Admin-torni, välittömästi Profeetan valtakunnan jälkeen
Räntäsade piiskasi admin-tornin kivisiä seiniä. Kepe oli saavuttanut tornin huipun, ja avasi oven Tawan toimistoon.
Kepe ei muistanut, milloin oli tässä huoneessa viimeksi käynyt. Se oli joskus silloin, kun hän oli hakenut lupaa jonkin laitteen asentamiseen johonkin päin linnaketta. Usein hän ei kuitenkaan sitä vaivautunut tekemään, sillä hänen laitteensa olivat joko a) objektiivisesti tarpeellisia, b) täysin huomaamattomia ja/tai c) sellaisia, joiden asentamista ei administo olisi todennäköisesti hyväksynyt yleisen järjestyksen ja turvallisuuden nimissä. Kepestä kuitenkin tuntui, että administo salaa tiesi näistä ja katsoi hänen toimiaan sormiensa läpi, laitteet kun eivät olleet kertaakaan minkäänlaista harmia aiheuttaneet.
Noista ajoista oli jo kauan. Ne olivat ennen tätä sotaa, ennen hänen ja Snowien matkaa, ennen Nui-Koron valtausta, ennen Käsiä, Zeeronin sienisoppaa, Nimdaa… ennen Verstaan kadotusta ja Atheonia.
Nyt Kepe ei voinut enää saada rauhaa. Ei ennen kuin hän tiesi, mitä tällä saarella todellisuudessa tapahtui ja oli tapahtunut. Verstas, kaikki tuttu ja turvallinen mihin hän oli uskonut, oli säpäleinä. Jäljelle jääneistä sirpaleista heijastui vain loputtomia kysymyksiä, ja ilkkuva pimeys, joka ei niihin vastannut. Totuus oli silti tuolla jossain. Totuus johon hän voisi luottaa, vielä kun hänen omat aistinsakin pettivät hänet. Polku tuon totuuden luokse tulisi olemaan pitkä ja okainen.
Vesipisarat valuivat pitkin huoneen ikkunaa. Pimenevää syysiltaa valaisivat alla levittäytyvän linnoituksen valot, sekä pilvien lomasta pilkistävä kuu. Senkin möhkäleen mysteerit Kepe vielä jonain päivänä selvittäisi. Ja aurinkojen myös.
Huoneeseen astunutta Kepeä katseli toinen Tawa ikkunan lasin takaa. Lasin edessä seisonut Tawa kääntyi häntä kohti, ja toinen kätki kasvonsa kuun loistetta kohti kääntyessään.
Tawa vaikutti väsyneemmältä ja poissaolevammalta kuin ennen sotaa. ”Kepe”, tämä aloitti, ja Kepe vastasi nyökkäyksellä. ”Menisit nukkumaan”. Tämän huoli alaisistaan ei silti ikinä horjunut.
”Pahoittelen että häiritsen vielä tähän aikaan”, Kepe vastasi, ”mutta tarvitsen vastauksia kysymyksiini. Ennen sitä en saa lepoa.”
Tawa vaikutti ymmärtävän tämän ahdingon. ”Mikä painaa mieltäsi?”
”Minun täytyy saada tietää jotain historiastamme. Järjestömme historiasta, linnakkeestamme.”
Tawa nyökkäsi, selvästi yllättyneenä. Kepe jatkoi:
”Silloin, kun sinä ja Visokki saavuitte tälle saarelle, valitsitte tämän paikan Bio-Klaanin linnakkeelle jostain syystä. Miksi?”
Muistot kaukaisista ajoista täyttivät Tawan, kun tämä kertasi päässään kaikkea, mitä tämä organisaatio oli ikinä nähnyt. Kepe selvästi haki tällä kysymyksellä jotain hyvin spesifiä. Vastaus ei kuitenkaan ollut mitään maailmoja horjuttavaa.
”Noh… tämä saari on hyvin erityisellä paikalla Viisisakaraisessa tähdessä. Tarpeeksi keskeisellä, jotta olemme vain kivenheiton päässä elintärkeistä kauppareiteistä, mutta tarpeeksi syrjässä, jotta meillä on omaa rauhaa. Oma rauhahan on ollut asia jota olemme aina hakeneet. Tämä saari täytti odotuksemme; tänne saatoimme rakentaa turvasataman, johon kaikki ovat tervetulleita.”
”Entä miksi linnake on juuri tällä paikalla?”
”Tämän eteläisen lahden pohjukka on suojaisassa paikassa joen suistossa. Täällä maa on hedelmällistä, ja saaren alkuperäiset asukkaat suhtautuivat meihin hyvin suopeasti ja antoivat meidän perustaa kodittomien siirtokuntamme rannoilleen. Tässä nimenomaisessa paikassa saimme elää sopusoinnussa rannikon ja saaren sisempien osien asukkaiden kanssa.”
Kepe nyökkäsi kehottaen Tawaa jatkamaan. Tawa jatkoi, vaikka ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä Kepe haki.
”Tuohon paikkaan, kylän lähistölle rakensimme ensimmäisen linnakkeemme. Aikojen saatossa sekä paaluvarustus että sen viereinen kylä kasvoivat niiksi linnakkeeksi ja kaupungiksi, jotka nykypäivänä tuosta ikkunasta allamme levittäytyvät”; Tawa viittasi toimistonsa ikkunaan. ”Itse asiassa alkuperäinen linnoitushan kärsi vaurioita, joiden vuoksi rakensimme tämän nykyisen. Niin, ja tarvitsimmehan lisää tilaa kasvavalle yhteisölle. Tämän linnakkeen paikalla oli jo kauan sitten ruohon ja päivänkakkaroiden alle jääneitä vanhoja valleja, ja päätimme ottaa ne hyötykäyttöön, vankoiksi perustuksiksi.”
Kepen kulmat kohosivat. Valleja?
”Ensimmäistä linnaketta emme niiden alueelle olleet uskaltaneet rakentaa, sillä paikalliset olivat niistä… kummallisen vaitonaisia. Joko he eivät itsekään tienneet niiden alkuperää, tai eivät uskaltaneet kertoa. Kenties ne olivat jäänteitä jostain sotaretkestä, jonka arvet olivat saaren kansalle yhä hieman kipeitä. Voitettuamme heidän luottamuksensa he eivät kuitenkaan vastustaneet.”
Tuolloin Kepeen iski ajatus, mikä paistoi varmasti hänen kasvoiltaan niin, että Tawa huomasi sen. Hän ei kuitenkaan voinut vaivata adminia tällä enempää, ennen kuin oli varma. Mutta nyt hän oli niin lähellä…
Tämän linnoituksen paikalla oli tosiaan ollut aiemmin jonkun toisen tahon tukikohta. Profeetan seuraajat olivat kirjoittaneet, että tämän ”toverit” olivat eläneet saaren eteläosassa. Kenties tuo linnoitus, joidenkin sotaretkeläisten saarelle rakentama, oli ollut Profeetan majapaikka. Ja Verstas osa sitä. Alkuperäinen matoran-väestö oli pelännyt paikkaa, josta siniset salamat olivat iskeneet taivaalle.
”Kiitos, Tawa. Vielä yksi kysymys.”
”Kysy toki.”
”Tiedätkö… mikä Verstas on?”
Hivenen verran liian pitkä hiljaisuus, kuin oltaisiin osuttu arkaan paikkaan. Arkaan kummalle, vai molemmille? Kepe ei tiennyt, ei ehkä Tawakaan.
”Sinun pajasi, eikö? Kuulin että siellä… tapahtui jotain pari viikkoa takaperin.”
”Jotain hyvinkin.”
”Onko kaikki kunnossa, Kepe?”
Kepe ei tiennyt, voisiko uskoutua kotinsa emännällekään. Oli yhä mahdollisuus, että Nimda Zeeta oli kaiken aikaa ollut administon hallussa, ja tuota jäätä Kepe ei vielä uskaltanut lähteä kepillä koettamaan, ennen kuin oli saanut totuuden Profeetasta selville. Kepen olisi kyllä myös tehnyt mieli vain parkaista ”ei”, mutta malttoi mielensä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.
”… On. Suuret kiitokset tästä, henkilökohtaiset muistosi ovat paljon hyödyllisempiä kuin mitään mitä saan Arkistoista kaivettua. Ja pahoittelen vielä tätä myöhäistä ajankohtaa. Minun lienee nyt aika poistua.”
Kepe kääntyi jo puoliksi ovea kohti.
”Kepe”, Tawa sanoi vielä. ”Kuulin, että olit mukana Nui-Koron evakuoinnissa. Kiitos siitä, kaikkien selviytyneiden puolesta”, tämä vielä kiitti. Kepe ei ollut, toden totta, ehtinyt edes muistella tuotakaan seikkailua viimeisimpien tapahtumien jälkeen, eikä kysyä kylän asukkailta miten he pärjäsivät Klaanin linnakkeen muurien sisällä.
Kepe hymyili ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Ihan vähän vain, pykälän verran näkymättömissä olevalle vastustajalle katkerana, mutta kuitenkin.
Hän sulki toimiston oven takanaan. Kattokerroksen aulahuoneesta laskeutuvaan portaikkoon mennessä Kepen mietteet ehtivät taas täyttyä teorioista, kysymyksistä, vastausten mahdollisuuksista. Oliko hän ikinä muistanut kysyä esimerkiksi Nui-Korolaisilta saarensa oletetusta messiaasta, joka kuitenkin lopulta oli kadonnut… tänne etelään…?
Peelo oli suunnistanut tiensä Klaanin pesuhuoneeseen. Siellä oli hiljaisempaa ja yksinäisempää kuin hän aluksi oletti, mutta sehän kelpasi hänelle aivan mainiosti. Hän ei ikinä pahemmin puhunut muille huolistaan ja ajatuksistaan. Ja juuri nyt kyseisiä huolia ja ajatuksia oli hänen mekaaninen päänsä täynnä.
Datamuisti. Se oli hänellä vieläkin saman nyrkin sisällä puristuksissa. Peelo ojensi kätensä lavuaarin pöytää kohti ja laski datamuistin siihen. Tämän jälkeen hän ojensi kummatkin kätensä eteenpäin, nojasi lavuaariin ja antoi päänsä lopahtaa alaspäin. Hän veti syvään henkeä, ja huokaisi aivan yhtä syvästi. Hän nosti päänsä. Edessä oli peili.
Hän katsoi itseään peilistä pitkään ja hartaasti. Tällaisina hetkinä Peelo tuppasi usein miettimään syvällisiä asioita. Mikä oli hänen oikea tarkoituksensa. Tekeekö hän oikein auttaessaan Klaania. Pitäisikö Datamuistista kertoa jollekulle muulle.
Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa hänen päänsä oli tyhjä. Pienintäkään ajatuksen poikasta ei ollut. Hän oli täysin avuton. Hän ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Datamuisti on tärkeä, sen verran hän tiesi. Mutta kuinka tärkeä. Onko kyse elämästä ja kuolemasta. Onko datamuistilla pelkkiä aseiden pohjapiirroksia.
Toivottoman ajatustuokion keskeytti pieni kipinä, joka sinkosi hänen kyynerpäästään lattialle. Kyseinen kyynerpää oli vaurioitunut tappelussa Skakdeja vastaan. Peelo yritti taivutella kättään, ja huomasi kuinka paljon se hänen kätensä liikkuvuutta oikeasti haittasi.
Peelo suoristi selkänsä ja nosti vasemman kätensä rintansa tasolle. Hän avasi pienen, tiukasti suljetun luukun, ja painoi sen alla olevaa nappia. Siinä samassa pieni savupössähdys tuli ilmoille Peelon panssarien välistä, ja haihtui lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Torson ja käsien panssarit kolahtivat kylmälle lattialle, ja niiden alta paljastui tummansävyinen keho, jonka päällä näytti olevan lihaksien näköisiä mustia osia.
[spoiler=kliketi klik][/spoiler]
Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän otti panssarinsa pois labran ulkopuolella. Peelolla oli paljon vapaampi tunne, ja hän alkoikin heti puristella käsiään nyrkkeihin, jatkaen pienellä venyttelyllä. Sen jälkeen hän tarrasi kaasunaamarinsa sileistä sivuista kiinni, irrotti sen varoivaisesti, ja laski sen lavuaarin viereen pöydälle. Sen alta paljastui pääkallomainen naamavärkki, jonka eriväriset silmät hohtivat huoneen hämäryydessä. Vasen silmä punaisena ja oikea vihreänä. Peelo katsoi kasvojaan pitkään ja hartaasti peilistä.
Siinä ne olivat. Hänen oikeast kasvot. Häntä oltiin aina kielletty ottamasta kaasunaamaria pois. Vaikkei Peelo ymmärtänyt miksi, hän laittoi sen kuitenkin pian takaisin. Se oli hänestä niin hieno.
Peelo vilkaisi panssareitaan ja hymähti. Ei kai hän niitä nyt vielä tarvitsisi, ne ovat epäkunnossa muutenkin. Hän käänsi katseensa datamuistia kohti, otti siitä sormillaan varoivaisesti kiinni ja tutkaili sitä tarkemmin. Sen toisella puolella oli erittäin pieni logo, joka muistutti kättä.
Peelo puristi datamuistin nyrkkinsä sisään ja käveli pesuhuoneesta ulos.
Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.
Spinnyy, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään. No mitää? Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys. Olemmeko kohta perillä?
Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri. Olemme vähän liiankin kohta perillä, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana. Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.
Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä? Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä. Arvasin tämän, Snowie jatkoi. Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän. Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä. Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin. Ai niin. … Rätsie? Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään. Niin? Minä niin pidän sinusta. …
Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.
Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma. Snow, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa. Mhm-mmh? Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa… Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi. …kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin. …aikoihin? Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen. Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön. Noh, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme. Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta. …tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.
Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.
Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.
Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.
(Viimeisen myös oikeasti.)
Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.
(Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)
Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.
(Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)
Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.
(Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)
Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.
Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat
Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa. Hmm, lumiukko tuumaili. Kenties he ovat hieman arkoja? Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. Hieman arkoja? Mistä niin päättelet? Noh, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) Kukaan ei ole avannut meille näi- Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.
Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois. Kuka siellä? kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä. Vain kaksi matkalaista, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään. Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita. Se oli siinä? Snowie ihmetteli. Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. Merkillistä, merkillistä. Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan? En usko, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta. Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain? Sekin on tietysti mahdollista, mut-
Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.
Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.
Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto. Neuvottelimme, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. Ja päätimme päästää teidät sisään.
Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan. Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia. Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman. Älkää murehtiko portista, Matoralainen jatkoi. Emme pyri pitämään teitä sisällä. …vaan jotakin ulkona? Snowie uteli. Ei vastausta.
Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään. Sanos, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Miksi asutte täällä metsän keskellä? Vastaus oli jälleen ei vastausta. En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan? Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi. Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias. Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen. Onko tuolla jotain vaarallista? Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen. Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä? Klaanilaiset katsoivat toisiaan. Emme? Snowie vastasi. Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia? …emme. Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.
Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta. Sitä paitsi, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.
Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.
Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…
Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.
Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.
Kylä keskellä Lehu-metsää
Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.
No. Mitäs nyt. Snowie kysyi. Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään. Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta. Veikkaan että se on tuo, Kepe vastasi osoittaen rakennusta kadun päässä. Koska se on kadun päässä? Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden. … …
He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.
Sitten ovi aukesikin.
Hitaasti, naristen.
Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.
Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.
Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.
Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.
He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.
Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.
”…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.
”Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”
”Nazorakit”, Snowie mutisi.
”Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”
”Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, ”ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”
Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. ”Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”
”Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”
”Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.
”Hm. Olkaa hyvät.”
Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta ”lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.
”Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”
Päällikkö tuhahti kovaa. ”Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”
Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.
Päällikkö jatkoi: ”Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…
Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota? Jotain sensuuntaista.
…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”
Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.
”Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.
Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. ”Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”
”Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: ”Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”
Turaga, tämä totesi lyhyesti.
Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Eikö kuitenkin Matoralainen? Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.
Hmmmrmm, Turaga vastasi uhkaavasti.
Pian on taas – sen aika, – Turaga.
Eikun nyt oikeasti, Snowie koki asiakseen jatkaa. Tuossa naisessa ei ole mitään-
Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.
Niin on, poikaseni.
Mitä teemme?
Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.
Sitten kuului vain kaksi thump-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.
Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.
Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.
Bio-Klaanin saari 12
Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen
Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti Bio-Klaanin saari 10) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.
Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-
Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan. Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä. Samen ääni oli eleetön. Asia selvä, herr- Ja ei mitään pelleilyä… Mitä minä juuri sanoin. …koska nyt on kiire. Selvä homma, iso pomo. Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.
Nyt tuli hoppu.
[spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]
Peelo oli saapunut pieneltä labravisiitiltään takaisin Klaanin ilmapiiriin. Häntä hieman säälitti se, että labra meni maan tasalle. Tai no, maan alle, koska sehän oli maan alla. Peelo käveli linnakkeen käytävää pitkin kunnes pääsi oman huoneensa ovelle. Juuri kun hänen kätensä oli saanut otettua oven kahvasta kiinni, hän muisti jotain. Hänellä ei ollut hajuakaan missä hänen avain oli. Peelo kuitenkin nappasi kahvasta kiinni ja väänsi sitä epämääräisen hitaasti alaspäin, kuin hän olisi ollut murtohommissa.
Se oli jäänyt auki. Hyvä niin.
Peelo työnsi oven auki, ja pysähtyi ovensuuhun katsomaan pölyn täyteistä huonetta. Huoneessa oli muun muuassa pöytä jonka takana oli tuoli, tyhjä kirjahylly, vaatekappi, ylimaallisen pehmustettu sohva jonka edessä oli pieni jakkara jalkojen lepuuttamiseen, ja sohvaa vastapäisessä seinässä oli takka. Takassa oli vieläkin muutama polttamaton puuklapi. Eihän Peelo mekaanisuutensa takia pahemmin takkaa tarvinnut, mutta hänestä se oli oiva tunnelmanluoja.
Peelo otti tarvittavan määrän askelia vaatekaappia kohti, ja avasi sen kummatkin ovet sepposen selälleen. Kaapissa oli silinterihattu ja hännystakki. Peelo ei tiennyt miksi hänellä oli sellaiset, hän ei edes muistanut mistä oli mokomat läytänyt.
”Hmm.”
Peelo tarrasi hännystakista kiinni ja veti sen ylleen. Sopi kuin nakutettu. Sen jälkeen hän otti, ei, heitti silinterihatun ilmaan ja siirtyi sen alle. Tyylikkäällä heitolla päähine mätkähti lattialle.
”…”
Peelo nosti hatun maasta, pudisti siitä pölyt ja laittoi sen päähänsä. Tämän jälkeen hän suorastaan syöksähti pöytänsä luo, ja avasi siitä pienen lipastoluukun. Sieltä löytyi yksi tulitikku. Peelo nosti tulitikun käteensä ja syöksyi takan luo. Nopealla heilautuksella hän raapaisi sitä takan reunaa vasten ja se syttyi tuleen. Peelo heitti sen takkaan, ja pölyntäyteinen takka ja sen puuklapit roihahtivat komeisiin liekkeihin. Tässä vaiheessa Peelo tajusi että hän olisi voinut käyttää kädessään olevaa liekinheitintään. Väliäkö hällä, Peelo tuumasi.
Hän sulki huoneen verhot ja sammutti valot, antaen roiskuvien liekkien levittää lämpimän valonsa huoneen joka kolkkaan.
Peelo istui sohvalle. Hän tunsi itsensä hienostuneeksi herrasmieheksi. Enää puuttui vain sikari jolla pölläytellä huoneen ilmoille hienoja savupössähdyksiä. Hänellä tosin oli kaasunaamari päässään, joten sen suodattimista pöllähtelevät vihreät savut saivat ajaa sikarin homman.
Tunnelmaa parantaisi joku jolleka puhua. Peelolla tosin ei ollut ikinä aikaa tutustua kehenkään, joten veljeskunnan tehtävälläkin hänellä oli ollut jossain määrin ulkopuolinen olo. Pitäisi viettää enemmän aikaa Klaanin linnan sisällä, Peelo tuumasi.
Tehtävää muistellessaan hän tajusi kuinka nopeasti hänellä tuli tylsää ilman mitään fiksua tekemistä. Peelo kurkotti vieressään olevaa kirjahyllyä kohti, ja nappasi ensimmäisen käteen sattuvan kirjan. Siinä vaiheessa hän tajusi että hänen käteensä ei sattunut kirjaa ollenkaan, koska hylly oli typötyhjä.
”Hrmh, pitäisi käydä hankkimassa jotain kirjoja tuonkin täytteeksi”, Peelo ärähti. Juuri kun hän oli päässyt mukavaan asentoon sohvan pehmeään syleilyyn. Hän työnsi itsensä väkisin ylös sohvasta ja suuntasi ikkunalleen. Hän avasi verhot ja katseli sitä osaa Klaanin pihamaasta jonka hänen ikkunansa kautta näki.
Peelo päätti lähteä huoneestaan pienelle kävelylle Klaanin pihamaalle. Hän voisi hankkia vähän kirjoja hyllyn täytteeksi ja hommata monokkelin asukokonaisuuteen mukaan.
Joka vuosi… Juuri näihin aikoihin… Klaanin linnake ja sitä ympäröivät kylät ovat verhoutuneet. Verhoutuneet samalla ilon, surun sekä kauhun juhlaa varten.Tämä juhla tunnetaan nimellä Hallanyö.
Hallanyötä alettiin juhlia klaanissa ammoisina aikoina samaanaikaan merkkipäivänä vuodenajan vaihtumisesta talveen kuin myös menehtyneiden sankareiden muistopäivänä.Myöhemmin klaanin kasvaessa juhlaan on myös sekoittunut erilaisen kulttuurien ja ideoiden myötä enemmän materiaalinen puoli… Vaikka osa vanhemmasta väestä ei niinkään hyväksy tätä pukujen ja kurpitsojen värittämää versiota juhlasta he kuuluvat toisaalta tässätapauksessa vähemmistöön…
Hallanyö on Klaanin yksi suosituimmista juhlista heti Nimeämispäivän jälkeen… Tämä traditio toistui joka vuosi aina tähän vuoteen saakka… Klaanin ollessa sotatilassa ja kaikkien tehdessä parhaansa mukaan töitä sodasta ja kylmästä talvesta selviämiseksi… Ei ole ketään jolla olisi aikaa valmistella asuja eikä kaiverrella kurpitsoja… Mutta toisaalta kauhutarinoiden jakaminen onnistuu työnlomassa oikein hyvin.
Jossain päin Klaanin linnoitusta
Ai… Tye pojat haluatte kuulla tarinan näin Hallanyön kunniaksi eekös vain… eikös vain? No minäpä kerron tarinan jonka kuulin eräältä tutultani… Se menee näen… Tuttavani ol’ keräeilemässä rannalta hylkytavaraa eräänä kovin hämäränä iltapäevänä. Hän käveli rantahietikkoa pitkin poespäin omasta kylästään. Saalista ei ollut tullut mitenkään ruhtinaalisesti joten hän päätti jatkaa matkaa.
Mutta mitä pelottavaa tuossa nyt on?
Äbäbäb… Eläpä keskeytä… Se miu tuttu ol’ pikkuhiljaa kääentymäs takasin päe’ Kun se huomas suuren purjelaivan melko lähellä rantaa. Sepä pääettiki site’ tutkia aseaa vähän tarkemmin… Utelias matoraani, kun oli…
Mu-mumutta mitä pelottavaa purjelaivoissa on?
Enhän minä pääsyt vielä edes tarinan mehuun käsiksi!… Eli siis… Rannalla ol’ pareh soutuvenettä. Eipä siinä mitään… Mutta juurekin silloin metsästä kuului karjaisu ja erinäistä mökästystä. Pian pöheiköstä juoksikin sitte’ muotama tusina matorania. Kauhunvallassa kaikki veneilleen. Gereti… Eli siis tämä miu’ tuttu kirmasi metsään minkä jaloistaan kerkesi… Nääs tutkimaan mitä pirskattia siellä tapahtui…
KERRO KERRO MITÄ SIELL..
NYT TURPAKII’ Poeka… Setä Foope kertoopi tarinaa! EEELIH… Se kirmas sinne mehtää ja siellä se näki sen… Ratsuttoman päättömän ratsumiehennn’! Se se oli! Se se se jäädytti koko perhanan Muakan joka oli pelästyttänyt pois lauman aseistautuneita matoraneja! Miettikää… Se vain katsoi muakaa silmiin ja se jähmettyi palikaksi. Senjälkeen Ratsuton päätön ratsumies löi jäisen muakan palasiksi suurela nuijalla ja mumisi jonkin sortin kirouksen… Tämänjälkeen Ratsuton päätön ratsumies katosi jäljettömiin. Foope niminen matoran vaahtosi innoissaan kumppaneilleen Samqpalle ja Oknasiseville… Hän hengähti hieman ja jatkoi. Mutta Gereti perhanapa lähti sen perään… Ei antanut Ratsumiehen karata! Sepä lähti sen perään hyvinkin lähti joo! Se juoksi… Jouksi ja juoksi ei millään meinannut pysyä perässä… Ilta alkoi ähertää lähemmäs. Oli jo suht pimeääkin… Gereti vain jäysti Ratsumiehen perässä… Mutta Ratsumiespä tuntui yrittävän eksyttää häntä. Ei pästänyt helpolla ei… Kierteli ympyrää metsien poikki. Ihan kuin se ei oes tietäny mihinkä sen pitäisi mennä… Vaikka hyvin tiesi kirottu Ratsumies mihin on menossa… Kirottuun kievariin nääs… Siihen paikkaan loppui Geretin jahtiretki kun ratsumies astui sisälle kievariin.. Ei uskaltanut Gereti mennä sisälle perässä. Oli sen verran karua tekstiä kuullut kievarista hän… Foope houhotti tiuhaan tahtiin saadakseen henkeä. Hän oli vaahdonnut tauotta jo monta minuuttia. Samqpa ja Oknasisev katsoivat vuorotellen toisiaan ja huohottavaa Foopea. Pian Samqpa totesi Nooh… Oolihan tuo tarina joo… Muttei kamalan pelottava. Jännä se kuitenkin oli. Mitä muuten sille Ratsumiehelle kävi? Siitä on ollut havaintoja kummitusten suolla… Kuka piru siellä edes liikkuu? En tiedä, en välitä Foope vastaa ja huokaisee syvään palatessan töihin hieman pettyneenä.
Harmi ettei Hallanyö toteudu tänävuonna… Nyffg…
[spoil]En ota vastuuta kielioppi- enkä kirjoitusvirheistä… Olen väsynyt ja haluan tämän käsistäni pois mah.nop.[/spoil]
Same kaipasi reserviläisten saapumista rintamalle. Hän oli käynyt tätä sotaa liian pitkään, liian yksin. Syy ja tarkoitus alkoivat sumentua äärettömän vastustajamäärän edessä.
Hän nousi työpöytänsä äärestä aikeenaan hakea kupposen kahvia.
Ennen kuin hän kuitenkaan ehti pois pöytänsä luota, iski hän silmänsä kiireellisten papereiden pinoon ja sen päällimmäiseen dokumenttiin.
Hmm. Gekon Nazorak-aluksesta löytämät paperit.
Same päätti käydä tämän pinon kimppuun heti, kun oli saanut vielä kiirreellisempien ja kaikista kiirreellisöimpien (Kuka hemmetti näitä pinoja otsikoi?) papereiden läjät hoidettua.
Pullea vesipisara tipahti luolan harmaasta katosta lattialle yhtä vauhdikkaasti kuin Guechexin mieliala oli tehnyt viestinviejän kertoessa asiansa. Sateesta märkä, likaisenharmaa Zyglak oli tullut piilotettuun luolaan apea ilme kasvoillaan ja murhe sydämessään. Pelonsekaisin tuntein odotettu oli viimein tapahtunut: Skakdit olivat ottaneet Zyglak-joukot komentoonsa. Kuulemma ainoastaan Nazorakien läsnäolo oli estänyt tilannetta räjähtämästä täysin kahden sotaisan lajin johtoportaiden yhdistyessä.
Ilmeisesti Guechexin johtama, parikymmenhenkinen iskuryhmä oli viimeinen itsenäisesti toimiva Zyglak-joukko. Se tarkoitti, että tämä oli viimeinen tilaisuus todistaa Zyglakien kyvyt. Se tarkoitti, että oli ensisijaisen tärkeää onnistua. Ensisijaiseen tärkeää eliminoida Tawa.
Luolan suurimman tilan toisella laidalla Alinnel katseli lajikumppaneidensa kanssa oman puolisonsa ja lähetin keskustelua kuulomatkan ulkopuolelta. Uutiset eivät selvästikään olleet hyviä, mutta hän huomasi Guechexin suhtautuvan kuulemaansa rauhallisesti, kuten johtajan kuuluikin. Samalla kivi vierähti Alinnellin sydämeltä: Meille ei ollut voinut käydä mitään paluumatkalla muiden luo. Sitä Gue ei olisi ottanut vastaan moisella asiallisuudella, ei edes kaikkien miestensä edessä.
Bio-Klaanin linnake
Pieni sammakkorahi Napo keinutteli takajalkojensa varassa pyöreässä, miellyttävästi valaistussa huoneessa. Siellä oli myös muutama muukin lemmikkinä toimiva pikkurahi, jolle ei ollut erityisen suurta hyötyä sotatilan poikkeusoloissa.
Edesmennyt respa-Toa oli pitänyt sydämen asianaan huolehtia kaikenkarvaisista lemmikeistä omistajien tehdessä jotain kiireellistä, mutta hän oli, kuten mainittua, edesmennyt. Nyttemmin useat vapaaehtoiset hoitivat lemmikki-raheja ehtimistensä mukaan, ja uusimman lemmikinhoitajan vuoro oli juuri alkamassa. Napolla oli nälkä, joten sen mielestä vuoro voisi alkaa tasan nyt.
Ovi aukesikin juuri parahultaisesti, ja sisään astui sininen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan limeä Hauta. Lisäksi hän hymyili liikaa. Ihan liikaa. Napo unohti nälkänsä, ja sen sammakkosieluun iski pelko kuin tuhat tikaria, joihin kaikkiin on kaiverrettu sana Dinem.
Tulta, kipinöitä, metallia. Same nousi taas jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja näinkin korkealla savu riitti tekemään hengittämisestä tuskaa. Hän oli päässyt läntisen keittiön tasaisen ja ikävän suojattoman katon puoleenväliin, kun uusi paineaalto paiskasi hänet nurin. Tällä kertaa hän menetti otteensa viikatteesta, ja katsoi kuinka se kolahtavan pompun kautta tipahti alas katolta.
Hm, ei kai se tuolta mihinkään häviä, Same tuumi, kierähti jälleen pystyyn ja jatkoi työlästä matkaansa ilman asettaan.
Uusi pommi. Tällä kertaa se osui aivan liian lähelle, ja sirpale nirhaisi Moderaattorin vasenta olkapäätä pirstoen panssaria pieniksi valkeiksi siruiksi. Tasapainonsa menettänyt Same ehti hädin tuskin kieriä pois seuraavan pommin alta, ja tällä kertaa paineaalto paiskasi hänet katon reunan yli.
Pitkä Moderaattori sai kuitenkin seitsemännen kerroksen kivisestä ikkunankaiteesta kiinni oikealla, pahoin palovammautuneella kädellään.
Hitto, ei voi olla totta, Same kirosi mielessään kiskoessaan itsensä molemmin käsin ikkunalaudalle. Tuo pommittaja on ihan tosissaan keskittynyt pelkästään minuun. Mikä sitä-
Moderaattorin ajatustyö kuitenkin keskesi läheltä kuuluvaan rätinään ja yläilmoista kuuluvaan räjähdykseen. Seuraava hänen huomaavansa asia oli, kun koko rakennus tärähti iskun voimasta.
Kavuttuaan takaisin keittiörakennuksen katolle Same näki pahasti vaurioituneen Nazorak-pommittajan raadon. Naapurikaton miehittämätön ilmatorjuntatykki oli saanut ohjaamoonsa uuden asukkaan, ja Bladis vilkutti Samelle virne kasvoillaan toinen käsi tykin ohjaksissa. Same nyokkäsi kiitokseksi, muttei voinut hymyillä takaisin. Ilmatorjuntatykin edellisen käyttäjän yläpuolikas oli työnnetty syrjään tykin juureen.
Same huomasi silmäkulmassaan vihreää hohtoa, ja teki aerobaattisen väistöliikkeen. Lentokoneenromusta ammuttu Zamor meni valkoisesta Moderaattorista ohi, ja ennen kuin ohjaamosta puoliksi ulkona roikkuva pilotti oli ehtinyt vetää pistoolinsa liuskaa uudelleen torakka huomasi niskansa tulevan taitetuksi.
Päästäessään Nazorakin elottoman ruumiin valahtamaan käsistään Same suuntasi katseensa taivaalle. Torakoiden pommikoneet olivat siirtyneet Klaanin itäisempien osien ylle, ja Bladis koetti hätyytellä niitä entistä loitommas villillä ilmatorjuntatulella.
[spoil]Tämä voisi olla hyvä paikka lopettaa musiikki.[/spoil] Same jatkoi matkaansa katonharjain poikki kuoleman ilotulituksen maalatessa taivasta punaisella ja oranssilla, kunnes pääsi kapeaan torniin. Hän väläytti vihreää Moderaattori-kiveään, ja raskas lukko tornin kyljessä naksahti auki. Same työnsi oven auki ja astui sisään. Tornin paksut kiviseinät peittivät ulkoa kuuluvan hälyn melko hyvin, ja valkoinen hahmo laskeutui polvensa varaan. Hän painoi nappia kuulokemikrofonistaan.
Paaco täällä räsähti vastaus Samen korvaan. Olet varma, että niitä löytyy tästä tornista? valkoinen moderaattori epäili tutkien katseellaan hyllyrivistöjä. Tästä en edes minä muutu varmemmaksi. Tanssahtele hyllylle numero 14 ja löydä etsimäsi.
Same ei vastannut kollegansa musikaalilautapelin sattumakortilta kuulostavaan kommenttiin, mutta harppoi kyseisen hyllyn luo. Hän nappasi metallilaatikon kouriinsa ja avasi kannen. Sisältä hän otti esiin pienen, sinisen nitojan näköisen esineen. Hänen kädessään sen pää alkoi kuitenkin hohtaa vihreänä, ja jos oikein mielikuvitusta käyttäen katsoi, sen saattoi mieltää etäisesti pistoolin näköiseksi. Same painoi taas korvanappiaan avaten keskustelun. Okei, ilmeisesti tä- Venaa hetki pelle. Minulla on toinen toveri linjoilla.
Same kohotti kulmiaan tornin yksinäisyydessä, kuullen kuitenkin Paacon puheen: Eivät he sinulle räjähdymäistä huomiota anna, pikku Bladoseni. Niin. Näkyvä paikka, aivan. Mutta usko pois, heidän radioliikenteensä on muutaman minuutin ajan pelkkää Paaberin tajunnanräjäyttävää musiikkia, taistelusuunnitelmat korvautuvat basson uskomattomuudella.
Same mietti kovasti, kuinka hauskaa Paacolla oli ollut tämän sabotoidessa Nazorakein viestiliikennettä.
Joten kyllä sinä pärjäilet, jatka sen liipasimen naputtelua, ja mieti ötököiden räjähtävän hillittömien biittieni tahtiin. No niin, Sameliini, sinulla oli jotain asiaa? Kyllä. Kuinka paljon näiden kantomatka on? Sihdistäsi riippuen.
Same nappasi muutaman sinisen aseen varustevyölleen, kiskaisi hyllystä viidakkoveitsen näköisen terän ja kiipesi tikkaita pitkin katolle. Päästyään tukevaan asentoon hän otti uuden pyssykkänsä vyötään ja tähtäsi kummallakin kädellä. Aseen piippu alkoi rätistä vihreän sähköisenä, valaisten Samen keskittyneen ilmeen.
Nui-Koro
Pormestari seurasi mustiin verhoutunutta joukkiota omalla tasaisen varmalla askelluksellaan huomaamatta mitään epäilyttävää käytävässä työhuoneensa ulkopuolella. Hetken tilassa vallitsikin täysi rauhallisuus, mutta sitten ilmastointikanavasta työntyi esiin hahmo. Valkoinen, naurettavan muotoinen hahmo. Tämä oli uskomattoman pitkä, mutta käsittämättömän laiha, juuri sopiva änkeytyäkseen ilmastointikanavaan.
Huh. Snowie äännähti. Sitten hän aloitti itsensä muovaamisen luonnollisempaan olotilaan.
Ennen pitkää keppimies oli kateissa, ja paikalla seisoi tukeva valkoinen hahmo oranssin nenänsä kanssa. Hengitystään tasaten hän asteli pormestarin työhuoneen puiselle ovelle. Hänen yllätyksekseen se oli kuitenkin auki, ja lukkoa tarkasteltuaan Snowie totesi tiirikan olevan oletettava syy raskaan oven yllättävälle aukinaisuudelle. Hän avasi oven, ja astui sisään.
Lumiukko kuitenkin koki suuren yllätyksen: mahonkisen työpöydän takana istui jo hahmo. Tämä Snowielle täysin vieras, suurta mustaa Kanohi Faxonia kasvoillaan kantava Po-Matoralainen reagoi hämmästyttävän nopeasi. Roteva Matoralainen kiskasi lyhyen, tummansinisen viittansa kätköistä kahdella kiekolla ladattavan Kanoka-heittimensä esiin. Kädet ilmaan, muukalainen, tai saat tuntea heikennyksen ja suurentamisen kiekot nahoissasi. Voin kokemuksesta luvata, yksikään konna ei ole pysynyt tolpillaan siinä tilassa. Eeh, tuota, rauhaa? Snowie yritti.
Hän tarkkaili ensin äkäistä uutta ystäväänsä, sitten huonetta. Hän huomasi pöytälaatikot aukinaisiksi ja kaapit pengotuiksi. Lumiukko päätti avata keskustelun. Tuota, mitä sinä oikeastaan teet täällä? Varoitan, nosta kädet ilmaan ja käy lattialle. Nyt!
Lumiukko teki työtä käskettyä ja painautui polvilleen. Puhe kuitenkin jatkui. Mutta, tuota, oletko varma, että sinun kannattaa- Liu’uta laukku tänne ja käy mahallesi!
Snowie heitti varovasti laukkunsa Matoralaiselle ja kävi mahalleen lattialle. Pieni haaleanruskean ja mustan värinen hahmo asteli varmoin askelin hänen luokseen, ja sitoi lumiukon kädet. …tuo ei edes auta, osaan tavallaan irrottaa käteni.. Hiljaa.
Hetken päästä Snowie oli melkoisen täydellisessä paketissa lyhytviittaisen pikkumiehen osoittaen häntä kaksoiskiekonheittimellä.
Eh.
Bio-Klaanin linnake
Same katsoi, kun vihreä sähköpallo iskeytyi Nazorak-alukseen. Ensin sammuivat valot, sitten muu elektroniikka, lopulta moottorit. Pian vihreänä säkenöivä pommittaja alkoi menettää korkeutta, ja tipahti jonnekin muurien pohjoispuoliseen sankkaan havumetsään. Same nakkasi kertakäyttöisen mutta ilmeisen toimivan aseensa pois ja kaivoi uutta esiin. Okei, Paaco, olit oikeassa hän sanoi kuulokemikrofoniinsa. Enkö minä aina? Sitä paitsi, et ole vielä tajunnut koko touhun kauneutta:
Dramaattinen paussi oli liian pitkä Samen makuun. No? Tuo lamauttaa vain kaikkein hienoimman elektroniikan! Vaikka suhaisisit sähköpalleron meikäläisten lennokkeihin, ne pysyisivät yhä ilmassa. Muutamassa minuutissa tutkaimet sun muut härpäkkeetkin syttyisivät, mutta siihen mennessä ötiäisten lelut olisivat jo tipahtaneet korkeuksista.
Same myönsi tämän oivalliseksi, hillittömästi tärisevästä aseesta singahtava hitaanlainen sähköpallero oli kieltämättä vaikea ammus, eikä ollut lainkaan pahitteeksi tietää, että osuma omiin ei ollut väistämättä kohtalokas.
Rapina tapahtui, ja sillä sekunnilla Same oli jo kaivanut ison veitsensä esiin ja kääntynyt kohti äänen lähdettä. Hänen suureksi helpotuksekseen se oli kuitenkin katolle kavunnut Bladis. Sinuakin näkee, arvon kollega Skakdi sanoi suu virneessä ja toinen silmä kiinni turvonneena. Kävin Kupen luona. Samesta oli aina hyväksi kuulla lääkintäekspertin mielipide tilanteeseen. Mitä hänellä oli asiaa? Kuulemma tähän on vain yksi parannuskeino: Torakoiden pudottaminen.
Same pyöräytti silmiään toverinsa kommentille ja nakkasi tälle yhden sinisistä lamauttimista. Ja kas, sinulla on lääkekin valmiina Skakdi innostui saadessaan käsiinsä vyölle ripustettavan ilmatorjunnankorvikkeen.
Same pyöräytti uudelleen silmiään kumppaninsa letkautuksille.
[/spoiler]