuninkaan eduksi. Kaikki se oli vain suurta ja käsittämätöntä ja esti näkemästä sitä, millä oli oikeasti väliä.
Se, millä oli oikeasti väliä, saattoi olla haudattuna syvemmälle. ”Tämä voi olla outo kysymys, mutta onko sinulla ollut sen kohtaamisen jälkeen… outoja kokemuksia? Ajatuksia, jotka eivät tunnu aivan omiltasi? Unia, joissa on jotain perusteellisen väärää?”
“No, jos se edellä mainittu uneksiminen ilmalaivan katolla lasketaan, niin se. Ei kai muita. Ja siitäkin olen varma, että tuon tornijutun, joka oli muuten mustaakin mustempi, lisäksi ei mitään. Muu siitä oli ihan omaa juttua. Vanhoja ystäviä ja sen sellaista, asioita joita olin kenties unohtanut, mutta jotka kyllä tuntuvat omilta. Uneni ovat omituisia mutta kuitenkin normaalilla tavalla omituisia. Mutta sinä voit katsoa sitä Avden viestiä jos haluat. Tai siis, mitä te telepaatit nyt ikinä teettekään. Se on minulla selvästi muistissa. Kristallinkirkkaana.”
Jos Visokki pystyi piilottamaan varautuneisuuden äänensävyssään ja eleettömissä kasvoissaan, näkyi se nyt selvästi hänen jännittyneistä jaloistaan. Edes pieni silmäys Tonguun saattoi olla riski, mutta toisaalta hänellä ei ollut silti mitään syytä uskoa, että Avdella olisi ollut jokin keino tartuttaa keltaista jättiläistä loisellaan pimeänä hetkenä Nynrahin jälkeen.
Minähän sen tietäisin, kulki synkkä ajatus. Koska noihin aikoihin Avde oli pyhittänyt sen työn minulle…
Joka tapauksessa tässä oli kaikki ansan ainekset. Eteen oli ilmaantunut kutkuttava vihje luotettavalla suulla, joka ei tiennyt, mitä saattoi olla tekemässä. Vaan silti…
”Voin käydä vilkaisemassa”, Visokki sanoi. ”Jos olet siis aivan varma, ettei se haittaa.”
“No, ajattelin että asia on tärkeä… Ja on turha mutista näistä syvien vesien kuvioista, jos ei ole valmis tekemään jotain niiden eteen. Ja olen aina ajatellut, että oma mieleni on helppo.”
”Hyvä on”, Visokki sanoi sulkien silmänsä. ”Pyydän sinua nyt yrittämään keskittyä siihen muistoon. Ajattele sitä, miltä se näytti, miltä sinusta tuntui sillä hetkellä… oliko hajuja, makuja, mitään mihin tarttua?”
Tongu yritti. Hän sai muiston esiin vaivatta – oli ääni, jonka sävyä oli hankala kuvailla, ja sanat, jotka olivat täysin selvät ja mustat. Muisto oli paikallaan siinä lokerossaan, Zorakin häkin ja luodon valokivikehän välissä, mutta sen ikään kuin löysi vain muistelemalla matkaa kotiin Kane-ran katolla toissa viikolla; mikä olikaan avannut kanavan, sitä ei tiennyt, ja jossain siellä meni Visokki, lähes huomaamattomasti ja silkinpehmein askelin, ja jalka alkoi taas särkeä, mutta vähemmän kuin eilen.
Sitten se oli ohi, ja Visokin silmät aukesivat taas.
”Kiitos”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Luulen… saaneeni tarvitsemani.”
Seinäkello ehti olla huoneen äänekkäin asia pari kivuliasta sekuntia liian pitkään ennen kuin Visokki puhui jälleen.
”Minä tiedän, ettei sinulla ole kovin suuria perusteita ymmärtää hänen uhkaansa. Avden. Minäkään en ymmärrä siitä juuri mitään, enkä halua vähätellä sitä kaikkea, mitä Telakka tekee meidän hyväksemme.”
“Tuntuu pelaavan ihan omaa peliään, Avde”, Tongu mietti, “Mikä on siinä mielessä hyvä, ettei se ole ainakaan pelkästään meitä vastaan. Tai siis, me olemme kaikki nappuloita laudalla, mutta mitkä ovat hänen nappuloitaan ja mitkä eivät? Pelaakohan hän allianssia samalla tavalla kun meitä? En nyt tosiaan väitä tietäväni, miten Avden tavoitteita voisi käyttää meidän hyväksemme tai edes torakoita vastaan, mutta onhan se edes jotenkin toiveikasta, ettei kaikki tekijät ole niiden puolella. Ja Zorak ei varmasti halua hyvää meille tai millekään elävälle, mutta sentään päästi meidät takaisin Avden käskystä. Nyt mitä tahansa joka estää meitä saamasta kuulaa kalloon tai pommia niskaan pitää yrittää hyödyntää. Niin kuin vaikka Zyglakit. Niitäkin ehdin miettimään. Verenhimoisia ja barbaareja, takuulla. Mutta ainakin tiedämme, että kiistat olivat yleensä reviiripohjaisia. Ja nyt niiden hyökkäykset ovat lakanneet samalla kun nazorakit ovat ottaneet itse alueet hallintaansa. Sitä vaan tässä meinaan, että vaikka olen toiveikas henkilö yleensäkin, niin Bio-Klaani vastaan allianssi, sen me häviämme. Mutta iso kiehuva puuro jossa kukaan ei tiedä ketä pitää ampua ja ketä ei, niin muutama meistä voisi selviytyä, ja se on jo jotakin.”
”Ehkä niin”, Visokki myönsi.
Tämä ei ollut väittely, johon hän yleensä haluaisi ryhtyä, koska tiesi itsekin ettei osannut pysyä objektiivisena. Punaisen miehen sanoista ja lupauksista oli jokaisen helppo löytää jotain viehättävää, johon tarttua. Joku olikin jo kerran kuukausia sitten löytänyt. Sen jälkeen se joku oli varastanut Arkistoista joukon opuksia ja asettanut pommin Bio-Klaanin varavoimageneraattoriin.
Ja sen jälkeen Visokki eli elämää, jossa hänen paras ystävänsä ei puhunut hänelle, toinen sellainen oli kadonnut pimeään metsään ja kolmas oli ehkä menetetty ikuisesti.
”Hän voi olla muutakin kuin haitallinen, kyllä. Tuskin voit silti syyttää minua tarpeettomasta skeptisyydestä? Se, että Avde pelaa molemmilla puolilla voi tarkoittaa vain sitäkin, että hän haluaa nähdä molempien tuhoutuvan yhtä lailla.”
“No siitä en kyllä syytä. Lähinnä vain ajatus siitä, että meillä on vain vihollisia ja emme voi tehdä mitään ja häviämme, ei sovi päähäni. Mutta toisaalta eipä sekään, miksi joku haluaisi tuosta vain tuhota meidät ja allianssin. Ja mitä niikseen tulee, niin en tosiaan ymmärrä, miksi nazorakit haluavat tuhota meidät. Enkä tiedä haluanko edes ikinä kohdata niin synkkiä ajatusmaailmoja. Mutta sitä vain yrittää parhaansa mukaan kärvistellä jotenkin tästä tilanteesta. Mieti sitäkin! Kun kävimme Nynrahilla, niin pysähdyin siinä matkalla Gendopoliksen kaupunkiin korjauttamaan Kirikoria. Ajattele vaan, sinne olisin voinut jäädä, perustaa vaikka varaosaliikkeen ja unohtaa torakat ja sodat ja muut. Ja pojat tulivat äsken Metru Nuilta takaisin tänne piiritystilanteeseen missä toivoa ei vissiin sitten ole. Torakat upottavat pakolaisalukset ja minun piti allekirjoittaa postinkannon lennot kolmen läheltä piti -tilanteen jälkeen; emme voi uhrata lentäjiä ja koneita enää pelkkien kirjeiden takia. Alamme olla vankina. Ja kun ei auta pelkkä istuminen niin sitten pitää keksiä toivo sieltä, missä muut eivät sitä näe. Takaporttia minä haen. Näkökantoja.”
”Tawa sanoisi, että takaportti löytyy aina, että toivoa on”, visorak lausui hiljaa. ”Jotain sellaista, että se on aina siellä, mutta annamme muiden asioiden sumentaa sen pois.”
“Vissiin se pitäisi löytää aika pian, kun pohjoisessa on rautaa ja talvi tulossa. Mutta osaatko sanoa tarkemmin? Mikäli minä tiedän, meillä ei ole siruista yhtäkään, mutta jossain vaiheessa olivat. Voimmeko edes miettiä sitä takaporttia, että vihollisemme polttavat itsensä niillä loppuun? Tai että Avde kääntyy kiusaamaan niitä, keillä sirut on?”
”Osaisinpa vastata mihinkään tuosta”, Visokki hymähti. ”Ei kai tässä voi odottaakaan vain, että Mata Nui laskeutuu taivaista ja korjaa kaiken paremmaksi. Jotain on pakko tehdä. Mistä puheen ollen… Same lähetti Troon ja Voyagerin etsintöihin eilen.”
“Tuosta puheesta minä pidän”, Tongu uskaltautui virnistämään, “ja he ovat asiansa osaavia kavereita. Laivasto tehnyt tarkkailulentoja entistä tiheämmin, mutta pelkään, että jos Gee haluaa pysyä piilossa torakoilta niin hän pysyy piilossa myös meiltä. Jos hän joutuu todelliseen taisteluun, huomaamme sen paremmin. Että ei kai sitä voi luottaa kun siihen, että mies tekee sen minkä parhaiten taitaa.”
Visu nyökkäsi. ”Niin minä ainakin toivon. Me tarvitsisimme Geetä todella paljon juuri nyt. Ja uskon, että hänkin meitä…”
“Toivon sydämeni pohjasta, että Gee palaa riveihimme pian”, Tongu sanoi, “mutta yksin kentällä hänen ei ainakaan tarvitse kantaa vastuuta siitä, että muut kaatuvat hänen puolestaan. Mies oli aina hyvin jyrkkä sellaisista asioista. Ja vaikka epävarmuus kalvaa monia niin jotkut saavat toivoa siitä, että hän on siellä rämpimässä. Mutta tietenkään ne eivät ole perillä siitä, että jätimme Geen sinne Ämkoon kanssa… Ja se on kyllä aika jäätävä ajatus. Mutta täällä sen itkeminen ei kyllä auta.”
”Minä yritän parhaani mukaan keksiä, miten voisin auttaa häntä”, Visokki sanoi rohkeammin. ”Ja pari kerrosta tästä alaspäin löydät taukohuoneellisen tyyppejä, jotka lähtisivät tuonne metsään yhdestä käskystä… Bladis pakkaili jo aseita silloin kun menin kertomaan heille.”
”Kelpo miehiä”, Tongu hymähti.
”Niin, he ovat…”
“Bladiksen lähettäminen sinne ainakin tekisi lopun kaikesta kiusallisesta salailusta”, Tongu murjaisi, “voisimmepa käyttää häntä Avdea vastaan. Mutta siitä ei taida olla apua. Kyllä me jotain keksimme. Ja kiitos kun kuuntelit, mitä minulla oli sanottavana. Nuo ovat vähän semmoisia asioita, että jos niitä pyörittää liikaa päässä itsekseen, niin sitä vain väsyy.”
”Kiitos kun olit rehellinen”, Visokki vastasi vaitonaisesti.
Tongu naksautti virran takaisin rapujalkatuoliinsa ja peruutti puoli metriä, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Visokkia.
“Yksi juttu. Ystäväni Ternok sai osuman päähänsä. Kupe korjasi hänet ruumiillisesti, pulssi on vakaa ja keho toimii, mutta hän ei puhu eikä muutenkaan juuri reagoi. Ontor kyllä pitää hänestä huolen, mutta mietin jos voisit vähän katsella, että miltä siellä näyttää. Kun jokin on selvästi mennyt lukkoon, eikä Kupekaan osannut sanoa että mikä.”
Visokki kääntyi vielä Tongua kohti. Vihreillä silmillä ei näkynyt usein mitään tunnistettavaa, mutta nyt keltainen jättiläinenkin näki häivähdyksen empatiaa. ”Voin tulla käymään”, admin sanoi. ”Lupaan tehdä kaikkeni.”
“Kiitos”, Tongu sanoi ja poistui rapujalkojen vilinään. Visokki tarttui oven alaosassa olevista kahvoista pihtimillään ja veti oven jätin perässä kiinni.
Hän kääntyi ympäri ja katseli ikkunaansa. Sen eteen kudottu ohut verkko halkaisi sen muodot sirpaleiseksi valkoisen valon kiekoksi. Valoa halkovat seitit värähtelivät äänettömästi pienten hämähäkkijalkojen painon alla.
Kun admin sulki silmänsä, palasi näkymä Tongun mielen sisältä kuin verhon takaa. Muistojen kaiku oli kuin hiljalleen soljuva joki, jonka suuntaa ei voinut muuttaa.
Ensimmäisenä Visokki näki pimeyden, josta Tongu oli kertonut – lopullisen, absoluuttisen pimeyden. Sieltä puhui ääni, joka kaikui kuorona satoja toisenlaisia. Kuoro kertoi Tornille, kuinka tärkeä tämä oli valtakuntansa suojelemisessa. Kaikki oli ollut juuri niin kuin Tongu oli hänelle kertonut – Avdella oli paikka suunnitelmissaan myös keltaiselle jättiläiselle, ja sen tämä myönsi ääneenkin.
Miksi Avde liittoutui Allianssin kanssa mutta teki parhaansa klaanilaisten avainhahmojen suojelemiseksi? Missään ei ollut mitään järkeä. Missään ei ollut ollut mitään järkeä pitkään aikaan.
Visokki oli sulkenut sen muiston pois turhautuneena. Mutta hetken aikaa hän oli katsonut enemmän, vaikka tiesi että ei olisi saanut.
Toisessa muistossa ratsasti nuori keltainen jätti valtavalla matelijalla kauemmas kodistaan.
Ja Visokki oli katsonut taakse, eikä hän olisi saanut katsoa. Sillä takana, siellä mihin nuorukainen ei ollut kääntänyt ainoaa silmäänsä, kiipi synkkä savupilari kohti taivasta. Mustan tuhon puun juurilta, liekkien keskeltä, kuuli Visokki äänet kuin tuhat sirkkeliä olisi silponut kipinöivää metallia.
Pihtihampaiden välistä kaikuivat petojen sotahuudot. Elämän viejien kuorolaulu toistui vuorilla ja laaksossa, kun ne julistivat voittoaan.
Silloin Visokki oli avannut silmänsä ja päästänyt muistosta irti.
Hän huokaisi hiljaa.
Anteeksi, että katsoin.
Admin nykäisi ikkunan alta auki puisen lipaston laatikon, jonka metalliset kädensijat oli muotoiltu sopimaan tarkalleen hänen pihtiensä kärkiin. Hän työnsi pihtinsä laatikkoon, napsautti ne kiinni ja nosti esiin lasipurkin, jonka sisältä hehkui kymmenkunta pieniä vihreitä palleroita. Visokki puristi purkin pohjaa tiukemmalla pihtiotteella, jolloin lasiastian pohja naksahti hieman auki. Kannen ja lasin raosta putoili lattialle muutamia pyöreitä, kimmoisia palleroita. Ne pyörivät hetken paikoillaan kunnes rauhoittuivat.
Auringon valokiilassa niille alkoi tapahtua. Vihreä hehku sisältä himmeni ja vaihtui hitaaksi liikkeeksi. Jokin heräili joustavan, kumimaisen kuoren sisällä, availi peitinsiipiään ja liikutteli jalkojaan. Yksi kerrallaan pistivät terävät mustat raajat tiensä läpi kuorten ja alkoivat repiä sitä yhteisvoimin auki.
Kolme pientä kuoriaista pusersi itsensä esiin ja jätti löysät, läpikuultavat kuoret lattialle murjottuina. Hyönteiset ottivat kokeilevia, panikoivia askelia lattialla. Yksi kerrallaan aukesivat niiden peitinsiivet. Esiin työntyi kuin kuusi pientä vihreää terälehteä, jotka nytkähtivät kokeillen pari kertaa kunnes muuttuivat pelkäksi väreilyksi ja nostivat hyönteiset ilmaan.
Hiljaisesti humisten nousivat kuoriaiset ylemmäs. Visokin katse seurasi, kun kaikki kolme leijailivat päättäväisesti ikkunan kirkkautta kohti.
Yksi kerrallaan kuoriaiset takertuivat ikkunan eteen pingotettuun verkkoon. Niiden siipien pieni humina muuttui paniikinomaiseksi surinaksi. Puolitoista tusinaa pientä jalkaa potki epätoivoisesti ilmaa.
Selviytymistaistelun liike sai seitissä aikaan värähteleviä aaltoja verkoston kaukaisimpiin rakenteisiin asti. Siellä joku heräsi, ja pienet, mustat, karvaiset jalat laskeutuivat seitille ikkunan raamin takaa. Nälkäinen pikkuinen lähestyi ensimmäistä sätkijää. Visokki jatkoi hiljaista katselemista.
Viime päivät olivat kuluneet lähinnä hiljaisuudessa – katsellen ja etsien tapoja saada sanottavansa sanottua. Hetkeksi hän oli oppinut arvostamaan hiljaisuutta saatuaan Manun pois omasta mielestään, mutta nyt yksinäisyys vain sattui.
Hän oli jo kahtena peräkkäisenä iltana käynyt koputtamassa Tawan ovelle vastausta saamatta. Molemmille oville, työhuoneen ja makuuhuoneen.
Toa oli erottunut hänen päivissään vain etäisenä keltaisena hahmona matkalla seuraavaan kohteeseen ja muutamana puoliksi juotuna teekupillisena komentokammion pöydän nurkalla.
Visokki tiesi, että Tawa tarvitsi aikaa. Joka päivä joku metsänrajalla partioiva väitti nähneensä vilauksen Guardianista ja herätti samat tuntemukset, saman pelottavan toivon. Mutta mitä enemmän Visu vain antoi ajan kulua, sitä vaikeammaksi hänen ystävänsä lähestyminen muuttui.
Sen hän oli havainnut jo ennen synkkiä uutisia. Sen, kuinka luottamuksen jäytämiseen ei tarvittu petosta tai valehtelua. Siihen tarvittiin ainoastaan hitaasti kaiken alleen peittävä tunne siitä, että Visokki oli aina luullut ystäväänsä joksikin aivan muuksi kuin kuka tämä todella oli.
Hän osasi kyllä paikallistaa, mistä se tunne oli alkanut Tawan kohdalla. Se toinen varmasti vastaisi oveen, jos Visokki kävisi kokeilemassa. Hän ei halunnut kokeilla.
Pahimmat ajatukset laskeutuivat aina öisin, silloin kun Visokki ei voinut olla ajattelematta hänen ja Syvän Naurun ensikohtaamista. Pahin ajatus oli se, että Tawan peilikuva ei pelottanut Visokkia niin paljon siksi, koska hän ei tiennyt tälle selitystä… vaan siksi, koska peilikuva näytti Tawan hänelle objektiivisena. Ilman sitä huntua, millä parhaan ystävänsä virheet aina lopulta peitti.
Pahin ajatus oli, että Visokki oli kaiken aikaa haudannut samaa varautumisen ja pelon tunnetta Tawaa itseäkin kohtaan, ja peilikuvan ilmestyminen oli vain herättänyt sen.Ja vielä pahemmalta tuntui se, että tuo tunne saattoi olla jollain tapaa perusteltua.
Miksi virheetön kultainen toa-ritari ystävystyisi visorakin kanssa?
Miksi se, mitä heillä oli, olisi vilpitöntä?
Ei, Visokki ajatteli. Se ei ole sinulle niin helppoa, kuuletko? Me emme ole se, joka on tässä eniten peloissaan!
Visu katseli, kuinka hänen lemmikkinsä etujalat pyörittivät ensimmäistä ateriaa tiukaksi nyytiksi. Kuoriainen taisteli vielä vastaan, mutta vähitellen sen räpiköinti seitin tiukassa puristuksessa alkoi heikentyä.
Se, mitä sinä yrität meille tehdä, vetoaa alkukantaisiin tunnereaktioihin, helppoihin defensseihin. Sairas shakkisi ei kestä objektiivista, järkeen perustuvaa tarkastelua. Vetoat vain pelkoihimme! Se jos mikä tekee sinusta suurimman pelkurin. Tiedän, että haluat meiltä jotain, jonka luulet kuuluvan sinulle, mutta meillä ei ole mitään velvollisuutta tarjota sitä sinulle.
Hän käänsi katseensa huoneen pimeimmälle nurkalle ja katsoi sitä hyytävästi kuin osoittaen sille viimeiset sanansa. Jos sinä ja mestarisi haluatte sirunne ja voittonne, tervetuloa hakemaan!
Visokki katseli hetken, kuinka Pikku-Herbert alkoi tyytyväisenä ahmia ateriaansa. Kahdeksanjalkainen karvaturri jäi verkolleen tyydyttämään nälkäänsä, kun Visokki poistui huoneestaan sulkien oven takanaan. Admin kipitti portaikkoon ja laskeutui tottuneesti tornia kerros kerrokselta katutasoa kohti.
Hänellä olisi tehtävää. Hän pystyisi pitämään itsensä kiireisenä ja hyödyllisenä. Moderaattorit kaipasivat uutta arviota Killjoyn suhteen. Päivän takaisen pakolaisveneturman selviytyjiä etsinyt joukko esittäisi kohta tuloksensa. Ja kaiken lisäksi jonkun täytyisi saada jotain järkeä siihen, miten meneteltäisiin Metru Nuilta palanneiden kanssa – varsinkin, koska Kapura itse ei halunnut nostaa kokemastaan minkäänlaista syytettä Matorolle.
Ja ehkä Visokin pitäisi käydä toteuttamassa myös Keetongun pyyntö. Hän halusi auttaa siinä, vaikka ei tiennyt, miten esittäisi jätille huonot uutiset. Minä yritän kyllä, Tongu… mutta ei välttämättä ole mitään pelastettavaa. Minä yritän.
Kaikki se piti Visokilla määränpään ja tarkoituksen, mutta joskus riitti yksi väärä sana hidastamaan tahtia. Yksi sana, jonka hän oli sanonut itsekseen huoneessaan.
Joskus tuollainen yksi, ainoa sana nosti esille jotain, josta olisi ollut parempi päästää irti. Nyt se sana pysäytti hänet portaikon keskelle, yhtä kauas kadusta kuin tornin huipusta. Se muistutti häntä ajasta, jonka hän oli halunnut jo unohtaa, mutta joka palasi näinä päivinä kerta toisensa jälkeen esiin.
Ja se oli vain yksi ainoa viaton sana. Sana toisesta hetkestä kuukausien takaa, johon hän palasi aina silloin, kun yöt olivat yhtä mustia kuin sinä kohtalokkaana iltana hänen kodissaan. Sana, jota hän oli käyttänyt hetkeäkään harkitsematta, mutta joka vangitsi sisälleen loputtoman merkitysten meren, hyytävän joutomaan.
Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.
Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.
Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.
Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.
Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.
Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.
Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.
Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.
Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.
Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.
Toinen aika, toinen paikka.
Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.
Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.
Sitä ei tohtinut edes ajatella.
Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.
“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”
“Gamm-Peng-Llang.”
Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.
Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.
“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.
Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.
Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.
Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.
Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.
“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”
Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.
“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.
“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.
“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.
“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”
Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”
Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.
“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”
Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.
Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.
“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”
“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”
“Siltikin tulen jos voin.”
Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”
“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”
“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”
Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.
“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”
Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.
Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.
Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.
Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.
Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.
Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.
Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.
Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.
Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.
Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.
Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.
Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.
Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.
”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.
”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”
Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.
Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.
Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.
Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.
Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.
Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.
Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.
Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.
Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.
…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.
“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.
“Minä…”
“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”
“Niin…”
“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”
“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”
“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”
Telakka
Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.
Ei tänä aamuna.
Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.
Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.
Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.
Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.
Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.
Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.
Harkel, missä viivyt…
Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.
”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”
Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.
”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”
Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.
Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…
Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.
Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.
Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.
Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.
Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.
“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”
Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.
Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.
Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.
Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.
”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”
“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”
Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.
“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”
Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.
Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.
Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.
Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.
Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.
”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”
”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”
Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”
”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”
Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”
Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”
Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”
Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.
”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”
Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”
Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.
”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”
”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”
Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.
”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”
”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”
Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.
“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”
Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.
“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”
Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”
Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.
”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”
Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.
”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”
Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.
Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.
“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”
”Tuota… en… en ole varma.”
Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.
Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”
“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”
”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.
“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”
”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”
“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”
Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus? ”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”
“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.
“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.
Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.
”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”
Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.
”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”
Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.
“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”
Kaupunki
Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.
”Tawa! Odota!”
Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.
”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”
Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.
He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.
”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.
”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”
Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”
”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken. ”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”
Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.
”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”
Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.
”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”
Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.
”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”
Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.
”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.
”Tawa, puhu minulle.”
Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.
”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”
Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.
”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”
Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan. ”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”
Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.
”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.
”Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.
”Tawa…”
”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”
Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.
”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”
”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”
”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen. ”Ei, Tawa, emme voi-”
”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!”
Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi. ”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”
”Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”
Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.
”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”
”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”
”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”
”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”
”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.
Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.
Mustaa Hauta kasvoillaan pitävä tulen toa sai hampaansa pestyä ja pysähtyi katsomaan hyllyllä olevaa valokuvaa. Siinä oli kaksi toaa leirinuotiolla jossain päin saarta. Männyn juurella oli nipussa muutama kuollut kanalintu. Vasemmalta tarkkailija tunnisti oman Haunsa, oikealla istui mirukasvoinen nuorempi ilman toa. Tulisankari hymähti muistolle, otti pöydältä täyden vasamaviinen, kiillotetun varsijousen sekä vastarasvatussa huotrassa lepäävän miekan ja astui ulos.
Pitkä äänen toa tarkasti kokovartalopeilistä terävämuotoisen kypäränsä asennon Mirullaan ja jatkoi puuhaansa. Äänirauta napsahti pöydänkulmaan, sankari heristi korviaan ja sääti hieman kitaransa nuppia. Pängg, sanoi vahvistamaton rautalanka. Toa hymyili ja työnsi suosikkiplektransa taskuunsa. Nyt olivat soundit kohdillaan.
Kolea kellari oli suurella innolla sisustettu viihtyisäksi. Mukavat kuvat ja Klaanilehti-leikkeet peittivät betoniseiniä ja piirittivät peiliä, jonka avulla tulen toa kiinnitti olkapanssarinsa hihnaa. Pienen hapuilun jälkeen myös selkäpuolen solki löysi kiinnikkeensä. Hau-kasvoinen sankaritar vilkaisi vielä naulakkoaan, mutta pitäytyi päätöksessään – mikään pörröinen ei lähtisi tälle matkalle. Kaunismuotoinen pitkäjousi sen sijaan näkisi päivänvaloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Telakan autiossa suunnitteluhuoneessa mustaan Miruun sonnustautunut maan toa pyöritteli peistään käsissään ja loi vielä viime vilkauksia sotastrategiakarttaan. Dioraamassa oli monenlaisia nappuloita, sinisiä ja punaisia, isoja ja pieniä. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaan suureen, kolmiosaiseen puikulaan, joka oli asetettu punaisen palikan viereen punahahmoilla täytetyn sinisen kehän läheisyyteen.
Pieni, keltainen kiven toa kiirehti väenpaljouden läpi. Monelta lyhyt sankari jäi huomaamatta, mutta puunaamion takana käytiin tiivistä sanan- tai ajatustenvaihtoa. Kerrankin esi-isien henget olivat samaa mieltä: Nyt tuli pelata eikä pelätä. Pikkumies ehti matkallaan kuitenkin tervehtiä tuttua poromiestä, kääntää pystyyn ruuhkassa kaatuneet mahivankkurit ja hakea huoneeseensa unohtuneen vasaran.
Puolet tyrmän takahuoneesta oli vuorattu isoilla peileillä. Yksi kolmaosa oli palkintohyllyjen peitossa. Joka puolelle kimaltava metalli heijasti vankkarakenteisen metallien toan yhtä kimaltelevaa, lihasten muotoihin hakattua haarniskaa. Jylhä Rhode-kasvo ihaili vielä hetken reisiään ja hauiksiaan, kunnes kaivoi esille silitysraudan ja laudan ja alkoi silittää viittaansa ja kangasnaamiotaan.
Telakka, halli 2
Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi, mutta Telakalla kiire tuntui vain kasvavan. Hydraulisen Vapauden varjossa joukko Laivaston matoraneja öljysi venttiilejä, täytti hiiliastioita ja sytytteli tulipesiä. Paikalla oli myös joukko Bio-Klaanin toia. Tunnelma oli odottavainen.
Metallin toa Santor ja tulen sankari Troopperi istuskelivat Kane-ra -kuljetusalusten ja Lohrak-hävittäjien lomassa samalla, kun Samol ja Iniko auttoivat matoraneja lentopelien lastaamisessa. Hieman syrjemmällä po-musiikkitähti Kyberi näpräili ison mustahopeisen laatikon kimpussa. Santor naksautteli rystysiään ja lampsi ystävänsä luo.
“Vai ihan Barraki? Sinä et kyllä lähde sekundalla menemään. Eikö Fexia Nui Bandikin käyttänyt tuommoisia?”
“Kyllähän sitä nyt laatukamaa pitää käyttää kun kerta löytyy”, Kyberi sanoi ja taputti ison vahvistimen pintaa, “Hyvää pohjoismanterelaista ääniosaamista. Tämäkin palikka on ollut apunani monet kerrat. Ei ehkä dynaamisin mahdollinen koje salatehtävissä, mutta toiminee tällä kertaa mainiosti.”
“OIisipa muillakin elementeillä mahdollisuus vahvistaa voimiaan noin yksinkertaisesti”, Santor tuumi, “Vaikka en minä kyllä semmoista tarvitsisi. Mutta jotkut muut ehkä.”
“Suurin osa de-toista välttelee kovia ääniä yliherkkyyden takia”, Kyberi sanoi ja nosti kitaransa hihnan olkapäälleen, “Mutta minä olen ottanut Po-Musiikin sydämeeni ja ammennan siitä voimaa.”
“Huomattu on”, Troopperi liittyi keskusteluun, “Missä muuten Geetee on? Tyyppiä ei ole näkynyt hetkeen, mutta kai se on nyt tulossa kuten on sovittu?”
“Tulee hän. Sanoi hakevansa jotain kamaa asevarastoilta.”
“Tytto taisi ottaa sen viidakkosaaren jutun aika raskaasti. Ollut jotenkin tavallista syrjäänvetäytyvämpi ja hiljaisempi putkapuolella viime viikkoina,” Santor sanoi harvinaisen vakavana.
“Niin kuin pitääkin. Emme kyllä pelaa enää minkään nippelitekijöiden kanssa. Vaikka varmaan tekin sen huomasitte ilman että siitä tarvitsee muistutella”, Troopperi sanoi. Tulen Toa nitkutti miekkaansa huotrassa. Aina se sieltä sukkelasti liukui, mutta jonkinlainen varmistusmaneeri siitä oli tullut.
Periaatteessa Troopperista oli ihan mukava lähteä kentälle. Taas matka rintamalle taittuisi Kane-ralla, samanlaisella ilma-aluksella, jolla hän oli Hikan kanssa tiedustellut torakoiden liikkeitä sodan alkupäivinä. Sekään ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta Matoron, Umbran ja Kapuran avulla kotiin oli päästy palaamaan. Nyt Umbra oli kuollut, Matoro flegmaattinen ja kovia kokenut ja Kapura vähintäänkin epäilyttävä. Troopperi huokaisi. Olisiko vaikka Santorista tai Geeteestä Klaanin vanhojen ykkössankareitten korvaajiksi? Entä hänestä itsestään?
Moinen filosofiointi sai päätöksensä, kun Geetee saapui paikalle. Tulen toa oli muuttunut viimenäkemästä selvästi. Kirkkaanvaaleanpunaiset panssarit oli korvattu tummemmalla magentalla, ja epäsymmetristä jousiampujan haarniskaa oli muutenkin vahvistettu. Viini toan selässä oli täynnä tappavan teräviä Amorannin nuolia, joiden verenpunaiset sulat enteilivät silmänräpäyksessä etenevää kuolemaa. Kyberi kuitenkin tunnisti Geeteen kasvoilta saman vakavuuden, joka niillä oli levännyt Toan ampuessa sen zyglakin Klaanin muureille. Kokonaisuudessaan vaikutelma oli iskevä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa mitään nokkelaa.
Iniko hyppäsi alas Kane-ran ohjaamosta ja varmisti, että kaikki kuulivat. Kyberi istuutui vahvistimensa päälle ja Santor seisoi kädet puuskassa Geeteen ja Troopperin vieressä. Samol istui Kane-ran sivuoviaukossa ja heilutteli lyhyitä jalkojaan.
“No niin. Kuulitte siis Tongun alustuksen eilen, mutta kerrataan vielä perusasiat. Iskujoukkomme nimi on Rytmitykki ja meillä on tässä kolme Kane-raa, Telakan vankkoja kuljetusaluksia. Ensimmäiseen menemme minä ja Samol, ja sitä ohjastaa Kane-ra -mestari Agnes.” Oranssia hauta pitävä maan matoran nyökkäsi. “Koodinimi on Härkä-yksi. Toiseen menevät Troopperi ja Santor-”
“Krhm. SUPER Toa Santor.”
“Matanauta nyt Santor. Sitä ohjastaa Paltak.” Volitakmaanainen ta-matoran kumarsi syvään. “Koodi on Härkä-kaksi. Kolmanteen hyppäävät Kyberi ja Geetee ja ohjaajana toimii Sehalk.” Vihreä matoran vilkutti yhden aluksen ohjaamosta. “Koodinimi on, yllättävää kyllä, Härkä-viisi, jotta salakuunteleva vihollinen luulisi, että meitä on enemmän. Muistakaa: Ei Härkä-kolme, vaan Härkä-viisi. Lisäksi saattamaan lähtee kaksi Lohrak-hävittäjää, puikoissaan Weedol, Morthank, Soak ja Hanbar. He lähtevät ilmaan kolmoshallista. Selvyys?”
“Entä ne henkilökohtaiset koodinimet?” Samol kysyi.
“Aivan. Niillä pussipiruilla oli meillekin koodinimet. Kuten muistatte, minä olin Sininen Python, Samol oli Koli-Pää ja Geetee oli öääh Kermakakku… “
“Taitaa olla paras vaihtaa se viimeinen, nyt niinkuin vallitsevan tilanteen takia”, Kyberi sanoi nopsaan.
“Kannatetaan”, Santor nyökytteli.
“Naali on hyvä,” Geetee sanoi.
“Hmm, teemaan sopiva, naali eli napakettu, lajia tavataan Guartsuvuoren pohjoispuolella. Ilmoitetaan pussipiruille. Entäs te muut?” Iniko katsoi kysyvästi Kyberiä, Santoria ja Troopperia.
“Santor, ainakin Gaggulabion palkkasoturit tietävät, että meillä on Meksi-Koron painijatoa. Osa niistä pääsi pakoon. Yritä nyt niellä se painijakunnia ja keksi oikeasti hyvä nimi”, Kyberi sanoi.
“Miten olisi Sombrero?” Troopperi ehdotti. Miehen meksikorotuntemus ei ollut huippuluokkaa, mutta kyllä hän nyt perusasiat tiesi.
“Menettelee”, Iniko sanoi ja kirjasi sen muistiin. “Entä sinä?”
“No, Matoro sanoo minua Tero-Roopeksi, ehkä se kävisi? Kai se jotain muinaismatorania on, Matomies kun on historiantuntija, vaikken kyllä koskaan selvittänyt mitä se meinaa.”
“Selvä homma, Tero-Roope siis. Entäs Kyberi?”
“Kalfuzz Nuimuff.”
“Oookei. Mitä se muuten tarkoittaa?”
“Voi, vanhaa, oikeaa äänitystekniikkaa, taivaallista saröä vuosisatojen takaa. Olen metsästänyt kyseisiä pedaaleita vuosi, mutta eihän niitä täältä saa…”
“Vai niin. Sitten tehtävän yksityiskohtia. Pohjoisen asesepät antoivat meille vähän erikoisvarusteita. Testasimme näitä Troopperin kanssa jo aikaisemmin, sen sotakokouksen jälkeen. Auttavat harhautuksessa.”
Iniko veti esiin pitkänomaisen kotelon. Sieltä paljastui kolme pitkäpiippuista ja koristeellista kivääriä sekä kolme lyhyttä panosvyötä.
“Nämä ovat ääniaseita. Erikoisluodit pitävät kovaa metakkaa eri tajuuksilla. Käyttävät näitä perinteisesti rahi-petojen karkottamiseen. Joku taajuus toimi Zyglakeihinkin, kunnes ne pirulaiset oppivat peittämään korvansa. Yksi ase per kone.”
“Rytmitykkejä!” Samol huudahti.
“Niitä samaisia.”
Kello löi aamuyön tunteja laivueen kiitäessä Nui-Koron läheisten nummien yllä. Kirkas ja vilpoisa syysyö sai lisävaloa taivaalla mollottavista kuunsirpeistä. Maisema oli harmaja ja iloton. Härkä-Yhden sivuikkunasta maisemaa tiiraileva Iniko oli tunnistavinaan metsän, jossa hän oli Samolin ja Geeteen kanssa aiemmin piileskellyt. Sillä kertaa tiedustelu oli tuottanut tulosta, ja nyt oli sadonkorjuun aika.
“Tankkausasema kello yhdessä!” Kane-raa ohjaava Agnes huudahti. “Mata Nui mikä ilmalaiva!”
Torakoiden huoltoasema tosiaankin tuli esiin nummimaasta törröttävien kallionlohkareiden takaa. Rakennus huoltotorneineen näytti kuitenkin todella pikkuruiselta valtavan ilmalaivan alla. Kolmen hirviömäisen kaasusäiliön varaan rakennettu Tulikärpänen kylpi itsetyytyväisenä sadan valonheittimen keiloissa. Lähes painoton ilmakolossi oli huoltotornissa kiinni vain nokastaan. Kai ne sinne kaasua tai polttoainetta pumppasivat. Klaanilaiset eivät tienneet.
“Tuo titaani siis tuhosi sen viidakkosaaren?” Samol kysyi ja tihrusteli toisesta sivuikkunasta. Heimotoan puukanohin hengillä oli ollut sanansa sanottavana veljeskunnan saaren pommittamisesta. Samol tunsi esi-isien voiman virtaavan suonissaan.
“Kyllä, ja kohta se saa ansionsa mukaan”, Iniko sanoi ja avasi radioyhteyden. “#khhsh Kuuleeko Härkä-kaksi, Härkä-viisi, Rillimuura ja Puskuriliuos? Käännetään 50 astetta pohjoiseen! Rytmitykit valmiuteen!#Kshsh”
Lohrakit (joiden koodinimien keksijä Pussipiru Neljä lymyili Fusa-kengurun pussissa jossain lähimaastossa) tekivät sivuluisut ja nousivat keihäänkantaman yläpuolelle. Kane-rojen ohjaajat yrittivät hekin nostaa korkeutta, mutta hitailla höyrykoneilla ei noin vain harrastettu ilma-akrobatiaa. Jokin tärisytti Härkä-yhden pohjaa.
“Maajoukot yrittävät puhkoa pohjan keihäillä! Maa on täynnä juoksuhautoja!” Iniko huusi. Konetta ohjaava Agnes väänsi ohjaussauvaa naama irvessä ja saikin koneen nostettua. Pari zamor-latinkia mäjähti koneen kylkeen, mutta raskastekoinen alus kesti. Takana muut härät pääsivät pois torakoiden pistinkantamasta.
“#kkshsh-pentele-Noita kaivantoja ei ollut tuolla viime kerralla”, Iniko puhui radioon, “Yritetään kiertää pohjoiseen, okei? Kaikki vielä mukana?”
“#kssh Puskuriliuos kuittaa! Iskemmekö rivistöihin? Vaikuttaa olevan lähinnä jalkaväkeä!”
“Vihollisen pehmentämisestä tuskin on haittaa, mutta yritetään pysyä suunnitelmassa ja vetää niitä pohjoiseen”, Iniko vastasi rauhoittaen tilannetta. Pian takana alkoikin räiskymään Lohrakien kevyiden ja keskiraskaiden cordark-tykkien räjähdyksiä. Nopeat hävittäjät olivat vaikea maali maajoukkojen vähäiselle ampuma-aseistukselle, mutta toisaalta myös niillä maahan ampuminen vaati melkoista syöksähtelyä; olihan eteen ja yläviistoon ampumiseen suunniteltu aseistus parhaiten soveltuva ilmasodankäyntiin.
Lentue kaartoi oikealle kohti pohjoista. Muodostelma piti kuitenkin pintansa, ja klaanilaiset pääsivät juoksuhautojen aseenkantaman ulkopuolelle. Iniko kaivoi äänitussarin laukustaan ja avasi taas radionsa.
“Okei, kaverit, vartiota on vahvistettu, mutta annetaan mennä vaan, ääniaseet valmiiksi ja Ky- Kalmuff Nuifuzz, nyt ei sitten mitään balladeja! Annetaan paukkua kunnolla!”
“Joo, jos ne eivät vaikka sattuneet huomaamaan ylitsensä lentäneitä lentokoneita, ja kas vain, melkoista määrää cordak-räjähdyksiä”, Troopperin sarkastinen ääni sanoi radiosta.
“Voimme pistää ne luulemaan, että meillä on toinen joukko pohjoisessa”, Geetee vastasi toisesta koneesta. “Mitä ammuksia? Näitä on melkoisesti.”
“Hmm, minä lähtisin noin ensin ‘Bio-Klaanin ilma-aluksen moottori’-kudilla; pohjolalaiset tekivät niitä erityisesti tätä tehtävää varten. ‘Kakofonia-sarja’ taitaa olla aika yleispätevä, niitä voi ampua surutta. Antaa mennä!”
Iniko avasi Kane-ran ikkunan kampea veivaamalla ja tähtäsi rytmitykillä satunnaisesti torakkarintamien suuntaan. Melu oli melkoinen ja kuului hyvin selvästi aluksen moottorien yli. Itse asiassa se kuulosti aika lailla Hydraulisen Vapauden nostopotkurien ääneltä.
“Huh huh!” hiiliä lappava Samolkin hihkaisi. “Torakoilla on varmana huulet pyöreinä tuon äänen jälkeen! Jos niillä olisi huulet.”
Iniko ei kuitenkaan ehtinyt vastata alkuasukassankarin kommenttiin, kun kahdesta muustakin sonnista ammuttiin ääniaseilla. Se oli kuitenkin vain alkua. Kyberi ei tosiaan ollut ottanut Barraki-vahvistintaan turhaan mukaan. Se roikkui Kane-ran konttikourassa aluksen alapuolella torakkarintamaa kohti käännettynä. Voimasoinnut hyökyivät yli öisten nummien ja saivat pikkueläimet juoksemaan kauhuissaan karkuun. Toivon mukaan nazorak-valloittajat reagoisivat samalla tavalla.
Iniko, Santor ja Agnes kaivoivat empimättä kuulosuojaimet hansikaslokerosta, sillä melu alkoi tosiaan haitata sankareiden omiakin korvia. Torakoiden tankkausasema alkoi jäädä takavasemmalle. Tulikärpänen mollotti paikallaan sen yläpuolella, ja Iniko katsoi sitä miettien sivupeilistä. Ei kai kyseinen ilmalaiva niin tuhovoimainen ollut, että se voisi iskeä heitä tulimyrskyllä vahingoittamatta omia? Tuskin, mutta jotenkaan moinen helvetinkone ei herättänyt maan toassa ainakaan reipasta seikkailuhenkeä. Onneksi se asia oli korjautumassa pian.
“Käännytään enemmän oikeaan, okei?” hän huusi radioon toivoen, ettei Kyberin po-vyörytys ja rytmitykkien pauke peittäisi sen ääntä alleen, “niin saamme pääjoukon mahdollisimman kauas kohteesta! Puskuriliuos ja Rillimuura, käyttekö tarkistamassa tilanteen takaa? Emme oikein näe peileistä ilman valoa!”
Radioista kuului myöntävä vastaus ja pian iniko havaitsi Lohrakien jäävät jälkeen; hävittäjät yksinkertaisesti laskivat nopeuttaa niin, että raskaammat Kane-rat lensivät niiden ohi. Eleganttien sivuluisujen saattelemina ne kaarsivat taaksepäin.
“Ei paljon liikettä täälläpäin, Sininen Python”, kuului Weedolin ääni Inikon radioon, “Näyttää siltä, että ne eivät tarttuneet vielä syöttiin.”
“Ampukaa pari varoituslaukausta,” Iniko ohjeisti, “Tai siis ampukaa samalla kohti, koska turha tuhlata panoksia ilmaan kun ollaan jo sodassa.”
“Selvä homma, herra Python”, Weedol kuittasi, ja pian kuittausta seurasi cordak-tulituksen rämähdykset – Kaksi, kolme, neljä… Mutta viimeinen ei ollut cordak, eihän? Liian terävä ääni.
“Kaikki hyvin?” Iniko kysyi.
“Kunnossa ollaan, mutta ne ampuvat kohti! Olemme kohta ristitulessa!”
“Nostakaa korkeutta ja yrittäkää tulla tänne!” Iniko huusi, “Vai tulemmeko me sinne!”
“Jos nostamme nyt niin olemme helppo maali, anteeksi vain, mutta me taidamme tietää enemmän lentämisestä! Välillä ei ollut juuri niitä, ja maan rajassa meihin osutaan (Anna palaa, Morthank, vanha kelmi) huonommin! Rillimuura, valmiina, pannan haisemaan!”
“Jessöör, matkalla”, kuului viesti toisesta Lohrakista, ja takanapäin moottorien jyly kiihtyi. Pian hävittäjät olivat taas sonnien kanssa samalla viivalla, turvassa toistaiseksi, joskin vähän reissussa rähjääntyineinä.
“Kiva nähdä teidät kunnossa”, Iniko sanoi, “Ne siis ampuivat? Ei parane mennä sinne. Lähtivätkö perään?”
“Luulisin joo”, Weedolin ääni kuului, “Ne tuskin antavat meidän tehdä pistoiskuja ilmaiseksi. Saimme kuitenkin alas ainakin viisi sotilasta ja pamautettua jonkinlaisen huoltopoteron.”
“Hyviä pelejä nuo Lohrakit”, sanoi Agnes, Härkä-yhden ohjaaja, “mutta vähän liian hurjia minulle. Mitäs sitten?”
“Jatketaan niin kuin tähänkin asti”, Iniko sanoi, mutta hieman epävarmana. Tälläinen kyräily ei kuulunut torakoiden tyyllin. Yleensä ne pirulaiset suosivat vokrigiä liiankin tehokkasti. Salamasotaa.
Salama olisikin voinut iskeä, kun räjähdys halkoi ilmaa – Etupuolelta. Iniko rysähti koelautaa vasten tiiraamaan pikaisesti rahtikoneen etuikkunasta. Santorin ja Troopperin alukseen oli isketty! Sekunneissa radio oli Inikon käsissä.
“Härkä-kaksi! Sa- Sombrero, Tero-Roope, mitä tapahtui!”
“Moottoriin!” Kuului alusta ohjanneen Paltakin karjaisu. “Perkele!”
“Jostain isku! Putoammeko?” Trooperi huusi, samaan aikaan radioon ja ohjaajalleen.
“No joo aaaugh!”
Kane-ra putosi. Ei kamalan kovaa, koska moisella rotiskolla ei kovaa päässytkään, mutta ainakin se eteni pudotessaan niin, että intiimi kohtaaminen maan kanssa Nui-Koron nummien yössä tapahtui tarkkaan ottaen kyntäen. Iniko avasi sivuikkunan nähdäkseen paremmin, ja Agnes kaarsi hylyn ympäri pitääkseen tilanteen jotenkin hallinnassa. Iskun vaikutuksesta ilma täyttyi nopeasti pölystä ja savusta, mutta Iniko näki vielä toistaiseksi, mitä maan pinnalla tapahtui. Maan toa sai huokaista helpotuksesta, kun Kane-ran katto kiertyi säilyketölkinomaisesti auki ja esiin nousi ikiaikojen keisarikuntien titaanien tapaan Santor värikäs ja kimalteva painijaviitta leimuten, Paltak toisessa kainalossa ja varustepaketti toisessa. Hänen perässään esiin kömpi vähemmän juhlavasti Troopperi, joka vilkutti väsyneenä ja heilutti radiovastaanotinta.
“Okei, nostamme teidät ylös tuota pikaa… Onnistuuhan se?” Iniko sanoi radioon ja katsoi kysyvästi Angesta.
“Hullut, menkää nyt äkkiä kauemmaksi! Meidät ammuttiin juuri pentele vieköön alas!” Troopperi karjui kuitenkin radioon musta naama punaisena. Agnes ei kysynyt välissä Inikolta vaan totteli heti järjen ääntä, joka kuului tulinuolimiehen suusta. Härkä-Viisi, Puskuriliuos ja Rillimuura olivatkin tajunneet saman jo helpommin. Nyt ei ollut aikaa partioimiseen.
“Palaamme kyllä, yrittäkää selvitä!” Iniko huusi vielä radioon, kun haaksirikkoinen miehistö ja vihollistantereen keskelle, taakse hämärään.
Maavoimien ylikersantti 3303 naksautti peukalollaan kiväärinsä varmistimen pois ja viittoi ryhmäänsä etenemään. Seitsemän tankkausaseman vartioinnilla velvoitettua nazorakia aloitti varovaisen mutta ripeän etenemisen kohti edessä savuavaa ilma-aluksen raatoa.
Ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä klaanilaisista voinut koskaan tietää… Ylikersantti 3303 oli tyytyväinen, että oli ihan äskettäin saanut ylennyksen – vielä viikko sitten hän olisi itse johtanut ryhmää hylyn tykö. Tiedä mikä kammottava taikahyöky sieltä olisi sinkoutunut häntä vas-
TSÄNG.
Keihäs oli lentänyt siistissä kaaressa pudonneen bio-klaanilaisaluksen suunnasta, mutta iskeytyi hyvät kaksi metriä ylikersantti 3303:sta vasempaan. Ehkä tämän aluksen soturit eivät olleetkaan klaanin parhaimmistoa.
TSONGG.
Toinen keihäs iskeytyi maahan, mutta sekin meni huti. Ennen kuin 3303 ehti varoittaa ryhmäänsä aluksen suunnalta nakeltavista lävistysaseista, keihäät kolme ja neljä saapuivat taivaalta.
TSING.
TSO-JOINGG.
3303 huomasi keihäiden olevan tarkassa neliössä, jonka keskipisteessä hän seisoi. Pian hän ymmärsi syyn projektiilien geometrialle.
Kirkkaan kultaisena hohtavat narut lennähtivät keihäiden varsista ja hakeutuivat muihin keihäisiin. Kumimaiset siimat tanssivat tiensä tolpasta toiseen, ja maavoimien ylikersantti 3303 jäi neliskulmaisen naruareenan keskelle. Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut varautua.
Koska kukapa olisi?
”AYE DIOS MIO!!”
Ylikersantti 3303 katsahti häntä kohti loikkaavaa kauhistusta.
”JA KULTAISESSA NURKASSA TÄNÄÄN!!!”
Värikkääseen kasvonaamioon pukeutunut toa jysähti torakka-aliupseerin eteen. Klaanilaisen vahvat käsivarret tarttuivat Nazorakia olkapäistä, ja toa keinautti itseään sivuun. 3303 menetti tasapainonsa. Ukkosen nopeudella toa tönäisi nazorakia ja juoksi kohti kyhäämänsä areenan narureunoja. Vielä vauhdikkaammin vulgaari painija singahti takaisin, otettuaan kuminaruista lisävauhtia.
Toa ja torakka kohtasivat toisensa jälleen. Klaanilainen nappasi torakasta taas otteen, ja sitten kaikki pyöri. Nazorakia riepoteltiin ja kieputeltiin ympäriinsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi olevansa korkealla ilmassa, vahvan show-toan painijaismaisessa otteessa.
”SUPER TOA SANTOR!!!!!!”
Ylikersantin pää iskeytyi multaiseen maahan meksi-korolaisen loikan päätteeksi.
Ennen kuin pääkopan pimenemistä kokevan ylikersantin ryhmä ehti vastata mölyisään etno-show-iskuun, paljon kuminarukeihäitä tarkemmat projektiilit alkoivat sujahdella halki pölyn ja hiekan. Tulinuolet valaisivat maisemaa kauniisti, mutta pian ne siirtyivät koristamaan torakkaryhmän pääkoppain sisäpuolia. Täysi latinki Troopperia teki elämävahinkoaan imperialistiötököihin.
Santor jatkoi oman kohteensa möyhentämistä. Hän istuutui aliupseerin alaselän päälle ja tarttui kourillaan tätä kasvoista. Hän taivutti torakkaa taaksepäin. Tämä se oli: täydellinen selätys. SUPER Toa Santor kuuli jo mentaalisen tuomarinsa laskevan sekunte-
TSUIH!
Tulinuolesta suoraan silmään saanut ylikersantti 3303 nytkähti ja lysähti painijaisen otteessa.
“Hasta la vista, sombrero”, Troopperi kuiskasi täydellisessä katvepaikassa rämähtänyttä ilma-alusta ohjanneelle Paltakille, joka ei kyennyt piilottamaan hihitystään.
“Pinche estúpido!” Santor huudahti ei varsinaisesti kellekkään ja kaatoi kaksi lähempänä olevaa torakkaa heiluttamalla ylikersanttiparkaa kuin moukaria. Sotilaat eivät uskaltaneet puolustautua, sillä varmuutta esimiehen elinvoimasta ei ollut. Pian vapaiden painisääntöjen mukainen heitto lämäytti hyönteismiehen kolmatta sotilasta päin semmoisella voimalla, että kitiinikuori rutisi. Kuin salama painitoa syöksyi perään kuminauhoja sankarilinkona käyttäen napaten musertavaan syleilyyn ne, jotka vielä tolpillaan seisoivat. Yksi ylös kompuroivista sai vielä tulinuolta päänuppiin, ja osasto alkoi olla paketissa.
Turpasaunaa juoksuhaudan turvasta seurannut kersantti 4201 laskelmoi tilannetta. Ylikersantin menetys oli tietenkin vakava ongelma, mutta nyt osasto tiesi vihollisten sijainnin. Toa kentällä suosi lähitaistelutekniikoita ja yllätystä, toinen kivien takana kuudenkymmenen metrin päässä länsikaakossa ampui tuliammuksia hyvinkin tarkasti. Ensimmäinen kohde saataisiin eliminoitua tehokkaasti pimeän turvista keskityksellä; Osastolla oli jäljellä vielä neljä perusmallin kivääriä, jotka riittäisivät hyvin. Nummien pensaikko antaisi mainion näkösuojan etenemiselle, ja hahmon kiiltävä haarniska hulmuavine viittoineen oli helppo maali hämärässäkin. Ampuja olisi hankalampi, ja uhrauksia olisi luvassa, mutta raaka hyökkäys monesta suunnasta hoitaisi asian.
Vaikka kersantti toki kunnioittikin henkeen ja vereen imperiumin hierarkiaa, oli ylikersantti hänestä jokseenkin turha arvo. Kapteeni antoi käskyn kersantille, joka toteutti sen sotamiehillä; Näin kapteeni jäisi hoitamaan ajattelun turvallisessa paikassa ja hommat hoidettaisiin ripeästi. 3033 ei ollut kestänyt kauaa kentällä. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri.
4201:n perässä kivääriosasto lähti ryömimään asemiin. Perässä tulivat pitkin pistinkeihäin varustetut jalkamiehet. Kersantti ei asiaa ajatellut, mutta ryömivälle tarkka-ampujalle lisäkäsistä oli tolkuton hyöty: Kivääriä pystyi pitämään ampumavalmiudessa samalla, kun alakädet ja jalat hoitivat etenemisen. Tekniikka oli opittu Akatemiassa ja se oli torakoille itsestäänselvyys. 4201 ei edes osannut kuvitella, miten neliraajat ryömivät.
Pienellä käden liikkeellä osasto pysähtyi määrättyihin asemiin. Ympäristössä varmistimet naksahtelivat pois. Peruskiväärien suuntaa-antavat jyvätähtäimet etsivät maalin maasta tikkuja keräävästä toasta. Kersantti antoi merkin.
Vihreät kuulat täyttivät ilman.
Tapahtumat alkoivat vyörymään.
Laukaukset osuivat ehkä. Santorin viitta kiepahti tavalla, joka jätti kaiken arvailujen varaan. Sekunnin murto-osassa hopeanhohtoinen kilpi oli SUPER toan kädessä ja torjui loput, mutta iskut saivat painavan sankarin rojahtamaan maahan karjahtaen. Adrenaliiniryöpyn saattelemana 4201 nousi juoksuun kivääri pistimineen tanassa, heti perässään kivääritorakat ja niiden takaa keihäsmiehet. Tulinuolet olivat jo ilmassa, mutta ne eivät saisi alas läheskään tarpeeksi monta; Maassa makaava toa olisi hetkessä pistimien lävistämä. Yksi kiväärimiehistä lankesi hyvin tähdätyn nuolen voimasta, kuten myös yksi keihäsmiehistä, mutta matkaa oli enää 30, 20, 15 metriä… Tämä oli urotekoa! Imperiumin ja puhtauden nimeen! “SAASTAINEN OR—-”
“—–”
“—–!”
“–?”
Tämä oli jotain odottamatonta. Kersantin suu kävi. Hän oli aivan likellä, mutta ääni, mikään, ei kuulunut. Kuuloaisti oli asia, jota ei juuri miettinyt, ennen kuin se hävisi kokonaan. Ja näin oli ilmeisesti käynyt muultakin osastolta, kun kersantti käänsi päätään taakse, jossa ei ollutkaan korpraali 77802 kivääreineen vaan näkökentän täydeltä vasaraa, joka –
– toi mukanaan kuuloaistin, josta ei kuitenkaan ollut pitkän päälle apua, koska 4201-paralta puuttui korvat, kuulohermot, pää ja itse asiassa melkoinen osa ylävartaloa.
Samol päätti swingin tyylikkääseen kierähdykseen, joka käytti voimanaan kahdeksankymmenen paunan painoisen vasaran liikemäärää. Kääpiötoan pyöreä vartalo vei jalat alta kolmelta keihästorakalta, joiden pistimet porautuivat maahan, eivätkä täten tarjonneet suojaa Inikon peitseä vastaan. Samolilla ei ollut juurikaan kokemusta sodasta, mutta hän arveli, että tämä oli ollut taistelujen historian typerimmän näköinen harhautus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kolme toaa (Geetee oli juuri upottamassa nuolenpäätä viimeisen kiväärimiehen kurkkuun) oli juossut aseet tanassa torakkaosastoa kohti täysin huomaamattomasti. Toki Kyberin hiljaisuusvoimasta oli ollut hyötyä. Kuten myös pumpulista sankareiden korvissa, sillä suosionsa huipulla olostaan nauttiva Po-musiikkisankari päästi juuri imemäänsä ääntä ulos kirveskitaran ja Barraki-vahvistimen kautta. Samol oli ryhmän vahvimpana kantanut mustan musiikkilaatikon akustisesti strategiselle paikalle, jossa kaksi siirtolohkaretta loivat oivan kaikupohjan.
Toan yllätykseksi puunaamion ikivanhat henget tuntuivat saavan voimasoinnuista vain lisää voimaa. Sukupolvien patoutunut voima virtasi naamarista isoihin, keltaisiin kouriin, ja Samolin nyrkki työntyi suoraan torakan vatsan läpi tuhrien raajan inhottavaan vihreään nesteeseen. “Huma! Asufatanimu! Keshu!” huusi esi-isä Vanha-Atamakki Samolin suun kautta. Mutta oli niistä vanhoista pieruista muutakin hyötyä. Suoraan kääpiötoan hermokeskukseen osoitetut varoitukset saivat hänet kyyristymään juuri, kun yksi hyväonnisimmista osaston hyönteissotureista yritti viiltää häntä säilällään. Lyönti olisi muuten voinut vaikka halkaista pikku voimanpesän pään, mutta nyt se tyytyi ilman molekyyleihin. Nazorak sai nyrkkiä haaroihinsa. Ja siitä ylöspäinkin.
Keskityksen syöksyttyä torakkojen kimppuun oli Troopperi jättänyt suojansa ja juossut Santorin – tai Santorin ruumiin – luokse pieneen notkelmaan. Pikaisesti tulen toa käänsi painisankarin ympäri. “Oletko ehjä?” hän kysyi. Santorin silmät avautuivat ja hän ponnahti istumaan niin, että pamautti Sanokillaan Troopperia kalloon. “SUPERRR TOA!” hän karjahti, hyppäsi pystyyn, teki muutaman erittäin pikaisen poseerauksen, varjonyrkkeili puolitoista sekuntia ja syöksyi taisteluun viitta liehuen.
“Tuo lasketaan varmaan ‘kylläksi’”, Tero-Roope mutisi hieroen otsalohkoaan. No, verta ei näkynyt missään, ja Santor oli kuitenkin metallien toa. Heikäläiset tuppasivat olemaan aika kovia paloja normaaleille zamor-aseille, täysin typerästä ja pohjoisen pellejen kehittelemästä urheiluideologiasta huolimatta. Eikä meksikorolainen showpaini edes ollut urheilua (toisin kuin murtomaahiihto), vaan jonkinlaista isojen miesten teatteria. “Taitaa olla paras mennä perään”, Troo sanoi itselleen, veti mustan miekkansa huotrasta ja rynnisti kohti melskettä.
Geetee veti nuolen torakkaraadon selkäruodosta ja poltti vihreän veren ja kudosnesteen pois pienellä, mutta kuumalla tulenliekillä. Saadessaan Toa-kivensä hän ei ollut ajatellut – saati toivonut – Toa-sankaruuden olevan tällaista. Tämä oli ollut teurastus. Toki vihollisilla oli aseet, ja he olivat täällä tappamassa heitä, mutta koko tilanne oli kovin musertava. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli Veljeskunnan saari, jonka ennen niin vehmas kukoistus savusi horisontissa varmaan vieläkin. Ja jotenkin taustalla alati pauhaava Kyberin vyörytys teki moraalipohdiskeluista tarpeettomia. Tyttötahu työnsi nuolen viineensä. Hän oli saanut kaikki Amorannin ammukset takaisin.
Pian paikalle juoksi hurjasti karjuen Santor, joka kuitenkin latistui huomattuaan, että viholliset olivat jo maassa ja pieninä palasina. Perässä seurasi Troopperi, joka työnsi miekkansa tuppeen. Tulen toa oli tunkenut korviinsa sammalta.
“Hyvä pelastus! Mitä sitten?” Hän kysyi Samolilta ja Inikolta.
“Mitä?” Iniko sanoi.
“NIIN ETTÄ HYVÄ PELASTUS! MITÄ NYT?”
“VÄPELLYS? MITÄ? EI OIKEIN KUULE!”
“MITÄ! NYT!”
“JUOKSUHAUTOJA JA MUITA KAIVANTOJA ON LÄHELLÄ!” Iniko karjui naama punaisena. Kyberi oli horisontissa sen verran kaukana, ettei häntä noin vain saanut hiljennettyä; Musiikkimies oli varmaan melkoisessa ekstaasissa. “ALETAAN VYÖRYTTÄMÄÄN NIITÄ! KATSOTAAN MITÄ LÖYTYY!”
“JOO!” Iniko huusi. “ENTÄ KYBERI?”
“MINÄ MENEN SINNE!” Geetee liittyi jokseenkin keskustelua muistuttavaan sananvaihtoon, “SANTOR, TULE MUKAAN! SAATAMME TARVITA VOIMAASI!”
“SUPERRRR TOA!”
“NO NIIN! ONNEA MATKAAN! ÄLKÄÄ KUOLKO!”
“JOO JOO!”
“JA TÄSSÄ TEILLEKIN PUHELIN!”, Iniko karjui ääni käheänä ja heitti toisen radiopuhelimen Geeteelle, “KÄSKEKÄÄ ROKKIMIESTÄ HILJENTÄMÄÄN KUN SOITATTE, OKEI?”
“NO SEHÄN ON SELVÄ! MENTIIN!”
“HEI HAKEKAA PALTAK TUOLTA KIVEN TAKAA, SE MATORAN!”
“OOKOO! OOKOO!”
Po’n’roll oli takuulla vaikuttanut torakoiden yleiseen taistelukyvykkyyteen, mutta moinen ryminä teki myös strategisoinnista hankalaa. Russakoiden poterot oli silti ratsattava. Iniko ja Samol hiipivät kohti erehdyttävän autiolta vaikuttavaa juoksuhautaa Trooperi jalkajousi latingissa edellään. Päästyään kaivannon reunalle he liukuivat alas mutaista rinnettä kukin tyylillään. Siellä tosiaan oli autiota. Kaivanto oli uusi, sen näki puu- ja teräsrakenteista, jotka sitä tukivat. Vähän väliä seinää valaisivat kelmeät lamput. Hauta haarautui ja uusi juonne kääntyi kohti tankkausasemaa, mutta soturit jatkoivat päälinjaa pitkin. Pian kuitenkin matka tyssäsi, kun edessä oli jonkinlaisen maakorsun turva-ovi.
“Läpi vaan, vai?” Samol kysyi. Äänen piti olla yhä kova, vaikka maaseinät po-musiikkia vaimentivatkin.
“Taitaa olla paras, minä varmistan”, Troopperi sanoi ja tähtäisi ovenrakoon jousellaan. Samol kohotti vasaransa. Iniko laski sormillaan hetken. 1-2-3-PAM! Ovi lennähti taaksepäin, Troo ampui vaistolaukauksen, joka osui torakkaa rintaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin zamoreita alkoi viuhua ilmassa. Ei ehkä kaikista taitavin väijytys, Iniko mietti, mutta menettelee… Maavoimat nostivat hetkessä sankareiden ja torakoiden väliin vallin, ja klaanilaiset painuivat suojaan. Troopperi viritti jalkajoustaan uuteen iskuun – tällä kertaa kolmen nuolen yhteislaukauksella – ja muut miettivät, miten tästä jatkaa. Hälytyssireenien äänet sekoittuivat taustalla jauhavaan musiikkiin, joka kertoi, että ainakin Kyberi oli vielä elossa.
“Kahdeksan metrin syvyydessä on pyöreä siirtokivi!” Samol huusi Inikon korvaan, “Voitko auttaa nostamaan sen? Vyöryttämäänhän tässä tultiin!”
Iniko ei kauaa miettinyt sanojen “vierittää” ja “vyöryttää” eroa, sillä alkuasukkaan suunnitelma kuulosti hyvältä (ellei peräti mahtavalta). Maan toa mietti elementtivoimiaan ja iski peitsensä maahan. Vihreä virta hohti sankarin ja maankamaran välillä.
“Tiedän ehkä joitakin, jotka voivat”, hän sanoi virnistäen. Maa alkoi järähdellä ja kupruta, kun pari metriä halkaisijaltaan oleva järkäle nousi pintaan. Troopperi oli näkevinään kiven tyvessä vilahduksen kurttuista harmaata nahkaa ja jotain, joka näytti erehdyttävästi viiksiltä. Tulisankari kavahti. Se oli kuitenkin pian poissa.
“Mikä Mata Nuin nimeen tuo oli?” Hän kysyi Inikolta.
“Onu-Iden-Nui, Suuri Maa-Henki”, Iniko lausui juhlallisesti.
“Eli legendojen maanalainen kamppailumursu”, Samol lisäsi. Iniko pyöräytti silmiään. “Eteenpäin!” Samol jatkoi, ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Alikersantti 7450 ei juurikaan nauttinut tilanteesta, mutta ainakin se oli hänen tilanteensa. Kaikesta päätellen sekä ylikersantti 3303 että kersantti 4201 olivat heittäneet henkensä imperiumin ja puhtauden puolesta taistelukentällä. Ja nyt ne hirvittävät miehet olivat hänen poteronsa ovella, rämäyttäneet oven yhdellä huijauksella sisään ja ampuneet sotamies 50002:n. Taistelumoraalia ei ollenkaan parantanut taustan melu. Toki pesissä oli soitettu marsseja ja muuta pesää ja mieltä ylentävää musiikkia, mutta tämä oli… Eläimellistä. Alikersantti olisi pohtinut antautumista, jos hän olisi tuntenut käsitteen.
Maavallia ei kannattanut ampua. Vihollisen noidilla oli se hallussaan. Alikersantin osasto oli strategisissa sijainneissa kaadettujen pöytien takana ja kuolleissa kulmissa, mutta saapa nähdä oliko siitäkään apua.
Maavalli rämähti alas. “TULTA!” karjahti alikersantti ja alkoi ampumaan aliupseerimallin huonolla zamor-luikullaan. Mutta sieltä tuli vaan kiveä. Yksi iso kivi, tarkkaan ottaen, ja melkoista kyytiä. Osa nazorakeista sai kompuroitua pystyyn, kun pyöreä järkäle vieri pöytien ja barrikadien yli jättäen jälkeensä vain pieniä puunsäleitä ja surullisia lastulevynkappaleita, unohtamatta niitä kitiinikuorisia piruparkoja, jotka eivät väistäneet ajoissa. Zamorit lohkaisivat pikkuisia sirpaleita moreenilohkareen reunoista, mutta esi-isäin voimilla sitä vierittävä Samol ei juuri piitannut. Kivi oli juuri sopiva, ja sankarit pystyivät etenemään sen takana. Kohtaus oli kuin klassisesta seikkailuelokuvasta, mitä nyt moni ei päässyt karkuun tuomionpäivän pallon alta eikä kukaan kantanut kultaista muinaisartefaktia. Alikersantti 7450 panikoi holtittomasti ja teloi itsensä sähkökaappiin. Nipin napin hän sai kuitenkin avattua korsun toisen pään koodioven ja syöksyi syysilmaan, jossa po-musiikki iski alikersanttiparan aivoon kuin nuija. Torakka purskahti itkuun ja vajosi juoksuhaudan seinää vasten, eivätkä Toat edes huomanneet häntä, kun Samolin lohkare tuli toisesta ovesta läpi painaen 7450:n löysän ruhon mutaiseen maahan.
“Se meni aika hyvin”, Iniko sanoi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Kivi oli jokseenkin tahmea ja vihertävä. Samol nojasi sitä vasten huohottaen.
“Tarkastetaan mitä tuonne jäi jäljelle. Jos vaikka saisimme jotain selvyyttä tähän tilanteeseen”, Troopperi sanoi. Sisällä korsussa jalkansa pahasti runnonut torakkasotilas sai armokuoleman vasamasta, jota nuolisankari ei edes sytyttänyt. Muuten pesäke oli puhdistettu. Joskaan ei imperiumin puhtausihanteiden mukaisesti. Eipä sieltä paljoa saanut irti. Muutama kaappi, jonkinlainen kenttämuonanvalmistusnurkkaus, joskin menú koostui van tympeästä vihertävästä massasta. Samol tökkäsi elotonta torakanraatoa, joka sätki hermokosketuksesta.
“Täällä on joku kartta. Näyttää aika uudelta”, Iniko sanoi ja painoi seinää vasten laminoidun kartan alueesta. Lyhyellä tutkiskelulla maan sankari paikanti poteron ja juoksuhaudat.
“Olemme tuolla noin. Veikkaisin, että olemme hoidelleet näiden kolmen poteron vartio-osastot. Paikka ei kuhise torakoita, joten joko ne ovat puolustuskannalla tai niillä on muita ongelmia.”
“Tai ne yrittävät yllätysiskua”, Troo huomautti.
“Toki mahdollista.”
“Tai ne ovat törmänneet Santoriin, Kyberiin ja Geeteehen.”
“Voi sentään.”
“Entä tuo? Tuo asema on paljon isompi”, Samol puutti keskusteluun.
“Niinpä niin. Lieneeköhän sinne viisasta hyökätä kolmestaan?”
“Tähän mennessä on mennyt aika lujaa”, Troopperi huomautti.
“Liiankin lujaa?” Samol epäili.
“Paras harhautus ikinä!” Troopperi sanoi pirteänä.
Luutnantti 912:n mieleen muistui, kuinka he Akatemia-aikoinaan olivat kurssilaistensa kanssa nauraneet sotaläheteille. Mokomathan vain juoksentelevat ympäri juoksuhautoja juoruilemassa.
Luutnantti 912 juoksenteli nimittäin juoksuhaudassa, tarkoituksenaan päästä metsän laitaan uutisten kanssa. Klaanilaisten isku oli iskenyt kuin ukkonen, ja he tarvitsivat vahvistuksia.
Sitä paitsi eikö siellä metsässä pitäisi olla odottam-
Torakan ajatus kuitenkin stoppasi tykkänään, kun hän kompastui ja lennähti rähmälleen. Sotilas katsoi taakseen. Mihin kummaan hän muka oli kompastunut? Imperiumihan tunnettiin puhtaudestaan, siis myös yleisen siisteyden saralla.
Luutnantti 912 huomasi jaloissaan yksinäisen Nazorak-kiväärin. Ilmeisesti vartijat olivat hylänneet asemansa ja pinkoneet metsään vailla aseita. Luutnantti kirosi mielessään moista varomattomuutta, ja jatkoi metsään pinkomista. Juoksu sujui kevyesti, kun oma kiväärikään ei painanut: sen hän oli unohtanut komentokorsuun.
Santor, Geetee ja Paltak löysivät Kyberin istumasta vahvistimensa päällä juoden pullosta vettä.
“Jee beibi jee”, tämä totesi iloisena suunnaten sanansa ryhmän tyttötahumaisimmalle jäsenelle.
“Hyvin soitettu, kitarasankari!”, Santorin oli pakko kehaista. “Torakoilla oli polvet vetelinä.”
“Ei teilläkään huonosti mennyt. Katselin täältä tarkkana. Oikea po-muusikko välittää yleisöstään.”
“Teurastus se oli”, Geetee sanoi, eikä erityisen iloisena. “Mutta kaipa sillä jotain saavutettiin.”
“Jos onnistumme, voimme kääntää sodan kulun”, puuttui keskusteluun Laivaston Paltak, josta oli perin mukavaa olla legendojen joukossa.
“Kun onnistumme”, Santor korjasi, “mutta oikea asenne, pikkumies!”
Radiopuhelin piippasi. Geetee veti sen esiin viinensä sivutaskusta.
“Sininen Python ottaa yhteyttä Ker- Naaliin!” Siis Naaliin, ei kenraalin! Oletteko yhtenä kappaleena?”
“Terve! Naali kuulee, löysimme Ky- eikun mikä se koodinimi oli? Kyberi, mikä koodinimesi oli? Ai niin, Kalfuzz Nuimuff! Se kuulostaa vähän pörröiseltä… Joo, elossa ollaan, emme kohdanneet vastarintaa, torakat taitavat olla pikkuisen peloissaan, mikä ei kyllä ole ihme. Entä te?”
“Valloitimme yhden korsun. Löysimme kartan, ja lähistöllä olisi isompi vartioasema, joka kannattaisi ratsasta ennen kuin missio voi jatkua. Se sijaitsee lounaaseen pääkohteestamme, harjanteessa Nui-Koron tien tuntumassa. Hyökätään sinne molemmilta puolilta, uskon, että pärjäämme. Okei? Luulen, että näette sen sieltä. Siinä on pieni linkkitorni ja kamerapylväs.”
“Joo, taidan erottaa sen”, hyvän pimeänäön jousimetsästäjänä kehittänyt Geetee sanoi, “Taidamme vieläpä päästä etenemään aika hyvässä suojassa.”
“Mainiota! Hoidellaan ne ja soitetaan Häriltä kyyti. Siellä nähdään, onnea matkaan!”
“Samat sanat, Sininen Python”, Geetee sanoi ja sulki radiopuhelimen.
“Kuulitte varmaan mitä hän sanoi? Tuonne noin siis.”
Joukkio lähti matkaan kulkien siirtolohkareiden varjossa. Näkösuojaa toivat myös tuoreet, rumat maakasat. Nazorakit olivat muokanneet maata raskaalla kädellä, mutta työ oli vielä kesken. Klaanilaisten ei tarvinnut edes ryömiä suurinta osaa matkasta. Edellä kulki nuoli jänteellä Geetee ja hänen kintereillään Kyberi, jonka kirveskitara oli vieläkin johdolla kiinni vahvistimessa. Mustaa musiikkilaatikkoa kantoi vahvoilla olkapäillään Santor ja Paltak keikkui iloisena sen päällä.
“Se oli muuten hieno torjunta, Santor”, Kyberin oli pakko kehaista, “Mietin jo, että joko ne saivat sinut. Mistä oikein vedit sen kilven?”
“Ei ollut kilpeä!” Santor sanoi nopeasti.
“Siis se, jolla nappasit ne torakkaväijytyksen luodit. Uskomattomat refleksit! Mutta en ole nähnyt sinun ennen käyttäneen sitä.”
“Ei ole mitään kilpeä”, Santor sanoi.
“Näin minä! Pyöräytit sen esiin ja otit sen luotisuihkun vastaan!”
“Lucha Libertas ei salli kilpiä! Oikea luchador ottaa iskut vastaan itse!”
“Joopa joo, mutta oikea luchador ei myöskään ammu vastustajaansa väijytyksestä zamor-kivääreillä. Ei siinä ole mitään hävettävää, hyvä mies!”
“Ei ollut mitään kilpeä.”
“Kyberi, ei ollut kilpeä, okei?” Geetee puuttui miesten sanavaihtoon ja vinkkasi Kyberille. Tulinainen tunsi painijan. Santor oli mainio vanginvartija. Rikolliset eivät saaneet häntä ikinä puhuttua ympäri missään asiassa.
Äänen Toa huokaisi. “Niin, sitähän minä koko ajan sanoin. Hyvä torjunta.”
“Erittäin hyvää työtä!” Geetee lisäsi kannustavasti.
“SUPERRR Toa.”
“Olisit nyt jo hiljaa”, Kyberi sanoi. Geetee tökkäsi häntä olkapäällä kylkeen.
“Auts!”
“Aletaan jo toimeen, eikö vain?” Tyttötahu sanoi nyökäten jo aivan lähellä olevaa vartioasemaa kohti.
Vähänpä he tiesivät.
Metalli hengittää harvoin, mutta tämä kone teki niin. Puoliskot elivät yhdessä: kovempi ja puhdas.
Metsän siimeksessä se odotti.
Suuri kita syvyyksistä, torahammas stalagtiittinen, tuli ja nielaisi aseman viimeisen russakan. Iniko kiitti maahenkiä ja katsoi näkyä edessään.
Torakoiden tankkaustorni tyhjänä vartioistaan, Tulikärpänen sen kärjessä yhä uhkaavana leijuen. Nazorakeja aseineen lojui siellä täällä. Vartijat oli varustettu pistimin sekä kiväärein, ja makasi maassa muutama isompikin tuliluikku. Klaanilaisen oli myönnettävä, että keikka ei ollut sujunut ihan niin hienovaraisesti kuin oli puhuttu, mutta hoitui homma näköjään näinkin.
Troopperi varmisti aluetta edeten oikein taktisen näköisenä ja jousi latingissa entisen puolustuslinjan jäänteillä. Samol ja Santor seisoskelivat ja puuskuttelivat kovan painimisen jäljiltä.
Kyberi kaivoi esiin radiopuhelinta ja otti yhteyttä yhä ilmassa kiitäviin Härkiin.
”Meni melko mylläkäksi, mutta sanokaa Sammutuspeitteelle, että tämä Tulikärpänen on valmis tukahdutettavaksi. Juu-u, Lohrakit vaan suojaamaan oikeaa lastia, vaikkeivat ne tainneet Sammutuspeitettä vielä huomatakaan. Jep, meni harhautus vähän ylilyönniksi…”
”Kyberi, odota.”
Keskeyttäjä oli Geetee. Sankarsakin katseet kääntyivät tulen henkeen. Troopperi näytti valmiilta toimimaan. Lymyilikö jossain vielä torakoita?
”Missä…” Geetee aloitti hiljaa, ja mietti vielä ennen kuin jatkoi. ”Missä niiden ilmatorjunta-aseet ovat?”
Iniko haravoi alueen katseellaan. Kiväärejä, heittoaseita, kevyitä konekiväärejä… Kaikille tämän läjän varusteille pitäisi olla haaste edes osua lentävään Kane-raan, ja aluksen pudottamisen kertalaakista kuuluisi olla mahdottomuus.
Kuvioissa oli jotain pielessä – pahasti pielessä.
”Kuka ampui meidät alas?”
Kas siinä vasta sankareillamme pulma! Kuka heidät ampui alas? Mitä koiruutta torakoilla on meneillään? Mikä ihme on Sammutuspeite? Paina alla olevaa nappia, samaa Klaanon-Nappia, niin saat tietää!
Pimeän turvin. Hämärin siivin.
Jokin liikkui aivan Lehu-metsän latvojen yllä. Ääntä siitä kyllä lähti, mutta oli eri asia, oliko kukaan metsän rahi-petojen lisäksi kuulemassa. Kaukaa pohjoisesta tarkkaileva silmä ei muotoa olisi luultavasti hahmottanut.
Höyryalus oli hyvin litteä. Pyöreät kulmat sulautuivat saumoitta yllättäviin kulmiin ja suoriin pintoihin. Leveiden ja kolmiomaisten siipien alla oli neljä tehokkaasti pyörivää potkuria, kukin pitkän rautasäiliön päässä. Savupiippu oli suunnattu suoraan taakse. Polttotuotos jäikin pian jälkeen.
Aluksessa ei näkynyt lainkaan ikkunoita. Paremmassa valossa olisi kuitenkin voinut huomata sen pohjan olevan osittain läpinäkyvää levyä, ja rungon päällä, muotoihin kauniisti sulautuneena, oli peräkkäin viisi lasikupua. Kaksi ensimmäistä ja jälkimmäistä olivat puolipallon muotoisia ja pienehköjä, siinä puolisen metriä halkaisijaltaan. Keskimmäinen oli kuitenkin laaja ja matala, melkein koneen katon levyinen.
Maasto muuttui hieman, ja havupuustosta aukesi laajempana kuru tai syvänne, jossa Rapujoki virtasi hitaasti kohti etelää ja merta. Tarkalla sivuluisulla ilma-alus lipui joen ylle ja laskeutui sen rantojen harjanteiden männiköiden väliin. Hetken ajan potkurien ilmavirta nosti kuohuvaa vesipatsasta joen pinnasta, mutta pian lentokorkeus vakiintui ja kymi jatkoi rauhallista virtaamistaan yövieraistaan välittämättä.
Aluksen sisällä tunnelma oli taas tiivis ja jännittynyt.
Ensimmäisessä kupolissa pohjoista tiiraili Ontor, Laivaston adjuntatti ja itseoikeutettu seikkailija. Maan matoralaisen terveempi käsi lepäsi kevyen cordak-tykin liipaisimella, toinen oli valmiina säätämään peräsimen laippoja tarvittaessa. Pakarikasvo ei pelännyt. Pääsyyt istuivat – tai makasivat – hänen takanaan. Seuraavasta kupolista kurkki Ternok, jonka kokemukset eivät jääneet ystävänsä varjoon. Onu-matoranin päässä oli violetin Kaukaun lisäksi tehokkaaseen radiovastaanottimeen kiinnitetyt kuulokkeet.
Ternok istui vyötettynä pienellä ajopenkillä, mutta hänen takanaan istuva lentäjä ei mahtunut istumaan ollenkaan. Keltainen jättiläinen oli puolimakaavassa asennossa. Keetongu ei tosiaan ollut kovinkaan taipuisa, mutta pitkällisellä suunnittellulla hän oli saanut rakennettua eräänlaisen divaanin, joka veikin kaksi kolmasosaa aluksen sisätiloista. Jätin jalat lepäsivät matoranien kummallakin puolella ja hänen kätensä olivat aluksen sisälaitojen ohjaussauvoilla, mutta pää – jos suurta lautasmaista otsalevyä ja silmäpurtiloa pystyi pääksi kutsumaan – sai nauttia kotisaarensa yöllisistä maisemista.
Kahden takimmaisen kupolin alla istuivat Nui-Koron Siniviittojen ylikomisario Harkel ja Klaanin oma Snowie. Kummallakin roikkui selässään puolipitkä, sininen viitta. Viiksisinivuokko oli tilanpuutteen vuoksi lumiukon sylissä. Kyseinen syli oli kuitenkin pehmeämpi kuin koneen penkit, joten tinanappi ei nurissut. Kissalan pojan vastuulla oli nyt yleisen lainvalvonnan lisäksi kuivien koivuhalkojen siirtäminen silloin tällöin siipien liitoskohtien syvänteissä rungon molemmilla puolilla sijaitseviin kamiinoihin. Snowie vastasi takakamiinan klapisyötöstä ja tarkkaili venttiilin painetta. Viitassaan ja viiksissään jepari Harkelille meinasi tulla perin kuuma.
“Hei Tongels”, Snowie korotti ääntään katsoen samalla aamuyöllistä maisemaa kuvustaan, “Oletko varma, että pysyt kurssilla näin pimeässä? En tahtoisi epäillä kykyjäsi, mutta näitä puita on aika paljon!”
“Pyydämme matkustajia olemaan huoleti ja pitämään turvavyönsä lukittuina”, kuului jätin matala ääni edestä, “Jokilaakso on minulle tuttu ja kartat ovat tarkkoja. Meidän pitäisi päästä turvallisesti tätä reittiä pitkin melkein Nui-Koron muureille. Elleivät torakat ole sitten istuttaneet uusia puita saarekkeille.”
“Ja jos ovat, niin voin ampua ne ennen kuin törmäämme”, Ontor vitsaili.
“Huomiota ei kannata herättää”, Harkel puuttui peliin, “Mehän sovimme, ettei sitä tykkiä käytetä ennen todellista hätää. Salakähmäisyydestä ei ole paljon apua, jos alamme räjäyttelemään asioita. Ja yksi neuvo minun on sanottava reitistä: paras nousta pois joenuomasta ennen Hautajärven portteja. Sitä valvotaan varmasti, ainakin sen ystäviemme edellisen harhautuksen jälkeen.”
“Neuvosta vaariin, kelpo viiksimies”, Tongu sanoi, “Sinne on kuitenkin vielä monta kilometriä. Uskallan toistaiseksi nostaa vähän nopeutta, mutta meillä menee suunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai vähintään vartti.”
“Selvä! Onneksi Troopperi ja muut ovat auttaneet edessäpäin. Eiköhän tästä selvitä ehjin nahoin takaisin kotiin”, Snowie sanoi. Näkyikö kenties idässä jo hieman keltaista, kuin lupauksena aurinkojen noususta?
“Varkain sinne asemalle, niin sanottu lahjapaketti kohteeseen ja tuli persieen alla takaisin!” Ternok kailotti, “Ne eivät siellä Tulikärpäsellään saa koskaan tietää, mikä niihin iski!”
Aluksen alaosassa tosiaan oli kyhmy. Siellä oli luukku pienen rahtitilaan, jonka sisällä oli nelikulmainen puulaatikko, joka oli tarkasti tiivistetty ja teipattu kirkkaanvärisillä turvanauhoilla, jotka kertoivat, ettei sen sisältä löytyvien aineosien välittömässä läheisyydessä kannattanut polttaa edes päreitään. Kaikeksi onneksi tarkkaan rakennettu turvajärjestelmä esti sitä kosahtamasta ennen aikojaan.
Toivon mukaan ne ajat olisivat kuitenkin pian ohitse.
Minuutit kuluivat. Halot iskeytyivät tulipesiin. Hiki virtaili. Potkurien lavat halkoivat syysilmaa. Näin pohjoisessa se oli jo myöhäissyksy. Välillä lentokoneen äänien yli kuului pohjoisesta valtava, metallinen jyly.
Vaihtelua pullansyönnille ja yleisen ilmapiirin ylläpitämiselle, Snowie tuumi toimiaan, ja heitti taas yhden koivunkappaleen koneeseen. Lumimies uskoi vakaasti kriisitilanteen henkisten aspektien keskeisyyteen, ja tiesi kyllä olevansa avuksi kaupungissakin, evakkoja avustaen. Mutta ainakin saan perspektiiviä! Sitä paitsi kultti-, kummitus- tai kuuhommat eivät juuri nyt nappaa… Ehkä Kepe kaipaa etäisyyttä.
Lumiukon aatelmat kuitenkin katkesivat, kun etukupoleista rikottiin hiljaisuus.
“Hautajärven portti näkyy jo”, Ontor sanoi, “Kengurumiehet olivat oikeassa. Pirulaiset ovat pystyttäneet kaksi vartiotornia. Valonheittimet ja kaikki!”
“No, ainakin ne paljastavat heidät ennen kuin meidät”, Tongu totesi, “Hoplaa!”
Alus nousi takaisin jokiuoman päältä havumetsän ylle. Nyt siellä kasvoi pitkälti kuusia, suoria pitkiä runkoja, mustia vihreänsinistä aamuyön itätaivasta vasten. Häivealus kaarsi loivasti kohti luodetta.
“Okei, kierretään kaupunki luoteesta. Saatamme joutua lentämään peräti sen yli, ainakin osittain. Nyt tosiaan toivon, että Rytmitykki sai harhautuksensa toimimaan. Ternok, eikö vieläkään yhteyttä?”
“Pussipirut eivät näytä olevan linjalla”, Ternok sanoi ja yritti vielä kerran väännellä vastaanottimen nuppeja, “Emmekä ole saaneet Inikoon minkäänlaista kontaktia koko homman aikana.”
“No, minusta ainakin kuulosti siltä, että Kyberi on päässyt asemiinsa”, Ontor sanoi, “Ja silloin varmaan muutkin. Ainakin vielä puoli tuntia sitten pussipirut antoivat ymmärtää, että siellä oli täysi rähinä päällä.”
“Parempia vakuuksia tuskin saamme. Toivottavasti he vain muistavat perääntyä ajoissa”, Tongu sanoi täysin tietoisena siitä, että suurille klaanilaisille sankareille tuotti toisinaan vaikeuksia pistää jarruja pohjaan. Metsä jäi taakse. Nummen yllä lentäminen tuntui miltei turvattomalta, mutta toistaiseksi öiseen lentoryhmään ei oltu kiinnitetty huomiota. Pilottijätti uskalsi nostaa vähän korkeutta juuri ennen Suurkylän puumuuria. Tutkille he ainakin olivat näkymättömiä.
Harkel katsoi kuvusta ulos.
Koti… poliisimies huokaisi mielessään.
Aluksen ottaessa korkeutta Suurkylä näytti pienenevän, mutta Harkel erotti kaikki yksityiskohdat. Oman kotinsa, poliisiaseman, suosikkiravintolansa… Hän näki myös paljon sellaista, mitä ei olisi tahtonut. Nazorakien hangaareja, purettuja rakennuksia ja isoja konetuliaseita rakennusten katoille nostettuina. Kaikensyövä violetti sieniviljelmä. Suurin muutos oli kuitenkin valossa: ennen niin lämpimät, öljylamppujen, valokivien ja soihtujen valaisemat kadut olivat muuttuneet kirkaskontrastisten valojen ja varjojen leikkikentäksi. Vihamielisiä valonheittimiä oli syytä varoa muutenkin kuin nostalgiantappajina – ei käynyt laatuun tulla ammutuksi kesken tärkeän operaation.
Snowie huomasi edessään – itse asiassa sylissään – istuvan ylikomisarion alakuloisen katseen.
”Hei, mikä tunnelma?”
Iäkäs viiksimies huokaisi syvään. ”Toivon vain, että voisin tehdä enemmän…”
Lumimieskin katsahti pallomaisesta akkunasta. Nui-Koro oli heidän allaan, pian takanaan. Snowie hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Kepe olivat yöpyneet mainoskyltin takana roistoilta piilossa. Vaan eipä näkynyt mainoskylttiä enää, ja Kepekin…
”No hei”, Snowie ohjasi puheensa ja sitä kautta ajatuksensa poliisimiehen murheisiin, ei niinkään omiinsa. ”Sinähän olet Suurkylän sankari ja pelastaja. Ei kai kukaan voi enempää vaatia?”
Harkel kiillotti Hahnah-rapua rinnassaan. ”Vaan vastuu painaa – ei siitä huolimatta, vaan juuri siitä syystä.”
Valkea klaanilainen nojautui eteenpäin ja työnsi hartiaansa kohti Harkelia. Hän osoitti esiin tuomaansa koristetta: sama pronssirapu roikkui hänenkin rinnallaan, sinistä kangasta vasten.
”Tiedän, että on kohtuutonta verrata tilannettamme… tai siis Nui-Koro on sinun kotisi ja kaikkea, mutta minäkin olen kunnia-Siniviitta. Ja se merkitsee yllättävän paljon, minulle siis, varmaan enemmän kuin väki yleisesti luulee? Koska, no, klaanissa olen… en ainakaan sankari? Tai no, kenelle olen, kenelle en. Mutta Nui-Koro kiitti meitä iloisemmin kuin olisin osannut toivoakaan, ja kaikki tuntuivat niin vilpittömän kivoilta asian suhteen.
Eli… ehkä olemme samassa veneessä? Ainakin vähän.”
Harkel hymähti – tai niin Snowie ainakin arveli poliisin tekevän. Niin isojen viiksien takaa ei voinut olla aivan varma.
”Enkä siis tietenkään tahdo olla loukkaava tai mitään sen suhteen, että teillä olisi vähemmän kovaa kilpailua sankaruudesta kuin Klaanissa tai mitään-”
”Snowman”, Harkel keskeytti. ”Kiitos. Luulen ymmärtäneeni.”
”Hehe, eipä mitään!”
Nui-Koro jäi taakse. Vihamielinen tankkausasema odotti edessäpäin.
Harkelin mieleen hiipi toinen murhe.
Hän toivoi, että olisi ottanut kulauksen viskiä ennen tätä hanketta.
Mökäöljyhaikeus unohtui kuitenkin aluksen laskettua nopeasti korkeutta. Tornin nokassa leijui painovoimasta välittämättä kolmen kaasusäiliön muodostama murhakone. Tulikärpänen, taivasten törkein tuhokone ja naapurisaaren raunioittaja. Tongu väisteli valonheittimien keiloja. Kohde läheni, vääjäämätön oli pian täällä.
“Snökke, ylikomisario, onko laukaisuvalmius?” Tongu huikkaisi katsomatta taakseen.
“Jo vain!” lumiukko vastasi. Harkel hänen sylissään puristi vipua, joka avaisi takakontin ja päästäisi erikoislähetyksen viimeiselle matkalleen.
Tuhat metriä.
Yhdeksänsataa.
Kahdeksansataa.
Seitsemänsataa.
Kuus-
Krrrhkkk! Radiopuhelin heräsi eloon.
”-eis! Ssrrrjjjäntykää takaisin, tääl-”
Puhuja kuulosti Troopperilta, mutta yhteys pätki. Sitten puhe vaihtui johonkin muuhun, ja äänen lähdekään ei ollut enää radiopuhelin, vaan kaikki ympärillä.
Repivä ääni halkoi tärykalvoja. Pian koko maailma pyöri ja täyttyi melusta, valosta ja Klaanilaisista.
Hiekkainen pilvi kohosi maasta, savuinen sitä suudelleesta koneesta.
Lasinsiruja oli kaikkialla, kuvut olivat hajonneet. Nummimaahan kieppuva koneraato oli kyntänyt leveän uran. Toista siipeä ei näkynyt missään.
Tongu kiskoi ylös Ternokin ja Ontorin, jotka olivat naarmuilla ja mustelmilla, mutta jotakuinkin kunnossa; turvatyynyt olivat tehneet tehtävänsä. Harkel kaivautui ylös takapenkiltä sukien viiksistään lasinsirpaleita ja hengittäen syvään. Sinisen viitan villakangas oli suojannut nestoria palovammoilta, kun toisen kamiinan luukku oli auennut. Lopulta myös Snowie mönki esiin aluksen jäänteistä. Ainakin kaikki olivat hengissä.
Toisaalta he olivat syvällä vihollisen alueella ja heidän menopelinsä oli säpäleinä.
Toisaalta aluksen takaosassa oleva pommilähetys ei ollut polttanut heitä komeana tulipallona tuhkaksi.
Oli se nyt silti hyvinkin pitkälti perkelöitynyt tilanne. Tongun teki mieli raivota ja itkeä, mutta toisaalta sokki esti.
“Huoh. Huoh. Kaikki yhtenä kappaleena?”
“Ilmeisesti”, Harkel totesi synkkänä.
“Pulassa ollaan”, sanoi Ontor.
Harkel etsi poliisikypäräänsä aluksen romusta. Saattaisi tulla vielä tarpeeseen.
”Joten… mikä on tilanteemme? Mikä meidät ampui alas?” lainvalvoja yritti saada tilanteeseen järkeä.
”Mi-minä luulen, että Troopperi yritti varoittaa meitä”, sai Snowie suustaan. Toinen lentokoneen kanssa putoaminen näin lyhyen ajan sisään ei tehnyt hyvää hänen lievälle lentopelolleen.
Ilma sankareiden yllä repesi, sitten maakin. Tulipallon lyhyt elämänkaari tapahtui niin lähellä klaanilaisia, että kaikki tunsivat sen lämmön, mutta niin kaukana, ettei kukaan heistä haavoittunut. Paineaalto viskasi heidät kuitenkin nurin ja lentopeli otti tulta ainoaan siipeensä.
”Loitommas!” Tongu mylvähti.
”Tykkitulta, pannahinen!” Ternok jatkoi, ja painautui maahan. Hän ja muutkin konttasivat kauemmas aluksesta.
Uusi ammus räjähti hieman lähempänä haaksirikon paikkaa. Tykistön äänet eivät muistuttaneet mitään, mitä Tongu oli aiemmin kuullut.
Mutta jos aluksen tuli leviäisi sen lastiin, tykkituli olisi pienin heidän murheistaan – Sammutuspeite ei tukahduttaisi Tulikärpästä vaan joukon klaanilaisia. Joten pois, pois, kauas aluksesta, niin nopeasti kuin nelinkontin vain pääsi.
Nummimaassa metsän laidalla oli montunpoikanen, jonka Ternok äkkäsi. Se lienisi kyllin loitolla, sikäli kun klaanilaisten Tulikärpäsen varalle kyhäämä pommi sattuisi mosahtamaan. Jengi sukelsi syvennykseen. Sen pohjalla oli kylmä lätäkkö, jossa kasvoi vähän heinää.
Luonnonmuodostuman reunaa vasten nojaava ja hengästynyt Tongu yritti ymmärtää tätä kaaosta. Ilmeisesti he olivat pudonneet Nui-Koron nummille, hieman itse kylästä pohjoiseen. Lännessä maisema jatkui metsäisenä. Tankkaustorni siis…
Keltainen jätti nosti käytännöllisen lättänää päätään kuopasta.
…aivan oikein, torakoiden tankkaustorni sijaitsi pohjoisessa, vain muutaman sadan metrin päässä. Torakoita ei näkynyt missään – Iniko ja muut olivat onnistuneet harhautuksessaan lähes liiankin hyvin. Mutta missä he olivat? Kuka heitä ampui? Ja-
Ison insinöörin ajatukset katkesivat kuin seinään. Tankkaustornin kärjessä tapahtui.
Tulikärpänen irrottautui rakennelmasta ja alkoi kohota ylemmäs. Yhä ylemmäs.
Muutkin kääntyivät katsomaan. Kolmikeskuksinen tuhokone teki lähtöä.
”Se perkele! Pakenee!” kyklooppi parahti.
Tulikärpäsen loittoneminen oli näky, joka mustasi kaikkien mielen.
”Näyttää siltä, että jäimme kiinni”, Harkel mutisi, ja huokaisi syvään. Hän ei ollut päässyt pistämään vastaan torakoille, ei suurkyläläisten tai itsensäkään puolesta.
Ternok tutkaili ympäristöä valppaana. ”Ainakaan mistään ei lähesty russakkaosastoa. Joko ne olettivat räjähdyksen hoitaneen homman, tai sitten niillä on pakka yhtä sekaisin kuin meillä.”
”Veikkaan jälkimmäistä”, Ontor arvaili. ”Torakat harvemmin olettavat, ampuvat vaan lisää. Ja sitä paitsi, ihmekös jos ovat kaaoksen vallassa: Kyberihän piti heille oikein soittotunnin.”
Tongu vilkaisi taas pohjoiseen. Tulikärpänen oli kohonnut jo kauas tankkaustornin yläpuolelle.
”Minun koneeni ammutaan alas, ja tuo vain häipyy…” jätti murisi.
”Teimme parhaamme”, Snowie lausui hiljaa. Hän laski kätensä valtavalle, keltaiselle olkapäälle. ”Joskus… joskus se ei ihan riitä. Usko pois, minä tiedän, miltä tuntuu epäonnistua. Nyt on tärkeintä, että saamme kaikki turva-”
Sitä lausetta lumimies ei kuitenkaan saanut lopetettua. Todellisuus roihahti punaiseksi ja oranssiksi ja polttavan kuumaksi, ja sitten kilokaupalla hiekkaa ja multaa ropisi kuoppaklaanilaisten päälle. Heidän kuljettamansa pommin räjähdys vei kaikilta myös kuulon.
Kolmas tykistökeskitys oli osunut kohteeseensa. Klaanilaisten ikioma “sammutuspeite” oli räjähtänyt vain vähän matkan päässä.
Kaikki oli epäselvää, kaikkialle sattui ja sitä pahuksen hiekkaa oli kaikkialla. Ontor kaivautui esiin ensimmäisenä, tällä kertaa maan moreenista eikä koneen osista.
”Pthyi!”
Seuraavana raikkaaseen ilmaan pääsivät Tongu ja Harkel. Poliisi piti yhä kiinni päähineestään, ja sininen viittakin roikkui hartioilla, joskin pahasti repeytyneenä. Esiinnousija numero neljä, luminen olemukseltaan, ei voinut yhtä hyvin.
”Mmitä tapahthuu…” Snowie horjui tajuntansa rajamailla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, koska kaikkien kuulo palautui vasta. Maailma oli yhtä tinnitusta.
Ternokia ei sen sijaan näkynyt eikä kuulunut. Ontor kaipasi partneriaan pikaisesti.
”Ternok? Missä olet?”
Tongu havahtui alaisensa hätään, vaikka alkoikin vasta pikku hiljaa saada kuuloaistiaan toimimaan. Mahtavat kourat alkoivat lapioida hiekkaa pienen maansiirtokoneen teholla, mutta käsityöläisen huolellisuudella.
”Ternok?”
Harkel oli juuri liittymässä sisäänromahtaneen montun haravointitalkoisiin, kun hän huomasi Snowien vaativan apua edes istuma-asennossa pysymiseen. Hän kiiruhti klaanilaisystävänsä tueksi.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä kaveri kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
”Näyttää siltä, että kivenlohkare kopsahti Ternokia takaraivoon” Tongu tutkaili. Pieni verinoro valui onu-matoranin niskaa pitkin. ”Minulla on tätä salvaani, mutta tarvitsemme oikeaa lääkintää. Kehoni rasvoilla ei pitkälle pötkitä.”
Snowieta tukeva Harkel puuttui keskusteluun. ”Kaikki varusteemme jäivät alukseen.”
Jätti laski tajuttoman pikku-ukon hiekalle. Ontor kiiruhti ystävänsä ylle, ja katsoi tämän tiedottomia kasvoja.
”Mitä siis voimme tehdä?” adjutantti henkäisi, kun tilanne alkoi sulautua hänen tajuntaansa. He olivat keskellä vihollisaluetta, kaukana huoltoyhteyksistä.
Tulikärpäsestä viis, mutta Ternok…
Silloin tuhkan peittämän taistelukentän laidalta saapui esiin jotain ihmeellistä. Se loikki kohti kuoppaa.
Kaksijalkaiset Mata Nuin ihmeet.
Suuren Hengen pomppivat veijarit.
Pelastus.
Se oli valtava Fusa, suurin kaikista, Klaanin saaren pussieläinsuvun matriarkka. Sen nahka oli keltaisempaa kuin muilla, ja sen pyylevä pussi pömpötti majesteettisena. Kunniakkaasti seisten se tuijotti viisikkoa silmillään, jotka humoristisesti osoittivat eri suuntiin sen pyöreän pään sivuilla.
Ja silloin kenguru puhui. Sen leuat eivät liikkuneet, mutta täytyisi olla aika hölmö väittääkseen, että se ei puhunut.
”Boing boing”, rahi sanoi karhealla, lyijynkatkuisella äänellä. ”Taidatte olla aika liemessä.”
Onpa uljas elukka! Mutta mitä se täällä tekee? Klaanon-Nappi sen kertoo!
Hetken ajan keltanahkainen etutasku vääntelehti ja muljahteli. Ensin putkahti esiin joukko teräviä sinisiä sormia ja sitten… toinen käsi, joka piteli legendaarista sisällissodanaikaista kivääriä. Lopulta kengurun pussista työntyi aamuyön hämärässä valossa sininen harja. Sitä seurasi pari eri parin silmiä ja, kyllä, kunnioitusta herättävä ja maaston väreihin maalattu leuka.
”Huomenta”, sanoi leuka veikeään sävyyn.
“Eversti!” Tongu hämmästeli. ”Gurttu! Ohhoh!”
“Kuulin, että teillä oli vähän ongelmia”, pussista kurkistava maastovärein maalattu skakdinpää sanoi, “ja ajattelin, että pentele, Tongu, nyt on kyllä minun vuoroni pelastaa sinut. Kengurusissejä lainatakseni… aika aloittaa Operaatio Vuhveli.”
Viimeinen Vartija ponnisti valtavan kengurun pussista ulos hampaisiin asti aseistettuna ja laskeutui kynsikkäille koivilleen metsämultaan. Sotilas nousi koko pituuteensa ja heilautti kiväärinsä selkäpuolelleen. Hän vilkaisi valtavaa keltaista pussieläintä ja taputti tätä vatsaan.
”Kyyti oli muuten aika hiostava, mutta sitäkin pehmeämpi. Saanen esitellä uuden ystäväni, Kangoon.”
Suuri kenguru katseli joukkiota isoilla kiiltävillä silmillään. Keltaisen loikkijan hiljaisessa tuijotuksessa oli jotain hassun poissaolevaa ja tosi huonosti yhteen kohteeseen keskittyvää, jonka joku idealistinen rahitutkija aina tulkitsi salatuksi viisaudeksi.
Snowien todellisuus heilui yhä vain. ”Katso kengurun loikkaa …kappas, se synnytti elokuvasankarin.”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhtäkkinen loikkiva pelastus ei tehnyt hyvää lumimiehen todellisuudentajulle. Vaikka pian hän alkoikin tavoittaa tajuntaansa – ja pelko hiipi siihen saman tien.
“No, sinä tuppaat keksimään hyviä suunnitelmia, vanha lurjus”, Tongu vastasi Geelle välittämättä lumiukon höpinästä ja vakavoitui sitten, “mutta tässä on muitakin ongelmia. Ternok pitäisi viedä Kupelle ja sukkelaan. Ja vaikka en ole koskaan nähnyt noin muhkeaa Fusaa, niin emme taida kuitenkaan kaikki mahtua sen pussiin.”
“No, ainakin meillä on nyt Klaanin paras soturi mukanamme!” sanoi Ontor, “Jotkut sanoivat, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tämä yksi mies vastaa kyllä torakkarykmenttiä!
“Kiitos vain, Ontor hyvä”, Guardian nyökkäsi, “Ja vaikken ole ihan varma tuosta matemaattis-antropologisesta kommentista, niin emme me Kangoon kanssa kahdestaan tulleet…”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhä heihin katsoen Gee vaikeni ja nosti vasemman kätensä ylös nyrkissä hitaasti. Skakdi räväytti yön pimeässä sormensa auki kahdesti, ja joku näki viestin.
Siniset sormet saivat liikettä aikaiseksi. Ympärillä kärähtäneen metsän puusto alkoi kuhista. Oksat heilahtivat ja risahtivat, ja pikku jalat kopsahtivat juuria vasten. Palanut heinä rapisi askelten alla, kun pieniä tummia varjoja lankesi latvoista laskeutuen äänettömästi juurikkoihin, kannoille ja mättäille.
Silloin he näkivät pieniä vihreitä miehiä.
Enkin Akakun tuima keltainen katse kurkisti hiiltyneiksi säleiksi räjähtäneen männynrungon takaa. Otlek kyhjötti oksalla jousipyssy natisten valmiusasennossa. Kymmenkunta le-matoralaisia tuijotti hyytävästi varjoista sanaakaan sanomatta, kun klaanilaisten sekalainen seurue seisoi heidän edessään palaneen metsän tuhkissa.
Katkera jättiläinen. Pelokas lumimies. Haavoittunut pilotti, ja tämän huolestunut partneri. Valpas ylikomisario. Näiden suojaaminen olisi veljeskunnan toimeksianto.
”Veljenpojat”, skakdi kuiskasi, ”valmiina.”
Muuta käskyä metsän pikku soturit eivät tarvinneet. Heinä kuiski, kun he kaikkosivat taas liikkumattomiin ja näkymättömiin.
”Pojat pitävät lähestyviä partioita silmällä”, Guardian marssi lähemmäs lento-onnettomuudesta selvinneitä, ”mutta pari myrkkyveistä ei osta meille montaa lisäminuuttia. Ternok, mikä vointi?”
Matoran ei vastannut.
“Taju on mennyt, mutta hengissä hän on”, Tongu huokaisi. “Taitaa olla paras laittaa hänet tuonne pussiin. Yö on viileä, eikä hypotermia pikkuista ainakaan auta.”
”Kyyti on sitten aika poukkoista ja ilmastointi kehno, mutta iskunvaimentimet ovat mainiot”, Guardian nyökkäsi. ”Ja istuimet pehmeät.”
Kukaan ei kokenut tarpeen korjata Geen näkemystä fusa-anatomiasta. Kangoon jalkojen metallijouset välkkyivät yövalossa.
”Brnn brnnn”, Kangoo kirskui.
Tongu laski hellävaraisesti Ternokin pussiin adminin pitäessä sitä aukinaisena. Kangoo nuuhkaisi matorania ja tuntui hyväksyvän sen poikasekseen; ison sinisen piikikään körilään jälkeen kenguru tuskin oli kovin nirso kyytiläisistään. Joukko vetääntyi metsän suojaan. Paikka oli murheellinen. Siellä täällä pimeydessä hehkui vielä hiiltyneitä rungonkappaleita, eikä mitään vihreää ollut jäänyt jäljelle. Suurien rankojen lomassa ei törröttänyt seikkailijoiden lisäksi korttakaan. He jatkoivat syvemmälle.
“Hylkypaikka kuhisee kohta nazorakeja”, huomautti Harkel, “Toivottavasti ne eivät osaa seurata jälkiämme tässä pimeydessä.”
“Se räjähdys kyllä tuhosi jäljet. Toivottavasti Inikon ja muiden harhautus toimii yhä. Silloin saatamme päästä turvaan”, sanoi Tongu.
“Mutta Tulikärpänen lähti. Ei niitä missään vaiheessa taidettu harhauttaakkaan, vaan meitä”, Harkel huomautti ja huokaisi. “Ja menetimme radiolaitteemme iskussa. Joskohan saamme heihin ollenkaan yhteyttä?”
Guardian ojensi poliisikomisariukselle radiopuhelimensa. “Troon taajuus on jo auki”, hän virnisti, “Olin mieheen yhteydessä tullessani. Putoamisenne ei varsinaisesti jäänyt heiltä väliin, ja sovin jo, että kohtaamme Kar-Vermorin notkelmalla.”
“Toivottavasti heitä ei ammuta alas”, Ontor mietti.
”Niin…” Guardian vastasi. ”Sehän tässä huolettaakin. Saimme nimittäin selville, mikä teidät ampui alas… Troon ja Santorin myös.”
”Ai?” Ontor reagoi. ”Jotain uutta teknologiaa?”
”Tavallaan…” G vastasi. ”Jouduitte Eversti 437:n tähtäimiin.”
Snowie nielaisi.
”Se kyborgitorakka, joka miltei listi Ämkoon?”
”Sama.”
Vihreät keinosilmät haravoivat taivasta. Taivaalla ei näkynyt enää ainuttakaan klaanilaisten alusta, ja viimeisimmän maahansyöksypaikka oli pommitettu.
Eversti 437 oli toimintakykyisempi kuin koskaan ennen. Hänen kyborgikehonsa oli päivitetty, eikä tappio nykyiselle everstille hiertänyt enää mieltä.
Yö läheni loppuaan, mutta huipennus oli vasta edessä.
”Eikä se nyt sinänsä kuumota, että herra eversti on täällä…” Guardian jatkoi. ”Vaan se, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä mokoma täällä tekee.”
”Niiden olisi pitänyt jättää sen rikkinäinen raato rannalle”, Enkin ääni kuiskasi yhtäkkiä aivan vierestä ja sai heidät hätkähtämään. ”Siellä se olisi palanut samoissa liekeissä saaremme kanssa.”
”Niinpä niin, Enki”, Gee sanoi myös hieman hämillään. Kun hän kääntyi äänen suuntaan, ei pikkumiehestä vähemmän yllättäen ollut jälkeäkään.
Skakdi haki sanojaan.
”… luulimme kyberperkeleen olevan joko varikolla tai johtamassa jotain ryhmää, mutta emme ole tehneet mitään havaintoja isommasta joukosta. Pelloilla on kohtuullinen määrä sekalaista ötökkää, mutta ei mitään merkittävää osastoa.”
Sotaskakdin sormet puristivat Vartija-kivääriä tiukasti. ”Klassisen epäilyttävä hiljaisuus, siis.”
“Jaa. Ehkä ennen yön loppumista saamme sitten tietää, kumman eversti on kovempi”, Ontor sanoi. Guardian vastasi vain vilauttamalla rohkaisevaa hymyä laivastolaiselle.
“Minä kyllä toivon, että vain pääsisimme pois tästä ankeasta paikasta”, Tongu sanoi miettien, “anteeksi vain, Harkel, mutta kotiseutusi oli mukavampi ennen evakuoitumista, ja nyt näyttää siltä, ettemme voi asialle enää mitään.”
“Turha sitä on pahoitella”, poliisisetä sanoi ja aukaisi yhteyden. “Haloo? Kuuleeko ryhmä Rytmitykki?”
“#Kssh Huhuu? Olette ilmeisesti löytäneet muut?kssh#”, kuului Troopperin särisevä ääni radiovastaanottimesta.
“Tässä Harkel. Guardian joukkoineen löysi meidät. Tehtävä on… epäonnistunut, kuten huomasitte. Ternok loukkaantui aluksen räjähdyksessä. Meidän tulisi vetäytyä.”
“#ks- No, nyt on selvempi? Niin, kyllä, se perkele pakeni. Me nyt olemme jotakuinkin kunnossa ja valmiina lähtöön, mutta emme voineet nousta ilmaan ennen kuin tiesimme, oletteko elossa ja missä. Tuolla ei ole turhan turvallista lentää.”
Lumimies katseli hermostuneena taivasta. Yö oli pimeä ja vähätähtinen. Punaisen tähden turvallinen loiste oli kokonaan näkymättömissä.
“Ei tosiaan! Me olemme nyt metsässä, tai siinä mitä siitä on jäljellä, putoamispaikkamme länsipuolella. Yrittäkää kiertää pohjoiseen tankkausasemasta ja pysykää poissa nummilta. Metsikköjen yllä olette paremmassa turvassa. Sovitte Guardianin kanssa jo tapaamispaikasta, eikö? Hyvä. Te ehditte sinne tietenkin nopeammin kuin me jalan, joten lienee paras, jos odotatte piilossa vielä jonkun aikaa. Pidetään yhteys auki”, Harkel sanoi, ja katsoi kysyvästi joukon muita sankareita. Guardian nyökkäsi ja se riitti; muut eivät kyseenalaistaneet ylikomisarion paikallistuntemusta. Poliisi antoi puhelimen Ontorille, jotta pystyi tarkkailemaan parhaiten aluetta.
Troo kuittasi ja seurue jatkoi marssiaan – tai yhdessä tapauksessa pomppimistaan – pohjoisemmaksi. Veljeskuntalaiset liikkuivat puiden rungoilla ja oksistoissa kuin varjot. Nyt ainakin klaanilaiset pystyivät luottamaan siihen, että mahdollinen vihollinen saisi myrkkyveitsen kurkkuunsa ennen kuin ehtisi ampua laukaustakaan.
”Enki?” Guardian kuiskasi pysähtyen muhkean tammen juurelle.
”Herra Guardian”, kuului aivan eri puolelta puuta kuin skakdi oli uskaltanut arvioidakaan. Gee kääntyi ja löysi le-matoralaisen siluetin tuijotettuaan ensiksi pari kiusallisen pitkää sekuntia suunnilleen matoralaisen kokoista kantoa.
”Lentäminen olisi kivaa, Enki”, skakdi supatti, ”mutta kotkapelastus ei taida olla tilanteessamme kovin kestävä ratkaisu.”
Enki nyökkäsi äänettömästi. ”Liian vaarallista linnuille… torakoilla on tarkkoja silmiä jossain korkealla.”
Skakdi kiristeli hampaitaan. ”Kovin siltä vaikuttaa”, hän mutisi kiikaroiden hetken liikettä oksilla. ”Toivottavasti ei liian tarkkoja. Voisit pysytellä joukkiomme lähellä. Pidän katseestasi ihan tässä maan tasalla. Välitä myös pojille viesti: Otlek vahtiin kaksisataa metriä luoteeseen, kaksoset tuijottamaan etelään ja itään. Saitko?”
Enki nyökkäsi.
”Ja kun tulet takaisin”, skakdi jatkoi, ”pysyttele selustassamme ja valmistaudu heittämään mahdollisimman paljon teräviä juttuja jonkun silmään.”
Matoralainen nyökkäsi toiseen kertaan, otti hieman vauhtia ja juoksi myrskyn kenoon kallistaman kuusen runkoa ylös äänettömin askelin.
”Matka jatkuu”, kuului Vartijan hiljainen käsky, ja joukko jatkoi liikettään.
Tongu puristeli käsiään nyrkkeihin ja vilkuili puiden väleihin hermostuneena.
“Gee, muistuuko mieleen? Nynrah. Me ja Ternok ja Ontor. Paitsi että nyt meillä on makutan sijasta poliisi, ninjoja ja lumimies. Ja tuo kenguru. Aika lailla tasaista.”
“Niin, jos Ternok olisi tajuissaan”, Ontor lisäsi hiljaa.
”Kuka tietää, kuinka hyvin Nynrahilla olisi mennyt jos meillä olisi ollut Kangoo mukana”, skakdi hymähti ja taputti pussieläintä niskaan.
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui. Myös poppoon toisen keltaisen jätin katseessa oli huolta ja kiirettä. Sen täytyisi saada uusi poikasensa turvaan.
“Silloinkin meidät ammuttiin alas, ja jotenkin pääsimme karkuun. Ja kaipa meillä on nyt vastassa vain joitakin torakkojen pataljoonia tai mitä lie rykmenttejä. Ei kai täällä Suurkylän nummilla liiku mitään, mikä olisi verrattavissa Zorakin Feterroihin?” Tongu yritti pitää toivoa yllä.
”Ne nelikätiset rumilukset eivät olleet mitään verrattuna sen ylipitkänimisen persläven egoon”, skakdi hymähti. ”Torakat ovat sentään edes vaatimattomia.”
Vaikka alue oli periaattessa jotenkuten tutunoloista, miehityksen varjo tällä ennen niin mukavalla seudulla tuntui Nynrahia painostavammalta. Tai ehkä aika oli vain kullannut senkin muiston – silloin sentään oltiin päästy yksinä kappaleina kotiin.
“Niin”, Harkel mutisi hiljaa. “Yleensä nämä nummet olivat rauhallisia. Eivät toki aina…” Ylikomisario loi merkittävän katseen Guardianiin.
“Täälläkö te partioitte?” admin ymmärsi kysyä. ”Zyglakien varalta.”
“Harmillisesti pari kilometriä etelään”, poliisimies vastasi alakuloisesti. “En muista näiltä mannuilta ainuttakaan koloa, eikä seurueemme niihin varsinaisesti mahtuisikaan.”
Snowie ymmärsi sanojen viittaavan osin häneen. “He-he, niin…” hänen äänensä haparoi. Lumimies oli vielä osin räjähdyksistä shokissa, mutta kävely yöilmassa selvensi ajatustoimintaa hetki hetkeltä. “Olen oikeastaan miettinyt, että voisin vähentää ruoka-annoksiani, nyt kun väkeä kertyy muurien sisään koko ajan enemmän… Vaikka en minä tiedä, että vähenisikö massani oikeasti, kun siis, tai… Äh, mitä minä höpötän, anteeksi, väärä aika ja väärä paikka.”
Lumiukon hyvin tuntevat Tongu ja Gee tiesivät, ja muutkin arvailivat, että nopea ja hyppelevä puheenparsi oli Snowien tapa käsitellä stressitilaa ja pelkoa. Viimeinen Vartija muisteli kaksikon viimeisintä elokuvailtamaa ja alkoi katua päätöstään päästää lumimies rintamalle. Häivealuksen miehistön olisi pitänyt olla turvassa, mutta sodassa sellaista ei saanut luvata.
“No, tämä on väärä paikka ja aika kelle tahansa olla paikalla! Paitsi ehkä sotilaille, joita meistä on yksi nel- vii- no, ties kuinka monesta. Joten paras kai keskittyä suunnistamaan sinne sopimaanne suojapaikkaan”, Tongu sanoi. Kuivat oksat rutisivat jättiläisen isojen jalkojen alla.
“Toivotaan, että se on yhä suojaisa”, siniviitta lausui. “Uutiset pohjoisesta kertovat, että torakat syöttävät saarta ja sen metsää sienelleen.”
Veljeskuntalaisten läsnäolo muistutti kaikkia siitä, että ympäristön tuho saattoi olla lopullisempikin.
”Jos notkelmaa saarretaan, jompikumpi kaksosista kyllä huomaa ja lähettää viestin meille”, Guardian sanoi ja kääntyi taaksensa. ”Vai mitä, Enki?”
”Kyllä”, ääni vastasi pimeydestä.
”Tiedätkö, ajattelin vain testata huvin vuoksi, oletko siellä”, Guardian hymähti. ”Eli loistavaa työtä.”
Syvä hiljaisuus kehysti metsän varjoja.
”… voisit jatkossakin vastailla ihan vain näyttääksesi, että olet siellä.”
”Enki lähti tarkistamaan kaakon suuntaan”, uusi ääni sanoi aivan toiselta puolelta ja rutkasti ylempää. ”Hän palaa pian.”
”Aha. No, hyvää oma-aloitteisuutta, pojat.”
Ontor ei kiinnittänyt huomiota admininsa ja veljeskuntalaisten sanailuun. Hän oli liian huolissaan Kangoon kyytiläisestä. Vaikka seurue eteni metsän siimeksessä hyvää tahtia, eikä torakoista ollut kuulunut pihaustakaan toviin, oli hänen kanssaseikkailijansa kohtalo yhä vaakalaudalla. Sitä paitsi miten heidät oli nähty, ja mitä se konetorakka teki täällä? Lennokin puikoissa Ontor olisi odottanut kohtaamista kyborgin kanssa lähinnä mielenkiinnolla, seikkailullinen pilke silmäkulmassaan – mutta nyt häntä kieltämättä pelotti. Matoralaisen aivolohkossa jyskytti myös epäjohdonmukainen syyllisyys siitä, että hänen toveriaan oli satuttanut heidän oma pomminsa.
“Mihinköhän… mihinköhän se Tulikärpänen lähti?” Snowie uskaltautui arvuuttelemaan.
“Hmm, mietitäänpäs…” Tongu aprikoi. “Se saapui tankkaukselle ihan meikäläisten anastaman aikataulun mukaan, mutta poistui paikalta hetimmiten, kun jäimme nalkkiin… Tiedä häntä, onko mokomilla toinen bensa-asema lähempänä keskustaan. Luulisin sen joka tapauksessa vaativan lisää löpöä.”
“Eiköhän se ole toiminta-alueemme ulkopuolella joka tapauksessa”, yhtyi Ontorkin lopulta keskusteluun. “Ei varmaan ole mielekästä lähettää ketään perään.”
”Hyvällä lykyllä tempauksemme varmisti, että ne eivät uskalla tankata tulimörköään tuolla hetkeen”, Guardian pohti tiiraillen tankkausaseman arvioituun suuntaan, ”huonolla lykyllä annoimme niille syyn kolminkertaistaa puolustuksen ja tarkkailun. Ja se oli selvästi jo tällä kertaa aika hyvä.”
“Liian hyvä. No, ainakin näytimme, ettemme ole ihan löysiä rukeja tässä sodassa”, Tongu puntaroi, “ja kaipa Troopperin porukka sai jotain aikaan. Kunhan nyt vain pääsisimme pikaisesti takaisin linnakkeelle ja vietyä Ternokin Kupelle… onpa onni, että meillä on hänetkin.”
“Niin”, Snowiekin kuulosti piristyvän, joskin vain piirun verran. “Ykkösjuttu on, että selviämme. Emmehän me ole tässä sodassa, jotta voisimme aiheuttaa pahaa torakoille tai kenellekään… tahdomme vain, että olisimme turvassa ja yhdessä.”
Valkoisen palleron idealismi jäi hetkeksi leijailemaan tummaan metsämaastoon hiljaisten matkalaisten ylle.
“Niin, tuosta…” Harkel pisti väliin. “Ymmärrän, että teidän perspektiivinne on aivan eri, mutta moni on jo menettänyt kaiken. Osa pohjoisen väestä… heidän mökkinsä on poltettu, karja teurastettu ja pahimmassa tapauksessa kaikki ystävätkin ovat menneet. Muurienne sisällä on kostonhimoistakin väkeä.”
Hetken verran oltiin taas vaiti. Guardian avasi suunsa ensimmäisenä. “Entä oma kantasi? Kotiseutusi on pistetty aika rujoon kuosiin, eivätkä kaikki suurkyläläisetkään selvinneet evakoinnista.”
“Minun kantani…” ylikomisario maisteli sanoja kuin hyvää viskiä. “Sen vähän, mitä itsestäni kehtaan puhua, voi tiivistää tehokkaasti. Olen Nui-Koron Siniviitta, nyt Bio-Klaanin alaisuudessa. Yritän olla se valpas suojelija, joka siniviittain valassa lupasin olla.” Suu muhkeiden viiksien alla kääntyi orastavaan virneeseen. “Sitä paitsi olen jo aika vanha! Puhti pihisee vielä, mutta johan minä joudan itseäni nuorempien tieltä kuljeksimasta. Ja parempien.”
Guardian ei pitänyt siitä, kuinka viimeinen lisäys oli selvästi kohdistettu hänelle. Snowie taas hymyili Harkelille. Hän tuli iloiseksi ystävänsä kostonhimottomasta vastauksesta.
”Kuulkaas, kamut”, skakdi lausui yhä hiljempaa, ”hyvä kosto on pikaruokaa. Maistuu herkulliselta sen pienen hetken, mutta ei siitä täyttynyt olo tule. Kärpänen pörisi pois, ei voi mitään. Yrittäkää suhtautua tähän operaatioon ankean matemaattisesti kuin joku pieni, raivostuttava ruumiiton ääni laskisi plussia ja miinuksia yhteen päässänne.”
”Voi pojat”, Tongu mutisi, ”teillä oli varmaan tosi hauskaa kahdestaan Nynrahilla.”
Etunenässä kulkeva skakdi nyökkäsi vauhdikkaasti jättiläiselle ja kääntyi sitten Kangoon pussia kohti.
”Voimme kutsua tätä voitoksi sitten, kun saamme Ternokin turvaan”, skakdi lisäsi katsellen kengurua silmiin.
“Niin. Turvaan. Kuten ystävän kuuluukin”, Ontor ilmoitti.
“Tai reilun pomon”, Tongu lisäsi.
“Tai kivan kaverin!” lumiukko yhtyi.
“Tai ehkäpä valppaan suojelijan”, Harkel päätti päättää litanian ja salli siten Guardianin lopettaa silmiensä pyörittelyn. “Mutta rauhoitutaanpa nyt, ennen kuin herätämme russakoiden huomion.”
Ei heitä nazorak huomannut. Tai edes puolitorakka. Heitä odotti aivan toisenlainen vihollinen.
Seurue pysähtyi.
”Tai hyvän kahviseuran”, virnuilevien hampaiden välistä kaikui.
Edessä hengitti jokin, jota Guardian ei ollut täällä täysin odottanut. Mutta jokin, johon hän oli varautunut. Ja kaikkein pahinta, jokin, jota hän oli toivonut.
Yön kolmas eversti seisoi heidän edessään.
Guardianin sormi puristui kiväärin liipaisimen ympäri, kun metrien päässä heidän edessään heijastui torakkaterästä punaisten silmien hohde.
”Vai että laittoivat sinutkin vihdoin töihin”, skakdi kuiskasi katsekontaktia rikkomatta.
Pienten jalkojen liike hiljeni oksilla. Metsäväki pysähtyi katselemaan samaa kuin muutkin.
Musta nahka lepäsi yössä seisovan sarvipäisen siluetin hartioilla. Tutut tummanvihreät kasvot vääntyivät vieraaseen virnistykseen. Ämkoon tummanpuhuvasta kehosta kurottuva, kelmeän punainen, läpikuultava ja särähtelevä kummituksen koura piteli tiukasti käyrää nazorak-säilää.
Muu saattue perääntyi hitaasti taaksepäin, mutta Guardian pysyi tyynenä paikallaan. Hän tuijotti silmiin sitä, mitä ei vieläkään aivan uskonut. Edessä seisoi pelkkänä tummana varjona sarvipää, joka näytti yhä ystävältä, mutta seisoi ja katsoi häntä kuin torakka saalistaan.
”Hyvää iltaa vain kaikille”, tumma ääni virkkoi pirullisesti.
”Ä-ämkoo…” Snowie kuiskasi. ”Sinä… miksi…”
Miekkapaholainen hymyili. ”Täällähän on sekä vanhoja tovereita että uusia tuttavuuksia. Kovin mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle.”
Komisario Harkel kurtisti kulmiaan ja askelsi uhmakkaasti lähemmäs miekkamiestä. Sinisen skakdin nostaessa vasemman kätensä ylös Harkel kuitenkin pysähtyi ja jäi hieman kauemmas.
”Tunnen sinut vain maineesi perusteella…” Harkel murahti kääntyen miekkapaholaista kohti. ”Ja minä heti en pidä sinusta.”
Ämkoo hymähti hiljaa. Pirun hampaat vilkkuivat syysyössä.
”Harmillista kuulla. Ehkä yritän korjata ensivaikutelman, jos vain sallit.”
Komisarion valppaat silmät laskeutuivat miekkaan, jota aavemainen käsi piteli tiukalla otteella, mutta ei ollenkaan uhaten. Terä osoitti mätästä huolettomasti, pilkkaavasti. Aivan kuin sen kantajalla ei olisi ollut aikomustakaan liikuttaa sitä siitä senttiäkään.
Tongu ei sanonut mitään. Myös jättiläisen yksisilmäinen katse oli nauliintunut Ämkoon upseerimiekkaan, joka näytti etupäässä tappavan terävältä. Vaistonvaraisesti kykloopin käsi siirtyi suojaamaan Tongun perässä kävellyttä Ontoria.
Hetken hiljaisen hengittelyn jälkeen Guardian oli ainoa, joka edes liikkui. Sininen skakdi otti yhden, varman askeleen kohti miekkapaholaista.
Siihen, hieman heistä muista edelle hän vain jäi seisomaan ja tuijottamaan. Pimeässä yössä ei kukaan skakdin takana seisova enää nähnyt tämän kasvoja.
Ontorista tuntui, etteivät hänen matoran-aivonsa olleet vielä oikein sulattaneet silmien tuomaa näkyä. Siinä seisoi ilmielävänä – vaiko kenties epäkuolleena – mies, jonka viesti joitakin kuukausia sitten oli aiheuttanut hämmennystä, surua ja vihaa; viime kuukausien aikana Klaanin kaupungilla ja työpaikoilla oltiin päivitelty takinkääntöä, punnittu kauhuskenaarioita ja spekuloitu entisen adminin juonia; mutta ennen pitkää, kun asia oltiin jotakuinkin hyväksytty, oltiin miekkapirusta myös veistetty vitsiä ja mietitty, miten moisen saisi kompastumaan omaan takkiinsa. Nyt moinen puhe tuntui tappavan typerältä. Ontoria ei naurattanut, eikä hän tuntenut itseään tippaakaan sankarilliseksi. Matoralaisen katse hakeutui tahtomatta Kangoon pussiin, jossa hänen tärkein ystävänsä makasi tajuttomana.
Ämkoon suu avautui hitaasti. Miekkapiru oli sanomassa jotain, mutta tuntui haluavan pitkittää jokaista sekuntia, joka sitä edelsi.
”Kuka on kengurun kyytissä?” piru hymyili.
Niiden sanojen kohdalla Ontor tunsi sydämensä hyppäävän kolme lyöntiä yli. Matoralaisen leuka vapisi hiljaa.
Sarvekas naamio kääntyi Snowieta kohti ja hymyili yllättyneenä, mutta ilahtuneena.
”Muistit sentään tuon ohjeen”, puolimakuta hymähti. ”Suosittelen pitämään siitä kiinni jatkossakin.”
”Muistan paljon muutakin”, valkea klaanilainen vastasi, tuskin kuiskausta kovempaa. ”Muistan kaiken, mitä kerroit silloin sukellusveneessä, viidakkosaarelta lähtiessä… yrititkö pyytää silloin anteeksi, tai siis, ennakoivasti…? Tahdoitko, että ymmärrän?” lumimiehen katse kävi Miekkapirussa, mutta palasi pian maan multaan.
Kaikki muut pysyivät hiljaa. Ämkoo virnuili paholaisen hymyään naulitessaan katseensa tiukemmin lumiukkoon.
”Se oli hieno matka”, miekkapiru sanoi hiljaa. ”Minäkin muistan siitä paljon. Etenkin sen, miten ojensit sirun suoraan Avden nukelle.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään.
Tongu mietti asioita kuumeisesti. Ainakaan miekka ei ollut vielä kenenkään kurkulla… Ja olihan heillä Guardianin Vartija-kiväärin etu puolellaan. Niin kauan kuin puheet Avdeista ja nukeista ja siruista – eli asioista, joista keltainen mies oli kuullut lähinnä huhupuhetta – pitäisivät miekkamiehen kaukana, kukaan ei olisi kuollut; hengenvaarassa he joka tapauksessa olivat, mutta sehän oli sotatehtävällä odotettavaa. Olisiko Ämkoo lähetetty metsään vain tappamaan heidät? Ainakaan vihreänaamainen virnistelijä ei näyttänyt yllättyneen siitä, että tapasi vanhan admin-toverinsa kentällä; olikohan miekkapiru perillä vanhojen matorankavereidensa paikallaolosta? Ja vaikka Tongu oli perillä Ämkoon taistelutekniikoista ja voimista vain hatarasti, hän oli pirun varma siitä, ettei ainakaan mies ollut heitä taivaalta alas ampunut. Joka tapauksessa uusi vihollinen vaikutti epävakaalta ja veretseisauttavan kammottavalta, eikä ainakaan pakoon juokseminen tullut kysymykseen. Olipahan vainolainen kaiken kukkuraksi tien tukkona.
”Jätä heidät pois tästä.”
Guardianin sanat katkaisivat jätin mietteet. Skakdi suuntasi heitä kohti edelleen tiukasti vain takaraivonsa ja piteli Vartija-kivääriä valmiina.
”Se ei kuulunut käskyyn”, miekkapiru myhäili.
”Nyt kuuluu”, Vartija vastasi. ”Minun tietääkseni sinua ei ole koskaan virallisesti erotettu, eikä sinulla ole enää tällaistakaan.”
Guardian vilautti vyöstään punaista admin-kiveä. Nyt muu seurue ei voinut olla kuulematta skakdin äänessä hymyä.
”Joten teknisesti ottaen olet yhä jäsen, ja käskyvaltani alainen.”
”Hauskaa”, piru kuiskasi. Ja vilautti takkinsa kauluksen alle piiloutunutta identtistä admin-kiveä kuin pilkaten sitä, että oli menettänyt oikeuden käyttää helyä jo kuukausia sitten.
”Kaiken lisäksi minäkin olen eversti nykyään.”
”Ai kun kiva”, Gee mutisi. ”Minä nimittäin en.”
Hetken aikaa kaikki alkoi tuntua kuin sairaalta pilalta. Guardian ja Ämkoo tuijottelivat toisiaan hymyssä suin kuin olisivat olleet molemmat vitsissä mukana. Hetken Tongusta tuntui siltä, kuin metsän puut kaatuisivat kohta pahvisina lavasteina alas ja joku pyörittäisi purkitetut naurut heidän typeryydelleen.
Silloin Guardian käänsi päätään heitä kohti ja suuntasi heihin sivusilmällä oudon, rohkaisevan katseen.
”Jatkakaa liikkumista”, hän kuiskasi. ”Veljenpojat suojaavat teitä. Notkelmalla olette turvassa.”
Sen sanottuaan skakdi nyökkäsi, hymyili ja kääntyi taas miekkapaholaisen petollista olemusta kohti.
“Pärjää”, Tongu kuiskasi takaisin, nappasi Ontorin toiseen kouraansa ja paimensi toisella Kangoota etenemään. Harkel seurasi jättiä, mutta Snowie ei vielä liikkunut.
”Mutta…” hän jäi aukomaan suutaan.
”Tule!” Telakan mestari komensi. ”Meistä ei ole täällä iloa.”
He lähtivät kiertämään oikealta, sen Ämkoon käden puolelta, joka ei koostunut varjomateriasta ja pitänyt kiinni pitkänomaisesti esineestä, jota olisi voinut kuvailla lähinnä sanalla “terävä”. Sillä puolella puustoa oli vähän enemmän, ja vähät lehdet ja havutupot tuntuivat tuovan enemmän piilopaikkoja veljeskuntalaisille.
Olivathan metsäläiset varmasti heidän puolellaan, vaikka vihreiden pikkumiesten vanha mestari seisoikin aivan lähituntumassa? Tongulla ei kuitenkaan ollut varaa pelätä myös myrkkytikaria selässä, kun varmempi vihollinen kuumotteli vain muutaman kiven ja rungon takana.
Seurueen viimeisenä kulkeva Snowie kääntyi vielä katsomaan taakseen, kun he olivat jo metsän katveessa. Hänen kaksi ystäväänsä ja johtajaansa seisoivat yhä paikallaan toisiaan mittaillen. Lumimies tunsi itsensä hyödyttömämmäksi kuin aikoihin, ja jatkoi Tongun ja muiden perään.
”Ajattelitko ostaa heille aikaa?” Ämkoo kohotti kulmiaan hymysuin.
”Ei, vaan meille kahdelle”, skakdi irvisti. ”Emme ole rupatelleet sitten viime kahvihetken.”
Miekan terä lepäsi kohti aluskasvillisuutta. Samalla tapaa osoitti viimeisen Vartijan kiväärikin vain kuusenjuurta.
”Totta. Kerrohan, admin Guardian. Oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina?”
Skakdi pudisti päätään. ”Näh. Olen kyllä sisustanut huoneeni Kapuran hourailuilla. Siinä on ollut aika paljon ahmittavaa.”
Siihen lausuntoon piru vain nyökkäsi hyväksyvällä hymyllä. Guardian laski katseensa miekkaan, jota punaisena värisevä ja rätisevä savukäsi piteli. Käyrä nazoralainen upseeriterä lepäsi edelleen vain maata kohti, ja kuunvalossa sen kuparinhohtoisen kahvan kaarevat kirjaimet välkkyivät.
Kuunvalo vilahti kirkkaana metallissa, kun nazorak-terä pyörähti ilmassa Ämkoon vierellä. Piru nosti uuden aseensa silmiensä tasalle, ja jatkoi:
“Tunnet minut. Tämä veitsi on minulle roskaa. Uudet ystäväni… he osaavat monta asiaa, mutta heidän takojansa eivät vastaa vaatimuksiani.”
Ilkkumisestaan huolimatta miekkapiru sai sapelinsa näyttämään kuolettavalta. Mikä tahansa terävä esine näytti siltä Ämkoon käsissä.
”Tuhatvuotiset taikamiekat ovat hemmotelleet sinut”, Gee vastasi äänensävy yhä rauhallisena ja tuttavallisena. ”Ai niin. Bakmeilta muuten terveisiä.”
Ennen kuin Guardian jatkoi, hän vilkaisi, saiko nimen maininta muutosta aikaan vihreissä kasvoissa. Virne säröili vain hieman, mutta näkyvästi.
”Ihan yhtä hurmaava kuin tarinoissasi”, skakdi jatkoi. ”Hyppäsi yhden torakan läpi ja tappoi toisen sen omalla jalalla.”
Ämkoon katse valui hitaasti sinisen adminin kasvoista tämän varpaisiin, ja sitten takaisin. Näytti siltä, kuin miekkamies olisi tarkistanut, oliko tämän entisellä admin-toverilla vielä kaikki raajat tallella.
“Vanhus voi arvatenkin hyvin”, Ämkoo puhui. Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Suu vihreillä kasvoilla aukesi toistamiseen, kun Ämkoo maisteli sanoja.
“On myönnettävä, että en keksi mitä oikein lähdit hakemaan opettajani luota. Ja kuulemani mukaan vanhus lähti mukaasi. Et varmaan halua valaista minua asiasta.”
Gee pudisti maastovärein sotattua päätään ja kohensi kiväärinsä asentoa edessään. Edelleenkään hän ei nostanut sen piippua miekkapaholaista kohti. Kahden everstin välissä oli kahdeksan metrin alue, jolle ei uskaltautunut kärpänenkään.
”Valaisepa itse. Kenen taskuun olet oikeasti sujauttanut itsesi siellä pesissä?”
Guardian piti hetken tauon ja tuhahti.
”Jos vastaat Gaggulabio, olen aika pirun pettynyt periaatteisiisi.”
Guardianin mainitsema nimi sai Ämkoon virneen muuttumaan pieneksi hetkeksi epämääräiseksi irvistykseksi. Sitten kiero hammashymy kuitenkin palasi pirulaisen kasvoille.
“Kauan eläköön tahrattoman perimän imperiumi”, kuuluivat sanat miekkamiehen suusta. Äänensävystä oli mahdotonta löytää vihjeitä siitä, oliko tämä tosissaan vai ei.
Tai olisi ollut, jos ei olisi tuijottanut parasta ystäväänsä silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Ontor oli siirtynyt johtamaan letkaa, ja aamuöisen pimeä metsä vilisi muodottomana sankareiden ympärillä. Kohtaamispaikalle oli enää vähän matkaa, eikä Ämkoo ollut näyttänyt aikeita takaa-ajoon. Matoranista tuntui silti pahalle, hän tahtoi oksentaa. Tai hän tahtoi herätä tästä unesta, jossa oli joutunut jättämään admininsa jälkeen ja Ternok oli tajuttomana. Tai oikeammin hän halusi takaisin Klaaniin, turvaan.
Kangoo loikki aivan seikkailijan kannoilla, Tongu ja Snowie hölkkäsivät vasta vähän jäljessä. Kumpikaan pitkän linjan ja ison koon klaanilaisista ei ollut edustamansa järjestön vikkelimmästä päästä, mutta tahti oli silti ripeä.
Sitä paitsi ajatukset tuntuivat tuona yönä fyysistä muotoa painavammilta.
”Tongu…” lumimies läähätti. ”Olen pahoillani. Siitä, kun pyysin tulla mukaan… En tiennyt mitä tilasin, en minä täällä ole avuksi.”
”En minäkään! Mutta murehditaan tätä toiste, keskitytään nyt kulkemiseen”, jätti vain vastasi. Snowie tiesi Tongun olevan oikeassa.
”Okei, joo…” valkea klaanilainen myöntyi.
Ja sitten tajusi jotain. ”Hetkinen!”
Guardianin takaa puskeva kevyt tuuli hieroi havunneulasia vasten puunrunkoja. Se kulki nurmen yli ja tanssitti katkenneita oksanpalasia, kunnes pyyhälsi yli kahden miehen varjon, jotka tuijottelivat toisiaan keskellä sotatannerta.
”Videoviestisi oli aika hieno. Sinun vai noiden totuustehtaan idea?”
Ämkoon elävän käden sormet käväisivät tämän suun tiellä.
“Mukava kuulla, että pidit siitä. Jännitän aina kameran edessä, tiedäthän. Ja voit olla varma, että idea oli kokonaan minun.”
”Kaikki eivät ihan arvostaneet sitä…”
“Ah. Loputtomalla suosiollani on siis rajansa.”
”Niin kai. Minullakin meni hetki omaksua se pätkä… mutta niinhän ne kai sanovat hyvästä elokuvataiteesta.”
Ämkoo ilmehti ilkikurisesti. Ylimitoitettu nahkatakki lepatti raskaasti, kun hän laski kätensä alas sen suojaan. “Kun nyt kerran otit puheeksi, niin kerro ihmeessä, mitä muuta kotipuoleen kuuluu. Palan halusta tietää.”
”Palatko, oikeasti?” skakdi kysyi hiljaa.
Puna torakkaterää pitelevässä varjoraajassa voimistui. Ilmassa tuoksui savu kun läpikuultava energiakäsi leimahti entistä kirkkaammaksi.
“Ilmiliekeissä”, miekkapiru vastasi.
Gee ei suostunut siunaamaan sanaleikkiä edes hymähdyksellä.
”Tawa nukkuu edelleen liian vähän. Matoro on mennyt rikki. Snowien ja Tongun näitkin. Tagunaa ampui kani. Uusin jäsen on mekkoon tungettu torakka”, Gee luetteli. ”Kysytkö oikeasti, vai pelaatko aikaa?”
Miekkapirun hymyilevä katse lähti harhailemaan kauemmas tämän sinisestä keskustelukumppanista.
“Voisin kysyä teiltä samaa.”
Ämkoon kasvot kääntyivät ylemmäs tummia latvoja kohti, ja tämä korotti ääntään:
“Olet typerys jos kuvittelet, että en huomaa sinua.”
Guardiania lähimmän puun oksiston pimennon valtasi sekunnin murto-osan ajaksi kiusaantunut hiljaisuus. Sitten vihreä varjo valui alas puun tummaa runkoa pitkin, ja Enki kierähti ketterästi sinisen adminin rinnalle. Guardian ja le-matoran jakoivat hiljaisen katseen.
“Sinä et voi pysyä piilossa minulta”, Ämkoo mahtaili. “Minä koulutin teidät. Minä näen teidät.”
Enki ei sanonut sanaakaan. Kädessään le-matoralaisella oli myrkkyveitsi, jonka hän siirsi lannistuneena piiloon selkänsä taakse.
”No”, Guardian kohautti olkapäitään pettyneesti, ”kannatti kokeilla.”
Skakdi naksautti Vartija-kiväärin varmistimen alas ja latasi aseen. Luistin liukui öljyttynä, koneisto kolahti äänekkäästi ja jousi työnsi jotain odottamaan liipaisimen käskyä.
Miekkapirun silmissä oli yllättyneisyyttä. Edelleenkään ei Vartija-kiväärin tähtäys noussut maaston juurista. Sininen etusormi hiveli vain varoen liipaisimen metallia.
”Palatakseni valkoiseen turagaan”, skakdi lausui itsevarmana. Geen liipaisinkäsi kopautti rungosta törröttävää lipasta. ”Heitäpä ihmeessä veikkaus, mitä tämän sisällä on.”
Ämkoon suupielet lipuivat hieman alemmas, ja miekkamiehellä oli hankaluuksia keksiä nasevaa vastausta, tahi vastausta lainkaan.
“Miten tämä liittyy Bakmeihin?”, irtosivat hiljaiset sanat Ämkoon huulilta. Guardian hymyili kylmästi.
”Rämmin läpi kilometrikaupalla viidakkoa vailla unta ja ruokaa löytääkseni turagasi. Jälkeenpäin mietittynä harvinaisen typerä idea, ja en ole aivan varma miksi selviydyin siitä hengissä. Ehkä lopulta siksi, että vanhus oli samaa mieltä kanssani yhdestä asiasta: sinut täytyy pysäyttää. Ja tällä se hoituu.”
Ei vastausta, eikä Ämkoo liikahtanutkaan. Guardianin toinenkin sininen käsi hakeutui aseen tuelle.
”Tämän lippaan sisällä on toa-kivesi sisältö jaettuna kuuteen patruunaan. Mitä luulet, kuinka hyvin ne toimivat makutaasi vastaan?”
Sanat kuivuivat Ämkoon suuhun samalla kun tämän virne muuttui ensin hölmistyneeksi, ja katosi sitten kokonaan tämän kasvoilta.
“Tuo on järjetöntä”, miekkamies ärähti ja puristi tiukemmin sapeliaan. Torakkaterä siirtyi hitaasti everstien väliin.
Enki seurasi tätä kaikkea vakavana, pysyen yhä vaiti. Kolmikyntinen skakdinjalka otti toisen lähestyvän askeleen.
”Kuka tietää”, Guardian lausui hiljaa. ”Ehkä osuma olisi vihdoin tulivuoren paholaisen loppu. Puhunko vielä Yuurein makutalle? Vai onko siellä sisällä vielä edes pieni ripe jotakuta muutakin?”
Punaisena hehkuva silmäpari yritti porata Vartija-kivääriin reikää katseellaan.
“Makuta on kuollut”, Ämkoo ärisi pitäen katseensa Guardianin aseessa.
”Minä haluaisin niin uskoa tuon. Että sinua on vielä siellä jäljellä. Ja sen, että olet kääntynyt vain saadaksesi miekan Avdelta.”
Guardian katsoi entistä aseveljeään silmiin värähtämättä. Etusormi alkoi kiertyä liipaisimen ympärille varmemmin ottein.
”Ämkoo… jos tämä on vitsi, on se menossa jo aika kovaa vauhtia vanhaksi. Auta minua. Minä en… minä en tiedä, mitä tehdä. Näetkö, mitä sait minut myöntämään? Minä en tiedä, mitä tehdä.”
Gee laski leukaansa rintaansa kohti, raotti hampaitaan ja vapautti ilottoman naurahduksen.
”Aika jännää, kuinka jotkut asiat kuulostavat pelottavilta vasta, kun ne sanoo ääneen.”
Ämkoon silmät kapenivat viiruiksi ja ilme tämän vihreillä kasvoilla kiristyi. Miekka leikkasi ilmaa puhujien välissä, kun Ämkoo kohotti terää ylemmäs.
“Epäröintisi koituu vielä kohtaloksesi. Toisin kuin sinä, minä tiedän mitä aion tehdä.”
”Aion olettaa, että tarkoitat sitä, että nostat kätesi ilmaan ja asetut polvillesi”, vakava ääni murahti Ämkoon takaa.
Guardianin silmä pullistui hämmennyksestä, kun hän vilkaisi vierellään seisovaa, lähes yhtä pöllämystyneen näköistä le-matorania. Ääni ei kuulunut Enkille. Puhuja seisoi sammalisen kiven päällä ylväästi Ämkoon takana.
Siniviittainen matoran piti kiekonheitintään tähdättynä mustatakkiseen puolimakutaan.
”Koska nyt jäit kiinni”, ylikomisario Harkel lausui.
”Tongu, missä Harkel on?” Snowie hätääntyi. ”Harkel? Harkel!?”
Kaksi klaanilaista pysähtyivät. Keltaisen jätinkin katse haravoi pimeää metsämaata terävänä. ”Harkel!”
”Jäikö hän jälkeen? Mitä jos hän kompastui? Meidän on autettava kuomaa hädässä!” lumiukko hätääntyi.
Yksissä tuumin keltainen ja valkoinen raskassarjalainen vaihtoivat suuntaansa.
Miekkapaholainen vilkaisi sivusilmällä taakseen, ja kääntyi sitten takaisin Guardiania kohti. Ilmeettömän näköinen petturi tuijotti entistä toveriaan syvälle silmiin. Torakkaterä valui varovaisin liikkein huotraansa, kunnes miekankahvan metalli kilahti siihen. Varjokoura himmeni ja sammui.
Enkin vihreän akakun ilme ei värähtänytkään, kun Ämkoon katse kääntyi tätä kohti. Pieni metsien soturi oli kohottanut myrkkyä valuvan veitsen jo hetki sitten kasvojensa tasalle, ja hetken ajan vihreäkasvoiset ottivat katseillaan toisistaan mittaa. Sitten, lyhyen sekunnin ajaksi Ämkoo sulki silmänsä ja huokaisi.
Tuuli oli lakannut.
Miekkapiru nyökkäsi entisille tovereilleen, ja kääntyi.
Nazorak-manttelin helma kohosi pyörähdyksen voimasta kuin mustiksi siiviksi paholaisen ylle samalla kun varjokoura ilmestyi sihinän saattelemana poliisin kaulalle. Harkelin jalat irtosivat äkisti maasta, kun paholainen riuhtaisi tämän verenpunaisena hehkuvaan otteeseensa. Kiekonheitin putosi poliisin käsistä.
“Minä tiedän mitä aion tehdä”, Ämkoo sanoi toistamiseen, ja virnisti Guardianille.
Viimeinenkin ripe hymyä pirstoutui, kun Guardian avasi suunsa ja pystyi vain huutamaan.
”LOPETA!”
Miekkapaholainen ei värähtänytkään.
Poliisin pienet kädet yrittivät pienen hetken ajan saada otetta paholaisen punaisesta kourasta, mutta turhaan. Hehkuvat aavesormet puristivat tiukasti matoralaisen kaulaa raivokkaasti kunnes tämän jalat vain lakkasivat sätkimästä.
Matoralainen roikkui täysin velttona Ämkoon otteessa. Piru heilautti kättään, ja eloton poliisi lensi kaaressa kohti adminia ja metsän matorania. Veltto keho mätkähti mättään juurelle heidän edessään.
Aukion laidalle ennättäneen ja nyt seisahtuneen Snowien silmät suurenivat. Pehmeiden kasvojen ilme oli järkytys. Sitten epätoivo. Suru.
”Mutta…” valkoinen rauhan lähettiläs aukoi suutaan. Loput sanat kuristuivat kurkkuun. Hän vain tuijotti tapahtunutta.
Enki liikkui ensimmäisenä. Vihreä mies heittäytyi salamana Harkelin vierelle ja vei sitten sormensa tämän kaulalle.
Kaiken tämän aikana Guardian ei ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän laski vain leukaansa aivan hieman alaspäin.
Yössä kuului linssin nakse, kun konesilmän väri vaihtui oranssiksi.
Skakdi katseli hiljaa läpi lämpölinssin, kuinka oranssi, punainen ja keltainen pakenivat poliisin sydänvalosta, ja sininen otti vallan.
Lopulta kaikki sävyjen liike lakkasi.
Tilanteesta loitommalla, aivan metsäaukion laidalla, Snowie tuijotti entistä ystäväänsä, joka oli nyt vain mytty maassa – ja entistä ystäväänsä, joka seisoi liikkumattoman kehon edessä.
Tuuli oli lakannut raapimasta oksia vasten runkoja. Vain skakdin, matoralaisen, miekkapirun ja lumimiehen raskaan hengityksen äänet täyttivät metsäilman.
”Miksi sinä teit noin”, Guardian kysyi täysin vivahteettomalla äänellä.
Ämkoo korjasi palttoonsa asentoa terveellä kädellään katsellen maassa makaavaa kehoa. Käsi laskeutui lepäämään nazorak-miekan kahvalle ja pirun hymyilevät kasvot kohosivat Guardiania kohti. Ämkoon vastaus oli lyhyt.
“Kyllä sinä tiedät.”
Enki nousi hitaasti seisomaan. Vihreän miehen kädet vapisivat, kun tämä nosti epäuskoisen katseensa entistä mestariaan kohti. Metsämatoran ei sanonut sanaakaan. Enkin ei tarvinnut. Kaikki tarpeellinen oli luettavissa matoranin järkyttyneiltä akaku-kasvoilta.
Geen kynsikkäät kourat puristivat Vartija-kivääriä yhä tiukemmin. Aseen piippu kohosi ja laskeutui hänen raskaan hengityksensä tahtiin.
”En”, pusertui ääni hänen hampaidensa välistä. ”Minä en tiedä, miksi helvetissä sinä tekisit noin.”
Varjosormet laskeutuivat paholaisen aseen kahvalle. Kapea terä kirskui lähtiessään hitaasti liikkeelle huotrastaan.
“Miksi noin vakava naama? Kyllähän sodassa väkeä kuolee.”
Guardianin niska suoristui ja kasvot nousivat ylös märälle suomaalle paiskatusta kankeasta kehosta. Keinosilmän lämpölinssi vaihtui naksahtaen taas punaiseksi ristikoksi. Sen kelmeä valo heijastui skakdin höyryävästä hengityksestä.
”Tajuatko sinä edes oikeasti, mitä olet mennyt tekemään”, Gee latoi sanojaan yksi kerrallaan. Torahampaat natisivat toisiaan vasten. ”Mahtuuko siihen paksuun, vihreään, sarvipäiseen kalloosi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta?
Miekkapaholainen otti muutaman varovaisen askeleen skakdia kohti.
“Mitä minun pitäisi vastata? Haluatko, että sanon sen ääneen?”
Matka adminin ja entisen adminin välillä lyheni lyhenemistään.
“Kyllä, poliisinne on kuollut.”
Ämkoo pysähtyi vain muutaman metrin päähän Guardianista.
Torakkaterä välähti yössä kun Ämkoo kiskaisi aseen entisen ystävänsä kasvojen tasalle.
“Kyllä, minä tapoin hänet. Muita kysymyksiä?”
Snowie ei tiennyt, oliko kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän ei kyennyt kiinnostumaan moisesta, ei nyt, ei sen jälkeen, mitä Ämkoo oli juuri tehnyt.
Ja hetkeen Guardian ei vastannut miekkapirun kysymykseen, vaan tuijotti itseään kohti suunnattua terää. Maassa makaavan matoralaisen sininen, repaleinen viitta kostui, kun upottava suomaasto alkoi hitaasti ottaa liikkumatonta kehoa omakseen.
Lopulta hitaana vastauksena nousi Vartija-kiväärin piippu, ja kohta sen linja osoitti tikkusuoraan kohti miekkapaholaisen leveää hymyä. Ja siihen se jäi kuin jäätyneenä.
”Enki”, Guardian lausui tähtäys värähtämättömänä. ”Jos en osu häneen, sinun on pakko. Jos en osu häneen, sinulla on kolme sekuntia.”
Le-matoran seisoi yhä jähmeänä kaksikon välissä suohon hitaasti vajoavan ruumiin vierellä. Matoranilla kesti vähän liian kauan vastata, ja piru ehti avata suunsa ensin:
“Mieti tarkkaan kenen puolella olet, veli.”
Punaiset viirusilmät tuijottivat pahaenteisesti epäilevän näköistä metsäläistä. Toisessa kädessään yhä myrkkyveistä pitelevä le-matoran vastasi Ämkoon tuijotukseen viemällä vapaan kätensä varovasti varustevyölleen. Matoran kyyristyi hieman, kuin nurkkaan ajettu kissa valmistautuessaan pakoloikkaan.
Ämkoon katse palasi Guardianiin.
“Älä ole huolissasi”, piru alkoi taas puhua. “En aio tappaa sinua. Herra kenraali esitti sittenkin toiveen, että sinulla on vielä pulssi kun raahaan sinut hänen eteensä.”
Alkoi taas tuulla. Noenmusta nahkatakki alkoi lepattaa hiljaa. Ämkoo vilkaisi ohimennen maassa makaavaa kuollutta.
“Poliisillanne ei valitettavasti ollut kenraalille niin väliä”, piru naurahti.
”Eikä sinulla”, Guardian sanoi ja ampui.
Suuliekin karjahdus kaikui kuurouttavasti puiden välissä. Vaaleanvihreä valoviiva viuhui aukion läpi. Kuusenoksa säpälöityi. Musta nahka riekaloitui.
Kauemmas loikannut miekkamies putosi läheiselle mättäälle ja nauroi yllättynyttä naurua.
“Se kävi lähellä!” piru karjahti ja ojensi varjoraajaansa. Paholaisen punahehkuinen käsivarsi särähteli ja savusi tummanpunaista savua kohdasta, jota luoti oli raapaissut. Takin hiha kyti ja nostatti ilmoille palaneen nahan käryn.
“En ole ennen nähnyt sinun ampuvan ohi”, Ämkoo puhui irvistäen. “Etkö uskallakaan surmata ystävääsi?”
Guardian veti liipaisimesta.
Yö kaikui Vartijan kajahduksesta. Toinen vihreähohtoinen viiva sivalsi tiensä yli suon. Miekkapiru ehti syöksyä pakoon ammuksen tieltä hakien suojaa metsän kolkoista puista. Pirun ilkikurinen nauru loittoni nopeasti pimeään metsään. Varjokouran hehku erottui pienen hetken puiden takaa, kunnes se sammui särisevän sihahduksen saattelemana.
”Enki!” Guardian karjui, ja kääntyi kohti hitaasti suohon uppoavaa tummaa myttyä. Mutta vihreä matoralainen oli kadonnut ruumiin viereltä jättäen jälkeensä vain vetiseen maastoon uponneet jalanjäljet.
”ENKI!” Gee karjui kääntyillen ympäriinsä. Hän riuhtaisi kiväärin rinnuksilleen, kirosi ja syöksyi raskain askelin pirun perään puustoon.
Aukion toisella laidalla totaalisen lamaantunut Snowie hävisi myös metsän sekaan, mutta ei omasta tahdostaan. Jätin keltaiset kourat retuuttivat hänet katseilta piiloon.
”Meidän on mentävä, nyt!”
Snowie ei edes vastannut. Hänen itkuisa katseensa kääntyi Keltaiseen jättiin.
”Nyt!” Tongu painotti.
Ontor vapisi.
Matoran ei ollut koskaan hirveästi ajatellut metsiä. Hän oli maan kansaa ja koneiden parissa varttunut, tutustunut taivaisiin Laivaston opissa. Metsiä oli Klaanin saari täynnä. Ja siihen aikaan, kun saarta oli Klaanin saareksi voinut sanoakin, oli mielikuva metsistä ollut mukava, seikkailullinen salo. Mutta nyt näin ei ollut. Pimeys oli raastavaa. Tuuli rahisutti oksistoja. Muotoja liikkui ympärillä, eikä mikään niistä ollut miellyttävä.
Mutta pahin ahdistuksen ja pelon aihio makasi Ontorin ainoan näkyvän matkakumppanin, ison kellertävän kengurun pussissa. Ternok ei ollut esittänyt tajuihin palaamisen merkkejä. Ontor oli katsonut säkkiin tuon tuosta, huhuillut ystäväänsä kavahtaen omaa ääntään, mutta vastausta ei kuulunut.
Tongu ja lumiukko olivat poissa, eikä luotettavaa poliisiakaan ollut kuulunut takaisin.
Veljeskunnan soturit ilmeisesti olivat jossain lähellä, ainakin jos he yhä suorittivat Guardianin käskyä. Jos olivat, niin soturit pysyivät piilossa liiankin hyvin. Alkuun Ontor oli yrittänyt tiirailla niitä, mutta ympäristön liikkeiden tarkkailu oli ollut omiaan vain tekemään paikasta entistä kammottavamman.
Matoralainen muisti miekkapirun pistävän katseen ja johtajansa hädän tämän kaikottua. Mutta niidenkin ajatteleminen oli vain pako siitä tosiasiasta, ettei Ternok ollut täällä hänen kanssaan jakamassa tilannetta. Ternok oli ollut aina silmäkulmassa, joku kikka tai letkautus valmiina. Heppu oli syöksynyt Feterran kimppuun tukipuvussa merimiinan kanssa! Ja nyt räjähdyksen paineaalto oli kellistänyt Ontorin ystävän. Hän tunsi itsensä rammaksi.
Ontor ei pystynyt enää jatkamaan, vaan lysähti kannolle. Kangoo pysähtyi ja kumartui hänen yllensä. Kenguru hieroi pehmeää turpaansa vasten laivastolaisen kasvoja.
“En pysty yksin.”
Lyhyellä eturaajallaan Kangoo avasi pussiaan ja nosti hellästi suullaan Ontorin pussiin tajuttoman ystävän seuraksi.
“Brnn” se kirskui ja lähti pomppimaan eteenpäin synkässä metsässä.
Taistelun äänet olivat hiljenneet, mutta se ei valanut lohtua odottaviin klaanilaisiin.
”Heillä on kestänyt jo liian kauan”, Geetee kuiskasi. Hänen katseensa haravoi hämärää havumetsää.
”Emme voi kuin odottaa…” , hänen vieressään makaava Troopperi mumisi. Kaksikko tarkkaili ympäristöä kuusenoksien alta.
Sankarit olivat vetäytyneet syrjään ja heitelleet kulkuneuvojensa päälle havuja. Ja nyt he odottivat.
”Tämä ei ole sopivaa sankareille!” Santor tuhahti. Hän istui yhden Kane-Ran sisällä. ”Tekee meistä pelkureita.”
Samolin suuri käsi laskeutui painijan olkapäälle. Puunaamioinen kääpiö-toa loi yhden alakuloisen katseen Santoriin. Sanaton ele tehosi, ja Santor huokaisi väsyneenä.
”Ei tämän näin pitänyt mennä.”
Epäonnistuminen leijui ilmassa. Tulikärpänen oli tiessään, ja Tongun tiimi sekä Admin Guardian olivat hengenvaarassa, teillä tietämättömillä. Allianssi oli petkuttanut Klaania oikein kunnolla, eivätkä he edes tienneet miten.
”Ei, ei niin”, läheisen kuusen alaoksien varjossa lymyävä Kyberi kuiskasi. Hänen voimansa alkoivat olla vähissä, joten hän ei aktiivisesti vaimentanut koko seurueen ääniä. ”Mutta Mata Nui auta jos hyväksymme tappiomme. Emme ehkä voi auttaa suoraan, mutta pysytään valmiudessa.”
Iniko katseli tiimiään suuren pensaan juurelta. Matoranit pysyivät kasvustoon kätkettyjen alusten sisällä, mutta heidän täytyi pysyä valppaina. Kai tämä oli vääjäämätöntä, että joskus näinkin päin, hän murehti miettiessään sitä, miten heitä oli huijattu.
Keltainen kyklooppi ja lumiukko rämpivät pikavauhtia läpi synkän salon. Missään ei näkynyt tai kuulunut torakoita, mutta tänä yönä mistään ei voinut olla varma.
Snowien jalat veivät häntä eteenpäin kuin kuumeisessa unessa. Askel, askel, askel, nopeassa tahdissa. Maa jalkojen alla ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Metsämaa ympärillä oli kuin unta sekin. Valtava keltainen selkä lumimiehen edessä oli sekin vain hädin tuskin olemassa, kun Snowien mieli lipui pois, epäuskon valtakunnasta epätoivon maille.
Pienet jalat lakkasivat sätkimästä Ämkoon otteessa. Se kaikki oli niin abstraktia, Ämkoon puolenvaihto, sota. Pienet kädet lakkasivat taistelemasta. Se ei tuntunut todelta lainkaan.
Snowie ei päässyt irti siitä hetkestä, kun hänen poliisiystävänsä oli kuollut. Tällä kertaa lumimies ei kyennyt edes häpeämään hyödyttömyyttään.
Hänen edellään kulkeva klaanilainen oli sentään toimintakykyisempi.
“Ontor! Ontor! Ternok!” huusi kyklooppi. Heidän juoksunsa kuultaisiin kaukaakin, joten salailu ei käynyt edes mielessä. Tongua ajoi eteenpäin kauhu taakse jääneestä tappajasta, joka yhdistyi alati kasvavaan pelkoon siitä, että hän oli jättänyt alaisensa yksin samaan metsään.
Ison siirtolohkareen kohdalla jätti pysähtyi ja Snowie sai hänet kiinni. Kuumeisesti miettien Keetongu kiipesi kivelle, nuuhki ilmaa ja tiiraili menosuuntaan. Hän liukui alas ja tarrasi lumiukkoa olkapäästä.
“No niin, luulin näkeväni Kangoon vähän matkaa edessäpäin! Saamme heidät kiinni… Jatketaan!”
Jätin otteesta hätkähtäneen Snowien katse terästäytyi. ”Niin, aivan, kyllä!”
Kaksikko kiersi kiven ja jatkoi matkaansa pusikossa. Kangoo kuuli heidän lähestyvän ja kääntyi.
“Brnn.”
“Ontor! Ternok! Missä-”
Ontorin kalpea naama kurkisti pussista. Tongu huokaisi helpotuksesta, ja Ontorkin näytti helpottuneen, kun tulijat olivat ystävällisiä. Mutta Harkelia hän ei nähnyt.
“Löysittekö-”
“Ontor, Harkel on poissa”, jätti sanoi ja hänen ryhtinsä lysähti.
“Minne hän-”
Snowien alakuloinen katse kohtasi matoranin. Se kertoi paljon, mutta vasta Tongu puki uutiset sanoiksi. “Ämkoo tappoi. Hänet.”
“Ei! Entäs, eikö-”
“Me emme tiedä miksi! Gee ampui ohi, mutta Harkel kuoli! Ämkoo vain… Meidän pitää mennä. Jatkaa.”
Ontor ei pitänyt lainkaan siitä, miten hänen pomonsa puheenparsi poikkesi tavanomaisesta. Hän oli aina pitänyt keltaisen jätin olemusta järkkymättömänä kuin peruskallio.
“Mutta minä pidin hänestä! Tai siis, ei noin voi mennä kuolemaan…” Matoran nyyhkytti.
“Ontor. Yritetään me päästä eteenpäin, okei? Sinulla on radiopuhelin, koitetaan saada kyyti kotiin…”
“Ai niin, se…”
Matoran antoi puhelimen jätille, joka otti sen ja nosti toisella Ontorin pussista olalleen.
Snowie oli seisonut hiljaisena sananvaihdon ajan.
”Emme me voi tännekään jäädä”, lumimies lopulta lausui, hitaasti ja varovasti. Aivan toisella tavalla kuin yleensä.
Tongu väänti nappia hetkisen ja löysi taajuuden.
“Troopperi, kuuluuko? No niin… Kuule, menetimme Harkelin. Ämkoo tappoi – kyllä, tiedän. En tiedä. Hän ampui mutta ohi. Niin. En usko. Kyllä, minä, pojat ja Snowie. Olemme aika ylhäällä, varmaan aika lähellä rotkoa. Notkoa.”
“Selvä, menemme sinne pikimmiten! Yrittäkää pysyä ilmassa… Nähdään siellä.”
Hän antoi puhelimen Ontorille ja katsoi Snowieta ja sitten Kangoota.
“Paikka, jossa yritämme kyytiin, on luultavasti aika lähellä. Meidän taitaa olla paras ottaa Ternok ulos, sillä, Kangoo ei mahdu ilma-aluksiimme.”
Ontor ja lumiukko nyökkäsivät. Kenguru antoi kaivaa tajuttoman pikkumiehen pussistaan.
Surumielisenä Keetongu katsoi velttoa alaistaan. Ternokin sydänvalo vilkkui tasaisesti, mutta ennen niin kirkkaat vihreät silmät olivat hämäiset ja violetti Kaukau ehkä hitusen normaalia harmaampi.
Telakan herra sulki miespolon suureen kouraansa ja taputti toisella Kangoota.
“Olit hyvä ambulanssi! Mutta jos vielä voit, ole kiltti ja etsi Guardian ja tuo hänet takaisin Klaaniin. Hyvästi!”
Klaanilaiset aloittivat viimeisen nousun notkelman harjanteelle. Kangoo katseli jonkin aikaa heidän loittonevia selkiään, kirskui hetken alakuloisesti ja lähti sitten pomppimaan takaisin päin.
Rakettimoottorit kuljettivat konetorakkaa. Sen raskas kyborgikeho viilsi ilmaa tuulispään tavoin.
https://www.youtube.com/watch?v=aAAbEgmENM0
Ei kovinkaan kaukana, harjanteen takana, kyräilivät Keetongu, Snowie, Ontor ja Ternok. Notkelman pohjalla oleva pirunpelto ja suuremmat lohkareet antoivat klaanilaisille suojaa, mutta tekivät laskeutumisen mahdottomaksi. Troopperin osasto olisi kuitenkin pian paikalla, ja lymyilijät tekivät parhaansa valmistautuakseen.
Lumiukko kapusi pikaisesti keltaisen jätin selkään, ja elastista olomuotoaan hyödyntäen levittyi leveille hartialevyille kuin voi leivälle. Kaukaa sotimisen herättäneen klaanilaisia katselevan kargus-huuhkajan näkökulmasta näytti siltä, kuin iso kyklooppi olisi vihdoin saanut pään, kun Snowien polla katseli maailmaa jätin olkapäiltä. Tongu nosti Ternokin olkapäälleen pehmeään massaan, ja Ontor piti tästä tiukasti kiinni tarraten vapailla käsillään jätin olkalihaksistosta. Torakat varmaankin arvasivat, ketä siirtolohkareen takana lymyili. Onneksi epätoivoa täynnä olevan yön päättyessä kotoisa propellien pörinä lähestyi: Nyt tai ei enää ikinä.
Yhdeksi mieheksi muuttunut nelikko kurkisti lohkareen sammaleisen kyljen taakse. Vielä ei kuularusku syöksynyt piilopaikkaa kohti. Mutta pohjoisesta lähestyi kuin lähestyikin neljä ilma-alusta. Kaksi vankkaa Kane-raa sivuillaan solakat Lohrakit. Mutta pörinän ohi kuului myös laukauksia. Koilisessa katsavan metsikon lähistöllä liikkui maassa torakkain joukko-osastoja, ja Laivaston alukset joutuivat tekemään väistöliikkeitää pysyäkseen ilmassa. Lohrakit tekivät nopeat sivuluisut ja saivat ohjattua tulta muualle, mutta raskaimmilta rahtikoneilta moiset manööverit eivät luonnistuneet. Vasemmanpuoleinen Kane-ra sai osuman siipeensä, mutta jatkoi lentoaan. Katsettaan tarkentamalla klaanilaiset havaitsivat, että aluksen sisätiloista tuleen vastattiin nuolin ja tulivasamin. Myös oikeanpuoleisen ilma-aluksen katon raskas Cordak-tykki kääntyi ja räsäytti räjähtävän kudin vainolaisrivistöön; osumasta ei tosin saatu varmuutta.
”Nuo eivät kyllä pysty laskeutumaan tänne”, Ontor mutisi, ”ja jalkapelillä ei pitkälle pötkitä.”
”Pakko hypätä”, Tongu sanoi. ”Siipien välistä.”
”Nuo takapotkurit eivät ole kovin kaukana toisistaan”, Snowie tuumi ääni itkuisuudesta tukkoisena, mutta nyt jo tilanteen tasalla. ”Oletko kuitenkaan, niisk, ihan varma?” Omienkaan vinhasti pyöriviin potkurinlapoihin viipaloituminen ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta.
”Kärkien ero minimissään on kolme pilkku kahdeksan metriä”, Ontor sanoi tietävänä, ”Ja matalin lentonopeus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Mutta jos osut takaosaan, se saattaisin onnistua…Tuomme kyllä melkoisesti lisäpainoa.”
”Enpä voi väittää”, Snowien pää nyökytteli ja naurahti alakuloisen pakotetusti. ”Mutta inkiväärioluet voin tarjota, jos tästä selvitään.”
Ontor kaivoi radiopuhelimen esiin ja avasi yhteyden.
”Kuuleeko Troopperi? Olemme tässä lohkareen takana – juurikin vajaan sadan metrin päässä siitä isommasta louhikosta. Tuota, tulimme siihen tulokseen, että Tongu aikoo hypätä. Luuletko, että se onnistuu. Niin, sitä minäkin, mutta leveys kuulemma riittää. Aivan niin! Juurikin, annas lähetin Paltakille, Tongu saa puhua tähän…”
Ontor laski vastaanottimen niin, että Keetongu pystyi puhumaan sillä. Kukaan ei oikein tiennyt, missä jätin korva sijaitsi, mutta keltainen mies tuntui kuulevan.
”No niin. Tästä ei tule helppoa, niinkun ei enää mistään muustakaan, mutta minä suunnittelin tuon kiesin, ja uskon, että tämä on paras mahdollisuus mitä saamme. Ajakaa mahdollisimman hiljaa lohkareen yli kahden ja puolen metrin korkeudella samalla laskeutuen kahdentoista asteen kulmassa. Kiven takana on alarinne, joten tilaa nostolle on. Inikolla on Miru, eikö? Käske häntä kannattelemaan kattoa koko naamion nostovoimalla. Teidän porukkanne on muutenkin kevyempi kuin se toinen. Ai niin, pitäkää takaluukku auki, saatamme joutua kipuamaan sisään pikaisesti. No niin, lykkyä tykö, ja jos selviämme täältä hengissä, niin ylennys on varma! Ärjänteelle!”
Ontor laittoi puhelimen syrjään. Tongu kipusi varpaankynsiään ja suuria käsiään hyödyntäen murikan suojaiselle puolelle. Lohrakit kaartoivat uhkarohkeasti taakse ohjaten vihollistulen pois Kane-roista, joista oikeanpuoleinen hidasti selvästi. Puolitoista minuuttia, Tongu arveli. Yksi minuutti.
”Mata Nui meitä auttakoot”, sanoi Ontor.
”Toivotaan niin”, Tongu sanoi.
Snowie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta potkurien melu peitti sen alleen. Lihaksikkaat jalat suoristuivat. Hetken ajan kaikki oli pysähtynyttä.
….
Keltaiset kourat rämähtivät kiinni takalautaan, ja painovoima palasi takaisin maailmaan. Kaikkeus muljahti takaisin. Tongun varpaat hipoivat heinikkoa, alus notkahti monta metriä alas, mutta maa laskeutui onneksi loivana rinteenä, ja törmäykseltä kamaran kanssa vältyttiin. Samolin keltaruskeat kourat auttoivat matoralaiset pikaisesti sisään, ja Snowie keräsi luunsa ja mönki takaluukusta sisään. Kane-ra sai kuin saikin nostettua suuntansa jokseenkin vaakatasoiseksi, mutta noste riitti enää hädin tuskin. Sisätilaa valaisi Inikon suuri Miru, kun maan sankari yritti nostaa alusta sisäkatosta ylöspäin. Troopperi näytti pikaisesti peukaloa ja keskittyi taas vetämään varsijoustaan. Paltak pysyi tiukasti ohjauspuikoissa; Agnes, toinen laivaston piloteista, keskittyi olemaan yhteydessä muihin aluksiin.
”Lohrakit suojaksi! Takaisin tänne! Saimme heidät!”
Pienempien klaanilaisten astuttua alukseen Samol auttoi Tongun ylös. Kääpiötoan väkivoimista oli todellakin apua, sillä Tongu ei ollut mikään akrobaatti. Alus ei meinannut lähteä nousuun. Inikokin aivan hikoili. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klaanilaiset olivat ilma-aluksessa kuin sillit purkissa; Kane-rat, lyhyiden matkojen kuljetusten työhevoset, eivät olleet mitään joukkojenkuljetusaluksia. Sankarit joutuivat ahtautumaan seiniä vasten – tai Inikon tapauksessa kattoa – kun klaanilaisista suurin mönki heidän keskuuteensa.
”Liikaa painoa”, Paltak mutisi ohjauspuikkojen takaa, ”noste ei riitä…”
”Minä voin lentää muualle, mutta siitä on vain haittaa”, Iniko murahti.
”Minä heitän Snowien toiseen alukseen”, Tongu sanoi. Snowielta ei kysytty, mutta hän oli selvästi miehistön toiseksi painavin, eikä hän nyt olisi ainakaan voinut heittää keltaista jättiä ilmasta-ilmaan.
”Okei…”
”Voisitko olla jotenkin aerodynaamisempi, vanha kaveri? Niin kuin lumipallo, jooko?”
Lumimies yritti paakkuuntua, mutta Nui-Koron kaartin siniviitta teki siitä hankalaa; pukine meinasi mennä lumikerrosten väliin. Murheellisena Snowie riisui pukineen. Muisto oli raskas. Nopeasti mutta huolellisesti hän viikkasi sen aluksen nurkkaan, ja pian ahtaassa lastitilassa olikin enemmän tai vähemmän palloa muistuttava möykky, josta pseudoporkkanat ja tutut mutta huolestuneet kasvonpiirteet toljottivat.
Anges papatti radioon ja toinen Kane-ra liiti sivulle. Vihollistulitusta uhmaten Santor avasi toisen sivuoven ja odotti syli leveänä koppia; jalometallien SUPER Toa huusi jotakin, joka jäi moottorien jylyn takia kuulematta. Naapurialuksen takaluukun raosta lensi Geeteen ilmoille syöksemiä Amorannin nuolia. Kyberi syöksi kirveskitarastaan riitasointukimppuja vihollisrivistöihin, ja äänitoan tarkat tabulatuurit varmistivat, ettei niistä ollut haittaa ystäville.
Tongu avasi ajokin sivuoven. Lumiukkopallo lyllersi vierelle, ja vaikka Snowien kasvoilla olikin hermostuneisuutta, kykloopin ote oli vakaa. Keltaiset kourat tarttuivat lumimaiseen massaan ja lyhyen heijauksen jälkeen Bio-Klaanin ei nyt ehkä atleettisin hahmo suoritti parabelirataa noudatellen ilmasta-ilmaan-matkustajanvaihdon aamuyön kirpeässä syysilmassa.
Toisella puolella Santor sai kopin, jota olikin harjoiteltu tuhansissa painimatseissa Klaanin ja Meksi-Koron areenoilla. Lumiukon massa kaatoi metallisankarin aluksen lattialle, mutta vilkkaalla kierähdyksellä Santor pääsi taas jaloilleen. Oudosta kokemuksesta palautuva alkoi keräilemään luitaan ja palautumaan vanhaan olomuotoonsa. Santor veti oven takaisin kiinni.
“Kuuluiko siellä harjoitusohjelmaan sadan kilon lumiukkoprojektiilin torjuminen? Hyvä koppi, muuten, ja tervetuloa alukselle, Snowie…” sanoi Kyberi melko hermostuneena.
“Moi, Snou! Siellä taisi olla aika täyttä? Oletko kuunnossa?” kysyi Geetee, jonka nuolet näyttivät uhkaavasti vähenevän.
“Juu, enköhän… Ehkä ne nyt tasapainottuvat”, mutisi lumimies, jonka jalat osoittivat aivan väärään suuntiin. Alus vavahti, kun vihollisen ammukset vahingoittivat toista siivekettä. Lattialla maallista olomuotoaan ojenteleva Snowie tunsi itsensä hyödyttömäksi, kun Laivaston pilotti ohjasi alusta epätoivoisesti kohti kotilinnakkeen turvaa ja miehistön pitkän matkan sotimiseen kykenevät jäsenet antoivat oman osansa. Toisaalta samalta taisi tuntua Santorista, joka keskittyi huudahtelevaan kannustavia lausahduksia kanssamatkustajilleen – joskin hieman ponnettomammin kuin yleensä.
Lumiukko oli kuitenkin oikeassa. Toinen Kane-ra sai lisää korkeutta, joskin höyryn kuumentaminen vaati Troopperilta tauon ampumisesta. Samol ja Ontor tekivät yhä veltolle Ternokille makuusijan hansikaslokeroon aluksen ensiapupakkauksesta löytyneestä hätäpeitteestä, ja Tongu seurasi huolestuneena Paltakin lentoa. Inikokin lakkasi kannattelemasta alusta levitaationaamionsa avulla, ja tihrusti likaisesta takaikkunasta aamuyöhön.
“Olisi Akaku niin näkisi tehdä jotain”, maan toa mietti, “tai edes Ruru. Emme edes tiedä missä niiden tykistöt ovat. Voisin helpolla maavallilla kaataa niiden tykit, vaan minkäs teet… “
“Torakat eivät siis olletkaan niin eilisen teeren poikia kun aluksi näytti”, Troopperi murahti “ne ovat osanneet sijoittaa ilmatorjuntansa ihailtavasti piiloon. Näyttää siltä, että kenraali olikin oikeassa… joissain jutuissa. Täältä näkee vain yksittäisiä sotilaspartioita. Siitä!”
Ammus vilahti taas ikkunasta. Kaukana taakse jäävä russakkakorpraali otti tulista vasamaa aivolohkoon.
“Voit vähän hämmennellä maankuorta siellä, minne nuoleni lennähtävät, maamies”, Troopperi jatkoi, “siellä nyt on ainakin joitain vihollisia. Minä luulin, että maan toilla on hyvä pimeänäkö.”
“Niinhän ne sanovat. Mutta maan toat eivät myöskään ole tottuneita tihrustamaan pimeään kiitäessään tuhatta ja sataa ilman halki vihollistulen läpi,” kuului Inikon vastaus tämän rullatessa kammella auki turhuista takaikkunaa. Mirunaama tähtäsi peitsellään ikkunasta, ja vihreä suoni elementtienergiaa maadoittui välittömästi.
“Johan helpotti”, Iniko sanoi, “vaikka olen yhä sitä mieltä, että voisin ymmärtää maata paremmin, jos olisin paikallaan ja sen kanssa kosketuksissa. Huppista!”
Hyökyaallon tavoin maavalli nousi pystyy aluksen takana ja otti vastaan ammuksen, joka olisi muuten ollut likellä pudottaa klaanilaisten rautakotkan alas. Kiviset sirpaleet halkesivat vallin rysähtäessä takaisin alas.
“Turha toivo”, Iniko huohotti, “en voi pitää tuollaisia yllä jos kiidämme näin kovaa.”
“Onpa mukava olla tulen toa”, Troopperi sanoi nostamatta katsettaan ampumalinjasta, “Sitä saa ainakin kannettua mukana minne haluaa.”
“Nopeutta ei voi laskea”, sanoi kulkupeliä ohjastava matoran “ehkä tykistöt jää taakse, kun pääsemme kunnolla Lehun yläpuolelle. Nyt tarvitaan vain vauhtia.”
“Jos niiden osumat pysyvät yhtä tarkkoina kuin tuo edellinen, niin tarvitsemme kyllä rutosti tuuria”, Troopperi sanoi.
“Etkö voi ampua panoksia ilmaan? Tulinuolethan räjäyttäisivät ne”, kysyi Iniko.
Troopperi huokaisi. “On eri asia osua liikkuvasta lentokoneesta alla olevaan sotilaaseen kuin kohti syöksyvään tykinpanokseen. Sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa. OIen aika tarkka tämän jousivärkin kanssa, vaikka itse sanonkin, mutta sellaiseen en taivu.”
“Vasemmalla näkyy jotain!”, sivuikkunalla nököttävä Samol huudahti, “onko se meidän lennokkeja?”
“Ei, Lohrakien kuuluisi olla sivustoilla, ei jäljessä”, Tongu sanoi ja kumartui aluksen perälle, “millainen se on?”
“Pieni ja kiiltävämpi minusta”, Samol tuumi, “Näetkö nuo pitkät pilvimäiset vanat?”
“Joo. Sitten se ei ole meikäläisiä”, Tongu sanoi, “Voi helvetti. Vihollisen lentokoneet tästä vielä puuttuivat.”
“Onko se semmoinen kolmitasotorakka?” Iniko kysyi.
“Solakampi.”
https://www.youtube.com/watch?v=f5uX9h7dJTs
Suihkumoottorikohteesta irtosi toinen piste; Paljon pienempi ja nopeampi, jota seurasi tulen kiiltävä vana. Ohjus kaarsi suoraan kohti toista Kane-raa.
“Aargh!” Tongu kurahti. Mutta Iniko oli ajan tasalla. Vihreän valon hehkussa maakieleke syöksyi ylös ammuksen reitiltä heittäen kuusia ja saniaispöheikköä ilmaan. Ammus sujahti podsoliin ja sekunnin murto-osaa myöhemmin laukesi.
Suuri hehku valaisi taistelukentän. Mutapaakkuja, kiviä ja käpyjä lensi päin aluksia, mutta se ei klaanilaisia pelottanut. Oranssi tuli välkehti Eversti 437:n kiiltävästä haarniskasta tämän väistäessä aerodynaamisella kaarteella ilman halki syöksyvän havupuun. Rakettihaarniskan avulla etenevä kyborgi sai moisen manöveerin näyttämään helpolta. Servot liikuttivat millintarkasti koneupseerin uuden haarniskan metallisia siivekkeitä, jotka levittyivät aitojen torakkasiipien tavoin.
Iniko rojahti taaksepäin voimankoitoksesta väsähtäneenä. Troopperi latasi ja ampui, mutta tulinuoli kimmahti sivuun 437:n huipputason panssarista.
“Vasamista ei ole apua tuota siipiveikkoa vastaan”, Troopperi sanoi. Tilanne näytti todella pahalta. Eversti otti heitä kiinni, ja taisi olla vain ajan kysymys, milloin perkeleen peltiheikki saisi uuden ohjuksen latinkiin. Ainakaan kyseinen vainolainen ei lähettänyt kuteja samaan tahtiin kuin Klaanin punahaarniskainen vastineensa.
Tongu nappasi lähettimen Agneisilta. “Lohrakit, kohde lentotorakka Härkä-Kahden perässä! Me annamme suojatulta!”
Paltak nakutteli aluksen katolla olevan Cordak-tykin liipaisinta. “Ei auta, pomo. Välitykset on tohjona.”
“Voi sillä silti ampua käsipelillä”, jätti ärähti alaiselleen, “menen ylös.”
“Olet siellä tulilinjalla”, Troopperi varoitti, “ja noin iso mies on helppo maali.”
“Ilmatorjuntakanuunan käyttöön tarvitaan isoa miestä”, kyklooppi murahti ja avasi kattoluukun.
Yö iski päälle. Idässä pilvet olivat jo kultaisia, mutta nummet levittyivät rauhallisina. Yhdellä silmällään Laivaston johtaja erotti alla joitakin nazorakyksiköitä, jotka liikkuivat ajojahdissaan joko jalan tai kipittäväjalkaisilla torakkajeepeillä. Niihin Tongu ei kuitenkaan keskittynyt. Hän punnersi luukusta katolle, jossa raskas cordak-tykki törötti tyhjän panttina. Jätti kyyristyi sen taakse, suuret varpaat pureutuivat kattoon ja isot sormet pyörittelivät tarkasti isot pultit auki. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tongu käytti raskasta tuliluikkua käsipelillä. Edellinen kerta oli huipentunut padon räjäyttämiseen ja Avhrak Feterroja valmistaneen tehtaan tuhoamiseen. Gee oli kommentoinut Tongun valeasua keltaiseksi, ilmatojunta-asetta kantavaksi puuksi. Mitenhän vanhalla Vartijalla meni? Ämkoo oli vain kuristanut Harkelin… Heidän silmiensä edessä… Ja sitten Guardian oli ampunut, ei tarpeeksi tarkasti, ja sitten he olivat poissa. Olisiko skakdi, johon Tongu luotti sydämensä pohjasta voinut pelastaa poliisin ampumalla jahkailematta? Mutta ne olivat liian suuria mietittäväksi, Guardian ja miekkapiru. Tarujen tavaraa. Kyklooppi tunki väkipakolla muiston Harkelista ja Vartijasta pois mielestään ja keskittyi aseeseen; mutta jos Gee oli ampunut ohi, miten hän saisi osuttua mihinkään?
Snowie asetti kätensä Kane-Ran ikkunaa vasten ja katseli allaan kiitävää maisemaa. Aurinko värjäsi jo aavistuksen verran puiden latvoja, ja sen vähän perusteella, mitä lumimies akkunasta erotti, näky oli kaunis. Lehu-metsä levittäytyi heidän allaan. Hän oli aina pitänyt metsää kauniina, ja seikkailujensa jälkeenkin Snowie oli ihmetellyt alueen synkkää mainetta. Nyt häntä kuitenkin melkein oksetti, kun hän ajatteli puiden runkoja, joka suuntiin levittäytyviä oksia ja kosteaa maata. Maan tasalla oli yhä pimeää. Sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla, Snowie muisteli naiiveja sanojaan. Guardian oli järjestänyt hänelle näennäisen turvallisen tehtävän häivealuksen koneenkäyttäjänä.
Guardian, joka oli jäänyt taakse, pimeään metsään.
Guartsu, oliko sinulla suunnitelma… vai jäitkö vain nopeustöyssyksi vihulaisten tielle…
Perspektiiviä lumiukko oli ainakin saanut. Jännitys ja kauhu valuivat pikku hiljaa pois hänen kehostaan, mutta niiden tilalle tuli pelkkää surua. Se valui pois hänen silmistään.
”Hei, bollo blanco…” ääni hänen vierellään lausui. Santor nojautui samaan ikkunaan. ”Tiedän, mitä pelkäät.”
Snowie kääntyi katsomaan raudan toaa ja pyyhkäisi kasvojaan. Painijasankari näytti eksyneeltä ilma-aluksen kyydissä.
”Pelkäät, että maailma ympärilläsi on kova kuin piedra, ja sinä pehmeä. Pelkäät, että kova maailma ei tarvitse pehmeää miestä.”
Santor laski kätensä lumiukon hartialle, ja katsoi vakavailmeisenä horisonttiin.
”Niin, kai sen voi, niisk, noinkin pukea sanoiksi”, Snowie mutisi hyväksyvästi.
Santor käänsi kasvonsa äkkinäisesti kohti lumiukkoa kainalossaan. ”Bollo! Älä pelkää. Joidenkin on oltava kovia, jotta muut saisivat olla pehmeitä.”
Painija piti paussin, ja sulki silmänsä. ”Mutta mitä järkeä on olla kova, jos kukaan ei saa olla pehmeä? Kova väki tarvitsee pehmeää väkeä… koska muuten kaikki on turhaa.”
Lumiukon kasvoille levisi hämmentynyt hymyntapainen. ”Kiitos… mutta mistä tämä tuli näin äkkiseltään?”
Vakava ilme valtasi Santorin kasvot. ”Suuri paini on aina paitsi ruumiin koitos, myös sydämen… kuka ei tunne rakkautta, ei tunne todellista voimaa. ”
Ennen kuin lumiukko ehti kommentoida painijan yllättävää filosofiaa, alus oli keikata ympäri, kun kone-everstin ohjus räjähti sen vieressä. Kyytiläsklaanilaiset kierivät pitkin Kane-Raa, mutta pilotti Sehalk piti kurssin.
Ei meillä paljon Guartsua paremmin mene, jos emme pääse täältä pian pois… lumimies aluksen lattialla ajatteli.
Lohrakit tekivät laajat kaaret ja kiitivät nyt vihollista päin. Tongu sai tykin irti ja tähtäsi sen vartta pitkin vihollisia päin. Toinen lohrak pääsi jo lähelle everstiä ja ampui sarjan etutykeistään, mutta torakka väisti helposti. Tongu oli lähellä saada ammuttua upseeria yllätyksestä, mutta joutui kumartamaan, kun nyppylän takana olleesta torakkapoterosta ammuttiin häntä kohti; pian kuitenkin toisesta Kane-rasta lensi pitkäjousen nuoli ja tulitus lakkasi.
437 näytti joutuneen alakynteen. Kaksi klaanilaista hävittäjää pyörteili upseerin ympärillä, ja vaikkeivat Lohrakit ohjautuneet yhtä hyvin kuin rakettireppuinen konemies, niin kolmesataakuusikymmentä astetta pyörivät tykkipesäkkeet mahdollistivat tulen pitämisen kohteessa jatkuvasti. Tongu tiiraili ampumalinjaa, muttei voinut lasauttaa, jottei vahingoittaisi hävittäjiä. Suora osuma raskaasta cordakista olisi tehnyt niin everstistä kuin Lohrakeistakin selvää.
Tongu ei ollut mikään tappaja. Ainakin hän itse halusi ajatella niin. Totta kai hän oli mättänyt turpaan torakoita, kun niitä oli tunkenut oikealta ja vasemmalta, ja lentotehtävillä joskus ampunut suuntaan tai toiseen, kohtikin. Mutta viimeksi kun hän oli ampunut käsipelillä tällaisella aseella, vastassa oli ollut elottomat rautalaatikot. Ja Zorakin lipevä naama saisi rauhallisenkin miehen painamaan liipaisinta.
Niin kyllä vallitseva aamuyökin, mutta pelastuminen oli etusijalla ja panoksia ei ollut ikinä tarpeeksi.
Alhaalla joukko torakoita nousi esiin poterosta ja alkoi valmistelemaan yksinkertaista tykkiä; sotilaat pystyttivät harjoitelluilla liikkeillä jalustan ja alkoivat kiinnittämään putkea sen päälle tarkoituksenaan ampua klaanilaiset alas. Tongu huomasi tämän silmäkulmassaan ja mietti… tappamalla voitamme sodan. Mutta aseen laukaiseminen, panoksen lähettäminen ja torakoiden kuorten ja elinten rusauttaminen ei tuntunut oikealta… Vaan kaipa ne tekisivät sen meillekin? Siksi ne ovat olemassa. Sotilaina. Lukemattomia syitä ampua. Tho-Koro. Pommitukset. Toranga.
Ternok. Harkel.
Asiaa punnitsematta Tongu painoi liipaisinta, rekyyli iski olkapäähän ja alhaalla pamahti; hän ei nähnyt tarkkaan, mitä alhaalla tapahtui, mutta osaston tilalla oli kraateri. Tongu ampui uudestaan, ja osui torakkajeepin viereen; ajoneuvo lensi kaaressa pensaikkoon. Keltainen jättiläinen etsi uutta kohdetta-
Ilmassa pamahti. Valo-ja tulipallo valaisi ympäristön ja loi teräviä varjoja kaikkalle. Tongu käänsi päänsä. Ilmassa lenti sinne tänne koneosia, hehkuvia palasia, metallilevyjä… joissa näkyi sekunnin murto-osan pala siivekästä ussal-rapua.
“EI!”
Toisella puolella taistelukenttää Eversti 437 vilkaisi pienen pienen hetken Tongua päin. Jätti kuvitteli torakan konenaamalle virnistyksen. Nazorak suuntasi toisen Kane-ran perään…
Tongu ampui, vaan ei osunut. Ampui uudestaan, eversti väisti helposti. Kolmas kuti meni sekin huti.
Soak ja Hanbar, Weedol ja Morthank. Kummat menivät? Kumpikaan Lohrak-pari ei ollut kuulunut Tongun läheisimpiin alaisiin. Laivaston työ oli nykyään niin hetkistä, veikkosia ei ehtinyt jututtamaan, kaikilla oli koko ajan kiire ja hoppu, ja uusia pilotteja ja mekaanikkoja oltiin rekrytoitu kymmenittäin. Ja nyt hän oli käskenyt nuo neljä iskemään tuhovoimaisen taitavan vihollisen kimppuun, eikä toisia hän näkisi enää koskaan… Tongu nosti aseen piipun, otti kyborginazorakin tähtäimeen ja painoi liipaisinta.
Ka-klongg.
Cordak-tykeillä pystyi periaatteessa ampumaan sarjatulta. Räjähtävät panokset olivat kuitenkin niin kookkaita, että niitä mahtui pyöreään lippaaseen vain kuusi kerrallaan. Tongu kirosi puoliääneen ja paukautti aluksen kattoa jalallaan.
“Antakaa panoksia! Toiseen Lohrakiin osui!”
Hetken päästä luukku aukesi ja esiin tuli Samolin puinen pää. Tongu napautti tyhjän lippaan ulos – se katosi jonnekin alapuolelle – ja iski toan ojentaman täyden kappaleen sisään. Jätti tähtäsi taas, osuma pohjaan täräytti alusta, mutta linja piti; mutta rautatorakka oli kuitenkin taas liian ketterä ja väisti panoksen. Jossain takana pamahti. Tongu ei kuitenkaan antanut everstin levähtää vaan ampui uudestaan. Tulos ei ollut edellistä parempi, mutta ainakin toistaiseksi 437 pysyi erossa muista aluksista. Jäljellejäänyt Lohrak yritti pysytellä everstin perässä, mutta hävittäjän ketteryys ei vetänyt vertoja nazorakin eliittihaarniskalle.
“Käske Lohrakin palaamaan täyttä vauhtia Klaaniin!” Tongu huusi moottorien jylyn yli, “Niin ainakin joku selviää täältä hengissä!”
Samol nyökkäsi ja välitti viestin ohjaamoon, ja pian Lohrak ottikin vauhtia, ohitti Kane-rat ja kiisi kohti etelää. Torakoidenkin maajoukkojen asemat alkoivat jäädä taakse; pikainen vilkaisu menosuuntaan paljasti, että metsän synkkä reuna oli jo melko lähellä. Mutta eversti ei hellittänyt. Se ei ollut ajamassa klaanilaisia pois. Se oli täällä tappamassa.
Tongu puri hammasta yhteen ja ampui ohi. 437 oli jo kaukana, kun panos räjähti siirtolohkareen kylkeen. Tykin rekyyli olkapäätä vastaan ei auttanut yhtään; Kansitykkiä ei oltu tarkoitettu käsiaseeksi. Eversti kaarsi läheltä maata ja eteni hurjaa vauhtia lähes maan tasolla kohti Kane-raa, jonka katolla kyklooppi kirosi asettaan. Välimatkan väheneminen ei kuitenkaan tehnyt osumisesta yhtään helpompaa. Torakka liikkui Tongun näkökulmasta paljon nopeammin. Kolme cordak-ammusta rytisi ryteikköihin. Kyklooppi manasi ja sinkautti tyhjän lippaan ulos. Samolilla oli uusi valmiina.
“Yritä tähdätä, et osu summamutikassa”, kivikääpiö sanoi, kun Tongu naksautti uuden lippaan sisään.
“Tiedän tiedän”, jätti murisi, ja yrittikin katsoa pidempään ennen ampumista. Torakka oli todella nopea. Se kiisi suoraan kohti, osui jyvätähtäimeen, Tongu painoi liipaisinta… Ja olisi voinut vannoa, että ammus kiisi tuntosarvien välistä. Mutta silloin everstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat Keetongun nilkkaan.
Jätti horjahti taaksepäin karjahtaen, mutta piti otteensa. Samol ilmestyi hetkessä kattoluukusta ja sitoi Snowien jättämän Nui-Koron siniviitan ampumahaavojen ympärille; punainen veri muutti kankaan mustaksi. Kipu Tongun päässä sumensi ajatukset… Mutta myöskään eversti, joka valmistautui uuteen iskuun, ei odottanut suoraan päin ilmassa kieppuvaa kolmimetristä rautakanuunaa. Jätin heittämä cordak-tykki osui kipinää iskien everstin käteen saaden tämän pudottamaan pistoolinsa. 437 suistui radaltaan, tömähti Lehun ensimmäisiin latvuksiin ja katosi alas.
Tongu ei tätä huomannut. Jätti makasi Kane-ran katolla ja katsoi sumuisella silmällään harsopilviä, jotka kiitivät vastakkaiseen suuntaan yläpuolella… Kipu levisi jalassa peittäen koko mielen, moottorien jyly haipui taustalle. Jossain kaukana idässä aurinko nousi hopeisesta merestä keltaisena tulipallona.
Guardian oli juossut metsään tietäen täysin, että ei välttämättä enää juoksisi sieltä ulos.
Ja jostain runkojen välistä piru nauroi.
https://www.youtube.com/watch?v=xllG3fSUAOw
Raivo ajoi askelia. Kynsikkäät jalat loikkivat pimeydessä, laskeutuivat kenoon kaatuneiden puunrunkojen päälle ja upposivat vetiseen suohon. Kivääri nousi kiikarisilmän tasolle. Sen piippu liikkui suuntaan ja toiseen skannaten puuston väliä. Hiki ja suon kosteus tiivistyivät helminä liipaisimen metallille ja valuivat aseen runkoa pitkin.
Jokainen oksa näytti viiltävältä miekalta.
Jokainen puu näytti liehuvalta takilta.
Jokainen kivi ja kanto kyyryssä seisovalta paholaiselta.
Raivo painoi kiväärin perää vasten Guardianin olkaa. Hän tunsi, kuinka se oli ottanut ohjat. Kivääristä oli tullut osa häntä. Sekin oli vihainen. Jos hän haluaisi, se huutaisi hänen puolestaan, ja sen sanoilla oli aina vaikutusta.
Oksankarahka narahti Guardianin jalkojen alla, ja hän kääntyi kuuntelemaan. Jokainen tuulenvire oli pirun liikehdintää. Jokainen rapina tämän ivaa ja naurua.
”TULE ESIIN!” skakdi huusi. ”OLEN TÄSSÄ!”
Guardianin yllätykseksi piru teki työtä käskettyä. Kiiltävä sapeli välähti esiin lähimmän puun takaa ja skakdi ehti vain täpärästi sivuun hyökkäyksen tieltä. Vihreänmusta varjo lipui puiden seassa lähes ääneti, ja katosi taas näkyvistä. Nauru raikasi pimeydessä.
Musta oli ottanut vallan joka puolelta. Oikealla liikehti oksia tuulessa. Jotain vilahti ylempänä suomaastoa. Jokainen varjo näytti sarvekkaalta pedolta. Varjojen pirut tanssivat Guardianin silmissä kuiskien petollisia sanoja.
Se oli tuulta. Varjot olivat puista. Piru ei ollut siellä. Piru ei hyökkäisi edestä.
Skakdi kääntyi ympäri, ja metsämaasto muuttui aamuyössä vain mustiksi silueteiksi kaikkialla. Ne sulautuivat yhteen ja hajosivat palasiksi, ja jokainen niistä näytti ensivilkaisulla uudelta sarvipäiseltä hahmolta.
Tähtäin heilui, ja piippu sohi kohti hahmoja, jotka eivät olleet piru. Guardian rauhoitti hengityksensä. Hehkuva raivo oli lakannut ohjaamasta. Se alkoi kaikota suonista, kun tilalle virtasi vain viha. Skakdin kädet täytti kylmyys ja harkinta.
Kun Guardian vaihtoi kiikarisilmänsä linssiä, maailma muuttui mustan ja vihreän sävyiksi. Puunrungot eivät olleet sarvipäisiä, piru oli muualla. Kaikki oli sumeaa sotkua, ja tähtäys muuttui mahdottomaksi.
Hän kääntyi, ja sarvet ja miekka erottuivat yökamerassa kaksi metriä hänestä vasemmalle.
Liipaisin. Suuliekki. Kajahdus.
Laukaus oli liian hätäinen, piru liian nopea. Vihreä viiru viuhui vihreän pirun ohi. Ämkoon sapeli käväisi korkealla ja lähti sitten viheltäen kiitämään Guardiania kohti. Skakdi ei ehtinyt heittäytyä syrjään. Hän riuhtaisi varustevyöltään leveäteräisen veitsen ja otti hyökkäyksen vastaan sen sahalaitaisella hamarapuolella. Metalli kirskui yössä, kun aseet itkivät kipinöitä.
”Katso minua silmiin, karzahnin pelkuri!” Guardian huusi. Terien vihlonta riipi hänen korvakäytäviään. ”KATSO MINUA SILMIIN!”
Ämkoon katse totteli. Sapelin ja veitsen kirskunnan toiselta puolelta tuijottava sarvipäinen vihreä kanohi kääntyi päättäväisesti Guardiania kohti. Punahehkuiset silmät, jotka siitä tuijottivat, olivat tutut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut pakottaa itseään näkemään niissä pilkettä uudesta hulluudesta. Näin läheltä skakdi ei voinut olla ajattelematta, että pirullinen virnekin oli tuttu.
Joskus hän oli oppinut näkemään sen ystävällisenä eleenä. Hän näki vain samat kasvot, jotka olivat tuijotelleet kahvipöydän toiselta puolelta. Tai baaritiskin yli aamuyöstä.
Tämän hymyn hän oli oppinut näkemään ystävällisenä. Tuohon hymyyn hän olisi luottanut. Ja nyt hän painoi vasemman kätensä pitelemän veitsen sahalaitaa kaikin voimin sitä kohti, eikä tiennyt, halusiko viedä sen perille asti.
Kirkkaanpunainen välähdys oli vähällä sokaista Guardianin, kun Ämkoon varjokäsi räjähti esiin. Ilman täytti korvat särkevä pauke ja räiske, kun hehkuvat sormet materialisoituivat pirun upseerimiekan terää vasten. Ämkoo tarttui lujasti miekkansa lappeeseen ja työnsi sitten teränsä väkivalloin kaksin käsin lähemmäs vastustajaansa. Tummanpunainen savu pyörteili taistelijoiden ympärillä.
Väkivahvan varjokäden voima sihisi, rätisi ja humisi aivan Geen kasvojen edessä polttavana pyörteenä. Hän päästi Vartija-kiväärin roikkumaan sivulleen kantohihnasta ja tarttui veitsensä kahvasta molemmin käsin. Märkä ja mutainen metsämaasto alkoi pettää jalkojen alla, kun upseeriterä ja sitä työntävä epätodellinen raaja pakottivat häntä ottamaan perääntyviä askelia.
Kuusen runko tärähti koko hänen selkänsä pituutta vasten. Kädet tärisivät ja valittivat, kun Guardian yritti kaikin voimin pitää torakkaterää poissa kaulaltaan.
Makuta-kouran musta poltto miekan takaa raapi sähköisesti jo hänen kasvojaan.
”Neljä vuotta sitten hyvästelin ystäväni satamassa”, polttivat sanat tiensä Guardianin hampaiden välistä. Ne eivät olleet enää hänen hallinnassaan, kuten ei hänen veitsensäkään. Sen teräs ulvoi kipinöivää vihaa.
”Milloin niiden neljän vuoden aikana sinä tapoit hänet? Milloin otit hänen paikkansa? Oliko sinulle oikeasti hänessä koskaan mitään tapettavaa?
Ämkoo ei sanonut mitään. Miekkapirun hehkuvat silmät tuijottivat kuin ilkkuen Guardiania, ja pirun vihreille kasvoille piirtynyt kiero hammashymy muuttui entistä leveämmäksi. Näytti siltä, että Ämkoo piti Guardiania pilkkanaan. Kuin yksikään skakdin kysymyksistä ei olisi ollut vastaamisen arvoinen.
Varjoraajan punainen hohka heijastui Ämkoon torakkaterän kiiltävästä pinnasta, kun miekka työntyi hitaasti lähemmäs sinistä adminia.
”Sinä vannoit valan siniselle ussalille!” Guardian huusi päin Miekkapirun naamaa. ”Eikö se tarkoita sinulle mitään?”
Hän palasi hetkeen vuosien taa, jolloin sininen koura kätteli vihreää. Ja katsoi, kuinka saman käden paikan oli ottanut vain punaista ja mustaa hehkuva savu.
Puu painoi tuskallisen kovaa skakdin selkää vasten, ja hänen harjapiikkinsä sojottivat hänen takanaan jo vasemmalle ja oikealle. Oksantynkä katkesi hänen painonsa alta. Skakdi ei tiennyt enää, kuinka kauan käsissä riitti voimaa.
Ja se tuttu, ystävällisen veikeä virne tuijotti häntä samalla, kun miekka lähestyi hänen kaulaansa.
”Kuka”, Guardian haukkoi henkeään. ”KUKA HELVETTI SINÄ EDES OLET?”
Liekki Miekkapirun silmissä kirkastui kun tämä vihdoin avasi suunsa. Ämkoo painautui vielä vähän lähemmäs Guardiania, ja puhui hiljaisella, käheällä äänellä:
“Minä…”
Vaan ei puhunutkaan. Kauempaa puiden seasta pienen ohjuksen lailla lentävä kiitäjälintu syöksyi taistelijoiden väliin syösten pyrstöstään kipinöivää sinistä savua. Lintu pörisi rääkäisten kaksikon kasvojen ohitse, nousi muutaman metrin verran taivaita kohti, ja räjähti paksun savupilven saattelemana.
Ämkoo kierähti ensimmäisenä ulos savupatsaan sisältä. Yllätetty miekkamies horjahti yskien kauemmas huitoen tummansinisiä kiehkuroita tieltään, ja käänsi sitten katseensa pimeässä metsikössä seisovaan matoraniin.
“Enki.”
Kiitäjälinnun sokka matoranin kädessä savusi yhä. Enkin keltavihreät silmät tuijottivat vakavina Ämkoota, ja matoranin tyhjä käsi oli hakeutunut tämän varustevyölle. Ämkoo ei yrittänyt peittää hämmennystä kasvoillaan. Pirun katse oli nauliintunut le-matoraniin.
Guardianin käsi lipesi ja hän kuuli suuren veitsensä mätkähtävän käsistään kuusenjuurta vasten. Hän huojui sinisessä savussa hetken hengitystään pidättäen ja haparoi kylkeään vasten roikkuvan kiväärin käsiinsä. Guardian pakotti vapinan käsistään ulos, nykäisi kiväärin ylös ja syöksyi pirun perään ulos savupilvestä. Kiväärin tukki tukeutui hänen olkaansa vasten. Keinosilmä kalibroi tähtäimet uudelleen.
Piru katsoi sekunniksi poispäin. Mies ampui.
Nazorak-miekka heilahti viime hetkellä kantajansa suojaksi. Kuului pirstova ääni, kun vihreähehkuinen luoti vei mennessään palasen teroitetusta teräksestä. Ämkoon katse kävi vuoroin Guardianissa, vuoroin Enkissä, kun hän otti perääntyviä askelia takanaan seisovaa paksua puunrunkoa kohti.
“Enki”, Ämkoo toisti.
Entinen veljeskuntalainen tuijotti yhä Ämkoota. Sitten matoranin katse käväisi lyhyen sekunnin ajan Guardianissa, ja palasi taas Ämkoohon. Ilme miekkapaholaisen vihreillä kasvoilla kiristyi.
Kaksi luotia lippaassa. Kaksi tilaisuutta.
Skakdille aikaa oli vain sekunnin sirpaleita. Edessänsä valinta, jonka ehtisi perustella vasta sen tekemisen jälkeen.
Geen kättä pitkin kulkeva hermosignaali päättyi liipaisimeen. Repivä leimahdus lähetti kuin hidastettuna matkaan teräväkärkisen palasen viiltävän vihreää hehkua.
Kivinen luoti lensi, läpäisi kohteensa ja sirpaloitui kimaltelevaksi smaragdinvihreäksi sateeksi vasten metsämaastoa Ämkoon takana.
Miekkapirun katse oli kuin jäädytetty ajassa.
Aineettoman haamukäden olkavarren läpi oli porautunut savuava reikä, jonka reunat säröilivät ja kipinöivät.
“Sinä…” Ämkoo aloitti.
Pirun sanat keskeytti ääni, joka kuulosti siltä kuin kokonainen lasikaappi olisi särkynyt kappaleiksi. Sitä seurasi humiseva sihinä, kun varjokouran olemus koitti hajotessaan hakea vielä kerran muotoaan. Nazorak-terää otteessaan pidelleet hehkuvat sormet katosivat, ja miekka putosi kalahtaen maahan. Mustanpunaiset energiasirpaleet lähtivät sinkoilemaan villisti ympäriinsä muuttuen lentonsa aikana ensin punertavaksi höyryksi ja kadoten lopulta kokonaan. Humina vaimeni, ja hävisi lopulta yöhön.
Ämkoo kokeili tyhjää olkapäätään terveellä kädellään. Virnistely oli vaihtunut kokonaan kauhunsekaiseen irvistykseen, ja miekkamiehen energiakäden paikalla leijaili enää muutama pieni punainen kipinä.
Guardian ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan siirtyi ripeisiin juoksuaskeliin. Tajuttuaan tilanteen Ämkoo syöksyi maahan kyyryyn ja haparoi miekkaansa märästä mullasta ainoalla kädellään. Vain sekunteja ennen kuin pirun tummat sormet kahmaisivat torakkaterän kultaisesta kahvasta, lysähti skakdin valtava jalka sapelin päälle.
Kolmikyntinen jalka painoi voimalla miekan teräpuolta metsämaata vasten, ja kyyryssä yhä sapelistaan pitelevä miekkapaholainen löysi itsensä tuijottamasta Vartija-kiväärin piipun sisään.
Nahkatakin sisään uponnut puolimakuta tuijotti aseeseen hievahtamattakaan. Miehen punaiset viirusilmät laajenivat, ja katsettaan siirtämättä tämä puhui Guardianille.
”Sinä et ampuisi ystävääsi.”
Pieni vihreä varjo oli ilmestynyt hiljaa Guardianin ja Ämkoon rinnalle. Le-matoranin akaku-kasvojen ilmettä oli mahdotonta lukea, kun tämä tuijotti Ämkoon kasvojen tasalle jämähtänyttä kivääriä. Enki piteli nyt pientä heittoveistä kummassakin kädessään.
Ämkoon katse pysyi edelleen piipussa. Nyt piru ei kuitenkaan enää puhunut skakdille, vaan matoranille.
“Enki”, Ämkoo sanoi taas.
Matoran ei tiennyt, mitä vastata. Eikä Guardiankaan, jos hän olisi ollut aikeissa sanoa sanaakaan.
Sininen skakdi seisoi jäisen suorana puolimakutan edessä. Kyyryssä märässä maassa miekastaan kiinni pitelevän vastustajan kasvoista oli vain sormenmitta Vartija-kiväärin yhä tulikuuman piipun kärkeen. Näin läheltä paholainen varmasti näki, miten sininen sormi painautui jo tiukasti liipaisinta vasten. Kumpikin tiesi, mitä tapahtuisi yhdellä sormenliikkeellä.
Geen hengitys oli painokasta, mutta rauhallista. Hän vastasi punaiseen katseeseen piipun toisella puolella. Piinaavan pitkiä sekunteja taistelukumppanit vain katsoivat toisiaan pimeässä metsässä hälvenevän savun keskellä.
Jos joku olisi sanonut jotain, Guardian ei olisi kuullut. Mikä tahansa karjaisu hänen korvanjuurellaan olisi jäänyt toiseksi niille taistelun äänille, jotka roihusivat hänen otsansa takana.
Tuomari seisoi tuomittavansa edessä ilman valamiehistöä. Tuomittava lojui polvillaan hänen armoillaan, ja tämän ase kostui metsämaastossa hänen jalkansa alla. Silti paholaisen aseista voimakkain oli yhä tähdättynä häntä kohti. Nuo kasvot kuuluivat hänen parhaalle ystävälleen, eikä kasvoilla ollut omahyväistä hirviön virnettä, vaan häivähdys tuttua epätoivoa.
Sinä et ampuisi ystävääsi.
Koko Guardianin terävä hammasrivistö näkyi, kun hän avasi suunsa hengittääkseen raskaasti. Oli kuin hän olisi testannut, halusivatko jotkin sanat kiipiä ulos kidasta, jos hän sen avaisi.
Mutta ei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Enki hengitti tavallisesta poiketen ääneen. Heikko tuskanhiki helmeili matoranin naamion pinnalla kun tämä otti varovaisen askeleen lähemmäs edessään seisovaa patsasmaista kaksikkoa. Ämkoo ei vieläkään kääntänyt katsettaan matorania kohti. Ilme pirun kasvoilla kuitenkin vakavoitui entisestään, ja sitten Ämkoo puhui taas, tyhjällä ja kuivalla äänellä.
“Enki, veli. A-”
Kirkas välähdys.
Sanat keskeytyivät, kun repivä ääni sinkoili kaikuen suon yllä ja puiden välissä.
Guardianin jäätynyt katse nauliutui pisteeseen, jossa Ämkoo oli kyhjöttänyt polvillaan. Sekunnit raahautuivat eteenpäin, kun hän yritti kahmia tajuntaansa ymmärrystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen aseensa ei ollut lauennut. Nopea tarkistus lukkopesään varmisti, että viimeinen toa-kivestä taottu luoti odotti yhä ampumistaan.
Miekkapirusta ei ollut jäänyt jäljelle mitään. Kun Guardian nosti jalkaansa, hän näki ettei edes tämän upseeriterä ollut jäänyt suohon sokaisevan välähdyksen ja kuurouttavan kajahduksen jälkeen. Ainoina merkkeinä siitä, että Ämkoota oli hänen edessään koskaan ollutkaan, olivat tämän polvien kosteaan metsämaastoon jättämät kuopat ja skakdin jalan alle jumittuneen sapelin painama railo.
”Enki”, Guardian kuiskasi, ”missä hän on?”
Le-matoran seisoi vain hiljaisuudessa tuijotellen pistettä, jossa Ämkoo oli seissyt.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi keksimättä enempää sanottavaa.
”Enki. Missä hän on.”
”Minä-” le-matoran sai ensin vaivalloisesti ulos. ”Minä en tiedä.”
Skakdin tuliset kasvot kääntyivät matorania kohti.
”Sinä tiedät”, Gee hengitti lyijynraskaasti. ”Sinun täytyy tietää. MIHIN HELVETTIIN HÄN MENI, ENKI?”
Enki otti varovaisen askeleen taaksepäin.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi. ”Minä en tiedä. Näin saman minkä tekin. Valonvälähdyksen jälkeen hän oli poissa.”
”Toinen välähdys, Enki”, skakdi pihisi kasvot kiehuen polttavasta vihasta. ”Näitkö toisen välähdyksen? Jossain tuollapäin?”
Gee suuntasi vapaan kätensä osoittamaan pohjoisempaan metsikköön päin, sinne missä puusto alkoi hieman harventua ennen nummia ja taivaalle haaleaa savua puskevaa Tulikärpäsen tankkaustornia. Enki käänsi katseensa varoen ja harkitsi sanojaan piinaavan pitkään.
”Ehkä, admin”, metsäläinen päästi kuulostaen vain lannistuneelta.
”Mikä naamio hänellä on, Enki?” Gee kivahti. ”Pystyykö hän johonkin noin pelkurimaiseen?”
Le-matoralainen näytti tilanteessa täysin voimattomalta.
”Ei omin avuin, admin. Ei enää… En tiedä Ämkoon käyttäneen naamiovoimia sen jälkeen kun hän menetti kanohi-haarniskansa. Vannon sen.”
”Enki”, pääsi sinisen skakdin suusta hyytävään sävyyn. ”Minähän voin olla varma, että et yritä suojella häntä?”
Metsäläisen katse oli ristiriitainen ja pelokas, eikä hetkeen sanaakaan päässyt ulos.
”En”, hän lopulta sanoi. ”En, admin.”
Skakdi käänsi koko rintamasuuntansa kohti pohjoista puustoa. Hän tarkensi kiikarillaan runkoihin ja pujotteli silmillään niiden välistä.
Metsä laajeni aukiomaiseksi ylämäessä. He olivat täydellisessä pisteessä tarkka-ampujalle, joka tietäisi mitä tehdä. Mutta tämä ei ollut tarkka-ampujan tekosia.
”Ämkoo ei siirtynyt”, skakdi kuiskasi puoliääneen, ”vaan siirrettiin.”
Toinen välähdys ei ollut tapahtunut kovinkaan kaukana. Sen jättämä valojälki kummitteli yhä haamukuvana Guardianin oikeassa silmässä.
Skakdi puristi kivääriään niin lujaa, että kipu pisteli sormia, ja säntäsi mäkeen sanaakaan sanomatta.
Enki juoksi hiljaisena adminin perässä. Jos hän ei ollut aivan väärässä, alkoi ylämäestä erottua suttuisia puheääniä.
Vihreän välähdyksen sokaiseva hehku alkoi hiipua pirun punaisista silmistä.
Miekkapiru huomasi olevansa muualla kuin äsken. Metsässä yhä, mutta satoja metrejä ylärinteeseen.
Eikä hän ollut tilannut kyytiä.
Entisen adminin ajatus katkesi lyhyeen, kun hän hyppäsi sivuun. Kanoka-kiekko sujahti hänen ohitseen.
”Tämä päättyy tähän, Ämkoo”, karhea ääni kajahti kiekon tulosuunnasta.
Puhuteltu puolimakuta käänsi rintamasuuntansa ääntä kohti.
”Voit juosta, piiloutua ja vaihtaa viittaasi… mutta me löydämme sinut, ennemmin tai myöhemmin”, puhuja jatkoi.
Ämkoo katseli keltaista komau-kasvoista matoralaista, jonka suusta sanat tulivat. Sillä oli päässään ruskea nahkalakki ja kädessään taskunauris. Pieni keinoaurinko leijui kellon keskipiikin ympärillä.
Matoralainen katsahti taskukelloaan, ja napautti sen kiinni. ”Ja näyttää siltä että ennemmin.”
Puhuja ei ollut yksin. Hänen vieressään seisoi eriskummalliseen levyhaarniskaan pukeutunut selakhi. Sillä oli kädessään heittovalmiudessa kanoka-kiekko.
Yllättävän seurueen kolmas jäsen oli kuin vuori. Sen kasvot peitti kokonaisuudessaan tummanpunainen huppu, jonka silmänrei’istä keltainen katse tuijotti Ämkoota. Neljäs ja viides olivat mittasuhteiltaan kuin suuria toia, mutta niiden piirteettömät haarniskat jättivät kaiken muun arvailun varaan. Kuudes jäsen oli vortixx valtavan tuliaseen kanssa, ja seitsemäs oli kuin unta: häilyvä olento näkökentän rajamailla.
Ämkoo koitti pyyhkiä yllätystä vihreiltä kasvoiltaan mittaillessaan katseellaan edessään seisovaa sekalaista seurakuntaa. Ritarikunta, miekkapiru mietti. Eivät olisi voineet valita huonompaa hetkeä.
“Täytyy myöntää”, miekkapaholainen aloitti varovaisesti ja kiristi otettaan nazorakterän kahvassa, “että kaikista maailman paikoista en odottanut törmääväni teikäläisiin täällä.”
Ämkoo liikkui hitaasti mutta jännittyneesti, kuin osuman saanut petoeläin. Musta nahkamantteli ei riittänyt peittämään soturin jännitystä.
“Jos ette huomanneet, niin minulla oli juuri jotain kesken”, Ämkoo puhui. “Joten jos ette pistä pahaksenne, voisin palata teidän kiihkoilijoiden pariin joskus toiste.”
Ämkoo tiesi ilkkumisensa turhaksi. Mata Nuin ritarit eivät antaisi hänen vain kävellä tiehensä. Tiesihän miekkapiru olevansa näiden listalla.
”Meidän oikeutemme odottaa sinua. Mitä se olikaan, minkä keskeytimme?” keltainen matoran murahti takaisin.
“Tunteikas jälleennäkeminen”, Ämkoo tuhahti. “Jonka ei pitäisi kiinnostaa teitä. Vai mistä lähtien minun ja ystävieni välit ovat olleet suurennuslasinne alla?”
”Sinä olet jatkuvasti suurennuslasimme alla”, vortixx lausui lähes maireasti. ”Muistatko, minkä tähden?”
Valtava huppunaama astui eteenpäin. ”Saaren alistaminen komentoosi”, sen tyhjä ääni kaikui. ”Suuren Hengen pettäminen. Kymmenien matoranien kuolemantuottamus. Lok-Eliin mestarin tappo. Yuurein luonnon tasapainon murentaminen. Lukuisten kuolemantapauksiin johtaneiden myrskyjen nostattaminen…”
Ämkoon liekehtivät silmät kapenivat punaisiksi viiruiksi.
“Jos haette syyllistä tulivuorisaaren tapahtumille, teillä on väärä mies”, miekkapaholainen ärähti ääni vihaa tihkuen. “Yuurein makuta on kuollut. Minä vapautin saaren, en kahlinnut sitä!”
Mustat sormet puristivat tärisevää upseerimiekkaa.
Vuoren kokoinen syyttäjä ei ollut lopettanut. ”Toa-voimien väärinkäyttö. Laittoman järjestön perustaminen. Toisen laittoman järjestön johtaminen. Tunnettujen rikollisten piilottelu. Neljän ritariagentin tappo.”
”Ja tahtoisin vielä lisätä Bio-Klaanin pettämisen…” nahkalakkinen matoralainen sanoi kylmällä äänellä. ”Mutta se on toimivaltamme ulkopuolella.”
”Lisätkääpä siihen saman tien vielä tällä saarella asuvan matoralaisen tappaminen”, Ämkoo hymähti pahantuulisesti. ”Koska se tuskin enää muuttaa tuomiotanne.”
Painostavaa hiljaisuutta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kuin muutaman sekunnin, ennen kuin Miekkapiru jatkoi.
”Neljän?” hän kysyi tunteettomalla äänellä.
”Älä esitä tyhmää ja viivytä tätä entisestään”, keltainen matoralainen ärähti ja risti kätensä. ”Syyttäjä?”
”Jemokan titaanikuningaskunta, mestari Utanka”, punahuppuinen kolossi kumisi. ”Kumpae Nui, Sixizen.”
Ämkoo vilkuili sivuilleen. Hänen ainoan kätensä jokainen säie oli jännittynyt.
”Aderidonian suurherttuakunta, kirjuri Sapi”, luettelo jatkui. ”Hautasaari, Toa Atya.”
Ja silloin Miekkapaholaisen maailma pysähtyi. Ämkoo seisoi hievahtamatta paikallaan, kuin patsaaksi jähmettyneenä, ja ritarikuntalaisen äskeiset sanat toistuivat uudestaan ja uudestaan pirun mielessä. Ämkoon katse näytti lähes sammuneen, kunnes se yhtäkkiä terästäytyi, ja Miekkapiru nosti nyrkkinsä ritarikuntalaisia kohti.
“Tämä on naurettavaa! Minä en tiedä mitä te yritätte, mutta tuollainen ei sovi tyyliinne!” Miekkapiru karjaisi. Loukatun miehen silmissä paloi uusi raivo. Tämän oli oltava jokin juoni. Jotain sairasta pilaa.
“Jos te haluatte haastaa minut, minä olen jo tässä! Mutta miksi yritätte tahria opettajani muiston sairailla valheillanne? Jos lausutte Atyan nimen vielä kerrankin, saatte lisätä omat nimenne typerään listaanne.”
Upseerimiekka heilahti kerran uhkaavasti ilmassa. Ämkoo puristi sitä ainoassa kädessään. Osuman saanut aaveraaja koitti syttyä, mutta miehen olkapäästä tuprusi ainoastaan hailakkaa pimeää savua.
Nahkalakkisen matoralaisen kulmat vetäytyivät kurttuun. ”Sinäkö… et tiedä?”
Oksat rasahtelivat Ämkoon jalkojen alla kun piru kohottautui täyteen mittaansa, langettaen varjonsa matoranin yläpuolelle. Miekkamiehen katse porautui syvälle matoranin kanohiin, ja Ämkoon puhe oli hidasta ja raskasta.
“Te valehtelette.”
”Toa Atya palveli riveissämme uskollisesti vuosia ja taas vuosia”, punaisen kolossin hupusta kaikui.
Ämkoon ajatukset eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja mies alkoi menettää lopullisesti malttinsa. Ne yrittävät vain hämätä sinua, piru yritti hokea itselleen, mutta turhaan. Mitä jos se olikin totta? Ei, ei se voinut olla. Ämkoo ei suostunut uskomaan. Atya ei olisi salannut sellaista.
Silloin Ämkoon mieleen nousi kaukainen muisto. Muisto, jonka mies oli yrittänyt unohtaa, ja haudannut jonnekin syvälle mielensä sopukoihin.
He antoivat minun valita, veden toa oli sanonut.
Joko tapan sinut
tai kuolen itse.
Ämkoo löi miekallaan raivoissaan ja varoittamatta, ja punahuppuinen jättiläinen ehti vain vaivoin pakoon miekaniskun tieltä. Miekkapiru puri hampaitaan yhteen kihisten raivosta, ja kohotti aseensa päänsä yläpuolelle.
“Minä en tappanut Atyaa”, piru kähisi hiljaa, melkein kuiskaten.
“Te sen teitte!”
Miekkamiehen raivoisa hyökkäysliike pysähtyi, kun Ämkoo huomasi kohti lentävän kanokan. Aivan viime hetkellä ehti piru vetää miekkansa suojaksi.
Tsäpp.
Upseerimiekka mätkähti mättääseen jossain päin Lehu-metsää. Miekkapiru oli aseeton, eivätkä hänen vihollisensa selvästikään pelanneet hänen säännöillään.
Eversti 437:n yö ei ollut sujunut täysin toivotusti.
Rakettireppu ei enää käynnistynyt klaanilaisen yllättävän projektiilin jäljiltä. Mutta sekä torakka että kone Eversti 437:ssä laskivat, että vielä ei kannattanut luovuttaa. Hän oli marssinut suoraan komentamansa osaston luokse. Väijytykseen tarkoitetut iskujoukot odottivat yhä valmiudessa metsän siimeksessä. Pitkin nummimaata eläimen lailla juoksentelevat nazorak-sotilaat olivat hajaannuksen vallassa, mutta tämä osasto oli vielä iskuvalmis.
Eversti 437 katsoi edessään seisovia torakoita. Viisikymmentä pistintaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Ja niiden takana, rintamasuunta etelään, kaksikymmentä konekivääritaisteluparia. Viimeisintä mallia olevat kaksikymmentä kuolemansylkijää kykenivät tarvittaessa repimään rikki arvatenkin kaiken saarelta löytyvän, kaikista suurimpia kiviä ja kovimpia metalliseoksia lukuunottamatta. Niiden solakat kolmoispiiput oli tähdätty siihen suuntaan, josta tihutyö-klaanilaisten olisi kuulunut lähestyä. Konekiväärit olivat ensimmäisinä muodostelmassa tuhovoiman maksimoimiseksi. Loput joukoista odottivat lisäohjeita siistissä muodostelmassa. Jos operaatio olisi sujunut yhtään järjestelmällisemmin, pistin- ja kivääritaistelijat olisivat syöksyneet siivoamaan sen vähän, mitä konekiväärien ensimmäisen tulisarjan jälkeen vihollisista olisi ollut jäljellä. Ilmeisesti bio-klaanilaiset eivät kuitenkaan suostuneet kurinalaiseen sodankäyntiin.
Mutta ennen kuin kone-eversti ehti komentaa joukkojaan liikkeelle, hän joutui valinnan eteen.
Uusi osapuoli oli ilmaantunut osaksi operaatiota. Radiokanava kertoi Everstille, että tuntematon taho oli riisunut aseista ja uhkasi nyt toista everstiä – joka sijaitsi jostain syystä nazorak-iskuryhmästä pohjoiseen. Miekkapiru oli joutunut vaikeuksiin, vieläpä aivan väärässä suunnassa.
Eversti 437 oli kuitenkin tavallista nazorakia nopeampi tekemään valintoja. Hänen osittaiset koneaivonsa laskivat voimasuhteita ja tulikulmia nopeammin ja yksiselitteisemmin. Hänellä oli valintaan oikea vastaus.
”Täyskäännös!” hän komensi radion välityksellä konekivääritaistelijoita. ”Tulisuunta pohjoiseen!”
Hetkeen käskytetyt sotilaat eivät reagoineet – käsky oli outo ja tullut yllättäen. Pian kaikki kaksikymmentä taistelijaparia kuitenkin suorittivat pyörähdyksen. Konekiväärien piiput kääntyivät kohti seitsemääkymmentä muuta iskuryhmän jäsentä.
Vihreät katseet konekiväärien toisella puolella tuijottivat kohti kääntyneiden piippujen suihin, eikä yksikään avannut pihtejään puhuakseen.
Käskyyn ei ollut kuulunut oikeutta pelätä.
Glennhu ei ollut taistelija, mutta hänellä oli enenevissä määrin kokemusta Bio-Klaanin jäsenistä. Siksi hän oli täällä, keskellä Välisaaria, keskellä metsää. Hän ja Cyrenda olivat Metru Nuilla saaneet tietää, että pahamainen Ämkoo oli vaihtanut leiriä – ja oli siksi diplomaattisesti käypää riistaa.
Nyt hänen vaimonsa oli riisunut Ämkoon aseista, ja heidän ryhmänsä tähtäsi vaarallista rikollista lukuisin asein. Puolimakutan punaiset silmät tuijottivat ritarikuntalaisia vain kivenheiton päästä.
Ehkä kaikki se, mikä oli mennyt Metru Nuilla pieleen, oli valmistanut Glennhua ja Cyrendaa kohtaamaan klaanilaisia, entisiäkin.
Mutta se ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nazorak-imperiumia.
”Odottakaas, mikä tuo ään-” Glennhu ehti aloittaa. Etelästä raikasi hirvittävä kuoleman koneiden laulu, josta ritarikuntalainen ehti kuitenkin kuulla vain ensimmäiset nuotit.
Puut kaatuivat, ja Zamor-myrsky iskeytyi ritarikuntalaisiin Ämkoon edessä. Glennhu uskoi näkevänsä, toivoi näkevänsä, rukoili näkevänsä vierellään tutun vihreän välähdyksen, ennen kuin ammukset raastoivat ja repivät hänen pienen kehonsa kappaleiksi.
Konekiväärien tulitus kaatoi tieltään nazorakit ja puut – Mata Nuin palvelija ei ollut siinä suhteessa kummempi.
Kolmetoista sekuntia tulitusta, ja sitten se taukosi. Eversti 437 laski sen riittävän. Mikään ei jäisi henkiin.
Metsää oli kaatunut konekivääririntamasta kauas pohjoiseen tulitusalueen leveydeltä. Lehu-metsän uutta aukiota kasteli nyt seitsemänkymmenen nazorakin vihreä veri ja ritarikuntalaisten verisateenkaari. Puunkappaleet ja ruumiinkappaleet olivat levinneet ympäriinsä. Jossain rojun joukossa ja ruumiinnesteisiin hautautuneena hehkui vielä aurinkotaskukello pientä, hitaasti kuolevaa hohdettaan.
Kivenheiton päässä kuoleman kentästä Ämkoon kuuloaisti toipui tulituksesta. Hän katseli tuhoa edessään.
Pian Ämkoo havaitsi tulituksen aiheuttajat. Eversti 437 ja kaksikymmentä konekivääritaisteluparia astelivat uuden aukioalueen laitaa pitkin mustatakkista miekkataituria kohti.
Kyborgitorakka ei näyttänyt mitään tunteita kauhistuttavan näyn edessä. Miekkapiru oli pelastettu pulasta. Tappiot olivat viisikymmentä keihästaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Osa aseista ja varusteista oli todennäköisesti uusiokäytettävissä. Vastapuoli eliminoitiin täysin. Eversti 437 suoritti laskemisen – valinta teki itse itsensä.
Servot rautatorakan niskassa surisivat, kun tämä pudisti kankeasti päätään.
”En.”
Miekkapaholainen naurahti viileästi entiselle vastustajalleen ja nykyiselle taistelutoverilleen.
”Myöhässä kuten aina.”
”Tilanteesi huomioiden… onko sinulla valittamista toiminnastani, eversti?”, 437 lausui neutraalin kylmästi.
Ämkoon katse vakavoitui. Hän tuijotti hetken kyborgi-nazorakin repaleisiin kasvoihin, joissa vankat panssarilevyt pusersivat kasaan niitä kohtia, joissa kitiini ja lihas olivat repeytyneet tai palaneet pois. Sitten Ämkoo käänsi koko rintamasuuntansa kohti veriroiskeiden peltoa, joka kiilteli metsämaaston hävityksestä.
Sarvipää lepuutti silmiään pitkän hetken hyytävässä näyssä.
”Vain se, että he eivät kärsineet tarpeeksi.”
Eikä kumpikaan sanonut muuta.
Konetulituksen raivaaman hakkuuaukion rajalla Guardian ei voinut muuta kuin katsoa. Hän näki, kuinka teräksellä korjattu torakka ja Ämkoo tarttuivat köysitikkaisiin, jotka laskeutuivat metsän yllä paikallaan leijuvasta pommikoneesta. Tikkaat nostettiin ylös, tuulessa hulmuava nahkatakki katosi koneen tummanruskeaan runkoon ja panssaroitu sivuluukku kolahti kiinni.
Ennen kuin Guardian ehti harkita liikahdustakaan, raastoivat pommikoneen moottorien lieskat jo aamuyöhön kahta kirkkaan sinistä viivaa. Moottorien mylvintä etääntyi lopulta vain kaukaiseksi hurinaksi pohjoista tankkausasemaa kohti. Aluksia parveili vain pisteenä horisontin yllä erottuvan Tulikärpäsen ympärillä.
Skakdi käänsi hitaasti selkänsä kirkkaanväristen veriroiskeiden ja hienoksi jauhetun hyhmän maalaamalle joutomaalle. Hänen ei tarvinnut katsoa sitä enää. Näky ja jokainen siihen johtanut verinen sekunti oli kaiverrettu syvälle hänen silmäänsä.
Hän oli katsellut jähmettyneenä, miten tuomiota jakanut ritarikuntalaisten rivistö oli hajonnut kappaleiksi Ämkoon edestä. Guardianin oli helppo edelleen nähdä ammusten tulinen rinki riepottelemassa puunsäleitä, metsämaan multaa ja Mata Nuin palvelijoiden haarniskanriekaleita yhtenä hurmeisena myrskynä.
Ja sitä ennen oli ollut hetki, jolloin Gee olisi voinut vetää liipaisimesta.
Guardian käveli rauhallisin askelin syvemmälle metsään, ja kuuli, kuinka nazorak-joukkueenjohtajat jakelivat surisevalla kielellä komentoja syvemmällä aukion takana. Hyönteiset syöksyivät metsään keihäät, pistimet ja kiväärit valmiina katkaisemaan epäonnistuneen operaation arkkitehtien paon.
Pääarkkitehti jäätyi vain sekunneiksi. Pian hän antoi juoksuaskelten viedä. Kivääriään tiukasti puristaen hän tunsi, kuinka hänen harjansa halkoi tuulta, kuinka ohi viuhuvat oksat raapaisivat olkapäitä ja kuinka syke peitti kaiken alleen. Satojen jalkaparien ryminä kaikui metsämaastossa hänen takanaan.
Guardian ei ollut enää tilanteen hallinnassa. Joku muu oli ottanut ohjat. Metsässä juoksi jälleen sama nuorukainen, joka oli pinkonut pakoon vuosia sitten kylmällä aavikolla vasen silmäkuoppa verta valuen.
Nilkka oli lähteä sijoiltaan, kun Guardian kompastui marjapensaan alta ylös puskevaan juureen. Hän ehti olla rinnuksillaan vain sekunteja ennen kuin ponkaisi ylös ja jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin kauan, että unohti, kuinka pitkälle oli juossut. Aamuyö alkoi jo kuoriutua pois aamun alta.
Enki oli poissa. Troopperin osasto oli poissa. Tongun osasto oli poissa. Ainoa jatkosuunnitelma oli juosta.
Hyönteismarssin äänet jyräsivät metsää takaa ja ympäriltä. Guardian juoksi kunnes saapui samalle soiselle aukealle, jolle piru oli heidät pysäyttänyt. Samalle, jolla Gee oli nähnyt Miekkapirun ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hengitys vihloen hän mätkähti polvilleen ja otti maan mullan kämmenillään vastaan. Vartija-kivääri putosi hänen olaltaan ja kolahti piippu edellä maahan.
Ja kun skakdi nosti katsettaan, hän näki märässä suomaassa metrien päässä vielä pienen vetisen haudan. Joko se, mikä sinne hitaasti upposi, oli jo syvällä maan mudassa, tai sitten joku oli jo kantanut sen pois.
Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa kuoppaa, jonka suohon hitaasti uponnut ruumis oli jälkeensä jättänyt. Raastavan käheällä äänellä hän alkoi puhua tyhjälle metsälle.
”Roqce”, hän yski. ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Guardian nousi vaivalloisesti seisomaan hengittäen raskaasti.
”Roqce… Zakran… Darkkis…” hän toisti, ja yskäisi vihlovasti, ”… Pordok… Erys.”
Guardian otti huojuvia askelia kohti painaumaa suomaastossa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan tukea viereisestä männystä.
”Roqce”, hän pakotti ulos, ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Koko Guardianin paino laskeutui mäntyä vasten. Kun hän yritti rauhoittaa hengityksensä, pyörivät tapahtumat hänen silmiensä edessä toistuvina kaikuina.
Hän näki yhä ilmassa sätkivät pienet jänteikkäät jalat. Epätoivoisesti punaisen aavekouran puristusta vastaan tappelevat kädet. Kohoilevan rintakehän, ja kultaisen Hahnah-ravun muodon kimaltelevan siitä. Henkeään haukkovan Faxonin. Sen silmien eteen keikahtaneen poliisikypärän.
Löysänä matoralaisen kehon takana roikkuvan sinisen viitan, ja yhtä löysiksi valahtavat pikku raajat.
Guardianin sormet puristuivat nyrkkiin männynrunkoa vasten. Ja sitten, kuin ilman hänen erillistä käskyään, alkoi nyrkki takoa kaarnaa.
Nimet rytmittivät lyöntejä.
Männynrungon siluetin pienimmät oksat näyttivät kuin muodostavan sarvipäisen naamion. Saman naamion, jota Guardian oli tähdännyt ikuisuudelta tuntuvan hetken sormi liipaisimella.
”Roqce.”
Lyönti toisensa jälkeen sai kaarnan raapiutumaan irti. Lopulta yhdellä lyönnillä männynrunko alkoi vuotaa verta.
”Zakran.”
Puu vapisi joka iskulla. Guardian tunsi, kuinka hänen kätensä tahti koveni. Sininen iho alkoi kääriytyä rullalle rystysten kohdalta, ja punaoranssi veresliha leimasi osumakohtaa.
”Darkkis.”
Kipu riipi pitkin hänen koko käsivarttaan, mutta hän ei lopettanut.
”PORDOK!”
Latva vapisi. Veripisarat valuivat puunsyitä pitkin.
”ERYS!”
Skakdi karjui villipedon lailla öisessä metsässä. Viimeinen lyönti kulki koko raastavan tuskallisella voimallaan hänen käsivarttaan pitkin rusahtaen aina hänen olkapäähänsä asti.
Guardian huusi raivoisasti ja romahti jälleen polvilleen kosteaan metsämaahan. Kasvot suota vasten hän päästi ulos vielä yhden, pienen ja kuihtuneen sanan:
