Klaanon

Avainsana: panssari

  • Malmiräätälit

    Bio-Klaanin linnake

    Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa – pieni ihme itsessään, evakkotulva huomioiden. Pyöreässä huoneessa oli kiviset seinät. Katto ja lattia olivat molemmat samasta, vaaleasta lankusta rakennetut. Tornihuoneen neljä ikkunaa aukesivat kaikki eri suuntiin, antaen mainion näköalan niin merelle, metsään, pelloille kuin kaupunkiinkin. Kahden matoralaisen katseet olivat kuitenkin pelilautaan kohdistetut.

    ”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
    ”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
    ”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”

    Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
    ”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
    ”Niin, mutta-”
    ”Sinun vuorosi.”

    Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä säikähtäneinä seisaalleen ja katsoivat toisiinsa.
    ”Sinäkin kuulit sen?”
    ”Mikä se oli?”
    ”Ei aavistustakaan.”
    ”Se kuului alakerrasta, eikö?”
    ”Joo.”

    Kaksi pikkuveikkoa kävivät mielessään, mitä heidän lempitorninsa alemmissa kerroksissa oli. Jotain vanhoja varastotiloja? Ja nyt sieltä kuului… laukauksia?

    ”Pitäisikö meidän kertoa jollekin modelle?”
    ”Kai meidän on pakko.”

    Matoranit askelsivat varovaisesti kohti portaikkoa.

    Se kuului taas. Ilmiselvä laukaus. Nazorak-kivääri, kenties?
    ”Mikä se on?” Plaploo hermoili.
    ”En…” Hans piti tauon ja pysähtyi. Plaploo toisti tempun muutaman askelen päästä, huomattuaan ystävänsä jääneen jälkeen.
    ”Mitä nyt, Hans?”
    ”Tämä on typerää.”
    ”Mitä tarkoitat?”

    Hans mietti hetken, miten sanansa asettelisi.
    ”Emme me tee tätä taas. Viime kerta oli riittävän hölmö.”
    Plaploon ilme valahti välittömästi. ”Todellako?”
    ”No toki! Hermoilimme ja säntäilimme ympäri Klaanin käytäviä, salaperäistä ääntä metsästäen. Lopulta äänet aiheutti Moderaattori Paacon musiikki, olihan moinen n-”

    ”Ei se!” Plaploo parkaisi. Hänen äänensä oli yhtäkkiä paitsi paljon voimakkaampi, myös särkymispisteessä.
    Hans hämmentyi ystävänsä voimakkaasta reaktiosta. ”Mekö emme puhu diskoteekkiselkkauksesta? Mitä en nyt ymmärrä?”
    ”Viime kerta, kun linnakkeeseen tunkeuduttiin. Etkö muista?”

    Totta kai Hans muisti. Zyglakien yöllinen isku jäi kaikkien mieleen. Mutta Hansin ja Plaploon mieleen se jätti erityisen mustan jäljen.
    ”Jarp…” Hans sanoi hiljaa.

    Kaksikon hyvä ystävä, sähkömies Jarp oli menettänyt henkensä zyglakien kourissa. Kuulemma yksi liskosoturi oli silpaissut pienen insinöörin pään harteilta yhdellä siistillä sivalluksella.

    Hans ja Plaploo eivät koskaan puhuneet siitä. Hautajaisissa Jarpista oli sanottu muutama kaunis sana – sähkömies oli laskettu haudan lepoon yhdessä muiden zyglakien hyökkäyksessä menehtyneiden kanssa. Jarp oli saanut viimeisen lepopaikkansa koristeeksi kauniin kukkakranssin, samanlaisen kuin muutkin vainajat.

    Vaan muistiko kukaan enää pikku-Jarpia? Niinä päivinä, kun oli sateista ja kahviossa myytävien lehtien etusivulla kirjoitettiin Allianssin hirmuteoista ja kaikkialla oli kova häly, Plaploo mietti, mikä kaikki unohtui sodan pauhussa. Toat seikkailivat ja muut sankarit tekivät uskomattomia asioita. Mikä arvo oli pienten ponnistelulla? Toisinaan Plaploo puristi haaleanvihreillä sormillaan kahvion pöydänreunaa niin lujaa että sattui – kun hän ei saanut katsettaan irti tiskillä mainostettavan lehden otsikoista.

    ”Totta puhuakseni…” Hans aloitti. Plaploo hätkähti ulos ajatuksistaan. ”Kuulin, että Jarpin kaulan… hengen riistänyt lisko on linnoituksessa vankina.”
    ”Mi-mitä?” Plaploo henkäisi.
    Hans nyökkäsi. Todellisuudessa tieto ei perustunut epävarmaan huhuun: matoralainen oli asiasta varma. Hän oli ottanut asiakseen selvittää. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, mitä tiedolla teki.

    Jarpin tappaja… linnakkeessamme. Hullu maailma.

    ”Menen puhumaan hänelle, ennemmin tai myöhemmin”, Plaploo julisti.
    ”Mitä? Miksi?”
    ”Ehkä löydän rauhan.”

    Hans pudisti oranssia päätään. Ajatus kuulosti huonolta, erittäin, kovin huonolta. Hän oli jakamassa ajatuksiaan ystävälleen, mutta sitten se kuului taas. Se oli taatusti Nazorak-kivääri.
    ”Selvitetään tämä!”
    ”Jeh!”

    Kaksi pientä jalkaparia tamppasi portaita alas, suorastaan uhmakkaan päättäväisyyden vallassa.

    Kierreportaikon alas päästyään usein lautapelejä harrastava matoralais-duo huomasi laukausten äänen voimistuvan. Mysteerimelun lähde oli mitä ilmeisimmin erittäin lähellä… jopa…
    ”Tuon oven takana?” Plaploo ehdotti varovaisesti. Hänen urheampi ystävänsä painoi korvansa rappusten alapäässä olevaa puuovea vasten.

    Sikäli kun Hans tahi Plaploo muistivat, tornin alaosan piti aueta muuannenteen vähän käytettyyn kellarivarastoon. Miksi Nazorakit sinne tunkeutuisivat? Ei auttanut kuin ottaa selvää.

    Hansin oranssit sormet koskettivat vanhan puuoven karheaa pintaa. Uksin lukossa oli avain – kukaan ei ollut pakottanut itseään väkisin läpi. Ovi aukesi narahtaen, paljastaen takaansa ampumaradan.

    ”Hetkinen, mitä?”

    Moderaattori Bladis losautti parahultaisesti ampumaradan päässä seisovaa Snowieta Nazorak-kiväärillä rintakehään.
    ”Hihihii, kutittaa!”

    Näkymä oli hämmentävä. Varaston tavanomaiset valtiaat – käyttämättömien moppien rivistöt, ylimääräiset jakkarat ja pari polkurapuvaunua oli raivattu pitkän tilan reunoille. Kauimmaisessa päässä varastoa/ampumarataa loisteputkilamput valaisivat Snowien, lähemmässä erittäin värikkään seurueen.

    Hansin ja Plaploon edessä seisoskelivat Admin Guardian ja Hansille ja Plaploolle tuntematon, erittäin viiksekäs Matoran. Myös muutama muu muukalainen ja Telakan johtaja Tongu seisoskelivat ampumaradaksi muunnetun varaston laidoilla. Kaikilla oli kuulosuojaimet päässään.

    Hans ja Plaploo olivat ilmaantuneet joukkion selkäpuolelle, joten muihin nähden vastakkain seisoskeleva Lumiukko huomasi saapujat ensimmäisinä.
    ”Hohoi, hei!” Snowie hihkaisi ja vilkutti. Ampuraattori ei kuitenkaan keskeyttänyt puuhiaan: seuraava laukaus kajahti ilmoille ja valkopullukka säikähti silminnähden. Zamor-kuula kuitenkin poksahti harmittomana Snowieta vasten. Lumimiehen rintakehässä oli jotain outoa.

    Huoneen lössi kääntyi kannoillaan ja huomasi Hansin ja Plaploon. Kaksikko oli silminnähden hämillään, ja Guardian katsoi asiakseen avata tilannetta.
    ”Teemme vähän testejä”, Admin selitti. ”Saa tulla seuraamaan sivusta.”

    Huoneen väki otti kuulosuojaimet pois päästään. Hans ja Plaploo katsoivat Adminia, sitten Nazorak-kiväärin kanssa heiluvaa Bladista. Liikkumarajoitteinen skakdi huomasi tuijotuksen. ”Kaipasivat loistavaa aseenkäyttelijää testauksen avuksi.”

    Guardian pohti mielessään sanojen ’loistava’ ja ’innokas’ vivahteellisia eroja.

    ”Mutta ihan pettymys tämä on!” Bladis jatkoi. Hän viittasi ehkä kädessään olevaan torakka-aseeseen, tai ehkä koko tilanteeseen. ”Lelupyssy, skarrar.”

    Ennen kuin mysteerioita ratkova matoralais-duo ehti ihmetellä sen enempää, Snowie avasi suunsa.

    ”Sitä paitsi ei mutta tämä on ihan mainiota!” lumiukko hihkui lönkötellessään huoneeseen saapuneen kaksikon tykö ampumaradan maalialueelta. Hänellä oli yllään sileä metallipanssari. Äärimmilleen pelkistettyssä ja muodoiltaan hieman pyöreässä metalliliivissä oli muutama lommo, mutta muuten se kiilteli uutuuttaan. Panssaria koristi siihen tökerösti sinisestä teipistä ja pullonkorkeista askarreltu Ussal.
    ”Tein sen ihan itse!” pyylevä klaanilainen kommentoi somistusta. ”Kuvan siis, en liiviä. Ja sehän tässä onkin se mainious, rautapaidan alkuperä! Sen auktorin tulkinnallisuus!”
    Vihreä ja oranssi matoralainen kohottivat kulmiaan jaetun hämmentymisen kokemuksen merkiksi.
    ”Mitä Snowie tässä yrittää sanoa…” Guardian otti askeleen eteenpäin ”on että panssaripaita kehitettiin useita tekniikoita hyödyntäen.”
    ”Joo, ja siis, ovathan mestat parahultaisesti ahtaat – minäkin jaan tätä nykyä huoneen kahden Dapi-Korolaisen käsityöläisen kanssa – mutta se tässä juuri onkin pointtina! Tai siis, siitä tämä alkoi. Tämä tässä!”

    Lumiukko koputti rintapanssariaan.

    ”Joo, hei vaan!” yksi huoneen seinustalla nojaileva matoralainen vilkutti. Kasvoillaan suurta Rauta kantava tulen matoran oli länkäsäärinen ja pyöreävatsainen. ”Uusi kämppiksemme sai kieltämättä oikein ideavonkaleen. Me…” Ta-Matoran tökkäsi vieressään istuvaa Fe-Matorania, joka keskittyi lähinnä sylissään tuhisevan mustan sammakon silittelemiseen ”…juttelimme Snowmanin kanssa työnteosta. Kerroimme olevamme vasta kisällejä, ja että mestarimme kiertelee Dapi-Koron, Askelman ja Rol-Horiin väliä, suurta sepänviisauttaan jakaen. Kerroimme hänelle kauniista naamioista, vahvoista vasaroista ja terävistä sahoista, jotka mestarimme loihtii pienimmänkin ahjon äärellä.”
    ”Ja sitten kysyin…” Snowie hömelössä haarniskassaan jatkoi taas ”…että onko hän koskaan kokeillut oikein isoa ahjoa? Ja siinä vaiheessa!”
    Lumiukko pyörähti kömpelösti ja osoitti kummankin kätensä etusormilla varastotilan takaseinällä seisoskelevaa sähkön matorania. Pitkä matoralainen oli pukeutunut komeaan huopaviittaan, jossa oli mahtava röyhelökaulus. Sähkötär nyökkäsi lyhyesti.
    ”Siinä vaiheessa törmäsimme tähän mahtavaan naiseen!”
    ”Juu-u!” Dapi-Koron möhömaha vahvisti. ”Nui-Koron käsityöläiskilta oli jo löytänyt tiensä Telakkanne mahtavien roihujen äärelle. Teillä oli niin paljon opetettavaa!”
    Killan johtaja hymyili pompöösin kauluksensa alta. ”Tunne on molemminpuolinen.”

    Hans ja Plaploo katsoivat edessään intoilevaa joukkiota. Siinä todella oli matoralaisia ympäri pohjoista ja aimo liuta Suurkylän väkeä.
    ”Lopulta saimme yhteyden itse kunnioitettuun pohjoisen valumamestariin – siinä vasta eri jehu – ja johan alkoi rautasoppa kuplimaan ja sotisopa räätälöitymään”, Snowie hymyili. ”Siinä oli osaajaa monenlaista, ja koko ajan vaan tuli lisää. Pohjoisen muinaistieto ja Nui-Koron käsityökulttuuri ja tulipa mukaan sitten kiinnostuneita klaanilaisiakin… Siinäpä vasta resepti! Olisipa Kapura ollut näkemässä!”
    ”Ruuhka-aika Telakalla”, Tongu ilmaisi huvittuneisuutensa. ”Melkoista. Omat poikamme ja tyttömme osallistuivat seppähetkeen innolla ja taidolla.”
    Tongun vieressä nököttävä ta-matoran Garson otti pomonsa kehut vastaan tyynesti. Hän ei yleensäkään turhia intoillut.

    Keltajätti naksautti mikrouunin kokoisia rystysiään. “Enpä malta odottaa russakoiden ilmeiden näkemistä, kun niiden piruparkojen panokset pysähtyvät kuin seinään!”

    “Juu, vaikka tietty olisikin kivempi, etteivät meikäläiset joutuisi ensinkään tulilinjalle”, lumimies tuumi testitulilinjastolta, “Mutta jos joudumme, niin ainakin olemme satsanneet hengissä pysymiseen.”

    “Vihollisten ampuminen on mainio satsaus hengissä selviytymiseen”, Bladis murahti. Skakdinaattorilla oli aurinkolasit, kellarissakin.

    “Niin ne torakatkin varmaan ajattelevat”, vanhempi skakdi sanoi mietteliäästi.

    “Tai siis ajattelevat kunnes saavat vastaansa kovan paidan!” yksi pohjoisen kisälleistä rohkaistui lohkaisemaan. Bladis naksautti jälleen torakkatussaria.

    Plam!

    Bladis puhalsi Nazorak-kiväärin piippua. Haarniskaan jäi vain pieni lommo. ”Niin että tuollaisen saivat aikaan.”

    Moni läsnäolija mulkaisi vihaisesti Bladista – väki oli jo ottanut kuulosuojaimet päästään – mutta useat myös nyökkäsivät hyväksyvästi. Panssari oli todella vaikuttava.

    ”Henkilökohtaisesti pidän tässä kaikessa eniten siitä, että tämä on oikeastaan Allianssin lahja meille”, Guardian virnisti. ”Jos he eivät olisi pakottaneet hyvää väkeä pakosalle, käsityöläiskonklaavi olisi jäänyt väliin.”

    Makea karman tuoksu leijaili ampumaradan yllä.

    ”Eli…” Hans hahmotteli tilannetta. ”Te yhdistitte eri kylien tietämyksen ja lopputuloksena saitte aikaan torakkakiväärin osumilta suojaavan haarniskan?”
    ”Kyllä”, Nui-Koron käsityöläiskillan johtaja hyväksyi. ”Tarkka tiivistys.”

    “Siis: Imperiumin rautasaappaan alla yhtenäisyys muodostaa uuden rautamuurin, jonka suojassa kulttuuri ja perimätieto nousee uuteen, ennenäkemättömään kukoistukseen!” kisälli lausui mahtipontisesti.

    “Tuon voisi painattaa paitaan, jos käyttäisin sellaista”, Guartsu virnisti.

    “No, voit painattaa sen tuohon haarniskaan.”

    ”Mutta jos haluamme, että metallivelhojen uurastus todella auttaa meitä, tarvitsemme aika lailla työvoimaa – enemmän, kuin mitä saarella on seppiä”, Faxon-kasvoinen po-matoran mutisi viiksiensä alta. Hans ja Plaploo tuijottivat vaikuttuneina suurkyläläisen naamakarvoja ja tunnistivat hahmon Nui-Koron ylikomisario Harkeliksi.

    ”Testikappaleen taontaan meni Bio-Klaanin, pohjoisen ja meidän suurkyläläisten parhaimmistoltakin päiviä. Vaikka työnjako olisi seuraavien sarjojen saralla pätevämmin hoidettu, tahtimme on parhaimmillaankin vain paita pari per päivä”, Harkel jatkoi.

    Guardian hymähti uuden toverinsa puheille ja loi kysyvän katseen katseen Tonguun.

    ”Minä tiedän miehen”, Keltaisen Jättiläisen puhe kumisi tilassa. ”Todellinen takomisen mestari – hän ja alaistensa armeija. Asuu puoli maailmaa tuohon suuntaan.” Tongu huitaisi huolimattomasti koilliseen avautuvaa ikkunaa kohti. ”Kelpo mies.”
    ”Ai?” Guardian varmisti epäilyksensä. ”Hän on saanut bisneksen taas rullaamaan viime kerran jäljiltä?”
    ”Kelpo mies.”

    Harkel tyytyi vastaukseen – viikset vapisivat myöntymisen merkiksi. Nui-Koron ylikomisario oppi kunnioittamaan Admin Guardiania päivä päivältä enemmän. Sotaveteraani oli käytännön mies, ja poliisin oli helppo ymmärtää, miksi klaanilaiset seurasivat sinistä johtajaansa uskollisesti. Bio-Klaanin sotastrategi oli organisoinut sirkusmaisen seurueensa sotakuntoon, kaiken aineksen kyvykkäästi hyödyntäen. Ja ainesta oli päivä päivältä enemmän.
    ”Admin Guardian”, Harkel jatkoi ajatuskulkuaan ääneen.
    Sininen skakdi käänsi päätään. ”Ylikomisario Harkel?”
    ”Onko meillä tänään aikaa suunnitella Siniviittojen organisoimista osaksi Bio-Klaanin puolustusta?”

    Pronssisen Hahnahin puolustajien alistaminen Bio-Klaanin alaisuuteen oli kiistelty aihe. Monet Suurkylän vanhoista päättäjistä olivat ehdotusta vastaan, koska tiesivät sen vähentävän Nui-Koron autonomiaa. Saaren vanhassa valtakeskittymässä oli yhä vain katkeruutta bio-klaanilaisia ”vallananastajia” kohtaan. Jos turaga Tahae olisi yhä ollut vallan kahvassa, olisi ajatus Siniviitoista osana Bio-Klaanin komentoketjua tukahdutettu jo suunnittelupöydälle.
    Mata Nuin kiitos ettei ole… Harkel tuumi.

    Useimmat muut kiittelivät vallanvaihdoksesta Harkelia itseään – olihan viiksikomisario vastannut henkilökohtaisesti siitä, että pahan pormestarin valtakausi päättyi Nui-Korossa. Ylennyksensä lisäksi Harkel oli saanut virallista asemaansa enemmän vaikutusvaltaa Siniviittojen johdossa: Nui-Koron poliisipäällikkö Arnopin osuutta pormestari Tahaen korruptioskandaaliin ei oltu onnistuttu todistamaan, mutta yleinen mielipide oli, että Arnop kuului pahan pormestarin sisäpiiriin. Huhu oli sikäli perusteltu, että juuri Arnop oli antanut Harkelille potkut, kun viiksikyttä oli alkanut nuuskimaan Nui-Koron verovarojen virtaa.

    Tilanne Suurkylän evakkojen valtapoliittisella kentällä oli sekava, vaan ei Harkelin kannalta toivoton. Hänellä oli taskussaan useimpien Siniviittojen uskollisuus, sekä ammattimainen ja toimiva suhde väliaikaiseen valtuutettuun, Nui-Koron viralliseen ylimpään päätöksentekijään. Yhdessä he olivat onnistuneet raivaamaan Klaani-myönteisen kannan läpi Nui-Koron päätöksentekoelimien. Näkemyksen eteenpäin ajamisessa oli auttanut kahden klaanilaisen – Toa Kepen ja Snowmanin – avustus veroja kiertävän ja väärinkäyttävän pormestarin nappaamisessa. Sama seikkailu oli lopullisesti vakuuttanut Harkelin itsensäkin Bio-Klaanin sakin mainioudesta.

    Lopulta Harkel oli saanut hyväksynnän Siniviittojen ja Bio-Klaanin puolustuksen yhdistämisestä. Sotku se oli ollut, mutta valmista tuli kuitenkin.
    Kunhan Sulfrey vain olisi auttamassa paperitöiden kanssa… ylikomisario kaipasi avustajaansa.

    ”Illasta”, Guardian vastasi, mietti hetken ja muutti lausumaansa. ”Tai huomenna. Lupauduin Tawan poliittiseksi tulitueksi. Kuulemma jotain närää mehiläistarhaajien ja poronhoitajien välillä. Ilmeisesti kumpaakin elinkeinoa on haasteellista harjoittaa samalla torilla.”
    Harkel tuhisi ymmärtäväisesti viiksiensä takaa. Mehiläistarhaajat ja poronhoitajat…

    ”Hunajasta kun on melkein puhe”, Snowie heitti väliin pirteästi ja rupesi riisumaan rautapaitaansa. ”Voisi olla iltapäiväteen paikka. Olemme kykkineet täällä kellarissa, mitä, aamusta asti?”
    Tongu nyökytteli keltaista päätään (vaikka sitä olikin hankalaa havaita) ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Joo, kuulostaa suunnitelmalta! Ehkä me ollaan teehetkemme ansaittu, itse kukin. Meitä kaivataan muutenkin Telakalla vasta puolentoista tunnin päästä. Ja sitä teetä tulisi kyllä muutenkin juotua sielläkin. Illasta pitäisi kunnostaa pari höyrykattilaa, mutta ehkä ne jaksavat odottaa.”
    ”Niitä isoja”, Garson vahvisti ja levitti kätensä niin laajalle alueelle kun vain kykeni.
    ”Joskus minä mietin, miten saatte kaikki härvelinne pysymään ilmassa”, Dapi-Koron kisälli tuumaili. ”Ne ovat iiisoja.”
    ”Näitä kattiloita ei asennetakaan lennokkiin”, Garson vastasi vakavana. Ennen kuin seppä pohjolasta ehti ihmetellä Telakan mekaanikon vastausta, Bladis otti osaa keskusteluun.

    Plam! Plam! Plam! Klik.

    Moderaattori varmisti varaston takaseinään tyhjentämänsä pyssykän lippaan tyhjäksi. ”Joo mentiin.”

    Tohtori Kupe olisi taatusti närkästynyt korvakäytävien tarpeettomasta ja jatkuvasta vaarantamisesta, jos olisi ollut läsnä. Muutama ”ulko-klaanilainen”, jotka eivät Moderaattori Bladista aiemmin tunteneet, suunnittelivat pitävänsä kuulosuojaimet jatkuvasti päässään pyssy-skakdin välittömässä läheisyydessä.

    ”Virallistan tämän olleen niinsanotusti tässä”, Guardian hyväksyi spontaanin teetauon. ”Saimme haluamamme tulokset. Tongu, uskon projektin etenemisen käsiisi.”
    ”Selvä peli.”

    Värikäs seurue alkoi tehdä lähtöä. Seinäännojailijat suoristautuivat ja Dapi-Koron rautamatoran nousi seisomaan. Napo loikkasi hänen sylistään laiskasti, kurnutteli hetken aikaa ja pomppi sitten isäntänsä jalkojen juuren. Snowie sieppasi lemmikkinsä syliin.
    ”Sinusta on tullut laiska.”
    ”Kroaak.”

    Harkel hieroi käsiään yhteen. ”Iltapäivätee pitää selän suorana ja mielen kirkkaana. Lainvalvojan voimajuoma!”
    ”Mikä siinä teessä”, Guardian jupisi itsekseen. ”Vettä, jossa on makua. Vähän.”
    ”Voin tietty puhua vain omasta puolestani”, Garson kommentoi Adminin monologia pakatessaan romppeitaan ”mutta meillä Telakalla kiehuvaa vettä tulee sammioittain ihan jo jäähdytysjärjestelmien kautta. Sama vaivahan se on maustaa.”
    ”Mitä. Öljylläkö?”
    ”No yleensä silläkin”, ta-matoran myöntyi. ”Mutta inkivääri peittää kiusallisen maun.”
    ”Vanha kunnon tulijuuri”, lumiukkeli hyväksyi kulinarismin. ”Maukkaistaa niin teen kuin olusenkin.”
    ”Alkaa olla tyyristä tuontitavaraa”, Tongu harmitteli. ”Näillä näkymin jäävät sadot saamatta niin Nui-Koron niityiltä kuin Päättisten pelloiltakin.”

    ”Hei, onko okei jos menemme johonkin paikkaan Satamakadun varrella?” Snowie lörpötteli ampumarata-alueen tyhjetessä. ”Menen tästä suoraan veneilemään, joten moinen olisi kannaltani kätevää.”
    ”Mikä jottei” Harkel vastasi. Muutkin näyttivät hyväksyvän, ja hymy lumiukon kasvoilla leveni. ”Jes! Uskon, että meri-ilma selventää ajatuksiani muutamasta, öö, jutusta. Plus käyn ehkä samalla tapaamassa vanhoja kavereitani.”
    ”Oletko edes ajanut venettäsi tosi ison sushin tapauksen jälkeen?” Guardian kysäisi. Tuntui kuin tosi isosta sushista olisi kulunut melko pieni ikuisuus.
    ”Itsepä asiassa en ole. Taidan kyllä mennä puisella paatilla.”
    ”Mistä moinen?”

    Lopputarina jäi kuitenkin Hansilta ja Plaploolta kuulematta. Seppäsaattue, oheiset klaanilaiset ja yksi ylikomisario saapastelivat ulos samaisesta ovesta, josta matoralaiskaksikko oli hetki sitten tepastellut sisään. Bio-Klaanissa sattui ja tapahtui: toisinaan tahti oli kova ja päätöksentekoprosessi spontaani. Vain Bladis jäi halliin Hansin ja Plaploon seuraksi.

    Iltapäiväteesakin äänet kaikuivat vielä käytävästä, kun Plaploo avasi suunsa.
    ”Moderaattori Bladis”, pieni ääni aloitti varovaisesti.
    ”Mmh?” skakdi reagoi, nostamatta kuitenkaan katsetta puhdistamastaan Nazorak-kivääristä.
    ”Muistatko sinä Jarpia?”
    Hopeiset skakdinsormet lakkasivat hetkeksi työskentelemästä. ”Se pikku sähköinsinööri?”
    ”Hän juuri.”

    Bladis testasi kiväärin lukon liikkuvuutta ja katsoi sitten pientä vihreää matoralaista. ”Eikös hän ole sitä teidän sakkia?”

    Hans ja Plaploo nyökkäsivät; Hans ripeästi, Plaploo varovaisesti.

    ”Korjasi joskus taukotilan töllöttimen. Pätevä sälli. Kertoi harrastavansa kalastusta”, Moderaattori muisteli öljytessään aseen piippua. ”Väitti istuksivanskarrar!”
    Bladis sylkäisi kämmeneensä ja yritti hinkata kiroamista aiheuttaneen öljyläikän asevyöstään. Tahra vain levisi entisestään. Hans ja Plaploo vilkaisivat toisiaan.
    ”Niin”, Bladis jatkoi todettuaan puhdistusoperaationsa toivottomaksi. ”Väitti itsuksivansa ongen kanssa pari mutkaa yläjuoksuun aina iltapäivisin.”
    ”Ei tosin viime aikoina…” Plaploo mumisi.

    ”Ei niin”, Bladis vastasi jämptisti. Hän kääri tuliaseen huopaan ja laski nyytin syliinsä.
    ”Sinäkö…” Hans yritti aloittaa, mutta sai vastauksen ennen kuin ehti esittää kysymystään loppuun.
    ”Minä muistan. Että hän menehtyi liskonkutaleiden iskussa.”

    Bladis käänsi pyörätuolinsa oven suuntaan ja alkoi hivuttaa itseään uloskäyntiä kohti. Hans ja Plaploo katsoivat moderaattorin menoa hiljaisina.
    ”En ollut ampumassa kunnialaukauksia silkasta pyssyttelyn ilosta”, skakdi vielä kertoili kadotessaan oviaukosta. ”En minä kenen tahansa muistolle ammu.”

    Piikkiharjainen moderaattori hävisi Hansin ja Plaploon näköpiiristä. Joku muisti pikku-Jarpia.

    ”Lelupyssy, skarrar!” joku kirosi käytävästä. Hans ja Plaploo jäivät kuuntelemaan, kuinka Bladis keräsi käytävälle levinneen Nazorak-kiväärin komponentteja lattialta.

  • Puolijumalatkin jättävät jälkiä (Forum Edit)

    [spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

    Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

    Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
    ”…aika laskeutuminen.”

    Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

    Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

    Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

    ”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
    ”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

    Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
    ”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

    Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
    Hmm…
    ”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

    Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

    Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

    Makuta Nui.

    ”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

    Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

    Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
    ”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

    Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
    ”Taidat olla oikeassa.”
    Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
    ”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
    ”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
    ”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
    ”Rauhoitu, kaik-”
    ”Rakastan!”

    Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

    Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
    ”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
    Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
    ”Joten sen pitäisi toimia?”

    Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
    ”Olenhan ammattilainen.”
    Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
    ”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
    Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
    ”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
    Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
    ”En minäkään.”

    Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
    ”Pitäisikö meidän-”
    ”Juu.”
    Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
    ”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

    Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
    ”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
    Toa näytti järkyttyneeltä.
    ”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
    Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
    ”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”

  • Hildemar 33: Kenraali ja paholainen

    Tuntematon

    Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.

    Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.

    ”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni:
    ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!”
    Seurasi hirvittävää kirkunaa.
    ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.”
    ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…”
    Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi.
    Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi.
    ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta.
    Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.

    Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla:
    ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”

    Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.

    ”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?”
    ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.”
    Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään.
    ”Minä olen sinun helvettisi.”

    Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi:
    ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?”
    ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain.
    ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.”
    Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua.
    ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?”
    Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia.
    ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.”
    Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.

    ”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?”
    Suga ei sanonut mitään.
    Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa.
    ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”

    Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.

    ”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!”
    ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.”
    ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!”
    ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä.
    ”No niin, hyönteinen. Missä.”
    Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas.
    ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.”
    ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”

    Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen.
    ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…”
    Pahuus ei välittänyt.
    ”EI! Se on yksityinen!”

    Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi.
    ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.”
    Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi:
    ”Hakekaa vahki.”

    Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä.
    Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi.
    ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”

    Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä.
    ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.”
    ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.”
    ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.”
    ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.

    ”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.”
    ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.”
    Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?”
    Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”

    Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta.
    ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen.
    Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.”
    Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”

    Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä.
    ”Ei kauaa.”
    ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.”
    Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.”
    ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”

    Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.”
    ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”

    Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista.
    ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.”
    ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”

    Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.”
    Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”

    Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”

    Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.”
    Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”

    Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin.
    ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.”
    Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.

    ”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.”
    Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan.
    ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”

    Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma.
    Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.

    Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.

    Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…

    Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.

    ”Ssssssinun aikasi on koittanut.”

    Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.

    Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.

    Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.

    ”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”

    Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.

    Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.

    Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.

    ”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”

    Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:

    ”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”

    [spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.

  • Hildemar 18: Tulen toa ja meri

    BKS Hildemar

    Tumps

    Ensimmäinen havainto jonka Troo teki, oli se että hänen selkäänsä sattui. Seuraavaksi hän havaitsi muiden paikkojen kivun. Sitten hän tajusi pudonneensa punkasta.

    Punainen Toa änkesi itsensä hitaasti ja vaivalloisesti ylös, ja otti tukea seinästä. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, oli yhä sama ilta kuin ennenkin, aurinko laski ja värjäsi merta punertavaksi. Troo oli levännyt vain hetken, ja homma oli katkennut siihen kun hän oli pudonnut, ja niksauttanut selkänsä rintapanssarinsa päälle pudotessaan. Hän poimi sen lattialta ja istahti punkalle. Vähän aikaa sitten niin hienolta näyttänyt kiiltävä panssari oli nyt ottanut vähän, eikä vain vähää vahinkoa. Se oli aika mustunut, ja vääntynyt, jossain kohdissa oli jopa pieniä reikiä. Entisenä seppänä Troo pystyisi helposti korjaamaan toki sen, mutta hän ei jaksanut vielä rasittaa itseään niin kovasti.

    Nurkasta löytyi myös hänen levyhaarniskansa alla ollut rengaspanssari. Kun Troo otti sen vilkaistakseen sitä, eräästä kohtaa petti muutamia renkaita ja hetken kuluttua lattialla oli kasa niitä. Troo kirosi itsekseen, hän vihasi renkaiden korjailua. Hän päätti jättää tämänkin sikseen, ja kampeutui taas ylös. Hän kaipasi ulkoilmaa, ja ehkä löytäsi seuraakin ulkoa.

    Vilpoinen merituuli puhalsi höyrylaivan kannella. Taivaalla olevat harvat pilvet liikkuivat vauhdilla länteen. Troopperi ontui kaiteen luo, ja nojaili siihen. Jostain kumman syystä häntä kiehtoi meri, vaikka olikin tulen Toa. Troo kävi mietiskelemään erinäisiä asioita, häntä ei olisi huvittanut jättää ystäviään torakoiden armoille, mutta hän ei itse ollut pystynyt taistelemaan, mutta ei olisi varmaankaan paennutkaan, jos se hänestä olisi riippunut. Troo kääntyi kaiteen luota ja lähti kävelemään mietteissään kohti keulaa.

  • Kepe muistelee Feterrojen sisälmyksiä, Dox eksyy Verstaassa

    Nui-Koro

    Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa.
    Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?

    Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä…Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin.
    Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.

    Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen.
    Hän työnsi sen syrjään.
    Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.

    Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.

    Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.

    Oliko hänessä jotain vikaa?

    Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa

    Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.

    Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.

    Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.

    Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk’ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.

    Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk’ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui.
    Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.

    Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.

    Nimda.

    Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.

    Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.

    ” , .”

    Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.

    ” !”

    Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.

    Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana.
    Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.

    Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.

    Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet.
    Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.

    Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.

    Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.

    ” , Nimda”, tämä jyrähti.

    ” ”, vastasi Hopeinen.

    Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.

    Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija…tai Ristiretkeläiset.

    Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.

    Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.

    [spoiler=Le wut]Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.[/spoiler]

  • Tilkkutäkki

    Odina – Metsästäjien Linnoitus, syrjäinen kuja

    Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties Metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen. Kahden rapistuneen tiilirakennuksen välissä kulkeva kujanpahanen näytti siltä, ettei alueella ole ollut asutusta vuosiin.

    Saavuttuaan kujan päähän, hahmo nosti katseensa automaattisesti ylös, aivan kuin olettaen löytävänsä jotain rakennusten seinämistä. Hyvin pian viittamies tajusi jo etsivänsä väärästä paikasta. Hän oli kuullut askeleen takaansa.

    Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon. Hahmot tuijottivat hetken toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään, vaan viittamies kuin sanattomasta käskystä alkoi käärimään kangasta olkapäiltään. Viitta putosi maahan, paljastamatta kuitenkaan mitään häkellyttävää. Hopeinen kiiltävä panssari ja miltei sankomainen kypärä peittivät koko hahmon, eikä solakammin pukeutunut ilmestyjä tuntunut millään tavalla olevan kiinnostunut toveristaan. Sen sijaan tämä ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan haarniskamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.

    Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa. Toisella kädellään hahmo kääri kasvojaan peittäviä liinoja, paljastaen pienet viirumaiset silmät, jotka tuijottivat kääreen sisältöä lumoutuneena. Haarniskoitu hahmo heilautti päätään merkiksi ja paperin sisältöä tutkiva havahtui survomaan saamaansa siteidensä alle. Nyt kaksikko seisoi taas suorassa, tuijottaen vain toisiaan. Hopeahaarniskainen nosti viittansa maasta ja alkoi hitaasti asettelemaan sitä takaisin olkapäilleen. Tätä tehdessään, hahmo ensimmäistä kertaa puhkesi puhumaan kaikuvalla kypäräntakaisella äänellään: ”Onko sinulla kuljetus?”

    Käärön vastaanottaja nyökkäsi ja raotti nyt kääreitä suunsa edestä, voidakseen vastata kysymykseen. Mutta suun sijasta liinojen alta paljastui kuitenkin vain musta ammottava reikä, joka puhalsi höyryä kylmään iltaan. ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Onko sinulla uutisia kaksosista?” Nyt takaisin viittaansa kääriytynyt haarniskahahmo osasi odottaa rahisevalla äänellä ilmoitettua kysymystä ja tämä pudistelikin päätään jo kysymyksen alkaessa nousta ilmoille. ”Viimeiset havainnot heistä päättyivät läntiselle meriväylälle. Meidän täytyy olettaa, että he eivät aio tulla takaisin.”

    ”Annat edelleen ymmärtää, kuin he olisivat lähteneet vapaaehtoisesti. Tällaisina aikoina naiivius ei auta meitä.” Viittamies alkoi jo kääntymään ympäri. Asia oli hoidettu ja hän halusi pois tästä epäilyttävästä tilanteesta. Hän kuitenkin jatkoi, tietäen toverinsa asenteen keskusteluissa: ”Me olemme viimeiset. Kaksi viimeistä, jos katsomme asiaa sinun silmin. Kai sinä ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kauan kadonneista veljistämme ei ole kuulunut mitään, ja hän… liikkuu jälleen.

    Sidottu hahmo huokaisi syvään, tietäen hyvin mistä tämän toveri puhui. Hän tunnusteli harvan vaatepartensa lävitse äskettäin saamaansa pakettia. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana, hän tuntui ymmärtävän viittamiestä. ”Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt sitä. Meidän täytyy toimia pahimman oletuksen mukaan. Meidän päivämme ei ole vielä.”

    Kaksikko katsoi nyt vastakkaisiin suuntiin, hahmoista isomman kääriessään viittaa kypäränsä päälle, tuijottaen samalla kujan päättävää tiiliseinää: ”Sinä olet meistä nuorin. Luotan siihen, että osaat toimia meidän kaikkien parhaaksi. Sinä olet meidän selviytyjämme… Matkusta turvassa ja muista: Tunteet johtavat.” Silmänräpäyksessä kääriytynyt osa kaksikosta oli kadonnut, jättäen viittaan kietoutuneen kumppaninsa nyt yksin pimeään iltaan. Tämä tunki kätensä piiloon viittansa uumeniin ja lähti hitaasti kävelemään pois kujalta.

    Kuu alkoi jo kajastaa rakennusten kattojen välistä, luoden kelmeää hehkua hiljenevän kaupungin ylle. Viittamies kiihdytti askeleitaan. Hän tiesi varjojen olevan hänen ystäviään, mutta pimeys toi mukanaan asioita, joita hänen piti varoa, joten siksi hän juoksi. Hän näki jo kaupungin valojen pilkahtavan kujan päässä. Hän kiihdytti sitä kohti, kunnes…

    … jokin pysäytti hänet. Hän ei vain liikkunut, jokin pidätteli hänen rintakehäänsä. Hän vilkaisi alas ja tajusi mustan savuavan miekan törröttävän rinnastaan. Olennon jalat pettivät shokin seurauksena ja hänen leukansa menivät kypärän takana täysin lukkoon. Hän ei voinut huutaa, hän vain katsoi mustaa terää, vajotessaan hitaasti maahan.

    Hahmo katsoi ylös. Hän oli polvillaan maassa, kykenemättä liikkumaan. Vaimea, käheä hyminä lähestyi häntä ja hän näki, kuinka varjoista nousi käsi, joka tarttui miekkaan, repäisten sen irti.
    Viitta hulmahti vielä kerran ja hahmo oli maassa, maaten omassa veressään, hengittäen viimeisiä vetojaan.

    ”Sääli, näyttää siltä että saavuin liian myöhään. Ystäväsi taisi ehtiä karkuun…” Maassa makaava hahmo alkoi yhtäkkiä värisemään. Hän tunsi tuon äänen. Hän tunsi kun pitkät luisevat kädet käänsivät hänet ympäri ja alkoivat penkomaan viitan sisuksia. Hän ei nähnyt enää, mutta hän kuuli vihaisen sähähdyksen, kun hyökkääjä tajusi, ettei tämä löytäisi mitään. Viimeisillä voimillaan hahmo onnistui päästämään ilmoille pienen naurun. ”Myöhästyit… toverini on jo kaukana. Et saa häntä kiinni.”

    Veren kurlauksen yli kakistettu kommentti aiheutti tunkeilijassa vain naurunpuuskan ja miltei ivaavansävyinen hekotus alkoi imeä lopulta viimeisiäkin voimia kaatuneesta soturista. ”Te olette pakoilleet vuosisatoja ja viimein kun te luulitte huolienne olevan ohi, minä nousen haudan takaa kukistamaan teidät lopullisesti. Ahh, tuntuu hyvältä, niin hyvältä… päästä pitkästä aikaa vanhan harrastuksen pariin.” Ivallinen äänensävy paistoi hyökkääjän puheesta.

    ”Sinä… sinä olet… vain Mestarisi likainen lemmikki…” Kakovan soturin aistimukset olivat jo miltei täysin kadonneet. Hän ei enää tuntenut, kun hirviömäiset kasvot laskeutuivat aivan hänen kasvojensa eteen ja hengittivät viimeiset sanat, mitä soturi enää koskaan kuulisi: ”Edes mestarini ei voi estää minua jatkamasta. Pian… leikki alkaa taas.”

    Bio-Klaani – Sarajin Huone

    Vahki tuijotti verhonraosta, kuinka punainen Matoran käveli pihamaata pitkin kohti myyntikojuja, käännellen päätään eri suuntiin, päättääkseen mihin kojuun tutustuisi ensin. Vahki veti verhot kokonaan kiinni ja pimensi huoneen. Hän ei halunnut, että häntä häirittäisi nyt.

    Saraji avasi vyöpussinsa ja kaivoi sieltä hänelle jo tutuksi tulleen sinisenä hohtavan pallon. Otsaansa hermostuneen oloisena hieroen, hän asetti pallon pöydälle, jääden tuijottamaan sitä. Hetkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Sarajin päässä alkoi kalvaa ajatus, että jokin olisi mennyt vikaan. Huojennus kuitenkin täytti hänet, ensimmäisen pienen inahduksen kaikuessa pallon sisältä. Vahki hymyili ja nosti pallon pinsettiotteella eteensä.

    ”Huh, hyvä huomata, että olet kunnossa. Säikähdin jo, että sinulle oli tapahtunut jotain. Et ole sanonut aikoihin mitään.” Pieni alakuloinen vaikerrus oli ainoa Sarajille tarjottu vastaus. Tämä sai Vahkin epäilemään tilanteen onnistuneisuutta. ”Mikäs sinulla oikein on? Onko pussissa liian pimeää? Sinä tiedät, että en voi kantaa sinua näkyvillä”, Saraji lepytteli, kammoten kuitenkin omaa lepertelevää äänensävyään.

    Pallon inahtelu jatkui, mutta tällä kertaa tarkasti rytmitettynä piipityksenä. Ulkopuoliselle se olisi saattanut olla täysin tunnistamatonta, mutta Vahki näytti selvästi ymmärtävän. Tämä nousi vihaisesti penkiltään, mutta muistaessaan aiemmin tapahtuneen välikohtauksensa Creedyn kanssa, päätti Saraji hillitä itsensä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää vahinkoa.

    ”Minä olen selittänyt sinulle tämän jo kymmeniä kertoja ja sinä tiedät, että oikea hetki ei ole vielä tullut. Mieti nyt itsekin, naurettavaa! Tilanne täytyy valmistella, hänet täytyy totuttaa ideaan.” Sarajin kämmenellä lepäävä hehkuva pallo oli hiljaa vain hetken, kunnes tasainen piipitys alkoi uudelleen. Outo kommunikointitapa alkoi saamaan jo selkeitä vuoropuhelun piirteitä. Pallo oli nyt selkeästi sanonut jotain vakavaa, sillä Vahki nosti tämän nyt aivan silmiensä tasolle, tuijottaen tätä säälimättömästi.

    ”Minä valmistelisin tilanteen, jos minä helkutti soikoon voisin! Se herra on kuules tälläkin hetkellä matkoilla ja vieläpä ihan toisen naikkosen seurassa. Ehkä hän ei edes muista sinua enää. Ehkä hän pääsi yli.”

    Tällä kertaa pallo ei vastannut, vaan sen sininen hehku himmeni hieman, jättäen jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Saraji huokaisi, survoi pallon takaisin varustevyönsä pussukkaan, kiroillen päässään omalle tahdittomuudelleen. Hän ei ollut varma, miksi hän oli nykyisin näin hermostunut.

    Vahki vilkaisi pöydällään lepäävää miekkaansa, muistellen haikeasti vanhoja sotapäiviään. Hän tiesi toiminnan ajan olevan ohi hänen osaltaan. Hän ei voisi jatkaa taistelemista enää kauaa. ”Minä en ole enää nuori. Vuosisatojen taistelemisen jälkeen minut vain laitettiin uneen… minä rapistuin, pölytyin Xian katakombeissa…” Saraji ei ollut varma puhuiko hän itselleen, vai yrittikö hän pyytää puhumalla anteeksi taskussaan lepäävältä pallolta.

    Astellessaan ikkunalleen, hän huomasi auringon laskevan vähitellen horisonttiin, saaden torikauppiaat pakkaamaan tavaroitaan ja valmistautumaan sulkemiseen. Creedyä ei enää näkynyt. Saraji arveli tämän menneen takaisin kotiinsa, saaren itärannikolle.

    Vahki sulki silmänsä ja kokosi kunniallisuuden haljenneet palasensa. ”…äh, anteeksi tuo äskeinen. Minä vain puhuin omiani… minulla on vain koko ajan sellainen olo, kuin… olisin unohtanut jotain. Aivan kuin minulta jäisi jotain ilmiselvää huomaamatta.”

    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, kun puolet auringosta oli jo kadonnut horisontin taakse, Sarajin taskusta kuului vaimea voihkaisu. Hymy palasi Vahkin kasvoille. Tämä riittäisi hänelle… tältä erää.

    Hiipivä Matoran, piilotettu linkkuveitsi – Kaja-Wahi

    ”Siinä se kuulles olishi. Laavazoun. Se on poeka vihane paikka. Uohan varovaane.” Mata Nui -lehmän vetämän kärryn päällä kököttävä Turaga levitti pienet tikkaat, joita pitkin Creedy laskeutui tielle. Punainen Matoran kumarsi syvään ja kiitti karavaanaria kyydistä. Turaga hoputti lehmänsä matkaan ja toivotti Creedylle onnea tämän tehtävälleen.

    Matoran ryhdisti selkänsä ja kiristi reppunsa nyörejä. Pienin askelin hän alkoi kulkemaan tien sivua pitkin, vähitellen ajautuen syvemmälle laavakivestä muodostunutta aluetta. Mökille ei ollut onneksi pitkä matka ja muutaman minuutin rivakan talsimisen jälkeen Creedy onnistui jo näkemään valtavan kivitasangon keskellä jököttävän romukasan.

    Matoran varmisti päässään ottaneensa kaiken tarvittavan mukaan. Ruokaa, juomaa, kivihakku kellarin tukkeumien varalle, paperimappeja, kynän, taskulampun, paristoja ja linkkuveitsen, jonka Creedy oli ovelasti piilottanut teippaamalla sen reiteensä. Ei hän uskonut sitä tarvitsevansa, mutta hänen päässään kasvava epävarmuus laittoi hänet tekemään asioita, joista hän ei pitänyt. Joskus täytyi osata varautua kaikkeen.

    Creedy huokaisi helpotuksesta. Killjoyn sana oli sentään tällä kertaa pitänyt paikkansa ja mökin ympäristön leiri oli todellakin kadonnut. Matoran kiersi talon takaa, tarkastaessaan samalla sen puolen vahingot. Kaikeksi yllätykseksi, Creedy huomasi aivan mökin takimmaisen seinän olevan edelleen pystyssä. Matoran hyppäsi lohkareen päälle ja nousi kurkkaamaan Killjoyn mitoille tehdystä ikkunasta sisälle raunioihin.

    Creedy huudahti ääneen. Hän laskeutui alas ja pamautti kätensä suunsa eteen, painautuen tiukasti vasten seinää. Yksi Nazorak. Yksi tarkkuuskiväärillä varustautunut sotilas, joka tähtäili vastakkaiseen suuntaan, kohti aavaa kivistä tasankoa. Punainen Matoran oli kauhuissaan. Se oli varmasti kuullut hänet.

    Creedy tiesi, ettei hän voisi juosta. Tarkkuuskivääri napsauttaisi hänet välittömästi hengiltä, jos hän pakenisi avointa maastoa pitkin. Matoran hapuili vapisevin käsin reiteään, repien teipit linkkuvietsensä ympäriltä. Hän tunsi otsansa hikoavan ja henkensä salpautuvan, ajatellessaan, mitä hän tulisi tekemään seuraavaksi. Hiljaiset askeleet läpi raunioiden, tarkkaavaisena ja äänettömänä. Yksi veitsenisku selkään…

    Creedy tiesi, ettei hän ollut tappaja, tiesi ettei nauttisi tilanteesta, mutta sota oli opettanut hänellekin. Selvityjät voittivat. Hitain ja hatarin askelin, punainen Matoran alkoi hiipimään pitkin mökin takaseinää, varoen astumasta heiluvien kivenmurikoiden päälle. Hetken hän oli todella kateellinen Ämkoon Veljeskunnan ninjamatoraneille. Seinän päässä Creedy veti syvään henkeä. Hänen toivonsa piili siinä, että Nazorak olisi lähtenyt toiseen suuntaan äänen kuultuaan, jotta Creedy pääsisi rauhassa iskemään.

    Tietäen, ettei hän voinut pitkittää tilannetta enemmän, Creedy kätki linkkuveitsen selkänsä taakse ja astui esiin seinän takaa. Matoranin valtavaksi yllätykseksi, Nazorak ei ollut kuullut mitään, vaan tähtäili edelleen rauhassa kohti laavakenttiä. Tämä olisi helppoa, vain muutama askel ja kaikki olisi hänen käsissään…

    …tai olisi ehkä ollut, jos Nazorak ei olisi juuri sillä hetkellä kääntänyt päätään. Creedy jähmettyi, tuijottaen kauhuissaan Nazorakin leukoja ja tuimaa katsetta. Tuo torakan katse mittaili. Se tarkasti katseellaan Matoranin päästä varpaisiin ja kaikkien odotusten vastaisesti, se nyökkäsi. Linkkuveitsi tipahti Creedyn hikoavista käsistä. Nazorak käänsi päänsä takaisin kiikariin, Matoranin yrittäessä tajuta tapahtunutta.

    ”H-hei, mikä temppu tämä on? Yritätkö sinä hämätä minua vai mitä? Kuule ei onnistu minuun ehei, minun legendani kiirii kuules kauas, ettäs tiedät.” Vapisevalla äänellä sopertava Creedy sai vastaukseksi ainoastaan Nazorakin päänpudistelua. Selin Matoraniin seisova Torakka ei laskenut mitään huomiota Creedyyn. Hämmentynyt Matoran otti muutaman askeleen kohti Nazorakia ja kokeili avata keskustelua uudelleen. ”Tuota… miksi sinä et hyökkää?” Heti sen sanottuaan, Creedy kirosi typeriä sanavalintojaan, valmistautuen perääntymään, jos Nazorak päättäisikin muuttaa mielensä. Mutta Matoran ei vieläkään saanut vastausta, ainoastaan nyökkäyksen kohti Nazorakin maassa lojuvaa salkkua. Creedy alkoi vähitellen saada henkeään takaisin ja astelikin nyt salkun luokse, päättäen leikkiä mukana. Creedy osoitti salkkua kysyvästi, Nazorakin nyökätessä vielä kerran.

    Ison salkun pohjalla lepäsi kaksi paperia. Sen kummempia ihmettelemättä (ja tilanteesta totaalisen epäilevänä) Creedy nosti ensimmäisen paperin ja alkoi lukea:

    Tehtävänanto: Tuntemattoman kohteen paettua viholliskohteesta 33C, on päätetty lähettää paikalle kolmenkymmenen sotilaan partio. Tehtävänä on pitää alue omien hall…nikeussa ja tutkia suureen kokoluokkaan luokitellun viholliskohteen alkuperää.

    On elintärkeää, että alue pidetään hallinnassa ja tunkeilijat eliminoidaan välittömästi.
    Ulkoalueiden toimintavastaava – 036.

    Creedylle tämä paperi ei sisältänyt mitään muuta ja tämä nostikin kysyvän katseen vieressä seurailevaan Nazorakiin. Tämä nyökkäsi Matorania jatkamaan seuraavaan paperiin.

    Lisäys: Ulkoalueiden toimintavastaava 036:n toimeksianto on puutteellinen. Koska tunkeilijaa ei ole määritelty, taistelutahdoton osasto kieltäytyy avaamasta tulta. Huomioiden viholliskohteen sijainnin olevan poikkeuksellisen lähellä vihollisen linnaketta, katsoo osasto tarpeelliseksi pitää matalaa profiilia ja pyrkii pysymään tulitauossa kohdetta lähestyvien olentojen kanssa. Osastojohtaja 4443 ottaa vastuun jatkotoimenpiteistä.

    ”Minä ymmärän, minä ymmärrän!”, huudahti Creedy innoissaan, ”Täällä ei ole ruumiita, joten oletan, että Killjoy vain pelotteli kaikki pois. Ja nyt sinä istut täällä yksin viimeisenä rohkeana täyttämässä tehtävänantoa.” Nazorak nyökkäsi hieman allapäin, kääntäen katseensa jälleen kiväärinsä tähtäimeen.

    ”…en olisi uskonut. Taistelutahdottomia Nazorakeja… miksi te… tai sinä, ette tahdo taistella?”
    Kivääri putosi Nazorakin käsistä, tämän noustessa täyteen pituuteensa. Creedy kavahti taaksepäin, pahoitellen tahditonta kysymystään. Nazorak ei kuitenkaan ollut loukkaantunut, vaan kumartui aivan Matoranin eteen, nostaen päänsä suoraan ylös, paljastaen kaulansa.

    Creedy alkoi voida pahoin. Nazorakin kurkku näytti siltä, kuin sitä olisi viillelty veitsellä kymmeniä kertoja. Kaulansa paljastamisen lisäksi, yksi Nazorakin sormista kalahti maassa makaavaan paperiin, suoraan tekstin: ”036”-kohdalle. ”…minä, öh, siksi sinä et siis puhu, niinhän? Kun hän teki tuon sinulle?” Nazorak nyökkäsi ja nousi takaisin pystyyn, nostaen samalla maahan pudottamansa kiväärin.

    Tähtäilyään jatkaen Nazorak näytti miltei unohtaneen Matoranin läsnäolon, jättäen hiljaisuuden vallitsemaan kaksikon välille. Creedy mietiskeli hieman vaivaantuneena, huojentuen kuitenkin tilanteesta. Vihollinen tai ei, tämä Nazorak tottelisi silti käskyjään. Hän ei tulisi käymään Creedyn kimppuun. Tiedostaen tämän, Matoran alkoi tutkailemaan raunioita. Hän näki ammottavan reiän siinä, mistä hän oli muutama päivä sitten rysähtänyt ulos. Hän pääsisi laskeutumaan siitä suoraan kellariin, valmistelemaan tutkimustyötään.

    Matoran asteli aivan reiän kohdalle, valmiina hyppäämään alas, kunnes hänen päähänsä pälkähti vielä yksi kysymys: ”Mutta hei, jos sinulla ei ole lupaa avata tulta, miksi sinä tähtäilet tuolla aseella ympäriinsä?” Nazorak kääntyi vielä kerran ja iski kaksi nyrkkiään rinnalleen, seisten ylpeänä, tuijottaen kohti taivasta.

    ”Niin tietenkin”, Creedy hymähti ja hyppäsi yhdellä loikalla sisään raunioihin.

    Nelisen tuntia myöhemmin

    Pilvisen taivaan ollessa jo sysimusta, epätodennäköisin mahdollinen kaksikko oli syventynyt ”keskusteluun” raunioiden keskelle väsätyn nuotion ympärille. Puhetaidoton alokastorakka lähinnä nyökkäili ja viittoili Creedyn junan lailla kulkevalle selitykselle. Matoranin pelko ja mahdolliset sosiaaliset estot olivat kadonneet sillä sekunnilla, kun tämä ison työmäärän jälkeen kapusi ylös kellarista. Pienen suostuttelun jälkeen myös Nazorak suostui laskemaan kiväärin käsistään ja nyt kaksikolla ei ollut enää mitään vaikeuksia kommunikoinninkaan kanssa, näiden istuessa leirinuotiolla, maistellen Creedyn mukanaan tuomia juomia.

    ”Joten niin, minä olen miettinyt tätä jo varmaan vuosia, mutta se mies ei kerro mitään, ei paljasta mitään. Salailee asioita, joilla saattaa oikeasti olla merkitystä. Siis ei siinä mitään, jos omat menneisyyden haamut haluaa pitää salassa, mutta nyt jos verenhimoiset Metsästäjät alkavat liikkua Klaanissa, ei tarvitse miettiä kauaa, kenen perässä ne ovat, jos Guardiankaan ei ole palannut matkoiltaan…”

    Nazorak kuunteli vilpittömällä mielenkiinnolla, pitäen katseensa kuitenkin sylissään lojuvissa papereissa. Creedyn työtä avustaen, torakka selaili Killjoyn arkistojen papereita, yrittäen löytää johtolankoja, jotka joko yhdistäisivät Metsästäjät ja Killjoyn tai vaihtoehtoisesti jotain epäilyttävää, jolla Creedy saisi todistettua Vahkitoverilleen olevansa oikeassa heidän yhteisen ystävänsä suhteen.

    Creedy pureskeli tikkua, selaillen omaa paperipinoaan, vilkuillen välillä Nazorakin selailuprosessia. Matoranin mieli vilisi, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todellisesti positiivisella mielellä. Hän oli juuri todistanut vihollisenkin riveissä olevan taisteluun haluamattomia, jonka lisäksi hän uskoi löytäneensä maailman parhaan kuuntelijan… johtuen toki osittain toisen osapuolen puhekyvyttömyydestä. Nyt hän sai jakaa työnsä muokavassa ympäristössä. Matoran tunsi stressitasonsa laantuvan vähitellen.

    Minuutit kuluivat ja kaksikon vieressä keinuva paperipino kasvoi kasvamistaan. Kymmeniä asiakirjoja, strategisia suunnitelmia ja päiväkirjaraportteja myöhemmin, Creedy alkoi osoittaa väsymisen merkkiä. Nazorak vilkaisi Matoranin huokailuja sivusilmällä, pitäytyen kuitenkin tiiviisti hommassaan. Creedy oli tästä mielessään kiitollinen. Nazorakit olivat selkeästi asioita kyseenalaistamattomia ahkeria työntekijöitä, tuli tehty työ sitten kenelle tahansa.

    Nostaessaan jälleen yhtä paperipinkkaa (ja pelastaessaan yhtä kasaa kaatumasta suoraan nuotioon), yksi muita selkeästi kellertävämpi liuska valahti muiden välistä. Creedy päätti silmäillä sen ensiksi läpi, tajuten sen kirjoituksen kuitenkin olevan hänelle täysin tuntematonta. Matoran päätti jättää merkilliset neliskanttiset kirjaimet omaan arvoonsa, kunnes tajusi Nazorakin saaneen jonkin sortin hepulin. Käsiään viuhtoen, tämä kurkotti kohti paperinpalaa, Creedyn lopulta ojentaessa sen hänelle. Nopean kaivelun jälkeen torakka kaivoi omasta pinostaan samannäköisen kellertävän sivun ja asetteli nämä maahan vierekkäin.

    ”Ömh, niin, kaksi samannäköistä sivua? Mutta tuo kielihän on aivan outoa. Ei siitä saa mitään selvää.” Nazorak louskutti leukojaan sormi pystyssä ja kaiveli paperien seasta pienen vihkosen. Luisevine sormineen Nazorak avasi vihkon ja selaili haluamalleen sivulle. Kyseessä oli Matoranien opetusvihkonen, jossa esiteltiin vanhoja kieliä. Sivulla komeili samanlaisia neliskanttisia kirjaimia, joita kaksikon löytämissä paperinpaloissakin. Vihkon otsikko sai Creedyn innostumaan: Metru Nuin Vahkien ohjelmointikieli…

    Creedy ryntäsi nuotion toiselle puolelle Nazorakin viereen ja alkoi selittämään hullun tahdilla.
    ”Tämä on… nerokasta. Nämä paperit ovat käsin kirjoitettuja, joten Killjoy on aivan hyvin voinut… aaah, nerokasta! Hän on kirjoittanut muistelmiaan ohjelmointikielellä ja vieläpä miltei kadonnella sellaisella. Vahkeja ei ole valmistettu lisää satoihin vuosiin… ja tässä sitä on. Odotas, tämä on varmaan verrattavissa Killjoyn puvun ohjelmointikieleen… odotas, KYLLÄ! AIVAN! Ahhaha, ovela sinä olet Killjoy, sen minä annan sinulle. Killjoyn pukujen ja Vahkien ohjelmointikieli, ne ovat täsmälleen sama, Killjoy ei tehnyt muuta, kuin erotti näiden palikoiden sisällä olevat merkit omaksi kokonaisuudekseen… tämän ratkaisu ei pitäisi viedä kauaa. Ojentaisitko sen kynän sieltä.”

    Nazorak oli aidosti hämillään Creedyn saamasta nörgasmista ja tämä seurasi nyt vierestä, kun punainen Matoran käänsi tekstiä kynä sauhuten. Noin puoleenväliin urakassaan päästyään, Matoran kuitenkin nosti kynän paperista, katsoen tekemisensä kohdettaan hämmentyneenä.

    ”Tämä… tämä ei ole Killjoyn tekemä. Tämä näyttää kuin joltain historiankirjan pätkältä. Miksi kukaan ikinä kirjoittaisi historiankirjaa näin?” Nazorak nyökkäili Creedyä jatkamaan kääntämistä, seuraten Matoranin hetki hetkeltä enemmän hämmästynyttä ilmettä. Lopulta Creedy tiputti kynän ja huokaisi. ”Tämä… tämä ei ole edes vanha. Paperi kyllä, mutta tämä päiväys… tämä teksti on kirjoitettu vain kaksi vuotta sitten.”

    Nazorak viittoili Creedyä selittämään lisää. Matoran suoristi selkänsä ja hieraisi otsaansa. ”Tämä on selkeästi katkelma jostain pidemmästä tekstistä, kenties jopa kirjasta. Sen on kirjoittanut… eih. Tämä on kirjoittanut ”Toa, jolla ei ole nimeä”. No tämähän auttaa kovasti.” Nazorak viittoili lisää. Creedy veti henkeä ja luki tekstin viimeiset rivit: Sinä Metsästäjä, sinä Toa. Kuka tahansa tätä lukee, minä rukoilen. Joku toimii meidän välissämme ja jos emme nouse nyt, jos emme nosta aseitamme ennen kuin on liian myöhäistä, palaamme takaisin vanhaan. Kaikki kipu ja tuho, kaikki se taistelu oikeuden puolesta. Kaikki se oli tehty turhaksi. Pian maailma sotii, oletko sinä valmis?

    Nazorak kohautteli olkiaan. Creedy nyökkäsi tälle: ”On toki mahdollista, että tämä on vain jonkun hullun pelottelua… mutta tämä tekstin alku on täynnä puhdasta faktatietoa Toat-Metsästäjät -sodasta. Killjoy ei ikinä säilyttäisi mitään, minkä todellisuuspohjaa hän epäilisi. Hän on äärimmäisen kriittinen näissä asioissa.”

    Nazorak näytti mietiskelevältä ja tämä osoitteli paperien hieman repaleisia reunoja. Creedy hymähti myöntävästi. Molemmat tiesivät paperien olevan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Pienen hetken kaksikko kaiveli, jos he löytäisivät lisää paloja, mutta joutuivat pian luovuttamaan. Creedy huokaisi ja käänsi katseensa taivaalle. ”VT… onkohan hän jo nukkumassa? Hän osaa kaiken Metsästäjien jutuista.” Nazorak katsoi Creedyä kysyvästi. Katsettaan liikauttamatta, Creedy totesi tämän yksinkertaisesti olevan Klaanin arkistojenhoitaja. Nazorak alkoi viittoilemaan lisää.

    ”Tähän aikaan yöstä ja sinä haluat, että minä menen tapaamaan häntä?” Nazorak nyökkäsi vielä uudelleen, Creedyn vain tuskaillessa mietteitään. ”Ännnhh, no ehkä minä sitten, ehkä hän osaisi jäljittää tämän lähteen. Mutta… sinä et ihan taida voida tulla mukaan.” Nazorak teki yhdellä käsistään pyöräyttävän liikeen, joka selvästi merkkasi sitä, että torakka oli sinut asian kanssa. Creedy tirskahti tälle. Hän oli nähnyt kyseisen eleen viimeksi Rukin elehtiessä kahvipöydässä…

    Creedy kumarsi Nazorakille, kiittäen tätä vuolaasti. ”Tähän asti kuvittelin sodan olevan absoluuttista… kiitos sinulle sen maailman rikkomisesta. Pärjäile, minä palaan vielä takaisin… toveri.” Nazorak seisoi Matorania tuijottaen, kääntyen lopulta itsekin kumartamaan syvään. Creedy nosti reppunsa selkään, paperit tiukasti kouraansa ja lähti kävelemään raunioilta kohti maantietä.

    Nazorak katsoi tämän menoa, kunnes Matoran katosi lopullisesti pimeyteen. Torakka istahti alas mietteissään, katse maassa. Siellä hän huomasi pudonneen linkkuveitsen, Matoran-kokoisen sellaisen. Vienoinen hymy leuoillaan, Nazorak nosti veitsen ja heitti sen loimuavaan tuleen.

    Odina, valvomo

    Pimeää valtaisaa huonetta valaisi ainoastaan kahdeksan valtavaa yhdelle seinälle survottua kuvaruutua. Nuo ruudut lähettivät kuvaa kaikkialta Metsästäjien linnoituksesta, näyttäen kuvaa niin keskustorilla käynnissä olevasta kahakasta, kuin The Shadowed Onen tornin hiljaisesta sisäänkäynnistä. Yksinäinen massiivinen hahmo seisoi keskellä huonetta, tujottaen sivusilmällä noita kyseisiä ruutuja.

    Mustavalkoinen sulavalinjainen olento tuijotti käsissään lepäävää mustaa, ainaan savuavaa miekkaa, joka kiilsi edelleen edellisen uhrinsa verestä. Miekka nousi hitaasti kohti sen kantajan irvokasta, kymmeniä pitkiä hampaita sisältävää ammottavaa suuta. Pieni verijono valui miekan varresta olennon kitaan, tämän maiskutellessa ylimalkaisesti maistettuaan veren maun. Vaikka noissa hirviömäisissä kasvoissa ei ollut lainkaan silmiä, näytti olento silti kääntelevän miekkaa käsissään, aivan kuin tämä näkisi sen…

    ”Mestari TPO, Ilmalaivat lähtivät juuri, etkö luulisi, että sinun kannattaisi lähteä perään?” Hahmo säsähti vihaisena. Huoneen sivusta oli auennut ovi, josta kurkki sisään pieni riutunut valkoinen Toa kiikarisilmineen. Varovaisella äänellä ilmoille noussut ehdotus ei ollut verta maistelevan hahmon mieleen, vaan tämä asteli muutamalla rivakalla askeleella ovelle, tarttui rääkäisevään Toaan ja heitti tämän huoneen toiseen päähän rajulla otteella. ”Kuinka monesti minun pitää sanoa, että sinä et käytä minusta sitä ylimielistä johtajan antamaa lempinimeä. Purifier sinä imbesilli, Purifier!”

    Omaa nimeään julistaen Purifier asteli ympäri huonetta, nurkassa viruvan kylkeään pitelevän Toan katsoessa vieressä. ”Anteeksi Mestari Purifier, anteeksi… mutta eikö sinusta silti olisi järkevää lähteä niiden ilmalaivojen per-” ”HILJAISUUS! Minun ei tarvitse juosta jonkun saastaisen puolieliön perässä. Sitä varten suunnitelma luotiin. Me aloitamme ensimmäisen vaiheen tänä yönä.”

    Toan nöyristellessä, Purifier asteli ruutujen eteen ja painoi kuudennen ruudin vieressä olevaa painiketta. Ruudun kuva vaihtui näyttämään raskaasti panssaroitua kuljetusjunaa, jota vahti kymmeniä Metsästäjiä. Purifierin kita värisi ja tämä nostikin sille häiritsevän virneen: ”Näyttää siltä, että mestarini aikoo siirtää sirun. Odotettua, kyllä. Orja, onko sinulla tietoa tästä?”

    Valkoinen Toa kavahti kuullessaan orja-nimityksen, mutta astui kuitenkin esiin, jääden seisomaan Purifierin vierelle. ”Kyllä mestari… kuulin kun vartijat puhuivat aamulla. Nimda siirretään uuteen kohteeseen, siihen ennalta sovittuun. Ehdotuksesi oli siis mennyt läpi.”

    ”Ja avain?”

    ”Se jää johtajalle itselleen.”

    Mustavalkoinen Metsästäjä murahti ja Toa oletti tämän olevan myöntäväisyyden ääni. Purifier kääntyi ”orjaansa” kohti ja jäi tuijottamaan tätä säälimättömästi. ”Olemme siis odottaneet tarpeeksi kauan. Pian kaikki tarvitsemamme kokoontuu yhteen. Aloitamme vaiheen yksi.”

    Toa nyökkäsi ja ryntäsi huoneesta ulos, käyttäen samaa ovea, mistä oli tullut sisäänkin. Koneiston yllättävä kalahdus jäi kaikumaan huoneen sisällä ja kuin kammettuna, kuvaruutujen seinä alkoi kääntymään ympäri. Purifier tuijotti tyytyväisenä näkyä ja hitaan käännöksen jälkeen seinä loksahti takaisin paikoilleen. Kaksitoista pientä koloa, joissa yhdeksässä paloi valo. Jokaisen valaistun kolon sisällä loisti miltei lasisen näköinen pallo, joista jokainen hohti omaa väriään.

    Purifierin luisevat sormet hivelivät kolmea tyhjää koloa. Toa oli saapunut huoneesta seuraamaan tilannetta. Vetäen henkeä syvään, Metsästäjä kosketti vuorotellen jokaista yhdeksää palavaa kiveä. Sokaiseva valo täytti huoneen, Purifierin nauraessa riemusta. ”Vuosituhansien työ on pian saatettu päätöksen!” Metsästäjä levitti kätensä ylös, nauraen yksivää, karheaa nauruaan. ”Kolme lisää… tulkaa luokseni, kokoontukaa, tehkää se, mitä niin kauan sitten sovimme.”

    Kivien valo voimistui hetki hetkeltä. Äsken niin pimeä huone kylpi nyt valosta, saaden hämärään tottuneen Toan kouristelemaan. Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Kivien alla lepäsi yksi painike, jonka päälle Metsästäjän sormi päätyi lepäämään. ”Oletteko valmiita ystäväiseni? Sillä tästä alkaa elämänne juoksu.”

    Ja niin Purifier painoi nappia.

    Ämkoon veljeskunnan saari

    Maassa makaavat Lääkintävahkin osat nytkähtivät vielä kerran. Pieni valo maassa lojuvan pään takaosassa vikkui himmeästi. Kaatunut sotilas ei enää kuitenkaan liikkunut, eikä koskaan tulisi sitä tekemään…

    Xia, Mustan Käden salainen tukikohta

    Viimeiset vartioon jätetyt Vahkit pitelivät päätään. Suurimman osan kaatuessa tuskissaan maahan, ei kukaan huomannut yksinäisen komentohuoneen lattialaatan liikettä. Lattialaatassa komeilvat sanat: Tässä lepää Herra, Mustan Käden entinen johtaja.

    Bio-Klaani

    Saraji makasi Kahviossa liikkumattomana, epätoivoiset Matoranit yrittivät turhaan saada eloa Vahkiin… Hänen taskustaan hohtava sininen valo sai monet hämmästyneeksi.

    Killjoyn mökin rauniot

    Killjoyn vanhojen pukujen jäänteen hohtivat punaista valoa. Ylhäällä istuva Nazorak ei ollut todistamassa tilannetta.

    Ilmalaiva, matkalla kohti Metru Nuita

    Mustiin siteisiin pukeutunut salamatkustaja katsoi kauhuissaan oranssin kiven alkaessa hehkumaan. Hänet huomattaisiin pian, jotain oli keksittävä.

    Tuntematon sijainti

    Käytävät olivat täynnä juoksevia Vahkeja. Punaiset valot vilkkuivat ympäriinsä, noin viidenkymmenen Vahkin ryhmittyessä rivistöön pitkälle käytävälle. Käytävän päässä sijaitsevat liukuovet aukesivat, mustan naispuolisen mekaanisen olennon astellessa niistä sisään. Vahkit tekivät kunniaa, nainen jäi seisomaan joukon keskelle.

    ”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.

  • Deltan temppeli 23: Troller

    Nimdasaaren tunnelit

    Se kesti hetken, kunnes Amazua oli kadonnut käytävään. Matoro yski vielä ja syöksyi epämääräisesti eteenpäin. Tunneli päättyi nopeaan ja eteen tuli avoin huone. Se oli ansahuone, mutta Matoroa kiinnosti vain Nimdalle pääseminen ennen Amazuaa. Toa syöksyi ovesta, tunsi lyönnin niskassaan ja lensi naamalleen kivilattiaan. Amazua tuli oviaukkoon, mutta silloin sitä selkään osui koko Äksän paino. Törmäys heitti häkeltyneen Äksän ja Amazuan pitkälle huoneeseen, pudottaen lattiasta laattoja alaspäin.

    Matoro sylki hiekkaa suustaan ja hyppäsi miekkansa kera pimeän halki. Hänen aseensa ei aivan osunut sivuun kierähtäneeseen Amazuaan. Palkkasoturi vetäisi saksikädellään Matorolta miekan pois. Pystyyn noussut Äks tempaisi selästään harvoin käyttämänsä kirveen.

    Ase oli suurehko mutta yllättävän kevyt. Siinä oli kaksi valtavaa terää. Syy, miksi Äks ei käyttänyt sitä usein, oli se, että hän osasi taistella enemmän painityylillä. Nyt kuitenkin tarvittiin jotain terävää.
    Hahmo karjaisi ja iski täysillä kirveellään. Se osui Amazuaa olkapäähän ja kyborgi kirosi jotakin. Amazua iski takaisin nappaamallaan terällä, mutta Matoro hyökkäsi takaa. Intensiivisessä taistelussa he eivät olleet huomanneet, että lattialaatat olivat laskeneet hitaasti alaspäin.

    ”Miksi te palvelette vieläkin tuota kurjaa skakdinpentua? Ei se ole auttanut teitä yhtään. Mekin olemme täällä ilman sitä päässeet tänne!” Notfun puhui asiallisemmin kuin usein. Piraattikapteeni antoi katseensa vaeltaa parikymmenmiehisessä merirosvomiehistössään. Sekalainen sakki, jonka Notfun oli palkannut vasta vähän aikaa sitten.

    ”Amazua ei voita tätä taistelua. Me saamme Nimdan. Me voitamme. Ne Klaanilaiset ovat hitonmoisia tyyppejä”, kapteeni vaahtosi.
    Hän odotti muiden piraattien rekatiota. Vain uskollinen Jardirt seisoi kapteenin takana.

    ”OTTAKAA ROMMIA!” Notfun huusi niin että luola raiaksi. Piraatit puhkesivat riemuun Funin heittäessä heille pari pulloa (kaikki pullot) Jardirtin repusta.
    Notfun oli onnellinen. Hän oli saanut miehistönsä takaisin.

    Pystysuorat seinät olivat jo kymmenisen metriä korkeat. Piraatit puhuivat jotain ihan ylhäällä, ja klaanilaiset olivat Amazuan kanssa alhaalla.
    Taistelu oli tauonnut hetkeksi. Kolmikosta kaikki olivat nyt kiinnostuneita äänestä.

    Trolol

    Trolol

    ”Minulla on huono tunne tästä”

    Trolol

    Trolol

    Amazuakin näytti yllättävän paljon heikommalta kuin normaalisti. Hän tähyili varovasti pimeää huonetta.

    Trolol

    Trolol

    SKRIÄÄÄÄÄÄÄH

    Suuri mato syöksyi seinän aukosta valtavalal nopeudella. Amazua ampui välittömästi kranaatin suuntaan, mutta olento vain syöksyi eteenpäin ja kaatoi soturin. Matoro hyppäsi voltilla ylös, mutta mato osui Äksään. Klaanilainen koitti ampua valtavan kokoista olentoa kasvoihin, mutta tunsi hirviön epämääräisten ulokkeiden kiertyvän hänen panssariinsa.

    Matoro laskeutui parin metrin päähän. Hän muutti oletuksena olleen yökiikarin ensin lämpökameraksi ja sitten skanneriksi.

    Toan näkökenttä muuttui vihreäksi ja siinä välkkyi valkoista tekstiä.

    Trollaaja

    Maanalainen matorahi, tappaa saaliinsa pienillä teräjaloillaan ja hampaillaan. Erittäin nopea ja vaarallinen. Tunnistaa ”trolol” -äänestä. Kitiinipanssari on käytännössä haavoittumaton muuta kuin tulta vastaan.

    Olento iski hännällään Jään Toaa. Matoro kaatui ja iski päänsä pahoin kiveen. Amazua tulitti yhdestä proteesistaan ammuksia nopeaan matoon, mutta olento ei tuntunut välittävän niistä lainkaan. Äksän panssari oli kovilla olennon repiessä pienillä terillä sitä auki. Ammukset sen silmiin tai kasvoihin eivät näyttäneet vaikuttavan mitenkään.

    Matoro hyppäsi ja ponnisti olennon päältä. Mato teki ennaltaehkäisevän liikkeen ja heitti Äksän kovaa Toaa päin. Kaksikko lensi kovaa kiviseinään ja putosivat nurkkaan. Kumamnkin ase oli jossakin.

    ”Mikä tuohon tehoaa”, Äks ihmetteli ääneen ampuessaan taas uuden setin laukauksia. Ammukset räjähtelivät madon kuoresta.

    ”Tuli”, Jään Toa vastasi ja korotti ääntään.
    ”NOTFUN! HEITÄ ROMMIA!” Matoro huusi ylös.

    ”Oletko alkanut juomaan!” piraatti huusi takaisin. Vasta kun hän tuli aukon reunalle, hän tajusi mitä tapahtui. Valtava mato ahdisteli toia ja Amaa.
    ”Tuolle madolle!”
    ”En anna”
    ”TÄNNE NYT ROMMIA”
    ”Miksi madolle?”
    ”POLTTOPULLO, SAAMARI!”

    Mato syöksyi seinää päin ja Matoro tunsi ilman kaikkoavan hänen keuhkoistaan. Toa rimpuili mutta olennon suun ympärillä olevat ulokkeet tarrautuivat häneen kuin imukupit.

    Notfun kasteli hölmityneenä. Hänellä oli kädessään viimeinen rommipullo. Pitäisikö siitä tehdä polttopullo?
    Piraatti päätti totella Toaa ja otti pullon. Hän änki siihen kangasta suuhun ja sytytti.

    ”Hyvästi, rakkaani!” Notfun sanoi tunnelmallisesti ja heitti soihdun alaspäin.

    Aalto tulta valaisi luolan kaikkialta. Tuliaalto korvesi pitkän madon ruumista ja ilmassa kaikui epäinhimillinen karjunta ja valitus. Tulta syöksyi myös muiden kasvoille, mutta he onnistuivat suojautumaan pahimmalta iskulta, joka osui madon selän keskiosaan.

    Kun välähdys oli ohi, Matoro katsahti täysin väsyneenä huonetta. Hän näki vain Äksän.

    Amazua nousi juuri rotkon vastarannalle. Hänen kätensä toimivat myös kiipeilyvarusteina, vaikka kiipeäminen pystysuoraa seinämää pitkin oli ollut vaikeaa.
    Palkaksoturi nousi voitonriemuisena seisomaan ja katsoi huoneen toisen laidan oviaukossa olevia piraatteja. Nyt viimesitään merirosvot tajusivat, ettei Amazua välitä heistä pätkääkään.

    ”Adios”, se sanoi ja katosi tunnelin pimeyteen. Piraattien ja Amazuan välissä oli suuri rotko jonka pohjalla kaksi Klaanilaista olivat kuolleen madon kera.

    [spoiler=trolol]Joku sanoo, että mato oli liian random. Se on kaanonia. Vain ääntely on omakeksimääni. http://biosector01.com/wiki/index.php/Troller[/spoiler]