Raaz näki vihdoin valoa ja tömähti suoraan maahan. Hänen olo tuntui oudolta. Metsää ei näkynyt missään. Raazin edessä oli se luola, johon hän oli joutunut äsken. Ta-Matoran meni sen sisään, mutta silloin siellä ei ollut kahta patsasta, niin kuin viime kerralla. Vain hämähäkinseittejä ja rikkoutuneita aseita.
Raaz kulki eteenpäin vähän pelokkaana, kunnes kaatui. Hän katsoi mihin oli kaatunut ja näki kuolleen Toan, jolla ei ollut silmiä tai jalkoja. Toan vasen käsi näytti proteesilta, eikä siinä näkynyt iän merkkejä. Hänen naamiota Raaz ei tunnistanut.
Raazin katsellessa ympärilleen, hän huomasi lisää Toien kuolleita ruumiita. Näky oli pelottava.
“Mi-mitä heille on tapahtunut?” Raaz ajatteli mielessään.
Hän lähti juoksuun. Hänen edessään oli parin minuutin päässä luolan suuaukko ja siitä poistuttuaan, hän oli jälleen samassa metsässä.
Kuolemasi koittaa tänään Raaz…
Matoran perääntyi kuultuaan tuon. Hän päätti palata luolaan, mutta se oli jälleen kadonnut.
Raaz avasi käärön, mutta tällä kertaa, sen sisältö oli muuttunut. Siinä ei ollut enää sitä samaa runoa, vaan yksi lause.
“Kuolemasi koittaa tänään”, Raaz luki ja perääntyi sitten. Hän yritti muistella sitä runoa.
“Sinä turvaudut mystiseen voimaan, mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan. Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät, voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät”, Raaz ajatteli.
Sitten hän kuuli jälleen ääniä. Hän katsoi taakseen ja huomasi sieltä tulevan monia hahmoja. Raaz lähti juoksuun, kunnes huomasi Matoran-kylän valot.
“Pelastus”, Raaz ajatteli ja kiihdytti vauhtiaan. Hän olisi pian perillä. Vain 10 metriä. Mutta sitten, hän tunsi kamalaa kipua. Hän katsoi ruumistaan ja huomasi siinä tikarin. Hänen voimansa ehtyivät. Raaz oli todella lähellä yhtä asumusta.
“Voi ei…” Raaz ajatteli, kunnes kaatui maahan.
***
Eräs Ga-Matoran, nimeltä Nehl, lähti pienelle lenkille. Hänen lenkkinsä päättyi, kun hän kaatui.
“Mitä ihmettä?” hän ajatteli, kunnes huomasi, että tiellä oli Ta-Matoran.
Ga-Matoran lähti sen luo ja otti käärön Ta-Matoranin kädestä. Hän avasi sen, mutta siinä luki vain yksi sana.
Bloszar.
Mutta Nehl ei keskittynyt siihen, vaan katseli Ta-Matorania, kunnes huomasi hänen olevan kuollut.
Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.
002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.
Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.
Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.
Troopperi… Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.
Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei’ittäsivät hänet.
Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla. Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.
Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.
Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen. Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!
Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa. Jos harppuunani olisi kunnossa… Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. …puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin- Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin. Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!
Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.
Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi, Suga puhisi jakaessaan iskuja. Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!
Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.
Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.
Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.
Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (Kiva lisäosa, Hai-mies.) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.
Lignok! Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.
Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.
Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.
Mitä kummaa ne puuhaavat? Gefel äimisteli. Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa? Äänessäsi on liikaa optimismia, Hai varoitteli. Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.
Samassa kansi kuitenkin tärähti, kun punainen haarniska laskeutui raskaan kuuloisesti klaanilaisten keskelle. Joy, ehdinkin jo ihmet- Käden entinen kenraali kuitenkin hiljensi Sugan käsimerkillään. Joukkion vaietessa lähestyvät marssiaskeleet kuuluivat selvemmin ja selvemmin. Tarvitsemme panttivangin Killjoy totesi ykskantaan. Panttivangin? Hai kyseenalaisti suunnitelmaa. Eikö näiden koko pointti ole se, että näitä on näin paljon. Kuka olisi niin tärkeä, ettei mukamas olisi uhrattavissa?
Marssiaskelet lähenivät hetki hetkeltä, klaanilaisten aika oli käymässä vähiin. Vahvistukset olivat tulossa.
Killjoyn kypäräinen pää heilahti lasisen komentosillan suuntaan. Teleskooppisilmällä varustettu Matoro oli ainoa joka näki Joyn ehdotuksen. Onko tuo… Amiraali? 002 itse. Nazorakin johtoportaan numero kaksi, Killjoy varmisti. Suurin osa klaanilaisista tunsi kyseisen torakan maineelta: ylpeä merikarhu johti torakkain laivastoa suhteellisen itsenäisesti ja pukeutui hulppeisiin kaapuihin. Yksikään järjestön jäsen ei kuitenkaan ollut kohdannut tätä nilkuttavaa torakkapäällikköä kasvotusten. En tahtoisi olla ilonpilaaja, Sadje pisti väliin. Mutta eiköhän tuo ole aika vahvaa panssarilasia. Millä meinasit päästä siitä läpi?
Ammun sitä kaikella. Kaikella? Ihan hiton kaikella.
Samalla hetkellä Killjoyn rakaettisaappaat käynnistyivät ja punainen haarniska nousi ilmaan voimakkaiden moottorien avulla. Vaarallisen näköisiä Zamoreja rakettimaisine kavereineen alkoi heti sinkoilla joka suunnasta Metsästäjää kohti, mutta nopeasti liikkuva ja raskaasti aseistettu hahmo tiesi selviävänsä kohteensa luo.
Yksi ei yksinkertaisesti tuhoa komentosiltaa… hän huusi ilmassa.
Rautasiiven ilmatilan puoleenväliin päästyään Killjoy näytti hajoavan osiksi. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin aivan hemmetinmoisesta määrästä ohjuksia ja ammuksia ja Joysta itsestään, jotka kaikki jatkoivat matkaansa kohti komentosiltaa.
Mutta minulla ei olekaan yhtä vaan MONTA OHJUSTA!
Amiraali katsoi, kun ikkuna räjähti hänen naamalleen. Lasinsirpaleita ilmassa, ja sitten punainen haarniska nappasi torakkajohtajaa vatsan kohdalta. 002 tunsi nousevansa ylös huoneen katon noustessa romahtaessa alas. Seuraavaksi harppuunajalkainen upseeri lensi Killjoyn kovassa metalliotteessa ilmojen halki, kohti klaanilaisrinkiä. Zamorit olivat lopettaneet Joyn tulittamisen tämän päästyä komentosillan tuntumaan, mutta ilmeisesti muutama ammus oli osunut rakettimonoihin, kaksikon laskeutuminen oli nimittäin enemmänkin romahdus.
Tappajakyborgi-amiraali -yhdistelmä iskeytyi kipeän kuuloisesti metalliseen kanteen. Kesti hetki, ennen kuin sekava Klaanilaisjoukko tajusi, mitä oli tapahtunut. Komentosillan julkisivu oli romahtanut, ja nyt Joy oli puolitajuissaan maassa Amiraalin vieressä.
Matoro puristi tiukasti ionikatanaansa. Hän yritti parhaansa mukaan saada tilanteesta edes jonkinlaista yleiskatsausta, mutta se osoittutui vaikeaksi. Koko porukka oli parhaillaan kannella. Heidän oikealla sivustallaan oli jonkinlainen väliaikaiskatos ja vasemmalla puolella avointa kantta ties kuinka pitkään. Oman lisänsä sangen epäkauniiseen maisemaan toivat muutamat torakanraadot, epämääräiset varusteet ja kaikenlainen roju, mitä kannella oli. Muunmuassa komentosillan materiaalia lojui yhden Joyn kääntämän panssarivaunun kappaleiden seassa. Nazorakit olivat epäilyttävän hiljaa, ainoastaan marssin ryminä kuului.
Matoron oikealla puolella oli Summerganon, joka oli yrittänyt pitää nazorakeja loitolla maasta poimimallaan zamor-kiväärillä. Nyt hän vain kuulosteli huolestuneen näklisenä. Hieman taempana oli Hai sekä tämän laivan miehistön jäsenet. Lignok makasi heikon oloisena maassa hänen toverinsa yrittäessä auttaa tätä. Sadje oli hämillään ja yritti hakea turvaa muusta matoranjoukosta.
Bloszar roikotti yhtä barettipäistä, haavoittunutta torakkaa kiinni tämän käsistä. Tulen Toa kuitenkin katseli yllättävän säälivästi panttivankiaan. Klaanilaisen toisessa kädessä kohosi taivasta vasten uhkaavan näköinen tuliase, joka oli hetki ennen Nazorakien perääntymistä osoittanut tulivoimansa. Blozin vieressä Tronie virnisteli sinivihreästä akvaariostaan käsin.
Välittömästi hetkellä, kun Joy iskeytyi vieraansa kanssa kanteen, tilanne sähköistyi. Oliko totta, että torakoiden toiseksi korka-arvoisin johtaja oli käytännössä heidän vankinaan?
Amiraali yritti välittömästi suorittaa nilkkaavaa nousuaan, mutta Summerganon oli nopeasti syöksynyt Torakkaa kohti ja nappasi tämän kädet selän taa. Voitonriemu paistoi Jään Toan silmistä.
Ilme kuitenkin muuttui pikaisenlaisesti, kun torakat tulivat esiin. Ällistyttävän siistissä muodostelmassa ja korein haarniskoin varustautuneet Nazorakit tulivat esiin, jokaisesta suunnasta samanaikaisesti. Klaanilaiset saivat kuitenkin kiittää onneaan, että vastassa oli vihollinen joka odotti tulikäskyä. Skakdien käsissä panttivangit olisivat tuskin auttaneet penniintyneen puupalon vertaa, Nazorakit olivat kuitenkin huomattavasti järjestäytyneempi vastus. Niinpä torakat tyytyivät kohottelemaan aseitaan ja varmistamaan asemiaan klaanilaisten ympärillä.
Tämä ei pääty hyvin, Hai mutisi klaanilaisten perääntyessä aina vain pienemmällä alueelle. Olen kokenut tämän ennenkin. Ja näilläkin on taatusti tarkka-ampujia.
Klaanilaisilla ei ollut enää tilaa perääntyä. Sankareiden selät ottivat toisiinsa kiinni, Lignokin liki tajuttoman kehon lojuessa muutaman metrin päässä. Sinibaretti alkoi myös vaipua tiedottomuuden toiselle puolen. Amiraali osoitti harppuunajalallaan maahan luhistunutta Onu-Matoralaista suoraan kasvoihin.
Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.
Tuntematon metsä, Eteläisen mantereen pohjoispuoli
Pimeys oli pienessä metsässä, joka oli lähellä yhtä Matoran-kylää. Kukaan ei ollut käynyt tuossa metsässä ja palannut takaisin. Metsässä oli paljon Matoraneille tuntemattomia Raheja, joista osa oli saattanut jo mutatisoida, metsän keskiosassa olevan lähteen vuoksi. Vaikka lähde näytti kristallinkirkkaalta ja puhtaalta, niin se mutatisoi. Kukaan ei tiennyt miksi, oliko siinä kenties mutageenejä vai mitä.
Tuuli puhalsi kylmästi, eikä se helpottanut erään Ta-Matoranin tilaa. Vaikka lähellä oli Matoran-kylä, hän ei mennyt sinne, eikä asunut siellä. Puiden varjot näyttivät pelottavilta ja jokaisessa puskassa näytti olevan Matoranin liikkeitä tutkiskeleva silmäpari. Rahi-lintuja lensi taivaalla, huutaen kuin korppikotkat.
Ta-Matoran oli kooltaan lyhyempi kuin muut Matoranit. Hänellä oli punainen Hau ja vartalo oli keltainen ja punainen. Hän ei juossut, vaan kuljeskeli hiljaa, mutta ei katsonut ollenkaan taakseen.
Rahit huusivat vähän kauempana ja etsivät saalista. Matoran ei silti pelännyt, vaan jatkoi matkaansa. Hän kanniskeli mukanaan pientä paperilappua.
Viime viikolla, Matoran oli auttanut Bio-Klaanin saarella olevia Matoraneja. Hänen avullaan, kyliin oli järjestetty erilaisia puolustusmenetelmiä ja ansoja, jotta Tärtäläiset eivät iskisi niihin uudelleen. Ta-Matoran oli silloin pukeutunut mustaan, jotta häntä ei tunnistettaisi.
Ta-Matoran oli myös käynyt tutkiskelemassa Bio-Klaanin saarta ja sen linnoitusta. Mutta ei hän sinne hyökkäisisi. Miksi ihmeessä? Siellä oli hyviä liittolaisia, joten niitten kansa ei tarvinnut kinastella.
Matoran avasi käärön ja rupesi lukemaan sitä taas. Hän alkoi lukea ääneen, vaikka kukaan ei ollut kuuntelemassa.
Sinä turvaudut mystiseen voimaan, mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan. Pedot ja metsästäjät kimppuusi hyökkäävät, voimaa et saa, ennen kuin ne tyyntyvät. Muinaisen metsän siimekseen sä meet, takaisin tuut tai et, ovat avaimet metsän rämeet. Et tajua sä tätä, mutta tämä tärkeä on, älä unohda sitä, tai olet toivoton. Yksi kuolee, yksi herää, vihjeet joudut sä näistä kerää. Kuolema tai elämä, mysteeri se on mutta
Teksti meni lukukelvottomaksi, ja Ta-Matoran jäi jälleen pähkäilemään arvoitusta. Hän tiesi, että tekstissä tarkoitettiin juuri tätä metsää. Mutta metsästäjistä hän ei tajunnut. Keitä metsästäjiä? Pimeyden kenties?
Raaz…
Joku sanoi hänen nimeään. Kuka se oli?
Raaz oli saanut selville, että Bio-Klaani keräilisi joitain kristallinpalasia. Tutkittuaan asiaa jonkin aikaa, hän huomasi, ettei käärö ja kristallinpalaset liittyneet toisiinsa ollenkaan. Se oli hyvä, koska Raaz ei halunnut ollenkaan Klaanilaisia peräänsä.
Pian hän näki kaukana metsässä luolan. Ta-Matoran juoksi sen luo ja huomasi portin.
Sinä turvaudut mystiseen voimaan, mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului ääni hänen päässään.
Raaz katseli ympärilleen, mutta ketään ei ollut siellä.
“En pelkää, tiedän sen”, Matoran ajatteli.
Hän tutkiskeli porttia ja pian se avautui. Luolan sisällä oli kaksi patsasta, toinen oli kultainen, toinen musta. Vaikka luola oli ikivanha, kummassakaan ei näkynyt iän merkkejä.
Raaz kulki patsaiden ohi ja tunti outoa tunnetta sisällään. Hän jatkoi matkaa, kunnes näki jälleen kaksi patsasta. Mutta näistä kumpikin oli Ta-Matoranin kädessä olevan käärön värisiä. Patsaiden silmät hohtivat punaisina, jolloin Raaz vähän perääntyi.
Raaz… Ääni kuului jostain taas.
Raaz kulki silloin patsaiden ohi, kunnes huomasi olevansa jälleen metsässä. Luolan ulkopuolella. Mutta luolaa ei ollut hänen edessään enää. Vaan alaspäin vievät portaat. Ta-Matoran meni alaspäin, kunnes putosi.
Sinä turvaudut mystiseen voimaan. mutta joutuvat kuoleman kellot soimaan, kuului jokapuolelta ikuisuudelta kestävän pudotuksen aikana.
Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.
Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: Onko sinulla kuljetus?
Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista? Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.
Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä. Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.
Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.
Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat. Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.
Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes
jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.
Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti. Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.
Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun… Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.
Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin. Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.
Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki… Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.
Bio-Klaani Sarajin Huone
Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.
Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.
Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään. Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.
Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.
Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan. Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.
Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.
Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.
Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa… Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.
Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.
Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. …äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.
Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane. Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.
Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.
Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.
Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.
Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.
Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…
Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.
Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…
…tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.
H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät. Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. Tuota… miksi sinä et hyökkää? Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.
Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:
Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.
On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi. Ulkoalueiden toimintavastaava 036.
Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.
Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.
Minä ymmärän, minä ymmärrän!, huudahti Creedy innoissaan, Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa. Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.
…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella? Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.
Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: 036-kohdalle. …minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle? Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.
Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.
Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä? Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.
Niin tietenkin, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.
Nelisen tuntia myöhemmin
Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt keskusteluun raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.
Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…
Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.
Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.
Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.
Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.
Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää. Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…
Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla. Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.
Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.
Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin? Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.
Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut Toa, jolla ei ole nimeä. No tämähän auttaa kovasti. Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?
Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.
Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista. Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.
Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä? Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan. Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…
Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri. Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.
Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.
Odina, valvomo
Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.
Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…
Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään? Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!
Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per- HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.
Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?
Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.
Ja avain?
Se jää johtajalle itselleen.
Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi orjaansa kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.
Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.
Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen! Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.
Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.
Ja niin Purifier painoi nappia.
Ämkoon veljeskunnan saari
Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…
Xia, Mustan Käden salainen tukikohta
Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.
Bio-Klaani
Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.
Killjoyn mökin rauniot
Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.
Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita
Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.
Tuntematon sijainti
Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.
SS Rautasiipi
Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.
Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.
Ellei sitten…
Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten… vettä.
“Mi-mitä nyt tapahtuu?” Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.
“Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen”, Nazorak sanoi.
Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.
“Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on”, Tulen Toa sanoi.
“Vaiti!” torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. “Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat.”
“Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?” Bloszar kysyi.
Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.
Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.
Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.
Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.
Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.
Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.
Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.
Killjoyn niskaan.
Mitä hemmettiä? punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa. Klaanilaisennäköistä hemmettiä, kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.
Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan. Toverit? Tankkeja. Tankkeja? Paljon tankkeja.
Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.
Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.
Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.
Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.
Tuota, hei?
Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.
Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.
Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.
Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.
Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.
Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.
Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.
Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.
Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.
Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.
Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.
Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.
Troopperi, mitä sinä- Mitä sinä?
Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.
**
Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin. Miksi? Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa. Ei mutta, tuossahan on järkeä Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta. Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän- TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen. ..pääsee lähelle?
Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.
Toisin kuin Klaanilla, Tärtäläisillä ei ollut sotatilaa, joten he ehtivät juhlia vapaasti pyörien ryöstösaaliissaan. Koska väki koostui sekalaisista kaappauksen kohteeksi joutuneista Matoraneista, pääsivät erilaiset juhlat ja merkkipäivät kaikkien tietoisuuteen. Etenkin Hallanyöhön oli ihastuttu, koska merihirviöistä kertovat tarinat olivat kohtalaisen yleisiä.
Tänä vuonna kapinoitsijat olivat sidottu roikkumaan mastosta ja jokaisen päähän oli tungettu kurpitsa koristeeksi. Kynttilöitä paloi useassa paikassa ja hauskoihin pukuihin (varastettuihin tietenkin) pukeutuneet Matoranit joivat minkä ehtivät. Rommi oli sinä vuonna hyvää.
Kaikki eivät kuitenkaan juhlineet. Kasvillisuuden Toa Aloem istuskeli hytissään, jossa kasvatteli yrttejä. Hän oli säpittänyt itsensä hyttiinsä viikkoja sitten, eikä näyttäytynyt ulkopuolella kertaakaan. Hän lepäsi ja antoi elementaalienergian virrata ruumiinsa jokaisessa osassa.
Hoikistunut naispuolinen Toa katseli Jalon Hunansa takaa vaatimatonta hyttiänsä, jonka seiniä koristivat useat istutetut kasvit ja kolot, jotka olivat tulleet voimakkaista potkuista. Aloem oli ajatellut Nova-räjäytystä, jonka avulla mitään ei olisi jäänyt laivasta jäljelle. Eivät kaikki kuitenkaan olleet pahoja. Jotkut Matoralaiset olivat olleet ystävällisiä syrjäänvetäytyvälle Toalle, joka valittiin Toatiimiin vain hänen elementtinsä takia. Nyt hän istui pienessä punkassaan ja leikki valmistamallaan ruoskalla. Hän ei jaksaisi enää laivalla, vaan tahtoi päästä takaisin kukoistaville saarille.
Aloem katseli paksuja saappailta vaikuttavia jalkasuojiansa ja vertaili niiden paksuutta käsiinsä. Häneltä oli suoraansanoen loppunut tekeminen. Hän nosti katseensa mielestään liian suurelle miekalleen ja huokaisi. Olihan kyseessä laadukas miekka, mutta ei sillä jaksanut miekkailla kauaa. Hän päätti ajatella itseään. Miten huomattavalta limenvihreä Toa näyttäisi pimeässä? Olihan hänellä viittansa, jonka pukiessa päälle pystyi pysymään piilossa. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä näkymätöntä, mikä oli sääli. Ehkä ja vain ehkä hän oli onnekas, kun pystyi olemaan niin helposti unohdettava persoona. Hän halusi paeta. Sitä hän halusi.
Kasvillisuuden Toa nousi punkastaan ja alkoi pakkaamaan. Hän heitti viittansa taskuihin kaikkea tarpeellista ja nosti säinään nojaavan miekkansa. Viimeinen vilkaisu hänen vaatimattomaan hyttiinsä tuntui haikealta, mutta hän ei enää kestäisi merillä. Aloem nosti miekkansa ja osoitti yrttejä, jotka alkoivat kasvaa uskomattomalla vauhdilla elementaalivoimien ansiosta. Kasvit tunkeutuivat seiniin ja alkoivat repimään lautoja irti, sitoen palaset tiukkasti yhteen. Pian Toalla oli pakoreitti ja vene. Hän laski miekkansa ja astui veneeseen. Se tuntui mukavan kodikkaalta, vaikka kasvien, jotka olivat kietoutuneet siihen pistelivät Aloemia.
Matkaa merenpinnalle oli kaksi Bioa. Se ei haitannut, koska voimakkaat kasvien varret laskivat veneen ja Toan pehmeästi ja äänettömästi vesille. Merelle, jota valaisi vain kuu ja muutama Die Tärtän humalaisen miehistön sytyttämät kynttilät. Kukaan ei tulisi kaipaamaan häntä. Airottomassa veneessä täytyi vain antaa virran kuljettaa, mutta minne? Sitä Aloem ei pystyisi itse päättämään. Hän peitti itsensä viitallaan, joka tuntui mukavan lämpimältä kylmässä yössä.
Joka vuosi… Juuri näihin aikoihin… Klaanin linnake ja sitä ympäröivät kylät ovat verhoutuneet. Verhoutuneet samalla ilon, surun sekä kauhun juhlaa varten.Tämä juhla tunnetaan nimellä Hallanyö.
Hallanyötä alettiin juhlia klaanissa ammoisina aikoina samaanaikaan merkkipäivänä vuodenajan vaihtumisesta talveen kuin myös menehtyneiden sankareiden muistopäivänä.Myöhemmin klaanin kasvaessa juhlaan on myös sekoittunut erilaisen kulttuurien ja ideoiden myötä enemmän materiaalinen puoli… Vaikka osa vanhemmasta väestä ei niinkään hyväksy tätä pukujen ja kurpitsojen värittämää versiota juhlasta he kuuluvat toisaalta tässätapauksessa vähemmistöön…
Hallanyö on Klaanin yksi suosituimmista juhlista heti Nimeämispäivän jälkeen… Tämä traditio toistui joka vuosi aina tähän vuoteen saakka… Klaanin ollessa sotatilassa ja kaikkien tehdessä parhaansa mukaan töitä sodasta ja kylmästä talvesta selviämiseksi… Ei ole ketään jolla olisi aikaa valmistella asuja eikä kaiverrella kurpitsoja… Mutta toisaalta kauhutarinoiden jakaminen onnistuu työnlomassa oikein hyvin.
Jossain päin Klaanin linnoitusta
Ai… Tye pojat haluatte kuulla tarinan näin Hallanyön kunniaksi eekös vain… eikös vain? No minäpä kerron tarinan jonka kuulin eräältä tutultani… Se menee näen… Tuttavani ol’ keräeilemässä rannalta hylkytavaraa eräänä kovin hämäränä iltapäevänä. Hän käveli rantahietikkoa pitkin poespäin omasta kylästään. Saalista ei ollut tullut mitenkään ruhtinaalisesti joten hän päätti jatkaa matkaa.
Mutta mitä pelottavaa tuossa nyt on?
Äbäbäb… Eläpä keskeytä… Se miu tuttu ol’ pikkuhiljaa kääentymäs takasin päe’ Kun se huomas suuren purjelaivan melko lähellä rantaa. Sepä pääettiki site’ tutkia aseaa vähän tarkemmin… Utelias matoraani, kun oli…
Mu-mumutta mitä pelottavaa purjelaivoissa on?
Enhän minä pääsyt vielä edes tarinan mehuun käsiksi!… Eli siis… Rannalla ol’ pareh soutuvenettä. Eipä siinä mitään… Mutta juurekin silloin metsästä kuului karjaisu ja erinäistä mökästystä. Pian pöheiköstä juoksikin sitte’ muotama tusina matorania. Kauhunvallassa kaikki veneilleen. Gereti… Eli siis tämä miu’ tuttu kirmasi metsään minkä jaloistaan kerkesi… Nääs tutkimaan mitä pirskattia siellä tapahtui…
KERRO KERRO MITÄ SIELL..
NYT TURPAKII’ Poeka… Setä Foope kertoopi tarinaa! EEELIH… Se kirmas sinne mehtää ja siellä se näki sen… Ratsuttoman päättömän ratsumiehennn’! Se se oli! Se se se jäädytti koko perhanan Muakan joka oli pelästyttänyt pois lauman aseistautuneita matoraneja! Miettikää… Se vain katsoi muakaa silmiin ja se jähmettyi palikaksi. Senjälkeen Ratsuton päätön ratsumies löi jäisen muakan palasiksi suurela nuijalla ja mumisi jonkin sortin kirouksen… Tämänjälkeen Ratsuton päätön ratsumies katosi jäljettömiin. Foope niminen matoran vaahtosi innoissaan kumppaneilleen Samqpalle ja Oknasiseville… Hän hengähti hieman ja jatkoi. Mutta Gereti perhanapa lähti sen perään… Ei antanut Ratsumiehen karata! Sepä lähti sen perään hyvinkin lähti joo! Se juoksi… Jouksi ja juoksi ei millään meinannut pysyä perässä… Ilta alkoi ähertää lähemmäs. Oli jo suht pimeääkin… Gereti vain jäysti Ratsumiehen perässä… Mutta Ratsumiespä tuntui yrittävän eksyttää häntä. Ei pästänyt helpolla ei… Kierteli ympyrää metsien poikki. Ihan kuin se ei oes tietäny mihinkä sen pitäisi mennä… Vaikka hyvin tiesi kirottu Ratsumies mihin on menossa… Kirottuun kievariin nääs… Siihen paikkaan loppui Geretin jahtiretki kun ratsumies astui sisälle kievariin.. Ei uskaltanut Gereti mennä sisälle perässä. Oli sen verran karua tekstiä kuullut kievarista hän… Foope houhotti tiuhaan tahtiin saadakseen henkeä. Hän oli vaahdonnut tauotta jo monta minuuttia. Samqpa ja Oknasisev katsoivat vuorotellen toisiaan ja huohottavaa Foopea. Pian Samqpa totesi Nooh… Oolihan tuo tarina joo… Muttei kamalan pelottava. Jännä se kuitenkin oli. Mitä muuten sille Ratsumiehelle kävi? Siitä on ollut havaintoja kummitusten suolla… Kuka piru siellä edes liikkuu? En tiedä, en välitä Foope vastaa ja huokaisee syvään palatessan töihin hieman pettyneenä.
Harmi ettei Hallanyö toteudu tänävuonna… Nyffg…
[spoil]En ota vastuuta kielioppi- enkä kirjoitusvirheistä… Olen väsynyt ja haluan tämän käsistäni pois mah.nop.[/spoil]
Tren Kromin niemimaa oli jäänyt taakse ja sininen meri kiiti taaksepäin virtaviivaisen höyryaluksen alla. Matkalaisilla riitti runsaasti mietittävää kaiken maailman myysteriotusten kanssa (Eteenkin Manulla, joka oli itsekkin sellainen) mutta kaikkien päässä kasvoi toiveikkuus Klaaniin ja kotiin paluusta. Sen viivästyminen kaiken maailman hyökkäysten takia oli tuntunut välillä täysin toivottomalta, mutta nyt kun kaikki todisteet puhuivat aivan lähellä olemisen puolesta, Klaanilaiset valtasi kumma huojennuksen tunne. Guartsu mietti, miten kauan olikaan siitä, kun hän oli lähtenyt torakanraadoista koostuvan Makutan kanssa Klaanin satamasta ja nähnyt kumman kalastajan.
Haava adminin kyljessä oli parantumaan päin. Zorakin lääkärit, mitä ne ikinä olivatkaan olleet, olivat kumma kyllä tehneet ihan hyvää työtä. Pian hän pääsisi Klaanin sairaalasiipeen poistattamaan tikkinsä, Yön Kauhussa haavoittuneet olisi jo varmaan saatu kuntoon. Kupen porukka pystyi ihmeisiin oikeilla rohdoilla.
Keetongu haukotteli syvään kumealla kidallaan. Kuinka hän kaipasikaan omaa vuodettaan jossain Tahtorak-lippulaivan ylähyteissä. Kotona olisi aikaa nukkua, mutta myös tehtävää olisi keltaisen jättiläisen molemmille käsille. Viimeksi kun hän oli ollut yhteydessä Laivaston kakkosmieheen Tehmutiin, hän oli käskenyt tätä hankkimaan lisää Cordak-panoksia. Olikohan Laivaston voimasuhteet muuttuneet merkittävästi sen jälkeen? Luultavasti eivät, mutta sitä oli turha arvuutella.
Jättiläinen veti yksisilmäisille tarkoitetun kiikarinsa hansikaslokerosta ja tiiraili aluksen menosuuntaan lounaaseen. Hetken zoomailtuaan hän laski kiikarinsa ja tarkisti sijainnin merikartasta.
Hyvät matkustajat, Ämkoo-vuori näkyvissä! hän hihkaisi (Jos nyt keltaisen liha- ja panssarikykloopin ääntä voi kuvailla hihkaisuksi) takana istuvalle Manulle ja Guardianille. Manu hyppäsi kahdella loikalla ohjausistuimen vierelle ja nappasi kiikarin.
Kyllä! Tuosta muodosta ei voi erehtyä! hän huudahti innoissaan. G käveli hänen vierelleen ja nappasi näkökojeen itselleen. Kylläpä voi. Katsoit tuon horisonttiin uivan veitsivalaan harjaksia, Admin sanoi ja kiikaroi Tongun osoittamaan suuntaan. Vuori kasvoi kasvamistaan suurella nopeudella etenevän aluksen edessä ja alkoi pikku hiljaa jäädä sen oikealle puolelle. Ilmaraptorin varjo kiisi Klaanin saaren pohjoisrannikon karujen saarien kallioita pitkin. Pian saaristoalue muuttui rannikoksi ja sitten havumetsäksi. Kauniit vihreän sävyt sekoittuivat toisiinsa aluksen lähestyessä kotia kilometri kilometriltä.
Bio-Klaani, Telakka
Laivaston Walsinats istuskeli Telakan takapihalla puutarhatuolissa ahmien evääksi tekemäänsä pähkinäpiirasta. Se maistui yllättävän hyvältä sokeriuppopaiston jälkeen.
Kakamapäinen hönömatoran katseli taivaalle, josko siellä näkyisi lintuja. Hän piti erityisesti niistä linnusta, joiden nokan kuviointi sai ne näyttämään nököhampaisilta. Ne saivat Walsinatsin hyvälle tuulelle, vaikka oli hänen vuoronsa tyhjentää rahtialuksen privaattitilat.
Yhtäkkiä pihan yli lensi musta kappale. Se näytti jättimäiseltä linnulta, mutta aikansa lentokoneiden kanssa työskennellyt Walsinats tunnisti kyllä ilma-aluksen taakseen jättämän savupilven ja moottoreiden jylyn. Pian sama alus lensi uudestaan yli. Se jäi kiertämään Telakan ylle. Walsinats hyvästeli piiraansa ja syöksyi sisälle. Hän juoksi johtajan toimistoon, jossa Tehmut istui naurettavan suuren työpöydän takana allaan iso nojatuoli ja tosi korkea kasa tyynyjä.
Pomo pomo, siellä on alus! Lensi yli, mutta en tunnistanut sitä!
Aha? Oliko siinä tunnistettavia tunnuksia?
Eipä ei, pomo. Mutta se varmaan haluaa laskeutua, koska se jäi kiertämään kehää.
No lähdetäänpäs katsomaan.
Kahden Onu-Matoranin mukaan käytäviltä tarttui kourallinen muita laivaston työntekijöitä. He ottivat mukaansa muutamat kiikarit, koodiviestien lähettämiseen tarkoitetun vilkevalonheittimen, pari laskeutumislupalippua ja megafonin. Pian improvisoitu vastaanottokomitea seisoi pihalla ja tiiraili alusta.
Siinä ei tosiaankaan ole mitään tunnuksia, lippuja tai väritystä, mikä kertoisi miehistön puolesta, Tehmutin sekundantti Ämtur sanoi, Eikä konetyyppikään ole tuttu. Mutta se toimii selvästi höyryllä ja se on hyvin nopea.
Ne lähettävät valokoodia! Sanakirja esiin! Yksi laivastolaisista hihkaisi. Toinen otti esiin sanakirjan ja kolmas kynän ja paperia.
Ooo-o, joo, ensimmäinen on oo, selvästi… Sitten, hmh, äl. Jep, äl niin kuin liisteri. Tuo on ee, helppo merkki. Olé, ovatko nämä Etelä-Zakazin sombreroskakdeja? Sitten on än niin kuin napalmi, eli siis Olen. Ehkä saamme kohta kuulla kuka tuota ajaa. Sitten tee niin kuin Tehmut, jos sallitte sanaleikin… Uuu niin kuin umpitumpelo. Taas ällä. Tämä on äs, ei kun ei olekaan vaan oo. Tulo. Sitten äs, ja selvä, toinenkin äs… Tuo on aa, yksinkertaisin merkki. Olen tulossa! Huomaamme kyllä, herra lentokone, mutta se ei ihan riitä. Koodi jatkuu! Tee niin kuin taverna. sitten taas aa, ja joku monimutkaisempi merkki, taitaa olla, hmm, kaksoisvee! Ja taas aa. Olen Tulossa Tawa! Onko tämä joku hänen kadonnut ystävänsä? Ei, se jatkuu vielä! Mikä ihmeen kooditus tuo on? Kolmiosulku? Miksi karzahnissa joku koodaa kolmiosulkua? Ja sen jälkeen kolmonen? Tuliko tunkeutujamme hulluksi, vai onko tuo salakieltä? Toinen kolmiosulku ja taas kolmonen! Ehkä tuo on joku heraldinen kuvio, Mata Nui tietää, mutta ehkä meidän pitää kysyä Admin Tawalta, koska tällä on selvästi jotain tekemistä hänen kanssaan…
Ilmaraptori I
Makuta Nuilla oli hauskaa taskulampun kanssa. Hupi joutui kuitenkin väistymään, kun Adminin auktoriteettinen koura nappasi lampun.
Telakan piha
Oo, äl, ee, äm, toinen äm, ee, koo, äl, aa, toinen aa, än, ii, äl, aa, ii, äs, ii, aa, gee, uu, aa, är, dee, ii, aa, än, koo, ee, toinen ee, tee, oo, än, gee, uu, äm, aa, än, ähv, är, ee, dee, aa, än, tee, aa, koo, aa, taas aa, äl, aa, äs, koo, ee, uu, tee, uu, aa Saneli jo sujuvammin koodiräpsyttelysanakirjan kumppaniltaan napannut Matoran kirjurille. Olemmeklaanilaisiaguardiankeetongumanfredantakaalaskeutua kirjautui paperille Laivaston väen odottaessa silmä tarkkana. He olivat innoissaan näistä ilouutisista, ja vaikka huijauksen vaara oli olemassa, Tehmut käski avata yhden Telakan sisätiloihin johtavista kiitotieporteista. Suuret rautaliuku-ovet avattiin ilmanpainejärjestelmällä ja lippuja heiluttelevat Matoranit ohjasivat Ilmaraptoria oikealle radalle.
Ylhäällä aluksessa sankarit kiinnittivät turvavyönsä viimeisen kerran matkan aikana. Alus kaarsi vielä kerran laskeutuen kokoa ajan alemmaksi. Tongu avasi hansikaslokeron ja plärräsi siellä olevaa vinyylikiekkojen valikoimaa. Hän valitsi Kirikori II:n jäämistöön kuuluneen lempilaskeutumisfanfaarinsa ja heitti sen kojepöydän grammariin. Laskeutumistelineet laskeutuivat kolosistaan, neula osui levyn pintaan ja alus liukui sulavasti Koti-Klaanin maaperälle.
Ilmaraptorin höyrykoneiden mittapuulla huipputeknologiset siivet taittuivat sen kylkiä vasten. Ovi aukesi sihahtaen ja laskuportaat kolahtivat vaimeasti Telakan lentokonehallin betonilattiaan. Ulos käveli urheina, mutta väsyneinä seikkailijoina omalaatuinen Makuta, sininen sotaveteraaniskakdi kivääriään kantaen, keltainen ranteitaan venyttelevä kyklooppi ja kaksi kovin nokista mutta tarmokasta Onu-Matorania.
Laivaston Matoranit eivät kuitenkaan meinanneet edes huomata kauan kaivattuja Klaanilaisia, sillä Ilmaraptorin kauniit muodot ja huippuunsa hiotut teknologiat veivät näiden koko ikänsä höyrykoneita rukanneiden pikku mekaanikkojen ja lentäjien kaiken huomion. Kuinka Keetongu olikaan kaivannut kaikkia näitä hassuja pikku veikkoja. Oli ihanaa olla kotona.
Kumpa se ihanuus ja ennen kaikkea koti vain kestäisi.