Die Tärtä merillä. Yö ennen Hallanyötä
Toisin kuin Klaanilla, Tärtäläisillä ei ollut sotatilaa, joten he ehtivät juhlia vapaasti pyörien ryöstösaaliissaan. Koska väki koostui sekalaisista kaappauksen kohteeksi joutuneista Matoraneista, pääsivät erilaiset juhlat ja merkkipäivät kaikkien tietoisuuteen. Etenkin Hallanyöhön oli ihastuttu, koska merihirviöistä kertovat tarinat olivat kohtalaisen yleisiä.
Tänä vuonna kapinoitsijat olivat sidottu roikkumaan mastosta ja jokaisen päähän oli tungettu kurpitsa koristeeksi. Kynttilöitä paloi useassa paikassa ja hauskoihin pukuihin (varastettuihin tietenkin) pukeutuneet Matoranit joivat minkä ehtivät. Rommi oli sinä vuonna hyvää.
Kaikki eivät kuitenkaan juhlineet. Kasvillisuuden Toa Aloem istuskeli hytissään, jossa kasvatteli yrttejä. Hän oli säpittänyt itsensä hyttiinsä viikkoja sitten, eikä näyttäytynyt ulkopuolella kertaakaan. Hän lepäsi ja antoi elementaalienergian virrata ruumiinsa jokaisessa osassa.
Hoikistunut naispuolinen Toa katseli Jalon Hunansa takaa vaatimatonta hyttiänsä, jonka seiniä koristivat useat istutetut kasvit ja kolot, jotka olivat tulleet voimakkaista potkuista. Aloem oli ajatellut Nova-räjäytystä, jonka avulla mitään ei olisi jäänyt laivasta jäljelle. Eivät kaikki kuitenkaan olleet pahoja. Jotkut Matoralaiset olivat olleet ystävällisiä syrjäänvetäytyvälle Toalle, joka valittiin Toatiimiin vain hänen elementtinsä takia. Nyt hän istui pienessä punkassaan ja leikki valmistamallaan ruoskalla. Hän ei jaksaisi enää laivalla, vaan tahtoi päästä takaisin kukoistaville saarille.
Aloem katseli paksuja saappailta vaikuttavia jalkasuojiansa ja vertaili niiden paksuutta käsiinsä. Häneltä oli suoraansanoen loppunut tekeminen. Hän nosti katseensa mielestään liian suurelle miekalleen ja huokaisi. Olihan kyseessä laadukas miekka, mutta ei sillä jaksanut miekkailla kauaa. Hän päätti ajatella itseään. Miten huomattavalta limenvihreä Toa näyttäisi pimeässä? Olihan hänellä viittansa, jonka pukiessa päälle pystyi pysymään piilossa. Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä näkymätöntä, mikä oli sääli. Ehkä ja vain ehkä hän oli onnekas, kun pystyi olemaan niin helposti unohdettava persoona. Hän halusi paeta. Sitä hän halusi.
Kasvillisuuden Toa nousi punkastaan ja alkoi pakkaamaan. Hän heitti viittansa taskuihin kaikkea tarpeellista ja nosti säinään nojaavan miekkansa. Viimeinen vilkaisu hänen vaatimattomaan hyttiinsä tuntui haikealta, mutta hän ei enää kestäisi merillä. Aloem nosti miekkansa ja osoitti yrttejä, jotka alkoivat kasvaa uskomattomalla vauhdilla elementaalivoimien ansiosta. Kasvit tunkeutuivat seiniin ja alkoivat repimään lautoja irti, sitoen palaset tiukkasti yhteen. Pian Toalla oli pakoreitti ja vene. Hän laski miekkansa ja astui veneeseen. Se tuntui mukavan kodikkaalta, vaikka kasvien, jotka olivat kietoutuneet siihen pistelivät Aloemia.
Matkaa merenpinnalle oli kaksi Bioa. Se ei haitannut, koska voimakkaat kasvien varret laskivat veneen ja Toan pehmeästi ja äänettömästi vesille. Merelle, jota valaisi vain kuu ja muutama Die Tärtän humalaisen miehistön sytyttämät kynttilät. Kukaan ei tulisi kaipaamaan häntä. Airottomassa veneessä täytyi vain antaa virran kuljettaa, mutta minne? Sitä Aloem ei pystyisi itse päättämään. Hän peitti itsensä viitallaan, joka tuntui mukavan lämpimältä kylmässä yössä.
Toa vaipui uneen.