Admin-torni, välittömästi Profeetan valtakunnan jälkeen
Räntäsade piiskasi admin-tornin kivisiä seiniä. Kepe oli saavuttanut tornin huipun, ja avasi oven Tawan toimistoon.
Kepe ei muistanut, milloin oli tässä huoneessa viimeksi käynyt. Se oli joskus silloin, kun hän oli hakenut lupaa jonkin laitteen asentamiseen johonkin päin linnaketta. Usein hän ei kuitenkaan sitä vaivautunut tekemään, sillä hänen laitteensa olivat joko a) objektiivisesti tarpeellisia, b) täysin huomaamattomia ja/tai c) sellaisia, joiden asentamista ei administo olisi todennäköisesti hyväksynyt yleisen järjestyksen ja turvallisuuden nimissä. Kepestä kuitenkin tuntui, että administo salaa tiesi näistä ja katsoi hänen toimiaan sormiensa läpi, laitteet kun eivät olleet kertaakaan minkäänlaista harmia aiheuttaneet.
Noista ajoista oli jo kauan. Ne olivat ennen tätä sotaa, ennen hänen ja Snowien matkaa, ennen Nui-Koron valtausta, ennen Käsiä, Zeeronin sienisoppaa, Nimdaa… ennen Verstaan kadotusta ja Atheonia.
Nyt Kepe ei voinut enää saada rauhaa. Ei ennen kuin hän tiesi, mitä tällä saarella todellisuudessa tapahtui ja oli tapahtunut. Verstas, kaikki tuttu ja turvallinen mihin hän oli uskonut, oli säpäleinä. Jäljelle jääneistä sirpaleista heijastui vain loputtomia kysymyksiä, ja ilkkuva pimeys, joka ei niihin vastannut. Totuus oli silti tuolla jossain. Totuus johon hän voisi luottaa, vielä kun hänen omat aistinsakin pettivät hänet. Polku tuon totuuden luokse tulisi olemaan pitkä ja okainen.
Vesipisarat valuivat pitkin huoneen ikkunaa. Pimenevää syysiltaa valaisivat alla levittäytyvän linnoituksen valot, sekä pilvien lomasta pilkistävä kuu. Senkin möhkäleen mysteerit Kepe vielä jonain päivänä selvittäisi. Ja aurinkojen myös.
Huoneeseen astunutta Kepeä katseli toinen Tawa ikkunan lasin takaa. Lasin edessä seisonut Tawa kääntyi häntä kohti, ja toinen kätki kasvonsa kuun loistetta kohti kääntyessään.
Tawa vaikutti väsyneemmältä ja poissaolevammalta kuin ennen sotaa. ”Kepe”, tämä aloitti, ja Kepe vastasi nyökkäyksellä. ”Menisit nukkumaan”. Tämän huoli alaisistaan ei silti ikinä horjunut.
”Pahoittelen että häiritsen vielä tähän aikaan”, Kepe vastasi, ”mutta tarvitsen vastauksia kysymyksiini. Ennen sitä en saa lepoa.”
Tawa vaikutti ymmärtävän tämän ahdingon. ”Mikä painaa mieltäsi?”
”Minun täytyy saada tietää jotain historiastamme. Järjestömme historiasta, linnakkeestamme.”
Tawa nyökkäsi, selvästi yllättyneenä. Kepe jatkoi:
”Silloin, kun sinä ja Visokki saavuitte tälle saarelle, valitsitte tämän paikan Bio-Klaanin linnakkeelle jostain syystä. Miksi?”
Muistot kaukaisista ajoista täyttivät Tawan, kun tämä kertasi päässään kaikkea, mitä tämä organisaatio oli ikinä nähnyt. Kepe selvästi haki tällä kysymyksellä jotain hyvin spesifiä. Vastaus ei kuitenkaan ollut mitään maailmoja horjuttavaa.
”Noh… tämä saari on hyvin erityisellä paikalla Viisisakaraisessa tähdessä. Tarpeeksi keskeisellä, jotta olemme vain kivenheiton päässä elintärkeistä kauppareiteistä, mutta tarpeeksi syrjässä, jotta meillä on omaa rauhaa. Oma rauhahan on ollut asia jota olemme aina hakeneet. Tämä saari täytti odotuksemme; tänne saatoimme rakentaa turvasataman, johon kaikki ovat tervetulleita.”
”Entä miksi linnake on juuri tällä paikalla?”
”Tämän eteläisen lahden pohjukka on suojaisassa paikassa joen suistossa. Täällä maa on hedelmällistä, ja saaren alkuperäiset asukkaat suhtautuivat meihin hyvin suopeasti ja antoivat meidän perustaa kodittomien siirtokuntamme rannoilleen. Tässä nimenomaisessa paikassa saimme elää sopusoinnussa rannikon ja saaren sisempien osien asukkaiden kanssa.”
Kepe nyökkäsi kehottaen Tawaa jatkamaan. Tawa jatkoi, vaikka ei vaikuttanut ymmärtävän, mitä Kepe haki.
”Tuohon paikkaan, kylän lähistölle rakensimme ensimmäisen linnakkeemme. Aikojen saatossa sekä paaluvarustus että sen viereinen kylä kasvoivat niiksi linnakkeeksi ja kaupungiksi, jotka nykypäivänä tuosta ikkunasta allamme levittäytyvät”; Tawa viittasi toimistonsa ikkunaan. ”Itse asiassa alkuperäinen linnoitushan kärsi vaurioita, joiden vuoksi rakensimme tämän nykyisen. Niin, ja tarvitsimmehan lisää tilaa kasvavalle yhteisölle. Tämän linnakkeen paikalla oli jo kauan sitten ruohon ja päivänkakkaroiden alle jääneitä vanhoja valleja, ja päätimme ottaa ne hyötykäyttöön, vankoiksi perustuksiksi.”
Kepen kulmat kohosivat. Valleja?
”Ensimmäistä linnaketta emme niiden alueelle olleet uskaltaneet rakentaa, sillä paikalliset olivat niistä… kummallisen vaitonaisia. Joko he eivät itsekään tienneet niiden alkuperää, tai eivät uskaltaneet kertoa. Kenties ne olivat jäänteitä jostain sotaretkestä, jonka arvet olivat saaren kansalle yhä hieman kipeitä. Voitettuamme heidän luottamuksensa he eivät kuitenkaan vastustaneet.”
Tuolloin Kepeen iski ajatus, mikä paistoi varmasti hänen kasvoiltaan niin, että Tawa huomasi sen. Hän ei kuitenkaan voinut vaivata adminia tällä enempää, ennen kuin oli varma. Mutta nyt hän oli niin lähellä…
Tämän linnoituksen paikalla oli tosiaan ollut aiemmin jonkun toisen tahon tukikohta. Profeetan seuraajat olivat kirjoittaneet, että tämän ”toverit” olivat eläneet saaren eteläosassa. Kenties tuo linnoitus, joidenkin sotaretkeläisten saarelle rakentama, oli ollut Profeetan majapaikka. Ja Verstas osa sitä. Alkuperäinen matoran-väestö oli pelännyt paikkaa, josta siniset salamat olivat iskeneet taivaalle.
”Kiitos, Tawa. Vielä yksi kysymys.”
”Kysy toki.”
”Tiedätkö… mikä Verstas on?”
Hivenen verran liian pitkä hiljaisuus, kuin oltaisiin osuttu arkaan paikkaan. Arkaan kummalle, vai molemmille? Kepe ei tiennyt, ei ehkä Tawakaan.
”Sinun pajasi, eikö? Kuulin että siellä… tapahtui jotain pari viikkoa takaperin.”
”Jotain hyvinkin.”
”Onko kaikki kunnossa, Kepe?”
Kepe ei tiennyt, voisiko uskoutua kotinsa emännällekään. Oli yhä mahdollisuus, että Nimda Zeeta oli kaiken aikaa ollut administon hallussa, ja tuota jäätä Kepe ei vielä uskaltanut lähteä kepillä koettamaan, ennen kuin oli saanut totuuden Profeetasta selville. Kepen olisi kyllä myös tehnyt mieli vain parkaista ”ei”, mutta malttoi mielensä. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä.
”… On. Suuret kiitokset tästä, henkilökohtaiset muistosi ovat paljon hyödyllisempiä kuin mitään mitä saan Arkistoista kaivettua. Ja pahoittelen vielä tätä myöhäistä ajankohtaa. Minun lienee nyt aika poistua.”
Kepe kääntyi jo puoliksi ovea kohti.
”Kepe”, Tawa sanoi vielä. ”Kuulin, että olit mukana Nui-Koron evakuoinnissa. Kiitos siitä, kaikkien selviytyneiden puolesta”, tämä vielä kiitti. Kepe ei ollut, toden totta, ehtinyt edes muistella tuotakaan seikkailua viimeisimpien tapahtumien jälkeen, eikä kysyä kylän asukkailta miten he pärjäsivät Klaanin linnakkeen muurien sisällä.
Kepe hymyili ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Ihan vähän vain, pykälän verran näkymättömissä olevalle vastustajalle katkerana, mutta kuitenkin.
Hän sulki toimiston oven takanaan. Kattokerroksen aulahuoneesta laskeutuvaan portaikkoon mennessä Kepen mietteet ehtivät taas täyttyä teorioista, kysymyksistä, vastausten mahdollisuuksista. Oliko hän ikinä muistanut kysyä esimerkiksi Nui-Korolaisilta saarensa oletetusta messiaasta, joka kuitenkin lopulta oli kadonnut… tänne etelään…?
Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. ”Olen tässä miettinyt”, 16755 rikkoi hiljaisuuden. ”Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!”
”Niin”, 16754 sanoi, ”Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään.” Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. ”Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!” 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.
”Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että… tunsin 007:n joskus”, 16765 sanoi välttelevästi. ”Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?” 16755 kysyi. ”Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet” Salaliiton entinen johtaja vastasi.
273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.
”Muuten”, tiedemies sanoi hiljaa, ”En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä…” 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä. ”… 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä… oli turkoosi…” 16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa. ”Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta”, 273 muisteli, ”Näin ollen, 007:n on myös ’epäpuhdas’, aivan niin kuin sinä, 16765 .”
16765 oli hiljaa. ”Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle…”
Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. ”Niin…” 273 aloitti, ”Mutta… Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita.” Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. ”Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan…” hän jatkoi.
”Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä”, 16765 vastasi.
273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. ”… Tuo on kyllä totta…” hän myönsi, ”Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas.” Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.
Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta”, 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.
Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.
Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.
Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.
Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.
Mitä tämä enää hyödyttää?!
Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.
Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.
Tule jo! 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.
Näyttää aika pahalta, kirjanpitäjä totesi, haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.
273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.
Eih! hän voihkaisi, Desinfiointiaine on loppu.
Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.
Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä. tiedemies sanoi. Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa. hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.
Hei. Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.
273 huokaisi helpotuksesta. Ai, hei Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?
Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan. mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.
Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi. Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta. Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla, hän selitti. No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti, ruskea mekaanikko ihmetteli, Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa. Juippi heilautti kättään hyvästiksi. 273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. Hei Juippi. odotas! Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo. Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana? Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. Tietysti, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo. Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle. Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu, Jäätutkija selitti.
Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä. Juippi kääntyi lähteäkseen. Joo, minä palautan tämän, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.
Nazorak-pesät
007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.
219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.
Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: ”Kutsuitte?”
”Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas”, 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti. ”Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota.”
219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. ”Millaisesta tehtävästä on kysymys?” ruskea Nazorak kysyi, ”Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne.” 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.
007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. ”219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei” hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.
”Onko tämä kapina?” 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.
”Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä”, 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.
219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. ”273?” hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. ”Hmm, mielenkiintoista… Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä.”
”Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!” kapteeni julisti.
”Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten”, 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. ”Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia”, hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. ”Onko teillä kysymyksiä?” hän kysyi lopulta.
”Eeei lainkaan”, 666 lausui virnistäen julmasti.
219 vastasi kapteenin virneeseen. ”Loistavaa.”
”Ai niin”, 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. ”219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin”, hän sanoi määräävällä äänensävyllä.
219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. ”Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti.” ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, ”Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään.” 219 ja 666 poistuivät käytävään.
[spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]
Metru Nui Po-Metrun ja Onu-Metrun raja Toa-Pimeyden Metsästäjä -sota
Joskus sitä toivoisi että olisi tavallinen matoran-työläinen joka vain rakentaisi jalkoja vahki-kuljettimiin.
Ei tarvitsi ajatella tulevaisuutta ja murehtia huomista.
Elää vain ja tehdä työtään, velvollisuuttaan, aina kohtalon suorittamiseen asti.
Tuollainen elämä on helppoa ja yksinkertaista, ja silti jotkut haluavat kohdata vaaran ja olla Toia. Se että juokset henkesi edestä väistellen miinoja, räjähteitä ja vihaisia peikkoja ei varmaan tule ensimmäisenä mieleen toa-soturin toimenkuvasta. Ei todellakaan…
Keltavihreää panssaria käyttävä toa väisti täpärästi päänsä ohitse suhahtavan pyörittimen, joka maahan osuessaan sulatti mustan protodermiinikiven kuin lämpö voita. Tämäkin osuma olisi voinut olla hänen viimeinen hetkensä, mutta se ei ollut. Umbralla oli tehtävä, kohtalo suoritettavanaan.
Koska hän oli vielä nuori soturi ja perin kokematon, U oli päätynyt lähetiksi ja vei viestejä rintamalinjojen väleillä. Toa ei ollut vielä oppinut sotaan tarvittavia taistelutaitoja joten Umbra sai jatkaa lähes samaa toimenkuvaansa jota hän toimitti matoranina, tiedon välitystä. Nyt tosin hän ei ollut itse kirjuri vaan vei tietoa eteenpäin paikasta toiseen.
Toa katseli ympärilleen. Onu-Metrun ja Po-Metrun rajaseutu oli karua ja perin kuollutta, ainakin sodan runnellessa kaiken vähänkin elävän. Umbra oli jo tuntenut sodan nurjat puolet, olihan hänen hyvä ystävänsä ja opettajansa, Lheko, antanut henkensä Umbran puolesta ja tämä oli johtanut U:n muuttumiseen toaksi.
Umbralla ei tosin ollut nyt aikaa muistella menneitä tapahtumia, sillä tiedot piti viedä komppaniapäällikko Svarlelle, joka oli tunnettu nopeasta rhotukatulestaan ja miekankäsittelytaidoistaan. Rintamalinjat olivat pysyneet näiden kahden kaupunginosan välillä jo iäisyyden, mutta silti armeijat taistelivat erään suuren ja tärkeän sillan herruudesta, joka yhdisti kaupunginosat toiseensa.
* * *
Ei kovin pitkän matkan päässä tuon lähetin olinpaikasta sijaitsi suuren Po-Onu-metrun sillan sillanpääasema. Se oli linnoitettu varustus railoja ja reikiä täynnä olevan kovia kokeneen betonisillan pohjoispäädyssä. Lukuisat teräksiset kuution malliset rakennukset sekä kivestä ja maasta tehdyt barrikadit piikkilankoine ja miinoineen suojelivat Toa Svarlen johtamaa kuudetta komppaniaa, jonka 120 toaa puolustivat sillanpääasemaa henkensä edestä.
Matoro oli yksi niistä sadastakahdestakymmenestä toasta. Matoro ei ollut ollut vielä paljoa sodan painepisteissä, ja oli siitä kiitollinen. Hänen toa-tiiminsä oli tavalliselta trooppiselta saarelta, eikä sitä pidetty samalla tavalla eliittijoukkona kuin esimerkiksi Metru Nuilta kotoisin olevia Toia. Matoro makasi kivisessä juoksuhaudassa vilkuillen varovasti laidan yli ei-kenenkään-maalle. Metsästäjien muutama tunti sitten loppunut hyökkäys oli kilpistynyt bunkkeririvistöihin. Vaikka tällä hetkellä toilla meni hyvin, se ei jatkuisi kauaa. Menetykset olivat vääjäämättömiä, ja koska Metru Nuin jokaikinen vahki on jostakin syystä siirtynyt Mustan Käden tukikohdan alueelle, rintamavastuu on käytännössä yksin toien.
Tälläiset hetket olivat rentouttavan rauhallisia. Vaikka etulinjaa moukaroitiin jatkuvasti tykkitulella jostain Metsästäjien selustasta, Matoro tunsi olonsa silti suhteellisen turvalliseksi. Sillan puolustajat olivat torjuneet metsästäjät kerta toisensa jälkeen. Mikään ei voisi mennä vikaan. Sitten se alkoi.
* * *
Umbra puuskutti. Painavien varustusten ja asiakirjojen kantaminen pitkin kivikkoista maata oli perin uuvuttavaa, varsinkin jos joku ajoi takaa. Ja ampui. Energiapyörittimillä ja ammuksilla. Ja paljon ampuikin.
Päättäväisenä ja urheana sekä peloissaan Umbra vain jatkoi juoksemistaan. Tiedot piti saada toain tukikohtaan. Monet asiat pyörivät toan päässä, mutta hän jatkoi silti juoksemistaan, katsoen minne astui ettei räjähtäisi kappaleiksi erilaisista ansoista. Bunkkeri siinti jo valon toan näkökentässä kun hän voitonriemuisena mutta perin uupuneena eteni halki kuolleen ja mustan maan. Hän tekisi sen. Hän saisi tehtävänsä päätökseen kunnialla. Hän olisi aito Toa.
Sitten valtaisa, tärykalvoja repivä ääni syvyyksistä iski hänen päähänsä ja paineaalto löi sankarimme päin kuollutta ja kovaa maata. Kaikki pimeni.
* * *
Matoro ei uskonut silmiään. Ensin oli ollut aivan rauhallista. Sitten oli ilmestynyt suuri Xialainen kolmijalkainen sotakone. Toinen. Kolmas. Niitä oli paljon. Tykkituli. Tykkituli. Koko rintaman leveydeltä oli alkanut purkautua skakdeja, peikkoja, erilaisia sotarobotteja ja vähäisempiä metsästäjiä. Ohjuksia lensi jostain kaukaa. Huumaava vihellys täytti korvat. Toien rintama iski takaisin tykein, konekiväärein ja elementti-iskuin ennen kuin viholliset tulisivat lähelle.
Komentobunkkeriin ammuttiin tykistökeskitystä. Matoro yritti pitää itsensä rauhallisena ja ampui keihäästään jäätä eteneviin olentoihin. Ohjus sihahti lähelle häntä pirstoen bunkkerin seinämää. Kiven ja Maan Toat tekivät kaikkensa vahvistaakseen puolustuslinjoja.
”Joukot. Nyt on aika räjäyttää potti”, Svarle lähetti käskyn joukoilleen. Kokenut komentaja toimi rauhallisesti sotatilanteissa ja johti joukkojaan rautaisella otteella. Vihollinen piti nujertaa. Toa otti ja latasi rhotukalaukaisimensa. Oli aika grillata xialaisia kävelijöitä. Aseen avulla hän pystyisi luomaan metallia sulattavia lämpötiloja jotka riittäisivät tunkeutumaan kävelijöiden sisuksiin ja mahdollisesti polttamaan niitä ohjaavat metsästäjät.
* * *
”Keskittäkää tulivoima komentobunkkeriin”, pirakan vakaa ääni kuului suuria kolmijalkaisia, teräskuorella varustettuja aavistuksen verran hämähäkkiä muistuttavia kävelijöijöitä ohjastavien vortixxien radioista. Metsästäjät lukitsivat tehokkaita 67-millisiä tykkejään kohti toien rintaman laidassa sijaitsevaa hopeana hohtavaa bunkkeria. Tulitus alkoi. Jokin toien panssarintorjuntatykeistä räjäytti irti yhdestä kävelijästä jalan ja kaatoi sen. Etujoukkojen takana eriskummallistren rahipetojen vetämät ohjuksenlaukaisualustat ampuivat jatkuvalla syötöllä kirkuvia ammuksiaan toien asemiin, ja sirpaleita ja napalmia ympärilleen kylpevät ohjukset tekivätkin pahaa jälkeä kaikkialla.
* * *
Miinat aktivoitiin Svarlen käskystä ja pian metsästäjät saivat päällensä kivan kasan romurautaa ja muuttuivat itsekin kasaksi tuhkaa kun valtaisat räjähdykset valaisivat taivaan, luoden suunnattomat sienipilvet ja suuren tuhkapilven. Miinojen räjähtelyyn yhtyivät xialaiskävelijöiden tykit, jotka lävistivät komentobunkkerin metallikuoren ja pian koko rakennuksen julkisivu romahti. Keskirintaman hyökkäysjoukot ovat kärsineet valtavia tappioita miinojen räjähdellessä, mutta sivustoilta puskee uutta väkeä keskelle. Rintama murtuu. Metsästäjien lukemattomat sotilaat syöksyvät läpi aukon. Toia kaatuu. Matoron on pakko paeta länteen kohti komentobunkkeria, joka sekin räjähti aivan hänen silmiensä edessä. Valtava tykkitorni keetuu hitaasti sillan reunalta mereen. Matoro katsoo taakseen. Ainut suunta on sillan kuolemanvyöhykkeen yli. Hänen mielensä valtaa huoli muusta tiimistään, jotka olivat ennen hyökkäystä rintaman itäisellä sivustalla. Toa katsoo raunioista, joihin on maastoutunut, itään, jossa on vielä ehjiä bunkkereita. Kaiuttimien rätisevä ääni antaa Svarlen äänellä vetäytymiskäskyn.
* * *
Umbra katseli räjähtävää komentobunkkeria joka oli hänen edessään. Hän hieroi päätään ja huomasi jääneensä ristituleen. Pakenevat toat tulittivat metsästäjiä jotka etenivät kohti määränpäätään välittämättä toain vastarinnasta tai siitä että kävelijöitä tuhoutui. Bunkkeri piti vallata.
Umbra, koetti nousta seisomaan, mutta ristitulessa sitä ei kannattanut tehdä, joten hän kyyristyi nopeasti kivikkoon, ammusten lennellessä ympäriinsä, räjäytellen tieltään esineitä ja asiota. Metsästäjät lähentyivät hetki hetkeltä toain tuhoutunutta bunkkeria ja Umbra mietti olivatko toat vielä elossa bunkkerissa. Joukkojen eteneminen oli sen verran nopeaa että U alkoi pian kuulla metsästäjien puhetta piilopaikkansa lähettyviltä. Hän koetti pitää hengitystään ja olla ääneti. U otti hiestä märkään käteensä keltaisen, pitkäteräisen miekkansa, joka oli hänen uskollinen ystävänsä. Hän otti myös muutaman elementaalikranaatin repustaan, valmistautuen pahimpaan. Metsästäjät kun eivät antaisi armoa sotavankien kanssa.
* * *
Kaksi skakdia käveli vilkkaasti keskustellen taistelutantereella. Toat olivat selvästikin vetäytyneet ja metsästäjät saaneet vihdoin tämän kirotun bunkkerin hallintaansa. Thok ja Avak, hyökkäystä johtavat metsästäjät, tutkailivat aluetta.
* * *
Matoro loi aallon jäätä päin kolmea skakdia, jotka ryntäsivät häntä kohti. Elementaali-isku suisti joukon maahan, ja samassa Jään Toa syöksyi eteenpäin raunioiden joukossa. Rintama sillan edessä oli murtunut useasta kohtaa, ja entisten bunkkerien raunioissa oli jumissa useita toia. Ja vielä eneääm ruumiita. Toa ei tiennyt kunnolla mitä tehdä. Oli annettu vetäytymiskäsky, mutta sillalla suorana maalina oleminen ei houkuttaisi. Ja kuitenkin ainut vetäytymistie vei sillan poikki. Hän kirosi ja päätti lopulta ylittää sillan laitojen suurten kaiteiden suojissa, joten hän suuntasi itään. Hän ei ehtinyt kulkea kovin pitkää matkaa toivoen raunioiden suojaavan häntä pahoilta silmiltä, ennen kuin sai kovan iskun jostakin niskaansa. Toa lensi mutaan kasvot edellä kasvot veressä. Hän kääntyi, ja näki valtavan steltiläisen peikon nuija kädessään. Toa väisti maahan suuntautuneen iskun ja yritti iskeä keihäällään olentoa, mutta peikon haarniska kesti. Matoro sivalsi jäisellä terällään peikkoa käteen, jolloin tämän nuija putosi maahan. Peikko kuitenkin iski kovaa ehjällä nyrkillään, ja Toa lensi jälleen kovaa maahan. Teleskooppisilmä pimeni. Lataus jääenergiaa osui peikkoa ylävartaloon kaaten tämän. Matoro ampui lisää jäätä peikkoon ja syöksyi betoniesteiden taakse toiseen juoksuhautaaan.
Hetken rauhan saatuaan Toa yritti saada teleskooppisilmäänsä toimimaan, mutta kaksi kolmesta linssistä oli rikki. Hän näki vain lämpökameran, ja silläkin huonosti. Sillalla päin kuitenkin makasi toamainen hahmo kuopassa. Matoro ei keksinyt muutakaan, vaan lähti ryömimään kohti ilmeisesti haavoittunutta toaa.
* * *
Umbra hengitti peloissaan kuopassaan. Metsästäjien äänet lähestyivät koko ajan ja hän pystyi jo haistaa heidän pahanhajuisen, rukikaloilta ja kivirotilta haisevan hengityksensä.Toa puristi vapisevin sormin miekkansa kahvaa. Kohta tulisi taistelu, joka johtaisi pahimmillaan hänen tuhoonsa, kuten niin monille oli jo käynyt tämän sodan aikana.
U vilkaisi olkapäänsä yli. Hän tarkkaili tilannetta ja kun toa käänsi päätään, hän näki että idästä lähestyi valkomusta soturi. Oliko se toa vai metsästäjä? Sitä U ei tiennyt. Hän tiesi vain että oli kiipelissä ja pelastautumissuunnitelma piti keksiä.
* * *
Matoro huomasi noin puolitoista metriä syvän kranaatinkuopan reunalta jonkun vilkaisevan häntä kohti. Naamio katosi pois näkyvistä hyvin nopeasti. Matoro mietti mitä sanoa. Hän ryömi itse mahdollisimman hiljaa pitkin räjähteiden tuhoamaa maata. ”Ystävä vai vihollinen?” Matoro kysyi mahdollisimman toamaisella äänellä. Kuoppa oli vain parin metrin päässä hänestä. Umbra kuuli jostain toamaisen äänen, joka sanoi: ”Ystävä vai vihollinen?” Toa kurotti päänsä ulos kuopasta, nähden edessään valkean jään toan, joka tuijotti U:ta maan tasalta.
”Olen Umbra”, valon toa sanoi edessään olevalle toalle. ”Matoro”, tämä vastasi. ”Kiva tietää näin keskellä sotaa”, tämä lisäsi maapölyä keuhkoistaan köhien.
Kaksikko ei ollut ihan tajunnut omaa vaaratilannettaan kun kaksi skakdia lähestyi aseet ojossa kaksikkoaa. Toinen skakdeista kantoi ikävän näköistä jäätykkiä ja toinen tappavaa hitsausvälinettä. Groteski hymy kasvoillaan skakdit yllättivät toat.
”Mitä hit-” Matoro ehti lausahtaa ennenkuin hän tunsi ihanan kylmän virtauksen selässään. Sitten häntä kohti mätkähti valtava kimpale jäätä, jonka hän ehti kuitenkin imeä itseensä elementtivoimillaan. Matoro kääntyi, ja huomasi tuijottavansa valkoista, hymyilevää skakdia tämän aseen piippuun. Thok huusi jotain, ja Avak ilmestyi paikalle hieman taaempaa.
”Teille kävi kovin huonosti”, Thok mutisi matallla äänellä. Jäätykki hohti ja sen päähän muodostui kieppuva jääpyörre. Thok laukaisi, mutta ase räjähti hänen käsiinsä. Matoro oli laajentanut aseen sisällä olleen kaasun, jolla ase toimi. Välittömästi Matoro tönäisi vasta tapaamansa toan juoksuun kun Avakin lihaksikas hahmo hyökkäsi kuoppaan. Matoro väisti täpärästi skakdin ampuman plasma-ammuksen, joka räjäytti maata kuopan seinästä. Matoro iski keihäällään, mutta Avak käänsi aseensa ja onnistui taidokkaasti iskemään sirkkelillään Matoron keihästä, joka katkesi kahtia. Silloin Umbra iski sivummalta kiven skakdia kylkipanssariin miekallaan. Skakdi ulvoi tuskasta ja tarttui miekkaan. U veti Matoron nopeasti ylös ja loi elementtiräjähdyksen kuoppaan, joka heitti skakdit nurin. Kaksikko lähti juoksemaan täysillä kohti sillan laitaa. Ei kestänyt kuin hetki, ennen kuin kaksi skakdia olivat taas heidän perässään.
Tällä kerralla heidät oli huomannut myös kymmenet muut verenhimoiset metsästäjien soturit. Umbra ja Matoro juoksivat, ampuen samalla elementaalienergioitaan, jotta metsästäjät pysyisivät loitolla heidän kannoiltaan. Sitten Umbra muisti että hänellähän oli elementaalikranaatteja ja ne voisivat pelastaa heidät tästä kiipelistä. Vielä ei ollut kuitenkaan niiden aika…
* * *
Sillan toisessa päässä, tulinen Svarle katsoi joukkojaan, pahoin haavoittuneita toia jotka ylittivät siltaa, jota metsästäjät olivat valtaamassa. Vahkeja tai mitään vahvistuksia ei ollut saapunut, joten väsyneet ja haavoittuneet toat olivat jääneet alakynteen ja joutuneet pakenemaan bunkkeristaan Po-Metrun rajalta.
Svarle puri hammastaan. Ei näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Mutta. Metsästäjiä piti estää pääsemästä Onu-Metruun. Mustan Käden tukikohta sijaitsi nimittäin tässä kaupunginosassa, käden joka ei sitten auttanutkaan heitä kuten kuului. Se suututti Svarlea.
Toa-komentaja koetti pitää ärtyisyytensä kurissa. Miehille ei saanut näyttää tilanteen toivottomuutta, koska tappiomieliala tarttuisi nopeasti ja voisi aiheuttaa ongelmia jotka sitten kasaantuisivat.
Svarle pyöritteli ideoita päässään. Sillan voisi räjäyttää tai sitten sen voisi tukkia jollain josta on vaikea päästä läpi. Joukkion raudan toat voisivat luoda muurin joka estäisi mestästäjien pääsyn, mutta toisaalta. Se söisi toain voimavaroja entisestään. Yksi idea olisi se että silta räjäytettäisiin. Siihen hommaan hän voisi tarvita Halawea, joka oli haka räjähteiden kanssa ja pääsisi pakoon räjähdyksiä levitoinnin naamio Mirullaan. Käsky kuului ja tummahaarniskainen magnetismin toa saapui komentajansa eteen. Mustan mirun silmärei’istä paloi ilkikurisuus ja naivius jotka olivat Halawen tunnusmerkkejä. Seisoen selkä suorassa ja asennossa komentajaansa nähden, hän valmistatui kuulemaan ohjeita.
* * *
”Sinulla mitään älykästä vetoa mielessä?” kysyi Matoro, joka ihmetteli itsekin miksi hänen oli pakko puhua kaikissa mahdollisissa hengenhädissä. Ilmeisesti kyse oli jonkinasteisesta tappiomielialan torjumisesta. ”Onhan minulla,” U kaivoi reppuaan juoksussa ”nämä elementaalikranaatit”. Hän ojensi muutaman Matorolle joka otti räjähteet vastaan.
”Voisimme räjäyttää tämän sillan takaamme jotta metsästäjät eivät pääsisi Onu-Metruun”, Umbra sanoi.
”Onko näissä niin paljon tehoa? Yleensä näillä räjäytetään ajoneuvoja, ei kokonaisia siltoja”, Matoro puhui. Hän syöksyi sillan massiivisena kohoavan merestä nousevan tukitolpan taa hetkeksi näkösuojaan U perässään.
”Sitäpaitsi… pelastetaan ensin itsemme ennenkuin pelastamme Metru Nuin. Nuo örkit ovat ihan kohta täällä…” Matoro ajatteli ääneen. Heidän takanaan oli bunkkerien raunioita, edessään aukeni pitkä matka sillan reunaa, oikealla puolella meri ja vasemmalla tukitolpat ja niiden väliin viritetyt luodinkestävät levyt. Matoro mietti hetken alas veteen hyppäämistä, mutta totesi lopulta ettei tekisi sitä kuin viimeisenä keinona. Ei ollut mitään takeita miten hypyssä pimeään, matalaan kanavaan kävisi.
Umbra katsoi alas, ja näki vettä allaan olevasta reiästä. Sitten hän katsoi ylös taivaalle, jolloin hän huomasi oudon, tummahaarniskaisen hahmon. Mirukin sillä oli kasvoillaan. Toaa se myös muistutti. Ja se ääni. Toa nauroi hervottomasti liitäessään taivaalla, tarpeeksi korkealla etteivät metsästäjien ammukset osuisi häneen. Sitten silta alkoi täristä.
”Minulla on huono tunne täst-” Matoro ehti sanoa, kun sillan tukipilarit keskeltä räjähtivät suurena liekkimereneä. Välittömästi kantavien pilarien kaaduttua raskas metallisilta napsahti keskeltä kahtia ja kumpikin puoli alkoi taittua ja pudota mereen. ”Ei taida olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin benjihyppy. Ilman narua”, Umbra heitti. Toa nielaisi katsoen alapuolella olevaan veteen. Pienempi paha se vesi oli kuin räjähdys, hän ajatteli ja katsahti Matoroon.
Matoro hyppäsi. Pilarit hänen takanaan murtuilivat ja kaatuilivat sillan keskikohtaa kohti. Silta putosi alaspäin kovaa vauhtia. Vesi lähetyi kovaa. Ylhäältä kuului huutoja ja räjähdyksiä. Matoro osui kylmään veteen. Joku sanoi, että vesi ei sattuisi. Juuri sillä hetkellä Matorosta ei tuntunut siltä, sillä isku tuntui kuin olisi murtanut kylkiluita. Toa vajosi alaspäin ja vauhti loppui hieman ennen ruopattua pohjaa, joka oli nyttemmin täynnä tunnistamatonta moskaa. Toa lähti kauhomaan ylöspäin, kohti pintaa.
Umbra hyppäsi. Korvat särkevä jyrinä täytti ilman kun silta sortui kaksikon ilmalennon aikana heidän takanaan. Sillan kappaleita putosi kylmään veteen, jonne myös toatkin putosivat. Umbra ei pitänyt vedestä. Varsinkaan kylmästä. Juuri ennen kuin hänen päänsä meni pinnan alle, U veti keuhkot täyteen ilmaa, koska ei omistanut hengityslaitteita, ja vajosi pohjalle, josta voimakkailla potuilla ponnisti pintaan. Käteen luodulla valolla U suunnisti kohti pintaa.
Matoro vilkaisi pinnassa ympärilleen, ja kauhistui hetkeksi kun ei nähnyt Umbraa missään. Sitten toa tuli veden alta esiin. Matoro huokaisi ja osoitti Onu-Metrun puoleista rantaa, jonne hän lähti kauhomaan.
[spoiler=Krediittiä]U kirjoitti tästä suuren osan.[/spoiler]
Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.
Kuulepa, Snowie, Kepe aloitti. Hmm? Snowie vastasi. Kaiva se kartta esiin. Mikä kartta? Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa. Minne me olemme menossa? Ehm…odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin. Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe. ’Vahingossa’. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta…Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan…
Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat lainanneet.
…Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi ’tovereineen’ Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?
Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?
…Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.
Aah totta joo. Venaapas hetkinen.
Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.
He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.
Jonnekin tuonne me siis nyt menemme? Jepulis.
Verstas
Dox seisoi keskellä valkeutta.
Valkeudessa oli tahroja.
Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.
Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.
Hän kelasi läpi kaiken päässään.
Verstas.
Koti.
Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.
Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.
Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.
Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?
Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa…päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.
Mutta sitten portti aukesi.
Portti valoon.
Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.
Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.
Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.
Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin…Nimda.
Nimda.
Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.
Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?
Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.
Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk’ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.
Valkeus oli tahrattu.
Nyt hänen edessään oli temppeli.
Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.
Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.
Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.
Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.
Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk’ampujaan päin.
” .”
Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.
He kiipesivät portaat ylös.
***
Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.
Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.
Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.
Kuva monesta matoranista.
Saari. Tarkk’ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.
Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.
Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.
Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja. Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima…Nimdan voima.
Nimda.
Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.
Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.
Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.
Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?
Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk’ampujan.
Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään – Musta ritari – seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.
Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.
Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.
Toisesta maailmasta tullut.
Nimdan hallussaanpitäjä.
Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu…
…Profeetta.
***
Jumalan valtaistuinsali
Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.
Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.
Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?
Tuolloin Dox huomasi syyn.
Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.
Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen. Tätä olette tulleet hakemaan. . N’the’nga. . Dox.
Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.
Profeetta napsautti sormiaan.
Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä. Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?
Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?
Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin…nukke.
Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.
Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?
Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.
Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi yhä jalkojaan liikauttamatta ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.
Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.
[spoiler=Tähän alkuun]Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.[/spoiler]
BKS Hildemar, hytit
Kahden hahmon välillä vallitsevaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan pienoinen metallinen kalahtelu, joka syntyi punaisen Metsästäjän näperrellessä kädestään irroitettua panssarinpalasta. Märkä paperikasa vieressään Killjoy tarkisti ja kuivasi haarniskaansa pala palalta, suurikokoisen jään Toan seuratessa tilannetta hytin toiselta laidalta.
Summerganon ei ollut sanonut sanaakaan sinä aikana, kun oli tilassa istunut. Killjoykin oli luonut ainoastaan nopean katseen toveriinsa, tämän astuessa hyttiin. Katsekontaktia luomatta kaksikko istui hiljaa. Auringon säteet kajastivat vielä aivan veden rajassa sijaitsevista pyöreistä ikkunoista sisään. Kääntäen katseensa ulkona kajastavasta kaneudesta, Ganon näki, kuinka Killjoy asetteli tarkistetun rannepanssarinsa huolellisesti pöydälle.
Joy kävi seuraavan osan kimppuun, irroittaen nyt palasta vasemmasta kyljestään. Kypärän sisällä Metsästäjän kasvot vääntyivät irvistykseen veden valuessa hiiltyneen lihaksen ja kovan panssarin välistä.
Ganon huokasi tietäen, ettei voisi istua huoneessa ikuisesti. Lattialle valuva vesi väänsi hänen ajatuksensa väkisin Rautasiiven tapahtumiin, Toan katseen ollessa kuitenkin edelleen keskittynyt katoavaan aurinkoon.
Sinä tiedät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
Pieni metallin kalahtelu loppui kuin seinään ja nyt huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Summer kääntyi hitaasti, luoden katsetta pysähtyneeseen Metsästäjään. Työskentelevät kädet olivat täysin paikallaan Metsästäjän kypärän tuijottaessa niitä alaviistoon. Tuo kypärä nousi hitaasti, katsomaan hiljaista toveriaan. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken. Metsästäjän ilmeettömän kypärän edessä harva oli pitänyt arvokkuutensa. Summerganon kuitenkin kohtasi katseen vakavana ja järkkymättä. Pitäen päänsä aseman, Killjoy laski hitaasti toisessa kädessään olleen märän kuivauspaperin ja pudotti haarniskanpalasen pehmeälle patjalle. Metsästäjä hengitti nyt ulos edellistä raskaammin ja Ganon huomasi tämän, kallistaen hieman päätään.
Kaksikon katsekontakti rikkoutui ja Killjoy käänsi päänsä alas, palaten takaisin kuivauspuuhiin. Summer oli luovuttamassa. Hän mietti jo minne poistuisi. Viesti oli selvä, Metsästäjä ei halunnut puhua nyt.
Kyllä sinulla oli.
Tällä kertaa Ganonin katse kääntyi hyvin ripeästi. Metsästäjän hiljaisesta äänestä puuttui sen tavanomainen mekaaninen sävy. Vuosien aikana Suga oli oppinut sen äänen olevan pelkkä pelote. Tätä pelotetta Killjoy kuitenkin käytti aina, tilanteesta huolimatta. Nyt se sävy oli poissa, eikä Summerganon täysin ymmärtänyt miksi.
No niin, minun ei olisi pitänyt jäädyttää sinua, minä tiedän, mutta… sinä et olisi lähtenyt sieltä muuten.
Se ei ollut pointtini Ganon. Sinun ei olisi edes pitänyt yrittää estää. Olisin voinut jäädä sinne ja pelastaa heidät.
Jään Toa huokaisi, hieroen kädellä otsaansa. Killjoy, sinä olisit kuollut sinne, pahimmillaan olisit tapattanut pari meistä mukanasi. Minä halusin säästää arvokkaita henkiä ja sen toteuttamiseen se mitä tein oli ainoa keino.
Killjoy työnsi työtarvikkeensa nyt edellistä isommalla metelillä sivuun. Kädet vapaana Killjoy asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja loi nyt jälleen kontaktin Summeriin, ensimmäistä kertaa kunnollisen keskustelun aikana.
Hänen ei pitänyt joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi matka. Yksi pieni matka, jossa hän olisi saanut nähdä sotilaiden työtä… Hän ei edes taistele. Hän pelkää kuollakseen, pelkää varmasti juuri nyt… Jos olisin tiennyt, en olisi pyytänyt häntä mukaan.
Summerganon hymähti hiljaa, tietäen Killjoyn puhuvan Rukista. Tämä oli yksi niitä hetkiä, jolloin Summer toivoi näkevänsä Joyn kasvot. Hän ei koskaan tiennyt, miten vakavasti Metsästäjä asiat otti.
Oletteko te tunteneet kauankin?
Toan ymmärtäväisyyteen pyrkivä äänensävy huvitti Metsästäjää ja pienen hymähdyksen jälkeen Killjoy havahtui taas jatkamaan. Vain viikkoja. Hän auttoi minua paranemaan. Halusi päästä väleihin. Halusi saada selvää millaista sotilaan elämä on. Halusi auttaa… ja nyt hän on tuolla jossain vihollisen kidutettavana.
Killjoy, hän säilyy hengissä, se on tärkeintä. Me menemme hakemaan hänet, niin kuin menemme hakemaan kaikki muutkin, heti kunhan olemme saaneet sirun.
Metsästäjä pudisteli päätään. Olento haarinskan sisällä ei ymmärtänyt toverinsa ajattelutapaa. Liian ajattelun myötä tuhannet ajatukset tulvivat punaisen hahmon mieleen, aiheuttaen jälleen uuden kaaoksen.
Sota ei toimi noin. Siinä ei ole järkeä, se ei mene niin kuin oletamme. Vihollinen on valmis tekemään mitä vain. Meillä ei ole syytä olettaa, että kukaan sillä tuomion paatilla tulee pysymään hengissä, ei kukaan.
Killjoy, meillä on heidän joukkojaan. Tässä kaksikossa on jotain merkillistä, sillä he ovat avain siihen, miksi pääsimme Siiveltä pois. Niin kauan kun meillä on heidät, voimme käydä kauppaa. Sota tai ei, panokset ovat tasan.
Suga tuijotti Killjoyta hetken ilmeettömästi. Hitaasti hän painoi päänsä ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.
Metru Nui. Tulta, huutoja, kuolemaa. Kaupungin jylhät rakennukset näkyivät siluetteina tuli- ja savuverhon takana. Summerganon seisoi neljän muun toan kanssa. He toimivat iskuryhmänä… Sissijoukkona, jonka tarkoitukena oli tuottaa viholliselle suuria tappioita yllättäen. Jälleen he olivat tehneet onnistuneen iskun, josta todisteena olivat parhaillaan maassa makaavat, sodan tulissa kärventyvät metsästäjien ruhot.
Yksi Sugan tiimistä oli saanut surmansa hyökkäyksessä. Tuo urheasti taistellut toa makasi nyt maassa, tuijottaen ruhjotuilla kasvoillaan Sugaa. ”Sodassa on paljon pantava alttiiksi… Kaikki vaatii uhrausta.” Oli tuo toa sanonut viimeisinä sanoinaan. Suga tunsi syyllisyyttä, mutta käänsi lopulta selkänsä. Uusi taistelu odotti. Yhä uusia henkiä riistettäisiin ja Suga saisi nähdä yhä uusia väkivallan vääristämiä kasvoja, ruhjottuja ruumiita ja kuulla yhä uusia tuskanhuutoja niin omilta, kuin vihollisilta. Hitaasti viisikko kääntyi kohti Colosseumia, marssien liekkimeren läpi. Toverinsa ruumista ei viisikko voinut enää sodan tulista pelastaa.
Ulkoa kuului merilinnun rääkäisy, joka havahdutti Sugan. Hän huomasi tuijottavansa hytin lattiaa ilmeettömänä. Hän nosti katseensa takaisin Killjoyhyn. ”Niin, sota. Otin siihen osaa vapaaehtoisesti saapuessani sodan aikaan Metru Nuille. Koin tärkeäksi olla mukana kukistamassa metsästäjiä. Muistan taisteluista loputonta tuskaa ja tovereiden kuolemia.”
Sugan mieleen piirtyi kuva toien runnelluista ruumiista ja murskatuista kasvoista. Noiden muistojen piinavuus kuitenkin tuntui lieventyvän hänen puhuessaan Killjoylle, joka alkoi Sugan jatkaa keskeytyksettä: ”Muistan myös, miten meidän urheutemme oli lopulta kuin kallio, joka otti metsästäjien aallon vastaan horjumatta. Tuo sota kasvatti minua. Sen jälkeen olen pyrkinyt palvelemaan parhaani mukaan rauhaa ja niitä, jotka katson tovereikseni loppuun asti. Toivon ja uskon, että myös Klaanin käymä sota kaikesta huolimatta palvelee sitä yhteistä hyvää, jonka puolesta taistelimme Metru Nuillakin.”
Killjoy antoi hetken hiljaisuuden Summerin kertomuksen jälkeen. Toa oli jäänyt tuijottamaan pöydällä lojuvia Killjoyn osia ja niiden vieressä lojuvia kuivauspyyhkeitä.
Joten sinä ymmärrät, aivan kuten minäkin. Selviytyminen on aina kiinni ohuimmasta langasta. Se lanka voi katketa aivan milloin tahansa ja juuri nyt me annoimme hyvin monen langan päästä ratkeamispisteeseen. He eivät palaa siltä laivalta.
Summerganon huokaisi osittain ymmärtäväisesti. Minä ymmärrän mitä sinä tark-
Sinä et ymmärrä mitä minä tarkoitan!
Killjoyn yllättävä kova äänenkäyttö hätkäytti Summerin takaisin maan pinnalle. Toa huomasi, että Metsästäjän kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Ja vaikka sinä ymmärtäisit, miksi et voinut ymmärtää jo siellä laivalla? Miksi sinun piti viedä minut pois sieltä. Minä en olisi epäonnistunut, olisin saanut kaikki ulos!
Se laiva on liikkuva täydellinen tukikohta. Sadoittain vihollisia. Minä tiedät, että sinä olet kykenevä, mutta siellä jopa sinä olisit epäonnistunut. Kaikki epäonnistuvat joskus.
MINULLA EI OLE VARAA EPÄONNISTUA! Summer säpsähti Killjoyn karjuessa ilmeettömän kypäränsä takaa. Metsästäjä oli noussut seisomaan ja tämä tuijotti nyt tuolilla istuvaa Toaa kylmästi. Ganon ei sanonut mitään, vaan tuijotti rauhallisesti takaisin, pitäen oman tyynen linjansa.
Killjoy kihisi Summerin asennoitumisesta. Hän ei kyennyt kestämään niin tyyntä lähestymistapaa tällaisessa tilanteessa. Yhdellä raa’alla vetäisyllä Killjoy heitti kypäränsä maahan, paljastaen palaneet kasvonsa. Punaisena hohtavat keinotekoisesti korjatut silmät, sulaneet muodot ja sirpaleisena törröttävä kallo ei ollut uusi näky Summerille, mutta sen luoma syyllisyydentunne nousi joka kerta. Tällä kertaa Ganonin katse harhaili hieman. Killjoy tuli aivan Toan vierelle ja painoi päänsä aivan istuvan Summerin tasolle.
Katso minua… KATSO MINUA! Näytänkö minä siltä, ETTÄ MINULLA OLISI VARAA EPÄONNISTUA? Tämän Klaani minulle teki. TE TEITTE TÄMÄN MINULLE! Näyttäkää että te kykenette tekemään sen muillekin. NÄYTTÄKÄÄ ETTÄ ETTE OLE NOIN NAIIVEJA!
Summer vangitsi katseensa Killjoyyn ja he tuojottivat toisiaan hetken. Raskaasti hengittävä Metsästäjä irvisti runnellulla suullaan ja rojahti sen jälkeen takaisin sängylle, haudaten kasvonsa metallisiin kylmiin käsiinsä.
Minä en… en missään vaiheessa ole tehnyt tätä Klaanille. Minä en sodi tätä sotaa teille. Vain itselleni ja lupaukselleni. Joy väänsi päänsä ulos käsistään ja vilkaisi pystyyn noussutta Summerganonia. Tämä yritti välttää säälivää katsetta ja Toa pitikin kasvoillaan saman kylmänviileän ilmeen.
Ganon nyökkäsi hiljaa ja asteli varovaisesti hytin ovelle, kääntäen sen auki. Killjoy tuijotti Toan selkää tämän poistuessa, toivoen vain tämän sulkevan oven mahdollisimman nopeasti. Ganon kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan ja käänsi katseensa vielä kerran sängylle.
Se on sinun henkilökohtainen ja kunnioitettava valintasi… mutta muista yksi asia. Sinä et ehkä taistele meille, mutta Klaani on aina valmis taistelemaan sinulle… Tai ainakin minä olen.
Ovi sulkeutui Toan perässä ja Killjoy jäi hyttiin yksin mietteineen. Punainen kiiltävä kypärä lepäsi hänen jalkojensa juuressa ja Metsästäjä vain toivoi, että hän saisi rauhan, edes pieneksi pieneksi hetkeksi.
Kannelle päästyään Suga katsoi taivaalle, joka hehkui auringonlaskun punassa. Hän alkoi puhua, kuin jonkun toisen äänellä, sillä sanat tuntuivat kumpuavan jostain muualta. Puhuessaan hän muisti, miten Killjoy ja muutkin klaanilaiset olivat seisoneet hänen tukenaan ja lupasi itselleen, että seisoisi aina heidän tukenaan.
”Klaanissa me seisoimme rinta rinnan yhteisiä vihollisiamme vastaan. Vihollisia, jotka ovat saaneet niin monet muut taipumaan. Vihollisia, jotka ovat itsessään uhka maailmallemme. Me puolustamme sitä, tovereitamme ja kotiamme. Siitä Klaanissa on lopulta kyse.”
Odina, komentohuone
Metallin raaka jyskytys jomotti valkoisen Toan päässä, tämän kammetessa itseään ulos maanalaisen tehtaan syövereistä. Valtavaa rautaista arkkua perässään raahaava Toa puski lastinsa ruosteiseen hissiin ja hyppäsi lopulta arkun päälle istumaan, hissin täyttyessä kokonaan lastin koosta. Toa veti vivusta ja hitaasti, järkyttävän kovalla metelillä hissi alkoi vetämään itseään ylös komentohuoneistoon.
Minuutteja myöhemmin kuilusta nouseva elevaattori oli saapunut määränpäähänsä ja hintelä Toa veti raskaan arkun perässään keskelle komentohuonetta. Nurkassa seisova suurikokoinen hahmo seurasi Toan toimia hiljaa. Huohottava olento astui lopulta arkun luota sivummalle ja antoi tietä mustavalkoiselle Metsästäjälle, joka sivalsi arkun auki yhdellä savuavalla kädenheilautuksella.
Irvokkaalle naamalle nouseva hymy oli epäluonnollisen leveä. Purifier kumartui ja nosti luisevilla sormillaan eri pituisia ja levyisiä rautapaketteja. Paketit sylissään Metsästäjä käveli kohti huoneen takaseinää, joka loisti tavallisesta poiketen useissa valoissa.
Toa kurkki varovasti mestarinsa tekemisiä, tämän työntäessä paketteja seinään ilmestyneisiin koloihin. Pienen surisevan äänen myötä seinä imaisi paketit sisuksiinsa. Purifier kääntyi kohti Toaa, edelleen hymyillen.
Aseita.
Valkoinen Toa katsoi, kun hänen mestarinsa asettui vasten komentohuoneen seinää, samasta kohdasta, mistä se oli aiemmin imenyt paketit sisäänsä.
Salkku.
Toa hätkähti. Hän oli miltei unohtanut koko salkun. Toa avasi komentopöydän alle sijoitetun vetolaatikon ja kaivoi esille aiemmin säilötyn salkun kanssa identtisen kappaleen. Toa näpräsi matkallaan salkun auki, astellen mestarinsa eteen valkoisen valon tulviessa laukun sisältä. Purifier levitti kätensä sivuilleen, litistyen täydellisesti seinää vasten.
Metsästäjä katsoi alas, jossa hänen palvelijansa ojensi avointa salkkua kohti Purin rintakehää. Salkussa lepäävät kaksi hohtavaa ja identtistä valopalloa kiinnittivät Metsästäjän huomion, saaden tämän kirskuttelemaan hampaillaan.
Mestari. Vaikka kiviä onkin kaksi, sinä et pärjää näillä kuin arviolta kolme tuntia suoraa taistelua. Keinotekoisia ei ole tehty kestämään minkään näin suuren pyörittämistä. Nämä on suunniteltu vain lentämiseen.
Älä kerro minulle itsestäänselvyykisä. Olen laskenut kaiken itsekin. Kolme tuntia on enemmän kuin tarpeeksi.
Toa nöyristeli ja nyökkäsi Purifierille. Haluatko, että aloitamme.
Metsästäjä virnisti.
Toa tyrkkäsi salkkua vielä hieman lähemmäksi, kunnes se kosketti kunnolla seinää vasten litistynyttä Metsästäjää. Pallojen valo kirkastui hetkellisesti silmiä polttavaksi, himmeten kuitenkin nopeasti kuulien noustessa maagisesti ilmaan ja sulahtaessa Metsästäjän kehon ja lihan lävitse. Valkoinen hehku paistoi edelleen himmeänä Metsästäjän sisästä, tämän kuitenkaan väräyttämättä lihastakaan.
Käynnistä B.I.A.N.C.A.
Jään Toa tarttui seinän viereen upotettuun vipuun ja veti sen kaksin käsin alas. Metalliset rinkulat napsahtivat seinästä ja lukitsivat Purifierin paikoilleen. Koneiston ääni täytti huoneen ja Toa katsoi vaikuttuneena, kuinka musta seinä alkoi elää. Kymmenet luukut aukesivat metalliseen sileään pintaan ja mekaaniset kourat hyökkäsivät niistä Metsästäjän kimppuun.
Mustia ja harmaita metallisia osia sisältävät valtavat kaapit liukuivat Purifierin vierelle ja kourat alkoivat napsimaan näistä osia huumaavalla tahdilla. Muutamassa sekunnissa Metsästäjän raajat olivat jo täysin tumman metallin peitossa, uusien kourien sinkoillessa seinästä ulos. Mustavalkoinen kolossi irvisti porien alkaessa kiinnittämään metallinpalasia hahmon luustoon. Kirskuva ääni sai tilannetta hyvin kaukaa seuraavan Toan voimaan pahoin. Ilkeät rusahdukset ja lentävät sirut sinkoilivat aina komentopöydälle asti, Toan yrittäessä olla ajattelematta, että hänen mestarinsa luiden siruja lensi hänen päälleen.
Karmaisevasta kivusta huolimatta Purifier nauroi. Hänen muistonsa olivat muuttuneet, kipu oli hänelle kuin uusi asia. Tästä asiasta Metsästäjä tuntui olevan innoissaan. Hän toivotti sen tervetulleeksi, janoten sitä lisää ja lisää ja lisää. Kuola hampaiden raosta valuen, Purifier katsoi kuinka porat kiristivät raajojen panssarit täydellisen tiiviiksi, jättäen ainoastaan taipeet paljaaksi liikkuvuuden maksimoimiseksi.
Koneet viimeistelivät työn survaisemalla taipeiden lävitse energiaa syöttävät kaasuputket. Metsästäjän lihaan samattomasti litistyvät putket alkoivat jo kiinnityshetkellä täyttyä Purin rintaan liitettyjen valkoisten kuulien valosta.
Asettelun jälkeen koneet lopettivat. Ne vetäytyivät sivuun, avaten samalla Metsästäjän käsiä ja jalkoja pidelleet metallirinkulat. Purifier laski kätensä rauhallisesti, katsoi niitä ja kuunteli niiden pneumaattista sihinää, joka kuului jokaisen liikkeen myötä. Toa oli rohjennut astumaan jo hieman eteenpäin, tutkien mestarinsa uutta, korkeampaa ja massiivisempaa olemusta. Purifier ei kuitenkaan poistunut seinältä. Tämä astui takaisin tiiviisti koneistoa vastaan ja vilkaisi ympärillään olevia pysähtyneitä kouria.
Koko vartalo. Peittäkää kaikki.
Xia, Mustan Käden (melkein) salainen tukikohta
Herran entinen toimistohuone oli muutettu henkilökunnan tiloiksi. Lautapelien parissa prosessoreitaan kehittävät Vahkit istuivat tuntikausia kerrallaan pöytien ääressä laskelmoiden strategioita ja mahdollisuuksia päihittää kaikin puolin tasavertaiset vastustajansa. Nyt huoneessa kuitenkin makasi vieri vieressä useita mekaanisia ruumiita, joita kaksi lääkintätehtäviin osoitettua yksikköä vahti tiiviisti.
Pioneerien kolmosdivisioonan viimeinen eloonjäänyt, CP3 (lempinimeltään Cody) johti nyt komentajana virallisesti Xian osastoa. Muiden hänen divisioonansa tovereiden kadottua Klaanilaisten ja kenraali Killjoyn mukana (ja jäätyään sille tielle) oli Codyn tehtävä pitää huolta, että pieni maanalainen bunkkeristo pysyisi valmiudessa, jos heitä vielä jokin päivä tarvittaisiin.
Yksikään Vahki ei tosin ollut osannut odottaa yllättävää luhistumista, jonka yksiköt olivat saanet vielä tunteja sitten osakseen. Oudosta tapahtumasta nopeiten toipunut komentaja keskusteli nyt lääkintäosastolaisten kanssa oudon pyörtyilyn mahdollisesta aiheuttajasta.
Mikä meihin osunut signaali olikaan, se oli jotain isoa ja jotain todella voimakasta. Skannasimme joukkoja lamauttaneen osan siitä ja näyttää siltä, että se on ollut voimakkuudeltaan tarpeeksi vahva ylittämään koko maailman tunnetut asuinalueet. Se ei vaikuttanut vain meihin. Samanlaisia loukkaantumisvastasignaaleja mitattiin myös Odinalta, Steltiltä, Metru Nuilta, useilta pieniltä saarilta, Klaanista ja täältä. On siis myös oletettavaa, että signaali on lähtenyt yhdestä näistä.
Cody kuunteli lääkintävastaavan selostusta, miettien ankarasti lueteltujen paikkojen yhteensopivuutta. Sinä käytännössä luettelit juuri paikat, jotka sisältävät meidän teknologiaamme. Onko tämä hyökkäys?
En usko. Signaali vain sammutti teknologiaamme hetkeksi, mutta mitään pitkäaikaisempia vaurioita ei ole havaittu. Ainoastaan… näyttää siltä, että yksikkömme muistavat asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut… mutta se on todennäköisesti vain yllättävän virtakatkoksen syytä. Muistijärjestelmät ovat menneet sekaisin. Ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa yksikköjen toimintaan.
Cody oli epäileväinen, mutta ei ehtinyt jatkamaan selostustaan, sillä yksi viestinviejistä juoksi huoneeseen, tehden kunniaa komentajalle ja aloittaen selostuksen kysymättä lupaa korkea-arvoisemmiltaan. Sairastyössä pukertavat Vahkit katsoivat tulokasta niin nyrpeästi, kuin tönköillä metallisilla kasvoilla voi.
Komentaja, tutkatiimi nappasi jotain. Tason yksi varoitussingaalin. Se syttyi Odinalla aivan hetki sitten. Kaksinkertainen säteily normaaliin tapaukseen verrattuna.
Cody tuijotti viestinviejää silmät ammollaan ja viittoili samalla takanaan puuhaaville Vahkeille poistuvansa. Komentohuoneeseen, nopeasti.
Odina
Jään Toa katsoi, kuinka hänen mestarinsa massiivinen olemus suoristi selkäänsä keskellä komentohuonetta. Täydellisesti sinertävänharmaaseen ja mustaan panssariin purkitettu Metsästäjä oli kasvattanut jo valmiiksi suurta kokoaan radikaalisti ja tämä otti nyt ensimmäisiä askeleitaan painavalla panssaroidulla kehollaan. Haarniska tuntui kuin elävän omaa elämäänsä. Vasemman ranteen panssareista supisteleva metallinen kiekko kasvoi ja pienensi kokoaan, kuin etsien sopivaa kokoa johon asettua. Valtava kanuunamainen objekti nosti itseään panssarin selästä olkapäille ja takaisin ja näiden lisäksi haarniskan pienet nivelpalaset värähtelivät, etsien optimaalista liikkumisskaalaa.
Purifierin raskaat askeleet veivät kohti komentopöytää, jossa uudelleenmuotoiltu kypärä jo lepäsi odottamassa. Avonainen pyöreähkö kypärä nousi panssaroitujen ja entistäkin uhkaavampien luihujen sormien nostaessa sen. Pian kypärä kolahti jo hirmuisen kidan ympärille. Kypärän sivut ja päällyosa valahtivat eteen ja metallisen kolahduksen kaikuessa huoneessa se paljasti todellisen olemuksensa.
Yksi suuri ja hohtava visiirillä peitetty pyöreä silmänreikä oli liikkuvien osien saranoiden lisäksi ainoa todellinen muuttuja muuten niin täydellisen sileässä kypärässä. Silmänreiän valo kirkastui hieman raajoissa olevien putkien aloittaessa jälleen energian pumppaamisen. Metsästäjän tyytyväinen myhäily kaikui kypärän sisässä, tämän käänyessä Toan puoleen.
Oletko jäljittänyt kohteemme?
Toan leuka väpätti jo valmiiksi karmean äänen konemaisen version puhutellessa häntä. Komentotaululle viittoillen valkoinen hahmo infosi mestariaan, tietäen tarkkaan, mitä tämä haki. Jäljitys oli helppoa, vaikka kohteen kivi onkin hiipumaan päin. Merellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Liikesuunnan laskelmoiminen vie vielä hetken, mutta lähetän ne visiiriisi kun olet jo matkalla.
Purifier katsoi aavaa merta esittävän digitaalista karttaa, jossa pieni keltaisesta ja punaisesta koostuva piste vilkkui hiljalleen. Maaninen naurunhörähdys oli viimeinen asia, jonka Metsästäjä päästi, ennen kuin alkoi astelemaan komentotilasta ulos.
Toa katsoi mestarinsa poistumista, ollen samalla iloinen ensimmäisestä omasta hetkestään viikkoihin ja samalla surullinen siitä oletuksesta, mitä pian tulisi tapahtumaan. Elämä Metsästäjien keskellä ei opettanut kovaksi. Se opetti häntä säälimään entistäkin enemmän. Ja tällä kertaa hän sääli punahaarniskaista soturia, joka tulisi pian taistelemaan viimeisen taistelunsa.
Xia, komentohuone
Cody tuijotti valtavaa digitaalista maailmankarttaa, joka oli zoomattu täydellisesti Odinan kohdalle. Kaksi samaan syssyyn asettunutta valkoista pistettä liikkui poispäin Odinan rannikkoa. Kolme tietokoneiden ääressä istuvaa Vahkia seursivat ja tutkivat tilannetta. Viestinviejä oli jäänyt selostamaan tilannetta.
Meillä ei ole mitään tietoa mikä tuo on, mutta oletettavasti siinä on kaksi keinotekoisvalmisteista kiveä ja se lentää juuri hyvää vauhtia Odinalta kohti merta.
Cody seisoi rinta rottingilla, kädet ristissä selkänsä takana. Hän oli odottanut toimintaa ja sitä päivää kun osaston pitäisi olla valmiina. Hänen päässään pyörinyt päätös oli nopea ja helppo. Hankkikaa alus. Me seuraamme tuota.
Viestinviejä nyökkäsi ymmärtäväisenä. Kyllä herra komentaja. Kuinka monta lähetämme?
Kaikki.
A-anteeksi mitä?
Komentaja kääntyi kohti häntä selkeästi heikkorakenteisemopaan viestinviejään, kumartuen tämän ylle ja vangiten tämän katseeseensa. Meillä on tason yksi turvallisuuongelma. Tämä on osa prioriteetti ykköstä, joka ohittaa kaikki muut prioriteetit, tulivat nämä sitten kenraaliltamme tai haudassa makaavalta turaga-johtajaltamme. Me nostamme koko helkutin osaston ja sen 32 jäsentä ilmaan ja me lähdemme tuon perään. Onko asia ymmärretty?
Viestinviejä nyökkäsi varovaisesti, teki kunniaa ja pyysi lupaa poistua. Vahkin juoksuaskeleiden kadotessa käytävään Cody kääntyi komentotiimin puoleen. Pitäkää huolta, että alus on iso ja että saamme sinne aseet ja varusteet jokaiselle yksikölle. Herättäkää loukkantuneet ja syöttäkää heille tuplavirtaa vartin ajan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.
BKS Hildemar
Riisihattuaan pidellen ja mustaa viittaansa ympärilleen kietova Sadje puski laivan kannella puhjennutta tuulta vastaan. Ohittaen mietteisiinsä uponneen Summerganonin, Matoran asteli portaita alas kohti hyttejä. Hän käveli käytävän päähän ja kääntyi katsomaan ovea vasemmalla. Kolme nopeaa koputusta ja selkeä äänensävy. Siitä koostui vierailijan eväät.
Sadje täällä. Saanko tulla sisään?”
Ovi ei ole lukittu.
Sadje avaa oven ja astuu sisään. Killjoy seisoo työpöydän ääressä, asetellen viimeistä haarniskansa palasta takaisin paikalleen tarkistuksen jälkeen, kääntyen kohti tulijaa. Sadje tarttui hattuunsa ja nosti sen ristiin vartalonsa eteen. ”Otan osaa menetykseesi.”
Hytin perällä seisova Metsästäjä murahti vastaukseksi. ”Mutta sinä et ole täällä kertoaksesi tuon.”
”En”, Sadje myönsi. Matoran huokaisi syvään ja totesi sitten: ”Sinä et taida luottaa minuun.”
Killjoy hymähti ja risti kätensä. ”Minä en luota kehenkään, ellei tämä anna minulle hyvää syytä. Sinä et ole poikkeus Matoran.”
”Ymmärrän asenteesi. Se on erittäin viisas tässä maailmassa, joka on armoton ja julma eikä jätä ketään henkiin. Ajatteletko, että minä johdatan teidät kuolemaan?”
Killjoy mittaili Matoranin äänenpainoa tarkkaan. ”Olen nähnyt pahempaa kuin kuoleman. Jos olettaisin että olet johtamassa meitä sitä kohti, voin jo sanoa aliarvioneeni tavoitteesi.” Sadje nyökkäsi vakavana. ”Entä mitä sinä luulet Betalle tapahtuvan? Ajatteletko, että minä yrittäisin varastaa sen?”
Killjoy vakavoitti äänensä. Tälle ominainen mekaaninen sävy teki jo hidasta paluuta. ”Sinä olet vain Matoran. Se mitä sinä edustat on jotain aivan muuta. Voi olla että olet vain viestinviejä. Ehkä sinä et itsekään tiedä mitä voi tapahtua.”
”Tuo on lähimpänä totuutta. Minä en tiedä muuta kuin viestin sisällön, mutta sen tiedän, että viesti on aito, sillä Mestarin sinettiä ei ole mahdollista väärentää.”
”Kerro siis minulle. Kuka on mestarisi?”
”Uskontomme Pyhä Äiti. Hän on johtanut meitä niin kauan kuin voin muistaa. Hän on viisas ja kokenut, hän tietää, mikä on meille parasta, häneen me luotamme.”
Killjoy huokaisi saatuaan vastauksista kaikkein odotetuimman. ”Nimdan tie on pitkä. Missä tahansa olen kulkenut, minne ikinä olen mennyt, oli laji tai rotu mikä tahansa, kaikki ovat yrittäneet saada siruja käsiinsä. Miksi nyt? Miksi kaiken tämän ajan jälkeen te luovutatte universumin halutuimman esineen sotaan joutuneen sekajohtoisen järjestön käsiin?”
Sadje katsoi maahan vältellen Killjoyn katsetta. ”Minä en oikeastaan tiedä. Mutta pelkään syyn olevan, ettei se ole tarpeeksi hyvässä turvassa meillä.”
”Hhhh. Sinä siis todellakin olet… pelkkä viestinviejä.”
”Niin olen. Mutta yritän auttaa teitä suojelemaan Betaa niin hyvin kuin pystyn.”
”Minä toivon niin Matoran, minä todella toivon. Sanansaattaja tai ei, tarpeen vaatiessa en ole tarkka siitä, minne aseellani osoitan. Koskien myös odottavia tovereitasi.”
Sadje naurahti hieman koomisesti. ”Mitä sitten ajattelit saavuttavasi sillä, että tappaisit minut? Minä en tiedä mitään, minä en ole erityisen voimallinen, miten minä voisin olla uhka?”
Killjoy madalsi ääntään ja astui askeleen lähemmäksi Matorania, kumartuen suoraan tätä kohti. ”Olen nähnyt monenlaista. Kaikki ei ole aina sitä, mitä annetaan olettaa. Tämänkin haarniskan alla on jotain, mitä kukaan ei voisi arvata. Tämä pätee myös sinuun. Pätee keneen tahansa.”
Sadje virnisti ovelasti. ”Pätee myös muihin klaanilaisiin. Entäpä, jos petos tulee omiesi joukosta?”
Tällä kertaa oli Killjoyn vuoro kuulostaa huvittuneelta. Metsästäjä nousi ja aseli takaisin pöytänsä ääreen, hypäten istumaan sille. ”Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Usko pois, sinä et tiedä näistä asioista mitään.”
”Ehkä en. Mutta tiedän, että joku klaanilaisista on petturi. Näin olen kuullut teiltä itseltänne.”
”Petturi on raaka sana. Se ei sisällä eri tilanteiden luomien olosuhteiden vivahteita. Minä tiedän petturista. Olin kerran viestinviejä itsekin. Voisin jopa sanoa, että tiedän enemmän kuin moni muu. Ja siksi tämä asia ei kuulu sinulle. Kuten ei kuulu Klaanikaan.”
”Näkeekö petturista päälle päin heti, että hän on petturi?”
Killjoy alkoi hermostua Sadjen uteliaisuuden puuskaan. Aiempi keskustelu Ganonin kanssa edelleen mielessään, Joy yritti epätoivoisesti pitää malttinsa kurissa. ”Tämä petturi tuntuu kiinnostavan sinua kovin. Sano suoraan. Mihin sinä pyrit?”
”Sinä et luota kehenkään. Sinä et luota minuun etkä väkeeni, eikä sinun pidäkään. Mutta luotatko klaanilaisiin, jotka ovat mukanamme?”
Killjoy huokaisi raskaasti. ”Minä en kuulu heihin, en ole yksi heistä. Täten minulla ei ole syytä luottaa myöskään heihin.”
Sadje nyökkäsi surumielisesti. ”Yritän olla luottamuksen arvoinen, vaikka et minuun luotakaan.” Sitten hän avasi oven ja astui kynnykselle. Killjoy nosti pöydällä lojuvat työkalut kouriinsa ja alkoi asettelemaan niitä takaisin laatikoihin, tiedostaen kuitenkin Matoranin olevan vielä läsnä. ”Minä näen ja kuulen paljon Matoran. Mikä tahansa seuraava askeleesi onkaan, suosittelen ottamaan sen varovaisesti.”
”Kiitos, että pelastit henkeni siellä laivalla”, Sadje kuiskasi ennen kuin katosi oven taakse.
Killjoy huokaisi ja kuunteli kuinka ovi sulkeutui. Yhdellä pyyhkäisyllä Metsästäjä työnsi märät kuivauspaperit roskakoriin ja kääntyi tuijottamaan siihen suuntaan, mihin Matoran oli lähtenyt.
”Vielä joku? Vielä joku joka haluaa juttutuokion?
Kaaoksen keskellä juokseva ilman Toa kailotti improvisoituja sotahuutojaan, väistellen samalla ilmassa viuhuvia ammuksia, jotka koostuivat Nazorakien ammuksista, Matoranien nuolista ja epämääräisistä sirkuttavista objekteista, joita KooBee ei halunnut tutkia tarkempaa.
Tavarakuljetukset etenivät pitkin rannan reunaa ja KooBeella ja Matoraneilla oli tasan yksi tehtävä: Kaaos. Kovaan ääneen hoilottava Koobee yritti vetää huomion itseensä, viskoen elementaalivoimillaan haketta ja muita esineitä pitkin Nazorakien rivejä. Kontit kaukana hänen takanaan saivat edetä verrattaen rauhassa Torakoiden tulen keskittyessä juoksevaan hulluun.
Rantaviivaa pitkin juostessaan KooBee ehti hetken katua lähtöään saarelle. Hän ei kuitenkaan miettinyt kauaa, uuden sotahuudon pälkähtäessä hänen mieleensä.
”GURBALANZOIGGULA! HERBALANDEERA! GUGLÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!”
Eturintaman Nazorak hautasi päänsä kasvoihinsa häpeästä. Vain sekuntia myöhemmin käsien raosta törrötti Matoranin nuoli, joka sai pään leimahtamaan liekkeihin. Tuskainen operaatio läpi rannan vain jatkui jatkumistaan.
Vahkin maassa makaavat puolikkaat, muutama kymmenen metriä taistelevasta parivaljakosta
Sivummalla taisteleva Torakka ja Ilman Toa eivät olleet näkemässä, kun syttyneet valot vilkkuivat hetken tuhoutuneen Vahkin silmissä. Muistikuva. Yksinäinen muistikuva kaukaisesta sodasta ja sen kaatuneista. Yksin tantereella seisova Vahki katsoi mustan Toan astelevan hänen viereensä, vetäen tämän pois savuavalta kentältä.
Ja sitten valot sammuivat ja kipinä rasahti Vahkin aivoissa. Muistikuva katkesi, niin katkesi kaikki muukin.
Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita
Oranssin kuulan hehkuminen oli päättynyt ja salamatkustaja veti itseään tiiviimpään tilaan matkatavaroiden sekaan. Ohi kulkenut Toa-vartija ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja matka jatkui rauhassa. Kääreisiin kietoutunut hahmo ei voinut kuin toivoa, että outo reaktio ei tapahtuisi uudestaan.
Xia, Mustan Käden salainen tukikohta
Hetki sitten tuskissaan kiemurrelleet Vahkit olivat päässeet tolpilleen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hiljaisesti toimiaan jatkaen osasto pyöri jälleen normaalisti. Yksikään Vahkeista ei pihahtanut muistikuvasta, joka kuin maagisesti oli heistä jokaisen mielessä.
Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.
Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: Onko sinulla kuljetus?
Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista? Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.
Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä. Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.
Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.
Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat. Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.
Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes
jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.
Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti. Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.
Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun… Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.
Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin. Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.
Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki… Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.
Bio-Klaani Sarajin Huone
Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.
Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.
Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään. Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.
Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.
Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan. Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.
Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.
Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.
Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa… Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.
Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.
Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. …äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.
Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane. Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.
Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.
Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.
Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.
Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.
Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…
Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.
Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…
…tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.
H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät. Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. Tuota… miksi sinä et hyökkää? Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.
Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:
Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.
On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi. Ulkoalueiden toimintavastaava 036.
Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.
Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.
Minä ymmärän, minä ymmärrän!, huudahti Creedy innoissaan, Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa. Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.
…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella? Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.
Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: 036-kohdalle. …minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle? Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.
Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.
Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä? Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.
Niin tietenkin, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.
Nelisen tuntia myöhemmin
Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt keskusteluun raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.
Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…
Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.
Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.
Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.
Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.
Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää. Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…
Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla. Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.
Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.
Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin? Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.
Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut Toa, jolla ei ole nimeä. No tämähän auttaa kovasti. Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?
Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.
Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista. Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.
Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä? Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan. Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…
Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri. Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.
Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.
Odina, valvomo
Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.
Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…
Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään? Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!
Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per- HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.
Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?
Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.
Ja avain?
Se jää johtajalle itselleen.
Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi orjaansa kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.
Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.
Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen! Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.
Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.
Ja niin Purifier painoi nappia.
Ämkoon veljeskunnan saari
Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…
Xia, Mustan Käden salainen tukikohta
Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.
Bio-Klaani
Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.
Killjoyn mökin rauniot
Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.
Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita
Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.
Tuntematon sijainti
Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.
Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.
Moisesta sysäyksestä mikä tahansa tavallinen käsi olisi saattanut murtua parantumattomasti. 437:n sekä Ämkoon kädenkorvikkeet suorastaan tärisivät. Kumpikin pystyi hyvin tuntemaan kehojensa oikeasta puoliskosta lähtevän kipuaallon tunkevan läpi kehonsa. Pian sekä torakkaeverstin että ninjajohtajan nyrkit ponnahtivat toisistaan pois kuin kaksi samantapaista magneettia konsanaan. 437 sekä Ämkoo olivat vähällä kaatua kumoon.
Nazorakien leiri, muutaman sadan metrin päässä
3056 -niminen torakka kellahti rullilla pohjustettuine tuoleineen kumoon vartiotornin kovalle lattialle tornin heilahdettua häiritsevästi. Torakan lempikuppi kaatui peittäen pöydän limonadia muistuttavalla vaaleanvihreällä nesteellä. Nazorak hämyili kädellään edessä olevan pöydän reunaa, saaden siitä lopulta tarpeeksi tukevan otteen ponnistaakseen takaisin pystyyn. Torakka nousi hitaasti ja varovaisesti seisomaan. Kesti hetken ennen kuin torni tuntui seisovan taas vakaassa asennossa. 3056 kirosi vaimeasti. Nopeasti koottu torni ei kestäisi moista rynkytystä. Vahtivuoroon määrätty torakka pystyi havaitsemaan tornin laajoista ikkunoista suuren osan Nazorakeista kömpineen esiin teltoista tuli- ja räjähdeaseet tulitusvalmiudessa. Hyökkäyskö?
Alhaalla teltoissa tutkijatorakat painivat mittauslaitteiden sun muiden vempainten kanssa. Kone väritti valkean paperin mustilla viivoilla samalla kun kärsimätön komentaja tivasi tutkijaparoilta tuloksia. Osa nazorakeista oli komennettu vahvistamaan vartiotornin tukirakenteita. 3056 oli poiminut kiikarit käteensä, ja torakka alkoi tiedustella ympäristöään.
Ämkoo välttyi iskeytymästä selälleen hiekkaan hyppäämällä voltin. Hypyn voimakkuudesta johtuen admin viisti laskeuduttuaan hetken rannan hiekkaa pitkin, jättäen jälkeensä kaksi syvää uraa. 437 katkaisi oman lentonsa työntämällä metalliset sormensa kiinni hiekkaan. Nazorak suoritti pyörähdyksen saaden laskettua jalkansa turvallisesti maahan.
Mäksä tarjosi tujun luuvitosen everstin rintaan tunteakseen sen kuitenkin koostuvan metallista. 437 ei voinut olla virnistämättä tarttuessaan vastustajansa käsivarteen. Kyvyttömänä väistöliikkeeseen admin sai kokea metallisen polvilumpion iskun vatsaansa. Nazorak, sormet edelleen Ämkoon käden ympärillä, pyörähti heittäen adminin olkansa yli. Ämkoo mätkähti selälleen hiekalle. Eversti kohotti metallisen nyrkkinsä valmiina iskemään sen adminin vatsaan. Mäksä vastasi nopealla jalkojen heilautuksella torakan onnistuen potkaisemaan torakkaa rintaan. 437:n hetkellisen herpaannuksen turvin Ämkoon onnistui heilauttaa itsensä turvaan.
Ämkoo pyörähti nopeasti vasemman jallkansa avulla takaisin torakkaa päin. Hän vaihtoi nopeasti painonsa toiselle jalalle, suorittaen samalla nopean kierähdyspotkun. Torakka torjui iskun äkillisesti kyynärvarrellaan. Mäksä ei aikaillut, vaan suoritti liikkeen uudelleen toisella jalallaan. Uusi isku onnistuikin hhieman hipaisemaan torakan mahdollisesti orgaanista kylkeä. Everstin tuskaisesta tuhahduksesta päätellen Mäksän arvaus oli oikea. Torakka ei kuitenkaan antanut Ämkoon olla ainoa joka hallitsi jalkatyön. 437 rohotti vasemman metallisen jalkansa ja antoi Toalle jämäkän potkun vatsan alueelle. Admin päästi yskähdyksen ja perääntyi hieman.
Tilanne keskeytyi yllättäen kuuluvaan pamaukseen. Kaksikko ei ehtinyt tiirailla ympärilleen hetkeäkään, sillä Ämkoon takaa kohosi jysähdyksen säestämänä valtava tomupilvi. Säikähtänyt Admin hypähti äkisti sivummas, vilkaisten everstin suuntaan. Hän näki tämän ilmeestä torakan olevan vähintään yhtä yllättynyt. Kaksikko säpsähti jälleen uuteen pamaukseen. Refleksinsä äärimmilleen harjoittanut miekkapiru kiskaisi miekkansa esiin. Samalla häntä yläviistosta uhannut räjähde halkesi kahdeksi puolikkaaksi.
437 sävähti yhden ammuksista räjähdettyä metrin päässä itsestään. Nopeasti reagoiva Nazorak muunsi kätensä zamorkivääriksi pohtien, että ilmeisesti kumpikin kamppailijoista oli kauempaa tähdätyn hyökkäyksen kohteena. Everstin pohdiskelu keskeytyi hänen huomionsa herpaantuessa hetkeksi päänsä metallisen puoliskon sisään piilotetun kommunikaattorin kohinaan. ”Eversti?” Nazorak aikoi painaa sormensa kommunikaattorin napille tiedustellakseen puhujan henkilöllisyyttä. Pian tuttu ääni kuitenkin nousi esiin hänen mustinsa. perukoilta. Ei helkutti…
Eversti suuntasi katseensa meren puolelle. Tässäkin pimeydessä erotti ammusten piipuista singahtamisen synnyttämät pienet valonpilkahdukset. Kiikareita kantava komentaja torui äskeistä ampujaa samalla syöttäen ampujille tarkempia koordinaatteja. ”MITÄ HELVETTIÄ!?”, eversti karjaisi kommunikaattoriinsa. ”Pahoittelumme. Eräs tykkimies erotettiin juuri virasta!” Komentajatorakka yritti puhua esimiehelleen tykkitulen läpi. ”Tulimme avuksenne! Pyydän teitä perääntymään. Tilanne on hallinnassa!” 437 pureskeli hampaitaan yhteen. Mokoma puolisokea haaska
Kauempaa lentelevät ammukset pakottivat Ämkoon pysymään liikkeessä. Liian lähelle ennättäneet ammukset saivat tuta miekkamiehen terästä. Samalla Ämkoo kirosi puoliääneen huolimattomuuttaan. Kiivas taistelu oli sekoittanut adminin suuntavaiston siinä määrin, että tämä ei ollut ollenkaan huomannut torakan kanssa käytävän kamppailun vieneen kaksikon näin lähelle nazorakien rantatukikohtaa. Mäksä joutui tuon tuosta vilkuilemaan everstiä varmistaakseen, että torakka ei ehtisi käyttää Ämkoon hankalaa tilannetta hyväkseen.
Klaanilaisen pelko kävi todeksi everstin syöksyessä yllättäen tätä kohti. Ämkoo huitaisi kerran miekallaan 437:n suuntaan hakien samalla etäisyyttä vastustajaansa, mutta eversti kiiti päättäväisesti yhä vain lähemmäs. Silloin Ämkoo huomasi myös taivaalta syöksyvän ammuksen. Admin tiesi, että ei kykenisi torjumaan kumpaakin hyökkäystä ja tilanne vaikutti toivottomalta.
Veljeskunnan tukikohta
”MITÄ?” Veljeskunnan ylin käskynhaltijamatoran Leiter ei ollut uskoa korviaan kuultuaan sinivihreän vakoojansa tuoman ilmoituksen. Johtajan silmät muuttuivat ohuiksi viiruiksi tummanvihreän Miru-naamion takana Leiterin miettiessä seuraavaa siirtoaan.
Asiat etenivät liian vikkelästi. Klaanilaisten mukana tullut tieto Ämkoon joutumisesta kamppailuun mystisen nazorak-soturin kanssa ei ollut liiemmin Leiteriä huolestuttanut, sillä matoran luotti vahvasti herransa taistelutaitoihin. Juuri saapunut informaatio Ämkoon tilanteesta sai kuitenkin huolen nousemaan tummankirjavan matoranin kasvoille. Nyt oli toimittava nopeasti.
Leiter jakoi muutaman harkitun käskyn sysipimeän metsän pohjalla tehtävänantoa odottaville alamaisilleen. Häntä kuulemassa olleet organisaation upseerit katselivat hetken toisiaan ja lähtivät sitten Leiterin kanssa liikkeelle.
Ranta
Ämkoo yllättyi nazorakin kääntyessä yllättäen yläilmoja kohti zamor-aseensa kera. Eversti ampui lähestyvää räjähdeammusta kerran saaden sen räjähtämään kappaleiksi kaksikon yläpuolella. Tumma savu leijaili hetken taivaalla ennen haihtumistaan ilmaan. Koko tilanne oli seisahtunut. Pataljoonan komentaja pystyi tuntemaan everstin katsovan häntä suoraan silmiin jopa niinkin kaukaa. Hitaasti zamorase vetäytyi takaisin everstin mekaanisen kyynärvarren sisään tehden tilaa mekaaniselle kädelle, joka laskeutui hitaasti alas. Oli hiljaista. Ämkoo tuijotti everstiä hämillään.
Eversti asetti sormensa kommunikaattorilleen, ja sääteli sen taajuutta. Komentajan vieressä olevan nazorakin sylissä pitämä radiolähetinlaatikko alkoi piippailla ja rahista. ”Huomio.” Torakat kuulivat selkeästi everstinsä yllättävän tyynen äänen kommunikointilaitteen kaiuttimista. Mäksä valmistautui muiden lailla kuuntelemaan everstin sanat. ”Vetäytykää.” Ämkoon silmät laajenivat yllätyksestä. ”M-m-mutta…” komentaja sönkötti hämmentyneenä kommunikaattorin mikkiin. Eversti ei sallinut keskeytyksiä. ”Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olen saanut arvoiseni vastuksen. En aio sallia kenenkään vievän tätä tilaisuutta minulta pois.” Everstin kommentit saivat paikallaolijat hiljentymään. ”Seuraava joka edes hipaisee mustavihreää Toaa, vastaa siitä minulle.”
”…Ymmärretty”, komentaja puhui mikrofoniin vaimeasti. Hän viittasi kädellään Nazorakeja pakkaamaan aseensa ja vetäytymään.
”Odotahan”, kuului kuitenkin yllättävä ääni Everstin pään sisällä. Torakka murahti tunnistaessaan kanavalle tunkeutuneen äänen. ”Minä kuulin, kuka sinulla on siellä”, ilmavoimien komentajan ääni sanoi vakavana. 437 kääntyi nyrpeänä katsomaan kaukana taivaalla erottuvaa ilmalaivaa päin. ”En salli klaanilaisen pakenevan”, 003 jatkoi tavoistaan poiketen suorastaan jäätävällä äänellä. ”Jos niin käy, sinä vastaat siitä minulle.”
437 murahti.
”Niin ei käy”, torakkasotilas vastasi tympeänä. ”Minä voitan tämän mittelön.” ”Saat kamppailla yksin ainoastaan yhdellä ehdolla”, ilmavoimien komentajan ääni selitti. ”Pakota klaanilainen lähemmäs, jotta voimme vahtia tilannetta. Ja puuttua siihen, jos epäonnistut.” ”Luuletko, että minä-” 437 aloitti, mutta linja oli jo hiljentynyt.
Ämkoo ja Eversti kääntyivät katsomaan torakkatukikohtaa päin. Aseistetut sotilasrivistöt alkoivat levittäytyä odottavan näköisinä rannalle, ja 437 tunsi itsensä suorastaan loukatuksi. Ämkootakaan tilanne ei lainkaan miellyttänyt, vaikkakin klaanilaisen syy tuntea olonsa ikäväksi oli hieman erilainen.
”Tämäkö on käsityksesi kaksintaistelusta?” Ämkoo ärähti vastustajalleen pyöräyttäen miekkaansa kerran ilmassa. ”Tunnet varmaan itsesi todella ylpeäksi jos nujerrat minut satapäisen toverilaumasi avustuksella.” ”Nuo eivät puutu tähän”, 437 vastasi. ”Pidän siitä huolen.”
Taistelevan kaksikon ajatustenvaihto keskeytyi kauempaa rannalta singahtaneen valokeilan häikäistessä kumpaisenkin silmiä. Valokeilan loiste kohosi kuitenkin ylemmäs ja Ämkoo kääntyi silmiään siristellen katsomaan mistä valo oli peräisin. Admin huomasi valokeilan lähtevän yhdestä torakoiden tiedustelutorneista. Nazorakit olivat huomanneet jotain, mutta mitä?
Jossain kajahti korvia vihlova kiljaisu.
Niin Ämkoon kuin rannalle kokoontuneiden nazorak-sotilaidenkin päät kääntyivät valokeilan perässä kauempana rannan reunamalla kohoavan mäen suunnalta kuulunutta ääntä kohti. Tarkkanäköisimpien nazorakien silmät erottivat hatarasti valaistun kukkulan päällä seisovan lyhyen hahmon, mutta yksikään torakoista ei kyennyt tunnistamaan hahmoa tarkemmin. Pian rannalle asennetuista valonheittimistä loputkin osoittivat mäkeä kohti valaisten tarkemmin vihreänmustan matoranin laihan hahmon.
Leiter katseli alhaalla avautuvaa synkkää rantamaisemaa ja sitä pitkin levittäytyvää tiheää torakkavalloitusta. Matoran levitti toisen kämmenensä kasvojensa tasalle suojatakseen silmänsä valonheitinten kirkkaalta loisteelta. Samalla Leiter kohotti toisen kätensä kohti taivasta, ojensi sen sitten alhaalla hämillään tuijottavia nazorakeja kohti ja sanoi yhden sanan.
”Hyökkäykseen.”
Nazorakit katsoivat äimistyneitä mäen takaa esiin kohoavia valtavia petolintuja suurten rahien pahoinpidellessä ilmamassaa mittavilla siivillään. Taivas täyttyi raivokkaiden petolintujen kirkkaista kiljaisuista ja linnuilla ratsastavien vihreiden matoranien uhmakkaista sotahuudoista. Leiter katseli kuolemanvakavana kolmenkymmenen luottolentäjänsä perään ja kääntyi sitten kadotakseen mäen takana odottaviin varjoihin.
Nazorakit karjuivat ja tulittivat taivaalla kiitäviä vihollisiaan samalla kun petolintuparvi hajosi useampaan pienempään muodostelmaan. Tätä kaikkea katseellaan seuraava Ämkoo kirosi itsekseen palauttaen katseensa sitten takaisin ensisijaiseen viholliseensa. Miekkapaholainen ei pitänyt lainkaan Leiterin suunnitelmasta, sillä veljeskunnan huomaamaton perääntyminen Klaanin saarelle oli Ämkoolle ensisijaisen tärkeää. Klaanilainen kuitenkin ymmärsi mitä Leiter oli arvatenkin ajatellut, ja olihan yllätyshyökkäyksen avulla voitettu aika tilanteen huomioiden tervetullutta.
Veljeskunnan tukikohta
Rannalla aloitettiin juuri hyökkäys. Tavoitteenamme on ostaa heille ja Ämkoolle sen verran aikaa, että pääsette kaikki ehjinä sukellusveneelle”, sinivihreää Hau-naamiota kantava muuten vaaleanvihreä veljeskuntalainen selitti kollegalleen. ”Ilmoita klaanilaisille, että aikaa ei ole hukattavana. Heidän tulee kuljettaa kaikki ensisijainen materiaalimme rannalla odottavaan alukseensa niin pian kuin mahdollista. Johtaja komensi kaikki tänne jääneet taisteluyksiköt auttamaan klaanilaisia evakuointitehtävässä.”
Hau-kasvoisen matoranin kumppani nyökkäsi ja lähti viemään viestiä veljeskuntaa auttaville klaanilaisille. Matoran eteni juoksuaskelin, sillä aikaa ei ollut hukattavana.
Rantametsä
”Ibra, Raham, Amel”, lausui Leiter päästyään mäen takana alkavan metsän reunalle. Metsän kätköistä pyörähti salamannopeasti esiin kolmen vihreänkirjavan matoranin ryhmä. Kukin Rau-kasvoisista sotureista polvistui rutiininomaisesti johtajansa eteen.
”Menkää mukaan. Tyyli vapaa, kunhan aiheutatte mahdollisimman paljon kaaosta.”
Ibra ja Raham myhäilivät omahyväisinä. Jopa Amelin kasvoilla käväisi hetken ajan ilkikurinen hymy. Matoranit nousivat ja lähtivät sitten juoksemaan rivissä taistelukenttää kohti. Mäen päällä kolmikko kuitenkin tarttui toisiaan käsistä ja sekunnin ajan aamyön pimeydessä kirkkaana välkkyneen vihreänkeltaisen välähdyksen jälkeen matkaa taittoikin vain yksi hahmo.
”Otlek”, Leiter jatkoi käännyttyään takaisin metsän puoleen. Veljeskunnan uskollinen jousimies nousi esiin pensaikosta nuoliyksikkönsä kera. ”Sinä ja muut jousimiehet kierrätte torakkavalloituksen toiselle puolelle. Ranta on täynnä puurakenteita. Tulinuolet ovat siis sallittuja. Antakaa myös Ibrahamelille suojatulta, jos vain voitte.” ”Teemme parhaamme”, Otlek vastasi kumartaen kevyesti. Sitten matoran lähti joukkoineen kiertämään taistelukentän toiselle puolelle ystäviensä kera. Leiter katseli tovin jousimiestensä perään, laski sitten katseensa ja katosi pimeän metsän suojiin.
– – –
Ämkoon energiakäsi leimahti kuin punaisiin liekkeihin miekkapaholaisen ottaessa vastustajansa raivokkaan iskusarjan vastaan miekallaan. Myös eversti oli kiskaissut teräaseensa uudemman kerran esiin ja terien mahtipontinen kalina säesti kauempaa kuuluvia huutoja ja räjähdyksiä.
”Sinun joukkojasi?” Eversti uteli iskiessään samalla miekkansa Ämkoon olkapäätä kohti. Klaanilainen kyyristyi, heitti itsensä taaemmas ja huitaisi sitten kolmesti nazorakia kohti pysäyttäen tämän etenemisen. Kysymykseen Ämkoo vastasi kuitenkin vain kevyellä virneellä. Torakka tuhahti ja jatkoi kiivasta hyökkäystään.
– – –
Raskaalla ilmatorjuntasingolla varustautunut torakkavalloituksen reunamilla seisova jämäkkä torakkasotilas tiiraili kiivaasti taivaalle vaihtaen tuon tuosta tähtäyskohdettaan. Nazorak ei tahtonut tuhlata viimeistä ammustaan, mutta taivaalla suunnattoman suurella nopeudella viuhuvat petolinnut olivat koostaan huolimatta epävarmoja maaleja. Torakka nielaisi, latasi aseensa väkevällä liikkeellä ja valmistautui ampumaan.
”Hei sinä, naamassasi on jotain.” Nazorak kääntyi miltei Toan pituisen puhujan puoleen vain saadakseen kaksi terävää vihreää sormea suoraan silmiinsä. Karjuva nazorak pudotti aseensa ja lyyhistyi vaikertaen maahan vihreän matoran kaitan eteen. ”Nimittäin TUSKAA!!” Ibrahamel nauroi ja kiskaisi selässä kantamansa ketjusirppinsä esiin. Sitten matoran kaita singahti juoksuun väistellen samalla taivaalta putoilevia ammuksia ja lentoromua.
[/spoil]